WILHELM TELL

Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.

FRIEDRICH VON SCHILLER

Suomentanut Eino Leino

Otava, Helsinki, 1907.

Tampereen Sanomain Osakeyhtiön kirjapaino.

HENKILÖT:

HERMANN GESSLER, Schwyzin ja Urin valtavouti. WERNER, vapaaherra von Attinghaus, lippuherra. ULRICH von RUDENZ, hänen sisarenpoikansa.

Schwyzin miehiä: WERNER STAUFFACHER KONRAD HUNN ITEL REDING HANS MAUER JÖRG HOF ULRICH SCHMIED JOST WEILER

Urin miehiä: WALTER FÜRST WILHELM TELL RÖSSELMANN, pappi PETERMANN, lukkari KUONI, paimen WERNI, metsästäjä RUODI, kalastaja

Unterwaldin miehiä: ARNOLD MELCHTAL KONRAD BAUMGARTEN MEIER SARNILAINEN STRUTH WINKELRIED KLAUS FLÜE BURKHART BÜHEL ARNOLD SEVA PFEIFFER LUZERNILAINEN

KUNZ GERSAULAINEN. JENNI, kalastajapoika. SEPPI, paimenpoika. GERTRUD, Stauffacherin puoliso. HEDWIG, Tellin puoliso, Fürstin tytär. BERTA von BRUNECK, rikas perijätär.

Talonpoikais-naisia: ARMGARD MECHTHILD ELSBETH HILDEGARD

Tellin pojat: WILHELM WALTER

Palkkasotureita: FRIESSHARDT LEUTHOLD

RUDOLF HARRAS, Gesslerin tallimestari. JOHANNES PARRICIDA, Schwabin herttua. STÜSSI, pellonvartia. URIN HÄRKÄ. VALTAKUNNAN AIRUT. TYÖVOUTI. MESTARI STEINMETZ, KISÄLLEJÄ ja APULAISIA. JULKINEN KUULUTTAJA. ARMELIAITA VELJIÄ. GESSLERIN ja LANDENBERGIN ratsumiehiä. MAAMIEHIÄ, VAIMOJA ja LAPSIA eri maakunnista

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vierwaldstätter-järven ranta, korkea ja kallioinen, Schwyziä vastapäätä.

Järvi muodostaa poukaman; maja lähellä rantaa. Kalastajapoika soutaa purressaan. Järven tuolla puolen näkyvät Schwyzin kylät, talot ja viheriöivät niitut kirkkaassa päivänpaisteessa. Vasemmalla katsojasta piirtyvät Haken-vuoren huiput, pilvien saartamina. Oikealla etäisimmässä taustassa jäävuoret. Jo ennen kuin esirippu nousee, kuuluu paimenloilun sävel (Kuhreihen) ja karjankellojen sopusointuinen kilinä, joka vielä jatkuu hetkisen avatullakin näyttämöllä.

KALASTAJAPOIKA (laulaa purressaan).

Paimenloilun sävel.

Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy, poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy, hän helkkehen kuulee kuin huilujen ois, kuin enkelikuorot maill' Edenin sois. Hän herää, jo autuutta ahmaisee, hänen rintaansa lainehet huuhtoelee. Soi aalloista ääni: mies nuor', ole mun! Ma nukkujan noudan jo nuorena sun.

PAIMEN (vuorella).

Sävel: toisinto edellisestä.

Kesä keikkuen läks, jäi laitumet huoleen. Syys saa, kotipuoleen jo paimenet käy. Me vuorille lähdemme, taas täällä näymme, käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme, kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu, runot raikuu ja tohisee toukojen kuu. Kesä keikkuen läks, jäi laitumet huoleen. Syys saa, kotipuoleen jo paimenet käy.

ALPPI-AMPUJA (näkyy vastakkaisella kallionkielekkeellä).

Sävel: toinen toisinto.

Jyly vuorilla käy, epävarma on tie, ei pelkää, ken alppi-ampuja lie, hän uljaana astuu, on ympäri jää, kevät ei kuki, virpi ei vihreäpää. Hänen allansa on meri usmainen ain, hälle maailma on rako pilvien vain, hän ihmisten kaupungit unhoittaa, mikä luonnon on muoto ja kukkiva maa.

(Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien varjot kiitävät yli tienoon.)

Ruodi, kalastaja, tulee majasta. Werni, metsästäjä, astuu kalliolta. Kuoni, paimen, tulee maito-astia olallaan. Seppi, hänen apurinsa, seuraa häntä.

RUODI. Nopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa jo saapuu vuoren ukko, kumeasti Firn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein ja viimaa jäistä puhuu Wetterloch. Me myrskyn saamme.

KUONI. Saamme sateen myöskin. Syö karja heinää, koira maata kuopii.

WERNI. Sukeltaa vesikana, hyppii kalat. Me rajuilman saamme.

KUONI (apurilleen). Katso, Seppi, ett'ei vain karja pääse karkuun.

SEPPI. Tunnen ma kelloistansa mustan Muurikin.

KUONI. Siis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.

RUODI. On teillä, paimen, kauniit karjankellot.

WERNI. Ja kaunis karja myös. Se omanneko?

KUONI. Niin rikas en, — on karja Attinghausin, mun arvon herrani. Ma kaitsen sitä.

RUODI. Kas, kuinka kaunis tuon on kaulanauha!

KUONI. Se olevansa tietää kellokas; jos pois sen otan, syönnistään se lakkaa.

RUODI. Loruja! Tuhma luontokappale —

WERNI. On järkeä myös luontokappaleilla. Me tiedämme sen, kauriin ajelijat. Niill' laitumillaan ain on vartia, mi korvaa heristää ja kimakasti varoittaa, koska saapuu joutsimies.

RUODI (paimenelle). Kotiinko?

KUONI. Syötetty on alpin ruoho.

WERNI. Iloista palaamista!

KUONI. Teille samaa; palata ain ei teidän retkiltänne.

RUODI. Mies juosten tänne tulee.

WERNI. Tunnen hänet: Baumgarten Alzellista.

Konrad Baumgarten (syöksyy esiin hengästyksissään).

BAUMGARTEN. Pursimies! Jumalan tähden, tänne venhe!

RUODI. Mitä? No, noh, mi kiire?

BAUMGARTEN. Yli viekää minut! Vesille vene! henki vaarassa on.

KUONI. Maamies, mi teidän on?

WERNI. Ken ajaa teitä?

BAUMGARTEN (kalastajalle). Ah, joutuin, joutuin! Kantapäilläni maavoudin ratsaat ovat. Mennyt mies ma olen, jos he minut kiinni saavat.

RUODI. Miks ahdistavat teitä ratsumiehet?

BAUMGARTEN. Mua ensin auttakaa, ma kerron sitten.

WERNI. Verissä olette. Mit' tapahtuu?

BAUMGARTEN. Rossbergin vouti keisarillinen —

KUONI. Tuo sudenruoka! Hänkö ajaa teitä?

BAUMGARTEN. Hän on nyt vaaraton. Ma tapoin hänet.

KAIKKI (peljästyen). Mit' teitte? Luoja teitä armahtakoon!

BAUMGARTEN. Tein, mit' ois tehnyt joka vapaamies mun sijassa. Tein koti-oikeutta ma herjaajalle kunnian ja vaimon.

KUONI. Siis kunniaanne loukkas linnanvouti?

BAUMGARTEN. Hän täyttänyt ei pahaa aikomustaan, sen kunnon kirveeni ja Herra esti.

WERNI. Te hyvin teitte; siit' ei kukaan soimaa.

KUONI. Siis palkkansa sai konna. Sen hän kauan kansalta ansainnut on Unterwaldin.

BAUMGARTEN. Tekoni tunnetaan; mua ajetahan — puhuissa — Luoja auta! — aika kuluu —

(Ukonjyrinää.)

KUONI. Nopeesti, lautturi! Mies yli saata!

RUODI. Ei käy. Jo rajuilma alkaa. Teidän on varrottava.

BAUMGARTEN. En voi vartoa. Ah, Herra! Joka hetki surmaa uhkaa.

KUONI (kalastajalle). Jumalan nimeen! Lähimmäistäs auta! Voi sama jokaiselle sattua.

(Myrskyä ja ukkosta.)

RUODI. Käy hirmutuuli, järvi kuohuu, näätte — En vastaan myrskyä voi purtta viedä.

BAUMGARTEN (syleillen hänen polviaan). Teit' auttaa Herra, jos mua armahdatte —

WERNI. Hänt' auta, pursimies! On hengen hätä.

KUONI. Hän isä on ja häll' on vaimo, lapset.

(Jatkuvia ukonjyräyksiä.)

RUODI. On henki mullakin, myös vaimo, lapset. Te nähkää, kuinka hyrsky pauhaa, kuinka veen kohu käy ja kurimukset kuohuu; nyt järven voimat liikkuu pohjaan saakka. Halulla auttaisin ma kunnon miestä; mut on se mahdotonta, itse näätte.

BAUMGARTEN (vielä polvillaan). Niin vainolaisen valtaan joudun, polo, lähellä, eessä pelastuksen ranta! Tuoss' on se! Voin sen silmin saavuttaa, myös sinne kantaa kaiku äänen, tuossa on pursi, saattais sinne viedä minut, ja avutonna, kurja, kuolen tähän!

KUONI. Ken tuossa kiiruhtaa?

WERNI. Tell Bürglistä.

TELL (tulee jousi kädessä). Ken on tuo mies, mi apuanne anoo?

KUONI. Hän on Alzellista. Hän kunniaansa puolusti, tappoi kuninkaallisen Rossbergin linnanvoudin, tuon suurkonnan — nyt häntä ajavat maavoudin ratsaat. Hän purtta pyytää yli päästäkseen; mut lautturi ei myrskyyn mennä tohdi.

RUODI. Kas, siin' on Tell, hän myös on pursimies, hän todistaa, nyt voiko matkaan käydä.

TELL. Jos hätä on, voi kaiken uskaltaa.

(Ankaria ukonjyräyksiä. Järvi hyrskyää yli äyräittensä.)

RUODI. Mun syöstä pitäis tuohon hornan kitaan? Tee sit' ei kukaan, joll' on järki päässä.

TELL. Mies kelpo miettii viimeks itseään. Sa Luojaan turvaa, avutonta auta!

RUODI. Mukava neuvoa on maalta käsin. On tässä pursi, tuossa järvi. Mene!

TELL. Voi aalto armahtaa, mut ei maavouti. Koeta, pursimies!

PAIMENET ja METSÄSTÄJÄ. Hänt' auta! Auta!

RUODI. Hän vaikk' ois veljeni, vaikk' oma lapsi, en auttaa voi. On tänään Simonin ja Judan päivä. Järvi uhrin vaatii.

TELL. Täss' ovat puheet turhat. Aik' on tärkki, mies autettava on. Siis, pursimies: tahdotko lähteä?

RUODI. Ei, en, en minä.

TELL. Jumalan nimeen sitten. Pursi tänne! Mun heikko voimani siis kokeen tehköön.

KUONI. Haa, uljas Tell!

WERNI. Se hänen tapaistansa!

BAUMGARTEN. Tell, enkelini, pelastajani!

TELL. Vallasta voudin pelastan ma teidät, hädästä myrskyn täytyy toisen auttaa. Parempi toki käsiin Jumalan kuin ihmisten on teidän tulla.

(Paimenelle.) Maamies, jos kuolen, vaimoani lohduta! Tein, mit' en voinut tekemättä jättää.

(Rientää purteen.)

KUONI (kalastajalle). Merellä mestari te ootte. Mitä Tell tohti, tekö ette uskaltanut?

RUODI. Kuin Tell, ei tekis miehet parhaatkaan. Vuorilla kaht' ei hänen vertaistansa.

WERNI (on kiivennyt kalliolle). Hän purren lykkää. Kas, se kuinka kiikkuu! Jumala, turvaks tule uljaan miehen!

KUONI (rannalla). Lyö aallot yli — nää en enää heitä. Kas, tuoss' on taas! Kas, kuinka voimakkaasti hän purren ohjaa ohi rantahyrskyn.

SEPPI. Maavoudin ratsaat tulee täyttä laukkaa.

KUONI. Tott' tosiaan! Se hädäss' oli apu.

Joukko Landenbergin ratsumiehiä.

1:nen RATSUMIES. Murhaaja tänne, jonka piilotitte!

2:nen RATSUMIES. Hän tänne tuli. Kaikk' on kätköt turhat.

KUONI ja RUODI. Ket' tarkoitatte?

1:nen RATSUMIES (huomaa purren). Helvetti! Mi tuo on?

WERNI (ylhäältä). Hän purress' onko, jota etsitte? Mars, joutuin! Kenties vielä kiinni saatte.

2:nen RATSUMIES. Hän pakoon pääsi.

1:nen RATSUMIES (paimenelle ja kalastajalle). Teidän avullanne! Sen saatte maksaa! — Majat polttakaa, tuhotkaa karjat, lyökää, hävittäkää!

(Nelistävät pois.)

SEPPI (syöksyen jälestä). Lampaani!

KUONI (seuraa). Voi mua, voi mun karjojani!

WERNI. Nuo konnat! Ryövärit!

RUODI. Vanhurskas taivas, kons' saapuu pelastaja maahan tähän?

(Seuraa heitä)

TOINEN KUVAELMA.

Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla. Maantie ja silta.

Werner Stauffacher ja Pfeiffer Luzernilainen tulevat keskustellen.

PFEIFFER. Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher, ei Itävalta, — jos voi välttää sitä — vaan valtakunta isäntänne olkoon. Jumala turvaks vapautenne vanhan!

(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)

STAUFFACHER. Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä te vieraani, ma Luzernissa teidän.

PFEIFFER. Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy. — Vouteinne kiristystä, kitsautta ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa, se kärsikää! Voi tulla muutos pian, myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan jos kuulutte, sen ootte iki-omat.

Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa Gertrud, asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.

GERTRUD. Niin vakaa miksi? En sua tunne enää. Jo päiväkaudet nähnyt vaieten otsallas olen raskaan synkkämielen. Sydäntäs painaa suru hiljainen. Se mulle usko! Vaimos oma olen ja puolen murheestasi vaadin myös.

(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)

Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka! Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet on aitat, karjalaumat laajat, tuotu hepojen välkkyvien varsat ovat vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa, paikoissa mieluisissa talvehtimaan. On talos tuossa, rikas niinkuin linna; uus on se tehty ydinpuusta, tarkan rakettu mukaan kulmamitan, luodin; kotoiset paistaa isot ikkunat, on seinä kilvin kirjaeltu, lausein myös viisain, joita lukee matkamies ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.

STAUFFACHER. Lujana seisoo talo, tehty hyvin, mut pohja pettää, ah, ja perustus!

GERTRUD. Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!

STAUFFACHER. Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin, ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn, niin tuli Küssnachtista, linnastaan, miestensä kera vouti ratsastaen. Tään talon eteen pysähtyi hän, minä nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii, nyt kävin vastaan käskijätä, joka ylhäistä tuomar'valtaa keisarin maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?" huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä. Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo on keisarin, mun herrani, ja teidän, mut minun läänini." — Hän jatkoi silloin: "Sijassa keisarin ma tääll' oon herra, en salli, että moukka rakentaa taloja täällä ominpäinsä, elää vapaasti kuin ois itse herra maassa: sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen." Noin lausui, ratsasti pois korskeana. Jäin siihen murhemielin miettimähän ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.

GERTRUD. Mun rakas herrani ja mieheni! Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan? Lie suotta tytär Ibergin en jalon, tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot istuimme kehräten yöt pitkät, koska kokoutui taaton koissa kansan päät; lukivat julki kantakirjoja muinaisten keisarein ja järkevästi maan hyvää miettivät ja tarinoivat. Kultaista sanaa monta kuulin siinä, min viisas miettii, sitä toivoo hyvä, ja kaikki hiljaa painui sydämeen. Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä, mi sua painaa, ammoin tiennyt olen. — Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo, kun este olet, ettei taivu Schwyz sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy vakaana valtakunnan puolla, niinkuin es'isät arvoisat on pysyneet. — Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!

STAUFFACHER. Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.

GERTRUD. Sua kadehtii hän, koska vapaana vapaalla elät esi-isäis maalla, — näät hän on maaton. Sulle läänittänyt sen keisar' on ja valtakunta; näyttää sen voit kuin alusmaansa valtaherra. Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan hän talossaan vain poika nuoremp' on, muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa. Siks onnea hän joka kunnon miehen kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo. On sulle ammoin vannonut hän turman — viel' elät vammatonna. Vartoa aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy? Mies viisas varaa itsensä.

STAUFFACHER. Mit' tehdä?

GERTRUD (astuen lähemmäksi). Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki Schwyzissä kunnon miehet valittaa maavoudin raivoa ja ahneutta. Myös tuolla, usko, Unterwaldissa ja Urissa ies sama painaa, sama väsymys on sen kovaan kantamiseen — näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg tuo rietas riehuu järven tuolla puolen — ei saavu sieltä kalapursi tänne, mi uutta turmantyötä kertois ei ja voutein uutta väkivaltaa virkkais. Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla on tahto rehellinen, tuumisitte nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta. Jumala teit' ei varmaan ylen-anna ja oikeata auttaa asiaa. Sull' eikö ketään Uriss' ystävää, avata jolle voisit sydämesi?

STAUFFACHER. Ma tunnen monta kunnon miestä tuolla ja arvon herraa, jotka ystäviä (Nousee ylös.) minulle ovat. Mutta vaimo, minkä aatteiden vaarallisten myrskyn nostat tyynessä rinnassani! Sisimpäni eteeni käännät päivänvaloon; mitä epäsin itse miettimästä hiljaa, sa kielin kevein lausut rohkeasti: oletko harkinnut, mua mihin neuvot? Aseiden kalskeen sekä riidan hurjan sa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen. Me, heikko paimenkansa, tohtisimme maailman herrain kanssa taistoon käydä? He vartovat vain hyvää tekosyytä maa raukan tämän päälle päästääksensä sotaisen ylivoiman hurjat laumat ja voiton oikeudella vallitakseen ja oikeutetun rangaistuksen syyllä meilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.

GERTRUD. Te myöskin ootte miehiä, myös teillä on kirveet; apu rohkean on Herra.

STAUFFACHER. Ah, vaimo! Hirmu hillitsemätön on sota; karjat, paimenet se kaataa.

GERTRUD. On kärsittävä, minkä taivas sallii; mut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.

STAUFFACHER. Tää talo vasta tehty on sun riemus; poroksi sota suunnaton sen polttaa.

GERTRUD. Tavara ajallinen jos mua sitoo, ma itse heitän siihen kekäleen.

STAUFFACHER. Sa uskot ihmisyyteen; säästä sota ei lasta, joka nukkuu kehdossaan.

GERTRUD. Taivaassa syyttömäin on ystävä; sa eteen katso, älä taakses enää!

STAUFFACHER. Me miehet voimme kuolla kunnialla; mut mikä kohtaloksi teidän tulee?

GERTRUD. On viime vaalin valta heikoimmalla; ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.

STAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä). Ken poven moisen painaa povelleen, hän riemuin kotilieden eestä sotii, ei ylivoimaa valtiasten säiky. Jalalta seisovalta Uriin lähden; siell' elää ystäväni Walter Fürst, mi miettii näistä ajoista kuin minä. Myös kohtaan siellä jalon lippuherran von Attinghausin; vaikka ylhäinen, hän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa. Ma neuvottelen heidän kanssaan, kuinka maan vihollista torjuttava on. Hyvästi! Ohjaa poissaollessani taloa niinkuin mieles viisas käskee. Hurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee, munkille, joka kokoo luostarilleen, suo apu ynnä ruoka runsas. Piile Stauffacherin ei talo. Äärimmäisnä tien vapaan varrella se seisoo, turva ja suoja kaikkein maata matkaavaisten.

Samalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy Wilhelm Tell Baumgartenin kanssa etualalla.

TELL (Baumgartenille). Te ette enää mua tarvitse. Nyt taloon tuohon menkää, siinä asuu Stauffacher, isä ahdistettujen. Kas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!

(Lähestyvät häntä.)

KOLMAS KUVAELMA.

Avoin paikka Altorfin luona.

Kukkulalla taustassa näkyy linnanrakennus, joka jo on niin pitkälle ehtinyt, että kokonaisuuden muoto käy esille. Taempi puoli on valmis; etummaista juuri rakennetaan, telineet ovat vielä pystyssä, työmiehet kulkevat niitä ylös ja alas. Korkeimmalta harjalta riippuu katonkattaja. Kaikki työssä ja liikkeessä.

Työvouti. Mestari Steinmetz. Kisällejä ja Apulaisia.

TYÖVOUTI (hoputtaa sauvallaan työväkeä). Nopeesti! Ei niin pitkä lepo! Tänne kivet ja kalkki ynnä muurisavi, ett' tullessaan maavouti menestyneen työn nähdä sais. Kuin kilpikonnat käydään.

(Kahdelle apulaiselle, jotka kantavat kuormaa.)

Tuo onko taakka? Kaksinkerroin pankaa! Kuin vorot aikaa täällä varastatte.

1:nen KISÄLLI. On sentään kovaa, että itse saamme me kivet kantaa vankilaamme omaan.

TYÖVOUTI. Mi murina? On huono kansa tämä, se kelpaa lehmiään vain lypsämään ja käymään laiskan lailla vuoristossa.

VANHA MIES (levähtää). En jaksa enää!

TYÖVOUTI (pudistaa häntä). Työhön, vanhus! Joutuin!

1:nen KISÄLLI. Teill' eikö ole sisälmyksiä, kun vanhusta, mi tuskin käydä taitaa, noin ahdistatte?

MESTARI STEINMETZ ja KISÄLLIT. Se on armotonta!

TYÖVOUTI. Ei kuulu teihin se; teen ammattini.

2:nen KISÄLLI. Mut nimen minkä linna saap' on, jota nyt rakennamme?

TYÖVOUTI. Urin lukko nimi oleva on sen; teidät orjuuttaa se.

KISÄLLIT. Kuin? Urin lukko?

TYÖVOUTI. Nauramist' ei siinä!

2:nen KISÄLLI. Tää linnapaha lukitseisko Urin?

1:nen KISÄLLI. Sen tiedän, monta moista myyränpesää saa panna päällekkäin, jos tulla mieli niin korkea kuin vähin Urin vuori!

(Työvouti menee taustaan.)

MESTARI STEINMETZ. Vasaran viskaan järveen syvimpään, tään auttajani kirotussa työssä!

Tell ja Stauffacher tulevat.

STAUFFACHER. Ah, etten eläis moista nähdäkseni!

TELL. Ei täällä hyvä. Käymme eteenpäin.

STAUFFACHER. Tää Uri onko, vapauden maa?

MESTARI STEINMETZ. Oi, herra, tornikellarit kun ensin te näkisitte! Niin, ken siellä asuu, ei hälle enää kukko koskaan kieku.

STAUFFACHER. Jumala!

STEINMETZ. Nähkää sivupylväät nämä! Ne seisoo niinkuin ijäisyyttä varten.

TELL. Min koura kohotti, voi koura murtaa.

(Osoittaen vuorille.)

Vapauden huoneen meille Luoja loi.

Kuuluu rummun ääni, saapuu miehiä, jotka kantavat hattua tangon päässä. Kuuluttaja seuraa heitä, vaimot ja lapset tunkeilevat hälisten.

1:nen KISÄLLI. Mik' ääni rummun? Kuulkaa!

MESTARI STEINMETZ. Mik' on mieli tään narrin-ilveen ja tuon tankohatun?

KUULUTTAJA. Nimessä keisarin!

KISÄLLIT. Kah, kuulkaa, kuulkaa!

KUULUTTAJA. Te hatun näätte tämän, Urin miehet! Se pannaan pitkän pylvään päähän, keskeen Altorfin, kohdalle sen korkeimmalle; näin on maavoudin tarkoitus ja tahto: tää hattu saakoon saman kunnian kuin hän. Päin paljain, polvin notkistetuin on sitä tervehdittävä. Voi siitä kuningas tuta kuuliaisensa. Ken käskyä ei tottele, hän hukkaa henkensä, tavaransa valtiaalle.

(Kansa nauraa, rumpu käy, he menevät ohitse.)

1:nen KISÄLLI. Mink' uuden häväistyksen meille vouti nyt mietti! Hattuako kunnioittaa! Ken moisesta on koskaan kuullut ennen?

MESTARI STEINMETZ. Hatunko eessä meidän polvistua! Hän leikkii vakavanhain miesten kanssa.

1:nen KISÄLLI. Ois edes kruunu keisarin! Mut hattu vain Itävallan! Näin sen riippuvaksi ma päällä lääniherran istuimen.

MESTARI STEINMETZ. Kavahtakaa! On Itävallan hattu vain ansa meidät Itävaltaan liittää!

KISÄLLIT. Mies kunnian ei kukaan suostu moiseen.

MESTARI STEINMETZ. Me sopikaamme siitä kaikkein kanssa.

(Menevät taustaan.)

TELL (Stauffacherille). Teill' on nyt selko. Jääkää hyvästi!

STAUFFACHER. Te kunne riennätte? Ah, älkää menkö!

TELL. Kotini kaipaa isää. Hyvästi.

STAUFFACHER. Tää sydän täys on teille haastaaksensa.

TELL. Sanoista kevene ei raskas sydän.

STAUFFACHER. Tekoihin saattaa sanat voivat meitä.

TELL. Nyt teko ainut on vait olla, kestää.

STAUFFACHER. Myös sietämätön onko siedettävä?

TELL. Ei kauan kestä hirmuhallitus. Jos kuiluistaan Föhn nousee, sammutetaan takassa tuli, laivat valkamiinsa nopeesti rientävät ja vahingotta maan yli henki mahtava tuo käy. Kotona kukin hiljaa eläköön; kernaasti rauha suodaan rauhaisalle.

STAUFFACHER. Luulette?

TELL. Kyy ei pistä ärtymättä. He varmaan väsyvät jo itsestään, maat nähden eessään tyynet, levolliset.

STAUFFACHER. Voisimme paljon, jos me yhtyisimme.

TELL. Helpompi yksin päästä aallon alta.

STAUFFACHER. Niin kylmä asialle yhteiselle?

TELL. Jokainen varma vaan on itsestään.

STAUFFACHER. Yhdessä heikotkin on voimakkaita.

TELL. Mut voimakas on yksin voimakkain.

STAUFFACHER. Siis teihin luottaa isänmaa ei saata, jos hätäpuolustukseen ryhtyy se?

TELL (ojentaa hänelle kätensä). Tell lampaan kadonneen tuo syvyydestä ja ystäviltään avun epäisikö? Mut mitä teettekin, en neuvotella siit' tahdo; voi en valikoida kauan, en harkita. Mut määrättyyn jos työhön mies tarpeen on, Tell kutsukaa! Hän tulee.

(Menevät eri tahoille. Rakennuksen ympärillä äkillinen melu.)

MESTARI STEINMETZ (rientää sinne). Mik' on?

1:nen KISÄLLI (tulee esille, huutaa). On maahan syössyt kattaja.

Berta seurueineen.

BERTA (rientää esille). Hän onko musertunut? Juoskaa! Joutuin! Apua, jos voi auttaa! Täss' on kultaa!

(Heittää korunsa kansan sekaan.)

MESTARI STEINMETZ. Kullasta kaikk' on teille myötävänä! Jos isä temmattu on lapsiltansa, mies vaimoltaan ja valitus maan täyttää, kullalla korvaavanne luulette hyväksi taas sen. Menkää! viekää kulta! Olimme iloisia ihmisiä, te epätoivon toitte maahan tähän.

BERTA (työvoudille, joka palajaa) Elääkö hän?

(Työvouti antaa päinvastaista tarkoittavan merkin.)

Oh, turman linnaa! Kiroin se tehtiin, kirous asuva on siinä.

(Poistuu.)

NELJÄS KUVAELMA.

Walter Fürstin asunto.

Walter Fürst ja Arnold Melchtal astuvat esiin eri puolilta.

MELCHTAL. Ah, Walter Fürst —

WALTER FÜRST. Jos meidät yllätettäisi Vakoojat meitä ympäröivät.

MELCHTAL. Mitään ei sanaa Unterwaldista? Ei mitään mun isältäni? Kauempaa en kestä kuin vanki maata täällä toimetonna! Mit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien tääll' lailla murhaajan mun piilläkseni? Mieheltä, joka härkävaljakkoni upean silmieni eestä ottaa maavoudin käskyst' aikoi julkeasti, katkaissut sauvallani sormen olen.

WALTER FÜRST. Olette nopsa liian. Mies ol' voudin; hän esivaltanne ol' lähettämä. Olitte sakkoon langetettu; teidän ois ollut sakkoon vaiti suostuttava.

MELCHTAL. Sanoja ollut oisko siedettävä tuon lurjuksen: "Jos moukka tahtoo syödä, niin itse auran eessä astukohon." Sydäntä viilsi, kun hän härkäparin tuon kauniin riisui; kumeasti mylvi ja näytti sarviaan ne niinkuin ollut ois tunne niillä tästä vääryydestä. Mun viha silloin valtasi vanhurskas, en ollut herra itseni, ja löin.

WALTER FÜRST. Sydäntä omaa tuskin hillitsemme; kuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?

MELCHTAL. Mua säälittää vain isä. Hoitamista hän tarvitseis ja etäällä on poika. Vapautta on hän sekä oikeutta ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa. Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat, ei hällä turvaa häväistyksiltä. Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.

WALTER FÜRST. Vain vartokaa nyt kärsivällisesti, siks kunnes Unterwaldista saa sana. Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä maavoudin airut on se. Sisään! Teidät Urissa saavuttaa voi Landenberg, sill' liitoss' ovat sortajat.

MELCHTAL.

He opin siin' antavat myös meille.

WALTER FÜRST. Menkää! Kutsun takaisin teidät, kun on turvallista.

(Melchtal menee sisälle.)

Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle, mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa? Jokainen oven avaus tuo turmaa; petos ja vilppi väijyy kaikkialla, kotien sisimpäänkin tunkeutuvat kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis oville laittaa reikelit ja lukot.

Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin. Werner Stauffacher astuu sisälle.

Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras todella kallis. Arvokkaampi mies ei vielä kynnyksen tään yli käynyt. Tervehdin teitä alle kattoni. Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä täält' ootte?

STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle). Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.

WALTER FÜRST. Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä, niin sydän lämpenee, kun teidät näkee. Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva, vaimonne viehättävä, viisas tytär lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki maan saksalaisen matkamiehet, joiden tie etelään käy ohi Meinrad-kirkon, kehuvat huonehenne vierasvaraa. Nyt juuri Flüelistä tuletteko? Jotakin ootteko jo nähneet täällä te ennen kuin tään oven aukaisitte?

STAUFFACHER (istuu). Näin linnaa uutta rakennettavan, mi ei mua miellyttänyt.

WALTER FÜRST. Ystäväni, yhdellä katseella te kaikki näitte.

STAUFFACHER. Urissa moist' ei ole koskaan ollut, ei ihmismuistiin mitään linnaa; luja muu ollut maja täällä ei, vain hauta.

WALTER FÜRST. Vapauden hauta on se; nimititte sen oikein.

STAUFFACHER. Herra Walter Fürst, en tahdo salata teiltä, turhan vuoks en tule; mua surut suuret painaa. Sorto jäi kotiini, sorron myöskin täältä löydän. Ei sietää enää voi, mit' tapahtuu, mut näy ei loppua tään vaivan. Vapaa on aina Sveitsi ollut, tottuneita olemme täällä hyvään kohteluun. Tällaista viel' ei maassa nähty koskaan niin kauan kuin on paimen vuorta käynyt.

WALTER FÜRST. Niin, kuulumattomat on maassa olot; myös jalo herra Attinghaus, mi nähnyt on ajat vanhat ja ne muistaa, sanoo tät' ettei enää ole sietäminen.

STAUFFACHER. Myös Underwaldissa on ahdistus ja kovin kärsitään. Tuo konna, joka Rossbergiss' asui, vouti keisarin, himoitsi hedelmätä kiellettyä; Baumgartenin alzellilaisen naista hän tahtoi tekoon sopimattomaan, mies kirveellä löi kuoliaaksi hänet.

WALTER FÜRST. O, oikeat on Herran tuomiot! Baumgarten, sanoitte. Mies vaatimaton! Hän pelastettu lie? Lie turvassa?

STAUFFACHER. Vävynne saattoi hänet järven poikki; Steinissä luonani nyt kätken häntä. Mut hirveämpää vielä kertonut Sarnista mulle sama mies on; sydän jokaisen kunnon miehen vuotaa verta.

WALTER FÜRST (tarkkaavaisena). Mit' on se?

STAUFFACHER. Melchtalissa, siinä, missä tie Kernsin käy, mies kelpo asuu; hänen nimensä Heinrich Haldilainen on. Sanansa kokouksissa paljon painaa.

WALTER FÜRST. Ken hänt' ei tuntis? Mit' on tapahtunut?

STAUFFACHER. Sakotti poikaa hänen Landenberg viasta pienestä ja auran eestä riisutti pojan parhaan härkäparin; löi poika huovia ja pakoon pääsi.

WALTER FÜRST (suurimmassa jännityksessä). Mut isä, sanokaa, kuin hälle kävi?

STAUFFACHER. Kutsutti isän luokseen Landenberg ja vaati poikaa hältä kohta ilmi; kun toden mukaan vannoi vanha mies hän ettei paenneesta tiennyt mitään, käsketti vouti esiin pyövelit —

WALTER FÜRST (hypähtää ylös ja tahtoo viedä hänet huoneen toiselle puolen). Ei enempää.

STAUFFACHER (korottaen äänensä). "Jos poik' on päässyt pakoon, sa mulla oot!" Hän maahan heitettiin, terävä rauta silmät hältä puhkas —

WALTER FÜRST. Jumala taivaan!

MELCHTAL (syöksyy esiin). Silmät, sanoitteko?

STAUFFACHER (hämmästyneenä Walter Fürstille). Ken on mies nuori?

MELCHTAL (tarttuu häneen kuumeentapaisella kiihkolla). Silmät? Puhukaa!

WALTER FÜRST. O, poika onneton!

STAUFFACHER. Ken on hän?

(Walter Fürst tekee merkin hänelle.)

Se on hänen poikansa? Vanhurskas Herra!

MELCHTAL. Molemmat silmätkö? Ja poissa olla mun täytyy!

WALTER FÜRST. Kestäkää se niinkuin mies!

MELCHTAL. Mun tähteni, mun tähden rikokseni! Sokea siis? Siis aivan sokko?

STAUFFACHER. Te sanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän, ei aurinkoa enää nää hän koskaan.

WALTER FÜRST. Poloista säälikää!

MELCHTAL. Ei koskaan, koskaan!

(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten toisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)

On silmäin valo kaunis taivaan lahja! Valosta elää joka olento, valosta luodut kaikki riemuitsevat; myös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon. Ja hän, hän yössä ijäisessä istuu, virvoita hänt' ei enää niitut vihreet, ei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa hän kukkuloiden kimmeltävien! Ei ole kuolo mitään, mutta elää, ei nähdä, se on onnettuus. Miks mua niin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää, mut yhtään voi en sokealle antaa isälle, vähintä en välkähdystä sen valomeren, mua mi huikaisee.

STAUFFACHER. Surunne suurentaa mun täytyy vielä, vaikk' oisi lohdun aika. Muutakin isänne kaipaa, kaikki hält' on viety, ei hälle vouti jättänyt kuin sauvan ovelta ovelle sen kanssa käydä.

MELCHTAL. Siis sauva vaan jäi sokealle! Kaikki siis viety, myöskin valo auringon, tavara yhteinen tuo köyhimpäinkin. Mua älkää vaatiko nyt viipymähän! Mi kurja pelkuri ma ollut olen, kun omaa turvaa olen aatellut, en sinun, en sun päätäs kallista, mi pantiksi jäi käsiin huonon miehen! Pois varovaisuus arka! Muut' en mitään nyt mieti, kostoa vain hurmehista. Mun sinne täytyy — kenkään ei saa estää — isäni silmät voudilta ma vaadin. Kaikista hänen joukoistansa esiin ma etsin hänet. Hengestäin en huoli, jos hänen vereensä vain sammuttaa saan tuskan tään ma kuuman, äärettömän.

(Tahtoo mennä)

WALTER FÜRST. Te jääkää! Mitä voitte häntä vastaan? Samissa istuu hän ja linnastansa vihaanne voimatonta pilkkaa vaan.

MELCHTAL. Ja vaikka asuis hän jääpalatsissa Schreckhornin taikka korkeammalla, miss' istuu Jungfrau, ikihuntu-impi, tien hänen luokseen teen; kakskymmentä mun-mielistäni miestä nuorta murtaa nuo muurit. Jos ei mua kenkään seuraa, jos kaikki majain sekä karjain tähden te sorron alle taivutte, niin huudan vuorilta paimenet ma kokoon, kerron Jumalan vapaan taivaankannen alla, miss' sydän miehen terve, mieli reipas, nää kauhut heille kuulumattomat.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Asiat kärjistyvät. Varrommeko viel' äärimmäistä —

MELCHTAL. Mikä äärimmäinen voi olla eessämme, kun silmän tähti ei enää varma ole kuopassaan? Meill' eikö turvaa? Miksi jännittämään opimme jousta? Miksi heiluttamaan kirvestä? Epätoivon tuskass' on Jok' olennolla hätäpuolustus. Väsynyt pysähtyy myös peura, puskee sarvensa peljätyt päin koiralaumaa, ja kauris vetää metsästäjän kuiluun; myös kyntöhärkä, koti-eläin kesy, toveri ihmisen, min kaulan voima ikeemme alle suopeasti suostuu, jos ärtyy, ärjähtää ja sarvin vahvoin se vihollisen viskaa pilvihin.

WALTER FÜRST. Jos kolme maata miettis kuin me kolme, jotakin ehkä jaksaisimme me.

STAUFFACHER Jos Uri kutsuu, Unterwald jos auttaa, niin liitot vanhat pitää Schwyzin mies.

MELCHTAL. Suur' Unterwaldissa on sukupuuni, jokainen riemuin hengen uskaltaa, jos toinen hälle vaan suo selkänojan. O, hurskaat isät maamme tään! Ma seison, vain nuorukainen, teidän, kokeneiden keskellä tässä, vait on vaatimaton maan kokouksissa ääneni. Mut älkää vaikk' olen nuori enkä paljon nähnyt, mun neuvoani hylkikö ja sanaa! Ei nuoruushurme hillitön mua aja, vaan tuskan tuiman vaivaloinen valta, mi kivenkin voi saada säälimähän. Te itse isät ootte, heimon päät, ja toivotte myös poikaa kelvollista, mi kunnioittais päänne pyhää lunta ja silmienne valkeutta valvois. O, vaikka itse vielä vammattomat ruumiilta, tavaralta, vaikka terveet ja kirkkaat teillä silmät päässä liikkuu, hätämme älköön teille vieras olko! Teidänkin päällä sorron kalpa häilyy. Maan kääntäneet pois Itävallast' ootte; muu ollut taattoni ei rikos; syyssä samassa ootte, kadotuksessa.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Te päättäkää; ma varmaan teitä seuraan.

WALTER FÜRST. Tahdomme kuulla, minkä jalot herrat Sillin ja Attinghaus voi neuvon antaa. Tuo nimet moiset meille ystäviä.

MELCHTAL. Mi arvokkaamp' on nimi vuoristoissa kuin teidän sekä teidän? Niihin nimiin ja niiden painoon koko kansa luottaa; on niillä maassa hyvä kaiku. Runsaan isäinne kunnon itse kartuttaneet runsaasti ootte. Miksi tarpeen tässä ois aateliset? Teemme yksin työn! josp' yksin maassa olisimme! Luulen, itsemme turvata me voisimme.

STAUFFACHER. Ei ylhäisillä hätä niinkuin meillä; se virta, joka laaksomailla vyöryy, ei vielä saavuttanut kukkuloita; mut avun varmaan antavat he, kun aseissa ensin näkevät maan kaiken.

WALTER FÜRST. Jos tuomar' Itävallan ynnä Sveitsin välillä ois, niin laki ratkaisisi. Mut sortajamme juur' on keisari ja korkein tuomarimme. Auttakoon siis Herra meitä näiden kätten kautta. Te Schwüzin miehet kokoon kutsukaa, ma Urin. Kuka kutsuu Unterwaldin?

MELCHTAL. Lähempi ken ois lähtemään kuin minä?

WALTER FÜRST. En salli sitä; ootte vieraani, mun taata täytyy teidän turvastanne.

MELCHTAL. Tiet tunnen salaiset ja vuoripolut, myös monta ystävää, ne suojan mulle ja piilon suovat vainolaisilta.

STAUFFACHER. Jumalan nimeen hänen mennä suokaa! Ei siellä ole pettäjää. On sorto niin inhottu, silt' että keinot puuttuu. Myös maata herättävä, ystäviä kokoova meille on Alzellin mies.

MELCHTAL. Kuin sanan varman saamme toisillemme tyrannein valppauden harhaan vieden?

STAUFFACHER. On hyvä kokouspaikka Brunn tai Treib, alukset kauppein missä maalle laskee.

WALTER FÜRST. Niin avoin toimemme ei tohdi olla. Minua kuulkaa. Vasemmalla, mistä Brunniin käy matka, Mythensteinin vastapäätä, salainen niittu metsikössä on; Rütliksi kutsuu sitä paimenkansa, se paikkaa raivattua merkitsee. Siin' yhtyvät maakuntain rajat, meidän (Melchtalille) ja teidän, nopeasti kantaa sinne (Stauffacherille) myös teidät kevyt pursi Schwyzin. Voimme yön aikaan autioita teitä myöten me sinne tulla, hiljaa neuvotella. Miest' uskollista kymmenen voi kukin kerallaan tuoda, miestä mielen saman, niin yhdess' yhteisistä haastelemme, päätöksen reippaan teemme Herran nimeen.

STAUFFACHER. Niin olkoon. Oikea te mulle käsi, te samoin, antakaa, ja kuin me kolme nyt miestä suoraa kädet liittoon lyömme, vilpittä tässä, niin me maata kolme tahdomme seista, turva toisillemme, yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

WALTER FÜRST ja MELCHTAL. Yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

(Seisovat vielä hetken käsi kädessä vaitiollen.)

MELCHTAL. Sokea taatto, ah, et nää, saat kuulla vapauden päivän! Koska merkkitulet leimahtaa kukkulalta kukkulalle ja lujat linnat sortajaimme sortuu, majaasi saapuva on Sveitsin riemu, korvaasi sattuva on voiton sana, ja kirkas koittaa sulle yöstä päivä.

(Eroavat)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vapaaherra von Attinghausin sukutila.

Gootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra, kahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten sauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. Kuoni ynnä kuusi miestä seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet käsissä. Ulrich von Rudenz astuu esiin ritaripuvussa.

RUDENZ. Täss' olen, eno. Mik' on tahtonne?

ATTINGHAUS. Jos sallit, talon vanhan tavan mukaan juon miehineni ensin aamujuoman.

(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)

Kedolla, metsäss' ennen myötä olin, silmällä hallitsin ma heidän työtään kuin sotaan johti heidät lippuni; nyt ruokaherra enää olla jaksan ja jos ei päivä armas etsi mua, sit' en voi enää kukkuloilta löytää. Piirissä aina ahtaammassa vitkaan lähestyn ahtahinta, viimeisintä, miss' elo kaikki lakkaa. Varjoni vain olen, kohta muuta en kuin nimi.

KUONI (ojentaen pikarin Rudenzille). On vuoro teidän.

(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)

Juokaa vaan! Se sopii. Yks malja meillä on kuin yksi sydän.

ATTINGHAUS. Menkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen puhumme myöskin asioista maan.

(Miehet menevät.)

Attinghaus ja Rudenz.

ATTINGHAUS. Nään vyötettynä, varuksissa sun, Altorfin aiot valtalinnaan?

RUDENZ. Aion, enoni, viipyä en enää voi.

ATTINGHAUS (istuu). Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle niin niukan onko ajan suonut, että enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?

RUDENZ. Nään, etten tarpeen teille täällä ole, talossa tässä olen vieras vaan.

ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä). Niin, valitettavasti, vieraaks sulle on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli! En tunne enää sua. Silkissä upeilet, kannat sulkaa riikinkukon, lyöt hartioilles punamanttelin. Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä häpeilet hänen tuttavallista.

RUDENZ. Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu; oikeuden ottamansa hältä kiellän.

ATTINGHAUS. Maa kaikki alla kuninkaan on vihan, jokaisen kunnon miehen sydän suree tään tyranniuden väkivallan vuoksi, mi meitä painaa; sua vain ei koske yhteinen murhe, sinut nähdään puolla maan vihollisten, luopuneena meistä, hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi kosien ruhtinasten suosiota, sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.

RUDENZ. On ahdingossa maa. Miks on se, eno? Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan vain yhden, helpon maksais irti päästä hetkessä koko ahdistuksesta ja saada keisari taas armollinen. Voi, teitä, jotka kansan sokaisette, niin että tosi etuaan se torjuu! Etunne oman tähden vannoumasta estätte maata Itävallalle kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet. On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra tääll' ettei enää oisi ketään herraa.

ATTINGHAUS. Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?

RUDENZ. Mun suokaa päättää, alku teidän oli! Te itse, eno, mitä näyttelette tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille kuin olla päämies, lippuherra täällä ja kera paimenien hallita? Kuin? Eikö ole valiompi vaali palvella herraa kuninkaallista, tuon loistokkaasen hovileiriin käydä, kuin olla omain verollisten veli ja oikeutta kera moukkain jakaa?

ATTINGHAUS. Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon, se ään' on houkutuksen. Korvas auki tavannut on se, mieles myrkyttänyt.

RUDENZ. En sitä salaa, viiltää sieluani vierasten pilkka, paimen-aateliksi kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä ma hiljaa maata maallani ja nähdä ainaisen arjen työssä kuihtuvan eloni kevään, sillä aikaa kuin muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo Habsburgin lippuin alla. Muualla tekoja tehdään, maineen maailma uus elää, loistaa alppein tuolla puolen; mun ruostuu kilpeni ja kypärini; ei sotatorven uljas soitto, huuto ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu, tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin; ma kuulen täällä kansanlaulut vaan ja karjankellot yksitoikkoiset.

ATTINGHAUS. Sokaistu, turhan loiston huikaisema, halveksi synnyinmaatasi! Häpeä isäisi tapaa ikihurskasta! Kaipaava olet kuumin kyynelvesin sa kerran vuoriasi kotoisia, ja sävel näiden paimenloiluin, joita nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran sun iskevä on ikävään ja tuskaan, kun maalla vierahalla soi se sulle. Ah, valtava on vaisto isänmaan! Maailma vieras, viekas tuo ei ole sua varten; sydämesi harras aina jää yksin keskell' ylvään keisarhovin. Hyveitä muita vaatii maailma kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä. Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota maas lääniks, ole ruhtinasten orja, kun olla itse vapaa valtaherra ja ruhtinas voit vapahalla maalla. Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy! Altorfiin älä lähde! Ylen-anna äl' isänmaasi pyhää asiaa! Sukuni viimeinen ma olen, kuolee nimeni, kun ma kuolen. Hautahani kypärä tuo ja kilpi peitetään. Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa sun vartovan vain sammumista silmän käydäkses tuohon uuteen läänihoviin ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?

RUDENZ. Me vastustamme kuningasta turhaan, maailma hälle kuuluu; tahdommeko me yksin olla itsepäiset, estää sen yhtymästä maitten laajain piiriin, min ympärillemme hän vahvan veti? Maantiet on hänen, markkinat on hänen, on hänen oikeus-istuimet, myös muuli Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa hänelle; niinkuin verkko maansa hänen meit' ympäröivät. Valtakuntako meit' turvais? Voiko itse torjua se Itävallan voimaa? Ellei Herra meit' auta, keisari ei auta mikään. Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska kaupungit, kotkan turviin paenneet, hädässä rahan taikka sodan myödään ja luovutetaan valtakunnalle? Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä ajalla ankaralla eripuran päämieheen mahtavimpaan liittyä. Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee, ne eivät usein uskollista muista, mut lääniherraa hyvin palvella on vastaisuuden varman kylvämistä.

ATTINGHAUS. Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs nuo jalot, jotka verin, tavaroin vapauden kalliin kiven eestä soti? Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka ies Itävallan maita painaa! He tulevat lampaitamme laskemaan ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret, vapaiden metsiemme riistat jalot omikseen ottamahan, puomipuunsa siltaimme, porttiemme eteen lyömään, ja puutteellamme omat maiden-ostot ja verellämme sodat maksamaan. Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon edestä meidän! Kallihimp' ei hinta vapauden kuin on orjuuden.

RUDENZ. Min voi tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!

ATTINGHAUS. Tää paimenkansa opi tuntemaan! Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä, Faenzan luona näin sen taistelossa. He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle ikehen, jota emme aio kantaa! Oh, opi, minkä heimon lapsi olet! Äl' oman arvos oikeata kultaa turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon! Pää olla kansan vapahan, mi sulle vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen, kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee, se olkoon ylpeytes, se aatelisi! Siteesi synnynnäiset lujaan liitä isäisi maahan, koko sielullasi pyhässä pysy siinä kiinni sinä! Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla vieraassa maailmassa yksin seisot kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa. Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään, koe kanssamme yks päivä, tänään älä vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule! Yks päivä vaan suo omaisillesi!

(Tarttuu hänen käteensä.)

RUDENZ. Mennä mun täytyy. Sanani mun sitoo.

ATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti). Niin, sidottu olet onneton, et sanoin, et valoin etkä lupauksinkaan, sidottu olet säikehellä lemmen!

(Rudenz kääntyy pois.)

Salaile kuinka tahdot, kietoo neiti Berta von Bruneck sua valtalinnaan ja vetää palvelukseen keisarin. Ritarineidin valloittaa sa tahdot omasta maastas luopumalla. Petyt! Sua houkutellaan morsiolla vaan, ei suoda häntä herkkä-uskollesi.

RUDENZ. Jo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!

(Menee.)

ATTINGHAUS. Mies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee. Pidättää häntä, pelastaa en saata. Niin on tuo kurja maastaan luopunut, ja monta kurjaa saa hän seuraajata; näin nuorison pois tempaa vieraan tenho, väkisin vuoriemme poikki pyrkein. Oh, hetki onneton, kun outo tuli laaksoihin näihin tyyniin, autuaihin ja tavat hurskaat, puhtaat turmeli! Uus tunkee voimalla, käy vanha lepoon ja arvokas, jo ajat toiset saapuu, jo suku elää toisin aatteleva. Mit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki mun kumppanini elontiellä ennen. Maan alla makaa vanha aika; hyvä kenen ei tarvis uuden kanssa elää!

(Pois.)

TOINEN KUVAELMA.

Niittu, jonka ympärillä korkeita kallioita ja metsää.

Kukkuloilta johtavat alas kaidepuiset portaat ja tikapuut, joita myöten maamiehet vähitellen laskeutuvat. Taustassa näkyy järvi, jonka yli alussa kuun kaari kuvastuu. Näköalan sulkevat korkeat vuoret, joiden takaa vielä korkeammat jäävuoret kohoavat. Näyttämöllä vallitsee täysi yö; vain järvi ja valkeat jääkentät kimmeltävät kuutamossa. Melchtal, Baumgarten, Winkelried, Meier Sarnilainen, Burkhart Bühel, Arnold Seva, Klaus Flüe ja vielä neljä muuta Maamiestä, kaikki aseissa.

MELCHTAL (vielä näyttämön takana). Eespäin vaan jäljessäni! Vuoripolku avautuu, tunnen kukkulan ja ristin; päämääräss' ollaan, täss' on Rütli.

(Astuvat esiin soihdut käsissään.)

WINKELRIED. Kuulkaa!

SEVA. Ei ketään.

MEIER. Tyhjää aivan. Ensimmäiset olemme täällä, miehet Unterwaldin.

MELCHTAL. Mi' aik' on yöstä?

BAUMGARTEN. Seelisbergin yövahti huutanut on juuri kaksi.

(Etäisyydessä kellojen soittoa.)

MEIER. Vait! Kuulkaa!

BÜHEL. Metsäkirkon huomenkellot heleät soivat tänne Schwyzin maasta.

FLÜE. Tää ilma puhdas kaiun kauas kantaa.

MELCHTAL. Teist' eräät menkööt, tehkööt risutulen, se että leimuais, kun miehet saapuu.

(Kaksi maamiestä menee.)

SEVA. On kaunis kuudan-yö. Kuin peili laaka tuoss' suurna, levollisna järvi lepää.

BÜHEL. On helppo matka heillä.

WINKELRIED (osoittaen järvelle). Katsokaa! Te ettekö nää mitään?

MEIER. Todellakin! Nään sateenkaaren sieltä keski-yöllä!

MELCHTAL. Sen kuvastaa kuun valo.

FLÜE. Outo on ja ihmeellinen meille merkki se. Ei moista monet elävistä nähneet.

SEVA. Se kaksinkertainen on; kalpeampi, kas, ylemp' on.

BAUMGARTEN. Sen alla soutaa pursi.

MELCHTAL. Stauffacherin se vene on, ei kauan mies kelpo meidän vartovan hän salli.

(Menee Baumgartenin kera rantaan.)

MEIER. Kauimmin Urin miehet viipyvät.

BÜHEL. Tie pisin heill' on yli vuorten, ettei maavoudin vakoojat heit' yllättäisi.

(Sillä aikaa ovat yllämainitut kaksi maamiestä sytyttäneet tulen keskelle ketoa.)

MELCHTAL (rannalla). Ken siellä?

STAUFFACHER. Maamme ystäviä.

Kaikki menevät taustaan, tulijoita vastaan. Purresta nousevat maalle Stauffacher, Itel Reding, Hans Mauer, Jörg Hof, Konrad Hunn, Ulrich Schmied, Jost Weiler sekä vielä kolme muuta Maamiestä, samoin aseissa.

KAIKKI (huutavat). Terve!

(Muiden viipyessä taustassa ja tervehtiessä toisiaan tulevat Melchtal ja Stauffacher etualalle.)

MELCHTAL. O, herra Stauffacher! Ma hänet näin, mi ei mua enää tuta voinut. Käden ma laskin hänen silmillensä, imin himoa koston hehkuvaa tuon katseen päivästä sammuneesta.

STAUFFACHER. Kostost' älkää puhuko! Työmme ei nyt kosto, vaan uhkaavan turmion on torjuminen. Mit' Unterwaldiss' ootte toimineet ja tehneet asiassa yhteisessä? Mik' on maamiesten mieli? Kuinka itse petoksen paulat ootte välttäneet?

MELCHTAL. Surennin kauhistavain vuorten kautta, jääkenttäin yli autioitten, missä käheä korppikotka yksin huutaa, ma saavuin laitumille, joilla Urin ja Engelbergin kaitsee paimenet yhdessä, tervehtien loiluin toistaan; janoni siellä sammutti jäämaito, mi virran-uomin alas vaahtoaa. Majoissa karjan nukuin, itselleni isäntä, vieras, kunnes tulin tupiin armaiden, elävitten ihmisien. Laaksoihin näihin saapunut jo kaiku ol' uuden kauhutyön, mi tehty oli, ja joka kynnyksellä osan-oton herätti hurskaan onnettuuteni. Nuo suorat sielut suutuksissa oli vuoks uuden väkivallan hallituksen; näät niinkuin alpit aina, aina heille samoja ruokkii ruohoja, kuin kaivot suo vettä samaa, niinkuin pilvet, tuuli samoja seuraa teitä ijäisiä, niin täällä siirtynyt vanha tapa isästä poikaan, vakaa, muuttumaton. He eivät uudistusta julkeaa kulussa elon totutussa siedä. He kovat ojensivat kourat mulle, seiniltä saivat miekat ruostuneet, ja moni loisti silmän säde rohkee, iloinen, koska mainitsin ma nimet nuo pyhät vuorten asukkaille, teidän ja Walter Fürstin. Mikä oikeaksi näkyisi teille, vannoivat sen tehdä, ja teitä saakka kuoloon seurata. Näin kesti-ystävyyden ylväs suoja mua saattoi kartanosta kartanoon ja koska saavuin kotilaaksoon, missä sukuni suuri hajan asuu, koska tapasin taaton sokean ja köyhän sopessa mieron, hyväin ihmisien armosta elävänä —

STAUFFACHER. Taivaan Herra!

MELCHTAL. En itkenyt. En vesiin voimattomiin valanut vaivaa tuskan tuimelevan, vaan syvään sydämeen kuin kalliin aarteen sen suljin, tekoja vain tuumiskelin, jokaisen vuorenkolon konttasin, sain ilmi joka rotkon salaisimman, jääkukkulainkin, lumi-aavain luota ma etsin, löysin ihmis-asuntoja, ja kaikkialla, kunne kannan iskin, samainen paloi viha sortajiin. Näät luomakunnan viime ääriin asti, maa karu missä antamasta lakkaa, käy voutein ahneus ja ryöstövalta. Sydämet tämän kelpo kansan kaiken sytytin suuni puheen kekäleellä; ne meidän ovat mielin ynnä kielin.

STAUFFACHER. Olette pian suurta aikaan saaneet.

MELCHTAL. Enemmän tein. On kaksi linnaa, Sarn ja Rossberg, joita pelkää maamies; sillä takana niiden vuorimuurein hyvä maan vahingoks on piillä vainolaisen. Tuon omin silmin tahdoin tiedustaa; Samissa olin sekä tutkin linnan.

STAUFFACHER. Tohditte mennä luolaan tiikerin?

MELCHTAL. Puvussa tein sen pyhiinvaeltajan; maavoudin mässäävän näin pöydässänsä. Mies enkö maltin ole, päättäkää: näin vihollisen, surmannut en häntä.

STAUFFACHER. Todella, uljuuttanne onni suosi.

(Sillä aikaa ovat muut maamiehet tulleet etualalle ja lähestyvät nyt edellisiä.)

Mut sanokaa nyt, keit' on ystävät ja suorat miehet nämä seurassanne; tutuksi tehkää minut heille, että voisimme keskustella avoin mielin.

MEIER. Ken teit' ei tuntis maassa kolmessa? Samista olen, nimeni on Meier, tää sisareni poik' on Winkelried.

STAUFFACHER. Nimeä outoa te ette virka. Näät lohikäärmeen suossa Weilerin löi Winkelried ja kuoli leikkiin samaan.

WINKELRIED. Sukuni oli kantataatto hän.

MELCHTAL (osoittaen kahta maamiestä). Nää ovat metsän takaa, luostarista, väkeä Engelbergin. Halveksuko heit' älkää siks, ett' on he itselliset, eik' oma heillä niinkuin meillä turve. He maata rakastavat, maine heillä on hyvä.

STAUFFACHER (molemmille). Kätenne! On onnellinen ken ruumiiltansa vapaa on maan päällä; mut joka säädyssä mieskunto viihtyy.

KONRAD HUNN. Tää Reding, päämiehemme vanha on.

MEIER. Ma hyvin tunnen vanhan vastustajan; maatilkkua hän multa käräjöi. Oikeuden eessä oomme viholliset, tääll' ystävät.

(Pudistaa hänen kättään.)

STAUFFACHER. Se puhe kelpaa.

WINKELRIED. Kuulkaa! He saapuvat. Soi Urin sarvi! Kuulkaa!

(Oikealta ja vasemmalta näkyy asestettuja miehiä soihdut käsissä laskeutuvan alas kallioita.)

MAUER. Kas, eikö itse Herran palvelija, arvoisa pastor' ole myötä? Kaihda tien vaivaa ei hän, yöt' ei synkkää, kaitsee kansaansa niinkuin paimen uskollinen.

BAUMGARTEN. Kerall' on lukkari ja Walter Fürst; mut joukosta Tell puuttuu, nähdäkseni.

Walter Fürst, Rösselmann, pastori, Petermann, lukkari, Kuoni, paimen, Werni, metsästäjä, Ruodi, kalastaja, ja vielä viisi muuta Maamiestä. Kaikki yhdessä, kolmekymmentä kolme luvultaan, astuvat etualalle ja asettuvat tulen ympärille.

WALTER FÜRST. Omalla turpeellamme, maalla isäin siis salaa näin ja murhaajitten lailla on meidän pakko yhteen hiipiä, ja yöltä, joka mustan manttelinsa vain töille päivän-pelkoisille lainaa, hakea hyvä oikeutemme, vaikka se sentään suora on ja selkeä kuin syli auringon on kirkas, avoin.

MELCHTAL. Ei hätää. Mink' yö kehräs, astuu kerran vapaana, riemukkaana päivän valoon.

RÖSSELMANN. Toverit, kuulkaa, mitä Herra mieleen minulle suo! Maan käräjissä täällä seisomme koko kansaa edustain. Siis kuten rauhan aikaan, neuvottelu niin käyköön kuin maan tavat vanhat vaatii. Mi laitonta on kokouksessa tässä, se ajan tuskan syyksi tulkoon: Herra on siellä, missä oikeutta tehdään, ja tässä seistään Herran taivaan alla.

STAUFFACHER. Niin, tapa vanha menot määrätköön; yö vaikk' on synkkä, loistaa oikeutemme.

MELCHTAL. Täys vaikk' ei luku liene, tässä sydän on koko kansan, täällä on maan parhaat.

KONRAD HUNN. Käsillä vaikka eivät vanhat kirjat, ne ovat sydämiimme kirjoitetut.

RÖSSELMANN. No hyvä, tehkää pian piiri siis ja vallan miekat maahan pystyttäkää!

MAUER. Maan päämies paikan ottakoon ja hänen viereensä asettukoot airueet.

LUKKARI. On kolme kansaa täällä. Kelle kuuluu siis kunnia päämiesi antaa meille?

MEIER. Schwyz siitä Urin kera kiistelköön, vapaasti väistyy miehet Unterwaldin.

MELCHTAL. Me väistymme; me tässä oomme avun anojat mahtavilta ystäviltä.

STAUFFACHER. Siis Uri miekan ottakoon; sen lippu retkillä Rooman meitä johdattaa.

WALTER FÜRST. Schwyz saakoon miekan kunnian; sen kansa on meidän kaikkein sukupuumme suuri.

RÖSSELMANN. Mun suokaa ratkaista tää riita jalo: Schwyz olkoon neuvon, Uri sodan pää.

WALTER FÜRST (ojentaa miekat Stauffacherille). Siis ottakaa!

STAUFFACHER. En, kunnia on ijän.

HOF. Useimmat vuodet laskee Ulrich Schmied.

MAUER. Mies uljas on, ei vapaa säädyltään; Schwyz tuomariks ei salli palkkalaista.

STAUFFACHER. Täss' onhan Reding, vanha kansan päämies, miks arvokkaampaa enää etsimme?

WALTER FÜRST. Hän olkoon esimies ja neuvon herra. Ken siihen yhtyy, käden nostakoon!

(Kaikki kohottavat oikean kätensä)

REDING (astuen keskustaan.) Kun voi en kättä kirjain päälle panna, niin kautta vannon ikitähtein tuolla ma etten oikeudesta erkane.

(Miekat pystytetään hänen eteensä, piiri muodostuu hänen ympärilleen, Schwyz keskellä, Uri oikealla ja Unterwald vasemmalla. Hän nousee kalpaansa nojaten.)

Syy mikä kolme kansaa vuoriston rannalle järven autiolle aivan toi yhteen aikaan tähän kummitusten? Kuin kuuluu uuden liiton sisällys, min täällä teemme tähtitaivaan alla?

STAUFFACHER (astuu piiriin). Tee emme uutta liittoa; se liitto ajoilta isäin ikivanha on, min täällä uudistamme. Tietäkää, jos vuoret erottaa ja järvi meitä ja kukin kansa johtaa itseänsä, yht' ollaan silti heimoa, yks veri, ja yks on koti meidän kaikkien.

WINKELRIED. Siis totta on kuin laulu kertoo, että etäältä maahan matkasimme tähän? Min siitä tunnette, se kertokaa, ett' uuden liiton vanha vahvistaisi.

STAUFFACHER. Siis kuulkaa taru vanhain paimenien! Suur' oli kansa, maata asui, joka päin keskiyötä on. Se kalliin ajan hädässä kerran päätti: kymmenennen jokaisen kansalaisen arvan mukaan maalt' isäin oli lähdettävä. Lähti suur' retkikunta, miestä, naista, itkein ääneensä; kohti keskipäivää käytiin, tie Saksan halki miekoin raivattiin mäkihin saakka näiden metsävuorten. Väsynyt ennemmin ei retken kansa kuin tullut oli korpilaaksoon, missä välillä niittuin virtaa nyt Muotta. Näkynyt tääll' ei ihmisjälkeä, rannalla maja vaan ol' yksinäinen. Mies istui siinä sekä vartoi lauttaa; mut suuri oli järven kuohu, voitu ei kulkea. Niin maata tarkastivat lähemmin, huomasivat kaivot hyvät, myös polttopuiden yltäkylläisyyden, ja oli kuin ois isänmaassa oltu rakkaassa taas. Niin päättivät he jäädä, ja viljelivät vanhan Schwyzin maan. Mont' oli heillä vaivan päivää, koska puut pitkät, vankat maasta juuritettiin. Kun ala ahdas riittänyt ei enää luvulle kansan, Mustaa Vuorta päin ja Maata Valkeaa he vaelsivat, takana jossa ijäisen jääseinän toiskieli kansa asuu piilossaan. Stanz viljeltihin näin Kermvaldin luona ja Reussin laaksossa Altorfin keto. Mut aina muistivat he synnyinjuurtaan; joukosta heimoin vierahitten, joita sittemmin siirtyi heidän maansa keskeen, toisensa tunsi aina Schwyzin miehet; näät oma veri aina etsii veren.

(Ojentaa kätensä oikeaan ja vasempaan.)

MAUER. Niin, yks on veri meillä, yksi sydän!

KAIKKI (ojentaen kätensä toisilleen). Yks oomme kansa, sama meill' on tahto.

STAUFFACHER. Iestä vierasta muut kansat kantaa, he ovat antautuneet voittajalle. Äärillä myöskin meidän maamme asuu eläjä moni vieraan verottama ja jättää orjuutensa lapsilleen. Mut me, me vanhan Sveitsin suora heimo, ain oomme vapautemme varjellehet. Me emme ruhtinaille polvistu, vapaasti valitsimme keisar'turvan.

RÖSSELMANN. Vapaasti valtakuntaan liityimme, niin kertoo Fredrik-keisarin myös kirje.

STAUFFACHER. Näät herraton ei ole vapainkaan. Pää olla täytyy, ylin tuomari, mi riidassa voi oikeutta jakaa. Isämme myöskin maasta, min he voitti pedoilta metsän, suoneet kunnian on keisarille, joka itsens' sanoo herraksi Saksan sekä muun maanpiirin; kuin kaikki valtakunnan vapaat, hälle he asepalveluksen lupasivat. On vapaan ainut velvoitus, ett' turvaa hän valtakuntaa, joka häntä turvaa.

MELCHTAL. Mi siit' on yli, orjan on jo merkki.

STAUFFACHER. Kun sotakutsu soi, he valtakunnan eest' iskivät, sen kussa liehui viiri, aseissa matkasivat antamaan hänelle Rooman kruunun. Hallitsivat kotona itseänsä iloisesti — lain oman mukaan ynnä vanhan tavan; vaan verikosto kuului keisarille. Ja sitä varten saatiin suuri kreivi, min istuin ollut itse maassa ei. Kun tuli veren syy, hän kutsuttihin ja vapaan taivaan alla selvän sanoi hän oikeuden ihmis-pelvottoman. Miss' ovat merkit, että orjat ollaan? Ken tässä toisin tietää, puhukoon!

HOF. Ei, niin on kaikki kuin te sanoitte, siedetty tääll' ei sortovaltaa koskaan.

STAUFFACHER. Herruuden kielsimme myös keisarilta, kun pappein hyväks oikeuden hän polki. Näät kerran maita, millä karjamme isien ajoist' oli käyneet, vaati erakot Herran huonehen ja veti apotti esiin vanhan kirjeen, joka lupasi hälle korven kodittoman; me, joista kirje tuo ei tiennyt muka, sanoimme silloin: "Voimaton on kirje! Omaamme voi pois antaa keisar' ei; jos valtakunta oikeutemme epää, tääll' elää voimme valtakunnattakin." Näin puhui isät. Meidän pitäiskö nyt ikeen uuden häväistystä kestää, voudilta vieraalta se sietää, mitä ei voinut valta minkään keisarin? Maa tämä meidän on, sen valloittanut kättemme työ on, ikimetsän tämän, mi koti muinen kontioiden oli, sijaksi ihmisten me muutimme. Sen sumupeiton, joka korven tämän harmaana kattoi, repineet me oomme, kivenkin kovan murtaneet ja portaat ylitse kuiluin kulkijalle tehneet; omistus-oikeudella tuhatvuotten maa meidän on, ja meille vieraan vouti tohtiiko kahleet takomaan nyt tulla, isäimme maalla meitä häväisemään? Apua eikö moista herjaa vastaan?

(Suuri liikutus maamiesten kesken.)

Ei, sortovallalla on raja! Mistään kun poljettu ei oikeutta löydä, kun taakka tulee sietämättömäksi, hän reippain mielin kääntyy taivaan puoleen, ikuiset ottaa oikeutensa sieltä, ne kussa riippuu kulumattomina ja järkkymättöminä niinkuin tähdet. Takaisin palaa luonnon alkutila, inehmo missä vastaa inehmoa. On viime keinoksi, kun mikään muu ei riitä enää, hälle miekka suotu. Korkeinta parastamme puolustaa tohdimme vastaan väkivaltaa. Sota on maasta, vaimoista ja lapsistamme!

KAIKKI (lyöden miekkoihinsa). Sota on vaimoistamme, lapsistamme!

RÖSSELMANN (astuu piiriin). Mut ennen miettikää kuin miekkaan käytte! Sovussa sovun saatte keisarilta. Yks sana teiltä vaan, ja sortajat, nuo äsken julmat, teitä mairittavat. Mit' tarjottu on usein, ottakaa, ja tunnustakaa Itävallan herruus —

MAUER. Me Itävallan —? Mitä pappi puhuu?

BÜHEL. Hänt' älkää kuulko!

WINKELRIED. Neuvo petturin, maan vihollisen!

REDING. Hiljaa, kumppanit!

SEVA. Häpeän moisen jälkeen Itävaltaan me suostuisimme!

FLÜE. Saisko aikaan pakko, mit' emme tehneet vapain tahdoin!

MEIER. Silloin me orjat oltais, myös sen ansainneet.

MAUER. Sysätty olkoon Sveitsin oikeudesta, ken Itävallan herruudesta haastaa! Päämies, ma vaadin, olkoon ensimmäinen se laki maan, mi täällä laaditahan.

MELCHTAL. Niin olkoon. Itävallalle ken vaappuu, hän olkoon oikeudeton, kunniaton, ei kestivieras minkään Sveitsin kodin.

KAIKKI (ojentavat oikeat kätensä). Niin tahdomme, se laki olkoon.

REDING (hetken perästä). On.

RÖSSELMANN. Nyt vapaat ootte, lain tään kautta vapaat. Väkisin saap' ei Itävalta ole, mit' ei se varjoll' ystävyyden saanut.

JOST WEILER. Eteenpäin! Asiahan!

REDING. Kumppanit! Koettu onko lievät keinot kaikki? Kuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen ei tahto liene, mitä kärsimme. Ois yritettävä tää viime keino: valitus tehdä hälle julki ennen kuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta, myös asiassa oikeass', on julma. Jumala auttaa silloin vaan, kun auta ei ihmiset.

STAUFFACHER (Konrad Hunnille) Nyt teidän vuoro on.

KONRAD HUNN. Rheinfeldiss' olin, linnaan keisarin sorrosta voutein valittamaan lähdin ja vanhan vapautemme kirjaa käymään, min muuten joka uusi kuningas on vahvistanut. Näin ma viestit siellä kaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden, he kaikki saivat pergamenttinsa ja palasivat riemumielin kotiin. Ma, viestinne, luo vietiin neuvosherrain ja he mun jättivät näin tyhjin lohduin: "Ei aikaa keisarilla tällä kertaa; hän meitä muistava on toisti, joskus." Kuningaslinnan salein halki kuljin suruisna, silloin itkemässä näin ma Hans herttuan, ja hänen ympärillään ylevät herrat Wart ja Tegerfeld. "Itsenne auttakaa!" he mulle huusi, "saa ette kuninkaalta oikeutta. Hän eikö ryöstä lasta veljen oman perinnön hältä oikeutetun kieltäin? Pyys hältä herttua myös äidin-osaa, täydessä on hän ijässään, ois aika jo maita hallita ja kansaa. Mitä hän sai? Sai keisarilta seppeleen päähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'"

MAUER. Te kuulitte. On turhaa keisarilta oikeutta odottaa. Se itse tehkää!

REDING. Ei muuta meille jää. Nyt neuvokaatte, viisaasti kuinka onnistuisimme.

WALTER FÜRST (astuu piiriin). Vihatun ikeen luomme niskoiltamme; oikeudet vanhat, jotka isiltämme perityt ovat, säilytämme, emme yritä uutta riihatonten lailla. Mi keisarin on, jääköön keisarille; ken herran otti, olkoon uskollinen.

MEIER. Tilani mun on Itävallan lääni.

WALTER FÜRST. Siis eeskinpäin sen ootte velkapää.

JOST WEILER. Veroa maksan Rappersweilin linnaan.

WALTER FÜRST. Siis eeskinpäin te verot sinne vierte.

RÖSSELMANN. Zürichin kirkon alammainen olen.

WALTER FÜRST. Mi luostarin on, suotte luostarille.

STAUFFACHER. Mun maani lääni vaan on valtakunnan.

WALTER FÜRST. Mik' oleva on, olkoon, eikä muuta. Me voudit karkoitamme miehineen ja lujat linnat maahan muserramme; mut verettä, jos mahdollista. Nähköön myös keisari, ett' yksin pakko poisti meilt' alammaisen velvoitukset hurskaat. Kun tyynnä näin hän meidät näkee, ehkä vihansa valtaviisaasti hän suistaa; herättää pelon oikean näät kansa, mi miekka kädessänsä mielen malttaa.

REDING. Mut sanokaa, se kuinka täytetään? Aseissa seisoo vainolainen eikä hyvällä varmaan väisty hän.

STAUFFACHER. Hän väistyy, kun aseissa hän meidät näkee; ennen kuin on hän varustaunut, päälle käymme.

MEIER. Sanottu pian, vaikeasti tehty. On maassa kaksi lujaa linnaa, suoja ne heille ovat, meille varma vaara, jos kuningas käy kimppuumme. Sarn, Rossberg on vallattava; ennen miekka älköön kohotko ykskään maassa kolmessa.

STAUFFACHER. Jos viivytään, he voivat sanan saada; tään salaisuuden tietää liian moni.

MEIER. Ei maissa meidän ketään petturia.

RÖSSELMANN. Myös hyvä into saattaa ilmi antaa.

WALTER FÜRST. Jos hetki lykätään, Altorfin linna saa valmiiksi ja vouti vahvemmaksi.

MEIER. Ajatte etuanne!

LUKKARI. Väärää te!

MEIER (suuttuen). Me väärää! Tuota Uri virkkaa tohtii!

REDING. Valaanne muistakaa! Vait!

MEIER. Niin, jos yhtyy Schwyz Uriin, täytyy meidän vaieta.

REDING. Mun julki täytyy teille huomauttaa, rikotte rauhan kiihkollanne tässä. Yhteinen eikö asiamme ole?

WINKELRIED. Jos lykkäytyy se Herran juhlaan asti, niin tapa vaatii, että kaikki linnaan voudille lahjojansa viemään käyvät. Näin miestä kymmenen tai kaksitoista kokouta epäluulotta voi linnaan, salassa heill' on teräsnirkot myötä nopeesti sauvaan kiinnitettävät, sill' aseissa ei linnaan pääse kukaan. Muu joukko metsäss' odottaa sill'aikaa, ja toiset kun on portin vallanneet, niin torvi toitahtaa ja väijyksistään nuo toiset syöksyvät. Näin helposti on linna meidän.

MELCHTAL. Otan osakseni Rossbergin valloituksen; tyttö siellä mua muuan lempii. Helposti ma hänet saan öistä käyntiäni varten alas keveät asettamaan tikapuut; ma itse menen, vedän myötä veikot.

REDING. Siis kaikki lykkäystä puoltavatko?

(Enemmistö kohottaa kätensä.)

STAUFFACHER (laskee äänet). Kakskymmentä on kahtatoista vastaan.

WALTER FÜRST. Jos määräpäivänä me linnat saamme, savulla kukkulalta kukkulalle me merkin annamme; käy koolle kohta maan jokaisen pääpaikkaan nostoväki. Kun voudit näkevät, ett' eess' on tosi, he, luulen, taistelosta luopuvat, ja hyväksyvät saaton rauhallisen metsäimme ääriltä pois mennäksensä.

STAUFFACHER. Vain Gessleriä pelkään. Ympärillään hänellä raivokas on ratsasparvi; verettä ei hän väisty, turma maalle hän viel' on karkotettunakin. Työläs on häntä säästää, myöskin vaarallista.

BAUMGARTEN. Ma sinne pankaa, miss' on hengen uhka. Pelasti elämäni Tell, maan eestä ma mielelläni sillä heitän arpaa; tyyn' on tää sydän, puolsin kunniani.

REDING. Tuo aika neuvon. Hiljaa vartokaamme. Jotakin täytyy hetkelle myös jättää. Mut nähkää, yössä meidän tuumiessa huipuille vuorten asettaa jo aamu tulisen vartionsa. Erotkaamme, ett' yllättäis ei meitä päivän soihtu.

WALTER FÜRST. Ei hätää, laaksoista yö vitkaan väistyy.

(Kaikki ovat vaistomaisesti paljastaneet päänsä ja katsovat hiljaisina kohti aamunkoittoa.)

RÖSSELMANN. Kautt' aamun tään, meit' ennen tervehtävän, kuin muita kansoja, jotk' allamme hellettä kaupunkien vaivoin henkii, me liiton uuden vala vannokaamme. Tahdomme olla yksi veljeskansa, meit' eroita ei hätä, vaara mikään.

(Kaikki toistavat sen kolme sormea koholla.)

Tahdomme vapaat olla isäin tapaan, ennemmin kuolema kuin orjan elo.

(Kuten edellä.)

Tahdomme luottaa Luojaan korkeaan, pelätä emme valtaa ihmisien.

(Kuten edellä. Maamiehet syleilevät toisiaan)

STAUFFACHER. Nyt kukin käyköön hiljaa heimonsa ja ystäväinsä luokse. Ken on paimen, hän tyynnä karjaa kaitkoon, hankkikoon salassa ystäviä liitollemme. Mi viel' on siedettävä, sietäkää! Tyrannein tilin suokaa kasvaa, siksi kuin päivä yksi velan yhteisen ja erikoisen kerrallansa maksaa. Vihansa hurskaan kukin hillitköön, ett' tulis kokonaisuus kostetuksi; etua yleistä nyt ryöstää se, ken itse auttaa omaa asiaansa.

(Samalta kun he hajautuvat täysin levollisina kolmelle eri sivulle, soinnahtaa orkesteri loistokkaalla voimalla; tyhjä näyttämö on vielä hetken avoin, näkyy nouseva aurinko yli jääkukkulain.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Piha Tellin talon edustalla.

Tell veistää kirveellä, Hedwig tekee kotitoimiaan, Walter ja Wilhelm leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.

WALTER (laulaa).

Myötä nuoli, jousi vuorta, korpea metsästäjä nousi aamunkoitossa.

Niinkuin ilmat ylhät kotka hallitsee, metsämiesi jylhät vaarat vallitsee.

Nuolenkantamalta hänen kaikki on, saalis yltä, alta yhtä verraton.

(Tulee juosten.)

Kas, jänne katkes! Isä, korjaa se.

TELL. En, kunnon kyttä auttaa itseään.

(Pojat loittonevat.)

HEDWIG. Poikamme varhain alkaa ampumaan.

TELL. Ken mestariksi aikoo, varhain alkaa.

HEDWIG. Ah, ettei milloinkaan he oppis sitä!

TELL. Ei oppi ojaan kaada. Elämään ken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen varattu olkoon.

HEDWIG. Ah, ei sitten rauhaa kotona saa he!

TELL. Äiti, en myös minä. Ei luonto tehnyt mua paimeneksi; ajella erää kiitävää mun täytyy. Vast' oikein elämästä nautin, koska jokaisen päivän elämältä valtaan.

HEDWIG. Ja murhetta et emännän sa muista, mi sillä aikaa sua vartoo, suree. Mun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten puhuvan retkistänne rohkeoista. Sua hyvästellen joka kerta pelkään, ett' en sua enää koskaan nähdä saa. Nään sinut eksyneenä jäätiköille, hyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven, tai kuinka kauris taapäin juosten sinut keralla syöksee synkkään syvyyteen, tai kuinka peityt lumivyöryn alle, tai kuinka vilpillinen vuorijää sun allas aukee, kuiluun hirveään sa uppoot elävältä haudattuna. Ah, alppimetsästäjää rohkeaa tuhansin eri muodoin turma uhkaa! On onneton se elinkeino, joka vie vaaran äyrähille äärimmille.

TELL. Ken tervein aistein ympärilleen katsoo ja turvaa jumalaan ja voimaan omaan, hän joka vaaran välttää helposti; vuorella syntynytt' ei vuori kaada.

(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)

Nyt, luulen, pitää portti vuosia. Puusepän säästää talo, miss' on kirves.

(Ottaa hattunsa.)

HEDWIG. Sa minne menet!

TELL. Altorfiin, luo taaton.

HEDWIG. Et mitään vaarallista mieti? Sano!

TELL. Kuin siihen johdut?

HEDWIG. Vastaan vouteja jotakin puuhataan. On neuvottelu Rütlissä ollut, tiedän; liitossa liet sinäkin.

TELL. En siellä ollut. Mutta jos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.

HEDWIG. Sa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka; osakses vaivaloisin jää kuin aina.

TELL. Jokaista kyvyn mukaan käytetään.

HEDWIG. Veit myrskyssä myös Unterwaldin miehen ylitse järven. Ihme, että pääsit elossa. Etkö naistas, lapsiasi aatellut ollenkaan?

TELL. Teit' aattelin, siks isän pelastin ma lapsillensa.

HEDWIG. Veen raivoon mennä! Luojaan luottamista ei ole se, vaan kiusaamista Luojan!

TELL. Ken tuumii liiaksi, hän vähän toimii.

HEDWIG. Sa hyvä olet, autat jokaista, hädässä itseäs ei auta kukaan.

TELL. Apua etten kaipais, Luoja suokoon!

(Ottaa jousen ja viinen.)

HEDWIG. Mit' aiot jousella? Se tänne jätä!

TELL. Jos jous on poissa, on kuin käsi poissa.

(Pojat tulevat takaisin.)

WALTER. Isäni, minne menet?

TELL. Altorfiin, luo vaarin. Myötä tahdotko?

WALTER. Jo toki!

HEDWIG. Pois Altorfista jää! On vouti siellä.

TELL. Hän tänään matkustaa.

HEDWIG. Siis varro siksi. Hänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.

TELL. Tahtonsa paha ei mua vahingoita; teen oikein enkä vihamiestä pelkää.

HEDWIG. Juur' enin miestä oikeuden hän vihaa.

TELL. Kun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle ritari varmaan, luulen, rauhan suo.

HEDWIG. Vai niin, sen tiedät?

TELL. Kauan siit' ei ole, ma Schächen-laakson autioilla teillä metsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin, niin vuoripolull' yksinäisellä, miss' oli mahdotonta syrjään käydä, — näät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä ja alla virta vaahtos raivoisana, —

(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)

maavouti silloin tuli vastahani, hän yksin mua yksinäistä vastaan, mies miestä vastaan, meidän alla syvyys. Ja kun hän huomas minut, tunsi minut, min vähää ennen syystä pienestä hän oli ankarasti sakottanut, ja näki astuvan mun asein uljain vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli hän vuoriseinän varaan vajoomassa; mun tuli surku häntä, säädyllisnä luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra. Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään, kädellä viittas vaan mun vaikenemaan, pois käymään. Menin, löysin saattonsa.

HEDWIG. Vavissut on hän eessäsi, voi sua! Sa olet nähnyt hänet heikkona, sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.

TELL. Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.

HEDWIG. Vain tänään pois jää! Mene metsälle!

TELL. Mik' on sun?

HEDWIG. Tuska on mun. Jää'ös pois!

TELL. Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?

HEDWIG. Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!

TELL. Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.

HEDWIG. Jos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!

WALTER. Ei, äiti kulta, isän kanssa menen.

HEDWIG. Ah, lapsi, jättää tahdot äitis oman?

WALTER. Vaarilta jotain kaunista tuon sulle.

(Menee isän kanssa.)

WILHELM. Ma äidin luokse jään.

HEDWIG (syleilee häntä). Niin, niin, sa olet mun rakas lapseni, jäät mulle vielä!

(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)

TOINEN KUVAELMA.

Vuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas kallioilta.

Berta metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä Rudenz.

BERTA. Mua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.

RUDENZ (tulee nopeasti). Vihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti. Meit' täällä syvät kuilut ympäröivät, pelätä tääll' ei tarvis kuulijaa; vait'olon pitkän riisun rinnaltani.

BERTA. Meit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?

RUDENZ. He ovat kaukana. Nyt tai ei koskaan! Mun täytyy temmata tää kallis hetki ja saada kohtaloni ratkaistuksi, se vaikka ijäks erottais mun teistä. Ah, asestako älkää ankaraks silmäänne suopeaa! Ken olen minä, ett' toivon rohkeen teihin tohdin nostaa? Mua viel' ei maine tunne; käydä voi en riviin ritariston voitollisen, mi teitä liehakoi. Ei mulla muuta kuin lempi vaan ja sydän uskollinen.

BERTA (totisena ja ankarana). Te lempivä, te uskollinen, kun lähimmät unhoitatte velvoitukset?

(Rudenz astahtaa taapäin.)

Te! Orja Itävallan, itsensä mi kauppaa kansan oman sortajalle?

RUDENZ. Nuhteenko moisen teiltä kuulen, neiti? Ket' etsin, ellen teitä, siltä puolen?

BERTA. Petoksen puolelta mun löytävänne luulette? Ennen itse Gessler saakoon käteni, ennen sortoherra, kuin luontonsa unhoittanut Sveitsin poika, ken hälle kätyriksi antauu!

RUDENZ. Mit' täytyy kuulla mun?

BERTA. uin? Heimo oma hyvälle eikö kallein ihmiselle? Jalolle onko mitään kauniimpaa kuin olla syyttömyyden suojamuuri ja puoltaa oikeutta sorrettujen? Kansanne vuoks tää sydän verta vuotaa, sen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä, se vaatimaton on ja voimakas; se mua kiehtoo, kunnioitan sitä enempi yhä päivä päivältä. Mut te, min luonto sekä ritar'kilpi sen turvaajaksi syntymässä määräs, mi kunnotonna sorron puolle käyden taotte kahlehia kansan oman, te mua loukkaatte! Niin, sydäntäni mun suistaa täytyy, etten teitä vihais.

RUDENZ. Etua enkö katso kansan oman? All' Itävallan vahvan valtikan kansalle rauhaa —

BERTA. Orjuutta te teette, vapaudelta te viime linnan viette, mi sille jäänyt viel' on päällä maan. Paremmin kansa tajuu kohtalonsa, sen varmaa vaistoa ei petä mikään; mut teille viskattu on verkko päähän.

RUDENZ. Mua vihaatte, mua halveksitte! Berta!

BERTA. Parempi ois, jos niin ois; mutta nähdä se halpana, se halveksittavana, ket' tahtois rakastaa —

RUDENZ. Ah, Berta! Berta! Ylimmän osoitatte taivaan onnen, kun juuri syöksette mun syvyyteen.

BERTA. Ei, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä viel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa. Te teette väkivaltaa itsellenne hyvettä synnynnäistä surmatessa, mut onneks on se teitä vahvempi; uhalla itsenne te ootte hyvä.

RUDENZ. Uskotte minuun? Teidän lempenne minusta kaikki tehdä voi!

BERTA. Se olkaa, ihana joksi luonto teidät loi! Se tila täyttäkää, mi teille suotiin, kansaanne kuulukaa ja maahan, eestä sen pyhän oikeuden taistelkaa!

RUDENZ. Ah, kuinka teidät saavuttaa ma saatan, jos valtaa keisarin ma vastustan? Sukunne eikö suuren tahto määrää kätenne, kohtalonne?

BERTA. Sveitsissä tilani ovat; jos on Sveitsi vapaa, ma olen myös.

RUDENZ. Min minuun luotte katseen, ah, Berta!

BERTA. Itävallan suosiolla mua omaksenne turhaan toivotte. Perintömaitani he halaa, tahtois ne liittää suureen sukuperintöön; se sama maiden himo, vapauttanne mi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun. Valittu uhriks olen, ystäväni, kentiesi palkaks jonkun suosikin. Hovihin keisarin mua tahdotahan, miss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä avion vihatun mua kahleet vartoo; vain rakkautenne voi mun pelastaa.

RUDENZ. Te saattaisitte tänne jäädä, elää omani olla maassa isieni? Oi, Berta, kaikki kaukomieleni mit' oli muuta se kuin mieli teihin? Teit' yksin etsin tieltä maineen; lempi mun oli himo kunnian myös ainoo. Jos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte mun kanssain jäädä, jättää loistot maan, oh, silloin määräss' olen pyyteheni! Maailman myllertävän virta lyödä saa silloin vuorten näiden varmaan rantaan ei ykskään haave enää haihtuvainen minulta lennä ulapoille elon. Nää silloin kalliot kuin muurit lujat meit' ympäröiköön pääsemättöminä ja tämä piiri, laakso autuuden, vain olkoon auki taivaan auringolle.

BERTA. Nyt olet, miksi mielin aavistavin uneksin sun; mua pettänyt ei usko.

RUDENZ. Pois haihdu harha, mua hulluttanut! Kotona olen onnen löytävä. Iloisna kussa nuorukaisna nousin, tuhannet missä käyvät muiston polut, miss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa isäini tahdot oma olla mulle! Sit' olen aina lempinyt! Ma tunnen, sit' ilman puuttuva ois onni kaikki.

BERTA. Miss' oisi saari autuaitten, jos ei täällä ois se, viattuuden maassa, miss' usko elää, kunto kotoinen, ja kunne vielä eksynyt ei vilppi? Ei onneamme täällä kateus häiri ja hetket vierii ikiheljät pois. Nään sinut täällä miesnä oikeana, vapaiden vertaistesi ensimmäisnä, vapaata saavan kunniata, suurna kuin kuningas on valtakunnassansa.

RUDENZ. Ja sinut siellä, kaikkein naisten kaune, nään vaimon viehkein, armain askarein tekevän kodistani taivaan mulle, ja niinkuin kevät kylvää kukkiaan sulolla elon kaiken kaunistavan ja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.

BERTA. Ymmärrät, armas ystävä, miks surin, kun näin, ett' elon onnen korkeimman tään itse poljit. Kuink' ois laitani, jos seurata mun täytyis ritaria ylvästä, sortavata synkkään linnaan! Tääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit kansasta, jolle onneks olla voin.

RUDENZ. Mut kuinka pelastua, paula päästää, min itse, hullu, kiedoin kaulahani?

BERTA. Se rikki revi miehen päätöksellä! Mi seuranneekin, seiso kansas puolla! Se on sun synnynnäinen paikkas.

(Jahtitorvia etäisyydessä.)

Meidän erota täytyy. Jahtiseura saapuu. Maas eestä sodi, lempes eestä sodit! Yks meill' on sorto, vapisuttajamme, yks vapaus meidät kaikki vapauttaa.

(Menevät.)

KOLMAS KUVAELMA.

Niittu Altorfin luona.

Etualalla puita, taustassa hattu tangon päässä. Näköalan rajoittaa Bann-vuori, jonka yli lumikukkulat kohoavat.

Friesshardt ja Leuthold vartioivat.

FRIESSHARDT. Me turhaan vahdimme. Ei kukaan tule, hatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen tääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti kuin kummitus tuo tangon päässä riippuu, on koko niittu niinkuin autio.

LEUTHOLD. Vain roskaväki täällä käy ja viskoo meit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä. Mut kunnon miehet kedon toista puolta tekevät pitkän kierron ennemmin kuin koukistuvat hatun eessä.

FRIESSHARDT. Tästä on heidän kulkeminen, kun he palaa puol'päivän aikaan raatihuonehesta; jo luulin saaliin saavani, näät kukaan hatulle aikonut ei kumartaa; sen näki pappi, Rösselmann — hän tuli juur' erään sairaan luota — asettui tään tangon juureen rippileipinensä; kilisi kello lukkarin ja kaikki vaipuivat polvilleen, myös minä; hattu ei saanut kunniaa, vaan öylätti.

LEUTHOLD. Toveri, alkaa tuntumaan kuin hatun tään eessä kaakinpuussa seisoisimme. On sentään herja ratsahalle seista näin vartiana eessä tyhjän hatun; meit' ylenkatsoo joka kunnon mies. Hatulle kumartaa, se sentään on, mua usko, narrin käsky!

FRIESSHARDT. Miks ei hattu myös tyhjä, ontto saisi kunniaa, kun saa sen saman moni ontto kallo?

Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat lasten kera ja asettuvat tangon ympärille.

LEUTHOLD. Ja sullai suuri niin on konnan into sysätä turmaan kunnon ihmisiä! Ken tahtoo, käyköön ohi tangon, minä nyt suljen silmäni ja nää en mitään.

MECHTHILD. Maavouti riippuu siinä. Kunniata!

ELSBETH. Hän jospa lähtis, jättäis hatun meille; ei varmaan vahingoittuis siitä maa.

FRIESSHARDT (ajaa pois heidät). Paikalta pääskää! Lemmon vaimoväki! Ken teistä huolii? Tuokaa miehenne, jos samoin uhmata he uskaltavat.

(Naiset menevät)

Tell joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he kulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.

WALTER (osoittaen Bann-vuorelle). Isäni, totta onko, vuorella ett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä kirveellä lyö?

TELL. Ken sitä sanoo, poika?

WALTER. Hirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat puut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa, sen käsi kasvaa hautaan saakka.

TELL. Pyhät puut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput sa tuolla, alppein nirkot valkeat, ne kuinka katoo taivoon korkeahan?

WALTER. Ne ovat jäätiköt, ne öisin jyskää, ja sieltä saapuu lumivyöryt meille.

TELL. Niin on, ja lumi ammoin haudannut Altorfin ois jo alle kannen raskaan, jos juuri metsä tuo ei asettaunut sen eteen oisi suojamuuriksi.

WALTER (hetken mietittyään). Mait' onko, isä, miss' ei vuoria?

TELL. Jos ylängöiltämme sa astut alas, alemma aina, virtain juoksun mukaan, maa suuri, tasainen sun eessäs aukee; ei syöksy hyrskyin siellä metsävedet, vaan mukavasti joet tyynet juoksee, on avoin kaikkialle taivaanranta, laajoilla vainioilla vilja heilii ja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.

WALTER. Oi, isä, miksi emme astu alas nopeesti tuohon maahan ihanaan, sen sijaan että täällä tuskailemme?

TELL. Maa kaunis on ja suotuisa kuin taivas; mut jotka maata viljelevät, saa satoa eivät kylvämäänsä.

WALTER. Vapaat he eikö maallaan ole niinkuin sinä?

TELL. On pelto piispan ynnä kuninkaan.

WALTER. Vapaasti toki metsästää he saavat?

TELL. On herran oma riista maan ja ilman.

WALTER. Mut kalastaa he saavat virrasta?

TELL. Veet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.

WALTER. Ken on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?

TELL. Hän heidät suojelee ja ravitsee.

WALTER. Eivätkö itse itseään he turvaa?

TELL. Ei naapuri siell' luota naapuriin.

WALTER. Isä, on ahdas mulle maa tuo laaja; ennemmin elän lumivyöryin kesken.

TELL. Niin, laps, on parempi jäävuorten noja kuin selkäsuoja pahain ihmisten.

(Aikovat ohitse.)

WALTER. Kas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!

TELL. Ei kuulu meihin hattu. Menkäämme!

(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen eteensä piikki ojennettuna.)

FRIESSHARDT. Nimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!

TELL (tarttuen piikkiin). Mit' tahdotte? Miks seisotatte minut?

FRIESSHARDT. Rikoitte käskyn; mua seuratkaa.

LEUTHOLD. Hatulle ette tehneet kunniata.

TELL. Mun, veikko, mennä suo!

FRIESSHARDT. Pois vankilahan!

WALTER. Isäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!

(Huutaen näyttämön taakse.)

Hoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa! Tää väkivaltaa! Isä vangitahan!

Rösselmann, pappi, Petermann, lukkari, sekä kolme muuta miestä tulee.

LUKKARI. Mik' on?

RÖSSELMANN. Miks miestä tätä kiinni pidät?

FRIESSHARDT. Hän keisarin ja maan on kavaltaja.

TELL (käyden häneen kiihkeästi). Ma kavaltaja?

RÖSSELMANN. Erehdyt, se Tell on, mies kunnian, ja hyvä kansalainen.

WALTER (havaitsee Walter Fürstin ja rientää häntä vastaan.) Apua, vaari! Väkivaltaa tehdään!

FRIESSHARDT. Pois vankilaan!

WALTER FÜRST (rientäen esiin). Ma miehen takaan, seis! Tell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?

Melchtal ja Stauffacher tulevat.

FRIESSHARDT. Maavoudin yliherrallista valtaa hän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.

STAUFFACHER. Tell senkö tekis!

MELCHTAL. Mies, sen valhettelet!

LEUTHOLD. Hatulle ei hän tehnyt kunniata.

WALTER FÜRST. Ja siks hän vankilahan viedään? Veikko, takuuni ota, hänen mennä suo.

FRIESSHARDT. Sa itses takaa sekä ruumiis oma! Me teemme tehtävämme. Vankilaan!

MELCHTAL (maamiehille). Tää väkivaltaa on! Näin sallimmeko silmäimme eestä hänet vangittavan?

LUKKARI. Sit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on ja toinen tässä toista turvaa.

FRIESSHARDT. Kuka maavoudin määräystä vastustaa?

VIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen esiin). Me autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!

(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)

TELL. Ma kyllä autan itseni. Pois menkää! Jos voimaa käyttää tahdon, luuletteko ma että heidän piikkejänsä pelkään?

MELCHTAL (Friesshardtille). Mies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!

WALTER FÜRST ja STAUFFACHER Tyyneyttä!

FRIESSHARDT (huutaa). Kapinaa ja kavallusta!

(Kuuluu jahtitorvien ääni.)

NAISET. Maavouti tulee!

FRIESSHARDT (kohottaen ääntään) Kansa kapinoi!

STAUFFACHER. Sa huuda siks kuin halkeet, konna!

RÖSSELMANN ja MELCHTAL. Vaiti!

FRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin). Apua, apua lain valvojille!

WALTER FÜRST. Mit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!

Gessler ratsain, haukka kädessään, Rudolf Harras, Berta ja Rudenz sekä suuri joukko asemiehiä, jotka sulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.

RUDOLF HARRAS. Voudille tilaa!

GESSLER. Heidät hajoittakaa! Miks kansa riehuu? Ken huus apua?

(Yleinen hiljaisuus.)

Ken oli se? Ma tahdon tietää.

(Friesshardtille.)

Sinä ken olet, miksi pidät miestä tätä?

(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)

FRIESSHARDT. Sun asemiehes olen, uljas herra, ja hatun tämän vakaa vartia. Teosta tapasin tään miehen, joka hatulta kielsi kunnioituksensa. Sun käskys mukaan hänet vangitsin, väkisin kansa tahtoo irti hänet.

GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen). Niin keisarias halveksitko, Tell, ja mua, täällä hänen sijaistansa, ett' tervehdi et hattua, min kautta ma koen juuri alammaisuuttanne? Nyt olet mieles pahan ilmi tuonut.

TELL. Anteeksi, rakas herra! Tapahtunut se ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta. Jos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.] Tapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!

GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen). Sa mestar' olet joutsitaidon, Tell, niin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?

WALTER TELL. Se totta, herra. Puusta omenan sadalta askeleelta ampuu isä.

GESSLER. Tää poikas onko, Tell?

TELL. On, rakas herra.

GESSLER. Sull' onko monta lasta?

TELL. Poikaa kaksi.

GESSLER. Ja enin heistä kumpaa rakastat?

TELL. Molemmat, herra, mulle rakkaat ovat.

GESSLER. No, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat sadalta askeleelta, taitoasi sa mulle näytät varmaan. Joutses ota — se onkin kädessäs — ja valmis ole omena poikas päästä ampumaan. Mut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että ens' kerralla sa osaat omenaan; jos harhaan ammut, olet kuolon oma.

(Kaikki osoittavat kauhistusta).

TELL. Minulle mitä luonnotonta, herra, te keksitte? Mun päästä pojan oman ei rakas herra, ei tuo teille mieleen juolahda, taivas varjelkoon, moist' että isältä vakaasti te vaatisitte!

GESSLER. Sa päästä poikas ammut omenan. Haluan, tahdon niin.

TELL. Mun jousellani rakasta päätä oman poikani pitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.

GESSLER. Sa ammut taikka kuolet poikas kanssa.

TELL. Mun murhatako pitäis poika oma? Teill' lapsia ei, herra, tiedä ette, mit' taaton sydämessä liikkuu.

GESSLER. Hah, alathan äkkiä, Tell, arvelemaan! Sanottiin mulle, olet haaveksija ja eroava muista ihmisistä. Rakastat harvinaista, siksi nyt työn harvinaisen sulle keksin minä. Muut miehet miettis, sinä silmäs suljet, käyt työhön rohkeasti.

BERTA. Herra, älkää miesparkain näiden kanssa ilkamoiko! Näette, kuinka valjut vapisevat; niin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.

GESSLER. Ken sanoo, että leikin?

(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)

Täss' on maali. Tehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan; en enempää, en vähempää suo hälle, kahdeksankymment' askelta. Hän kerskui sadankin päästä mieheen osaavansa. Nyt ammu maalihisi, joutsimies!

RUDOLF HARRAS. Kies, totta on tää! Poika, polvistu maavoudin eteen, henkes eestä ano!

WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin voi hillitä kärsimättömyyttään). Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!

BERTA (maavoudille). Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta noin leikkiä on isän tuskan kanssa. Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran. Kotiinsa päästäkää hän koskematta, hän oppinut on teidät tuntemaan; tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.

GESSLER. Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet? Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin ja katso, armollisna kohtalosi käteesi omaan taidokkaasen lasken. Kovuutt' ei valittaa voi tuomion, ken tehdään onnen oman mestariksi. Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä siis taitees, on sen aika, joutsimies! Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri. Osata taulun mustaan pilkkuun, sen voi muutkin. Mestari on mielestäni vain se, ken varma ain on taidostaan ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.

WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen). Maavouti, korkeutenne tunnemme; mut armon suokaa oikeudesta käydä! Puol' omaisuudestani ottakaa ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.

WALTER TELL. Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota? Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä linnunkin lennostansa ampuu, ei erehdy nuoli poveen poian oman.

STAUFFACHER. Maavouti, liikuta teit' eikö tämä laps syytön?

RÖSSELMANN. Muistakaa, on Herra, joka tilille teidät teoistanne vaatii!

GESSLER (osoittaen poikaa). Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.

WALTER TELL. Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon. Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda, mut jos mun sidotte en kärsi sitä, siteitä vastaan raivoan ja riehun.

RUDOLF HARRAS. Sitoa silmäsi vain salli, poika!

WALTER TELL. Miks silmät? Luuletteko, että pelkään isäni nuolta? Vakaana ma varron, en räpäytä silmäripseäni. Nyt näytä, isä, oothan joutsimies! Hän ei sua usko, luulee turman meille tulevan, ammu, osaa uhallakin!

(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)

MELCHTAL (maamiehille). Kuin? Rikos saako tulla täytetyksi eess' silmiemme? Mitä varten valan me vannoimme?

STAUFFACHER. Me oomme aseettomat; näette ympärillä piikkimetsän.

MELCHTAL. O, jos ois kaikki ripeästi tehty! Voi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!

GESSLER (Tellille). Nyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta. On vaarallista murha-asein käydä ja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa. Tää ylväs oikeus, min moukka ottaa, maan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon se asestettu vaan, ken käskee. Jos huvinne nuolta on ja jousta kantaa, no niin, ma annan maalin nuolellenne.

TELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen). Avatkaa kuja! Tilaa!

STAUFFACHER. Kuinka, Tell? Te tahdotte? Ei koskaan! Vapisette! Kätenne tärisee ja polvet horjuu.

TELL (laskee jousen). Sumentaa silmiäni!

NAISET. Herra taivaan!

TELL (maavoudille). Tää laukaus multa säästäkää! On tässä poveni —

(Repäisee vaatteen rinnaltaan).

ratsaat puhkaisee sen pian!

GESSLER. En tahdo henkeäs, vaan laukauksen. Osaathan kaikki, Tell, et viero mitään; sa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää et myrskyä, jos pelastaa sun pitää; nyt kerran itses auta, auttaja!

(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja heittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen. Äkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen mekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)

WALTER TELL (niinipuun alta). En pelkää. Ammu, isä armas!

TELL. Täytyy!

(Kokoo voimansa ja tähtää.)

RUDENZ. Maavouti, ette etemmäksi menne, ei enää! Koe oli tää. Jo määrän te saavutitte. Ollen liian kova te turmelette viisaan tarkoituksen ja liioin jännitetty jousi katkee.

GESSLER. Te vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.

RUDENZ. Puhua tahdon, tohdin. Kunnia kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa herättää moinen hallitus. Ei tahto se kuninkaan, voin väittää, ansainnut julmuutta moist' ei kansani, ei teillä valtuutta siihen.

GESSLER. Haa, te rohkenette!

RUDENZ. Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne; näkevän silmäni ma suljin kiinni ja sydämeni täyden, suuttuneen poveeni alas painoin. Voi en enää nyt vaieta, se petos oisi vastaan isäini maata sekä keisaria.

BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin). Ah, raivoavaa vielä raivostatte!

RUDENZ. Ma jätin kansani ja heimon, suvun, vereni, kaikki luonnon siteet katkoin vain teihin liittyäkseni; ma luulin etua kaikkein eespäin vieväni, kun valtaa keisarin ma vahvistin. Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin syvyyden reunalla nään itseni; mun vapaan järkeni te harhautitte ja suoran sydämeni; maani olin parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.

GESSLER. Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?

RUDENZ. Te ette, keisari on herrani. Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne ritarihyveiss' olen. Mut jos ette nimessä keisarin nyt seisois täällä, mi mulle pyhä on myös herjattuna, heittäisin hansikkain, vaatisin ritaritavan mukaan teiltä vastuun. Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso kuin nuo täss' suojatonna; (Osoittaa kansaa.) mull' on miekka, ja ken mua koskee —

STAUFFACHER (huutaa). Putos omena!

(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut nuolensa.)

RÖSSELMANN. Laps elää!

USEITA ÄÄNIÄ. Nuoli sattui omenaan!

(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)

GESSLER (hämmästyneenä). Kuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!

BERTA. Laps elää, tointukaahan, taatto hyvä!

WALTER TELL (tulee juosten omena kädessään). Omena täss' on, isä! Tiesinhän sa ettet vioittaisi poikaas omaa.

(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut seurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan tulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet kiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu voimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).

BERTA. O, taivaan armo!

WALTER FÜRST (isälle ja pojalle). Lapset! Lapseni!

STAUFFACHER. Jumalan kiitos!

LEUTHOLD. Sepä laukaus! Ajoissa myöhäisissä muistetaan se.

RUDOLF HARRAS. Tell joutsimiehestä on käypä taru niin kauan kuin on vuoret paikoillansa.

(Ojentaa maavoudille omenan.)

GESSLER. Omenan keskus puhki on! Kautt' taivaan, se oli laukaus mestarin, ma kehun.

RÖSSELMANN. Ol' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet ken kiusaamahan saattoi Jumalaa!

STAUFFACHER. Tell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte pälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.

RÖSSELMANN. Tulkaa ja tuokaa poika äidillensä!

(Tahtovat viedä pois hänet.)

GESSLER. Tell, kuule!

TELL (tulee takaisin). Mitä käskee herra?

GESSLER. Kätkit povelles nuolen toisenkin — niin, niin, ma hyvin näin sen — mitä aioit sillä?

TELL (hämillään). Se tapa vaan on joutsimiesten, herra.

GESSLER. Ei, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan jotakin muuta lie se tarkoittanut. Reippaasti mulle totuus lausu, Tell; se mikä olkoonkin, sun henkes takaan. Miks otit toisen nuolen?

TELL. Niin noh, herra, kun henkeni te mulle taanneet ootte, totuuden teille täyden virkan julki.

(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)

Teit' oli varten toinen nuoli, jos rakasta lasta oisin satuttanut, ja toinen varmaan osunut ois maaliin.

GESSLER. Tell, henkes olen sulle taannut tosin, ritarisanani ma annoin, pidän; mut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus, sun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista, kumota kuu; näin varma olla voin sun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies! Te hänet sitokaa!

(Tell sidotaan.)

STAUFFACHER. Kuin, herra? Miestä näin voitte kohdella, min kautta Luoja tahtonsa kuulutti?

GESSLER. Saas nähdä, tokko Jumala toista kertaa auttaa häntä. Haahteeni vietäköön hän! Myötä tulen, Küssnachtiin itse tahdon viedä hänet.

RÖSSELMANN. Sit' ette voi, sit' ei voi keisari, se vastaan vapauskirjeitämme sotii.

GESSLER. Miss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut? Ei keisari; on ensin ansaittava osoitus suosion tää nöyryydellä. Olette kaikki kapinoitsijoita, mietitte uhkaa, kansan meteliä. Ma teidät tunnen, lävitsenne nään. Tuon otan tällä kertaa keskeltänne, mut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät. Ken viisas on, hän vait on, tottelee.

(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat häntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)

WALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa). Mennyttä kaikk' on; hän on päättänyt hävittää mun ja koko huoneheni.

STAUFFACHER (Tellille). Oh, miksi ärsytitte ärjyvätä!

TELL. Mielensä malttakoon, ken tunsi tuskan, min minä.

STAUFFACHER. Nyt on kaikki mennyt. Vangit kaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!

MAAMIEHET (ympäröivät Tellin). Kanssanne menee meiltä viime lohtu.

LEUTHOLD (lähestyy). Tell, teitä säälin, mut on käsky mulla.

TELL. Hyvästi!

WALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa). Taatto! Taatto! Kallis isä!

TELL (kohottaa kätensä kohti taivasta). Taivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!

STAUFFACHER. Teilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?

TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen). On poika terve, apu mun on Herra.

(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vierwaldstätter-järven itäinen ranta.

Omituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan. Järvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita ja ukonjyrähdyksiä.

Kunz Gersaulainen. Kalastajia ja kalastajapoikia.

KUNZ. Sen voitte uskoa, näin omin silmin; kuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.

KALASTAJA. Tell vangittuna viety Küssnachtiin, maan parhain mies ja vahvin käsivarsi, jos kerran soisi sota vapauden.

KUNZ. Maavouti itse häntä sinne saattaa; olivat juuri laivaan astumassa, kun Flüelistä lähdin; mutta myrsky, mi juuri nous ja nopeasti tänne minutkin maihin ajoi, estänyt lie heidän lähtönsä.

KALASTAJA. Tell vangittuna ja voudin vallassa! Oh, uskokaa, syvälle hautaava on vouti hänet, ei aurinkoa koskaan nää hän enää! Pelätä täytyis hänen kostoa näät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.

KUNZ. Myös kuuluu, vanha päämies, arvon herra von Attinghaus on kuolemaisillaan.

KALASTAJA. Siis murtuu toivon viime ankkuri! Hän yksin vielä tohti äänen vanhan kohottaa eestä kansan oikeuden.

KUNZ. Mut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi! Ma kylään majoitun; näät tänään lähtö lie ajateltaviss' ei kuitenkaan.

(Menee.)

KALASTAJA. Tell vangittuna, vapaaherra kuollut! Nyt sorto, nosta otsas julkea, pois kainous kaikki heitä! Totuuden suu mykkä on ja silmä sokaistu, käsvarsi pelastava kahlehissa!

POIKA. Rakeita sataa. Tulkaa majaan, isä, ei hyvä jäädä tänne taivas-alle.

KALASTAJA. Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat! Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat, maa hukuttakaa! Idussansa suku myös hävittäkää vielä syntymätön! Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat! Esihin korven synkän kontiot ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken tääll' elää tahtois vapautta vailla!

POIKA. Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa; näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!

KALASTAJA. Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen isälle käsky soinut milloinkaan! Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis, jos järveen kumartuisi kalliot, jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat lie eivät olleet luomis-aamust' asti, syöksyisi huimaavasta korkeudestaan, jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis, ja toinen vedenpaisumuksen tulva kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!

(Kuuluu kellojen soittoa.)

POIKA. Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa, hädässä veen on varmaan nähty haaksi ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.

(Nousee eräälle kummulle.)

KALASTAJA. Voi laivaa, joka nyt on lainehilla, tään hirmukehdon keinuteltavana! Avuton täss' on ruorimies ja ruori, on myrsky herrana, tuul', aalto heittää ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen näy helma hälle läheltä, ei kaukaa! Mut kylmät katsoo häntä kalliot, nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo, vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.

POIKA (viitaten vasemmalle). Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.

KALASTAJA. Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky veen kuiluun tähän vangiks joutunut on, se raivoo niinkuin peto tuskassaan, mi häkkinsä lyö rautaristikkoa. Ovea ulvoen se etsii turhaan; sill' ympärillä vuoret saartaa sen, ne pilviin saakka solan piirittävät.

(Nousee kummulle.)

POIKA. Maaherran laiva on se Urista; sen tuttu lippu lie ja punakatto.

KALASTAJA. Jumala taivaan! Itse on maavouti vesillä siellä! Tuossa matkaa hän ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä! On ollut nopsa käsi kostajan; nyt suuremman hän herran tuntee yllään. Ei aalto huoli hänen äänestänsä, kumarra hänen hatulleen ei vuoret. Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.

POIKA. Rukoile en maavoudin eestä. Tellin edestä vaan, mi aluksess' on myötä.

KALASTAJA. Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman! Syypäätä yhtä rangaistakses pursi sun sortaa täytyykö ja purren miehet?

POIKA. Kas, kas, he Buggisgratin välttivät eheinä, mutta myrskyn voima, jonka takaisin heittää Pirunpaasi, heitä Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa. Nää heit' en enää.

KALASTAJA. Tuossa on Hackmesser, mi monen ollut on jo haahden meno. Viisaasti jos sit' eivät sivuuta, lyö laivan pirstaleiksi vuori pian, mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen. On heillä myötä hyvä ruorimies; jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell, mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.

Wilhelm Tell joutsineen.

(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle, heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne kohti taivasta.)

POIKA (huomaa hänet). Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? —

KALASTAJA. Hän käsin maahan tarttuu, mielensä olevan näyttää suunniltansa.

POIKA (tulee etualalle päin). Mitä ma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!

KALASTAJA (lähestyy). Ken on se? Luoja taivaan! Tell on se! Kuin täällä ootte?

POIKA. Ette vankina siis olleet laivalla ja sidottuna?

KALASTAJA. Teit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?

TELL (nousee ylös). Ma olen vapaa.

KALASTAJA ja POIKA. Vapaa? Luojan ihme!

POIKA. Tulette mistä?

TELL. Tuolta laivalta.

KALASTAJA. Kuin?

POIKA (samaan aikaan). Missä on maavouti?

TELL. Aallot ahnaat hänt' ajaa.

KALASTAJA. Tosiaan? Mut te? Kuin alta te myrskyn pääsitte ja siteistänne?

TELL. Jumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!

KALASTAJA ja POIKA. Puhukaa, puhukaa!

TELL. Mit' Altorfissa tapahtui, tiedätte.

KALASTAJA. Ma tiedän kaikki; puhukaa!

TELL. Mun maavouti vangiks sitoi, Küssnachtin linnaan viedä aikoi minut.

KALASTAJA. Kanssanne Flüelissä laivaan astui, sen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?

TELL. Laivassa olin, lujaan köytty, mies aseeton, hyljätty. En aurinkoa iloista enää luullut näkeväni, armaita kasvoja en vaimon, lasten, ja lohdutonna vetten erämaata ma katsoin.

KALASTAJA. Raukka mies!

TELL. Niin lähdettiin, maavouti, Rudolf Harras ynnä huovit. Mut nuolikonttini ja jousi lepäs perässä laivan, ruorin vierellä. Kun juuri kulmaan oli tultu pienen Ax-vuoren, Herra rajuilman antoi niin hengenhätäisen, niin hirvittävän Gotthardin onkaloista syöstä esiin, ett' uljuus kaikki loppui soutajilta ja kaikki luuli tulleen turman kurjan. Niin kuulin, kuinka muuan palvelija maavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle "Hätänne näätte sekä meidän, herra, ett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä. Mut ruorimiehet pelko voittaa, eivät he tiedä neuvoa, myös oudot heille nää väylät ovat. Tell mies vankka on ja hyvin haahden hoitaa. Entä jos hädässä häntä käyttäisimme?" Mulle maavouti lausui: "Tell, jos auttaa meidät käsistä myrskyn voivas luulet, lie mun sinut päästettävä siteistäsi." Ma lausuin: "Herra, luulen voivani avulla Luojan meidät auttaa tästä." Näin köysistäni irti pääsin, seisoin ruorissa, purren ohjasin ma oikein. Sivulle sentään pälyin joustani, tähystin rantamia tarkkaan, missä ois kiven kielekkeellä jalan sija. Ja kun näin kallion ma ulkonevan, mi sileänä suistui syvyyteen —

KALASTAJA. Sen tunnen: juurella Ax-vuoren suuren; mut jyrkkä on se, luulin mahdottomaks hypäten päästä sille purresta.

TELL. Hoputin huoveja ma soutamahan, ett' tultaisi tuon paaden luokse, siinä, ma huusin, ohi oisi vaara pahin. Kun nopsaan souten näin se saavutetaan, rukoilen Herran armoa ja painan, vireessä joka ruumiinjänne, purren peremmän kokan kohti kalliota, nyt jousen, viinen tempaan, hyppään, pääsen laelle paaden, vielä voimakkaasti potkaisen taapäin sekä purren sysään ma vetten kitaan kiehuvaan. Nyt siellä se Herran tahdon mukaan harhaelkoon! Täss' olen, vapaa myrskyn vallasta, ja ilkeämmästä viel' ihmisien.

KALASTAJA. Tell, Tell! On ihmeen Herra tehnyt teille; omia tuskin uskon aistejani. Mut sanokaa, nyt kunne aiotte? Näät varma vaarast' ette lie, jos vouti elossa pääsee myrskystä.

TELL. Ma kuulin sanovan hänen, koska sidottuna viel' lepäsin, ett' aikoi Brunniin hän ja linnaansa mun Schwyzin kautta viedä.

KALASTAJA. Hän maitse matkustaako?

TELL. Niin hän aikoo.

KALASTAJA. Siis piiloon kohta käykää! Toista kertaa käsistä voudin teit' ei auta Herra.

TELL. Tie lähin mist' on Arthiin, Küssnachtiin?

KALASTAJA. Käy Steinin kautta avoin valtatie; mut lyhempää ja salaisempaa saattaa Lowerzin kautta teidät poikani.

TELL (ojentaen hänelle kätensä). Jumala hyväntyönne palkitkoon. Hyvästi.

(Menee ja kääntyy takaisin.)

Rütlin liette liittolainen? On niinkuin mainittu ois mulle teidät.

KALASTAJA. Ma siellä olin, vannoin liiton valan.

TELL. Siis Bürgliin rientäkää, se hyvyys tehkää, mua vaimo kaipaa, hälle ilmoittakaa eheä että oon ja pelastettu.

KALASTAJA. Mut kunne teidän paenneen ma sanon?

TELL. Löydätte hänen luonaan appeni ja muita vannoneita Rütlin valan. He olkoot uljaat, hyväss' uskossa, Tell vapaa on ja käsivarttaan käyttää; minusta lisää kuulevat he pian.

KALASTAJA. Mi teill' on mielessä? Se mainitkaa!

TELL. Kun tehty on se, siitä mainitahan.

KALASTAJA. Tie hälle näytä, Jenni. Luoja kanssaan! Hän täyttää, minkä ottaa tehdäkseen.

TOINEN KUVAELMA.

Attinghausin aatelistila.

Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. Walter Fürst, Stauffacher, Melchtal ja Baumgarten hänen ympärillään. Walter Tell kuolevan edessä polvillaan.

WALTER FÜRST. Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.

STAUFFACHER. Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan, kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu ja piirteet hymyilevät rauhallisna.

(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)

WALTER FÜRST (Baumgartenille). Ken siellä?

BAUMGARTEN (tulee takaisin). Rouva Hedwig, tyttärenne; hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.

(Walter Tell nousee ylös.)

WALTER FÜRST. Mull' lohtua ei muita lohduttaa; mun pääni päälle kaikki tuska lankee.

HEDWIG (tunkeutuen sisälle). Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!

STAUFFACHER. Te malttukaa! On tämä kuolon talo.

HEDWIG (syöksee pojan luo). Mun Walterini! Oh, hän elää!

WALTER TELL (riippuen hänessä). Äiti!

HEDWIG. Se onko varmaa? vammaton sa olet? (Katselee häntä tuskallisella huolella.) Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä, kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi lähettää nuolensa päin poikaa omaa.

WALTER FÜRST. Sen mielin tuskan murtamin hän teki, pakosta, sillä oli hengen vaara.

HEDWIG. Jos isän hällä sydän ois, hän ennen kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!

STAUFFACHER. Jumalan kaitselmusta kiittäkää, mi hyvin näin sen johti.

HEDWIG. Saatanko unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka tulisin valkopääksi, aina pojan siteissä nään, hänt' isä tähtää — Herra vanhurskas! — poveeni nuol' lentää aina.

MELCHTAL. Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!

HEDWIG. Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys on loukattu, he eivät huoli mistään; panevat uhkapeliin lapsen pään ja äidin sydämen!

BAUMGARTEN. Viel' eikö riitä miehenne kova kohtalo, kun häntä raskaalla nuhteella noin halvennatte? Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?

HEDWIG (kääntyy ja katsoo häntä suurella silmäyksellä). Sua turma ystävän vain itkettääkö? Miss' olitte, kun urho vangittiin? Miss' oli silloin apunne? Te näitte, sallitte tapahtuvan hirmutyön; sieditte hyvin, että ystävä pois vietiin keskeltänne. Onko Tell näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö hän epäröi, kun takanas jo ratsaat maavoudin riensi, koska eessäs järvi vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.

WALTER FÜRST. Min avun hälle antaa uskalsimme, me joukko pieni, aivan aseeton?

HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen). Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt! Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä; kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä! Jumala estäköön hält' epätoivon! Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu yletä ystävän. Jos sairastuis hän! Ah, hänen täytyy siellä sairastua synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee, niin hälle elämää ei muu kuin päivä, aurinko, taivaan armaat tuulivirrat. Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma, ei voi hän elää rotkon hengessä.

STAUFFACHER. Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto avata hänen vankilansa.

HEDWIG. Mitä hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli, viattomuudell' oli ystävä ja vainotulla auttaja; Tell teidät pelasti kaikki; hänen kahleitansa katkaista kaikki yhdess' ette voi!

(Vapaaherra herää.)

BAUMGARTEN. Hän liikkuu, vait!

ATTINGHAUS (kohoten). Miss' on hän?

STAUFFACHER. Ken?

ATTINGHAUS. Hän puuttuu, hän minut hylkää viime hetkelläni?

STAUFFACHER. Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?

WALTER FÜRST. On hälle viesti viety. Lohduttaukaa! Hän meidän on, hän sydämensä löysi.

ATTINGHAUS. Puhunut onko eestä maansa hän?

STAUFFACHER. Kuin sankari.

ATTINGHAUS. Mut miks ei saavu hän mun ottamahan viime siunausta? Ma tunnen, loppu lähestyy.

STAUFFACHER. Ei niin, ah, arvon herra! Teidät virvoittanut on uni, kirkas onhan katsehenne.

ATTINGHAUS. Elämä tuskaa on, mun jätti tuska; lopussa kärsimys kuin toivo on.

(Huomaa pojan.)

Ken on tää poika?

WALTER FÜRST. Häntä siunatkaa! Isätön on hän, pojanpoika mulle.

(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)

ATTINGHAUS. Ja ilman isää jätän kaikki teidät, ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet on nähneet synnyinmaani perikadon! Täytyikö elon pitkän määrään päästä mun kaikin toiveineni kuollakseni?

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Näin murheess' onko hänen eroominen? Miks emme viime hetkeänsä synkkää valaise toivon välkkehellä? Herra, henkenne ylentäkää! Emme aivan hukassa ole, pelastusta on.

ATTINGHAUS. Ken teidät pelastaa?

WALTER FÜRST. Me itse. Kuulkaa! Sanansa antaneet on maata kolme pois ajaa sortajat. On liitto tehty, vannottu vala pyhä. Toimeen käydään jo ennen kuin on uuden kiertonsa vuos alkanut. Ja vapahassa maassa lepäävä luunne ovat.

ATTINGHAUS. Sanokaa, oi, mulle, tehty on jo liitto?

MELCHTAL. Nousee samana päivänä kaikk' kolme maata ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu ja hyvin säilytetty salaisuus, sen vaikka sadat tietää. Sortajien on pohja ontto, perus heikko, päivät luetut ovat heidän herruutensa ja kohta jälkeä ei heistä näy.

ATTINGHAUS. Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?

MELCHTAL. Samana päivänä ne kaikki sortuu.

ATTINGHAUS. Ja onko liitossanne aateli?

STAUFFACHER. Kun hetki lyö, he avun antanevat; maakansa yksin nyt on liitossa.

ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin, osoittaa suurta hämmästystä). Jos talonpoika moista uskaltanut on omin voimin, ilman aatelia, jos itseensä niin paljon luottaa hän: niin, silloin meit' ei ole tarvis enää, me voimme hautaan käydä tyynin mielin, jälkeemme elää, kautta voimain toisten pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.

(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään polvillaan.)

Omena oli päässä tässä, siitä parempi vapaus teille kukkii kerran; jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi elämä raunioista vihannoi.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy, se luonnon sammumist' ei lie, se on jo säde uuden elon.

ATTINGHAUS. Linnoistansa vanhoista astuu aateli ja vannoo nyt kaupungeille kansalaisten valan; Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty. Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan, on Freiburg vapahitten varma linna, jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin ammattikunnat, kuninkaitten valta muureihin ijäisiin sen murskattu.

(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa kohoaa haltioitumiseen.)

Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka tulevat raskain rautapaidoin maata hiljaisen paimenkansan voittamaan. Elosta, kuolemast' on taisto, moni saa vuorisola maineen hurmehisen. Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy, vapaana uhrina, päin keihäsmetsää, se murtuu, kuihtuu kukka aatelin, ja lipun nostaa vapaus voitollinen.

(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)

Lujasti aina yhtä olkaa kansaa, maa vapaa älköön toista vierastako, ja vuorillenne merkkitulet tehkää, ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa ain yhtä, yhtä, yhtä!

(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen aikana soi linnankello.)

Rudenz ynnä edelliset.

RUDENZ (tullen nopeasti). Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?

WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin). Te ootte meille lääniherra nyt; ja tällä linnalla on toinen nimi.

RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana). Mun myöhästyikö katumukseni? Hän eikö hetken voinut hengittää, ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni? En kuullut hänen ääntään uskollista, valossa kun hän vielä kulki. Poissa nyt on hän, poissa, ikivelka mulle jäi raskas, maksamaton. Lausukaa hän kuoliko mun vuoksi murehtien?

STAUFFACHER. Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas miehuutta, millä puhuitte.

RUDENZ (polvistuu ääreen). Niin, tomu sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa! Ma tässä sulle vannon, kädessäin sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut ijäksi olen kaikki vieraat siteet; taas oma olen kansani, ma tahdon mies Sveitsin olla, olla kokonaan, kaikesta sielustani.

(Nousten ylös.)

Surkaa häntä, ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän! Mut hänen maitaan yksin en ma peri myös hänen henkensä ja sydämensä, ja teille täyttävä on reipas nuoruus, ijältä harmaalta mi vaille jäi. Kätenne antakaa, te arvon isä! Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö! Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa valani vastaan!

WALTER FÜRST. Käteen hälle käykää! Mielensä kääntynyt on, luottamusta se ansaitsee.

MELCHTAL. Maamiestä halveksuitte te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?

RUDENZ. Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!

STAUFFACHER (Melchtalille) Yht' olkaa, oli vainaan viime sana. Se muistakaa!

MELCHTAL. Mun täss' on käsi! Herra, maamiehen koura myös on miehen-sana. Mit' onkaan meitä ilman aateli? Säätymme vanhemp' on kuin teidän.

RUDENZ. Sitä ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.

MELCHTAL. Käsvarsi, joka kyntää kovan maan ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa myös miehen rintaa turvata.

RUDENZ. Te mun, ma teidän rintaa olen turvaava, näin kumpikin me vankat oomme. Mutta miks puhua, kun vielä synnyinmaa on saalis vieraan sortovallan? Ensin maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten sovussa siinä elää saattanemme.

(Hetken vaitiolon jälkeen.)

Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka? Ansaitse enkö luottamusta vielä? Siis vasten tahtoanne tunkea liittonne salaisuutehen mun täytyy. Rütlissä valan ootte vannoneet. Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne; mit' ette mulle uskoneet, sen olen pyhänä panttina ma säilyttänyt. En koskaan ollut maani vihollinen, en teitä vastaan toiminut ois koskaan. Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte; on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu, jo uhriks hitautenne joutui Tell.

STAUFFACHER. Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.

RUDENZ. En kera ollut, vannonut en myötä. Te vartokaa, ma toimin.

MELCHTAL. Tahdotte —

RUDENZ. Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen nyt velvoitus on teitä turvata.

WALTER FÜRST. Tää tomu kallis maahan saattaa, se on teille lähin velvoitus ja pyhin.

RUDENZ. Kun maa on vapaa, voiton seppeleen panemme tuoreen hänen paarillensa. Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole asia, mullakin on miekanleikki kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut on Bertani, pois salaa viety, meiltä temmattu rikostyöllä rohkealla.

STAUFFACHER. Tyranni moisen tehdä tohtinut vapaata oisko vastaan aatelia?

RUDENZ. Teit' auttavani vannoin, ystävät, apua teiltä nyt ma ensin anon. Pois viety, ryöstetty on rakkahani. Ken tietää, kussa häntä kätketään, mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää, ett' taipuis avioon hän vihattuun? Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki käsvarret hänen eestään.

WALTER FÜRST. Tuumanne mik' on?

RUDENZ. En tiedä. Epätoivo synkkä mua murtaa, yössä häntä saartavassa, tään tuskan äärettömän taakan alla, en osaa yrittää ma mitään varmaa; yks selvä vaan on sydämelleni: tyrannivallan raunioista yksin hän saattaa tulla esiinkaivetuksi. On meidän linnat kaikki vallattava, jos mieli päästä hänen vankilaansa.

MELCHTAL. Te meitä johtakaa! Me seuraamme. Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään? Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan, ei vielä tapahtunut hirmu tuo. Lain uuden laatii ajan riento; kuka niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!

RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille). Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa, siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet; näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää, samoova teille voittomme on sana; ja koska näätte liekkein leimahtavan, kuin ukonnuoli syöskää sortajaan ja musertakaa vieraan vallan muuri!

(Menevät.)

KOLMAS KUVAELMA.

Solatie Küssnachtin luona.

Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla kasvaa pensaikkoa.

TELL (tulee joutsineen). Tuleva on hän solan kautta tämän; ei tietä toista ole Küssnachtiin. Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä. On tuolla seljapensas, sinne piilen, voin sieltä noutaa hänet nuolellani; tien ahtaus on turva ahdistajan. Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti! Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut. Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta vain metsän riistaa kohti jännittelin ja miettinyt mun mieleni ei murhaa; sa olet rauhani pois peljättänyt ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä ken maalinansa tähtäs, sydämeen osaava varmaan myös on vihollisen. Maavouti, raivoltasi turvata mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo, tuo uskollinen! Koska jousenjänteen ma vedin, koska vapisi tää käsi, kun, julma, liekkumalla helvetin pakotit tähtäämään mun päätä lapsen, kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin: niin vannoin silloin sisimmässäni ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli, ett' ensi laukaukseni ois maali sun sydämes. Mit' olen vannonut tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla, on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.

Oot herrani, oot vouti keisarini; mut keisari ei laillas tehnyt oisi. Lähetti hän sun tänne tuomariksi kovaksi, sillä suuttunut hän oli, mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta, himossa murhan, kauhut kaikki tehdä; Jumala elää, rankaisee ja kostaa.

Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja, aarteeni armas, korkein kalleuteni! Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan, sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä, jousjänne uskollinen, palvellut mi usein oot mua iloleikkilöissä, todessa tuimassa mua ällös hylkää! Nyt vielä kestä, kunnon joutseni, niin monen surmanuolen suihkuttaja! Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla ei enää toista lähetettävää.

(Kulkijoita yli näyttämön.)

Penkille paatiselle istun tähän, mi kulkijalle levon lyhyen suo; kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki outoina rientää ohi toistensa, ei huoli hänen tuskastansa; kauppi käy tästä huolehtiva, hurskas munkki, ja avojalka pyhiinvaeltaja, myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka ja raskaan kuormahevon kuljettaja, mi kaukaa saapuu maista ihmisien, — näät joka tie maailman ääriin johtaa ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki toimeensa käy, mut mun on työni murha!

(Istuu.)

Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset, ol' ilo teillä, kun hän koteutui; näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin, toi alppiruusun taikka linnun oudon tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo hän riistaa toista, murhamiettehissä ohella istuu korpitien; nyt väijyy hän vihamiehen henkeä. Ja sentään vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän, vain teitä, herttaisia, syyttömiä tyrannin kostolta hän turvatakseen nyt jousen aikoo murhaan jännittää.

(Nousee.)

Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi myös eikö kärsi talvipakkasta ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla kiveltä uhkahypyn tehdäkseen ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää, siin' omin verin kiinni killuakseen, kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.

(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)

Eloni kaiken käyttänyt oon jousta, oon harjoitellut ampusäännöt kaikki, osannut usein olen mustaan, tuonut kotiini monen leikki-ammunnasta palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa palkinnon parhaan koko vuoristossa.

Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. Tell katselee sitä jouseensa nojautuneena. Stüssi, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.

STÜSSI. Se Mörlischachista on luostarin maapehtori, mi häitä pitää; rikas, on hällä varmaan karjaa kymmenkunta. Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit. Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.

TELL. Totinen vieras sovi ei häätaloon.

STÜSSI. Jos murhe painaa sua, pois se heitä! Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas, siks ilmasta on ilo temmattava. Häät täällä, toisahalla hautajaiset.

TELL. Ja usein molemmat yht'aikaa.

STÜSSI. Niin on meno maailman. On kaikkialla surua kyllin. Vuoren seinä syössyt on Glarnin maassa, koko toinen puoli vajonnut kukkulasta.

TELL. Vaappuvatko myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.

STÜSSI. Myös muualta nyt kuuluu kummia. Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi: ritari ratsasti luo kuninkaan, tapasi tiellä hänet paarmaparvi, ne iski hevoseen, se kuoliaana pistoista polttavista maahan vaipui ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.

TELL. On heikollekin pistimensä suotu.

Armgard tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien suuhun.

STÜSSI. Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan, ja hirmutöitä.

TELL. Joka päivä tuo tekoja moisia. Ei ihmehien niit' ole tarvis meille ilmoitella.

STÜSSI. Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa omainsa luona, vilja korjattuna.

TELL. Saa rauhassa ei elää hurskahin, jos paha naapuri ei rauhaa anna.

(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)

STÜSSI. Hyvästi! Vartonette jotain tässä.

TELL. Niin.

STÜSSI. Teille hauskaa kotimatkaa toivon. Urista ootte? Armon herraamme maavoutia sielt' tänään varrotahan.

KULKIJA (tulee). Maavoutia ei tänään vartomista. Veet rankkasatehist' on paisuneet ja sillat virta vienyt.

(Tell nousee.)

ARMGARD (lähestyen). Eikö tule maavouti?

STÜSSI. Tahdotteko hältä jotain?

ARMGARD. Ma josko tahdon!

STÜSSI. Miksi asetutte siis hänen tielleen tähän solaan?

ARMGARD. Tässä mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.

FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle). Pois tieltä! Armollinen herrani maavouti jäljestäni ratsain saapuu.

(Tell menee.)

ARMGARD (vilkkaasti). Maavouti tulee!

(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät ratsain solatien yläpäähän.)

STÜSSI (Friesshardtille). Kuinka virtain poikki pääsitte, vaikka oli rikki sillat?

FRIESSHARDT. Olemme myrskyn halki tulleet, veikko, me emme pelkää pientä alppi-ojaa.

STÜSSI. Olitte järvellä te myrskyn aikaan?

FRIESSHARD. Eloni kaiken sitä muistan.

STÜSSI. Jääkää, oi, kertokaa!

FRIESSHARDT. Mun eespäin täytyy, tulo maavoudin linnaan ilmoittaa.

(Pois.)

STÜSSI. Jos haaksi hyviä kantanut ois ihmisiä, vajonnut ois se kiluin kaluinensa; ei noille mitään vesi voi, ei tuli.

(Katsoo ympärilleen.)

Mut kunne joutui joutsimies?

Gessler ja Rudolf Harras, ratsain.

GESSLER. Niin, niin, mut palvelija keisarin ma olen, mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii vain kuuliaisuutta. On siitä kiista, ken maass' on herra, keisari vai moukka.

ARMGARD. Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.

(Lähestyy arkana.)

GESSLER. Altorfin hattua en pystyttänyt ma leikin vuoks, en koetellakseni sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin. Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan, min ylpeänä kantavat he. Panin tuon häiritsijän heidän tielleen, josta on ohi heidän käyminen, se että sattuisi silmiin heille, muistuttaisi herrasta, jonka unohtaa he aivan.

RUDOLF. Mut jotkut oikeudet on kansalla.

GESSLER. Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo näät keisar'huone. Minkä mainehikas alotti isä, tahtoo poika päättää. Tää kansa pieni tiellämme on este; niin taikka näin, sen täytyy alistua.

(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)

ARMGARD. Ah, armoa, maavouti, armahdusta!

GESSLER. Eteeni miksi yleisellä tiellä te käytte? Pois!

ARMGARD. Mun mieheni on vanki; ja orvot leipää huutaa. Säälikää hätäämme suurta, herra ankara!

RUDOLF. Ken ootte? Ken on miehenne?

ARMGARD. Hän on Rigistä, köyhä heinänkorjaaja, mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä, mihin ei tohdi karjalaumat nousta, vapaasti vihertävän ruohon niittää.

RUDOLF (maavoudille). Todella toimi kurja, säälittävä! Ma pyydän, päästäkää mies parka irti! Mik' ollut liekään rikoksensa raskas, sen kauhea jo ammattinsa kostaa.

(Vaimolle.)

Te saatte oikeutta; linnaan tuonne pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.

ARMGARD. Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti takaisin mulle miehen antanut! Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän ja turhaan tuomiota vartoo.

GESSLER. Vaimo väkisin tahdotteko tieni estää?

ARMGARD. Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet, sijainen keisarin ja Jumalan. Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus oikeutta odotat, tee meille sitä!

GESSLER. Pois silmistäin tuo väki julkea!

ARMGARD (tarttuu hevosen suitsiin). En, en, ei mulla kadotettavaa. Et pääse paikaltasi, vouti, ennen kuin olet oikeutta suonut mulle. Rypistä otsaas, silmääs pyörittele, on onnettuutemme niin ääretön, ett' emme enää vihaas pelkää.

GESSLER. Pois! tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!

ARMGARD. Sen anna kulkea! Kas, —

(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)

tässä lepään ma lapsineni. Tässä tallatkoon kavio ratsusi nää orpoparat! Ei ois se teoistasi hirvein.

RUDOLF. Vaimo, oletko järjiltäsi?

ARMGARD (yhä kiihkeämmin). Tallannut jo kauan olet maata keisarin! Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies, paremman tietäisin kuin tässä maata tomussa tien!

(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)

GESSLER. Miss' ovat huovit? Tieltä hän temmattakoon taikka itseni unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.

RUDOLF. Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee hääsaatto solatien.

GESSLER. Ma valtias lien ollut liian hyvä maalle tälle. Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki, kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon, on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon tään jäykän mielen, maasta juurittaa vapauden hengen julkean tään tahdon lain uuden laatia ma tahdon tänne, ma tahdon —

(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)

Jumala mua armahtakoon!

RUDOLF. Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?

ARMGARD (rientäen ylös). Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä sydämen puhkaissut on nuoli!

RUDOLF (hypäten ratsultaan). Taivas! Mi tapaturma! Herran armahdusta, ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma olette nyt!

GESSLER. Sen nuolen ampui Tell. (On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin, joka johdattaa hänet kivipenkille.)

TELL (näkyy kukkulalla). Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen! Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys, et vahingoittaa enää kansaa saata!

(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)

STÜSSI (edellä). Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?

ARMGARD. Maavouti nuolin lävistetty on.

KANSA (syösten näyttämölle). Ken ammuttu on?

RUDOLF HARRAS. Hurme juoksee kuiviin, apua! Murhamiestä ajettakoon! Ah, näinkö oli päiväs päättyvä! Mun tahtonut et varoitusta kuulla.

STÜSSI. Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!

USEAT ÄÄNET. Ken teki sen?

RUDOLF HARRAS. Tää kansa onko hullu, kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!

(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)

Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle teill' eikö mitään virkkamista.

(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa, kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)

Minne? Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan te syttykö! Maan huolet jättäkää ja taivaan kanssa sopikaa!

(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana, mutta kauhistuneena.)

STÜSSI. Kas, kuinka hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen saa hällen; silmä sammuu.

ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan). Lapset nähkää, kuin kuolee sortaja!

RUDOLF HARRAS. Miel'puolet vaimot, teill' eikö tuntehia, kauhun näystä kun tästä nautitte? Mua auttakaa! Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli tää saatais irti hänen rinnastaan.

VAIMOT (perääntyen). Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?

RUDOLF HARRAS. Kirous teille!

(Vetää miekkansa.)

STÜSSI. Herra, tohtikaapas! Lopuss' on valtanne! Maan sortaja on kaatunut. Me väkivaltaa emme nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.

KAIKKI (metelöiden). Maa vapaa on!

RUDOLF HARRAS. Siin' ollaanko? Niin pian loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?

(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)

Näette kauhistavan murhatyön, mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu, myös turha takaa-ajo murhamiehen. Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin, ett' eivät kaatuis linnat keisarin! Näät katkenneet on kaikki järjestyksen ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.

Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy kuusi armeliasta veljeä.

ARMGARD. Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.

STÜSSI. On raato maassa, korpit kokoontuvat.

ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja laulavat syvällä äänellä.)

Pian saapuu kuolo ihmisen, ei pitkää anna aikaa armon, pois tempaa kesken päivien, pois syöksee kesken toimen, tarmon, Het valmis tai et, pakko sulla on tuomarisi eteen tulla.

(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Julkinen paikka Altorfin luona.

Taustassa oikealla linna "Urin lukko" vielä pystyssä olevine rakennustelineineen niinkuin ensimmäisen näytöksen kolmannessa kuvaelmassa. Vasemmalla näköala useille vuorille, joilla kaikilla palaa merkkitulet. On aamuhämärä, kellot kaikuvat etäisyydestä.

Ruodi, Kuoni, Werni, Mestari Steinmetz ja vielä muita maamiehiä ynnä vaimoja ja lapsia.

RUODI. Vuorilta merkkitulet näättekö?

STEINMETZ. Te kellot kuuletteko metsän yli?

RUODI. Vapautta tietää se.

STEINMETZ. On linnat meidän.

RUODI. Me Urin maassa, tällä turpeellamme, tyrannilinnaa tuota kärsimmekö? Me viimeisinä vapaudummeko?

STEINMETZ. Nuo saako seista muurit sortavaiset? Ne alas murtakaa!

KAIKKI. Niin! Alas! Alas!

RUODI. Miss' Urin härkä on?

URIN HÄRKÄ. Täss' olen. Mitä?

RUODI. Vuorelle nouskaa, torveen puhaltakaa, niin että kaiku kukkuloita kiirii ja kautta kuilujen ja laaksoin kutsuu hereille heti kaikki miekkamiehet vuoriston laajan!

Urin härkä menee. Walter Fürst tulee.

WALTER FÜRST. Veikot, vartokaa! Schwyzistä tullut viel' ei viesti eikä myös Unterwaldista, kuin siell' on seikat.

RUODI. Miks vartoisimme? Sortaja on kuollut ja koittanut on päivä vapauden.

STEINMETZ. Tää eikö riitä meille tulten sana, mi kaikkialta kukkuloilta lieskaa?

RUODI. Tulkaatte, työhön, miehet, vaimot, kaikki! Rakennus rikki! Kaaret poikki! Muurit murskaksi! Paas ei paaden päälle jääkö!

STEINMETZ. Toverit, tulkaa! Rakensimme sen, sen repiä myös voimme.

KAIKKI. Maahan linna!

(Syöksyvät joka taholta rakennuksen kimppuun.)

WALTER FÜRST. En hillitä voi enää virran vuota.

Melchtal ja Baumgarten tulevat.

MELCHTAL. Kuin? Linna seisooko, ja tuhkana jo Sarn on sekä sortunut on Rossberg?

WALTER FÜRST. Vapauden meille, Melchtal, tuotteko? Jo onko vihollinen karkoitettu?

MELCHTAL (häntä syleillen) Maa vapaa on. Ah, isä, iloitkaa, nyt tällä hetkellä kun haastelemme, ei sortajata enää Sveitsin maassa.

WALTER FÜRST. Kuin linnat valloititte, kertokaa!

MELCHTAL. Se Rudenz oli, joka Sarnin linnan miehuuden uljaan uhkatyöllä valtas. Rossbergiin itse olin yöllä noussut. Mut kuulkaa, kuinka tapahtui! Kun linnan olimme tyhjentäneet sortajista, sen sytytimme, liekit pilviin leiskui, niin syöksyy Diethelm, knaappi Gesslerin, ja huutaa, että Berta Bruneck palaa.

WALTER FÜRST. Vanhurskas taivas!

(Kuuluu, kuinka rakennuksen hirret sortuvat.)

MELCHTAL. Hän se itse oli, käskystä voudin salaa tuotu tänne. Nous Rudenz raivokkaana, kuultiin, kuinka jo parret kaatui, pielet vankat vaappui, sill' aikaa onnettoman hätähuuto savusta kaikui.

WALTER FÜRST. Pelastuiko neiti?

MELCHTAL. Nopeutta kysyttiin ja tarmokkuutta! Jos Rudenz ollut ois vaan herramme, varottu varmaan oisi henkeämme; mut liittolaisemme hän oli, Berta maan oli ystävä. Niin pantiin vaaraan elämä, henki, syöstiin tuleen.

WALTER FÜRST. Neiti elossa onko?

MELCHTAL. On. Rudenz ja minä liekeistä hänet kaksin kannoimme, ja takanamme hirret räiskyi, sortui. Ja nyt, kun neiti oli pelastunut ja aukas silmät elämälle, syöksyi mun povelleni vapaaherra, vaiti nyt siinä veljesvala vannottiin, mi karaistuna tulen kautta kaikki vakaana kohtalot on kestävä.

WALTER FÜRST. Ja Landenberg?

MELCHTAL. Hän Brünigin on tiellä. Syy mun ei ollut, että silmäin valon isäni sokaisija säilytti. Hänt' takaa ajoin, virralla sain kiinni ja raastoin hänet taaton jalkain juureen. Jo päällä päänsä heilui miekka; ukon sokean laupeutta rukoillen hän hengen lahjaks sai. Mut vannoi valan takaisin milloinkaan ei tullaksensa; ja sen hän pitää. Kokenut hän on käs'varttamme.

WALTER FÜRST. Hyv', ettei voittohonne verinen tahra jäänyt!

LAPSET (juoksevat näyttämön yli rakennusjätteitä käsissään). Vapaus! Vapaus!

(Urin torvi raikahlaa voimakkaasti.)

WALTER FÜRST. Kas, mikä juhla! Tätä päivää vielä vanhoina muistelevat lapset.

(Tytöt tuovat hatun tangon päässä; kansa täyttää koko näyttämön)

RUODI. Tässä on hattu meidän kumarrettavamme.

BAUMGARTEN. Sanokaa, mitä sille tehdään!

WALTER FÜRST. Taivas! Tään hatun alla seisoi Tell ja poika.

USEAMPIA ÄÄNIÄ. Hävittäkää tuo sortovallan muisto! Tulehen hattu!

WALTER FÜRST. Ei, se säilytetään. Aiottu sorron valtikaks se oli, vapauden olkoon ikimerkki nyt!

(Maamiehiä, vaimoja ja lapsia seisoo ja istuu hajoitetun rakennuksen raunioilla maalauksellisena ryhmäkuvana suuressa puoliympyrässä.)

MELCHTAL. Siis raunioilla sortovallan, veikot, iloisna seisomme ja ihanasti nyt täytetty on Rütlin vala.

WALTER FÜRST. Vasta työ alettu on, lopetettu ei. Nyt ovat miehuus, sopu vankka tarpeen; näät varmat olkaa, kuningas ei jätä voutinsa surmaa kostamatta, tahtoo väkisin palauttaa karkoitetun.

MELCHTAL. Hän tänne tulkoon sotalaumoinensa! Sisäinen onhan vaino voitettu; me kyllä kukistamme ulkonaisen.

RUODI. Tuo solat harvat heitä maahan tähän, me suljemme ne ruumihillamme.

BAUMGARTEN Ikuinen side meitä yhdistää, pelota eivät sotalaumat meitä.

Rösselmann ja Stauffacher tulevat.

RÖSSELMANN (tullessaan) Hirmuiset ovat taivaan tuomiot.

MAAMIEHIÄ. Mik' on?

RÖSSELMANN. Miss' ajoissa me elämme!

WALTER FÜRST. Mit' on? Ah, herra Werner? Meille mitä te tuotte?

MAAMIEHIÄ. Mitä?

RÖSSELMANN. Kuulkaa, kauhistukaa!

STAUFFACHER. Olemme päässeet pelon suuren alta.

RÖSSELMANN. Murhattu keisari on.

WALTER FÜRST. Taivaan vallat!

(Maamiehet kiirehtivät ylös ja ympäröivät Stauffacherin.)

KAIKKI. Murhattu! Kuinka? Keisari? Vait! Kuulkaa!

MELCHTAL. Se mahdotonta. Mistä saitte sanan?

STAUFFACHER. On totuus: murhattu on Bruckin luona kuningas Albrecht. Viestin on mies varma Schaffhausista, Johannes Müller, tuonut.

WALTER FÜRST. Ken teki uhkateon kaamean?

STAUFFACHER. Työn tekijästä kammo kasvaa vielä. Sen heimo teki, Schwabin herttua Johann, mi vainajan on veljen lapsi.

MELCHTAL. Mi hänet saattoi sukumurhaan?

STAUFFACHER. Isän perintömaat hält' epäs keisari, hän vaikka pyytämästään pyysi niitä. Jo sanottiin, hän niit' ei saisikaan, vain piispanhiipan. Kuinka olkoonkin, nyt nuorukainen korvan kallisti neuvoille ase-ystäväinsä, päätti keralla valtaherrain Eschenbachin, von Tegerfeldin, Wartin ynnä Palmin, kun oikeutt' ei saada voinut, kostaa omalla kädellään.

WALTER FÜRST. Kuin täytettiin työ hirmun, kertokaatte!

STAUFFACHER. Ratsain kulki kuningas Badin Steinistä Rheinfeldiin, miss' oli hallituksen paikka. Kanssaan häll' oli ruhtinaat Hans ynnä Leopold ja saatto ylhäisintä aatelia. Ja kun he Reusziin saapuivat, miss' on ylitse virran lautoin kuljettava, murhaajat tunkeutuivat haahteen sekä saatostaan salpasivat keisarin. Nyt poikki viljapellon kruunupää kun ratsastaa (sen alla suuri, vanha kaupunki maanne muinais-aikahinen), Habsburgin vanha linna silmäin eessä, mi koti korkean on heimonsa, Hans herttua lyö puukon hälle kurkkuun, peitsellä pistää häntä Rudolf Palm ja Eschenbach pään hältä halkaisevi, vereensä että ratsultaan hän vaipuu, omalla maalla omain murhaamana. Toiselta rannalta työn saatto näki; mut, virta välillään, he muut' ei voineet kuin heikkoon hätähuutoon puhjeta. Mut tiellä istui köyhä vaimo; hänen sylissään ehtyi hurme keisarin.

MELCHTAL. Näin on hän saanut haudan varhaisen, mi määrätönnä kaikki tahtoi ryöstää!

STAUFFACHER. Hirmuinen kauhu maassa vallitsee; suletut ovat kaikki vuorisolat, rajansa jokainen maakunta vahtii; porttinsa sulki itse vanha Zürich, nuo vuotta kolmekymment' auki olleet, pelosta murhaajain ja murhan koston. Näät pannakirous kädessänsä saapuu magyarein kuningatar, julma Agnes, mi sukupuolensa ei vienon tunne lempeyttä, kostamahan taaton verta murhaajain koko heimokunnille, väelle, lapsiin, lastenlapsiin saakka; niin, saakka heidän linnojensa kiviin. Hän vannonut on kokonaiset suvut lähettää taaton hautaan, kylpeä veressä niinkuin aamukastehessa.

MELCHTAL. Ja tiedetäänkö, minne murhaajat paenneet ovat?

STAUFFACHER. Viittä eri tietä he teon tehtyänsä pakenivat ja erosivat ainiaaksi. Kuuluu vuorilla harhailevan herttua.

WALTER FÜRST. Näin heilimöi ei heille rikos! Kosto ei kanna jyvää; itselleen on itse ravinto kauhun se; sen nautinto on murha ja sen tyydytys on hirmu.

STAUFFACHER. Tuo hyötyä ei rikos murhaajille; mut käsin puhtahin me poimimme verisen herjan siunaavaisen heelmän. Pelosta suuresta näät päässeet oomme vapauden suurin sortaja on kuollut ja kuulon mukaan käypä valtikka Habsburgin heimolta on toiseen sukuun; vapautta vaalin valtakunta käyttää.

WALTER FÜRST ja MUUT. Mit' tiedätte?

STAUFFACHER. On Luxemburgin kreivi useimmat äänet saanut.

WALTER FÜRST. Onneks oltiin, me uskolliset valtakunnalle! Nyt toivoa voi oikeutta.

STAUFFACHER Kaipaa uus herra ystäviä, meidät on kostolta Itävallan varjeleva.

(Maamiehet syleilevät toisiaan.)

Lukkari kuninkaallisen Airueen kera.

LUKKARI. Päät kansan tässä ovat arvokkaat.

RÖSSELMANN ja MUUT. Mik' on?

LUKKARI. Tään kirjeen valta-airut toi.

KAIKKI. (Walter Fürstille), Lukekaa!

WALTER FÜRST (lukee). "Kunnon miehet Schwyzin, Urin, ja Unterwaldin, kuningatar Elsbeth suo teille armonsa ja hyvyytensä."

USEITA ÄÄNIÄ. Lopuss' on valtansa! Mit' tahtoo hän?

WALTER FÜRST (lukee). "Suuressa lesken-surussansa, johon nyt hänet saattanut on hurmekuolo herransa kuninkaansa, muistuu hälle rakkaus ja kunto vielä vanhan Sveitsin."

MELCHTAL Ne muistuneet ei hälle onnen aikaan.

RÖSSELMANN. Vait! Kuulkaamme!

WALTER FÜRST.

"Hän kääntyy puoleen kansan uskollisen, se että inhollansa oikealla kohtaisi tekijöitä pattotyön. Siks Sveitsin maalta kolmelta hän vartoo, ett' eivät murhaajille anna majaa, mieluummin avun suovat vilpittömän, ett' tapais heidät käsi kostajan, nimessä rakkaan suosion, min saanut Rudolfin huoneelta on aina Sveitsi."

(Maamiehet osoittavat tyytymättömyyttä.)

USEITA ÄÄNIÄ. Rakkaus ja suosio!

STAUFFACHER. Isältä suosiota saimme me, pojalta mitä? Meille vahvistiko hän vapautemme kirjat niinkuin kaikki tekivät häntä ennen keisarit? Hän onko tuomari vanhurskas ollut ja suonut turvaa, suojaa syyttömälle? Ees onko kuullut airueita, jotka me tuskassamme lähetimme hälle? Ei mitään meille tästä kaikesta kuningas tehnyt ole, oikeutta ellemme hankkineet ois omin käsin, hätämme ei ois häntä liikuttanut. Kiitosta hälle? Kylvänyt ei sitä hän maihin näihin. Korkealla seisoi, ois isä kansoilleen hän olla voinut; mut omistaan hän yksin huolta piti. Ketä hän kartutti, hänt' itkekööt!

WALTER FÜRST. Iloitse emme hänen kuolemastaan, meist' olkoon kaukana myös muistaa pahaa, min meille teki hän! Mut' kostaa kuolo kuninkaan, jok' ei hyvä ollut meille, ja niitä vainota, jotk' eivät millään meit' ole loukanneet, ei meille sovi. On rakkaus uhri vapaa; kuolo tämä vain pakkovelvoitusten siteet päästää, hänelle meill' ei mitään muuta velkaa.

MELCHTAL. Jos kuningatar kammiossaan itkee ja taivasta jos suruin suurin syyttää, niin kiittää tässä samaa taivasta maa tuskastansa vapaa. Kyyneliä ken tahtoo, rakkautta kylväköön.

(Airut menee.)

STAUFFACHER (kansalle). Mut miss' on Tell? Hän yksin puuttuu meiltä, hän, vapautemme varmin perustaja. Kovimman kesti, suurimman hän teki. Tulkaatte! Auttajata kaikkein meidän menkäämme tervehtimään huoneesensa!

(Kaikki pois.)

TOINEN KUVAELMA.

Tellin tupa.

Tuli palaa liedellä. Avoin ovi osoittaa maisemaan. Hedwig, Walter ja Wilhelm.

HEDWIG. Ah, lapset rakkaat! Tänään saapuu isä. Hän elää, vapaa on, me kaikki vapaat! Ja taattonne on kansan pelastaja.

WALTER. Ma myöskin siinä olin, äiti. Minä myös olen mainittava. Taaton nuoli ohitse pääni aivan viuhki, enkä vavissut.

HEDWIG (syleilee häntä). Niin, sun olen saanut jälleen! Kaks kertaa sinut olen synnyttänyt! Kaks kertaa tähtes äidintuskan kärsin! Olette molemmat nyt mulla taas! Ja tänään saapuu rakas taatto kotiin!

Munkki näkyy tuvan ovella.

WILHELM. Kas, äiti, tuolla seisoo hurskas munkki; hän varmaan almua on aneleva.

HEDWIG. Tuo hänet sisään virvoitusta saamaan; hän huomatkoon, on ilohuone tämä.

(Menee ja palajaa pian takaisin pikari kädessään.)

WILHELM (munkille.) Mies hyvä, tulkaa! Äiti kutsuu teitä.

WALTER. Levätkää, menkää voimin vahvistetuin!

MUNKKI (katselee arkana ympärilleen; mielen sekasorto kuvastuu hänen piirteissään). Miss' olen? Missä maassa, virkkakaa!

WALTER. Sit' ette tiedä? Eksynyt te liette? Bürglissä ootte, herra, Urin maassa, tie mistä kulkee Schächen-laaksoon.

MUNKKI (Hedwigille, joka palajaa). Yksin oletteko? Ei koissa miehenne?

HEDWIG. Odotan häntä. Kuink' on laitanne? Te ette näytä mitään hyvää tuovan. Ken liettekin, te janonnette, juokaa!

(Ojentaa pikarin hänelle.)

MUNKKI. Kuin janonneekin sydän huohottava, en ennen juo kuin mulle lausutte —

HEDWIG. Mua älkää koskeko, ei lähemmäksi, jos on mun teitä kuultava.

MUNKKI. Kautt' tulen palavan tässä vierasvaraisena, pään kalliin kautta lapsienne, joita syleilen —

(Tarttuu poikiin.)

HEDWIG. Mies, mit' aiotte? Pois menkää mun lapsistain! Te ette munkki ole! Te ette ole! Rauhan tuo on puku, mut kasvoillanne asu rauha ei.

MUNKKI. Ma olen onnettomin ihmisistä.

HEDWIG. Sydämet onnettomuus aukaisee, mut teidän katsehenne salpaa sielun.

WALTER (ponnahtaen). Ah, äiti, taatto tulee!

(Rientää ulos.)

HEDWIG. Taivas!

(Aikoo jälestä, horjuu ja tukee itseään.)

WILHELM (rientää ulos). Isä!

WALTER (ulkona). Sa olet tullut!

WILHELM (ulkona). Isä! Armas isä!

TELL (ulkona). Täss' olen jälleen. Missä äitinne?

(Astuvat sisälle.)

WALTER. Ovella tuossa, etemmä ei jaksa, vavistaa häntä säikähdys ja ilo.

TELL. O, Hedwig, Hedwig! Äiti lasteni! Jumala auttoi; erota ei meitä tyranni enää.

HEDWIG (häntä kaulaten). Tell! Sun tähtes surin.

(Munkki tulee tarkkaavaiseksi.)

TELL. Nyt iloitse ja murhemuistot jätä! Täss' olen taas. Tää on mun majani! Omalla seison jälleen turpehella.

WILHELM. Mut miss' on jouses, isä? Nää en sitä.

TELL. Nää sit' et koskaan enää. Säilyyn pantu se paikkahan on pyhään; palveleva se metsämiest' ei ole koskaan enää.

HEDWIG. O, Tell, Tell!

(Astahtaa taaksepäin, antaa kätensä vaipua.)

TELL. Miksi säikyt, vaimo rakas?

HEDWIG. Kuin, kuinka tulet? Käsi tää, ma siihen tohdinko tarttua? Tää käsi — taivas!

TELL (miehekkäästi ja sydämellisesti). Se teitä puolsi, maamme pelasti; vapaasti voin sen taivahalle nostaa. (Munkki tekee nopean liikkeen, Tell huomaa hänet.) Ken on tää munkki?

HEDWIG. Ah, ma unhotin, — sa hälle haasta, minä häntä pelkään.

MUNKKI (astuu lähemmäksi). Tell ootteko, maavoudin surmaaja?

TELL. Se olen, salaa sit' en ihmisiltä.

MUNKKI. Te ootte Tell! Ah, käsi Herran on majaanne tuonut minut.

TELL (mittaelee häntä katseillaan). Munkki ette te ole? Ken te ootte?

MUNKKI. Surmasitte maavoudin, teille pahaa tehneen. Löin minäkin miehen, joka oikeuteni epäsi — oli vihamies myös teidän — hänestä maan ma vapautin.

TELL (astahtaen taaksepäin). Te ootte — hirmuista! Lapset! Menkää! Menkää! Mene myös vaimo rakas! Pois! Pois! Kurja mies! Te oisitte —

HEDWIG. Ken on se?

TELL. Ällös kysy! Pois! Pois! Ei lapset sitä kuulla saa. Talosta pois. Et miehen kanssa tämän asua saa sa alla saman katon.

HEDWIG. Voi, mua, mit' on tää? Tulkaa!

(Menee lapsineen.)

TELL (munkille). Herttua Johann te ootte. Löitte keisarin, setänne, herranne.

JOHANNES PARRICIDA. Hän maani ryösti.

TELL. Setänne surmasitte, keisarinne! Ja teitä kantaa vielä maa! Ja teille viel' loistaa aurinko!

PARRICIDA. Tell, mua kuulkaa —

TELL. Valuva hurmehesta keisar'murhan ja sukumurhan, tulla tohdit sinä talooni puhtahasen? Uskallat hyvälle ihmiselle kasvos näyttää ja pyytää vierasvaraa.

PARRICIDA. Löytäväni luonanne luulin laupeutta; tekin tapoitte vihamiehen.

TELL. Onneton! Isänkö hurskaan hätäpuolustuksen sa vertaat verihimoos kunnian? Rakasta päätä lastes puolustitko? Pyhyyttä kotilieden? Turvasitko omias alta hirmun äärimmäisen? Käteni puhtaat taivaan puoleen nostan, kiroan työtäsi ja sua! Luonnon ma pyhän kostin, sinä häväisit! En mitään kanssas jaa. Sun työs on murha, ma kallehintani vain puolustin.

PARRICIDA. Sysäätte pois mun epätoivoon, tuskaan!

TELL. Mua kauhistaa, kun kanssas haastan. Pois! Sa tietäs kulje kaameaa! Mut jätä majani, missä asuu syyttömyys!

PARRICIDA (kääntyy mennäkseen). Näin voi en enkä enää tahdo elää!

TELL Ja sentään säälin sua. Taivaan Herra! Niin nuori, vesa moisen valtapuun, Rudolfin, keisarini jälkeläinen, paossa, murhaajana, kynnyksellä mun, köyhän miehen, epätoivoissansa!

(Peittää kasvonsa.)

PARRICIDA. Jos voitte itkeä, niin itkekää osaani; on se julma. Ruhtinas ma olen, olin, oisin olla voinut mies onnen, vartoa jos jaksoin vaan. Kateus kalvoi mieltäni. Ma näin, mitenkä nuoruus serkku Leopoldin sai kunniaa ja maita palkinnokseen, ja mua, mi hänen ikäisensä olin, pidettiin holhoudessa, orjuudessa!

TELL. Mies kurja, hyvin setäs tunsi sinut, kun suonut sulle maata ei, ei kansaa; sa itse, hurja, mielipuolen työlläs oikeutat hänen viisaan päätöksensä. Veriset miss' on apumiehet murhas?

PARRICIDA. Kuhun on heidät vieneet kostottaret; en heitä nähnyt murhapäiväst' ole.

TELL. Tiedätkö pannakiros: ystäviltä evätty, syösty vihamiesten valtaan.

PARRICIDA. Yleiset siksi kaikki kartan tiet, kenenkään majaan kolkuttaa en tohdi. Ma korpeen käännän askeleeni; harhaan vuorilla, itse hirmu itselleni, ja säikyn, kasvojani kauhistuen, kun puro näyttää mulle kurjan kuvan. Jos sääliä, jos ihmisyytt' on teillä —

(Lankeaa maahan Tellin eteen.)

TELL (kääntäen kasvonsa). Pois nouskaa! Nouskaa!

PARRICIDA. Ennen en kuin mulle tarjootte käden auttavan.

TELL. Ma voinko teit' auttaa? Voiko ihmisparka sitä? Mut nouskaa! Olkoon työnne kaamoittava, olette ihminen, myös olen minä. Ei luotaan lohdutonta laske Tell; min voin, sen teen.

PARRICIDA (karaten ylös ja tarttuen kiihkeästi hänen käteensä). Tell! Epätoivosta autatte sieluni!

TELL. Pois! Irti käsi! Pois teidän täytyy. Tänne ette voi te jäädä kätköön, ilmi tullehena ei teille turvaa täällä. Kussa levon luulette saavanne?

PARRICIDA. En tiedä.

TELL. Kuulkaa, mit' taivas kuiskaa mulle. Teidän täytyy pois Roomaan, paikkaan Pyhän Pietarin, siell' eteen paavin langetkaa, hän päästää voi sielunne, kun tunnustatte syynne.

PARRICIDA. Hän eikö jätä kostajalle mua?

TELL. Mit' tehnee, tyytykää kuin taivaan työhön.

PARRICIDA. Kuin maahan tulen tuntemattomaan? En tiedä teitä, tohdi kulkijoiden ei seuraa etsiä mun askeleeni.

TELL. Tien teille minä neuvon. Huomatkaa! Nousette ylöspäin, Reusz virtaa kohti, mi kukkulalta syöksyy hyrskyten —

PARRICIDA (säikähtäen). Reusz jälleen? Näki työni virta se.

TELL. Tie kuilun äärtä kulkee, ristit monet sen viittaa, pystytetyt kulkijain muistoksi, jotk' on lumivyöry niellyt.

PARRICIDA. En pelkää luonnon kauhuja, jos saan sydämen tuiman tuskan taittumahan.

TELL. Te joka ristin eteen langetkaa ja kuumin kyynelvesin syynne peskää! Jos vammatonna käytte kauhukujan, jos päällenne ei myrskytuultaan päästä solastaan hallaisesta kukkula, tulette sillalle, min päällä vesi tomuna sataa. Jos se kantaa syynne, jos ei se murru askeltenne alla, niin aukee synkkä vuoriportti; päivä ei vielä sinne paistanut; sen kautta tulette ilon laaksoon lauhkeahan. Mut ohi käykää kiirehesti, saa siell' ette viipyä, miss' asuu rauha.

PARRICIDA. O, Rudolf! Kuninkainen taatontaatto! Näin jälkeläises matkaa maatasi.

TELL. Näin yhä nousten huiput yllätätte Gotthardin, kussa ikijärvet häilyy, nuo, joita taivaan virrat täyttelevät. Jää teiltä siinä taakse Saksa, lieto vie virta toinen teidät laulaen Italianmaahan, teille luvattuun —

(Kuuluu paimenloilun sävel monen alppitorven puhaltamana.)

Pois! Kuulen ääniä.

HEDWIG (rientää sisälle). Miss' olet, Tell? Tulevi taatto, tulee liittolaiset iloiten kaikki.

PARRICIDA (verhoten kasvonsa). Voi mua! Onnellisten en luona tohdi viipyä.

TELL. Tää mies virvoita, vaimo rakas, lahjat runsaat hänelle anna, sillä polku pitkä on hällä eessään eikä majaa missään. He saapuu. Pois!

HEDWIG. Ken on hän?

TELL. Ällös kysy! Ja kun hän lähtee, käännä silmäsi ne ettei nää, mi tie on mennäksensä.

Parricida lähestyy Telliä nopealla liikkeellä, mutta tämä torjuu hänet pois kädellään ja menee. Kun kumpikin ovat eri tahoille etääntyneet, muuttuu näyttämö.

LOPPUKUVAELMA.

Näkyy koko laaksonpohja Tellin asunnon edessä ynnä kukkulat, jotka sulkevat sen, kaikki täynnä maakansaa, joka ryhmittyy maalauksellisesti. Toisia tulee pitkin vuoritietä, joka vie Schächenin poikki. Walter Fürst molempien poikien kera, Melchtal ja Stauffacher tulevat eteenpäin, toiset tunkevat esiin heidän takaansa. Kun Tell astuu ulos majastaan, vastaan ottavat kaikki hänet äänekkäällä riemulla.

KAIKKI. Tell, terve, joutsimies ja auttaja!

Samalla kuin etummaiset ympäröivät Tellin ja syleilevät häntä, ilmestyvät entisten lisäksi Rudenz ja Berta, edellinen maamiehiä, jälkimmäinen Hedwigiä syleillen. Soitto vuorilta säestää tätä mykkää kohtausta. Kun se on päättynyt, astuu Berta kansan keskelle.

BERTA. Maamiehet! Liittolaiset! Ottakaa liittoonne minut, ensi onnellinen, vapauden maassa jok' on suojan saanut. Käteenne lasken oikeuteni; mua turvaatteko Sveitsin kansalaisna?

MAAMIEHET. Sen teemme saakka henkeen, vereen.

BERTA. Hyvä! Ojennan oikeuteni hälle siis, vapaalle miehelle, maan vapaan tytär!

RUDENZ. Ja vapaa olkoon kansa kartanoni!

(Soitto alkaa jälleen nopeasti.)

Esirippu.