Produced by Tapio Riikonen

ULLA FERSEN

Historiallinen novelli

Kertonut

G. H. MELLIN

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Lempiranta].

Werner Söderström, Porvoo, 1880.

I.

Hiidenmaan läntinen niemi muodostaa, juuri Suomenlahden suulla, kookkaan niemekkeen. Tämä niemeke luotojensa ja kariensa ympäröimänä, joihin moni laiva tuntematta lähempänä rantaa olevia, kierteleviä kulkuväyliä, on hävinnyt, kurottaa uskaliaasti vihertävät, rehevillä metsiköillä ja ihanilla vainioilla kaunistetut rantansa aaltoihin ja kuohuun. Niemekkeen ulommainen kärki on kallio, minkä luonto näkyy asettaneen sinne vankoilla ja jyrkillä sivuillansa murtamaan aaltoja, jotka murtaessaan paatta vasten hajoavatkin turhan raivon kuohuun. Tälle kalliolle on rakennettu valotorni, jonka korkeat, harvinaisen rakennus-tavan mukaan tehdyt muurit näyttävät ainoastansa vuoresta ylös kohoavalta kasvannaiselta. Kun kuohuva meri uupumatta ajelee aaltojansa tornin läntistä seinämää vasten, näemme itäisellä puolella heti tornin portista ruveten leppeän vihannuuden, pensasaitoja, kukkanurmia ja ihastuttavan somia teitä, jotka etenkin pitkin molempia rantoja vievät hyvin hoidettujen metsikköjen lävitse viljavan saaren keskustaan, avariin kyliin ja rikkaisin aateliskartanoihin.

Valotornin nimittävät merenkulkijat, niemen mukaan Dagerort'iksi, ja sen ylläpito on määrätty ja uskottu isolle Marienhagin aateliskartanolle, jonka sievä linna, puutarhansa ja puistonsa ympäröimänä, on keskellä niemeä, lähellä tuota kummallista valotornia ja jonka tilukset ulottuvat kummallekin puolelle niemeä. Jo niistä ajoista, jolloin Vironmaa kuului Ruotsin vallan alle, on Marienhagia omistanut Ruotsista syntyperäinen perhe ja vielä nytkin elää Hiidenmaan saarella moni ruotsalainen suku, joiden kieleen ja tapoihin, mielenlaatuun, sivistykseen ja nimeen juurtunutta ruotsalaisuutta ei Venäjän valtikka ole hävittänyt.

Viime kuluneen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella oli Marienhagin omistajana muuan parooni Akatius von Gyldenstubbe. Nuoremmalla ijällänsä oli hän jonkun ajan oleskellut Pietarin hovissa, jossa hänen sisarpuolensa oli Katarina keisarittaren hovineitenä; mutta hän kyllästyi pian komean pääkaupungin oloihin ja vetäyi maaelämän hiljaisuuteen. Rakastetun puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa, jotka viimeksi mainitut olivat saaneet erinomaisen hyvän kasvatuksen, nautti hän naapuriensa kunnioitusta, ja hallituskin piti arvossa hänen nimeänsä ja kunnollisuuttansa.

Hänen nyt eläessään Marienhagissa, oli valotornin hoito huolenpitonsa tärkeimpänä esineenä. Muinaisina aikoina, kertoo taru, oli muuan tilanomistaja pimeinä syysöinä sammuttanut tulen valotornista, jota hänen piti hoitaman, ja sytyttänyt valevalkeita. Laivoja oli sentähden joutunut haaksirikkoon, ja näiden jäännökset sekä se tavara, jonka tuuli toi rantaan, joutui ilkiön saaliiksi. Hänen rikoksensa tuli kuitenkin ilmi ja rangaistiin. Vilpitön parooni Akatius oli liian rehellinen laskeaksensa vähintäkään varjoa ihmishengen hukuttamisesta tai heidän tavaransa hävittämisestä puhtaalle omalletunnollensa. Hän vartijoitsi hänelle uskottua valotornia tunnokkaalla uutteruudella ja innolla, ja kävi usein ihan yksin, myrskyisinä ja pimeinä öinä korkeassa tornissa ja sen valppaan vartijan luona. Avaran puutarhansa ja sen kallion välille, jossa valotornin muurit kohosivat, oli hän puiston lävitse tehnyt kaidan, suoran käytävän, molemmin puolin ympäröittynä pensas-aidalla. Itse valotornissa, joka oli rakennettu moneen kerrokseen — isoja salia toinen toisensa päällä — asui tornin vartija alimmaisessa, ja ylimmäinen oli avonainen, sillä siellä tuli hoidettiin. Välihuoneet oli parooni sisustuttanut niin, että hän siellä käydessään voi kutsua ystävänsä sinne kaikessa mukavuudessa nauttimaan laajaa näköalaa. Sanottiin, että synkät perhemuistelmat paroonille itselle tekivät useat huoneet merkilliseksi.

Hänen paroonittarensa ei milloinkaan astunut kirkontapaiseen rakennukseen, ettei huolentapainen sumu levinnyt hänen kasvoillensa. Paroonin kunnioitus velvollisuudellensa hoitaa valotornia oli saattanut hänen molemmille lapsillensakin erittäin hartaan tunteen sitä kohtaan. He lähestyivät aina tornia kuni jotakin pyhää paikkaa.

Tornin vartija, harmaapäinen merimies, joka oli kokenut monta kohtaloa merellä ja joka haaksirikkoisena vieraana oli tullut siihen paikkaan, jossa hän nyt oli, näytti paremmin hengeltä, kuin ihmiseltä. Hän olikin todella kummallinen olento, joka ei elänyt muun, kuin yöllisen tulen hoidon tähden. Ei kukaan muistanut nähneensä hymyä hänen ahavoittuneilla kasvoillansa, ja luultiinpa, ett'ei uni koskaan laskenut hänen silmiinsä, hänen yöt, päivät valvoessaan kalliin ja tärkeän toimensa tähden.

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1788. Parooni von Gyldenstubbe oli kutsunut useat naapurinsa päivälliselle, ja esitteli vieraillensa eivätkö suostuisi ehtoopäivällä käymään valotornissa. Parooni, paroonitar ja pari vanhempaa herraa ja naista kävivät edellä, kreivi Telepnoff'in, kohteliaana "kavaljeerina" tarjotessa käsivarttansa neiti Natalian tu'eksi. Kahden kymmenen vuotias, vaaleaverinen neiti laski huolettomasti kaunismuotoisen kätensä tarjotulle käsivarrelle; mutta siniset silmät, jotka haaveksivalla sulolla lensivät muihin esineisin, ja hajamieliset vastaukset, joita hän väliin antoi kreivin oivallisille kohtelijaisuuksille, osoittivat, ettei hän — kreivi — ainakaan ollut hänen mielensä esineenä, ehkä hän, vanhan tutun etuoikeudella, näytti pitävän yksinomaisena oikeutenansa seurata häntä ja nauttia hänen kanssapuhettansa.

Seura astui kalliolle. Vanha vartija avasi kunnioituksella tornin oven, ja nyt noustiin ylöspäin mukavia kiertoportaita myöden. Ympyriäiseen saliin, jonka monet pienet akkunat olivat merelle päin, pysähtyi seura. Jokaiseen tunki lähes synkkä tahi ainakin vakainen mieli. Suurimmalle osalle heistä oli tosin meren ja aaltojen näkö tuttu, mutta valotorni, vahvoine muurineen ja rohkeine kärkineen, herätti kuitenkin sattumalta kävijässä kaihoisen tunteen, kuni tunto eli tieto olla ulkopuolella tiettyä ja määrättyä olopiiriänsä. Sitä paitsi lisäsivät himmeät tarut, jotka kävivät Dagerort'in valotornista, hetken salaperäistä henkeä. Jotka eivät tarkemmin tunteneet syytä paroonin taajoihin käyntiin tornissa, luulettelivat, että hän siellä harjoitteli salaopillisia töitä, etenkin kun hän luultiin jäseneksi siihen aikaan sangen arvossa pidetyssä ja kaikkialle levinneessä satakuntalaisten eli vapaamuurarien salaisessa seurassa.

"Arvoisat vieraani," alkoi parooni, joka halusi seuran mieliä johtaa iloisemmalle tolalle, "miten rauhalliselta nyt näyttää tuo sininen tasanko edessämme! nuo purjeet, jotka nyt kiitävät ohitsemme, vievät ainoasti rikkautta ja tarpeita toisista toisiin, ja jos joskus sotalaivat näyttävätkin itseänsä, ovat ne liikkeessä ainoasti harjoitusta tai huvia varten."

"Unohdattepa, herra parooni," sanoi muuan vieraista, "että muutama päivä sitten purjehti Amiraali von Dessen'in laivasto tästä ohitse. Kulkipa se sangen vakaissa asioissa Välimereen."

"Turkin sodan," vastasi parooni, "voimme pian sanoa olevan suotuisan ja välttämättömän meille, sillä se pysyttää rauhan täällä pohjoisessa. Niin kauvan kuin meidän sotavoimamme ovat toimessa etelässä, meidän valtioviisas keisarittaremme kyllä koettaa säilyttää rauhan meidän seuduillamme."

"Välimeri on hyvä koulu meriväellemme," virkkoi virastaan eronnut meriupseeri, joka oli seurassa. "Pietari suuren luoma laivastomme, on tähän asti vähän itseänsä kunnostanut, ja voinut hankkia itsellensä muiden merivaltojen huomion, sentähden että meiltä on puuttunut harjoitusta. Kuinka kunniata himoova ja levoton Ruotsin kuningas onkin, niin hän kuitenkin, luulen, pitää paraana jättää meidät rauhaan, syystä että meidän laivastomme on hänen Karlskronalaisia, puoleksi mädänneitä laiva-rohjujansa etevämpi."

"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin 60 tai 70 kanuunaa."

"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."

"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen, toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."

"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko, niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."

"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff, "kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös rohkein hallitsija."

"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla mahdollista, että se tulee näkyville."

"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut, etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.

"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"

Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.
Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan
näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,
Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"

"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.

Kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin, jonne vartija näytti. Siellä näkyikin kyllin selvään rekatin ylimmäisten purjeitten miellyttävä kuva. Valkeat vaatteet keijuivat etäällä näkörajalla, aaltojen hiljaa tuuvitellessa, kaukaisuutensa taakse kätkeissä laivan ja sen alimmaiset purjeet.

Muutamia kauppalaivoja, enimmäkseen täysin purjein, nähtiin myöskin siellä täällä merenpinnalla, useimmat idässä. Kukin teki jonkun muistutuksen niistä, ja parooni käski vartijan antamaan niitä tietoja haaksista, mitä tiesi. Hänen tottunut silmänsä tunsikin täällä englantilaisen, tuolla hollantilaisen, täällä suomalaisen ja tuolla saksalaisen. Hänpä osasi arvata heidän päämaalinsa ja kotopaikkansa, ja kullekin hän tiesi jotain ominaista, joka eroitti sen muista sekä kodin että käytännön suhteen. Hänen selityksensä olivat harvapuheiset mutta tarkat, niin että ne tuon tuostakin miellyttivät, etenkin meriupseeria.

Kaikkien muiden katsellessa pohjoisista ja itäisistä akkunoista, asettui Natalia neiti läntiselle. Sieltä hän havaitsi purjehtijan, joka pisti virkeästi itäistä tuulta vastaan. Haaksi oli jo kohoittanut mastotuksensa näkörajan ylitse ja pistihe nyt Kurensaaren niemien sivuitse lähetessään Dagerort'ia. Nuori neiti, joka jo lapsuutensa ajoista mielisuosiolla oli katsellut keijuvia purjeita merellä ja oli tottunut eroittamaan niiden muotoja, kiinnitti nytkin katseensa mielihyvällä lähenevän haaksen purjeitten sopusuuntaiseen muodostukseen. Se oli sotalaiva, sen hän päätti siitä, että sen kohous näytti niin uljaan uskaliaalta; somatekoisempaa alusta ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Hetkisen hän yksin nautti kaunista näköä, ennenkuin hän sen seuralle ilmoitti.

Mutta kun kaikki kääntyivät sinne ja tarkkuudella katselivat sota-alusta, ei vanha valotornin vartija voinut hillitä huudahdusta pelkästä ihmeestä.

"Haa! Sepä on kaunis!" huudahti hän, kuitenkaan muuttamatta näkönsä synkkyyttä. "Kauniimpaa taklausta ei laiva milloinkaan kantanut. Puolen tunnin perästä saamme nähdä vastaako alus muhkeata purjetusta."

Seura hymyili vanhan merimiehen ihastukselle. Mutta kaikki myönsivät, että purjeitten ja touvien sopusuhtaisessa järjestämisessä oli jotain somaa ja jaloa, joka pisti vähemmänkin merioloihin tottunutta silmään.

Parooni oli tuottanut virvokkeita tornisaliin ja niiden nautinnolla lyhennettiin aika, kunnes purjehtija lännestä ehtisi näyttää koko vartalonsa, ja samalla rekatti koillisestakin lähenisi. Molemmat purjehtijat piankin ehkä äkkäisivät toisensa. Rauhalliset kauppalaivat, jotka vitkaan pyrkivät sivuitse, olivat nyt kadottaneet seuran kaiken huomion; ne nyt vaan seurasivat molempain sotalaivojen liikenneitä. Onpa merellä kuin maallakin: rauhan miehet kulkevat yleisön huomaamatta, toki hyödyttäen ihmiskuntaa, ja sodan miehet vetävät kaiken huomion ja ihastuksen puoleensa.

Vihdoin oli läntinen purjehtija näkörajan ylitse kohoittanut yhtä soman sivun, kuin sen purjepaljouskin. Sen kanuunarei'istä voitiin se arvata keveäksi rekatiksi. Ja niinpä se olikin nerokkaan Chapman'in uusia luomia, jotka tuulenpuuskana kiitivät aaltojen ylitse. Laineiden tasangolla purjehtijoiden seassa oli tämä verrattava katselliin, joka on santa-aavojen ketterin juoksija.

Juuri kun rekatti kiersi valotornin niemekkeen, tuli muuan hollantilainen sitä vastaan. Äkkiä salamoitsi rekatin keulalaidasta, ja hetken perästä kuului kanuunan ampuman räjähdys. Heti laski hollantilainen huippupurjeensa ja ohjasi rekatin sivulle. Rekattikin laski muutamia purjeita, viipyäkseen pari minuuttia hollantilaisen puheilla. Ainoastaan ensimmäinen sana molempien laivojen puheesta, nimittäin kanuunan laukaus, kuului ja ymmärrettiin valotornissa. Jahka purjeet taasen olivat ilmaa täynnä ja molemmat riensivät eri haaroille, kääntyivät taasen seuran katseet pohjoiseen päin. Nytpä nähtiin toisenkin rekatin koko rakennus. Se oli toista vertaa suurempi kuin edellinen.

"Minä tunnen sen," huudahti entinen meriupseeri. "Se on todellakin kapteeni Spiridoft'in Jarislavits. Mutta näettekö, hyvä herrasväki, siellä seuraa häntä kumppali."

Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia. Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin, joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.

Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä, ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille, jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se ilmaan raketin.

Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta. Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi tulla niin lähelle.

"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut, ulottunut aina Marienhag'iin."

"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."

"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri näyttäen ympärillensä.

Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.

Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa, joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa, voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä, "epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."

Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta, joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."

Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."

"Ymmärrättekö, neiti Natalia," kuiskasi kreivi, "mistä salaopista parooni puhuu? Mutta niinpä niinkin, naisillehan ei milloinkaan uskotakaan näitä salaisuuksia. Heillä on itsellänsä oma salaoppinsa, oma noitimis salaisuutensa, mutta sen salaisuuden olopaikan tiedämmekin; se piilee heidän suloisessa hempeydessänsä."

Neiden kauniita kasvoja varjosti nyt tyytymättömyyden pilvi. "Kreivi Telepnoff!" sanoi hän vakavalla katseella, joka erittäin suloisesti kuvastihe vaalavoihin silmiin. "Tiedän hyvin, että aina olette luullut isäni olevan salaoppilaisen, tahi miksi vapaamuurariksi hänen nimitättekin. Mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sangen hyvin käsitin mitä hän äsken sanoi. Minusta ei ensinkään ole käsittämätöntä että täältä katsella merta ja purjeita on suuri ja erittäin miellyttävä nautinto. Jos sentähden luulette minun salaoppilaiseksi," — jatkoi hän hymyillen — "niin käyttäkää vapauttanne, sillä aatos on jokaisella vapaa. Ja ainakin yhdessä kohden olen minäkin vapaamuurari, jota kohtaa omasta puolestani suosinkin innokkaasti. Se on päätös pysyttää vapauteni isäni muurien sisäpuolella."

"Teillä on liian ylelliset vaatimukset, neitiseni!" virkkoi kreivi. "Se jolla on vähin oikeus olla ja saada olla vapaana meidän maassamme on juuri kaunotar. Kaunottarien sydämmet, senkin te tiedätte, ovat luodut kahleita varten. Ne vangitsevat ensin meidät, ja sitte — auttavat he meitä kantamaan kahleitamme."

Neiti kääntyi huolettomasti hänestä ja katseli muutamasta akkunasta ulos.

"Mutta älkäämme unhottako omaa rekattiammekaan tuolla," puuttui puheesen parooni, joka oli kuullut kreivin lauseet ja niistä tunsi tyytymättömyyden, jonka kuitenkin kohtelijaisuus pakotti hänen tukehuttamaan. "Tuo ruotsalainen rekatti pitkittää matkaansa eteläänpäin meistä, ja on ehkä piankin joutunut näköpiiristämme, mutta Jarislavits lähenee lähenemistään. Siellä juuri on Reinholdinikin. Varmaankin hän tänäkin hetkenä tähystelee hänellekin lapsuudesta kallista valotornia ja kotoansa."

Natalia neiti avasi akkunan, ja kurotti leikillisellä, mutta samalla mieltä liikuttavallakin hymyllä, kätensä ja heilutti valkoista nenäliinaansa tervehdykseksi veljellensä rekatille.

Kreivi Telepnoff hymyili. "Onpa vahinko ettei parooni Reinhold tämmöisen matkan päästä voi edes kuvaillakaan, että sisarensa häntä noin tervehtii," sanoi hän. "Muuten hän varmaan vastaisi kunnialaukauksella."

"Hyvät naiset ja herrat!" keskeytti vanha parooni; "pistääpä jotain mieleeni. Kylläpä voisimme Reinholdille ilmoittaa tervehdyksemme. Ilma on mitä suotuisampaa purjehtimiselle. Jos se pitkittyy, mikä tällä vuoden ajalla olisikin luultavaa, niin voisimmehan minun huvipurrellani tehdä matkan merelle ja vieläpä käydä Jarislavits'issakin. Panetanpa aluksen kuntoon huomiseksi, ja nyt pyydän, että ne teistä, joita se miellyttää, huvittaisitte minua suostumuksellanne tehdä minulle ja muille seuralaisilleni seuraa."

Neiti Natalia ei salannut iloansa isänsä tekemästä esityksestä, joka äidistäkin tuntui miellyttävältä.

"Mainiota!" huudahti Adinosoff. "Ja jahka vaan ehdimme aavalle selälle, istun minä peräkeulalle. Me kyllä pian kiinnitämme purtemme rekatin sivuun. Se varmaankin risteillee niin läheltä Hiidenmaata, kuin mahdollista."

II.

Paroonin huvipursi oli hyväkulkuinen. Se oli avara ja siihen oli laadittu koju naisille ja niille herroista, jotka eivät olleet tottuneita meritoimiin. Kuusi taitavaa merimiestä, Marienhag'in alustalaisia, olivat laivueena. Pursi kiiti hyvällä vauhdilla Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse ja johti kulkuansa Suomenlahteen, jossa Jarislavits ja Hektor nähtiin risteilevän. Kapteeni Spiridoff oli päättänyt tehdä risteilyn salmeen, joka eroittaa Hiidenmaan mannermaasta ja Jarislavits läheni siinä aikomuksessa pientä Worms'in saarta, Hektorin kaartaessa pohjoiseen Hankoniemeen päin.

Mutta purren itseasettaunut päällikkö, ukko Adinosoff, joka näki rekatin liikkeen, rupesi epäilemään, etteivät saavuttaisikkaan Jarislavitsia ennenkuin se jo oli ehtinyt salmeen. Hän päätti sentähden oikaista, ehkä merimiehet, jotka tunsivat kulentaveden, varoittivat häntä menemästä sille tolalle, jota ukko aikeensa mukaan seurasi. Ja, eipä aikaakaan, niin pursi syöksi salakarille, ihan salmen suussa.

Samassa hetkessä, kuin kiitävän aluksen keulalaita koski kallioon, ja kaikki luulivat että ratisevien plankkujen piti murtuman, tulikin iso laine ja nosti aluksen keskelle karia, jonneka se jäi laidallensa, aaltojen levottomina tyrskyessä, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet hyökätä laivan partaan ylitse, joka toisella puolen olikin veden pinnan alla. Pelästynyt parooni huusi hätäillen apua omaisilleen. Vitkalleen vierivät aallot, räiskivät vettä kojuun, mutta paroonin uskollinen väki, merelle tottuneet virolaiset, jotka nyt osoittivat sekä taitoa että tointa, pyysivät hartaasti isäntäänsä jäämään sille laivan partaalle, joka oli veden pinnan yläpuolella, itse he varovasti avasivat kojun oven ja kantoivat sieltä sylissänsä, ei ainoastaan paroonittaren ja neiden, vaan myöskin kreivi Telepnoff'in ja pari muutakin herraa laivan kuivalle puolelle. Vanha Adinosoff oli pian tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään, ja pitäen yhä päällikkyyttänsä, osoitti hän kullekin sijansa.

"Älkäätte niin kovin pelästykö, hyvä herrasväki!" puhui hän. "Ettehän ole edes kastuneetkaan; mutta leikittäkin: onnettomuutemme ei ole niin suuri, jolta se näyttää. Luulempa aluksen olevan ihan ehjän ja vikautumattoman, vaikka se on kallellansa. Täällä ei käy isoja laineita, ja jos saamme veneen rekatista, joka auttaa meidät karilta, on meillä puolen tunnin päästä taas allamme selvä vesi. Voin vakuuttaa naisille, ettei henkemme ole ensinkään vaarassa, ehkä tarvitsemme vähän kärsimystä hankalassa tilassamme."

Vanha meriupseeri puhuikin totta. Se, joka oli tottunut meritoimeen, huomasi heti, että vaara oli vähäpätöinen. Tosin istuivat haaksirikkoiset kaatuneen laivan toisella partaalla, mutta tuuli ei ollut kova, ja pian oli apukin tuleva. Nähtiin nimittäin rekatin, joka oli huomannut huvipurren vahingon, kääntyvän sinne päin ja laskevan veneensä.

Kreivi Telepnoff oli levottomin koko seurasta. Vaikka hänen täytyi sitoa sanansa, lähetti hän kuitenkin tuimia silmäyksiä Adinosoff'ille, ja kirosi itsekseen paroonin esitystä tehdä huvimatka, jonka seurauksena oli niin kauhistava vaara. Häntä kiukutti vielä sekin, ettei neiti Natalia osoittanut hänelle vähintäkään sääliä, eikä edes näkynyt huolivan omastakaan hengestänsä. Kaunis nainen istui vanhempainsa välillä, ja katseli, paremmin verhoten itseänsä kaavullansa ja huivillansa, kuten hekin, odotettuja auttajia. Nepä lähenivätkin joutuisasti rekatin veneissä. Kun kreivi, saadakseen jonkunlaista lohdutusta huolessan, koki ruveta kanssapuhetta pitämään, ei neiti vastannut mitään ja paroonitarkin harvapuheisesti. Hänen pakinansa muuttui siis yksinpuheeksi.

Kun ensimmäinen vene, joka, sujuvasti luikerti karin ylitse, kiinnitettiin purteen, kurottivat parooni, hänen puolisonsa ja tyttärensä kätensä lähenevälle auttajalle. He tunsivat nimittäin upseerin, joka seisoi, käskyjä antaen, keskellä soutavaa miehistöä. "Olkaat huoleti isäni, äitini, Natalia siskoni ja kaikki!" huusi hän jo etäältä. "Minä tunsin aluksen! Älkäätte hätäilkö, niin on vaara pian poistettu. — Paremmin ylihangan puolelle! — Ah, evesti Adinosoff! Kuinka jaksatte? Palvelijanne, kreivi Telepnoff! — Vielä paremmin ylihangan puolelle! — Kaunis törmäys! — Airot pois! Vastatörmä tuonne peräpeiliä vastaan! Kas niin! — No, että huvipurtemme juuri tähän piti kaatuman! ja minun piti joutuman sitä näkemään päästäkseni vanhempiani auttamaan!"

"Jahka sen vaan saamme pystöön, niin ei ole hätää!" huudahti Adinosoff.
"Sen laita on tuskin hiestaantunutkaan."

Kun vene varovasti oli kiinnitetty alukseen, riensi parooni Reinhold merimiehen ketteryydellä, kallistuneelle rungolle, omaisiensa luo, jotka ilokyynelein sulkivat hänen syliinsä. Sepä oli kohtaus, vanhempain ja sisaren sydämmessä palavalle pyhälle liekille, kallis.

Reinhold ensiksi tointui tulvailevista tunteista, jotka hänenkin sydämmensä hurmottivat: "Käykäätte kaikki veneesen, niin sitten ryhtykäämme katsomaan mitä täällä on tekeminen!" sanoi hän. "Kurottakaa kätenne tänne, äitini! Ei siinä vaaraa ole! Kas niin, istukaa nyt! Paremmin tännepäin, Natalia! Tule syliini, niin pääset paremmin! Hyvä! Olkaat hyvät, herrani! Täällä on tilaa perässä."

Nyt tarkastettiin laiva ja sen tila. Ravakka luutnantti teki heti päätöksensä. Hän lähetti toisen veneen, niin pian kun se saapui, rekatille ilmoittamaan asian laitaa. Sen mukana hän pyysi vanhempiensa ja sisarensa menemään rekatille, siellä vartoomaan häntä kunnes pursi saataisiin karilta. "Me tulemme myös Jarislavits'in laidalle, jahka vaan joudumme ja jos rekatti menee Itämereen päin, niin saatamme purren Dagerort'iin, jossa ei ole vaikea nousta maalle. Jos naiset eivät uskalla käyttää huvialusta, niin saatamme heidät rantaan omilla veneillämme."

Kreivi Telepnoff pyysi saada jäädä naisten seuraan; mutta kaikki muut herrat ja etenkin Adinosoff ukko, halusivat jäädä jälelle, ottamaan osaa laivan pelastamistyöhön. Hellästi syleili Reinhold omaisiansa, kun he muuttivat toiseen veneesen. Jäähyväisiksi kuiskasi hän Natalian korvaan. "No, näempä että kreiviparka vielä yhtä turhaan, kuin ennenkin, on jalkojesi juuressa! Ethän ole vielä häntä ottanut armoosi? Hyvästi siksi! Saamme olla enemmän yhdessä, jahka minäkin ehdin rekatille. Tervehdi kapteeni Spiridoff'ia. Tunniksi hyvästi!"

Luutnantti käski viedä ulos luoma- eli varppiankkurin, ja muihinkin keinoihin ryhdyttiin, joita pidettiin tarpeellisina. Työ onnistuikin hyvin, rekatin risteillessä länteen päin melkoisen matkan päähän.

Kun vene parooni Gyldenstubbe'n perheen kanssa saapui rekatille, otti kapteeni vieraat kaikella kohtelijaisuudella ja hyväntahtoisuudella vastaan. Hän kutsui heidät kajuttaansa ja sanoi kuultuansa raportin, että parooni Reinhold taas tässäkin tilaisuudessa kunnostaisi itsensä. "Tehkäämme polvi pohjoiseen päin, parooni Reinhold kyllä hyväkulkuisella laivallansa meidät pian saavuttaa," liitti hän.

Jarislavits oli noin peninkulman päässä paroonin huvilaivasta, kun kapteeni Spiridoff'ille ilmoitettiin, että suuri laivasto näkyi lännessä.

"Jos se ei ole amiraali von Dessen'in laivasto," sanoi hän
vieraillensa, "niin se on ruotsalainen, joka on harjoittelemassa.
Menkäämme sitä vastaan ja ampukaamme sille tervehdykseksi. Luutnantti
Gyldenstubbe ei kadota meitä näkyvistään."

Juuri Suomenlahden suussa levisi vähitellen sotalaivaston majesteetillinen rivi. Määrätyillä välillä toisistansa liikkuivat viisitoista linjalaivaa ja viisi suurta rekattia. Mahtavien merenvartijoiden edellä ja perässä risteili keveitä rekattia, kutteria ja jahtia. Koko laivasto kulki meren lahteen päin. Kaikkien edellä keijuili pieni rekatti, mitä sievintä muotoa. Sepä olikin sama, joka edellisenä päivänä näkyi Dagerort'in edustalla. Parooni tunsi sen ja huomautti siitä Spiridoff'ia.

Niin pian kuin Jarislavits joutui kanuunan kannon matkalle, nostatti Spiridoff venäjän lipun. Uhkea linjalaivasto näytti ruotsin lipun. Samalla hetkellä kuin sinikeltainen liina, amiraalilippu, tuulen lennättämänä liehui viirin alta ruotsalaisessa päällikkölaivassa, alkoi venäläinen rekatti kunnia-ampumistansa. Siihen vastattiin kahdella laukauksella päällikkölaivasta, mutta nepä olivatkin täydet ja suhisevat luodit pirskoittivat veden korkealle, kun sattuivat laineiden harjoille rekatin keulalaidan edessä. Hämmästynyt rekatin päällikkö näki heti senjälkeen veneen, jossa upseerikin oli, lähtevän ruotsalaisesta päällikkölaivasta.

Vähäinen rekatti, joka leikiten oli häilynyt edestakaisin laivaston edellä, läheni nyt Jarislavits'ia ja oli ainoasti muutaman sylen päässä siitä, kun päällikkölaivasta lähetetty vene saapui perille.

Upseeri, joka nousi rekatille, oli ruotsalainen luutnantti. Hän astui päällikön eteen. "Kapteeni!" puhui hän; "ruotsin suuramiraali, kuninkaan veli, on tuon laivaston päällikkö. Ettekö tiedä että Venäjän ja Ruotsin välillä on sota julistettu? Hän jättää teidän päättääksenne, tahdotteko laskea lipun ja antautua taikka puolustaa itseänne."

Päällikön ympärillä seisoi piirissä joukko yhtä hämmästyneitä henkilöitä, kuin hän itsekin. Parooni naisinensa vaaleni pelästyksestä. Vapisevalla äänellä käski kapteeni Spiridoff, lähetettyänsä tuskallisen katseen ympärillensä, laskemaan lipun.

Päällikkölaivasta annettiin nyt merkki lipulla, ja heti lähti upseereilla ja merisotamiehillä miehitetty vene pienestä rekatista ja laski venäläisen sivulle. Laskuportaita myöden nousi nuori Ruotsin upseeri paljastettu miekka kädessä. Hän tervehti ruotsalaista toveriansa ja kääntyi sitten kapteeni Spiridoff'in puoleen, joka paljain päin otti vastaan käskyjä samalla kannella, jossa hän joku hetki sitten oli ollut yksinomaisena käskijänä.

"Te olette antaunut, herra kapteeni," sanoi ensimmäiseksi tullut upseeri, "ja minulla on H.K.K:tensa käsky saattaa teidät hänen luoksensa. Oletteko hyvä ja astutte minun veneeseni? Luutnantti Sjöstjernalla on käsky ottaa vastaan teidän rekattinne, jos sen hyvällä annatte."

"Sehän on luonnollista," vastasi kapteeni Spiridoff; "enhän niin mieletön voi olla, että rupeisin taistelemaan koko laivastoa vastaan. Täytyneepä minun tyytyä kohtalooni. Toivon toki, ettei Ruotsin kuninkaan poika kohtele vankiansa muulla, kuin hänelle itselle arvoisalla tavalla. Etenkin pidän velvollisuutenani panna vastaan yksityisen perheen vangitsemista, joka ainoasti käymältä on laivalla, ja H.K.K:ltansa pyytää että hän näkisi hyväksi vapauttaa ainakin naiset."

"Olempa vakuutettu," vastasi upseeri kohtelijaasti, "että herttua kaikin puolin seuraa kohtelijaisuuden ja kohtuuden vaatimuksia. Mutta kun te itse, herra kapteeni, piankin hänen tapaatte, niin hän myös luultavasti teille ilmoittaa päätöksensä. Sallikaa kysyäni, keitä naiset ovat?"

Kapteeni Spiridoff esitteli parooni von Gyldenstubb'en paroonittarinensa ja tyttärinensä. Koko perheessä valtasi mitä suurin hämmästys. Mutta molemmat ruotsalaiset upseerit vakuuttivat, hyväntahtoisesti lohduttaen, ettei naisilla ollut mitään peljättävää, sillä sota ei voinut kestää kauvan.

"Minä pyydän teidän suosiollanne," liitti viimein luutnantti Sjöstjerna, "saada veneessäni saattaa arvoisat naiset meidän rekatillemme. Ulla Fersen epäilemättä mielistyy, kun saa kunnian tervehtiä viehättäviä vieraita, omaa sukupuoltansa."

"Ulla Fersen?" sanoi parooni vaaleten. "Onko sen niminen nainen teidän laivallanne, herrani! Sepä todellakin oli odottamatonta. Meidän ja hänen perheensä ovat sukua keskenänsä, ja hän varmaankin meitä kohtelee hyvänsuopuisesti."

"Ulla Fersen ei voi muuta, kuin osoittaa kohtelijaisuuttansa arvoisille vieraillensa, herra parooni!" virkkoi upseeri hymyillen. "Meidän rekattimme nimi on, näette, Ulla Fersen. Sitä pidetään kauniimpana haaksena, joka milloinkaan on Ruotsin lippua vesiä pitkin vienyt, ja kuningas on sentähden antanut sille hovin viehättävimmän ja jaloimman naisen nimen."

"Minä olen siis vangittu," huokasi parooni, "vangittu vaimoneni, lapsineni! Toivon kuitenkin että herttualle pian ilmoitetaan minun kohtaloni. Minä en ole sotilas ja luulen sentähden voivani taasen saada vapauteni. Minä tulin Jarislavits'ille ainoasti tervehtimään poikaani, joka nyt kuitenkaan ei olekaan täällä. Tämä sattumus, ehkä se pelasti hänen vankeudesta, huolettaa häntä kuitenkin, kun ei hän tunne meidän kohtaloamme."

Upseeri mietti hetkisen. "Ehkä herra paroonia miellyttää seurata kapteeni Spiridoff'ia," sanoi hän, "niin saatte itse puhutella herttuata? Minä en saata naisia täältä pois, ennenkuin herra parooni on palannut takaisin, tahi minä olen saanut toisen käskyn herttualta."

"Kiitän teitä, herraseni," sanoi parooni. "Te osoitatte minulle hyvyyttä ja kohteliaisuutta, josta joudun teille suureen kiitollisuuden velkaan. Sallitteko kysyäni sen miehen nimeä, joka vieraan onnetonta kohtaloa auttaa ja lohduttaa?"

"Nimeni on Otto Sjöstjerna," vastasi upseeri. "Nyt saan sanoa itseäni kapteeniksi ja Ulla Fersenin päälliköksi; siliä herttua on käskenyt että äsken valloitettu rekatti miehitetään meidän väellämme ja on määrännyt minun entisen kapteenini sen päälliköksi."

Parooni näytti olevan ihmeissään, mutta tervehti häntä kunnioituksella, syleili itkevää vaimoansa ja tytärtänsä, käski heidän rauhoittumaan, ja jätti heidät kapteeni Sjöstjernan huostaan. Sitten hän otti jäähyväiset ja lähti veneesen, jossa venäläinen kapteeni häntä jo odotti. Kreivi Telepnoff piti paraana jäädä naisien luo.

Pian ehti vene "Kustavi kolmannen," se oli Ruotsin amiraalilaivan nimi. Sen avaralla kannella käveli edestakaisin pari upseeria, ylhäisiä herroja, joka nähtiin siitä kunnioituksesta, jolla kaikki kumartaen vetäyivät takaisin, heidän ohi mennessänsä. Helposti voitiin keski-ikäinen tuntea Kaarloksi, Södermanlannin herttuaksi, syystä että vieressänsä asteleva vanha ukko käveli hänen vasemmalla puolellansa. Herttualla oli kädessänsä piippu, jota hän yleensä ei mielellänsä jättänyt, ja näytti virkeältä ja iloiselta. Vanhus, joka häntä seurasi, oli hänen ylhäisyytensä, amiraali Wrangel, joka oli laivaston varapäällikkö.

Kun kapteeni Spiridoff ja parooni astuivat laivan partaan ylitse, pysähtyivät molemmat herrat heitä katsomaan. Kapteeni Spiridoff astui heti herttuaan päin laskemaan miekkansa hänen jalkainsa juureen, mutta herttua käski hänen pitämään sen ja jäämään laivalle.

Parooni, joka kovin tarkkaan katseli herttuata, läheni nyt. Liike, jonka parooni teki oikealla kädellänsä, veti herttuan huomion puoleensa, ja hän vastasi paroonin tervehdykseen salaisella merkillä. Herttua viittasi hänen ylhäisyyttänsä Wrangelia ja kapteeni Spiridoff'ia vetäymään takaisin.

Nyt alkoi parooni hiljaisella äänellä puhua herttualle. Hän vastasi yhtä hiljaa. Puhetta kesti usean minuutin, ja etäämmälläkin seisovat läsnäolijat voivat selvästi huomata, että puhe miellytti herttuata.

Pian kääntyi herttua laivan perälle päin ja käski lippukapteenin, evesti Nordenskjöldin luoksensa. Tämä tuli todellisen merimiehen reippaalla ja huolettomalla käytöksellä. "Mitä käskette, teidän kuninkaallinen korkeutenne?" kysäsi hän silmään pistävällä suomalaiselle murteella.

"Emme ole lähteneet sotaan," sanoi herttua, "aseettomia ja naisia vastaan. Parooni Gyldenstubbe perheineen olkoon Ulla Fersenillä, kunnes saamme tilaisuuden, jonkun lähettilään kanssa saattaa heidät esimerkiksi Rääveliin."

Herttua kääntyi taas paroonin puoleen, ja heidän vaihdettuansa keskenänsä muutamia salaisia merkkiä, joita useimmat eivät huomanneet, palasi parooni veneesen.

Puolen tunnin kuluessa oli kapteeni Hökenflykt ruotsalaisella väestöllä miehittänyt Jarislavits'in ja sen suurmaston huippuun nostanut Ruotsin lipun, luutnantti Sjöstjernan viedessä vangitun perheen Ulla Fersenille, jossa hän nyt otti päällikkyyden vastaan. Toiset venäläiset vangit jaettiin laivastoon.

Vähän matkan päässä niistä laivoista, jossa viimmeksi kerrotut kohtaukset tapahtuivat, oli yhtäläinen toimi käsillä. Venäläinen rekatti Hektor joutui samalla tavalla ruotsalaisten käsiin, lähetessään suuren laivaston toista siipeä.

Vireällä ilon tunteella, astui nuori luutnantti Sjöstjerna sen laivan kannelle, jonka päälliköksi hän oli päässyt. Sisällisen tyytyväisyyden hymyllä vastasi hän upseerien ja miehistön tervehdystä, ja meni heti perälle heittämään katsetta mastoihin ja purjeisin. Sitten hän ilmoitti mitä suuntaa laivaa piti ohjattaman, ja käski pari upseerin kokelasta tarkasti pitämään silmällä amiraalilaivan liputusmerkkiä.

Nyt oli hänellä tilaisuus hankkia itsellensä tarkempia tietoja siitä perheestä, joka oli hänen luonansa. Hän antoi naisien varaksi toisen hytin kajutassa. Parooni sai toisen, mutta kreivi sai tyytyä riippumattoon laivan patterissa. Muuten osoitti Sjöstjerna niin yksinkertaista mutta todenperäistä hyväntahtoisuutta koko käytöksessänsä, että parooni hänelle siitä vakuutti hartaimman kiitollisuutensa.

"Tunnin perästä," virkkoi kapteeni Sjöstjerna, "pyydän saada nauttia naisienkin seuraa päivällisellä. Pöytä on katettu isoon kajuttaan."

Niin pian kuin naiset olivat menneet, hyttiinsä, jossa vihdoin kyyneleet tulivat heidän tuskansa tunteiden takkaa helpoittamaan, riensi Sjöstjerna taas laivan kannelle. Siellä hänelle ilmoitettiin että yks'mastoinen pursi, jossa tähystimellä huomattiin useita upseeria ja isolukuinen miehistö, risteili Hiidenmaan ja Worms-saaren välillä, hinaten perässänsä isonmoista laivavenettä.

Äkkiä vaihdettiin merkkiä amiraalilaivan kanssa ja rekatti sai käskyn ajaa takaa epäluulon alaista jahtia suurine veneineen. Heti levitettiin enemmän purjeita, ja Ulla Fersen kääntyi etelään päin. Enennetty purjepaljous lisäsi vauhtia, ja pian kiiti keveä rekatti aalloilla, kuni otusta himoova haukka, kyyhkyistä pyytäessään.

Kun vanha parooni nousi ylös kannelle ja tapasi kapteeni Sjöstjernan, kuuli hän mitä oli tekeillä. Hän vaaleni. Sjöstjerna huomasi hänen mielensä liikutuksen ja kysyi säälivällä myötätuntoisuudella sen syytä.

Vähän mietittyänsä, sanoi parooni: "Paras heti puhua totta. Näyttäisi siltä, kuni kova onni olisi vaikutuspiirinsä asettanut minun perheeseni; ei siinä kyllä että olette vanginneet minun, vaimoineni ja tyttärineni, luultavasti vielä otatte poikanikin. Häntä te ajatte takaa."

Sjöstjerna pyysi paroonin ilmoittamaan syyn, miksi luutnantti oli huvilaivalla.

Sittekuin parooni oli kertonut koko tapahtuman, sanoi Sjöstjerna: "Kiitän teitä, herra parooni, kertomuksestanne. Tuolla on siis kari! Sitä ei olekaan minun kartassani. Nyt ymmärrän mitä poikanne tarkoittaa. Hän otaksuu ettemme tunne karia, ja tahtoisi vietellä meitä niin likelle, että istuisimme kiinni. Sentähden hän siis noin kummallisesti risteilee."

"En tiedä, olenko tehnyt väärin," sanoi hämmästynyt parooni, "kun kerroin teille äskeisen tapauksen. Mutta minä en todella käsittänyt, että se teille oli niin suuresta arvosta."

"Jos," vastasi Sjöstjerna, "olisinkin antanut itseni vietellä liian likelle karia, niin on täällä tarpeeksi auttajia ja puolustajia, ettei minulle olisi mitään erinomaista vahinkoa tapahtunut. Mutta teillekin, parooni, oli parasta että ilmoititte minulle asian laidan. Vieraan on aina paha olla, kun onnettomuus hänen isäntäänsä kohtaa."

Parooni Reinhold, joka oli huomannut Ruotsin laivaston, ja sen jälkeen näki kuinka Ruotsin lippu nostettiin Jarislavitsin maston huippuun, arvasi heti että sota oli noussut. Hän päätti siis puolestansa tehdä viholliselle niin paljon vahinkoa, kuin suinkin. Hän oli pian saanut jahdin kuntoon, ja oli mielissänsä kun näki, että rekatti käskettiin häntä takaa ajamaan. Hän koetti aina pitää karia itsensä ja rekatin välillä.

Kun hän ihmeeksensä huomasi ettei rekatti tullut päin karia, vaan vältti sitä, oli jo aika rientää pakoon rantaan päin. Hän oli kuitenkin, kun iso vene esti hänen kulkuansa, päästänyt rekatin niin likelle, ettei hän enään ollut turvassa kanuunan kuulain suhteen.

Niin pian kuin jahti kääntyi etelään päin, levitettiin rekatissa vielä pari taakipurjetta. Kauvan ei Sjöstjerna kuitenkaan pitkittänyt ajoansa, ennenkuin hän ryhtyi tehokkaampiin kokeisiin, estääksensä pakenijan vauhtia. Hän meni laivan kokkaan päin ja käski ampua tuiman ladingin yhdellä keulakanuunalla.

Kun luoti jyskien, salamana, kiiti rekatin keulasta ja sen pamaus kuului kajuttaan, hyökkäsivät samalla aikaa molemmat naiset ja tuskainen parooni esille. Vanhus töytäsi ruudin savun lävitse laivan partaalle. "Poikani!" huudahti hän. "Säästäkää poikani!" Hän tarttui Sjöstjernan käteen.

Paroonitarkin rukoili rakastetun poikansa puolesta, ja Natalian kauniit silmät kiintyivät sydäntä liikuttavasti Sjöstjernaan. Hän hämmästyi ja oli olla ihan neuvotonna. Sydämmensä nousi velvollisuuttansa vastaan.

Pian hän tointui ja saattoi perheen kajuttaan takaisin. "Herra parooni!" sanoi hän, "kunnioitettavat naiset, minä pyydän, älkäät niin heittäykö epätoivoon! Minä täytän kovan ja kylmän velvollisuuteni, joka tällä hetkellä tuntuukin raskaalta, kun ammun pakenevaa jahtia. Mutta älkäät luulko, että kanuunan kuulan välttämättä pitää sattuman, ja sattuman vielä huolenne esineesen. En minä ihmishenkiä tahdo. Mutta se purjehtii niin nopeasti, että minun täytyy koettaa mastoon ja purjeisin, vähentääkseni sen kiirettä.

"Mutta luoti voisi sattua häneen!" huokasi neiti Natalia.

"Miksi juuri pahinta kuvailemme?" vastasi hän. "Sodan leikki on tosin vakaista, ankaraa ja veristä, mutta tavallisesti säästää vaara urhoollisen."

Taas ammuttiin rekatin keulasta. Onnettoman perheen kauhistus suureni. Paroonitar pyörtyi ja Natalian, vavisten kaksinkertaisesta tuskasta, täytyi kuitenkin auttaa äitiänsä.

"Kreivi Telepnoff!" huusi kapteeni Sjöstjerna pelosta vapisevalle kreiville, joka myös tuli kajuttaan. "Olkaa hyvä, auttakaa naisia! Velvollisuuteni kutsuu minun taasen ylös!'"

Luutnantti Reinhold tunsi hyvin kulentaveden syntymäsaarensa ympärillä. Kun hän näki vaaransa enenevän, katkaisi hän köyden ja jätti veneen onnensa nojaan, itse kiitäessään täyttä vauhtia rannalle päin. Hän pääsikin jo matalammalle vedelle, niin ettei rekatti enään voinut seurata häntä. Sjöstjernan täytyi siis kääntyä, mutta lähetti samassa muutamia laukauksia. Yksi niistä sattui toiseen partaasen, mutta kuitenkin ehti jahti laidommalle vedelle, jossa se pelastuikin. Rekatin ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vene ja palata laivastoon.

Kun Ulla Fersen oli lakannut ajostansa, meni sen päällikkö vieraidensa luo rauhoittamaan heitä. "Teidän tähtenne, herra parooni," sanoi hän leikillä, "surettaa minua, etten saanut esittää poikaanne teille. Kaikkien lähetyksieni uhaksi, en saanut häntä suostumaan käymään vanhempiansa tervehtimässä. Kaikki mitä minä voin tehdä oli pieni merkki, jonka piirsin jahtinne partaasen, herra parooni. Mutta leikittäkin, minä voin vakuuttaa ettei yksikään herroista ole vahingon vihiäkään saanut."

"Minä kiitän teitä ilmoituksestanne, herra kapteeni," sanoi parooni.
"Te kohtelette meitä jalosti, kun lohdutatte meitä onnettomuudessamme."

"Toivon että naiset nyt ovat rauhoittuneet, niin että vihdoinkin voimme ryhtyä pienneen päivälliseemme käsiksi. Nyt kun sen äskeinen keskeyttäminen päättyi naisien toivon mukaan, niin uskallan luulla, että se lisäsi heidän ruokahaluansa. Näin merellä on meillä erittäin yksinkertaisia ruokalajia tarjottavana."

III.

Eipä syyttäkään mietti Otto Sjöstjerna huolella kaikkia niitä hankaluuksia, joita rekatilla olo saattaisi molemmille naisille, jotka eivät olleet varonneet niin pitkälle matkalle kotoansa. Mutta hän koki kaikella herkkätuutoisuudella ja arkuudella, joita jalo ja sivistynyt mies osaa käyttää, voimiensa mukaan hankkia heille, mitä hän luuli heidän haluavan. He eivät olleetkaan hänen huomaavaisuudellensa välinpitämättömiä. Jalo paroonitar, kaiken naisellisen hyvyyden ja hentouden esikuva, virkkoikin, peittämättä, hänelle kiitollisuutensa. Neiti Natalia, joka jollakin luonnollisella arkuudella aina pysyi äitinsä sivulla, ei voinut estää muutamia kiitollisia silmäyksiä nuoren rekatin päällikön huolista. Mutta hieno naisellinen luontonsa neuvoi häntä kreivi Telepnoff'in seurassa olemaan tarkoin varoillansa. Kuitenkin syntyi, keskinäisen kohtelijaisuuden ja hyvyyden vaihtamalla, ominainen tuttavuus paroonin perheen ja Sjöstjernan välillä. Niin usein kuin virkansa sen myönsi, vietti hän aikansa sen seuran kanssa, joka paremmin sopi hänen herkkätuntoiselle mielellensä ja tavoillensa, kuin pauhaavien merimiesten seura.

Keskinäisissä kanssapuheissa osoitti neiti Natalia yhä enemmin lemmittäviä puolia, niinkuin esimerkiksi ajatuksien, arvelujen ja tunteiden tarkkuutta, mielenlaadun ja käytöksen jaloutta. Tämäpä Sjöstjernalle virkistävä hyvike, ettei hänen tarvinnut olla seuraelämän nautintoja paitsi, tarkan ja ponnistuttavan velvollisuutensa täyttämisessä. Hänen rekattinsa oli nimittäin tuon ison laivaston ajohaaksia, ja hänen täytyi siis lakkaamatta risteillä sen ja vihollisen välillä. Hän tutki jokaiselta kauppalaivalta, jonka tapasi, tietoja venäläisten asemasta ja toimista. Mutta hän käytti hyväksensä monia heistä niinkin, että hän heidän varoistansa hankki mitä parooni perheineen paraiten tarvitsi.

Ruotsin laivasto laski muutamaksi päiväksi ankkuriin Helsingin sataman suulle, Ulla Fersenin pitkittäessä kulkuansa itäänpäin. Yhä tiheämpään ja tarkempaan tuli tietoja, että Venäjän laivasto oli valmis lähtemään Kronstadt'ista. Vihdoin, kun ruotsalainen rekatti oli niin likellä, että sen mastojen huipuista voitiin nähdä linnoitukset ja venäläiset laivat, jotka olivat purjeille lähtemäisillänsä sataman suulla, palasi Ulla Fersen ilmoittamaan saatuja tietojansa.

Muutamana päivänä, kun rekatti hiljallensa keijueli heikon etelätuulen kuljettamana ja koko miehistö, paitsi perämies ja ne jotka märssyssä ja praamitangoissa olivat tähystämässä, oli levolla, olivat naiset istuneet peräkannen hyttiin. Parooni istuikse puolisonsa rinnalle, ja kreivi Telepnoff, tällöin äänetönnä kuulijana sille mitä seura haasteli, lähestyi myöskin. Sjöstjerna oli paroonin kanssa puheessa, jota naiset vaijeten kuultelivat. Oli kysymys kahden valtion asukkaiden eri suhtaisuudesta rauhan ja sodan aikana.

"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä, taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on, viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon kilpa."

"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken taistelun esikoiseksi."

"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna. "Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."

"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."

"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus," virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen. Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän, samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja vahinkoa."

"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."

"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää
Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."

Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"

"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon tutkittavaa ja urkittavaa."

Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui tuskallisiin mietteisiin.

Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.

Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha parooni seisoi päällikön rinnalla.

"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."

"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän, saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"

"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän kauniilla rekatillanne olen nauttinut."

Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.

Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.

"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua. Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."

Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston huippuun, jossa tuuli ne levitti.

"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän oppilaalle.

"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."

Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.

Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.

"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"

"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta. Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä. Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta, johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."

"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme, eikä tuoliakaan!"

Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman nopeudella kiiti hänen ohitsensa.

"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on, kunnioittaa vihollistansa."

Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.

Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.

Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.

"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."

Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.

Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.

Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten toisiansa.

Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt oli alkava.

Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään. Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne, kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä höyryjä, merenpinnan ylitse.

Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.

Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta. Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.

Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota, syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.

Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla. Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto, joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.

IV.

Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.

Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.

Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä
Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.

Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen. Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.

Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen. "Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit, joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."

Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä, salaisella hymyllä.

Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in, Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille. Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai Paltisin linnaan."

Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.

Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.

Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän, herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar teille on suonut."

"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä, ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."

"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."

Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän, "saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa pitää naisia laivastolla."

"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin kajutta tuntuu tyhjältä!"

"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä," arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet kapteenille mieleen."

Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin ruokamestarini varat ovat riittäneet."

"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.

"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"

"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.

"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.

"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukua
Gyldenstubben perheen kanssa."

"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom. muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut puhuttavan että ne olisivat kullatuita."

"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin, katsomaan missä ne ovat kasvaneet."

Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella.

Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut olemaan teidän päällikkyytenne alla."

"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa, että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."

Sjöstjerna kumarsi kummastellen.

"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten jättäneet."

Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No, siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."

Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni.
Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian Ulla
Fersenin kannella.

Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.

Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra. Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän, ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.

Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin hymystä palaviin silmiin.

Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.

Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä, luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.

Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän vapauttamisensa.

Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät kumpikin laivallensa.

Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se viipymättä pienen jahdin vanavedessä.

Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä, osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.

Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle.
Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa.
Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, että
Venäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siis
käännettiin keula.

Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät minne vangit jätettäisiin.

V.

Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan, miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät: sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.

Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.

"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se kangastuu suureksi rekatiksi."

Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne yötähystin."

Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto. Ainakin on siellä kolme laivaa."

Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.

"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä, pyrkivätkö ne meitä kohti."

Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen avulla.

Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.

Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."

Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin kääntyä länteen päin.

Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme, Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.

Sjöstjerna näytti hänelle venäläiset rekatit ja sanoi, että hänellä oli aikomus ohjata länteen päin. "Näinhän te tulette likemmäksi kotoanne," lisäsi hän, "kun lähenette Hiidenmaata."

Paroonin, jolla tähän ei ollut mitään vastattavaa, täytyi tukehuttaa kärsimättömyytensä ja antaa ajan olla asiansa ajajana. Hän oli kannella aamuun asti.

Mutta niin pian kuin päivä valkeni, ja Sjöstjerna voi tarkemmin asemansa tutkia, huomattiin se paljoa vaarallisemmaksi, kuin oli luultukaan. Ei ainoasti etelässä päin, Räävelin tienoilla, vaan myöskin pohjoisessa Porkkalassa päin, näkyi venäläisiä purjehtijoita. Siis oli pienen rekatin mahdoton päästä Viaporiin. Suuntaa pidettiin siis edelleenkin länteen päin. Mutta vähitellen ruvettiin laskemaan enemmän etelää kohden. Aamupäivällä voitiin selvästi huomata, että joku pienempi venäläinen laivasto pyrki Hankoniemeä kohden, kolmen, ensiksi nähdyn rekatin, ajaessa Ulla Ferseniä takaa.

Ennen hämyä voitiin Ulla Fersenistä nähdä Hiidenmaa. Sjöstjerna kutsui vieraansa kannelta katsomaan tuttua maata, joka vielä ainoasti hämöittävänä sinisenä viiruna näkyi taivaan rannalla. Pieni seura seisoi hytillä. Sjöstjerna käski tuoda itsellensä kartan Yösalon rannoista. Sittenkuin hän hetken aikaa oli sitä katsellut, sanoi hän paroonille. "Ell'emme Hiidenmaan läntispuolella tapaa vahvempaa vihollista, lupaan minä purjehtia niin likeltä Dagerortia, että voin teidät laiva-veneelläni laskea maalle ihan valotornin viereen."

"Minä olen jo kerran ennen ihmetellyt," sanoi parooni, esitetystä toiveesta mielissään, "että te olette yhtä taitava merimies, kuin jalomielinen ihminen, kapteeni Sjöstjerna. Minä jään teille suureen kiitollisuuden velkaan. Mutta sallikaa kysyäni: kuinka on mahdollista, että te, niin nuori upseeri, voitte niin hyvin tuntea kulentaveden Hiidenmaan ympärillä, kuin jos teitä siellä johdattaisi monivuotinen kokemus?

"Juuri tämä tarkka kartta," vastasi Sjöstjerna, "jonka olen perinyt isältäni, on ollut oppaanani."

Parooni katseli Sjöstjernaa ihmetellen, utelevin silmäyksin.

"Minä jouduin jo aikaisin orvoksi," sanoi Sjöstjerna. "Mutta isäni sisar kasvatti minun, ja hänpä minulle, paitsi perintöäni, antoi muutamia merikarttojakin Suomenlahdesta, joita isäni itse oli piirtänyt. Isäni oli nimittäin meriupseeri, kuten minäkin. Hän hukkui matkalla Pietariin, minun ollessani vasta vuoden vanhana."

"Isänne nimi oli Sjöstjerna, kuten teidänkin?" kysyi parooni.

"Tietysti," vastasi nuorukainen. "Ehkä ulkomaalaisille on ollut vaikea lausua nimeämme, on isäni kuitenkin pitänyt sen ulkomaillakin käydessänsä. Muuten nimi meidän maassamme merkitseekin paljon, etenkin jos se, niinkuin meidänkin, on aatelinen."

"Täällä alkaa tuntua kylmältä," keskeytti parooni. "Ehkä Hiidenmaamme katseleminen tuntuukin mielyttävältä, niin pääsemmehän pian sinne. Jos saan esittää, niin pyytäisin naisien astumaan kajuttaan."

Naiset seurasivat paroonin antamaa viittausta ja menivät alas. Itse hän istui puhumaan muutaman sanan Telepnoff'in kanssa.

Kun Sjöstjerna oli tehnyt tehtävänsä astui hänkin naisten luo kajuttaan. Molemmat naiset ottivat hänen kohtelijaasti vastaan.

"Ennen aamua, kunnioitettavat naiset," sanoi hän, "täytyy minun olla seuraanne paitsi. Jos ei tuuli tyynny, niin minä vielä tänä yönä lasken teidät maalle Marienhag'iin. Koko se aika, jonka te olette olleet minun luonani, muuttuu silloin pelkäksi muistoksi, unelmaksi."

"Meille se aina on oleva mieluinen muisto," sanoi paroonitar. "Kun te, lupauksenne mukaan, laskette meidät maalle, toivon, että te vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksikin, käytte meidän asunnossamme."

"Liian kalliit velvollisuudet estävät minun sitä tekemästä," sanoi hän. "Minun kohtaloni on kai vaan yksin kuleksia aaltoja pitkin. Pelkäänpä, että tämä kohtalo nyt vain tuntunee liian kovalta. Te olette minun seurallanne pilanneet, arvoisat naiset. Minä jo arvaan kuinka paljon sitä yksinäisyydessäni kaipaan."

"Sanoitte äsken olevanne orpo," lausui paroonitar. "Tulkaa meille, kun sota on loppunut. Olkaa meillä niin paljon kuin tahdotte. Minä tarjoon teille sydämmeni pohjasta äidillisen hyväntahtoisuuden. Te olette meitä kohdellut niin hyvänsopuisella arkuudella, niin suurella jaloudella, ett'emme milloinkaan voi teille tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttamme."

Sjöstjerna tarttui hänen käteensä, ja suuteli sitä. Kyynel kiilsi hänen silmässään. "Kiitän teitä, hyvä rouvani," sanoi hän. "Tuntuupa niin hyvältä, niin herttaiselta sydämmessäni, joka ei ole saanut nauttia todellista isän ja äidin rakkautta, kuin te osoitatte minulle tuota hellyyttä. Sallitteko tekin, neiti Natalia, että saan toivoa teidän hyväntahtoisuuttanne. Saanko pyytä teidän ystävyyttänne?"

Tyttö antoi hänelle kätensä, ja se liikutus, joka tukehutti jokaisen sanan hänen suussansa, osoittihe ainoasti käden puserruksessa hänen kääntäessään päätänsä toisaalle, salatakseen silmissänsä kiiluvia kyyneleitä.

Tämän tapahduttua tuli parooni sisälle. Paroonitar meni häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. "Tiedän varmaan," sanoi hän, "että puolisoni on samaa mieltä, kuin minäkin. Minä olen kutsunut kapteeni Sjöstjernan, sodan loputtua, tulemaan Marienhag'iin."

Parooni näytti olevan hämillänsä. "Ehkä se meistä olisi mieluista," sanoi hän, "nähdä kapteeni meillä, osoittaaksemme kiitollisuuttamme kaikesta kohtelijaisuudesta, jolla hän on meitä kohdellut, niin on tuskin luultava, että hän, sotilasvirassansa ollen ja niillä tulevaisuuden toiveilla, joita hän taidostansa ja miehuudestansa todellakin ansaitsee, ottaisi semmoisen kutsumuksen täyttämiseen aikaa. Meistä olisi kuitenkin erinomaisen rakasta, jos hän pitäisi meitä ystävällisessä muistossa."

Kylmän välttämisen paroonin puheessa huomasi Sjöstjerna kyllä. Paroonitarkin ja neiti Natalia katselivat vanhusta hämmästyen. Mutta hän jatkoi: "Meistä olisi mieluista, kapteeni Sjöstjerna, jos voisimme näyttää, miten teidän jalouttanne pidämme arvossa. Minä olen kylläksi rikas, ja jos teillä ei ole mitään perintöä, joka voisi tulevaisuuttanne varmauttaa —"

Sjöstjerna katsoi häneen terävästi. "Täytynee sanoani teille, herra parooni," sanoi hän, "että vaikka miekkani ja käytökseni kyllin riittäisivät toimeentulokseni sotilasvirassani, niin on isäni, vaikka hän kuolikin aikaiseen, jättänyt minulle varoja, joilla virattanikin voisin tulla toimeen, jos niin tahtoisin. Tulevaisuuteni varaksi en siis tarvitse toisen apua. Mutta mitä minä pyydän ja toivon ett'ette te, eikä teidän perheennekään, herra parooni, minulta kiellä, on kunnioituksenne ja hyvän mielenne minusta."

Parooni kurotti hänelle kätensä. "Kunnioitustamme, herra kapteeni, emme luonnollisesti voi teiltä kieltää, sillä senhän te olette kaiken oikeuden mukaan ansainneet. Kun vaan voisimme sen arvollisella tavalla teille osoittaa!"

Nyt tuli kreivi Telepnoff kajuttaan. Hänkin oikeen aimo tavalla kapteeni Sjöstjernalle jakeli kohtelijaisuuksiansa. "Epäilemättäkin on parooni Gyldenstubbe'n perhe," sanoi hän, "kutsunut herra kapteenin käymään Hiidenmaalla ainakin sodan loputtua, ja toivonpa, että herra kapteeni samalla minuakin käynnillänsä kunnioittaa. Jos silloin voisin teille esitellä emäntää talossani, joka nyt vielä valitettavasti on nuoren miehen asunto, olisi käyntinne yhä kalliimpi minulle."

Kreivin puhetta seurasi rohkea silmäys neiti Natalialle. Mutta hänpä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan näkyi yht'äkkiä tekevän päätöksen. Hän astui Sjöstjernan luo ja tarjosi hänelle taasen suloisella liikenteellä kätensä.

"Minäkin tahdon teitä vielä kerran kiittää, kapseeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta joko tämä todellakin on erohetkemme? Joko olemme Dagerort'illa?"

Sjöstjerna piteli, salaisesti haluten — ainaiseksi pitää sitä — kättä, joka valaehtoisesti oli laskenut pehmeät sormensa hänen käteensä ja katseli impeä kiitollisuudesta säkenöivin silmin. Mutta hän — neiti Natalia — tointui pian ja käänsi kreivi Telepnoff'in puoleen katseen, niin täynnä veijarimaista uhkaa, että hän siitä ihan äimistyi. Natalia oli kuitenkin saavuttanut tasaisen käytöksensä, jonka hän pelkäsi liikutuksensa hävittäneen.

Sjöstjernaankin vaikutti hänen keveä ja leikillinen, mutta samalla rauhoittavakin käytöksensä.

Sjöstjernan käskystä tarjottiin tee-vettä, ja puhe kääntyi yleisempiin asioihin.

Ulla Fersen pitkitti matkaansa, aina pitäen silmällä kolmea takaa ajajaansa. Se kulki lähempänä Dagerortia, kuin ne, jotka olivat isompia ja syvemmän kulkuisia, voivat lähestyä. Ne pysyivät pohjaisempana, lähimmäinen näytti auringon läskeissä olevan noin parin meripenikulman päässä Dagerort'ista. Niiden aikomus näkyi selvästi olevan ajaa Ulla Fersenin Ruotsin tai Saksanmaan rannoille.

Mutta niinpian kuin yö alkoi häämöittää, ennenkuin kuu vielä oli noussut, kokosi rekatti huippupurjeensa, risteili läntisen niemen ohitse ja ohjasi saaren eteläiselle puolelle päin. Täällä hän läheni rantaa puolen kanuunan ampuman kantamalle, siinä aikeessa että takaa ajavat rekatit, joilta sen peitti niemi ja valotorni, luulisivat että se jatkoi lounaista suuntaansa, eivätkä muuttaisi omaansa. Päivän nousuun luuli Sjöstjerna saavansa vihollisensa niin pitkälle länteenpäin, että hän Hiidenmaan eteläpuolelta, Seele-salmen kautta voisi purjehtia Suomen lahteen, ja ehtisi hyvänmoisen matkaa edelle, Viaporiin päin, jos rekatit huomaisivatkin hänen kujeensa ja vasta uudesta rupeisivat häntä takaa ajamaan.

Oli puoliyö, kun Ulla Fersenillä heitettiin purjeet takaperin ja laskettiin vene vesille. "Nyt, hyvä herrasväki," sanoi Sjöstjerna, "on vene valmiina. Tahdotteko olla hyvät ja astua alas?"

Innokkaalla ilolla kiirehtivät kaikki seuraamaan hänen kehoitustansa. Sitte kuin hän oli luutnantillensa antanut tarpeelliset käskyt, rekatin hoidosta sen puolen tunnin ajaksi, jonka hän aikoi viipyä poissa, hyppäsi hän veneesen. Paitsi soutajia otti hän mukaansa muutamia merisoturia.

Hiljaa mutta hyvällä vauhdilla kiiti vene rantaan päin. Sjöstjernan silmät tirkistelivät milloin hämärää rantaa, jonne laskettaisiin maalle, milloin luiskahti katseensa neiti Nataliaan päin, joka äitinsä kanssa istui hänen rinnallansa. Kun parooni näki edessänsä valotorninsa ja rakkaan kotinsa, ei hän voinut pidättää liikutustansa. "Mitäkö kaikkea olemme tässä eläessämme kokeneet!" sanoi hän. "Mitkä muistot meitä täällä kohtaavat!"

"Tuo harmaja tornikin näyttää muistolta!" sanoi Natalia.

"Sanoittehan kerran herra parooni," lausui Sjöstjerna, "että joku nainen oli valinnut valotornin asunnokseen. Mitenkä hänellä niin kummallinen mieli oli? Hän oli epäilemättäkin tuiki toivoton tahi ainakin hyvin onneton. Näittekö te hänen milloinkaan, neiti Natalia?"

"Hän kuoli ennen minun syntymääni, minä siis olen ainoasti kuullut hänestä puhuttavan. Hän oli isäni sisar."

"Hänen kohtalonsa on niitä surullisia tapahtumia, joita emme mielellämme muille kerro," keskeytti parooni. "Jättäkäämme nämät suruiset muistot rauhaan! Jumalan kiitos, että pääsemme kotiin!"

Sjöstjerna kääntyi paroonin puolen. "Minulla on tuuma käydä valotornissa," sanoi hän. "Tahdon koettaa, voinko sieltä kuutamossa nähdä vainoojiani, ja mitä suuntaa he pitävät. Muutaman minuutin perästä nousee kuu. Saanko kysyä, herra parooni, onko tornissa sotaväkeä."

"Sitä on tähän asti pidetty vallan tarpeettomana," sanoi parooni, "enkä minä luule, että minun poissa ollessanikaan niitä olisi sinne komennettu."

"Varmuuden vuoksi," sanoi Sjöstjerna, "täytyy minun tehdä muutamia määräyksiä. Käyntini tornissa ei kestä kymmentä minuutia. Sill'aikaa pyydän naisien pysymään veneessä. Kreivi Telepnoff varmaankaan ei kiellä parille sotamiehelleni näyttää tietä sinne ja sitte kun he ovat tutkineet tornin, pyydän herra paroonin tekemään minulle seuraa siellä käydessäni."

Kun kenelläkään ei ollut näitä määräyksiä vastaan mitään sanomista, niin ne täytettiin. Vene ohjattiin kahden kallion väliin, tuulen suojaan. Kreivin täytyi ensin, kahden, ladatuilla pyssyillä varustetun sotamiehen kanssa, tehdä tehtävänsä. Kun hän oli mennyt, kysyi parooni, eikö Sjöstjerna sallisi naistenkin seurata heitä torniin. "Matka on lyhyt," sanoi hän, "ja sieltä me kyllä kävelemme vähäisen matkan Marienhag'iin."

Sjöstjerna ei kieltänyt tätä. "Tarkoitukseni oli vain," sanoi hän, "etteivät naiset väsyisi, jos olisivat pitäneet käynnin valotornissa vaivalloisena."

Molemmat vakuuttivat vastaisuutta, ja neiti Natalia liitti: "Hartain toivoni onkin, että kotiin tullessamme ensin käymme pyhässä paikassamme. Suloista on meidän myös muistaa, että hyväntekijämme ja ystävämme — olettehan sallineet meidän niin nimittää teitä — siellä on käynyt meidän luonamme."

Kun taas pari sotamiestä oli päässyt maalle, auttoi kapteeni Sjöstjerna sievällä kohteliaisuudella naisiakin astumaan rannalle. Parooni tarjosi puolisollensa käsivartensa, ja Sjöstjerna Natalialle.

Ylös mentäissä, rannan pensaitten ja kallioiden välitse, alkoivat kuun säteet paistaa tornin muurille. Punainen tulen hohde otsallansa seisoi tuo vaalava hahmo, kuni haamu kesä-yönä. Helposti nähtiin, miten kreivi ja yksi sotamies astui torniin, toisen jäädessä ulkopuolelle.

"Nyt, neiti Natalia," sanoi Sjöstjerna hiljaa, "nyt on jäähyväis-hetki käsissä. Sallikaa nyt kiittääni kalliista ja ijäti muistossani pysyvistä hetkistä, joita olen teidän seurassanne nauttinut. Niiden muisto on seuraava minua lopun ikääni. Ne jäähyväiset, jotka teiltä otan, ovat kai ikuiseksi."

Väristys vavistutti nuoren immen vartaloa. Mutta hänpä pian teki päätöksensä. Hän käänsi Sjöstjernaan päin mieltä kuvailevat kasvonsa, ja vaaleassa kuutamossa näkyi niissä kuvastavan ihmeellinen surumielisyys. "Kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän, "minusta on tuntunut, kuin jos kummallinen sallima olisi vienyt meidät yhteen ja opettanut minun teitä kunnioittamaan. Senpätähden olenkin kyllin rohkea sanomaan teille, että rakkain haluni on, että sallitte meidän toivoa vielä kerran nähdä teidät täällä,"

"Neiti Natalia," sanoi hän, "nähdä teidät jälleen, o kuinka rakkaalle se tuntuisi minulle! Minä pitäsin sitä elämäni suurimpana onnena, Mutta, tänä hetkenä tahdon sen tunnustaa, se tapaaminen olisi rauhalleni vaarallista. Minä tunnen, ett'en minä enään saa teitä nähdä."

"Halveksitteko siis minun ja vanhempieni kiitollisuuden ja ystävyyden osoitteita?"

"Te ymmärrätte minua väärin, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta olkoon niin. Te ette voi, ettekä tahdo ymmärtää minua."

Tätä sanottaissa tunsi Sjöstjerna taasen sähköisen väristyksen vavistuttavan kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellansa. Natalia oli minuutin vaiti. Sitten sanoi hän puoliääneen, mutta niin joutuisasti, että näytti siltä, kuin jos hän olisi pelännyt kadottavan päättäväisyytensä, joka täksi hetkeksi oli hänen vallannut: "Minä ymmärrän teitä, kapteeni Sjöstjerna. Minä en tahdo teeskennellä! Minä pyydän teidän tulemaan takaisin, minä pyydän vain teidän lupaustanne, sillä minä tiedän että te pidätte sananne."

Nyt kiiti voimakkaan merimiehenkin lävitse väristys. Hän oli kuullut sanoja, jotka päättivät hänen sydämmensä kohtalon, ja hän tunsi itsensä hämmästyneen tunteen valtaamaksi, samassa, kun hän siitä tointui. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua sanoi hän kiireesti, mutta päättäväisesti. "Natalia, minä näen teidät vielä, jos elän."

Seura oli ehtinyt valotornille. Kun he pysähtyivät veräjälle, avattiin se, ja vanha vartija astui ulos.

Harmaa päänsä oli paljastettu ja hän teki käsillänsä iloa osoittavan liikenteen, pannen ne sydämmellensä, nähdessään isäntänsä ja hänen puolisonsa. Mutta synkistä kasvoista ei poikennut vähintäkään niiden kivettynyttä vakaisuutta.

"Kuinka on, Stolpe," kysyi parooni, "onko keitään muita, kuin kreivi
Telepnoff ja häntä seuranneet sotamiehet, tornissa?"

"Ei keitään muita," vastasi vanhus.

"Onko sotaväkeä Hiidenmaalla?" kysyi parooni.

"En tiedä mistään," vastasi vartija.

"Astukaamme sisälle," sanoi parooni, "Olkaa hyvä, kapteeni Sjöstjerna!"

Kapteeni oli jättänyt Natalian käden ja astui esiin. Silloin kohotti yht'äkkiä vanha vartija molemmat kätensä taivasta kohden. Jäykkiä kasvoja elähytti silmänräpäyksessä hämmästys ja ilo. "Se on hän!" huudahti ukko. "Se on hän, ihan elävänä!"

Silmänsä kiintyivät, yhä enenevällä mieltä kuvaavalla tulella, nuoreen upseeriin, joka ihmetellen katseli häntä.

Mutta parooni kävi levottomaksi. "Toinnu Stolpe!" sanoi hän. "Uneksitko sinä? Miten sinä voit tuntea tämän nuoren upseerin?"

"Haa! muistanpa varsin hyvin," puhkesi vartija sanomaan. "Eipä ole paljon ylitse kahdenkymmenen vuoden sitte. Minä tunnen hänen kyllä."

"Kaksikymmentä vuotta sitten," sanoi parooni, "oli kapteeni ainoasti kahden vuotias, kuten olen kuullut. Sinä houreksit, vanha Stolpe!"

Vanhus puristi päätänsä ja laski kätensä ristiin. Hän teki liikkeen, kuni olisi hän tahtonut tukehduttaa raivoisan sisällisen riidan.

"Astukaa sisälle, herra kapteeni!" sanoi parooni, lykäten vartijan sivulle päin.

"Jotain kummallista tapahtuu ympärilläni," sanoi Sjöstjerna. "Voisi olla mahdollista että täällä paljonkin selvenisi, joka muuten elämääni pimentää. Mutta, ennen kaikkia velvollisuuteni. Täytyy kiirehtiäni."

Hän riensi tornin ovesta sisälle ja portaita myöden ylös. Parooni ja naiset seurasivat häntä, Sotamiehet jäivät ulkopuolelle.