Produced by Juha Kiuru

MUISTELMIA KUOLLEESTA TALOSTA

Kirj.

F. M. Dostojevski

Venäjän kielestä suomentanut A. F. H.

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1888.

SISÄLTÖ:

Johdanto.
I. Kuollut talo.
II. Ensimäisiä vaikutuksia.
III. Ensimäisiä vaikutuksia.
IV. Ensimäisiä vaikutuksia.
V. Ensimäinen kuukausi.
VI. Ensimäinen kuukausi.
VII. Uusia tuttavia. — Petrow.
VIII. Lujaluontoisia ihmisiä. — Lukaa.
IX. Isai Fomitsh. — Sauna. — Baklushinin kertomus.
X. Joulu.
XI. Näytelmä.
XII. Sairashuone.
XIII. Jatkoa.
XIV. Jatkoa.
XV. Kesäaika.
XVI. Vankilan eläimet.
XVII. Vaatimus.
XVIII. Toverit.
XIX. Karkaus.
XX. Vapaaksi pääseminen.

Johdanto.

Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien ja läpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja, joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteen henkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen. Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla — toinen kaupungissa, toinen hautausmaalla — ja vivahtavat enemmän Moskovan ympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangen riittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempia virkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestä huolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilman mitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojen vahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassa aatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia tai Venäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaat palkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suuret tulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotka osaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaan pysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaan kauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaa ratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tänne tulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmen vuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekä ivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaan virallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asua onnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita ja vieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin. Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä. Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottoman paljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittain viidestoistakin jyvä… Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osata käyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.

Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyy haihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri Petrowitsh Goräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjällä aatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsa murhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nyt lainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena ja rauhallisena siirtolaisena K:n kaupungissa. Hän kuului oikeastaan lähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hän hankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissa tavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. He opettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinen elämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisi mitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshin erään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen Iwan Iwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikasta tytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa 30:sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomioni puoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielä nuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen ja kivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen. Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin ja kuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisi annettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuuden perille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkin siihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaista epämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minä kysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikow vietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessa Iwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi; että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, luki paljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensä sangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivan varmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovin arveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoitti hänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkin kirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljon sukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, mutta tiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa oli katkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hän vahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa, tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsa ensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanut rikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa). Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitä surkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoin kaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustunteja antaakseen.

Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään en tiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa. Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihin hänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasi hän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänä velvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeata kysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivat sellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä. Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaan Iwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksi luokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhua hänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoi ladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuun vihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minä oikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuin jommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; oli jotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttua pistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinä tyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, erään porvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taas äpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. Aleksanteri Petrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kun minä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisin tavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille, hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimme istumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisi epäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, että hän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minua vihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?" Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän oli vaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat, kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hän halunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sen tarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisesti silmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minä vähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla ja aikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina, ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihin ahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitä ottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimein sanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni oli pudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältä vaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen — piiloutua mahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan, etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis ei liene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvin ajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasin niissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti? Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?

Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi. Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitsli oli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edes kertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkein unohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättä tuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitä hänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut? Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen ja vaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja. Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsa mukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannut kuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan oli hän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmän tyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietää hänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynyt pitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hän voinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoi karsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tuli hänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaan puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hän opettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin ja rupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsä rakastamaan.

Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän. Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä tai harjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisen paksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijän itsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshin kymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakin juttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita oli pistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuin jonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan ja tulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa. Mutta vankeusajan muistelmat — "Kuvaelmat kuolleesta talosta" — kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivan mitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekä perikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti. Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noista muistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.

I.

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus katseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa kasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin vartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja niiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta sekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen taivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan toista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla kehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat kaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa viereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä linnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja portti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet vartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä ulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa ihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat nämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo, elämä — aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta nurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin leveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne olivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen perällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu kellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti tasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen mukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat lukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä jotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät jouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit välttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia ajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin uteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan. Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen lukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne kaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin päivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä olevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli vielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun kuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta vuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin kerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa kaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka muistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti hän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona. Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi tovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan myöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän suureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle miehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen hänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten kyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin miehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin… Niin, tässä paikassa sai oppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne koko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin. Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu talikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En ymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta. Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani. Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä. Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä tuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä … niin, ihminen on sitkeähenkinen! Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen paras tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä — se oli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat määräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä tässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka kuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli muukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki olivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien mukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi ollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat siviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli kokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä, jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet poltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja kahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin siirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. — Oli myöskin sotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea vapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien ruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he saivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan linjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen vankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää lyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa sanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentään kokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka suurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin "erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihen rikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä tienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä kahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olette täällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille. Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä paitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys ja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa on tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä, kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä. Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla joulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen tarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän kummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä semmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla vähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella hirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko kymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se ollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä ja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä vuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma kertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä asioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat olla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja huolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä laisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina vaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä huomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu tavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan satunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja järömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan ihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he usein jonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs pahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada väkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan viekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän pojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut hänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä oli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan siitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet eivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat todellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan täydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja kirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä olisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista päättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä; turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että kirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole mikään vika. — Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen mukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas harmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa toinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs vehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä nauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannut harmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku oli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri lailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla taas poikkipuolin.

Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisen ominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin, omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muiden ylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja. Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamatta muutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikki halveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista, helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttä väkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä. Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Usein muuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Oli muutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten, voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkein taudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoa ja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta, kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia: elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Mutta vankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaan uskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita, vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tuli sellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneet tavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihin mitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, usein korkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat he oitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollut kylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohta huomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällä voinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautui vallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäin katsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka oli huomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitun pakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä, jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään! Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallista nöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemme hukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet elää vapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." — "Et totellut vanhempiasi, nyt saat totella rummun lyöntiä." — "Et taipunut hyvään, nyt saat kokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinä opetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaa tarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnusti sydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittia toveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei ole venäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puolelta olisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. He haukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen oli täällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niin paljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä, aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidat vankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämä väestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana ja turmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaa tahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.

"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi", sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut, kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikään akka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistä murhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä, jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään, karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin; itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkoja kunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivät turhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti, olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, ei kuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden, mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäen siitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkin varovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton ja päättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiin jostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaa aika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunut vahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnä rangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidät pelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiä vastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaa katsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkein katsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessa päässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänen menetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaan vihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänen ylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies, joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaan suurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti; hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikin joutunut oikeuden käsiin.

Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynesti ja vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti ja välinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muuten aina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansa oikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävän englantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivat vankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiin usein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat; mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan on päättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassa alituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saada häviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisia sijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinä katselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tällä kertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppu käsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensa ja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselle upseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin. Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänen vihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen ja rauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonka yli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiota ansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisen puuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpia rangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkun vähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpä voipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.

Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannut näissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisia ahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveli olevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen on tietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja väärää häveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näiden perikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niiden salaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollut mahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, joka todistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut, ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisi selitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niiden filosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, ettei vankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaan rankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoilta aikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyö ainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurinta kevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisa sellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämän mehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoo sitten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon muka katumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, joka nousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensä olevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jo kärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseään puhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisi miltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoista huolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia, joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidetty kieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauan kuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minä kertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmista murhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapsellisen iloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja. Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika. Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetellut häntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntä raharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuli ilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille, että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämän kuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänen poikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen koko pituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumis makasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää oli leikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaaja asettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsa ja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan, jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimman mielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaan huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eivät halveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollut puhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä. Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsa rotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, ettei kuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinen tunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinen puute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys, tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minä puolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Mutta hänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsä yksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niin selvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.

Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, ota kiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!…"

Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat, rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidän huulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemme on masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.

Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki teki tehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taas vankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vanki tekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisi vankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuo kehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotka olivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat omin neuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää? Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia, joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilman oikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaan turmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassa jokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakosta olikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivän kuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi. Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettava vankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavat kulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimatta muuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaan ei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseita oli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä, ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua. Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muilta jonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä oli suutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiä ja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä ja samalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa. Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, ja senpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty, kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänen taskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitä tuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, mutta etenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahta makeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivat ankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha ja tupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taas oli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensa niinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojen omistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiä tarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, ja joskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinka koeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaan tuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyi vankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinen omaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi. Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseet hankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita oli tunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan, vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.

Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimet olivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksi ainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia, ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaisten esineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Mutta vankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa. Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakin varten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaan toisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstä maksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestyksellä koronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeiset kapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahoja suunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineita määräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoisti siihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuin liinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vanki saattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissä kaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittä puheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo ja ilmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavarat otettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitään ilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa ei ollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantin takasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisi odottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, että hän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hän välisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi.

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla. Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun kapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne eivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen vanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän minulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki minun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka myyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä kaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen. Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei olekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta viinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä tavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana. Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli kiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan luonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän ikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa oli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä, hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli joutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut. Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei voinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen. Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän pelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle peräti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies. Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin akka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa salakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun kuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynä siihen, ettei viina loppunut vankilasta…

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut vankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan almuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka kauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta "onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja vehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin tukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan ankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos kaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja kukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä ensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni jälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli äiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen ja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran ennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden tutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin minäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen jäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui tyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki nyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti jälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herran nimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä otin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa säilytin minä kauan aikaa.

II.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynyt elävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoa himmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneet tai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisen kokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.

Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä, tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkin luonnollista.

Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässä elämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää, tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänyt mielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäin arvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein joka askeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia ja erinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaa vankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden ja rupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyä kesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.

Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta — omituista kyllä — että vankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olin luullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaasti vankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivät jotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työn raskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikä lakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepin käskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaa enemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskentelee järjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuin pakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntä työtä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiin rangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisi vapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksista jo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisesti hyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkin vangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä; sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä, tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta jos häntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseen ja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaa paikasta toiseen ja sitten päinvastoin, — luulenpa, että hän murtuisi muutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edes ja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta. Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi ja olisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseen tarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä, alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä, niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, että se on pakonalaista.

Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitään käsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oli ruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishillä särkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivat ruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat ja survoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian ja väkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut olla työttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä teki ehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivät ja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kun vaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseen paitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kun ei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapauden menettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessä asuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaan tulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, ja minä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.

Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, ettei sellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voi mitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli moni tilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meillä puolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla oli rahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivat vangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meillä yhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapa peloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeista saanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikki riittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettua koko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunien tarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa. Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä ja se oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinä löytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suuresti välittäneet.

Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillä äsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisena päivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivat renkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitä kannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivat tehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivat yhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujen alla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaan kiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.

Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustalla ilmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutin jälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiin heräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangit vuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeen vaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä ja rypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taas alkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilma syöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroina koko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivat vuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensä sekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakin kasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jota sanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jota vastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien ja laattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin veden noutaminen kahteen ämpäriin — aamulla peseytymistä, päivällä juomista varten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:

— Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laiha ja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja, sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen ja punakannäköistä miestä; — odota!

— Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi! Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei ole vähääkään hienon miehen tapaista.

Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies oli tarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaista vapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvin halveksivasti.

— Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen — onpas vaan paisunut vangin leivästä!

— Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.

— Lintu kuin lintu!

— Mikä lintu?

— Semmoinen vaan lintu.

— Mimmoinen semmoinen?

— Sanalla sanoen, semmoinen.

— Mimmoinen?

Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastausta ja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpa todellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen meno uutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, että kaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitä näyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyi tuskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisella tavalla vankilan tapoja.

Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, että muut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätä vastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, oli todistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikä lintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa, koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse, ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, ja sanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:

— Kaakkuri!…

Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotus oli vangin kekseliäisyyden palkkana.

— Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa, huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.

Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.

— Mitä kiljutte! huusivat heille muut.

— Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.

— Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. — Meillä on uljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…

— Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.

— No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissa järjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassa erityisellä lavalla.

— Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!

— Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessä juoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliä yllensä…

Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiin keräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangit tungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaan leivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muiden vankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidän hallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamista vasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.

Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässä ja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä oli kaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin. Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkin hiljakseen jossain nurkassa.

— Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuori vanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.

— No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltu nostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomilla ikenillään.

— Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikein totta.

— Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.

Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenään kaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensa edessä säilyttää arvokkaisuuttaan.

— Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; — minä, veliseni, pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.

— Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.

— Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta … kyllä sinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet… Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänellä oli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, joka sittemmin hirtti itsensä…

— Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana, liikanimeltä Grishka — pimeä kapakka. Tiedän.

— Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.

— Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinulle koko joukon todistajia…

— Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?

— Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyy vielä, kuka!

— Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; ken lie yrittänyt, se maassa makaa.

— Benderin rutto!

— Tarttukoon sinuun Siperjan surma!

— Vieköön sinut turkkilaisen miekka!

Ja riita alkoi.

— No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. — Eivät osanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täällä leipää suuhunsa…

Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Se osaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaan poikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelusta olisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itse olisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaa kaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehet riitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiin harjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovin kiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävät toisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikki se näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vasten maininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinut alussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinka sitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaa haukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä kuin näyttelijälle.

Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täällä karsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toiset sitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minulla oli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, ja hankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetun arkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomia liinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun ja hankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minulle sittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemasta kapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitä aprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkä minä voinut häneen suuttuakaan.

Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, että minä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat he käytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin, jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaan ruokaa, jos tahtoisin syödä omaani… Luonnollista on, että he ottivat minulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmasti lainaamaan.

Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.

Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikka heitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaan tunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätyn ennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivät meitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivat meitä lankeemuksemme tähden.

— Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hän nuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.

He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltä salata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollut yhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaasti auttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmisten luottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).

Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista. Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovasti puolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset (puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja, loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineet mitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepä maksoivat heille samalla mitalla.

Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuin saavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmat heistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.

Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistä oli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja. Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistä katkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli sama isän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh; harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsh oli. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä ja laiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä ja tarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikein karttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisen luonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseen tuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oli harvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niin tarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovin lapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitä varkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuosta paheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarina jalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi ja lähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinen naapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisen ryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen ja oli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukauden kuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilman mitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinasta julkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen on häpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräykset rauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänet kuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen. Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaan rangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksi Siperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että oli menetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakin tienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakien mukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinut arvostella rikostaan oikealta kannalta.

— Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittää häntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.

Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensä tähden.

Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän oli nikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikki nämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä, lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsi hän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmän tyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissa kuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.

Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettuja sotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri ja jotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööri luki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.

Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se oli matala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytetty kaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- ja maalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskenteli maalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja teki pähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.

Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssa vankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.

— Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoi hän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen on selvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan ja toiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina tai sotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon, että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkin vaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllin kehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistä paratiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensi luokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät he toisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitää omaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Siellä ei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolen on hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin on se edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heille ei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka on sotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taas oikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaat lapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elää yhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestä maljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus: liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettava saappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa. Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.

Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltä jotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomus ei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.

Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksen alaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi (sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoa voimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sen tähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengen yli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankeja piti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen ja suurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikki ilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollen hillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, ja jos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuin olen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa. Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän oli kokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hän Tresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kun Tresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänen kanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa oli eräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäin hyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.

— Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hän vangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinen talonpoika.

— Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajan kuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni ja näinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasi tulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koira paranisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, jos kuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…

Ja niin kuolikin Tresorka.

Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata. Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampia vuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, että hän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkin heikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuoden kuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kun kaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytytti vahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti. Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön. Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle. Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iski syrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hän sairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkään eriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.

Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi — — — Minä sanoin jäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupa palata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangit alkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivät työtä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiin työskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret, mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin se työ, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti. Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.

Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensin paikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaa kyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinut sitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän. Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.

Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikki eivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaan erikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaan kaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa. Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin he katsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahti meidän seuraamme.

— Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinen vanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänen kasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin oli huomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsa sangen hullunkurisen näköiseksi.

— No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset! lisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; — leipää-suolaa! Ottakaa vastaan vierastanne!

— Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.

— Tampovalaisiakos?

— Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehen luo, pyydä häneltä!

— Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?

— Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!

— Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.

— Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. — Viinakauppa on edullista.

— No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.

— Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.

— Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuin mekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti ei hän ollut sanonut sanaakaan.

— Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä on arvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisesti meihin.

— Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. —
Haluttaako?

— Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! — Hän tuli pöydän ääreen.

— Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetä tahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.

— Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän ei huolinut vastata kysymykseeni.

— Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan — sallittehan minun saada kalatsiakin?

Kalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä ja myöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänelle joka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.

— Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; — moskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat, viimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?

Tämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiin muutamia kalatseja.

— Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsä ansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut… Ei aikaakaan, niin on kahdeksansilmäinen täällä.

— Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?

— Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.

— Saapipahan sitte selkäänsä…

— Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.

— Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa. Kun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminen ja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea. Ihmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntä hillitsevät.

— Millä tavoin?

— Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödä häntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänet puolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.

— Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?

— Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauhean väkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavana päivänä herää hän aivan terveenä.

— Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekin tuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät he katselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?

— Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisia teille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. He tahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vielä kokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikin puolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihin oloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksia teen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syö omaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaan me emme saa.

Sen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutaman minuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.

III.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Niinpian kuin M—tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) oli lähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.

Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oli arkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimatta ankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan, huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli aina saapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoen mistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsitykseni vankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittää tämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivät minusta arvoituksilta.

Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työ oli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olen maininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisasti rahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jo tyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hän veltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollut rahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Mutta vaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät sen onnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin oli rahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysi ne äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpä hän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmiten joutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa. Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino. Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle… En voi olla sanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkin varsinaisesta aineestani.

Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensi hetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollut laisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotain niin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelin hänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaiset rypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niin hyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tänne suurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyä kääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinoja saadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muiden intoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itse sanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat he sen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollut varakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja meni lujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan "kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaa elänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivo ihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein "uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänen väitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtä kaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseen vakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitä seurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinka tarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaan kunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakin vanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivat kehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekä tavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia ja kovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hän olikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkin riitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, ei kuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti ja iloisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kenties erehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurusta voitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkun aivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä, että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistä kunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntä ukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoin ymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Mutta huolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan, piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta. Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kello kolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istui uunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhata majuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minä kuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herra vahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdä toisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi. — Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkein kaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa. Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin, mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisi hän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässä paalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se oli kuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihen koloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin ettei kukaan voinut piilopaikkaa löytää.

Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä, minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsi säilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas on luonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus "huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessa unohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella, kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä, ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata koko ansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työn ääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja, nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja ja vaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niiden omistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsä näytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; ja monessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, että kaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistä joutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta. Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiin tavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamulla ylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeen pukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen. Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hän kuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muille tovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joi itsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokomin kuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokien näyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi." Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien kesken juoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisena mahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleen soittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyi viulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän ei harjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisävelien soittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumatta seurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaa viuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä, ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun olet saanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda, voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenä pidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaan jonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtui toisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri ja invaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomista varten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaa mitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesi meluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntä rauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähden alipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkä tahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi, että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. — Mutta mistäs viinaa hankittiin?

Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita; kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä, että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiin rahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyi aivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollut ammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täällä kyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätön luonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksi ja hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatii paljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekä tavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija ei huoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sen sitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkin kerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansa suuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hän palkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaan voittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänen apulaisiaan.

Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttä ja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta ja päättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidän selkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansa menettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo ja suostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaalla anniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilan ulkopuolella on sovelias henkilö — sotamies, porvari, väliin joku nainenkin — joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista, verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee sen johonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään. Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksen tunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vangin sovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansa mene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, mutta kuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamat kuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensin ja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavat tarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoo vanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollista on, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan koko kavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekä saattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitava varas, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuoren rekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkka vaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voi nähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänen jälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahi kaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstä palaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta sen jälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen, ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistä kopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin on jäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan, salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hän pääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Mutta välistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaan jälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille, pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon ja salakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamatta urakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisi häntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisi kaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että he molemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitsee salakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaan saakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihin muuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaa mitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan ole olemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niin että jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, ei häntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonka kanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkan ystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikki mitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, mutta kenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tai nuhteleminen.

Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, että viinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodut suolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, että viina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suolet ja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, ja rupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin, ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtä kuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakin edeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauan uneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullista mieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovat säästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän vie ne anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattain puhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta sen mukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä. Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa. Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitä niistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisesta vieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkin pian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Silloin tuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin. Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhat repaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikki viimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sitten seuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hän anniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy hän tukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; hän työskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksien onnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajan virtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toista samanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvin kerran on saapuva.

Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suuren summan rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisen kerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännyt sen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkia itselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varat ovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan. Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaan tietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijain luo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettää viimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta, joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin tai vartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitä on jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaa jälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleen anniskelijan toimeen. — Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullat uneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät he välistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhön menevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupungin ääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaan halveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin. Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin tai myöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomat retket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä, että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä varten vaadittiin kovin paljon rahaa.

Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattoman sievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän oli monessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänen kaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha. Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä, puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset, piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksi keritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sievä oli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hän kuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivat hänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin oli hyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä. Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellyt kenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa, hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntä joskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hän oitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankien tavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuin kymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleen mitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinut uusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten — niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinen Sirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä, oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa; ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein aina pilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hän virkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseen kasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän. Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento oli joutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankien osastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivat vierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostui äkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunut sotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinka sotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, että sotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivat hänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.

— Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. — Minkä tähden jouduit sinä tänne, vieläpä erityiseen osastoon… Voi sinua, Sirotkin parka!

— Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa; tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköni Grigori Petrowitshin.

— Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinka sinä olisit voinut ketään murhata!

— Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämä tukalalta.

— Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussa tuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelpo sotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänyt renikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.

— Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen, sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut… Elämäni kävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisi vaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, en juonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa, Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. — Ympärilläni oli vaan kovasydämisiä ihmisiä — ei ollut missä itkeäkään. Joskus piti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli jo yö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui; oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minä laskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni; riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasin siihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minä tarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia, kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Mutta mitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämä on? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetin paikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, että kävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolen tunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla. Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssyn käteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten ja jouduin tänne erityiseen osastoon.

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetetty erityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoa lieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoa sievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joita täällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistä nähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muut kaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivat harmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiosta toiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sen saman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun, huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikka hämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean, tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaan voinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistään kuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka oli kanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekään tehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minusta tuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinen jättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevin mies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi, ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottoman iso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassa kulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollut sotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta), että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetetty jo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoin joutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiin myöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniä lapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseen paikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksi pienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämä jutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä, jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänen olentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenä ollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaan riidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuin halveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä; hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensä luottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangen kavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä ja kovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpia anniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan ja silloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellen päihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmillä ivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdoin täydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen ja kävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa, pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen. Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noin kymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänen kimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkä kauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin, sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vasta sitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynyt puolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillä toinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita. Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille. —"Kylläpähän paranee!" — Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänä melkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkän näköisenä. — Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesi jokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Sen hän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutama vuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoi valittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useammin oleskeli hän lasaretissa… "Antautuipahan!" sanoivat vangit toisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jota humalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi, ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita. Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sitten tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, ja kovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

— Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoilla suvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parasta vaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

— Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. — Siis on teillä rahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet? Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!…

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi hän tulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuri pönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeille leikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolelle vankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmilla käsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hän musertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomusta seurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonka tähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, — katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Ei kuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! — niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidän vaarallinen tilamme… Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hän aikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

— Gasin! Viina varastettiin!…

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

— No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. — Ja vielä kauan aikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinan varastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemme keksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujen luona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaan muulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa se sitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa… Minä muistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se oli rangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voi rikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: on kaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankin rikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisen turhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevan miehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas on murhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensa tai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan, elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniä lapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintä verta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpäs siitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassa jonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämä eroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksia samanlaisissa rikoksissa on — lukematon paljous. Eroituksia on yhtä monta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voi poistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä, niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassa eräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa… Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilät ja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, että maailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelien toverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas on sivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särky murtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitsee rikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseen murhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleen vapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminen elänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; mutta vankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, ettei hän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja sen lisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänen toverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei ole semmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankin samanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymykset sikseen. — Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.

IV.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin erilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun koittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten asetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui vartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin. Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein erehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen. Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat kasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina jotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen vuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen olen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri itse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään käytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni jostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät kunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit. Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni ärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten pilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se vaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti penkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään lukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin sittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että kaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen vankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan elämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista. Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet vangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun. Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä peljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista ylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin on paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa heidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen harvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa hauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta päällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi se hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on olemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä, mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon antaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen ulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen sisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa ja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä kuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä muut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta ei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin helposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos semmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei niistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista vangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen (siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää hiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut vangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka rohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen vangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen ihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen on siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään sellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka oli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija ja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä sotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin toimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän kerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja pelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa päähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat siellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan "ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin. Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow murtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus tuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä hyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos sotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin kimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena semmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika. Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen kauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin pelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli tehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan saamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä olin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä päivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien osastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän maassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin muut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien välillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen kansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti koskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri tahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan onnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi ja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä merkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty tajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein todellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on tukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen kauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen lykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän sitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus tapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat koettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus ei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he ihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän kepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda edellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava on, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla. Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on vaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen rahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen rangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa oleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun miesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi verta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä oksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä muutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä parantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun lisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin. Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti jonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet harvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän rangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että illalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa Orlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia sanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli jotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin uteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin semmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut kylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi tahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista murhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin samana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että kynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin vaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen selkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä muut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä toiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana päivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian poikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen kovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet tuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen huomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille välttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja heikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin aikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se varmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita kasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani Orlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen. Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä kokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut voimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo Tobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään entisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi hänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo vaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä. Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli semmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo ensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja lihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew — se oli rosvon nimi — olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen edellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä. Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus kärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään täydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli aivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa hämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea halveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon vaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen. Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut mitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin ymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan pöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys melkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan mikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän odotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin sanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. — "Mutta nyt", lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanut jäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan pikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän hartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin leikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen entisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin niistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän huomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada häntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja ylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi pojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen kasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen kuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka kuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän oli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin kertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen selkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin sairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan. Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen silloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua halveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja kaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet toistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön — se näytti varsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä vankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä syystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja varovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain rauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin paikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone valaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi saappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. — Tukahuttava ilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan kyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään. Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta pahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset kortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi." Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa yöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmea lehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin pelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä käsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut itselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti välistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin. Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli kerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa menettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä. Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, että kaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia omituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He ovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai äkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä. Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin syntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin mukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi rikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että semmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla yhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja seuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin vankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi kohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin tavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen päävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti oleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä kolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä joka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan jotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä pelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin nähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä piiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun vahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta maidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi kopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua hämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa kuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" — siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista. Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan huomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä tekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta henkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven vieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin leposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä, liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä tilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän mestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään pani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä noudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän itseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä tekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä; muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin etenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi voinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä monasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella täällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani. Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti. Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko Kaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä eri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi tshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen oli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään kanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha ukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin ryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun heti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä nuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen; hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä ja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä olivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa oli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän kuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut kuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän seurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä kaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä vaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein tyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys suututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään kanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa aikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta. Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien edellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt läpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. — "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän pitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään määräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi kuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni ensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla eroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien ilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut vankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua olkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen jälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi minua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen päivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata minun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä. Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskin kahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkin nuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänen kaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellista hyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, ja minä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni. Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsä oli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niin ystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistä mielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänen kotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaa veljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntä ratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle. Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkan tarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänelle siitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaan armeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukko murhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivat murhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiin kiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin ja lähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällä hänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaan neljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oli heille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivät aina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaan puhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisi yhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinut haastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsa kävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä; ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisesti kuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaan veljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä koko hellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä, raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudesta huolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveä kuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen tai epärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulen hänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi. Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotka antavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollut kenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulle oli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhella hänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jota taitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hän näytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta ja ajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleita ollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänen kanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä, jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että on mahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi. Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olen nytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nyt lieneekään?…

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minä laverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli aina ahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikin aikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä ja sen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsä vasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

— Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämä hienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemmin katsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minä ymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas. Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti. Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen. Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joiden kauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

— Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanne Dagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyvä olla?

— Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsä kirkastuivat. — Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaa ajattelin?

— Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuin täällä?

— Oi, miksi puhelet siitä…

— Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!…

— Voi, elä puhu enää. — Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

— Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

— On, mutta mitäpä siitä?

— Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

— Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole koko Dagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoista nähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

— Rakastiko sinua äitisi?

— Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minä olin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minun tähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeen haki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän ei alkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minua jostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kun minä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänen entisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, että Alei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaan kohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi olla minulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollut minkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hän ei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumusta käsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivat häntä ja ylpeilivät hänestä.

— Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edes paljon hyötyä täällä Siperjassa.

— Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

— Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin sinua opettaa.

— Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani rukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.

Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen Uusi Testamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaan oivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisesti kirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.

Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, että hän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

— Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui
Jumalan sanaa. Erinomaista!

— Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

— Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoo vihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, ja rupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaa vakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sitten kääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisen tavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin sen juhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja että hän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … ja että se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisesti vakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta, ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemään minulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankki paperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä, läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan. Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään ja tyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivat kiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minua kilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakasti minua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitä hetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollut koskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niin paljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulle niin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sen sinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!…

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan. Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa ja vihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaan vihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä. Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitä ihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja. Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisen vaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minulle hyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät ne käsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdoton arvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampi ruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassa verstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti on hän kadottanut paljon — kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seura on sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka laki tuomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa usein suhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyy hänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattava kalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaan samanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi. Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaan aineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikista kasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuosta juutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänelle nauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntä nähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaama juutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttui suuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsh oli kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noin viidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekas ja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskin pelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiin oli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinka hän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittu murhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensa avulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptin mukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessa viikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanut hankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhan en voi mennä naimisiinkaan — sanoi hän minulle kerran, — ja minä aion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, ja hän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänelle vaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtä kaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten ei hän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samalla koronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilan asukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainen kuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonka aion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden joukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme vähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori hoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan murhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin hauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja rumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti katselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta — koko vankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni ensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja sanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden kalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin maata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä minulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut kuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja kiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista. Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan olisi voinut aavistaakaan.

V.

Ensimäinen kuukausi.

Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön. Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin tapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että uusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo päivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin vielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset ajatukset.

"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! — ajattelin tuon tuostakin itsekseni; — kas tämä on nyt satamani pitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla tunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!…" — lisäsin siihen jonkunmoisella vahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin onnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa. Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut hämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen voi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä haavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltä minusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini katselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta kohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta — kaikki se vaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin työhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni sitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten minä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että vihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat miellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä päivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta suosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut olla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä. "Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä — ajattelin minä lohdutuksekseni; — kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset eivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan ulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle ajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin ajatus oli oikea!

Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden kuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow. Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita huonompia, muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla toinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa erään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä kopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun ruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman ruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit itse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli suostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he suostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät tarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän leipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken kokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu mitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja mahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin vaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan loukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien vuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä ainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen halu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo ihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen. Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen maininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille ystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla kuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle intohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän viinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin, sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin kanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei tarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni kuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää, joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin vankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon lopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran päivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa hakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi kussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit ottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan mitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman rauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla toimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa, vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien välityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus ryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia peräkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, — mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen tuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin puhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän hymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kumma katsella tuota lapsekasta jättiläistä.

Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenut häntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista, koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani. Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopan päällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksi Sushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toi eteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, vei jakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaa kuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksia täytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni ja otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaan sanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne on rikki", vaan aina: "meillä on niin ja niin monta paitaa, meidän jakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullut itsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanut mitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minä maksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oli aina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hän valinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempi ja maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan voi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoen talvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaista ääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksen tapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin. Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena on oman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä; yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki se on heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava ja alennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaan tehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntä aina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta, vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinut myöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvin vaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua sai toimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulin vakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänelle mielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikä pahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan, hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleen määrättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuului samaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänen vaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus, pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan oli vaihtautunut, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekä hopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikin syynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien ja samalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosin kummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenä tapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkään uskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.

Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi, että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaista väkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taas siirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa, vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa. Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoo monivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hän on viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaan jonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus on suhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi tai siirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoin löytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet on tuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaa ilman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän on vaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaan makupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmis palvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhuttelee Sushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, ja juottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolle raukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, tai oikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.' Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." — Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan, esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojen asuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä), niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minä Siperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat "erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusi riviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto, tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinen vai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siis kummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa. Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hän voi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän oli kärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoi arvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow on humalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuutta imartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsi on hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkin vaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään. Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuutta ja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotka antaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavana päivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhan sitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainen paita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin. Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taas laita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinä asiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpä hänet murhataankin, ainakin uhataan.

Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa, katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksia ja kumota sovittuja kauppoja — kenpä niitä rupeisikaan täyttämään? Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangit osoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitään pelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asia ilmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaan joitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailow vai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotu ja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaan vangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa: "minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" — ja niin mennään sitten eteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaan vangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaan Sushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt on kaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan? Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi? Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitä olisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutui hopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."

Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän oli vaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivat kärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän oli tyytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se oli kovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suurista summista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniä rupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton ja mitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.

Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa. Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla sitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän jonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja minä — en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi — sanoin hänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette toimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin pahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani syynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew vaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin, ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta. Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoitte pyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuin silloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi kovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin puheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli saanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti ensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä. Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo ja nojasi päänsä sitä vasten. — "Sushilow, mikä teitä vaivaa?" kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin suureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, Aleksanteri Petrowitsh… ajattelette… — alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä syrjään, — että minä teitä… rahan edestä… vaan minä… minä… oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti siihen otsansa — ja rupesi itkemään!… Ensi kerran näin minä jonkun itkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja vaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa palvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä merkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa nauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin heidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan loukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa monivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.

Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää minusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden sanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä silmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että minua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät seikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin jättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen oli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A—win kanssa; tämä mies teki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina. Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli, joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi olla hänestä puhumatta.

A—w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi alentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset tunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori aatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli majuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden liitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on seuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa sukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla elämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä tehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi kymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja nautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin houkutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen kujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän kietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne Siperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen elämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon muutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista luonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään mielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin työnpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että pakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin ilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa ilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa. Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden pahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin täydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin A—wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen maininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa kunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A—w. Koko vankeutensa aikana näytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu hampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka voi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä hyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele, sillä tunsin A—win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka kauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään kohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista pilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä, että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä taidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin semmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli turmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja etteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin olivat kaikki ystävällisiä A—wille ja kohtelivat häntä paljoa suopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle vankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli hän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän olevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan hänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla oli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin. A—w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli humalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi sekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti korvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A—win ryhtymään muotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A—w oli suuri taiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa oikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin olet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis menetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A—win riisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita, vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin suurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman kauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä vedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut koskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän epäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä lähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A—w oli siitä nähtävästi pahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä, herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä ystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein lakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut A—win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas seuraava: A—win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri kovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän katseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta seurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla mitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea. Syy, jonka tähden A—w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon. Mutta kun A—w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli hän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta kanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui suuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli lohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen surunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä ja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A—w rupesi häntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli jalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen siis aivan toisenlainen kuin A—w; mitä M. sitä ennen oli puhunut vankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A—w ensi tilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili häntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi sitä estänyt. A—w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen halpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan hymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse huomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi sittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä vastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi, arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että hän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä ilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että täällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin; minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A—wia.

Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai viruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään luotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta, tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin, niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä täytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin kakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim Akimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa ja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta ruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. — Ruunun tavarat, kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin oitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä saada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti. Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan kanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi, samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti heidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä sydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin, ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka niistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan toisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän esimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla rääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä niistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka oli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu sotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se hämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi, mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa raskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian. Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin tämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena. Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan loppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta maksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa. Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä kopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.

Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja voima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin rahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan, vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi tarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään — arvelivat esimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta poistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he surusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin tekisivät kauheita rikoksia — tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai muuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen on hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta kysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen ajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä, ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman ahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää jotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai jonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria uneksijoita. Minä tapasin täällä kaksikymmen vuotiseen pakkotyöhön tuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin: "Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin…" Vangin nimi osoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan menettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä, kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun maailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia itselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus (vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä aliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä vastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja ylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää tovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että hänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän voipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että kaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden vangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen ja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat vaaransa — siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei saattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa kiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen hetkisenkin hengittää vapaasti.

Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään useampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä, aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan, elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä röyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai muuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on syynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen ilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua vihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä haudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa kanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti hänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta eihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että melkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina; senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus suuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika lailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on vaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään melkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko puuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.

Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?

VI.

Ensimäinen kuukausi.

Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaan hiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattuna vankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jotta ne siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahat sain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotka kaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämään veljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneet elämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamatta sillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidän omia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaista henkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leski Nastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaan voinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneen elämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huolta etupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänelle rakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan, että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa hän tosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimme kuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä. Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme. Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan ja tutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa erään läheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kaunis eikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinen ja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatonta hyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen. Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein koko illan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehti myöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvin kuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisi ollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteen jääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistä sikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanut pahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdään kouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä joku sellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsä olivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten oli hakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voitte käyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsä puolustellen… Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut), että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä. Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä en voi mitenkään ymmärtää.

Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, en kuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minua ja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopa viidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, että nuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivat minulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietysti arvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, että he olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidät luotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaan antaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minä vakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini. Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minä olin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassa en voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennen kaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minä tiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitä odottamattomin käytäntö.

Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimatta pienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitsh sai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellen joskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotka kuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minä katselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saada selville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivat ohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina (nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaan tai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuin ajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömän näköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkki huolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi ja kavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelin itsekseni — ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen… Minä kyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonka kanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennen sanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnista ei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisen näköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M:ltä lainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä oli juomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonka jälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni. Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes, minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita; muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymy huulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelin itsekseni.

Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihalla kahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaa kahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillä varustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähtee karkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, jos välttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangit nostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti? Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet ja työnjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka kävivät räätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvetta varten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoin karkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnan takana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunutta ruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisi hukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkään hintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oli ympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisi istua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhön ryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen, jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saada urakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollut heille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaan valmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloin itserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksitty enemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaan tehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä sen keskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin ja sumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevalle rannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestään ääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolme miestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita. Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minä halusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?

Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaan porvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosi kohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun — viisi kopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari risti silmiänsä ja jatkoi matkaansa.

Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toiset taas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenään veltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti, jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Se oli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oli riitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsä kaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoin laulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:

Eukon sain ma tahtomatta —
Jauhamass' ollessain.

Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmella kielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.

Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä; pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.

— Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti ei ollenkaan koskenut.

— Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomautti toinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.

— Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, — olettehan te niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.

— Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.

— Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratow kääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. — Luumuihin ja vehnäseen olen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa, tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.

— Mitäs sinä möit?

— Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa…

— Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.

— Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,
Lukaa!

— Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräs pienenläntä, terävänenäinen vanki.

— No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!

— Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.

— Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet, Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulle viisitoista ja lähetettiin pois… Niinpä minä siellä en ennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niin kovasti, etten oikein osaa sanoakaan.

Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka piti velvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietysti palkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edes tilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.

— Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. —
Pukukin maksaa sata ruplaa.

Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikan päällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.

— Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. — Moskovastakin erotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi, Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakas ystävä, älä huoli katsoa…

— Päätäsikös pitää katsoa?

— Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas
Lukaa.

— Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?

— Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin valmiiksi.

— Menikö kaupaksi?

— No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä totellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän — osti.

Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.

— Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow sanomattoman kylmäverisesti. — Stepan Feodoritsh Pomortsewille, luutnantille, laitoin anturat.

— Olikos hän tyytyväinen?

— Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin polvellaan. Kovin hän suuttui. — No, niin! mitäpäs siitä!

Kun ol' hetki vierähtännä,
Akuliinan mies ol' läsnä…

Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.

— Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen luoden häneen karsaan silmäyksen.

— Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.

Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden vihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen ja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta syynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa ollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien sanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikki iloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se riippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen ihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta olipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja niitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs sellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen hupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen, hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin vallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti sotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä vastedes puhua.

Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava vähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita etevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä sekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he saavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään olivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon kadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa kunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat päällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina järjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim. laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua kohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin puheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.

Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli purettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä luulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut. Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti saappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän. Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja rupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.

— Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku itsekseen.

— Lastujako lie tarvinnut.

— Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.

— Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä lukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea peräkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti osoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat talonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin hullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu pää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta vasten.

— Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattava on, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekin olivat toiseksi puoleksi talonpoikia.

— Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.

— Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla, huomautti kolmas.

Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillä välin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.

Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella ja jaettiin tasan miesten kesken.

Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, otti parikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmea kalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunut vaatimukseen.

— No, etkös sitten sitäkään anna?

— Mitä sitä?

— Sitä, jota hiiret eivät syö.

— Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.