Produced by Tapio Riikonen

SELIMA

Sadullinen komedia viidessä näytöksessä

Schillerin Turandot'ista mukaillut

P. HANNIKAINEN

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.

JÄSENET:

Karangur, Delhin Keisari.
Selima, sen tytär.
Adelina, | tämän orjia
Kirina, |
Purdovar, pakolainen ruhtinas.
Olkinor, sen isä.
Aslak, hänen entinen palvelia ja Purdovar'in ystävä.
Margiana, hänen vaimonsa.
Rantala, Keisarin neuvon-antaja.
Taimur, Samarkand'in kuninkaan ystävä.
Rimpi, vartia-väen päällikkö.
Pampu, kuohittujen orjain päällikkö.
Keisarin tohtorit.
Seliman orjia.
Braman pappia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Purdovar ja sitte Aslak.

Purdovar. Jumalan kiitos, kun täällä Delhistäki löysin hyviä ihmisiä.

Aslak. Mitä kaikkia! Purdovar! Vain erhetynkö minä?

Purdovar. Aslak! sinä täällä, ja tässä huoneessa.

Aslak. Ja teidät, ruhtinas, minä näen vielä elossa ja nyt Delhissä?

Purdovar. Vait Jumalan tähden, vait siitä! mutta kuin sinä tänne jouduit?

Aslak. Kummallisella tavalla, ruhtinas! Sinä kaukana päivänä kun vihollinen vallotti meidän isän-maan ja poltti teidän ihanan linnan, minä juoksin vielä tulen sekaan sinne etsimään teidän äitiä, minä syöksin huoneesta huoneesen ja huusin, mutta en löytänyt mitään. Palaneilla vaatteilla ja säretyllä sydämmellä pääsin sieltä ulos ja pakenin Tatariaa kohti. Monjailta pako-kumppanita sain kuulla että kuningas ja te olitte tappelussa kaatuneet. Tuskassani minä riensin aina etemmäksi, ja seisatuin viimeksi Hassanin nimellä tähän kaupunkiin työ-mieheksi. Onneni toi minun tähän taloon, jonka leskenä ollut emäntä muuttui vaimokseni. Mutta miten te, ruhtinas, jota itkin kuolleena, olette tänne joutuneet?

Purdovar. Pian yhtäläisellä tavalla kuin sinä. Samana päivänä, kuin viholliset olivat voittaneet sen viimeisen tappelun, minä ja isäni juoksimme linnaan, ja kerättyä sieltä mitä kalliinta oli, pakenimme äitini kanssa Altain vuorille päin ja söimme siellä ruohoja ja metsän eläimiä. Harteillani minä kannoin äitiäni ja se vanha kuningas, isäni, astui jalkaisin ne äärettömät matkat. Niin viimenki seisatuimme erääsen kaupunkiin Tatariassa. Puettu huonoihin talonpojan vaatteihin ja paljain jaloin, minun täytyi siellä kerjäten elättää vanhempiani. Mutta tässäkin tilassa meitä vielä uhkasi uusi onnettomuus. Se voimallinen valloittaja antoi joka haaralla meitä kuulustella, ja etsijät jo olivat meidän jälillä. Meidän täytyi paeta aina etemmäksi.

Aslak. Olkaa jo, ruhtinas! teidän jokainen sana viilee halki sydämmeni, mutta sanokaa, ovatko kuningas ja hänen puoliso vielä elossa?

Purdovar. He ovat elossa. Totinen jalous, Aslak, näkyy ihmisen onnettomuudessa. Me tulimme kuningas Keikobadin pää-kaupunkiin. Siellä sain palveluksen tämän kuninkaan hovissa. Alhaisena työ-miehenä minä sain siellä kantaa raskaita kuormia ja kaivaa ojia hänen lystäys-tarhassaan. Kuninkaan tytär Adelina näki minun siellä, ja minä en tunne aaveksiko hän mitä, mutta hän rupesi minua kohtelemaan enemmän kuin ystävyydellä. Minun tilani rupesi paranemaan. Vaan Adelinan isä, en tiedä mistä syystä, ryhtyi yhtäkkiä sotaan Delhin keisarin kanssa ja kaatui siellä, Adelina joutui vangiksi ja oli hukutettu Ganges-jokeen. Minä jäin taas kerjäläiseksi.

Aslak. Jättäkää jo, ruhtinas! Se on kauheaa sitä kaikkea kuulla; mutta nyt te olette sota-sankarin puvussa, sanokaa, miten onni teille viimenki leppyi?

Purdovar. Kabul'in ruhtinalta hävisi kallis metsäkoira. Minä olin niin onnellinen että sen löysin. Palkinnoksi siitä hän lahjoitti minulle tämän vaatteuksen, korjasi isäni ja äitini kaupungin vaivais-huoneesen. Siellä, Aslak, vaivais-huoneessa elää nyt sinun kuninkaasi puolisonsa kanssa, ja sielläki vielä vavisten tulla tunnetuksi ja tapetuksi.

Aslak. Voi hyvä Jumala!

Purdovar. Minä, saatua tämän vaatteuksen ja vähäisen rahaa, läksin etsimään onneani, tulin tänne Delhiin ja arvelen pyrkiä keisarin sota-väkeen. Jos täällä voisin löytää paremman onnen, tahi lopettaa tämän kurjallisen elämäni, toisen tahi toisen. Mutta Aslak! mikä juhla nyt on kaupungissa, joka sen väen on pannut niin liikkeelle? Minä en tahtonut saada missään majaa, ennenkun se hyvä nainen otti minun tähän huoneesen.

Aslak. Se oli minun vaimoni.

Purdovar. Kiitä onneas, joka sinulle on suonut sellaisen vaimon. Nyt hyvästi, Aslak! Minä pistäyn katsomaan tämän kaupungin elämää.

Aslak. Olkaa nyt ruhtinas! vain tahdotteko te nähdä niitä kauheita töitä!

Purdovar. Kuin? mitä sinä sillä tarkoitat?

Aslak. Miten Selima, keisarin ainoa tytär, on tuottanut kurjuuden tälle kansalle.

Purdovar. Se on se sama satu, jota ämmät juorusivat Kabul'issa, ja jolle olen kylläkseni nauranut. Vaan sano kuitenki, miten sen laita on.

Aslak. Selima keisarin ainoa tytär, joka on sekä viisas että niin ihana, ettei kukaan maalari ole voinut häntä oikein kuvata, vaikka niin monta kuvaa hänestä kulkee ympäri Aasian, hän vihaa avio-säätyä niin, että suurimmat kuninkaat ovat häntä turhaan kosineet.

Purdovar. Ihan sama satu, jolle jo olen usein nauranut. Mutta enemmän!

Aslak. Se ei ole niinkään satu. Keisari on jo usein häntä tahtonut naittaa niille nuorille kuninkaanpojille, mutta turhaan; hän on seissut vasten ja sillä tuottanut valtakunnalle monta sotaa. Keisari viimein suuttui ja sanoi: "tottelematon lapsi, päätä nyt viimenki naida ja lopeta ne alituiset sodat, tahi virka minulle keino, millä karkoittaa pois ne aina uudet kosijat ja heidän vihat". Nämä vakaiset sanat liikuttivat, ja kyyneleet silmissä hän vielä koetteli lepyttää isänsä, mutta turhaan. Viimeksi hän rukoili isänsä hänelle lupaamaan — kuulkaa mitä tämä peto rukoili!

Purdovar. Sen sadun minä jo olen sata kertaa kuullut ja sille nauranut. Hän pyysi isältänsä lain, että jokainen sai häntä kosioida, mutta sillä väli-puheella, että hän jokaiselle kosijalle sai antaa kolme arvoitusta. Joka ne arvasi, se sai hänen, mutta ken ei arvannut, se keisarin piti paikalla mestata; sano, eikö se ollut niin se satu?

Aslak. Ah, jos se olisi satu! Keisari sitä ensin kyllä kauhistui, mutta liukastellen se kunnoton sai keisarin sen lupaamaan ja sanoi sitten viekastellen isällensä: "eihän kukaan ruhtinas mene sellaiseen leikkiin, ja sen perästä minä saan olla rauhassa; vaan jos ken kurja uskaltaisi, silloin, isä, te olette viaton", ja niin se laki tuli vannotuksi. Minä soisin, että se olisi satu ja tahtoisin sanoa että se on unta, jota näen.

Purdovar. Kun sinä sen sanot, minun täytyy se uskoa; mutta eihän kukaan toki ole niin hurja ollut ja pannut siihen päätänsä?

Aslak. Katsokaa, ruhtinas, tuo korkea torni tuossa torilla, se on tehty niiden ruhtinain päistä, mitkä jo ovat sen tähden mestatut.

Purdovar. Se on kauhistava. Ja sen kunnottoman tähden he ovat panneet pölkylle päänsä?

Aslak. Elkää sanokaa, ruhtinas! Jokainen, ken näkee hänen muotonsa niissä kuvissa, joita hänestä on maalattu, hurjenee ja syöksee ummessa silmin surmaansa kohti, toivossa saada omaksensa sitä erinomaista ihanuutta.

Purdovar. Ne ovat hurjat, ihan hurjat.

Aslak. Ihan viisaimmat, ruhtinas! juuri tänä päivänä katkeaa Samarkand'in ruhtinan kaula, ja koko kaupunki rientää nyt sitä katsomaan. Kyyneleet silmissä se hyvä keisari täyttää valansa, ja se ylpeä iloitsee ja kehuu sillä. Kuulkaa! rummut tärisevät, nyt se on tehty, se onneton on herennyt elämästä. Minä tulen varten pois, etten sitä näkisi.

Purdovar. Hirmuiset ovat ne asiat, mitä puhelet. Ja Jumala on luonut ihmisen muotoon sellaisen pedon, jolla ei ole sydäntä, ei ihmis-tuntoa!

Aslak. Ruhtinas, vaimoni tytär on hänellä orjana. Hän puhelee siitä uskomattomia. Se on hirveä peto se sama Selima, mutta vaan miehille. Muuten hän on sievä ja hyvä, ylpeys on hänen ainoa vikansa.

Purdovar. Helvettiin sellainen olento, joka ei rakasta kuin itseänsä!
Hänen isänä minä polttaisin hänet tulessa.

Aslak. Katsokaa tuossa on Taimur, tuossa on nyt Taimur, sen onnettoman ruhtinan ystävä.

Toinen kohtaus.

Entiset. Taimur (tulee ja kättelee Aslakkia).

Taimur. Hän jätti minun. Se hirveä teko on tehty. Ah! miksi se ei kohdannut minua!

Aslak. Herra Jumala! ja ette te voineet sitä estää!

Taimur. Tarvitsenko minä syyttämisiä! Enkö minä tehnyt kaikki mitä ihminen tehdä voi, mutta kuuluiko siinä minun sanani. Se oli hänen surmansa, joka häntä sinne veti!

Aslak. Unhottakaa nyt pois se hirmuinen tapaus.

Taimur. Minä unhottaa! Ei milloinkaan voi minulta unohtua se kuolema, jonka nyt näin. Viimeiseen hetkeen minä seisoin hänen vieressä. Hänen viimeiset sanat viilivät minua kun veitsellä: "elä itke, ystävä, sanoi hän; minä kuolen mielelläni, sillä minulle ei ollut sallittu sitä, joka minulle oli rakkain tässä maa-ilmassa. Isäni antakoon anteeksi, että erosin hänestä ilman jää-hyväisittä; näytä hänelle tämä kuva, niin hän ymmärtää kaikki". (Vetää poveltaan kuvan.) Tätä kuvaa hän vielä katseli ja suuteli tulisesti ja itki. Sitte työnsi sen minulle, ja silloin hänen kaulansa katkesi. Ah, hirmuinen näkö! (Viskaa lattialle kuvan.) Helvettiin nyt sellainen kuva! minä polen sen jalkoini, ja pakenen pois tästä kauhistuksen maasta sinne, missä ihmisen korvat ei kuule, kun itken sitä ystävää, jonka kadotin.

(Menee raivossa ulos.)

Kolmas kohtaus.

Purdovar. Aslak.

Aslak. Nyt sen kuulitte, ruhtinas.

Purdovar. Minä olen ihan hämmästynyt. Mutta miten paljas hengetön kuva on voinut sen vaikuttaa. (Tahtoo ottaa kuvan ylös.)

Aslak. Jumalan tähden, ruhtinas, te olette kuoleman!

Purdovar. Kuin, olet sinä hulluna? Paljas kuva! minä tahdon nähdä sen hirveän kauneuden. (Tempasee käteensä kuvan.)

Aslak. Se on mahdoton, ruhtinas, te olette hurjana, minä en voi sitä sallia, te olette hukassa!

Purdovar. Sinä olet hullu, Aslak, luuletko minua niin heikoksi? Yhdenkään naisen silmät eivät ole voineet minua liikuttaa, sen vähemmin tuo hengetön kuva.

Aslak. Mutta kuitenki, hyvä ruhtinas! minä rukoilen, antakaa se nyt olla, elkää sitä katsoko.

Purdovar. Mitä hurjutta! sinä suututat minun. (Työntää pois Aslakin ja katsahtaa.) Jumalani!

Aslak. Voi minua onnetonta!

Purdovar. Aslak! (Tahtoo jotain sanoa, vaan unohtuu jälle katsomaan.)

Aslak. Jumala sen tietää, ettei se ole minun syyni!

Purdovar. Noissa suloisissa silmissä, tuossa hempeässä näössä ei voi olla sitä julmuutta, josta puhelit.

Aslak. Onneton, mitä te nyt sanotte! Tuhat kertaa ihanampi kuin se kuva on Selima itse. Kukaan maalari ei ole voinut kuvata hänen totista ihanuutta, mikään kieli ei voi kertoa hänen silmäinsä suloutta. Oh, ruhtinas! viskatkaa pois se onneton kuva, ja elkää antako sen näön myrkyttää teidän nuorta elämäänne!

Purdovar. Turhaan sinä koet minua säikyttää. Mitä koko tämä elämäni maksaa, jos en saa häntä! Minä tahdon tuon ihanimman vaimon tahi menetän pääni. Mutta Aslak! luuletko sinä, että minä, ennenkun tuomio lankee, saan nähdä hänen kasvonsa? (Uusi rummun lyönti kuuluu.)

Aslak. Kuulkaa, katsokaa, ruhtinas, ja paetkaa! Sen äsken mestatun päätä nostetaan tuohon kauhistavaan torniin. Minä luulen näkeväni teidän oman päänne sen yläpuolella… Paetkaa, paetkaa ruhtinas!

Purdovar. Sinun pelkosi on turha, Aslak! Jos meitä säikyttäisi kaikki ne päät, mitkä ovat katkenneet jalon aikomuksen tähden, luuletko sinä, että mitään suurta ja jaloa työtä maa-ilmassa tapahtuisi? Ihanimmat voitot, Aslak, ovat ne, mitkä me hengen vaarassa voitamme. Ja kun kerran häntä rakastan, mitä koko elämäni maksaa, jos häntä en saa? Ole siis huoletta, ystäväni! minä en unhota sinua, jos arvoitukset selitän. Nyt hyvästi!

Aslak. Ei, ei, ruhtinas, te ette saa mennä, minä rukoilen, hoi, vaimo hoi, Margiana! tule sinäki, pidätä, elä laske! Ah! hän menee! Voi minua onnetonta!

(Esi-rippu lankee.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Keisarin linnassa.)

Ensimäisen kohtaus.

Pampu. Rimpi.

Pampu (sauva kädessä). Liikkukaa nyt sukkelaan! Asetelkaa kaikki paikoilleen! Keisari tulee istumaan tuossa ja tällä puolella hänen ihanuutensa, se minun ruhtinattareni.

Rimpi. Kuin Pampu! mitä te meinaatte? mitä se sellainen kiire taas?

Pampu. Ja tuohon pankaa istuimet niille viisaille tohtoreille! Ne eivät täällä mitään toimita, mutta heidän pitkät parrat pitää olla, missä viisautta tarvitaan.

Rimpi. No sanokaa, mistä se puuha taas tuli?

Pampu. Mitä ja mistä! Sitä ja siitä, kun keisari ja hänen suurin armonsa, minun ruhtinattarein sekä ne viisaat tohtorit tulevat diivaniin. Yhden ruhtinan kaulaa syyhyttää taas tulla päätänsä lyhemmäksi.

Rimpi. Mitä? siitä on tuskin kolme tuntia kun viimeinen sai osansa.

Pampu. Jumalan kiitos, meidän asiat kulkevat hyvästi!

Rimpi. Ja siitä te voitte kehua, sillä hirveällä työllä!

Pampu. Miks ei, miksi minä sillä en kehuisi? Sillä, näät sinä, Rimpi, joka uuden kosijan aikana linnassa paistetaan hää-kokkarat valmiiksi, se on kerran sellainen tapa, ja tähteet niistä annetaan meille. Kuin monta päätä, niin monta juhlaa meillä!

Rimpi. Se on kauhistava! Sellaiset ajatukset ovat yhtä mustat kuin sinun naamasi. Jos sinä olisit oikea ihminen, sinä et voisi niin haastaa. Eikö sinua yhtään säälitä ne ihmis-parat?

Pampu. Säälitäkkö? ken hiis heitä tänne käskee? Ja luuletko sinä, että me otamme keltään päätä, kellä sitä tänne tullessa on ollut? Ei suinkaan, he ovat jo ennen aikojaan sen hävittäneet.

Rimpi. Viisas laitos, oikein viisas! hakata päät poikki niiltä sieviltä ruhtinoilta, jotka ovat tehneet sen kunnian ja tulleet kosiin, siksi etteivät ole arvanneet kolmea arvoitusta!

Pampu. Se ei ole niinkään hullusti kuin luulisit, ystäväni! se se onkin oikein sukkela keino, jos tahdot tietää. Jokainen osaa kosioida, ja se on hyvin lysti ajaa kosissa ja pitää hyviä päiviä morsiamen kotona. Vaan se ei ole niinkään lysti olla rahtöörinä kaikille löyhkille, jotka ojentavat kätensä tavoittamaan ihaninta naista. Toinen olisi heille pannut jotki ehdot, mietintä-ajat ja muut toimitukset. Meidän ruhtinatar pani kolme arvoitusta. Ne voipi jokainen, kellä on älyä, selittää lämpimässä tuvassa istuen, mutta löyhkiltä ne katkasevat pään pois, eikö se ole sukkela keino, vain miten, Rimpi?

Rimpi. Minä arvelen, että moni voisi olla hyvä sulhanen ja oivallinen mies, mutta olla tottumaton sellaisiin kapineihin, kun teidän arvoitukset.

Pampu. Se se onkin, ystäväni, jota ruhtinatar meinaa. Sillä, näät sinä, hän arvelee, että se on parempi kun naiset antavat miehillensä sellaiset arvoitukset ennen häitä kuin perästä häiden. Eikö se ole viisaasti tehty, ystäväni! Sillä, näät sinä, nyt he pääsevät yhdellä sivauksella koko asiasta. Mutta ne mies-raukat, jotka sellaiseen pulaan tarttuvat perästä häiden, ne ovat todellaki hukassa.

Rimpi, Teidän keralla puhella on ihan turha. Minun nähdäni, arvoitukset voisivat olla arvoituksina, mitä varten hänen tarvitsee juuri mestata ne onnettomat, jotka niitä eivät arvaa?

Pampu. Mitä varten, mitä varten? Sitä sinä et ymmärrä! Se on sen syvän viisauden tähden! Kyllä jokainen hölmö voisi tulla kosiin keisarin tytärtä, ja kun se ei menesty, palata yhtä kunniallisena kotiinsa. Kyllä se sinulle kävisi; mutta, näät sinä, maa-ilma ei ajattele niin. Joka niin suuria aikoo ja siinä ei menesty, joka tohtii kosioida keisarin tytärtä ja vähällä vaivalla voittaa suuren valta-kunnan, mutta siitä saapi pitkän nenän, ystäväni, tiedät sinä, että sellaiset ovat löyhkiä, ja että heille on parempi että järkiään lyödään kaula poikki, kun olla ikänsä löyhkänä.

Rimpi. Mutta mitä sinä luulet tästä viisaudesta seuraavan muuta, kun että se ihana ruhtinattaresi jääpi arvoituksineen istumaan?

Pampu. Se kauhea onnettomuus sitte! ilman miehettä, kas se on suuri vahinko, se!

Rimpi. Vaan keisari tulee.

Pampu. Suoria kyökkiin! minä noudan tänne sen ihanan.

Toinen kohtaus.

Karangur. Rantala.

Karangur. Uskollinen ystävä! sanokaa milloin tämä kiusaus minulta loppuu! Yhdeltä on tuskin pää poikki, kun toinen on jo siassa. Hirmuinen tytär, joka mulle teit sellasen ristin! voinko minä nyt peruuttaa valani, vain karkoittaa ne alituiset kosiat, tahi pakoittaa tyttäreni?

Rantala. Ken teidän majesteetille tässä voisi mitä neuvoa? minun koti-maassani, siellä ylhäällä pohjoisessa, kukaan ei tunne sellaisia valoja ja lakia. Eikä meidän naisilla ole niin kiviset sydämmet, etteivät ne miehiin suostuisi. Sillä ensiksi ne rakastavat hyvin miehiä ja toiseksi ne taipuvat niihin ilman arvoituksitta. Mutta hiis tälläisiä lakia ymmärtää, ja todella sanoen, niille nauraisi meidän variksetki.

Karangur. Oletteko te nähneet sen uuden löyhkän?

Rantala. Teidän majesteetin luvalla, se asuu tämän linnan kylkeisissä, missä ne muutki ulko-maan ruhtinat. Vaan se on erinomainen mies. Minua säälittää, minun sydämmeni halkeaa, kun ajattelen että niin nuoren, niin kauniin ruhtinan pitää niin pikaisesti kuolla meidän teurastus-pölkyllä. Minä en ole elämässäni nähnyt niin sievää, niin hyvää miestä.

Karangur. Onneton laki, joka minun piti vannoa, onkos uhrattu, niin että Jumalan armo antaisi hänelle voiman arvata?

Rantala. Siinä ei ole mitään säästetty. Kolme sataa härkää on uhrattu Bramalle, ja kolme sataa hevoista ja kolme sataa sikaa on annettu muille pyhille.

Karangur. Niin antakaa hänen tulla. Koetelkaa häntä peloittaa siitä hurjasta aikomuksesta. Sanokaa kaikki syyt mitä ymmärrätte.

Rantala. Jos puheen voima mitään auttaa, niin siitä ei ole puutosta.
Vaan jos hän sittenki antaa leikata kaulansa niinkuin kirjava kukko!
Ah, minua peloittaa ne sen käärmeen arvoitukset.

Kolmas kohtaus.

Entiset. Purdovar.

Karangur. Nouse seisallesi, tule lähemmäksi, ajattelematon nuorukainen!
Hänen jalo muotonsa, hänen rohkea näkönsä ne viilevät minun sydäntäni.
Puhu onneton, ken sinä olet ja missä maassa sinä olet syntynyt?

Purdovar. Suuri hallitsija, sallikaa minun teiltä vielä se peittää.

Karangur. Kuin! Sinä rohkeat tuntematonna tulla kosimaan meidän keisarillista tytärtä!

Purdovar. Minä olen kuninkaallista sukua ja ruhtinas, jos minun täytyy täällä kuolla, niin te sitä ennen saatte kuulla nimeni ja sukuni. Siihen asti sallikaa minun olla tuntematon.

Karangur. Millä rohkeudella hän puhelee. Ah! kuin minä häntä nyt surkuttelen. Vaan jos sinä selität arvoitukset ja olet jotai alhaista sukua.

Purdovar. Suuri keisari! Laki, joka minun tuomitsee, on tehty vaan ruhtinaita vasten. Jos siis voitan ja en ole kuninkaallista sukua, silloin langetkoon pääni ja kostakoon se minun petokseni, ja ruumiini jääköön ruuaksi taivaan linnuille. Nyt olkaa siis siitä huoletta. Tässä kaupungissa on yksi joka minun tuntee.

Karangur. Jalo nuorukainen! Minä uskon sinun puhees totisuuden, mutta sinä voit myös uskoa minun keisarillisen varoitukseni. Pakene pois, pakene sitä vaaraa, johon ajattelematta tahdot syöstä. Pyydä minulta puolta valta-kuntaani, niin minä sen annan ja pelastan sinun varmasta kuolemasta. Niiden kaatuneiden veri jo painaa minua hirveästi, niin jos sinulla on sydäntä, joka tuntee toisen onnettomuutta, pelasta minut tästä uudesta murheesta ja pakene.

Purdovar. Olkaa minusta huoletta, suuri keisari! minä surkuttelen teitä, vaan en voi suostua pyyntöönne! Osottakaa paremmille suurta hyvyyttänne. Jos minulle on sallittu osa teidän valta-kunnasta, niin minä en voi sitä ottaa kuin teidän ihanan tyttärenne kädestä, tahi kuolla.

Rantala. Ruhtinas, sallikaa minunki teille tehdä vähäinen kysymys. Oletteko te nähneet ne ruhtinain päät tämän kaupungin torilla? Uskokaa, että niistä oli monta viisasta päätä. Me itse tämän suuren keisarin neuvon-antajat, vanhat läpi tottuneet kirja-miehet, me olemme turhaan halaisseet päätämme sen arvoituksilla. Uskokaa, ne eivät ole tavallisia lapsen leikkiä niin kuin: isä vielä syntymättä, poika jo sotia käy. Ei ruhtinas, ne ovat ihan toista, meidän viisaimmat tohtorit eivät saa niistä selvää. Sentähden te, maito-suu ruhtinas, menkää ajoissa kotiinne, minua säälittää teidän nuoruus, sillä tässä leikissä teidän pää on niin irti kuin nauris naatistansa.

Purdovar. Teidän puheet ovat turhat, hyvä vanhus; minä tahdon Seliman, tahi kuolla.

Rantala. Se! Seliman! Hiidelle sellainen hurjuus. Luuletteko, että tässä on kysymys kaalin päistä ja sipulista ja lantuista? Teidän omasta päästä, herra, ja tunnetteko te, mikä leikki se on, kun pää leikataan pois? Jos koko maa-ilmassa ei olisi muuta naista kun hän, se olisi silloinki hullusti panna ainoan päänsä sen altiiksi. Minä en puhu kun säälistä, herra, se ei voi olla mahdollista, että te olette niin hurja.

Purdovar. Te puhutte honkaan sen syvän viisautenne. Minä tahdon Seliman tahi kuoleman.

Karangur. Ottakaa se sitte, syöskää turmelukseen, tehkää minulle se uusi murhe. (Vartialle) Kutsukaa tyttäreni, saakoon hän tänään vielä toisen uhrinsa.

Purdovar. Minä saan sitte hänen nähdä! Jumalani, vahvista minua tänä hetkenä, ettei se näkö voisi sovaista ajatustani. Minua vapisuttaa. Viisaat tuomarit, elkää syyttäkö minua hurjaksi, minä en voi seista vasten, se voima joka minua vetää, on väkevämpi tahtoani.

Neljäs kohtaus.

Pampu tulee edellä orjain kanssa, sen perästä Kirina, Adelina ja viimein Selima, joka tervehdittyä ruhtinata, istuikse ja hänen kahden puolen Adelina ja Kirina.

Selima. Ken taas, niin monen varoituksen perästä, on rohennut tulla tutkimaan minun arvoituksiani, ja joka tahtoo päällänsä lisätä niitä monia uhria?

Karangur. Tuo se on, tyttäreni! Hän ansaitsisi, että viimenki ottaisit hänen puolisoksesi ja säästäisit minulta sen uuden murheen, joka repii sydämmeni.

Selima. Ah, Kirina! kuin minun tuntuu nyt niin oudosti.

Kirina. Mikä teillä on ruhtinatar?

Selima. Kukaan ei ole minua liikuttanut niin kuin tuo.

Kirina. Noh, kolme helppoa arvoitusta, ja se ylpeys, ja se ylpeys, se jättäkää toistaiseksi.

Selima. Mitä sinä sanot? Sinä rohkenet, ja minun kunniani.

Adelina. Erhetynkö minä, vaan se on merkillistä kuin yhden-näköinen! Jumalani, se on sama nuorukainen, joka isäni Keikobadin hovissa oli työ-miehenä. Hän on ruhtinas, sitä minä jo arvelinki, ja se sitte oli tosi.

Selima. Ruhtinas! teillä on vielä aika palata. Jättäkää se vaarallinen aikomus. Ihmiset sanovat minua julmaksi. Jumala sen tietää, että he valehtelevat. Minä en ole julma. Minä tahdon olla vapaa. Sen edun on saanut alhaisinki jo äitinsä kohdussa. Pitääkö minun sitä kattoa juuri siksi, että olen keisarin tytär! Minä näen kuin vaimo on koko Aasiassa tehty miehen orjaksi. Minä tahdon kostaa teille sen vääryyden. Minulla ei ole muuta asetta kuin hyvä ymmärrys, jotta voin vapauttani puolustaa. Minä en tahdo miehestä tietää mitään, ja vihaan sitä ja sen itse-valtaa. Minä en suaitse, että hän luulee voivansa kaapata kaikki, mitä mielensä halaa. Jos luonto minulle on antanut paremmat lahjat kuin muille, pitääkö minun olla siksi jokaisen otettavana, silloin kuin halvemmat saavat olla rauhassa? Pitääkö kauneuden yksin olla joka ajajan omaisuus? Eikö se saa olla vapaa kuin aurinko, joka ei ole kenenkään omaisuus, ja antaa valonsa ja lämpimänsä kaikille.

Purdovar. Minä kunnioitan teidän jaloa mieltä. Mutta voitteko te syyttää sitä nuorukaista, joka uskaltaa henkensä sellaisen omaisuuden voittamiseen. Kuin moni kauppias vähästä raha-voitosta uskaltaa henkensä myrskyisen meren valtaan? Kuin moni sota-sankari syöksee tulen ja keihästen sekaan halvan kunnian tähden! Vain onko ihanuus ja mielen jalous halvin kaikista? Onko se teidän silmissä vika, että nuorukainen halajaa sitä, jota se pitää korkiampana kaikkia ja siitä uskaltaa henkensä!

Kirina. Kuuletteko ruhtinatar! Jumalan tähden, kolme helppoa arvoitusta! hän sen ansaitsee.

Adelina. Miten jalo ja mikä voima hänen puheessa! Voi, jos minä silloin tiesin hänen ruhtinaksi! kuin kauheasti minä häntä nyt rakastan, kun hänet tunnen vertaiseksein! mutta rohkeutta, ehkä vieläkin hänen voittaisin! Mutta ruhtinatar, te hämmästytte, te olette vait, muistakaa nyt kunnianne, ja elkää antako tuollaisen itseänne voittaa!

Selima. Hän oli ensimäinen mies, jota tuli minun säälini. Ei, ei, se ei voi niin mennä, minun pitää voittaa itseni. Uskaljas! varustaikaa nyt vastaamaan!

Karangur. Ruhtinas! Te sitte pysytte päätöksessänne?

Purdovar. Selima tahi kuolema, minä en voi lisätä muuta.

Rantala. Se on hirveää, ah! se on hirveää!

Karangur. Niin lukekaa hänelle laki. Kuulkaa se ruhtinas!

Rantala (ottaa laki-kirjan, kumartaa otsansa maahan ja sitte lukee). Jokaisella on lupa kosioida Selimaa, vaan joka sitä tehdä tahtoo, hänelle ruhtinatar antaa kolme arvoitusta. Ken niitä ei arvaa, se mestattakoon Delhin torilla kaikkein nähdä; mutta ken arvaa, se voittaa morsiamen. Niin on laki ja sen me vannomme auringon alla. (Suutelee kirjaa, painaa sen rintaansa vasten ja antaa keisarille.)

Karangur. Ah! se verinen laki, murheeni ja tuskani! Minä vannon sen korkiamman nimessä, se pitää täytettämän. (Antaa jälle ministerille) Selima, sinä saat alkaa.

Selima (nousten seisalleen ja sitten juhlallisesti).

Yks' eine löytyy maassa,
Se yhteinen on kaikille.
Et viivy sitä korjaamassa,
Se piisaa myöskin raavaille;
Ei oo niin köyhää kerjäläistä,
Ei ruhtinaa niin äveriästä,
Kuin tättä einettä vois hetken olla,
Mut kaikki kalat siitä täytyy kuolla.
Mikä eine sellainen voip' olla?

Purdovar (vähän mietittyä). Teidän palvelijanne, ruhtinatar, on hyvin onnellinen, jos häntä ei odota pimeämmät arvoitukset, kuin tämä. Se kaikille yhteinen eine, jota paitsi kukaan ei voi elää, se, jota ainoasti kalat eivät voi kuin vedessä sekoitettuna nauttia, se on … ilma, se sama ilma, jota te, ruhtinatar, sekä kaikki teidän orjat yhtä vapaasti saavat nauttia.

Rantala. Kuulitteko te sen, se on ihan hivuksen päälle ilma.

Tohtorit. Ilma, ilma, ilma, se on ilma!

Karangur. Jumalan armo tulkoon sinulle, poikani! Kirina, jumalani, auta häntä vielä!

Adelina. Elä nyt auta häntä enää, hyvä Jumalani! elä anna tuon julman häntä saada, ja sen kadottaa, joka häntä rakastaa!

Selima. Hän minun voittaisi ja minä tulisin häpeälle, ei, se ei saa tapahtua! (ruhtinalle) Ruhtinas, elkää huutako hoi ennen kun olette yli ojan! kuulkaa ja arvatkaa!

Yks' kuva löytyy ihana,
Sit' ei oo maalari tehnyt,
Sill' ompi oma valonsa,
Se muuttuu joka hetkyt;
Se on yksi kuva pienoinen,
Sen suuruus on kuin helmi.
Vaan suurimmanki suuruuden,
Sun sielus' sillä tunsi.
Ja helmistä se kallein on,
Ja kalliimp' kuin timantti,
Ja valo siis on verraton,
Ja loistavamp' briljanttii.
Se niin kuin tuli lämmittää
Vaan ketään ei se polta,
Se mahtuu kehään pienimpään,
Vaan koskee avaralta.
Sen sisään mahtuu koko maa-ilman kauneus
Vaan kauniimp' kaikkii on sen oma loistoisuus.

(Istuiksen.)

Purdovar. Elkää suuttuko, ruhtinatar, jos minä uskallan senki arvata. Se ihana kuva, joka mahtuu pienimmään tilaan, mutta näyttää minulle äärettömyydet, se helmi, jonka sisällinen loisto on ihanampi kuin kaikki maa-ilman ihanuudet, se on silmä, jossa kuvaiksen koko maa-ilman ihanuus, se on sinun oma silmäs silloin kuin se rakkaudella katsahtaa minuun päin.

Rantala. Kohti, kohti, ihan keskellen reikää, tohtorit. Silmä, silmä, silmä, ihan silmä!

Karangur. Mikä toivomaton onni!

Kirina. Voi, jos tämä olisi jo ollut viimeinen!

Adelina. Voi minua poloista! Minä olen hukassa, minä jään ilman miehettä… Mutta ruhtinatar, teidän kunnia on vaarassa, missä teidän on kaikki entiset voitot? Jumalan tähden, miettikää syvemmin.

Selima (vihastuneena). Maa-ilman pitää ennen hävitä, ruhtinas, minä vihaan sinua sitä enemmän kuta lähempänä sinä toivot olevasi; pakene nyt, jätä tämä huone, ja pelasta henkes, se viimeinen arvoitus tuottaa sinulle kuoleman.

Purdovar. En kuolemaa minä pelkää, ruhtinatar, teidän viha on ainoa, joka minua hämmästyttää.

Karangur. Rakas poikani, peräydy, elä kiusaa Jumalaa, sinä olet pelastanut kunnias ja henkes, nyt voit vielä erota. Ja tyttäreni, hylkää se kolmas arvoitus, anna hänelle kätesi ja minä seuraan teitä temppeliin.

Selima. Minä hänelle käteni? Minä jättäisin kolmannen. Ei, ei koskaan!

Purdovar. Ja minä sanon päähän asti, … minun kaulani katketkoon, se on Jumalan kädessä; siis Selima tahi kuolema.

Selima. Kuolema, kuolema, sinä saat sen kuulla. (Nousee seisalleen.)

Se kapine nyt arvatkaa,
Kuin itsessään on halpa;
Se puusta on ja raudasta,
Ja haavoittaa kuin kalpa.
Ei verta tok' se vuodata,
Ei keltään ryöstä, ota,
Mutt' tuopi aina rikkautta.
Ne tuop' se ilman sotaa;
Se perustan't on monta valta-kuntaa
Ja synnyttänyt monta kaupunkii;
Ei maa-ilmass oo yhtä kansa-kuntaa,
Ken ilman vaaratta voi sitä halveksii;
Ja onnellinen on se kansa,
Ken sitä pitää turvanansa.

(Repäsee peitteen silmiltänsä ja näyttää koko ihanuutensa.)

Katsokaa nyt ja elkää hämmästykö, tahi kuolkaa niin kuin olette tahtoneet!

Purdovar (hämmästyen). Ah, mikä ihanuus! silmäni huikenevat! ajatukseni seisattuu.

Karangur. Voi jumalani, hän hämmästyy!

Kirina. Minä vapisen.

Adelina. Minä saan sinut vielä, minä pelastan ja sitte…

Rantala. Jumalan tähden, selvitkää, rohkaiskaa! voi, voi, hän pyörtyy, viinaa, ätikkää, tuokaa ätikkää, minä juoksisin kyökkiin, vaan tämä korkea virkani, ah minä en voi.

Selima. Onneton! sitä sinä halasit; nyt sen sait.

Purdovar (selviten ja nauraen Selimaan päin). Se ihanuus, ruhtinatar, jota ensi kerran näin, löi minut hämmästyksellä, vaan minä en sentähden ole voitettu. Se rautainen ase joka ahkeruudella on voittanut maan piirin, joka erä-maat on tehnyt ihmisten asunnoiksi, joka tuottaa onnea ja rikkautta ilman sodatta ja sitä toiselta ryöstämättä, tämä siunattu kapine on aura.

Rantala. Hoh, minä en jaksa enää seista paljaasta ilosta, minä pyörryn, tulkaa, antakaa minun syleillä itseänne. Keisari, teidän murhe on loppunut, hahaha! naurakaa, naurakaa nyt jokainen!

Tohtorit. Aura, aura, aura, se on aura!

Kirina. Mutta ruhtinatar, katsokaa toki ylös! Hän voitti, se kaunis ruhtinas teidät jo voitti.

Adelina. Minä olen hukassa, minä jään nyt miehettä. Vaan ei sittenkään, minä toivon sittenki … ja ken tiesi, miten se vielä horjahtaa…

Karangur. Nyt, tyttäreni, sinä et voi minua pitempään kiusata.
Ruhtinas, lähestykää, antakaa minun tervehtiä teitä vävykseni.

Selima (raivossa syösten heidän väliin). Seiskaa! Minä en tahdo! minulla on vielä toiset kolme, minulla on sata arvoitusta, hänen pitää ne kaikki arvata.

Karangur. Julma tytär, sinä raivoot. Laki on täytetty, juokse hänen syliinsä, sen on diivan jo päättänyt.

Tohtorit. Siinä on kyllä, laki on täytetty, hää-pöydät katettu.

Karangur. Papit odottavat temppelissä, vihkimys pitää paikalla olla täytetty.

Selima (viskautuu isänsä eteen). Aikaa, isä, minä tahdon aikaa, minä tahdon miettimisen aikaa.

Karangur. Ei minuuttia, kiittämätön lapsi, minä jo olen kyllin kärsinyt, kymmenen päätä on jo katkennut sinun juonissasi, ja nyt minä vannon, että kaikki päät saavat sinusta olla rauhassa.

Selima. Yksi päivä vielä, se luvatkaa minulle, isä.

Karangur. Ei minuuttia; suoria temppeliin ja vihille.

Selima. Tulkoon sitte temppeli minulle haudaksi, minä en voi häntä ottaa. Tuhannen kertaa minä ennen kuolen kun tulen hänelle vaimoksi.

Purdovar. Hirmuinen, leppymätön! Olkoon sitte. Sinä tahdot minun vertani, sinä sen saat, minä sen sinulle annan. Mutta sitä ennen sallikaa minun teille antaa yksi ainoa arvoitus. Minä olen teille tuntematon. Arvatkaa nyt, ruhtinatar, ken minä olen ja ken minun on isäni? Jos te huomiseen aamuun sitä etten arvaa, silloin te olette minun vaimoni, vaan jos arvaatte, sillon kaulani katketkoon, ja te iloitkaa sitte voitollanne.

Selima. Siihen minä suostun, sillä väli-puheella minä olen huomenna teidän vaimonne.

Kirina. Voi, kun minua taas peloittaa!

Adelina. Ja vielä kerran minä saan toivoa.

Karangur. Vaan minä en suostu. Laki pitää täytettämän, suoritkaa vihille.

Purdovar. Jos rukoukset teissä mitä voivat, niin kuulkaa minua, antakaa hänen arvata, jos voipi.

Selima. Hän pilkkaa, kavahtakaa, ruhtinas!

Karangur. Hurja, te ette ymmärrä, mitä pyydätte. Te ette tunne sen kavaluutta, hän saa kivi-seinätki puhumaan, hän onkii teidän salaisimmat ajatukset. Mutta kun sitä tahdotte, olkoon vielä, mutta mitään verta sen tähden ei saa vuotaa; jos hän arvaa, silloin hän olkoon teistä irti, vaan jos ei, liitto olkoon silloin päätetty. Nyt tulkaa minun kanssani.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Adelina.

Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut hänellä orjana, sillä julmalla, joka murhasi isäni ja veljeni, ja jota nyt ikäni vihaan. Minun suonissani juoksee yhtä kuninkaallinen veri kuin hänen, ja minun täytyy häntä palvella. Ei ensinkään, siitä pitää tulla loppu, ja se tänä päivänä; minun pelastaa hänestä rakkaus. Se salaisuus, ne nimet minä ongitan, tahi säikytän hänen karkaamaan tästä linnasta ja menen itse keralla. Hänen täytyy minut ottaa, jos ei muuten, niin väkisin. Sinä rakastat häntä, ylpeä ruhtinatar, rakasta vaan ja peitä se ylpeydellä, mutta minä hänen otan, minä petän sinut, sinä uskot minua, sinä luulet minun niin kauhean nöyräksi… Vaan tuossa se jo onkin… Viha ja rakkaus ovat maalatut hänen kasvoillansa.

Toinen kohtaus.

Selima. Adelina. Kirina.

Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua Kirina, minä en voi ajatella sitä häpeää, jos minun täytyy hänelle antautua.

Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja sievä ruhtinas; kuin te voitte häntä vihata? inhota?

Selima. Vihata, inhota? se on tosi, minä en voi kuin vihata. Huomis-aamuna minun pitää diivanissa ilmoittaa hänen ja hänen isänsä nimen. Koko kaupungissa ei ole ketään, joka hänen tuntee. Minä en ajatellut mitä tein, minä lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä.

Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne tietävät.

Selima. Sinäki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.

Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikö teitä liikuta se nöyryys, jolla hän pyysi keisarilta … tuokin hengen vaarasta päässyt, hän tarjosi koko elämänsä jälle teidän käsiin.

Selima. Ole siitä vait, ole nyt vait, hyvä Kirina.

Kirina. Te käännytte minusta pois, te olette liikutettu, teidän silmissä on kyyneleet, miksi hävetä niin viatonta tuntoa … ruhtinatar, te häntä rakastatte, jättäkää kaikki, juoskaa hänelle kaulaan.

Selima. Ei yhtä sanaa siitä, Kirina, hän on mies ja minun täytyy häntä vihata. Minä jo tunnen, millaiset he ovat. Heissä ei ole kuin petos ja ylpeys; nöyrimmät palvelijat meitä pyytäissä, he ovat julmat isännät silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan minä tahdo olla hänen, ennen elävänä hautaan kun minkään miehen syliin.

Kirina. Sallikaa minun vielä sanoa, ruhtinatar, te häntä rakastatte, ja ylpeys on turha leikki siinä, missä rakkaus puhuu. Mitä koko maa-ilman pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja unhottakaa kaikki.

Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mitä Jumalan armoa, sinä tohdit puhella rakkaudesta? paljaan työ-miehen tytär, sinä voisit neuvoa meidän ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sinä antaisit meidän suuren keisarin tyttären sellaiselle; ken häntä tuntee mikä maan kulkia hän on? Ja diivanissa niin tulla häväistyksi, voitetuksi! Ja rakkaus mitä kaikkia se on? Pitääkö kuninkaan tyttären ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttöin, se on sellaisten orjain asia kuin sinä, Kirina.

Selima. Hyvä Adelina! auta minua, minä pistän veitsellä rintaani jos en saa niitä nimiä.

Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.

Kirina. Jos Adelina ymmärtää paremmin, ja jos hän on uskollisempi ja totisempi kuin minä, olkoon sitte!

Selima. Adelina ystäväni, minä en häntä tunne, minä en tiedä mistä hän on tullut, miten me nyt saamme hänestä mitään jälkiä?

Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, että kaupungissa on yksi, joka hänen tuntee. Siksi on tarvis etsiä, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa liikkeelle. Sitä tehdään turhempiinkin asioihin, ammoin tällaiseen.

Selima. Ota kaikki kalliit kivet ja timantit, elä säästä mitään. Koko valta-kunnan varat ovat sinulle avoinna.

Kirina. Ja viimeksi, se ei ole ruhtinattaren ansio, se on paljas
Adelinan petos.

Adelina. Ja Kirina on vissiin ensimäinen, joka sen ilmoittaa?

Kirina. Se on liiaksi … mutta koska sitä tahdotte, niin tietkää että se yksi, joka ruhtinan tuntee, on minulta tunnettu. Äitini kävi äsken täällä, hän oli kauhean iloinen, että ruhtinas oli arvannut, sillä se sama ruhtinas asuu äitini talossa ja isintimäni on se, joka hänen tuntee. Sanokaa nyt, enkö ole uskollinen!

Selima. Kirina-kulta, anna minulle anteeksi! Elä jätä minua nyt suutuksissa!

Adelina. Antakaa hänen mennä. Me olemme nyt päässeet jälille, se on meidän asia niitä seurata. Minä vannon, väkisin tahi petoksella minä otan sen salaisuuden.

Selima. Adelina, paras ystäväni, minä suostun kaikkeen kun vaan se muukalainen ei saa voittaa. (Menee.)

Adelina (yksin). Nyt rakkaus, auta minua! Anna minun päästä tästä orjuudesta ja pettää tuo suurin viholliseni, ja sen avulla voittaa sen, jota rakastan … ah, miten sydämmeni nyt on täynnä rakkautta ja … petosta.

Kolmas kohtaus.

Purdovar. Aslak.
(Ulkona puutarhassa.)

Purdovar. Se on ihan mahdoton, koko kaupungissa ei ole ketään pait sinua, joka minun tuntee. Ja muuton minä olen jo kahdeksan vuotta ollut pakolaisena, meidän isän-maa on niin kaukana, monta sataa penin-kulmaa täältä, siellä pohjoisen kylmässä, jota täällä kukaan ei tunne.

Aslak. Ja kuitenki se oli pahoin tehty ruhtinas; se, joka on onneton voipi pelätä kaikkea; äänettömät kivet voisivat sitä vastaan todistaa, minä sanon sen vieläki, se oli hyvin tuhmasti. Saada sellaisen naisen ja lisäksi koko valta-kunnan, ja se panna jälle sellaiseen leikkiin!

Purdovar. Jos sinä olisit nähnyt hänen tukkansa, hänen kyyneleensä!

Aslak. Naisten kyyneleet? Te etten niitä näy vielä tuntevan, ruhtinas! Elkää luottako niihin, ne ovat aina valmiit silloin kuin petos ja viekkaus niitä käskevät.

Purdovar. Eikö käytökseni voi hänen sydäntä viimen hellyttää?

Aslak. Odottakaa sitä, sen käärmeen sydäntä!

Purdovar. Hän ei voi minusta päästä, hänen on mahdoton arvata, vain oletko sinä jo sanonut vaimollesi?

Aslak. Mitä siihen tulee, ruhtinas, en puustaviakaan; siitä olkaa huoletta, luottakaa minuun.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Rantala. Sota-mlehiä.

Rantala. Kas, kas nyt, sakkerment! Kun minä tulin paikalle. Mistä te tulette, ruhtinas, mitä te täällä teette. (Nähtyä Aslakin.) Ja tuo, jonka kanssa te haastoitte, mikä mies se on?

Aslak. Minä poloinen!

Rantala. Sanokaa, ken tuo mies on?

Purdovar. Sanokaa itse, jos tunnette. Minä tapasin hänet tässä ja kyselin monjaita kaupungin tapoja.

Rantala. Ruhtinas, te ette tunne missä vaarassa te olette. Te olette piipussa, ihan piipussa, jos me teidät jätämme, he nytistävät teidät kuin kirjavan kukon; sentähden sallikaa astua tuohon huoneesen sota-miehet, vartioikaa hänen ovella, ei itikkaa sisään eikä ulos, se on keisarin käsky. Te näette nyt, miten hän teitä rakastaa … mutta aamuun asti, ne nimet, säilyttäkää ne kun silmä-teränne, varokaa seiniä, varokaa kaikkia, yksin untanne … mutta meidän kesken, jos hyvin hiljaan sopottaisitte minulle korvaan, minä voisin teille sen monin kerroin palkita … sillä näettekö, meidän täytyy elää virastamme ja totella ei ainoasti keisaria, mutta arvaattehan te.

Purdovar. Kuin vanhus, te täytätte niin keisarin käskyt?

Rantala. Oikein, oivallisesti, kas niin teidän pitää olla… Nyt astukaa tuonne, ja Rimpi, sinä tunnet velvollisuutesi, se maksaa pääsi, jos mitä tapahtuu.

Rimpi. Minun pääni on yhtä lujasti kiini kun jonku toisenki! Hiiskään ei pääse minun käsieni läpi.

Rantala. Se on hyvä, nyt hyvästi.

Purdovar (Aslakille). Toiste näkemäksi.

Aslak. Teidän palvelijanne!

Rimpi. Astukaa, suoritkaa, ja hiiteem kaikki puheet! (Purdovar piiritetty sota-väeltä astuu huoneesen, hänen isänsä Olkinor tulee perältä, keksii hänen ja hämmästyy.)

Viides kohtaus.

Olkinor. Aslak.

Olkinor. Pettivätkö minut silmäni! mutta se on kauhistus, onnettomuus seuraa minua joka paikkaan. Ensi askeleella tähän kaupunkiin, näen poikani vankina. (Huutaa) Purdovar, Purdovar!

Aslak (juosten hänelle eteen ja asettaa miekan hänen rintaa kohti). Vait onneton, tahi tämä on sinun viimeinen hetkesi! Ken sinä olet ja mistä sinä tunnet sen nuorukaisen?

Olkinor. Mitä kummaa nyt näen! Aslak, sinä täällä, ja se on sinun työtäsi, sinä hänen petit, sinä olet tehnyt kapinan ja rohkenet miekalla uhkata omaa kuningastasi.

Aslak. Jumalani, kuin se on mahdollista, Olkinor!

Olkinor. Petturi! minä se olen, sinun onneton kuninkaasi, jonka kaikki maa-ilma on pettänyt. Mitä sinä viivyt, ota nyt henkeni tahi sysää minut samaan vankeuteen kuin poikani.

Aslak. Ah! te se olette, herrani ja kuninkaani! ja sellaisessa tilassa! Unhottakaa sokea kiivauteni, vaan se oli teidän poikanne puolesta. Jumalan tähden, elkää hänen ja teidän oman nimenne antako tulla huuliltanne, te olette muuton kuoleman omat… Mutta sanokaa, elääkö se armas kuningatar, ja onko hän seurannut teitä tänne?

Olkinor. Ah! elä mainitse häntä. Murhe ja kurjuus lopettivat hänen päivänsä minun sylissäni. Minä pakenin samassa tänne kuulustamaan poikaani ja onnettomuuteni toi minut näkemään häntä sillä hetkellä kun hän vietiin vangiksi ja kuolemaan.

Aslak. Tulkaa pois, kuningas, teidän poikanne ei ole niin vaarassa kuin luulette, ja huomenna hän voi olla onnellisin ihminen maa-ilmassa. Mutta siihen asti, elkää antako hänen nimensä tulla huuliltanne, ei millään ehdolla.

Olkinor. Mitä salaisuuksia, selitä paremmin.

Aslak. Tulkaa pois, tässä ei ole paikka … vaan mitä kaikkia, nyt vaimoni tulee linnasta. (Vaimollensa) Mitä sinä tänne tulet, onneton, mitä sinä täältä etsit?

Kuudes kohtaus.

Entiset. Margiana.

Margiana. Tiedät sinä ukkoseni, kun minä kävin linnassa, ja sen tein siinä ilossa, kun kuulin että meidän majakas oli voittanut … ja se oli niin lysti nähdä sitä ylpeää morsianta… Kirina se vei minut oikein sen luo.

Aslak. Sinä lennät kuin hännätön harakka räksättämään, mitä tunnet ja mitä et tunne. Minä tahdoin sinut kieltää sinne menemästä. Mitä kaikkia sinä siellä ehdit räksättää? Vissisti, että se tuntematon ruhtinas asuu meillä? sano, kerkesitkö sinä sen ilmoittaa?

Margiana. Jos minä olisin kerinnyt, mitä sitte?

Aslak. Sano suoraan, virkoitko sinä sen?

Margiana. Taisinhan minä sen virkkaa, ja mitä minä sitä olisin peittänyt … ja tiedät sinä, he tahtoivat nimenki tietää, ja minä sen heille lupasin.

Aslak. Hurja! nyt me olemme jokainen hukassa. (Olkinor'ille)
Paetkaamme … elkää viipykö.

Olkinor. Mutta sanokaa nyt, mikä salaisuus!…

Aslak. Pois tästä … aika kuluu, me olemme hukassa, vaan se onki jo myöhään, he jo minua etsivät, tunnoton eukko, mihin pulaan sinä meidät saatit!…

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Pampu.

Pampu. Seiskaa paikalla, no, noh, niin kuin naulatut!

Margiana. Voi minua poloista!

Aslak. Te etsitte Hassan'ia, tässä minä olen, viekää minut.

Pampu. Sst! Hiljaan, ilman hälinättä! se on hyvässä aikomuksessa, se erinäinen armo, joka teille tapahtuu.

Aslak. Te viette minun keisarin linnaan, minä olen valmis.

Pampu. Nonoh! ei kiirettä; katsokaa, se armo, joka teitä kohtaa, se on ylen suuri, se on ääretön. Keisarin tyttären linnaan, onnelliset ihmiset, arvaatteko te, mitä se on? Jonne itikkaa ei lasketa ennen kun tarkoin tutkitaan, jos se on mies- tahi nais-puoli. Jos se on mies, se hirtetään ilman armotta, järkiään … vaan ken tuo vanha ukko on, ken se on?

Aslak. Köyhä kerjäläis-ukko, jota en tunne, nyt lähtekää!

Pampu (katsoo irvistellen Olkinor'ia). Nonoh! nonoh! köyhä kerjäläis-ukko! me olemme tänä päivänä hyvin armolliset, me olemme päättäneet tehdä onnelliseksi tuon kerjäläis-ukonki … mutta tuo nainen? ken se on? ken se on?

Aslak. Mitä te viivytte? Minä olen valmis, tulkaa jo! voinko minä tuntea kaikki akat, mitä on kaupungissa? Tuota en ole koskaan nähnyt, minä en tunne, en tiedä.

Pampu. Sinä et tunne et tiedä? tuhat tulimainen! Sinä et sitä ole koskaan nähnyt? Sakkerment! Sinun oma vaimosi, Kirinan äiti, sata kertaa olen hänet nähnyt linnassa, kun hän Kirinalle tuo valkeita pesuja, … kaikki kolme linnaan, suoritkaa linnaan! se on sen armollisen ruhtinattaren käsky.

Olkinor. Jumalani! mihin nyt jouduin!

Margiana. Minä en voi ymmärtää!

Aslak. Mihin me nyt joudumme? Tietkää että hirmuinen kiusaus on meillä edessä, … vaan muistakaa, teidän ja poikanne nimet eivät saa millään ehdolla tulla meidän huulilta … muuten me murhaamme hänen, nyt eukko, sinä sait, mitä hait.

Margiana. Suojelkoon meitä Jumala!

Pampu. Sst, vait! ihan äänettä! suoritkaa!

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Selima. Kirina. Margiana. Olkinor. Aslak.

Selima. Minä alennun teitä vielä rukoilemaan, tuo kulta-läjä on teidän, jos hyvällä minulle virkatte ne nimet. Vaan jos kiellätte, minä käsken paikalla nuo miekat sysätä teidän rintoihin. Orjat olkaat valmiina heidät tappamaan. (Orjat asettavat miekat heidän rintoja kohti.)

Aslak. Eukko, nyt näet mihin sinun lärpätös meidät saatti… Ruhtinatar, pistättäkää minut kuoliaksi. Orjat, totelkaat julman haltianne käsky, pistäkäät! … minä tunnen molemmat nimet, se ruhtinas on minun ystäväni … mutta kaikki teidän kulta-läjät, kaikki teidän uhkaukset eivät säikytä minua virkkamaan sitä, jota en tahdo.

Margiana (rukoillen Selimaa). Ah, ruhtinatar, armoa, armoa!

Olkinor. Minä olen vanha ja onnettomuus on katkeraksi tehnyt minulle elämän tässä maa-ilmassa. Minä virkan ja pelastan nyt, ystävä, sinun henkesi.

Aslak. Jumalan tähden, me olemme kaikki hukassa, jos sen virkatte.
Nimet eivät saa tulla teidän huulilta.