KARAMAZOVIN VELJEKSET I
Kirj.
F. M. Dostojevski
Suomentanut
V. K. Trast
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1. p. ilm. v. 1927.
Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.
(Johanneksen evankeliumi 12:24.)
SISÄLLYS:
Tekijän esipuhe
ENSIMMÄINEN OSA
Ensimmäinen kirja: Erään perheen historia
1. Fjodor Pavlovitš Karamazov 2. Ensimmäinen poika toimitettiin pois 3. Toinen avioliitto ja toiset lapset 4. Kolmas poika Aljoša 5. Luostarin vanhimmat
Toinen kirja: Sopimaton kokous
1. Tultiin luostariin 2. Vanha narri 3. Uskovaiset eukot 4. Heikkouskoinen rouva 5. Niin tapahtuu, tapahtuu! 6. Miksi sellainen ihminen elää! 7. Kiipijä-seminaarilainen 8. Skandaali
Kolmas kirja: Hekumoitsijat
1. Palvelijainhuoneessa
2. Lizaveta Smerjaštšaja
3. Palavan sydämen tunnustus. Runon muodossa.
4. Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina.
5. Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä».
6. Smerdjakov
7. Kiista
8. Konjakin ääressä
9. Hekumoitsijat
10. Molemmat yhdessä
11. Vielä yhdeltä meni maine
TOINEN OSA
Neljäs kirja: Mullerruksia
1. Isä Ferapont 2. Isän luona 3. Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa 4. Hohlakovien luona 5. Mullerrus vierashuoneessa 6. Mullerrus tuvassa 7. Ja raittiissa ilmassa
Viides kirja: Pro ja contra
1. Kihlaus
2. Smerdjakov kitaran kera
3. Veljekset tutustuvat
4. Kapina
5. Suur-inkvisiittori
6. Vielä sangen epäselvää toistaiseksi
7. »Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella»
Kuudes kirja: Venäläinen munkki
1. Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa
2. Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman
elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei
Fjodorovitš Karamazov. Elämäkerrallisia tietoja.
a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä
b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä
c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta
hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.
d) Salaperäinen vieras
3. Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia
e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään
f) Yhtä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko
herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi
g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten
kanssa
h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti
i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma
KOLMAS OSA
Seitsemäs kirja: Aljoša
1. Ruumiin haju 2. Sellainen hetki. 3. Sipuli. 4. Galilean Kaanaa
Tekijän esipuhe
Alkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää olen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia sankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan suuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia kysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on merkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä huomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on tullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen elämänsä tapahtumien tarkasteluun?
Viimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen voin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä jos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei Fjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni aavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta epäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita on niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on olemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista vaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka lienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali. Mutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin antavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista sisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa tapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?
Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa ovat siitä irtautuneet…
Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?
Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt, ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet, kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta. Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot. Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe. Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.
Ja nyt asiaan.
ENSIMMÄINEN OSA
Ensimmäinen kirja
Erään perheen historia
1.
Fjodor Pavlovitš Karamazov
Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme. Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.
Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin, Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin, varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö, jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen, jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään. Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön, joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin, että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi, sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen, vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.
Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset. Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa, viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se, joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna, kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle, miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. — »Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat. Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt. Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää, että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.
2.
Ensimmäinen poika toimitettiin pois
On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli. Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi, että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa (eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan), niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla, tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen, että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua. Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais- ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin, sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä, ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan, huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen, varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan, varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.
Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa, alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka) tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi, niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi, epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön. Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena. Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää, mistä he ovat peräisin.
3.
Toinen avioliitto ja toiset lapset
Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa. Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, — niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän, mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas, aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi», kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan. Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori, synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle, puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin. Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen, muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa. Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi, ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan, kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa», elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»
Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä, minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat, kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse kulki kertomassa ympäri kaupunkia.
Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin, »heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua. Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti. Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e. Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon. Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin saapui luoksemme itse tekijäkin.
Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin, tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja. Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän», puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten — mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin…
Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa, veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.
Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä, joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen kanteenkin isäänsä vastaan.
Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin: tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen koko elämänsä ajaksi.
4.
Kolmas poika Aljoša
Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan, että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle, niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden, että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä, että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä, »aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä, jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen… ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin, sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit, mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas, joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti (»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»), mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa…
Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua, ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä. Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota. Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan, vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista, jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.
Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia, mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle, jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa — tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa, jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on tästä mieluisaa.»
Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä. Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä. Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen. Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin…
Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä. Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin, juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä, nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori. Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi, vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama. Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun» haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin. Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta. Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.
Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen. Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.
Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen vaikutuksen.
— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm… kas vain, minne mielesi tekee, hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta ja juopuneen kavaluutta: — Hm… minäpä aavistinkin, että sinä päädyt johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No, mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä, niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa… Hm… Tiedätkö; eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni… Minä olin siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla, varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No, täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän… Hm… Sinä siis haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden totta, uskotko, minä rakastan sinua… Muuten tämä sopii hyvin: saat rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan? Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen, yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta, ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen, kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan? Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää, sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka rivo mies minä olen!…
— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti katsoen isäänsä.
— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä, ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa… vaikkakaan sinuun aivan kuin enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut, pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan, että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua, minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!…
Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä ja herkkätunteinen.
5.
Luostarinvanhimmat
Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen, intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska, punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin, solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta. Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei, vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun lausui: »En usko ennenkuin näen.»
Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.» Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken' asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista, jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä, jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan munkin…
Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima, mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana, tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa, mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia, joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin, staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään, ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat, ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö, joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta», jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa. Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä, eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa. Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin. Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana, sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan, ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta, minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella. Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.
Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava, että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko Zosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt puheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja hartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän oli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita, näkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi, että saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan tuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä hän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja hän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan tuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut sanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut, että ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa, mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä, että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen, ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa oli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja kadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti, vaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia luostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista, suuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo oli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat koko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat suorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan, joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten parantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan päin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen, sillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän kunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi hänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri puolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin luo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen ulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän oli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa hänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat maahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen rahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen kaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman synnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö tai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi, että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa, jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan mielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä luostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä, palava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen sydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo vanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin pyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se voima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä, ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia, ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili Aljošan sydän.
Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut. Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin, ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin, että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa, niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen käsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen tärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla tavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa. Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.
Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi. Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon, ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi luostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti ja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan ollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli, että tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta koska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime aikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti, niin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut isänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä kaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän aikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin ajatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina, vapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä kevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan. Hänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska hänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu heidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään ja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin, otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta. Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen sisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina ei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden vuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia päättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut minut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen Aljošalle.
Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista — sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi, vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa, äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo uskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle jotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin mietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän edellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että hän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut. Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa hillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily. »Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.
Toinen kirja
Sopimaton kokous
1.
Tultiin luostariin
Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu. Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen, vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä. Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon, mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui, houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton: kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää. Aljoša ja hän olivat ystäviä.
Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi. Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta, ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.
Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa, ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä miltei kiukuksi.
— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa… Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin puhuisi itsekseen.
Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies, jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan matkamiehistämme.
Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi…
— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet pitkään aikaan.
— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä… metsätietä.
Menkäämme! Sallitteko… minä itsekin… minä itse… Tänne tänne…
He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä. Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen silmissään oli jotakin mulkoilevaa.
— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, — huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään kanssamme.
— Minä olin, olin, jo olin… Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja näpähdytti ilmassa sormiaan.
— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.
— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus… Luostarin kunnia ja kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.
Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:
— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.
— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti… Entä te, Pjotr Aleksandrovitš, tuletteko tekin?
— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut, jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor Pavlovitš…
— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!
— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko, että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.
— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman luo, — vastasi munkki.
— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.
— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette… — lausui munkki epäröiden.
— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.
— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.
— Semmoista te vain tiedättekin… Miksi hän olisi von Sohnin näköinen?
Oletteko itse nähnyt von Sohnin?
— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta, niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.
— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla yhtä maata teidän kanssanne… Katsokaa, millainen mies hän on, — kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan oikeitten ihmisten luo!
Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy, josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta. Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.
»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja roskaa!» välähti hänen päässään.
— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš.
— Aita edessä ja portti kiinni!
Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä, joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.
— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.
— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle. Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov, odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.
— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita…
— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin, ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille sen!
— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan, — huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan, millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!
Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin niitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi. Kukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin. Pikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja yksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli istutettu kukkia.
— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana? Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.
— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa hetkinen, minä ilmoitan tulonne!
— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta. Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov vielä kerran kuiskata.
— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne, — huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te saatte minut hämmästymään!
Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.
»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean riitelemään… en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen», välähti hänen päässään.
2.
Vanha narri
He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin, joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi, sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri, leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät. Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten vallan alainen ja riippuvainen.
Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi. Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut — kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš, joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät toteutuvan.
Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat, paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla, nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista, mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs, taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa itseään, joskus tahtomattaankin.
Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet, jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.
»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu», ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.
Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.
— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan, pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat »pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten kohteliaisuutta…
— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää hillitä itseään.
— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! — huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo, sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa: semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja, ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa», sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»… »Ja viisaastihan minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn. Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten, sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua nokalle…! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!
— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.
Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.
— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš, ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat, teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne, oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa: »Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin risti-isänä.
— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte? — sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä itseään.
— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään. Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin luo väittelemään Jumalasta…
Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa, jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin» henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin, jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa, synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä, vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin. Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna. Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).
— Antakaa minulle anteeksi… — alkoi Miusov puhua kääntyen luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se, että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa… En tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä, että saavun hänen seurassaan…
Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään jo poistua huoneesta.
— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui taas sohvalleen.
— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! — huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen mukaisesti, millainen vastaus on.
— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko, olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.
— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan! Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea… luonnolliseen olotilaani asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät, jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne: »ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin», — tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan! Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä periäkseni iankaikkisen elämän?
Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin liikutettu.
Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:
— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!
— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?
— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se, joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin. Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha… Nouskaa toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös valheellisia eleitä…
— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. — Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä, loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää, vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte, suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa valheen poika, sekin riittää. Mutta… te olette enkelini… on lupa toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä, se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden, että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei, kunnialliset isät?
— Ei ole totta, — sanoi vanhus.
— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.
— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu, on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!
— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään kanssanne!
— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin, koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!
Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi Miusovia.
— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties todellakin olen joskus puhunut… mutta en teille. Minulle itselleni on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta, että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota päiväjumalanpalveluksessa… Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa… asunut pitkät ajat Venäjällä… Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa… enkä aiokaan lukea… Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?… Me söimme silloin päivällistä…
— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! — härnäili Fjodor Pavlovitš.
— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain kajoatte.
Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa, vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te, älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.
Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin pysähdytti hänet kammion ovella.
— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina? Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti, kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö… kymmeneksi minuutiksi.
3.
Uskovaiset eukot
Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä, miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo, niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti. Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta, tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät, enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä »klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua) hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan messukasukalla.
Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin käytetty vanhuksen luona.
— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista, joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.
— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru. Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.
— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen uteliaasti.
— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä, mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä. Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut, mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille, ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja tänään tulin luoksenne.
— Mitä sinä murehdit?
— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa, isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas, eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt. Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni: päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani, Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin: kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan, lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä näkisikään kerrassaan mitään!
— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon. Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke, sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta. Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!
Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas luotuina. Hän huokasi syvään.
— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa». Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška, nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!» Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä, kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti, missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni, huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole, enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!…
Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.
— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä. Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?
— Aleksei, isäkulta.
— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?
— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!
— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene miehesi luo, äiti, mene jo tänään!
— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni! Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat! — alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.
— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä, Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!… Armas ystävämme, onko se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?
— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle? Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.
— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija…
Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin, mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.
— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?
— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.
— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.
Vanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä polvillaan.
— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi, niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?» Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus…
— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.
— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.
— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut sairastella, murhe on tullut mieleen.
— Oletko kaukaa?
— Viidensadan virstan päästä täältä.
— Oletko puhunut siitä ripissä?
— Olen, kolmasti olen puhunut.
— Onko päästetty herranehtoolliselle?
— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.
— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi. Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera, loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi, millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto. Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin sinä jo olet Jumalan oma… Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä, olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit. Mene äläkä pelkää.
Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.
— Vysegorjesta olen, rakkaani.
— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen kanssa. Mitä tahdot?
— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin, että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta, toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?
— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.
— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa, anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle on annettava.
— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?
— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.
— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa. Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi, rakkaani!
Hän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.
4.
Heikkouskoinen rouva
Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän hänet innostuneesti vastaan.
— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota liikuttavaa kohtausta… — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän kansaa!
— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?
— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne. Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan, panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä, tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.
— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?
— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön, katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan, ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!
Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti äkkiä nauramaan…
— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.
— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään asian… Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise tekeytyi arvokkaan näköiseksi.
— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan välttämättömästi tulisitte.
— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua… Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä hyvin huolestunut ilme.
— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja… kaikkien noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään. — Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen… mutta sitä varten hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä… miksi? Sitä en tietysti tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen, teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin…
— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša ollen yhä ymmällä.
— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!… Jo yksistään kärsimystensä takia… Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa… se kaikki on kauheata, kauheata!
— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.
— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! — huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.
— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.
— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.
Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa, joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia, t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.
— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän »terveeksitekemistä».
— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä. Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas ja tiedän, että päiväni ovat luetut.
— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.
— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt, tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset, kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.
— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi, kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan, niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä kärsin… — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani kätensä ristiin vanhuksen edessä.
— Mistä te erikoisesti kärsitte?
— Kärsin… epäuskosta…
— Ette usko Jumalaan?
— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta! Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija! Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua, mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen asti… Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko elämäni aikana… Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne… Oi, hyvä Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.
— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.
— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.
— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan. No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi, mekaanisesti, mitään ajattelematta… Miten, miten tuon voi todistaa? Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa, miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä kestää. Se on kauheata, kauheata!
— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi — se on mahdollista.
— Kuinka? Millä tavoin?
— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.
— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita haavoja…
— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin teettekin jonkin hyvän työn.
— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys! Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en kykene ketään rakastamaan!
Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa vanhusta uhmailevan päättävästi.
— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»
— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko tässä jouduttava epätoivoon?
— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.
— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!
—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä. Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta, kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki. Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät. Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä, ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin, että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä, ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi, että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.
Rouva itki.
— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä touhukkaasti.
— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte Alekseille?
Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan, vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan. Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse. Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki, että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin että vanhus ei malttanut olla sanomatta:
— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?
Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:
— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa, jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan… Kun hän lähtee juoksemaan, niin hän lankeaa…
Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta, ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.
— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään arvoinen… ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo käydä näin naurettavan ihmisen luona.
— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.
5.
Niin tapahtuu, tapahtuu!
Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš, jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen. Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:
— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen, vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette antanut älynne loistaa heille.
— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.
— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.
Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan. Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.
— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, — lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta, joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä kysymyksestä kokonaisen kirjan…
— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan Fjodorovitšia.
— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät kirkon erottamisen valtiosta.
— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? — kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.
Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään salaista ajatusta.
— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen, toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.
— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi, harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.
— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.
— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»…
— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! — keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus…
Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš, joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi, luostarinvanhimman puoleen kääntyen:
— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.
— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!
— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko nyt esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.
— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta kuitenkin jokseenkin pian… — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja silmää räpäyttämättä.
— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.
— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä. Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate…
— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, — keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan Fjodorovitš.
— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.
— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä vilkkainta mielenkiintoa.
— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää, eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi, sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy, vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, — kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.
— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.
— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.
— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.