RIIVAAJAT III

Romaani

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomentanut

Ida Pekari

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

KOLMAS OSA.

SISÄLLYS:

I. Juhlan alku.
II. Juhlan loppu.
III. Loppuuneletty romaani.
IV. Viimeinen päätös.
V. Matkailija.
VI. Vaivalloinen työ.
VII. Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.
VIII. Jälkilause.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Juhlan alku.

I.

Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta», kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen. Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä, mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä, ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta, nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan. Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».

Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä. Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää, ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä. Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista. Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä. Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata, ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä, joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien, järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin, syytetään kaikesta Internationale-pahaista.

Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut, niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.

Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat, vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä, siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään »kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.

II.

Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä, noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen, sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa) oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin, »että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme (mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista. Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi, että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa, tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan, ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta. Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta. »Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan »Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš (klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään, jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä, annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci» olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa, sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman meidän yleisiä tapojamme vastaan.

Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan, uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista, niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia, vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä. Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan, aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen, kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin. Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia. Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin; kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu —, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin täytyihän sen tapahtua.

Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha», näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen — saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin. Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä, joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet», tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu, moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa. Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan, koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen, raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä, jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä haluakaan kuunnella vielä esitystä… olemme tässä maksaneet rahoja mekin. Yleisöä on katalasti petetty… Me tässä isäntiä ollaan eivätkä Lembket…!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin. Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.

Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni. Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen. Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa. Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin, että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.» Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos, vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi. Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen, sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia, jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan. Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan: »Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja, mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen, Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla — hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi. Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin. Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä vastaan… Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä, silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään tai liiallisessa innostuksessaan… Voi, enhän tietänyt vielä silloin, että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli salia ankaran arvokkaana… Hänet koetettiin saada mitä pikimmin istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia, ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta, siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät tarkoitusperät… Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu, vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle, jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni. Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin, sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa, mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa. Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan puhujalavan etureunalle.

— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, — puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys, jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi kunnioittavimman pyynnön… Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän läpitunkemana… ulkonäöstään huolimatta… sen samaisen päämäärän, joka on yhdistänyt meidät kaikki… kuivatakseen kaikkien meidän kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet… tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija… tahtoen pysyä tuntemattomana… haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin ennen juhlan alkua… se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme… sillä se on jätetty haltuumme vasta noin puoli tuntia sitten… niin kuitenkin meistä (keistä »meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan jonakin, joka sopii tilaisuuteen… sanalla sanoen, joka on aatteen mukainen… Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman rivin… ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä siihen.

— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.

— Luenko siis?

— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.

— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.

— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.

— Lue, lue!

Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha. Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:

— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin saapuneelta runoilijalta.

Terve rabbi, guvernantti, iloitse ja riemuitse. Leikkotukka taikka tantti, sama se, nyt riemuitse.

— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin paljoa.

Räkänokkain päähän hakkaat
aapelusta ranskaksi,
suntiolle silmää nakkaat,
aiot sille frouvaksi.
Heikun, keikun.

— Hurraa, Hurraa!

Aikaan suurten uudistusten siin' on täysi saaminen. Laske määrää vaatimusten — taikka kouraan aapinen.

— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten», niin ei askeltakaan!

Mutta nyt kun myötäjäiset koottiin tanssin tahtihin, laita kuntoon vihkiäiset, pääset naimajuhlihin.

Leikkotukka tahi tantti, sama lie, nyt riemuitse. Ruplat roikaa, guvernantti, heikun, keikun, riemuitse.

[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä. Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua, että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta, vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt. Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena, aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan…Mutta tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä puhuteltava Liputinia.

— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.

– Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon, alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä…

— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?

— Kyllä, — pidän.

— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken. Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin, ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.

Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.

— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen rauhallisesti.

— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha… Missä on Pjotr Stepanovitš?

— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?

— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte välttämättä saada juhlan epäonnistumaan…

Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.

Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja poistui luotani.

Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä: Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä? »Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun marsalkkanauhani ja lähden kotiini, sitten kun se alkaa». Muistan hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».

Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin. Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin. Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten. Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta, oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin, mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi. Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas, aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.

III.

Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta: olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, — nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan. Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni; ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle», j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen, jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä. Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli… kuka siitä aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana, niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta. On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta… Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten, kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltään en toutes lettres, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut, noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen, pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan »kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' — 'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa, ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen. Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko, miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle: 'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann, merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius. »Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi» j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi, kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja. Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään. Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja, kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa; totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit… mutta eihän hän usko laakereihinkaan… Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa »Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään, juna on saanut lähtövihellyksensä… »Voitte muuten kehua minua, kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea, mitä vielä aion kirjoittaa.»

Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti aivan yksinäinen mutta kova ääni:

— Herra Jumala, millaista roskaa!

Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa, katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran ryhdikkäin ilmein:

— Te olette kai, hyvä herrasväki, aika lailla minuun jo kyllästyneet.

Kas, tämäpä hänen erehdyksenä olikin. Hänen ei olisi pitänyt aloittaa keskustelua. Kun hän tällä tavoin valmisti tilaisuuden vastaukselle, niin sillä hän juuri teki mahdolliseksi sen, että roskaväki sai puuttua puheeseen, vieläpä niin sanoakseni aivan laillisella tavalla, mutta jos hän olisi osannut hillitä itsensä, niin olisivat nämä vain niistelleet neniänsä jonkin aikaa ja kaikki olisi päättynyt siihen… Mutta nähtävästi hän odotti kättentaputuksia vastaukseksi kysymykseensä. Kättentaputuksia ei kuulunut, vaan päinvastoin kaikki säikähtivät, painuivat entistäänkin pienemmiksi ja vaikenivat.

— Ette te ole koskaan nähnyt Ancus Marciusta, se on teillä vain tyylikeino, — kajahti samassa ärtynyt ja jo aivan kipeytynyt ääni.

— Aivan niin, — siihen yhtyi heti toinen; — nykyjään ei tunnusteta enää aaveiden olemassaoloa, on vain luonnontiede. Ottakaa hieman selvää luonnontieteistä.

— Hyvä herrasväki, kaikkein vähimmin olen odottanut tällaista, — Karmazinov oli hyvin ihmeissään. Kuuluisa nero oli Karlsruhessa ollessaan kokonaan unohtanut, millainen oli hänen isänmaansa.

— Meidän aikakaudellamme on häpeällistä puhua siitä, että koko maailma on vain kolmen kalan varassa, — tirskutti muudan nuori neitonen. — Te, Karmazinov, ette ole voinut käydä pyhimyksen luona luolassa. Ja kuka puhuu nykyjään pyhimyksistä!

— Hyvä herrasväki, eniten ihmetyttää minua se, että te olette ottanut tämän näin vakavasti´… muuten te olette aivan oikeassa… minä jos kukaan annan arvoa reaaliselle totuudelle…

Vaikka hän yrittikin hymyillä pilkallisesti, niin hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt. Hänen kasvoistaan kuvastui sangen selvästi. »En minä ole sellainen, miksi te minua luulette, olenhan aivan samaa mieltä kanssanne, kunhan e kehutte minua, kehukaa enemmän, niin paljon kuin suinkin, pidän siitä hirveästi»…

— Hyvät naiset ja herrat, — hän huudahti lopulta jo aivan loukkaantuneena, huomaan, että pieni runoelmaparkani on joutunut väärään paikkaan. Luulenpa itsekin osuneeni väärään.

— Tarkkasi varikseen ja osui lehmään, — huudahti joku hölmö suuriäänisesti, luultavasti joku juopunut, eikä häneen siis ollut syytä kiinnittää vähintäkään huomiota. Samassa kajahti tosin myös hieman epäkunnioittavaa naurua.

— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan. Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin, niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin, vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään…

— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan… — taas joku huudahti takimmaisilta riveiltä.

— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni yleisöä minua kuultaisiin…

— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.

— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti väkinäisesti ja nousi paikaltaan.

— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan suuri kunnianosoitus… — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut enää olla huomauttamatta.

— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan. — Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti yleisölle…

Hän aivan punastui.

— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille vielä kuusi loppusäettä:

— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti, voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani, olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov — isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»

Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.

— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan järjetöntä mielikuvitusta.

— Onpa siinä itserakkautta!

— Sehän on vain huumoria, — yritti joku järkevämpi pistää väliin.

— Kiitämme nöyrimmästi sellaisesta huumorista.

— Mutta tämähän on jo suorastaan röyhkeyttä, hyvä herrasväki.

– Hyvä, että nyt ainakin jo osasi lopettaa.

— Kylläpä olikin ikävätä kuunnella!

Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut (niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.

— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen; — tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille, mesdames, — olen siinä määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin kuin minun käsissäni.

— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa». Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.

— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.

— Niin minäkin.

— Ja minä myös.

— Mutta eikö täällä tosiaankaan ole ravintolaa?

— Hyvä herrasväki, tämä on tosiaankin jo petosta…

Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan Trofimovitš-parkamme joutua…

IV.

Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin, varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn, että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa, pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä kantapäihin ja lausui juhlallisesti:

— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin alhaista tekoa?

Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa tarkoitusta.

– Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää, että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta. Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan…

Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.

— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.

»Kylläpä olettekin kaikki hyviä!» ajattelin itsekseni ja riensin saliin.

Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti, kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!

— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia, joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»

Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina. Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:

— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni; saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »ratkaista kohtalonsa»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.

— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko sali sai hereille.

— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,— c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko — suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi, ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi, siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut… Sillä, en parenthèse, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin, hyödyllinen ihmiskunnalle…

— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.

— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan vedoten yleisöön.

Juoksin hänen luoksensa aikoen muka täyttää hänen lasinsa vedellä.

— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä hartaimmin.

— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies! — hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin pois.

— Messieurs! — hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.

— Alas! — toiset huusivat.

— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää kykenevän vaikenemaan.

— Messieurs, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto. Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai saappaat, Rafaelko vai paloöljy?

— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.

— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!

– Agent-provecateur!

— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia, melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä, koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään… Voi, hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä, että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia, ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!… Tästä käsityksestäni en luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.

Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui. Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.

— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.

— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti suhtautua tähän… Te kiittämättömät… epäoikeudenmukaiset… miksi, miksi te ette halua sopia!…

Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta… Hän ei tietänyt maailmasta enää mitään.

Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista… Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.

— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. — Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan, olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte tähän, herra esteetikko?

Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat, muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin. Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin, niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:

— Pudistan tomun jaloistani ja kiroan… kaikki on lopussa… lopussa.

Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse huitoen ja uhaten käsillään.

— Hän on loukannut meitä!… Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat. Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi, joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.

Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä. Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.

Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?

— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten, sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan, Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne! Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi… Mutta Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas…

Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta. Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?

— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää estetiikkaa!

Maniaakki jatkoi yhä ihastuksissaan:

— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi. Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina. Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä, vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta. Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton… Viidentoista vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina siinä määrin…

Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja: huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat: »Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita. Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle… Mutta tänä samana hetkenä riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään, syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa kaikin voimin heristellen nyrkkiään:

— Mutta koskaan Venäjä ei vielä ole joutunut niin pitkälle…

Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan, mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen väliseinän, niin että se romahti maahan… Näin vielä sen jälkeen, vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla seuraavan lauseenkin:

»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä miehenä vastarintaan.»

Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista, jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin Stepan Trofimovitšin luokse.

TOINEN LUKU.

Juhlan loppu.

I.

Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti.
Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:

— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta enää muuta?

— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan tulla ja teitä voidaan loukata…

Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää. Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:

— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa, suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle, jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa merci.

— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle… Ja mihin te joudutte ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos vielä aiotte ryhtyä johonkin…

Hän nousi ja tuli aivan oven luo.

— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne, mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon, ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — après le temps tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä, hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi itseänsä. Cher, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, merci kaikesta ja erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi; en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko suotta oveni takana, en avaa sitä.

Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta »kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä, painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä! Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala, miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta…

Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai vastaanottaa seuraavana aamuna.

»Mon enfant, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni', ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O, ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne. Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä, epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata unohtaa…»

Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista paperiarkkia.

Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin Julija Mihailovnan luo.

II.

Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä, hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta». Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli Pjotr Stepanovitšin poissaolo.

Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen: hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava. Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina, suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi, harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys, joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut, sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi niihin…

— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan päättynyt?

Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan, että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä myöntyväisesti.

Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen. Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan. Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:

— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni, kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!

— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra… (hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.

Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, … olen Julija Mihailovnan kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä. Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan. Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni, mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja vakaumustani.

— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.

— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan. Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki itsekin!

— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te kehoititte minua, te suorastaan vaaditte… Minun täytyy sanoa, että olen hyvin ihmeissäni… Tehän itse toitte luokseni useita perin merkillisiä henkilöitä…

– Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain, ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin — kymmenisen samanlaista hävytöntä!

— Se on totta, vakuutin minä.

— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä. Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on asettunut teitä vastustamaan?

— Mutta tehän olette kaikkeen tähän syypää, te itse! Voi, hyvä Jumala!

– E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me jouduimme riitoihin.

Mutta tehän valehtelette vasten silmiä!

Niin, eihän teidän oikeastaan ole kovin vaikeata väittää näin. Te haluatte nyt välttämättömästi uhriksenne jonkun, johon voisitte viskata vihanne. No, viskatkaa vaikka minuun, sanoinhan sen jo teille. Mieluimmin kääntyisin vieläkin teidän puoleenne, herra… (Hän ei vieläkään muistanut nimeäni.)

— Lasketaan sormilla: uskallan vakuuttaa, että paitsi Liputinia ei ole mitään »salaliittoa», ei minkäännäköistä! Voin sen todistaa, mutta eritelkäämme ensin Liputin-tapaus. Hän nousi lausumaan Lebjadkinin runoja, onko se teidän mielestänne salaliitto? Ettekö tiedä, että Liputinista tämä saattoi näyttää suorastaan terävältä keksinnöltä, vakavalta, vakavan terävältä? Hänen tarkoituksenaan oli varmasti naurattaa kaikkia ja saattaa hyvälle tuulelle ennen kaikkea hänen hyväntekijättärensä, Julija Mihailovna, ja siinä kaikki? Ettekö usko? Eikö tämä teidän mielestänne ole juuri sen sävyn mukaista, sen sävyn, joka on vallinnut täällä kuukauden päivät? Ja tahdotteko, niin sanon senkin: Jumala olkoon todistajani, hieman toisenlaisissa olosuhteissa se olisi mennyt aivan huomaamatta. Se oli tosin raakaa pilaa, myönnettäköön, että kaikki oli liian voimakkaasti ilmaistu, vai mitä se nyt lienee ollutkaan, mutta eikö se sittenkin ollut huvittavaa, eikö se ollut huvittavaa?

— Kuinka! Pidättekö te Liputinin käyttäytymistä terävästi keksittynä pilana? — huudahti Julija Mihailovna kauhean suuttuneena. — Sellaista typeryyttä, sellaista tahdittomuutta, niin alhaista, iljettävää, tarkoituksellista, voi, te kai puhutte leikkiä! Silloin kai te olette varmasti itsekin osallisena salaliitossa!

— Epäilemättä, istuin jossakin takana, piilossa, ja hoitelin konetta. Jos minä olisin osallinen salaliittoon, koettakaahan ymmärtää nyt ainakin tämä seikka, niin ei olisi pysähdytty pelkkään Liputiniin! Teidän mielestänne olen liittoutunut myös isäkultani kanssa, että hän olisi saanut aikaan mellakan? Pyydän kysyä, kuka on syyllinen siihen, että isäkulta päästettiin esitelmöimään? Kuka teitä eilisiltana, vielä eilen, koetti siitä estellä?

— Oh, hier il avait tant d'esprit [Oh, hän oli eilen niin henkevä], näin minä sen asian otin, ja onhan hänellä sitä paitsi hieno käytös. Ajattelin, hän ja Karmazinov… ja kas tämä siitä tuli!

— Niin, sehän siitä tuli. Mutta huolimatta kaikesta tuosta _tant d'esprit'_stä isäkulta pilasi kaiken, ja jos minä olisin ennakolta tietänyt, että hän käyttäytyisi tuolla tavalla, niin en olisi, jos kerran olisin kuulunut teidän juhlaanne vastustavaan salaliittoon, silloin niin hartaasti teitä pyytänyt olemaan päästämättä pukkia kaalimaahan, eikö totta? Mutta minähän päinvastoin pyysin juuri eilen teitä luopumaan ajatuksesta, — pyysin luopumaan, koska aavistin näin käyvän. Eihän tietenkään ollut mahdollista aavistaa ennakolta kaikkea aivan tarkasti: hän ei varmastikaan tietänyt itsekään vielä hetki sitten, mitä laukaisisi. Ovatko nämä hermostuneet äijäpahaiset sitten muiden ihmisten kaltaisia! Mutta vielä voi korjata kaiken; lähettäkää, tyydyttääksenne yleisöä, hänen luoksensa huomenna hallinnollista tietä ja kaikkia muodollisuuksia noudattaen kaksi lääkäriä tiedustelemaan hänen terveyttänsä. Sen voisi tehdä muuten jo tänäänkin, ja sitten toimittakaa hänet suoraapäätä sairaalaan ja panettakaa kylmiin kääreisiin. Se saisi ainakin kaikki ihmiset hyvälle tuulelle, ja kaikki huomaisivat, ettei ole vähintäkään syytä murjotella. Minä hänen poikanansa ottaisin ilmoittaakseni tämän tanssiaisissa. Aivan toisin on Karmazinovin laita, tämä esiintyi viheriäisenä aasina ja venytteli esityksensä tunnin pituiseksi, — kas tämä on epäilemättä minun kanssani samassa juonessa! Annapa kun teen tässä hieman pahojani vahingoittaakseni Julija Mihailovnaa!

— O, Karmazinov, quelle honte! Olin aivan kuolla, kuolla häpeästä yleisömme vuoksi!

— Mutta minäpä en olisikaan kuollut, vaan olisin antanut hänen itsensä kuolla. Yleisöhän on aivan oikeassa. Mutta kuka on tähän Karmazinov-juttuunkin syypää? Minäkö olen häntä teille tyrkyttänyt? Olenko minä yhtynyt hänen ihailuunsa? No niin, piru hänet periköön, mutta tuo kolmas, poliittinen maniaakki, hän on jotakin aivan muuta. Tässä ovat jo kaikki toisetkin ampuneet yli maalin, tähän ei ole syypää yksin minun juoneni!

— Voi, älkää puhuko siitä, se on kauheata, kauheata! Siihen olen minä, minä yksin syypää!

— Aivan niin, mutta nyt tahtoisin minä puolustaa teitä. Kuka voisi päästä selville kaikista noista vilpittömistä! Niitä ei voida karttaa Pietarissakaan. Hänellähän oli hyvät suositukset, oikein hyvät olivatkin! Myöntäkää nyt, että suoranainen velvollisuutenne on tulla tanssiaisiin. Tämä on tärkeä asia, tehän itse koroititte hänet oppituoliin. Teidän velvollisuutenne on nyt julkisesti ilmoittaa, että te ette ole hänen kanssaan solidaarinen, että sankari on nyt jätetty poliisien haltuun ja että teitä on käsittämättömällä tavalla petetty. Teidän on harmistuneena ilmoitettava, että olette joutunut mielipuolen uhriksi. Sillä hänhän on mielipuoli eikä muuta mitään. Tämä on tehtävä tiettäväksi. En voi sietää noita hampaitaan näytteleviä. Ehkäpä minä itse päästän suustani ihmeempiäkin, mutta enhän ainakaan pyri oppituoliin. Ja parhaillaan he väittävät vielä jotakin jostakusta senaattorista.

— Mistä senaattorista? Kuka väittää?

— Minä nähkääs en ymmärrä itsekään yhtään mitään. Ettekö te, Julija
Mihailovna, ole kuullut mitään jostakusta senaattorista?

— Senaattoristako?

— He ovat nähkääs aivan varmoja siitä, että tänne on nimitetty joku senaattori ja että Pietarissa suunnitellaan jo teidän siirtämistänne täältä. Olen kuullut sen jo useilta.

— Sellaista olen kuullut minäkin, — vakuutin puolestani.

— Kuka on sellaista puhunut? — Julija Mihailovna karahti punaiseksi.

— Kuka on muka sellaista puhunut ensimmäiseksi? Tiedänkös minä sen. Tiedän vain, että puhutaan. Kaikki puhuvat. Erikoisesti eilen siitä puhuttiin. Kaikki ovat jollakin tavoin erikoisen totisia, vaikka ei saakaan täyttä selvyyttä mistään. Viisaimmat ja kokeneimmat eivät tietenkään puhu yhtään mitään, mutta joku niistäkin sentään yrittää mielellään kuunnella, kun toiset puhuvat.

— Kuinka alhaista… ja… kuinka typerää!

— Kas, nyt teidän pitäisikin nousta ja osoittaa se noille hölmöille.

— Myönnän jo itsekin tuntevani, että todellakin lienen velvollinen, mutta… jos siitä seuraa uusi häväistys? Jos he eivät tulisikaan tanssiaisiin? Varmasti ei kukaan, ei kukaan tule sinne!

— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet? Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen ihmistuntemus!

Aatelismarsalkanrouva ei ainakaan tule, ei tule!

Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.

— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt. En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun aivan mahdotonta enää esiintyä.

— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää, minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö, teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen? Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, — sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä. Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat. Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.

— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja… vilkuvat ympärilleen.

— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava, että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu, kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte julki, julki kaiken. Ja sitten kirje Golosiin ja Birźevyihin. Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra… ettehän te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden laita?

— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.

— Hyväinen aika, minä… Mitä minä olisin… minähän aina olen…

— Ette koskaan, ette koskaan! Ette koskaan ole tehnyt hänelle oikeutta!

— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš väkinäisesti hymähtäen.

— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies!
Mitä parhain ihminen!

— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen… minähän aina olen myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen…

— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta, suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen eilistä.

— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte, että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.

— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija
Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.

— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän oli muka kaiken tuon järjestänyt.

— Mitä te nyt puhutte? Minkä järjestänyt?

— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.

— Kuinka? Mitä? — huudahdimme kaikki.

— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi »viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää. Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.

Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut, tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita, noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille: »Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain, että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt, kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä, eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:

— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin turmioon, varokaa häntä!

Ja samassa lähdin suin päin juoksemaan sieltä pois.

En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein: Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet, emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu» aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt. Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä. Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin, että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin. En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki Nikolajevitšia.

Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään, etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin. Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen, tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.» Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?» Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä, että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään), mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin. Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.

III.

Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine »loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle — kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista, niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi, kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä, että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu, niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena? Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»). Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen, joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta? Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.

Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän — muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat, ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut, vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen, katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa. Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, — näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään. Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.

— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle myöhemmin.

Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän! Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä. Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi karttoivat häntä.

Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut »seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan lörpötteli herkeämättä.

— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää vanhurskasta… seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä… kaupunkimme epäämättömistä vanhurskaista… on kunnioittanut tanssiaisianne läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole aivan turvassa. Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas? Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin… Kallis Prohorytšimme ei ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle, mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään »tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten ihailemaan nuoria kaunottariamme… sillä ei missään muualla kuin täällä tapaa niin runsasta valikoimaa… Kaikki he ovat joen tuolta puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva… hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen… ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen vilkas… no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja… ne vivahtavat hieman pannukakuille… Vous me pardonnerez, n'est-ce pas… sangen sievät silmät niillä muuten on… nauravat silmät. Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus… no niin, mutta sitten leviävät muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi… ja saavat aikaan aviomiehissään sen surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen… jos minä tämän kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut olla paljon huonompaa… en sanonut — että sen olisi pitänyt olla. Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia. Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta. Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan ja koska hän on täkäläinen apteekkari… Mutta kellon käydessä vasta yhtätoista se on hieman liian aikaista… apteekkarillekin… Siellä ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat millaiset tahansa… kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen, tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle, — jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat, pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen juttu ja… ja taas on areenalla Stavrogin… Hm! Minä menisin jo nukkumaan´… Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo »kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?

Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta, välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!

Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan, von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.

— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta aivan punaiseksi.

— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! — häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli. Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä itseensä.

On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli». Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra, lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan (se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin), hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat (aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku, joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään »rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, vis-à-vis tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten, en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista, että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen. Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:

— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä muudan tarjoilija.

— Onpahan jotakin typerää.

— Jonkinlaista kirjallisuutta. Golos arvostelee.

— Mitäpä se minua liikuttaa!

Ja toisesta ryhmästä:

— Aasit!

— Ei, he eivät ole aaseja, me itse olemme aaseja.

— Miksi sinä olisit aasi?

— Enhän minä olekaan aasi.

— No, jos sinä et ole aasi, niin minä olen sitä vieläkin vähemmän.

Ja kolmannesta ryhmästä:

— Annettaisiinpa jokaiselle »mitä kuuluu», ja sitten hiiteen kaikki!

— Kun olisi tärisyttää koko sali hajalle!

Neljännestä:

— Eikö noita Lembkojakin hävetä katsella?

— Miksikä heitä hävettäisi, eihän sinuakaan hävetä?

— Minuakin hävettää, ja hän on kuvernööri.

— Mutta sinä olet sika.

— En vielä eläessäni ole nähnyt näin tuiki tavallisia tanssiaisia, — muudan rouva virkahti myrkyllisestä aivan Julija Mihailovnan korvan juuressa, nähtävästi toivoen, että hänet kuultaisiin. Tämä oli noin nelikymmenvuotias, lihava rouva, jonka posket oli punattu ja jolla oli yllään loistavanvärinen silkkipuku. Melkein jokainen hänet kaupungissamme tunsi, mutta missään häntä ei otettu vastaan. Hän oli valtioneuvoksen leski ja oli perinyt tältä puutalon sekä mitättömän pienen eläkkeen, mutta tuli hyvin toimeen, pitipä hevosiakin. Julija Mihailovnan luona hän oli käynyt noin pari kuukautta sitten omasta aloitteestaan vieraskäynnillä, mutta tämä ei ollut ottanut häntä vastaan.

— Eihän mitään muuta saattanut odottaakaan, — hän lisäsi, yrittäen katsella röyhkeästi Julija Mihailovnaa silmiin.

— Jos kerran ette muuta odottanutkaan, niin miksikä sitten tulitte? —
Julija Mihailovnakaan ei malttanut olla puolestaan sanomatta.

— Niinpä vain, tietämättömyyttäni, — samassa oli jo rohkealla rouvalla vastaus valmiina. Ja hän aivan pöyhistyi (kauhean mielellään haluten rakentaa riitaa); mutta kenraali astui heidän välillensä.

— Chère dame, — hän kumartui Julija Mihailovnan puoleen, — eikö sittenkin olisi parasta lähteä. Meitä he vain kainostelevat, mutta meidän lähdettyämme heille varmaan ilo alkaisi. Tehän olette tehtävänne tehnyt, olette aloittanut tanssiaiset, jättäkää nyt heidät rauhaan… Eikä Andrei Antonovitškaan taida tuntea voivansa erikoisen tyy-dyt-tä-väs-ti, ettei vain tapahtuisi jotakin pahempaa.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Koko kadrillin ajan Andrei Antonovitš oli katsellut tanssivia vihaisen hämmästelevästä, ja kun yleisöstä alkoi kuulua mielipiteenilmaisuja, hän alkoi rauhattomana katsella ympärilleen. Tällöin ensikertaa joutuivat näet hänen silmiinsä eräät ravintolatyypit. Hänen katseessaan kuvastui ääretön ihmetys. Yht'äkkiä kajahti äänekäs nauru, — naurettiin jollekin kadrillin kestäessä tapahtuneelle tempulle: »Ankaran, ei-pietarilaisen julkaisun» julkaisija, joka tanssi pölkky käsissään, tunsi lopulta, että hän ei saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen kohdistuvia silmälaseja, ja tietämättä, minne olisi lähtenyt, hän yht'äkkiä keskellä viimeistä kuviota lähti suoraapäätä silmälaseja vastaan kävellen käsillään, minkä muuten piti osoittaa sitä alituista rehellisen ajatuksen ylösalaisin vääristelemistä, mikä tapahtui »ankarassa ei-pietarilaisessa julkaisussa». Koska vain Ljamšin yksin osasi kävellä käsillään, niin hän olikin siitä syystä ottanut esittääkseen julkaisijaa, jolla oli pölkky mukanaan. Julija Mihailovna ei ollut vähääkään perillä siitä, että ruvettaisiin kävelemään käsillä. »Minulta se on pidetty salassa, salassa», hän toisteli minulle epätoivoissaan ja vihoissaan. Joukon nauru ei tietenkään kohdistunut vertaukseen, josta se vähät välitti, vaan yksinkertaisesti käsilläkävelemiseen ja hännystakkiin, jonka liepeet heilahtelivat. Lembke kuohahti ja alkoi vapista:

— Roistot! — hän huudahti osoittaen Ljamšinia. — Ottakaa kiinni tuo konna, kääntäkää…kääntäkää hänen jalkansa… päänsä… niin että pää olisi ylhäälläpäin, ylhäälläpäin.

Ljamšin hypähti jaloilleen, ja nauru yltyi

— Ajakaa pois kaikki konnat, jotka nauravat! — Lembke antoi samassa määräyksensä Joukko alkoi äännellä ja tömistellä jalkojansa.

— Ei, tämä ei käy päinsä, teidän ylhäisyytenne.

— Yleisöä ei saa haukkua.

— Itse olet hölmö! — kajahti jostakin nurkasta ääni.

— Flibustjerit! Flibustjerit! — kivahti joku salin toisesta päästä.

Lembke kääntyi nopeasti huutoa kohti ja kalpeni. Tylsä hymähdys näyttäytyi hänen huulillaan, — aivan kuin hän yht'äkkiä olisi jotakin ymmärtänyt ja muistanut.

Hyvät naiset ja herrat, — Julija Mihailovna kääntyi nyt heitä saartavan kansanjoukon puoleen samalla yrittäen vetää puolisoansa mukaansa. — Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi Andrei Antonovitšille… Andrei Antonovitš ei ole oikein terve… Suokaa anteeksi… Antakaa anteeksi hänelle, hyvät naiset ja herrat!

Kuulin aivan hyvin, miten hän sanoi: »Antakaa anteeksi». Kohtaus kävi hyvin nopeasti. Muistan varsin hyvin, että osa yleisöä juuri tähän aikaan hyökkäsi pois salista aivan kuin saikähtyneenä nimenomaan näiden Julija Mihailovnan sanojen vuoksi. Muistanpa vielä erään kyyneleisen, hysteerisen naisen huudahduksen:

— Ah, taas kuten äskenkin.

Ja samassa tähän jo alkaneeseen tungokseen heitettiin uusi pommi, »taas kuten äskenkin»!

— Tulipalo! Koko Joentakainen palaa!

En vain muista, missä tuo kauhea huuto kajahti ensin: salissako, vai juoksiko joku ehkä portaita ylös eteisestä, mutta tämän jälkeen syntyi sellainen levottomuus, etten rohkene ryhtyä sitä edes kuvaamaan. Melkeinpä puoli tanssiaisiin kokoontuneesta yleisöstä oli juuri joentakaisia, — sikäläisten puutalojen omistajia ja asujaimia. Nämä hyökkäsivät ikkunoihin, silmänräpäyksessä siirsivät syrjään ikkunaverhot ja repivät alas käärekaihtimet. Joentakainen loimusi. Tulipalo oli tosin vasta alkanut, mutta se leimusi kolmessa toisistaan täysin erossa olevassa kohdassa. Tämähän se juuri säikähdyttikin.

— Murhapoltto! Špigulinilaiset! — ulvoi joukko.

Mainitsen muutamia erikoisen karakteristisia huudahduksia.

— Niin on sydämeni aavistanutkin, että ne vielä sytyttävät, kaikki nämä päivät se on sitä aavistellut.

— Špigulinilaiset! Špigulinilaiset! Ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä.

— Sitä varten meidät on tänne tahallaan haalittukin, että voitaisiin sytyttää palamaan!

Tämä viimeinen kaikkein ihmeellisin huudahdus oli naisen, palosta kärsineen Korobotškan [itara eukko Gogoljin romaanissa »Kuolleet sielut». Suom. huom.], välitön huudahdus. Kaikki tulvivat päin käytävää. En rupea kuvaamaan tungosta, joka syntyi eteisessä turkkien, liinojen, hartiaviittojen selvittelyssä, en säikähtyneiden naisten vinkunaa enkä neitosten itkua. Tuskin tässä tilaisuudessa tapahtui varkauksia, mutta ei ole ihmettelemistä, että tällaisessa epäjärjestyksessä muutamat lähtivät suorastaan niine hyvineen ilman päällysvaatteitta, koska eivät omiaan löytäneet, ja että vielä kauan jälkeenpäin tästä kerrottiin kaupungissamme satumaisin lisäyksin. Lembke ja Julija Mihailovna olivat ovessa vähällä joutua joukon jalkoihin.

— Pysähdyttäkää heidät! Ei saa päästää pois ainoatakaan, — Lembke kiljui uhkaavasti ojennellen kättänsä häntä vastaan tunkeilevia kohti. – jokaiselle on henkilökohtaisesti tehtävä ruumiintarkastus, viipymättä.

Salista alkoi sinkoilla voimakkaita kirouksia.

— Andrei Antonovitš! Andrei Antonovitš! — huudahti Julija Mihailovna aivan epätoivoissaan.

— Hänet vangittava ensimmäiseksi! — Andrei Antonovitš huudahti ankaran näköisenä kohottaen sormensa puolisoansa kohti, — tarkastettava ensimmäiseksi! Tanssiaiset on järjestetty vain tulipalon aikaansaamiseksi…

Julija Mihailovna huudahti ja pyörtyi (voi, tämä oli tietenkin jo aivan todellista pyörtymistä). Minä, ruhtinas ja kenraali syöksähdimme häntä auttamaan. Tuli siihen muitakin, jotka auttoivat meitä tänä vaikeana hetkenä, tulipa joitakuita naisiakin. Me kannoimme onnettoman tästä helvetistä vaunuihin. Hän virkosi vasta kuvernöörin talon luo ajaessamme, ja hänen ensi huudahduksensa koski taas Andrei Antonovitšia. Kaikkien hänen kuvitelmiensa lentäessä säpäleiksi hänelle oli jäänyt vain yksin Andrei Antonovitš. Lähetettiin hakemaan lääkäriä. Viivyin hänen luonansa kokonaisen tunnin, ruhtinas samoin. Kenraali (vaikka olikin itse kovin säikähtynyt) ei tahtonut jalomielisyydenpuuskassaan poistua koko yönä »onnettoman vuoteen viereltä», mutta nukahti tästä huolimatta kymmenen minuutin kuluttua lääkäriä odotellessaan saliin nojatuoliin, johon me sitten hänet jätimme.

Poliisimestari, jonka oli tanssiaisista kiiruhdettava tulipalopaikalle, oli ehtinyt tuoda mukanansa meidän jäljessämme myös Andrei Antonovitšin ja yrittänyt suostutella tätä poistumaan samoissa vaunuissa Julija Mihailovnan kanssa sekä vakuutellut voimainsa takaa, että hänen ylhäisyytensä olisi nyt ollut parasta »ottaa lepohetki»; Mutta en käsitä vieläkään, mistä syystä tämä ei ollut hänelle onnistunut. Andrei Antonovitš ei tietenkään tahtonut kuulla puhuttavankaan levosta ja pyrki pyrkimällä tulipalopaikalle. Mutta tämä ei ollut viisaasti tehty. Oli käynyt lopulta niin, että poliisimestari itse oli vienyt hänet sinne omissa ajoneuvoissaan. Myöhemmin hän kertoili, että Lembke oli koko matkan viittoillut ja »saanut tuon tuostakin päähänpistoja, joita olisi ollut aivan mahdoton täyttää». Myöhemmin saatiinkin selville, että hänen ylhäisyytensä oli jo tällöin »säikähdyksen äkillisyyden vuoksi» kuumehoureissa.

Mitäpä auttaisi kertoa enää, miten tanssiaiset päättyivät. Parikymmentä tyhjäntoimittajaa ja heidän parissaan muutamia naisia jäi juhlapaikalle. Ainoatakaan poliisia ei sinne jäänyt. Soittokunta sai luvan lähteä, ja poistuvat soittajat piestiin. Aamuun mennessä koko »Prohorytšin teltta» oli kuin pois pyyhkäisty, juotiin minkä jaksettiin, tanssittiin »kamarinskiita» tavalla, jota olisi suorastaan sopimatonta kuvailla, huoneissa harjoitettiin kaikennäköistä siivottomuutta, ja vasta aamun koittaessa osa tästä joukosta aivan humalaisena malttoi lähteä jo sammumaan päin olevaa tulipaloa katselemaan saaden täällä aikaan uutta epäjärjestystä… Toinen puoli heistä yöpyi sikahumalaisena juhlahuoneiston samettisohville sekä lattialle kaikkine asiaankuuluvine jälkiseurauksineen. Aamupuoleen, sitten kuin se suinkin oli mahdollista, nämä kiskottiin jaloista kaduille. Näin päättyivät juhlallisuudet, jotka oli järjestetty kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi.

IV.

Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi, että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto: »špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa), murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki. Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä nytkin.

On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan, höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja, vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät, ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin, mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita, joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina. Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen. Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua, mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään) jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen nimineuvoksenkin sielussa… Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan, näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan toista.

Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen. Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli kadottanut jo aikoja sitten.

— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! — kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä, niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin aina tärisyttävästi.

— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, — jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa… Täällä seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.

Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista, koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.

— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen. Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista. Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas, vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet… Mitä hän tekee siellä?

— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.

— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin itseksensä… Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko on unohdettu sinne?