KUINKA VAIMON SAIN
Leikillinen kertomus
Kirj.
FRITZ REUTER
Suomentanut
Juho Ahava
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.
Ennen häitä tyttö kesytä. Jälkeen niiden saat sä tyytyä.
Aikaa voittaen oli minusta ehtinyt tulla vanha poika. Olin heittelehtänyt mailmassa ympärinsä, milloin sinne, milloin tänne. Väliin oli pääni levännyt pehmeällä tyynyllä, väliin oli väsynyt ruumiini saanut tyytyä herneenvarsiin vuoteenaan. Mutta sitä mukaa kuin vanhenin, eivät herneenvarret minua yhtä hyvin miellyttäneet kuin ollessani kaksikymmenvuotias, sillä vaikkakin poikavuosinaan mielellään syö porkkanoita, ei sillä hyleksi hanhipaistia vanhoilla päivillään.
Ihmiset sanoivat:
— Mene naimisiin! Minä sanoin:
— Sitä sietää tuumia!
Ja niin tassuttelin minä pyhän aviosäädyn ympärillä, kuten kettu hanhitarhan ympärillä, ja ajattelin:
Kyllä kai sinulla oikeastaan pitäisi olla joku. Ainahan pääset sisälle. Mutta kun olet pyytänyt yhden niistä hauskempaan tanssiin, tuletkohan uloskin yhtä helposti?
Mutta kun toiselta puolen ajattelin kellarimestarin ikuista silavaa ja lammaspaistia ja että huoneeni näytti samanlaiselta kuin kunniallinen maailmamme ennen ensimäistä luomispäivää ja kirottuja nappeja, jotka eivät koskaan ottaneet pysyäkseen kiinni, silloin sanoin itsekseni:
— Mene naimisiin!
Mutta silloin tuhmat ihmiset vuorostaan sanoivat:
— Sitä sietää ajatella.
Ja niin istuin minä yhä kuin puun ja kuoren välissä, ja ne pulmalliset vuodet alkoivat jo tehdä pääni harmaaksi, kun muutamana iltana piippuni sytytettyäni seisoin ja tirkistelin ilmaan.
Lumi putoili niin hiljaa taivaasta, ulkona oli niin hiljaista, ainoatkaan vaunut eivät rämisseet, ainoastaan jostakin kaukaa kuului tiukujen kilinä, ja minusta tuntui niin yksinäiseltä ja painostavalta. Ja lisäksi oli vielä joulunaatto.
Niin seistessäni ja tuijottaessani ruudun lävitse ilman mitään määrää harhailevalla katseellani, tuli suutarini, Linsen, vetäen kelkalla havukuormaa, jonka hän oli käynyt keräämässä kaupungin metsästä, ja kuorman päällä oli kaunis kuusi.
— Ei, katsos kanaljaa! — jupisin minä. — Hänen piti laittaa toinen saapasparini, mutta siihen sijaan menee hän metsään. Hän on jo suutaroinut minulle känsät jalkoihini. Hän ei saa enää koskaan minulta työtä.
Niin seison siinä vielä hetkisen. Koko ruumiini värisee ja kylmä tuulenviuhka humajaa selkärankaani myöten alaspäin, jolloin sanon itsekseni:
— Tietysti saat nuhan, kelpo nuhan! Kuinka sitä muuten voisikaan välttää? Saappaat ovat siekaleina, ja langalla, jonka olet antanut Bütowin eukolle, parsii hän omia sukkiaan; minun jalkani ovat pian mennyttä kalua. Niinhän aina käy tässä maailmassa.
Niin seisoin siinä aivan iltapimeään.
Kun minun piti sytyttää valkea, en saanut mistään käsiini tulitikkuja, ja kun vihdoin ne löysin, ei lamppu ottanut syttyäkseen. Bütowin eukko ei ollut puhdistanut sydäntä. Kun vihdoinkin suurella vaivalla sain sen kuntoon, sammui se äkkiä uudestaan. Mummo ei ollut pannut lamppuun lainkaan öljyä.
Sellaisissa tilaisuuksissa on oikein tyynnyttävää, jos on saapusalla joku, jolle purkaa sisunsa. Mutta minulla ei ollut ketään saapusalla, ja mitä oli minun nyt tehtävä? Menin ikkunan luo ja tuijottelin jälleen.
Suutarilla oli sillä välin sytytelty kynttilät, ja siellä nousi ilo kattoon saakka, sen voin kuulla, sillä nähdä en sinne voinut, koska uutimet olivat lasketut alas.
— Kas vain suutaria! — ajattelin. Oikeat uutimet!
Minulla ei ollut mitään uutimia, sillä sellaista ei Bütowin eukko ymmärtänyt. Ensi aikoinaan oli hän kyllä kyhäissyt parisen riepua, mutta ne revin pois, koska minulta tultiin kysymään, kuivailinko lapsenpaitoja ikkunassani.
Luonnollisesti raivostuin suutaria kohtaan.
— Se miekkonen ei valmista saappaitani ja kuitenkin elää hän kuin kreivi, minun istuessani täällä pimeässä ilman uutimia ja nuhan pihistessä ruumiissani.
Alan tallustaa suoraan poikki kadun ja mietin:
— Odotas vain! Kyllä minä luen hänelle lakia, minä!
Suutarille saavuttuani seisoi joulukuusi pöydällä ja sen kynttilät olivat sytytetyt, ja suutarin Kallella oli leluhuilu ja Kristianilla torvenräikkä ja he puhalsivat kaikin voimin, pikku Marian huitoessa käsivarsiaan päästäkseen käsiksi kynttilöihin ja sätkyttäessä sääriään äitinsä sylissä, sillä hän ei osannut vielä kävellä.
Suutarin muija oli siirtänyt syrjään rukkinsa, hänellä oli puhdas esiliinansa edessään, hienoinen pyhäinen kaulahuivinsa kaulassaan ja pyhäinen ilmeensä kasvoillaan, hän hymyili lapsukaisilleen ja kuivaili pikku Marian suuta, kun tämä nakerteli aivan liian paljo piparpähkinöitään.
Suutari oli pannut puhtaan lakanan työpöydälleen, pistänyt tohvelit jalkaansa ja istui nyt pitkävartisine piippuineen uunin ääressä ja maisteli oluthaarikastaan.
No, eipä täällä juuri johtunut mieleen päästää suustansa haukkumasanoja.
Sanoin sentähden vain:
— Hyvää iltaa! Ajattelin vain piipahtaa katsomaan iloanne.
Nyt näyteltiin minulle kaikkityyni; piparpähkinät ja omenat, piparkakkusydämet ja piparkakku-ukot ja sokeriukko, joka riippui yksinään ylhäällä kuusen latvassa.
— Ne ovat hauraita olentoja nuo, sen voin sanoa, selitti suutari. — Kolme vuotta olemme ne onnellisesti säilyttäneet, paitsi että Kristian kerran haukkasi hännän husarin hevoselta, kun äiti päästi hänet hetkiseksi näkyvistään. — Niin, sinusta juuri puhun, lisäsi hän sormellaan heristäen pojalle.
— Luulen sentään, että hän saa suutaroida minulle, tuumin itsekseni, ja tunsin olevani mitä sävyisimmällä tuulella, vaikka minulla oli katalin päänsärky.
Mutta kun Linsen näytti ja selitti heidän kaikkein hienoimman taideteoksensa — se oli Aatami ja Eva ennen syntiinlankeamista, taikinasta kauniisti muovattu ja keltaiseksi maalattu munalla ja safranilla — ja kun molemmat pikku Linsenit asettuivat kunnioitettavain kantaesivanhempaimme oikealle ja vasemmalle puolelle ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, silloin tuntui minusta aivan siltä kuin vanha pyörtehtailijamme Pitkäkuitu olisi kaivanut tylsällä käsikairallaan hiljanverkkaan, lakkaamatta hiljanverkkaan kallossani, jotta kitisi ja vinkui vain, samalla kuin hän kysyi minulta eikö se käynyt mainiosti.
Suutari oli mahtanut huomata, että minua vaivasi jokin tauti, sillä kun hänen molemmat pikku kerubinsa olivat oikein olan takaa toitottaneet minut ulos hänen paratiisistaan, saattoi hän minut kotiin ja tahtoi sytyttää lamppuni, jonkatähden hän myös kysyi missä tulitikut olivat.
— Kyllä minulla on kaikkea mitä tarvitaan, vastasin minä. Mutta ainoastaan meidän herramme ja Bütowin eukko tiesi missä kaikki oli tallessa.
Suutari riisui avuliaasti saappaani ja sanoi:
— Kosteat jalat! Ja minä kun en tullut tehneeksi toisia saappaitanne valmiiksi!
Sitte auttoi hän minut vuoteeseen ja jatkoi:
— Odottakaas vähän! Vaimoni tulee ja keittää teille teetä.
Niin tapahtui.
Mutta mitä sitte tapahtui lähimpinä neljänätoista päivänä, siitä ei minulla ole aavistustakaan.
Makasin raskaassa unessa. Koko huoneeni oli olevinaan täynnä joulukuusia, jotka paloivat ja loistivat, ja jokaisessa niistä riippui Aatami ja Eva ja koko paratiisi, ja kun menin niiden luo ja tahdoin sivaltaa ne sen kattilaan, oli minulla ainoastaan rikkinäinen saapas kädessäni, ja Kristian ja Kalle seisoivat minun ja komean kuusen välillä ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, jotta kallossani kitisi ja vinkui vain, ja tuhannet kynttilät tanssivat silmissäni, ja kun minä huusin: Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Annan taasen työtä isällenne, ja ojensin käteni tavottaakseni kaunista piparkakku-ukkoa, silloin vetivät he minut takaisin ja tuuttasivat ja toitottivat korviini:
— Suutaroida, suutaroida, kell' on aikaa suutaroida? Vanha poika, ei oo sillä sijaa kuusen ympärillä.
Silloin alkoi vanha punaiseksi silattu malja, joka oli päänaluseni vieressä, nauraa koko leveällä, kiiltävällä naamallaan, ja koko huone oli täpötäynnä rikkinäisiä saappaita, jotka irvistelivät minua kohden, ja suutari Linsen sieppaili niitä kiinni yhden toisensa jälkeen, köytti ne kiinni nuoraan ja ripusti ikkunani eteen uutimien sijaan.
Vuoteeni jalkopäässä seisoi kaksi kuvatusta ja sahasivat puita vuoronperään, yksi sahasi pieniä kahvipuita, toinen kihnutteli tammenkantoa, ja kun kahvipuita sahattiin, hyppeli Bütowin eukon yömyssy ylös ja alas silmieni edessä, ja kun tammenkannon kera touhuttiin, oli minusta suuri hyötymansikka pilkottavinaan viheriästä turpeesta, mutta kun katsoin tarkemmin, olikin se enoni Mathiaksen punainen nenä, joka pilkotteli viheriästä jalkapussistani.
Eräänä päivänä, kun tammenkannon kera touhuttiin oikein hauskasti, tuntui minusta kuin pääsisin pimeydestä valoon. Tunnustelin, missä olin. Makasin vuoteessa, yölamppu paloi himmeästi, ja nojatuolissa suurten tyynyjen keskellä makasi tosiaankin itse eno Mathias viheriässä jalkapussissani ja kuorsasi kerrassaan kauheasti.
— Eno Mathias! huusin minä. Ensin ei hän kuullut huutoani, mutta vihdoin väänsihe hän pystyyn ja hieroi silmiään.
— Eno Mathias, — toistin minä, — missä on suutari Linsen!
— Poikani, — vastasi eno, sillä hän puhutteli minua yhä "pojaksi", jokseenkin samalla oikeudella kuin naapuri Hamann yhä puhuttelee kaksikymmentalviasta juhtaansa "varsaksi". — Alatko jälleen! Mitä sinulla on suutari Linsenin kera tekemistä. Hän ei tee sinulle mitään, ei niin mitään.
— Eno, — sanoin minä, kun hän jälleen laittautui alottaakseen sahaamisensa, — onko totta vai olenko nähnyt vain unta, ettei vanhoilla pojilla ole mitään sijaa joulukuusen ympärillä?
— Tuhmuuksia! murisi ukko. — Makaa vain hiljaa!
— Minun on siis täytynyt olla sangen sairas? — kysyin minä.
— Kyllä, Jumala sen tietää, vastasi eno, ryömien esiin jalkapussistani, sytyttäen kynttilän ja valaisten sillä kasvojani. — Mutta enpä totisesti usko, että olet vielä retustanut pahimman ohi, sillä ulkonäkösi, poikaseni, — tässä taputteli hän minua, — ei ole ollenkaan entisensä näköinen. Etkö nyt tosiaan voi nähdä, että olen eno Mathias ja että tämä tässä on minun nenäni eikä mikään hyötymansikka? Ja etkö tästälähin tahtoisi jättää hyötymansikan rauhaan? Sillä, näetkös, viime yönä nipistit nenästäni vallan kauheasti parikin kertaa, kun nukahdin.
Lupasin hänelle, että nyt käyttäytyisin paremmin, sillä olin jälleen selvällä päällä.
Olin niin hellänarka ja runneltu koko ruumiiltani, että voin tuskin liikahtaa, ja milloin avasin silmäni, seisoi Bütowin eukko edessäni toisessa kädessään punaiseksi silattu malja ja toisessa lusikka ja antoi minuun jotakin sairassoppaa, joka oli sitkeää kuin kirjansitojan liisteri ja maistui aivan samanlaiselle, ja samalla mummo hoputti:
— Syökää! Syökää! — Jollette syö, ette parane.
Ja näin sanoessaan katsoi mummo niin myötätuntoisesti liisterimaljaansa, että minun täytyi särpiä sen sisältö, tahdoinpa tai en.
Kaikki päättyy kerran, paitsi makkara, joka päättyy molempiin päihinsä. Nousin vihdoin vuoteestani ja istuin nyt tuntikausia jutellen eno Mathiaksen kera.
— Eno, — sanoin kerran, sillä uneni joulukuusesta ja vanhoista pojista istui yhä hievahtamatta kallossani, — eno, meidän olisi oikeastaan pitänyt mennä naimisiin.
— Tuhmuuksia! murisi ukko. — Luuletko sinä että itävaltalaisena vääpelinä vuodelta 13 omaisin samat taipumukset kuin pieni unkarilainen husarinnalkki?
— Oh, ei juuri sitä, sanoin minä. — Puhuin ainoastaan itsestäni. Näetkös, ajattelen niinikään, että jos minulla olisi vaimo, tarkotan: kunnon vaimo ja hyvä vaimo ja sievä ja hauska pikku vaimo, jos sinä silloin muuttaisit kotiimme ja…
— Ja hoitaisin teidän lapsianne? Kiitoksia paljo! — keskeytti eno Mathias minut.
— Sellainen ei ollut tarkotukseni, väitin. — Mutta naida minä haluan, sillä vaikkapa Bütowin eukon hoito sairauteni aikana olkoonkin kaikessa kunniassaan, niin…
— Minä muuten luulen, — puuttui hän puheeseeni, — että sait aika hyvän hoidon. Minä itse…
— Niin, eno kyllä teki parastaan, — myönsin minä, — mutta vaimo…
— No, onko sulla jo joku tähtäimessä? kysyi eno.
— No, eipä muutenkaan, myönsin minä.
— No, tahtooko hän? kysyi hän.
— Sitä en vielä tiedä, sanoin minä.
— Se on varmaankin upea tytön typykkä, voin mä uskoa, sanoi hän juonikkaasti silmää vilkuttaen.
— Oh, eipä juuri!
— Hän kai on jo aikoja sitte asevelvollisuusijän ohitse? kysäsi hän ja vilkutti uudelleen.
— Ei, ei suinkaan, vastasin minä. — Mutta voithan kyllä tarkastella häntä itsekin. Hän kävelee aina iltapäivällä tuossa kolmen neljän korvilla kaupunginportin edustalla ylöspäin myllyä kohden, ja et juuri voi helposti erehtyä, sillä hän on kaunein kaikista niistä, joilla on tapana olla siellä huvikävelyillä.
— Tietysti! sanoi eno.
— Ja sitte on hänellä pieni tupsu kapassaan ja hän taluttaa pientä poikasta kädestä, lisäsin minä.
— Aiotko sitte saada pojan päällisiksi? kysyi eno.
— Oh, mitä voitkaan lörpötellä! puuskahdin. — Sehän on hänen sisarenpoikansa.
— Ooho! — Älähän nyt kiivastu! Kuinka minä voisin sen tietää? Voisihan hän olla leskikin, tietääkseni. Tahdon siis häntä hieman tarkastella, kuten sanottu.
Ja niin lähti hän.
Iltapäivällä viiden korvilla tuli hän takaisin, sytytti piippunsa ja istui tuppisuuna.
Savusimme molemmat kuten lakeistorvet. Mutta minä olin siksi utelias, etten kauvan voinut pitää suutani. Nousin ja asettausin niin, ettei hän voinut nähdä kasvoihini vanhoilla viirusilmillään, jonka jälkeen kysyin.
— Noo, oletko ollut kaupungin portin edustalla?
— Joo, olen kyllä, vastasi hän.
— Noo? kysyin minä.
— Joo, vastasi hän,
— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä.
— Joo, olen kyllä, ja olenpa häntä puhutellutkin, vastasi hän.
— Tuhattulimainen! huudahdin kääntyen ympäri. — Mitä olet puhunut hänelle? Enhän minäkään ole vielä häntä puhutellut.
— Juuri siksi, sanoi hän. Sillä täytyyhän yhden meistä alottaa, ja totta kai voin puhutella sisarenpoikani morsianta?
— Oh, niin pitkälle emme ole vielä tulleet, sanoin minä.
— Mitä ei olla, voidaan tulla, sanoi hän, samalla istuen mukavasti vanhaan nojatuoliin ja ojentaen säärensä. — Maltas, jahka nyt kerron koko jutun. Kun kävelin tietä eteenpäin, tulla tepsutteli hän takaani, ja minä asetuin häntä katselemaan, sillä hän talutti pientä poikaa kädestä. Tupsua en voinut nähdä koska se riippui hänen selkäpuolellaan.
— On kuin näkisin sinut, — sanoin minä, — kuinka töllistelit töllistelemistäsi, jotta silmäsi olivat maalle muljahtamaisillaan.
— Kun minun tulee jotakin katsoa, on tapani pitää silmäni auki, sanoi eno. — Mutta hän painoi silmänsä maahan, juuri niin kuin tekee, kun laskee sängynuutimensa alas, voin ajatella. Ja kun hän oli mennyt ohitseni, näin myös tupsun.
— No, kyllä sinä olet tainnut mulkoilla häntä oikein aika tavalla, sanoin minä.
— Niin tein, vastasi hän. Mutta nyt tulee itse juttu.
— No, mitä pidit hänestä? kysyin minä.
— Onhan hänellä kyllä hyvät puolensa, poikani: ensiksikään ei hän ollut kokonaan päähupussa korujen sisällä, ja toiseksi ei hän lakaissut katua hameillaan, ja nämä kaksi hyvettä merkitsevät enemmän kuin tavallisesti luullaan. Sillä kenellä on paljo pään ulkopuolella, hänellä on tavallisesti vähän päässä pidettävää, ja niillä, joilla ovat pitkät hameet, ovat enimmäkseen huonot jalat tai, mikä on vielä pahempaa, huonot kengät. Poikani, kun on kysymys naisväestä ja hevosista, on ensin tarkastettava jalkoja, sillä jos kävelimet ovat asianomaisessa kunnossa, jalkojen asento hyvä ja kengät puhtaat, silloin voit uskoa niiden omistajan ahkeruuteen, säällisyyteen ja puhtauteen.
— Luulet siis…? alotin minä.
— En luule kerrassaan mitään, keskeytti hän. Annas minun nyt ensin kertoa, mitä vielä tapahtui. Kun hän nyt kulki edelläni myllyä kohden ja minä hänen jälessään, täytyi minun todellakin sanoa itsekseni: tosiaan et näytä oikein sievältä. Keikahuttelet kyllä vähän päätäsi, mutta siitä ei vaaraa. Miksei hän vääntelisi päätään? Onhan hän naisihminen, tietääkseni. Mutta ajattelin edelleen — puhuminen? Se on sentään pääasia. Voithan puuttua viattomaan pikkupakinaan hänen kanssaan. No niin, kun hän kääntyi takaisin, asetuin selkä puuta vasten ja olin puuhailevinani tupakkavehkeineni, ja kun hän oli tullut minusta noin viiden askeleen päähän, vetäisin tulukset taskustani ja tempasin niiden mukana kasan kolikoita — ymmärrätkö, poikani? Kaikki tapahtui aivan tahallaan! — Ja niin minun groschenini kierivät pitkin jäätynyttä polkua. Nyt kumarruin maahan ja puhkuin kerrassaan kauheasti, ikäänkuin minun olisi ollut tulimaisen vaikea saada ne maasta ylös, ja kun hän näki tämän, käski hän aivan oikein pikku pojan auttamaan minua poiminnassa, ja hän itsekin auttoi, ja näetkös, sitä juuri odotinkin. Minä kiitin ja me jouduimme juttusille keskenämme ja kulimme yhtä matkaa kaupungin portille.
— No, mistä te puhuitte?
— Oh, emme juuri mistään erityisesti. Sanoin, että olin sinun enosi ja kysyin, eikö hän sinua tuntenut, sillä sinunkin oli tapana kävellä täällä joka päivä, johon hän vastasi, että "hänellä ei ollut sitä iloa". — Hän sanoi todellakin "iloa", näetkös. Sitte kysyin, eikö hän ollut nähnyt täällä nuorta miestä, jolla oli keltaisenharmaa hattu ja keltaisenharmaa päällystakki ja keltaisenharmaa tukka ja keltaisenharmaat housut. Ei, sanoi hän, mutta hän oli nähnyt vanhemman herran sellaisessa puvussa. — No, sanoin minä, se vanhempi herra on juuri sama nuori mies, josta puhuin, toisin sanoen juuri sinä. Silloin teki pieni pojannulikka hypähdyksen ja huusi: "Täti, se on sama herra, josta sinä aina sanot, että hän muistuttaa kahviin pistettyä rinkeliä". Silloin tulivat tytön kasvot tulipunaiseksi, ja minä nauroin täyttä kurkkua ja sanoin, että se olit juuri sinä.
Minäkin tulin nyt yhtä punaiseksi — sillä tuo lörpötys ei voinut olla minua harmittamatta ja sanoin enolle:
— Jos tahdoit ainoastaan tehdä siskosipojan naurettavaksi ihmisten silmissä, olisit kernaasti saanut pysyä kotona.
— No, niinpä tosiaankin olisin voinut, mutta tahdoinkin jotakin aivan toista, tahdoin näet mielelläni tietää, tahtoiko hän tulla sinulle.
— Älä hitolla! huudahdin minä. — Et suinkaan sinä koskaan ole häneltä sitä suoraan kysynyt?
— Poikani — sanoi eno ja tuprutteli savua suun täydeltä — kun minä puutun asiaan, vien sen myöskin satamaan — mutta hienosti! Kysyin häneltä siis, tiesikö hän, mikä sinä olit miehiäsi? — Ei, sanoi hän, kentiesi tohtori. — Oh, herra varjelkoon, sanoin minä, kuinka hän olisi voinut tulla siksi? — Asianajaja sitte? — Ei sitäkään. — Mutta sitä tai sitä sitte. Ja niin arvaili hän aina raatimieheen ja parturiin saakka, mutta minä pudistelin vain päätäni ja sanoin lopuksi: Ette voi arvata sitä kuitenkaan. Hän ei ole kerrassaan mitään! — Se näytti hänestä olevan hyvin vähän, ja hän arveli sentähden, että sinä kai elit rahoillasi. Niin, sanoin minä, siinä saattoi hän olla oikeassa, siihen oli sinulla nuoruudestasi saakka ollut suurin halu, mutta en juuri voinut sanoa, että olisit siltä tullut mihinkään asemaan elämässä. Nyt olit kuitenkin alkanut ajatella toista säätyä kuin missä olet elänyt. — Mitä sitte? tahtoi hän tietää. — Aviosäätyä, vastasin minä ja kysyin samassa, mitä hän ajatteli siitä asiasta. Olin ennakolta tuuminut itsekseni: jos hän vaalenee tämän kysymyksen kuultuaan, niin ei hän pidä sinusta, jos hän sitävastoin punastuu, niin pitää hän sinusta. Ja aivan oikein hän punastelihe moneen kertaan ja kumartui alas ja sai jotakin puuhattavaa pikku pojan hatun kera, ja kun hän ojensihe jälleen, kääntyi hän puoleksi minuun päin ja niijasi omituisella tavallaan, ja niin oli hän poissa! Kysymystä, jonka omasta puolestani olisin tahtonut hänelle tehdä, en ehtinyt lainkaan saada suustani.
— Joo, se mahtoi kyllä olla hauska kysymys, sen voin arvata, sanoin ja purasin harmissani piipunvarteni hammasluun poikki.
— Ei lainkaan, sanoi eno. — Ajattelin vain kysyä häneltä, osasiko hän oikein hyvin keittää kalaa, sillä silloin muuttaisin teidän luoksenne.
Ja samalla tämä vanha poika näytti niin tärkeältä ja vakavalta kuin minun kosimiseni olisi koskenut häntä enemmän kuin minua itseäni.
Mutta oli tuleva vieläkin hullumpaa. Lähimpinä päivinä, kun minä aloin voida lynkata hieman ympärinsä, en mielelläni mennyt myllylle päin, koska minusta oli hieman ilkeää näyttäytyä hänelle.
— Sinun on mentävä kerrankin jäälle, — ajattelin, — ja katseltava luistelijoita ja kelkkoja.
Sanottu ja tehty!
Tultuani lähelle kojua, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa ja punssia ja kylmää totia, suuntasin kulkuni sinne ja ennätin juuri näkemään, kuinka eno Mathias panee kahdeksan groschenin rahan tiskille ja pyytää neljällä groschenilla leivoksia ja neljällä punssia. Tuo näytti minusta hieman omituiselta, koska tiesin, että hän mieluummin joi kylmää totia kuin punssia, ja mitä leivoksiin tuli, ei hän koskaan maistanut sellaisia.
— Mitä tämä merkitsee? ajattelin. Mutta kentiesi hän tahtoo kestitä lapsia.
Eikös mitä! Huomaamatta minua, meni hän leivosvuorineen ja täysine punssipulloineen suoraapäätä eräälle kelkalle, jossa istui naishenkilö viheriä harso silmillään, ja siellä alkoi hän kumarrella, jotta ruumis aivan aaltoili, ja raapia jaloillaan jäätä, jotta pelkäsin vanhan kunnon miehen menettävän tasapainonsa. Olin juuri juoksemaisillani luo ja tarttumaisillani hänen kainaloihinsa pitääkseni häntä pystyssä, kun nainen samassa heitti harson syrjään — ja mitä saankaan nähdä? Joo, kalliin aarteeni, suloisen silmänruokani!
Seisoin päästäni pyörällä kuin olisin saanut navakan korvatillin molemmille puolille.
— Helkkarin tuhattulimainen — ajattelin — nyt ukko menee ja tärvelee koko kosintahommani.
Ja päätä pahkaa hölkkäsin minä kotiin, niin suutuksissani kuin ihminen ikinä voi olla.
Istuessani kotona ajatellen itsekseni, aukeni ovi ja eno kömpi sisään.
— Hyvää iltaa! sanoi hän. Miksi istut pimeässä? Tee tulta hitolla!
Ensi kerran elämässäni jätin vastaamatta enoni tervehdykseen. Nousin ainoastaan ja tein tulta ja näytin niin happamelta kuin suolattu silli, joka on neljätoista päivää maannut etikassa.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.
— Ei mikään! vastasin ynseästi, mutta sitte ajattelin, että hän sentään oli lihallinen enoni, ja sentähden lisäsin: en voi oikein hyvin.
— Mutta minä voin, sanoi hän ja näytti niin hilpeältä kuin vanha aasi, joka neljätoista päivää on seissyt tallissa ja syönyt pelkkiä kauroja. — Olen jälleen puhutellut häntä.
— Kernaasti minusta nähden, mumisin minä.
— Kuinka minun on se ymmärrettävä? sanoi hän ja näytti sangen juhlalliselta.
— Unelma on mennyt kuten unelma ainakin, sanoin.
— Kuinka! Etkö tahdo? kysyi hän, laski molemmat kätensä nojatuolin selustalle, pisti niiden ylitse nenänsä etunojaan ja tähysteli minua terävästi. — Ja minä kun olen alustanut asiaa niin hienosti! Minusta tosiaankin olisi sääli, jos siitä ei tulisi mitään. — Mitä? Etkö siis tahdo?
— Ei, eno, minä en tahdo. Luuletko sinä, että minä jätän kerman sinun kuorittavaksesi ja itse tyydyn pelkkään piimään? Ei, kiitos kaunis! Siitä ovat kaikki yhtä mieltä — näetkös: Amalia Schoffe, omaa sukua Weise, ja Elise von Hohenhausen, omaa sukua von Ochs, ja kaikki muut, jotka ovat kirjottaneet tällaisista asioista — että kauneinta koko avioliitossa on rakastavaisten seurustelu ennen häitä, ja tämän seurustelun viet sinä minulta, ja minä saan vain seistä katsellen, kun sinä kestitset morsiantani punssilla ja leivoksilla.
Eno sieppaa käsiinsä rouva Schoffen, omaa sukua Weise, ja rouva Hohenhausenin, heittää ne sohvannurkkaan, asettuu eteeni ja sanoo:
— Kysyn sinulta viimeisen kerran: tahdotko naida tytön vai etkö tahdo?
— En! vastasin minä.
— No — sanoi hän ja katsoi minuun kauvan niin juhlallisen näköisenä kuin olisi äsken tehnyt testamenttinsa ja nyt aikonut vain panna nimensä alle — no, en tahdo, että tyttö joutuu kärsimään minun vaikutuksestani. Otan hänet itse.
Ja niine hyvineen marssi hän ylpeästi ulos ovesta.
Joo, sepäs vasta olikin ihana hanke!
Seisoin aluksi aivan ällistyneenä, mutta sitte heittäysin sohvannurkkaan rouva Schoffen päälle ja aloin nauraa oikein hartiavoimalla.
Enoni, joka oli runsaasti kaksikymmentä vuotta vanhempi minua, luuli olevansa jotakin, johon minulla ei ollut ryhtiä.
Tahdoin nauraa uudelleen, mutta se ei ottanut luonnistuakseen, sillä sydämeni oli aika lailla hämmentynyt.
Vaikka minä pinnistinkin suupieleni mitä leveimpään irvistykseen, katkesi nauru puolitiehen, ja kun näin itseni peilissä ja näytin tyhmimmän näköiseltä maailmassa, hypähdin pystyyn ja kulin pitkin askelin huoneessa edestakaisin, löin nyrkkini pöytään ja puuskahdin itsekseni:
— Hän tekee sen! Hänessä on miestä siihen!
Kun Bütowin eukko tuli sisään, sai hän tietysti kiroja pitkät rivit, ja kun se oli suoritettu loppuun, menin klubiin ja pelasin l'hombrea. Tuumin lakkaamatta itsekseni: sitä et toki sentään voi sietää. Pelasin suurempia summia kuin koskaan, hävisin ne ja tuumin taasen ja taasen: Et toki sentään voi menettää sitä sydäntä! Sain kaksinkertaisen pietin.
Suuttuneena menin kotiin ja panin maata, mutta en voinut nukkua. Kuohuin kiukusta koko yön, sillä minun oli mahdoton olla ajattelematta suloista tyttöä — olin jo rakastunut häneen — ja tulin ajatelleeksi joulunaattoa ja sitä, etten koskaan elämässäni saisi olla mukana joulukuusta koristelemassa.
Kun sitte sanoin itsekseni: "Eteenpäin mars!" niin alkoivat kaikki epäröimiseni surista päässäni kuin mehiläisparvi, ja silmieni edessä häämötti suuri kysymysmerkki, ja kun koetin sitä selittää, merkitsi se aina: "Niin, mutta tahtooko hän tulla sinulle?"
No, siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata paremmin kuin hän itse — sen kyllä käsitin — ja kun harmaan talviaamun valo virtasi kylmään huoneeseeni ja minä tutisin vilusta kahvia keittäessäni, tuumin minä:
— Nyt on aika! Mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua!
Kutsuin Bütowin eukon sisään ja sanoin hänelle:
— Matami Bütow! Mene kauppias Bohnsackille ja osta minulle pari sellaisia hienoja keltaisia hansikkaita, jollaisia nuorten asianajajain on tapana käyttää, kun he tahtovat olla oikein soreita — mutta oikein keltaisia, muista se!
Yhdentoista korvilla pukeuduin mustaan hännystakkiini, mustiin housuihini ja kiiltokenkiini ja uusiin keltaisiin hansikkaihini, ja ennenkuin panin hatun päähäni, asetuin peilin eteen ja sanoin, tosiaankin täydellä syyllä:
— Onko tämä todellakin mahdollista! Sitäpä en olisi voinut uskoa!
Heitin vielä katseen ympäri huonettani ajatellen:
— Tällaiselta ei täällä enää kauvan näytä. Sen jälkeen tirkistelin vanhoihin tohveleihini, jotka olivat vuoteen edessä ja sanoin:
— Niin, tekin kummastutte, jos se onnistuu ja jos ennen pitkää pari pieniä sieviä tohveleita tulee tänne vieraisille.
Astuskelin nyt katua eteenpäin ja kulin eno Mathiaksen asunnon ohitse, jolloin ajattelin:
— Ensin sovinto koko maailman kanssa, kun sinulla on sellainen taival tehtävänä!
Sillä minun mielestäni tuntui kuin olisin lähtenyt viimeiselle taipaleelleni. Koputin ovelle ja astuin sisään.
Olen kyllä nähnyt paljo elämäni päivinä: olen nähnyt miehen, joka söi tulta, toisen, joka söi tappuroita ja veti ne takaisin kurkustaan kauniina silkkinauhana, mutta koskaan en ole seissyt niin hölmistyneenä kuin sinä hetkenä, jona samaisena päivänä seisoin vastatusten eno Mathiaksen kanssa.
Hän seisoi huoneessaan aivan samoissa pukimissa kuin minäkin, sillä erotuksella vain, että hänen musta hännystakkinsa oli viheriä metsästystakki ja että hänen keltaiset hansikkaansa olivat hirven nahkasta, kun minun siihen sijaan vuohennahkasta, ja että hänen valkeat viiksensä riippuivat suupieliä myöten alas oikealle ja vasemmalle kuin jääpuraat, kun minun siihen sijaan olivat vaksatut pystyyn taivasta kohden ja vivahtivat kaikenkarvaisiin väreihin.
— Eno! huudahdin minä ja samalla vieri hattuni edelläni huoneeseen.
— Poika! huusi hän vastaan. — Mitä tahdot?
— Mitäs sinä tahdot? vastasin minä.
— Minä tahdon, mitä sinä et tahdo, sanoi hän.
— Kyllähän minä tahdon, sanoin minä. — Olenhan tullut tänne näissä pukimissani sanoakseni sinulle, että olen nyt lujasti päättänyt ja pyytääkseni sinua jäämään rakkaaksi, vanhaksi enokseni.
— Soo! sanoi hän ja istuutui nojatuoliinsa, terävästi tähystellen minua. — Silloin tahdon sanoa sinulle, että aijoin tulla juuri luoksesi näissä pukimissani pelotellakseni sinua. Tunnen moiset asiat sotilasajoiltani. Pieni pelästys tempaa ihmisen pystyyn, sillä näetkös, silloin on häpeä mukana leikissä. Ja sen tahdon sanoa sinulle, poikani — lisäsi hän nousten ja laskien kätensä käsivarrelleni, — en millään muotoa tahdo olla sinun tielläsi. Tyttö on kuin luotu sinulle, ja hän on hyvä tyttö. Ja samalla hän kouristi käsivarttani vanhalla leveällä kourallaan, ja minä ajattelin: Jos hän on sellainen, niin on hän enemmän kuin hyvä.
Eno meni nyt ja kaatoi lasiin vanhaa hyvää portviiniään.
— Tule tänne, poika — sanoi hän — ja ota pieni vahvistustippa! — Kuinka olet tuuminut alkaa?
— Niin — sanoin minä — jospa vain tietäisin!
— Nosta jalkasi tähän tuolille! sanoi hän.
— Miksi niin? kysyin.
— No, eipä juuri miksikään, sanoi hän ja päästeli housunlahkeideni kantanauhat napeistaan. — Sinun on luonnollisesti alettava lankeamalla polvillesi, ja silloin nämä saattaisivat joutua kireälle.
— Sepä olisikin kaunis alku! sanoin minä.
— Mikä kuuluu asiaan, täytyy tehdä, sanoi hän. — Itse en ole koskaan koettanut tätä asiaa, mutta olen nähnyt sen kuvattuna. Mutta mitä olet aikonut sanoa? Odotas, niin tahdon sinua auttaa jälille.
Ja nyt avasi hän kiireimmittäin kaapinlaatikon, jossa säilytti vanhoja muistojaan.
Oikein! Nyt tuli sukukirja esiin! Se tapahtui ani harvoin, ja silloinkin vain iltaisin, kun kaikki oli hiljaista ja tyyntä.
Silloin pukeutui hän puhtaaseen kaulukseen ja parhaaseen pukuunsa, asetti parin kynttilöitä pöydälle, käänsi lehden toisensa jälkeen syvissä ajatuksissaan, luki kaikki värssyt ja piti kuolleiden luettelon järjestyksessä mustilla risteillä.
Seuraavana aamuna oli hän aina sangen alakuloisella tuulella, ja viime kerralla tuli hän luokseni ja sanoi:
— Tietääkseni on enää yksi ainoa elossa, nimittäin Kristian Bünger, vanhan räätäli Büngerin poika, hänen, joka asui vanhempaini taion vastapäätä. Hän lienee tullikirjurina Parchimissa, ja jos elän ja tervennä olen, menen häntä tervehtimään ensi kesänä.
— Kas tässä, sanoi hän pantuaan sukukirjan pöydälle, istu tähän ja etsi joku värssy, ja lue se sitte muistiisi! Siinä on monta, joilla voisit rukoilla itse taivaallista isäämmekin. Silloin kyllä löytynee sellainenkin, joka sopii parhaimmalle tytölle maailmassa.
— Eno, sanoin sukukirjaa selaillen, nyt tiedän mitä teen. Puhun mitä tunnen sydämessäni, ja tänään sydämeni tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä.
— No, sitäpä kelpaa kuulla, poikani, sanoi eno, ja kentiesi onkin siten paras. Mutta lähde nyt! — Seis! huusi hän, kun minä käännyin mennäkseni. — Rintapaidan nauhahan riippuu puolta kyynärää pitkältä selkää alaspäin. Kas niin, mene nyt herran nimeen! sanoi hän antaen minulle siunauksensa ja pistäen nauhan kaulahuivin alle.
Minä menin, mutta tultuani portin edustalle, ryki joku yläpuolellani, ja kun kohotin katseeni, nojasi eno Mathias ulos ikkunasta ja nyökytti ja vilkutti minua kohden, ja joka kerta kun pitkää katua alaspäin mennessäni vilkasin taakseni, nyökytteli hän siellä ja viuhtoi punaruutuisella nenäliinallaan, jotta minä aloin pelätä ihmisten keksivän, mitä meillä oli tekeillä.
Voisin nyt tässä kertoa pienen jutun, mutta sitä kyllä varon tekemästä. Niin helposti kuin romaaneissa, ei tällainen tapahdu todellisuudessa. Sadasta tekevät yhdeksänkymmentä mitä hullunkurisimpia tuhmuuksia, ja vaikkapa kaikki sata palaisivat kotia mitä onnellisimpina sulhasina, niin sittekin yhdeksänkymmentä sanoisivat itsekseen:
— Herra varjelkoon minua vasta moisesta rehkimisestä! Mutta jos niin täytyisi tapahtua vielä kerran, käyttäytyisin kyllä hieman ymmärtäväisemmin.
Ja minä sanon:
— Herra suokoon, etten enää joutuisi sellaiseen asemaan!
Puolentoista tunnin jälkeen palasin takaisin niin onnellisena kuin kukaan ihminen voi toivoa tulevansa, ja siltä mahdoin näyttääkin. Ja koska yksinäisessä poikamiehen elämässäni olen saanut tuhman tavan jutella yksikseni, niin en tyynemmin mietittyäni juuri voi panna pahakseni ihmisille, vaikkapa he, minun kulkiessani katua eteenpäin, väistyivät syrjään tieltäni ja tirkistelivät jälkeeni nähdäkseen, huidoinko yhtä innokkaasti jaloillani kuin käsillänikin.
Lähetessäni enoni asuntoa, syöksähti hän kadulle vastaani ja lankesi kaulaani, sillä hän oli puolitoista tuntia seissyt ovensa takana ja väijynyt minua, ja nyt huusi hän:
— Suu kiinni! Suu kiinni! Tiedän kaikki tyyni. Milloin saamme häitä?
Minä tyynnytin häntä:
— Mutta vaikenehan toki ainakin kadulla! Samalla tartuin hänen kyynäskoukkuunsa ja vedin hänet mukaani kotiini. Mutta päästyämme huoneeseeni, jossa Bütowin eukko parhaallaan kattoi päivällispöytää, ei hän enää voinut hillitä itseään, hänen sydämensä pelasi soloa korkeimmissa väreissä, ja kun mummo kummissaan katsoi häneen, loisti hänen silmistään vain pelkkiä valtteja. Hän viittasi peukalollaan olkansa ylitse minuun ja sanoi:
— Kas siellä, rouva Bütow, siellä seisoo hän — sisarenpoikani! Ja nyt hänkin on sulhasmies ja yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa!
Kun eukko nyt tuli ja onnitteli ja tahtoi tietää, kuka se onnellinen oli, oli minulla kylliksi tekemistä hänen suunsa tukkimisessa, ja kun eukko vihdoin oli poissa, sanoi hän katsoen suuttuneena minuun:
— Oletpas sinä teeskentelijä! Paatunut ihminen! Sinulla täytyy olla oikein musta sydän, kun niin kauvan voit salata sellaista onnea.
Minun täytyi siis istua kertomaan hänelle koko asia. Silloin tuli hän taasen ystävällisemmäksi minua kohtaan, nyökkäsi ja sanoi:
— Hyvä! Oikein hyvä!
Mutta sitte alkoi hän uudestaan pudistella päätänsä.
— Hm! Se ei käynyt aivan minun mieleni mukaan.
Ja kun olin vihdoin päättänyt kertomukseni, nousi hän ja hänen kasvonsa olivat samannäköiset kuin taivas heinänkorjuuaikaan, kun ei oikein tiedä, onko tuleva sade vai päiväpaiste. Hän pudisti päätään, ja vihdoin sanoi hän:
— Tuon olisin aivan varmaan tehnyt paljo paremmin.
Ja sitte kysyi hän:
— Minkä värssyn kohdalla sinä lankesit polvillesi?
Nyt oli minun pakko tunnustaa, etten lainkaan ollut langennut polvilleni.
— Vai niin — sanoi eno tarttuen hattuunsa — silloin toivotan sinulle maukasta ateriaa! — Olet raakkunut liian aikaisin saaliisi johdosta, poikani! Asia ei ole vielä läheskään selvillä. Jokaiseen kihlaukseen kuuluu polvistuminen, ja asia ei pidä kutiaan, ennenkuin se on vahvistettu molemmilla polvilla. Minua ainakaan ei kummastuttaisi, vaikka kaikki raukeaisi tyhjiin jo huomispäivänä Noudata neuvoani toisella kertaa!
Ja niin lähti hän.
Siitä huolimatta seurasi minulle ihana aika, niin, oikein ihana! Siitä voisin kertoa koko joukon, mutta sitäkin varon tekemästä. Suurin ilo ja syvin suru on kunkin säilytettävä omiksi hyväkseen, ja vaikka mielelläni uskon, että kaikki, jotka lukevat tämän, ovat kilttejä ja siivoja ihmisiä, niin voisi kuitenkin sattua, että joukkoon pujahtaa yksi tai toinen pilkkakirveskin ja mahdollisesti huvittelisi minun kustannuksellani, joka suurimmassa määrin harmittaisi minua.
Mutta jokaisessa piparkakussa on luonnollisesti hieman pippuria, ja luonnollisesti en minäkään jäänyt sitä ilman.
Ensin sirotti eno silloin tällöin jyväsen, mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi; että asia oli luja ja varma, ja vieraillut morsiameni kotona ja saanut siinä tilaisuudessa kalakysymyksen tyydyttävästi järjestetyksi, säästi hän höysteitään, mutta meni siihen sijaan liian syvälle siirappipulloon — aivan liian syvälle, sanon minä — sillä nyt kuvaili hän kaikille ihmisille, jotka tahtoivat kuulla häntä, onneani niin imeläksi ja suloiseksi, että piparkakkujeni ympärillä surisi pian niin paljo kärpäsiä, etten enää kauvemmin voinut sietää sitä, ja että monia hauskoja kaskuja pantiin minusta liikkeeseen, ainoastaan tehdäkseen minut naurun esineeksi. Minua pitivät ihmiset pilanaan mihin meninkin. Jokikinen nulikka irvisteli minulle viiden askeleen päässä kadulla, ja kun minä silloin kysyin, mitä ne virnistelivät, niin vastasivat kaikki ikäänkuin olisivat siitä sopineet:
— Oh, ei juuri mitään!
Kun iltaisin menin nuorenmiehenklubiini — sillä olin päättänyt, etten jättäisi tätä seuraa, ensiksikin siksi, että se sointui yhteen mielensuuntani kera, toisekseen, koska katsoin sen hyödyttävän sivistystäni — no, kun siis menin sinne, syntyi siellä aivan kauhea sipatus ja supatus, ja niin kertoivat he jutun toisensa jälkeen siitä, mitä se ja se oli sanonut ennen häitä ja mitä hän oli sanonut häiden jälkeen ja mitä lammaspaimen oli sanonut koiralleen j.n.e. Kun minä silloin tuohduin ja kysäsin, mitä he sillä kaikella tarkottivat, vastasivat he yhteen suuhun:
— Oh, herra varjelkoon, emmehän tarkottaneet niin mitään.
Jollen näistä syistä mennyt klubiin, olivat Bütowin eukolla omat piparkakkunsa valmiina, joista hän antoi minulle silmiä ja korvia myöten: pitikö sen ja sen olla niin vai pitikö sen olla niin? Eihän hän voinut tietää, kuinka minä muka nyt tahdoin kaiken olemaan, sillä vaikka hän olikin vanha mummo ja oli palvellut niin monta herraa elinpäivinään, niin ei hän ollut kauvaa palvellut ketään, joka kuului sulhassäätyyn. Minun olisi kuitenkin oltava kärsivällinen häntä kohtaan, sillä tulisihan kaikki pian olemaan toisin j.n.e., j.n.e. Ja mitä tuli pesuun ja puhtauteen, myönsi hän minun olevan aivan oikeassa siinä, ettei se ollut läheskään riittävän hyvää minun morsiamelleni, sillä mikäli hän oli kuullut, oli morsiantani kasvatettu aivan kuin prinsessaa eikä tämä ollut koskaan pistänyt sormiaan kylmään veteen, mutta hänen silmänsä olivat liian vanhat voidakseen keksiä jokaista tomuhiukkasta takissani. Ja jos morsiameni tahtoi käydä luonani, niin olihan se hänen oikeutensa — hänellä, Bütowin eukolla, ei ollut mitään sitä vastaan — eikä hänen tarvinnut kaatua hämähäkinverkkoihin katossa eikä tomukasoihin piirongin päällä eikä hänen tarvinnut taittaa jalkojaankaan siihen pieneen yksityiseen rikkaläjään, jonka hän mukavuutensa vuoksi oli lakaissut huoneen nurkkaan. Ja jos tahdoin tulta uuniin iltaisin, niin saatoinhan sanoa sen — eihän hän voinut sitä muuten tietää — ja ennen olin aina mennyt klubiin, miksi en tehnyt nyt samoin?
Nyt istuutui hän lattialle uunin eteen ja puhalsi puhaltamistaan, ja hiilet hohtivat hänen paksuille puhalluspalkeilleen, ja minä ajattelin itsekseni:
— Jumala antakoon minulle syntini aneeksi! Tiedän sangen hyvin, että hän on minun rouva Bütowini ja kristillinen kankurinleski, mutta mistä sitte tulee, että minun alituiseen täytyy ajatella niitä korkeita herrasväkiä, jotka asuvat syvällä, syvällä allamme, paikassa, jossa sanotaan olevan aivan hirvittävän kuuma? Ja miksi tulen aina, kun näen hänen puhaltavan noinikään, ajatelleeksi, että kentiesi tuossa samassa paikassa istuu kerran olento, joka puhaltaa puhaltamistaan samalla tavoin, puhaltaakseen hieman lämpöä aviolliseen onneeni?
Tästä voi jokainen nähdä, etteivät kaikki arveluttavuuteni vielä olleet voitetut. Mutta se oli tuleva vieläkin pahemmaksi, kun eräänä päivänä iltapuoleen palasin takaisin morsiameni luota.
Kun nimittäin kävelin katua eteenpäin, kuulin jo kaukaa kauheaa melua. Ihmiset pilkistelivät ulos ikkunoistaan ja erään porttikäytävän edustalle oli kerääntynyt väkijoukko, joka seisoi eteiseen tirkistellen.
Juuri kun minun piti mennä portin ohitse, pomppiloi turkkuri Obst portista ulos kuin mikäkin biljardipallo, joka on kimmahtanut vallin ylitse, ja istuttaa leveät istuinlihaksensa keskelle katuojaa.
— Kuinka on laita, naapuri? kysyy ukko Grün.
Niin, sanokoon ken voi, vastaa turkkuri. Vaimoni heitti minut kadulle.
— Miksi niin? kysyy toinen.
— Joo, sen kyllä sanon sinulle, naapuri, sanoo turkkuri kömpien katuojasta pystyyn. — Vaimoni tahtoo, mitä minä tahdon, ja sitä minä en tahdo.
Kun tämä juttu ei vähimmässäkään määrin koskenut minua, jatkoin minä matkaani ja ajattelin itsekseni:
— Sepäs oli ihmeellistä. Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa: "vaimoni tahtoo, mitä minä tahdon ja sitä minä en tahdo". — Sitäpä täytyy kysyä enolta.
Menin siis hänen luoksensa, kerroin koko jutun hänelle ja kysyin:
— Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa?
— Hm! sanoi eno ja käveli mietteissään huoneessa edestakaisin. — Vai niin, vaimo oli heittänyt miehensä kadulle, sanot sinä?
— Niin sanoi hän itse.
— Ja hän istui katuojassa.
— Niin teki hän.
— No, sanoi eno kotvan mietittyään, silloinhan kaikki on oikein; silloinhan on hänen vaimonsa ajanut hänet ulos, ja silloinhan on totta vanha sananparsi, joka sanoo: Vaimoni tahtoo olla herra talossa, ja minä myös tahdon olla herra talossa, ja minä en tahdo myöntyä vaimoni tahtoon. Mutta koska vaimo nyt oli sisällä talossa, ja mies istui ulkona katuojassa, niin silloin täytyi vaimon olla herrana talossa. En tiedä, mistä se tuli, mutta tämän keskustelun jälkeen tuntui mieleni sangen kolealta. Siltä puolelta en vielä ollut katsellut avioliittoa. — Eno — sanoin minä — tunnethan minut, ja tunnethan hänetkin. Sanos minulle nyt, kummanko meistä luulet tulevan herraksi talossa?
— Joo, sanoi hän, minusta hän ei näytä lainkaan siltä, että hän haluaisi istua ulkona katuojassa. Luullakseni hän mieluummin pysyy sisällä talossa.
— En hitolla minäkään, sanoin minä.
— No, niin hullusti ei sentään käynekään, lohdutti hän minua. Mutta luulen kyllä, että hän kyllä tulee harjottamaan sinuun nähden tuollaista "rakastettavaa, naisellista hallitusta", kuten on tapana sanoa. Joudut kyllä jokseenkin piukalle sidotuksi hänen esiliinansa nauhaan, ja kuinka pienet hänen tohveliensa kannat lienevätkin, tulevat ne kyllä jättämään näkyvät jälkensä.
— Ei mitään pelkoa, usko pois, tuumin minä. — Minä kyllä häiden jälkeen näytän hänelle, missä kaapin on seistävä.
— Älä luota siihen, sanoi eno. Etkö tunne vanhaa sananpartta:
Ennen häitä tyttö kesytä. Jälkeen niiden saat sä tyytyä. — En, se oli jotakin aivan uutta minulle — sanoin minä ja koetin näyttää siltä kuin minusta olisi tehty paavi.
— Istu nyt — sanoi hän — niin kerron sinulle opettavaisen jutun.
— Antaa hurista vaan! sanon minä. — Mutta pidä sen opetus omina hyvinäsi! Minä olen liian vanha sellaiseen.
— Ole huoletta, vastasi hän. Opetuksen tulee kyllä vaimosi antamaan sinulle, jollet seuraa minun neuvoani.
Istuin enoni viereen, ja hän alkoi kertoa seuraavaa:
— Rumpelmannshagenissa, jossa kävin ensimäiset maanmiehen oppivuoteni, asui kaksi nuorta, reipasta miestä. Yhden nimi oli Wulf ja hän oli kylänseppä, toisen nimi oli Kiwitt ja hän oli mylläri. Seppä oli nokkela mies ja ymmärsi ammattinsa, kun mylläri taasen oli tuhmajussi, mutta rahaa hänellä oli.
Muuanna hyvänä päivänä jutellaan: — Oletkos kuullut uutisia? Seppä ja mylläri kulkevat kosimassa voudin Fiinaa ja Maijaa. Sanotaan, että häät pidetään jo Martinpäivän iltana.
Ja aivan oikein. Martinpäivän iltana menivät molemmat parit naimisiin, ja vanha vouti piti oikein jyryt häät. Me herraskartanon nuoret olimme mekin kutsutut, ja muistan vielä tänään, kuinka iloisesti kaikki kävi, sillä kirjurimme Ludvig Brookmann kaatoi aamupuoleen kannun väkevää olutta päähäni ja kun minä suutuin, sanoi hän, että se oli vain leikkiä.
Häiden jälkeen oli kuten pitikin. Mutta ei kestänyt kauvan, ennen kuin alettiin hieman supatella:
— Oletko kuullut, naapuri? Myllärin vaimo lyö miestään. — Ja niin se tekikin.
Eräänä sunnuntaina iltapuoleen, kun seppä istui kapakassa ja pelasi korttia, tulee mylläri hänen luoksensa ja sanoo:
— Tiedän kyllä mitä tapahtuu illalla, tiedän kyllä.
— Mitä sitte? kysyy seppä ja nousee ja menee ulos lankonsa kera.
— Oh, älä nyt ole olevinasi, sanoo mylläri. Me molemmat olemme kyllä joutuneet kauniiseen kiipeliin.
— Jos tarkotat minun vaimoani — vastasi seppä — niin minusta on kaikki hyvä sellaisena kuin on.
— Niin, kun hän ei ole kotona, sanoo mylläri.
— Tules mukaan! sanoo seppä. Minä teurastin eilen sian, ja tiedäthän, että vaimoni pitää verimakkarasta. Nyt saat todisteen.
He menevät sepän kotiin ja kun he pääsevät sinne, huutaa seppä:
— Fiina!
Hänen vaimonsa vilkasee ulos ikkunasta ja kysyy:
— Mitä nyt?
— Fiina — sanoo seppä — ota iso makkarakuppi ja heitä se ulos ikkunasta!
— Mitä ihmettä? kysyy vaimo.
— Sinun on vain heitettävä kuppi makkaroineen kadulle — sanoo seppä.
— Heti! sanoo Fiina, ja ykskaks kimmahtavat makkarat kadulle kuten turkkuri tänä aamuna.
— Hyvä on! sanoo mestari Wulf. — Ja toimitetaan toinenkin kuppi samaa tietä!
No, se meni samaa tietä kuin ensimäinenkin, ja seppä sanoi:
— Hyvä kaikki, Fiina! Ja älä nyt pitkästy, vaikka tulisin kotiin illalla hieman myöhempään.
Hän meni myllärin kera kapakkaan jälleen. Tiellä sanoi hän myllärille:
— No, näitkös nyt?
— Kyllä, vastasi mylläri, tuo oli hyvin tehty. Kuinka olet menetellyt?
— Oh, aivan yksinkertaisesti, sanoi seppä.
— Oletko sulkenut hänet huoneeseen.
— En!
— Oletko antanut hänelle selkään?
— En, en sitäkään!
— No, mitä hittoja olet sitte tehnyt?
— Joo, sen kyllä sanon sinulle vastasi seppä. Vielä kihloissa ollessamme vaanin selville, mistä vaatekappaleestaan hän piti enimmän, ja kun pääsin tietämään, että se oli pieni kaunis punainen silkkihuivi, pidin varani, kun kerran olimme syöneet aamiaista ja pöytä oli pahasti ryvettynyt hanhenrasvaan, ja kuivasin sen hänen kauniilla huivillaan. Voit hyvin arvata, kuinka hän kävi kimppuuni! Minä sitä vastoin otin häntä vyötäröltä ja suutelin häntä ja sanoin: "Fiina, olethan minun! Mitä silloin tarvitset välittää tuollaisesta rihkamasta? Huivin kyllä voit saada uudenkin, mutta kautta sieluni et voi saada ketään, joka pitää sinusta yhtä paljo." Hän myöntyi silloin, ja kun olimme ampumajuhlassa Peterowissa, voitti hän vaasin, oikein kauniin kappaleen. Kun hän oli ehtinyt kiintyä siihen, otin eräänä hyvänä päivänä vaasin, käsittelin sitä hieman huolimattomasti ja — rauskis! — se putosi kiveen pirstaleiksi. Nyt alkoi hän itkeä, mutta minä suutelin häntä ja sanoin: "Nono, Fiina! Olihan sentään paljo parempi, että vaasi meni rikki kuin että minä olisin tehnyt niin, sillä minunhan kuitenkin täytyy ansaita leipää meille molemmille koko iäksemme." Kun sitte katkaisin kolme piitä hänen kammastaan, nauroi hän vain ja sanoi: "Toivon että ostat minulle uuden Petrowin syysmarkkinoilta." Sen teinkin, ja siitä pitäen on hän tyytyväinen kaikkeen eikä koskaan näytä hapanta naamaa. — Mutta nyt täytyy minun mennä sisälle peliä lopettamaan.
Seppä meni sisälle, mutta puolen tunnin perästä tuli kapakoitsija hänen luoksensa ja sanoi:
— Tule ulos, seppä! Mylläri Kiwitt seisoo ulkona ja näyttää aivan kauhealta.
No, seppä Wulf meni ulos ja tapasi lankonsa, joka seisoi siellä kasvot revittynä ja toinen silmä turvoksissa. Seppä tuli aivan hämilleen ja kysyi:
— Lanko Kiwitt, kuinka olet käyttäytynyt?
— Niin, voit vielä kysyä, vastasi mylläri. Se tulee vain kirotusta jutustasi.
— Kuinka niin?
— Tuumin ja tuumin vain tuhmaa juttuasi, ja niin ajattelin itsekseni, että mikä on tepsinyt yhteen siskoon, se kai tepsinee toiseenkin. Ainakaan ei ollut siitä vahinkoa, jos koetti. Menin siis kotiin. Vaimoni seisoi juuri peilin edessä ja laittautui parhaallaan nätiksi, mennäkseen kahvikekkereihin meijerirouvan luo, ja pöydällä oli hänen paras lakkinsa. No, ajattelin minä, sehän käykin aivan mainiosti. Jos nyt vain otat ja pistät sen pesuvatiin, likaiseen saippuaveteen, niin kylläpä siitä tulee kaunis! — Sanottu ja tehty, mutta hän oli mahtanut nähdä peilistä, mitä köhnystelin, ja ennenkuin olin ehtinyt varustautua puolustukseen, tarrasi hän naamatauluuni. "Maija", huusin minä, "olethan minun, ja lakin kyllä voit saada helposti takaisin." — "Niin", huusi hän "sinun olen! Ja sieluni kautta, saat kalliisti maksaa lakkini." — Ja näetkös, tällaiseksi on hän minut mukiloinut ja ryvetellyt! Kaikkeen on kirottu juttusi syypää!
— Pöllöpää! huudahti seppä. Enkö sanonut sinulle, että tuollaiset suoritin valmiiksi ennen häitä. Jälkeenpäin ei se enää käy.
— Niin kuului se juttu, poikani, sanoi eno Mathias ja nousi. — Jos nyt olet ymmärtäväinen, niin tiedät, mitä sinun on otettava varteen.
Minäkin nousin ja asetuin ikkunan ääreen, jossa annoin koko jutun kohtausten kulkea pääni lävitse. Vihdoin käännyin ja sanoin:
— Tuhma juttu, eno! Tavallisesti keksit hauskempia sellaisia.
— Niin, sanoi eno nauraen, sentähden, että tavallisesti kerron myös jutun opetuksen, mutta tällä kertaa saat sen itse keksiä.
— Et suinkaan luulottele, että ajattelen koskaan pistää morsiameni hattua pesuvatiin tai kuivata pöytää hänen silkkihuivillaan?
— Voithan koettaa, naureskeli vanha veitikka.
— No niin — sanoin minä — silloin minulle kyllä kävisi kauniisti.
Ukko seisoi vain virnistellen, ja juuri kun ajattelin itsekseni, että vanhat ihmiset ovat koko konstikkaita kappaleita, kysyi hän:
— Kuinka vanha olet oikeastaan, poikani? En ollut juuri halukas kuulemaan ijästäni puhuttavan itse sulhasaikanani, ja kun näin hänen naamastaan, että hän ainoastaan tahtoi huvitella minun kustannuksellani, vastasin minä:
— Miksi sitä kysyt?
— Oh — sanoi hän — pistipähän vain päähäni.
— Siinä tapauksessa tahdon sanoa sinulle, sanoin jokseenkin tuikealla äänellä, että marraskuun 7 päivänä täytin neljäkymmentäyksi vuotta.
— Vai niin — sanoi hän — olet siis yli neljänkymmenen.
— Niin, onko sulla mitään muistutettavaa sitä vastaan?
— Ei, kernaasti minusta nähden! Tulin vain ajatelleeksi vanhaa sananpartta: ken ei kaksikymmenvuotiaana ole kaunis, kolmikymmenvuotiaana väkevä, neljänkymmenvuotiaana viisas ja viisikymmenvuotiaana rikas — se ei konsaan kelpaa mihinkään maailmassa. Ja sinä et näytä ehtineen kovinkaan pitkälle viisaudessa nelinekymmenine vuosinesi.
— Eno Mathias! huudahdin minä ja ojentausin suoraksi. Ken minua pitää tuhmana, hän pettyy perinpohjin.
Mutta nyt juuri mahdoin näyttää sangen tuhmalta, sillä eno nauroi ja sanoi:
— Etkö kuitenkaan osaa juttuani ottaa opiksesi! — Kuules, poikani, sehän on vain vertaus. Mitä seppä teki huiville, vaasille ja kammalle, se ei sovi sinulle. Sinun on luonnollisesti keksittävä jotakin muuta. Uskallatko vielä sinun iälläsi tehdä kolme oikein hullua kepposta ennen häitä?
— Hullua kepposta? kysyin minä.
— Niin, vastasi hän.
Aloin nyt kävellä huoneessa edestakaisin, miettien asiaa.
Vihdoin pysähdyin hänen eteensä ja sanoin:
— Joo. Luulen kyllä, että voisin miettiä kokoon muutaman.
— Tee se sitte!
— Mutta luuletko, että silloin voin olla varma pääsystäni herraksi talossa?
— Kyllä, siitä olen aivan varma, poikani. — Mutta muista, hulluja kepposia, ei ilkeitä. Näetkös, jos hän silloin alkaa riidellä, silloin on sinun langettava hänen kaulaansa ja suudeltava häntä kelpolailla ja sanottava:
— Hiljaa! Hiljaa! Älä huoli siitä, vaan ainoastaan siitä sydämestä, joka kuuluu sinulle ja on iätkaiket sykkivä sinulle.
— Ja sitte, — lisäsi hän pienen äänettömyyden jälkeen, — voit kernaasti tehdä tuon pienen polvistumisen, sillä sano mitä tahdot, niin se kuitenkin kuuluu asiaan.
Otin nyt lähemmin harkitakseni asian ja tuumin vihdoin itsekseni:
— Kun enosi kerran neuvoo sinua, on sinun kai tehtävä hänen mielikseen noihin kepposiin nähden.
Ja minä teinkin ne aivan oikein.
Voisin kertoa ne kujeet, joihin ryhdyin, mutta varon sitä tekemästä. Onnettomuus ei tule kello kaulassa, ja kertomus saattaisi joutua vaimoni käsiin, ja jos hän silloin pääsee perille, että häntä on vedetty nenästä, voisi hän sanoa:
— Seis tykkänään! Se peli ei vetele. Nyt olet hutiloinut kortteinesi, ukkoseni. Nyt sekotan ne minä. — Kas niin, nyt olen minä etukädessä, ja nyt pelaan minä. Tunnusta tätä ja tätä! Noin, nyt saadaan nähdä, kuka voittaa.
Mutta monta kertaa, kun hän nyt vaimonani hyörii ja puuhailee kotona ja aina ystävällisesti myöntyy minun tahtooni, ajattelen minä itsekseni:
— Sinun pitäisi hävetä, kun olet kehdannut menetellä niin viekkaasti!
Ja äskettäin sanoin enolleni;
— Tiedätkös mitä? Minulla on hyvä halu puhua kaikki tyyni hänelle.
— Oletko hullu, poika? puuskahti eno. Jokaisen kunnon miehen täytyy silloin tällöin keksiä joku kepponen tai sanoa jotakin hauskaa, mutta hän ei saa itse kertoa niistä kenellekään, sillä silloin menettävät ne molemmat voimansa. Elätte onnellisina ja sillä hyvä!
— Niin — vastasin minä — niin sinä sanot. Mutta minusta tuntuu usein, että voisimme elää vieläkin onnellisempina, jos hänellä olisi valta.
— Poikani, sanoi eno ja pani kätensä olalleni, — kaikki onni, mikä on mahdollinen saavuttaa täällä maailmassa, ei ole koskaan tullut yhden ainoan ihmisen osalle. Tyydy siihen, mitä olet saanut. — Ja koska puhumme aviosäädystä, niin tunsitko vanhaa Jockum Smittiä? Tarkotan vanhaa Jockum Smittiä ja hänen vaimoaan, jotka molemmat elivät 80 vuoden vanhoiksi ja lopuksi haudattiin yhdessä samana kauniina sunnuntaiaamuna. — No, hän sanoi minulle kerran — sillä minä en itse ymmärrä niitä asioita — "Herra vääpeli", sanoi hän, "aviosääty on omenapuu. Sen oksilla voi istua ja poimia omenia, mutta kauneimmat ja punaisimmat omenat riippuvat latvassa, ja niitä ei voi kukaan ylettää, sillä siihen on ihminen liian lyhyt. Jos nyt joku on niin varomaton, että tahtoo keinolla millä tahansa saada nämä kauniit omenat käsiinsä, sieppaa hän seipään ja kopistelee ne maahan, mutta kolhii ne samalla piloille. Ja ne oksat, joissa parhaita omenia kasvaa, tärveltyvät samalla iskulla. Järkevä mies antaa niiden siihen sijaan täydessä rauhassa istua oksissaan ja odottaa syksymyöhään, jolloin ne itsestään putoilevat hänen syliinsä, ja silloin ne sitäpaitsi maistuvat kaikkein maukkaimmilta. — Ja sentähden, poikani, lisäsi ukko ja hänen kasvoilleen levisi samalla sangen vilpitön ilme — älä ennen aikaansa kopistele omenia puusta, vaan odota syksyyn — sinun syksysi ei ole kaukanakaan — ja kun silloin jätät vaimollesi viimeisen parhaan omenasi, kerro hänelle silloin kepposesi ennen häitä — silloin saat nähdä, että hän nauraa niille oikein makeasti."
HEVOSEN SELÄSTÄ PÄINMÄNTYYN.
Vanha kaapu lämmittää paljo paremmin kuin kaikki uusimuotiset vaatekappaleet, vanha kunniallinen nuttu näyttää paljo kauniimmalta kuin kaikki riivatun hetaleet, joissa nykypäivinä heiskutaan — ne eivät ole mitään edestä eivätkä mitään takaa — ja vanhalla saapasparilla kävelee paljo mukavammin kuin uusilla, varsinkin jos ihmistä rasittavat liikavarpaat. Ja liikavarpaita on tähän aikaan kaikilla ihmisillä; ne likistävät yhtä siellä, toista täällä.
Niin ajattelen nykyään, mutta ollessani tuollainen kaksitoistavuotias muskula, olin minä yhtä maata kuin kaikki muutkin pojat: olin kiihkeästi mieltynyt kaikkeen uuteen.
Jos olin saanut uuden lakin tai uuden jousen, silloin maleksin niiden kera ympärinsä, ikäänkuin olisimme olleet siamilaiset kaksoset, mutta sitte jätin ne oman onnensa nojaan tai hukkasin ne tai vaihdoin, sillä silloin sain aina jotakin uutta jälleen.
Ja uutuuksien havittelemisesta sain minä halun vaihtelemiseen ja vaihtamisesta ja viuhtomisesta olisi voinut koitua jotakin vielä pahempaa, jollei meidän herramme olisi katsahtanut puoleeni ja annattanut minulle hyvissä ajoin enollani pari kunnon korvapuustia.
Jokaiseen oikeaan vaihtokauppaan tarvitaan kaksi henkilöä, viisas ja tuhma.
Molemmille saattaa asia saada huonon käänteen. Viisaan vie se helposti konnankoukkuun ja tuhman kerjuusauvaan.
No, minulle puolestani viittoi tietämättäni viimeksi mainittu vähemmän ilahduttava tulevaisuus, sillä minut on aina mielellään luettu tuhmien joukkoon, ja kun luon katsauksen omaisuussuhteihini, en juuri voi sitä kieltää.
No, "olkoonpa sen laita kuinka tahansa", kuten ystäväni Gollenreiderin majatalon isännän Treptowissa on tapana sanoa — korvapuustit olin saanut, ja koska kotikaupungissani vallitsi lyypekkiläinen oikeus, niin täytyi minun pitää ne hyvänäni.
Mutta mitä tulee syyhyn, josta ne sain, on niiden laita seuraava:
Minulla oli ihmeen kaunis kaniini, sininen ja valkeapilkkuinen, jonka paras ystäväni, Fritz Risch, tahtoi saada omakseen.
Fritz Rischin ja minun oli tapana aina vaihtaa keskenämme. Olin jo häneltä saanut koko joukon harvinaisuuksia — vahinko vain, etten oikein tiennyt, mitä niillä tekisin.
Tällä kertaa tahtoi hän minulle antaa kaniinistani kahdeksan shakkinappulaa, kolme tyhjäksi puhallettua kananmunaa ja kynttiläsaksien puolikkaan, ja sitte saisin vielä kaupan päällisiksi hänen tätinsä koiran pennun, jahkahan se tekisi pentuja, joka kuitenkaan ei ollut niinkään helppoa, koska, kuten jälkeenpäin sain kuulla, koira olikin koiras eikä mikään narttu.
No, olipa toisten laita miten tahansa, niin kynttiläsaksien puolikasta en oikein saanut mahtumaan päähäni, ja minä sanoin hänelle:
— Fritz, mitä teen minä saksien puolikkaalla?
— Oh — sanoi hän — sen löysin eilen, kun kaaduin pihalle, kentiesi sinä löydät toisen puolikkaan ja myyt sitte koko sakset kahdeksasta groschenista.
No, se oli mahdollista. Mutta koska olin usein kaatunut löytämättä mitään, oli minusta asia hieman arveluttava.
Silloin sanoi hän:
— Fritz — sillä minun nimeni on myös Fritz — näetkös, minun isäni on ainoastaan seppä, kun sinun isäsi on pormestari, mikset sinä voisi löytää yhtä hyvin kuin minäkin?
No, sehän oli totta. Kauppa tehtiin ja hän lähti.
Mutta juuri kun hän meni portista minun kaniinini kera ja minä seisoin pihalla katsellen tyhjäksi puhallettuja kananmuniani ja kynttiläsaksien puolikasta, sain minä äkkiarvaamatta molemmat korvapuustini, ja kun katsoin taakseni, näin enoni, Mathias-enon, joka oli istunut omenapuun takana ja kuullut koko kaupanteon.
Mathias-eno oli vanha sotilas ja hänellä oli aina omat omituiset aatteensa. Muunmuassa hän aina ensin löi ja vasta jälestäpäin sanoi, miksi hän löi.
Hän oli ollut Unkarissa ja Puolassa ja osasi kertoa monia juttuja, mutta pahinta hänen jutuissaan oli, että niissä aina piili joku opetus, ja kun hän tuli siihen, niin silloin useinkin läiskähti uudelleen, jotta se paremmin säilyisi muistissamme.
Kun minä olin saanut korvapuustini, istuutui Mathias-eno penkille omenapuun juurelle ja sanoi:
— Poika, tiedätkös, miksi sait tämän muistiaisen?
— En, eno — vastasin minä — ethän ole vielä kertonut mitään tarinaa.
— Se tulee luonnollisesti jälkeenpäin — sanoi hän. — Muistiaisen sait vaihtamisestasi ja viuhtomisestasi, sillä tietääkseni ei isäsi tahdo saada mitään schakkijuutalaista pojastaan. Mutta tule nyt tänne, niin saat kuulla tarinan!
Palvellessani vielä unkarilaisessa ulaaniväessä oli meidän eskadroonassamme ratsumestari, pieni ja pyöreä mies, jolla oli pieni kyttyrä olkapäiden välissä. Hän oli kuin sytytetty ruuti, ja hänellä täytyi aina olla jotakin uutta. Hän oli niin täynnä oikkuja kuin aasi harmaita karvoja, ja jos hän kaatui katukäytävälle, ei hän saanut rauhaa, ennenkuin hän makasi katuojassa, ja jos hänellä tänään oli saappaat, täytyi hänellä huomenna olla puolikengät ja ylihuomenna tohvelit. Pikku herra oli kuitenkin rikas, ja ne tuhmuudet, jotka hänen hanhenaivonsa keksivät, saattoi hänen rahakukkaronsa sangen hyvin kestää, ainakin jonkun aikaa.
Mikä olikaan siis luonnollisempaa kuin että meidän epäluonnollisella pikku ratsumestarillamme aina oli ympärillään parvi nälkäisiä tovereita, jotka tarrasivat häneen kiinni kuin kaartilaisen kannukset ja imivät häntä kuin iilimadot, mutta hänen selkänsä takana nauroivat hänelle kuin lurjukset ainakin?
No, tämän arvoisan veljeskunnan muuan jäsen uskotteli hänelle nyt, että hauskinta koko maailmassa oli istua hyvin suletuissa lasivaunuissa, palvelija edessä ja toinen takana, ja sitte ajella neljällä hevosella maantietä edestakaisin.
Se oli jotakin uutta pikku ratsumestarillemme; sitä ei hän ollut vielä tehnyt, ja kuten ystäväni suutari Samckowin Rostowissa on tapana sanoa, "niinmuodoin" hankittiin lasivaunut ja hevoset, ja suurin huvi tässä maailmassa otti alkunsa, mutta pian loppunsakin, sillä kun meidän pikku västäräkkimme ratsumestari istui lasivaunuissa ja hyppeli ympärinsä ikkunasta toiseen, kuten paholainen apteekkipullossa, silloin pysähtyi kaikki kansa nauramaan, kuten olisi nähty apina.
Kolmen päivän kuluttua kävi tämä huvi jo vanhaksi, ja oli todellinen onni, että rykmentin eversti otti nuoren rouvan ja tämä sai päähänsä, että hänellä piti olla lasivaunut, edessä neljä hevosta ja palvelija edessä ja takana.
Mutta eversti ei omistanut muuta mitään kuin päivärahansa, ja hän oli istunut vuodesta vuoteen vapaahetkinään illoin laulellen kaunista, laulua:
"Päivärahat meillä liian pienet on."
Hän oli kuitenkin aina pyrkinyt parantamaan tulojaan, ja niin oli hän kolme päivää ennen häitään muutamalta unkarilaiselta kreiviltä voittanut rahvelipelissä vaunut ja kaksi hevosta, joista toinen oli äksy.
Hän meni nyt pikku ratsumestarimme luo ja kuvaili hänelle, kuinka hauskaa olisi, jos itse rupeaisi kuskiksi ja ajaisi itse, ja koska tässä olivat saapuvilla molemmat, jotka tarvittiin oikeaan vaihtokauppaan, niin kauppa päätettiin, ja armollinen rouva sai lasivaunut, palvelijoineen edessä ja takana, ja ratsumestari sai kaleissin ja äksyn konin.
Eräänä hyvänä huomenna, kun kukaan ihminen koko Peterwardeinissa ei aavistanut mitään pahaa, istuutui pikku ratsumestarimme uuteen kaleissiinsa ja ajoi äksyn koninsa puoleisen aisan suoraan everstinrouvan ikkunaan.
Nytkös nousi oikea helkkarin metakka, ja se, jonka piti olla everstin ajutantti, mutta siihen sijaan olikin everstin rouvan, tuli ulos ja kysyi ratsumestarilta, oliko itse hittolainen mennyt häneen karvoineen ja kavioineen.
— Ei — sanoi kyttyräselkä pikku ratsumestari — ei minuun, vaan kirottuihin koneihin.
Ja nytkös seurasi jupakoimista ilman päätä ja perää, ja tästä jupakoimisesta tuli kaupanhieronta ja kaupanhieronnasta vaihtokauppa, ja ajutantti oli yksi niistä teräväpäistä, jotka osaavat leikata hihnoja toisten nahasta. Kyttyräselkä pikku ratsumestarimme sai kaleissistaan ja molemmista hevosistaan päistärikön ratsuhevosen, joka, jos se olisi ollut edestä sellainen kuin oli takaa, ei olisi jättänyt mitään toivomisen varaa.
Tämän päistärikön tunsin minä muuten sangen hyvin, sillä minä olin vuotta aikaisemmin noutanut sen remonttihevosten mukana Bukovinasta, ja joskin pikku ratsumestarin molemmissa vaunuhevosissa oli istunut yksi äksy piru, niin istui tässä päistärikössä varmaan kymmenen tulta leiskuvaa ja tulta syövää pirua, ja ratsastusradalla kimmahteli se ilmassa hiekkasäkkeineen ja kaikkine neljine kavioineen yhtaikaa. Itse isä Jumalakaan ei olisi sitä voinut käyttää muuhun kuin antaa sen seistä tallissa, syödä kauroja ja potkia tallirenkejä.
No niin! Tämän samaisen päistärikön ostaa nyt pieni kyttyräselkä ratsumestarimme, ja eräänä hyvänä päivänä istuutuu hän sen selkään ja ratsastaa pitkin katuja Peterwardeinista ulos kentälle, ja kymmenen pahaa henkeä seuraavat mukana päistärikön sisällä, mutta uinailevat. Päistärikkö juosta hölkkäsee tietä eteenpäin yhtä tyynesti kuin kirjuri Bloch'in vanha musta tamma.
Kyttyräselkä ratsumestarimme ratsastaa eikä ajattele mitään. Silloin kävelee vastaan muuan metsästäjä koirineen, ja pikku ratsumestarimme mietiskelee juuri sitä, miksi metsästäjä kulki täällä, ja miksi koira kulki täällä ja miksi metsästäjä kulki koiran kera ja koira metsästäjän kera, ja hän syventyy lähemmin näihin merkillisiin seikkoihin, ja kun hän on onnellisesti päässyt niistä selville, hierovat päistärikön kymmenen pahaa henkeä silmiään ja heräävät ja yhtäkkiä makaa pikku ratsumestarimme ojassa.
— Ja tästä, poikaseni — sanoi Mathia-seno minulle — tästä…
— Nyt, ajattelin minä, nyt tulee kirottu opetus, ja samalla kyyristäysin.
— Ei — sanoi hän — ei vielä! Tarina ei ole vielä lopussa. — Tästä, poikaseni, on saanut alkunsa arvotus: Milloin tulevat vuori ja laakso yhteen? Ja vastaus kuuluu näin: Kun kyttyräselkä putoaa ojaan.
Riivattu päistärikkö hyppeli nyt lakkaamatta sen paikan ympäri, missä ratsumestari makasi potkien. Se kelvoton elukka korskui ja hirnui, ja kymmenen pahaa henkeä sen sisällä nostivat hännän pystyyn.
Pikku ratsumestarimme kokosi nyt luunsa niin hyvin kun voi ja kömpi ylös ojasta ja puuskui suutuksissaan pelkkää tulta ja liekkejä.
Hän tempasi pyssyn metsästäjältä ja huusi, kuten kalkkunakukko sanoi kastemadolle, kun tämä sätkytteli kukon nenällä:
— Odota vain, lurjus! Me emme ole vielä selvittäneet laskujamme keskenämme.
Hän tahtoi päätä pahkaa ampua hevosen kuoliaaksi.
Mutta metsästäjä tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä säästämään elukkaa. Sehän oli järjetön elukka, tuumi hän, eikä sillä ollut parempaa ymmärrystä.
Ja kun pikku ratsumestarimme kirosi ja vannoi, ettei hän sietänyt nähdä päistärikköä silmiensä edessä, niin vannoi metsästäjä kolmeen kertaan, että hän pääsisi siitä, sillä hän tahtoi ottaa hevosen mukaansa ja antaa siitä metsäkoiransa, ja siihen vaihtokauppaan ratsumestari lopulta suostui.
Niin päätettiin nyt tämäkin kauppa.
Uutuudenhimossaan ja vaihtohalussaan oli ratsumestari siis päässyt jo koiraan saakka. Mutta hän oli menevä vielä pitemmälle.
Pikku ratsumestarimme ymmärsi metsästyksestä jokseenkin yhtä paljo kuin lehmä sunnuntaista, mutta ruskeapilkkuisen koiran tähden tuli hänestä suuri metsämies, hän ryömi jättiläiskokoiseen saapaspariin, ampua paukutteli kaksipiippuisella pyssyllään koko aamun linnan vieressä, ampuipa molemmilla piipuilla hattunsa reunuksenkin lävitse koko eskadroonan edessä, joka nauroi täyttä kurkkua, minkä jälkeen hän, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, lähti peltopyitä ampumaan.
No, minä olin silloin jo vääpeli ja sellaisena olin kuin eskadroonan äiti. Minun käsissäni olivat rahat ja minä saatoin auttaa herroja etumaksuilla, kun he olivat pulassa, jonka tähden he monta kertaa ottivat minut mukaan metsästysretkille. Minä olin siksi tuhma, että raahustin mukana, vaikken siitä saanut muuta kuin väsyneet jalat.
No, pikku ratsumestarimme ja minä lähdimme sentähden yhteen matkaan, ja siksi viisas minä olin, että aina annoin hänen mennä kolme askelta edeltäpäin, sillä ajattelin noinikään: minun pohkeeni ja mitä niiden yläpuolella on eivät ole samaa maata kuin hänen hatunreunuksensa.
Pikku ratsumestarimme huuteli koiraansa ja vihelteli sille, houkutteli sitä, antoi sille selkään, tempoi sitä korvista ja antoi sen etsiä otuksia ja noutaa saaliin ja temppuili sen kera kaikin ajateltavin tavoin, niin että oikea enkelikin koiraksi olisi lopulta menettänyt kärsivällisyytensä ja ymmärryksensä.
Koiran pää menikin niin sekaisin, että se juoksi, kun sen olisi pitänyt seistä ja seisoi, kun sen olisi pitänyt juosta, ja ratsumestari ampui alinomaa ohitse, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja koira sai aina syyn niskoilleen. Lopulta suuttui pikku Nimrodimme niin silmittömästi, että hän tahtoi ampua koiran, kuten ennen oli tahtonut ampua hevosen.
Minun kävi sääliksi eläintä, ja minä sanoin:
— Herra ratsumestari, — sanoin minä, — koira on vielä nuori, se ei ole riittävästi harjaantunut. Antakaa se minulle, niin annan minä siitä tämän piipun. Näettekös, siihen on maalattu kuuluisa Griwitzin kaupunki Meklenburgissa. Tämä täällä vasemmalla esittää kirkontornia ja tämä kukkula oikealla on viinimäki.
Mutta hänellä nyt oli suuri kokoelma piipunkoppia — sen tiesin — ja muutamiin niistä oli maalattu Wien ja Ofen ja Triest — enkä tiedä mitä kaikkia kaupunkeja — mutta Griwitziä ei hänellä vielä ollut, ja sentähden oli se uutta hänelle ja me vaihdoimme.
Lähdimme nyt kotia kohden, hänen polttaessaan uudella piipullaan.
Mutta kun me menimme Peterwardeinin portista sisään, aloin minä tuntea taipumusta pieneen leikinlaskuun ja sanoin:
— Herra ratsumestari, tiedättekö millä oikeastaan poltatte?
Hän katsoi minuun ällistyneenä ja sanoi:
— Piipulla.
— Ei, sanoin minä, vaan vaunuilla, joita vetää neljä hevosta ja joissa on palvelija edessä ja takana.
Ja minä valaisin hänelle koko vaihtokaupan, niin että hän sai oikein kuvastella itseään tyhmyytensä jättiläispeilissä.
Silloin otti hän lasivaunut neline hevosineen ja kaleissin äksyine hevosineen ja päistärikön kymmenine pahoine henkineen ja nuoren koiran ja piipun kopan Griwitzineen ja iski koko kimpun kiveen huudahtaen:
— Helvettiin koko roska!
Ja niin jatkoi hän entistä elämäänsä, kunnes hänellä muutamana hyvänä päivänä ei ollut jälellä edes pahanpäiväistä rihkamaa lyötäväksi murskaksi. Koko hänen onnettomuutensa johtui uutuuksien himosta ja hänen vaihtamisestaan ja viuhtomisestaan.
Näin sanoen nousi äitini veli, Mathias-eno, ja kun minä taasen kyyristyin odottaen opetusta, sanoi hän:
— Ei, tällä kertaa annan jäädä silleen. Mutta katsele tarkoin tätä rihkamaa, jonka sait kauniista kaniinistasi, ja mitä tulee täti Rümplerin mäyräkoiran pentuun, niin muista sananlaskua: Susi syö jälelle jääneen.
Näin sanoen lähti hän puutarhasta.
Seisoin nyt siinä ja katselin ihanuuksiani ja älysin, että olin ollut suuri nauta. Siitä hetkestä lähtien en ole enää vaihtanut mitään, mutta halu "saada aina jotakin uutta", se istui nahoissani — kauvan. Monta tuhmuutta ja harmia on ryöminyt ulos siitä munasta.
Nyt — luullakseni — on se lopussa. Nyt puristavat minua uudet saappaat, nyt on uusi takki aina kireä, nyt kiusaavat minua uudet kasvot.
Niin, nyt tahtoisin taasen istua vanhan omenapuun alla ja uudelleen kuulla vanhat jutut.
Nyt tahtoisin, että Mathias-eno antaisi minulle vielä kerran muistomarjan, sillä nyt voisin paremmin ottaa sen opikseni.