WALLENSTEIN I: WALLENSTEININ LEIRI. PICCOLOMINIT

Runomittainen näytelmä

Kirj.

FRIEDRICH von SCHILLER

Suomensi Vilppu Koskimies

HELSINKI 1920 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1920.

SKS:n Kirjapaino O.-Y.

ESISANA.

Kun tämä "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston" teettämä Schillerin pääteoksen suomennokseni nyt tulee julkisuuteen, pyydän lausua kunnioittavimmat kiitokseni professori O.E. Tudeerille koko käännökseni käsikirjoitukseen kohdistuneista, arvokkaista asiallisista ja tyylillisistä huomautuksista, lehtori O. Manniselle — jonka mestarillista "Wallensteinin leirin" VIII kohtauksen suomennosta olen hyväkseni käyttänyt — käsikirjoitukseni alkupuolen, kirjailija Eino Leinolle sen keskiosan ja tohtori A.V. Koskimiehelle sen loppupuolen runoasua koskeneista, arvokkaista neuvoista, jotka kiitollisesti olen ottanut huomioon.

Helsingissä, huhtikuulla 1920.

WALLENSTEININ LEIRI.

Suomentaja.

HENKILÖT:

RATSUVÄENUPSEERI, | Erääseen Terzkyn karabinieri- TORVENSOITTAJA, | rykmenttiin kuuluvia sotilaita. TYKKIVÄENALIUPSEERI. TARKK'AMPUJIA. Kaksi Holkin RATSUJÄKÄRIÄ. Buttlerin RAKUUNOITA. Tiefenbachin rykmentin MUSKETTISOTUREITA. Erään valloonilaisrykmentin KYRASSIERI. Erään lombardilaisrykmentin KYRASSIERI. KROAATTEJA. ULAANEJA. REKRYYTTI. PORVARI. TALONPOIKA. TALONPOJANPOIKA. KAPUSIINIMUNKKI. LEIRIKOULUMESTARI. LEIRIKAUPUSTELIJATAR. TARJOILIJATAR. SOTILASPOIKIA. OBOENSOITTAJIA.[1]

Pilsenin kaupungin edustalla Böömissä.

PROLOGI,

joka lausuttiin Weimarin teatterin jälleenavaustilaisuudessa lokakuussa 1798.

Taas pilaatekevä ja vakaa leikki,[2] korvanne, silmänne jost' usein nautti ja jota herkin aistein seurasitte, uudestaan kokoo meidät tähän saliin — Ja katso, huone tää on nuortunut, kauniiksi temppeliksi loi sen taide, ylevä henki, sopusuhtainen jalosta pylväistöstä meille haastaa ja nostaa mielen juhlatunnelmiin.

On tämä sentään vanha näyttämömme, useiden nuorekkaiden voimain kehto ja varttuvien kykyin kilparata. Viel' olemme ne vanhat, jotka innoin lämpöisin edessänne kehittyivät. Paikalla täll' on seissut mestar' jalo,[3] luovalla hengellänsä nostain teidät taiteensa valoisihin korkeuksiin.

Oi, tämän huoneen uusi arvokkaisuus keskeemme tuokoon kaikkein arvokkaimmat, ja kauan tuntemamme toive[4] käyköön myös täällä loistokkaaseen täytäntöön. Herättää aina suuri esikuva halua päästä yhtä korkealle, arvostelulle korkeemmat luo säännöt. Piirinne saakoon kyvyt täydelliset uudella tällä nähdä näyttämöllä. Mieluummin missä koittais voimiansa, mainetta vanhaa tahtois nuorentaa kuin edessä tään piirin valitun, jok' altista on taiteen joka lumoon ja hengen ilmestyksen haihtuvimman herkällä tunteellansa tavoittaa?

Sielumme pianhan ja jäljetönnä sivuuttaa näyttelijän ihmetaide, vuostuhannet kun elää teos, jonka luo kuvanveistäjä tai runoniekka. Kuollessaan näyttelijä hautaan viepi taiteensa lumon, ja kuin kaiku häipyy kiireinen silmänräpäyksen luomus, ei mikään pysyväinen teos kanna mainetta näyttelijän. Vaikeata on taide tää, sen palkka katoovainen, ei jälkimaailmalta seppelettä saa otsallensa näyttelijä; siksi ajaltaan hänen sit' on toivottava ja tulee hänen täyttää kokonaan se silmänräpäys, mi hänen on, valloittaa valtavasti omakseen nykyisyys, muistomerkki pystyttää elävä tuntehissa arvokkainten, parhaitten. — Niin hän valtaa ennakolta nimensä ikuisuuden, sillä ken aikansa parhaimmat on tyydyttänyt, ajoille kaikille on elänyt.

Uus ajanvaihe, jonka tänään alkaa Thalian taide[5] tällä näyttämöllä, rohkaisee runoniekankin, hän jättää nyt vanhan väylän teidät viedäksensä piiristä elon porvarillisen[6] ahtaasta korkeemmalle näyttämölle,[7] sen ajankohdan jalon[8] arvoiselle, miss' uurastaen eespäin ponnistamme, Vain suuri aihe näet liikuttaa syvintä ihmisyyttä; surkastuu ahtaassa piiriss' sielu, ihminen päämääriensä suurten kanssa kasvaa.

Kun nyt on vuosisadan vakaa loppu,[9] todellisuuskin runoksi kun muuttuu ja silmiemme eessä kamppailevat päämääräin suurten vuoksi valtaluonteet[10] ja ihmisyyden suurten asiain, vapauden, vallan tähden otellaan — myös taiteen varjoleikin sopii, täytyy ylemmä nousta, ettei sen ois tarvis hävetä eessä elon näyttämön.

Hajoovan näinä päivinä me näämme sen vanhan lujan muodon, joka kerran puol'toistasataa vuotta sitten antoi Euroopan valtioille rauhan suodun, tuskaisen kolmikymmenvuotis-sodan hedelmän kalliin. Vielä nähdäksenne suvaitkaa runoilijan haaveen siirtää tuo aika synkeä ja iloisemmin katselkaa nykyaikaa sekä myös kaukaista, toiveikasta vastaisuutta.

Keskelle tuota sotaa teidät nyt vie runoilija. Tuhon, ryöstön vuotta kuustoista mennyt on,[11] ja tummin pyörtein maailma kuohuu vielä, etäältäkään ei rauhantoivetta viel' yhtään loista. Aseiden melskepaikk' on valtakunta, kaupungit hävitetyt, Magdeburg on raunioina, taideaherrus lamassa on ja kaikki elinkeinot, ei porvar' enää minkään arvoinen, kaikk' kaikess' sotur' on, ja röyhkeys tapoja pilkkaa ilman rangaistusta, ja pitkän sodan raaistamat laumat tuhottuun maahan asettuvat leiriin.

Tämmöistä synkkää ajantaustaa vasten kuvastuu hanke uhman pelottoman ja luonne hurjapää.[12] On teille tuttu tuo luoja sotajoukkoin uljasten,[13] leirinsä jumaloima maiden vaiva, tuo keisarinsa tuki sekä kauhu, tuo seikkaileva onnen kantamoinen, mi nostamana aikain suosion nous pian kukkulalle kunnian ja tyytymättä yhä eelleen rientäin rajusti kunniata etsein kaatui. On puolueiden suosion ja vihan väärentämänä tämä luonnekuva sivuilla aikakirjain horjunut; nyt ihmisellisesti lähemmäksi tuo hänet teidän nähdäksenne sekä lähemmä myöskin sydäntänne taide. Näät kaiken mik' on liikaa, taide vie, rajoittain kaiken sekä sitoen, takaisin luontoon. Taide näkee vain elämän ahdistaman ihmislapsen ja turmantähtein syyksi vierittää suurimman osan hänen syyllisyyttään.

Ei itse hän nyt tällä näyttämöllä näyttäydy tänään.[14] Joukot rohkeat nuo, joita hänen henkens' elähyttää ja käskynsä joit' ohjaa valtavasti, ne kuvastavat hänen varjoaan, kunnekka hänet arka runotar uskaltaa teille näyttää elävänä; tuo hänen valtansa se harhaan johtaa näät hänen sydäntään, ja rikoksensa vain hänen leiristään saa selityksen.[15] Runoilijalle siksi anteeks suokaa, kerrallaan ettei teitä nopeasti toiminnan määrään vie, vaan rohkenee vierittää nähdäksenne suuren aiheen vain kuvasarjoin.[16] Tämänpäiväinen näytäntö korvanne ja sydämenne uusille soinnuillensa[17] voittakoon; takaisin vieköön teidät tuohon aikaan, oudolle tuolle sotanäyttämölle, teoillaan jonka pian sankarimme on täyttävä.

Jos tänään runotar, tuo tanssin, laulun jumalatar vapaa, taas vanhaa saksalaista oikeuttaan, runoilla loppusoinnuin,[18] pyytää, älkää nuhdelko häntä; mutta kiitos suokaa, todellisuuden että synkän kuvan iloiseen siirtää taiteen valtakuntaan ja vilpitönnä itse hävittää luomansa kuvitelman eikä peitä todellisuutta harhakuvallansa; on elo vakaa, taide iloinen.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Leirikaupustelijantelttoja, niiden edessä uuden ja vanhan rihkaman kauppakoju. Kaikenlaisiin aselajeihin kuuluvia ja joukkonsa väreihin pukeutuneita sotilaita tunkeilee sekaisin; kaikki pöydät vallatut. Kroaatteja ja ulaaneja ruokaansa hiiloksella keittämässä, kaupustelijatar kaataa viiniä, sotilaspojat heittävät noppaa rummunkansi pelipöytänään, teltassa lauletaan.

TALONPOIKA ja hänen POIKANSA.

TALONPOJANPOIKA. Isä, tässä voi käydä pahoin, jos jäämme noiden soturein luo. Kovinpa röyhkeitä ovatkin nuo; hyvä on, jos pääsemme ehjin nahoin.

TALONPOIKA. Mitä tyhjää! Ei toki syö ne meitä, vaikk' ovat kylläkin öykkäreitä. Kas, uutta väkeä äskettäin on tullut Saalelta, Mainilta päin — ja semmoista saalista muassaan! Se on meidän, jos olemme nokkelat vaan. Eräs kapteeni lävisti tuonnottain toisen ja vainaalta peruksi sain nämä peijausnopat. Nytpä voin koittaa, osaako näill' yhä vielä voittaa. Sinä heittäy oikein surkeaksi, pian antaa ne kumppanit almun ja kaksi. Ja heitä kiittää, kehua muista: ihme, jos saalis ei pussiisi luista! Mitä meiltä he kaappaavat karpioittain, sen heiltä me lipimme lusikoittain; ja heillä jos huiskaa miekankärki, niin meill' on näpsä ja sukkela järki. (Teltasta kuuluu laulua ja ilonpitoa.) Taivas, kuinka ne temmeltää! Sen maamies tuntee nahassansa. Kaikissa nurkiss' on kolunneet nää jo kahdeksan kuukautta valloillansa. Kaiken vievät ne kiertäissään, ei maass' ole höyhentä, kynttäkään, ja luitaan maamies jyrsiä saa. On semmoinen nälkä ja hätä. Oi, taivas! Ei ollut olomme kurjempaa, kun Saksin joukot seutuja vaivas.[19] Ja tämä on elämää "keisarin väen"!

TALONPOJANPOIKA. Isä, keittiöst' astuvan näen pari miestä, mut tuskinpa hyödymme näistä.

TALONPOIKA. Täält' ovat, väkeä böömiläistä, Terschkan[20] joukkoa kunnotonta, karabinierejä. Aikaa monta jo leirissä tääll' ovat rehennelleet ja rintaansa mokomat röyhistelleet, niinkuin ei heidän arvonsa soisi, että he kanssamme lasinkaan joisi. Vaan nuotion ääressä istuvan näen kolmen tarkka-ampujan, tyroolilaisilta näyttävät nuo. Lähtään, Emmerich, niiden luo! Ne miekkoset ne ovat puheliaita, reiluja myös sekä rahakkaita.

(Menevät telttoja kohti.)

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. RATSUVÄEN ALIUPSEERI. TORVENSOITTAJA. ULAANI.

TORVENSOITTAJA. Mitä haluat, moukka? Roisto, pois!

TALONPOIKA. Suupalan, ryypyn jos herrat sois! Lämmintä tänään syöty ei hiukkaa.

TORVENSOITTAJA. Hoh, sitä juonnin ja syönnin tiukkaa!

ULAANI (lasi kädessä). Murkina jäänytkö? Koira, juo!

(Vie talonpojan teltalle, toiset tulevat etualalle.)

RATSUVÄENALIUPSEERI (torvensoittajalle). Luuletko, että ne suotta suo tänään suuremman palkan meille? Jottako päästäis hummausteille?

TORVENSOITTAJA. No, kun tänään tulee herttuatar ja prinsessa neiti —

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ei sen vuoksi mar. On joukkoja tullut jo kaukaa aivan Pilseniin tänne; maksaapa vaivan näyttää leirimme viehätystä, kuinka on juomaa kyllin ja kystä, että he kohta jo hyvillään oisi ja lujemmin meihin kiintyä voisi.

TORVENSOITTAJA. Niin, on jotain tekeillä taasen!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Nuo herrat kenraalit, komentajat —

TORVENSOITTAJA. Ei laita oikein, jo nähdä saa sen.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Niin miehissä tulivat. Kummat ajat!

TORVENSOITTAJA. Ei tulleet ne laiskana olemaan.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ja kuisketta, touhua perhanasti —

TORVENSOITTAJA. Niin! Niin!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ja se peruukki[21] Wienistä asti kunniavitjat kaulassaan tääll' eilispäivästä kiertelee. Se jotain varmasti merkitsee.

TORVENSOITTAJA. Taas vainukoira, se huomatkaa, vaanimassa on herttuaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Kas, eivät ne meihin luotakaan, pelkäävät Friedlandin[22] umpimieltä. Muka liiaksi pääsi hän kohoomaan, ne hänet kernaasti raivaisi tieltä.

TORVENSOITTAJA. Vaan tukena olemme Friedlandin me soturit. Olkootpa toisetkin!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Voi meidän rykmentin poikihin ja toisiinkin Terschkan joukkoihin luottaa; ne joukot ne leirille kunniaa tuottaa. Kaukana herttuasta on hätä: hän meidät nosti, me hänt' emme jätä. Hältä myös päälliköt virkansa sai, ovat henkeen ja vereen ne alttiita kai.

KOLMAS KOHTAUS.

KROAATTI helminauha kaulassa. TARKK'AMPUJA seuraa. EDELLISET.

TARKK'AMPUJA. Kroaatti, keltä tuon nauhan riistit? Myö mulle! Se sulle on tarpeeton. Povipistoolit siitä mä annan ja siistit.

KROAATTI Ehei! Pettääkö, ampuja, mielesi on?

TARKK'AMPUJA. Sinimyssynkin saat ihan mainion, juur' onnenpyörä sen mulle toi. Se se miestä niin reimasti koristaa.

KROAATTI (välkyttäen kaulanauhaa). Nämä helmet ja kranaatit, katsokaa, miten päivänpaisteessa salamoi!

TARKK'AMPUJA (ottaa kaulanauhan). Annan myös sotapullonkin, (katselee kaulanauhaa) vain välkkeen vuoks tätä toivoilin.

TORVENSOITTAJA. Kroaatti pettyy! Ampuja sinä, puolet jos saan, en hiisku, sen takaan.

KROAATTI (on pannut lakin päähänsä). Tähän lakkiisi olenkin mieltynyt minä. Tarkkampuja (viittaa torvensoittajalle). Herrat on nähneet vaihtomme vakaan.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. TYKKIVÄENALIUPSEERI.

TYKKIVÄENALIUPSEERI (astuu ratsuväenaliupseerin luo). Karabinieri, kauanko saa joukkomme hautoa käsiänsä? Jo vihollisjoukot on retkillänsä!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Herra aliupseeri, kiirettä miksi? Tiet jahka on kunnossa, malttakaa siksi.

TYKKIVÄENALIUPSEERI. En hätäile. Täällä on parempaa olo mulla; vaan viestipä äsken kiisti: jo Regensburgin ne meiltä riisti.

TORVENSOITTAJA. Hei, kohta siis nousemme ratsuillemme!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ja Baijerin herraako[23] auttaaksemme? Vihamiestäkö kiivasta ruhtinaan? Tuskinpa liioin tulistunemme.

TYKKIVÄENALIUPSEERI. Vai niin? — No paljon te tiedätte vaan!

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. KAKSI JÄÄKÄRIÄ. Sitten KAUPUSTELIJATAR. SOTILASPOIKIA. KOULUMESTARI.

TARJOILIJATAR. Ensimäinen jääkäri. Kas, kas vaan! Tuossa lystikäs seurue kohdataan!

TORVENSOITTAJA. Mitä vihreätakkeja nuokin lie? Koreita, komeita, perttuli vie.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Jääkäreitä Holkin.[24] Ei hopeita rintaan ne ostaneet Leipzigin markkinahintaan.

KAUPUSTELIJATAR (tulee tuoden viiniä). Tervetuloa, herrat!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. No hiis! Blasewitzinkö Gustel siis!

KAUPUSTELIJATAR. Se on tietty. Ja tuntenen herrankin, sen Itzehön pitkän Pietarin! Kyll' isänsä kultaiset kolikot haihtui, kun rykmentin tultua Glückstadtiin yön muutaman siellä hän hummaili niin —

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Myös kynänsä luodikkopyssyyn vaihtui.

KAUPUSTELIJATAR. Täss' ollaan siis — tutut vanhastansa!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Jotka Böömissä yhtyvät matkoillansa.

KAUPUSTELIJATAR. Nyt täällä ja huomenna muuanne tie — mihin milloinkin meitä työntää ja vie sodan karkea luuta — niin se on laita; tapaamastamme nähnyt oon maita.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Uskon neitiä! Selvää se on.

KAUPUSTELIJATAR. Temesvariin mukana kuormaston sain matkata, silloinkuin mansfeldiläistä[25] ajoimme Unkariin seuduista näistä. Tulin Stralsundin luo kera Friedlandin, siellä mun liikkeeni sortuikin. Apuväkeä seurasin Mantuaan, toi sieltä mun Feria[26] joukossaan, ja espanjalaiset kun Gentiin meni, minä mukaan. Nyt olen liikkeineni ma saapunut Böömiin kaupitsemaan, myös vanhoja velkoja karhuta saan — jos auttaa ruhtinas rahoihin. Ja tuossa mulla on telttakin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Kaikk' yhdessä siellä te tapaatte kai! Vaan minne skottilaismiehenne sai, kera jonka te ennen matkustelitte?

KAUPUSTELIJATAR. Se lurjus! Se petti mun aikaa sitte. Se karkasi. Myös minun säästöni meni sitä tietä. Hän jätti vain harmikseni tuon riiviön. Hyvästit semmoiset!

SOTILASPOIKA (tulee hyppien). Isästäkö, äiti, nyt haastelet?

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Noo! Kyllähän keisari ruokkii ja huoltaa, armeijan uudestasyntyä puoltaa.

LEIRIKOULUMESTARI (tulee). Mars, pojat! Kouluun joutukaa!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Sekin[27] ahdasta huonetta kammoaa!

TARJOILIJATAR (tulee). Täti, aikovat pois.

KAUPUSTELIJATAR. Heti joudutaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ah, ken on veitikkanaama tuo soma?

KAUPUSTELIJATAR. Siskoni laps se on Saksasta vaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hei, siis sisarentytärkö oma?

(Kaupustelijatar menee.)

Toimen jääkäri (pitäen tyttöä kiinni). Ole, tyttönen sievä, nyt seurassamme!

TARJOILIJATAR. Täytyy palvella vieraitamme.

(Irroittautuu ja menee.)

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Tuo tyttö se sokeripulla on vasta! Entäpä täti! No pirhana vie! Mitenhän rykmentin herrat lie tapelleet siitäkin hempukasta! — Ketä kaikkia tullut on tuntemaan, ja kuinka se aikakin rientää vaan! — Mitä kaikkea vielä mä kokea saan! (Ratsuväenaliupseerille ja torvensoittajalle.) Hyvät herrat, malja nyt onneksenne! Saammeko istua vierellenne?

KUUDES KOHTAUS.

JÄÄKÄRIT. RATSUVÄENALIUPSEERI. TORVENSOITTAJA.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Monet kiitokset! Tulkaa kernaasti aivan! Tervetultua Böömin maille!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hyvä teill' on. Me jäimme paljoa vaille vihollismaassa ja kärsimme vaivan.

TORVENSOITTAJA. Ei teistä se näy, niin pukunne paistaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Sai Saalen piiri ja Meissen maistaa sitä käyntiä, tuskin ne kiittänee.

TOINEN JÄÄKÄRI. Vait' olkaa! Mitä tuo merkitsee? Kroaatti se mellasti, kaikki vei, jäi meille rippeet ja muuta ei.

TORVENSOITTAJA. Hyvin kauluspitsinne ommellut, ja housunne käyvät kuin valetut! Liinanne, lakkinne hienot on, asunne kaikk' ihan verraton. Miten heille onkin onnea suotu! Ei meit' ole heidän onneensa luotu.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Siks Friedlandin rykmentin sotilaita me ollaan ja kunniaa vaaditaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ei sananne juur' ole kohteliaita: mekin kuulumme Friedlandin armeijaan.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Sitä suurta joukkoa, totta vie.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Eri rotuunko teidät luettu lie? Tuo eroitus kaikki se takin on syy, ja minä en omaani vaihda, en myy.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Herra jääkäri, säälinpä teitä, talonpoikain keskellä eläneitä; käytöstä hienoa, tahdikasta oppii ruhtinaan seurassa vasta.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Sit' ette pystyneet oppimaan. Kuinka hän sylkee ja kuinka hän rykii, sen kuosin hältä kukin kyllä nykii; vaan neroaan, tarkoitan: henkeään, ei vahtiparaateissa nähdäkään.

TOINEN JÄÄKÄRI. No hitto, eiköhän tunneta meitä "Friedlandin hurjia jääkäreitä"? Nimeä tuot' emme varjoon saata — emmepä säästä ees ystävän maata, yli kylvösten, oraiden tiemme vie — hyvin Hoikin torvi kai tunnettu lie! — Lähellä, kaukana yllätämme, kuin vedenpaisumus syöksähdämme, tai niinkuin valkea raivoten käy yöllä huoneesta huoneesen. — Ei vastarinta, ei pako auta, on kuri poissa ja riehuu rauta. — Kourissamme on tyttöä monta rimpuillut — sota on armotonta — Kysykää, suott' emme mainetta saa; Baireuth, Vogtland[28] ja Westfaalin maa, minne vaan meidät matkamme toi, ne polvesta polveen tarinoi vuosisatainkin mentyä meistä, Hoikin kuuluista jääkäreistä.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Kas, siitä se nähdään! Hurjistelulla ei kunnon sotamieheksi tulla! On tarpeen tahti ja neuvo ja äly, kyky, selvä katse, ei höly ja häly.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Vapaus tarpeen! Lorunne hullut! No kaikesta tässä on puhetta tullut! Siksikö hylkäsin koulun ja opin, että raatajan vaivat ja kaleerin[29] ja kirjoituskammion, ahtaan kopin, taas täältä leiristä löytäisin? — Olon tahdon rennon ja joutilaan, joka päivä näyttäköön uutuuttaan. Nykyhetkeen tahdon ma turvautua, ei mennyt, ei tuleva huoleta mua. Siks keisarille mä nahkani möin, että murheeton oisin päivin ja öin. Suoraan tuleen mun viedä saa Reinin vierivän virran taa, joka kolmas siellä kuolkoon; vaan min' en kauan estele, kursaile, en. — Mut älköön muulla, mä pyydän sen, minua tultako vaivaamaan.

RATSUVÄENALIUPSEERI. No, ettekö muuta te toivokaan? Tämä takkihan antaisi kaiken tään.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Miten kidutti, vaivasi yhtenään se Ruotsin Kustavi väkeänsä! Kirkon teki hän leiristänsä, piti rukoilla alkaissa päivän työn ja rukoilla myöskin tullessa yön. Ja kun välistä olimme reiluja hiukan, piti satulasta hän saarnan tiukan.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Niin, hurskas herra hän olikin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Tytöt leiristä pois, sen käskyn hän laati. Jos saapui niitä, hän vihille vaati. En sietänyt moista, vaan karkasin.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Jo eletään sielläkin rennommin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Minut tieni liigan joukkoihin[30] johti, ne ol' lähdössä Magdeburgia kohti. Heti toinen ääni jo kellossa soi! Jo iloisna, vapaana olla voi, juomia, tyttöjä kosolta ihan! Toden totta, ei ollut se hullumpaa, sillä Tilly se osasi komentaa. Piti kurissa kylläkin oman lihan, tämä kuri ei koskenut armeijaa, ja jos itse ei tarvinnut maksua panna, oli lauseensa: elä ja elää anna! Mut ollut ei onnensa loputon — Jälkeen Leipzigin tappion[31] ei oltu päästä me paikaltamme, ja kaikki tukkeusi asiamme; jos missä pyrimme huoneisiin, ei tervehdyst', ovet suljettiin. Piti puikkia paikasta paikkaan vaan, nyt meistä ei piitattu laisinkaan. — Otin silloin pestin mä Saksin väkeen, siell' onni muka potkisi myötämäkeen.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Paraiksi böömiläissaaliille näin te tulitte.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Kävikin pahoinpäin. Oli ankara näät se komennon laatu, vihollisiksi ei elellä saatu, keisarin linnoja vartioivat, tekivät temppuja, liehakoivat, sotivat niinkuin leikillä vain, ei asian vuoksi kuin puolittain, ne kestään ei tahtoneet vihamiestä. Hittopa moisesta kunniantiestä! Olin menettää maltista loputkin ja lähdössä ääreen pulpetin, vaan silloin vastaani sattuivat Friedlandin armeijanpestaajat.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Miten kauan pysytte täälläkään?

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Pila pois! Niin kauan kuin hällä[32] on valta, en joukostanne mä karata malta. Missä on vertaista elämän tään? — Sotatavat tääll' ovat arvossansa ja suurta kaikki on kauttaaltansa. Ja se henki, jok' armeijan innostaa, se myrskyn tavalla mukaansa saa jokaisen, alimpaan huoviin asti. Tääll' esiinnyn minä rohkeasti, saan polkea kaupungin asukkaita niinkuin herttua ruhtinaita. Täällähän aivan muinaistapaan miekka saanut on vallan vapaan. Tääll' yksi on rikos ainoastaan: halu hangoitella käskyjä vastaan! Mit' ei kielletty liene, se sallitaan; saa jokainen pysyä uskossaan. On mailmassa kaksi asiaa vaan: mikä kuuluu ja kuulu ei armeijalle; vain lippua seuraan ma kaikkialle.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Pidän teistä, jääkäri! Hauskaa kuulla, te puhutte Friedlandin huovin suulla.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hän päällikkyyttään ei hoidakaan keisarin suomana virkanaan! Ei keisarin vuoksi hän ottanut sitä — Mitä keisar' on hänestä hyötynyt, mitä? Mitä herttuan suuresta mahdista on maan turvaa ollut ja valtion? Soturivaltion loisi hän jalon, sytyttää tahtoisi maailmanpalon, yliherruuden kaapata väkisin —

TORVENSOITTAJA. Vait'! Puhe liian on rohkea moinen!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Mitä mietin, sen myöskin sanoa voinen. Puhe vapaa — ne sanat on kenraalin.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Niin sanoo, sainpa mä useinkin hänen suustaan kuulla sen. "Puhe on vapaa, teko mykkä ja alttius sokea" — näin sanat kuului.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Lie olleet ne sinnepäin, mut asia on ainakin sillä tapaa.

TOINEN JÄÄKÄRI. Sotaonnensa sorru ei milloinkaan, muut toista tulleet on kokemaan. Eli Tilly ohitse maineestaan. Vaan Friedlandin lippuja tuho ei kaada, kera niiden voin varmasti voiton saada. Hän mukaansa onnenkin lumoaa. Ken Friedlandin merkeissä sotaan kulkee salaiset voimat sen suojaansa sulkee. Sillä tiedossa kaiken on maailman, että Friedlandin herttua helvetistä on palkannut muutaman auttajan.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Kova[33] on hän, siitä ei epäilemistä. Lützenin leikissä verisessä tuliluikkujen tultansa iskiessä hän ratsasti aivan rauhaisana. Seulaksi ampuivat häneltä lakin ja rei'ille saappaan ja haarniskatakin, oli jäljet selvästi huomattavana; iho naarmuton, suojana voiteen valta, jota hän oli saanut saatanalta.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Joko ihmettä siitä nyt etsitään! Oli haarniska hirvennahkainen,[34] jot' ei luoti puhkaise yksikään.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ei, voimasta johtuu se voiteen sen, jok' on keitetty loitsuja lukien.

TORVENSOITTAJA. Ei oiva keinoja käytä hän!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Myös mitä vastedes sattuu, varmaan hänen tähdistä sanovat näkevän; minä asian tarkemmin ymmärrän. Öin nähty on kulkevan miehen harmaan[35] hänen luokseen ovista suljetuista; moni vartija sille on huudellut. Ja aina on suuria seurannut sen harmaatakkisen vierailuista.

TOINEN JÄÄKÄRI. Niin, perkeleen vallassa kenraali on, siks elomme hauska on, huoleton.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. REKRYYTTI. ERÄS PORVARI. RAKUUNA.

REKRYYTTI (läkkikypäri päässä, viinipullo kädessä astuu teltasta). Tervehdi isää ja tervehdi setää! Sota mun ijäksi mukaansa vetää.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Kas, saammepa uuden kumppanin!

PORVARI. Frans, muista! Vieläpä kadutkin.

REKRYYTTI (laulaa).

Torvet ja rummut taistoa soi! Kaikuvi kummut — Ratsuille, hoi! Manteret, maat kulkea saat, raisusti juoda, iskuja suoda! Vapaus on loppumaton kuin linnuilla salon loisteessa valon. Friedland, mä seuraan sun lippuas!

TOINEN JÄÄKÄRI. Kas siinä on kumppani kelvokas!

(Tervehtivät rekryyttiä.)

PORVARI. Hänet jättäkää! Kuuluu hyvään sukuun.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ja mekö maantielöytöjen lukuun?

PORVARI. Sen sanon: hällä on varakkuutta. Kas nuttunsa kangasta hienoa, uutta!

TORVENSOITTAJA. Enin ruununtakista kunniaa.

PORVARI. Hän lakkitehtaan periä saa.

TOINEN JÄÄKÄRI. Vain mielihalu tuo onnellisuutta.

PORVARI. Saa rihkamakaupan hän mummoltansa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hyi, rikkilankaako[36] kaupassansa!

PORVARI. Ja kummi suo hänelle kapakkansa, kakskymmentä viiniankkuriaan.

TORVENSOITTAJA. Kelpaapa juottaa kumppanejaan.

TOINEN JÄÄKÄRI. Saat teltassani sa asunnon.

PORVARI. Itkemään jätti hän morsion.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hei, pojan sydän siis raudasta on.

PORVARI. Isoäitinsä kuolee suruun ja huoleen.

TOINEN JÄÄKÄRI. No sehän jo vihjaa perinnön puoleen.

RATSUVÄENALIUPSEERl (astuu mahdikkaana esille laskien kätensä rekryytin läkkikypärille).

Hän on punninnut askeleen painavuuden. Hän on pukenut ylleen ihmisen uuden ja liittyy joukkoomme uljaaseen kypäreineen, kannikenauhoineen. Jalon hengen pitää nyt häneen päästä —

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Katsokoon, ettei rahojaan säästä!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Hän aikoo nyt onnen-purrellaan jo lähteä kauaksi kulkemaan; hälle maailma auki on länteen ja itään, älä mitään toivo, jos tohdi et mitään. Käy tyhmä porvari polkuaan kuin värjärin ruuna kierrostaan.[37] Mikä hyvänsä tulla voi soturista, nyt sota on korkein tunnuksista. Tää takki yllä — hän nähköön sen — minä keisarin keppiä hoitelen. Kas, kaikki hallitus maailman suuren kepistä johtaa se syntymäjuuren; myös valtikka kädessä kuninkaan vain keppi se on, sehän tunnetaan. Ja aluksi korpraalinarvon jos sai ken, se portailla seisoo jo mahdin kaiken. Niin kauas hänkin voi asian ajaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Jos luku- ja kirjoitustaito ei vajaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Esimerkin paikalla kerron nyt tässä, olen itse sit' ollut näkemässä. On vuotta kolmekymmentä vaan, kun Buttler, entinen rintamaveli, sotamiehenä Reinillä kanssamme eli, nyt kenraalimajuriks sanotaan. Ei suotta hän arvoon noussutkaan, jo maailmankuulu on tekonsa moni; tosin syrjemmä jäi minun ansioni. Ja Friedland itsekin, katsopas, yliherramme, mahtava ruhtinas, jolla on kaikkivoipa nyt kalpa, vain aatelismies oli ennen halpa, mut sodan onnetar turvanaan hän noussut on suureen kunniaan, vain keisar' on ylempi arvoltaan, Ja ties, mihin viekään vielä se tie, (nokkelasti) joka päivä näät viel' ei illassa lie.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hän vähästä alkoi ja suureksi sai. Yliopistoss' Altdorfin ollessaan hän, saanenko sanoa, oli kai ruvennut hiukkasen hummaamaan, oli kuoliaaks iskeä palvelijansa. Hänet Nürnbergin herrat tilille veti, ja mutkitta putkaan vaativat heti. Uus tyrmä vaill' oli kastettansa, ens asukkaan nimeä sen tuli kantaa. Vaan hänpä ensinnä koppihin oman villakoiransa juosta antaa. Nimi sen on tyrmällä tänäänkin. Tämä oikean miehen on kuvastin. Teoistaan suurista, myöhemmistä, en tunne toista niin mielellistä.

(Tyttö on sill'aikaa tarjoillut, toinen jääkäri kujeilee hänelle.)

RAKUUNA (astuu väliin). Kumppani, älähän tyttöä vaani!

TOINEN JÄÄKÄRI. Kuka saakeli koskee muu asiaani!

RAKUUNA. Sanonpa: Mun on se neitonen.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hän yksin kaappaisi aarteen sen! Rakuuna, ottiko järkesi lomaa?

TOINEN JÄÄKÄRI. Hän leirissä pitäisi jotakin omaa! Tytön kauniin kasvojen oltava on niin yhteistä kuin valo auringon. (Suutelee tyttöä.)

RAKUUNA (riuhtaisee tytön pois). Tätä en siedä, se tietäkää!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Kas, Praagin pojat![38] Hei, hauskaa tää!

TOINEN JÄÄKÄRI. Tehdäänkö toraa? Tässä mun tapaa.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Sovintoon, herrat! Muisku on vapaa!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

KAIVOSMIEHET astuvat esiin ja soittavat valssia, alussa hitaasti ja sitten yhä nopeammin. ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI karkeloi TARJOILIJATTAREN, KAUPUSTELIJATAR REKRYYTIN kanssa; tyttö juoksee tiehensä, jäljessään jääkäri, joka saa syliinsä juuri saapuvan KAPUSIINIMUNKIN.

KAPUSIINIMUNKKI.[39] Heijaa, heleijaa! Rallatirille! Tätä telmettä! Satuinpa saapuville! Kristittyinkö armeijan näen, vai Turkin ja antibaptistein[40] väen? Näinkö he pilkkaavat sabbattiaan, kuin Luoja ei iskeä saattaisikaan käsileiniltä? Nytköhän ryypiskellä on aika? Ja juhlia, mässäellä? Qvid hic statis otiosi?[41] Miks seisotte täällä nyt laiskan kuosiin? Verivaino jo Tonavan tienoill' on suuri, on murskana Baijerin suojamuuri, Regensburg meiltä on siepattu juuri, mut armeija mielestä pois hädän suistaa, se Böömissä loikoo ja vatsansa muistaa, mieless' on maljojen maisto, ei taisto, ruokasoimi, ei soturin toimi, sylisiipat, syömingit: maistuu härkä muu, eip' Oxenstirn[42] maistu, härän otsaluu. Nyt kristikunta säkissä, tuhkassa kulkee, vaan sotilas taskunsa täyttää julkee. On aika nyt hädän ja kyynelten, ja Jumala taivaalle merkkejä johtaa, hän antaa pilvistä hurmeisen sotakauhtanan meille pelvoksi hohtaa. Uhaten pyrstötähti nyt liikkuu vihan vitsana taivaan akkunasta, surun huone tullut on maailmasta, veriaalloilla kirkon arkki nyt kiikkuu, rikas Rooman valta — oi taivainen! — _romu_valta on surkean vaivainen, nyt Reinin virta on rienan virta, ja luostarin suojat on lurjusten luolat, on piispakunnat nyt piiskakunnat, ja apotinmaat ovat epatonmaat, on hiippa vaihtunut surman riippaan, ja siunattu Saksamme surkeasti on saksittu laidasta toiseen asti. Ja mistä se johtuu? Se seurausta on synteinne suurten ja rangaistusta pakanallisten konnuuksienne, joita teette te upseerinenne. Synti se magneettivoimallaan veti raudan maassa raivoamaan. Tuhon tuottaa synneissäjuoksu, kuten kyynelet sipulintuoksu, u:n uhman jälkeen on voihkiva v, niinkuin aapinen juttelee.

Ubi erit victoriae spes, si offenditur Deus?[43] Miten voittaa voidaan, kun ei piitata saarnasta, messusta ees, vaan viinituvissa viehkuroidaan? Löys evankeliumin vaimokin kadottamansa penningin, Saul isänsä aasintammat löysi, ja Jooseppi oivat veljensä löysi; mutt' etsipä täältä leiristä vaan jumalanpelkoa, kuriakaan tai häpeäntunnetta — turhiinpa ryhdyt, vaikka sulla ois sadatkin lyhdyt. Luo Kastajan korpeen kerran — kuten luemme sanassa Herran — sotamiehiä juoksi ja kastetta anoi ja hälle katuvin sydämin sanoi: Qvid faciemus nos?[44] Mitä tehtävä ois, jotta Aabrahamin helmaan päästä vois? Et ait illis,[45] hän ilmoittaa: neminem concutiatis,[46] ketään ei nylkeä, rääkätä saa; neqve calumniam faciatis,[47] välttäkää valhetta hirveää. Contenti estote, tyytykää, stipendiis vestris,[48] palkkanne määrään ja kirotkaa taipumus kaikkeen väärään. On käsky: nimeä Jumalan ei sun pidä turhaan lausuman. Ja miss' on se pilkkana enemmin kuin täällä, leirissä Friedlandin? Jos jokaista "hittoa", "perhanaa", mikä kielenne kärjeltä kimmahtaa, kävis kellojensoitolla korjaamaan, pian soittajoita ei tapaiskaan. Jos kiroussanat ne ilkeät, jotka tyhmästä suustanne lentävät, kukin hiuksen nyhtäisi päästänne pois, yks yökausi tukkanne tuhota vois, vaikk' ois kuin Absalomilla sankka. Joosuakin sotamies oli vankka, ja Daavid surmasi Goljaatin, mut onkos sanassa kumpaakaan kirokulkuksi mainittu konsanaan? Eiköhän suun tulis kuitenkin kernaammin huutaa: "Jumala, auta!" kuin: "perhana soi!" tahi: "saakelin nauta!" Vaan mitä astia sisältää, samaa siit' ulos läikähtää. Taas käsky on: älä varasta! — Ette ota varkain, julki te ryöstelette; ei teidän korpinkynsiänne ja teidän ilkeitä vehkeitänne raha vältä vankassa lippaassaan, ei vasikka lehmän kohdussakaan, te otatte munan ja lisäksi kanan. Tietänettekö saarnaajan sanan? Contenti estote, tyytykää te ruununleipäänne! Ylistää sotamiehiä kuinkapa saattaa juuri, kun ylempää tulee pahennus suuri! Kuten jäsenten laita on, niin myös pään! Kehen uskoo hän,[49] kuka tietääkään!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Herra pappi, meitä sä hauku ja manaa, vaan päälliköstä ei solvaussanaa!

KAPUSIINIMUNKKI. Ne custodias gregem meam![50] Se mokoma Aahab ja Jerobeam, se se käännyttääkin kansoja vasta epäjumaliin uskosta oikeasta.

TORVENSOITTAJA ja REKRYYTTI. Varo tuota toiste sa virkkamasta!

KAPUSIINIMUNKKI. Mokoma kerskuja, suustaan laaja, Muka kaikkien linnojen valtaansasaaja! Kehui se pakana kerrankin, että haltuunsa ottaa hän Stralsundin, se vaikka ois kytketty kanteen taivaan. Mut turhaan hän ruutinsa haaskata sai vaan.

TORVENSOITTAJA. Sen kulkkuun tappi nyt iskekää!

KAPUSIINIMUNKKI. Mokoma velho ja Saul on tää, Jehu ja Holofernes, hän Herran ja Mestarin kieltää kuin Pietari kerran, siks siedä ei kukon kieuntaa —

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT. Pappi, nyt horna sun nahkasi saa!

KAPUSIINIMUNKKI. Mokoma viekas Herodes-kettu —

TORVENSOITTAJA ja MOLEMMAT JÄÄKÄRIT (munkkia kohden hyökäten). Kitas kiinni! Sä pian olet nutistettu.

KROAATIT (astuen väliin). Älä pelkää, pappi, ei hätää sulla,[51] pidä saarnas, me kuunnellaan, ann' tulla!

KAPUSIINIMUNKKI. (huutaa äänekkäämmin). Se Nebukadnetsar ylpeileväinen, se syntipukki ja kerettiläinen, se Vallinkivi eli Wallenstein, kivi — tuskaksi maitten ja kaupunkein, kivi loukkauksen ja pahennuksen, ja kun vallass' on Friedland, Rauhanmaa, niin kauan maamme on rauhaton maa.

(Kovaäänisesti lausuen viimeiset sanat hän vähitellen peräytyy, samalla kun kroaatit estävät toisia sotilaita hyökkäämästä hänen kimppuunsa.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

EDELLISET, mutta ei KAPUSIINIMUNKKIA.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ratsuväenaliupseerille). Mitä tarkoitti munkki, sitä en tiedä, kukon laululla, jota ei päällikkö siedä? Kai häntä häväisten sanoi näin?

RATSUVÄENALIUPSEERI. Minä selitän. Seikka on sinnepäin! Päällikkö kumma on luontoansa, varsinkin arka on korviltansa. Ei siedä hän kissan nauvuntaa, kukon kieunta hänest' on kauheaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. On hänen niinkuin leijonan laita.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Liki häntä on oltava vaiteliaita. Niin on käsketty vartijoita, hän miettii näät syviä ongelmoita.

ÄÄNIÄ (teltasta. Rymäkkää.) Kiinni se lurjus! Lyökää maahan!

TALONPOJAN ÄÄNI. Apua! Armoa!

TOISIA ÄÄNIÄ. Lauhtukaahan!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Siellä on tappelu, saakeli soi!

TOINEN JÄÄKÄRI. No sinne minäkin! (Juoksevat telttaan.)

KAUPUSTELIJATAR (tulee ulos). Rosvoja, voi!

TORVENSOITTAJA. Emäntä, mistä tuo kiihkeys?

KAUPUSTELIJATAR. Se kulkuri! Retkale! Ilkimys! Ja minun telttaani satutti sen! Nyt häpeän edessä upseerien.

RATSUVÄENALIUPSEERI. No mitä, tätiseni?

KAUPUSTELIJATAR. Niin, mitä kai! Ne talonpojan nyt kiinni sai, jok' on vääriä noppia käytellyt.

TORVENSOITTAJA. Kas, miestä tuovat ja poikaa nyt!

KYMMENES KOHTAUS.

SOTAMIEHET tuoda retuuttavat talonpoikaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hirteen vietävä!

TARKK'AMPUJAT ja RAKUUNAT. Pyövelille!

RATSUVÄENALIUPSEERI. On määräys tää ihan äskeinen.

KAUPUSTELIJATAR. Näen paikalla hirressä miehen sen!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Työn huonon palkkakin huono on.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI (toiselle). Noin tekee joka on toivoton. Vie moukalta kaikki — se keino on paras, jos on aikeena tehdä hänestä varas.

TORVENSOITTAJA. Hänen vuokseenko tuhlaatte sanojanne, tuon koiran? Hittoko teihin meni?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Myös moukka on ihminen — tietääkseni.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (torvensoittajalle). Ovat tiefenbacheja,[52] juoskoot vaan! Ne on räätäliväkeä kauttaaltaan! Varusväkenä Briegissä lojuivat — hiisi! sodanpa tavoista tiennevät viisi.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. KYRASSIEREJA.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI.

Hiljaa! Mistäpä vihat sai, tuo moukka?

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA. Lurjus on, pelissä petti.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Liekö hän sinua pettänyt kai?

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA. Kyllä, ja aivan paljaaksi ketti.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Miten häväistä itseäs saatatkaan ja koittaa, Friedlandin sotilas, tuon moukan kanssa sun onneas? Hän juoskoon, minkä hän pääsee vaan!

(Talonpoika juoksee pakoon, toiset kerääntyvät yhteen.)

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Tämä rutakkaan toimii, on päättäväinen, se se moiseen rahvaasen vaikuttaa. Mitä miehiä tää on? Ei böömiläinen.

KAUPUSTELIJATAR. Hän on vallooni! Heille kunniaa! Hän on pappenheimejä.[53]

ENSIMÄINEN RAKUUNA (astuu siihen). Nykyjään he Piccolominin komentoon, nuoremman, kuuluvat. Ottivat tään everstikseen itse, kun taisteloon oli sortunut Lützenin aukeoilla Pappenheim.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Sekö oikeus noilla?

ENSIMÄINEN RAKUUNA. Rykmentillä täll' etuoikeus on, etupäässä myös käypi se taistohon. Omin päinsä myöskin se tuomita saa, sitä Friedland erittäin rakastaa.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI (toiselle). Mutt' onko se varma? Ken sanoi? Ken?

TOINEN KYRASSIERI. Eversti itse[54] on sanonut sen.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Hiis! Olla ei heidän koiriaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Mikä noill'? Ovat myrkkyä tulvillaan.

TOINEN JÄÄKÄRI. Herrat, koskeeko meitäkin tuo?

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Ei kellekään se iloa luo. (Sotamiehet astuvat esille.) Alankomaihin ne lainaavat meitä; kyrassiereja, jääkäreitä ja pyssyhuoveja — kaikkiaan kahdeksantuhatta vaaditaan.

KAUPUSTELIJATAR. Mitä? Taasenko sinne vaeltamista? Vast' eilen palasin Flanderista.

TOINEN KYRASSIERI (rakuunoille). Ne vie teidätkin, Buttlerin soturit.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Ja varsinkin meidät, valloonit.

KAUPUSTELIJATAR. Hoo, parhaita eskadroonejaan!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Sitä milanolaista siis seuraamaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Infanttia![55] Aivanpa ällistyt!

TOINEN JÄÄKÄRI. Sitä pappia! Piru on merrassa nyt.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Ken meistä Friedlandin jättää voi, jota jalompaa tunne ei meistä kukaan, ja espanjalaisenko, saiturin, mukaan, jota vihaamme, mentäis? Ei, saakeli soi! Ei lainkaan! Me pötkimme matkoihimme.

TORVENSOITTAJA. Mitä hittoa siellä nyt tekisimme? Keisarille on kaupattu veri, punahattuinen[56] Espanjan mies sit' ei peri.

TOINEN JÄÄKÄRI. Sanallaan Friedland ja vastuullaan sai meidät tähän toimeemme vasta; jos emme pitäisi herttuasta, ei Ferdinand meitä ois saanutkaan.

ENSIMÄINEN RAKUUNA. Eikös herttua koulinnut meitä? Käykäämme siis hänen onnensa teitä!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Tahdonpa neuvoa, kuunnelkaa. Ei tuolla puheella valmista saa. Näen teitä kaikkia kauemma, tässä paha, ilkeä ansa on piilemässä.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Seis! Käskykirjalla on puhevalta.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Gustel täti, melneckiläistä[57] ensiksi lasi ja seikoista näistä me sitten haastamme laajemmalta.

KAUPUSTELIJATAR (kaataen viiniä hänen lasiinsa). Täss' on, aliupseeri! Säikäytitte. Piileekö siinä nyt pahaa sitte?

RATSUVÄENALIUPSEERI. Kas, herrat, hyvä on — kiellä en — lähintä miettiä jokaisen; vaan, päällikkö näin yhä muistuttaa, kokonaisuutt' aina te aatelkaa! Friedlandin joukkojen nimeä kantaa jokainen meistä, ja porvari antaa asunnon meille ja lämmintä ruokaa. Maamiehen hevollaan, harallaan on tultava kuormaamme vetämään, turhaan sitä hän valittaa, huokaa. Korpraali kylää jos lähenee vain miestä seitsemän seurassaan, esivaltana siellä hän hallitsee, komentaa niinkuin on tahtonsa vaan. Meit' eivät ne toivo. Ne ennen sill' erää katsoisivat pirun silmäterää kuin meidän keltaista takkiamme. Miks eivät ne meit' aja taloistansa? Olemmehan heikommat luvultamme, kuin miekkaa voi käyttää ne sauvojansa. Miks nauraa heille me uskallamme? — Kun kauhistavainen on armeijamme!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Niin, kokonaisuus se voimaa on juuri! On Friedland kylläkin kokenut sen, kun keisarille tul' armeija suuri hänen koota, noin vuotta kymmenen on siitä. Ne aluksi tahtoi kuulla vain kahdestatoistatuhannesta: en, sanoi hän, niiden ruokkimisesta voi vastata; tahdon kokoon saada kuuskymmentätuhatta, niitäpä kaada ei nälkä, sen takaan. Niin tulimme siis miehiksi Wallensteinin.

RATSUVÄENALIUPSEERI. No hiis! Jos tässä nyt minulta isketään vain oikea sakarisormi pois, niin vainko sormea vaille jään? Piru soikoon, käsikin mennyttä ois: vain tynkä se ois, ihan arvoton. Nämä kahdeksantuhatta, jotka on nyt juuri pyydetty Flanderiin, piensormi ne vain ovat armeijasta. Jos päästämme heidät, niin oltaisiin muka viidesosalla heiketty vasta? Suur' kiitos, kaikkipa silloin vaipuu. Myös pelko ja arvonantokin haipuu, ja moukkain niska taas kohoaa, ja Wienin kanslia kirjoittaa taas meille asunto-, keittiölaput, ja me kerjäten käymme taas raitit ja raput. Ja kuinkahan pitkältä siihen lie, kun päällikönkin ne meiltä vie — kas, hovissa hänt' ei suosita juuri, no, silloinpa tuleekin romahdus suuri! Kuka silloin meille palkkamme jakaa? Välipuheet pysyykö, silloin ken takaa? Kellä on älyä, pontevuutta ja lujaa kättä ja nokkeluutta tätä paloiteltua armeijaa yhteenliittää ja sovittaa? Esimerkiksi — sinä, rakuuna — haasta, mistäpä oletkaan isänmaasta!

ENSIMÄINEN RAKUUNA. Kotimaani on Irlanti kaukainen.

RATSUVÄENALIUPSEERI (molemmille kyrassiereille). Te, minä kuulen puheesta sen, vallooni ootte, te Italiasta.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Mist' olen, ei ole tiedossani, ne nuorra mun varasti kotoani.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Sinä myös kai seudusta loitommasta?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Olen Federin Buchausta kotoisin.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ja te, naapuri?

TOINEN MUSKETTISOTURI. Schwytzistä.

RATSUVÄENALIUPSEERI (toiselle jääkärille). Entäs mistä sinä, jääkäri?

TOINEN JÄÄKÄRI. Takaa Wismarin.

RATSUVÄENALIUPSEERI (torvensoittajaa osoittaen). Ja tuo ja minä, me Egeristä. No, nyt kai meistä ei arvata saata, suvituuliko on vai pohjoinen meist' tuiskunnut yhden nietoksen? Emmekö ole kuin yhtä maata? Ja emmekö kohtaa vihollislaumaa kuin yhteen juottuneet, ilman saumaa? Sana, vihje vain, ja me toisiamme kuin myllyn rattahat painallamme. Ken meidät näin yhteen takonut on, ett' erottaa meitä on mahdoton? Vain Wallenstein!

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. No, en milloinkaan tuot' älynnyt, että niin sovimme yhteen kuin oljenkorret syksyisen lyhteen. Olen antanut aikani luistaa vaan.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Aliupseeri, min' olen samaa mieltä. Sotasäädyn tahtoo ne raivata tieltä: sotamiehen nousun ne tahtoo estää ja itse yksin vallassa kestää. Salaliitto täm' on, ihan ilmeinen.

KAUPUSTELIJATAR. Salaliittoko? Jumala taivasten! Miten herrat voi sitten maksaakaan?

RATSUVÄENALIUPSEERI. Vararikko tietysti kauttaaltaan! Monet päälliköt, kenraalit kustansivat rykmenttejä omilla rahoillaan, ne tahtoivat näyttää, ponnistivat yli voimainsa, toivossa siunauksen. Ne jokainen rahansa menettää, jos kaatuu herttua, kaikkien pää.

KAUPUSTELIJATAR. Oi taivas, se mulle tuo kirouksen! Armeijaa jo tullut on puolitiehen mun kirjaani. Huonon velkamiehen, Isolani kreivin ottoja nään parisataa taalaria yksistään.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Mitä, toverit, tässä nyt tulee koittaa? Yks ainoa keino on pelastajamme: jos yhdymme, ei voi ne vahingoittaa; me jokainen vastaamme toisistamme. Lähetelkööt käskyjä, komentojansa, me Böömiin juurtua haluamme, ei myönny, pois marssi ei armeijamme, sotamies nyt on taistossa kunniastansa.

TOINEN JÄÄKÄRI. Meit' ei saa komentaa ympäri maita! He tulkoot, niin kokevat, kuinka on laita!

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Hyvät herrat, mieleenne johdattakaa: se on keisarin tahto ja käsky vakaa.

TORVENSOITTAJA. Mekö hänestä piittaamme minkään vertaa!

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Tuot' älä virka sa toista kertaa!

TORVENSOITTAJA. Mitä sanoin, se pysyy paikallaan.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Niin, kuulinpa aina ja kaikkialta: Friedlandilla täällä on käskeä valta.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Niin, sehän oli suostumusehtonaan. Häll' ehdoton valta on, tietäkää, sodankäyntiin ja rauhansolmintaan ja kaikkein rahaan ja tavaraan; voi armon suoda ja hirtättää, voi upseeriks, everstiks ylentää. Näihin kunnian toimiin oikeuden soi hälle keisari armollinen.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. On herttua viisain ja mahtavin, mut suorastansa hän sittenkin, kuin mekin, on käskyläs keisarin.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ei niinkuin me! Se on erehdys suuri. Hän valtakunnan on ruhtinas välitön,[58] vapaa, niin hyvä juuri kuin baijerilainenkin. Kuulkaapas! Brandeisiss' enkö mä nähnyt kai, kun vahdissa seisoin, kuinka sai hän luvan keisarilt' itseltään hattunsa pitää verhona pään?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Vuoks Mecklenburgin[59] sai päässä sen kantaa — se maa näet pantiksi suvaittiin antaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ratsuväenaliupseerille). Mitä? Keisarin eessäkö hattu päässä? Jo eletään ajassa ihmeikkäässä!

RATSUVÄENALIUPSEERI (pistää käden taskuunsa). Jos tyhjäksi katsotte sanani nää, käsin koittakaatte! (Näyttäen rahaa.) No kenen kuva, päällekirjoitus?

KAUPUSTELIJATAR. Näyttäkää! Ai, wallensteinikko!

RATSUVÄENALIUPSEERI. Saittepas! Joko uskotte? Eikö hän ruhtinas ole niin hyvä kuin joku toinen? Vai? Ja kuin Ferdinand eikö lyö rahaa kai? Eikö siis häll' ole kansaa ja maata? Hänen korkeutensa, se arvo on hällä! Sotilaitako hällä siis olla ei saata?

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Kuka kieltääkään sitä kieltämällä? Mutt' ollaanhan keisarin palvelijoita, ja palkan maksaa keisari juuri.

TORVENSOITTAJA. Sanon suoraan: äläpäs valheita soita! Kas palkatta jättää keisari juuri! Olemmehan kolme neljännesvuotta jo palkkaamme saaneet vuotella suotta!

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Mitä vielä! Tallell' on asiamme.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Hiljaa herrat! Ei tapella tässä! Siitäkö tora on syntymässä, onko keisari hallitsijamme? Senvuoksi, kun hälle me haluamme ain' olla kunnon huovien sarjaa, me emme tahdo olla vain karjaa, emmekä pappein johdolla saata ja liehijäin kierrellä ympäri maata. Ja eikös hyödytä herraamme sekin, sotamiehet jos tuntevat arvonsa nekin? Kenen avulla nousee hän mahtiin ja valtaan? Sitä kysyä voi hänen armeijaltaan. Ken hänelle hankkii ja pysyttää sananvallan kristikunnassa? Ken? Hänen ikeeseensä käykööt nää, jotk' armosta kultahuoneesen hän päästi kanssaan ruokailemaan. Ei meill' ole, ei, hänen loistostaan kuin tuska ja vaiva ja rinnassamme hyvä tieto omasta arvostamme.

TOINEN JÄÄKÄRI. Joka tyrannin suuren ja keisarin tapa tuo oli, viisasta kylläkin. Tuhon, pilkan muita he kohdata antoi, sotamiestä he aivan käsillään kantoi.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Sotamiehen on päästävä arvonsa tuntoon Ken ei taivu ylevään tapaan ja kuntoon, pois ammatista on jäätävä sen. Jos uhrata täytyy eloni mun, muu, suurempi määrä mull' olkoonkin. Tahi heittäyn lailla ma kroaatin teuraaksi — ja itseäin halveksun.

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT. Elämästäkin voiton kunnia vie!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Ei miekk' ole mikään lapio, aura, vaon mullassa ei ole miekan tie. Ei meille orasta vehnä ei kaura, koditonna on täytymys sotilaan kuin karkurin kulkea ympäri maan — oma lies pois mielestä lämpöinen — ohi kaupungin loiston hän samoaa, kylän hauskat nurmikot sivuuttaa, elojuhlaan ja viininkorjuusen vain kaukaa heittää hän katsehen. Mitä hyvää ja kallista soturill' on, jos itsestään hän on arvoton? Omana jotain on saatava pitää, tahi mielessä murhat ja poltot itää.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Se on eloa kurjaa kurjempaa!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Sitä muuhun en tahtoisi vaihettaa. Olen ristiin kulkenut maailman, kokemuksia mulla on kaikesta siitä. Venezian, Napolin, Espanjan hyvin tunnen, palvelin valtoja niitä; mut onni se näytti mua vierovan. Olen kauppiaan nähnyt ja ritarin, jesuiitan ja ammattilaisenkin; takin yhdenkään min' en mieltynyt malliin, tämä haarniskapuku on minusta kalliin.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Minun sanani ei satu samaan ralliin.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Maailmassa jos pyrkii ken minne, sen on nähtävä vaivat ja noustava rinne; joka tahtoo kunnian kukkulalle, saa kumartaa kultaisten kuormien alle. Isänonnen jos pyrkii hän nautintaan ja lapsilaumoja hoitelemaan, levoss' arvon tointa hän harjoittakoon. Minä moista en kiittele elämäntapaa. Iän loppuun tahdon ma olla vapaa, en halua ryöstöön, en perinnönjakoon ja moukkain kitsasta menoa halpaa hevolt' ylpeenä katson ja heilutan kalpaa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Hyvä! Niinpä on minunkin laitani aivan.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. On todella sentään hauskempaa yli lauman päitten ratsastaa.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Kumppani, ajat on aikoja vaivan, ei miekalla vaa'an vieressä paikka:[60] siisp' älköön pahaksi pantako, vaikka minä miekkaa palvelen mieluummin. Voin sodassa ihmisnä olla, se tiedä, vaan rumpuna-oloa ei nahkani siedä.

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI. Kenen muun on syytä kuin soturin, että maamiessääty niin halvaksi sai? Johan sotaa, hätää ja tuskaakin liki kuustoista vuotta on kestänyt kai.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Veli, eivätpä rakasta taivaan Luojaa voi kaikki kiittää samalla kertaa. Monen mielest' ei auringonpaisteen vertaa, kun toiset toivovat pilvien suojaa; ken kuivaa toivoo, ken kosteaa. Mikä sinua hätänä, tuskana kohtaa, elon kirkkaana päivänä minulle hohtaa! Ja vaikka sen maamies ja porvari maksaa, mitä todentotta mä paheksun, niin enhän saata korjata taksaa — käy siinä kuin vauhdissa taistelun: hevot korskuvat, lähtevät laukkaamaan; ken silloin tielleni sattuukaan, oma veljeni tai oma poikanikin, hätähuutonsa vaikka ois vihlovin, yli ruumiinsa pakko mun rynnätä ois, en häntä sivulle kantaa vois.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Kuka toiseen silloin katseensa lois!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Ja koska nyt kerran on määrätty näin, että onni hymyää soturiin päin, käsin molemmin siihen me tarttukaamme; niin tehdä tuskin me kauan saamme. Yht'äkkiä aukee rauhan lahti, ja tämmöinen mellakka lopun saa; sotur' riisuu, maamies valjastaa, yks kaks on käynnissä vanha tahti. Tääll' oomme viel' yhdessä armeijassa, ja kahva vielä on kourassamme; mutt' eroon jos lähdemme toisistamme, on leipämme silloin tiukemmassa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ei niin saa käydä! Tulkaa vaan, kukin meistä saa vastata toisestaan.

TOINEN JÄÄKÄRI. Niin, tehkäämme sopimus, kuunnelkaa:

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI (vetäen esiin nahkakukkaron, kaupustelijattarelle). No, tätini, paljonko velkonette?[61]

KAUPUSTELIJATAR. Ah, mitä turhasta tiedustelette!

(Laskevat.)

TORVENSOITTAJA. Hyvin teette, kun väistytte tästä pois, Hyvän seuramme olonne turmella vois.

(Muskettisoturit poistuvat.)

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Vahinko! Ovathan muutoin oivat.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Mut saakelin tyhmästi aprikoivat.

TOINEN JÄÄKÄRI. Nyt yksin olemme, saammeko kuulla, miten niiden hankkeita häiritsemme.

TORVENSOITTAJA. Mekö sinne marssimme! Ei pidä luulla.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Vain sääntöjä, herrat, me tottelemme: Nyt osastoihimme jokainen, ja seikka selväksi kumppaneille, niin että ne tajuaa, käsittää sen. Niin etäälle poistua — ei sovi meille. Valloonini takaan, ei estettä sieltä, ovat kaikki he kanssani samaa mieltä.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ovat Terschkan rykmentit luotettuja, Tähän tuumaan yhtyy se miehistö luja.

TOINEN KYRASSIERI (asettuu ensimäisen luo). Siell' lombardi,[62] missä on valloonin viiri.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Vapaus on jääkärin ilmapiiri.

TOINEN JÄÄKÄRI. Ei vapautta muu kuin valta tuota: elon, kuolonkin löydän mä Friedlandin luota.

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA. Vie lothringilaist' iso aallokko vapaa, vie sinne, miss' ilon, hauskuuden tapaa.

RAKUUNA. Tien irlantilaiselle tähtensä näyttää.

TOINEN TARKK'AMPUJA. Mies Tyrolin herransa käskyt täyttää.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Joka rykmentin tulee siis, huomatkaa, pro memoria[63] siististi kirjoittaa: että me yhteen tahdomme jäädä ja ettei mahti, ei vehkeilykään Friedlandin viereltä meitä häädä, joka isänä on koko armeijalle. Tämä paperi nöyrästi esitetään Piccolomini nuoremmalle, hän on mies näitä seikkoja ymmärtämään, Friedlandiin hällä on vaikutus juuri ja hällä on myöskin suosio suuri hovissa keisari-kuninkaan.

TOINEN JÄÄKÄRI. Pois tulkaa! Päätetty! Puolestamme on Piccolomini puhujanamme.

TORVENSOITTAJA, RAKUUNA, ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI, TOINEN KYRASSIERI, TARKK'AMPUJAT (yht'aikaa). On Piccolomini puhujanamme.

(Aikovat lähteä).

RATSUVÄENALIUPSEERI. Kumppanit, ensin on juotava viini! (Juo.) Eläköön hänen armonsa Piccolomini!

KAUPUSTELIJATAR (tuopi pullon). Tämän maksutta tarjoon juodaksenne. Hyvät herrat, onnea aikeellenne!

KYRASSIERI. Sotamiessääty kunniaan!

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT. Maamiessääty antamaan!

RAKUUNA ja TARKK'AMPUJAT. Kukoistakoon armeijamme!

TORVENSOITTAJA ja RATSUVÄENALIUPSEERI. Ja Friedland olkoon johtajanamme!

TOINEN KYRASSIERI (laulaa). Ylös kumppanit, taistoon ratsastamaan yhä eespäin vapauden tiellä! Mies taistossa mieheksi tunnustetaan, viel' uljuus on arvossa siellä. Ei toinen sijaamme astua voi, oma olkoon tie, sotatorvi kun soi.

(Sotilaat ovat laulun aikana taustalta tulleet esille ja muodostavat kuoron.)

KUORO. Ei toinen sijaamme astua voi, oma olkoon tie, sotatorvi kun soi.

RAKUUNA. Ei vapautt' enää, nyt ihmiset on vain herroja, käskyläitä. Ja vääryys ja viekkaus kunnoton se ohjaa arkoja näitä. Manan kanssa ken seissut on vastakkain, sotamies, hän yksin on vapaa vain.

KUORO. Manan kanssa ken seissut on vastakkain, sotamies, hän yksin on vapaa vain.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Elon tuskat häntä ei seurata saa, ei pelko, ei murheet johtaa. Päin kohtaloansa hän ratsastaa, sen tänään, huomenna kohtaa. Jos huomenna — tänään uhrattakoon elon viimeiset hetkemme nautintoon!

KUORO. Jos huomenna — tänään uhrattakoon elon viimeiset hetkemme nautintoon!

(Lasit on uudelleen täytetty, he kilistävät ja juovat.)

RATSUVÄENALIUPSEERI. Osan iloisen hänelle taivas suo, hän ei tarvitse nähdä vaivaa. Maanraataja mustia multia luo ja niin muka aarretta kaivaa. Hän ikänsä kaivaa hiessäpäin, oman hautansa viimein hän kaivaa näin.

KUORO. Hän ikänsä kaivaa hiessäpäin, oman hautansa viimein hän kaivaa näin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ja huovi se nopsine ratsuineen ei mielivieraana tulle, kun hääsalin lamppujen loisteeseen hän astuvi vierailulle. Ei kauan hän kosi, ei kultaa hän jaa, hän rynnäten lemmenpalkkansa saa.

KUORO. Ei kauan hän kosi, ei kultaa hän jaa, hän rynnäten lemmenpalkkansa saa.

TOINEN KYRASSIERI. Miks itkee impi, kun sulhosta jää? Älä koeta sa kiireistä estää! Vakituistapa majaa vailla on tää, hänen lempensä saata ei kestää. Pikakohtalo käskee kiirehtimään, sydänrauhansa viepi hän mennessään.

KUORO. Pikakohtalo käskee kiirehtimään, sydänrauhansa viepi hän mennessään.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ottaa kahta lähintä kädestä, toiset tekevät samoin; kaikki, jotka ovat puhuneet, käyvät suureen puoliympyrään). Siis, kumppanit, suitsihin tarttukaa! Heti taistohon uljain rinnoin! Elo nuori se kuohuu ja vaahtoaa — Ylös, kun sydän sykkivi innoin! Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo, ei teille sit' omaksi kohtalo tuo.[64]

KUORO. Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo, ei teille sit' omaksi kohtalo tuo.

(Esirippu laskee, ennenkuin kuoro on päässyt aivan laulunsa loppuun.)

PICCOLOMINIT

Viisinäytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

WALLENSTEIN, Friedlandin herttua, keisarillisten ylipäällikkönä kolmikymmenvuotisessa sodassa. OCTAVIO PICCOLOMINI,[65] kenraaliluutnantti. MAX PICCOLOMINI,[66] hänen poikansa, erään kyrassierirykmentin eversti. KREIVI TERZKY, Wallensteinin lanko, useitten rykmenttien päällikkö. ILLO, sotamarski, Wallensteinin uskottu. ISOLANI, kroaattien kenraali. BUTTLER, erään rakuunarykmentin päällikkö. TIEFENBACH | DON MARADAS | Wallensteinin kenraaleja. GÖTZ | COLALTO | RATSUMESTARI NEUMANN, Terzkyn ajutantti. SOTANEUVOS VON QUESTENBERG, keisarin lähettämä. BAPTISTA SENI, tähdistäennustaja. FRIEDLANDIN HERTTUATAR, Wallensteinin puoliso. THEKLA,[67] Friedlandin prinsessa, heidän tyttärensä. KREIVITÄR TERZKY, herttuattaren sisar. KORNETTI. Kreivi Terzkyn KELLARIMESTARI. Herttuan hovipoikia ja palvelijoita. Terzkyn palvelijoita ja oboensoittajia. Useita everstejä ja kenraaleja.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Lipuilla ja muilla sotaesineillä koristettu Pilsenin raatihuoneen vanha goottilainen sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

ILLO ynnä BUTTLER ja ISOLANI.

ILLO. Tulette sentään, vaikka myöhään! Mutta tie pitkä oli, kreivi Isolani.

ISOLANI. Me emme tyhjin käsin tulekaan! Kas Donauwörthin luona saimme kuulla olevan ruotsalaisten muonaston matkalla, kuusisataa vaunullista. — Sen kroaattini sieppas, saalis on mukana meillä.

ILLO. Sehän sattuikin komean vierasjoukon ravinnoksi!

BUTTLER. Jo tääll' on aika vilske, huomaan.

ISOLANI. Niin on, ja kirkotkin on täynnä sotilaita, (katsellen ympärilleen) ja täällä raatihuoneess' isännöitte jo niinkuin kotonanne — Niinpä niin! Sotilas tulee toimeen niinkuin voipi!

ILLO. Nyt kolmenkymmenen jo rykmentin everstit täällä ovat. Täällä Terzkyn tapaatte, täällä myös on Tiefenbach, Colalto, Götz, Maradas, Hinnersam,[68] Max Piccolomini ja isänsäkin — Tapaatte monta vanhaa ystävää. Vain Altringer ja Gallas[69] viel' on poissa.

BUTTLER. Ei Gallas tule.

ILLO (säpsähtäen). Miksi? Tiedättekö —

ISOLANI (keskeyttäen). Max Piccolominiko täällä? Viekää nyt minut hänen luokseen! Kuvastuupa silmiini, kuinka vuosikymmen sitten, kun oltiin taistelussa Dessaun luona mansfeldilaista vastaan, sillalt' Elbeen Max karahutti avuks isälleen. Lie tuskin haivent' ollut leuassaan, nyt, kuulemma, on valmis sotaurho.

ILLO. Näette hänet tänään. Hän se tuo Friedlandin puolison ja tyttären viel' ennen keskipäivää Kärntenistä.

BUTTLER. Vai kutsuu puolison ja tyttärenkin nyt Friedland? Monta kutsuu.

ISOLANI. Paremp' onkin. En muusta odottanut kuulevani kuin pattereista, marsseist', otteluista; vaan katsos, herttuapa meille hankkii myös viehättävää silmän virkistystä.

ILLO (miettiväisenä seisottuaan Buttlerille, vieden tämän hiukan syrjempään). No mistä tiedätte pois Gallaan jäävän?

BUTTLER (painokkaasti). Kun minuakin koitti pidätellä.

ILLO (sydämellisesti). Mut ette horjunutkaan? (Puristaa hänen kättään.) Kelpo Buttler!

BUTTLER. Kun suosiollaan mua ruhtinas vast'ikään ilahutti —

ILLO. Niin, kenraalmajuri![71] Saan onnitella!

ISOLANI. Omasta rykmentistä, jonka hälle lahjoitti ruhtinas? Ja jossa hän on aina huovist' asti palvellut? No totta kehoitteena toisillekin on nähdä vanhan, kunnon sotilaan raivaavan oman tiensä.

BUTTLER. Enpä tiedä, tuon onnittelun saanko vastaanottaa, — ei vielä keisar ole vahvistanut.

ISOLANI. No tuohon käteen! Hän, ken viran soi, sen pitää voimassa, ei keisarista, ministereistä piittaa.

ILLO. Haa, jos noin jokainen meistä suotta epäröis! Ei mitään keisar' anna — ruhtinas hän kaiken antaa ja on antanut.

ISOLANI (Illolle). Lienenkö, herra veli, kertonutkin? Mun velkanikin aikoo Friedland maksaa, pysyvän huolen pitää kassastani ja tehdä minust' oikein mallimiehen. Kuningassieluinen tuo, ajatelkaa, kolmannen kerran nyt jo turmiosta pelasti minut sekä kunniani.

ILLO. Jos aina voisi, niinkuin haluaisi, hän maat ja kansat jakais sotureilleen. Vaan Wienissä ne koittaa lyhennellä häneltä käsivartta, siipiäkin! — Koreat vaatimukset nekin, jotka nyt tuopi Questenberg.

BUTTLER. Myös minä kuulin, millaiset keisarin on vaatimukset — kuitenkin toivon, että herttuamme ei väisty yhdessäkään asiassa.

ILLO. Ei kyllä oikeudestansa, jollei — virastaan!

BUTTLER (hämmästyneenä). Mitä? Aivan peljätätte.

ISOLANI (samalla). Hukassa oltais kaikki!

ILLO. Vaietkaa! Se tulee tuolla, jost' on puhe, ynnä vanhempi Piccolomini.

BUTTLER (arvelevasti pudistaen päätään). Mä pelkään, ettemme täältä lähde, niinkuin tultiin.

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. OCTAVIO, PICCOLOMINI. QUESTENBERG.

OCTAVIO (etäällä vielä). Lisääkö vieraita? Niin, myöntäkäätte: sodanpa julma soihtu oli tarpeen, samassa että leiriss' yhtyisivät nää urhot kaikki maineen seppelöimät.

QUESTENBERG. Friedlandin leiriin älköön tulko, joka sodasta tahtoo pahaa ajatella. Unhottaa olinkin jo sodan vaivat, kun näin tään järjestyksen suuren hengen, min kautta sota lyö, mut itse pysyy; kun näin myös, mitä suurta sota luo.

OCTAVIO. Täss' uljas pari, joka urhopiirin jalosti päättää: kreivi Isolani, eversti Buttler. — Tässä heti on silmäimme eessä kaikki sotatoimi. (Esittäen Buttlerin ja Isolanin.) On tässä voima, tässä nopeus.

QUESTENBERG (Octaviolle). Ja keskellä on neuvo kokenut.

OCTAVIO (esittäen Questenbergin). Vieraamme, sotaneuvos Questenberg, kamariherra, joka meille nyt tuo käskyt keisarilta, suosijamme ja sotilaiden suuri suojelija. (Yleinen vaitiolo.)

ILLO (lähestyy Questenbergiä). Ens kertaa ette, herra ministeri, suo leirillemme tätä kunniaa.

QUESTENBERG. Jo kerran olin lippujenne luona.

ILLO. Ja missä tapahtui se, tiedättekö? Znaimissa Määrinmaassa, siellähän puolesta keisarin te rukoilitte Friedlandin herttuata päälliköksi.

QUESTENBERG. Rukoilin? Niinpä kauas, tietääkseni, ei mennyt toimeni, ei intonikaan.

ILLO. No pakoititte sitten, suvaitkaa. Sen aivan hyvin muistan — kreivi Tilly ol' lyöty Lechin luona — Baijerin voi saada vihollinen, tie jo sillä ol' auki Itävallan sydämeen. Tulitte silloin te ja Werdenberg, herraamme rukoilitte, vuoroin taas vihalla keisarinkin uhkasitte, jos ruhtinas ei hädäss' armahtaisi.

ISOLANI (astuu lähelle). Käsittää voi sen, herra ministeri, miks ajaissanne nykyasiaanne tuot' entist' ette mielellänne muista,

QUESTENBERG. Ja miks en! Eihän ristiriitaiset nää tehtäväni ole. Silloin piti vihollisjoukot Böömist' ajaa, nytpä mun pelastaa se tulee ystävistään.

ILLO. Niin kaunis toimi! Meidät, jotka Böömin Saksilta anastimme hurmeellamme, nyt palkaks ajettaisiin maasta pois!

QUESTENBERG. Jos kurjuutta ei mieli toiseen vaihtaa, maa-raukka heti täytyy vapaaks saada sorrosta ystävän ja vihollisen.[113]

ILLO. No jotain! Tuli hyvä sato, taaskin voi maamies antaa.

QUESTENBERG. Niin, jos laitumista, karjasta puhe, herra sotamarski —

ISOLANI. Elättää sota sodan. Ja jos maamies sortuukin, kasvaa joukot keisarin.

QUESTENBERG. Vaan hänpä köyhtyy alamaisistansa!

ISOLANI. Hoh, olemmehan niitä jokainen!

QUESTENBERG. On ero sentään, herra kreivi. Toiset ahertain täyttää hänen kukkaronsa, ja toiset ainoastaan tyhjentää. On miekka keisarimme köyhdyttänyt, varoja hänelle nyt tuokoon aura.

BUTTLER. Ei köyhä keisar' ois, jos vähemmän maan ydint' imemäss' ois juotikkaita.

ISOLANI. Niin pahoin lienekään ei laita. Viel' ei (seisahtuu Questenbergin eteen ja tarkastelee hänen pukuaan) rahana, näämmä, ole kaikki kulta.

QUESTENBERG. Viel', Luojan kiitos, joku hiukkanen on pelastumaan saatu — kroaateilta.

ILLO. Slawata saakoon sekä Martinitz,[72] ne, joille oivain böömiläisten harmiks suo keisar' yhä armoantimia — ja jotka karkoitettuin vahingosta lihovat, kurjuudesta vaurastuvat, korjaavat sadon toisten kärsiessä — ja kuninkaallisella loistollansa maan tuskaa pilkkaavat — niin, hepä saakoot ja heidänlaisensa tään sodan maksaa, jonk' alkukin on yksin heidän syynsä!

BUTTLER. Maan loiset nämä, joilla jalat aina on alla pöydän keisarillisen ja jotka eläkkeitä ahnehtii, he meille, joill' on eessä vihollinen, jakaisi leivän, laskut supistaisi!

ISOLANI. En unhota, kun — vuotta seitsemän jo siit' on — tulin Wieniin puuhaamaan täydennyshevosia rykmentille, odotushuoneesta ne kuinka toiseen juoksutti mua, antain tuntikaudet mun seista keskell' liehakoitsijoiden, kuin oisin ollut kerjuull' armoleivän. Lopulta luokseni ne laittoi munkin, kai — niin mä mietin — vuoksi syntieni! Ei sentään, juuri tämän miehen kanssa ratsuista minun tuli kaupat tehdä. Niin meni tyhjiin toimeni. Ja sitten sen Friedland hankki kolmeen päivään, mitä Wienissä eivät kolmeenkymmeneen.

QUESTENBERG. Niin! Hevosmäärä oli laskuss' siinä, sen tiedän, vielä saamme sitä maksaa.

ILLO. On sota rajua ja raakaa tointa. Lempeillä keinoilla ei selviytä, armahdus ain' ei sovi. Odotapas, ne kunnes Wienissä ois valinneet pahasta useasta pienimmän, odottaa saisit! Reipas ote paras! Revetköön, mikä repee! Ihmiset osaavat paikata ja paloitella, vihattuun pakkoon ennen mukaantuvat kuin pahaan valintaan.

QUESTENRERG. Niin, se on totta! Pelastaa valinnasta ruhtinas.

ILLO. Hän isän lailla hoitaa joukkojaan, vaan näkyy, mik' on mieli keisarilla.

QUESTENBERG. On joka sääty hänest' yhtä rakas, hän toist' ei toisen uhriks antaa saata.

ISOLANI. Siks suojellakseen lampaitaan hän meidät petojen luokse sysää erämaahan.

QUESTENBERG (ivaten). Tuo vertaus on teidän — eikä minun.

ILLO. Jos oltais moisia, kuin hovi luulee, vapaus vaarallist' ois antaa meille.

QUESTENBERG (vakavasti). Ei sitä annettu, se otettiin, ja siksi sille pantava on ohjat.

ILLO. Se hevonen on hurja, tiedettäköön.

QUESTENBERG. Parempi ohjaaja sen hillitsee.

ILLO. Taltuttajaansa[73] vain se sietää voi.

QUESTENBERG. Jos talttunut on, tottelee se lasta.

ILLO. Se laps'[74] on, tiedän mä, jo löydettykin.

QUESTENBERG. On palvelus, ei nimi, huolenanne.

BUTTLER (joka ilmeisen osaaottavasti keskustelua seuraten on tähän asti Piccolominin kanssa pysytellyt syrjässä, astuu lähemmä). Saksassa, herra presidentti, on komea sotajoukko keisarilla, noin kolmikymmentuhantinen täällä, kuustoistatuhatta on Schlesiassa; ja rykmenttiä kymmenkunta on Weserin, Reinin, Mainin seutuvilla, kuus Schwabinmaassa sekä kaksitoista on Baijerissa uhaks ruotsalaisten — mainitsematta miehistöitä, jotka rajalla linnoja on suojaamassa. Friedlandin päälliköitä tottelee nää joukot kaikki. Nämä päälliköt on saman koulun käyneet, sama maito on heidät ruokkinut, ja sama sydän heiss' sykkii. Vierait' ovat tässä maassa, vain palvelus on heidän kotinansa. Heit' innosta ei rakkaus isänmaahan, tuhannet on kuin minä ulkomailta; ei rakkaus keisariin, on heistä puolet vieraista armeijoista karanneita, siit' eivät piittaa, kotka kaksipääkö, vai lilja, leijona[75] vie heidät taistoon. Nää kaikki suitsist' yhtä valtavista taluttaa yksi ainut, liittäin heidät samalla pelolla ja rakkaudella yhdeksi väeksi. Ja niinkuin kiitää salama johdintansa[76] varmaan, pian, niin hänen käskynsä myös vallitsee ain' äärimmäisten vahtipaikkain luota, miss' suistuu hiekkatörmiin Beltin aallot ja hohtaa Etschin laaksot viljavat, sen vahdin luokse, jok' on pystyttänyt kojunsa keisarlinnan porttein ääreen.

QUESTENBERG. Ja mik' on pitkän puheen lyhyt mieli?

BUTTLER. Se, että arvonanto, luottamus, mi meidät liittänyt on Friedlandiin, ei juurru ensimäiseen paraaseen, min meille Wienin hovi lähettää. Tarkalleen muistamme sen vielä, kuinka Friedlandin käsiin joutui päällikkyys. Niin — keisarillinenko majesteetti armeijan valmiin hälle muka antoi, hakien joukoilleen vain johtajaa? Ei silloin armeijaa viel' edes ollut. Ol' luotava se vasta Friedlandin; ei saanut armeijaa hän keisarilta, vaan antoi keisarille! Emme hältä me Friedlandia saaneet päälliköksi. Ei laita niin! Vaan Friedlandilta saimme me herraksemme keisarin, vain Friedland yhdistää meidät näiden lippuin alle.

OCTAVIO (astuu väliin). Muistuttaa pyydän, herra sotaneuvos: olette leiriss', sotilaiden luona. — Vapaus tekee soturin ja uljuus. — Jos pelotta hän tohtisi ei haastaa, mitenkä pelotta vois toimiakaan? Ne yhteen kuuluu. — Tämän arvokkaan upseerin (Buttleria osoittaen) rohkeus, mik' erehtyi maalistaan äsken, sepä keisarille, kun muu kuin rohkeus ei auttaa voinut, julmassa varusväen kapinassa säilytti Praagin.

(Kaukaa kuuluu sotamusiikkia.)

ILLO. Ne ne ovat! Vahdit tervehtii — Merkkisoitto kertoo, että on ruhtinatar tullut kaupunkiin.

OCTAVIO (Questenbergille). Siis Max, mun poikani, on myöskin tullut. Hän ruhtinattaren on noutanut ja saattanutkin tänne Kärntenistä.

ISOLANI (Illolle). Lähtäänkö yhdessä nyt tervehtimään?

ILLO. Niin teemme. Lähtekäämme! Tulkaa myös, eversti Buttler! (Octaviolle.) Muistakaahan, että tapaamme vielä ennen puoltapäivää tykönä ruhtinaan tuon kelpo herran!

KOLMAS KOHTAUS.

OCTAVIO ja QUESTENBERG, jotka jäävät jäljelle.

QUESTENBERG (näyttäen hämmästyneellä). Kenraaliluutnantti, oi, mitä kuulin! Mik' uhma hillitön! Ja käsitteet! — Tämmöinen henki jos on yleinen —

OCTAVIO. Armeijan kolme neljäsosaa nyt mielensä ilmaisi.

QUESTENBERG. Voi meitä! Mistä armeijan toisen tätä armeijaa sais vartioimaan! Pelkään tämän Illon paljonkin pahempaa viel' aattelevan, kuin mitä sanoo. Ei myös tämä Buttler salata saata pahaa ajatustaan.

OCTAVIO. Vain ärtyisyyttä — herkkää ylpeyttä — ei muuta! — Toivon vielä Buttlerista; pois manata tään pahan hengen osaan.

QUESTENBERG (kovin levottomana kävellen edestakaisin). Pahemmin tääll' on laita, ystäväni, kuin Wieniss' saatoimme ees uneksia! Asian näimme hovimiehen silmin, jotk' oli valtaistuin häikäissyt; me emme kaikkivoipaa päällikköä viel' olleet silloin nähneet leirissään. Nään täällä aivan toista! Eipä enää tääll' ole keisaria. Keisarina on ruhtinas! Kun rinnallanne astuin leirintie läpi, toivoni jo murtui.

OCTAVIO. Nyt näätte, kuinka vaarallisen toimen hovista mulle toitte — sekä kuinka tukala osa mun on näyteltävä. Kenraalin vähäisinkin epäluulo minulta vapauden veis ja hengen ja hänen uhkapäitä hankkeitansa vain kiirehtisi.

QUESTENBERG. Mitä aattelimme, kun miekan uskoimme sen hurjan kouraan, semmoisen vallan — käsiin semmoisiin! Semmoinen kiusaus ol' liikaa hänen kurittomalle sydämelleen. Ois myös paremmalle ollut vaarallinen. Hän varmaan kieltäytyy, sanon teille, alistumasta käskyyn keisarin. Sen tehdä voi ja tekee hän. Tuo uhma rankaisematon näyttää heikkoutemme.

OCTAVIO. Ja luuletteko, että tänne suotta hän kutsui puolisonsa, tyttärensä, kun juuri valmistumme sotaa käymään? Kun maista keisarin hän viimeiset uskollisuuden takeet[77] vie, se viittaa kapinan syttymiseen pikaiseen.

QUESTENBERG. Voi meitä! Kuinka voimme kestää myrskyn, jok' uhkaavana nousee kaikkialta? Rajoilla vihollinen, vallitsee jo Tonavaa, ain' uutta alaa voittaa — kapinan palokello sisämaassa — aseissa talonpoika — säädyt nurjat — armeija, apua jolt' odotamme, vietelty, villinä ja kuritonna — irrallaan valtiosta, keisarista, hurjailee hurjapäisen johtamana, aseena hirmuisena totellen miest' uhkarohkeint' umpisilmin —

OCTAVIO. Mekään älkäämme liian varhain lannistuko! Tekoa rohkeampi ain' on sana, ja moni, sokeessa jok' innossaan valmiilta näyttää tekoon äärimmäiseen, järkiinsä tulee, kun vaan oikealla nimellään mainitaan tuo ilkityö. Myös emme ole aivan puoltajitta. Väkensä pienen Altringer[70] ja Gallas on kuuliaisna saaneet pysymään — viel' lisääntyy se väki päivittäin. — Ei yllättää hän voi. Oon ympäröinyt mä urkkijoilla hänet: heti saan tietooni vähimmänkin askeleensa — niin, oma suunsapa sen mulle kertoo.

QUESTENBERG. On ihme, että hän ei vihollista viereltään huomaa.

OCTAVIO. Älkää ajatelko, ett' olen valhetellen, liukastellen mä hänen suosioonsa luikerrellut, imarrussanoin saanut luottamuksen! Ja vaikka viisaus mun vaatii sekä velvollisuutenikin alamaisna poveni tunteet hältä salaamaan, en valhetunteit' ole teeskennellyt.

QUESTENBERG. Se ilmeinen on taivaan sallimus.

OCTAVIO. En tiedä, mikä lie se — joka vetää, kahlehtii hänet minuun, poikaanikin. Olemme ystävykset, aseveljet; jo varhain tottumus ja samat vaarat yhdisti meidät — mutta muistaa voin päivänkin, jolloin mulle kerrassansa hän avas sydämensä, luottamaan rupesi minuun. Oltiin Lützenissä — Aamulla taistopäivän häntä etsin, vihjeestä pahan unen viedäkseni hänelle toisen ratsun. Alle puun teltoista kauas hän ol' uinahtanut. Kun hänet herätin ja epäilyni hänelle kerroin, niin hän ihmeissään silmäili mua kauan; sitten tarttui hän kaulaani ja oli liikutettu, vaikk' ansainnut ei sitä pikku työni. Tuo luottamus siit' asti mua vainoo, mikäli minun hänest' etääntyy.

QUESTENBERG. Uskotte salaisuuden pojallenne?

OCTAVIO. En.

QUESTENBERG. Ette varoita ees, että hän huonoissa käsiss' olevansa tietäis?

OCTAVIO. Viattomuutensa suo hälle turvaa. Ei teeskennellä voi niin avoin sielu, vain tietämättömyys voi hälle suoda sen hengenvapauden, joka poistaa epäilyt herttualta.

QUESTENBERG (huolestuneena). Uskon hyvää eversti Piccolominista — vaan — jos — Aatelkaa —

OCTAVIO. Mun täytyy uskaltaa — Hän tulee. Hiljaa!

NELJÄS KOHTAUS.

MAX PICCOLOMINI. OCTAVIO PICCOLOMINI. QUESTENBERG.

MAX. Hän tässä nyt jo onkin. Terve, isä!

(Syleilee isäänsä. Kun hän käännähtää, huomaa hän Questenbergin ja astahtaa kylmästi taaksepäin.)

Kas, toimessako? Häiritä en tahdo.

OCTAVIO. Max, kuinka? Huomiota vieraallemme! Sen vanha ystävämme ansaitsee; suo arvo keisarisi airuelle!

MAX (kuivasti).

von Questenberg! Te olkaa tervetullut, jos hyvät teill' on aikeet.

QUESTENBERG (on tarttunut hänen käteensä). Älkää viekö kättänne, kreivi Piccolomini! En yksityisenä vain siihen tartu, ja mitään halpaa sill' en tarkoita. (Ottaen molempia kädestä.) Octavio — Max Piccolomini! On ennerikkaat, onnekkaat ne nimet! Niin kauan onni seuraa Itävaltaa kuin moinen tähtipari, voitokas ja suojaava, sen armeijoille tuikkii.

MAX. Nyt, herra ministeri, unohdatte osanne: käsketty ei teidän kiittää, vaan moittia, niin, moittia, sen tiedän — erikoisetuja en minä mieli.

OCTAVIO (Maxille). Hovista tulee hän, niin täys kuin täällä ei herttuaan siell' ole tyytyväisyys.

MAX. Taas mitä hänessä on moittimista? Vai sekö, että yksin päättää sen, mink' yksin ymmärtää? Siin' oikein tekee, ja sillään pysyväkin on se seikka. — Hän näät ei ole luotu toisten mukaan liukkaasti taipumaan ja kääntymään. se vastoin luontoa on hälle aivan. On hallitsijansielu hälle suotu, ja hänet pantu hallitsijanpaikkaan. On hyvä, että niin on. Harvat voi itsensä hallita ja ymmärrystään ymmärtävästi käyttää — Kaiken onneks ilmestyy joskus joku keskukseksi, tueksi tuhansille, kohoten kuin pylväs horjumaton, jonka luo iloiten, luottain voidaan kokoontua. On moinen Wallenstein, ja kelpaavampi hoville vaikk' ois toinen — moista vaatii armeijan onni.

QUESTENBERG. Armeijan! Niin kai!

MAX. On riemu nähdä, kuinka kaikki hän herättää, vahvistaa ja elvyttää, jokainen kyky kuinka ilmi käy, lahjakkuus hänen luonaan selvenee! Esille kunkin voimat erikoiset hän vetää, suuriksi ne kehittää; suo kunkin täysin olla omin takein, vain valvoo ain', ett' omintakeisuus saa paikan oikean; niin tietää tehdä hän kunkin kyvyt, voimat omikseen.

QUESTENBERG. Ken sitä väittää, ettei ihmisiä hän tunne ja myös käyttää heitä osaa! Hält' unhoon palvelijanaseman sai valta, ikäänkuin hän sen ois saanut jo syntyessään.

MAX. Eikös olekin? On kaikki kyvyt hällä siihen, onpa voimaakin hällä täyttää luonnon käsky, anastaa valta valtaansyntyneelle.

QUESTENBERG. Siis hänen jalomielisyydestään jää riippumaan, me mitä merkitsemme!

MAX. Mies harvinainen myöskin luottamuksen ansaitsee harvinaisen. Suokaa hälle vain tilaa, maalinsa hän määrää itse.

QUESTENBERG. On todisteita.

MAX. Moisia he ovat! Jos syvää kaikkea he samoin pelkää, maanmatalaa vain saattavat he sietää.

OCTAVIO (Questenbergille). Hyvällä mukaantukaa, ystäväni! Hänestä ette muutoin selviydy.

MAX. Manaavat hengen esiin hädässänsä ja kauhistuvat heti, kun se nousee. Pitäisi tavattoman, korkeimmankin kuin arkipäiväisimmän tapahtua. Sodassa joka hetki miestä kysyy — mieskohtaisuus ja oma näkemys vallitkoot siellä. Tarpeen päällikölle on kaikki, mikä luonnossa on suurta, hän suurissa siis suhteiss' elää saakoon. Oraakkelilta sisimpänsä hänen on neuvo kysyttävä eikä suinkaan kuolleista kirjoista tai säännöksistä ja homeen painamista papereista.

OCTAVIO. Oi, poikani, nuo vanhat, ahtaat säännöt arvossa pitäkäämme! Painot ovat ne kalliin kalliit, jotka ahdistettu ahdistajansa rajuun tahtoon sitoi; pelätty onhan aina mielivaltaa — Tie järjestyksen, vaikka mutkainenkin, ei ole väärä. Suora salaman ja tykinluodin kulku on — ne tapaa lyhintä tietä maalin, mutta särkyin uransa avaa särkemistä varten. Tie, jota myöten rientää ihminen ja jolla liikkuu siunaus, se kulkee kuin virta kautta laaksoin kaarrelmain vapaiden, ohi pellon, viinimäen, arvossa pitäin tiluksien rajat — niin myöhemmin, mut varmaan vieden maaliin.

QUESTENBERG. Oi, kuulkaa isää — kuulkaa häntä, joka samalla sankar' on ja ihminen!

OCTAVIO. Noin puhut leirin lasna, poika. Sinut kasvatti viidentoista vuoden sota — et rauhaa nähnyt koskaan! Elämässä on korkeampaakin kuin sotatoimet; sodankaan tarkoitus ei ole sota. Työt väkivallan suuret, nopeat, nuo silmänräpäyksen kummat ihmeet, ei ne luo sitä, mikä onnellistaa ja tyynesti ja mahtavasti pysyy. Rakentaa joutuisasti sotilas kevyen kaupunkinsa palttinasta: paikalla siinä syntyy häly, vilske, vilkastuu tori, rahtitavaraa on kadut, joet ihan kukkuroillaan, ammattityökin siinä pian versoo. Vaan jonain aamuna taas äkkiään jo teltat kaatuu, joukot kulkee pois, ja kuolleeksi kuin kirkkotarha jääpi nyt pelto tallattuine viljoinensa, ja mennyttä on kaikki vuodentulo.

MAX. Oi, isä, tehköön keisari jo rauhan! Iloiten vaihdan verilaakerini orvokkiin ensimäiseen maaliskuun, maan tuoreen tuoksuvaiseen takeeseen.

OCTAVIO. Mi sulle tuli? Miks niin äkin hellyt?

MAX. Minäkö en ois rauhaa koskaan nähnyt? — Olenhan nähnyt, isä, olen tullut sen mailta juuri — tieni mua johti lävitse sodan säästämien seutuin — oi, isä, elämäss' on suloutta, jot' emme tunteneet me ole koskaan! — Ihanan elon rantaa autiota harhailleet olemme kuin rosvoparvi, jok' ahdettuna laivan umpi-ilmaan merellä raa'all' elää raaoin tavoin ja mantereesta tuntee lahdet vain, joist' uskaltaa se maihin varkain nousta. Mit' arvokasta sisälaaksoissaan maa kätkee, sitä, oi, me emme yhtään rajulla matkallamme ole nähneet.

OCTAVIO (tulee tarkkaavaiseksi). Ja tällä matkallako sen sä näit?

MAX. Tää loma eloni ol' ensimäinen. Oi, sano, mik' on määrä, palkka toimen tään raskaan, joka ryösti nuoruuteni, tyhjäksi poven jätti, janoon hengen, sivistys jot' ei ole kaunistanut? Ei tämän leirin metelöivä touhu, hevosten hirnunta ja torvein räike ja palveluksen aina tarkka kello, komentosanat, aseharjoitukset janoovaa sydäntä voi tyydyttää. On sielutonta tämä tyhjä puuha — Iloa, onnea on toisenlaista.

OCTAVIO. Tiell' lyhyellä opit paljonkin.

MAX. Ihana päivä, konsa sotilas elämään vihdoin palaa, ihmisyyteen, ja liput aukee jonoon iloiseen ja kotimatkaan soittaa rauhanmarssi, kun koristellaan hatut, kypärit ketojen lehvin, ryöstöin viimeisin! Kaupunkein portit aukee itsestänsä, ei miinaa tarvis niitä särkemään; on vallit täynnä kansaa rauhallista, tervehdyshuudon joka kohottaa — Ja tornikellot jälkeen veripäivän riemuiseen soittaa iltarukoukseen. Kylistä, kaupungeista virtanaan vilisee kansaa, riemutunkeilullaan armeijan lähtemistä estellen — Päivästä tästä iloisena vanhus poikaansa kotiintuvaa kättelee. Vieraana kotitilalleen hän saapuu jo aikaa jätetylle; hänet peittää leveillä oksillaan nyt sama puu, jok' oli vesa vielä, kun hän läksi, ujoillen impenä se tulee vastaan, jok' imettäjän rinnoill' oli silloin. Oi, onnellista, jolle lempeänä avautuu silloin ovi, hellä syli —

QUESTENBERG (liikutettuna). Oi, että ajasta niin kaukaisesta puhutte, mutta näistä päivist' ette!

MAX (kiivastuneena kääntyen hänen puoleensa). Syy kaikki teidän on, te wieniläiset! Vapaasti tunnustan sen, Questenberg! Kun huomasin tääll' äsken teidät, silloin kouristi sisintäni mielipaha — Te juuri estättekin rauhan tulon! Väkisin soturin se täytyy luoda. Raskaiksi teette päivät ruhtinaalle, tien vaikeaksi, häpäisette häntä. Ja miksi? Koska enemmän hän katsoo Euroopan parasta kuin sitä, saako vai eikö jonkun palstan Itävalta — Te teette hänet kapinoitsijaksi ja Luoja tiesi miksi muuksi vielä, kun saksilaisia hän armahtaa, vihollisissa koittaa luottamusta, jok' ainut rauhan tie on, herättää! Jos sodassa ei lakkaa sotiminen, niin mistä rauha saapuis? Menkää pois! Ja niinkuin hyvää rakastan, niin teitä mä vihaan — Tässä vannon tahtovani puolesta Wallensteinin vuodattaa viimeisen sydänveren, ennenkuin riemuita saatte hänen tuhostansa.

(Poistuu.)

VIIDES KOHTAUS.

QUESTENBERG. OCTAVIO PICCOLOMINI.

QUESTENBERG. Voi meitä! Niinkö nyt on laita? (Kiihkeästi ja maltitonna.) Ja mekö, ystäväni, suomme hänen nyt mennä tuossa harhaluulossaan, takaisin emme kutsu, saadaksemme häneltä silmät auki?

OCTAVIO (syvistä mietteistä heräten). Minultapa hän nyt ne auki sai: nään huoleks asti.

QUESTENBERG. Mit', ystäväni?

OCTAVIO. Kiroon tätä matkaa.

QUESTENBERG. No miksi niin? Mit' on se?

OCTAVIO. Tulkaa! Tahdon nyt heti omin silmin nähdä, minne ne turman jäljet johtaa — Tulkaa nyt —

(Aikoo saattaa hänet pois.)

QUESTENBERG. Siis mitä? Minne?

OCTAVIO (kiirehtien). Luokse prinsessan!

QUESTENBERG. Siis —

OCTAVIO (oikaisee sanansa). Luo herttuan! Niin, mennään. Oi, mä pelkään jo kaikkea. Ne pojan verkkoon saivat, ei palaa semmoisena hän kuin lähti.

QUESTENBERG. Selitys suokaa vain —

OCTAVIO. Ja enkö voinut sit' aavistaa ja tätä matkaa estää? Miks hältä salasin? Ois varoittaa mun tullut — neuvoitte — Nyt myöhäist' on jo.

QUESTENBERG. Mi myöhäistä on? Kuulkaa, ystäväni, te pelkin arvoituksin puhelette.

OCTAVIO (hillitymmin). Menemme herttuan luo. Tulkaa! Kohta on määrätunti, jolloin puheillensa hän vastaanottaa. Tulkaa siis! — Kirottu kolmin kerroin tämä matka!

(Saattaa Questenbergin pois. Esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Friedlandin herttuan palatsiin kuuluva sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PALVELIJAT asettelevat tuoleja ja levittävät lattiamattoja. Heti sen jälkeen tähdistäennustaja SENI, italialaisen tohtorin kuosiin mustassa ja hiukan eriskummaisessa puvussa. Hän astuu keskelle salia kädessä valkea keppi, jolla hän osoittaa ilmansuuntia.

PALVELIJA (kävellen suitsutusastia kädessä). Nyt työhön! Saakaa puuha loppuun! Vahti "asentoon!" huutaa jo. Ne kohta saapuu.

TOINEN PALVELIJA. Vaan miksi peruutettiin kuntoonpano punaisen kulmahuoneen? Sepä loistais!

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Kysyhän syytä matemaatikolta:[78] sen turmanhuoneeks sanoo.

TOINEN PALVELIJA. Hullutusta! Vain kiusaa meille. Sali niinkuin sali. Mitäpä merkitsisi paikka liioin?

SENI (arvokkaasti). Kaikella, poikani, on merkitys. Mut tärkein, ensimäinen päällä maan on paikka, hetki joka asiassa.

KOLMAS PALVELIJA. Natanael, sen kanssa älä ryhdy — Sen tahdon mukaan taipuu herrammekin.

SENI (lukee tuolit). Ykstoista! Paha luku. Yksi lisää! Kakstoista merkkiä on eläinradan; viis ynnä seitsemän, ne pyhät luvut.

TOINEN PALVELIJA. Mik' yhdentoista vika?

SENI. Yksitoista, se synti on: se käskyt kymmenet ylitsekäypi.

TOINEN PALVELIJA. Niinkö? Mutta miksi ois viisi pyhä luku?

SENI. Viisihän on ihmissielu. Kuin on hyvän, pahan sekoitus ihminen, niin viisi summa on tasan, epätasan ensimäisen.

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Tuo hupsu!

KOLMAS PALVELIJA. No, olehan nyt. Haluin häntä kuulen, paljonkin ajatust' on sanoissansa.

TOINEN PALVELIJA. Pois! Tulevat! Pois syrjäoven kautta!

(Kiiruhtavat pois. Seni verkalleen perästä.)

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. HERTTUATAR.

WALLENSTEIN. Kuningatarta Unkarin[79] siis myöskin tavata, herttuatar, Wieniss' saitte?

HERTTUATAR. Ja keisarinnaa. Kättä suutelemaan pääsimme kumpaisenkin majesteetin.

WALLENSTEIN. Mit' aattelivat, puolison kun kutsuin talvella leiriin sekä tyttäreni?

HERTTUATAR. Käskynne mukaan heille sanoin, että te lapsestamme huolta pitäen tahdoitte tulevalle puolisolle viel' ennen sotaa näyttää kihlattunsa.

WALLENSTEIN. Sanoiko valinnastani ne mitään?

HERTTUATAR. Toivoivat kyllä, ettei valittunne luterilainen oisi eikä vieras.

WALLENSTEIN. Elisabet, te mitä toivotte?

HERTTUATAR. On teidän tahtonne ain' ollut mun.

WALLENSTEIN (vaitiolon jälkeen). Millaista hoviss' oli vastaanotto? (Herttuatar luo katseensa alas ja on vaiti.) Ilmaiskaa mulle kaikki — Millaist' oli?

HERTTUATAR. Oi, puolisoni! — Kaikk' ei ole enää kuin ennen — Muutos on nyt tapahtunut.

WALLENSTEIN Puuttuiko arvonanto entinen?

HERTTUATAR. Ei arvonanto. Käytös oli hieno ja kohtelias — mutta vaihtunut alentuvaisuus tutunsuosiokas nyt oli juhlalliseen kankeuteen. Ah, lempeä nyt hienotunteisuus sääliltä tuntui eikä suosiolta. Ei! Puolisoa Albrecht herttuan, jaloa lasta kreivi Harrachin, ei juuri niin ois tullut vastaanottaa.

WALLENSTEIN Ne varmaan moitti viime käytöstäni?

HERTTUATAR. Voi, jospa oisivat niin tehneet! Aikaa oon teitä puolustamaan tottunut ja vihastuneet mielet viihdyttämään — Ei, moitittu ei teitä — Verhouduttiin niin raskaanjuhlalliseen vaitioloon. Ei tavallista väärinymmärrystä, ei ärtymieltä haihtuvaa se ollut — on tapahtunut jotain onnetonta, korvaamatonta. — Ennen orpanakseen minua kuningatar Unkarin nimitti, erotessa syleilikin.

WALLENSTEIN. Mut eikö nyt?

HERTTUATAR (kyyneleitään kuivaten, lyhyen vaitiolon jälkeen). Hän syleili, mut vasta kun heittänyt jo olin hyvästit ja ovi kiinni meni; silloin riensi hän luokseni kuin vasta silloin muistain ja syliinsä mun sulki tuntein, jotka pikemmin tuskaiset kuin hellät oli.

WALLENSTEIN (tarttuu hänen käteensä). No rauhoittukaa, herttuatar! Kuinka ol' Eggenbergin, Lichtensteinin[80] laita ja toisten ystäväimme?

HERTTUATAR (päätään pudistaen). Niit' en nähnyt.

WALLENSTEIN. Ja lähettiläskreivi Espanjan, hän, joka innoin mua ennen puolsi?

HERTTUATAR. Ei mitään puhunut hän puolestanne.

WALLENSTEIN. Ne auringot ei nyt siis meille paista; no tulkoon valoksemme oma tuli!

HERTTUATAR. Ja merkitsiskö, rakas herttuani, siis jotain, mitä kuiskii hoviväki, maa julki haastaa — mitä vihjaavasti tuo isä Lamormain[81] —

WALLENSTEIN (kiireesti). Hän! Mitä hän?

HERTTUATAR. Teit' että muka syyttää aiotaan valtuuden väärinkäytöst' uhmaavasta, pilkasta armollisten käskyjen. — Espanjalaiset sekä Baijerin kopea herttua on syyttäjinä — Nyt nousee teitä kohti rajuilma, viel' uhkaavampi kuin se, joka teidät kukisti Regensburgin päivill' ennen. Puheena, sanoo hän — ah, en voi virkkaa —

WALLENSTEIN (jännittyneenä). No mikä?

HERTTUATAR. Toinen —

(Ei voi jatkaa.)

WALLENSTEIN. Toinen —

HERTTUATAR. Loukkaavampi — viraltapano.

WALLENSTEIN. Niinkö? (Rajussa mielenliikutuksessa astellen huoneen poikki.) Oi, ne minut pakoittaa, sysää siihen, mit' en tahdo!

HERTTUATAR (rukoilevasti hiipien häntä lähemmä). Oi puolisoni, jos on aikaa vielä — alistumalla jos ja myöntymällä sen estää voi — niin silloin myöntykää — Oi, taivuttakaa ylväs sydämenne; omanhan keisarinne tahtoon silloin olette taipunut. Niin toimikaa, ett' aikeitanne hyviä ei häijyys myrkkyisin mustata vois selityksin! Totuuden voimin voitollisin saatte te valheen, parjauksen häpeään. Niin vähän meill' on tosiystäviä, sen tiedätte. On meidät äkkionni vihalle vienyt alttiiks ihmisten — Mit' oomme, keisari jos meit' ei suosi!

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISTEN lisäksi KREIVITÄR TERZKY, joka saattaa kädestä prinsessa THEKLAA.

KREIVITÄR. Jo asiat on, sisko, puheenanne ja, niinkuin nään, ei hauskat, ennenkuin iloinnut lapsestaan on ruhtinas? Ilolle kuuluu ensimäinen hetki. Täss', isä Friedland, täss' on tyttäresi!

(Thekla lähestyy isäänsä ujona ja aikoo kumartua hänen kättään suutelemaan; Wallenstein ottaa hänet syliinsä ja jääpi hetkiseksi tyttärensä katselemiseen vaipuneena seisomaan.)

WALLENSTEIN. Niin! Toiveeni on kauniiks auennut. Tään takeeks otan onnest' ehommasta.

HERTTUATAR. Hän oli hento lapsi lähteissänne suurt' armeijata luomaan keisarille. Retkeltä tultuanne Pommerista jo tytär luostariss' ol' oppimassa. Siit' asti siell' on ollut.

WALLENSTEIN. Sillä aikaa, kun huolenamme tääll' ol' luoda hälle suuruutta, voittaa korkein mainen arvo, rauhassa luostarin on luontoäiti osansa tehnyt, suonut lapsellemme lahjansa jumalaiset, johtain hänet koruissa ihanissa kohtaamaan loistoisaa onneaan ja toiveitani.

HERTTUATAR (prinsessalle). Isääsi kai et oisi tuntenutkaan? Kahdeksanvuotias sä tuskin olit, kun isän kasvot viime kerran näit.

THEKLA. Yhdellä katseella jo — isähän ei ole vanhennut — vaan kukoistaa kuvansa lailla, jok' on sielussani.

WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suloinen lapsi! Kuinka hieno, viisas on lauseensa! Mä olin kohtalolle jo vihoissani, kun ei suonut poikaa perimään nimeäni, onneani, sarjassa ylpeässä ruhtinasten eloni häviävän jatkajana. Väärässä olin, kohtalo! Nyt painan mä neitseellisen kukoistavaan päähän sotaisen elon seppelkiehkuran; en hävinneeksi katso elämääni, sen seppeleen jos kerran asettaa voin kuninkaallisena koristeena tään otsan ihanuutta ympäröimään.

(Pitää tytärtään sylissä, kun Max Piccolomini astuu huoneeseen.)

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISTEN lisäksi MAX PICCOLOMINl ja pian senjälkeen KREIVI TERZKY.

KREIVITÄR. Tuoss' saapuu ritarimme, suojaajamme.

WALLENSTEIN. Max, terve tultuasi! Aina tuot iloa jotain mulle ihanaa ja niinkuin onnentuoja aamutähti sä johdat mulle elonauringon.

MAX. Kenraali —

WALLENSTEIN. Palkkiosi tätä ennen käteni kautt' on tullut keisarilta. Nyt isän onnellisen velvoitit, ja tämän velan maksaa Friedland itse.

MAX. Oi, ruhtinas! Sa joutuin maksoitkin. Häveten saavun, jopa tuskaisena; olenhan tuskin tänne tullutkaan, syliisi tuonut äidin, tyttären, kun tallistasi kallein varuksin metsästyshevot uljaat mulle tuodaan vaivoista palkaksi. Niin, palkaks juuri. Se oli vaivaus ja toimi vain, ei, niinkuin maltitonna otaksuin, osoitus suosion, jost' ilomielin nyt kiittää aioin — Ei, ei tarkoitettu suurimmaks onnekseni tätä tointa!

(Terzky astuu huoneeseen ja jättää herttualle kirjeitä, jotka tämä nopeasti avaa.)

KREIVITÄR (Maxille). Maksaako vaivoistanne? Ilostaan hän maksaakin. Niin, teitä kaunistaa hienosti aatella, vaan lankoani suurelta, ruhtinaalliselt' ain' näyttää.

THEKLA. Myös mun siis pitäis hänen rakkauttaan epäillä, koska minut käsillään hyvillä koristi hän, ennenkuin ol' isänsydän mulle puhunut.

MAX. Niin, hänen täytyy saada aina antaa ja luoda onnea. (Ottaa herttuatarta kädestä, yhä lämpimämmin.) Oi, hälle kiitos niin paljosta — niin paljon sisältää minulle tämä rakas Friedland-nimi. Eloni loppuun tahdon vanki olla mä tämän nimen — siinä kukoistaa kaikk' onni mulle, toiveet ihanat. Lujasti kohtalo kuin taikapiiriin on tähän nimeen minut lumonnut.

KREIVITÄR (joka sillävälin on tarkoin silmälläpitänyt herttuaa, huomaa, että tämä kirjeitä lukiessaan on käynyt miettiväiseksi). Menkäämme! Veli tahtoo olla yksin.

WALLENSTEIN (käännähtää, malttaa mielensä ja sanoo iloisesti herttuattarelle). Niin, vielä: tervetultuanne leiriin! Tääll' ootte emäntänä — Sinä, Max, tään kerran vielä vanhaa tointas[82] hoida, sill' aikaa kun me herran[83] asioita käsittelemme täällä.

(Max Piccolomini tarjoo herttuattarelle käsivartensa, kreivitär saattaa prinsessaa huoneesta.)

TERZKY (huutaen poistuvalle Piccolominille). Älkää suinkaan te jääkö saapumatta kokoukseen!

VIIDES KOHTAUS.

WALLENSTEIN. TERZKY.

WALLENSTEIN (mietteisiin syventyneenä, itsekseen). Hän oikein nähnyt on — Niin laita on, se samaa todistaa kuin muutkin viestit — Päätöksen lopullisen tehneet ovat Wienissä, valinneet jo seuraajani. Kuningas Unkarin, se Ferdinand, se vesa keisarin, on vapahtaja ja uusi tähti! Meistä luullaan jo selvillä oltavan ja perintömme on viety niinkuin vainaan konsanaankin. Siis älköön hukattako hetkeäkään! (Kääntyessään huomaa hän Terzkyn ja antaa tälle erään kirjeen.) Niin, kreivi Altringer hän esteleiksen, myös Gallas — siit' en pidä.

TERZKY. Ja jos viivyt, ne kaikki luopuu, toinen seuraa toista.

WALLENSTEIN. Altringerill' on solat Tyrolin, lähetän hälle viestin, ettei laskis espanjalaista maahan Milanosta. — Sesina,[84] vanha välimies, on taaskin äskettäin ilmestynyt näkyviin. Hän mitä kreivi Thurnist'[85] ilmoittaa?

TERZKY. Tiedoksi antaa sulle kreivi, että hän Halberstadtin kaupungissa, jossa konventti[86] nyt on koolla, tavannut on Ruotsin kanslerin;[87] vaan oli tämä kyllästyneensä muka sanonut eik' asioihis enää ryhtyvänsä.

WALLENSTEIN. Ja miksi niin?

TERZKY. Ei muka luottaa voi sanaasi, heitä petät, liiton teet keralla saksilaisten heitä vastaan, kurjalla heidät sitten kuitaten rovolla.

WALLENSTEIN. Niinkö! Pitäisikö antaa saaliiksi kaunis saksalainen maa hänelle, jotta emme vallitsisi omassa maassammekaan enää? Pois, pois ajettakoon moiset naapurit!

TERZKY. Suo heille pala maata, etpähän omistas anna! Mitä siitä huolit, ken pelin maksaa, jos sen sinä voitat.

WALLENSTEIN. Pois heidät täältä — sit' et ymmärrä. En tahdo sanottavan, että minä hajoitin Saksan sekä kavalsin sen muille, osan itse siepaten. Mun nähköön valtakunta suojaajakseen, mä valtakunnanruhtinaana tahdon myös joukkoon valtakunnanruhtinasten. Ei valtakunnassamme vieras voima saa päästä juurtumaan, ei ainakaan nälkäiset goottilaiset,[88] jotka katsoo tään saksalaisen maamme siunausta kateellisina, ryöstönhaluisina. On autettava heidän hankkeitani etua siitä lainkaan voittamatta.

TERZKY. Menetteletkö saksilaisiin nähden rehellisemmin? Kärsivällisyyden he kieroiluisi vuoksi kadottavat — Mi tarkoitus on näillä naamioilla? Epäilee ystävät, ne ymmäll' ovat — Ei Oxenstjerna, Arnheim,[89] eikä kukaan voi tietää, mitä päättää vitkailustas. Syy mulle jää, kun kaikki välitän. Ees käsikirjoitustas mull' ei ole.

WALLENSTEIN. Tiedäthän, etten anna kirjallista.

TERZKY. Vaan mistä tosiaikees arvataan, jos sanaasi ei seuraa teko? Eikö ne neuvottelut, joita tähän asti on sulla ollut vihollisen kanssa, olekin tarkoitustaan saavuttaneet, jos pilantekona vain pidit niitä?

WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen, samalla kuin hän terävästi silmäilee Terzkyä). Ja mistä tiedät, etten vihollista pidäkin pilkkanani? Etten teitä jokaista pidä? Tunnetkohan minut niin hyvin? Enpä tiedä avanneeni sinulle sisintäni — Keisar' onhan huonosti mua kohdellut! — Mä voisin, jos haluaisin, tehdä hälle siitä paljonkin pahaa. Vallantunnostani iloitsen. Mutta valtaa käyttänenkö, et siitä tienne enempää kuin toiset.

TERZKY. Niin kanssamme oot aina leikkinyt!

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET ynnä ILLO.

WALLENSTEIN. Mit' ulos kuuluu? Ovatko he valmiit?

ILLO. On heissä toivomasi mieliala. He vaatimuksist' ovat keisarin raivoissaan.

WALLENSTEIN. Mitä mielt' on Isolani?

ILLO. Hän sun on kokonaan, kun sulta sai rahoja faropelin[90] jatkamiseen.

WALLENSTEIN. Colalto miltä tuntuu? Ootko varma myös Deodatin, Tiefenbachin suhteen?

ILLO. He tekevät kuin Piccolomini.

WALLENSTEIN. Siis jotain uskaltaa voin heidän kanssaan? —

ILLO. Jos varma olet Piccolomineista.

WALLENSTEIN. Kuin itsestäni. Ne ei mua jätä.

TERZKY. Niin paljon älä luota kettumaiseen Octavioon!

WALLENSTEIN. Vai sinä mulle neuvot väkeni tuntemusta! Hänen kanssaan kuustoista kertaa olen sotaan mennyt — asetin hänen horoskooppinsakin,[91] synnyimme samaan tähtein asentoon — Ja lyhyesti — (Salamielisesti) Riippukoon se Jos toisista siis menet vastuuseen —

ILLO. Vain yksi ääni kuuluu kaikkein suusta: et erota saa ylijohdostamme. He luokses lähettävät lähetystön.

WALLENSTEIN. Jos minun tulee heille sitoutua, myös heidän täytyy mulle.

ILLO. Se on selvä.

WALLENSTEIN. Heilt' otan kirjallisen valan, että ehdoitta minuun liittyvät.

ILLO. Mik' estää?

TERZKY. Ehdoitta? Itselleen he pidättävät velvollisuudet aina keisaria ja Itävaltaa kohtaan.

WALLENSTEIN (päätään pudistaen). Heidän täytyy ehdottomasti kuulua vain mulle.

ILLO. Nyt tiedän — Eikös meille iltasella pitoja pidä kreivi Terzky?

TERZKY. Kyllä, ja kutsuttu on kaikki kenraalit.

ILLO (Wallensteinille). Annatko mulle täysin vapaat kädet? Kenraalit sanansa saan antamaan toiveesi mukaan.

WALLENSTEIN. Puuhaa kirjallinen sitoumus, sama mulle, millä keinoin!

ILLO. Ja jos tuon kirjoituksen, jossa suostuu jokainen päällikkö, ken täällä on, sinua sokeasti seuraamaan, tahdotko teoll' uljaall' onneasi koettaa viimein?

WALLENSTEIN Puuhaa sitoumus!

ILLO. Punnitse, mitä teet? Et täyttää voi, sinulta mitä vaatii keisar' — ethän heikontaa saata armeijaasi — etkä espanjalaista rykmenteilläs auttaa, jos valtaas ijäksi et jättää tahdo. Myös muuta mieti! Et voi pilkaks ottaa vakavaa määräystä keisarin, et enää koukutella, vitkastella, jos suorastaan et tahdo hovin kanssa riitoihin tulla. Päätä! Haluatko yllättää heidät teoin jyrkin, vaiko viel' aikailla ja äärimmäistä vuottaa.

WALLENSTEIN. Parempi vuottaa sitä, ennenkuin rupeaa äärimmäistä tekemään!

ILLO. Oi, hetkest' ota vaari ennen sen pakenemista. Harvoin elämässä tapaamme silmänräpäyksen, joka todella tärkeä ja suur' on. Milloin ratkaisun tultava on, silloin täytyy mont' onnellista seikkaa yhdess' olla — ja yksitellen, hajanaisna vain näkyvät onnen langat, tilaisuudet, jotk' yhtyin yhteen elonpisteeseen hedelmätertun raskaan muodostavat. Kuink' ylles kertyy pilvet kohtalon ratkaisevina, pahaenteisinä! — On luonas parhaat päälliköt, ne vuottaa vain viittausta sulta, johdattaja kuningassieluinen — Oi, älä salli hajalle heidän mennä! Toista kertaa et koko sodan ajall' luokses saa niin yksimielisinä heitä koolle. Kas, nousuvesipä se laivan raskaan rannasta kohottaa — Saa rohkeutta suuressa joukon virrass' yksityinen. Ne nyt on sun, nyt vielä! Pian sota hajoittaa heidät minkä minnekin — ja kunkin pikku huoliin, harrastuksiin häviää yhteishenki. Tänään jos ken virran viedess' itsens' unhottaa, hän yksin jäätyänsä harkitsee, vain heikkoutensa tuntee sekä kääntyy vanhalle, tunnetulle kulkutielle velvollisuuden arkisen ja koittaa vain vauriotta päästä katon alle.

WALLENSTEIN. Ei vielä ole aika.

TERZKY. Aina sanot sä noin. Ja milloin on se?

WALLENSTEIN. Kun sen sanon.

ILLO. Oi, tähtihetkeä sä vuotat, kunnes sinulta mainen hetki katoo. Kuule, povessas sull' on tähdet kohtalosi. On itseluottamus ja uskallus sun Venus-tähtesi![92] Vaan paha tähtes,[93] sun ainut turmasi, on epäilys.

WALLENSTEIN. Puhelet, niinkuin ymmärrät. Kuink' usein oon sulle selittänyt! — Jupiter, jumala kirkas, syntyissäsi laski; ei katsees tunge niihin salaisuuksiin. Maass' synkkänä voit uurtaa, sokeana, kuin Tartarokseen syösty Saturnus,[94] jok' eloos luopi hohteen lyijynkalvaan. Voit nähdä maisen, alhaisen ja liittää lähimmän älykkäästi lähimpään; niiss' asioissa sinuun luotan, uskon. Vaan mikä salaisena, mahtavana muovailee, kutoo luonnon syvyyksissä — tuo henkein porras tuhatpuolainen, tomusta maan jok' ylös rakentuu maailmaan tähtien ja jota myöten vaeltaa ylös, alas taivaan voimat — sisäkkäispiirit, jotka kilvan kiertää kesk'aurinkoa[95] radoin pienentyvin — siteetön silmä vain ne näkee, silmä Jupiter-lasten,[96] valosyntyisten. (Astuttuaan salin poikki edestakaisin, seisahtuu hän ja jatkaa.) Ei taivaan tähtisarjat aikaansaa vain päivää, yötä, kevättä ja kesää — ei kylväjälle vain tie näytä, milloin on kylvön, leikkuun aika. Ihmistoimet myös kylvöst' on, min tekee sallimus vastaisen ajan tummaan peltomultaan, mahdeille kohtalon sen uskoen. Tiedustaa silloin täytyy kylvönaika, hetkestä tähtein saada oikeasta myös selko, taivaan huoneet[97] katsastaa tarkastain, eikö kasvun vihollinen nurkissa taivaan[98] piile turmaa tuottain. — Siis aikaa suokaa! Tehkää sillävälin mi tehtävänne on! En vielä saata sanoa, mitä tahdon tehdä. Mutta en myöntyä vaan aio minä, en. Eivätkä minua he erota — Siit' olkaa varmat!

KAMARIPALVELIJA (tulee). Herrat kenraalit.

WALLENSTEIN. He tulkoot!

TERZKY. Tahdotko luokses kaikki päälliköt?

WALLENSTEIN. Ei ole tarvis. Piccolominit, Maradas, Buttler, Forgatsch, Deodat, Caraffa, Isolani tulkoot tänne!

(Terzky menee ulos kamaripalvelijan kanssa.)

WALLENSTEIN (Illolle). Oletko Questenbergin pitänyt valvonnanalaisena? Eikö ketään hän salaa ole puhutellut?

ILLO. Olen tarkasti häntä valvonut. On ollut Octavio vain hänen seurassansa.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. QUESTENBERG, molemmat PICCOLOMINIT. BUTTLER, ISOLANI, MARADAS ynnä vielä kolme muuta kenraalia astuvat huoneeseen. Wallensteinin viittauksesta istuutuu Questenberg vastapäätä juuri hänen kohdalleen, toiset sitten arvojärjestyksen mukaan. On tuokion kestävä hiljaisuus.

WALLENSTEIN. Te mitä varten tulitte, sen olen jo kuullut, Questenberg, ja punninnutkin, päätöksen tehnyt, jot' ei mikään muuta. Kuitenkin sopii päällikköjen kuulla teilt' itseltänne tahto keisarin — Suvaitkaa suorittaa siis tehtävänne edessä näiden jaloin henkilöiden.

QUESTENBERG. Oon valmis, mutta pyydän huomauttaa: mun suuni kautt' ei oma rohkeus, vaan keisarimme valta, arvo puhuu.

WALLENSTEIN. Johdanto jääköön pois!

QUESTENBERG. Kun keisarimme lahjoitti armeijalleen rohkealle päämiehen kuuluisan ja kokeneen, Friedlandin herttuan, niin luotti hän iloiten sotaonnen kääntymiseen pikaiseen, suopeaan. Ja suosikin alussa onni hänen toiveitaan: ajettiin Bööminmaasta saksilaiset, ehkäistiin ruotsalaisten voittokulku — huoahtaa taaskin saatiin näissä maissa, Friedlandin herttua kun hajalliset vihollisjoukot luota Saksan virtain luoksensa veti sekä samaan paikkaan manasi Reinin-kreivin,[99] Bernhardin, Banérin sekä Oxenstjernan, jopa tuon kuninkaankin voittamattoman, lopulta sodan suuren verileikin Nürnbergin edustalla ratkaistakseen.

WALLENSTEIN. Asiaan, tehkää hyvin!

QUESTENBERG. Uusi henki ilmaisi heti uuden päällikön. Sokea raivo siin' ei painiskellut sokean raivon kanssa, vaan nyt nähtiin selvässä kamppailussa vastakkain lujuuden olevan ja rohkeuden,[100] uljuutta viisaan taidon uuvuttavan.[101] Turhaanpa häntä taistoon houkutellaan, syvemmä leiriinsä hän kaivautuu, kuin siihen tekis ikiasunnon. Kuningas vihdoin toivotonna tahtoo rynnistää, teuraiks syösten joukkojansa, häneltä joita verkkaan nälkä, tauti ruumiitten täyttämässä leiriss' surmaa. Murroksen kautta, jonka takaa väijyy leiristä kuolo putkin tuhansin, tuo torjumaton aikoo rynnäköllä avata tiensä. Syntyi yhteenotto, ja ken sen näki, hän ei itseään onnelliseksi tunne! Vihdoin sitten rivinsä pirstotut vie kuningas takaisin sieltä maata voittamatta jalankaan vertaa kauhein ihmisuhrein.

WALLENSTEIN. Pois jääkööt uutistiedot siitä, mitä kokea itse saimme kauhistuen!

QUESTENBERG. On syyttäminen mulla tehtävänä, vaan sydämeni viipyy kiitoksessa. Nürnbergin luona Ruotsin kuningas menetti maineen — Lützenissä hengen. Friedlandin herttuapa, ihme kumma, sen suuren päivän jälkeen[102] lyödyn tavoin pakeni Böömiin, poistui näyttämöltä, ja nuori urho Weimarin jo syöksyi estettä kohtaamatta Frankkiin, sieltä Tonavan luokse tiensä vinhaan raivas ja oitis seisoi Regensburgin luona kauhuksi kaikkein kelpo katolisten. Jo ansiokas herra Baijerin apua pikaist' anoi hädässään — Friedlandin herttuan luo keisarikin jouduttaa lähettiä seitsemän anomaan, vaikk' ois voinut antaa käskyn. Vaan turhaan! Hetkelläpä tällä kuulee vihaansa vanhaa herttua ja kaunaa; yhteisen hyvän hylkää voidakseen vanhalle vihamiehellensä kostaa! Ja Regensburg se sortuu!

WALLENSTEIN. Mist' ajasta nyt puhe onkaan, Max? On mennyt muistini.

MAX. Hän tarkoittaa: kun oltiin Schlesiassa.

WALLENSTEIN. Niinkö! Niinkö! Mit' oli meillä tekemistä siellä?

MAX. Karkoittaa ruotsalaiset, saksilaiset.

WALLENSTEIN. Niin, oikein. Tämän kertomuksen vuoksi unohdan koko sodan — (Questenbergille) Jatkakaa!

QUESTENBERG. Luon' Oderin ois saada voitu, minkä Tonavan luona meiltä ryöstivät. Toivottiin, että nähdään ihmeseikat nyt tällä sotatointen näyttämöllä, kun itse Friedland, Kustaan kilpailija, ryntäisi sinne, löytäis vastassansa — Arnheimin, Thurnin laiset henkilöt. Ja yhteen todellakin tultiin, mutta vain ystävien lailla vierailemaan. Huokaili Saksa sodan taakan alla, vaan Wallensteinin leiriss' oli rauha.

WALLENSTEIN. Moneenkin veritaistoon käydään suotta, nuor' että päällikkö[103] sais jonkun voiton. Etuna kokeneen on sotaherran, hän että taistella ei tarvitsekaan näyttääkseen maailmalle voitokkuuttaan. Vähänpä auttanut ois mua käyttää Arnheimin suhteen onneani; paljon ois Saksa hyötynyt mun maltistani, jos mun ois onnistunut hajoittaa tuhoisa Saksin ynnä Ruotsin liitto.

QUESTENBERG. Mutt' eipä onnistunut, ja niin alkoi uudelleen verileikki. Vanhan maineen todeksi ruhtinas sai näyttää vihdoin. Kentillä Steinaun laski ruotsalaiset aseensa ilman miekan iskuttanne — siell' antoi taivaallinen oikeus mukana toisten vanhan villitsijän, tään sodan tulisoihdun kirotun, Matthias Thurnin kostajansa käsiin. — Ylevämielisiinpä käsiin joutui: ei rangaistusta, ei, vaan lahjoin runsain päästitte keisarinne vihollisen.

WALLENSTEIN (nauraa). Sen tiedän — Oli Wieniss' ikkunat, parvekkeet tilattu jo valmiiks, että rattailla pyövelin ois hänet nähty. Häviön häpeänkin wieniläiset ois anteeks suoneet, mutt' ei sitä, että tään ilonäytelmän näin heiltä riistin.

QUESTENBERG. Sai vapaaks Schlesia ja herttuata kaikk' kutsui ahdistettuun Baijeriin. Hän alkaa marssiakin — mukavasti pisintä tietä sinne Böömin kautta; vaan vihollista näkemättä kääntyy, käy talvileiriin, maita keisarin ahdistaa keisarinsa armeijalla.

WALLENSTEIN. Armeijan tila kurja, kaikki tarpeet ja mukavuudet puuttui — tuli talvi. Mit' ajattelee keisar' armeijastaan? Vai emmekö me ole ihmisiä, alttiita niinkuin muutkin kuolevaiset tuhoille kylmyyden ja kosteuden ja kaikenlaisen puutteen? Kirottua soturin kohtaloa! Kun hän saapuu, niin pakoon häntä mennään — kun hän poistuu, niin sadatellaan häntä! Hänen kaikki on otettava; anneta ei mitään, ja koska häll' on pakko kaikilt' ottaa, niin kauhuna hän onkin kaikkien. Kenraalit täss' on. Kreivi Deodat! Caraffa! Buttler! Hälle sanokaa, kauanko palkatta on joukot olleet!

BUTTLER. Jo vuoden.

WALLENSTEIN. Mutta palkkasoturille palkkansa kuuluu, siitä nimensäkin!

QUESTENBERG. Kahdeksan vuotta sitten aivan toisin Friedlandin ruhtinas on sanonut.

WALLENSTEIN. Minussa syy on, tiedän, keisarin totutin minä siihen. Siit' on vuotta yhdeksän, kun mä Tanskan sotaan joukon toin neli-, viisikymmentuhantisen, jost' yhtään tarvinnut ei hänen maksaa ropoa — Kulki sodan raivotar lävitse Saksin piirikuntain, saaden Beltinkin saaret hänen nimeänsä pelkäämään. Se ol' aikaa! Keisarkunta nimeä tuntenut ei maineikkaampaa kuin minun. Nimi Albrecht Wallensteinin timantti kolmas oli keisarkruunun.[104] Vaan ruhtinastenpäivilläpä murtui kaikk' auki Regensburgissa! Niin näkyi, ken kulunkini oli maksanut. Ja minkä kiitoksen sain siitä, että mä hallitsijan nöyrä palvelija taakaksi otin kansain kirouksen — ja sodan, joka tuotti mahtavuutta vain hälle, ruhtinailla maksatin? Uhrattiin minut heidän syytöksilleen — ja erotettiin.

QUESTENBERG. Armonnehan kyllä tietääkin, kuinka vähän vapautta hänellä noilla turman päivill' oli.

WALLENSTEIN. Minulla, horna vieköön, oli keino[105] sen hankkimiseen! — Ei! Kun oli mulle pahaksi keisarvallan palveluni varoilla valtakunnan, toisenlaiset oon saanut valtakunnast' ajatukset. Sain keisarilta kyllä tämän sauvan, vaan merkkiä tät' ylipäällikkyyden hyväksi yhteiseksi nyt mä käytän, en laajentaakseni vain yhden valtaa! — Mut asiaan. Siis mitä tahdotaan!

QUESTENBERG. Ensiksi tahtoo keisar' armeijan Böömistä viipymättä lähtemään.

WALLENSTEIN. Tähänkö vuodenaikaan?[106] Minne meidän ois käännyttävä?

QUESTENBERG. Kohti vihollista. Kas, keisarimme tahtoo Regensburgin valtaansa ennen pääsiäistä, ettei pääkirkoss' siellä enää saarnattaisi luterinoppia ja ettei juhlaa tahraisi väärän uskon kauhistus.

WALLENSTEIN. Se voiko tapahtua, kenraalit!

ILLO. On mahdotonta.

BUTTLER. Ei voi tapahtua.

QUESTENBERG. Eversti Suys[107] on saanut keisarilta jo käskyn eelleen rientää Baijeriin.

WALLENSTEIN. Ja mitä teki Suys?

QUESTENBERG. Vain tehtävänsä. Hän lähti.

WALLENSTEIN. Lähti! Vaikka päällikkönään selvästi kielsin häntä paikaltansa liikahtamasta! Tällä kannallako päällikkövaltani on? Tämä siis on kuuliaisuutta, jot' ilman ei voi aatellakaan mitään sotatointa? Te, kenraalit, nyt olkaa tuomareina! Mit' upseer' ansaitsee, jok', unhottain valansa, rikkoo saadut määräykset?

ILLO. Haa, kuolon!

WALLENSTEIN (kuuluvammin, kun toiset epäröiden ovat vaiti). Kreivi Piccolomini, mit' ansainnut on hän?

MAX (pitkän vaitiolon jälkeen). Lain mukaan — kuolon!

ISOLANI. Niin, kuolon!

BUTTLER. Kuolon sodansääntöin mukaan!

(Questenberg nousee seisomaan. Wallenstein tekee samoin, kaikki nousevat.)

WALLENSTEIN. Tuomitsee laki hänet niin, en minä! Ja jos suon armon, teen sen siksi, että mun tulee keisaria kunnioittaa.

QUESTENBERG. Jos niin on laita,[108] täällä suotta viivyn.

WALLENSTEIN. Ehdoilla vain ma otin komennon; ol' ensimäinen ehto, ettei kellään, ei keisarilla edes, saisi olla mun haitakseni mitään sananvaltaa armeijaan nähden. Koska tuloksesta on kunniallani ja hengelläni mun vastattava, täytyy mulla olla armeijan johtoon täysi valta. Miksi tuo Kustaa oli voittamaton? — Koska hän kuningas ol' armeijassaan! Mutta ken kuningas on, hänt' ei koskaan muut kuin hänen vertaisensa saata voittaa — Mut asiaan. On paras tulemassa.

QUESTENBERG. On määrä kardinaali-infantin[109] keväällä Milanosta lähtein johtaa espanjalainen joukko Saksan kautta Alankomaihin. Jott' ois tiensä varma, niin tahtoo keisar', että häntä seuraa kahdeksan ratsurykmenttiä teiltä.

WALLENSTEIN. Mä huomaan, huomaan — Kahdeksan — No hyvä! Hyvinpä laskit, isä Lamormain! Kirotun viekas jollei ois se tuuma, niin tyhmän tyhmäks sitä nimittäisi. Kahdeksantuhattako hevosta! Nään mitä seuraa.

QUESTENBERG. Siin' ei takatuumaa. Näin neuvoo viisaus ja käskee hätä.

WALLENSTEIN. Mitenkä, herra lähettiläs? Enkö huomaisi muka, ett' on kyllästytty näkemään vahva miekka kädessäni? Ja että verukkeita vedetään, espanjalainen tekosyyks on tarpeen, väkeni jotta saatais vähentymään ja valtakuntaan uusi sotavoima, minua jok' ei seurais. Liian vahva kuitenkin olen syrjään lyödäksenne. Sopimus vaatii, että mua pitää totella joukkoin keisarillisten kaikissa saksankielisissä maissa. Espanjalaisista ja infanteista, vieraina jotka kulkee Saksan kautta, sopimus kerro ei — Nyt salavihkaa se kierretään, nyt minut heikonnetaan, tarpeettomaksi tehdään, kunnes voidaan pikainen lopputili mulle antaa. — Miks kiertoteitä, herra ministeri! Sanokaa suoraan! Keisaria vaivaa tuo välillämme tehty sopimus. Hän tahtoisi mun pois. Teen mieliksensä, sen päätin, herra, ennen tuloanne. (Kenraalien keskuudessa syntyy liikettä, joka yhä lisääntyy.) Everstejäni säälin, kun en näe, kuink' ennakoltamaksamansa rahat he saavat, kuinka palkan ansaitun. Uus hallitus myös uudet ihmiset kohottaa esille, ja piankin vanhentuu varhaisemmat ansiot. Mont' ulkomaalaista on armeijassa, ja mies jos muutoin oli reipas, oiva, kysellyt juur' en hänen sukupuutaan, en hänen katkismustaan myöskään liioin. Vastedes sekin muuttuu toisinpäin! No — tuo ei minuun koske.

(Istuutuu.)

MAX. Varjelkoon Jumala, että niin ei käydä voisi? Peloittavasti kuohahtaen nousee kaikk' armeija — Oi, väärin käyttävät ne keisarinsa luottamusta, niin ei käydä voi.

ISOLANI. Ei, sortuis silloin kaikki.

WALLENSTEIN. Niin käypi, uskollinen Isolani. Varoen minkä rakensimme, sortuu. Kai silti sentään sotapäällikön ne jonkun löytää, syntyy keisarille myös sotajoukko rummun kuultuaan.

MAX (toimeliaana, kiihkeänä toisen luota toisen luo astellen ja heitä rauhoitellen). Päällikkö, kuule! Kuulkaa, everstit! Rukoilen, ruhtinas, oi, älä tee päätöstäs ennen neuvonpitoamme ja ehdottelujamme — Ystäväni, menkäämme! Korjata voi ehkä kaiken.

TERZKY. Menkäämme esisaliin, siell' on toiset!

(Menevät.)

BUTTLER (Questenbergille). Jos hyvän neuvon kuulla haluatte, niin lähihetkinä nyt älkää tulko esille julkisesti, sillä, kuulkaa, tuskinpa teitä kulta-avaimenne[110] suojella voisi pahoinpitelyltä.

(Äänekästä liikettä ulkona.)

WALLENSTEIN. On neuvo hyvä — Ettei vieraallemme tapahdu pahaa, sen saat vastuullesi, Octavio Ja nyt, von Questenberg, hyvästi! (Kun tämä aikoo puhua.) Ikävästä asiasta ei sanaa. Tehtävänne teitte. Tiedän: on toista asia ja toista mies.

(Samalla kun Questenberg aikoo Octavion seurassa poistua, tunkeutuvat Götz, Tiefenbach ja Colalto huoneeseen mukanaan useita päälliköitä.)

GÖTZ. Miss' on hän, joka meiltä kenraalimme —

TIEFENBACH (samalla). Kokea mitä saamme? Aiot meidät —

COLALTO (samalla). Me tahdomme sun kanssas elää, kuolla.

WALLENSTEIN (arvokkaasti, samalla viitaten Illoon). Tää sotamarski tietää, mitä tahdon.

(Poistuu.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

ILLO ja TERZKY.

TERZKY. Kuink' aikomuksenne on menetellä nyt iltapidoiss' everstien suhteen?

ILLO. Huomatkaa! Esitämme kaavan, jossa kirjallisesti kaikki herttuaan liitymme ruumiinemme, henkinemme viimeiseen sydänvereen saakka; muistain myös senkin valan vaatimukset, joka velvoittaa meitä keisaria kohtaan. Omassa sopimuksess' ilmoitamme erikseen tämän, niin jää puhtaaks tunto. Kuulkaahan! Täten tehty kirjoitus jo ennen illallista esitetään, ei kukaan siitä ole loukkaantuva — Edelleen kuulkaa! Ja kun viinin hehku sydämen aukaisee ja silmät sulkee, paperin toisen, josta väliehto tuo puuttuu, saavat allekirjoittaa.

TERZKY. Kuink'? Uskotteko heidän noudattavan valaansa, jonka heiltä ottaneet olemme viekkain silmänkääntötempuin?

ILLO. He ovat ansassamme — Kirkukoot vilpillisyyttämme, min suinkin voivat! Hovissa heidän allekirjoitustaan enemmän uskotaan kuin valojansa. Kavaltajia ovat, se on selvä, pakosta hyvettä siis näyttelevät.

TERZKY. Kaikk' yhdentekevää, jos tapahtuu vain jotain ja jos liikkeelle vain lähtään.

ILLO. Lopulta — tärkeintä ei ole tässä kenraalit saada täysin taipumaan, jo riittäis saada herra[111] siihen uskoon, etteivät häntä jätä — Jos hän toimii, ikäänkuin olisivat he jo hänen, niin ovatkin, ja hän vie heidät kanssaan.

TERZKY. Useinkaan en voi häntä käsittää. Hän vihollista kuuntelee ja mulla Thurnille, Arnheimille kirjoituttaa, Sesinalle hän puhuu rohkeasti, kanssamme tuntikaudet keskustelee aikeistaan, ja kun minä hänet luulen saaneeni kiinni — pujahtaa hän pois, ja näyttää kuin ei huolisi hän muusta kuin paikallansa-pysynnästä vain.

ILLO. Ja hänkö luopuis vanhoist' aikeistansa! Ei valveillaan, ei nukkuessaan mieti hän muuta, siksi kysyy joka päivä planeettain neuvoa —

TERZKY. Niin, tiedättekö, hän että tänä yönä sulkeutuu tähystystorniin kera tohtorin[112] ja tekee havainnoitaan? Sillä kuuluu olevan erikoinen tämä yö ja jotain suurta, kauan vuotettua taivaalla tapahtuvan.

ILLO. Kunpa vain maan päällä tapahtuisi! Kenraalit innoissaan ovat, valmiit vaikka mihin, etteivät menettäisi päällikköään. On kyllä aihetta nyt meillä käydä hovia vastaan liittoon kiinteään. Viaton nimi on, vain päällikkönä pysyttää muka hänet tahdotaan. Täytäntöön-saannin kiihkossapa, nähkääs, silmistä alku pian kadotetaan. Asettaa kortit aion siten, että havaitsee ruhtinas ja — uskookin valmiiksi heidät joka uhkapeliin. Tilaisuus hänet viettelee. Kun käyty on suuri askel, jot' ei wieniläiset anteeksi anna, sitten hänet johtaa jo tapahtumain pakko edelleen. Valinta vain käy raskaaksi nyt hälle; kun pakko ahdistaa, niin saapi hän tarmonsa taas ja neuvokkaisuutensa.

TERZKY. Vain sitä juuri vuottaa vihollinen[113] tullakseen avuksemme.

ILLO. Tulkaa! Meidän nyt lähipäivinä jo suunnitelmaa kehittää täytyy enemmän kuin ennen on vuosikausiinkaan — Ja jos on täällä alhaalla menestystä, huomatkaa, myös tähdet tuikkii meille oikeat! Luo everstien tulkaa! Kuumanahan on rauta taottava.

TERZKY. Menkää, Illo! Mun täytyy täällä vuottaa kreivitärtä. Kas mekään emme ole joutilaina[114] — jos yksi köysi katkee, meill' on toinen.

ILLO. Viekkaasti hymyi rouvanne. Mit' onkaan nyt teillä?

TERZKY. Salaisuus on! Vait'! Hän tulee!

(Illo poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

KREIVI ja KREIVITÄR TERZKY, joka astuu esille eräästä kamarista. Tämän jälkeen muuan PALVELIJA, sitten ILLO.

TERZKY. Tuleeko Thekla? Loppuu Maxin maltti.

KREIVITÄR. Hän heti tääll' on. Anna Maxin tulla!

TERZKY. En kyllä tiedä, kiittäneekö tästä herramme meitä. Hän ei ole koskaan ilmaissut mieltään tästä asiasta. Mun sinä taivutit, sun täytyy tietää, mitenkä kauas pääset.

KREIVITÄR. Siitä vastaan. (Itsekseen.) Ei tähän tarvis ole valtakirjaa — Sanoitta, lanko,[115] kyllä ymmärrämme toisemme — Enkö arvais, miksi tytär kutsuttiin tänne, miksi häntä tuomaan valittiin juuri Max? Tää uskoteltu kihloihinmeno oudon sulhon kanssa voi muita harhaan viedä! Minä arvaan aikeesi — Mutt' ei sovi moiseen leikkiin käsiksi käydä sun. Ei toki! Kaikki jää riippumaan mun oveluudestani. No hyvä! — Kälystäs et petykään.

PALVELIJA (tulee). Kenraalit!

(Poistuu.)

TERZKY (kreivittärelle). Muista Maxin pää vaan panna pyörälle, antaa hälle miettimistä — pitoihin tulless' ettei epäröisi, kun allekirjoitetaan.

KREIVITÄR. Hoida vieraas! Lähetä tänne Max!

TERZKY. Niin, riippuu kaikki näät hänen allekirjoituksestansa.

KREIVITÄR. Luo vieraittesi!

ILLO (tulee takaisin). Minne jäitte, Terzky! On talo täynnä, teitä odotetaan.

TERZKY. Paikalla! (Kreivittärelle.) Niin, ja ettei kauan viipyis — heräisi muutoin isän epäluulo —

KREIVITÄR. Tarpeeton huoli!

(Terzky ja Illo menevät.)

KOLMAS KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY. MAX PICCOLOMINI.

MAX (katselee arasti huoneeseen). Täti Terzky![116] Saanko? (Astuu keskelle huonetta ja silmäilee levottomasti ympärilleen.) Hän tääll' ei ole! Miss' on?

KREIVITÄR. Katsokaapas vain tuonne nurkkaan, kenties siellä piilee takana kaihtimen —

MAX. Tuoss' sormikkaansa! (Aikoo ne siepata, kreivitär ottaa ne itselleen.) Oi sydämetön täti! Ette salli — On huvinanne mua kiduttaa.

KREIVITÄR. Näin vaivat maksatte!

MAX. Jos tietäisitte, niin punnittava kaikk on — sanat, katseet! Se outoa on mulle!

KREIVITÄR. Moneen seikkaan totutte vielä, kaunis ystäväni! Mun täytyy tästä kuuliaisuutenne kokeesta kiinni pitää, sillä ehdoin vain ryhtyä voin tähän asiaan.

MAX. Vaan miss' on hän? Ja miksi hän ei tule?

KREIVITÄR. Se minun huolekseni jättäkää! Ken parastanne toivois enemmän! Ei kukaan tietää saa, ei isännekään, ei suinkaan hän!

MAX. Ei ole pakkokaan. Nää kasvoja en, joihin kohdistaisin nyt sielun ihastuneen liikutukset. Oi, täti Terzky! Onko täällä kaikki siis muuttunut, vai lienkö minä? Tuntuu oudoilta ihmiset. En jälkeäkään nää entistoiveistani, iloistani. Ne minne kaikki meni? Enhän ollut tähänkään maailmaan mä tyytymätön. Kuink' äitelää nyt kaikk' on, arkimaista! En kumppaneitani mä sietää voi isälle sanaakaan en osaa haastaa, ja virka, aseet näyttää turhuuksilta. Niin tuntuis ehkä hengest' autuaasta, jok' asunnoista rauhan ikuisen lapsuudenleikkeihinsä palajaisi ja mielipuuhiin, veljesseurahan ja koko ihmiskunta-raukan luo.

KREIVITÄR. Pyytäisin sentään, että joku katse myös luotais tänne arkimaailmaan, tärkeitä jossa juuri tapahtuu.

MAX. Tääll' ympärillä jokin puuha käy, tavaton hyörinä sen ilmaisee; kai tietää saan, kun juoni on jo valmis. Miss' aattelette minun olleenkaan! Mut iva pois! Niin mua tuskastutti tää leirin touhu, tuttuin tungettelu ja mauton pila, turhat juttelut, ja mua ahdisti, pois täytyi päästä täydelle sydämelle hiljaisuutta, puhdasta paikkaa onnelleni saamaan. Pois hymy, kreivitär! Mä kirkoss' olin. Tääll' luostari on, menin sinne, siellä, ovella taivaan, minä olin yksin. Siell' oli yläpuolell' alttarin jumalanäidinkuva, huono taulu, vaan se ol' ystävä, jot' etsin juuri. Kuink' usein olen poven heltymättä mä nähnyt ihanan sen loistossaan ja hartaan palvonnan — nyt käsitin sen hartauden, rakkauden selvään.

KREIVITÄR. Iloitkaa onnestanne! Unhottakaa maailma! Sillävälin ystävyys huolehtii, toimii kyllä puolestanne. Vain myöntyväinen olkaa silloin myös, kun teille onnentienne osoitetaan.

MAX. Vaan missä viipyy hän? Oi armas aika tuo matka, jolloin aamu jokainen yhdisti meidät, yö vain eron toi! Jäi unhoon tuntilasi, kellonlyönti. Meist' ylenautuaista tuntui aika juoksustaan ikuisesta pysähtyvän. Oi, maahan taivaast' on se suistunut, ken hetken vaiheit' unhottaa ei saata! Ei kellonlyönti onnellista varten.

KREIVITÄR. Milloinka sydämenne avasitte?

MAX. Aamulla tänään virkkaa uskalsin hänelle ensimäisen sanan.

KREIVITÄR. Kuinka? Tänäänkö vasta kolmeen viikkokauteen?

MAX. Metsästyslinnass' siinä, joka kohoo välillä Pilsenin ja Nepomukin[117] ja jossa meidät saavutitte, siinä, pysähdyspaikass' aivan viimeisessä. Katsoimme kulmahuoneest' äänetönnä kentälle autiolle, edessämme järjestyi rakuunat, jotk' antoi meille saatoksi herttua. Niin mua kalvoi eromme tuska, silloin uskalsin vavisten virkkaa hälle nämä sanat: tää kaikki, neiti, mieleeni tuo, että mun tänään onneni on jätettävä. Isänne pian näätte, ystävät teit' uudet ympäröivät, minä jään vieraaksi teille, joukkoon häviän — "Puhelkaa täti Terzkyn kanssa!" näin hän heti virkkoi ääni värähdellen, ihanat posket hehkuen ja mua tapasi verkkaan maasta yleten nyt hänen katseensa — en voinut enää mä estää itseäni — (Prinsessa näkyy ovella ja seisahtuu siihen kreivittären nähden, mutta Piccolominin huomaamatta.) riistin hänet syliini, painoin suutelon — niin silloin salissa rasahti, se eron toi — te siellä olitte. Ja mitä nyt on tapahtunut, tiedätte jo.

KREIVITÄR (lyhyen vaitiolon jälkeen ja salaa katsellen Theklaa). Niinkö olette vaatimaton, niinkö vähän tahdotte tietää, että ette kysy, mi salaisuus on minullakin?

MAX. Teillä?

KREIVITÄR. Niin kyllä. Kuinka heti mentyänne huoneeseen astuin sekä huomasin, mit' ensi hetkess' siskontyttäreni sydämen yllätyksen jälkeen —

MAX (vilkkaasti). Mitä?

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. THEKLA, joka nopeasti astuu esiin.

THEKLA. Vaivanne, täti, säästäkää! Hän kuulee minulta paremmin sen.

MAX (taapäin astahtaen). Hyvä neiti! — Mit' annoitte mun haastaa, täti Terzky!

THEKLA (kreivittärelle). Hän onko kauankin jo ollut täällä?

KREIVITÄR. On kyllä. Aikansa on kohta mennyt. Ja missä viivyitte niin kauan tekin?

THEKLA. Oi, äiti itki taas. Hän kärsii — enkä voi olla olematta onnellinen.

MAX (hurmautuneena katsellen Theklaa). Nyt rohkenen taas teitä silmäellä. En äsken voinut. Enhän löytänyt timanttiloistostanne rakkaintani.

THEKLA. Silmänne ainoastaan näkivät mun sellaisena, mutt' ei sydämenne.

MAX. Oi tätä aamua, kun teidät näin omainne piirissä ja syliss' isän ja itseni niin vieraaks siellä tunsin — Mitenkä silloin minun teki mieli halata isäänne ja nimittää isäksi häntä! Mutta tunteen kuohun hän vaiens ankaralla katseellaan, myös jalokivistänne pelästyin, jotk' ympäröivät teitä tähtivyönä. Oi, miksi vastaanotoss' oitis piti isänne teidät taiall'[118] ympäröidä, paikalla enkel' uhriks koristaa, säätynsä taakall' ilomieltä painaa! Tavoittaa lempeä saa lempi, mutta semmoista loistoa vain kuningas.

THEKLA. Oi, hiljaa näistä naamiaisist' olkaa! Näette, kuinka pian taakka poistui. (Kreivittärelle.) Ei ole iloinen hän. Miksi ei? Te, täti, teitte hänet murheiseksi! Matkalla hän ol' aivan toisenlainen, niin päivänpaisteinen, niin puhelias! Semmoisna toivoin teidän pysyvänkin.

MAX. Isänne syliss' olitte ja teitä maailma aivan uusi palvoi sekä, vaikk' yksin uutuudellaan, teitä kiehtoi.

THEKLA. Viehättää täällä kyllä moni seikka, tää sotanäyttämökin värikäs, monesti joka uusii kuvan rakkaan,[119] todellisuuteen, eloon liittää sen, mi sulounelt' on vain näyttänyt.

MAX. Se uneks onneni vei todellisen. Nää viime päivät elänyt mä olen saarella taivaisella; sepä saari on alas painunut, ja tämä silta, jok' elämään mun johtaa entiseen, erottaa minut siitä taivaastani.

THEKLA. Elämän leikki näyttää valoisalta, jos sydän varman aarteen omistaa. Kun leikkiä sit' olen nähnyt, palaan kauniimman aarteeni luo riemuisemmin. (Vaikenee ja sitten leikillisellä äänellä jatkaa.) Mit' uutta sekä outoa nyt olen ajalla lyhyellä nähnytkin! Vaan kaiken sen se ihme voittaa, jonka tää linna kätkee salaperäisesti.

KREIVITÄR (mietteissään). Mit' olisi se? Kaikki tunnenhan pimeät nurkat tämän rakennuksen.

THEKLA (hymyillen). Suojaavat henget sinne vievää tietä, kaks aarnia[120] on ovenvartijana.

KREIVITÄR (nauraa). Ah, astrolooginenko torni? Kuinka niin tarkoin vartioitu pyhä paikka on teille ensi hetkist' auennut?

THEKLA. Mies pieni, vanha, valkohapsinen, näöltään suopea, jok' antoi mulle jo heti suosionsa, avas ovet.

MAX. Se herttuan on astroloogi, Seni.

THEKLA. Hän paljon kyseli, hän tahtoi tietää mun syntymäni päivää, kuuta sekä synnyinkö minä päivällä vai yöllä —

KREIVITÄR. Hän kysyi horoskooppianne varten.

THEKLA. Myös katsoi kättäni ja epäillen pudisti päätään, eikä näyttäneet käteni viivat häntä miellyttävän.

KREIVITÄR. No miltä tuntuikaan se sali teistä? Vain kiireesti sit' olen vilkaissut.

THEKLA. Kummalta tuntui, kun ma nopeasti täydestä päivänvalost' astuin sinne, mun heti ympäröi näät synkkä yö, jot' outo valo hälvensi vain hiukan. Puol'ympyrässä kuusi, seitsemän kuninkaankuvaa suurta seisoi siellä valtikka kädessä ja jokaisella pään päällä tähti; ainoastaan niistä valonsa näytti saavan koko torni. Ne planeettoja oli, sanoi vanhus, ihmisten kohtaloiden valtiaita, siks oli kuvattu ne kuninkaiksi. Saturnus oli nimi äärimmäisen, se oli synkkä vanhus, keltatähti; punaista tähteä sen vastapäätä sotainen asu yllään kantoi Mars — ne niukan onnen ihmisille tuo. Vaan Marsin rinnall' oli kaunis nainen, pään päällä lempeästi tähti loisti, se oli Venus -tähti, ilontuoja. Merkuriuksen, siivet jaloissaan, näin vasemmalla. Keskell' ilomieli, kuningasotsa urho hohteen loi, isäni tähti, kirkas Jupiter, ja vieress' seisoi Aurinko ja Kuu.

MAX. Oi, enpä koskaan moiti, että uskoo hän tähtiin taikka voimaan henkien! Ei ihmis_ylpeys_ vain yksin täytä hengillä, salavoimill' avaruutta; on sydämestä lempivästäkin tää tavallinen luonto liian ahdas, ja syvemmät on lapsuuteni sadut kuin totuus, jota elo opettaa. Iloinen ihmemaa vain antaa voi povelle hehkuvalle vastauksen, ijäiset alansa se mulle avaa, tuhannet oksat tarjoo tuhlaten auvoista henkeäni keinuttamaan. On satu rakkauden kotimaa, keskellä keijuin, taikain viihtyy lempi ja jumalaisna uskoo jumaliin. On poissa vanhat satuolennot, pois siirtynyt se viehättävä suku; vaan kiel' on sydämelle tarpeen, nimet palauttaa ikivanhat ikihehku, ja tähtitaivaalla ne kulkee nyt, jotk' ennen täällä meill' ol' ystävinä; sielt' ylhäältä ne viittaa lempiville, ja nytkin Jupiter tuo meille kaiketi, mi suurta on, ja Venus kaiken kauniin.

THEKLA. Jos semmoista on tähtitaito, silloin riemuiten liityn siihen valouskoon. Suloista ajatella, että meille rajattomissa taivaan tarhoiss' on lempemme seppele jo syntyissämme tähdistä tuikkivista solmieltu.

KREIVITÄR. Ei yksin ruusuja, vaan okaitakin suo taivas. Hyvä, jollei seppelettäs ne pilaa! Mink' on Venus, onnentuoja, solmeillut, murtaa sen voi tyly Mars.

MAX. Valtansa synkkä pian kukistuu! Siunattu olkoon into ruhtinaan, oliivinoksan laakeriin[121] hän kietoo, suo rauhan riemullisen maailmalle. Se suuri sydän muut' ei toivo silloin, mainettaan varten kylliks on hän tehnyt, voi elää itselleen ja omaisilleen. Maatiloillensa hän on palajava, asunto häll' on kaunis Gitschinissä, Friedlandin linna myös ja Reichenberg[122] hauskoilta näyttää — Riesenbergiin[123] saakka metsästyspuistojensa aidat kulkee. Hän silloin suurta luomisintoansa voi tyydyttää ja ruhtinaallisesti taiteita elähyttää, turvaa suoda kaikelle arvokkaalle, ihanalle — rakentaa, kylvää, tähtiin tähystää — Voimansa uljas jos ei lepoon suostu, hän elementtein kanssa taistelkoon, virroille urat luokoon, kallioita halkaiskoon sekä ammateille tehköön tiet tasaisiksi. Silloin talviöinä jutellaan meidän sotateoistamme —

KREIVITÄR. Neuvoisin, orpanani, sentään, ettei pois miekkaa pantais aivan aikaisin. Ansaitsee tämän morsiamen arvo, miekalla että häntä kositaan.

MAX. Oi, jospa hän ois asein saatavissa!

KREIVITÄR. Ai, mitähän se? Kuuletteko? Tuntui kuin ruokasalissa ois kiivas riita.

(Menee huoneesta pois.)

VIIDES KOHTAUS.

THEKLA ja MAX PICCOLOMINI.

THEKLA (heti kreivittären poistuttua, nopeasti ja salavihkaa Piccolominille). Heit' älä usko! Petosta.

MAX. He voisi —

THEKLA. Vain minuun täällä luota! Niillä, näin sen, on suunnitelma.

MAX. Niinkö? Mutta mikä? Eduksi oisko heille toiveitamme —

THEKLA. En tiedä. Varmaan vaan ne meit' ei aio onnellisiksi tehdä, yhdistää.

MAX. Mitäpä Terzkyt kuuluu meihin? Onhan meill' äitisi. Se sydän herttainen ansaitsee meiltä lapsenluottamuksen.

THEKLA. Sinua rakastaa ja kunnioittaa hän enemmän kuin muita, mutt' ei hän tämmöistä salaisuutta tohtis peittää isältä. Äidin rauhan vuoks ei tästä hänelle saada virkkaa.

MAX. Hyödyttääkö tuo salaperäisyys? Näin aion tehdä: isäsi jalkain juureen heittäydyn, hän ratkaiskoon mun onneni, hän onkin niin suorava ja vihaa kiertoteitä, on hyvä, jalo —

THEKLA. Sinä itse olet!

MAX. Vain tästä päiväst' asti hänet tunnet. Minäpä olen vuosikymmenen elänyt hänen nähtävillään. Eikö hän ennen ole tehnyt tavatonta? On hänenlaistaan lailla Jumalan yllättää, hänen täytyy ihastuttaa ja hämmästyttää. Kenties juuri nyt vain tunnustustamme hän odottaa liittääkseen meidät yhteen — Olet vait? Epäilet? Mitä sull' on isääs vastaan?

THEKLA, Minulla? Ei, ei mitään — Liian paljon hän puuhaa vain, jott' aikaa tuskin jäänee onnemme miettimiseen. (Hellästi tarttuen Maxin käteen.) Kuule mua! Pois meistä liika ihmisluottamus! Jokaista Terzkyin suomaa suosiota muistamme kiitollisna, vaan myös heihin luotamme vain min verran ansaitsevat, povemme ääntä muutoin seuratkaamme!

MAX. Oi, saavutammeko me onnen koskaan?

THEKLA. Meill' eikös se jo ole? Etkös ole omani? Enkös ole sun? Nyt elää minussa uljuus, rakkauden lahja — Näin avomielinen en olla saisi, enemmän pitäisi muu sydäntäni salata sulta, niinhän vaatii tapa. Vaan mistä kuulisit nyt totuuden, jos sit' ei minun suuni ilmaisisi? Löysimme toisemme, on syleilymme ikuinen, luja. Usko, ei ne näin ois suoneet väliemme kehittyvän! Siks onnemme kuin pyhä ryöstösaalis sydämen sisimpään me kätkekäämme! Ylhäältä taivaasta se meille tuli, vain taivasta siit' tahdomme me kiittää. Se ihmetyön voi meille vielä tehdä.

KUUDES KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY ynnä EDELLISET.

KREIVITÄR (kiirehtien). Jo kutsuu mieheni. On kiire nyt. Hän aikoo pöytään — (Kun Thekla ja Max eivät tästä huoli, astuu hän heidän väliinsä.) Erotkaa!

THEKLA.

Ei toki! On tuskin silmänräpäystä mennyt.

KREIVITÄR. Prinsessa, pian kuluu teiltä aika.

MAX. Ei lainkaan, täti.

KREIVITÄR. Pois! Ne kaipaa teitä. Isänne kahdesti on tiedustellut.

THEKLA. Oi, hänen isänsä!

KREIVITÄR. Kai ymmärrätte.

THEKLA. Vaan mitä tekemist' on hällä siellä? Ei siihen piiriin kuulu; tosin siell' on arvokkaat, ansiokkaat miehet, mutta hän liian nuori on, ei seuraan sovi.

KREIVITÄR. Mieluummin itse hänet pitäisitte?

THEKLA (vilkkaasti). Niin juuri. Sitä mieltä olen. Saakoon hän tänne jäädä, saakoot herrat sanan —

KREIVITÄR. Järkenne miss' on, siskontytär? — Kreivi, te tunnette ne ehdot.

MAX. Mun täytyy mennä, neiti. Voikaa hyvin! (Kun Thekla käännähtää poispäin.) Ah, mitä sanotte?

THEKLA (häneen katsomalla). En mitään. Menkää!

MAX. Saatanko mennä, jos te vihastuitte —

(Lähestyy Theklaa, heidän katseensa yhtyvät. Thekla seisoo hetkisen ääneti, sitten hän heittäytyy Maxin rintaa vasten, Max syleilee häntä lujasti.)

KREIVITÄR. Pois! Saattaa joku tulla. Kuulen melun. Vieraita ääniä siell' lähestyy.

(Max riistäytyy Theklan sylistä ja poistuu, kreivitär seuraa häntä. Thekla ensin seuraa Maxia katseillaan, astuu levotonna huoneen poikki ja jääpi sitten ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan. Pöydällä on kitarri, hän ottaa sen ja hetkisen soitettuaan surumielisiä alkusäveliä hän alkaa, kitarrilla säestäen laulaa.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

THEKLA (laulaa ja soittaa).

Niin tammisto huokaa, ei tähteä näy, nuor' immyt itkien rannalla käy. Rajut aallot ne jyskyen paasia lyö, ja se immyt laulaa — sen kuuli vain yö, surun uskottu, synkäksi luotu:

"Sydän mulla jo kuoloon murtunut on, niin tyhjä on maailma, toiveheton. Pyhä Äit', ota lapsesi vaivoistaan; olen nauttinut suurinta onnea maan: mun on elää ja lempiä suotu."

KAHDEKSAS KOHTAUS.

KREIVITÄR tulee takaisin. THEKLA.

KREIVITÄR. Mit' oli tämä, neiti siskontytär? Lensitte hälle syliin. Hyi! Ois teidän enemmän pidettävä arvostanne.

THEKLA (samalla nousten seisomaan). Mi tarkoituksenne on, täti?

KREIVITÄR. Ette sais unhottaa, ken te ja ken on hän. Sit' ette lainkaan muista.

THEKLA. Mitä siis?

KREIVITÄR. Friedlandin ruhtinaan te tytär ootte.

THEKLA. Ja mitä sitten?

KREIVITÄR. Kaunis kysymys!

THEKLA. Nousimme arvoon me, hän siihen syntyi. Lombardilaist' on sukua hän vanhaa, on äiti ruhtinatar!

KREIVITÄR. Unissako puhutte? Kenties häntä rukoillaan perijätärtä rikkaint' Euroopan omakseen ottamaan.

THEKLA. Ei ole tarpeen.

KREIVITÄR. Pelottaa kenties mahdollinen kielto.

THEKLA. Isänsä sydämelle hän on rakas, isänsä vastusta ei liittoamme —

KREIVITÄR. Niin hänen isänsä! Mut entäs teidän?

THEKLA. No niin! Te hänen isäänsä, niin luulen, pelkäätte, koska tämän juuri hältä niin tarkoin salaatte.

KREIVITÄR (katsoo häneen tutkivasti). Te viekastatte.

THEKLA. Kas, joko loukkaannuitte? Tehkää hyvin!

KREIVITÄR. Luulette pelinne jo voittaneenne — Varhainen riemu!

THEKLA. Tehkää hyvin vain!

KREIVITÄR. Viel' asia on kesken.

THEKLA. Uskon sen.

KREIVITÄR. Ja luuletteko hänen käyttäneen arvokkaan elämänsä sotatoimiin, hylänneen rauhallisen maisen onnen, unenkin karkoittaneen vuoteeltansa ja jalon päänsä huolten uhriks suoneen vain tehdäksensä teistä onnelliset, noutaakseen sinut luostarkoulustasi ja riemusaatoss' sulle tuodaksensa sen miehen, johon miellyt? — Halvemmalla hän sen ois aikaan saanut. Tämä kylvö ei ole tehty, että hento kätes sen kukat taittaisi ja rintaas sitten helpoiksi koruiksi ne kiinnittäisi!

THEKLA. Se mit' ei minulle hän istuttanut, se itsestään voi kauniit hedelmänsä minulle kantaa. Hyvä kohtaloni jos hänen valtavasta olennostaan elämän iloni suo valmistuvan —

KREIVITÄR. Asiat näät kuin rakastunut tyttö. Silmäile ympärilles! Missä olet? Et ole tullut riemuhuoneeseen, hääkoristeitta ovat seinätkin, vierasten otsa seppelettä vailla. Vain aseloistoa on täällä. Vai luuletko tuodun häissäs tanssimaan nää tuhannet? Näät, kuinka täynnä on isäsi otsa aatoksia, kuinka yhäti äitis itkee; nytpä vaakaan sukumme suuri kohtalo on pantu! Pois jätä lapselliset tytöntunteet ja taakses pikku toiveet! Näytä, että sä tytär oot tuon muita suuremman! Ei nainen kuulua saa itselleen, vieraaseen kohtaloon hän lujin sitein on liitetty; vaan paras on se nainen, jok' omistaa voi sydänlemmellään valitsemansa vieraan kohtalon.

THEKLA. Niin luostarissa mulle sanottiin. Ei mitään toiveit' ollut mulla, tunsin vain tytär olevani mahtimiehen; ja hänen elämänsä maine, josta myös minä kuulin, tuntemaan mun saattoi, ett' oli määrä hänen uhriksensa mun tulla kautta kärsimyksien.

KREIVITÄR. Se kohtalos on. Taivu empimättä! Taivuimme minä sekä äitisikin.

THEKLA. Osoitti kohtalo jo mulle sen, kenelle uhraudun; hänt' en jätä.

KREIVITÄR. Sydämen kehoitus, ei kohtalon.

THEKLA. Sydämen kutsu kohtalon on ääni. Hänelle kuuluu. Hältä lahjaks sain tään uuden elämäni. Hällä siis luomaansa oikeus on. Mitä olin, kun hänen kaunis lempensä ei vielä minua elähyttänyt? En tahdo vähempää ajatella itsestäni kuin armaani. Ei se voi halpa olla, jok' äärettömän kalliin omistaa. Saan onnesta, sen tunnen, myöskin voimaa. Vakaaksi elon näkee vakaa sielu. Nyt tiedän kuuluvani itselleni ja tunnen povessani lujan tahdon. Voin kaikki alttiiks antaa korkeimmasta.

KREIVITÄR. Siis isääs aiot sinä vastustaa, jos sinusta hän päättänyt on toisin? — Hänetkö taivuttaisit? Tiedä, lapsi: nimensä Friedland on!

THEKLA. Se minun myös. Hän näkee minut tosi tyttärekseen.

KREIVITÄR. Oi, hänt' ei taivuttaa voi keisarikaan; tytärkö häntä vastaan kamppailisi?

THEKLA. Mit' eivät toiset tohdi, tohtii tytär.

KREIVITÄR. Todella! Se on hälle yllätys. Jokaisen esteen hän ois voittanut, ja tyttärenkö itsepäisyys toisi hänelle uuden taiston? Lapsi! Lapsi! Isäsi hymyilyn vain tunnet vasta, et vielä hänen vihakatsettansa. Ja uskallatko vapisevan äänes korottaa hänen eessään vastarintaan? Voit yksin suunnitella suuriakin, punoa puhetaidon seppeleitä, asestaa jalopeuran uljuudella kyyhkynkin sydämen. Mut koetahan! Sen tiukan katseen eessä sano: ei! Se katse sinut samoin tuhoaa kuin päivän tulikatse kukan lehden. — En tahdo pelästyttää, rakas lapsi! Ei pahin tapahtune, toivon sentään — en hänen tahtoaankaan tunne. Kenties sun toivees sopii hänen aikeihinsa. Vaan koskaan hän ei tahdo, että sinä, isäsi menestyksen ylväs tytär, kuin rakastunut tyttö käyttäydyt, alennut miehen vuoksi, jonka, jos on tuo suuri palkka hälle suotu, täytyy suorittaa siitä suurin uhri, mihin pakottaa saattaa hänet rakkaus.

(Poistuu.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

THEKLA yksinään.

THEKLA. Vihjeestäs sulle kiitos! Nytpä pääsin varmuuteen pahast' aavistuksestani. Se onko totta siis? Ei ole meillä tääll' yhtään ystävää, ei uskottua — ei muita kuin me itse. Saapuu taistot. Taivainen rakkaus, suo meille voimaa! Oi, hän on oikeassa![124] Eivät loista iloiset enteet sydänliitollemme. Ei tällä näyttämöllä asu toivo. Vain jylhä sotamelu kaikuu täällä, on lempikin kuin teräsvaruksissa, kuin kuolinkamppailuunsa vyötettynä.

Huoneemme kautta kulkee synkkä henki, jouduttaa kohtalo jo loppuamme. Se minut rauhanpaikast' ulos ajaa, häikäisee sielunikin sulohurmin. Se kiehtoo olennollaan taivaisella, sen yhä lähemmä nään liihottavan. Vie kohtalo mun voimin jumalaisin syvyyttä kohti, enkä voi sit' estää. (Etäältä kuuluu pöytämusiikkia.) Oi, tuhaksi jos tulee huoneen palaa, silloinpa taivas ajaa pilvet kokoon, salama yläilmoist' iskee maahan, maan alta syvyyksistä liekit käy, vimmoissaan viskaa ilonjumalakin palavaan taloon pikikiehkuran.

(Poistuu.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Suuri, juhlallisesti valaistu sali.

Keskellä salia näyttämön syvyyden suuntainen, rikkaasti koristettu pöytä, jonka ääressä istuu kahdeksan kenraalia, niiden joukossa Octavio Piccolomini, Terzky ja Maradas. Siitä oikealla ja vasemmalla, taampana, vielä kaksi pöytää, joiden kumpaisenkin ääressä kuusi vierasta. Etualan puolella on tarjoilupöytä, koko etunäyttämö on varattu tarjoileville hovipojille ja palvelijoille. Yleinen hyörinä, Terzkyn rykmentin soittajia astuu näyttämön poikki pöydän ympäri. Ennenkuin he kaikki ovat poistuneet, saapuu Max Piccolomini; hänelle tulee vastaan Terzky kirjelmä kädessä ja Isolani maljaa kohottaen.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

TERZKY. ISOLANI. MAX PICCOLOMINI.

ISOLANI. Eläköön myötätuuli, herra veli! Miss' olitte? Nyt joutuin paikallenne! Ei säästä Terzky juhlaviiniään, elämme Heidelbergin linnan tapaan.[125] Paraasta jäitte. Tuolla pöydäss' on jaeltu kruunuja jo ruhtinasten, on tarjoll' Eggenbergin, Slawatan, Sternbergin, Lichtensteinin tilukset ja kaikki Böömin suuret läänitykset. Puolenne pitäkää, niin saatte tekin! Mars! Pöytään!

COLALTO ja GÖTZ (huutavat toisesta pöydästä). Kreivi Piccolomini!

TERZKY. Te heti hänet saatte! — Hyväksytkö tään valakaavan, jonka teimme? Lue! Sen kaikki täällä ovat lukeneet ja aikovat myös allekirjoittaa.

MAX (lukee). " Ingratis servire nefas ".[126]

ISOLANI. Tuo latinalta kaikuu — Herra veli, se käännä minulle!

TERZKY. Ei oiva miehen palvella pidä epäkiitollista!

MAX. "Sittenkuin meidän suurivaltainen sotaherramme, hänen korkeutensa Friedlandin ruhtinas, on monella tavoin kärsimäinsä loukkausten vuoksi aikonut jättää keisarin palveluksen, mutta meidän yksimielisestä pyynnöstämme myöntynyt vielä edelleen jäämään armeijaan ja olemaan meistä meidän suostumuksettamme eroamatta, niin me puolestamme sitoudumme kaikki yhteisesti ja sitäpaitsi jokainen omakohtaisesti, julkisen valan asemesta — myös rehellisesti ja uskollisesti pysymään hänen miehinään, olemaan hänestä millään tavoin eroamatta ja hänen puolestaan alttiiksi antamaan kaiken mitä meillä on, aina viimeiseen veripisaraan asti, mikäli nimittäin meidän keisarille vannomamme vala sen sallii. (Nämä viimeiset sanat Isolani lausuu perästä.) Ja jos meistä kuka hyvänsä, vastoin tätä sitoumustamme, luopuisi yhteisestä asiasta, niin tahdomme me sitoutua julistamaan hänet liitosta paenneeksi kavaltajaksi ja siitä kostoksi ottamaan hänen talonsa ja tavaransa, verensä ja henkensä. Tämän todistamme allekirjoittamalla nimemme."

TERZKY. Tahdotko tämän alle nimes piirtää?

ISOLANI. Tietysti tahtoo. Kelpo upseerin jokaisen sopii — täytyy — Kynä tänne!

TERZKY. Ei kiirett'; ensin pöytään!

ISOLANI (vetäen pois Maxin). Tulkaa, tulkaa!

(Molemmat menevät pöydän ääreen.)

TOINEN KOHTAUS.

TERZKY. NEUMANN.

TERZKY (antaa vihjauksen tarjoilupöydän luona odottavalle Neumannille ja astuu hänen kanssaan etualalle). Jäljennös onko sulla, Neumann? Anna! Kai sit' ei erottaa voi oikeasta?

NEUMANN. Sen rivi rivilt' olen jäljentänyt, ei muuta jäänyt pois kuin valan kohta; niin olit, jalo herra, käskenytkin.

TERZKY. No hyvä! Pane tuonne se, vaan tämä paikalla polta! Täm' on työnsä tehnyt.

(Neumann laskee jäljennöksen pöydälle ja astuu taas tarjoilupöydän luo.)

KOLMAS KOHTAUS.

ILLO tulee toisesta huoneesta. TERZKY.

ILLO. Max Piccolominin kuink' onkaan laita?

TERZKY. Minusta hyvin. Hän ei vastustanut.

ILLO. Vain häntä sekä hänen isäänsäkin epäilen vähän — Heitä tarkatkaa!

TERZKY. Ja miltä näyttää teidän pöydässänne? Hyvällä tuulell' on kai vieraat?

ILLO. Ovat ja oikein sydämellisiä. Meidän ne luullakseni on. Ja niinkuin sanoin jo ennakolta — nyt ei puhett' ole vain herttuamme virkaanjäännist' enää. Kun ollaan, tuumii Montecuculi,[127] yhdessä kerran, pitää keisarille asettaa ehdot hänen kaupungissaan, Wienissä. Uskokaa, jos meill' ei vaan ois esteenä nuo Piccolominit, petosta tätä emme tarvitsisi.

TERZKY. Kas, mitä Buttler tahtoo? Hiljaa!

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET ynnä BUTTLER.

BUTTLER (tullen toisesta pöydästä). Enhän häirinne? Arvaan kaikki, sotamarski. Onneksi vaan — ja mitä minuun tulee, (salaperäisesti) niin minuun saatte luottaa.

ILLO (vilkkaasti). Saammeko?

BUTTLER. Niin — väliehdoin taikka ilman niitä! Kai minut ymmärrätte? Ruhtinas uskollisuuttani saa vaikka millä koettaa, hänelle se sanokaa! Niin kauan keisarin oon upseerina, kuin hän on kenraalina keisarin, ja heti Friedlandin oon palvelija, jos omaksi hän rupee herraksensa.

TERZKY. Te hyvän vaihdon teette. Ette liity mihinkään saituriin tai Ferdinandiin.

BUTTLER (vakavasti). Uskollisuutt' en kauppaa, kreivi Terzky, eik' oisi puoli vuotta sitten vielä mitenkään mua saatu siihen, mihin nyt vapaaehtoisesti tarjoudun. Niin, itseni ja rykmenttini tuon nyt herttualle, eikä toisiltakaan tää esimerkki jääne seuraamatta.

ILLO. Eversti Buttlerhan, ken sit' ei tietäis, on esikuva koko armeijalle!

BUTTLER. Sitäkö mieltä ootte, sotamarski? En kadu nelikymmenvuotista uskollisuutta, jos niin täyden koston[128] säästetty hyvä nimi ostaa mulle, kun ikävuos' on kuudeskymmenes! — Puheesta älkää, herrat, pahastuko! Mintähden liityn, sama olkoon teistä, ja älkää uskoko — mä sitä toivon — juonenne suoruuttani kierontavan — tai että horjumieli, kuuma veri tai turha syy näin vanhan miehen ajaa tutulta, kunniakkaalt' uraltansa. Niin, tulkaa! Olen yhtä päättäväinen, selvästi vaikka tiedän, mistä luovun.

ILLO. Siis mimmoisena saamme teitä pitää —

BUTTLER. Oon ystävänne! Kättä lyöden lupaan liittoonne kuulua ma kaikkineni. Ei miehiä vain tarvis ruhtinaalla, vaan rahaa myös. Oon hänen armeijassaan ansainnut hiukan, senpä hälle lainaan, ja jälkeeni jos hän viel' elää, hälle — niin olen säätänyt — jää perintöni. Oon yksin maailmassa enkä tunne siteitä, jotka liittää vaimoon, lapsiin; nimeni kuolee minun kerallani.

ILLO. Rahaanne tarvita ei — sydän moinen se arvoltansa vastaa kultavuorta.

BUTTLER. Vain ratsupoikana mä Irlannista vaelsin Praagiin herran kanssa, jonka sain hautaan saattaa. Sodan kohtaloissa leluna onnen oikkuin kohosin halvoista tallitöistä tähän arvoon. Myös Wallenstein on lapsi kohtalon; rakastan tietä, jok' on tieni lainen.

ILLO. Sukua samaa kaikk' on vahvat sielut.

BUTTLER. Nyt ajan suur' on silmänräpäys, se suosii uljasta ja päättäväistä. Kuin vaihtoraha — yhtä nopeasti kaupungit, linnat vaihtaa omistajaa. Pois siirtyy vanhain sukuin jälkeläiset,[129] ja nousee uudet nimet, vaakunat; uskaltaa Saksanmaahan asettua pohjoinen kansa, nurjamielin nähty. Jo varustautuu prinssi Weimarin luo Mainin luomaan valtaa mahtavaa; ja Mansfeldin ja halberstadtilaisen[130] varhainen kuolo esti yksistään saamasta alueita ritarmiekoin. Ken näist' on Friedlandimme vertainen? Niin korkeaa ei ole, että sinne ei voimakas vois nostaa tikapuitaan.

TERZKY. Niin puhuu mies!

BUTTLER. Te saakaa puolellemme espanjalaiset, italialaiset, ma skottilaisen Lesslyn[131] puuhaan. Tulkaa nyt seuraan!

TERZKY. Miss' on kellarmestar'? Anna nyt pöytään, mitä sull' on! Paraat viinit! Ratkaisu tänään. Asiamme hyvin.

(Menevät jokainen pöytäänsä.)

VIIDES KOHTAUS.

KELLARIMESTARI tullen NEUMANNIN kanssa etualalle. PALVELIJOITA tulee ja menee.

KELLARIMESTARI. Parasta viiniä! Jos äiti-rouva[132] näkisi moisen hurjan elämän, niin varmaan kääntyisi hän haudassaan! — Niin, herra upseeri, tää jalo suku käy taaksepäin — Ei määrää eikä päätä! Vähänpä siunausta meille tuottaa tuo herttuankaan jalo lankous.

NEUMANN. Varjelkoon! Paras viel' on tulematta.

KELLARIMESTARI. Niin luuletteko? Siit' ois puhumista.

PALVELIJA (tulee). Neljänteen pöytään[133] burgundia!

KELLARIMESTARI. Se on, luutnantti, seitsenkymmenes jo pullo.

PALVELIJA. Niin, saksalainen herra Tiefenbach siell' istuu. (Poistuu.)

KELLARIMESTARI (Neumannille jatkaen). Liian ylös pyrkivät, komeilla tahtovat kuin kuninkaat, ja minne ruhtinas on uskaltanut, kreivitkin sinne haluavat nousta. (Palvelijoille.) No mitä kuuntelette? Jalat alle! Hoidelkaa pöydät, pullot! Kas, nyt tuolla on kreivi Palffyn eessä tyhjä lasi!

TOINEN PALVELIJA (tulee). Ne tahtoo, kellarmestar', ison kalkin kultaisen, joss' on Böömin vaakunakin, tiedätte kyllä minkä, herra sanoi.

KELLARIMESTARI. Sen, jonka kruunajaisiin Fredrikin Wilhelmi mestar'[134] oli valmistanut, sen Praagin-saaliin[135] loistokappaleen?

TOINEN PALVELIJA. Niin, sen! Ne tahtoo yhteismaljan juoda.

KELLARIMESTARI (päätään pudistaen, samalla kuin hän tuo maljan esiin ja huuhtelee sitä). On taaskin jotain Wieniin kerrottavaa!

NEUMANN. Oi, näyttäkää! Se vast' on loistomalja! Kullasta raskas, siroin kohokuvin se kertoo älykkäitä asioita. On ensimäiseen kilpeen, katsokaamme, kuvattu amatsooni uljas, joka ratsastaa yli hiipan, koukkusauvan, kädessään tanko, tangon päässä hattu ja lippu, jossa näkyy kalkinkuva. Sanokaa, mitä merkitsee tuo kaikki!

KELLARIMESTARI. Se nainen, joka siinä ratsastaa, on Böömin kruunun vaalivapaus. Tarkoittaa sitä ympyräinen hattu ja hurja ratsu, jolla nainen ajaa. Koristus ihmisen on hattu, sillä ken seisoa ei hallitsijani eessä saa hattupäin, ei ole vapaa mies.

NEUMANN. Vaan mitä kalkinkuva merkitsee?

KELLARIMESTARI. Se kuvaa Böömin kirkon vapautta semmoisna, kuin se oli isäin aikaan. He hussilaisen sodan kautta voitti tään jalon edun paavilta, jok' epää ehtoolliskalkin juonnin maallikoilta. Ei mikään utraqvistist'[136] arvokkaampaa kuin kalkki, aarre, josta Böömi maksoi kallista vertaan moniss' otteluissa.

NEUMANN. Ja mikä kääry tuoss' on ylempänä?

KELLARIMESTARI. On böömiläinen majesteettikirje, väkisin saatu Rudolf keisarilta, tuo kallis pergamentti, joka samoin uudelle uskolle kuin entiselle vakuuttaa vapaan veisuun, kellonsoiton. Vaan kun me herraks saimme grazilaisen[137] se loppuikin, ja Praagin taiston jälkeen, jolloinka pfalzilainen kreivi Fredrik menetti kruunun sekä valtakunnan, uskomme harjoitus meilt' evättiin, ja veljemme pois lähti kotimaasta, vaan majesteettikirjeen keisar' itse saksillaan leikkas silloin palasiksi.

NEUMANN. Sen kaiken tiedätte! Te perehtynyt olette tarkoin maanne ajantietoon.

KELLARIMESTARI. Es'isänihän kuului taborilaisiin,[138] Prokopius ja Ziska[139] heitä johti. Rauhassa maatkoot! Hyvää asiaa puolustivatkin he — No viekää malja!

NEUMANN. Myös toista kilpeä mun suokaa nähdä! Kas, neuvosherrat keisarilliset, Slawata, Martinitz ne siinä suinpäin nakataan Praagin linnan ikkunasta. Niin! Siin' on kreivi Thurn, jok' antoi käskyn.

(Palvelija menee malja kädessä.)

KELLARIMESTARI. Päivästä siitä älköön puhuttako; se kolmaskolmatt' oli toukokuuta ja vuosiluku tuhat kuusisataa kahdeksantoista. Minusta se tuntuu niin äskeiseltä, ja se turman päivä aloitti maamme suuren sydäntuskan. Sen jälkeen — siit' on kuusitoista vuotta — ei rauhaa ole ollut maailmassa —

(Toisesta pöydästä huudetaan.)

Weimarin herttua!

(Kolmannesta ja neljännestä pöydästä.)

Hän eläköön!

(Musiikki yhtyy huutoon.)

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Millaista meteliä!

TOINEN PALVELIJA (tulee juoksujalkaa). Kuulitteko? Eläköön-huutoja saa heiltä Weimar!

KOLMAS PALVELIJA. Se Itävallan vihollinen!

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Luterilainen!

TOINEN PALVELIJA. Kun Deodat juur' äsken keisarille kohotti maljan, kaikki vaikenivat.

KELLARIMESTARI. Sanoja punnita ei juomingeissa. Niit' oiva palvelija älköön kuulko.

KOLMAS PALVELIJA (syrjässä neljännelle). Juhana, pidä vaari, jotta voimme Quiroga-isälle[140] me haastaa paljon; hän siitä antaa monet synninpäästöt.

NELJÄS PALVELIJA. Siks Illon tuolin luona puuhailen niin paljon kuin on suinkin mahdollista; puheita kummia hän pitääkin.

(Menevät pöytien luo.)

KELLARIMESTARI (Neumannille). Ken lie tuo ristirinta musta herra, mi kreivi Palffyn kanssa pakinoipi?

NEUMANN. Myös niitä, joihin liiaks luotetaan, espanjalainen kreivi Maradas.

KELLARIMESTARI. Espanjalaisiin ei voi luottaa, kaikk' on se tumma heimo kelvotonta.

NEUMANN. No no! Niin, kellarmestari, ei tule haastaa. Niit' ovat parhaat kenraalimme, joille suurimman arvon antaa herttuamme.

(Terzky tulee ja noutaa paperin, pöytien ääressä syntyy liikettä.)

KELLARIMESTARI (palvelijoille). Kenraaliluutnantti jo nousee. Toimeen! Ne lähtee. Menkää, tuolit ottakaa!

(Palvelijat rientävät taustalle, muutamia pitovieraita tulee etualalle.)

KUUDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI tulee puhellen MARADAAN kanssa, ja molemmat seisahtuvat sivupuolelle etunäyttämöä. Vastakkaiselle puolelle astuu MAX PICCOLOMINI yksinään, ajatuksiinsa vaipuneena ja ottamatta osaa toisten toimintaan. Etunäyttämön keskelle, kuitenkin muutamia askelia taammaksi kuin edellämainitut, tulevat BUTTLER, ISOLANI, GÖTZ, TIEFENBACH, COLALTO ja kohta senjälkeen KREIVI TERZKY.

ISOLANI (seurueen tullessa etualalle). Colalto — kenraalluutnantti, hyv' yötä! Tai hyvää huomenta jo oikeammin.

GÖTZ (Tiefenbachille). No olkoon terveydeksi, herra veli!

TIEFENBACH. Ol' ateria kuninkaallinen!

GÖTZ. Niin, rouva kreivitär hän ymmärtää. Hän oppi anopiltaan, jonka sielu taivaassa iloitkoon! Siin' emänt' oli!

ISOLANI (aikoo poistua). Valoa mulle!

TERZKY (tulee kirjelmä kädessä Isolanin luo). Vain pari minuuttia, herra veli! Täss' allekirjoitust' on tarvis.

ISOLANI. Niinkö — Vaikk' kuinka paljon! Mua säästäkää lukemisesta vain!

TERZKY. En sillä aio rasittaa teitä. Täss' on vala, jonka jo tunnette. Vain joku kynänpiirto.

(Kun Isolani ojentaa kirjelmän Octaviolle.)

Ken sattuu! Täss' ei ole arvoluokkaa.

(Näennäisen välinpitämättömänä Octavio silmäilee kirjoitusta. Terzky vähän kauempaa pitää häntä silmällä.)

GÖTZ (Terzkylle). Hyvästit pyydän heittää, herra kreivi.

TERZKY. Viel' älkää menkö — Uniryyppy — (Palvelijoille.) Hei!

GÖTZ. En jaksa.

TERZKY. Joku peli.

GÖTZ. Anteeks suokaa!

TlEFENBACH (istuutuu). Anteeksi, herrat! Väsyn seistessäni.

TERZKY. Olonne tehkää mukavaksi vaan!

TlEFENBACH. On terve pää ja kunnossa on vatsa, mut eipä enää kantaa jaksa jalka.

ISOLANI (hänen lihavuuteensa vihjaten). Olette kuormaa liiaks ottanut.

(Octavio on allekirjoittanut ja ojentaa paperin Terzkylle, joka antaa sen Isolanille. Tämä menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan.)

TIEFENBACH. Sotapa Pommerin sen aiheutti, kun piti mennä jään ja lumen sekaan, en siitä ikinäni irti pääse.

GÖTZ. Niin, totisesti! Eipä ruotsalainen piitannut vuodenajast' ensinkään.

(Terzky ojentaa paperin Don Maradaalle; tämä menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan.)

OCTAVIO (lähestyy Buttleria). Eversti, ette tekään Bacchus-juhlaa rakasta liioin! Sen kyll' olen nähnyt; minusta tuntuu teitä miellyttävän enemmän taistelun kuin pitoin riehu.

BUTTLER. Niin, täm' on vastoin minun luonnettani.

OCTAVIO (tuttavallisesti astuen lähemmä). Niin minunkin, te olkaa siitä varma. Arvoisa eversti, on hauskaa, että ajatustapa meill' on samanlainen. Enintään viisi kuusi ystävää pienoisen pyöröpöydän ympärillä, tokaita lasi sekä avoin sydän, puhelu järkevä — kas, siitä pidän!

BUTTLER. Jos sen voi saada, minä siihen yhdyn.

(Paperi saapuu Buttlerille, joka menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan. Etunäyttämö tyhjentyy, niin että ainoastaan molemmat Piccolominit jäävät siihen seisomaan, kumpikin omalle puolelleen.)

OCTAVIO (sittenkuin hän on poikaansa jonkun aikaa kauempaa ääneti katsellut, tulee tätä hiukan lähemmä). Niin kauan viivyit poissa, ystäväni.

MAX (käännähtää, hämillänsä). Niin minä — mua esti kiireet toimet.

OCTAVIO. Et vieläkään, sen huomaan, ole täällä.[141]

MAX. Olenhan aina vaiti hälinässä.

OCTAVIO (astuu vielä lähemmäksi häntä). Mä enkö saakaan tietää, miksi viivyit? — (Viekkaasti.) Ja Terzky tietää.

MAX. Mitä tietää Terzky?

OCTAVIO (painokkaasti). Hän yksin oli sua kysymättä.

ISOLANI (joka on etempää pitänyt heitä silmällä, astuu heidän luokseen). Niin, isä! Hyökkää pojan kuormastoon! Ja yllätä! Ei ole laita oikein.

TERZKY (tulee paperi kädessä). No eikö ketään puutu? Onko siis jokainen nimensä jo kirjoittanut?

OCTAVIO. On jokainen.

TERZKY (huutaen). Ken vielä kirjoittaa?

BUTTLER (Terzkylle). Uudestaan laske! Siinä kaikkiaan nimeä kolmekymment' olla pitää.

TERZKY. On tässä risti.

TEIFENBACH. Risti olen minä.

ISOLANI (Terzkylle). Kirjoittaa hän ei osaa, vaan tuon ristin hyväksyy kristitty ja juutalainen.

OCTAVIO (kiirehtien, Maxille). Eversti, lähtekäämme! Tulee myöhä.

TERZKY. Täss' yhden Piccolominin on nimi.

ISOLANI (Maxia osoittaen). Huomatkaa! Nimeään ei kirjoittanut kivinen vieras tämä, joka meitä ei koko iltan' ole miellyttänyt.

(Max saapi Terzkyn kädestä paperin, johon hän hajamielisesti tuijottaa.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. ILLO tulee takahuoneesta kultainen malja kädessä ja kovin punoittaen, häntä seuraavat GÖTZ ja BUTTLER, jotka koettavat häntä pidätellä.

ILLO. Miks estätte?

GÖTZ ja BUTTLER. Nyt älkää enää juoko!

ILLO (astuu Octavion luo ja syleilee häntä, juoden). Octavio! Juon maljas! Upotettu kaikk' olkoon kauna tähän liittoryyppyyn! Et koskaan ole mua rakastanut — et, jumaliste, enkä minä sua! Pois vanhat vihat! Sua kunnioitan äärettömästi aivan, (Octaviota suutelemistaan suudellen.) minä olen sun paras ystäväsi, niin, ja — kuulkaa! — viekkaaksi ketuksi ken häntä sanoo, sen opetan.

TERZKY (syrjässä). Miss' onkaan järkes nyt? Miss' olet, Illo, ajattele sentään!

ILLO (vilpittömästi). No mitä! Tääll' on ystäviä vain. (Tyytyväisen näköisenä silmäillen koko vieraspiiriä.) Iloitsen, ettei kukaan meist' oo lurjus.

TERZKY (Buttlerille, karttaen). Pois hänet viekää! Sitä pyydän, Buttler.

(Buttler saattaa Illon tarjoilupöydän ääreen.)

ISOLANI (Maxille, joka tähän asti oli herkeämättä, mutta hajamielisesti katsonut paperiin). No onko tutkittu jo, herra veli?

MAX (ikäänkuin unesta heräten). Niin — mitä vaaditaan?

TERZKY ja ISOLANI (yht'aikaa). Sen alle nimi.

(Octavion nähdään tuskaisen tarkkaavasti suuntaavan katseensa Maxia kohti.)

MAX (antaa paperin takaisin). Levätköön huomispäivään saakka tämä vakava asia, en ole tänään tyynellä mielin. Huomenna sen saanko —

TERZKY. Aatelkaa sentään —

ISOLANI. Heti! Nimi alle! Te, nuorin koko pöytäseurueesta, kai ette yksin tahdo viisaamp' olla kuin kaikki toiset? Nähkääs! Isännekin nimensä piirsi niinkuin kukin meistä.

TERZKY (Octaviolle). Te hänen isänänsä käskekää!

OCTAVIO. Täysvaltainen hän on.

ILLO (on laskenut maljan tarjoilupöydälle). No mist' on puhe?

TERZKY. Hän nimeään ei suostu kirjoittamaan.

MAX. Se voipi huomiseksi jäädä, sanon.

ILLO. Ei voi. Me kaikki allekirjoitimme, myös sinun täytyy, täytyy nimes antaa.

MAX. Hyv'yötä, Illo!

ILLO. Niin et pääse! Saakoon nyt ruhtinas jo tuta ystävänsä.

(Kaikki pitovieraat kerääntyvät näiden molempien ympärille.)

MAX. Mit' olen mieltä, tietää ruhtinas ja jokainen; ei tarvis hullutella.

ILLO. Se kiitos ruhtinaalle, koska ain' on etelänmiehiin enin luottanut!

TERZKY (aivan neuvotonna päälliköille, jotka nostavat metelin). Hänessä puhuu viini! Älkää kuulko!

ISOLANI (nauraa). Ei viini mitään keksi, vaan se kielii.

ILLO. Ken kanssani ei lie, on mua vastaan. Ne herkät omattunnot! Ne jos eivät voi takaoven, väliehdon kautta —

TERZKY (äkisti puuttuen puheeseen). Hän suunniltaan on, älkää kuulko häntä!

ILLO (äänekkäämmin huutaen). Niin — väliehdon kautta pelastua — Ja miksi väliehto? Hornaan moiset —

MAX (tulee tarkkaavaiseksi ja silmäilee taas kirjoitusta). No mitä tässä on niin vaarallista? Uteliaaksi teette minut, tahdon lähemmin tarkastella kirjoitusta.

TERZKY (syrjään Illolle). Mit' Illo teet? Viet meidät perikatoon.

TIEFENBACH (Colaltolle). Kyll' ennen atriaa se kuului toisin.

GÖTZ. Niin minustakin.

ISOLANI. Se ei mua koske. Kun toiset nimen piirsi, miks en minä?

TIEFENBACH. Siin' äsken oli eräs väliehto, se koski keisarimme palvelusta.

BUTTLER (eräälle päällikölle,). Hävetkää herrat! Mist' on kysymys! On siitä, tahdommeko kenraalin pysyttää virassaan vai annammeko erota? Siis ei sovi saivarrella.

ISOLANI (eräälle kenraalille). Oliko väliehdoill' ympäröinyt itsensä ruhtinaskaan, silloinkuin hän sulle antoi oman rykmentin?

TERZKY (Götzille). Ja teille hankintoja, joilla saitte noin tuhat pistoolia[142] vuotta kohti.

ILLO. Me heistä muka oomme lurjuksia, ja itse roistoja he ovat! Jos ken ei tyydy, sanokoon! Täss' olen minä.

TIEFENBACH. No, no! Vain puhutaan.

MAX (on lukenut paperin ja antaa sen takaisin). Siis huomiseksi!

ILLO (raivosta änkyttäen ja voimatta itseään hillitä pitää hänen edessään toisella kädellä kirjoitusta, toisella miekkaa). Kirjoita — Juudas!

ISOLANI. Illo, hyi!

OCTAVIO, TERZKY, BUTTLER (yht'aikaa). Pois miekka!

MAX (ripeästi tartuttuaan Illon käsivarteen ja riistettyään häneltä aseen, kreivi Terzkylle). Vuoteeseen hänet viekää!

(Max poistuu. Muutamat päälliköt pitävät kiinni kiroilevaa ja sadattelevaa Illoa, ja kaikkien tehdessä lähtöä esirippu laskee.)

VIIDES NÄYTÖS.

Piccolominin asuntoon kuuluva huone. On yö.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. KAMARIPALVELIJA kynttilä kädessä. Kohta sitten MAX PICCOLOMINI.

OCTAVIO. Kun saapuu poikani, niin neuvokaa tyköni — Mit' on kello?

KAMARIPALVELIJA. Koht' on aamu.

OCTAVIO. Voi kynttilänne jäädä tänne — Emme käy enää vuoteeseen, te maata menkää!

(Kamaripalvelija poistuu. Octavio astelee miettiväisenä huoneessa. Hänen alussa huomaamattaan astuu Max Piccolomini esiin ja ääneti katselee häntä muutamia silmänräpäyksiä.)

MAX. Oletko minuun vihastunut? Siihen ikävään riitaan olen viaton. Näin kyllä sinun allekirjoittaneen. Mit' olit hyväksynyt, saattais olla kyll' oikein minustakin — mutta — tiedät — vain omaa valoani seuraan minä niiss' asioissa.

OCTAVIO (astuu hänen luokseen ja syleilee häntä). Seuraa vastakin, mun poikani! On sua ohjannut se varmemmin kuin isäs esimerkki.

MAX. Selvemmin sano ajatukses!

OCTAVIO. Kyllä. Yön tämän tapahtumain peräst' älköön väliimme jääkö mitään salaisuutta! (Sittenkuin molemmat olivat istuutuneet.) Max, sano, miltä tuntui vala, jonka ne toivat allekirjoitettavaksi?

MAX. Vaarattomaksi katson sen mä, vaikka muodollisuuksista en pidä näistä.

OCTAVIO. Siis mistään muusta syyst' et evännyt sä tiukattua allekirjoitusta?

MAX. Asia vakava — ma hajamieli — En seikall' luullut kiirett' olevan.

OCTAVIO. Max, älä salaa! Etkö epäillytkään —

MAX. Epäillyt! Mitä sitten? Enpä yhtään.

OCTAVIO. Sun enkelisi, Piccolomini, kuilusta sinut veti tietämättäs!

MAX. En tiedä, mitä tarkoitat.

OCTAVIO. Sen sanon: konnuuteen nimes sun ol' annettava, velvollisuudestasi, valastasi yhdellä kynänvedoll' luopuminen.

MAX (nousee seisomaan). Octavio![143]

OCTAVIO. Jää istumaan! On sulla minulta kuulemist', oot vuosikaudet käsittämättömässä lumoss' ollut. Kehittyy synkänmusta salaliitto silmäisi edessä, ja hornan vallat sun järkes kirkkaan päivän sumentavat — En vaieta voi enää, minun täytyy silmiltäs side ottaa.

MAX. Ennenkuin puhelet, punnitse! Jos arveluista sä aiot puhella — ja melkein pelkään vain niistä aikovan sun — puhees säästä! En nyt voi niitä rauhallisna kuulla.

OCTAVIO. Jos vakavia sulla onkin syitä paeta tätä tietoa, niin mulla pakottavampia on sitä antaa. Huoletta sinut puhtaan sydämesi ja oman järkes varaan uskoisinkin, vaan juuri sydäntäsi turman verkko nyt kiertää — Seikka, jonka sinä salaat, (tarkkaan silmäillen Maxia) minulta riistää minun salaamani.

MAX (koettaa vastata, mutta ei saa sanaa suustaan ja luo hämillään katseensa alas).

OCTAVIO (lyhyen vaitiolon jälkeen). Saat nyt sen tietää. Sua petetään — sinulla, meillä kaikill' leikitellään inhasti. Herttua on armeijasta eroovinansa; mutta juuri nyt aletaan keisarilta armeijaa — varastaa, vihollisten leiriin viedä!

MAX. Sen pappeinsadun[144] tunnen, mutt' en luullut mä sinun suustas sitä kuulevani.

OCTAVIO. Se suu, jok' ilmaisi sen, takaa, että ei pelkkää pappeinsatua se ole.

MAX. Millaisna raivopäänä herttuaa pidetään? Hänkö muka aattelisi armeijan kolmikymmentuhantisen, joukossa tuhat jalosukuistakin, nuo taatut joukot rehti sotilaita vietellä valasta ja kunniasta ja konnantyöhön heidät yhdistää?

OCTAVIO. Ei mitään kunnotonta, hävettävää hän vaadikaan — On hänen pyynnöllään viattomampi nimi. Rauhan vain hän valtakunnalle nyt tahtoo antaa; ja keisari kun vihaa sitä rauhaa, hän tämän aikoo siihen pakottaa! Kaikk' aikoo tyydyttää hän puolueet ja vaivan palkkioksi itsellensä pidättää Böömin, jonk' on vallannutkin.

MAX. Octavio, hän onko ansainnut näin halvat epäluulot juuri meiltä?

OCTAVIO. Ei puhetta nyt meidän luuloistamme. Asia puhuu selvin todistein. Tunnethan, kuinka huonot ovat meidän ja hovin välit, mutt' ei ole sulla valheista, juonista niist' aavistusta, joidenka kautta nostaa aiotaan leirimme kapinaan. On irroitettu jokainen side, joka upseerin yhdistää keisariin ja sotamiehen lähentäin liittää porvarelämään. Velvollisuudetta ja laitta ollen ne miekkansa on kääntämäisillään suojeltavaansa valtiota vastaan. Niin pitkälle on tultu, että nyt jo vapisee keisar' omaa armeijaansa — pääkaupungissaan, jopa linnassaankin hän pelkää petturien tikaria; niin, hennot lapsenlapsensa hän aikoo, ei ruotsalaisten eikä luteristen, vaan omain joukkoin tieltä pakoon viedä!

MAX. Lopeta! Mua aivan järkytät. Mä tiedän turhastakin vavistavan; vaan tositurman tuottaa valheluulo.

OCTAVIO. Ei valheluuloa se olekaan. Riehahtaa sota kansalaisten kesken, kamppailu luonnoton, jos emme sitä vastusta tuoden pian pelastusta. Lahjottu on jo monet everstit, alempain uskollisuus horjuu, jopa rykmentit, linnaväet horjuvat. Uskottu ulkolaisille on linnat, miehistöt Schlesian on saanut Schafgotsch,[145] epäilty mies, ja viisi rykmenttiä taas Terzky, ratsu- sekä jalkamiestä, ja Illo, Kinsky,[146] Buttler, Isolani parhaiten varustetut joukot saaneet.

MAX. Niin mekin.

OCTAVIO. He kun ovat meistä varmat ja loistavilla lupauksillansa viekoittavansa meidät luulevat. Hän mulle antaa Saganin ja Glatzin,[147] ja hyvin näen koukun,[148] jolla luullaan sinutkin kiinni saatavan.

MAX. Ei suinkaan! Ei, minä sanon!

OCTAVIO. Avaa silmäs sentään! Mintähden luulet meidät Pilseniin nyt komennetun? Neuvottelemaanko? Hän milloin tarvinnut on neuvojamme? Kutsuttiin meidät itseämme myömään tai — panteiksi, jos emme siihen suostu. Sentähden pois on jäänyt kreivi Gallas — ja isäsikin tääll' on ainoastaan velvollisuuden korkeamman tähden.

MAX. Ei salaakaan hän, että hänen vuokseen olemme kutsutut — se myöntäkää, paikkansa pitämistä varten hän tarvitsee meidän käsivarsiamme. Hän meidän hyväksemme teki paljon, hänt' auttakaamme mekin!

OCTAVIO. Arvaas, mitä. meilt' odotetaan hänen hyväksensä! Sen Illo sulle ilmais juovuksissaan. Muistapas, mitä olet kuullut, nähnyt! Näyttäähän väärennetty sitoumus, poisjäännyt, ratkaiseva väliehto, meit' ettei velvoittaa he aio hyvään.

MAX. Se tämänöisen kirjoituksen seikka on minust' Illon huono temppu vain. Tapana tämän tyrkyttäjäin suvun on ajaa kaikki heti huippuun asti. He näkee, että herttua ja hovi on riidassa, ja muka hyödyks hälle parantumattomiksi tulis saada nuo välit. Herttua ei ensinkään kaikesta tuosta tiedä, usko mua.

OCTAVIO. Surettaa mua sulta riistää pois tuo häneen kohdistuva luottamukses, johonka mielestäs on hyvät syyt. Vaan täss' ei sääli auta — sinun täytyy ruveta heti puuhaan, toimintaan. — Vain sulle tunnustan siis — että kaiken, mit' ilmaisin nyt luottain, mikä näyttää sinusta uskomattomalta — mulle ilmoitti itse — ruhtinas.

MAX (ankarassa mielenkuohussa). Ei koskaan!

OCTAVIO. Hän itse sanoi — mistä aikaa olin varmuuteen päässyt toista tietä — että hän aikoo yhtyä nyt ruotsalaisiin ja johtain tätä liittoarmeijaa lannistaa keisarin —

MAX. On kiivas hän, kovasti' hänt' on hovi loukannut; harminsa hetkell' ehkä voinut on helposti itsensä hän unhottaakin.

OCTAVIO. Hän aivan tyyni oli, kun hän mulle tunnusti sen; ja kun hän otaksui peloksi hämmästykseni, hän näytti minulle ruotsalaisten, saksilaisten kirjeitä, joissa hälle varma apu luvattiin.

MAX. Mahdotonta! Mahdotonta! Tietysti inhosi sä oisit silloin hänelle välttämättä osoittanut, hän neuvos ottanut ois varteen, taikka — elossa seisoisi et sivullani![149]

OCTAVIO. Ilmaissut olen hälle epäilyni, hartaasti, vakavasti varoittanut! — mut inhoni oon salannut ja myös sisimmät aatokseni.

MAX. Sinä siis niin petollinen oisit? Se ei ole isäni laista! Uskonut en sua, kun hänestä sä pahaa kerroit; nytpä en semminkään, kun parjaat itseäsi.

OCTAVIO. En urkkinut mä hänen salaisuuttaan.

MAX. Tuo luottamus, jot' osoitti hän sulle, velvoitti suoruuteen.

OCTAVIO. Ei ansainnut hän enää suoruuttani.

MAX. Vähemmin sinulle sopi vielä kavaluus.

OCTAVIO. Oi, poikani! Ei aina kestää voi meill' elontiellä puhdas lapsenmieli, jot' ääni sisimpämme meille neuvoo. Petosta vastaan turvaa etsiessään rehellinenkään ain' ei suoraan kulje — Se pahan työn on kirousta, että sen aina täytyy pahaa synnyttää. En viisastele, teen vain tehtäväni, mun käytökseni määrää keisar' itse. Sydäntään aina noudattaa ois kyllä parempi, mutta täytyis silloin moni tarkoitusperä hyvä unhottaa.

PICCOLOMINIT. Nyt keisaria hyvin palvelkaamme sydämen ääntä lainkaan kuulematta.

MAX. En tänään sinua voi ymmärtää: paljasti, sanot, sulle ruhtinas povensa pahat aikeet, mutta sinä tarkoittain hyvää tahdot häntä pettää! Lopeta — ystävää et minult' ota — Äl' isää salli minun kadottaa!

OCTAVIO (tukahuttaa närkästyksensä). Oi, poikani, et kaikkea sä tiedä. Viel' ilmaistavaa mull' on.

(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)

Päättyneet Friedlandin herttualt' on varustelut. Hän uskoo tähtiinsä. Hän luulee meidät yllättävänsä — luulee varmoin käsin jo kultakruunuun tarttuvansa, mutta hän pettyy — Mekin oomme toimineet. Hän tarttuukin vain salaperäiseen ja pahaan kohtaloonsa.

MAX. Liian joutuin äl', isä, toimi! Kaiken hyvän kautta se vanno! Oi, ei mitään maltitonta!

OCTAVIO. Hän hiljaa hiipinyt on pahaa tietään, ja yhtä viekkaasti on hiiviskellyt jäljestä kosto. Se jo näkymättä takana uhkaa. Askel — ja se iskee. — Sä luonani oot nähnyt Questenbergin; vain hänen julkitehtävänsä tunnet — myös salatehtävä on hällä, se on vain mua varten.

MAX. Saanko tietää?

OCTAVIO. Max! Ilmaisemalla sen, mä käsiis annan tään valtakunnan onnen, isäs hengen. On kallis tunteillesi Wallenstein, nuoruuden keväästäsi asti liitti sun häneen rakkaus ja kunnioitus — on sulla toive — Suo mun ennättää hidasta luottamustas aikaisemmin — On toivos, että liittyä saat häneen lähemmin.

MAX. Isä —

OCTAVIO. Luotan sydämeesi, mut olenko myös varma maltistasi? Saatatko rauhallisin kasvonilmein lähetä tätä miestä, jos sun haltuus nyt uskon koko hänen kohtalonsa?

MAX. Sittenkö, kun saan kuulla hänen syynsä?

OCTAVIO (ottaa lippaasta paperin ja ojentaa sen hänelle).

MAX. Oi, mitä! Avoin kirje keisarilta!

OCTAVIO. Luehan!

MAX (luotuaan paperiin silmäyksen). Ruhtinasko henkipatto!

OCTAVIO. Niin on.

MAX. Oi, liian pitkälle se menee! Oi onnetonta erehdystä!

OCTAVIO. Lue edelleen! Malta mieles!

MAX (edelleen luettuaan katsahtaa hämmästyneenä isäänsä). Kuinka? Sinä?

OCTAVIO. Vain hetkeksi — ja kunnes ilmaantua kuningas Unkarin voi armeijaamme, on mulle uskottu sen päällikkyys —

MAX. Ja luuletko sen hältä riistäväsi? Äl' aattelekaan — Isä, isä, isä! On sulle tullut turmiokas toimi. Tätäkö kirjett' aiot noudattaa? Ja mahtimieheltä, jot' ympäröipi armeija suuri, aiot aseet riistää? Hukassa olet sinä, niin, me kaikki!

OCTAVIO. Mit' alttiiks tässä annan, tiedän kyllä. On turvanani Kaikkivaltias; Hän hurskaan keisarhuoneen kilvellään on suojaava, Hän särkee öiset työt. Viel' uskollisia on keisarilla, on täällä leirissäkin oivaa miestä kylliksi monta, jotka reippain mielin asian hyvän vuoksi taistelevat. On näitä varoitettu, pidetään silmällä muita. Askel vain — niin heti —

MAX. Ja epäluulost' oitis toimisit?

OCTAVIO. Tyrannein lailla tee ei keisarimme! Ei tahtoa hän rankaise, vaan teon. Ratkaista ruhtinas voi kohtalonsa viel' itse — Rikoksensa keskeyttäköön, niin hänet hiljaa toimest' erotetaan, hän väistyy keisarinsa pojan tieltä. Karkoitus kunniakas linnoihinsa olisi hyvätyö, ei rangaistus. Kuitenkin ensimäinen julkiaskel —

MAX. Mik' olisi se askel? Hän ei koskaan askelta pahaa astu. — Mutta sinä saattaisit askeleensa (niinhän teit jo) viattomimman väärin selittää.

OCTAVIO. Tarkoitusperät kuinka rangaistavat ovatkin ruhtinaalla olleet, vielä on voitu hänen julkitoimiansa lievästi tähän saakka selittää. En ennen käytä tätä paperia, kuin tehty teko kieltämättä näyttää maanpetoksen ja hänet tuomitsee.

MAX. Ken tulee tuomariksi?

OCTAVIO. — Sinä itse.

MAX. Oi, silloin on tää paper' aivan turha! Lupasit olla ennen toimimatta, kuin minut — minut saisit uskomaan.

OCTAVIO. Todella? Voitko — kaiken jälkeen, minkä nyt kuulit, luulla häntä syyttömäksi?

MAX (vilkkaasti). Voi sinun arvostelus erehtyä, ei minun sydämeni. (Hillitymmin jatkaen.) Niinkuin muita ei tätä henkeä voi käsittää. Kas, hänpä kohtalonsa tähtiin liittää, ja tähtein lailla häll' on ihmerata, salainen, ikuisesti tutkimaton. Vääryyttä hälle tehdään. Kaikki vielä on selviävä. Loistavasti jättää tuo puhdas taakseen mustat epäluulot.

OCTAVIO. Odotan sitä.

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. KAMARIPALVELIJA. Heti senjälkeen PIKALÄHETTI.

OCTAVIO. No mitä?

KAMARIPALVELIJA. Tääll' on pikaviestintuoja.

OCTAVIO. Näin varhain! Ken hän on? Ja mistä tullut?

KAMARIPALVELIJA. Ei tahtonut hän sitä mulle virkkaa.

OCTAVIO. No saata hänet sisään! Täst' ei sanaa! (Kamaripalvelija poistuu. Kornetti astuu huoneeseen.) Te, kornetti! Kai kreivi Gallaan luota? Kirjeensä?

KORNETTI. Asia on suullinen. Ei luota kenraalluutnantti.[150]

OCTAVIO. Siis mitä?

KORNETTI. Sanoa käski — Saanko julki haastaa?

OCTAVIO. Mun poikani jo tietää kaikki.

KORNETTI. Hän on käsissämme.

OCTAVIO. Ketä tarkoitatte?

KORNETTI. Sesina! Välittäjä!

OCTAVIO (kiireisesti). Todellako?

KORNETTI. Kapteeni Mohrbrand Böhmerwaldiss' sieppas Sesinan toissa aamuna, kun tämä luo ruotsalaisten aikoi Regensburgiin viesteineen.

OCTAVIO. Entä viestit —

KORNETTI. Heti Wieniin kenraaliluutnantti ne vangin kanssa lähetti menemään.

OCTAVIO. No viimein! Sepä on suuri tieto! Meille tämä mies on kallis astia, miss' esineitä on arvokkaita — Löydettiinkö paljon?

KORNETTI. Kuus' oli hällä pakettia, kaikki merkitty kreivi Terzkyn vaakunalla.

OCTAVIO. Ei ruhtinaalta siis?

KORNETTI. Ei tietääkseni.

OCTAVIO. Sesinan laita?

KORNETTI. Hänpä kauhistui, kun kuuli Wieniin mentävän. Mut häntä kehoitti kreivi Altring rauhoittumaan, jos vapaasti hän kaikki tunnustaa.

OCTAVIO. Altringer herranneko luona? Kuulin Linzissä[151] hänen sairastavan.

KORNETTI. Hän on jo kolme päivää Frauenbergiss'[152] ollut kenraaliluutnanttimme luona. Heillä väkeä valittua ympärillään jo kuusikymmentä on lippuetta[153] odottamassa teidän käskyjänne.

OCTAVIO. Vähässä ajassa voi tapahtua niin paljon. Milloin lähdette te täältä?

KORNETTI. Odotan käskyjänne.

OCTAVIO. Iltaan jääkää!

KORNETTI. Hyv' on.

(Aikoo mennä.)

OCTAVIO. Mut eikö teitä nähnyt kukaan?

KORNETTI. Ei kukaan. Mulle kapusiinimunkit avasi[154] niinkuin aina luostarportin.

OCTAVIO. Nyt menkää, levätkää ja piiloss' olkaa! Jo ennen iltaa teidät päästää voinen. Kehittyy asiat nyt päätökseensä, ja ennenkuin on mailleen mennyt päivä, jok' entein kohtalokkain juuri nousee, on arpa ratkaiseva langennut.

(Kornetti poistuu.)

KOLMAS KOHTAUS.

MOLEMMAT PICCOLOMINIT.

OCTAVIO. Max, mitä nyt? Jo kohta selvill' ollaan — Sesinan kautta näät on käynyt kaikki.

MAX (jolla koko edellisen kohtauksen aikana oli ankara sisällinen kamppailu, päättävästi). Lyhempää tietä tahdon selvän saada. Hyvästi!

OCTAVIO. Minne?

MAX. Luokse ruhtinaan.

OCTAVIO (pelästyneenä). Mit' aiot?

MAX (tullen takaisin). Jos mun uskot näytelmässäs rupeevan osaa näyttelemään, väärin sä olet laskenut. On tieni suora. Totuutta en voi kantaa kielelläni ja povessani petosta — en sietää minua ystävänä uskottavan, vaientaa tuntoani sillä, että tuo toinen työstään vastaa itse, eikä mun suuni häntä pettänyt. Jos minut jonakin ostetaan, niin sinä pysyn. — Käyn herttuan luo. Tänään pyydän häntä maineensa pelastamaan julkisesti, verkkonne viekkaat suoraan repimään.

OCTAVIO. Sitäkö tahtoisit?

MAX. Niin, sitä. Varmaan.

OCTAVIO. Siis olen sinusta mä erehtynyt. Viisaaksi pojaks sua luulin, joka hyvästä työstä siunais sitä kättä, kuilusta joka hänet vetää — mutta sokaistun nään, jonk' eräs silmäpari sai hulluks, intohimon sumentaman, paranna jot' ei täysi päivänvalo. Niin, kysy hältä! Mene! Järjetönnä isäsi, keisarisi salaisuus hänelle alttiiks anna! Ennen aikaa pakoita minut julkiratkaisuun! Ja nyt, kun taivaan ihmetyö näin kauan mun salaisuuttani on suojellut ja epäluulon silmät saanut uneen, mun nähdä anna poikani nyt lyövän hurjalla, päättömällä aikeellaan murskaksi rakennuksen, jonka on valtiotaito vaivoin pystyttänyt.

MAX. Oi, kuinka sitä taitoa mä kiroon! Moisella taidollanne pakoitatte te hänet tekoon — Niin, te voitte hänet, kun tahdotte, myös tehdä syylliseksi. Ei hyvin pääty tää — ja päättyköön se vaikka kuinka, minä aavistan ratkaisun onnettoman lähestyvän. — Kuningassielu tää jos kukistuu, maailman mukanaan vie sortuessaan, ja niinkuin laiva, joka merta kulkein äkisti syttyy sekä räjähtää[155] ja ilmaan viskaa kaiken miehistönsä, niin meidät, kohtaloonsa liittyneet, hän kaikki mukaan riistää kaatuissansa. Halusi mukaan toimi! Minun myös suo oman pääni mukaan menetellä! Välimme, mun ja hänen, selvitän; viel' ennen iltaa tulkoon selko tästä: eroonko isästä vai ystävästä![156]

(Hänen poistuessaan laskee esirippu.)

Loppu.

SELITYKSIÄ.

(Suomentajan kirjoittamat, etupäässä tohtori Albert Zipperin saksankielisen selitysteoksen nojalla.)

[1] Oboensoittajia — Oboe on eräs laji puisia puhallussoittimia.

[2] pilaatekevä ja vakaa leikki — huvi- ja murhenäytelmä.

[3] mestar' jalo — August Wilhelm Iffland (1759-1814), kuuluisimpia saksalaisia näyttelijöitä (myös näytelmäkirjailija), oli vuosina 1796 ja 1798 vieraillut Weimarissa.

[4] kauan tuntemamme toive — Toinen senaikuinen kuuluisa näyttelijä Friedrich Ludwig Schröder (1744-1816) oli usein luvannut tulla vierailulle Weimariin, mikä toive ei vielä tähän saakka ollut toteutunut.

[5] Thalian taide — Thalia oli muinaiskreikkalaisten runottaria, huvinäytelmän edustaja. Tässä — niinkuin meidänkin päivinämme — "Thalian taiteella" tarkoitetaan näytelmätaidetta yleensä.

[6] piiristä elon porvarillisen — perhenäytelmän piiristä.

[7] korkeemmalle näyttämölle — historiallisen näytelmän piiriin.

[8] ajankohdan jalon — Oli Ranskan suuren vallankumouksen aika, jolta silloin yleensä odotettiin paljon hyvää ihmiskunnalle.

[9] vuosisadan vakaa loppu — vakaa juuri mainitun vallankumousajan tähden.

[10] valtaluonteet — vallankumousajan mahtimiehet.

[11] vuotta kuustoista mennyt on — nim. kolmikymmenvuotisen sodan alusta, vuodesta 1618.

[12] hanke uhman pelottoman ja luonne hurjapää — Wallensteinin toiminta ja hänen luonteensa.

[13] tuo luoja sotajoukkoin uljasten j.n.e. — Wallenstein.

[14] Ei itse hän … näyttäydy tänään — Sinä iltana, jolloin tämä prologi lausuttiin, näyteltiin "Wallenstein"-näytelmästä ainoastaan sen ensimäinen osa, "Wallensteinin leiri", jossa Wallenstein ei itse esiinny.

[15] rikoksensa vain hänen leiristään saa selityksen. — Kun tunnetaan hänen leirinsä, hänen sotajoukkonsa, niin käy selväksi, kuinka hän, näihin nojaten, saattoi tulla valtionkavaltajaksi.

[16] kuvasarjoin — kolmiosaisena näytelmäsarjana.

[17] uusille soinnuillensa — suurityyliselle historialliselle näytelmälle.

[18] vanhaa saksalaista oikeuttaan, runoilla loppusoinnuin — Keski-yläsaksalaisella ajalla (saksankielen toisella historiallisella kehityskaudella, vuosien 1100 ja 1500 välillä) ja kauan aikaa myöhemminkin oli saksalaisessa kirjallisuudessa ainoastaan loppusoinnullisia säkeitä. N.s. kalikkasäkeitä, joita Schiller käyttää "Wallensteinin leirissä", oli hyvin mielellään käyttänyt eräs saksalaisimpia runoilijoita, Hans Sachs.

[19] kun Saksin joukot seutuja vaivas — Saksin vaaliruhtinas oli jonkun aikaa pitänyt osan Böömiä miehitettynä.

[20] Terschka — kreivi Terzka, Wallensteinin lanko ja hänen armeijansa päälliköitä. Muualla tässä näytelmäsarjassa on hänen nimenään Terzky.

[21] peruukki — Wienistä lähetetty sotaneuvos von Questenberg. Ylhäisö ja virkamiehet käyttivät — oikeastaan vasta vuoden 1700 vaiheilta asti — juhlatilaisuuksissa pitkää ja kiharoitua tekotukkaa n.s. allonge-peruukkia.

[22] Friedlandin — Wallensteinin, jonka Saksan keisari Ferdinand II v. 1624. koroitti Friedlandin ruhtinaaksi ja vähän myöhemmin Friedlandin herttuaksi. (Friedland on pohjois-Böömin kaupunkeja.)

[23] Baijerin herraako — Baijerin vaaliruhtinasta Maksimiliania, joka Regensburgin päivillä 1630 oli ensimäisinä puuhannut Wallensteinin erottamista valtakunnan armeijan päällikkyydestä.

[24] Holkin — kenraali Holkin.

[25] mansfeldiläistä — Mansfeldin kreiviä Ernstiä.

[26] Feria — Ferian herttua.

[27] Sekin — nim. kaupustelijattaren poika, joka kammoaa ahdasta huonetta, niinkuin tämä kirjurihuoneestaan karannut jääkäri.

[28] Vogtland — Saale- ja Elster-jokien välinen (keski-Saksan) alue, jota keisarit hallitsivat voutiensa kautta.

[29] kaleerin — Jääkäri vertaa entistä pakonalaista tilaansa kaleeriorjan elämään.

[30] liigan joukkoihin — Liiga oli protestanttisuu- den vastustamiseksi solmittu katolisten ruhtinaiden liitto.

[31] Leipzigin tappion — Lähellä Leipzigiä sijaitsevan Breitenfeldin kylän luona käyty taistelu päättyi keisarillisten tappioon (1631).

[32] hällä — Wallensteinilla.

[33] Kova — haavoittumaton.

[34] Oli haarniska hirvennahkainen, jot' ei luoti puhkaise yksikään — Hyvää hirvennahkahaarniskaa senaikuisten pyssyjen luodit tuskin pystyivät puhkaisemaan.

[35] miehen harmaan — Tämä oli Wallensteinin tähdistäennustaja, italialainen Baptista Seni (oikealta nimeltään Giovanni Baptista Zeno), joka ratsuväenaliupseerin mielestä oli salaperäinen henkiolento, paholainen.

[36] rikkilankaako — Ennenkuin tulitikut oli keksitty, käytettiin rikkilankaa apuna tuliraudalla tulta iskettäessä.

[37] kuin värjärin ruuna kierrostaan. — Värjärit ennen jauhattivat värejään hevoskierronkin avulla.

[38] Praagin pojat — seuraavan kohtauksen alussa soittajina esiintyvät kaivosmiehet, jotka olivat praagilaisia.

[39] _Tästä alkavaan pikku keskeytyksin jatkuvaan kapusiinimunkin saarnaan on Schiller tarkoin käyttänyt hyväkseen saarnatekstiä "Auff, auff ihr Christen" ("Ylös, ylös te kristityt"), jonka tekijä on seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella elänyt Wienin hovisaarnaaja, augustiinolaismunkki Abraham a Santa Clara, porvarilliselta nimeltään Ulrich Megerle.

[40] antibaptistein — Munkki tarkoitti anabaptisteja, uudestaankastajien lahkoon kuuluvia.

[41] _Quid hic statis otiosi? — Miksi tässä seisotte joutilaina?

[42] Oxenstirn (härän otsa) — saksalainen muunnos Ruotsin kanslerin Akseli Oxenstjernan nimestä.

[43] Ubi erit Victoriae spes, si offenditur Deus? — Missä on voiton toivo, jos Jumalaa häväistään?

[44] Quid faciemus nos? — Mitä on meidän tehtävä?

[45] Et ait illis — Ja hän sanoo heille.

[46] neminem concutiatis — älkää keltään kiristäkö.

[47] neqve calumniam faciatis — älkääkä ketään panetelko.

[48] Contenti estote … stipendiis vestris — olkaa tyytyväisiä palkkoihinne.

[49] hän — Wallenstein.

[50] Ne custodias gregem meam — Älä kaitse laumaani!

[51] Älä pelkää pappi, ei hätää sulla. — Kroaatit hurskaina katolisina suojelevat munkkia, vaikka tämä herjaa heidän jumaloimaansa Wallensteinia.

[52] Ovat tiefenbacheja — kenraali Tiefenbachin väkeä.

[53] Hän on pappenheimejä — kenraali Pappenheim-vainajan väkeä.

[54] Eversti itse — eversti Max Piccolomini.

[55] Infanttia — Espanjan kuninkaan Filip III:n pojan, hengellisen arvonsa vuoksi kardinaali-infantiksi (infantiksi — lapseksi — nimitettiin Espanjan ja Portugalin prinssejä), nimitetyn prinssi Ferdinandin piti Italiasta Saksan kautta mennä Alankomaihin, jonne hänet oli määrätty maaherraksi.

[56] punahattuinen — Kardinaalinarvon merkkinä on m.m. punainen hattu.

[57] melneckiläistä — Böömiläinen Melneckin kaupunki oli tunnettu viinistään.

[58] välitön — vain keisarille suorastaan alamainen.

[59] Vuoks Mecklenburgin — Vuonna 1628 nimitettiin Wallenstein Mecklenburgin ja Saganin herttuaksi sekä "valtameren ja Baltian-meren kenraaliksi".

[60] ei miekalla vaa'an vieressä paikka — Miekka on vallan, vaaka oikeuden vertauskuva. Siis: valta ei enää suojele oikeutta.

[61] paljonko velkonette? — Keisarille uskollinen muskettisoturi tekee lähtöä, ettei hänen tarvitsisi jäädä saapuville valtiopetosta suunniteltaessa.

[62] lombardi — lombardilainen.

[63] pro memoria — muistia varten, s.o. muistiinpano: tässä asiakirja.

[64] Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo, ei teille sit' omaksi kohtalo tuo — vasta sitten tunnette elämän arvon, kun elämänne yhä alttiiksi panette ja taistellen sen yhä uudestaan itsellenne voitatte.

[65] Octavio Piccolomini — kolmikymmenvuotisen sodan kuuluisia keisarillisia päälliköitä. Oli syntynyt Sienassa 1599 ja siis Wallensteinin kuollessa vasta 35 vuoden ikäinen. Schiller tekee hänet tässä näytelmäsarjassaan melkoista vanhemmaksi. Octavio Piccolomini tuli sotamarskiksi, myöhemmin nimitti Espanjan kuningas hänet herttuaksi ja keisari ruhtinaaksi. Hän meni naimisiin vasta Wallensteinin kuoleman jälkeen ja kuoli 1556 lapsetonna.

[66] Max Piccolomini — Schillerin runollisen mielikuvituksen luoma henkilö.

[67] Thekla — Wallensteinin ainoan lapsen, hänen toisesta avioliitostaan syntyneen tyttärensä nimi oli Maria Elisabet. Hän oli isänsä kuollessa vasta 10 vuoden ikäinen. Myöhemmin hän meni naimisiin erään kreivi Kaunitzin kanssa.

[68] Hinnersam — eversti John Henderson.

[69] Gallas — kenraaliluutnantti Matthias von Gallas, tyrolilainen. Tuli sittemmin vapaaherraksi ja kreiviksi. Kuoli 1647.

[70] Altringer — Johann Aldringen, vallooni. Hänellä oli samanlainen virkaura kuin langollaan Gallaalla, jonka hyvä ystävä hän oli. Kaatui Wallensteinin kuoleman jälkeen saman vuoden (1634) heinäkuussa.

[71] Niin, kenraalmajuri! — Eversti Buttler oli ylennetty kenraalimajuriksi.

[72] Slawata … sekä Martinitz — Böömin keisarilliset maaherrat, kiivaita katolilaisia, joiden luultiin vastustavan Böömin protestanttien anomuksia, joita oli keisarille tehty. Praagin linnassa Böömin säädyt 23/5 1618 vaativat maaherroilta selvää vastausta. Kun sitä ei saatu, nakattiin nämä molemmat ikkunasta ulos noin 18 metrin syvyiseen vallihautaan, mutta putosivat onnekseen rikkatunkiolle ja pääsivät pakenemaan. Tästä väkivaltaisesta teosta sai alkunsa kolmikymmenvuotinen sota.

[73] Taltuttajaansa — Wallensteiniä.

[74] Se laps' — keisarin poika, sittemmin keisari Ferdinand III.

[75] kotka kaksipääkö, vai lilja, leijona. — Kaksipäinen kotka Saksan ja habsburgien suvun, lilja Ranskan kuninkaiden ja leijona Ruotsin vaakuna.

[76] salama johdintansa. — Nykyaikaisen ukkosenjohdattimen keksi kyllä vasta v. 1752 Benjamin Franklin, mutta jo aivan vanhaan aikaan käytettiin jonkunlaisia ukkosenjohdattimia, tavallisesti metallipeitteisiä tankoja; tämmöistä Schiller tässä nähtävästi tarkoittaakin, koska käyttää sanaa Wetterstange, ukkosentanko, eikä sanaa Blitzableiter, ukkosenjohdatin.

[77] viimeiset uskollisuuden takeet — nim. perheensä.

[78] matemaatikolta — tähdistäennustaja Seniltä.

[79] Kuningatarta Unkarin — Unkarin kuninkaaksi oli v. 1625 kruunattu hallitsevan keisarin Ferdinand II:n poika Ferdinand (sittemmin keisarina Ferdinand III). Unkarin kuningattarena oli siis hänen puolisonsa, Espanjan Filip IV:n sisar Maria Anna.

[80] Eggenbergin, Lichtensteinin — Nämä ruhtinaat olivat Wallensteinin entisiä ystäviä.

[81] isä Lamormain — jesuiitta, keisarin rippi-isä.

[82] vanhaa tointas — kohteliaana ritarina.

[83] herran — keisarin.

[84] Sesina — Jaroslav Sesyma Raschin, böömiläinen aatelismies, joka Wallensteinin ja Terzkyn puolesta välitti sotaliiton puuhia näiden ja ruotsalaisten välillä.

[85] kreivi Thurnist' — Kreivi Heinrich Matthias von Thurn, böömiläinen protestantti, oli ollut Böömin vastarinnan johtaja. V. 1609 hän vaati ja sai keisari Rudolf II:lta n.k. majesteettikirjeen maansa protestanttien suojaksi. Oli 23/5 1618 toimeenpannun maaherrain ikkunasta-heiton aikaansaaja, sitten Böömin armeijan johtajana onnettomaan Valkean vuoren taisteluun (1620) asti. Taisteli myöhemmin ruotsalaisten riveissä, kunnes 1633 joutui Steinaun luona Wallensteinin käsiin.

[86] konventti — ruotsalaisten kanssa liittoutuneiden alasaksalaisten säätyjen kokous.

[87] Ruotsin kanslerin — Akseli Oxenstjernan.

[88] goottilaiset — ruotsalaiset.

[89] Arnheim — Sotamarski Hans Georg von Arnheim palveli alkujaan keisarin joukoissa ja siirtyi sitten Saksin vaaliruhtinaan palvelukseen. Oli välittäjänä saksilaisten ja ruotsalaisten liittoa solmittaessa ja Kustaa Aadolfin kuoltua hän kiihkeästi kannatti sodan jatkamista.

[90] faropelin — Tämä oli eräs uhkapeli.

[91] horoskooppinsakin — tähtiasenteiden perusteella sommitellun ennustaulun.

[92] Venus-tähtesi — onnentähtesi.

[93] paha tähtes — tuhoa ennustava, Saturnus tai Mars.

[94] Tartarokseen syösty Saturnus — Muinaisroomalaisten ylijumala Jupiter sysäsi Saturnus-jumalan pimeään maanalaiseen onkaloon, Tartarokseen.

[95] kesk'aurinkoa — kiertotähtiensä radan keskuksena olevaa aurinkoa.

[96] Jupiter-lasten — ihmisten, joiden syntymähetkellä Jupiter oli vallitsevana tähtenä taivaankannella.

[97] taivaan huoneet — Tähdistäennustajat jakoivat taivaankannen 12 eri osaan, "huoneeseen", havaintojen ja merkintöjen tekoa varten.

[98] nurkissa taivaan — taivaan "huoneiden" nurkissa.

[99] Reinin-kreivin — Reinin piirin (Rheingaun) kreivi, ratsuväenkenraali Otto Ludwig von Salm.

[100] lujuuden — Wallensteinin —; rohkeuden — Kustaa Aadolfin.

[101] uljuutta — Kustaa Aadolfia; viisaan taidon — Wallensteinin.

[102] sen suuren päivän jälkeen — Lützenin taistelu käsitetään tässä Wallensteinille voitolliseksi.

[103] nuor' että päällikkö — Vihjaus nuoreen Unkarin kuninkaaseen.

[104] timantti kolmas oli keisarkruunun — Ruhtinaita Dietrichsteiniä, Lichtensteiniä ja Wallensteiniä sanottiin Böömin kruunun kolmeksi jalokiveksi näiden nimien loppuosan -steinin (kiven) perusteella.

[105] Minulla — — oli keino — nim. sotajoukko.

[106] Tähänkö vuodenaikaan? — Oli nim. talven-aika. (Pilsenin neuvottelut pidettiin tammikuussa 1634.)

[107] Suys (luetaan: Sois) — Wallensteinin armeijan päälliköitä.

[108] jos niin on laita — s.o. jos keisaria kohtaan osoitettu kuuliaisuus katsotaan rikokseksi,

[109] kardinaali-infantin — Kts. selit. 55.

[110] kulta-avaimenne — keisarillisen kamariherranarvon merkki.

[111] herra — Wallenstein.

[112] tähystystorniin kera tohtorin — astrologiseen torniin Senin kanssa.

[113] vihollinen — ruotsalaiset.

[114] Kas mekään emme ole joutilaina — Kreivi Terzky ja hänen puolisonsa suosivat Maxin ja Theklan välistä rakkaudensuhdetta hyödyllisyysperiaatteista, nim. saadakseen Maxin uskollisine joukkoineen liittymään Wallensteinin suunnitelmien kannattajaksi.

[115] lanko — Wallenstein.

[116] Täti Terzky — Näin nimittää, Theklan tavoin, kreivitär Terzkyä myöskin Max, rakkaudensuhteensa nojalla.

[117] Nepomuk — paikka lähellä Pilseniä.

[118] taiall' — vapautta kahlitsevalla pakolla.

[119] kuvan rakkaan — Maxin ynnä hänen ratsuseurueensa, näiden saattaessa herttuatarta ja Theklaa Pilseniin.

[120] aarnia — Aarni l. aarnikotka (griippi), tarunomainen eläin, kuvattiin siivekkääksi ja kotkanpäiseksi leijonaksi. Muinaistarustossa aarnikotkat esiintyvät vartijoina, varsinkin kulta-aarteiden. Aarnin kuvaa on jo muinaisuudessa käytetty koristelutaiteessa, uudemmalla ajalla vaakunakuvana.

[121] oliivinoksan laakeriin — Oliivin, öljypuun, lehvä on rauhan, laakerin lehvä maineen vertauskuva.

[122] Gitschinissä, Friedlandin linna myös ja Reichenberg — Gitschin, Friedland ja Reichenberg olivat Riesengebirgen juurella sijaitsevan Friedlandin herttuakunnan pääpaikkoja.

[123] Riesenbergiin — Riesengebirgeen.

[124] hän on oikeassa — nim. Max.

[125] Heidelbergin linnan tapaan — Heidelbergin linnassa elettiin hyvin iloisesti pfalzkreivi Fredrikin (myöhemmin Böömin "talvikuninkaana" tunnetun) aikana.

[126] " Ingratis servire nefas " — Ei sovi palvella kiittämättömiä,

[127] Montecuculi — tykistönpäällikkö, kreivi Montecuculi.

[128] Jos niin täyden koston — nim. syrjäytyksestä.

[129] Pois siirtyy vanhain sukuin jälkeläiset — Pfalzin Fredrik ("talvikuningas") ja Braunschweigin prinssi Kristian olivat maanpaossa.

[130] halberstadtilaisen — kahdella edellisellä rivillä mainitun Braunschweigin Kristianin, joka oli Halberstadtin hiippakunnan hoitaja.

[131] skottilaisen Lesslyn — Lesley (Lesslie) oli Terzkyn rykmenttien upseereja ja kansallisuudeltaan irlantilainen.

[132] äiti-rouva — Terzkyn äiti.

[133] Neljänteen pöytään — Tämä oli viereisessä huoneessa. Näytöksen alkuhuomautuksessa puhutaan kolmesta pöydästä, koska ne vain ovat näyttämöllä näkyvissä.

[134] Wilhelmi mestar' — keksitty nimi.

[135] Praagin-saaliin — Valkean vuoren taistelun jälkeen saadun saaliin.

[136] utraqvistist' — Utraqvisti oli niiden Böömin katolisten nimityksenä, jotka saivat ehtoollisen nauttia "molemmissa muodoissa" (latinaksi: sub utraqve specie), s.o. he saivat nauttia sekä leipää että viiniäkin, jonka nautinto ehtoollisessa oli yleensä katolisen opin mukaan maallikoilta kielletty.

[137] grazilaisen — Ferdinand II:n, joka ennen valtaistuimelle-nousuaan asui Grazin kaupungissa Steiermarkissa.

[138] Es'isänihän kuului taborilaisiin — juuri sen vuoksi tunnen Böömin historian niin hyvin. Leiristään, Böömin nyk. Taborin kaupungista, sai leppymätön puolue hussilaisia taborilaisten nimen.

[139] Prokopius ja Ziska — böömiläisten johtajia hussilaissodassa. (Sana Ziska on lausuttava: Zhizhka.)

[140] Quiroga-isälle — Kapusiinimunkki Quiroga oli keisarinnan rippi-isä.

[141] Et vieläkään, sen huomaan, ole täällä — ajatuksesi ovat muualla.

[142] pistoolia — Pistooli oli eräs kultarahan laji.

[143] Octavio — Tämä omituinen tapa puhutella isää uusiintuu hieman myöhemmin.

[144] pappeinsadun — Wallensteinia vihaavan papiston keksimän huhun.

[145] Schafgotsch — Ratsuväenkenraali vapaaherra Johann Ulrich von Schaffgotsch oli Wallensteinin kiihkeimpiä kannattajia. Wallensteinin kuoltua hänet valtionkavaltajana mestattiin.

[146] Kinsky — kreivi Wilhelm Kinsky, Terzkyn lanko. Sai surmansa Egerin illallisilla 1634 yhdessä Terzkyn, Illon ja Neumannin kanssa.

[147] Saganin ja Glatzin — nämä Schlesiassa olevat ruhtinaskunnat.

[148] koukun — Octavio antaa vihjauksen Maxin ja Theklan välisen rakkaudensuhteen käyttämisestä Wallensteinin suunnitelmien hyväksi.

[149] elossa seisoisi et sivullani — Wallenstein olisi sinut kavalluksensa todistajana raivannut tieltään.

[150] Ei luota kenraalluutnantti — nim. kreivi Gallas.

[151] Linzissä — Linz on Ylä-Itävallan pääkaupunki.

[152] Frauenbergiss' — Frauenberg on eteläisen Böömin kaupunkeja.

[153] lippuetta — Lippue vastaa nykyistä komppaniaa tai eskadroonaa.

[154] kapusiinimunkit avasi — Kapusiinimunkit olivat — niinkuin hengellinen sääty yleensä — keisarin kannattajia ja Wallensteinin vihamiehiä.

[155] räjähtää — nim. kun ruutisäiliö syttyy.

[156] ystävästä — Wallensteinista.