KARAMAZOVIN VELJEKSET II

Romaani

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomentanut

V. K. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1. p. ilm. v. 1927.

SISÄLLYS:

KOLMAS OSA JATKUU

Kahdeksas kirja: Mitja

1. Kuzjma Samsonov 2. Ljagavyi 3. Kultakaivos 4. Pimeässä 5. Äkillinen ratkaisu 6. Itse olen tulossa 7. Entinen ja kiistämätön 8. Houre

Yhdeksäs kirja: Valmistava tutkinta

1. Virkamies Perhotinin menestyksen alku
2. Hälytys
3. Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.
4. Toinen koettelemus
5. Kolmas koettelemus
6. Prokuraattori sai Mitjan kiinni
7. Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin
8. Todistajain kertomus. Lapsukainen
9. Mitja vietiin pois

NELJÄS OSA

Kymmenes kirja: Pojat

1. Kolja Krasotkin 2. Lapsiparvi 3. Koulupoika 4. Žutška 5. Iljušan vuoteen ääressä 6. Varhainen kehitys

Yhdestoista kirja: Veli Ivan Fjodorovitš

1. Grušenjkan luona
2. Kipeä jalka
3. Reuhtova lapsi
4. Hymni ja salaisuus
5. Et sinä, et sinä
6. Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa
7. Toinen käynti Smerdjakovin luona
8. Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona
9. Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen
10. »Hän sen sanoi!»

Kahdestoista kirja: Tuomiovirhe

1. Kovan onnen päivä
2. Vaarallisia todistajia
3. Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä
4. Onni hymyilee Mitjalle
5. Äkkiarvaamaton katastrofi
6. Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.
7. Historiallinen katsaus
8. Tutkielma Smerdjakovista
9. Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko Prokuraattorin
puheen loppu.
10. Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä
11. Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.
12. Eikä murhaakaan tapahtunut
13. Avionrikkoja ajatuksissa
14. Talonpojat olivat miehiä puolestaan

EPILOGI

1. Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi 2. Hetken ajaksi valhe muuttuu totuudeksi 3. Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.

KOLMAS OSA JATKUU

Kahdeksas kirja

Mitja

1.

Kuzjma Samsonov

Dmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli »käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti muistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä mitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren ahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli ollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin voinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša ei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä veli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan ravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään hänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti häärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen pelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi tunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka hänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin näkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin ja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein välttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän historiasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin äkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.

Vaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti ja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin kerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on, että Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta oli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai väkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan ainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi silloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka itsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta poikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä voinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen ahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi vihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä Grušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Oikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan kahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä on sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä, että Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt) Grušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että vanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän johtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen. Siksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko Grušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä, että hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi hänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin niin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka odotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä — näinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka aivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä. Kuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä kirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä viettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli Grušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen, mutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja hyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti sen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko säädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän naisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle itselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan. Sulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa, hän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi kohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli näytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta sangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja täynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa ei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin paluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli jälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin jonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta tullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut Mitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa. Näin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen tahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor Pavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen kuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki Grušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta, hetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen ikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja vie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman kauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee siellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan incognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä eikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen elämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä (»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki ja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä liejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa, samoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan vapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois tästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki lähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.

Mutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, onnellisen ratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin, mutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene pois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen hänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin… mutta silloin… Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi, ei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen puolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä aikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta valmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun varalta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset. Mutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen, mutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?

Nimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie minut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot, rahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin monen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat Fjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja, mutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi viedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla eikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi Grušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta kärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny tässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan ainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä kaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös hänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli tavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen konna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän silloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää, niin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli otettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on kaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei ollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»

Menen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että hän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä ne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään, sillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa, — sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa nuo jossakin olevat varat, ollakseen oikeutettu ne ottamaan, hänen oli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle — muuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo aloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa koko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo kolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja ennen kaikkea. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli hänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä hetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää sitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä tapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen Katerina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa helpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään tuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja ryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin, että minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten silmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla olisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat sekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä elämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen Mitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi aivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili…

Omituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei enää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä saattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa köyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi, että saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin itsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita, jotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat vain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja, mutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan. Mitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti sen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen kaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän ensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri tämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat ja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta. Hän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan luo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä »suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa liikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili ainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse Samsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen kannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän ei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan sitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt oli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan, että Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla ja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole panematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa itsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin Grušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen, että ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor Pavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen luulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa morsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian karkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin huomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä olevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla säälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu hänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin samassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös aivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen: he kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella tavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa Grušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan elämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei kuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä tärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt ei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää häntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille, että hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan niin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin ennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä oli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan huolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän muun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt valmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä katumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei Grušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo vaaraton ukko.

Keskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin taloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan. Tämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja siihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat Samsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha sisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi hänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä lapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta talon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen asumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä tunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta alhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta hengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria loistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan, pitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja seinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja katoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä. Kaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas ukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä olevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar, tukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä laatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen jalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta nojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä kerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen myös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin» tulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja oli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma Kuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää, eikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei ole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen kieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän varalta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti selvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta, joka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle. Vähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin ja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti hänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan mittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja saksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli pitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat isän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden, että olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka luonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi. Poikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän viimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös jonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja odotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli kaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista kynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan oven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa. Kun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta syltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja lähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla. Mitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat hansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää aikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa Fjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä arvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että hänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa hämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet kasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva makkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle sohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen nojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa sohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti alkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen mitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli tullut vaivaamaan.

— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään viimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.

Mitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten hän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti, eleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt äärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa, ja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko Samsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa kaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.

— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta äitini perinnön… sillä koko kaupunki juoruaa tästä… koska täällä kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi… Ja sitäpaitsi on voinut tulla tiedoksi myös Grušenjkan… anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan kautta… kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena Aleksandrovnan… — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen, että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš, Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut? Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly… tuntee teidätkin… mainitsi teitä mitä mairittelevimmin… takertui Mitja toistamiseen puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään, hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa… »sillä eivät kaikki tiet ole tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi». Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen, Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!…» Niin että minä, Mitja, silloin tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista, mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain kolmetuhatta… Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta… Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan notaarille taikka miten vain tarvitaan… Sanalla sanoen, minä olen valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan kaikki… ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna… Te antaisitte minulle nuo kolmetuhatta… sillä kukapa muu on teidän veroisenne rahamies tässä kaupungissa… ja sillä te pelastaisitte minut… sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa varten, voi sanoa… sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš! Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme kohtaloa ja kaksi arpaa… Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta te ymmärrätte… minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että te olette ymmärtänyt… Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo tänään, siinä se!»

Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja lohduttomimmalla äänenpainolla:

— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.

Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.

— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te arvelette?

— Suokaa anteeksi…

Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.

— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, — lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia, siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies, jonka puoleen voisitte kääntyä…

— Herra Jumala, kuka se on!… Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma
Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.

— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona, Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties syntyy hänen kanssaan kaupat…

— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että Samsonovinkin pää nytkähti.

— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.

— Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.

— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän luoksenne aavistus… Siis tuon papin luo!

— Ei kestä kiittää.

— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne.
En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma
Kuzjmitš, v-venäläinen mies!

— Jaa-hah.

Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on väsynyt»… välähti hänen mielessään.

— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte, että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen ryhti!) osoitti tälle tielle, niin… niin tietysti voitto on varma. Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?» Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies, jolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut muotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että hän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen »suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen »tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja, — en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan, muuten…

Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin, joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä. Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.

2.

Ljagavyi

Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello, joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla. Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa, minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko »suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville, sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen hän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä pitivätkin häntä omana ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana. Saatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan kyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja tuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä päivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja möi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain läsnäollessa».

Huomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi teen niin.

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut, jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi on kenties kuljetettava tänne… tämän asian loppuunsuorittamista varten»… näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen »suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista. Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli häntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä hevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen näköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi asunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin; nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan, pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä, oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän oli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi, sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi. Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä. Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo, ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse matkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä pään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi seisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on hyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata kotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja vartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti, mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista, heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin, kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— On juonut koko päivän, — lausui vartija.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!

— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi uudelleen.

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui heti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! — lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan. Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»… Mitja levitti käsiään ja suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan… Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä, että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä ollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle Fjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada tietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija lähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä, kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha, käytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja ovesta juoksee sisälle Grušenjka… Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui, koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset kasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja musta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja katseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä hänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka. Pääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka oli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen edessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo vetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa. Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin, mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen hän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja… miten epärehellistä onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa tiehensä, oi, se on hullutusta!»

Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin. Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin… mitä silloin? — huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän. Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä meni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja puuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen tavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön, mutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen henkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen jälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.

Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua. Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena. Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen, oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs… minä… te olette luultavasti kuullut täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa kauppaa metsiköstä…

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja rauhallisesti.

— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa.
Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne… Te olette kirjoittanut
Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne… — puhui Mitja
läähättäen.

— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne. Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää… muuten… muuten minä en ymmärrä mitään!

— Sinä olet värjäri!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille tarjous… edullinen tarjous… sangen edullinen… nimenomaan metsikköä koskeva.

Talonpoika siveli arvokkaasti partaansa.

— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä olet konna!

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä viekkaasti silmiään.

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään… »No, mies on humalassa, niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon, — mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka… Voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!…»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään, mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko; kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan, ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta. Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus, mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä, ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin, hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman» suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän veitsen tavoin.

3.

Kultakaivos

Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään» ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo… jollei hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa. Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!» välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä. Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä hänen ihanteensa on sortunut. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen) antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden, hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi. Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta, johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta. Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen, ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan. »Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja, tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee, osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava, kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja. He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään tuhansia… Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin, sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista; mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?» Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain mukaan, kunnes, kunnes… Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti, sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa, pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa» oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta. Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän, ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä, että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin »miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa, jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi. Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja. Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana, kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa, jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden, muuta ei mitään»… Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti ovikelloa.

Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua, kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle ja ilmoitti odottaneensa häntä…

— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut varma siitä, että te tänään tulette.

— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen hitaasti, — mutta… minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi… kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan ainoastaan itseni takia…

— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš, tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?), tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut, ette voinut; tämä on matematiikkaa.

— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun esittää…

— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden. Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?

— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.

— Viime yönä, ja ajatelkaahan…

— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa…

— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä… Oi uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.

— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma, jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla… ja se, mitä minä teiltä odotan… Olen tullut, hyvä rouva…

— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti, kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?

— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! — huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan. — Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani täpärällä, minulla on hirveän kiire!… — huudahti hysteerisesti Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen voivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut epätoivoissani… äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain esittää…

— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin, sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on toteltava minua!

Mitja ihan ponnahti taas paikaltaan.

— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut. Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta, pistolilta… Ikuinen kiitollisuuteni…

— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja hymysuin Mitjan innostusta.

— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja esitän teille suunnitelman, joka…

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri Fjodorovitš?

— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.

— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies, joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.

— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.

— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten Turgenjev sanoi.

— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti lupasitte minulle lainata…

— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän…

— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä rouva, — ja kenties lähden sinne… tuohon kaivokseen… ja tulen vielä kerran puhumaan kanssanne tästä… montakin kertaa… mutta nyt nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti… Oi, ne päästäisivät minut vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään… se on näettekö, minulla ei ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan…

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö, oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.

— Lähden, hyvä rouva, sitten… Minä lähden minne tahdotte, hyvä rouva… mutta nyt…

— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita, ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin kiireissään.

»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti, ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta… oi, se on gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin puhelias…»

— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä minä etsin!

Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.

— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.

Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella. Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.

— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas juhlallisesti paikalleen.

— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu… enkä tiedä, kuinka kiittäisin… tuollaisista tunteista, mutta… jospa te tietäisitte, kuinka kallista aikani nyt on!… Se rahasumma, jota niin hartaasti odotan teidän jalomielisyydeltänne… Oi, rouva, jos te kerran olette niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa… minkä te muuten olette jo kauan sitten tietänyt… että minä rakastan täällä erästä olentoa… Minä olen pettänyt Katjan… Katerina Ivanovnan, tahdoin sanoa… Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista… erästä naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja sentähden nyt nuo kolmetuhatta…

— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut naiskysymys ja tulee uusi nainen…

— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä… — sanoi Dmitri
Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.

— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš. Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut, on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen: »Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden, jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera muisto nykyisen sensuurin tähden… Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?

— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen, mitä niin jalomielisesti…

— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita… millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi, sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni Siperiasta iloitaksenne kanssani…

— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä noutamaan?

— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?

— Lupaamianne kolmeatuhatta… jotka te niin jalomielisesti…

— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, — lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa. Mitja tyrmistyi…

— Kuinkas te… äsken juuri… te sanoitte… te lausuitte senkin, että ne ovat aivan kuin taskussani…

— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista… Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan kaivosta.

— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš älyttömästi.

— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole. Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi. Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia: kaivos, kaivos ja kaivos!…

— Voi, perhana soikoon!… — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin nyrkillään pöytään.

— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle vierashuonetta.

Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta, kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä, tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen tähän paikkaan ja mitä hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan, mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi rinnastaan, »siitä paikasta rintaa», häpeän, jota hän siinä kantoi ja joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli ollut vähällä kaataa tämän nurin.

— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti, hurjimus!

— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka
Mitja hyvin oli huomannut eilen.

— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.

— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?

— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla… Mutta mikä siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?

— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? — lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse saatoin hänet sinne.

— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.

— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?

— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma
Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.

— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.

— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli lähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja alkoi huutaa täyttä kurkkua.

— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan jalkoihin:

— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?

— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan…

— Hän tuli takaisin!…

— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!

— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän, missä hän on!…

Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.

— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden käsiään yhteen.

4.

Pimeässä

»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen, se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»… Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan tarvitse… ettei syntyisi pienintäkään hälinää… ne ilmaisevat ja ilmiantavat heti… Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»- Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan. »Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat. »Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei tuulen henkäystäkään.

»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt. »Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua… kun en vain sattuisi rykäisemään tai aivastamaan…»

Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen. »Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä, »ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa, jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja. Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään; äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut, meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi silmänräpäyksessä varjoon.

»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän muuten katsoisi pimeään?… Siis kärsimättömyys jäytää häntä…» Mitja hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja katseli kiihkeästi.

»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.

»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa, onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen. Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen. Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään: kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin: kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti, käänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.

»Yksin!» päätti Mitja.

— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin näytän!…

»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.

— Mutta missä?… Ovenko luona? Avaan heti…

Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä. Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin, koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat isän?»

»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä vihaa 'kasvoillansa juuri sillä hetkellä'. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en jaksa hillitä itseäni…»

Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.

* * * * *

»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»: juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš. Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa, josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa», jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä, hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia »näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti, että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen; vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä, vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää vastaan… Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli. Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin käsin hänen jalkaansa.

Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!

— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti, mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä. Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli. Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen; Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt »saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti, vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka siitä nyt saa selvän… Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin… Kun satuit tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan. Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan, ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi, muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja »Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui poistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun hän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä olemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden. Juostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti: Mitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle heti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen ennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan kotona».

— Missä hän sitten on, Prohor? — kysyi Mitja äkkiä pysähtyen.

— Äsken lähti matkaan, noin pari tuntia sitten, Timotein kanssa,
Mokrojeen.

— Miksi? — huudahti Mitja.

— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä lähettivät hevosetkin…

Mitja jätti hänet ja syöksyi kuin mielipuoli sisälle Fenjan luo.

5.

Äkillinen ratkaisu

Fenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä makuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet ovensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi hän raivoissaan.

Molemmat naiset alkoivat vikistä.

— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki, en salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. — Hän meni Mokrojeen upseerin luo.

— Minkä upseerin luo? — ärjyi Mitja.

— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi vuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä nopeasti.

Dmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen kurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä, mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki, kaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku piirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä hetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai eikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan juostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja kädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua, ja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun suurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta Mitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan varrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa pyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli jäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen tilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli mielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin minuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.

Hän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin pelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo upseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut Grušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten kirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu aivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli saapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli voinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden hän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti, kun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen edessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella pelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.

Mutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja ystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan unohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut ja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan suorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja puolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään, alkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin kysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman totuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia yksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin rientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle. Hän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun, Rakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa, miten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle semmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti muistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan terveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti puna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä uteliaisuutensa seurauksia:

— Miten teidän kätenne, Dmitri Fjodorovitš, ovatkaan ylt'yleensä veriset!

— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti käsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas äänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo parikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi, mutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen uusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili miettiväisesti.

— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen käsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein lähin olento nyt hänen surussaan.

Mitja katsahti taas käsiinsä.

— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein, — tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu! Mutta… Fenja… täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan kuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja peloittavan näköinen, mutta… huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko lentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli… Sinä et ymmärrä, Fenja, mikä aita se on, no, ei se mitään… samantekevää, huomenna kuulet ja ymmärrät kaiken… mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan poistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni… rakastit minua tunnin, niinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia… Hänhän nimitti minua aina Mitenjkaksi, muistatko?

Näin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä hänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan ja päällekarkaustaan.

Täsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui sisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän äsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr Iljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin lähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja tapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa virkamies huudahti:

— Herra Jumala! Mikä teidän on?

— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja toin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš, pyydän, pian.

Pjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä tukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui se mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä tuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään aivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen, virkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi myöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat käsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään oikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli niitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät Pjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että silloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli kaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis». Itse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti, »oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa, vaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen, mutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin, aivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä kuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin omituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan jopa iloinenkin.»

— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr Iljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin veristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!

Hän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen. Nähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan kulmiaan.

— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi nopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti taskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä samalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin ainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua, vaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen. Mitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.

— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua… pyyhkiäkseni…

— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä annan siitä vettä.

— Pesulaite? Se on hyvä… mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt päättää, mihin hän panisi omat rahansa.

— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.

— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä… Ei, näettekö, tämä kaikki on roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään. — Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne… sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen… eikä aikaakaan, aikaakaan ole hituistakaan…

Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen virkamiehelle.

— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö teillä ole pienempää?

— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi Pjotr Iljitšiin.

— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan, minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän eteiseen.

— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin, aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša, — kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan terveisiä ja että hän tulee kohta itse… Ja kuulehan: varustakoot hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen… Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, — kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa, strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria, no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen… Ja kuule: etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata, karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin kolmellasadalla ruplalla… No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla. Ja muista, Miša, jos sinä Miša… Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.

— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä levottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän toimittaa asian väärin.

— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun jo olin suudella sinua asian toimittamisesta… jos toimitat oikein, niin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata… Samppanjaa, se on pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia, sekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he tietävät, miten silloin oli.

— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. — Minä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät panisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte… Antakaa tänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa! — Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa, sillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät selällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli rahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin, suu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä siitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.

— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. —
Pankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne… Kas niin, menkäämme.
Ottakaahan takki yltänne.

Ja hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: —
Katsokaa, takkinnekin on veressä!

— Ei se… ole takki. Vain vähän tässä hihan luona… Se on vain tässä, missä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona liinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti omituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.

— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun kanssa, — mutisi hän.

Alettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli siitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti saippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin muisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan paremmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä enemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli rohkealuontoinen.

— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne, kas tästä: ohimoilta, korvan luota… Tässä paidassako te lähdettekin? Mihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.

— Niin, veressä on, — huomautti Mitja katsellen paidan hihankäännettä.

— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.

— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs… — jatkoi Mitja edelleen yhtä luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy takin alta… Näettekö!

— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? — lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette piessyt… tai ehkäpä olette tappanut?

— Roskaa! — lausui Mitja.

— Miten niin?

— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken torilla kuoliaaksi erään ämmän.

— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?

— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin, nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.

— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän… Oletteko tappanut jonkun?

— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa. Erottiin ystävinä. Eräs hölmö… hän antoi minulle anteeksi… nyt on jo varmasti antanut anteeksi… Jos olisi noussut, niin ei olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen kanssa… niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon alikapteenin kanssa… Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia juopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa — mihin niin paljon?

— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli puhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole tarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne minä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.

— Pöydälle panitte… itse… tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti, teille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne. Omituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta, mutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?

— Ehkäpä kolme, — naurahti Mitja työntäen rahat housujen sivutaskuun.

— Te pudotatte ne tuolla tavoin. Onko teillä kultakaivos, vai mitä?

— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti naurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö teille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo rahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva Hohlakovin?

— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin antanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr Iljitš katsoen epäilevästi.

— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos kohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää hänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä itse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö? Tiedustakaahan.

— Minä en tunne teidän suhteitanne… kun te kerran puhutte noin vakuuttavasti, niin hän siis on antanut… Mutta te pistitte rahat kouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan… Mutta mihin te nyt olette menossa?

— Mokrojeen.

— Mokrojeen? Nythän on yö!

— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja äkkiä.

— Kuinka ei mikään? Tuolla lailla tuhannet käsissä, eikö olisi mikään?

— En minä puhu tuhansista. Hiiteen tuhannet! Minä puhun naisen luonnosta…

»Herkkäuskoinen hän on,
petollinen, paheellinen.»

Minä olen samaa mieltä kuin Odysseus.

— En ymmärrä teitä!

— Olenko humalassa vai?

— Ette humalassa, mutta vielä pahempaa.

— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa, ja riittää, riittää jo…

— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?

— Lataan pistolin.

Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.

— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana ja uteliaana hänen toimiaan.

— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?

— Minkä tähden sitä olisi katseltava?

— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä, millainen se on… Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle nyt palanen paperia.

— Tässä on paperipala.

— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä. Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.

— Nyt menemme, — sanoi hän.

— Minne menemme? Ei, odottakaahan… Kenties te tahdotte lähettää sen aivoihinne, luodin nimittäin… — lausui Pjotr Iljitš levottomana.

— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se.
Minä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa… Rakas
Pjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?

— Miten väistyä?

— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä.
Ja niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä!
Ja sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä…

— Mutta te?

— Riittää, menkäämme.

— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen), etteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?

— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru on lopussa!

— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin syystä teistä pitänyt… siksipä nyt olenkin levoton.

— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä, villi-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä! Ahaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.

Miša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja ilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat pulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja sieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen kymmenruplasen Mišalle.

— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on sitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne, mitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni pyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun? Pudotatte siitä!

— Kuule, hyvä mies, mennäänkö Mokrojeen yhdessä?

— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun tekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan juonut kanssasi, mitä?

— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne lähdössä.

— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa.
Tahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?

— Anna.

Mitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti.
Selvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

»Rankaisen itseäni koko elämäni tähden, koko elämäni rankaisen!»

— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui paperin luettuaan Pjotr Iljitš.