E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PYHÄN MARKUKSEN LEIJONA

Kirj.

G. A. HENTY

Suomentanut Helmi Krohn

Otava, Helsinki, 1916.

SISÄLLYS:

1. Venetsia.
2. Salaliitto.
3. Suuri Kanaali.
4. Ryöstetyt.
5. Oikeilla jäljillä.
6. Mökki San Nicolon saarella.
7. Kauppalaivalla.
8. Merirosvojen hyökkäys.
9. "Lido" anastetaan.
10. Pelastettu.
11. Anzion taistelu.
12. Moceningon käsissä.
13. Merirosvojen ryöstöretki.
14. Merirosvolaivan häviö.
15. Polan taistelu.
16. Pluto vallataan takaisin.
17. Kiittämätön tasavalta.
18. Pisani päästetään vapaaksi.
19. Chioggian piiritys.
20. Venetsian voitto.

ENSIMMÄINEN LUKU

Venetsia

"Näin ihania iltoja et varmasti koskaan ole nähnyt sumuisella saarellasi, Francesco?"

"Olenpa niinkin", vastasi toinen varmasti. "Aivan yhtä kirkkaita iltoja on Thamesillakin. Olen seisonut St. Paul -kirkon portailla ja katsellut, miten kuun säteet ovat leikitelleet veden kalvolla, tuhannet valot kimallelleet ikkunoista ja ohikiitävistä laivoista, aivan niin kuin täällä nyt. Mutta", lisäsi hän, "täytyyhän minun tunnustaa, että Lontoossa on harvemmin niin tyyniä ja kirkkaita iltoja kuin teillä täällä Venetsiassa."

"Mutta pidäthän kuitenkin enemmän meidän maastamme kuin Englannista ja olet mielissäsi siitä, että isäsi on muuttanut tänne asumaan?"

Francis Hammond ei vastannut heti.

"Olen iloinen siitä, että hän muutti tänne asumaan", sanoi hän hetken kuluttua, "sillä olen saanut nähdä paljon kaunista ja oppinut teidän kielenne, Matteo. Mutta en tiedä, viihdynkö täällä paremmin kuin kotona. Kaikki on täällä niin toisenlaista. Kotona oli hauskempaa. Isällä oli konttorissa pari, kolme nuorta apulaista, ja heidän kanssaan minä seurustelin iltapäivisin. Me ammuimme maaliin, panimme toimeen kaikenlaisia kilpailuja ja tappelimme toisten poikien kanssa. Ihmiset ovat siellä vapaampia ja iloisempia kuin täällä. Me olemme kauppiaskansaa niin kuin tekin; mutta Lontoossa kauppiaalla on kaikki valta, heidän ei tarvitse pelätä aatelismiehiä niin kuin teidän, eikä siellä tapahdu koskaan salaisia ilmiantoja. Meillä ei ole 'jalopeurankitaa' eikä mitään kymmenmiehistöä."

"Hiljaa, Francesco", sanoi toinen. "Älä puhu sanaakaan neuvoskunnasta. Ei voi koskaan tietää, vaikka joku sattuisi kuulemaan."

"Siinä näet", sanoi hänen seuralaisensa. "Ei kenenkään viattoman tarvitse pelätä mitään Lontoossa; täällä ei voi koskaan tietää, milloin joutuu heitetyksi Pyhän Markuksen vankiloihin, vaikkei olisi tehnyt mitään pahaa."

"Hiljaa, Francesco", sanoi Matteo levottomasti, "puhutaan jostain muusta. Kun ihminen voi ylpeillä niin paljosta kuin me täällä Venetsiassa, niin on turha vaivata päätään, vaikkei kaikki olisikaan aivan mielen mukaista."

"Niin, kyllä teillä on tosiaankin paljon ylpeilyn syytä", myönsi
Francis Hammond. "Kaikki Euroopan maathan pyrkivät kilpaa teidän
liittolaisiksenne, sillä toista niin mahtavaa merikansaa ei ole kuin
Venetsia. Jollen olisi englantilainen, tahtoisin olla venetsialainen."

Nuorukaiset seisoivat rannalla Markuspalatsin edustalla. Piazzalla heidän takanaan liikkui paljon väkeä keskustelemassa viimeisistä uutisista, Venetsian vihatun kilpailijan, Genovan hankkeista, tai paavin kirjelmästä, jonka niin kuin jokainen tiesi, Trevison piispa oli jättänyt neuvoskunnalle.

Francis oli viiden-, kuudentoista ikäinen poika. Hänen isänsä oli lontoolainen kauppias, joka muutamia vuosia sitten oli jättänyt liikkeensä toisten hoitoon ja muuttanut Venetsiaan voidakseen ostaa itämaisia tavaroita itse suoraan kaupan pääpaikasta ilman välikäsiä. Hänen yrityksensä olikin onnistunut erinomaisesti, sillä usein hän saattoi halvalla hinnalla ostaa tavaraa meritaisteluissa kaapatuista laivoista. Tosin sattui joskus, että laiva, jolla hän lähetti ostamansa tavarat Englantiin, joutui vuorostaan taas vihollisten tai rosvojen käsiin, mutta sittenkin hänen voittonsa oli hyvin suuri. Ja kaikki Venetsiassa kunnioittivat tätä tunnollista ja tarkkaa kauppiasta.

Venetsiassa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, sillä alusta alkaen tasavalta oli rohkaissut muukalaisia asettumaan kaupunkiin ja myöntänyt heille etuoikeuksia. Englannin ja Venetsian välillä oli aina vallinnut hyvät suhteet. Venetsialaiset kadehtivat tosin muukalaisia, mutta Englanti oli jo vuodesta 1304 myöntänyt heille vapaat kauppaoikeudet Lontoossa, Southamptonissa ja eräissä muissa kaupungeissa, eikä näiden molempien kansojen tarvinnut kadehtia toisiaan. Sen sijaan Venetsia oli levottomana pannut merkille miten Ranska, Saksa, Itävalta ja Unkari pyrkivät sekaantumaan heidän asioihinsa milloin siihen vain tilaisuus tarjoutui.

* * * * *

Pojat lähtivät hiljakseen kävelemään ja sekaantuivat kirjavaan ihmisjoukkoon. Siinä oli silkkipukuisia aatelismiehiä, yksinkertaisia kalastajia, kaikkien maiden edustajia, kukkakauppiaita, raikkaan veden myyjiä, kaikenlaisten virvokkeiden kaupustelijoita. Englantilaisen pojan toveri, Matteo Giustiniani, joka oli ylhäistä venetsialaista sukua, mainitsi Francisille ohikulkevien aatelismiesten ja muiden merkkihenkilöiden nimet.

"Tuo on Pisani", hän sanoi, "kai sinä hänet tunnet. Kerrotaan, että hänet nimitetään laivaston päälliköksi. Merimiehet ovatkin valmiit menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Pääsisinpä hänen mukaansa merelle. Mikä ihana taistelu siitä tulisikaan, kun hän joutuisi genovalaisten kanssa vastatusten. Tuo toinen aatelismies hänen takanaan on Fiofio Dandolo; hänen suvussaan on ollut monta kuuluisaa miestä. Ja tuo nuori aatelismies tuossa, jolla on samettihattu päässä, on Ruggiero Mocenigo. Hän on ollut kaksi viimeistä vuotta Konstantinopolissa maanpaossa siksi, että hän murhasi Paolo Morosinin, vaikka hän itse tosin väitti sen tapahtuneen rehellisessä taistelussa. Hänen maineensa on aina ollut huono, mutta hänellä on voimakkaita suosijoita."

"Se on häpeällistä", sanoi Francis Hammond, "että ihmiset, joilla on mahtavia suosijoita, saavat vapaasti tehdä sellaista, mistä muut joutuisivat hirsipuuhun. Miksikä ei sama laki tuomitse sekä rikkaita että köyhiä?"

"Kaikissa valtion asioissa laki on sama kaikille", sanoi hänen toverinsa; "yhtä hyvin aatelismies kuin köyhä kalastajakin voi joutua vankityrmään. Mutta muissa asioissa on tietysti eroa."

"Miksikä tietysti?" kysyi Francis. "Sinä kuulut ylhäiseen sukuun, ja minun isäni on vain kauppias, mutta ei sinulla silti saisi olla suurempaa oikeutta pistää minua tikarilla kuin minulla tappaa sinut."

"Voit olla oikeassa", sanoi Matteo nauraen. "Ja totta puhuen, olot ovat meillä kehittyneet sellaisiksi, että aateliset kaipaisivat ankaraa kuritusta."

"Nyt minun täytyy lähteä", sanoi Francis, "isäni ei pidä siitä, jos viivyn ulkona kymmenen jälkeen."

* * * * *

"Kello löi juuri kymmenen, Francis", sanoi hänen isänsä, kun poika astui sisään.

"Joko se on niin paljon. Piazzetta oli vielä täynnä ihmisiä. Enpä luule, että kukaan koko Venetsiassa menee niin varhain nukkumaan kuin me."

"Yöllä on nukuttava ja päivällä valvottava. Sitä paitsi iltaisin on kaduilla kovin levotonta: milloin tahansa voi saada tikariniskun selkäänsä. En tahdo kuitenkaan moittia venetsialaisia, vaikka he iltaisin huvittelevatkin, sillä pian he saavat ruveta ajattelemaan vakavampia asioita."

"Mutta nykyäänhän pitäisi olla rauha koko maailmassa, isä. Tekihän
Venetsia aivan vastikään rauhansopimuksen Itävallan kanssa."

"Se ei merkitse mitään; Venetsia suostui rauhansopimukseen vain sen tähden, että tiedettiin Itävallan liittoutuneen Unkarin, Paduan ja Genovan kanssa. Toiset eivät olleet vielä taisteluvalmiita, mutta pian puhkeaa myrsky. Mutta ei huolita puhua tästä sen enempää. Mennään levolle."

Mutta Francis ei mennyt vielä vuoteeseen. Hän kävi istumaan ikkunaansa, josta oli näköala Suuren kanaalin ylitse. Hän ajatteli sotaa, joka ehkä piankin syttyisi, ja hän toivoi vain, että olisi ollut pari vuotta vanhempi. Venetsian laivasto oli kuuluisa urhoollisuudestaan, ja tähän aikaan, jolloin sotapalvelus oli ainoa tie, joka johti onneen ja kunniaan, jokainen nuorukainen toivoi kerran pääsevänsä mukaan.

Francis oli innokkaasti harrastanut urheilua, olipa saanut luvan käydä asekouluakin, jossa aatelisten poikia opetettiin käyttämään miekkaa ja tikaria ja heiluttamaan sotakirvestä. Hän oli kehittynyt niin taitavaksi, että venetsialaiset kadehtivat häntä täydellä syyllä. Usein hän lähti myös jollekin hiekkasaarelle ampumaan maaliin ja hänen suurimpia huvejaan oli niinikään soutu.

Joka ilta hänellä oli tapana lähteä gondolissa soutelemaan yhdessä isänsä gondolinkuljettajan pojan, Giuseppen kanssa, ja päästyään syrjäisemmille seuduille hän tavallisesti itse otti airon käteensä ja ohjasi kevyttä alusta. Molemmat pojat olivat siten kehittyneet hyvin taitaviksi, ja heidän gondolinsa oli nopeampi kuin useimmat muut kaksiairoiset alukset. Mutta tätä urheilua Francis ei voinut harjoittaa muuten kuin salaa, sillä kukaan ylhäinen venetsialainen ei pitänyt sellaista urheilua sopivana.

Aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä Francis astui portaille, joiden juurella Giuseppe ja hänen isänsä Beppo odottivat herra Hammondia, jonka oli määrä lähteä gondolissaan kauppa-asioitaan toimittamaan.

"Herra Francesco, olen löytänyt gondolin, joka sopisi teille erinomaisesti." Giuseppe sanoi ja hyppäsi maihin.

"Miltä se näyttää?"

"Eräs mies Lidolla omistaa sen. Se on vain kahden vuoden vanha ja tavattoman kevyt. Se on neljän dukaatin arvoinen, mutta hän myy sen kahdesta."

"Hyvä, Giuseppe; me lähdemme illalla sitä katsomaan."

Hetken kuluttua herra Hammond tuli rantaan ja astui gondoliin.
Huoaten Francis palasi taloon oppitunnillensa.

Hänen opiskelunsa rajoittui pääasiallisesti kieliin, sillä muuta eivät nuoret miehet juuri siihen aikaan opiskelleet. Latinaa puhuivat kaikki oppineet, ja ranska oli hovien ja aatelisten kielenä. Latinaa Francis puhuikin jo varsin sujuvasti, ranskaa hän ymmärsi ja italiankieltä hän osasi kuin italialainen. Saksaakin hän oli jo vähän opetellut. Saman opettajan johdolla kuin hänkin opiskeli useita venetsialaisten aatelismiesten poikia, ja siten hän oli tutustunut Matteo Giustinianiinkin, joka oli hänen paras ystävänsä.

Samana iltana Francis läksi katsomaan gondolia, josta Giuseppe oli hänelle maininnut. Se olikin hänelle mieleen, sillä se oli harvinaisen kevyt ja ohut kuin pähkinänkuori. Francis osti sen, ja kuljettaessaan sitä kotiin, hän huomasi, että se oli paljon nopeakulkuisempi kuin useimmat muut gondolit.

"Minä olen ostanut uuden gondolin, isä", sanoi Francis seuraavana aamuna isälleen. "Halusin saada oman veneen, jotta voisin iltaisinkin soudella, kun sinä olet melkein aina ulkona. Sitä paitsi tämä on paljon kevyempi kuin sinun omasi, ja minusta on hauska päästä liikkumaan nopeammin kuin muut."

"Nuoret tahtovat aina kulkea nopeasti", sanoi herra, Hammond, "vaikka en voi käsittää, mitä hyötyä siitä on. Mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että olet hankkinut itsellesi oman gondolin, jolla voit mielin määrin liikkua. Kernaasti saat tästä lähin viipyä hiukan myöhempäänkin iltaisin ulkona, kunhan vain lupaat, ettet kuljeskele pitkin katuja. Soudellessa ei ole mitään vaaraa, toista on kaupungilla, jossa sattuu niin usein tappeluja ja onnettomuuksia."

Francis oli mielissään, sillä useinkin oli hänestä tuntunut kovin ikävältä palata kotiin jo kymmeneltä, jolloin ilma oli ihanimmillaan, ja Suurella kanaalilla elämä kaikkein vilkkain. Sen sijaan ei hänen tehnyt mielensäkään kuljeskella kaduilla, sillä hirveä tungos piazzettalla ei ollut koskaan miellyttänyt häntä.

TOINEN LUKU

Salaliitto

"Keitä nuo naiset ovat, Matteo?" kysyi Francis eräänä iltana Matteolta, kun tämä tervehti kahta nuorta tyttöä, jotka saapuivat toisessa gondolissa heitä vastaan Suuressa kanaalissa.

"He ovat minun kaukaisia sukulaisiani, Maria ja Julia Polani; heidän isänsä on rikas venetsialainen kauppias, joka on ollut kolme vuotta Korfussa ja vastikään muuttanut tyttärineen tänne. Suku on hyvin vanha ja ylhäinen. Tytöt ovat Venetsian rikkaimpia perijättäriä, sillä heillä ei ole veljiä. Heidän äitinsä on kuollut."

"He näyttivät hyvin nuorilta", sanoi Francis.

"Maria on kuudentoista ja Julia kaksi vuotta nuorempi."

"Kuka se vanhempi nainen oli, joka istui heidän välissään?"

"Heidän seuranaisensa. Hän on ollut talossa siitä saakka, kun tytöt olivat aivan pieniä, ja heidän isänsä luottaa häneen täydellisesti. Mutta tarpeen se onkin, sillä Maria herättää aivan varmaan pian nuorten aatelismiesten huomiota."

"Sen voin kyllä uskoa", sanoi Francis, "koska hän on sekä kaunis että rikas. Mutta varmaankin hänen isänsä on jo edeltäpäin määrännyt hänen tulevaisuutensa."

"Luultavasti kyllä", sanoi Matteo.

"Tuo kirous seuraa ylhäistä sukuperää. Nuorten tyttöjen täytyy tyytyä siihen mieheen, jonka heidän isänsä heille määrää, eivätkä he saa valita vapaasti oman mielensä mukaan. Minun mielestäni niin tärkeässä asiassa pitäisi jokaisen saada itse määrätä kohtalonsa."

"Samaa mieltä minäkin olen — ainakin toistaiseksi", sanoi Matteo nauraen; "mutta varmaankin muutan mieleni, kun minun vuoroni on naittaa tyttäreni. Sinun gondolisi on todellakin erinomainen, sillä vaikka meillä on vain yksi soutaja, niin pysymme sittenkin toisten kaksiairoisten tasalla."

"Näkisitpä vain, kun Giuseppe ja minä kumpikin soudamme. Silloin se aivan lentää, enkä näinä kymmenenä päivänä, jolloin se on ollut minun, ole tavannut ainoatakaan, joka olisi päässyt nopeampaa."

"Nopeakulkuinen vene on aina hyvään tarpeeseen", sanoi Matteo; "varsinkin jos sattuu joutumaan pulaan ja joku kaupunginvahdin veneistä on kintereillä."

"Toivottavasti en tule tarvitsemaan sitä sellaiseen."

"En minäkään luule, mutta eihän sitä koskaan voi tietää."

Muutamia päiviä myöhemmin Francis oli jälleen soutelemassa. Kello läheni jo puolta kymmentä, ja heidän soutaessaan erästä autiota sivukanaalia pitkin, pyrki eräs mies heidän gondoliinsa.

"Otammeko hänet mukaan, herra Francesco?" kuiskasi Giuseppe Francisille, sillä monta kertaa ennenkin he olivat kuljettaneet gondolissaan matkustajia. Oli näet usein sattunut, että ohikulkijat olivat luulleet heitä työtä etsiviksi gondolinkuljettajiksi, sillä kumpikin oli tavallisesti paitahihasillaan. Francisia huvitti ottaa selkoa siitä, mitä väkeä iltaisin oli liikkeellä ja minne kukin oli menossa — hän koetti arvata, oliko siinä rakastaja, joka kiiruhti rakastettunsa luo, vai pelaaja, joka oli menossa johonkin hämäräperäiseen paikkaan, vai aivan yksinkertaisesti vain joku myöhästynyt kulkija, joka kiiruhti kotiinsa. Hänestä oli yhdentekevää, mitä tietä hän kulki, kunhan hän vain sai kokea seikkailuja, ja sitä paitsi matkustajien kuljetus tuotti Giuseppelle sievän lisäansion.

"Otetaan hänet vain matkaan", vastasi Francis.

"Ei kai teillä ole kiire päästä levolle?" sanoi mies, kun vene laski rantaan.

"Kyllä me valvomme, kunhan meille maksetaan", sanoi Giuseppe.
Tällaisissa tapauksissa hän johti aina puhetta.

"Te tiedätte, missä San Nicolo sijaitsee?"

"Kyllä, mutta sinne on pitkä matka."

"Teidän pitää odottaa siellä pari tuntia, mutta saatte myös puolen dukaattia."

"Mitäs arvelet?" sanoi Giuseppe kääntyen Francisin puoleen.

"Samapa se", vastasi poika hetkeäkään epäröimättä.

Matka oli pitkä, mutta yö miellyttävä, ja puoli dukaattia houkutteli Giuseppea. Mutta Francis tahtoi tyydyttää uteliaisuuttaan. San Nicolo oli pieni hiekkasaari, uloimpia koko saariryhmässä. Siellä asui vain muutamia kalastajia, ja siksi Francis ihmetteli suuresti, mitähän asiaa sinne saattoi olla tähän aikaan vuorokaudesta miehellä, joka puvusta ja puheesta päätellen kuului yläluokkaan. Sitä paitsi mies oli naamioitu, sen Francis saattoi nähdä tähtien valossa. Mutta siinä ei ollut mitään outoa, sillä nuoret aatelismiehet käyttivät usein naamiota yöllä, kun he eivät tahtoneet tulla tunnetuiksi.

Koko matkan aikana ei kukaan puhunut mitään, gondoli soljui vain tasaisesti eteenpäin. Mutta kun he saapuivat rantaan, sanoi vieras:

"Te soudatte hyvin. Käyttäisin teitä mielelläni toistekin."

"Me olemme aina valmiit", sanoi Francis käheällä äänellä.

"Hyvä. Takaisin palatessamme sanon, milloin tarvitsen teitä jälleen. Toivon, että osaatte olla vaiti ettekä puhu tovereillenne mitään siitä tehtävästä, jonka annan teille?"

"Sen lupaamme", sanoi Francis.

Vieras astui nyt maihin ja kiiruhtaessaan pois hän sanoi: "Voi kestää kaksikin tuntia ennen kuin palaan takaisin."

"Kuulkaahan, herra Francesco", sanoi Giuseppe kun he olivat yksin, "mitä ajattelitte suostuessanne tällaiseen kyytiin? Minä tosin kernaasti ansaitsen puolen dukaattia, mutta nyt pääsemme kotiin vasta myöhään. Ja silloin isäntä suuttuu."

"En suostunut tähän siksi, että sinä ansaitsisit puolen dukaattia, Giuseppe, vaan sen tähden, että toivoin seikkailua. Tässä piilee jokin salaisuus. Aatelismies sitä hän varmaan oli — ei koskaan lähtisi San Nicolon saarelle näin myöhään, jollei hänellä olisi tärkeää asiaa. Varmaankin täällä on jokin salainen kokous, sillä äsken näin kaksi gondolia, jotka suuntasivat myös kulkunsa tänne päin. Joka tapauksessa aion ottaa selkoa siitä, mitä tämä merkitsee."

"Älkää tehkö sitä", sanoi Giuseppe vakavasti. "Olisi parasta palata nyt heti takaisin, sillä ei sitä tiedä, mitä voi tapahtua."

"Koetan ensiksi tutkia asiaa, jos mahdollista. Jää sinä tänne siksi aikaa, niin minä lähden vakoilemaan."

Francis nousi maihin ja aikoi tarkastella lähemmin muutamia kalastajamökkejä, jotka sijaitsivat rannalla, mutta ei missään näkynyt tulta eikä kuulunut vähintäkään ääntä. Hän tiesi, että kauempana rannasta oli myös asuntoja, mutta kun hänellä ei ollut muuta ohjausta kuin tähtien valo taivaalla, palasi hän rantaan.

"En löytänyt mitään jälkiä, Giuseppe."

"Parasta olikin, herra Francesco. On olemassa sellaista riistaa, jota on paras olla pyydystämättä. Tulin oikein iloiseksi, kun palasitte takaisin rantaan. Viisainta on nyt hetken aikaa nukahtaa."

Mutta Francis ei voinut ajatella unta. Hän kävi veneeseen istumaan ja tuumi, maksaisiko vaivaa jonakuna toisena iltana jatkaa tätä seikkailua. Että jonkinlainen salaliitto oli kysymyksessä, siitä hän oli varma. Venetsiassa oli aina kaksi puoluetta, jotka kumpikin tarkoittivat tasavallan parasta, mutta jotka olivat eri mieltä siitä, mitä keinoja olisi paras käyttää sen onnen ja hyvinvoinnin takaamiseksi. Sitä paitsi oli aina köyhiä ja onnettomia, jotka olivat valmiit ottamaan vastaan lahjoja ja auttamaan tasavallan vihollisia. Francis oli englantilainen, mutta hän oli kiintynyt Venetsiaan ja seikkailunhalunsa ohella hän tunsi miltei velvollisuudekseen ottaa selkoa salaliitosta, jonka olemassaolosta hän oli melkein varma.

Giuseppe oli nukkunut veneen pohjalla kaikessa rauhassa, kun rannalta kuului askelten ääniä ja Francis herätti hänet. Itse hän nousi myös ja oikoi jäseniään, ikään kuin hänkin olisi nukkunut.

"Viekää minut takaisin samaan paikkaan, josta lähdimmekin!" sanoi vieras ja istuutui veneeseen. Pojat tarttuivat airoihinsa, ja vene soljui kaupunkia kohti. Mutta juuri kun he saapuivat Suuren kanaalin suulle, ilmestyi kuuden airon soutama gondoli heidän eteensä ja ääni huusi:

"Tasavallan nimessä, keitä te olette!"

"Soutakaa!" sanoi vieras pojille ja nousi pystyyn. "Kymmenen dukaattia, jos saatte minut onnellisesti maihin!"

Jos pojat olisivat olleet tavallisia gondolinkuljettajia, niin tuskinpa he edullisen tarjouksenkaan vuoksi olisivat uskaltaneet uhmata ankaraa käskyä. Mutta Francis ei tahtonut joutua tekemisiin viranomaisten kanssa, ehkäpä vielä joutua vankeuteenkin. Siksi hän käänsi äkkiä gondolinsa ja souti kaikin voimin eteenpäin. Gondoli kiiti kuin nuoli, mutta toinen gondoli, jossa oli kuusi soutajaa, seurasi sen kintereillä, ja epäilemättä se olisi hyvin pian saavuttanut heidät, jollei Francis olisi äkkiä poikennut sivukanaaliin ja sitten ketterästi pujotellut toisesta kanaalista toiseen, kunnes suuri gondoli, joka ei yhtä nopeasti voinut suoriutua monista käännöksistä, jäi hyvän matkaa jälkeen. Vihdoin he kaikessa rauhassa pääsivät määräpaikkaan.

"Pyhän Paavalin nimessä", vieras sanoi, "hyvin tehty! Osaattepa te hyvin ohjata gondolianne ja nopeasti soutaa. Ei minulla ole mitään syytä pelätä heitä, mutta en olisi suonut, että tasavallan kätyrit olisivat sekaantuneet minun toimiini."

Noustessaan maihin vieras antoi Giuseppelle luvatun palkkion. "Ensi torstaina, puoli yksitoista", sanoi hän sitten.

"Tämä näyttää olevan vaarallinen toimi", sanoi Giuseppe epäröiden. "Ei ole mitään lastenleikkiä ruveta uhmaamaan tasavallan upseereja, eikä ole sanottu, että ensi kerralla onnistumme yhtä hyvin."

"Voihan sitä hiukan uskaltaakin, kun hyvä maksu on tiedossa", sanoi vieras kääntyen pois; "sitä paitsi tokkopa me toisella kertaa kohtaammekaan noita valtion urkkijoita."

"Ja nyt kotiin", sanoi Francis. "Tämän parempaa ansiota ei sinulla ole ollut, ja jos minä pääsen vielä jännittävään seikkailuun, niin voimme olla tyytyväisiä."

Seuraavina päivinä Francis tuumi vakavasti, jatkaisiko hän seikkailua. Lopulta hän päätti sen tehdä, koska siihen ei liittynyt mitään todellista vaaraa. Voisihan hän sanoa jos hänet keksittäisiin, että hän oli tahtonut ottaa vain selkoa, olisiko jokin salaliitto valtiota vastaan tekeillä. Ja koska hän oli vain keskenkasvuinen poika, niin tuskinpa hänen sekaantumistaan asiaan pidettäisiin kovinkaan vaarallisena.

Giuseppe ei pannut vastaan, kun Francis selitti, että hän aikoi seuraavana torstaina lähteä jälleen San Nicolon saarelle. Giuseppe tuumi, että jos hän voisi ansaita vielä toisenkin niin suuren summan, niin hän pian voisi mennä naimisiin ja tulla omaksi herrakseen. Ja jollei Francis pelännyt vaaraa, niin eipä hänkään sitä tehnyt. Korkeintaan hän voisi saada pari kuukautta vankeutta.

Ennen tuota määräpäivää Matteo Giustiniani kertoi Francisille uutisen, joka huvitti häntä suuresti.

"Muistathan Serkkuni, Maria Polanin, jonka me kohtasimme kerran
Suurella kanaalilla?" kysyi Matteo.

"Tietysti. Mitä hänestä?"

"Niin, ajattelehan! Ruggiero Mocenigo, tuo aatelismies, jonka kerran näytin sinulle piazzalla ja joka on ollut kaksi vuotta maanpaossa, on kosinut häntä."

"Häntä hän toivottavasti ei saa", sanoi Francis harmistuneena.
"Häpeällistä olisi antaa hänet sellaiselle miehelle."

"Samaa Marian isäkin ajattelee, ja siksi hän antoi heti kieltävän vastauksen. Mutta Ruggiero oli nostanut hirveän jutun sen johdosta ja vannonut, että Polani saisi sitä vielä katua."

"Toivottavasti sukulaisesi ei välitä hänen uhkauksestaan", sanoi
Francis.

"Ei hän siitä välitäkään", vastasi Matteo, "mutta Ruggierolla on mahtavia ystäviä ja hän voi vahingoittaa häntä, puhumattakaan siitä, että hän voi palkata jonkun pistämään Polanin kuoliaaksi jossakin sopivassa tilaisuudessa. Isäni on kehottanut häntä olemaan hyvin varovainen. Ruggiero on vaarallinen vihollinen. Vaikka häntä epäiltäisiinkin salamurhasta, niin olisi melkein mahdoton saada häntä syytteeseen. Hänellä on kaksi sukulaista neuvostossa, ja vaikka hän polttaisi Polanin talon tai ryöstäisi Marian, niin tuskinpa häntä sittenkään rangaistaisiin, varsinkin jos hän pysyttelisi jonkin aikaa poissa kaupungista."

"Tietysti minä sen ymmärrän, että aatelismiehet kaikissa maissa voivat tehdä sellaista, mitä pidettäisiin rikoksena, jos joku muu sen tekisi. Mutta että sellaisessa kaupungissa kuin Venetsiassa yksityiset ihmiset voivat kostaa ja tappaa, on inhottavaa."

"Eihän se ole oikein", sanoi Matteo välinpitämättömästi, "mutta en tiedä, miten se voitaisiin estää. Sitä paitsi täällä ratkaistaan riidat mies miestä vastaan, jota vastoin toisissa maissa aatelisten kiistellessä keskenään sadoittain ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä itse riidan kanssa, voidaan ottaa hengiltä."

Tältä kannalta Francis ei ollut ennen ajatellut asiaa, ja hänen täytyi myöntää, että niin inhottavaa kuin salamurha olikin, niin se tuotti maalle sittenkin vähemmän kärsimystä kuin sisäiset sodat, mutta sittenkään hän ei tahtonut yhtyä ystävänsä mielipiteeseen.

"Totta kyllä, Matteo, mutta sota on aina rehellinen sota, jota vastoin salamurha on aina konnantyö."

"Ei sotakaan aina ole rehellistä", vastasi Matteo. "Usein linnoja anastetaan, kokonaisia kyliä poltetaan ja ihmisiä teurastetaan niin että heillä ei ole vähintäkään puolustuksen mahdollisuutta. Se ei ole minun mielestäni sen rehellisempää kuin salamurha. Polani tietää, että hänen täytyy olla varuillaan, ja jos hän tahtoo, voi hän palkata salamurhaajan, joka raivaa Ruggieron pois tieltä, aivan niin kuin Ruggierokin voi tehdä."

Torstai-iltana oli gondoli määräpaikalla. Francis oli melkein varma siitä, että mies tällä kertaa kyselisi jotain heidän asunnostaan ja tavallisesta venepaikastaan, ja siksi hän oli käskenyt Giuseppen olla hyvin varovainen vastauksissaan. Heti kellon lyötyä puoli yksitoista saapuikin vieras rantaan.

"Te näytätte olevan täsmällisiä", sanoi hän, "eikä samaa voi sanoa teidän ammatistanne yleensä."

Francis souti kokkatuhdolla ja seisoi selin vieraaseen. Siksipä ei ollut luultavaa, että vieras puhuttelisi häntä, vaan kernaammin Giuseppea, joka souti aivan hänen takanaan. Niin pian kuin he olivat päässeet laguunille, alkoikin vieras kysellä yhtä ja toista Giuseppelta, niin kuin Francis oli otaksunut.

"En voi nähdä teidän kasvojanne, mutta vartaloistanne päättäen olette kumpikin hyvin nuoria, vai kuinka?"

"Minä olen kahdenkolmatta", sanoi Giuseppe, "ja veljeni on minua vuotta nuorempi."

"Ja mikä on teidän nimenne?"

"Giovanni ja Beppo Morani."

"Onko vene teidän omanne?"

"On herra. Isämme kuoli kolme vuotta sitten ja jätti gondolin meille."

"Ja missä on venepaikkanne?"

"Missä milloinkin. Joskus toinen paikka on parempi, joskus toinen."

"Entäs missä te asutte?"

"Emme me asu missään, herra. Kun päivän työ on lopussa, sidomme me veneen paaluun ja nukumme gondolin pohjalla. Se ei maksa mitään, ja kuitenkin meillä on yhtä mukava kuin olkivuoteella."

"Sitten te kai saatte runsaasti rahaa kokoon?"

"Me panemme hiukan rahaa säästöön. Varmaankin me ennemmin tai myöhemmin menemme naimisiin, ja silloin me tarvitsemme oikean asunnon. Sitä paitsi me laiskottelemme myös joskus. Täytyyhän ihmisen joskus saada hiukan huvitellakin."

"Ettekö tahtoisi ruveta palvelukseeni?"

"Olemme mieluimmin omat herramme."

"Teillä ei ole siis mitään varmaa paikkaa, missä päivän kuluessa voisin tavata teitä?"

"Ei, herra. Mutta jos te tahtoisitte kirjoittaa palatsin pilariin, piazzettan varrella, ajan, milloin meidän pitäisi olla saapuvilla, niin voisimme päivän kuluessa käydä siellä katsomassa."

"Osaatko sinä siis lukea ja kirjoittaa?"

"En osaa, herra", sanoi Giuseppe, "mutta tunnen numerot. Sehän on välttämätöntä, sillä mitenkä me muuten voisimme olla täsmällisiä."

"Hyvä on", sanoi vieras, "minä merkitsen siis pilariin, milloin tarvitsen teitä, jollen erotessamme voisi sitä määrätä."

Siihen keskustelu päättyi, ja loppumatkan saaren rantaan asti he soutivat ääneti.

"Tulen takaisin samaan aikaan kuin viime kerrallakin", sanoi vieras noustessaan maihin.

Francis seurasi pimeässä hänen jäljessään. Hän astui ääneti, sillä hän oli avojaloin, ja koska saarella ei kasvanut puita eikä pensaita, saattoi hän esteettä seurata häntä pitemmänkin matkan päästä.

Niin kuin hän oli aavistanut, ei vieras astunut kylää kohti, vaan kulki pitkin saaren rantaa. Äkkiä Francis kuuli aironloisketta, ja vene laski rantaan vähän matkan päässä hänestä. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan. Kaksi miestä nousi maihin ja astui samaan suuntaan kuin vieraskin, jota Francis oli veneessään kuljettanut. Francis teki kierroksen, ja pääsi venemiesten huomaamatta jälleen toisten jäljille.

Kun miehet olivat kulkeneet jonkun matkaa rantaa pitkin, he suuntasivat kulkunsa sisemmälle saareen. Francis seurasi pimeässä, ja hetken kuluttua he pysähtyivät mustan rakennuksen eteen ja kolkuttivat ovelle. Kuului epäselvää mutinaa, sitten he astuivat sisään, ja ovi sulkeutui jälleen.

Francis hiipi rakennuksen luo; se oli varsin suuri mökki, joka kohosi kahden hiekkasärkän välissä, eikä minkäänlaista puutarhaa tai aitausta ollut sen ympärillä. Ulkoapäin katsoen olisi luullut sitä asumattomaksi, sillä ikkunoiden edessä oli luukut, eikä vähintäkään valoa tunkeutunut ulos. Francis jäi nurkan taakse oven lähelle odottamaan.

Pian kuului askeleita — kolme kolkutusta ovelle, ja ääni sisältä, joka kysyi: "Kuka siellä?" Vastaus: "Hädänalainen." Taaskin kysyttiin: "Mikä teitä vaivaa?" — "Minä kärsin!" Sitten salvat työnnettiin syrjään, ovi avautui ja sulkeutui jälleen.

Vieläkin neljä henkilöä saapui. Joka kerta samat kysymykset ja vastaukset uudistuivat. Kun kymmeneen minuuttiin ei tullut enää ketään, luuli Francis seuran olevan täysilukuisen. Hän heittäytyi maahan ja alkoi kaivaa tikarilla reikää seinään, joka oli vanha ja mätä, niin että hän helposti saattoi puhkaista sen. Hän painoi silmänsä reikää vasten ja näki kaksitoista miestä pitkän pöydän ympärillä.

Niistä, jotka istuivat häneen päin, hän tunsi neljä, ja he olivat kaikki korkeasukuisia. Kaksi heistä oli suuren neuvoston jäseniä, vaikkeivät he kuuluneetkaan kymmenmiehistöön. Yksi istui pöydän päässä ja puhui. Mutta vaikka Francis painoi korvansa reikää vasten, hän ei voinut erottaa sanoja. Hän nousi nyt pystyyn, tukki reiän hiekalla ja tasoitteli maata siltä kohtaa, missä oli maannut, joskin hän oli aivan varma siitä, että tuuli huomenaamulla hävittäisi kaikki jäljet. Sitten hän kiersi mökin toiselle puolelle ja kaivoi toisen reiän nähdäkseen nekin, jotka olivat istuneet selin häneen.

Ensimmäinen näistä oli Ruggiero Mocenigo. Toista Francis ei tuntenut, mutta vaatteista päätellen hän oli unkarilainen, muut kolme eivät olleet aatelismiehiä. Yhden heistä Francis tunsi, hänellä oli suuri vaikutusvalta kalastajien ja merimiesten parissa. Molemmat muut olivat tuntemattomia.

Kun aikaa oli kulunut noin tunnin verran reikien poraamiseen ja huomioiden tekoon, arveli Francis viisaimmaksi palata veneelleen, varsinkin kun hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi päästä sen enemmästä perille. Hävitettyään jälleen kaikki jäljet hän palasi hiekkasärkkien yli rantaan.

"Jumalan kiitos, että olette jälleen täällä", sanoi Giuseppe kuullessaan Francisin vihellyksen. "Olen ollut kauheassa tuskassa siitä asti, kun katositte näkyvistäni. Onnistuiko matkanne?"

"Olen keksinyt salaliiton, ja tunnenkin muutamat osanottajista, mutta en voinut kuulla, mitä he puhuivat. Onnistuin sittenkin paremmin kuin uskalsin toivoa, ja olen varsin tyytyväinen."

"Toivottavasti ette palaa tänne enää toista kertaa, herra Francesco. Ensiksikään ei ole varmaa, että aina pääsette huomaamatta pakoon. Toiseksi on vaarallista sekaantua salaliittoihin, olkoot ne mitä puoluetta hyvänsä. Jos tahtoo elää vanhaksi Venetsiassa, on viisainta olla hankkimatta itselleen vihollisia."

"Sen tiedän kyllä, Giuseppe, enkä ole vielä päättänyt, mitä teen."

Neljännestunnin kuluttua vieras palasi, ja he soutivat kiertotietä kaupunkiin ja pääsivät onnellisesti maihin.

"En tiedä, milloin ensi kerralla tarvitsen teitä", sanoi vieras maksaessaan kyydistä, "mutta minä merkitsen ajan pilariin, niin kuin oli puhe. Käykää joka iltapäivä siellä katsomassa."

Ennen kuin Francis sinä iltana nukahti, tuumi hän kauan asiaa mielessään ja päätti lopulta, ettei hän sekaantuisi enempää koko juttuun. Jos hän menisi päivällä San Nicolon saarelle, hän voisi irrottaa laudan mökin takaseinästä, ja siten esteettömästi nähdä ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui; mutta vaikka hän pääsisikin selville, että suunniteltiin kapinaa Venetsiaa vastaan, niin mitä hyötyä siitä olisi? Jos hän antaisi heidät ilmi, niin parhaassa tapauksessa tasavallan upseerit piirittäisivät mökin ja ottaisivat salaliittolaiset vangiksi, mutta hänen oma asemansa ei sen jälkeen olisi kadehdittava. Hän saisi vain vihollisikseen useita mahtavia aatelisperheitä, ja hänen henkensä olisi alituisessa vaarassa. Heidän katkeruutensa olisi sitä suurempi, koska hän olisi sekaantunut asioihin, jotka eivät liikuttaneet häntä lainkaan. Tähän asti hän oli tyydyttänyt vain poikamaista seikkailunhaluaan, mutta nyt, huomatessaan, että siitä saattaisi koitua juttu, jossa monen ihmisen henki olisi vaarassa, päätti hän olla sekaantumatta asiaan sen enempää.

KOLMAS LUKU

Suuri Kanaali

Ilokseen Giuseppe seuraavana aamuna kuuli, ettei Francis aikonut enää sekaantua San Nicolon salaliittoon. Viime öinä hän töin tuskin oli voinut nukkua, niin levoton hän oli ollut, ja nukkuessaankin hän oli nähnyt vain pahoja unia.

Seuraavina päivinä Francis kävi entistä useammin Pyhän Markuksen torilla, ja saattoi helposti tuntea kaikki ne henkilöt, jotka hän oli nähnyt mökissä, ja ottaa selkoa heidän nimistään ja perhesuhteistaan. Yksi heistä omisti suuria suolakaivoksia mannermaalla; toinen hankki teuraseläimiä Venetsian torille. Francis oli mielissään näistä tiedoista, sillä ei voinut koskaan tietää, milloin ne saattaisivat olla hyödyksi. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti muistiin, mitä hän noina kumpaisenakin yönä oli kokenut, sekä kaikkien niiden henkilöiden nimet, jotka olivat olleet läsnä kokouksessa, ja piilotti paperin laatikkoonsa. Giuseppelle hän kuitenkin kertoi, mitä oli tehnyt.

"Ei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kiinni", sanoi hän, "oli siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa meidän kasvojamme. Mutta jos minulle tapahtuisi jotain, jos minä esimerkiksi katoaisin, niin ota tuo paperi ja heitä se jalopeuran kitaan. Ja jos sinua tutkittaisiin, niin kerro koko juttu!"

[Piazzalla oli pronssinen jalopeuran kuva, jonka avonaiseen kitaan kuka tahansa saattoi heittää kirjallisen ilmiannon valtiollisia rikoksista. Siten syytteeseen joutunut henkilö saattoi salaa tulla tuomituksi ja mestatuksi. Joskus tätä keinoa käytettiin väärin, kun tahdottiin vapautua epämieluisista vihamiehistä.]

"Ei minua koskaan uskottaisi, herra Francesco", sanoi Giuseppe.

"Kyllä he uskovat, sillä sinä todistat vain kertomukseni todeksi."

"Miksi ette voi heti antaa ilmi heitä ilmoittamatta nimeänne?" kysyi
Giuseppe. "Silloin voitaisiin tutkia asiaa."

"En tahdo tehdä sitä. Nuo miehet eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, enkä minä vierasmaalaisena välitä heidän valtiollisista kapinahankkeistaan. En voisi olla iloisella mielellä, jos tekisin itseni syypääksi kahdentoista miehen vangitsemiseen tai ehkä kuolemantuomioon."

Pariin päivään Francis ei käynyt tavallisilla souturetkillään. Tosin ei ollut luultavaa, että vieras tuntisi heidät, mutta olisihan se sittenkin mahdollista. Ainakin oli varmaa että hän tulisi levottomaksi, kun ei löytäisi gondolia sovitulla paikalla, varsinkin kun Francis kolmena päivänä perätysten oli nähnyt merkit pilarissa.

Viikkoa myöhemmin Giuseppe sai kuulla, että gondolinkuljettajien joukosta oli tiedusteltu venettä, jonka kaksi veljestä, Giovanni ja Beppo omistivat. Tiedustelija, joka oli näyttänyt ylhäisen perheen palvelijalta, oli luvannut viisi dukaattia palkinnoksi sille, joka voisi antaa heistä tietoja. Mutta sen nimisiä ei ollut gondolinkuljettajien luettelossa. Tiedusteluja oli jaettu useampina päivinä, ja yleisesti oletettiin, että kysymyksessä oli jonkun naisen ryöstö, jota yritettiin selvittää näin.

Eräänä iltana Francis oli kävellyt tavallista kauemmin piazzalla yhdessä Matteon kanssa. Käydessään istumaan gondoliinsa hän antoi Giuseppelle käskyn soudella vielä hetken aikaa Suuressa kanaalissa, sillä yö oli kuuma. Kuu ei ollut vielä noussut, ja useimmissa gondoleissa paloivat soihdut. Giuseppen soutaessa aivan rauhallisesti kaksiairoinen vene sivuutti heidät, ja Francis näki soihdun valossa siinä Maria ja Julia Polanin yhdessä seuranaisensa kanssa. Kaksi aseistettua palvelijaa istui heidän takanaan. Francis oletti heidän olevan kotimatkalla jonkun ystävättären luota. Gondoli oli jo ennättänyt varsin kauaksi, kun Francis äkkiä kuuli huudon: "Varokaa!" ja heti sen jälkeen kaksi venettä törmäsi yhteen ja tuskanhuutoja ja aseitten kilinää kajahti ilmassa.

"Souda, Giuseppe!" huusi Francis hypäten paikaltaan ja tarttuen toiseen airoon. Voimakkain aironvedoin pojat saapuivat pian paikalle ja jo ensi silmäyksellä he huomasivat, että kysymyksessä oli edeltäpäin harkittu hyökkäys. Neliairoinen gondoli oli Polanin veneen vieressä, ja gondolinkuljettajat sekä palvelijat puolustautuivat voimainsa mukaan aseistettuja miehiä vastaan, jotka yrittivät kaataa venettä.

Taistelu oli jo melkein päättynyt, kun Francis saapui paikalle.
Toinen gondolinkuljettajista oli syösty veteen, toinen palvelijoista
oli kaatunut ja toisen kimpussa oli kolme, neljä aseistettua miestä.
Molemmat tytöt seisoivat veneessä huutaen apua.

"Pian, hyvät naiset, tänne veneeseen!" huusi Francis, ja laski gondolinsa heidän veneensä kylkeen. Sitten hän kumartui eteenpäin ja auttoi molemmat tytöt gondoliinsa.

Pahasti kiroillen aikoi hyökkääjien johtaja juuri hyökätä Francisin veneeseen, kun tämä iski voimainsa takaa häntä airolla päähän, ja mies putosi raskaasti veteen.

Toiset huusivat kauhusta, mutta gondolit olivat jo eronneet toisistaan, ja Francisin vene kiiti nuolen nopeudella eteenpäin.

"Rauhoittukaa, hyvät naiset!" sanoi Francis. "He eivät seuraa meitä, siitä olen varma. He koettavat pelastaa johtajansa, ja kun he saavat hänet ylös vedestä, olemme jo turvassa."

"Mutta miten käy signorinan?" kysyi vanhempi tytöistä.

"Ei hänellä ole hätää", sanoi Francis. "Luultavasti he koettivat ryöstää teidät, ja kun te pääsitte pakoon, niin eivät he välitä teidän seuranaisestanne. Hän näytti joutuneen aivan pyörälle päästään, sillä kun riistin teidät veneeseen, takertui hän niin lujasti vaatteisiinne kiinni, että pelkään pukunne repeytyneen."

"Tiedättekö te, missä asumme? Kuljette aivan oikeaan suuntaan", sanoi
Maria.

"Polanin palatsissa", vastasi Francis. "Minulla on kunnia olla teidän serkkunne, Matteo Giustinianin ystävä, ja kun eräänä päivänä näimme teidän gondolinne, niin kuulin teidän nimenne."

"Oletteko te Matteon ystävä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Luulin teitä gondolinkuljettajaksi. On niin pimeä, etten erota kasvojanne, ja ani harvoin täällä näkee jonkun herran soutavan."

"Minä olen englantilainen. Me pidämme urheilusta, ja siksi usein iltaisin, kun ystäväni eivät voi siitä loukkaantua, lähden soutelemaan."

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni sekä omasta että sisareni puolesta!" sanoi Maria. "Koko tapahtuma tuntuu unennäöltä. Me soutelimme kaikessa rauhassa kanaalissa, kun suuri, musta gondoli äkkiä hyökkäsi esiin eräästä sivukanaalista ja oli ajaa meidät kumoon. Pari miestä hyppäsi veneeseen ja siinä syntyi kauhea tappelu, luulin joka hetki veneen kaatuvan. Beppo viskattiin mereen, ja vanha Nicolini sai surmansa. Juuri kun luulimme olevamme hukassa, ilmestyitte te äkkiä ja pelastitte meidät veneeseenne."

Gondoli saapui palatsin portaitten edustalle, ja Francis hyppäsi maihin, soitti kelloa ja auttoi tytöt rannalle. Heti paikalla ovi avautui ja kaksi palvelijaa ilmestyi soihdut kädessä ulos.

He huudahtivat hämmästyneinä nähdessään tytöt vieraan miehen seurassa.

"Minulla on kunnia tulla huomenna tiedustelemaan teidän vointianne, signora", sanoi Francis.

"Ei, te ette saa mennä", sanoi Maria; "teidän täytyy seurata meitä sisään ja tulla tervehtimään isää. Me tahdomme kertoa hänelle mitä on tapahtunut, ja hän olisi kovin pahoillaan, ellei saisi kiittää pelastajaamme."

Francis seurasi tyttöjen mukana.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti pitkä, komea mies, joka istui lukemassa komeasti sisustetussa huoneessa. "Missä on seuranaisenne? Ja kuka on tämä nuori vieras herra?"

"Aseelliset miehet hyökkäsivät kimppuumme kotimatkalla", sanoivat tytöt yhteen ääneen.

"Kuka sellaista on uskaltanut?" huudahti herra Polani.

"Sitä emme tiedä", sanoi Maria; ja sitten hän kertoi miten kaikki oli tapahtunut.

"Sehän on häpeällistä", huudahti herra Polani. "Minä vetoan neuvoskuntaan. Nuori herra, olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Te olette pelastanut tyttäreni. Saanko kysyä, kuka te olette?"

"Nimeni on Francis Hammond. Isäni on englantilainen kauppias, ja hän on asunut täällä jo neljä vuotta."

"Tunnen hänet nimeltä", sanoi Polani. "Toivon pian saavani tutustua häneen lähemmin. Mutta missä on seuranaisenne, tyttöseni?"

"Hän jäi gondoliin. Hän näytti joutuneen niin pyörälle päästään, ettei hän voinut liikkua paikaltaan."

Herra Polani soitti gongongia.

"Lähettäkää heti kuusi aseellista miestä etsimään gondoliamme, ja viekää sana lääkärille, sillä yksi palvelijoistani on haavoittunut, ehkäpä kuollutkin."

Mutta herra Polanin käskyä ei tarvinnut täyttää, sillä jo ennen kuin ehdittiin lähteä matkaan, henkiin jäänyt gondolinkuljettaja palasi seuranaisen kanssa kotiin.

"Huomasitteko gondolissa, joka hyökkäsi teidän päällenne, mitään merkkiä, Maria ja Julia?" kysyi herra Polani.

"Emme huomanneet katsoa sitä, säikähdyimme niin kovasti", sanoi Maria.

"Se oli tavallinen mustaksi maalattu gondoli", sanoi Francis, "ja kaikki miehet olivat mustiin pukeutuneet."

"Mutta miten te tulitte sekaantuneeksi leikkiin, nuori herra?" kysyi herra Polani.

"Minä tunsin tyttärenne gondolin kulkiessa ohitseni, ja tiesin, että he olivat hyvän ystäväni, Matteo Giustinianin serkkuja. Siksi riensin heti avuksi, kun kuulin heidän huutavan."

"Siinä teitte oikein", sanoi Polani sydämellisesti. "Olen varma siitä, että mies, jonka syöksitte veteen, oli hyökkäyksen johtaja. Tuskinpa minun tarvitsee etsiä häntä kovin kaukaa. Huomenna esitän epäilyni jo neuvoskunnalle ja vaadin hyvitystä."

Francis sanoi hyvästi, ja Polani seurasi häntä portaille. "Me tapaamme huomenna", sanoi hän, "tulen tervehtimään isäänne ja kiittämään häntä siitä suuresta palveluksesta, jonka olette meille tehnyt."

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä Francis kertoi tapahtumasta isälleen.

"Teit varomattomasti poikani sekaantuessasi kiistaan, joka ei koskenut sinua", sanoi herra Hammond. "Mutta voihan olla, että sinulle tulee olemaan hyötyäkin tästä seikkailusta. Herra Polani on Venetsian ensimmäisiä kauppiaita, hänen nimensä tunnetaan kaikkialla Itämailla, eikä siellä ole ainoatakaan satamaa, jossa hänen laivansa eivät kävisi. Sellaisen miehen ystävyys voi olla minullekin suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta olet varmaan hankkinut itsellesi monta vihollista sekaantumalla tunnottoman aatelismiehen hankkeihin, eikä kenenkään, jolla on mahtavia vihamiehiä, ole hyvä oleskella Venetsiassa. Mutta edut ovat kai sittenkin suuremmat kuin vaara."

"Rakas Francis", jatkoi herra Hammond, kun Francis ei vastannut mitään, "sinun pitää koettaa hillitä seikkailunhaluasi. Isäsi ei ole mikään kreivi eikä paroni, eikä sinulle voi olla mitään hyötyä taisteluissa saavutetusta kunniasta. Kauppiaan pitää olla rehellinen ja ahkera. Ja parasta olisikin, jos piakkoin lähtisit kotiin ja rupeaisit työskentelemään liikkeemme konttorissa. Tähän saakka en ole yrittänyt estää aseharjoituksiasi ja seurusteluasi nuorten miesten kanssa, jotka arvoltaan ovat olleet sinua korkeammalla, mutta olen ruvennut epäilemään, tokko tein viisaasti ottaessani sinut tänne ja kadunpa melkein, etten jättänyt sinua kotimaahan. Viime yön tapahtumat osoittavat, ettei sinua enää kauan voi pitää keskenkasvuisena poikana, ja siksi on parasta, että nyt heti antaudut sille uralle, joka on oleva omasi, etkä jatka enää tätä elämää, joka ei kuitenkaan sovellu lontoolaiselle kauppiaalle."

Isän sanat vaikuttivat masentavasti Francisin mieleen, sillä hän tiesi, että muutos tuntuisi kauhean ikävältä, jos hänen nykyisen vapaan elämänsä jälkeen täytyisi sulkeutua konttorin seinien sisälle. Tosin hän oli tiennyt, että tuo kohtalo kerran odottaisi häntä, mutta kun se nyt näin äkkiä nousi hänen eteensä, tunsi hän mitä syvintä vastenmielisyyttä kauppiaan ammattia kohtaan. Hänestä oli kuitenkin mahdotonta nousta isänsä tahtoa vastaan ja valita itselleen toinen elinkeino. Raja aatelismiehen ja porvarin välillä oli sitäpaitsi tänä aikana niin jyrkkä, ettei kukaan voinut uneksiakaan sen rikkomista.

Heti aamiaisen jälkeen soi eteisen kello, ja palvelija ilmoitti herra Polanin olevan ulkopuolella ja haluavan keskustella herra Hammondin kanssa. Tämä meni heti vierastaan vastaan, tervehti häntä kohteliaasti ja saattoi hänet sisään.

"Te tunnette minut varmaan nimeltä, herra Hammond, niin kuin minäkin tunnen teidät", sanoi venetsialainen kauppias. "En ole mikään kursailujen ystävä, eivätkä ne olisikaan paikallaan. Teidän poikanne on varmaan kertonut teille, minkä suuren palveluksen hän on tehnyt minulle pelastamalla tyttäreni, tai oikeammin vanhemman tyttäreni — sillä häntä nuo konnat epäilemättä ajoivat takaa — ja estäen siten hänet joutumasta kaikkein huonomaineisimman nuoren miehen valtaan, mitä tässä kaupungissa on."

"Iloitsen suuresti, herra Polani, että poikani on voinut olla teille avuksi", vastasi herra Hammond. "Olen moittinut itseäni siitä, että olen sallinut hänen elää liiaksi omin päin ja harjoitella aseiden käyttöä, mikä soveltuu paremmin sotaiselle aatelismiehelle kuin rauhalliselle kauppiaalle, mutta se reippaus ja rohkeus, jota aseitten taitava käyttö tuo mukanaan, oli eilen hänelle hyväksi avuksi. Ja siksi en kadu, että häneltä siihen on kulunut aikaa, koska hän siten saattoi tehdä palveluksen tyttärillenne."

"On aina hyödyllistä osata käyttää aseita, yhdentekevää aikooko antautua porvarien rauhalliseen ammattiin vai saavuttaa kunniaa ja mainetta sotilaan uralla", vastasi herra Polani. "Me Välimeren kauppiaat saisimme heti lopettaa kaupankäynnin, jollemme pystyisi puolustamaan laivojamme merirosvoja vastaan, joita vilisee joka salmessa ja saaressa Itämailla. Ja onhan myös jokaisen kansalaisen velvollisuus puolustaa syntymäkaupunkiaan vihollista vastaan. Sitä paitsi kuka hyvänsä voi helposti saada vihamiehiä. Täällä Venetsiassa jokainen on sotilas ja merimies, eikä teidän tarvitse pelätä, että pojastanne tulisi huonompi kauppias sen vuoksi, että hän osaa myös käyttää tikaria ja miekkaa. Jo nyt", hän lisäsi hymyillen, "voi hänellä olla hyötyä tästä taidostaan, sillä Nicolo Polanilla on vaikutusvaltaa, ja tästä lähin tulee teidän poikanne olemaan kaikkein läheisimpiä ystäviäni. Tänään en ennätä kuitenkaan kauan viipyä, sillä olen juuri menossa neuvoskuntaan tekemään valitustani. Useat neuvoskunnan jäsenistä ovat jo luvanneet asettua puolelleni, sillä he ovat kovin suuttuneet tästä ilkityöstä. Jos sallitte, vien poikanne mukanani, jotta hän voisi antaa tarpeellisia tietoja."

"Tietysti hänen velvollisuutensa on seurata mukananne", sanoi herra Hammond, "mutta olen hyvilläni siitä, ettei hän huomannut mitään merkkiä gondolissa eikä voi siis antaa ilmi ketään. Sillä Venetsiassa ei ole hyvä hankkia itselleen vihamiehiä, vaikka olisi miten mahtavia suojelijoita hyvänsä."

Francis seurasi ilomielin herra Polanin mukana, ja hetken kuluttua he istuivat rinnan gondolissa.

"Kuinka vanha te olette, ystäväni?" kysyi vanha herra veneen pujotellessa kanaalien umpisokkeloissa.

"Täytin juuri kuusitoista vuotta."

"Ette sen vanhempi!" sanoi kauppias ihmeissään. "Luulin teitä vanhemmaksi. Tulen juuri Giustinianien luota, ja Matteo sanoi, ettei miekkailukoulussa ole ainoatakaan aatelismiestä, joka vetäisi teille vertoja."

"Pelkäänpä, että olen hukannut enemmän aikaa aseharjoituksiin, kuin rauhallisen kauppiaan pojalle sopii."

"Ette lainkaan. Meidän kauppiaitten täytyy puolustaa vapauksiamme ja oikeuksiamme, tavaraamme ja laivojamme yhtä hyvin kuin aatelistenkin. Sellaista säätyeroa ei täällä Venetsiassa ole. Vanhemmilla ja rikkaimmilla perheillä on tietenkin etuoikeutensa ja heidän jäsenensä muodostavat senaatin ja aateliston. Mutta kaikilla tasavallan kansalaisilla on oikeutensa, joita ei kukaan saa loukata; ja köyhinkin kansalainen yhtä hyvin kuin itse dogi saa harjoitella aseiden käyttöä ja puolustaa isänmaata."

"Olen itsekin", jatkoi venetsialainen, "puolustanut laivojani merirosvoja, genovalaisia ja muita vihollisia vastaan. Olen taistellut kreikkalaisten kanssa ja minun on monta kertaa ollut pakko sekaantua kahakkoihin Konstantinopolin kaduilla, Aleksandriassa ja muissa satamakaupungeissa, ja olen palvellut valtion sotalaivoissa. Kaikki, jotka elävät kaupalla, haluavat elää rauhassa, mutta heidän täytyy myös olla valmiit puolustamaan omaisuuttaan, ja mitä paremmin he kykenevät sen tekemään, sitä kunniakkaampaa heille itselleen."

He saapuivat nyt piazzettalle. Aatelismiehiä seisoi rannassa, ja herra Polani astui heti heidän luokseen ja esitti Francisin tyttäriensä pelastajana. Herrat astuivat palatsiin, mutta Francis jäi ulkopuolelle odottamaan ystävänsä Matteon kanssa, joka myöskin oli saapunut paikalle.

"Onnittelen sinua, joskin kadehdin sinua hiukan", sanoi Matteo. "Olipa se todellakin onni, että saavuit paikalle juuri samassa, kun tuo konna Ruggiero Mocenigo aikoi ryöstää kauniit serkkuni."

"Oletko varma siitä, että se oli Ruggiero, Matteo?"

"Siitä ei ole epäilystäkään. Tiedät, että kun hän oli kosinut Mariaa ja saanut rukkaset, uhkasi hän kostaa. Hän voi tehdä mitä tahansa, sitä paitsi kerrotaan, että hän pelaamalla ja huonolla elämällä on kadottanut omaisuutensa Konstantinopolissa ja joutunut juutalaisten koronkiskurien käsiin. Jos hänen onnistuisi ryöstää Maria, voisi hän selvittää raha-asiansa. En koskaan enää moiti soutamiskiihkoasi, kun tällainen onni on sinua potkaissut, sillä on tosiaankin onni, Francis, että olet voinut tehdä palveluksen Polanille. Monet nuoret miehet Venetsiassa uhraisivat oikean kätensä, jos he olisivat voineet tehdä sen minkä sinä."

"Minä olisin kernaasti tehnyt saman palveluksen mille tytölle tahansa, jota vaara uhkaisi, vaikka kalastajatytöllekin", sanoi Francis, "mutta olen erityisen onnellinen siitä, että nuo tytöt ovat sinun sukulaisiasi, Matteo."

"Puhumattakaan siitä, että he ovat Venetsian kauneimpia neitoja", sanoi Matteo veitikkamaisesti.

"Merkitseehän sekin jotain, vaikka en ole tullut sitä ajatelleeksi. Heitinköhän minä itse Ruggieron veteen", lisäsi Francis vakavasti, "ja onkohan hänet saatu ylös? Hänellä on mahtavia ystäviä, Matteo. Jos olen nyt hankkinut itselleni ystäviä, niin olen myös saanut vihollisia tuolla yöllisellä seikkailullani."

"Aivan niin", sanoi Matteo. "Sinun tähtesi toivoisin, että Ruggiero makaisi kanaalin pohjassa. Hän ei ole tuottanut kunniaa ystävilleen, enkä luule, että kukaan häntä suuresti surisikaan. Mutta jos he ovat pelastaneet hänet, niin sinun täytyy olla varuillasi, sillä Ruggiero on vaarallinen vihamies."

"En tiedä, mitä toivoisin", sanoi Francis. "Jos hän elää, saan hänet vihamiehekseni, mutta en tahtoisi myöskään olla syypää ihmisen kuolemaan."

"Minä sinun sijassasi en siitä välittäisi", sanoi Matteo. "Ellet sinä olisi tappanut häntä, hän varmaan olisi tappanut sinut. Se oli yhtä rehellistä taistelua kuin jos olisit ottanut osaa oikeaan kahakkaan merellä, ja mitä varten sinun tarvitsisi olla huolissasi siitä, että olisit vapauttanut Venetsian sen kehnoimmasta kansalaisesta?"

"Niinkuin tiedät, Matteo, on minut kasvatettu aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Isäni vihaa kaikkea taistelua, paitsi isänmaan puolustusta, ja vaikkei hän ole moittinut minua yöllisestä kahakasta, huomaan sittenkin, että hän on levoton, sillä hän aikoo lähettää minut pikimmiten Englantiin."

"Toivottavasti hän ei tee sitä", sanoi Matteo vakavasti. "Tähän asti olemme olleet hyviä ystäviä, mutta tästä lähin olemme vieläkin parempia. Polanin ystävät tulevat tämän jälkeen pitämään sinua miltei perheen jäsenenä, ja mieleeni juolahti juuri, että me ehkä parin vuoden kuluttua voisimme ruveta valtion palvelukseen ja tulla komennetuiksi yhdessä sotalaivaan."

"Isäni kauhistuisi jos vain puhuisinkin hänelle jostain sellaisesta. Minulla taas ei olisi mitään sitä vastaan. En mitenkään haluaisi lähteä täältä. Olen ollut täällä onnellinen ja saanut monta hyvää ystävää. Elämä Lontoossa sitä vastoin tuntuisi kovin ikävältä. — Mutta tuolla saapuu oikeudenpalvelija palatsista."

Oikeudenpalvelija tiedusteli, oliko jompikumpi heistä herra Hammond, ja pyysi häntä sitten seuraamaan mukanansa.

NELJÄS LUKU

Ryöstetyt

Levottomin mielin Francis seurasi oikeudenpalvelijaa suuren neuvoskunnan kokoussaliin. Hevosenkengän muotoisen pöydän ääressä, komeassa salissa, jonka seiniä koristavat taulut esittivät Venetsian historiaa, istui yksitoista neuvosherraa purppuraisissa, kärpännahalla reunustetuissa viitoissaan. Dogi itse oli puheenjohtajana. Herra Polani ja hänen seuralaisensa istuivat pöytää vastapäätä. Kun Francis astui sisään, kuulusteltiin parasta aikaa gondolinkuljettajaa. Kerrottuaan koko tapauksen hän sai poistua.

Sen jälkeen Francis vuorostaan kertoi mitä tiesi.

"Mikä oli syynä siihen, että te, vaikka olette niin nuori ja vieras paikkakunnalla, sekaannuitte tuollaiseen kahakkaan?" kysyi yksi neuvosherroista.

"En minä ennättänyt ajatella nuoruuttani enkä muukalaisuuttani", sanoi Francis. "Kuulin naisten hätähuudot, ja pidin velvollisuutenani kiiruhtaa apuun."

"Tiesittekö keitä he olivat?"

"Tunsin heidät vain ulkomuodolta. Kun heidän gondolinsa hetkeä aikaisemmin oli kulkenut omani ohitse, erotin heidän kasvonsa soihtujen valossa."

"Huomasitteko mitään merkkiä sen gondolin kyljessä, joka teki hyökkäyksen?"

"En", sanoi Francis, "toinen soihduista sammui kahakan aikana."

"Luulisitteko tuntevanne jonkun ahdistajista, jos näkisitte heidät?"

"En", sanoi Francis, "he olivat kaikki naamioituja."

"Teillä ei ole siis syytä epäillä ketään tämän hyökkäyksen johtajaksi?"

"Ei", sanoi Francis, "en huomannut gondolissa mitään merkkiä enkä liioin miesten puvuissa mitään, minkä johdosta voisin epäillä ketään."

"Joka tapauksessa", sanoi dogi, "olette osoittanut harvinaista rohkeutta ja neuvokkuutta, ja tasavallan nimessä kiitän teitä siitä, että olette saanut estetyksi hirveän rikoksen. Pyydän teitä jäämään tänne. Ehkäpä te sittenkin voisitte tuntea sen henkilön, jota rikoksesta on syytetty."

Hetkeä myöhemmin ovenvartija ilmoitti, että herra Ruggiero Mocenigo odotti ulkopuolella.

"Astukoon sisään!" sanoi dogi.

Kun Ruggiero Mocenigo astui sisään, kumarsi hän neuvoskunnalle ikään kuin odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

"Teitä syytetään herra Polanin tyttärien ryöstämisyrityksestä sekä mainitun herran palvelijan murhasta", sanoi dogi.

"Miksi minua siitä syytetään?" kysyi Ruggiero ylpeästi.

"Sen vuoksi, että te kosiessanne herra Polanin vanhempaa tytärtä ja saadessanne rukkaset, uhkasitte hänelle kostavanne."

"Tuollainen syy tuntuu kuitenkin varsin löyhältä", sanoi Ruggiero pilkallisesti. "Jos jokaisen kosijan, joka ilmaisee tyytymättömyyttään saadessaan rukkaset, täytyy vastata kaikista onnettomuuksista, jotka kohtaavat hänen ihailunsa esineen perhettä, niin pelkään, että tämä loistava ja kunnioitettava neuvoskunta saa kovin paljon työtä osakseen."

"Teidän entinen elämänne antaa jo kylliksi syytä epäilyksiin", sanoi dogi vakavasti. "Kaksi vuotta olette ollut maanpaossa salamurhan vuoksi, ja huhu on tietänyt kaikkea muuta kuin hyvää teidän elämästänne Konstantinopolissa."

"Sitä paitsi voin todistaa", sanoi Ruggiero, "ettei minulla ole minkäänlaista osaa herra Polanin tyttärien ryöstöyritykseen, sillä koko sen illan ja yön, aina kello kolmeen asti, pelasin korttia kotona ystävieni kanssa, ja tuskinpa herra Polanin tyttäret niin myöhään enää olivat liikkeellä."

"Mihin aikaan ystävänne tulivat luoksenne?"

"Kello yhdeksältä."

"Ketkä olivat luonanne?"

Ruggiero mainitsi kuuden nuoren miehen nimet, joita heti lähetettiin hakemaan.

"Sillä välin te, herra Hammond, voitte sanoa, tunnetteko syytettyä ja luuletteko hänen olleen hyökkääjien parissa?"

"Minä en tunne häntä", vastasi Francis, "mutta sen voin varmasti sanoa, ettei hän ollut hyökkääjien johtaja, jota minä iskin airollani. Sillä minä osuin häntä ohimoon, ja sellaisen iskun jälki näkyisi varmaan vielä."

Francisin puhuessa Ruggiero loi häneen kylmän, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kiitollisuutta, ja Francis tunsi väristyksen ruumiissaan istahtaessaan herra Polanin viereen.

Hetken kuluttua todistajat saapuivat, ja toinen nuori mies toisensa jälkeen todisti, että he olivat viettäneet koko illan Ruggiero Mocenigon luona, aina kello yhdeksästä kolmeen saakka.

"Luovutteko syytteestänne, herra Polani", kysyi dogi, kun kaikkia todistajia oli kuulusteltu.

"Minä tunnustan", sanoi Polani nousten ylös, "että Ruggiero Mocenigo on todistanut, ettei hän persoonallisesti ole ottanut osaa ilkityöhön, mutta silti ei ole todistettu, ettei hän olisi sitä toimeenpannut. Hän saattoi tietenkin aavistaa, että epäilykseni kohdistuisivat häneen, ja siksi hän on antanut toisten toimia ja itse ryhtynyt varokeinoihin, voidakseen todistaa syyttömyytensä. Mutta minä pysyn yhä siinä väitteessä, että hänen uhkauksensa sekä se seikka, että tyttäreni tietenkin tulee perimään osan omaisuuttani, ja että Ruggiero Mocenigon on ollut pakko lainata rahoja juutalaisilta, sanalla sanoen, että kaikki viittaa siihen, että hän on pannut toimeen tämän väkivallanteon, joka samalla kertaa olisi tyydyttänyt hänen kostonhimoaan sekä parantanut hänen raha-asiansa."

Neuvosherrat keskustelivat hetken aikaa ja sitten sanoi dogi:

"Kaikki läsnäolijat saavat nyt poistua, ja meidän päätöksemme tulee aikanaan julistettavaksi kummallekin osapuolelle."

Kolme päivää kului eikä päätöksestä vieläkään kuulunut mitään. Mutta neljännen päivän aamuna saapui Francisille tieto, että hänen tuli kello yhdeksältä olla neuvoskunnan kokouksessa läsnä. Määräajalla saapui oikeudenpalvelija hakemaan häntä katetulla gondolilla.

"Näyttääpä melkein siltä kuin olisin vanki", tuumi Francis mielessään istuessaan oikeudenpalvelijan rinnalla suljettujen verhojen takana. "Mutta onhan se melkein mahdotonta, sillä enhän minä ole syyttänyt Ruggieroa mistään, enhän edes tuntenut häntä ilkityöntekijäksi. Se vain on varma, että gondoli kulkee vankilaa kohti."

Vene sivuutti piazzettan pysähtymättä palatsin edustalle ja kääntyi sivukanaaliin, joka palatsin takaa virtasi vankilan ohi. Se pysähtyi aivan Huokausten sillan viereen, ja Francis ja hänen saattajansa astuivat palatsin takaovesta sisään. Kuljettuaan parin kolmen käytävän läpi he pysähtyivät ovelle, jonka edustalla seisoi vartija. Vasta kun tunnussanat oli lausuttu, he pääsivät sisään.

He astuivat holvattuun huoneeseen, jossa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, perällä oli vain kivipaasi, jolla lepäsi jotain peitteen alla. Neljä neuvoskunnan jäsentä seisoi sen ympärillä. Herra Polani ja pari hänen ystäväänsä olivat huoneen toisessa päässä ja toisessa Ruggiero ystävineen. Francisin mielestä Ruggiero näytti tällä kertaa paljon synkemmältä ja levottomammalta kuin edellisessä tutkinnossa.

"Olemme lähettäneet hakemaan teitä, Francesco Hammond, jotta te mahdollisesti voisitte antaa meille joitain tietoja tästä ruumiista, joka tänään löydettiin Suuresta kanaalista."

Peite poistettiin ja nuoren miehen ruumis tuli esiin. Hänellä oli vasemmassa ohimossaan suuri mustelma ja nahka oli siltä kohtaa repeytynyt.

"Tunnetteko te ruumiin?"

"Kasvoja en tunne", sanoi Francis, "enkä tiedä koskaan ennen nähneeni häntä."

"Onko haava ohimossa sellainen, että teidän aironiskunne olisi voinut sen aiheuttaa?"

"Sitäkään en voi sanoa", sanoi Francis, "mutta se on juuri samalla kohtaa, johon iskin miestä, kun hän miekka kädessä yritti hyökätä gondoliini."

"Katsokaa nyt vaatteita! Eikö niissä ole mitään, mikä voisi todistaa teille että tämä mies on sama henkilö?"

"Hän oli puettu mustiin niin kuin tämäkin. Mitään tunnusmerkkejä en voinut huomata, mutta soihdun valo osui hänen tikarinsa kahvaan. Näin sen vain silmänräpäyksen ajan, mutta huomasin, että siinä oli jalokiviä."

"Ottakaa tikari esille!" sanoi neuvosherra oikeudenpalvelijalle.

Tämä veti kuolleen vyöstä kauniin tikarin, jonka kahva oli jalokivillä koristettu.

"Tämäkö tikari se oli?" kysyi neuvosherra Francisilta.

"En voi varmasti sanoa, että tikari on sama, mutta joka tapauksessa se on samanlainen."

"Kun nyt näette haavan ohimossa ja tikarin vyöllä sekä huomaatte, että ruumis on maannut muutamia päiviä vedessä, niin olette kai varma, että tämä on sama mies, jonka te kahakassa syöksitte kanaaliin?"

"Niin, herra, en epäile, että se on sama henkilö."

"Hyvä, nyt voitte mennä. Ja oikeuden nimessä kiitämme teitä todistuksestanne."

Francis saatettiin jälleen gondoliin ja vietiin takaisin kotiin.
Tunnin kuluttua saapui herra Polani.

"Asia on ratkaistu", kertoi hän, "tosin ei tyydyttävällä tavalla, mutta aivan ilman rangaistusta hän ei kuitenkaan ole jäänyt. Teidän lähdettyänne kävi selville, että kuollut oli Ruggiero Mocenigon sukulainen ja läheinen ystävä, jonka kanssa hän on seurustellut ahkerasti palattuaan kotiin Konstantinopolista. Ruggiero koetti väittää, että hänen serkkunsa luultavasti itse oli aikonut ryöstää tyttäreni ja ettei tämä asia liikuttanut häntä vähääkään. Mutta kun lähetettiin Mariaa hakemaan ja hän todisti, ettei hän tuntenut edes ulkomuodoltaan tuota nuorta miestä, niin neuvoston enemmistö tuli siihen päätökseen, että hän oli toiminut Ruggieron kätyrinä. Ja sen johdosta Ruggiero karkoitettiin kolmeksi vuodeksi Venetsiasta."

"Minä olisin ollut tyytyväisempi", sanoi herra Hammond, "jos hänet samalla olisi karkoitettu Itämaille saakka, sillä jos hän saa oleskella mannermaalla, ei hänen tarvitse poistua täältä kuin parin kolmen peninkulman päähän, ja sieltä käsin hän voi tuottaa paljonkin ikävyyttä niille, jotka ovat joutuneet hänen vihansa kohteiksi."

"Se on kyllä totta", myönsi herra Polani, "mutta hänen ystävänsä arvelevat, että häntä on kohdeltu liiankin kovasti. Mitä minun tyttäriini tulee, niin pidän kyllä huolen siitä, etteivät he toista kertaa joudu tuollaiseen vaaraan. Olen kieltänyt heitä liikkumasta ulkosalla pimeän tultua, jollen itse ole mukana, ja aseistettujen palvelijoitteni lukua olen myös lisännyt. En tosin voi uskoa, että Ruggiero olisi niin rohkea, että hän uskaltaisi koettaa ryöstää heitä väkivallalla omasta talostani, mutta kun kerran on joutunut tekemisiin sellaisen miehen kuin hänen kanssaan, ei voi koskaan olla kyllin varovainen."

"Minäkin olen kieltänyt poikaani liikkumasta kaduilla pimeän tultua", sanoi herra Hammond. "Sen sijaan soudelkoon vain gondolissaan, sillä toista gondolia on mahdoton erottaa toisesta, jollei niissä ole erikoista tuntomerkkiä. Mutta en kuitenkaan voi olla levollisella mielellä niin kauan kuin hän on täällä, ja siksi aion ensi tilassa lähettää hänet Lontooseen."

"Toivottavasti sellaista tilaisuutta ei satu hyvin pian", sanoi herra Polani. "Olisin kovin pahoillani, jos poikanne joutuisi lähtemään. Toivon että voimme keksiä jonkin keinon, millä hän voi välttää vaaran, johon hän meidän tähtemme on joutunut, sekä samalla hyötyä olostaan täällä."

Seuraavan kahden viikon kuluessa Francis enimmäkseen oleskeli Polanin palatsissa. Kauppias tarkoitti täyttä totta pyytäessään häntä käymään talossaan kuin omassa kodissaan, ja jos Francis jonakin päivänä ei saapunut, nuhteli hän tätä lempeästi. Itse hän oli usein mukana, kun nuo neljä nuorta — Matteo liittyi myös tavallisesti heidän seuraansa — juttelivat yhdessä parvekkeella, seuranaisen istuessa vieressä ja usein osoittaessa tyytymättömyyttään, kun ilo ja nauru nuorten kesken yltyi kovaääniseksi.

Iltapäivisin nuoret usein lähtivät gondolissa soutelemaan, mutta palasivat aina ennen hämärän tuloa kotiin.

Tämä aika oli hyvin mieluisaa Francisille. Hänellä ei ollut sisaria, ja vaikka hän oli tutustunut moneen perheeseen Venetsiassa, ei hän missään viihtynyt niin hyvin kuin Polanin talossa. Erikoisen hauskaa he pitivät kotona, mutta gondolissa oli pakko esiintyä hillitymmin.

"Minä en siedä tuota Castaldia", sanoi Francis eräänä iltana
Matteolle, kun he palasivat kotiin Polanin luota.