Produced by Tapio Riikonen

HOVIN ROOSA

Kirj.

Fr. Spielhagen

Saksan kielestä suomentanut Aatto S.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama. 1880.

I.

Kylän päässä, missä maantie vähitellen alkaa kohota vuoristoa kohti, oli oikealla puolella "Hovi". Siihen kuului asuinkartano ja pehtorin huoneus sekä pari tallia ja latoa, joiden välipaikat täytti korkea, hakatuista kivistä rakennettu muuri. Ei kukaan, ken matkallansa vuoristosta laaksoon nopeasti ajoi hyvin kivitettyä kylän katua, nähnyt tässä "hovissa" mitään, mikä sen olisi eroittanut kylän muista, vähintäänkin kahdestakymmenestä talosta, ellei hänellä ollut erittäin tarkka silmä huomaamaan ympäristön yksityiskohtia; vaan nuori ylioppilas ja maisemain kuvaaja, joka jalkasin matkaten saattoi paremmin tarkastella, näki heti ett'ei "hovi" ollut mikään tavallinen talo. Siinä oli ensiksi kaksi lehmusta, yksi portin kummallakin puolella. Ne olivat vähintäänkin yhtä vanhat kuin kirjoitus teräväkaarisen portin päällä (josta suurella vaivalla eroitti kirjaimet A.D. ja numerot 1, 6, 5, 2) ja vaakuna vuosiluvun yläpuolella, jota sade, tuuli ja raju-ilma olivat niin kovin kosketelleet, että siinä, paitsi näitä kaikkia seppelöitsevää ritarin kypärää, oli varsin vähän vaakunaksi kelpaavaa. Rivi kivisiä, raskaalla ruostuneella piikkiketjulla yhdistettyjä pylväitä ympäröitsi hovin alaa pitkin maantietä ja samoin toisella puolella pitkin kaitaista kylän katua. Tämä vitja-aita osoitti myöskin, että sen takana oli toisenlainen maailma kuin se, josta nuo repaleiset, iloiset ja nälkäiset olennot olivat kotoisin, jotka usein kiikkuivat tuntikausia kirisevillä rautanuorilla. Suuresti ja syystä kyllä harmistuneena avasi vanha, vaalenneesen pukuun puettu mies tuon tuostakin alakerran viheriöitä ikkunan peitteitä ja puristi ryppyistä nyrkkiään lapsille, jotka aina heti vanhuksen nähtyään alkoivat täyttä karkua juosta kylän katua alas. Nuo viheriät ikkunan peitteet olivat muuten enimmäkseen sulettuina toisessakin kerrassa. Tästä päättäen olivat asuinhuoneet huoneuksen toisilla sivuilla, pihaan päin, jos koko hovissa muuten asujia olikaan.

Jos nyt, tuosta sateen turmelemasta aatelisesta vaakunasta ja rautaisesta piikkiketjusta huolimatta, pientä, suuriin porttipuoliskoihin sovitettua ovea avasi ja katsoi hovin pihaan, niin ei sielläkään ollut paljon uteliaisuutta herättävää. Rautaisia, käsipuilla varustettuja portaita pääsi ylös kuistille, jossa oli muutamia viheriäksi maalatuita penkkiä; veistoksilla runsaasti koristettu tamminen ovi vei siitä edelleen porstuaan; pihan keskellä oli pyöreä katettu kaivo, yksinkertaisine laitoksineen vesiämpärin laskemista ja nostamista varten; pehtorin asunnon oven päällä suuret hirven sarvet; liian avonaisen katoksen alla yhdet häkkikärrit ja yhdet vanhat vaunuramut, joiden tangolla istui sangen kaunis riikinkukko; taempana muutamia kivestä rakennettuja, korjausta hyvinkin kaipaavia ulkohuoneita, jotka näyttivät kokonaan rauhaan jätetyiltä; niiden monesti paikattujen tiilikattojen yli kumartelivat komeain puiden korkeat latvat — siinäpä olikin likipitäin kaikki, mitä matkustaja huomasi. Vähäarvoinenhan se näky oli, mutta ajattelevainen mieli tunsi kuitenkin, ett'ei se ollut aivan jokapäiväistä. Kun minuutin ajan ovesta katseli ja näki, miten auringon paiste leikitteli puiden latvoissa, katoilla ja riikinkukon kirjavilla höyhenillä, miten pitkäkorsinen, pihakivien välissä hyvin höystyvä ruoho aamutuulessa kumarteli, ja kuinka pääskyset hiljaa liitelivät edestakaisin, hankkien ruokaa puolittain lentoon kykeneville poikasilleen, jotka sirkuttelivat pesissä asuinkartanon räystäiden alla, ja kun sitte pani oven hiljaa kiini, tuntui kuin olisi lukenut sivun kauniista vanhasta sadusta.

Miksi nyt kylän vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot ja lapset tätä kartanoa suorastaan "hoviksi" (taloksi) nimittivät, sen sai matkustaja kuulla kylän toisessa päässä, jos hän poikkesi "Punaisen Hirven" ravintolaan. Sillä Punaisen Hirven kähärätukkainen isäntä oli erittäin viisas mies, joka ei ainoastaan tiennyt kaikkea, mitä hänen kylässään, vaan myös likipitäin kaikki, mitä muussakin maailmassa tapahtui. Häneltä oli vaan puuttunut tarpeellista tilaisuutta todella toimittaa suuri historiallinen tehtävänsä, jota suorittamaan hän vallan varmaan oli syntynyt. Ainoastaan kerran — vuonna 1848 — oli hän ollut siihen ryhtymäisillään; vaan sallima ei ollut tuonut oikeaan aikaan viittaussanaa. Ensiksi eivät nuo tyhmät talonpojat olleet laisinkaan voineet ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys, ja kun he olivat ymmärtäneet, että muka kultainen aika oli tullut, jolloin kaikki jaettaisiin: vaimot ja lapset, talo ja kartano, hevoset, härät, lampaat ja siat, silloin taas ei hallitus tahtonut, vaan olipa vielä hyvin vähällä panna Punaisen Hirven puheliaan isännän lukonkin taakse, ellei hän vielä aivan oikeaan aikaan olisi pistänyt pilliään pussiin.

"Vaan näettehän, herraseni", sanoi Punaisen Hirven isäntä, "se tulee oikean sivistyksen puutteesta, jota nuo kyllä hyvät ihmiset eivät suinkaan löydä kaalinsa tai nauriinsa seasta. Perästäpäin, kun jo oli liian myöhäistä, ovat he kyllä nähneet, miten tyhmiä tölliköitä he olivat, kun he v. neljäkymmentäkahdeksan, jolloin heille kaikki niin sanoakseni tarjottimella kannettiin, eivät niistä huolineet. Silloin olisivat he saaneet ilmaiseksi sen, mitä heidän sitten on täytynyt runsaalla rahalla ostaa. No, siitä harmista ovat he jo päässeet, ja meidän kesken sanoen, he saattoivat sen maksaakin; mutta häpeä se kuitenkin on ja sinä se pysyy. Veroista vapaaksi osto! neljäntoista vuoden summa kiiltävissä kovissa taalereissa, kun vanhempamme ja vanhempiemme vanhemmat jo kentiesi kuinka monta vuosisataa ovat saaneet koroille antaa paraan viljansa, paraan karjansa ja vielä muita kaikenmoisia veroja ja kiskomisia! Uskotteko, herrani, ett'ei kukaan vanha vaimo tässä kylässä saanut kerätä edes lumppujakaan hovin luvatta? ja teurastustoimi, joka jo viisikymmentä vuotta on kuulunut minun suvulleni, oli hovin oikeus? — Hovin vääryys, sanoin minä yhdentenäkolmatta päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa neljäkymmentä ja kahdeksan, kun me kaikki olimme kokoontuneet hoville, ja se vanhus seisoi oven edessä ja me alempana, ja minä olin puhujana. Me emme tahdo enää mitään hovin vääryyksiä, sanoin minä, ja kuparisesta elomitasta, jolla hovin hoitaja verojyviä mittaa, on pohja ulospäin pullistunut, joten se on kolmannesta suurempi, sanoin minä. Silloin olisi teidän pitänyt nähdä vanhusta, miten hän vihasta ihan liituvalkeana juoksi huoneesen ja toi pyssyn ja huusi: 'ken minua pitää petturina, sen ammun paikalla kuoliaaksi kuin koiran'. Silloin juoksivat he kaikki pois, ja minä en sitä asiaa luonnollisesti voinut yksinäni saada aikaan. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kun verosta vapaaksi osto tuli ja herra von Weissenbach ei meitä enää perjantaina voinut kutsua hoviin tuomarinsa eteen eikä mieltään myöten panna vankikomeroon, pisti hän ensin kaikki kauniit taalerimme taskuunsa ja möi kaksi ritarikartanoansa; ja tämänkin hovin olisi hän myönyt; ainoastaan sentähden ett'ei siihen kuulu mitään maa-omaisuutta ja vanhasta kartanosta — näittehän sen tänne tullessanne — talo tien vieressä oikealla puolella viheriöine ikkunan peitteineen ja lehmukset portin edessä — näitte? no, siitä ei tahtonut kukaan mitään tarjota, sillä puisto huoneuksen takana on enimmäkseen vaan huonoa puuta ja meillä on metsässä tuolla alhaalla kyllin huokeata puuta, Jumalan kiitos. Niin on hän siis saanut pitää hovinsa, ja hän saa nyt olla iloinen, ett'ei hän sille ole löytänyt ostajaa, sillä sittemmin on kaikki käynyt aivan toisin kuin armollinen herra ajatteli. He menivät, näette, kaupunkiin, armollinen herra ja neiti, ja tahtoivat siellä elää komeasti ja ilossa. Mutta mitä tapahtuu? Herra von Weissenbach panee rahansa uuden pankin asioihin ja ajattelee luultavasti: siinä kasvavat ne kaksin ja kolminkertaisiksi, ja yks kaks, mennyt oli kaikki, mitä hänellä oli, ja ihmiset sanovat: menipä vielä enemmänkin. Ja eräänä kauniina iltana — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — ja minä seisoin oveni edessä postia odotellen, silloin tulivat he, ei neljän harmaa-täplikkään vetämissä komeissa vaunuissa, kuten olivat lähteneet, vaan vanhoilla rattailla ja yhdellä hevosella, joka ennen oli ollut vanhan herran ratsu, eikä ollut viisivuotisesta kaupungin tallissa seisomisestaan vähääkään nuorentunut tai kaunistunut. Siitä saakka ovat he eläneet hovissa, mistä, tietäköön taivas, luultavasti vanhoista romuista, joita kartano on täynnä ylhäältä alas saakka; sillä minun talolleni ainakaan eivät he vielä ole penniäkään tuottaneet, vaikka minä keitän parasta olutta kahden peninkulman alalla ja koko kylä ostaa minulta sokurinsa, kahvinsa ja sikurinsa. No, minusta nähden olkoon se miten hyvänsä, minä tulen toimeen aatelisitta nälännäkijöittäkin; minussa on myöskin ylpeyteni ja minä kohotan lakkiani kelle tahdon, enkä alennai kuten naapurini, jotka yhä vielä puhuvat 'armollisesta herrasta', ja kun hänet joskus kylässä näkevät, kumartavat hänelle, ikäänkuin siinä itse Herra Jumala olisi, ja hänen tytärtänsä nimittävät 'hovin neidiksi' ja kun oikein hyvää tarkoittavat, 'hovin pikku Roosa ryökkinäksi', ikäänkuin emme kaikki olisi vapaita miehiä, jotka valtiolle veronsa maksavat ja joiden ei, hitto vie! tarvitsekaan huolia mistään hovista".

Jos Punaisen Hirven isäntä vieraillensa tämmöistä ja muutakin sen lisäksi hovista kertoeli ja yleensä joka tilaisuudessa puhui hyvin pahaa herra von Weissenbachista ja neidestä, niin olikin hänellä jotain syytä siihen, koska hän vanhempiensa köyhinä kuoltua olisi, maailmanhistoriallisesta kutsumuksestaan huolimatta, varsin luultavasti joutunut kurjuuteen, elleivät herra von Weissenbachin isä ja nykyinen herra olisi orpopoikaa ottaneet turviinsa, lähettäneet kouluun ja kaikin tavoin muutenkin auttaneet elämään. Ehkäpä koskikin se, mikä kähärätukkaisen isännän puheissa oli totta, yksityisiä kohtia, jotka eivät hovin asukkaille oikeastaan häpeäksi olleet. Että vanha herra von Weissenbach harvoin näyttäytyi alueensa rajojen ulkopuolella ja kaikkia kohtaan osoitti ylhäistä kylmäkiskoisuutta, ei kyllä sovi kieltää; mutta kun hänen tehtävänsä ei ollutkaan, kuten Hirven isännän, osoittaa matkalaisille kylän puolesta kunniaa ja heitä huonoilla kertomuksilla ja keskinkertaisella oluella ravita, niin jättikin hän oikeastaan tekemättä vaan sen, mikä ei hänen virkaansa kuulunut; ja kun kylän rouvat sekä moni mieskin, jotka olivat neidin nähneet tyttöseksi kasvavan, hänen nyt, kun oli viisi vuotta ollut kylästä poissa ja sillävälin muhkeaksi naiseksi ylennyt, puhellessaan yhä vielä kuten muinoisina aikoina nimittivät "hovin pikku Roosaksi", niin ajattelevan ihmisen mielestä ei siinäkään ollut mitään vahingollista eikä neidin hyvää mainetta pahentavaa. Ehkäpä se päinvastoin osoitti parempaa puolta neidin luonteessa; ehkäpä hän oli säilyttänyt aina kaksikymmenenteen ikävuoteensa — siinä iässä oli hän juuri nyt — jotakin lapsellisuudestansa ja avosydämmisyydestänsä, joita avuja tarkempi korva voisi tuosta ystävällisestä nimityksestä huomata. Tätä luuloa ei ainakaan se vastustanut, että neidin nähtiin usein astuvan juuri kylän köyhimpäin asukasten majoihin ja monesti vasta pitkän ajan perästä palaavan, köyhäin joka kerran toivottaessa hänelle siunausta ja hänen käsiään suudellessa. Se seikka vaan oli siinä nimityksessä huomattava, että, ken ei neitiä tuntenut, sai tuosta "pikku"-nimestä helposti aivan väärän kuvan hänestä; mutta kun kuva sittekin oli mieluinen, saattoi tämänkin onnettomuuden pitää melkein kärsittävänä.

II.

Olipa se seikka miten hyvänsä, neiti Roosa itse kantoi tuota nimitystä sangen keveästi, muuten ei hänen astuntansa olisi voinut olla niin notkea, kun hän eräänä ihmeen kauniina syyskesän aamuna astui puiston pitkää varjokäytävää myöten lempipaikallensa, kuten tapansa oli tehdä kauniina päivinä, siellä hetkisen lukeaksensa, mietiskelläksensä ja unelmoidaksensa. Varjokäytävän muodostivat suuren suuret kauniit pyökkipuut, jotka tuuheilla oksillaan peittivät leveän tien kokonaan. Ainoastaan siellä täällä tunkeusi auringon säde tuuhean lehtikaton lävitse kultaamaan maata ja nuorta neitoa, joka iloissaan viileydestä, kirjakori vasemmalla käsivarrellaan, oikeassa kädessään leveäreunaista olkihattua heilutellen, katseli milloin puiden latvoihin, milloin pitkää, auringon kirkastamaan maisemaan vievää käytävää pitkin. Siinäpä olisi ollut suloinen kuva sille, joka hänet niin olisi nähnyt nopein askelin vaaleassa pukimessaan suurien, tummain puiden välitse liihoittelevan. Mutta häntä ei nähnyt kukaan, eikä nuori neitonenkaan ajatellut mitään vähemmän kuin huomion herättämistä. Kahteen vuoteen, joina hän usein päivä päivänsä perästä oli puiston läpeensä kuleskellut, ei hän ollut vielä kohdannut ketään, ellei lukuun oteta vanhaa palvelijaa Wengeliä, joka pyssy kädessä usein kävi tarkastelemassa, koska hän toimitustensa pitkää luetteloa ei olisi metsä- ja puunvartijan viratta pitänyt täydellisenä. Paitsi Wengeliä ja silloin tällöin paria kylän miestä, jotka talven tarpeiksi puita hakkasivat, ei puistossa ollut ketään tavattavana, niin että Roosa täällä viheriäin puiden ja sinisen taivaan alla tiesi yhtä yksin olevansa kuin oman kammarinsa seinien välillä, jonka ikkunoista saattoi ulkohuoneiden kattojen ylitse suosittuun puistoon katsella. Eikä voitukaan helposti löytää toista aluetta, jonka olisi yksinäisyys tehnyt niin suosituksi, niin viehättäväksi. Monen moneen vuoteen ei ollut tehty mitään puiston ylläpitämiseksi, joten se vähitellen taas oli omistanut neitsyellisen metsäluonnon alkuperäisen luonteen. Oikeata koristepuistoa hietakivisine kuvapatsaineen, kiinalaisine temppelineen, sammalmajoineen ja muine semmoisine keksintöineen, joita esi-isiemme mielikuvitus runsaasti loi, ei tässä ollut koskaan ollut; mutta nyt olivat nuo muinoiset laajat nurmikotkin peittyneet kaikenmoisilla kanervilla, jotka saivat vapaasti levitellä siemeniään; ruohoa kasvoi käytävillä, joista ainoastaan leveillä ajo- ja ratsasteillä oli enää mahdollinen esteettömästi kulkea, sillä kapeammat vaivaloisesti kiertelivät oikealta ja vasemmalta tunkeutuvien pensasten välitse. Kun ruostunutta pyssyä, jota vanha palvelija Wengel tarkastusmatkoillaan puistossa olallaan kantoi, ani harvoin lau'aistiin ja se silloinkin vaan erittäin heikon, juurikuin näivettyneen paukauksen vaikutti, niin pitivätkin kaikenlaiset eläinlajit tätä aluetta turvallisena pakopaikkana tämän maailman vaaroissa. Etenkin laululinnut tunsivat olonsa suloiseksi noissa tiheissä pensastoissa, jotka olivat kasvaneet läpipääsemättömiksi varvikoiksi, sillä keväällä ja alkukesällä oli tuossa viheriässä erämaassa kaikkialla riemua, iloa ja kuherrusta; mutta kuhersipa siellä metsäkyyhkykin ja käki kukkui, ja erääsen osaan, missä muutamat ikivanhat tammet kohottivat jättiläispäitään nuorempaa sukupolvea paljon korkeammalle, oli majoittunut varisperhe, jonka raakkuvien jäsenten luku vuosi vuodelta kasvoi. Eipä otuseläimiäkään puuttunut; jänikset hyppelivät niin verkkaisessa tahdissa tien yli, kuin olisivat aivan hyvin tienneet vanhan Wengelin pyssyn tavallisesti vasta kolmannella kerralla laukeavan; ja iltasilla, kun ensimäiset tähdet tummansinisellä taivaalla tuikkivat ja puissa ja pensaissa alkoi humista ja kahista, saattoi useastikin nähdä metsäkauriiden tulevan niitylle ja hienoa ruohoa syöden maahan taivutetuin kauloin hitaasti metsän reunaa taas lähestyvän.

"Se on väärin", sanoi vanha Wengel, "me voisimme vuosittain parin sadan taalerin edestä puita myödä, kuten silloin kun armollinen rouva vainaja, toimellinen emäntämme, vielä eli; ja voisimme nyt, kun metsästysaika taas on käsissä, pari kertaa viikossa saada paistia pöydälle, mutta eihän armollinen herra tahdo; jos te, armollinen neiti, kerran armolliselle herralle —"

Vaan armollinen neiti piti yhtä vähän lukua tämmöisestä suositun puistonsa hyväksikäyttämisestä kuin hänen isänsäkin, vaikka ehkä toisenlaisesta syystä. Se ei olisi loukannut hänen ylpeyttänsä eikä runollista mieltänsä, jos olisikin hakattu ja maahan kaadettu nuo vanhat tammet ja pyökit, joiden latvojen yli purjehtivia kesäpilviä hän niin usein ihastuneena oli katsellut. Että täällä kaikki pysyi semmoisenaan, kuin ne nyt olivat, eikä mikään muu kuin luonnon lempeä, kaikkivaltias käsi koskenut hänen pyhää metsäänsä — tämä varmuus kuului siihen runollisuuden maailmaan, jossa hän sitä mieluummin ja sitä vapaammin oleskeli, mitä vähemmin hän — ainakin viime vuosina — sai ulkomaailmasta nähdä ja kuulla.

Hän ei tosin suuresti halunnut tuohon todelliseen maailmaan, joka oli hänen rakkaan isänsä tehnyt erakoksi, melkeinpä ihmisten vihaajaksi. Hän ei kuitenkaan sitä maailmaa vihannutkaan, sillä siksi oli hän liian nuori, ja hänen henkensä liian vahva. Jotenkin rauhallisesti voi hän muistella kaikkea loistoa ja ihanuutta, jotka hän kaksi vuotta sitte oli jättänyt, seuratakseen isäänsä yksinäisyyteen; täytyipä hänen usein hymyilläkin, kun hän ajatuksissaan kuvaili entistä tilaansa hallitsevan herttuattaren hovineitsyenä, kun hän muisteli, miten tämä korkea nainen häntä rakasti melkein kuin sisartansa, miten hallitseva herra imartelevaisella huomiolla häntä kohteli, miten hovin juhlissa nuoret ja vanhat, jotta tahtoivat päästä korkean herrasväen hyvin tunnetun lemmikin suosioon, häntä kilvalla imartelivat ja koettivat voittaa puolellensa. Miellyttävä hymy kuvasteli aina hänen kasvoissaan, kun hän itseään semmoiseksi kuvaeli, kuten unissa usein tapahtuikin, ja sitten tähän loistavaan unikuvaan vertasi tyttösen, joka yksinkertaisimmassa, koruttomimmassa keveässä kesäpuvussa — kiharakutrit otsalle jaettuina, että aamutuuli voi niitä mielin määrin heilutella, kirjakorinen vasemmalla käsivarrella, leveäreunainen olkihattu oikeassa kädessä, iloisena, milloin ilo miellytti, ajattelevaisena, jos miettiminen näytti viehättävämmältä, niin vapaana, kuin puiden lehdillä sirkuttaen leikkivät linnut — usein kuljettua varjokäytävää lemmikkipaikalleen astui.

Tänään heräili ja rallatteli hän lakkaamatta kappaleita mieleisimmistä lauluistaan, ja ken hänet tarkemmin tunsi, tiesi hänen nyt olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Hänellä olikin syytä olla tyytyväinen. Ensiksikin oli isänsä monen ajan perästä näyttänyt aamiaispöydässä niin virkeältä ja hyvinvoivalta sekä osanottavaiselta, jopa iloiseltakin; sitten oli juuri syödessä tullut isälle herttuattaren omakätinen kirje, jossa hän pyysi "kunnianarvoista ystäväänsä kumminkin rakkaalle Roosallensa antamaan lupaa tulla muutamiksi viikoiksi hänen luoksensa, koska hänen (herttuattaren) nyt kerran oli täytynyt luopua toivosta häntä itseänsä (Roosan isää) luonansa nähdä". Kolmanneksi oli kieltävä vastine, jonka hän oli kammarihusaarin mukana lähettänyt, hänestä onnistunut niin hyvin, niin perin kauniisti ja taitavasti, ettei ruhtinatar siitä suinkaan voinut loukkaantua; ja neljänneksi oli ilma niin tuoksuinen ja rakas puisto aamuauringon paisteessa niin hiljainen, ja puiden latvojen välitse loisti korkea taivas niin kirkkaan siniseltä. Roosa huomasi, että maailma oli varsin, varsin kaunis, ja tiesi jo edeltäpäin, että hänen tämänpäiväinen lukuhetkensä mielikkipaikalla oli vielä erittäin tuleva nautintorikkaaksi.

Roosan lemmikkipaikka oli lähellä varjokäytävän päätä, missä metsä oikealle ja vasemmalle hevosenkengänmuotoisesti erosi, jättääkseen tilaa hiukan viettävälle nurmikolle, jonka toisella puolen oli aukea, tasainen keto. Missä keto ja nurmikko yhtyivät, oli puiston senpuoleinen raja, jota kuusiriu'uista pantu aita ja oja olivat muinoin selvemmin osoittaneet, kuin nyt, jolloin aita oli hajonnut tai kylän vaimoin ja lasten saaliiksi joutunut, ja melkein kokonaan kuivanut oja oli runsaan ruohon peitossa. Viljavan, hyvin asutun tasangon tuolla puolen oli kukkularivistö, alin rappu metsävuoristoa, joka säännöttömine pengermineen kohosi niiden takaa ja vihdoin ikäänkuin sinisinä vuoriaaltoina rajoitti näköalan. Kukkularivin juurella tahi ehkä vähän ylempänä — muutenhan sitä ei olisi voinut niin selvästi nähdä — oli valkeanhohtava linna. Se kohosi ylpeästi viheriästä metsästä, jonka peitossa linnaan kuuluva kylä kokonaan oli. Kauempana oli muitakin kyliä siellä täällä tasangolla, joka ulottui kauimmaksi oikealle päin, mistä pienen pääkaupungin tornien huiput sillä puolen syvemmästä laaksosta näkyivät.

Tämän kaikki voi puiston reunalta, leveäoksaisten vaahterain alta yht'aikaa nähdä, ja sentähden olikin Roosa vanhan Wengelin avulla siihen laittanut turvepenkin ja sen eteen pystyttänyt pienen pyöreän kivipöydän, jonka Wengel oli puistosta löytänyt. Roosa rakasti luontoa ja piti sangen paljon kauniista maisemista, vaikka hänen täytyi lyhytnäköisyytensä vuoksi käyttää kaukolasia, milloin tahtoi tarkemmin tuntea kaukaisemmat esineet. Niinpä seisoi hän tänäkin aamuna, pantuaan hatun ja kirjan pöydälle, nojaten vasemmalla kädellään pöytään, ja katseli ihastellen seutua, joka tuskin koskaan oli niin suloiselta näyttänyt kuin tänään. Tosiaankin koreili se tänään kuin juhlapuvussaan; niin kirkkaasti valaisi aurinko vainioita, joilla näkyi ihmisiä siellä täällä elonkorjuun toimessa; niin vehreinä loistivat niityt; niin ihanasti sinertivät vuoret, niin hohti taivas, niin välkkyi lauhkeanlämmin ilma, jossa valkoisia hämähäkin lankoja tuntumattoman tuulen hengen kantamina edestakaisin häilyi.

Roosa katsoi kauan pääkaupungin tornien huippuja. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat kirjeen edelle, joka hovihusaarin sapelin taskussa juuri nyt oli matkalla sinne. Hän näki ruhtinattaren avaavan kirjettä, lukevan ja omituisella tavallaan sulomielisesti päätään pudistaen kokoon käärivän. Roosasta tuntui, kuin kirjoituksensa, joka juuri äsken oli näyttänyt hänestä niin kauniilta, ei kuitenkaan olisi ollut sopiva vastine niin lempeään ja ystävälliseen kirjeesen. — Tuo lause "poissaolon onnesta" oli kyllä sangen nerokkaasti kyhätty, ja herttuatar, joka Göthensä niin hyvin tunsi, on kyllä ymmärtävä sanain tarkoituksenkin, mutta olisinhan minä voinut löytää sydämellisemmänkin lauseen. Ja hän oli niin iloinnut tulostani — 'vaikkapa vaan muutamiksi päiviksi, rakas Roosaseni' — vaan miksi taas lähtisin maailmaan, josta olen luopunut.

Hänen täytyi nauraa näitä sanoja itsekseen puhuessaan. Äkkiä täytti hänet nuoruutensa, voimansa, ehkäpä vähän myöskin muotonsa viehättävyyden tunto; tähän oman arvon tuntemiseen ei tuo nunnamainen maailmasta kieltäymisen ilo kuitenkaan oikein tahtonut sopia. Juuri silloin oli hän myöskin näkevinään muutamain nuorten hoviherrain kasvot, jotka ennen olivat kilvalla osoittaneet kunnioitustaan ruhtinattaren suositulle; ja nämä kasvot hymyilivät niin epäileväisesti, että hänenkin täytyi nauraa. Mutta hän muuttui yhtä nopeasti taas vakaiseksi, entistään totisemmaksi. Hänelle juohtui — hän ei itsekään tiennyt miksi — yht'äkkiä mieleen lapsivaimo, Klaus Weberin nuori vaimo, niinkuin hän hänet eilen oli nähnyt köyhässä majassa olkivuoteella, paikattu villanuttu niukkana peitteenä, äskensyntynyt rinnoillansa. Miten oli Anna katsellut lasta katseella täynnä sydämellisintä rakkautta, autuainta ihastusta! miten selvästi oli katse sanonut: juo, lapsi, lapseni, se on minun vertäni; mutta sinä saat sen, saat kaikki, viimeiseen pisaraan saakka.

Roosan suuret siniset silmät saivat omituisen kankeuden, joka tavallisesti ennustaa kyyneltulvaa; hänen hengityksensä kävi nopeammin ja raskaammin, ja levottomasti kohoeli hänen kaunis rintansa. Molemmilla käsillään tavoitti hän äkkiä ilmaa ja vei sitä sydäntänsä vasten, juurikuin hän olisi tahtonut rakastettua elävää olentoa siihen sijoittaa; ja tuoksuavasta kanervikosta jalkojen juuresta kaikui hänen korvaansa kuin hienon hieno lapsen nauru.

Näky riensi ohi kuin hämähäkin langat; mutta Roosa ei nauranut kuten ennen; hän antoi kätensä vaipua, pyyhkäsi sitten otsaansa ja kasvojansa, istuutui huoahtaen penkille ja avasi kirjan jotenkin innokkaasti, juurikuin olisi tahtonut niin pian kuin mahdollista päästä toisten ajatusten piiriin. Mutta hän ei aikonut kohta lukea, vaan katsoi taas kaukaisuuteen jäykillä silmillä, jotka vihdoin kiintyivät vaaleanhohtavaa linnaa katselemaan, luultavasti sentähden, että se helpommin näkyi hänen lasittomiin silmiinsä. Muuten ei se häntä erittäin viehättänyt. Se oli jo vuosikausia, niin kauan kuin Roosa muisti, ollut asujaimitta. Vanha kreivi von Lengsfeld oli kuollut kohta puolisonsa hänelle pojan ja perillisen synnytettyä. Leski, joka oli puolisoansa perin innokkaasti rakastanut, oli poikineen paennut erään preussiläisen tilansa yksinäisyyteen, ja siellä muutamien vuosien kuluttua eronnut elämästä, jonka ihanin aika häneltä jo oli mennyt. Nuori kreivi jäi Preussiin enonsa ja holhoojansa luo, jonka perheestä hän meni kadettikouluun, ja pääsi sieltä, saavuttuaan tarpeelliseen ikään, upseerina ulos. Uuden isänmaansa puolustamistoimi ei liene häntä erittäin miellyttänyt, sillä jo kahden vuoden kuluttua, heti tuon häpeällisen Schleswig-Holsteinin sotaretken perästä, jätti hän palveluksensa ja läksi matkoille, joilta hän ei vielä nytkään, kymmenen vuoden kuluttua, ollut palannut. Roosa tiesi tämän kaikki osittain isältänsä, osittain entisistä kanssapuheista hovissa, jossa sitä pidettiin anteeksi antamattomana huomaamattomuutena, että pikkuvaltion vanhimman ja rikkaimman suvun perillinen kulutti Palmyrassa ja Abu Simbelissä aikaansa, jota hän olisi voinut suloisemmin ja sopivammin viettää korkea-arvoisen hallitsijansa luona, ja siihenhän olisi siveellisyydenkin pitänyt häntä velvoittaa. Mutta nuo kaikkein armollisimmat valitukset eivät varmastikaan vaikuttaneet mitään seikkailijaan, jos ne ollenkaan tulivat hänen korviinsa. Vielä oli Lengsfeldin linna tyhjänä, ja sitä ajatteli Roosa nyt. Olisikohan sielläkin yksinäistä noissa loistavissa huoneissa ja kuvasaleissa, joita hän ainoastaan kerran lapsena äitinsä ja muutamain muiden naisten seurassa muisti nähneensä? Lengsfeldin linna muistutti hänelle "Wilhelm Mestari"-nimisen kertomuksen kreivin linnasta, johon hän eilen illalla sankarin ja hänen kummallisen seuransa kanssa oli saapunut. Nyt otti hän merkin kirjastaan, nojasi päänsä kättänsä vasten, ja kohta oli Göthen taiteen lumovoima hänet kokonaan vienyt todellisuudesta runollisuuden maailmaan.

Hyvän hetken oli Roosa siinä lukenut, pää syvälle kirjaan painuneena, kuten tapansa oli. Silloin säikytti häntä aivan hänen läheltään kuuluva pyssyn pamaus. Jänis, jota laukaus oli tarkoittanut, tuli täyttä laukkaa metsäniemekkeestä suorastaan häntä kohti, kääntyi hänet huomattuaan takaisin pensaikkoon, juuri silloin kun pitkäkorvainen, ruskea lintukoira siitä näkyviin riensi ja nenä jänön jälillä samaa tietä laukkasi, kääntyi juuri samassa paikassa, missä jäniskin oli kääntynyt ja katosi metsään siitä, mistä kurja elukkakin oli etsinyt pelastustaan. Samassa kaikui heleä vihellys ja vahva miehen ääni huusi: "Toveri tänne, tänne Toveri!"

Pitkäkorvainen koira ja voimakas ääni eivät suinkaan voineet olla vanhan Wengelin omaisuutta, vaan epäilemättä tuon harmaapukuisen ja huopahattuisen metsästäjän, joka, pyssy ylhäällä kädessään, yhdellä harppauksella hyppäsi ojan yli, tunkeutui pensasaidan läpi, joka juuri tässä kohden oli hyvin piikikäs, ja vielä kerran turhaan huudettuaan: "Toveri tänne!" alkoi maahan laskemaansa pyssyä uudestaan ladata.

Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että Roosa, joka tosiaankin oli vähän säikähtänyt, yhä vielä istui penkillään ja ihmetellen katseli vieraalle alalle tunkeutunutta. Metsästäjä sijoitti pyssyn oikeaan kainaloonsa, astui ensin pari askelta Roosasta poispäin ja sitten äkkiä käännyttyään vasta huomasi, ettei hän siellä ollutkaan yksin. Hän säpsähti, katsahti nopeasti nuorta neitoa, pani pyssyn olallensa ja astui kukkulaa ylöspäin, neitiä yhä tarkasti katsellen. Roosa oli noussut ja ylpeän aatelisen ylpeä tytär seisoi siinä, hoikka vartalo suorana, levollisesti, valmiina vastaan ottamaan sen anteeksi pyyntöjä, joka oli uskaltanut neiti von Weissenbachia isänsä maalla ja tilalla niin sopimattomalla tavalla häiritä. Metsästäjää miellytti nähtävästi nuoren neidin muhkea muoto. Hänen alussa nopea käyntinsä kävi hitaammaksi; hänen miehellisen kauniissa kasvoissaan kuvautui sekaisin hämmästys ja kummastus; hän seisattui vähän matkan päähän, kohotti harmaata huopahattuansa ja kumarsi seuramiehen sievyydellä, jonka hänen yksinkertainen jahtipukunsa teki vielä huomattavammaksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän matalalla, hyvin soinnukkaalla äänellä, "että olen tahtomattani niin sopimattomasti häirinnyt teidän rauhaanne. Minä tulin vasta muutama päivä sitte näille seutuville. Pehtorini ei ole, luulen minä, kyllin hyvästi osoittanut minulle metsästyspiirini rajoja, tai lienee ehkä intonikin vienyt minut liian kauaksi; nimeni on kreivi Lengsfeld".

Kreivi kumarsi vielä kerran ja paljon syvempään kuin ensi kerralla; eikä hänen hämmästyksensäkään ollut suinkaan vähentynyt.

Siinä oli varmaankin jotain tarttuvaista. Neiti von Weissenbach oli tuon kauniin, pulskan miehen hänen edessään seisoessa kadottanut jotenkin paljon kuninkaallisesta ryhdistänsä; hänen kasvojaan poltti puna, jota hän itsekseen paheksui, koska hän huomasi sen varsin sopimattomaksi, ja silmänsä, jotka ensin olivat niin ankarasti ja vaativaisesti katselleet, kääntyivät maahan.

"Oi, minä pyydän", sanoi hän epävakaisella äänellä, "kuinka te voitte tietää — isäni on varmaankin sangen mielellään sitä salliva —"

Hän vaikeni, koska hänelle juuri silloin juohtui mieleen, että isänsä päinvastoin ei ollenkaan tahtonut, että kukaan pitäisi Weissenbachin puistoa omaan metsästysalueesensa kuuluvana.

Hän katsahti ylös ja oli näkevinään kreivin paljon-sanovissa silmissä hymyä piileskelevän, luultavasti hänen ujoutensa ja neuvottomuutensa vuoksi. Se tuotti nuorelle, ylpeälle neidille silmänräpäyksessä takaisin hänen kadotetun ryhtinsä.

"Minä en tahdo teitä kauemmin pidättää huvitustanne pitkittämästä", sanoi hän ottaen hattunsa ja kirjansa.

Vähän kumartaen meni hän yhä vielä hattu kädessä seisovan kreivin ohitse puiston reunaa pitkin ja poikkesi sitten varjokäytävälle, jota myöten hän oli tullut.

Kreivi katsoi hänen jälkeensä, niin kauan kun hän näki hänen ruusunväriset vaatteensa vilkkuvan puiden runkojen välitse, ja seisoi samassa asemassa vielä kauan hänen kadottuansakin.

Toveri oli tiheässä varvikossa häipynyt jäniksen jäliltä ja tuli nyt juosten viidakosta. Laiminlyödyn velvollisuuden ja suoran tottelemattomuuden tähden peloissaan lähestyi se herraansa, katuvaisesti häntäänsä heilutellen. Mutta ansaittua rangaistusta ei tullutkaan. Toverin täytyi viimein pistää kuononsa herransa käteen, huomauttaakseen häntä palaamisestaan. Silloinkaan ei satanut lyöntiä eikä torumista; herra otti pyssyn olaltaan ja pani sen hanan alas laskettua selkäänsä, astui alas kukkulalta ja hyppäsi ojan yli. Toveri seurasi. Metsästyksestä ei nähtävästi enää ollut kysymystäkään, vaikka oli juuri vasta päästy alkuintoon. Toveri ei tiennyt, mitä tämä merkitsi.

III.

Roosa kiiruhti pitkin varjokäytävää. Hämmästyksestään, joka hänestä näytti turhalta ja hullumaiselta, ei hän voinut millään lailla selvitä. Hän soimasi tylyä käytöstään kreiviä kohtaan. Vastoin tahtoansahan hän olikin tullut niin lähelle häntä. Vieraana ja samalla naapurina oli hänellä kyllä syytä odottaa parempaa vastaanottoa. Ja Roosa olisi varmaankin ollut ystävällisempi, ellei tuota loukkaavaa hymyä olisi ollut hänen silmissään ja suunsa ympärillä. Mitä oli hänellä naurettavaa? Eikö niin odottamattomasta ja väkivaltaisesta häiritsemisestä saisi edes pelästyäkään? Onko kohteliasta pilkata vielä naista, jonka ensin miltei kuoliaaksi ampuu? Sitä ei kukaan ritari voisi tehdä! Se mies ei varmaankaan ollut kreivi Lengsfeld, vaan ehkä kreivin metsämies. Mistä olisikaan kreivi niin yht'äkkiä ilmestynyt. Olisihan siitä jo aikaa sitten kuultu Weissenbachissa. Mutta kreivin metsästäjältä ei hän myöskään näyttänyt; koko hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli yleensä ollut sangen ylevä ja sopiva, — paitsi tuota tosiaankin hyvin sopimatonta hymyä! Etenkin oli hänen äänensä sointunut erittäin kauniilta, syvältä ja leppeältä, ja semmoisesta miehen äänestä Roosa piti paljon; niin, hänen äänensä oli totta puhuen ollut varsin lempeä, niin että Roosa ei oikeastaan taitanut ymmärtää, kuinka se oli voinut niin kovasti huutaa: "tänne Toveri!"

Neiti Roosa pani suuren arvon äänen soinnulle, koska hän voi paremmin luottaa hienoaistiseen, tarkkaan korvaansa kuin silmäänsä. Muuten, ellei hän erehtynyt, mikä kyllä hänelle usein sattui, ei kreivin muoto näyttänyt olevan epäsoinnussa äänen lempeyden kanssa — korkea otsa, suora, sievä nenä, kauniit silmät, täyteläiset, vaan ei liian pyöreät kasvot — kaikki tumman tukan ja parran ympäröimänä — ei, mies ei tosiaankaan näyttänyt herransa palvelijalta! Kyllä se oli aivan itse kreivi Lengsfeld. Mutta miksi ei hän ole käynyt isän luona? Hän kumminkaan, vieras kun onkin, ei voi tietää, miten yksikseen eleskelevä ja ihmisiä suosimaton isä on, hänelle olemme me kuitenkin naapuria ja samasäätyläisiä, joita hänen piti tultuaan käydä tervehtimässä. Onpa nyt varsin mieleeni, että otin hänet vastaan linnan neitinä enkä "hovin pikku Roosa neitinä"; siitä olen oikein mielissäni.

Roosa oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän huomannut vanhaa, hoikkavartaloista herraa, ennenkuin oli ihan hänen edessään. Nähdä isänsä niin kaukana talosta ja sen lisäksi tällä puolen puistoa oli jotakin niin tavatonta, että Roosa — innostunut jo ennestäänkin kreivin kohtaamisesta — tosiperään pelästyi, juoksi rajulla vauhdilla häntä vastaan ja huudahti häntä syleillen: "mitäs nyt, isäseni? Pahojako uutisia? Sano toki heti!"

Herra von Weissenbach painoi tyttösen kiharaista päätä hellästi olkaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. "Ei minulla mikään ole, rakas Roosaseni; ei kuinkaan mitään pahaa sanomaa, ja mitä minulla on, sanonkin sinulle kohta. Tule, anna minulle käsivartesi; lähdemme takaisin kotiin, mutta, jos saan pyytää, vähän hitaammalla tahdilla, kuin millä sinä käytävää lensit, huimapää. Miten poskusesi hehkuvat! kuin punaiset ruusut, Roosaseni! — Semmoisen tytön kuvan, luulen minä, näin mielessäni, kun synnyttyäsi puistossa kävellen ajattelin nimeä sinulle. Silloin tulin ruusupehkon luo, joka oli täydessä kukoistuksessaan. Punaiset ruusut tumman viheriäisyyden keskellä, se oli niin kaunis näky; ja heti sanoi minussa ääni: saman nimen saakoon hän kuin tämä pensas, joka samana yönä kuin hän on kukoistukseensa joutunut, ja niinpä sinut kastettiin Roosaksi. Sittemmin kun sinä jäit meidän ainoaksemme, olen usein taikamaisella pelolla muistellut tuota seikkaa, joka sinulle antoi nimen. Ruusut lakastuvat pian, pari päivää vaan ja yötuuli karistelee lehdet maahan. Sinä olet aivan äitisi kuva, ja hän kuoli elämänsä kukoistuksessa. Jos sinäkin, Roosa — jos sinutkin kadottaisin, Roosa —"

Hänen äänensä vapisi näitä sanoja puhuessaan, ja hän vaikeni äkkiä. Roosa otti hänen kätensä, suuteli sitä ja sanoi lempeästi: "rakas isä, sinä tiedät luvanneesi minulle, ettet todellisia huoliasi suurenna millään tarpeettomilla".

"Sinä olet oikeassa, Roosaseni, aivan oikeassa; minä olen sen sinulle luvannut; minä en tiedä, kuinka juohtuu mieleeni, vielä juuri nyt, kun minä — minä tahdoin tosiaankin vallan toista puhella kanssasi, vallan toista; ja sinun pitää nyt minun mielikseni aivan vastoin sinun totuttua tapaasi kärsivällisesti ja, jos mahdollista, keskeyttämättä kuunnella, vaikkapa vanhuksien tavoin puhuisinkin ehkä vähän pitemmältä".

"Mitä nyt, isäseni?" sanoi Roosa ja katsoi suurella uteliaisuudella isänsä miettiväisiin silmiin.

Herra von Weissenbach astui pari askelta äänetönnä; sitten sanoi hän vähän kiivaasti:

"Sinun pitää suostua herttuattaren kutsumukseen, Roosaseni!"

"Sanooko isäni tätä vähän pitemmättä puhumiseksi?" vastasi Roosa veitikkamaisesti.

Herra von Weissenbachilla oli liian paljon tekemistä ajatuksissaan, voidakseen huomata tätä keskeyttämistä.

"Se ei käy muuten päinsä", jatkoi hän, "minä en asiaa alussa oikein tarkoin miettinyt; mutta nyt, luettuani herttuattaren kirjeen, sanon minä toistamiseen: sinun pitää. Hän kirjoittaa sinulle kuin sisar, vanhempi, rakastava sisar; sitä paitsi on hän sairas tai ainakin on ollut sairaana, ja hän tarvitsee varmaan sangen hyvin jonkun, jota hän rakastaa, joka taitaa häntä niin huvittaa ja niin vähentää hänen yksinäisyytensä tuottamaa ikävää kuin minun viisas tyttöseni, joka on lukenut kaikki kirjat ja osaa puhua niin kauniisti. Ei aina saa ajatella itseään; on kerran tehtävä ystäväinkin eduksi jotain; pitää — sanalla sanoen, Roosaseni, mieleni on paha, että laskimme husaarin niin menemään; sinun pitää heti, tai paremmin: minä tahdon heti kirjoittaa herttuattarelle, että sinä tulet ylihuommenna tai noin - viikon perästä —"

"Tai toisen kerran!" keskeytti Roosa hymyten. "Ei, isä, me emme tahdo herättää hänessä mitään toivoja, joita emme arvele täyttää. Ja, rakas isäseni, mistä asti on meillä sitte toisiltamme jotakin salattavaa? Jos minä tosiaankin olen sinun viisas pikku tyttäresi, kuten sinä minua niin usein nimität, niin tottahan minä ymmärrän, että sinä nyt et niin paljon ajattele herttuattaren etua kuin jonkun sinua lähempänä olevan, jonka onni on enemmän huolenasi; että sinä et tahdo lähettää minua herttuattaren, vaan oman itseni tähden".

"Jonka onni on enemmän huolenani!" murisi herra von Weissenbach; "niin, Jumal'auta, Roosa, niin on, niin on! Mutta millä osoitan minä sen? mitä teen minä sinun onneksesi? Onko sinun kaltaisellesi nuorelle olennolle onni, että saat tässä yksinäisyydessä viettää suruista elämää vanhan kummallisen miehen kanssa, joka on kokonaan poistanut luotansa maailman, missä hän ei koskaan menestynyt? Onko onni sinun kaltaisellesi viisaalle, nerokkaalle olennolle olla yksistään vanhan, raskasmielisen ukon seurassa, joka tosin täällä yksinäisyydessään, seuratta ollessaan ei voi mitään unohtaa, kun hän ei ole koskaan mitään oppinutkaan? Ei, ei, herttuatar on aivan oikeassa: isäsikin tulee kerran oppia, mitä me ruhtinaalliset saamme niin aikaisin havaita, että me olemme maailmalle velkaa — lapsemme".

"Herttuattaren ei olisi pitänyt sitä kirjoittaa, ja sentähden en minä tahtonutkaan näyttää sinulle koko kirjettä", vastasi Roosa innokkaasti. "Herttuattaren on hyvä puhua; rakas hän on minulle ja hyvä hän on; mutta mitä onnettomuus on, sitä hän ei kuitenkaan tiedä, ei voi tietää. Hän ei siis myöskään tiedä, mitä minä olen sinulle ja mitä sinä uhraat lähettäissäsi minut luotasi. Niin, rakas isäseni, sanon sen vieläkin: luotasi lähettäissäsi, sillä minä en lähde luotasi, vapaasta tahdosta en".

"Mutta kysymyshän on vaan muutamista päivistä, korkeintaan muutamista viikoista", sanoi herra von Weissenbach.

"Ja vaikka olisi kysymys vieläkin lyhemmästä ajasta", vastasi Roosa, puhuessaan yhä enemmän innostuen, "en sittenkään menisi. Miksikö menisin? Tahdon otaksua tulevasi toimeen ilman minutta — mikä ei ole totta, isäseni ei, ei, ei! ei ole totta — mutta mikä saattaisi minut vaihtamaan hovimme herttuan hoviin? Täällä olen minä herttuatar ja rajattomasti käskijä. Puku, jota täällä käytän, on aina uusinta muotia, kuin olisi se Pariisista juuri tullut malli; siellä olisin minä vanhan-aikaisine koristuksineni kuin muodinmukainen tuhkaläjä. Täällä olen minä, rikas, niin rikas, että minä köyhistä näytän puolijumalalta, siellä olen minä köyhä; täällä olen minä vaivattakin kaikille mieleen, siellä on ainainen kilpakiista voiton palmusta, joka ei aina tule ansiollisimman osaksi; täällä saan lakkaamatta olla erään herrasmiehen seurassa, jota olen alusta saakka pitänyt maailman ansiollisimpana miehenä; siellä oleskellaan maahovilaisten ja hoviliehakoiden seurassa, jotka minua tiedottomuudellaan ja tyhmyydellään ikävystyttävät, tai taikurien ja oppineiden, jotka säännöttömyyksillään loukkaavat minun laupeuden-aistiani. Ei, ei, isäni, minä tunnen sen maailman liian hyvin tahtoakseni pakotta taas lähteä sinne. En, en! 'Isääsi turvaa armaasen ja muista: siinä vahvuuden ja voiman juuret on'".

Hän heittäysi isänsä rintaa vasten, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä useammat kerrat. Hänen melkein vallaton iloisuutensa, jolla hän, kuten näytti, oli viimeksi puhunut, katosi. Hän antoi päänsä vaipua isänsä olkapäälle, salatakseen silmistään valuvia kyyneleitä.

Herra von Weissenbach oli jo useasti, ihmetellen kuin arvoitusta, tarkastellut rikasta sielun elämää, jota likinen seurusteleminen tyttärensä kanssa antoi hänen niin monesti nähdä. Kyllin tunsi hän taas, ettei hänellä ollut voimia luonansa pitää eikä luotansa karkoittaa tätä liihoittelevaa, lentelevää, itkevää, hymyilevää Psykeä. Mutta sydämmensä sanoi myöskin, ettei kyyneliä, jotka Roosa nyt nopeasti pyyhki silmistään, vuodateta, jos ollaan onnellinen, täysin onnellinen.

"Vaan jos minä voisin päättää lähteä kanssasi, Roosa", alkoi hän taas vähän aikaa äänettä oltua, "en tarkoita pariksi päiväksi tai viikoksi, vaan ainiaaksi — ainakin kunnes sinä — kunnes — sanalla sanoen, jos minä kanssasi lähtisin kaupunkiin — kuinka sitte, Roosa?"

"Mutta isä", huudahti tyttönen hämmästyneenä, "kuinka puhutkaan semmoista? Sinä tiedät —"

"Vastaa minulle suoraan, Roosa! Miten sitte? miten sitte? etkö sinäkin silloin tulisi?"

"En", vastasi Roosa vakavasti; "en sittekään, sillä minä tietäisin, että sinä rakkaudesta minuun tekemää päätöstäsi kohta — et katuisi, sillä siksi olet sinä liian jalomielinen, — vaan että sinä kohta tuntisit itsesi sangen, sangen onnettomaksi; ja miten voisin minä silloin olla onnellinen! Ei, isä, anna minun puhua; minä näen tässä selvemmin kuin sinä, jolta rakkaus minuun tummentaa muuten niin tarkan silmän. Me olemme köyhät, ja minä olen ylpeä siitä, että niin on, että sinä olet antanut viimeisen pennin pelastaaksesi kunniasi, osoittaaksesi maailmalle, että oli väärin käytetty sinun puhdasta nimeäsi, kun sinut viekoiteltiin tuon onnettomuutta tuottavan pankin johtokuntaan. Sinä tarkoitit hyvää, mutta ihmiset, joihin sinä luotit, olivat pahoja. Sinä heitit omaisuutesi syvyyteen, joka aukesi silmiesi eteen, teit, mitä ei kukaan voinut sinulta lain mukaan vaatia, mihin sinua ei mikään muu velvoittanut kuin kunnioitus omaa itseäsi kohtaan; ja sinä olisit henkesikin uhrannut samoin kuin omaisuutesi, jos vaan sillä olisit yhdellekään niistä monista, jotka pankki oli saattanut perikatoon, voinut hankkia takaisin hänen omansa. Sinä olet tehnyt niinkuin minun isäni oli tehtävä, ja minä kunnioitan sinua sentähden niin, kuin jotakin pyhää kunnioitetaan".

Tyttösen posket hehkuivat hänen näin puhuessaan; hänen silmänsä säkenöitsivät; hänen syvä, soinnukas äänensä vapisi. Nyt otti hän isänsä käden, jonka hän oli puheensa innossa laskenut irti, ja jatkoi rauhallisemmin:

"Mutta, isä, minä sanon vieläkin, me olemme köyhät, köyhemmät kuin nuo sivistymättömät talonpojat tuolla kylässä, jotka ennen olivat meidän esi-isiemme alamaisia. Tilamme tulot ovat juuri riittävät elääksemme täällä pienesti, koska saamme elää mieltämme myöten. Tehdä vähä enemmäksi — paljoksi ei sitä mitenkään saisi — siihen, isäseni, ei sinulla ole mitään taitoa eikä minullakaan, ja minä en sitä haluakaan. Minä olen täällä onnellinen, sangen onnellinen, olisin täydellisesti, jos sinäkin olisit. Mitä on meillä kaupungissa, hovissa tekemistä? Onko minun lähdettävä hovineitsyeksi, jokaisesta murusta muistaakseni syöväni armoleipää? Sitä en voi enkä tahdo. Samasta syystä et sinä voi etkä tahdo ottaa vastaan herttuan tarjoamaa nimivirkaa. Jos siihen suostuisitkin, mikä on mahdotonta, et sinä kuitenkaan voisi hovi-ilmaa hengittää. Hoviherraksi olet sinä liian suora ja ylpeä; selkäsi ja kielesi eivät ole likimainkaan kylläksi notkeat. Ja sitte, näetkös, rakas isä, olet sinä liian jäykkä ylimysvallan suosija kelvataksesi tähän kansavaltaiseen aikaan. Yksin hovissakin ollaan kansavaltaisempia, kuin että sinä voisit heitä hyväksyä. Siellä on aivan sopivasti mukaannuttu uuteen aikaan ja ollaan — paitsi ehkä aivan yksin ollen — niin perustuslaillisia, kuin suinkin saattaa toivoa. Sinun vastustelemisesi seuran virtaa vastaan veisi sinut aina viistoon asemaan, ja minun isäni ei pidä koskaan kävellä kaltevalla pohjalla, vaan suorana ja vakavana omalla tilallansa ja maallansa kuin oikean vanhan kansan ritarin, jommoinen nyt kerran kuitenkin olet rakkaan pääsi korkeimmalta laelta kantapäähän saakka. Ja nyt, rakas isäseni, anna minulle suutelo ja puhukaamme sitte jotakin muuta".

Roosa suuteli isäänsä sydämellisesti. Herra on Weissenbach hymyili, mutta yhä vielä majaili pilvi hänen silmäkulmiensa välillä.

"Sinä olet rakas tyttöseni", sanoi hän, "ja liian viisas ja liian hyvä minulle vanhalle, äreälle miehelle, ja yleensä liian hyvä jokaiselle miehelle, mikäli minä heitä tunnen; ja kerran on kuitenkin aika tuleva —"

"Mutta nyt suutun minä tosiperään", sanoi Roosa hehkuvin poskin; "jos minusta niin välttämättömästi tahdot päästä, niin menen luostariin; kuuletko, isäseni, korkeilla kivimuurilla ympäröityyn luostariin! Saas nähdä sitten, mistä toisen Roosan saat".

Juuri nyt astui vanha Wengel, pitkä lintupyssy olallaan, eräältä sivukäytävältä suorastaan heidän luo, otti lakin päästään ja sanoi: "on ilmoitettava, armollinen herra, että tänä aamuna on meidän alueellamme salametsästäjä käynyt".

"Mitä vielä, vanhus!" sanoi herra von Weissenbach.

"Olen nähnyt hänet omilla silmilläni", vakuutti vanhus.

Vihan suoni paisui herra von Weissenbachin otsassa ja kiivaasti tiuskasi hän:

"Sitä puuttui vielä! Ei siinä kyllä, että vastoin kohtuutta ja lakia ovat metsästysoikeuden omalla tilallani ja maallani ottaneet! että on täytynyt vuokrata metsästysalue, joka Jumalan ja kohtuuden lain mukaan on minulle kuuluva, eikö näiden ihmisten hävyttömyydellä ole mitään rajoja! Miksi et ottanut miestä kiinni kauluksesta?"

"Tulin liian myöhään, armollinen herra! Mutta minä kuulin laukauksen, ja näin miten hän aitamme yli hyppäsi; armollinen neiti, luulen minä, näki hänet myöskin, sillä se tapahtui juuri siinä, missä hänellä on tapana istua".

Vanhus käänsi pienet harmaat silmänsä Roosaan päin, jonka kasvoilla neuvottomuus ja nauru taistelivat.

"Kuinka on, Roosa?" kysyi isä.

"Wengel on nähnyt aivan oikein", sanoi Roosa nauruun purskahtaen; "ja minä tiedänkin, kuka se sala-ampuja oli. Ei kukaan vähempi kuin — arvaas nyt kerran, isä; mutta et sinä sitä arvaa etkä voi arvata: kreivi von Lengsfeld!"

"Kuka!" huudahti herra von Weissenbach.

"Kreivi von Lengsfeld", toisti Roosa; "tottahan minä sen tiedän, sillä hän itse sanoi sen minulle ja pyysi mitä kauneimmalla tavalla anteeksi, että hän, kuten sanansa kuuluivat, oli häirinnyt hupahetkeäni".

"Onko se mahdollista!" huudahti herra von Weissenbach, jonka uteliaisuutta tämä sanoma mitä enimmän kiihdytti. "Ja mimmoinen hän on? minkänäköinen?"

"Oi, oikein sievä ja kohtelias mies", kertoi Roosa; "ja minkäkö näköinen hän on? Sen tahdon sinulle sanoa, isäni, mutta aivan hiljaa, korvaan vaan. Hän on sennäköinen, että minä heti paikalla menen hänelle naimisiin, jos vaan vielä kerrankaan tahdot minua luostariin lähettää".

IV.

Oli kauniiden, kirkkaiden päiväin aika, jolloin loppuva kesä ei vielä voi luopua rakkaista kedoistaan ja metsistään, ja syksy antaa kesän kestää, varmana siitä, että hänenkin aikansa on tuleva. Ilma oli niin hiljaisen tyyni; loistavat hämähäkin langat liikkuivat tuskin paikaltaan ja puusta irtaantunut keltainen lehti liiteli suoraan alas, pysyen sitten aivan liikahtamatta. Linnun laulua kuultiin enää harvoin hiljaisessa metsästysalueessa ja silloinkin kaikui se vienommin ja valittavammin kuin ennen. Kesä on kulunut, kulunut on kesä; mitä tuoneekin tulevaisuus? — niin lauloivat linnut, niin sanoivat kellastuneet lehdet, niin kuiskaili tyyni, kirkas, lämmin ilma.

Mitä on tuottava tulevaisuus?

Roosa oli harvoin elämässään niin paljon ajatellut tulevaisuutta kuin näinä päivinä. Tietämättänsä miksi, tunsi hän itsensä surullisemmaksi ja hellemmäksi, vaikka hän muuten voi vallan hyvin. Olipa hänelle tullut pari kertaa kyyneleitäkin silmiin, hänen katsellessaan kammarinsa ikkunasta pääskysiä, jotka levähtämättä edestakaisin lennellen nuorruttivat siipiänsä pitkää matkaa varten. "Mitä on tulevaisuus tuova? onko se aina oleva niin hiljainen, selkeä ja lämmin, kuin nyt? Kesää seuraa synkkä syksy, synkkää syksyä suruisa talvi. Ja luonto, puut ja kasvit saavat sitte taas kevään, mutta ihmiselämän syksyä ja talvea ei seuraa mikään kevät, vaan kuolema. Kuolla ja jättää — jättää kaikki, mikä on rakasta, se on niin surullista; mutta surullisempaa on jäädä eloon, jäädä rakastetusta, olla yksin, elää ainoastaan itseään varten. Ainoastaanko itseään varten? eikö sitte maailmassa ole paljon kurjuutta, paljon kyyneliä kuivattavia, monta polttavaa otsaa jäähdytettävää? Eikö onnettomia ole suuri seurakunta, jossa emme koskaan voi olla yksin! Miten pian, miten pian tulee aika, jolloin minua ainoastaan onnettomat sitovat maailmaan; sillä onnelliset eivät minua tarvitse".

Roosa pani leveäreunaisen olkihattunsa päähän, otti korisensa kävivarrelleen ja meni köyhän kuumetaudissa makaavan lapsivaimon luo, joka, hänen tultuaan vuoteen viereen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kostutti niitä kyynelillä. Mitä tulisi hänen lapsestaan, jos hän kuolisi? kyllähän hänen miehensä on sangen hyvä, vaan hän on niin heikko eikä voi luopua viinasta ja kun hän kuolee, jättäytyy hän varmaan viinan omaksi ja sitten, ja sitten — vaimoparka heltyi itkuun ja puristi lasta suruista rintaansa vasten. Roosa lohdutti häntä, miten paraiten taisi: hän ei ole kuoleva ja mitä lapseen tulee, niin olihan se hänenkin lapsensa eikä hän sitä ole jättävä. Nuoren tyttösen ääni oli niin lempeä, totinen ja juhlallinen; vaimo raukka luuli kuulevansa enkelin puhuvan. "Hänen ei tarvitsisi kuolla; hänen lapsensa ei jäisi hyljätyksi". Hän vaipui vuoteellensa ja sulki silmänsä; "ei jäisi hyljätyksi". Hän ei ollut saanut unta siitä saakka, kun Roosa oli eilen ollut siellä; nyt voi hän nukkua. Roosa otti lapsen ja antoi sille nuorta lämmintä maitoa, jota hän oli hovista tuonut mukanaan, pani sen sitten taas pehmitetylle ja puhdistetulle vuoteelle makaamaan ja valvoi nukkuvan luona. Mies tuli työstään kotiin ja avasi rajusti oven; mutta huomattuaan neidin ja miten hän pani sormen huulillensa ja häntä suurilla sinisillä silmillään niin vakavasti ja lempeästi katseli, silloin veti hän oven hiljaa kiinni, astui hiljaa ja pani hiljaa kapineensa nurkkaan. Roosa kutsui häntä viitaten luoksensa ja kuiskasi korissa olevan häntä varten leipää ja lihaa ja vähän rahaa paperissa muita puuttuvia tarpeita ostaaksensa. Mies nyykäytti päätään ja istuutui nurkkaan syömään. Tuo raaka mies ei kolissut, ei heitellyt mitään, tuskin kuultiin hänen liikkumistansa. Roosa nousi ja otti hattunsa. Mies nousi samoin. Roosa pani kätensä hänen käsivarrellensa. "Anna sanoo: hän on niin hyvä, Klaus Weber! Minäkin uskon sen; sillä ken ei olisi hyvä niin suloista olentoa kohtaan, hän ei ansaitsisi elää. Osoitappa nyt kerran olevasi hyvä! tahdotko?"

Hän tarjosi hänelle kätensä. Mies pani suuren, ryppyisen kätensä siihen vitkastellen, ei sentähden, ettei hän olisi mielellään antanut lupausta, vaan hän ei olisi uskaltanut koskea hentoa, valkoista kättä. Veri nousi hänen ruskettuneisin kasvoihinsa. "Teetkö kaikki, mitä Anna sinulta pyytää?" kysyi Roosa. "Teen!" sanoi hän. Roosa katsoi häntä silmiin; hän tiesi nyt hänen pitävän sanansa.

Roosan astuessa ulos mökistä, oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kuitenkin oli vielä valoisa ja pääskyset lentelivät viserrellen kylän katuja edestakaisin ja matalain huoneiden kattojen ympärillä. Kahden lehmän vetämät elovaunut tulivat hänelle vastaan; aukealla paikalla koulun luona oli vanhoja vaimoja pakisemassa ja pieniä lapsia ryömi heidän ympärillään maassa; suuremmat pojat ja tytöt olivat hippasilla ja piilosilla. Roosa näki ja kuuli kaikki, mutta lasten nauru ja huuto kaikui, kuin kuuluisivat äänet kaukaa ja olisivat tiellä kadottaneet kaiken korvia loukkaavan kimeytensä, ja ihmiset ja esineet — kaikki liikkui ja näkyi kuin taikapeilissä. Roosalla oli usein tämmöisiä hetkiä, jolloin henki näyttää ikäänkuin päässeen ruumiin kahleista, mutta ei koskaan useammin kuin vähän ennen ja vähän jälkeen auringon laskua. Tähän tilaan ei hän voinut mielin määrin päästä; olisipa se heti poistunutkin, jos hän olisi ruvennut sitä ajattelemaan. Hän tiesi sen aivan hyvin, sillä näissä unelmissa avoimin silmin, näissä "päivänäyissä", kuten hän niitä nimitti, oli omituinen, salaisesti ilmoittava voima, jota hän katsoi joksikin syvästä, tutkimattomasta luonnon vaikutuksesta lähteneeksi ja antoi sen esteettömästi vallita. Niinpä näki hän nyt oman suhteensakin isäänsä täyden totuuden valossa. Hän tunsi, miten puhdas ja syvä hänen oma rakkautensa tähän jalomieliseen, pehmeäsydämmiseen, kiivaasen, innokkaasen mieheen oli; miten tätä rakkautta ei sekään voinut heikontaa, että hän ikäänkuin sielunsa siivillä voi kohota ylä-ilmoille, mihin isänsä ei häntä koskaan voinut seurata; hän tunsi miten hän monessa asiassa ja kohdassa ei ainoastaan ollut viisaampi, vaan vahvempikin, oli tuki, tarvitsematta itse tukemista. Mutta yhtä selvästi tunsi hän, että tämä rakkaus ei täyttänyt hänen sydäntänsä, tai paremmin, hänen sydämmessä oli maailmoita, hämäriä maailmoita, joissa rakkaudella oli vielä sanomatta tuo tenhosanansa: "tulkoon". Ja Roosa tiesi — tänä hiljaisena iltahetkenä, jona hän katseli ikäänkuin hengen silmillä esineitä ja omaa sydäntänsä — että tämä luomishaluinen "tulkoon"-sanastaan iloitseva rakkaus oli oleva rakkaus mieheen, joka olisi häntä itseään vahvempi, viisaampi ja jalompi; jonka edessä hänen, vaikka olikin ylpeä, täytyisi nöyristyä, ja oi! miten mielellään hän nöyrtyisikin; mieheen, jolla olisi kaikki ajan suuret kysymykset syvimmässä sydämmessään, joka niitä paljon selvemmän järjen mukaan tuomitsisi, kuin hänen isänsä, joka niistä ei tahtonut tietää mitään, tai tuomitsi yksipuolisella ja itsepintaisella kiivaudella ennakkoluulojensa ja säätyeroitus-sääntöjensä mukaan. Missä oli se mies? se jalo, viisas, voimakas mies?

Pääskysten ilmassa sirkutellessa kuvasti moni menneen päivän kuva nuoren tyttösen sydämmessä.

Moni mies oli niinä päivinä lähestynyt häntä. Monta oli hän heistä unhottanut, muutamia muisti hän vielä jotenkuten; harvat olivat häntä miellyttäneet eikä yksikään ollut hänessä vaikuttanut innokkaampaa ihastusta.

Ristiin rastiin liitelivät pääskyset ja — ajatukset.

"Ja jospa nyt semmoista miestä ei ollenkaan olisi? Jospa hyvä vanha isäsi yksipuolisuuksineen ja oikkuineen kumminkin olisi parempi ja jalompi heitä kaikkia? Miten hyvin hänelle kuitenkin sopii kaikki, yksin ylpeytensäkin! Miten sievästi sointui, mitä hän tänä aamuna sanoi: 'jos hän nyt ei tule sitä miestä tervehtimään, joka on kantanut hänet kasteelle ja jonka hän tietää olleen isänsä paraimman ystävän — sitä pahempi hänelle; minulle ei siitä ole vähintäkään vahinkoa'. — Hänen olisi pitänyt tulla, vaikkapa vaan isäni tähden, isänsä tähden? kenenkä tähden sitte? Tunnusta vaan! Olit kyllin turhamainen uskoaksesi jotakin vaikuttaneesi häneen; ja nytkin soisit vallan mielelläsi niin olevan! — Miksi sitte en soisi! — Olethan kuitenkin, kun sinulla oli heitä yltäkyllin tarjona, tuntenut semmoistenkin miesten mieltymyksen itseäsi huvittavan, jotka eivät lähimainkaan olleet tämän vertaisia komeudessa eikä muhkeudessa. Kummallinenko, kuten pastori sanoi, olisi kreivi? Ovatko siis kaikki miehet, joita on enemmän kuin paljon, kummallisia? Mutta mistä minä sitte tiedän, että kreivi olisi missään suhteessa muita parempi?"

Pääskyset kävivät tyytymättömiksi niin monen vaikean kysymyksen vastaamisesta; sirkuttavana pilvenä lensivät ne nuolen nopeudella Roosan ohitse ja hän heräsi unelmistaan.

Lehmuksien alla hovin portin edessä talutti harmaasen pukuun ja kaulussaappaisin puettu ratsaspalvelija kahta kaunista hevosta edestakaisin. Se oli Roosasta harvinainen näkö hänen isänsä talon edessä ja hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa. Ottaen ratsustimet vasempaan käteensä kohotti mies Roosan ohi mennessä lakkiaan. Hetkisen pysähtyi Roosan jalka, ja hän oli kysymäisillään: kenen ovat ne hevoset? mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän tiesi ilmankin, kuka nyt juuri oli sisällä isän luona.

V.

Kreivi Hugo von Lengsfeld oli kohtauksen perästä vaahteripuiden alla ottanut joka päivä pyssyn olallensa ja kuleskellut etenkin Weissenbachin puoleista seutua laveassa metsästysalueessaan, jonka talonhoitaja oli hänen käskystään vuokrannut; mutta Toveri, tuo pitkäkorvainen, ruskea lintukoira oli harvoin osannut olla niin vähän isäntänsä mieliksi kuin juuri näinä viimeisinä päivinä. Se kyllä ei ollut Toverista mitään uutta, että herransa antoi hänen seista koko neljännestunnin lintukarjan edessä kolmella jalalla ja vihdoin veltosti tultuaan joko ei ollenkaan ampunut tai ampui sivuitse; mutta niin perinpohjin kuin näinä päivinä ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut laimin lyönyt jalon metsästystaidon kaikkia sääntöjä. Turhaan etsi uljas koira yhden naurismaan toisensa perästä ja ajoi jäniksiä esiin. Joka kerran kun hän palasi lyheiltä ajomatkoiltaan, joka ei juuri ollut hauskaa työtä pitkien naattien välissä, löysi hän herransa, pyssy olalla tai kainalossa kuten ennenkin, niin miettiväisesti maahan tuijottaen naurismaan piennarta astumasta, että Toveri viimein näki sopivimmaksi luopua koko metsästyksestä ja ainoastaan seurata uneksijaa muutaman askeleen päässä. Kreivillä ei ollut siihen mitään sanomista; hän ei tosiaankaan ajatellut mitään vähemmän kuin, mikä Toverista oli niin tärkeä asia.

Kreivistä tuntui niin omituiselta siitä saakka, kun hän laaksoon tuli, josta hän oli peräisin, jossa hänen sukunsa vuosisatoja oli asuskellut; siitä saakka, kun hän oli asettunut kylään, jonka mukaan hän oli nimensä saanut. Hänellä ei ollut pienintäkään muistoa tästä seudusta; olihan hän jo pienenä lapsena joutunut vieraille maille! Ja kuitenkin oli hänestä täällä kaikki niin tuttavaa, niin kotoista, kuin olisi kuin näitä vuoria, joiden sinertävät aaltoviivat näkyalan reunaan yhtyivät, näitä metsiä, joiden latvoissa niin kammottavasti humisi, näitä niittyjä, joiden läpi pajurikkaat puroset kiertelivät, näitä ketoja, jotka niin rauhassa levisivät pitkin vuoren juurta, — kuin olisi hän kaikki nämät tuntenut nuoruudestaan saakka ja niitä aina rakastanut. Ystävälliset, kohteliaat ihmisetkin teeskentelemättömine puheineen, miehet leveäreunainen hattu päässä, pitkä palttinanuttu yllä, vaimot pitkään liiviin, kyynäränpituisiin leveisin silkkinauhoihin ja ahtaasen myssyyn puettuina — nämäkin juohduttivat hänelle kotimaata paremmin mieleen kuin tähän saakka mikään kymmenenä viime vuotena näkemistään monilukuisista kansakunnista. Hän ei ollut varmaan päättänyt eikä aikonut jäädä kotiinsa asumaan; hän oli palannut painattaakseen — luonnollisesti omalla kustannuksellaan — matkoillaan suurella mieltymyksellä ja ahkeruudella kirjoittamaansa kauppatieteellistä teosta, ja sentähden, että hänen läsnäolonsa Lengsfeldissä oli ainakin vähän aikaa välttämätöntä, kun uusia välikirjoja oli tehtävä muutamain arentimiesten kanssa. Ja näitä toimia selvitellessään, aluettaan kuleksiessansa ja joka päivä aina enemmän tähän suloiseen luontoon perehtyessään juolahti hänelle mieleen — niinä kahtena viime vuotena oli aina useammin ja painavammin hänen sielussaan soinut — että hän jo oikeastaan oli kylläksi matkustanut ja että jo olisi aika vihdoinkin tuntea, mitä "olla kotona" merkitsee. Suuri, linnamainen rakennus, etupuolella leveä terassi, jolla on kaktus- ja muita kukkia kiviastioissa kasvamassa, takapuolella kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaismallin mukaan rakennettu puisto, sisällä joukko suurempia ja pienempiä huoneita, kaikki asumattomilta hajahtavia — tämä ei tosiaankaan vielä merkitse "kotona", varsinkin kun saa tuntikausia kävellä edestakaisin terassilla tai harhailla puistossa ja huoneissa kohtaamatta ketään, paitsi ehkä vanhaa emännöitsijää ja käsityöläisiä — puuseppiä, maalaria y.m. —, jotka kreivi oli kutsunut kaupungista koettaakseen, eikö heidän avullansa voisi saada hauskemman näköiseksi alakerran oikeata puolta, jonka hän oli asunnokseen valinnut. "Kotona" sana, arveli kreivi, käsittää toki enemmin, ellei vaimoa ja lapsia, niin kumminkin toimen, jota voi innolla tehdä, tai ainakin seuran, jota ravitsee ja kokee huvittaa, vaikkapa vaan sitä varten, että edes sillaikaa olisi itselläänkin vähän hauskempi. — Kreivi ei ollut koskaan niin hyvin huomannut, miten yksinään hän oikeastaan oli, tai pikemmin, miten rasittavaksi yksinäisyys voi tulla; sillä eihän hän nyt ollut yksinäisempi, kuin hän oli ollut koko elämänsä ajan — kadettikoulussa, linnaväessä ja sotaretkellä sekä Kolosseumin ja Karnakin raunioilla. Kreivi alkoi ymmärtää, että hän tosin ei ollut koskaan ollut varsin nuori, vaan että hän nyt, täytettyään kolmekymmentä vuotta, alkoi tuntuvasti vanheta.

"Sillä se on vanha", puhui kreivi itsekseen, kädet selän takana kävellessään terassilla, "se on vanha, jolle elämä on käynyt arvottomaksi, joka nousee ylös aamusilla, kun hän terveenä ollen ei jaksa enää virua vuoteellaan, ja joka iltasilla käy levolle, kun on vaivaloista istua kaiket yöt kirjojen ääressä. Jos olisin köyhä, että minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin olisi edes puute kiihoittajana; jos olisin kunnianhimoinen, niin miellyttäisi se minua, että kun tuskin olen palannut ja lisäksi vielä muukalaisena isieni maahan, kuitenkin jo olen huomion esine ja valtiollisten puolueiden kiistaomena. Miksi viivyttelen vastaustani vapaamielisten toimikunnalle, että minä kaikin puolin suostun sen ohjelmaan ja olen kokeva voimieni mukaan työskennellä yhteisen asian eduksi? Eikö ole jo aika käydä sanoista työhön ja lähteä kirjojeni parista ihmisten ilmoille? Oi, jospa vaan ihmisiä enemmän kunnioittaisin ja rakastaisin! Olenhan — sen taidan itsestäni todistaa — aina tarkoittanut ihmisten hyvää; minä olen mennyt kansani edestä taistelemaan ja kuolemaankin tarvittaessa; minä näin, että riveissämme vallitsi petollisuus, että neuvoton ja pelkuri kansa ei tiennyt, mitä se tahtoi, eikä tahtonut mitään, minkä se tiesi olevan välttämätöntä. Mitä oli minulla muuta neuvoa kuin joko ruveta kivikovaan työhön tai lähteä pois maasta. Olisi kenties ollut rehellisempää ja tarkoituksenmukaisempaa valita edellinen tie; mutta rehellisyys ja tarkoituksenmukaisuus ovat, kuten perästäpäin olen huomannut, niin harvinaisia avuja, että voin kyllä antaa anteeksi itselleni sen, että minulla niitä ei silloin ollut, ehkäpä ei nytkään vielä riittävästi. No, entä yksityiset? Hyviä ja kunnon ihmisiä on; minäkin olen kohdannut monta elämässäni — kerran kuumeessa raivotessani hoiteli ja suojeli minua jalomielinen Bash-Aga-El-Mokrani viikkokausia teltissään; Wienin rehellinen ajuri toi minulle toisena aamuna asuntooni takaisin kultarahan, jonka kohtuullisesta jalomielisyydestä annoin hänelle edellisenä iltana; Konstantinopolissa oli Ranskan lähettilään apulainen — mikä olikaan hänen nimensä? — ihmeen kaunis mies, mutta, pelkään, naisista, viinasta ja pelistä enemmin pitävä, kuin hänelle olisi sopinut — hän rakasti minua, luulen, todellisesti ja olisi antanut minulle jalkavaimonsa ja henkensä, jos olisin niitä halunnut — sitte on — niin, kukapa sitte vielä? heitä ei olekaan varsin monta. Ah! tuo vanha Jesulaisten kasvatti, joka rukoili Jumalaa lähettämään edes yhtä ihmistä hänen luoksensa — hän tunsi ihmiset. Minä tahtoisin rakastaa yhtä ihmistä, yhtä ainoata oikein sydämen pohjasta — silloin olisin, luulen mä, löytänyt elämän salaisuuden avaimen".

Näihin alakuloisiin mietteisin vaipunut oli kreivi, kun hän neljä päivää sitte Weissenbachin puiston reunalla ampui sivuitse jäniksestä, ja hänet silloin Toveri, joka sinä aamuna osoitti vielä suurempaa intoa kuin muulloin, houkutteli metsästysalueensa rajan yli Weissenbachin puistoon. Siinä näkyi hänelle Roosan korkea, hoikka vartalo niin odottamatta, niin äkkiä, melkein kuin taivaallinen ilmiö, ja teki häneen vaikutuksen, jommoista — siitä oli hän selvillä jo ensi hetkestä asti — ei yksikään vaimo eikä mikään muukaan ollut häneen koko elinaikanaan tehnyt. Oliko hänen mielensä juuri sinä hetkenä valmiimpi kuin muulloin ulkoapäin tulevaa vaikutusta kokonaan ja täysinäisenä omistamaan; oliko tämä neiti enemmän kuin kaikki tähän asti näkemänsä naiset sen ihannekuvan (ideaalin) kaltainen, jota hän tietämättänsä kantoi sydämessään — siitä hän ei voinut tehdä itselleen tiliä, tuskinpa hän sitä ajattelikaan; hän tunsi ainoastaan, että hänen elämäänsä ohjaamaan oli ryhtynyt jokin uusi voima, joka ei enää voinut kadota, vaan joka tavalla tahi toisella oli vaikuttava ja vallitseva hänen jälellä olevana elinaikanaan. Ja kuitenkin oli neitonen puhunut vaan pari sanaa ja sekin oli ollut itsessään vähäpätöistä — mutta hänen puhetapansa, äänensä, ryhtinsä, ylpeä, tuskin huomattava pään nyökkäys — kreivi ei väsynyt tätä kaikkea lakkaamatta muistelemasta. Hän tunnusti nähneensä jo kauniimpiakin naisia, jos kasvopiirteiden säännöllisyys, värin sulavuus ja silmien loisto yksistään on kauneutena pidettävä; kreivi ei muistanut tyttösen muodon osoittaneen yhtäkään näistä eduista silmiinpistävämmin kuin monen muun; mutta sen sijaan oli se ollut kokonaan ihmeellisen sopusoinnun valaisema, sopusoinnun, joka viehättävimmällä tavalla suli yhteen kaunisten jäsenten säännöllisyyden ja suloisten liikkeiden tasaisuuden kanssa. Kreivi näki neitosen kuvan käydessään ja seisoessaan; hän näki sen aina liihoittelevan edessänsä; hän näki sen ennen nukkumistansa; hän näki sen unissansa; hän näki sen heti silmät auki saatuaan aamusilla.

Kuitenkaan ei hän — ainakaan ensi päivinä — tehnyt mitään saadakseen tarkempaa tietoa tyttösestä. Hän oli niin kauan elellyt ihannemaailmassa ja pitkillä matkoillansa niin tottunut kauniin naisen ohimennen huomaamaan kauniiksi, kuten kuvan kuvastossa tai maiseman tai kirkkaan aamun, että hän tuskin viitsi kysyä: kuka on hän? mikä on hänen nimensä? Tällä kertaa oli hän toimettomampi kuin tavallista senkin vuoksi, että hän pelkäsi saavansa kuulla jotain, mikä ei olisi ollut hänelle mieluista. Vihdoin kolmantena päivänä tarjoutui itsestään tilaisuus, jota kreivi siihen saakka oli varta vasten karttanut.

Lengsfeldin pappi oli palannut kirkolliskokouksesta. Kaksiviikkoisen poissaolonsa vuoksi oli häneltä — todelliseksi suruksensa — jäänyt herransa ja suojelijansa kotiintulo, niin odottamaton palaaminen asianmukaisesti koulunuorison laululla ja jumalanpalveluksella viettämättä. Nyt kiiruhti hän luonnollisesti huolimattomuuttansa korjaamaan ja meni kreiviä tervehtimään. — Lengsfeldin pappi oli kirkon taisteleva ase, innokas, oikeaoppinen, orjamainen, kuten sopi hänen avuillensa ja kunnianhimollensa; sen lisäksi taipuva herkulliseen elämään, kuten hänen nuoruutensa — hän oli tuskin kolmekymmentä vuotta vanha — näytti vaativan ja hänen lihavuutensa todistavan. Kulmilta oli hänen pyöreä, kiiltävä otsansa jo jotenkin paljas, hänen pienet silmänsä peittyivät kahden soikean lasin taakse, joiden sangat olivat mitä hienoimmat. Papilla oli tänä aamuna musta hännystakki päällään ja valkea huivi kaulassa, ne samat, jotka olivat kirkolliskokouksen aikana niin usein loistaneet puhelavalla; ja ehkäpä oli hänen tervehdyksessänsä kreiville vielä jotakin siitä innosta, joka oli tehnyt hänen esityksensä tuossa innokkaidenkin miesten seurassa niin huomattaviksi.

Kreivi otti pappinsa vastaan tuolla vakavan, ystävällisen, kylmäkiskoisen ja lämpimän sekaisella tavalla, joka oli hänessä omituista, etenkin vieraita henkilöitä kohtaan. Kun hänellä oli paljon puhuttavaa hengellisen herran kanssa ja oli juuri suuruksen aika, kutsui hän kylmää ruokaa ja pullon viiniä. Viini oli hyvää, ja pappi, joka oli hyvä viinin tuntija, kävi, kirkon ja koulun asioista selvittyä, aivan puheliaaksi pitäen vallan varmana, että hänen korkeasukuinen isäntänsä oli isiensä poika, valitteli hän haikeasti kansavaltaisten periaatteiden levenemistä sekä yleensä maailmassa että erittäin Lengsfeldissä ja sen ympäristöllä. Paheen ilmiöt ovat välistä hirvittäviä ja paheen juuri on siinä, että koko maassa on aatelisia suhteellisesti vähän, ja nekin vähät ovat sen lisäksi v. 1848, jolloin aatelisten tilat veroitettiin ja alustalaiset saivat ruveta talojansa perinnöksi ostamaan, valitettavasti kadottaneet sen luonnollisen ja oikeutetun mahtivallan, joka heillä kaikesta huolimatta muuten vielä oli".

"Vuosi tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä ja kahdeksan, herra kreivi", huudahti pappi, "kulki kuin paha ruoste arvokkaan aatelismetsän yli, ja moni jalo puu seisoo siitä asti kuivana. Meillä on siitä oma seutumme silmiinpistävänä ja, saatanpa sanoa, liikuttavana esimerkkinä. Herra kreivi, te tunnette herra von Weissenbachin; ettekö? Ettekö nimeltäkään? No, sepä kummallista; mutta tosiaankin, te olette vasta niin vähän aikaa olleet näillä mailla! Te voitte täältä ikkunasta nähdä Weissenbachin puiston; juuri tuon terassi-pylvään ylitse; minä luulen, teidän naurismaanne ovat siinä vieressä. Puisto on kaunis; mutta, hyvä Jumala, siinäpä se onkin koko omaisuus! Herra von Weissenbachilla oli sen lisäksi Bolau ja Gommern, joihin kolmeen aatelistaloon kuului vähän tiluksia (Weissenbachiin ei niitä kuulu paljon nimeksikään), mutta pitkä ja tuottava luettelo veroja ja maksuja. Weissenbachit ovat ainakin kolmekymmenvuotisesta sodasta saakka täällä asuneet ja luultavasti jo paljoa ennenkin, jos, kuten näyttää, ne Weissenbachit, jotka Naumburgin tappelussa taistelivat Ludvig Rautaista vastaan, ovat samaa sukua kuin nämä Weissenbachit. Nyt on nykyinen herra von Weissenbach jalon suvun oikea vesa, ja kun v. kahdeksantoistasataa neljäkymmentä ja kahdeksan hyvä vanhus kukistui ja uudenaikaiset ihmiset riemuitsivat, ei hän tahtonut ulvoa susien kanssa, vanu möi talonsa, paitsi Weissenbachia, jota ei kukaan ostanut, meni kaupunkiin kadotti muutamissa vuosissa — olen kuullut, yhdessä ainoassa onnettomassa yrityksessä — tilojen myynnistä ja Weissenbachin kylän vapaaksilunastuksesta karttuneet varat ja on nyt, paha kyllä, köyhempi kuin kukaan kylän kahdestakymmenestä talonpojasta, jotka maalaavat huoneensa valkoisiksi, lähettävät poikansa lukioon ja tyttärensä pensionikouluun ja joilla on kahden sadan taalerin piano asuinhuonetta koristamassa".

Kreivi oli tämän pitkän selityksen kestäessä mennyt ikkunan luo ikäänkuin papin antamien tietojen mukaan tarkoin tutkiakseen, missä Weissenbachin puisto oli, mutta oikeastaan salatakseen punastusta, joka, papin mainitessa puistoa, oli kohonnut hänen kasvoillensa.

"Onko herra von Weissenbachilla perhettä?" kysyi kreivi yhä vielä selin pappiin.

"Yksi ainoa tytär, herra kreivi". Kreivi tunsi sydämensä tykkivän nopeammin. Niin levollisena kuin mahdollista kysyi hän edelleen:

"Luonnollisesti jo naimisissa?"

"Ei vielä, herra kreivi". Tuo papin lause "ei vielä, herra kreivi" kaikui niin omituisesti, pitkäveteisesti, että kreivi äkkiä kääntyi ja innolla, jota ajatuksiensa ja viimeisen viinilasinsa kanssa työskentelevä pappi ei huomannut, huudahti:

"Te tunnette neidin, minä tarkoitan perheen, luonnollisesti lähemmin?"

"Minulla on kunnia käydä usein pakisemassa hovissa enkä, kuten uskallan otaksua, olekaan mikään aivan vastenmielinen vieras", vastasi pappi.

"Ja — ja minkänäköinen on — minä tarkoitan: neiti —?"

"Ei juuri kaunis", sanoi pappi ajattelevaisesti, "minusta on hän melkein liian suuri; mutta täydellinen ryhti, välistä vaan, minun nöyrän mielipiteeni mukaan, hovineitiä liian paljon osoittava. Herra kreivi, te ette tiedä — mutta kuinka voisittekaan tietää! — että neiti von Weissenbach on vuoden ollut hovineitsyenä kuninkaallisen korkeuden herttuattaren luona. Ehkäpä olisi hänelle ollut parempi, ettei hän koskaan olisi joutunut korkeimpiin piireihin, sillä sanokaas herra kreivi itse, köyhä, perin köyhä neiti, vaikkapa sitte olisikin, kuten neiti von Weissenbach, vanhimmasta ja puhtaimmasta aatelisuvusta, mitä toivoa hänellä on meidän aineellisena aikanamme, jolloin raha ei ollenkaan ole mikään mielikuvitus, vaan varsin arvossa pidettävä todellisuus! köyhä aatelineiti, herra kreivi, on minun silmissäni hyvin surkuteltava olento — kristillistä lähimmäisrakkautta, voisin sanoa, erittäin herättävä esine".

Nyt muisti kreivi niin äkisti itsellään olevan muutamia tärkeitä toimituksia vielä tänään aamupuolella suoritettavana, että pastorilla, samana iltana Weissenbachin hovissa käydessään, oli jommoinenkin oikeus sanoa kreiviä vähän haaveksivaiseksi herraksi.

Tähän lausuntoon olisi papilla ollut vielä enemmän syytä, jos hän olisi nähnyt, miten kreivi, hänen tuskin lähdettyään salista, silminnähtävästi kiihtyneenä edestakaisin käveli, astui vihdoin terassille, heitteli silloin tällöin käsiään ja käsivarsiaan ja murisi hampaittensa välistä katkonaisia sanoja. Seikka oli se, että kreivi ei ollut suurimmatta kärsimättömyyden tunteetta ja vastenmielisyydettä, jota hän tuskin taisi itselleenkään selittää, voinut kuulla hengellisen herran — ja tämä herra ei häntä ollenkaan miellyttänyt — puhuvan neidistä, jonka kuva oli niin syvällä hänen sydämessään. Taivaallisesta ilmiöstä aamuauringon paisteessa metsän reunalla oli tullut aatelinen hovineiti ylimysvaltaisine käytöksineen ja pää täynnä keskiaikaisia oikkuja ja hovimaista mitättömyyttä. Sen lisäksi isä täynnä tyhmiä säätyeroitusmietteitä ja talonpoikaissodan aikuisen vapaaherran katsantotapoja. Molemmat luonnollisesti sangen hurskaita, hyvin toimeen tulevia teeskenteleväisen, liukaskielisen kavaltajan seurassa, joka oli ottanut toimekseen vahvistaa heitä oikuissansa.

Tästä aamusta saakka oli nyt kreivissä tuo hajamielisyyden ja välinpitämättömyyden tila, jota Toveri, pitkäkorva lintukoira oli niin syvästi surrut, muuttunut toiseksi, jota se kohta sai vielä syvemmin surra. Pitkäkorvan väsymättömyyttä ja metsästysintoa koetettiin kovimmalla tavalla ja sen ohessa sai hän yhtenä aamuna kuulla enemmän torumisia kuin muulloin koko viikossa. Samaa sai kokea vanha emännöitsijä, joka siihen saakka oli kreiviä enkelinä pitänyt; samaa saivat käsityöläiset, jotka, kuten nyt selvisi, olivat aivan ajattelemattomia ja loukkaavalla säännöllisyydellä aina ymmärsivät väärin kreivin määräykset. Vihdoin käski kreivi palvelijansa aamulla varhain panna tavarat kokoon, että hän viimeinkin taas pääsisi pois ikävästä seudusta; ja kun mies, suuresti kummastellen tätä odottamatonta käskyä, läksi pois, huusi herransa hänelle: "ja käskekää sitte satuloimaan musta — ja kuulkaa, hevosrenki saa tulla mukaan — hän ottakoon raudikon!"

VI.

Kreivi nousi satulaan, ratsasti pihasta karjatalolle päin, missä rakennettiin latoa, mutta ei pysähtynyt sinne hetkeksikään, vaan nelisti edelleen metsätielle, kunnes hän suuren kierroksen tehtyään ja viimein sen äkkiä loputtua kedolle, saapui päinvastaiselta puolelta Weissenbachin alueelle. Siellä kääntyi hän ensikerran ratsaspalvelijaansa päin, joka oli ainoastaan suurella vaivalla voinut seurata herraansa, ja kysyi, tiesikö hän missä hovi oli. Mies tiesi sen; hän oli jo pari kertaa ollut Weissenbachissa. Hovin portille tultua pysäytti kreivi hevosensa, katsahti lehmuksia ja huonetta peitettyine ikkunoineen, näytti miettivän, ratsastaisiko kauemmaksi vai ei, hyppäsi sitte nopeasti satulasta, viskasi höyryävän hevosensa ratsustimet palvelijalle, käski hänen talutella hevosia edestakaisin ja astui avonaisesta portista pihaan.

Riikinkukko astuskeli uteliaana tulijalle vastaan; pääskyt lentivät liverrellen ilmassa, muuta elävää olentoa ei näkynyt hiljaisessa pihassa, muuta ääntä ei kuulunut. Puiden korkeissa latvoissa, jotka näkyivät ulkohuoneiden kattojen yli, leikitteli punertava iltarusko. Levottomuuden ja aavistavan toivon ennen kokematon, outo tunne valtasi kreivin. Sydämmensä nopeampaa tykytystä ja polviensa vapisemista, jotka hän huomasi hitaasti noustessaan kivirappuja oven edessä olevalle pienelle lattialle, selitteli hän nopean ratsastuksen tuottamaksi väsymykseksi ja kiihtymiseksi. Ovi oli kiini. Kello, jota hän nyt soitti, kilisi niin kumean suruisesti. Kuluipa kotvasen aikaa, ennenkuin laahaava astunta kuului porstuan kivilattialla ja vanha Wengel aukasi oven. Kreivi kysyi herra von Weissenbachia ja sanoi nimensä. Vanhus katsoi ällistellen häntä muotoon ja sanoi: "tahtoisinpa vannoa, että te se olette. Te olette ihan isävainajanne näköinen". Sitten pyysi hän äänettömällä viittauksella kreiviä astumaan porstuaan, vei hänet siitä vasemmalle päin kammariin ja jätti siihen yksin.

Se oli jotenkin suuri huone; ikkunat, ulkopuolelta muurivehreän peittäminä, olivat pihaan päin. Seinät olivat melkein miehen korkeudelta peitetyt ruskealla tammella. Yliympäri oli seinillä muotokuvia, jotka näyttivät huoneen nyt vallitsevassa hämärässä vielä tummemmilta kuin muuten. Taitavasti oli sinne tänne aseteltu vanhanaikuisia huonekaluja, joiden seuraan varsin kaunis, uusimuotinen, yhden ikkunan viereen asetettu piano ei olisi oikein hyvin sopinut. Asekaapin päällä istui muhkea, täytetty tarhapöllö, jonka suuret lasiset silmät kysyväisesti ja uhkaavaisesti tuijottivat tulijaan. Tämän kaikki huomasi kreivi aivan koneellisesti, sillä kiihtymys, jonka valtaan hän jo ulkona pihalla oli joutunut ja joka hänen huoneesen astuttuaan yhä vielä oli enentynyt, ei antanut hänen rauhassa mitään tarkastaa. Muutamat minuutit, jotka hänen täytyi siinä seisoa, muuttuivat hänestä hetkiksi. Joka silmänräpäys odotti hän oven aukeavan ja kauniin neitisen astuvan esiin, vaikka hän kuitenkin samalla tiesi sen vähemmän mahdolliseksi. Vihdoin kuuli hän viereisen kammarin oven liikahtavan ja sitte askelia — mutta ei niitä askelia, joita hänen korvansa odotteli, vaan vakavia, nopeita miehen askeleita. Vanhan miehen korkea, hoikka vartalo astui rivakasti esiin.

"Minä olen iloinen, että saan huoneessani tervehtiä nuoruuteni ystävän poikaa", sanoi herra von Weissenbach, voimakkaasti pusertaen kreivin kättä ja tarkkaavalla huomiolla harmaiden kulmakarvojensa alta hänen muotoansa katsellen. "Wengel on oikeassa", sanoi hän, "isänne ihan elävä kuva. Sen näköinen hän oli, teidän isänne, kun minä häntä saatoin vihkialttarille ja kun minä vuotta myöhemmin kannoin teidät kasteelle. Te olette siitä asti kasvaneet suureksi; nythän minä voin teitä ainoastaan näin käsissäni pitää".

Ja nyt veti herra von Weissenbach kreivin rintaansa vasten. Kreivi vastasi hänen syleilyänsä vähän ujosti. Hän ei ollut ollenkaan odottanut näin sydämmellistä vastaanottoa; hän tunsi häpeävänsä kuin kunniasta, jota — se täytyi hänen itsekseen myöntää — hän ei ollut ansainnut. Hän oli tullut tähän taloon vieraana, puolittain vastenmielisesti, mielihalusta, joka korkeintaan oli sangen itsekäs, ja hänet otettiin vastaan kuin vieraasta maasta kotiperille palaavaa poikaa. Hän murisi sekavan anteeksipyynnön, että hän vasta nyt tuli, eikä jo kahdeksaa päivää ennen.

Herra von Weissenbach ei antanut hänen puhua loppuun. "Tahdonpa tunnustaa teille, rakas kreivi", sanoi hän, "minä olin suuttunut teihin, kovasti suuttunut; sitte ajattelin minä taas, että te olettekin toisen ajan lapsia, ajan, jota isänne ja äitinne aikainen kuolema kuin syvä juopa eroittaa minun muistojeni ajasta. Ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja tavat ihmisien kanssa — sen me vanhat tiedämme, sillä jokainen päivä saarnaa sitä meille. No, teidän ei pidä kohta oppia tuntemaan minua äkeäksi. Te olette palanneet — pitkän harhailun perästä, sain minä kuulla; minä toivon ainoastaan, että te nyt jäätte tänne, johon te Jumalan ja kohtuuden lain mukaan paremmin kuulutte kuin Aasiaan ja Afrikaan; ja me, taivas sen tietää, aivan välttämättömästi tarvitsemme kunnon miehiä, jotka pysyvät erillään uusimuotisista hurjuuksista. Ja suuri metsämies Herran edessä olette te myöskin, kuten Roosani on sanonut! No, se on teillä veressä, isästänne. — Missähän Roosani vaan viipyykin! minä en voi Roosattani mitään, tietäkääs, en edes ruokaa teille tarjota. No, no, eihän teilläkään niin kiirettä ole".

Herra von Weissenbach vei vieraansa vierelleen sohvalle ja kyseli häneltä hänen menneistä ajoistaan, sotapalveluksestaan, matkoistaan, hänen tiluksiensa nykyisestä tilasta ja mitä tuumia hänellä oli tulevaisuudestaan sekä paljon muuta semmoista — joihin kysymyksiin kreivillä ei aina ollut helppo vastata. Herra von Weissenbach eli muistoineen, mietteineen, kaikkineen maailmassa, jota syvä juopa eroitti uudemmasta ajasta. Abu Simbelin kalliokirkot ja Karnakin rauniot olivat kreivistä tuskin tuntuneet vieraammilta kuin herra von Weissenbachin mietteet valtiolaitoksesta, kansan edustamisesta, poliisijärjestyksestä, köyhäin hoidosta ja muista semmoisista. Kreivin valtiollinen uskontunnustus oli sitä rajattomammin vapaa, kun hän ei vielä oikeastaan ollut vakaasti koettanut toteuttaa mietteitänsä. Lukukammarinsa häiritsemättömässä rauhassa, pitkinä joutohetkinä Niililaivan kannella päivä-paisteessa vasten virtaa koskille kulkiessaan, matkoilla taivaankorkuisten alppimaailman ketojen yli oli kreivi luonut itselleen paraan maailmansa ja suunnitellut suhteet vapaiden ihmisten välillä, joiden tuli siinä asua; kun hän koetti asettautua isäntänsä katsantokannalle, oli hänen mielensä kuin haukan, joka äkkiä huomaa olevansa sulettu rautahäkkiin. Hämmästyen ja ihmetellen katseli hän herra von Weissenbachin voimakasta, vielä kaunista muotoa ja tuuheain kulmakarvain alla säihkyviä silmiä, joiden tulta ei kuusi vuosikymmentä ollut voinut sammuttaa. Ja kuitenkin tunsi hän taas omituisen vedon, sillä hänen oma miehekäs sydämensä sanoi, että hänellä oli edessänsä mies, joka piti sanansa pyhänä ja joka, jos niin tarvittiin, puolustaisi vakuutustaan vaikka hengellänsä.

Hämärä oli huoneessa nopeasti enentynyt herrain sohvalla istuen näin puhellessa. Kreivi oli viivyttämistään viivyttänyt lähtöänsä, aina toivoen neiti von Weissenbachin palaavan kävelymatkaltaan. Nyt ei hän enää luullut voivansa kauemmin odottaa. — Juuri hänen noustuaan valaisi ikkunoiden ohi kulkevan, purpuraisen iltapilven heijastus hämäräisen huoneen.

"Tuossahan on Roosani", sanoi herra von Weissenbach.

Kreivi, joka seisoi selin oveen, kääntyi äkkiä. Kynnyksellä seisoi "hän" ruusuloiston ympäröimänä, semmoisena kuin hän hänet viimeksi oli nähnyt, olkihattu vasemmassa kädessä, ylpeä pää korkealle kohotettuna, totisen, lempeän muodon ympärillä keveät kiharat, joita vieno iltatuuli näytti vallattomalla kädellä mielin määrin asetelleen.

VII.

Roosa jäi hetkiseksi seisomaan kynnykselle; sitten kiiruhti hän, vähän päätään nyökäyttäen, kreiviin päin ja hänen ohitseen isänsä luo, joka sulki hänet hellästi syliinsä ja suuteli hänen otsaansa. Siitä kääntyi hän taas kreiviin päin, nyökäytti vielä päätään — mutta nyt ystävällisemmin — ja sanoi sitte iloisesti:

"Me olemme vanhoja tuttuja, herra kreivi ja minä", sekä ojensi hänelle kätensä.

Kreivin käsi vapisi vähän; hetki, jota hän oli viimeksi kuluneina tuntina melkein tuskallisesti odottanut, oli nyt kuitenkin liian nopeasti tullut ja oli kauniimpi ja suloisempi kuin hän koskaan oli saattanut toivoa. Nyt vasta näki hän, miten muistonsa oli häntä pettänyt, miten häneltä kaikki peittänyt. Tämä täysinäisyys suurinta suloutta äänessä, puheessa, ryhdissä, liikkeissä — miten vaillinainen ja miellyttämätön oli tämän suhteen ollut hänen muistinsa luoma kuva! Ja miten oli hän ensimäisen ja yhden ainoan kohtauksen perästä voinut odottaa niin ystävällistä vastaan-ottoa! odottaa, että hän ojentaisi hänelle kätensä ja sanoisi häntä vanhaksi tutuksi! Kreivi oli sangen onnellinen.

Roosakin oli yhtä onnellinen. Hän iloitsi kreivin tulosta isänsä tähden, jota se olisi kovin surettanut, jos hänen nuoruutensa ystävän poika ei olisi käynyt häntä tervehtimässä; hän iloitsi hänen tulostansa itsensä tähden, koska siten olikin käynyt toteen ääni, joka oli hänelle kuiskuttanut: sinä et ole häntä nähnyt viimeistä kertaa; hän iloitsi hänen täällä olostansa, koska hän juuri äsken oli niin innokkaasti häntä muistellut.

Herra von Weissenbach pyysi toistamiseen häntä jäämään illalliselle. Roosa katsoi pitkien silmäripsiensä takaa kreiviä silmiin. Niissä kuvasti semmoinen neuvottomuus, että neitinen tuskin voi olla nauramatta — neuvottomuus, kun hänen nyt kuitenkin täytyi tunnustaa, että hän ei ainoastaan voinut jäädä, mitä hän siihen asti oli kieltänyt, vaan että hän aivan mielelläänkin jäisi.

"Jääkäähän toki, herra kreivi", sanoi hän, "te näytätte tosiaankin vähän väsyneeltä, eikä liene hetkisen lepo hevosillennekaan vastenmielistä".

Kreivi kumarsi; vanha herra löi otsaansa.

"Uskomatonta", murisi hän, "että minä voin sen unhottaa; mutta ei
Wengelikään ajattele niin mitään". Hän soitti kiivaasti kelloa.

"Olehan huoletta, isäseni", sanoi Roosa, "minä sanon hänelle; minun täytyy jättää teidät muutamiksi minuuteiksi, kunnes teevesi kiehuu".

Se oli kreiville onnellinen ilta; hän ei tiennyt olevan sydämmeensä sulettuina semmoisia lämpimiä iloisuuden lähteitä. Pöydässä juohtui hänelle mieleen, miten köyhä hän vielä muutama hetki sitten oli ollut, ja silloin säpsähti hän ensin ja sitten täytyi hänen hymyillä, kuten sen, joka äkkiä rikastuttuaan ajattelee mennyttä hätää ja pulaa. Itse ympäristökin: kummalliset, vanhat huonekalut, joilla tämäkin huone, jossa he teetä joivat, oli koristettu; haaveellisesti kuvatut jumalat ja jumalattaret, paimenet ja paimenettaret laumoineen, jotka muotokuvain verosta peittivät tämän huoneen seiniä; kukitettu teekannu Dresdenin posliinista, josta Roosa kaatoi tuoksuavaa juomaa kummallisen muotoisiin kuppeihin; haaranainen kynttiläjalka kiteislasista, jossa kolme sangen valoisaa kynttilää paloi — kreivistä tuntui, kuin olisi hän jo lukemattomia kertoja syönyt tältä pöytäliinalta, johon Leonardo da Vincin "ehtoollinen" ja vuosiluku 1729 oli kudottu. Kreivi oli liian onnellinen voidakseen olla hyvin puhelias, maikka hän kylly taitavasti osaa keskusteluun; mutta matkoistaankin kertoessaan tai kun hänen täytyi vanhalle herralle lausua ajatuksensa kahvi- ja teetullista — aina etsivät hänen silmänsä Roosan silmiä, jotka pysyivät koko illan iloisina, veitikkamaisina. Niin, olipa hän vielä huomaavinansa neiti von Weissenbachin tahallaankin kiihoittavan häntä vastaväitöksiin ja tulevan sitä innokkaammaksi, mitä enemmän hän kohteliailla ja kauniilla lauseilla koetti karttaa niitä.

Teen perästä asuinhuoneessen palattua koetti kreivi saada Roosaa soittamaan vähän pianoa, joka, kuten hän nyt sai kuulla, oli herttuattaren lahjoittama; mutta Roosa ei suostunut.

"Saammehan toivottavasti useammin — hyvin usein nähdä teitä luonamme", sanoi hän, "eikä sovi heti ensi kerralla täydellisesti näyttää kaikkia avujansa ja tyhjentää taitojensa lähdettä. Mutta jos tosiaankin vielä näinä päivinä lähdette Italiaan, kuten pöydässä sanoitte —"

Hän pani kätensä pianolle ja katseli kreiviä niin veitikkamaisesti, niin uhkaavan uskomattomalla hymyllä, että kreivi kiirehti vakuuttamaan, ettei matkalla Roomaan ollut ollenkaan kiirettä ja että hän nyt, löydettyään niin ystävällisiä ja rakastettavia naapuria, ei ollenkaan pitänyt kauhistavana ajatusta jäädä kauemmaksi, ehkä pitkäksikin ajaksi kotiinsa.

Roosa kumarsi päätään syvään ja sanoi alaskäännetyin silmin: "te olette sangen hyvä, herra kreivi".

Sitten läksi hän, vielä kerran hetkisen puserrettuaan Roosan kättä ja kiitollisella kumarruksella vastattuaan isän pyyntöön, että hän hyvin kohta uudistaisi käyntinsä Weissenbachissa. Hän nousi satulaan ja ratsasti lämpimään kuutamayöhön, rinta täynnä autuutta, joka teki hänet mykäksi. Roosa istuutui, kun isänsä, joka kävi säännöllisesti kello kymmenen aikaan levolle, oli hänet jättänyt, pianon eteen ja soitteli myöhään yöhön, kuten tapansa oli silloin, kun jokin oli hänen sieluansa tavallista enemmän innostuttanut. Kylän vahti, jolla, kuten useimmilla hänen maamiehillään, oli hyvä korva, arveli kivipylväällä hovin portin edessä istuessaan ja tuntikausia Roosan soittoa kuunnellessaan: neiti ei ole vielä koskaan soittanut niin kauniisti kuin nyt.

VIII.

Kreivin matkasta Italiaan ei enää näyttänyt tänä kesänä tulevan mitään, Palvelija sai käskyn purkaa jo täytetyt kirstut, eikä koko asiasta enää ollut puhetta. Sitä vastoin kiiruhdettiin vielä innokkaammin kuin ennen linnan saamista asuttavampaan kuntoon; mutta työmiehet eivät enää sen päivän perästä, kun kreivi oli ollut Weissenbachissa, saaneet kuulla pahaa sanaa; yhtä vähän tuli niitä emännöitsijän osaksi tai palvelijan tai Toverin, joka siitä tuli vaan varmemmin vakuutetuksi herransa arvaamattomasta oikullisuudesta. Oli aivan ihmeteltävää, miten kreivi yht'äkkiä rupesi pitämään huolta tiluksistansa. Minkä joukon kaikenmoisia uusia laitoksia hänen päänsä yhdessä viikossa mietti! ja mikä oli vihdoin luonnollisempaa kuin että kreivi — joka kaikkine valtiotaloudellisine ja tilastollisine tietoineen sekä kaikkine hyvine aikomuksineen tiluksiensa parantamiseksi kuitenkin oli käytännöllisessä talouden hoidossa vasta alkavainen — tuon tuostakin ratsasti Weissenbachiin kysymään neuvoa vanhemmalta ystävältään, jonka taitavuutta näissä asioissa hyvin kehuttiin. Kun kreivillä koko päivän oli paljon työtä, ehti hän vasta illan tullen satuloittaa hevosensa, ja niin alkoivat monesti, hänen vielä keskustellessaan herra von Weissenbachin kanssa, teekalut viereisessä huoneessa kilistä, josta taas seurasi, että nieta sai tuntia tai kahtakin kauemmin odottaa tallissa herransa lähtöä. Kreivi tunsi jo hovin koko järjestyksen niin hyvin, että hän, jos ei ketään hänen tullessaan ollut vastaan ottamossa, sitoi itse hevosensa soimeen kiini herra von Weissenbachin ainoan hevosen viereen, vanhan Wengelin suureksi harmiksi, joka siinä näki hänen oikeuksiansa loukattavan. Kreivillä oli jo määrätty paikkansa teepöydässäkin, ja eräänä iltana kävi hän hyvin levottomaksi, kun Wengel hajamielisyydestä, joka vanhusta erilaisten toimiensa suuren paljouden vuoksi melkein aina vaivasi, oli pannut hänen ruoka-aseensa pöydän päinvastaiselle puolelle, josta hän ei voinut läheskään niin hyvin nähdä Roosan kasvoja, hänen teetä kaataessaan. Ja hän luki niin mielellään tätä kasvojen kirjaa! ja siinä olikin sangen paljon luettavaa! Miten kirkas maailma veitikkamaisuutta ja oikkuja, kun se nauroi! miten pohjaton meri syvämietteisyyttä ja alakuloisuutta, kun se oli totinen! Ja nyt oli se useimmiten totinen, kreivin puhellessa pitkistä ja laajoista matkoistaan. Hän, vapaa ja työtön, oli suuren, varman omaisuuden turvissa voinut suunnitella matkansa aivan mielensä mukaan. Hän oli itämaissa tunkeutunut seutuihin, joissa Eurooppalaisen jalka harvoin oli astunut, ja Etelä-Euroopankin maissa ristiin rastiin matkaillessaan oli hän usein viikkokausia oleskellut kaukaisissa laaksoissa, yksinäisissä vuorikylissä, jotka olivat kaukana suuresta huvimatkustajain tiestä ja sentähden vähän tai ei ollenkaan tunnettuja; ja usein oli hän juuri näistä paikoin koonnut miellyttävimmät huomionsa ja rikkaimmat kokemuksensa. Ettei kymmentä vuotta melkein lakkaamatta voida matkustaa joutumatta yhteen tai toiseen vaaraan, oli luonnollista, ja näistä vaaroista puhui kreivi uroon koristelemattomalla yksinkertaisuudella, uroon, joka ihmettelee vaan, että pelkurimaisuutta ollenkaan on olemassa. Monesti huomauttivat vasta Roosan kasvot hänelle, että hänen kertomansa kohtaus olisi voinut helposti toisinkin päättyä. Tyttönen nojasi silloin tavallisesti päänsä käsiään vasten; hänen suuret, paljon sanovat silmänsä tuijottivat huolestuneina kertojaan, ja tämä koetti silloin niin sujuvasti kuin mahdollista puhua, koska pieninkin pysähdys oli riittävä herättämään Roosan miettimisistään. Roosa hengähti silloin syvään, nousi pystyyn, heitti nopealla kauniin päänsä heilahduksella lyhyet, ihanaiset kiharansa taapäin ja huomautti kreivin eilen tai toissa päivänä paljon paremmin kertoneen kuin tänään. Roosalla itsellään oli tavattoman suuri lahja pitää ainerikasta puhetta, eikä kreivi voinut kylliksi iloita onnellisista käänteistä ja paljon sanovista sananparsista, joita Roosa voi runsain määrin käyttää; hän iloitsi näistä terävistä aseista silloinkin, kun ne kääntyivät häntä itseään vastaan ja hänellä oli mitä suurin vaiva puolustaessaan väitteitänsä. Näissä sanasodissa loisti Roosan kasvoista vallattomuus ja sopivassa tilassa ilokin, kun kreivin täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollenkaan ollut asiaa siltä tai siltä kannalta katsonut.

Mutta kaunein oli Roosa aina, kun hän teen perästä istui pianon eteen — hän suostui siihen sangen harvoin ja ainoastaan pyytämisien pakosta — ja antoi kaikkien sormiensa koskettimilla lennellä. Hänen muotonsa vaaleni silloin vähän; hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kostean-loistavan hohdon valaisemilta. "Runotar kaunis, suloinen runotar", mutisi kreivi poistuen niin kauas kuin mahdollista, ettei häntä häiritsisi, ja katseli häntä mieluisimmin viereisen huoneen avonaisesta ovesta. Musiikki-into yleensä ja pianon soitto-erittäin kuuluivat kreivin vasta viime aikoina ilmestyneihin taipumuksiin. Hän oli tähän saakka sanonut tätä taitoa täysin tajuamattomaksi, koska hän ainoastaan laulusta, etenkin neliäänisestä kansanlaulusta tunsi puhtaan ilon, soitto sitävastoin häntä väsytti, tekipä hänet vielä suruiseksikin. Mutta nyt ei hänestä ollut mikään Beethovenin sävellys liian pitkä; sanat näihin pitkäveteisiin ja nopeihin säveleihin, joita hän tähän saakka niissä oli kovin kaivannut, oli hän nyt löytänyt, ja ne sanat olivat soittaja-immen juurikuin hartaudesta sulkeutuneet huulet, ajattelevainen, keveäin kiharoin ympäröimä otsa ja kosteasta hohdosta loistavat silmät.

Kun Roosa puhellessa useasti mainitsi rakasta puistoansa ja kreivi sanoi suuresti haluavansa oppia tuntemaan kauniita yksinäisiä käytäviä vanhain puiden varjossa, joita Roosa niin kehui, mutta puisto tähän vuoden aikaan ja sillä hetkellä, jona kreivi tavallisesti hovissa kävi, oli enimmäkseen harmaan sumun peitossa, niin ei kreiville jäänyt muuta keinoa kuin jättää aikaisemmin tärkeät työnsä, jotka häntä pitivät Lengsfeldissä, voidakseen ilta-auringon loistossa tutkia pyökkien ja tammien latvoja. Kun nyt ei kukaan tuntenut puiston kauniita paikkoja niin hyvin kuin neiti von Weissenbach, ja puisto moninaisesti kiertelevine, usein puoleksi peittyneine käytävineen oli vieraalle todellinen sokkelo, niin täytyihän Roosan ruveta kreivin oppaaksi, sitäkin suuremmasta syystä, kun herra von Weissenbachin piti luuvalonsa tähden varoa vilustumista ja vanhaa Wengeliä estivät hänen moninaiset toimensa ilta puoleen pihasta pääsemästä. Niinpä kävelivät he molemmat puiston monin kerroin ristiin rastiin ja joutuivat näillä retkillänsä usein niin innokkaasen puheesen, että kulkivat huomaamatta kauneimpienkin paikkain ohitse ja laskeutuvan auringon ihaninkin valo voi tuskin hetkeksikään kiinittää heidän huomiotansa.

Kauniimpia päiviä ei kreivi vielä ollut elänyt. Niin suloiset olivat nämä illat, että hänestä hänen edellinen elämänsä siihen hetkeen asti, jona hän Roosan näki, oli kuin hämärä, kammottava arvoitus. Hänen sieluansa valaisi tyttösen kuva, kuin aurinko kastepisaraa; hänen halunsa häntä uudestaan nähdä, hänen ääntänsä uudestaan kuulla oli rajaton. Kun hän Lengsfeldistä tullen näki kartanon katonharjan kohoovan puiden välistä, tykytti hänen sydämensä ilosta ja riemusta; ja kun hän silloin vihdoin monen, monen pitkän hetken perästä hänen kättänsä puristi ja katseli hänen silmiinsä, jotka aina yhtä lempeinä — ja, kuten hän monesti luuli, jokapäivä lempeämmin — häneen katsoivat, silloin tunsi hän itsensä niin rikkaaksi, niin ylpeäksi, ja samalla taas niin köyhäksi, niin nöyräksi, ettei hän olisi tilaansa vaihtanut minkään keisarin kanssa ja että hän samalla olisi palvellut jokaista kerjäläistä.

Vaikka kreivi ei oikeastaan ollut hetkeäkään ollut epätietoisena rakkaudestansa Roosaa kohtaan, olivat sitä vastoin Roosalle vasta vähitellen tulleet selviksi hänen tunteensa kreiviä kohtaan. Roosan vaatimukset miesten suhteen eivät suinkaan olleet vähäiset eikä hän olisi koskaan sen vuoksi rakastunut mieheen, että hän, kuten kreivi, oli pitkä- ja hoikkavartaloinen, että hänellä oli vakava, miellyttävä, etelämaiden auringon paahtama muoto sekä syväsointuinen, ystävällinen ääni ja että hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin. Hän itse oli liian korkeasti sivistynyt ja liian ihanteellinen voidakseen olla näiden ominaisuuksien puutosta miehessä lukuun ottamatta, eikä kreivi puolestaan ollut niitä, jotka tahallaan näyttelevät tietoansa ja taitoansa. Mieluisen vaikutuksen oli kreivi kyllä alusta alkaen häneen tehnyt. Roosa oli innokkaasti halunnut saada häntä uudestaan nähdä ja samalla kuitenkin vähän pelännyt, ettei kreivi olisikaan semmoinen, kuin hänen muhkeasta ulkomuodostaan päättäen saattoi luulla, ja että hän siten haihduttaisi häneltä viattoman harhakuvan. Mutta nyt huomasi hän tuon alussa hänestä mielinmäärin tekemänsä kuvan päivä päivältä juurtuvan syvemmälle, selvenevän ja samalla tulevan aina kalliimmaksi. Alussa oli hän iloinnut hänen tulostansa, sitten alkoi hän iloita siitä, että tiesi hänen tulevan, ja nyt saattoi hän jo käydä aivan levottomaksi, jos häntä ei kuulunut silloin, kun hän oli häntä odottanut. Hän puheli niin mielellään hänen kanssansa. Monesti lausui kyllä kreivi varsin kummallisia mietteitä kansain oikeuksista, ihmisonnesta ja -arvosta ja muista samanlaisista asioista, mutta hänen lausumissansa ajatuksissa, hänen tunteissansa ei ollut mitään turhanpäiväistä eikä teeskenneltyä; Roosasta tuntui aina, kuin pitäisi hänen, kuin voisi hän, puhellessaan hänen kanssansa, kohottaa päänsä korkeammalle. Ja silloin loisti kreivin silmistä paljon kunnioittavaa, mutta samalla niin sydämmellistä ihmettelemistä. Tämä ihmetteleminen tuntui Roosasta niin hyvältä, vaikka hän kyllä usein tunnusti itsekseen, ettei hän oikeastaan sitä ansainnut, mutta mielellään, varsin mielellään olisi tahtonut ansaita. Hänen hyvät luonnonlahjansa näyttivät hänestä nyt vasta saavan jonkinmoisen arvon; hänen kielitaitonsa, hänen lavea, vaikka tosin sieltä täältä vajanainen kirjatietonsa, hänen soitto- ja maisemain kuvaamistaitonsa, mitä hän monivuotisella uutteralla ahkeruudella oli saavuttanut — hänestä tuntui kuin olisi hän kerrassaan saanut kaikki taivaalliselta isältä lahjaksi. Melkein samoin ajatteli hän nyt ruumiillisesta etevyydestänsä. Häntä ilahutti, ettei kreivin, vaikka olikin muhkean suuri, tarvinnut varsin alas häneen katsella, jos hän oli jo ennenkin hovitansseissa, ratsastus- ja kävelymatkoilla oppinut tuntemaan jäsentensä lujuuden ja norjuuden, tuntui hänestä nyt usein, kuin olisivat hänelle siivet kasvaneet ja hänen tuskin tarvitsisi jaloin maahan koskea. Tapasipa neitonen itsensä vielä semmoisiakin miettimästä, mitä hän hymyten tunnusti turhuudeksi. Vakavasti kysyi hän itseltään, eikö hänen, kun kreivi oli hänen nyt nähnyt neljä päivää perätysten käyttävän samaa pukua, pitäisi viidentenä päivänä vaihtaa se jo toiseen, mutta puki sen kumminkin yllensä, kun tiesi sen hyvin itsellensä sopivan. Nähtävästi hoiti hän tukkaansa huolellisemmin kuin ennen, ja ensi kertaa oli hän siitä pahoillaan, että yksi hänen hampaistansa ei enää ollut yhtä kirkas kuin toiset. Hän huomasi äkisti, ettei hänen olkihattunsa nauha ollut säilynyt kesäauringon vaikutuksilta, ja hänestä oli vähän vaikeata käyttää erästä nahkakenkäparia, mitkä hän oli erityisesti puistossa kävelyjään varten teettänyt kyläsuutarilla, ja niitä laatiessaan oli pitänyt vähemmän lukua koreudesta kuin kestävyydestä. Se lohdutti häntä vähän, että kreivi selvästi osoitti suosivansa lujia, paksupohjaisia saappaita ja yleensä näytti kuluttavan tuloihinsa verraten ainoastaan hyvin vähän pukuunsa, joka oli mukava, hyvin käypä, vaan sangen yksinkertainen. Roosa huomasi sen sitä paremmin, kun hän varsin hyvin tiesi, että hän itse, jos hänellä olisi ollut varoja käytettävinä, olisi ehkä ylellisesti koreillut kauneilla ja komeilla vaatteilla; ainakin sanoi hän raskaan atlassivaatteen kohinassa olevan runollisuutta, musiikkia, jota kyllä, kuten muutakin runollisuutta ja musiikkia, eivät kaikki ymmärrä eivätkä kuulekaan.

Vielä monta muutakin samanlaista, viattoman kaunistelematonta seikkaa, joita hän tähän asti ei ollut kellenkään paitsi itselleen sanonut, tunnusti Roosa puhellessaan kreivin kanssa. Niinkuin lämmin kevätpäivä kukilla ja silmikoilla täyttää maan, joka on ainoastaan odottanut lämmintä, niin tuleennutti kreivin läsnäolo kaikki, mitä Roosan ylevässä ja jalossa sielussa hänen itsensä tietämättään hovin kirjavissa oloissa ja sitä seuraavien vuosien hiljaisessa yksinäisyydessä oli verkalleen, yhtämukaisesti ja runsaimmassa määrässä kehittynyt. Hänestä oli silloin, kuin avautuisi taivas ja enkelijoukot laulaisivat rauhaa ja iloa maan päällä. Hän ei ollut vielä elämää eikä ihmisiä koskaan rakastanut niinkuin nyt; etenkin isäänsä kohteli hän nyt suurimmalla hellyydellä ja huomaavaisuudella. Isä tarvitsikin nyt lapsensa rakkautta kaksin verroin. Pankin häviöstä alkanut riita oli joutunut uudelle uralle. Sen pääjohtaja oli vangittu, eikä mitään takausta hänen puolestaan hyväksytty. Mahdollisesti kutsuttaisiin herra von Weissenbach todistajaksi. Se ajatus näytti häntä huolettavan, vaikka hän ei siitä kellenkään puhunut, paitsi ehkä pastorille, joka nykyaikoina tosin kävi harvemmin hovissa, mutta kuitenkin vielä liian usein Roosan mielestä, hän kun ei voinut häntä kärsiä eikä ymmärtää, miten isä saattoi häntä niin silminnähtävällä mieltymyksellä kohdella. Nämäpä ne olivatkin ainoat pilvet Roosan mielessä, joka muuten oli niin valoisa ja kirkas kuin kevätaamu, jolloin leivot laulavat ja perhoset liitelevät kukkivilla niityillä ja lehtevien metsien sini-ilmoissa.

IX.

Kreivin into laittaa isiensä linnaa miellyttävään kuntoon, ei ollut laimentunut; olipa hän päinvastoin työtä aina suurentanut ja semmoisella uutteruudella edistänyt, että kaupungista kutsuttu nuori rakennusmestari voi kuuden viikon kuluttua pitää työnsä loppuneena. Kreivi osoitti hänelle tyytyväisyyttänsä ja kiitollisuuttansa niin runsaasti, että hän, vaikka tiesikin olevansa etevä, ei voinut katsoa ansioitansa niin suuriksi. Hän ei tiennyt, ettei kreivi maksanut hänelle ainoastaan näistä — itsessään hyvinkin kunnollisista toimista, vaan paljon enemmän ilosta, jonka hänelle tuotti se suloinen toivo, että hän seuraavana päivänä voi näytellä nämä kaikki rakastetullensa. Jo viikkoa ennen oli, näette, päätetty, että ystävät Weissenbachit tulisivat sunnuntaina iltapuolella käymään Lengsfeldissä. Roosa oli sanonut pukeutuvansa juhlapukuun ja kovin pahastuvansa, ellei kaikki poikkeuksetta tekisi Lengsfeldissä samoin. Tämän uhkauksen johdosta oli kreivi tuon kauan toivotun päivän aamuna tavattoman varhain liikkeellä ja alkoi makuuhuoneesta lähtien tarkastusmatkan koko kartanonsa läpi. Nuori rakennusmestari, jolle oli vähä väliä muistutettu, ettei kulungeista tarvinnut vähintäkään lukua pitää, oli näyttänyt ymmärtävänsä seurata rakennuttajan toiveita ja käyneensä koulua herttuan uuden huvilinnan koristamisessa, jonka työn hän oli juuri äsken valtion ylirakennusneuvoston tarkastuksella lopettanut. Kun pikkuvaltion pääkaupungin puodit eivät riittäneet, oli hän lähettänyt sähkösanomia naapurivaltion pääkaupungin tavaravarastoihin, ja nämä taas olivat puolestaan kokeneet mitä nopeimmin toimittaa niin loistavat tilaukset. Mitä laitoksien rikkauteen tuli, oli siltä puolen — kuten kreivi nyt oli huomaamaan — melkein liiaksikin tehty; tarkastellessaan muutamia nahkaisia seinäverhoja, esirippuja raskaasta damastista, samettisia lattianpeitteitä, luuli hän kuulevansa erään neitosen punahuulilta pilkallisen naurun. Näyttipä hänestä nyt viimeisenä hetkenä monenkin, hänen oman keksimänsä laitoksen kauneus hyvin epäiltävältä; huomasipa hän jotain aivan rumaakin eikä voinut ymmärtää, miten hän oli semmoista sallinut vieläpä itse määrännytkin. Sitä vastoin voitti sangen moni osa hänen täydellisen mieltymyksensä, erittäinkin toisen kerroksen nurkkahuone, jonka ikkunat olivat Weissenbachin puistoon päin ja joka viehättävine huonekaluineen — niiden joukossa varsin komea piano — kuvapatsaineen, kuvatauluineen, lattianpeitteineen ja esirippuineen oli perin sopimaton miehen — varsinkin tupakoivan — asunnoksi; sitten ruokahuone alakerrassa, jonka lasiovista puistoon pääsi ja jonka rakennusmestari hänen yksinomaisesta käskystään oli koristanut aivan vanhan mallin mukaan. Kreivi itse ei pitänyt juuri paljon semmoisista koristuksista; mutta hän tiesi, että herra von Weissenbach piti sitä kaikista kauneimpana ja voi aivan innostua huonekalusta, joka niin oikein kuvasi muinoisen vanhan ajan henkeä. Niinpä oli hän tuottanut tähän huoneesen vanhan, kummallisimmilla kiekuroilla koristetun kellon, jota hän tähän asti tuskin oli huomannut, vaan nuori rakennusmestari — hän oli tämmöisten kalujen tuntija — oli sanonut sitä verrattoman kalliiksi taideteokseksi — ja se näytti tosiaankin loistavine koristuksineen varsin muhkealta runsaasti kullatun uunin reunuksella.

Huoneista kävi matka terassille, joka kahdelta puolen ympäröitsi linnaa ja nyt uusine kuvineen ja todellisine kukkineen kiviastioissa entisen läkkiromun verosta näyttikin vallan toiselta kuin ennen; terassilta puistoon, missä vielä juuri viimeisiä käytäviä puhdistettiin äsken leikattujen marjakuusi- ja pyökkipensasten välillä. Puisto suorine teineen, nelikulmaisine joutsenlammikkoineen (joissa väliaikaisesti ui sorsia, kun ei oltu kahdes kymmenen peninkulman päästäkään saatu joutsenia), kiinalaisine huvihuoneineen ja muine edellisen vuosisadan keksimine rumuuksineen oli kreivin kauhistus, koska se oli täydellisin vastakohta Weissenbachin säännöttömälle, metsittyneelle puistolle, jonka miellyttävää hämärää Roosa niin rakasti. Hän olisi nämä rumuudet hävittänyt perinpohjin puutarhasta, jos pyökkiä ja tammia olisi voinut yhtä helposti asetella kuin kaappia ja kukkapenkkiä, niin mukavasti levitellä kuin kukitettuja lattianpeitteitä. Kreivi huokasi ja päätti pidättää niin kauan kuin mahdollista vieraansa huoneissa ja avata vasta auringon lasketessa ovet terassille, kun kankeannäköinen puisto sai silloin ikäänkuin surullisen ystävällisen näön.

Päivällisen perästä — vaikka kreivi oli tuskin muruakaan maistanut, kuten vanha emännöitsijä päätään pudistellen sanoi — kävi hän vielä kasvihuoneissa ja tallissa, jolla hän toivoi voittavansa herra von Weissenbachin suosion. Hän taputti lemmikkinsä — ruskean Berberialaisen tamman, jonka hänen ystävänsä Bash-Aga-El-Mokrani, oli hänelle Algeriasta lahjoittanut — kaarevaa kaulaa, ja jalo elukka hieroi sievästi päätään hänen olkapäähänsä ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti, eikö tänään tulekaan nelistystä sänkipeltoja myöten Weissenbachiin. "Tuleepa tänään parempaakin, Zuleika", sanoi kreivi, "paljon parempaa", ja hepo nyykäytti päätään ja kalisutti rautarenkahista marhamintaansa, juurikuin olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli.

Kreivi oli monesti ollut kysymäisillään, eikö hän saisi omilla vaunuillaan hakea vieraitansa Weissenbachista, sillä hän pelkäsi tosiperään, ettei avoliiterissä olevain vanhain perhekärrien vietereihin eikä akseleihin sopinut enää luottaa; tuskinpa tarvitsi epäillä tuon vahvaluisen mustan veturinkaan pahasta tahdosta vetää ensi käänteessä kärrit tien ojaan. Hän ei ollut kuitenkaan uskaltanut puhua pyyntöänsä. Herra von Weissenbach ei kopeillut köyhyydellänsä eikä kokenut sitä peitelläkään; mutta kuitenkin voi huomata, että tämä oli hänen luonteessansa arka paikka, jonka vähintäkin koskettamista hän olisi pitänyt suurena loukkauksena. Niinpä oli kreivi viisaasti jättänyt asian siksensä, vaikka hän nyt, kun määräaika oli jo kulunut, eikä heitä vielä kuulunut, kiroili turhan tarkkaa arkuuttansa ja oli jo kymmenesti satuloittaa hevosensa ratsastaaksensa heille vastaan ja siten nähdäkseen, ettei hänen pelkonsa ollut turha.

Vihdoin, kun hänen levottomuutensa oli noussut korkeimmilleen, tulivat nuo vanhat vaunut rämisten pihaan. Kreivi kiiruhti tykkivin sydämmin rappuja alas vieraitansa vastaan ja hänen ensi silmäyksensä kohtasi pastorin, joka juuri oli hypännyt vaunuista ja siinä kompastunut. Odottamattomasti ja vastoin toivoaan nähdessänsä hengellisen herran, tuntui kreivistä, kuin olisi koko maailma äkkiä vaipunut harmaan hunnun peittoon. Hänen täytyi koota kaikki voimansa, ettei Roosa, jonka pitkä vartalo nyt näkyi kumartuneena vaunujen ovella, eikä viimeksi tuleva herra von Weissenbach huomaisi hänen hämmästystänsä. Herra von Weissenbachilla oli ollut tärkeätä puhuttavaa herra pastorin kanssa ja sentähden oli hän kulkenut sikäli ja saanut hänet tulemaan mukanaan linnaan, jossa hän vallan varmaan saattoi toivoa ystävällistä kohtelua kreivin puolelta. Pastori uskalsi toivoa, että niin mahtava puolustus avaisi vielä arvottomammallekin vierasvaraisuuden ovet. Kreivi kumarsi ja sanoi ehkä vähän teeskennellyllä hymyllä, ettei ollenkaan tarvittu anteeksi anomisia. Hän etsi Roosan silmiä saadakseen niistä lohdutusta onnettomuudessaan, mutta ne näkyivät karttavan hänen katsettansa. Se saattoi hänet vielä enemmän pahoilleen. Roosa ei ollut täyttänyt lupaustansa pukeutua täksi päiväksi loistavaan pukuun. Hänellä oli päällään sama yksinkertainen hame kirkaspohjaisesta, ruusukkaasta kesävaatteesta, jossa hänet kreivi oli ensikerran nähnyt vaahterain alla; ei vähintäkään koristusta, ei nauhoja, ei liepeitä; ei leveäreunainen olkihattukaan ollut vielä saanut uutta reunusta. Kreivi ei tiennyt, oliko tämä, kuten näytti, tahallinen yksinkertaisuus hyväksi vai pahaksi merkiksi hänelle selitettävä; hän oli liian sekaannuksissa ja liian pahalla tuulella, voidakseen tässä silmänräpäyksessä päästä mistään selville. Hän tiesi ainoastaan, ettei hän elämässään ollut mitään niin ilolla odottanut kuin tätä hetkeä, jolloin hän saisi näytellä Roosalle talonsa, jonka hän ainoastaan häntä varten oli niin kauniiksi laittanut; hän tiesi, että se hetki oli tullut ja niin tai näin kadottanut koko arvonsa, koko viehättäväisyytensä, koko runollisuutensa.

X.

He nousivat leveitä, kasvuilla runsaasti koristettuja, toiseen kertaan vieviä kiviportaita. Pastori huudahteli tuon tuostakin ihastuksesta ja ihmettelemisestä, mikä teki kreivin vieläkin kärsimättömämmäksi. He kulkivat ylemmän esihuoneen läpi, joka samoin kasvuilla ja sen lisäksi muutamilla hyvillä kipsikuvilla sievästi koristettuna näyttikin varsin kauniilta ja muhkealta. Palvelija avasi oven esihuoneesta avonaiseen kuvastokäytävään, joka tältä puolen — Weissenbachiin päin olevalla linnan takapuolella — eroitti ja samalla yhdisti pitkän huonerivistön; sitten meni hän edeltä, herra von Weissenbach ja pastori seurasivat häntä. Kreivi tahtoi kumartaen laskea Roosan ohitsensa, kun tämä äkkiä pani kätensä keveästi hänen käsivarrelleen. Melkein pelästyneenä katsahti kreivi häneen. Hänen suuret sinisilmänsä, jotka omituisen lempeästi ja suruisesti häneen katsoivat, kiilsivät kosteasta loistosta; mutta hänen huulensa ympärillä leikitteli hymy.

"Olettehan oikein ilolla odottanut tätä päivää", sanoi hän hiljaa.

Kreivi ei voinut mitään vastata, ei edes päätään nyykäyttää; ainoastaan huulensa vavahtivat.

"Minä en sille mitään voi", jatkoi hän samalla hiljaisella äänellä, mutta nopeammin vaan, "älkää toki kostako sitä minulle!"

Hän tarjosi kreiville kätensä, jonka tämä veti huulillensa. Sitten kohotti hän taas päänsä. Hänen silmänsä säteilivät; pikainen muutos surusta iloon oli jotakin lumoavaista. Nyt oli taas kaikki hyvin ja paremmin kuin hyvin! Nyt olivat maailma ja elämä taas kirkkaat, kirkkaammat kuin koskaan ennen.

Roosa hymyili. Hän ei tiennyt valtaansa tämän miehen yli niin suureksi, miehen, joka hänestä näytti niin voimakkaalta, niin vakavalta, niin oman arvonsa tuntevalta; selvä tieto tästä vallastansa täytti hänen sydämmensä äärettömällä ylpeydellä.

Ylpeydellä ja nöyryydellä; vai oliko tuo nöyryyskin salaista ylpeyttä vaan? Eikö se ollut ylpeyttä, tuo hämärä tunne, joka hänet tänään sai pukeutumaan yksinkertaisimpaan pukuun, mitä hän voi löytää? Vai oliko siinä jotain muutakin, josta hän itsekään ei ollut selvillä? Oliko hän ainoastaan hetkeksi tahtonut rikkaassa kreivissä vaikuttaa kunnioitusta köyhyydellään? Vai oliko hän kauemmaksi tulevaisuuteen katsonut ja tahtonut sanoa: ken minua rakastaa, hänen pitää minua semmoisenaan rakastaman taikka minä en huoli hänen rakkaudestaan.

Roosan sielussa aaltoilivat nämä epäilykset hänen hiljaisena milloin kreivin milloin isänsä sivulla kulkiessaan kauniin huonerivistön läpi. Kreiville oli onni tuottanut takaisin hänen älykkäisyytensä, jonka tuo odottamaton sattuma oli häneltä riistänyt. Hän voi sukkelasti vastata vanhan herran kysymyksiin ja osasi kohteliaasti kiertää papinkin onnistumattomia imarruksia; mutta hänen silmänsä katsoivat aina Roosaa, jonka muotoa nyt ystävällinen lempeys elähytti, vaikka hänen huulensa aniharvoin avautuivat tekemään muistutusta ja senkin vaan silloin, kun isänsä tai pastori kysyivät suorastaan hänen ajatustansa. Hän ei voinut puhella, arvostella, laskea leikkiä kuin muulloin. Joka askeleella tunsi hän syvemmin, että kaikki tämä tuhlaavaisesti levitetty komeus oli ainoastaan kunnian osoitus hänelle. Vähäpätöisinkin sana, jonka hän milloinkaan oli Weissenbachissa teeskentelemättömästi ja viattomasti lausunut kauneuden aististaan ja taipumuksistaan, oli otettu varteen. Tuossa olivat nuo korkeat peilit, joissa hän oli sanonut voivan kuvaisestaan iloita; tässä olivat ruusupuiset huonekalut tummansinisine silkkipeitteineen, jommoisilla hänen huoneensa herttuan linnassa oli ollut varustettu; melkein joka huoneessa oli soutotuolia, joissa hän niin mielellään kiikkui; tässä taas piano, jota hän ei uskaltanut koskettaa, kun hän ensi silmäyksellä huomasi sen olevan eräästä tehtaasta, jota hän äskettäin oli paraaksi kehunut; tuossa oli sali, jonka hän itse näytti pienimpiin osiinsa saakka järjestäneen, niin tarkoin oli se sen kuvan mukainen, jonka hän kerran tanssista puhuessa oli tanssisalista laatinut. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle äänetöntä ja kuitenkin niin kaunista puhetta; kaikki oli kuin sadussa, jossa puiden lehdet kieliksi muuttuen kuulijalle kuiskuttavat hänen elämänsä arvoituksen selitystä, jos hän sen vaan oikein ymmärtää. Monesti vavahti hän oikein: hänestä oli kuin kuulisivat toisetkin sen, mikä niin selvästi hänen sydämmessään kaikui; mutta onneksi näyttivät isä ja pastori tajuavan ainoastaan uuden laitoksen käytännöllistä puolta.

Alakerrosta, johon taas oli tultu, tarkastellessa ei viivytty niin kauan. Toinen puoli oli väliaikaisesti pehtorin, emännöitsijän ja palvelijain varalle jätetty; toisen oli kreivi omaksi asunnokseen varustanut. Näiden huoneiden yksinkertaisuus oli silmiin pistävä vastakohta äsken katseltujen huoneiden komeudelle; niihin katsottiin vaan ovelta, ja astuttiin sitte kirjaston viereiseen ruokasaliin, mihin kreivi oli pienelle pöydälle panettanut leivoksia, hedelmiä ja viiniä.

Vaikka herra von Weissenbach olikin monessa kohdin huomannut moitittavaa, niin oli tämä huone aivan hänen mieleisensä. Hän tunsi, kuten sanansa kuuluivat, vasta täällä taas maata jalkainsa alla; eihän kauneuden aistista ollut mitään sanomista, mutta hän puolestaan olisi koko linnan näin koristanut. Täällä ympäröi häntä tuo muinoinen aika, vaikkapa kaikki olikin taitavaa mukailua vaan.

"Mutta onhan tässä todellinen vanhanaikainen kappale", huudahti hän äkkiä, huomattuaan kellon uunin päällä, "onhan tämä todellinen, tai kaikki olisi petosta; eikö niin, kreivi Lengsfeld?"

Kreivi kiiruhti vakuuttamaan, että herra von Weissenbach oli osoittanut tuntijataitonsa, ja että kello oli perintö eräältä, Aukusti Väkevän hovissa eläneeltä sukulaiselta.

"Kummallista, etten minä koskaan huomannut tätä taideteosta isällänne", sanoi herra von Weissenbach, "se on ollut jossakin nurkassa, muuten ei se olisi minulta jäänyt huomaamatta. En ole koskaan nähnyt mitään niin täydellisesti sen ajan mukaista. Tässä on palanen historiaa, kreivi Lengsfeld".

Kreivi ei voinut iloita siitä, että hänelle oli niin hyvin onnistunut aikomuksensa tämän huoneen koristamisella miellyttää vanhaa herraa. Hänen suorasta mielestänsä oli tieto tukala, että hänen oli täytynyt ottaa niin turhamaiset imarruskeinot avuksensa. Vanhan herran viimeiseen lausumaan voi hän tuskin olla sanomatta, että tuo historiamurunen, jota kello muka edusti, vähintäänkin oli sangen hyödytön ja surullinen.

Herra von Weissenbach saattoi tuskin luopua kelloa katselemasta, joka muuten näytti herättäneen Roosassakin ihmettelemistä. Tämä uusi todistus kreivin huolenpitävästä hyvyydestä liikutti ja ihastutti häntä melkein vielä enemmän kuin kaikki muut seikat. Ja nyt rohkeni hän myöskin katsoa suoraan kreivin silmiin ja hymyillen osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. Kreivi tunsi veren nousevan kasvoihinsa; sekaannustaan salatakseen pyysi hän vieraitansa käymään pöytään.

Tuskin oli ruvettu istumaan ja kreivi lähettänyt pois palvelijan voidakseen vapaammin puhella vieraittensa kanssa sekä täyttänyt hienot lasipikarit sampanjalla, kun pastori kohoten esitti maljan "sille, joka hyvin rakastettuna ja jumaloituna haltijattarena ja emäntänä näissä huoneissa oli hallitseva ja vallitseva".

Kreivi oli hämärästi aavistanut, että tuo tyhmä lurjus oli jotain semmoista esittävä. Hän ei sentähden hetkeksikään hämmästynyt, vaan kiitti muutamilla kohteliailla sanoilla, samalla huomauttaen ehkä olevan viisainta olla siitä asiasta kokonaan puhumatta. Pastori ei ymmärtänyt tätä viittausta tai ei ollut ymmärtävinään. Hän piti Lengsfeldin papin velvollisuutena osoittaa, että hänen laumansa yhä vielä oli hoitajattaretta, suojelijattaretta. Mies vaimotta on valo lämmöttä. Hän ei tahtonut puhua itsestään, eihän nollilla ole mitään arvoa; mutta olihan tuo sana kaunis, sna: "jalo suku velvoittaa jalouteen!" Hän toivoi, että hänen korkea suosijansa kohta läksisi maan rikkaita tyttäriä valikoimaan ja niistä rikkaimman ja ylhäisimmän toisi puolisonaan isiensä linnaan.

Kreivi, tahtoen kerrassaan lopettaa tämän puheen, sanoi kuivasti: "kummastuvansa kuullessaan, että uskon, rakkauden ja köyhyyden palvelija piti niin suuressa arvossa rikkautta, ylhäistä syntyperää ja muuta semmoista, joita yleensä pidetään varsin maallisina hyvyyksinä ja maallisina etuina".

Pappi punastui pyöreän otsansa paljaisin ohimoihin saakka, mutta herra von Weissenbach vastasi hänen edestään:

"No, kreivi Lengsfeld, minä luulen ymmärtäneeni herra pastoria oikein, jos arvelen: hän eroittaa toisistaan, mitä on eroitettava. Hän ei pauhaa itseänsä varten, sillä siksi tuntee hän tilansa vallan hyvin, vaan teitä varten, ja Jumal'auta, minäkään en tiedä, miten te vaan voisittekaan toisin valita. Aateli ja rikkaus kuuluvat yhteen kuin käsi ja sormikas; kädetön sormikas on rikkaläjään heitettävä kapine, mutta sormikkaatonta kättä voi jokainen heikoinkin ohdake raavaista".

"Jos niin on", vastasi kreivi innokkaasti, "silloin emme tosiaankaan voi mitään parempaa toivoa kuin työmiehen kovettunutta kättä, joka tempaa ohdakkeen juurineen ja tallaa jalkoihinsa. Sormikkaiset kädet eivät todellakaan aina tartu voimakkaimmin edistyspyörän puolapuihin".

Herra von Weissenbach puri alahuultaan ja sanoi suuttumustaan salaamatta:

"Minä olen vanha mies, kreivi kulta, enkä katso häpeäksi lisätä: vanhasta aatelisesta suvusta, joka on aina tunnetulla rakkaudella pysynyt perityllä tilallaan. Teidän ei pidä sentähden lukea minulle viaksi, jos kuva nykyaikaisesta teollisuuselämästä ei olisikaan minulle niin tuttu".

Kreivi aikoi vastata jotakin, joka luultavasti ei olisi riitaa sovittanut; mutta levottomasti rukoileva katse Roosan silmistä riitti sammuttamaan hänen intonsa. Hän kumarsi herra von Weissenbachille ja sanoi hymyten: "jo poikana koulussa joutuneensa pahaan maineesen kuvaustensa ja vertaustensa huonon valikoimisen tähden, ja nyt näkevänsä, ettei hänen runosuonensa siitä päivin ollut parantunut".

Roosa yhtyi heti leikilliseen puhetapaan, jonka kreivi oli alkanut; hän sanoi kreivin sentähden niin usein puhuvan taitamattomuudestaan runollisuuden alalla, että hän luulee kansallis-taloudellisen maineensa siitä kärsivän, jos maailma saisi tietää hänen kerran värssyjäkin sepitelleen; ehkäpä myöskin ainoastaan kuullakseen itseään vastustettavan; mutta siinäpä hän ei teekään hänelle mieliksi, koska hän ei ollenkaan tuntenut itseään velvoitetuksi millään tavoin suurentamaan miesten jo semmoisenaankin tuskin kärsittävää turhamaisuutta.

Roosa oli hyvin puhelias, kun hän kerran sai syytä tekeytyäkseen nerokkaaksi. Hän taisi silloin niin vallattomasti ivailla, imarrella, hymyellä ja olla nureissaan, että pahimmankin mielen täytyi tämän herttaisuuden paisteessa kirkastua. Niinpä ei nytkään kestänyt kauan, ennenkuin seura tuli varsin iloiseksi. Vanhan herran otsalla majaili tosin yhä vielä pilvi, mutta aivan nähtävästi koetti hän yhtyä jokaiseen pilaan. Hedelmien joukossa pöydällä oli myöskin kuorimantelia ja sinivehreitä rusinoita, joista Roosa oli usein sanonut hyvin paljon pitävänsä. Hän kehui nytkin, ettei hän vielä kertaakaan ollut joutunut tappiolle tässä "armahais"-leikissä, vaikka hän oli jo lukemattomia kertoja ottanut osaa siihen, ja että hän tahtoisi mielellään tuntea sen, joka olisi häntä sukkelampi tässä pelissä, ja muuta semmoista, mitä vallattomuutensa mieleen toi. Samalla valikoitsi hän uutterasti mantelia, ja kohta löysikin hän, mitä etsi.

"Ken uskaltaa, ritari tai asemies!" huusi hän, pitäen korkealla hedelmäastiaa, jolle hän oli pannut kaksoissydämyksen.

"Minä!" sanoi kreivi, ojentaen kiivaasti kättään lautaista kohti.

"Seis! ensin ehdot, säännöt ja ohjeet, joiden mukaan tämä sukkeluuden kaksintaistelu ratkaistaan. Ainoastaan kovin koetus on meidän arvomme mukaista".

"Silloinpa uskallan minä", sanoi pastori, "esitellä yhden lajin tätä leikkiä, jonka minä äskettäin hääpidoissa naapuritalossa opin. Se on tosiaankin sangen sukkela ja miellyttävä. Ne nimittäin, jotka muuten nimittävät toisiaan sinuksi, ovat siitä hetkestä, jona leikki alkaa, toisilleen 'te', ja päinvastoin. Kuka ensin hairahtuu, on luonnollisesti kadottanut".

"Mitäs pidätte siitä?" kysyi Roosa hymyten.

"Jotenkin vaikea ainakin", vastasi kreivi.

"Minusta olette huomaava päinvastaista".

"Sitäpä tahtoisin sangen mielelläni nähdä".

"Te kadotatte".

"Se on hyvin todennäköistä".

"Minun luullen saisitte jättää koko asian, joka suoraan sanoen minusta näyttää vähän kummalliselta", sanoi herra von Weissenbach, jonka otsa oli huomattavasti synkistynyt tämän keskustelun ajalla.

"Ei, ei", huusi Roosa innoissaan, "hänen pitää, hänen pitää! Juuri
sentähden täytyy hänen, että hän julki järki aivan kieltämättä pelkää.
Kuinka, herra ritari? nainen, heikko nainen voittaa teidät rohkeudessa!
Saattakoon pappi sitte ritarin häpeämään!"

"Antakaa!" pyysi kreivi, pidättäen kiteislasiastiaa, joka jo oli liikkunut pappiin päin.

"Nyt siis sota!" naurahti Roosa.

"Ja nyt nousemme, jos olette selvillä", sanoi herra von Weissenbach lykäten tuolinsa taapäin kiireellä, jota Roosa ja kreivi eivät huomanneet, mutta kyllä pastori, joka välkkyvien silmälasiensa takaa oli tarkoilla ja valppailla silmillä tarkastellut kaikkea, mitä syödessä tapahtui. Kreivi pyysi vielä saada avata yhden putelin, mutta herra von Weissenbach sanoi jo olevan ajan nousta pöydästä, jos mieli nähdä puutarha ja kasvihuoneet ja mitä muuta vielä oli katsomatta ja sitten ehtiä kotiin ennen pimeän tuloa.

Sitte läksi hän pastorin kanssa käsitysten terassille, josta päästiin suorastaan puistoon.

Roosa ja kreivi seurasivat; mutta heillä ei näyttänyt kovin kiirettä olevan; sitäpaitsi tunsikin pastori hyvin puiston ja kasvihuoneet; kreivi taisi vallan hyvin jättää herra von Weissenbachin hänen johdatettavakseen.

XI.

Tähän aikaan päivästä näytti Lengsfeld'in puisto kauneimmalta. Länsitaivaalla liiteleväin hehkupilvien loisto levitti lumoavan valon, jossa nuo kankeat pensasaidat ja typistetyt marjakuusetkin näyttivät sieviltä ja joutsenlammikot saivat oikein runollisen muodon. Kirkas, mutta yhä vielä lauhkean lämmin syysilma oli täynnä nuorten lehtien kryytimäistä tuoksua; asterit kukkalavoilla olivat nyt enää melkein ainoat kukat ja nekin puhuivat enemmän talvesta, joka oli oven edessä, kuin kuluneesta kesästä. Suloinen alakuloisuus oli levittäinyt koko luontoon ja kaikui lintujen kiiruisessa viserryksessä, joilla ei pienessä ahdistetussa rinnassaan näyttänyt enää olevan yhtään iloista ääntä.

Kreivi oli tarjonnut käsivartensa Roosalle viedäkseen hänet salista puistoon; terassin portaiden juurella oli Roosa pienellä kumarruksella vetänyt pois kätensä. Niinpä astuivat he nyt rinnakkain, ei pitkälle käytävälle, jota herra von Weissenbach ja pastori olivat lähteneet, vaan vasemmalle, missä lehtikuusikko yhdellä ja kasvihuone toisella puolen sulkivat pienen paikan, koristekasvitarhan. Ei kreivi eikä Roosa puhunut sanaakaan; vallattomuus, leikki, veitikkamaisuus, rohkeus näyttivät kerrassaan kadonneen Roosalta, ja mitä kreiviin tuli, oli hänen rintansa niin täynnä rakkautta ihanaan, sivullansa kulkevaan olentoon, ettei hän nyt olisi taitanut muuta sanoa kuin: rakas, rakkahin Roosa; minä rakastan sinua. Jos Roosa olisi kerrankaan hymyillyt hänelle, olisi hän sen sanonutkin; mutta hän katsoi niin vakavana, niin melkeinpä juhlallisena maahan, ja silloin täytyi kreivinkin katsoa alas. Vihdoin katkasi Roosa äänettömyyden ja sanoi:

"Ei se olekaan niin helppoa, eikö?"

"Sanoinhan minä sen jo heti", vastasi kreivi, syvästi hengähtäen, "mutta se on vaan tottumattomuudesta; muuten, miksikä ei se kävisi päinsä? — nimitetäänhän sisaria ja serkkuja samoin, jos kellä niitä on; minulla ei valitettavasti ole yhtään, eikä ole koskaan ollut".

"Ei minullakaan", sanoi Roosa.

"Mutta toki veljiä — ei, veljiä ei, tiedänhän minä sen — minä tahdoin sanoa: miesserkkuja ja semmoisia?"

"Yhtä vähän. Paitsi äitiäni, jo minä enää tuskin muistan, ei minulla ole koskaan ollut ketään muuta, jota voisin rakastaa, johon voisin luottaa, kuin hyvä, vanha isäni. Niin, ja kun kerran puhumme isästä, tahtoisin minä — tahtoisin minä —" Roosan posket hehkuivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja jatkoi päättävästi: "pyytää sinua säälimään hänen ennakkoluulojaan ja hänen heikkouksiaan. Hän on vanha, kovia kokenut mies, ja sinä olet nuori ja onnellinen; mitä hyötyä sinulla on vanhan miehen kääntämisestä mietteisisi? ja minä kärsin niin kovin nähdessäni teidän kiistelevän ja sitä tapahtuu viime aikoina paljon useammin kuin alussa. Minä soisin mielelläni, että isäni sinua oikein, miten sanoisin? oikein pitäisi arvossa ja rakastaisi, niinkuin sinä ansaitsetkin, kun olet hyvä ja ystävällinen, kuten sinä voit olla, etkä ole ylpeä ja suurellinen, kuten äsken. Minä en ollenkaan ollut tyytyväinen sinuun, herra kreivi; ymmärrätkö, en ollenkaan, joten sinä et myöskään ansaitse, että minä koettaisin sinua oiaista. No, ethän sinä vastaa, herra kreivi?"

Kreivi katseli silmäyksillä täynnä hellintä rakkautta hänen hymyilevää muotoansa.

"Minä olen niin onnellinen", sanoi hän, "kun kuulen sinun niin minua nuhtelevan".

Hänen äänensä vapisi; hän olisi mielellään sanonut vielä enemmän; neiti Roosan muodosta oli koko edellinen levottomuus kadonnut. Kun hän nyt tunsi mitä kreivi tunsi, voivat hänen silmänsä olla niin kirkkaat ja vallattomat, ja hän voi niin iloisesti nauraa, hän nyt nauroi ja sanoi:

"No, sepä on oivallista! Minä saarnaan ja saarnaan, ja pahantekijä, jonka pitäisi puhjeta katumuksen kyyneleihin ja luvata parannusta, sanoo itseään onnelliseksi, sentähden että minä häntä moitin. Oi turhuuksien turhuutta! parannettavaa ei meissä luonnon herroissa ole mitään, sillä me olemme täydelliset; kunhan vaan meidän kanssamme työskennellään; moititaanko meitä tai kiitetään, se on ihan yhdentekevä. Mene, herra kreivi! sinä olet, kuten kaikki muutkin; sinä rakastat vaan itseäsi!"

"Ja niinkö sanot sinä, sinä — Roosa?" sanoi kreivi tarttuen Roosan käteen. Roosan käsi vapisi eikä hänen äänensä enää ollut niin rohkea, kun hän vastasi:

"Ja miksi en minä? minä yhtä hyvin kuin muut?"

"Kun sinä sen paremmin tiedät", supisi kreivi ja hänen näin puhuessaan laskehti hänen rintansa ja sanat tunkeutuivat vaivaloisesti vapisevain huulten takaa; "koska sinä sen paremmin voisit tietää, sinun pitäisi tietää, — koska".

"Ah, tuollahan ne ovat, karkulaiset!" huusi karkea ääni, joka koetti olla leikillinen, ja pastori astui, herra von Weissenbach jälissään, kasvihuoneen nurkan takaa, jonka lasiseinän vieritse Roosa ja kreivi viimeksi olivat astuneet.

"On jo paras aika meidän lähteä", sanoi herra von Weissenbach.

Hän näytti kalvealta ja väsyneeltä.

"Sinä et voi hyvin, isä", huudahti Roosa, levottomasti häneen päin kääntyen.

"Kyllä, kyllä minä voin hyvin; mutta tulee myöhä; menkäämme eteenpäin".

Roosa otti isänsä käsivarren; kreivi ja pastori seurasivat; pastori lörpötteli lakkaamatta iltapäivän ihanuuksista. Kreivi ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan.

Pihassa olivat jo vanhat vaunut valmiina. Wengel oli laskenut katon alas, kun kreivin ratsupalvelija oli hänelle huomauttanut vaunujen siten näyttävän kauniimmilta. Kreivi ei ollut siihen tyytyväinen; Roosa oli keveissä vaatteissa ja ilta oli käynyt tuntuvasti viileämmäksi.

"Te vilustutte, neiti", sanoi hän vaunujen ovella seisoen.

"Hahaa: te! Te kadotitte vedon, herra kreivi, ellette jo ennen kadottaneet!" huusi pastori etu-istuimelta ja taputti mustiin sormikkaihin pistettyjä käsiään.

"Oi, miten iloitsenkin siitä!" sanoi Roosa, vaikka hänen kasvoistaan ei voinut vähäistäkään sitä iloa huomata.

"Wengel, anna mennä!" huusi herra von Weissenbach.

Paksuluinen musturi läksi kömpelöllä hyppäyksellä, ja vaunut vierivät nopeasti ulos portista.

XII.

Kreivi jäi seisomaan paikalleen. Hänen sielunsa oli kiukkua täynnä, kuin jalopeuran, jolta sakaalin ulvonta on karkoittanut läheisen saaliin. Hän olisi mieluimmin vaipunut maahan. Silloin vaunujen pärinän kokonaan lakattua kuulumasta, valtasi hänet alakuloisuus, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hänestä oli kaikki, mikä tekee elämän viehättäväksi ja kauniiksi, kerrassaan kadonnut ja maailma näytti yhdeltä ainoalta, peloittavalta erämaalta.

Allapäin astui hän pihasta takaisin puistoon, puistosta ruokasaliin, jossa vielä oli kaikki semmoisenaan, kuin seura oli ne jättänyt. Hän heittäysi tuolille, jolla Roosa oli istunut, otti lasin, josta hän oli juonut ja suuteli sitä; sitten laski hän sen takaisin pöydälle niin kiivaasti, että se särkyi pieniksi muruiksi.

"Miten on mahdollista joutua niin intonsa orjaksi! Luulenpa, että minä voisin langeta polvilleni hänen eteensä ja rukoilla, että hän antaisi minun suudella hameensa lievettä. Mitä on minusta tullut? Vieläkö minä olen minä? Olenko minä vielä omassa vallassani? Eikö hän tee minusta, mitä tahtoo? Enköhän vielä kohta luovu uskostanikin ja tunnusta Aukusti Väkevää kansansa hyväntekijäksi ja hirmuvaltaa ainoaksi, valistuneen vuosisadan mukaiseksi hallitusmuodoksi? Kurja teeskentelijä, mikä olenkin! Miten hän minuun katsoi! sydämmeni oikein vapisi. Minäkö olin onnellinen, kun hän oli onnellinen, kun hänet voin tehdä vaikenemisellani onnelliseksi? kauankohan niin on?"

Kreivi nojasi päänsä kättään vasten. Syvä mielipaha valtasi hänet yhä enemmän. Supisten kiroili hän pastoria, ja samalla oli hän jotenkin tyytyväinen siitä, ettei viimeistä sanaa hänen ja Roosan välillä vielä ollut lausuttu, että hän yhä vielä oli vapaa. Pitäisikö hänen luopua vapaudesta, jota ei orjaltakaan voida ryöstää, ajatuksen vapaudesta kauniin tyttösen mieliksi, joka taas puolestaan vanhan ukkokärryksen tähden ei uskaltanut vapaasti ajatella? Eikö siinä ollut kaksinainen orjuus? — ja jos hän olisi sinun —

Kreivi hyppäsi ylös.

"Jos hän sinun olisi — eikö joka hetki tekisi hänen voittoriemuansa täydellisemmäksi! eikö hänen armas herttaisuutensa ja ihana suloutensa sammuttaisi sinusta kaikkea halua miehuullisiin töihin? Tahtoisitkohan vielä jotain muuta kuin elää hänen, hänen, ja ainoastaan hänen tähtensä, joka taaskin elää ainoastaan isänsä tähden? Herkules Omfalen rukin ääressä! ei, ei edes sekään! Omfalen vanhan isän imartelija, rakkaudesta tyttäreen valehtelemaan pakotettuna. Miten usein sattuisikaan semmoisia hetkiä kuin äsken! kuinka usein täytyisi minun kieltää herrani ja mestarini: totuuden! Urho en ole koskaan ollut, Jumala paratkoon! mutta edellinen elämäni oli kuitenkin sankarillinen näiden viime viikkojen toimettomuuteen verraten. Kahdeksan päivää on jo virunut viimeinen kirje, jossa vaalitoimikunta vielä kerran vaatimalla — on surkeata ja kaikki Hekuban tähden! Ei! ei Hekuban, suloisen, yhden ainoan olennon tähden! — tyttösen, joka — no jaa, tyttösen, s.o. olennon, joka nauraa, laskee leikkiä, on pahoillaan, viehättää ja kokonansa kieltää miehen tavoin ajattelemasta ja toimimasta. Pois, pois!"

Kreivi löi otsaansa; hän oli aivan raivoissaan. Pitkin askelin astui hän edestakaisin huoneessa, käsiään kiivaasti heilutellen, milloin Roosan nimeä hellimmän rakkauden äänellä kuiskutellen milloin kovilla sanoilla nimittäen itseään kelvottomaksi, heikoksi pelkuriksi.

Palvelija tuli korjaamaan pöytää, se saattoi hänet sen verran järkeensä, että hän, näennäisesti rauhallisena, meni lukuhuoneesensa, jossa jo lamppu paloi kirjoituspöydällä. Hän otti käteensä talonpoikaissodan historian, jota hän viime kerran oli lukenut sinä aamuna, kun hän näki Roosan puiston reunalla vaahterain alla. Ensin uiskentelivat vaan kirjaimet hänen silmissään, eikä hän huomannut, mitä hän luki, mutta vähitellen alkoi tyhjä taulu täyttyä. Kuva kuvansa perästä ilmestyi ja ne alkoivat keskenään murhaavaisen sodan tavarasta ja elämästä. Ritarin miekka on märkänä talonpojan verestä, talonpojan keihäs tärisee ritarin rinnassa, sen ohella valaisevat palavain kyläin ja ritaritalojen liekit kalveita vaimoja ja parkuvia lapsia, jotka pakenevat metsiin, mutta saavat sielläkin surmansa takaa-ajavien ritarien aseista. Kuvaus kuvauksen rinnalla, yksi toistaan julmempi, ja vihdoin loppunäytöksenä hirmuvalta, joka pilkkanaurulla astuu jalkoihinsa tomuun tallatun, häpäistyn ihmiskunnan.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kreivi pani kirjan hiljaa kiini. Hän jäi, pää käteen nojattuna, istumaan; sitten tempasi hän kynän ja kirjoitti kirjan vieressä olevalle paperilevylle:

Turhaan etsii pysyvää tyytyväisyyttä se, joka elää ainoastaan itseään varten, olkoonpa hän sitte miten nöyrä ja rehellinen hyvänsä.

Ei ole muuta onnea kuin jonka tuottaa taistelu sen puolesta, mikä on kaikkien velvollisuus: heidän pitää elää ihmisellisesti.

Jos voitamme tässä taistelussa, emme ole haavoittaneet ketään, paitsi ken ei mitään armahtamista ansainnut; jos meidät voitetaan, voimme kuolla rauhassa, sillä käsistämme pudonneet aseet joutuvat toisiin, vahvempiin käsiin.

Ystävyys, rakkaus — se on kyllä kaunista ja hyvää; mutta sanotaanhan sanassa: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki teille annetaan.

Ja jollei niitä teille anneta, no! köyhäthän pääsevätkin autuaiksi
Jumalan valtakunnassa!

Minä häpeän toimettomuuttani. Mitä olen veljieni hyväksi tehnyt? Minä en kyllä ole heille tehnyt mitään pahaa! mutta hyvää? mitä hyvää? ja hyvää voimieni mukaan? Olenko olkapäälläni ponnistanut pyörää eteenpäin? Enkö ole pikemmin seisonut vieressä ja olkapäitäni pudistaen sanonut: eihän se kuitenkaan liikahda paikastaan!

Sieluni on syvästi murheissaan.

Kuinka voi se nauttia, joka ei ole tehnyt työtä! hän syö ja juo turmioksensa.

Kuinka voi se levätä, jolla ei ole mitään oikeutta olla väsynyt! Tieto omasta kelvottomuudestaan herättäisi ja ajaisi hänet rakkaudenkin sylistä.

Huomenenna, huomenenna! tahtoisinpa, että jo olisi huommen!

XIII.

Omituinen oli Roosan sieluntila, kun hän isänsä sivulla — pastori oli pappilan portin edessä noussut vaunuista — ajoi viileässä syysillan ilmassa kotiin. Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus vastaisista kärsimisistä — ja nämä tuskan tunteet kasvoivat, vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen. Kääntäen suruisen katseensa isäänsä päin, joka vanhaan, siniseen viittaansa kääriytyneenä, äänettömänä, yksivakaisena, puoleksi toisaalle kääntyneenä katseli illan hämärään, silloin tiesi hän myöskin, miksi hän tänä hetkenä ei voinut olla onnellinen. Rakkaus kreiviin oli niin vähitellen, niin yhtä mittaa kasvanut, kuin varhainen aamurusko vähitellen ja tasaisesti päiväksi valkenee. Hän oli tuskin koskaan ajatellut, että tämä rakkaus, josta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, tuottaisi muutoksen hänen olosuhteissaan; kaikkein vähimmän oli hän ajatellut, että tämä uusi rakkaus mitenkään voisi koskea hänen rakkauttaan isäänsä tai olla sille haitaksi. Olihan hän kuitenkin onnessaan ollut iloisempi kuin muulloin! Olihan hänestä kaikki niin paljon keveämpää! Olihan hän lörpötellyt isänsä kanssa paremmin kuin koskaan ennen! Kuinka voisikaan se koskaan muuttua! Ja nyt! Miksi ei hän voinut tarttua tuohon ryppyiseen käteen ja suudella sitä, kuten hän ennen niin usein teki? miksi ei hän voinut nojata päätänsä vanhuksen olkapäälle ja itkien ja nauraen kuiskuttaa hänen korvaansa salaisuutta, joka oli särkeä hänen sydämmensä? Miksi oli hänestä isän äänettömyys tänään niin piinallista? Eikö isä ollut usein semmoinen päivä-, viikkokausia, hänen sitä surematta? Miksi ei hän voinut tänä iltana kysyä: puuttuiko häneltä mitään? kivistikö hänen päätään kuten ennenkin vasemmalta puolelta?

Ja sitten valtasi hänet muisto äskeisistä tapauksista niin voimakkaasti, että kaikkien muiden tunteiden täytyi sen edessä vaieta. Kreivin joka sanan, jokaisen hänen katseensa — hän ei ollut mitään, ei mitään unhottanut. Miten hellätunteinen, miten kaunis ja miten hyvä oli hän kuitenkin! Ja miten oli hänen äänensä vavissut, kun hän viimein sanoi: kun sinä sen paremmin tiedät, Roosa, kun sinä voisit paremmin tietää, sinun pitäisi tietää — mitä? että minä sinua rakastan, niinkuin sinä minua rakastat. — "Sinä" hänen huuliltaan — se kaikui niin leppeästi! ja oli hänestä niin vaikeata!

Ja Roosa hymyili itsekseen kuin onnellinen leikittelevä lapsi ja tuli sitte äkkiä vakaiseksi.

Isä katsoi vielä samalla hiljaisen murheellisella tavalla illan hämärää.

Roosaa alkoi värisyttää. Hän oli iloinen, kun vaunut lähellä hovia kääntyivät metsästä maantielle, ja he muutaman minuutin perästä saapuivat kotiin.

"Lähetä minulle teetä makuukammariini", sanoi isä vaunuista noustua; "minä tunnen olevani vähän väsyksissä ja käyn kohta levolle".

Isä tahtoi nähtävästi olla yksin. Hän oli muulloin mielihyvällä antanut Roosan itsensä toimittaa semmoisia palveluksia, hänen, joka häntä — miten usein jo! — sairauden aikoina oli hoitanut ja hetkikausia istunut hänen vuoteensa edessä tai laidalla, lukien hänelle, puhellen hänen kanssaan, poistaen leikillään ja hyväilyillään hänen oikkunsa, juonensa ja surunsa. Mikä juopa eli sitte nyt äkkiään auennut heidän välilleen? Roosalle tulivat syyneleet silmiin, kun isä häntä suutelematta, lyhyesti "hyvää yötä!" toivottaen oli lähtenyt huoneesta ja hän nyt kuuli hänen raskaan käyntinsä narisevilla portailla. Ensimäiselle portaalle kuului hän seisattuvan. Roosa juoksi ovelle, tempasi sen auki.

"Enkö saa saattaa sinua ylös, isä?" rukoili hän.

"Kiitän; minä tahtoisin olla yksin". Roosa palasi taas asuintupaan. Lähetettyään Wengelin viemään teetä isällensä istuutui hän pianon eteen, vaan tänään oli hänestä mahdoton soittaa. Otsa käden nojalla istui hän ja kyyneleet tippuivat koskettimille. Kun niin kauniin päivän piti loppua niin suruisesti! — Tuuli oli kasvanut rajummaksi ja suhisi portin viereisissä lehmuksissa ja pudisteli ikkunain peitteitä. Niin yksinäiseksi, niin hylätyksi ei Roosa ollut koskaan itseään tuntenut. Hän ajatteli äitiänsä, joka oli häneltä niin varhain, niin aikaiseen kuollut, ja sitä, miten onnellista onkaan saada laskea päänsä äidin syliin ja voida vapaasti itkeä ja kertoa koko tunnevirran, joka omassa sydämmessä mieltä sekoittavana lainehtii, semmoiselle sydämmelle, jonka uskollinen rakkaus ei tunne mitään rajoja.

Vihdoin hiipi hän hiljaa, aivan hiljaa, ettei herättäisi isäänsä, portaita ylös kammariinsa, ja kohta laskeusikin uni hänen kosteille silmilleen. Puolinukuksissa kavahti hän vielä kerran ylös, sillä hänestä oli, kuin olisi isänsä kysynyt: mitä sanoi kreivi sinulle? ja sitten syvästi huoahtaen painoi hän taas rauhoittuneena päänsä tyynylle. Eihän kreivi ollut mitään sanonut, mitä hän ei voisi toisin selittää, jos tahtoisi, jos isä sitä tahtoisi, jos hänen, hyvän, onnettoman vanhuksen rauhan vuoksi olisi tarpeellista, että hän uhraisi hänelle oman rauhansa, oman onnensa.

Sillä välin virui herra von Weissenbach samoin unettomana kovalla yksinkertaisella vuoteellaan, joka oli kesät talvet hänen lepopaikkanansa. Tänään ei hän saanut mitään lepoa, vaikka hän kuinkakin usein käänteli harmaata päätään puolelta toiselle tai nousi istualleen ikkunaan katsomaan, eikö vieläkään luukkuun leikatusta sydämmen muotoisesta reiästä näkyisi aamunkoittoa. Hän teki tulen ja näki vasta puoli tuntia kuluneen siitä, kun hän viimeksi katsoi kelloa, ja yhä vielä olevan neljä tai viisikin tuntia aikaa mietiskelläksensä. Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei: hän oli jo kadottanut hänet! Hän rakasti vierasta miestä, jonka hän vasta neljä viikkoa sitte oppi tuntemaan, enemmän kuin vanhaa isäänsä, joka oli häntä hoitanut ja holhonut ja hyväillyt pikun pikkuisesta saakka. "Minun ei olisi pitänyt niin myöhään naida; ja sitten, eikö se ollut hulluutta, että minä tälle ainoalle lahjoitin koko rakkauteni? Mutta suuri Jumala: minullahan ei ollut muuta kuin tämä yksi ainoa! Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan rakkauden loistossa — se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet — nytkö, kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen päivä heiltä riitelee — nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se, mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle elämällensä. Tosin oli hän jo kauan varustaunut kärsimään tätä tappiota; hän oli kyllin usein itsekseen sanonut, ettei niin hyvälahjaista, kaunista, loistavaa olentoa ollut luotu kaukaisen maakylän yksinäisyydessä äreän vanhuksen sivulla elämäänsä surulla kuihduttamaan; että hänen täytyi palkita hänelle hänen nuoruutensa uhri, jonka Roosa hänelle kantoi, ja että köyhyys ja vanha, kaiken arvonsa kadottanut aatelinen nimi olivat huono palkinto. Mitä kaikkia hän olikaan itselleen sanonut! Hän luuli kestävänsä kaikki — ja tunsi nyt itsensä niin avuttomaksi, niin toivottomaksi! "Jospa hän olisi odottanut edes pari vuotta! ehkäpä ei ole enää niinkään paljoa; ehkäpä en enää eläisi tätäkään talvea; minä en ole vielä ollut minään syksynä näin heikko ja kipeä kuin nyt tänä syksynä. Ja tämmöisen ajan, jona niin tarvitsisin sääliväisyyttä, valitsi hän minua niin pahoittaakseen, niin perin murheelliseksi saattaakseen. Oi, se on julmaa, hirmuista!

"Mutta eikö hän ollut pettynyt? Eikö kaikki ollut vaan hänen mielikuvituksensa ilmeitä? Mahdotonta! Olihan hän koko ajan aavistanut niin käyvän; olihan hän nähnyt tämän rakkauden kasvamistaan kasvavan kuin myrskypilven, joka levittää mustia siipiään aina kauemmaksi, kunnes ne vihdoin peittävät koko taivaan. Eihän tätä tapausta olisikaan enää ollenkaan tarvittu vakuuttamaan hänelle, että hänen valtansa oli lopussa ja uusi nuori kuningas oli kohotettu valtaistuimelle. Ihan niin selvästi ei heidän kuitenkaan olisi pitänyt näytellä tehtäväänsä, jos he tahtoivat pysyä salassa. Luuliko sitte kreivi, että vanhus ei enää ollenkaan ymmärtäisi katseiden mykkää puhetta? Ja sitte lopuksi tuo keikarimainen leikki 'armainen'- ja 'sinä'-nimityksineen! se oli ilettävää!

"Pastori ei sillä tarkoittanut mitään pahaa; hän on siivo, nuori mies, joka täysin ymmärtää asemansa; hän oli tekevinään hyvää, ihmisparka; hän tahtoi kumpaakin rohkaista, varmana siitä, että minä olisin huomannut tämän rakkauden yhtä hyvin kuin hän ja sen kaikin puolin hyväksynyt! Miksi hyväksyisin sen rakkauden, miksi?"

Vanhus heitteli polttavaa päätään rutistuneella tyynyllä edestakaisin; armoton uni ei tahtonut tulla.

"Ja kuka on sitte tämä mies, hänen nykyinen jumalansa? Vapaamietteinen, jumalankieltäjä, tasavaltalainen, yksi noista nykyajan haaveksijoista, jotka kuvittelevat voivansa uudestaan rakentaa maailman, tallattuaan ensin jalkoihinsa kaikki, mitä heidän isänsä kunnioittivat ja arvossa pitivät. Se, mitä hän tänään päivällispöydässä sanoi edistyspyörästä, se oli aivan oikea avain hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Miten oivallisesti siihen sopiikin kaikki, mitä hän on hurjista mietteistään puhunut! Missä olivatkaan silmäni, etten ensi katsannolla ymmärtänyt häntä, että voin tätä hyvästä vanhasta asiastamme luopunutta kavaltajaa ollenkaan laskea huoneeseni, vieläpä isänsä poikana tervehtiä ja sulkea sydämmelleni kuin omaa poikaani! Vähänäköinen hullu, sokea vanha narri, mikä olinkin!

"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää? Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra, semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä — ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan takana…"

Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun; viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen, toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.

XIV.

Pahan yön perästä koitti pilvinen ja myrskyinen aamu. Kauan viipynyt syksy oli eilisen auringonlaskun ja tämän aamun päivän nousun välillä tullut. Pihalla tanssivat punertavat lehdet kuin hullut vanhan kaivon ympärillä; riikinkukko oli kadonnut yhdessä päiväpaisteen kanssa; sen sijaan narisivat vanhat ruostuneet kukot tuulennäyttäjissä. Puistosta päin liihoitteli harmaita pilviä, tuon tuostakin piroitellen hienoa sadetta ikkunan ruutuja vasten. Se oli synkkä, myrskyinen aamu.

Ei kuitenkaan niin myrskyinen kuin kulunut yö. Vaikkapa sumupilvien takaa kuumottava valo olikin vähäinen, ei kuitenkaan ollut aivan pimeä ulkona luonnossa eikä ihmissydämissäkään. Niin arveli Roosa seisoessaan ikkunan edessä isäänsä odotellen, tarjotakseen hänelle kahvia, joka oli valmiina pöydällä sohvan edessä. Niin arveli vanha herrakin lopettaessaan pikkupeilin edessä pukeumistansa. Ehkä olikin hän liian mustaksi kaikki kuvitellut. Ensimäistäköhän kertaa hän nyt sitte kuumeessa, jonka kiihtymys ja unettomuus hänelle aina tuottivat, pitäisi aivan mahdotontakin mahdollisena, jopa vallan varmanakin. Kaikissakin tapauksissa oli hänen säilytettävä näennäinen teeskentelemättömyys oman itsensäkin tähden.

Näin päättäen astui hän muutamien minuuttien perästä saliin. Kasvojensa muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä toistamiseen täyttäessä. Roosa oli vähällä puheta kyyneleihin, mutta hän ei uskaltanut näyttää niitä, sillä isä puheli huomattavasti tahallaan mitättömimmistä asioista teeskennellyllä, iloisella äänellä, mutta sen surullinen vapiseminen särki Roosan sydäntä. Viimein istahti hän edellisenä iltana tullutta sanomalehteä lukemaan ikkunan luo, kuten hänen tapansa oli tehdä joka aamu, ja Roosa kirjoineen tai töineen istui toisen ikkunan edessä silloin tällöin kuullen isänsä ilmoituksia, jotka hän näki sopiviksi sanomalehdestä mainita.

Nähdessään aamun alkavan vanhaan tapaan, oli Roosa milt'ei onnellinen, ikäänkuin lapsi, joka on odottanut kovaa rangaistusta ja alkaa toivoa pääsevänsä huomaamatta pulasta. Rakkauttansa ajatteli hän tosin katkeralla liikutuksella, mutta aina kuitenkin tuntien, että, kävipä sitte miten hyvänsä, tuon harmaan pään ei tarvinnut sentähden alemmaksi painua. Eihän isä voinut tulla toimeen hänettä, eihän hän voinut hänettä elää! Miten onnellinen oli isä ollut, kun hän neljä viikkoa sitten sinä päivänä, jona hän kreivin ensikerran näki, ei ollut suostunut herttuattaren kutsumukseen; miten kiukkuinen ja tyytymätön oli hän ollut olevinaan ja kuitenkin häntä hyväillyt hellyydellä ja kiitollisuudella!

"Valtiopäivät on kutsuttu kokoon marraskuun ensimmäiseksi päiväksi", kertoi isä sanomalehdestä; "odotetaan tärkeitä esityksiä. Siviililistaa on korotettava sadalla tuhannella taalerilla ja prinsessa Amalian lapsille on määrättävä elatusrahat. — Se on oikein, aivan oikein; mutta häpeä, että semmoisista perheseikoista vielä julkisesti keskustellaan. Pitäisihän sinun taas kerran kirjoittaa prinsessalle, Roosa; olittehan te oikein hyvät ystävät? vai kuinka?"

"Olimme!" sanoi Roosa, "minä rakastin häntä suuresti".

"Ja hän sinua. Minä en soisi sinun jättävän kaikkea yhteyttä hovin kanssa; ken tietää, etkö vielä kerran ole semmoisessa tilassa, että sinun täytyy muistaa vanhaa uskollista ystävääsi. — Fichtenauin piirissä tulee uusi vaali. Vastapuolue koettaa siihen saada tilanhaltijan, jos mahdollista, aatelisen, luultavasti voidakseen sitä helpommin pettää talonpojat, sillä semmoinen vaikuttaa niissä aina kunnioitusta. Aivan hyvin ajateltu! minä toivon vaan, ettei kukaan aatelinen antaudu niin surulliseen toimeen".

Roosa säikähti. Kreivi oli vielä muutama päivä sitte maininnut juuri sitä asiaa hänelle ja sanonut saaneensa vastapuolueen johtajilta kehoituksen yhtymään heihin. Hän muisti kreivin kertoneen sitä hyvin miettiväisenä, josta hän oli vielä hänelle hyvin nauranut. Hän oli arvellut: kreivi näyttäisikin vaalikokouksessa Weissenbachin kylän juomalassa varsin muhkealta presidenttinä ja ensimäisenä puhujana; varapresidenttinä ja toisena puhujana saisi olio Punaisen Hirven mustapartainen isäntä hänen vieressään. Ja mitä oli siihen kreivi vastannut? "Emmehän me kaikki voi olla ylimyksiä, armollinen neitiseni". Kummallista, että mies, jonka otsassa oli ylhäinen syntyperä niin selvästi kirjoitettuna, saattoi, vieläpä mielihyvälläkin, nimittää itseään kansavaltalaiseksi! Nämä onnettomat valtiopäivät antavat taas uutta aihetta riitaan hänen ja isäni välillä; mutta minä kiellän häneltä kaikki valtiolliset puheet, kiellän suorastaan, ellei eilinen muistutukseni ole vielä mitään auttanut. Tuleekohan hän tänään iltapuolella? Olisipa aivan paikallaan, jos hän kävisi tiedustamassa isän vointia".

"Mitäs tuossa tuodaan?" sanoi herra von Weissenbach. Kreivin palvelija ja eräs toinen mies Lengsfeldin hovista kantoivat suurimmalla varovaisuudella kirstua kiviportaita myöten porstuaan. Sitten veti palvelija, hattuansa kohottaen, kirjeen nuttunsa taskusta ja antoi sen, herraltaan tervehtien, herra von Weissenbachille, joka oli tullut ulos huoneesta.

Vanhus palasi takasin huoneeseen ja antoi kirjeen Roosalle, joka vavisten seisoi keskellä lattiaa, sanoen:

"Tässä on kirje sinulle, Roosa; minä luulen — luehan kuitenkin ensin ja määrää sitte, mitä on tehtävä kirstulle, joka on tuolla porstuassa".

Roosa kokosi kaikki voimansa, avasi kirjeen, luki ja antoi sen sitte isälleen:

"Tässä, isä, määrää itse!" Kirje sisälti ainoastaan seuraavat sanat:

"Rakas neiti! Tavan mukaan, joka käskee kadotetun vedon seuraavana aamuna suorittamaan, lähetän minä tässä velkani. Huonekalun, joka vielä sen lisäksi on ollut puolitoista sataa vuotta minun sukuni hallussa, valitsin siihen tarkoitukseen sen vuoksi, että kellovanhus uunin päällä on miellyttänyt sekä teitä että isäännekin. Valitettavasti en itse voi tuoda sitä, kun tärkeät toimet pakoittavat minut matkalle lähtemään muutamiksi päiviksi. Ottakaa pieni lahja suosiollisesti vastaan! Tervehtikää puolestani herra on Weissenbachia ja pitäkää itse minut ystävällisessä muistossa!"

"Minä luulen, kun kerran olet leikin alkanut, pitää sinun leikkiä jatkaakin ja ottaa vastaan lahja", arveli herra von Weissenbach.

Hän oli pelännyt kirjeen sisältävän rakkauden tunnustuksen. Kohteliaan kylmä kirjoitustapa hämmästytti ja ilahutti häntä; vielä enemmän helpoitti se häntä, että kreivi voi nyt katsoa ajan sopivaksi matkustamiseen.

Roosa ei sanonut muuta kuin vielä kerran: "määrää itse!"

Herra von Weissenbach meni ulos ja pyysi miesten heti kantamaan kirstun ylös neidin kammariin. Roosa jäi huoneesen ja heti, kun isä oli sulkenut oven jälkeensä, tulvivat kyyneleet hänen silmistään. Mitä oli hän tehnyt, että kreivi voi hänelle niin kirjoittaa, näillä kohteliailla, taidollisesti oi'aistuilla lauseilla? Miksi täytyi hänen matkustaa, juuri nyt lähteä matkalle? Eilen ei hän vielä ollut tietänyt mitään noista tärkeistä toimista. Oi, selväähän oli, että kreivi tahtoi karttaa häntä, väistyä pois hänen seutuviltaan: hänen!

Nuoren tyttösen kasvot punastuivat loukatusta ylpeydestä. Pitkillä askelilla käveli hän edestakaisin huoneessa. Hänen rintansa kohoeli; hänen silmänsä säteilivät kulmakarvojen takana, joissa vielä riippui kyyneliä. Hän kuuli askelia yllänsä. Kirstua vietiin hänen kammariinsa; hän ei tahtonut sitä, ei mitenkään. Hän kiiruhti ylös. Kello oli juuri otettu kirstusta ja pantu pöydälle.

"Se ei sovi ollenkaan tänne", sanoi hän. "Sinulla on makuukammarissasi niin paljon vanhoja huonekaluja, isäseni ja kello näyttäisi varsin komealta veistokuvilla koristetun pesukaapin päällä. Sitä paitsi tarvitset sinä kellon, jolla on hiljainen lyönti, kuten tällä, ettei se sinua herätä heti nukuttuasi, kuten tuo suuri Schwarzwaldilainen, joka nyt on sinulla".

Roosa ei antanut perää ja herra von Weissenbach oli aivan onnellinen, kun hän ei pitänyt kreivin lahjaa sen suuremmassa arvossa. Kello vietiin hänen makuuhuoneesensa. Hän iloitsi tosiaankin, nähdessään tuon komean taideteoksen vastapäätä vuodettansa. Olipa kumminkin kreivi oivallisen tarkkaavainen, kun hän valitsi semmoisen kalun, jonka tiesi isääkin miellyttävän. Varsin oivallinen kapine vanhoista hyvistä ajoista. Tosin, tosin on aina kevytmielistä erota muinaisjäännöksestä, joka on enemmän kuin puolitoista vuosisataa ollut suvun omaisuutena. "Eikö niin, Roosa?"

Mutta Roosa oli jo lähtenyt huoneesta luultavasti käskemään kirstun tuojia kyökkiin suurukselle.

Vaikka tuo uhkaava myrsky oli näennäisesti mennyt onnellisesti ohi, eivät mielet kuitenkaan tahtoneet kirkastua paremmin kuin ilmakaan, joka pysyi koko päivän kylmänä, pilvisenä ja sateisena. Olipa oikea lohdutus, kun Lengsfeldin pastori tuli illan suussa yksivaljakollaan, pelaamaan tavallisuuden mukaan korttia herra von Weissenbachin kanssa. Roosa kohteli tänä iltana ensikerran vähän kohteliaammin pastoria. Ystävällisyytensä meni niinkin pitkälle, että hän soitti hänen pyynnöstään erään koraalin, jolle hän tahtoi antaa nuotiksi erään sepittämänsä kirkkolaulun. Pastori kiitteli niin paljon, että se Roosasta oli liiallista ja sopimatonta. Lähtiessään tarjosi hän hänelle kätensä, mitä hän tähän saakka ei ollut vielä koskaan uskaltanut tehdä, ja puristi hoikkia sormia, jotka vähän hidastellen tulivat hänen käteensä, niin kovasti, että Roosalla oli kyllin syytä katua alentaumistaan. Kotimatkalla käyttäytyi hän varsin kummallisesti, polki kiivaasti jalkojaan, maiskutteli kieltään, lauleli ja osoitti muita hyvin kiihtyneen mielen merkkiä, niin että renki rupesi epäilemään herra pastorin juoneen liian paljon.

Seuraavana iltana uudisti pastori käyntinsä. Vaikka Roosa ei ollut milloinkaan voinut kärsiä häntä, niin oli se tänä iltana aivan mahdotonta. Hänen karkea äänensä kuului niin lakkaamatta, että Roosasta tuntui oikein sydämmeen saakka pahalta, vaikka hän koettikin olla hänen lörpötyksiään huomaamatta. Hän meni sentähden teen juotua, kun herrat alottivat korttipelinsä, viereiseen asuinkammariin, istuutui pianon eteen ja alkoi soittaa. Huoneessa ei ollut yhtään tulta; ovi toiseen kammariin oli auki. Roosa kuuli korttien rapinan ja puolinaiset muistutukset, joita pelaajat tekivät pelin vaihdoksista. Kohta ei hän kuullut enää niitäkään. Sormien hiljaa kiidellessä koskettimilla, liihoitteli hänen sielunsa suloisten sävelten kanssa rakkauden, ilon ja rauhan kauniisen maailmaan. Siellä ei puhaltanut syksytuuli puolipaljaissa lehmuksissa; sininen iltaruskon kultaama meri vieritteli siellä keveitä laineitaan rantaan, mihin hopealähteet lirisivät varjoisista metsistä kalliovuorien välitse. Hän seisoi rannalla ja näki auringon sukeltavan mereen ja kultatähtien pilkuttavan ruusupunaisella taivaalla. Oli niin kaunista, mutta niin yksinäistä. Ja silloin tuli "hän" puiden välistä, uneksien, allapäin aivan hänen eteensä asti. Hän nosti päänsä ja katsoi häneen niin lempeillä, niin sanomattoman lempeillä silmillä, ja juuri sentähden sanoi hän: "sinä olet kaikkien muiden kaltainen, sinä rakastat vaan itseäsi! — Ja niin sanot sinä, sinä, Roosa! — Miksi en minä sitä sanoisi yhtä hyvin kuin muut? — Kun sinä paremmin tiedät, kun sinä voisit, sinun pitäisi paremmin tietää; kun —"

Nyt katosi kaunis kuvastus; nimi, joka ajoi veren sydämmeen — "hänen" nimensä oli sattunut hänen korvaansa. Tahtomattaankin soitteli hän hiljemmin kuin tähän asti ja kumminkin tiesi hän vielä vähemmin, mitä hän soitti.

"Keltä olette sen kuulleet?"

"Eräältä, joka hänet eilen illalla omin silmin on nähnyt Fichtenauissa. Häntä oli jo kahdeksan päivää sinne odotettu. Todistajani on luotettava. Koko seutu on iloissaan; no, no, sehän onkin luonnollista. Korkeasukuinen kreivi tulee viisi peninkulmaa maata myöten esittääkseen itsensä valitsijoilleen setä räätälille ja setä sormikassepälle; semmoistahan ei toki olekaan joka päivä".

"Ja te — te — mutta sehän on aivan mahdotonta! — Luuletteko te tosiaankin kreivin menevän vastustajain puolelle?"

"Päinvastoin luulen minä vastapuolueen menevän kohta hänen puolelleen; kreivin varoissa oleva mieshän tulee kohta semmoisten toisista enemmän tai vähemmän riippuvain ihmisten piirissä keskipisteeksi. Se on paha seikka; me joudumme sen kautta kaikki omituiseen pulaan, ennen muita luonnollisesti minä; mutta tekin, arvoisa herra, ja luultavasti myös armollinen neitikin. Minä surkuttelen sydämmestäni teitä kumpaakin! Antakaa anteeksi, minä löin herttaa".

Peli jatkui; Roosan kädet vaipuivat koskettimilta syliin; kaunis pää taipui eteenpäin ja kuumia kyyneleitä valui silmistä. "Siinä se nyt on. Hän on tehnyt, minkä hän hyvin tiesi auttamattomasti sotkevan hänen ja isäni välin, jopa kokonaan rikkovankin. Mikä saattoi hänet siihen? mikä saattoi hänet juuri nyt sitä tekemään? juuri nyt, kun — oliko se ylpeyttä? oliko se itsepäisyyttä? oliko se — niin, mutta miksi, oltuaan eilen niin hyvä, niin lempeä minua kohtaan, puhuttuaan niin minulle? mitä olenkaan tehnyt, että kaikki nyt kerrassaan niin muuttui? mitä olen tehnyt? mitä sanonut? — minä en käsitä".

Roosa ei itkenyt enää. Synkeämielisesti katsoa tuijotti hän eteensä. Koko elämä oli hämärä, kamala arvoitus, ja hänen oli tämä arvoitus ratkaistava. Miten yksinäiseksi, miten hylätyksi tunsi hän itsensä! Tuolla kulki mies, jota hän rakasti, omia kunnianhimoisia polkujansa; tuolla istui isänsä lyöden korttia ja sopivilla väliajoilla keskustellen miehen kanssa, joka halveksi hänen tytärtänsä, hänen tyttärensä kohtaloa!

Kovemmin kohisi yötuuli lehmuksissa. Huoneiden takana puiston puissa asuskelevat varikset raakkuivat käreämmin ja hätäisemmin. Roosa ajatteli tuota kirkasta aamua ja sitä paikkaa, jossa hän oli hänet ensikerran nähnyt ja jota hän siitä saakka oli kunnioittanut ja rakastanut kuin jotakin pyhyyttä, miten se nyt oli aivan suojatta rajun yön vallassa. Se oli hänen elämänsä kuva; lyhyt kirkas hetki, jonka synkkä yö heti peittää, kiiltävä hämähäkin lanka, jonka myrsky puhaltaa pois! "Ajattelinpa tulevaisuutta iloisemmaksi; mutta tulkoonpa mimmoisena hyvänsä, se on löytävä minut itseni arvoiseksi".

Nelistäen lähenevän hevosen kavioin lyönti saattoi Roosan säikähtämään. Hän tunsi lentävien kavioin nopean ja keveän tahdin — miten usein olikaan hän tätä musiikkia odotellut — se on kreivi! Niinpä hän ei toki olekaan matkustanut; kuinka hän muutoin jo näin kohta voisi olla täällä!

Hän oli noussut tuolilta ja seisoi vavisten, nojaten kädellään pianoon, voimatta liikahtaa tai äännähtää. Hän kuuli portin ovea avattavan ja jalustimen kilinän porttiin; sitte hevoiskenkäin kalkkeen pihakivien yli talliin, hänen nopean käyntinsä ikkunain alatse ja portaita myöten ylös. — Soitto suljetulla ovella! "Kukahan siinä vielä on, Roosa?" kysyi isä. — "Minä luulen, kreivi", sanoi Roosa kaikki voimansa kooten. "No sepä olisi!" sanoi pastori, "näin myöhäänkö? Vastahan sentään kello onkin puoli yhdeksän; miten pikaan aika kuluukin teidän luonanne! Mutta minun on jo lähdettävä; huommenna on minulla koulujen tarkastukset Bolaussa ja Gommernissa. Siellä on oltava ajoissa saapuvilla".

Pastori ei kuunnellut herra von Weissenbachin tavattoman kiivaita estelemisiä. Hänestä näytti olevan erittäin tärkeätä olla jo lähtemässä kreivin huoneesen astuessa; ja tosiaankin oli hänellä jo hattu ja mustat sormikkaat kädessä, kun Wengel avasi oven kreiville.

"Siinä susi, missä mainitaan! Juuri äsken puhelin armollisen herrasväen kanssa teistä, herra kreivi. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän niin pian palanneen, vaikka tie onkin huono. Mutta sepä muistuttaa minulle, etten saa kauemmin viipyä. Jumalan haltuun, kunnioitettu herra von Weissenbach! armollinen neitiseni — herra kreivi, teidän nöyrin palvelijanne!"

Näin puhellen ja tehden monta kömpelöä kumarrusta, tunkeusi pastori tuskin sisään ehtineen kreivin ohitse ulos ovesta.