Isä Brownin viisaus

ISÄ BROWNIN VIISAUS

Salapoliisikertomuksia

Kirj.

G. K. CHESTERTON

Suomentanut

Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.

SISÄLLYS:

Esipuhe
Varkaitten paratiisi
Mr Glassin poissaolo
Tohtori Hirschin kaksintaistelu
Koneen erehdys
Punainen tekotukka
Pendragon suvun perikato
Rumpujen jumala
John Bouluoisin omituinen rikos
Caesarin pää
Eversti Gray'n vihannekset
Isä Brown kertoo satuja

ESIPUHE

Niinkuin aikoinaan »roska-romantiikassa» Goethen kunniallisen ritarin Götzin ja Schillerin Karl Moorin sekä Sonnenwirtin jäljittelijät vähitellen tekivät yhteiskunnasta syyllisen ja rikollisesta yhteiskunnan epäkohtien uhrin, jolle he romaaniensa tuhansilla sivuilla suitsuttivat osanottoaan ja ihannoimistaan, muodostuu yleensä alhaisissa rikosjutuissa tuo rikollinen vähitellen siksi, joka vasta onkin oikeuden puolesta kovin kärsinyt ja kuolemaan saakka ahdistettu raukka. Mutta tästä harhateille joutuneesta suunnasta on visusti eroitettava se salapoliisi- ja rikostapaus-kirjallisuus, jolla on aina ollut siveellinen tarkoitus ja kirjalliset pyrkimykset. Se saa alkunsa kauhuromantiikan piiristä, mutta on sen tosiasiallinen perustaja Edgar Allan Poe, joka kehitti aivan nykyaikaiseen mittaan siinä esiintyvän johtopäätös-menetelmän. Poen suoranainen jäljittelijä on Conan Doyle, jonka Holmes ja Watson ovat Poen luomia tyyppejä.

Kauan on sitten Doylen Sherlock Holmes etsinyt tällä alalla vertaistaan, sitä pitkiin aikoihin löytämättä. Syynä on ollut etupäässä se, että kilpailijat kaikesta onnistuneisuudestaan huolimatta aina jäljittelivät Holmesia, jolle siis jäi voitoksi alkuperäisyyden leima, jos ei muuta. Ja vaikka Holmes-kertomusten myöhemmissä sarjoissa rupeaa näkymään väsähtymisen merkkejä, olivat ne edelleen yleisön suosikkeja, sillä niissä esiintyvä kylmän järjen ja hyvän asian voitto miellytti aina.

Mutta kehitys menee eteenpäin. Jo kauan on kirjallisten piirien huomiota herättänyt eräs englantilainen ajattelija ja sanomalehtimies Gilbert Keith Chesterton terävyydellään, syvällisillä ajatuksillaan ja omintakeisella esitystaidollaan, ja kun hän vihdoin julkaisi kertomuskokoelmansa »Isä Brownin viisaus» ja »Isä Brownin yksinkertaisuus», oltiin selvillä, että Sherlock Holmes oli saanut etevän kilpailijan, pienen roomalais-katolisen papin nimeltä Brown.

Nämä kertomukset ovat todella hyvää ja mielenkiintoista kirjallisuutta. Isä Brown hoitelee seurakuntaansa ja joutuu siinä toimessaan selvittämään mitä salaperäisimpiä arvoituksia. Levollisella ja kirkkaalla järjellään sekä tuntien ihmissielun salaisimmatkin sopukat hän ratkaisee asiat mitä yksinkertaisimmin silloinkin, kun mitä salaperäisin mysterio näyttää olevan edessä. Ja tuon pienen, vaatimattoman papin mukana kulkeutuu keskusteluun mielenkiintoista aatteellisuutta, iäisyysarvojen terävää pohdintaa, joissa paljastuu laajasti sivistynyt, ajatteleva ja itsenäinen kirjailija-yksilö. Kuta enemmän lukija näihin kertomuksiin perehtyy, sitä mieluisemmaksi käy hänelle isä Brownin persoona.

Mutta Chestertonin kertomuksissa on paljon muutakin kuin tuo henkevä arvo. Niissä on kauneutta sekä ulkomuodossa että sisällyksessä. Todellisen luonnontuntijan tavoin hän terävillä havainnoilla värittää näyttämönsä ja luo siihen juuri tilanteeseen sopivan ramppivalaistuksen. Mestarin tavoin hän heittää näyttämölle milloin kirkkaan, milloin romanttisen haaveellisen valaistuksen, antaen taitavasti sorvattujen vuorosanojen sattua terävästi paikalleen. Voimansa tuntevana kuvaajana hän muovailee lauseensa sattuvasti ja hillitysti, vähääkään menemättä yli sen, mikä on tarpeellista. Näin muodostuvat hänen kertomuksensa kokonaan toisiksi kuin ovat olleet parhaimmatkaan alallaan tähän saakka, todellisiksi taideluomiksi. Sanomattakin on selvää, että ne ovat harvinaisen jännittäviä.

Chesterton on syntynyt 1874. Uransa hän alkoi kirjallisuuden arvostelijana kirjoitellen eri lehtiin. Hänen julkaisunsakin ovat osaksi kirjallisia tutkimuksia, osaksi kaunokirjallisuutta.

Toivomme, että Suomen yleisö löytäisi kertomuksista itselleen samaa viehätystä kuin suuren maailman yleisö on löytänyt. Huoletta voidaan kertomukset antaa myös nuorten käsiin.

VARKAITTEN PARATIISI

Suuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista runoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi korkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten sitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat olivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja tämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin kosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin Dantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat tuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää mustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti venetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä, trubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin esim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa salli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja kitaroineen.

Sillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut monessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla hän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle, erään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle, joka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan ollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen rodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa oli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta, viiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella, joka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten sopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen tunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän oli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi voinut luottaa.

Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.

Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen. Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen. Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna, vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä, kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.

»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua englantilaiseksi puettuna.»

»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan ajan italialaisen puku.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä italialaisista.»

»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies, pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja, uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia vaatteita.»

»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari. »Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»

»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi ja opas.»

»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»

»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»

»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin innokkaasti.

»Juuri häntä», vastasi opas.

»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.

»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen. »Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä, aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»

»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa — et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen, vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja, niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä kaivatakseen.»

»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa hän tulee.»

Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine, sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen, jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.

Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan, jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta, mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.

He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu, että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita, yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa vuorensolaa.

»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo varkaitten kuningas?»

»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen kuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten kuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta sitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon. Mutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla. Hänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina; hänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi kertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle kuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»

»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan suvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen olisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman varmana.»

»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä olen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä ollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin kuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan. Rosvoaminen on täysin hävitetty.»

»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska aseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus. Meidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja versovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee inhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan, tarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»

»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti naurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän rosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä vangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»

»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa rypistäen.

»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen valoisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on vaarallinen?»

Muscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on vaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»

Nuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin valkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois pankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa nuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan, ja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi pappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi huomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän sentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään katolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua, ennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.

»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä esitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia, mikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun. Herra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta sisarestanne hänen suuressa surussaan.»

Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan; hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.

»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»

»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.
»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»

Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.

Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.

Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä pikku poika — suurta veistä.

Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.

Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa. Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa, eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty tähtiä kohti dynamiitilla.

»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.

»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»

»Te olette jokseenkin väkivaltainen, te itsekin», ja hän hymyili hänelle.

»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä yönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani, että te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.

»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan häviökään ollut teidän vikanne.»

Puhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle, jotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella. Ahtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat hevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden suupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti pystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan korkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi tasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua rysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin ympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten hetkien vuoksi hän eli.

Samalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään ympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli pintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias pankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin kaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti se yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä järkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi enemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle myöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla erikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan. Ja sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti, vaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan tuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa, kuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden pitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet melkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja taskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän ympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä takertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti rinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi päätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli hänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»

Hän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen sateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut sombrero syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään osoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan peitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli pieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen ylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen surumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.

»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän murheessaan tullut jo niin pitkälle?»

Hän pisti sen oman päällysnuttunsa taskuun.

»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan enemmän.»

Hän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut nostetuksi kukkien keskeltä sanoen:

»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset kiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret voivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina ja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän. »Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen; ehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»

Muscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun teatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä, leikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne kompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun hän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus. Rauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi polttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli omituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä; muuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja meluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta hän ei vastannut.

Katsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen päin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies, pyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri alapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli hän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä kohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat kasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.

»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt olemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi ampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on ainoastaan kuusi.»

»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet taskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»

»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet on lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja me murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»

Ja kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti neljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta nuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään heilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan ylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä, kädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät pitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.

»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän koulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä. Mutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman paikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä kirjoitat niitä.»

»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko seisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori nainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät itseäsi?»

»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja täyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan teidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»

Ja paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin vaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen. Yksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.

»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi rosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on, siihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin nimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä — niinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön sekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin valloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen elän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita minua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää puolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää viimeisen luotinsa.»

Kaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä Brown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili pientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon luultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle. Hän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»

Varkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella, vaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää», sanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat, joilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää vanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni on pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa. Arvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi huomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja papeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole koskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään — käyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle kirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»

Hän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen tuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä. Rosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi tarkastettuaan sen läpi:

»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa asiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan puuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa. Minä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun julistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni englantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel Harrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista löytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta, jotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista ilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä ei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä viivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt minulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»

Pankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina ja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista vaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet. Hän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat uskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen, vapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi rosvolle käärön papereita ja koteloita.

»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki ystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina kuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri lunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen punnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava perheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen mahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin jonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo salata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla lauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat tapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat naiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä olonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan teidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten Paratiisin ylellisyydestä.»

Sillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä pyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin ylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen saavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen, mutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä hänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin kuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta. Muscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan epäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin tuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille. Pappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan silmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.

»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä uneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»

»Saattaapa olla», sanoi isä Brown yksitoikkoisesti.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen terävästi.

»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen pettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän näyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan virkaa hoitaessaan.»

»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »Santa Maria! Minun mielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»

»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella äänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä. Mutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa ravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin te ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri ja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en voinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa hänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä hetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että sanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin hänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en sanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat tätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä varoittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana tarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat eivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen onnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu uhaten neiti Harrogaten pään päällä?»

»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen pystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»

»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille», päätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä saattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen tosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen? Siinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain aivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon taipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten olevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö kovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin. Miksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle, että hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»

»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan tukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian minulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän mahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»

»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki, jolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa päälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen paikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta se ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus maailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen maantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin tulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää meitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania minkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen yli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus liekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta, sillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä. Se muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa lämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on kuin…»

Kun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä, kuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät, uutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja epäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan jotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista huutelua.

Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.

Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan, irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa. Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.

»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen. »Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta! Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät, auttakaamme me santarmeja!»

Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti olevan kovin kiihottunut.

»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken sinua olemaan asiaan puuttumatta.»

»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten käyneen jälessä.»

»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.
Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»

Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen, tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen kasvoilla.

Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän, että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä, joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.

»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»

»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä runoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun rehellisyytesikin?»

»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä tuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma itseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen rosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani ja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»

Ja hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen, hajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.

Pimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada selkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen vain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan ja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti enemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin sitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen ja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri kun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen kyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin lyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa pari sanaa.

»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen käännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin loukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin auttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa tunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän yksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä kylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli tarkoitukseni kysyä.»

»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää teistä?»

»Luullakseni?» kuului yhtä vakava vastaus.

»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle mitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette valloittanut ne. Aika lyhyt.»

»Miksi?» kysyi hämmästynyt kirjallisuuden harrastaja.

»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen kohtalonsa on tullut tietä ylös.»

»Tietä ylös ei ole tullut muuta», selitti Muscari, »kuin apujoukko.»

»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet pelastajilta.»

Hänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä pakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja paksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien santarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen pensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet nousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen ja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka oli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka pankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella äänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»

»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään, »kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».

»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla tyyneydellä, »vaan pieni pullo.»

Harmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan varkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti tuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.

»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte tällaisiin kujeihin.»

Mutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin suuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa seisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate, minä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin varojen kavalluksesta.»

Suuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen asiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, hän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen vuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös, niinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei pudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat jalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.

Italialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä Brownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan lopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo, jos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni ole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja antoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä rahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat poliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta jo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan yhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»

Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä miestä kohtaan.

»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.

»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan, jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin, Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen, tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»

»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»

MR GLASSIN POISSAOLO

Tohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen erikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella, keskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista katsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä marmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin rantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla pelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava tyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta puuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla paikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty paikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli yhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat järjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat lähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli kolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon hienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut vakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan samalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli hyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita, ja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten fysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä hyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli vaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä luettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut paikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood käsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen kirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi täydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla ja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että tuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä, jotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka kannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia koneita.

Tohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti — kuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä tohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit. Hän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman minkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin harmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa olivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka hänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista taipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka rannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut asuntonsa.

Ollen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti tähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka ehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi lyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja huoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja sateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri matkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty, kauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen lakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea perikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.

Tohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin hän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa kiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla säteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista lihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan raitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista itsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti matolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä kolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui ottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä kasvoillaan yhä sama hymy:

»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian vuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista pulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»

Tämän kestäessä oli hän kontaten saanut hattunsa käsiinsä ja tehnyt sen yli pienen, nytkähtävän kumarruksen aivan kuin sillä korjatakseen kaikki.

»En ole oikein käsittänyt teitä», vastasi tiedemies kylmänkiihkeällä tavallaan. »Luulen, että te olette erehtynyt huoneista. Minä olen tohtori Hood ja minun tehtäväni on melkein kokonaan kirjallista ja kasvattavaa laatua. On kyllä totta, että poliisi on joskus kysynyt neuvoani erittäin omituisissa ja tärkeissä asioissa, mutta…»

»Oh, tämä asia on mitä tärkein», keskeytti Browniksi kutsuttu pikku mies. »Niin, hänen äitinsä ei tahtoisi antaa hänen mennä kihloihin.» Ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan säteillen tyytyväisyyttä.

Tohtori Hoodin kulmakarvat olivat rypistyneet synkistyen, mutta silmissä niiden alla kiilteli jotain, mikä saattoi olla kiukkua tai huvia. »Kuitenkaan», sanoi hän, »en ole ymmärtänyt täydellisesti.»

»Nähkääs, he aikovat mennä naimisiin», sanoi pappislakkinen, »miss Maggie Mac-Nab ja nuori Todhunter tahtovat mennä naimisiin. No, mikä sitten on tärkeämpää kuin se?»

Suuren Orion Hoodin tieteelliset voitot olivat riistäneet häneltä paljon, muutamat sanovat terveyden, toiset Jumalan; mutta ne eivät olleet täydellisesti riistäneet häneltä käsitystä naurettavasta. Avomielisen papin viime esityksen aikana päästi hän hillityn naurahduksen ja asettautui nojatuoliin tutkivan lääkärin irooniseen asentoon.

»Mr Brown», sanoi hän harvakseen, »siitä on tasan neljätoista ja puoli vuotta, kun minua persoonallisesti pyydettiin käsittelemään persoonallista probleemia: se oli silloin kun Ranskan presidenttiä yritettiin myrkyttää Lord Mayorin päivällisillä. Nyt on, ymmärtääkseni, kyseessä, onko eräs teidän ystävistänne, nimeltä Maggie, toivottava morsian eräälle hänen ystävälleen nimeltä Todhunter. Hyvä, mr Brown, minä olen urheilija. Minä ryhdyn asiaan. Tahdon antaa Mac Nabin perheelle parhaita neuvojani, yhtä hyviä kuin annoin Ranskan presidentille ja Englannin kuninkaalle, — ei, parempia, neljätoista vuotta parempia. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä tänään iltapäivällä. Kertokaapa minulle tarinanne.»

Pieni Brown niminen pappi kiitti häntä kuvaamattomalla lämmöllä, vaikkakin omituisen yksinkertaisella tavalla. Tuntui melkein siltä kuin olisi hän kiittänyt jotain vierasta tupakkahuoneessa, vaivattuaan häntä pyytämällä tulitikkuja tai kuin kiittäisi hän Kew Garden'in hoitajaa siitä, että tämä oli lähtenyt hänen kanssaan niitylle hakemaan neliapilalta. Pidettyään väliä tuskin puolipisteen verran, aloitti pikku mies kertomuksensa:

»Mainitsin teille, että nimeni on Brown, ja se se todella onkin, ja minä olen pappina siinä pienessä katolisessa kirkossa, jonka luulen teidän varmasti nähneen noiden säännöttömien katujen toisella puolen, missä kaupunki päättyy pohjoiseen päin. Viimeisen ja harvimmin rakennetun varrella näistä kaduista, jotka kulkevat meren rantaa pitkin kuin rantasulut, asuu hyvin kunniallinen, mutta aika kiivasluontoinen jäsen minun seurakunnassani, Mac Nab niminen leski. Hänellä on tytär ja hän vuokraa huoneita, ja hänen ja hänen tyttärensä, sekä lesken ja asukkaiden välillä — — niin, uskallanpa väittää, että molemmin puolin on paljon sanomista. Nykyään on hänellä vain yksi asukas, tuo Todhunter niminen nuorimies; mutta hänestä on ollut paljon enemmän vastusta kuin kaikista muista yhteensä, sillä hän tahtoo mennä naimisiin talon nuoren neidin kanssa.»

»Ja talon nuori neiti», kysyi tohtori Hood, hiljaisuudessa hyvin huvitettuna, »mitä tahtoo hän?»

»No, hänkin tahtoo ottaa miehen», huusi isä Brown nousten kiivaasti ylös. »Siinähän juuri on tuo hirmuinen ristikohta.»

»Se on tosiaankin kamala pulma», sanoi tohtori Hood.

»Tuo nuori James Todhunter», jatkoi pappi, »on minun tietääkseni hyvin kunnon mies; mutta hänestä ei kukaan tiedä juuri mitään. Hän on iloinen, ruskeatukkainen nuori poika, ketterä kuin apina, sileäksi ajeltu kuin näyttelijä ja palvelevainen kuin synnynnäinen asiamies. Hänellä näyttää olevan taskut täynnä rahaa, mutta kukaan ei tiedä, mitä hän toimittaa. Rouva Mac Nab — ollessaan pessimistisellä päällä — on aivan varma siitä, että hän hommaa jotain pelottavaa, jotain, mikä ehkä on yhteydessä dynamiitin kanssa. Dynamiitti lienee hyvin vaaratonta ja melutonta lajia, sillä poika parka sulkeutuu joskus huoneeseensa muutamaksi tunniksi ja tutkii jotain suljettujen ovien takana. Hän selittää tämän eristäytymisen olevan ohimenevää ja että siihen on omat syynsä ja lupaa selittää kaikki ennen häitä. Kukaan ei tiedä varmasti sen enempää, mutta rouva Mac Nab kertoisi teille paljon enemmän asioita, joista hänkään ei ole aivan varma. Te tiedätte kuinka jutut versovat kuin ruoho sellaisen tietämättömyyden piirissä kuin täällä. Siellä kerrotaan juttuja kahdesta äänestä, joiden on kuultu puhelevan huoneessa; vaikka, kun ovi on avattu, on Todhunter aina istunut yksinään. Kerrotaan salaperäisestä, pitkästä miehestä silkkihattu päässä: hän tuli muka kerran esiin merisumusta ja nousi nähtävästi merestä, hiipien hämärissä pitkin hiekkakenttää pienen takapuutarhan läpi, kunnes hänen kuultiin puhelevan huoneen asukkaan kanssa avoimen takaikkunan kautta. Keskustelu näytti loppuvan riitaan: Todhunter paiskasi ikkunansa kiinni vihaisesti, ja korkeahattuinen mies suli taas merisumuun. Tätä tarinaa kerrotaan perheessä mitä suurimmalla herkkäuskoisuudella, mutta minä arvelen kyllä, että rouva Mac Nab pitää parempana omaa, itsekeksimäänsä selitystä, että toinen mies tai mikä hän lie, ryömii joka yö ulos suuresta vajasta kadun kulmassa, joka päivisin on lukittu. Tästä te huomaatte, kuinka Todhunterin lukittua ovea pidetään tienä, jota pitkin Tuhannen ja yhden yön hirviöt ja satuolennot hiipivät. Ja kuitenkin siellä on vain vaatimaton nuorukainen puettuna rehelliseen mustaan takkiinsa, yhtä säännöllisenä ja viattomana kuin vastaanottohuoneen kello. Hän maksaa vuokransa minuutilleen, hän on elämässään ehdottomasti raitis; hän on väsymättömän hyvä nuoremmille lapsille ja saattaa huvittaa heitä päivät päästään, ja viimeksi, ja tärkeintä kaikista: hän on päässyt yhtä suureen suosioon vanhimman tyttären silmissä ja tämä on valmis lähtemään kirkkoon hänen kanssaan vaikka huomenna.»

Miehellä, joka on lämpimästi innostunut laajakantoisiin teorioihin, on aina suuri halu sovittaa ne jokapäiväisiinkin asioihin. Kun suuri erikoistutkija oli alentunut kuuntelemaan papin yksinkertaista puhelua, niin teki hän sen auliisti. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja alkoi puhua kuin hajamielisyyteen taipuvainen luennoitsija.

»Pienissäkin asioissa on paras kysyä neuvoa luonnon ohjaavalta kädeltä. Määrätynlaiset kukat saattavat olla kuolematta talven tultua, mutta kukat ovat kuolevia, eräänlaiset kivet saattavat olla kastumatta vuoksen aikana, mutta vuoksi nousee sentään. Tiedemiehen silmissä on koko ihmiskunnan historia sarja joukkoliikkeitä, katoamista tai siirtymistä, niinkuin kärpästen joukkokuolema talvella, tai lintujen paluu keväällä. Kaiken historian perustana on rotu. Taru luo uskonnon; rotu synnyttää lailliset ja eetilliset sodat. Tästä ei ole selvempää esimerkkiä kuin tuon villin, epäitsekkään ja häviävän heimon kohtalo, rodun, jota me tavallisesti sanomme kelttiläiseksi, ja josta teidän Mac Nabinne ovat näytteitä. Pieninä, mustaverisinä, uneksivine, häilyvine luonteineen, hyväksyvät he helposti taikauskoiset selitykset joka tapauksesta, aivan samoin kuin he myöskin hyväksyvät, — suokaa anteeksi jos sanon niin — tuon taikauskoisen katsantokannan, jota te ja teidän kirkkonne edustatte. Ei ole mitään merkillistä siinä, että sellainen kansa, valittava meri takanaan ja — suokaa taas anteeksi — jyrinällä uhkaava kirkko edessään, näkee haaveellisia piirteitä siinä, mikä on täysin selvää. Te, ahtaine seurakunnallisine vastuunalaisuuksienne näette ainoastaan tuon yksityisen, rouva Mac Nabin jonka tuo yksityinen tarina kahdesta äänestä ja pitkästä, merestä nousseesta miehestä on saattanut suunniltaan. Mutta tieteellisellä kuvitusvoimalla varustettu mies näkee niin sanoakseni Mac Nabin koko heimon hajaantuneena koko maailmaan lopullisessa haaksirikossaan, aivan samanlaisena kuin lintuparvi. Hän näkee tuhansien rouva Mac Nabien tuhansissa taloissa tiputtavan pienen tipan sairaalloisuutta ystäviensä teekuppiin, hän näkee…»

Ennenkuin tiedemies oli ehtinyt lopettaa lausuntonsa, kuului toinen, vielä kärsimättömämpi kolkutus ulkoa; henkilölle, jonka puvun helmat suhahtelivat, näytettiin kiireesti tietä pitkin käytävää ja ovi avautui siististi puetulle, mutta kiireestä punakalle ja hämmentyneelle nuorelle tytölle. Hänen tukkansa oli vaalea, merituulen hajottama, ja hän olisi ollut täydellinen kaunotar, jolleivät hänen poskipäänsä olisi olleet, niinkuin skotlantilaisilla yleensä, hiukan esiinpistävät ja hyvin verevät. Hänen anteeksipyyntönsä oli melkein yhtä äkillinen kuin käsky.

»Valitan, että keskeytän teidät, sir», sanoi hän. »Mutta minun täytyi heti lähteä isä Brownin jälkeen, sillä ei ole kysymys vähemmästä kuin elämästä tai kuolemasta.»

Isä Brown aikoi hypätä jaloilleen jokseenkin hämmästyneenä. »Mitä, mitä on tapahtunut, Maggie?» sanoi hän.

»James on murhattu, kaikesta päättäen», vastasi tyttö ankarasti läähättäen juoksustaan. »Tuo mies Glass on ollut äskettäin hänen seurassaan; minä kuulin heidän juttelevan aivan selvästi oven takaa. Kaksi eri ääntä; sillä James puhui matalalla äänellä, sopertaen ja toinen ääni oli korkea ja vapiseva.»

»Tuo mies Glass?» toisti pappi jokseenkin ällistyneenä.

»Minä tiedän, että hänen nimensä on Glass», vastasi tyttö hyvin kärsimättömänä. »Minä kuulin sen selvästi oven läpi. He riitelivät — rahoista luullakseni — sillä minä kuulin Jamesin tuon tuostakin sanovan: Se on oikein herra Glass; tai: Ei, herra Glass, ja sitten: Kaksi ja kolme, herra Glass. Mutta me puhelemme nyt liikaa; teidän täytyy tulla heti, ja siihen on kai vielä aikaa.»

»Mihin on vielä aikaa?» kysyi tohtori Hood, joka oli tarkastellut neitoa huomattavalla mielihyvällä. »Minkä tähden herra Glass ja hänen sotkuiset raha-asiansa vaativat sellaista kiirettä?»

»Minä aioin särkeä oven, mutta en voinut», vastasi tyttö lyhyesti. »Sitten juoksin takapihalle ja kiipesin ikkunalaudalle, josta näkee huoneeseen. Siellä oli aivan hämärä ja huone näytti tyhjältä, mutta minä vannon nähneeni Jamesin lyyhistyneenä nurkkaan, aivan kuin hänet olisi myrkytetty tai kuristettu.»

»Tämä asia on hyvin vakava», sanoi isä Brown nousten ylös ja noukkien harhailevan hattunsa ja sateenvarjonsa. »Todella olin juuri selittämässä asiaanne tälle herralle, ja hänen katsantokantansa…»

»On täydellisesti muuttunut», sanoi tiedemies vakavasti. »En luule, että tämä nuori neiti on niin kelttiläinen, kuin olin otaksunut. Koska minulla ei ole mitään muuta tekemistä, panen minä hatun päähäni ja lähden teidän kanssanne kaupungille.»

Noin viiden minuutin kuluttua lähestyivät kaikki kolme Mac Nabien kadun synkkää päätä. Tyttö käveli vuoristolaisen lujalla, väsymättömällä tavalla, rikostieteilijä vetelehtivällä siroudella, josta ei kuitenkaan puuttunut jonkunlaista leopardimaista reippautta, ja pappi kepsutteli pontevin, lyhyin askelin, joista täydellisesti puuttui hienouden tavoittelu. Tämän kaupunginosan ulkonäkö vahvisti melkein tohtorin viittauksia kolkon ympäristön ja tapojen vaikutuksesta ihmisiin. Ravistuneet talot seisoivat yhä harvenevina erillään taittuneessa rivissä rannikolla; ilta loppui aikaiseen ja synkän näköiseen hämärään, meri oli tummanpunainen ja kuohui pahaenteisesti. Mac Nabien pienessä puutarhapahasessa, joka ulottui hietarannikkoon saakka, kasvoi kaksi mustaa puuta, jotka olivat kuin hämmästyksestä pystyyn jääneet paholaisen kädet, ja kun rouva Mac Nab juoksi katua pitkin heitä vastaan kuivat käsivarret samalla lailla levällään ja tuimat kasvot palavina, muistutti hänkin jossain määrin paholaista. Tohtori ja pappi vastasivat tuskin, kun hän kimeällä äänellä toisteli tyttärensä tarinaa, pannen mukaan sekoittavia yksityiskohtia omasta päästään; hän huusi kostoa joko mr Glassille murhasta, ja mr Todhunterille siitä, että hän oli antanut murhata itsensä, tai viimemainitulle siitä, että hän oli uskaltanut aikoa naida hänen tyttärensä, eikä ollut elänyt kylliksi tehdäkseen sen. He kulkivat ahtaan käytävän läpi talon etuosassa, kunnes tulivat vuokralaisen ovelle peräpuolella ja silloin tohtori Hood vanhan salapoliisin tavoin asetti olkapäänsä voimakkaasti ovipeiliä vasten ja mursi oven. Sen auetessa tuli äänettömän murhenäytelmän näyttämö esiin. Eipä kukaan huoneen nähdessään olisi hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut kahden, tai ehkä useamman henkilön kauhistuttavan kohtauksen näyttämönä. Pöydällä oli hajallaan pelikortteja ja niitä oli lennellyt ympäriinsä lattialle, aivan kuin peli olisi äkkiä keskeytynyt. Kaksi viinilasia seisoi valmiina täytettäviksi sivupöydällä ja kolmas oli särkynyt kristallitähdeksi matolle. Noin viisi askelta siitä oli maassa esine, joka näytti pitkältä veitseltä, tai lyhyeltä miekalta, jonka terä oli aivan suora ja kädensija koristeltu kuvioilla ja väreillä; sen tylsään terään sattui juuri harmaja valon pilkahdus synkästä ikkunasta taustalla, josta mustat puut näkyivät meren lyijynharmaata taustaa vasten. Huoneen vastapäiseen kulmaan oli vierinyt herrasmiehen silkkihattu, niinkuin se juuri olisi lyöty pois jonkun päästä, niin että katselija vielä oli näkevinään sen hiljaa heilahtelevan. Ja nurkassa sen takana, sinne heitettynä kuin perunasäkki, mutta köytettynä kuin matkakirstu, makasi herra James Todhunter kapula suussaan ja kuusi tai seitsemän nuoraa sidottuna hänen käsivarsiensa ja sääriensä ympäri. Hänen ruskeat silmänsä olivat eloisat ja vilkahtelivat iloisesti.

Tohtori Orion Hood pysähtyi hetkeksi matolle oven edessä ja silmäili äänettömänä väkivallan koko näyttämöä. Sitten asteli hän reippaasti mattoa pitkin noukkasi käteensä korkean silkkihatun ja pisti sen vakavasti yhä sidotun Todhunterin päähän. Se oli aivan liian suuri hänelle, niin että se hupsahti melkein hänen olkapäilleen.

»Mr Glassin hattu», sanoi tohtori palaten takaisin ja tutkisteli sen sisäpuolta taskulinssillään. »Kuinka on mr Glassin poissaolo ja hänen hattunsa läsnäolo selitettävä? Sillä herra Glass ei suinkaan ole huolimaton pukuunsa nähden. Tämä päähine on sangen hieno säännöllisesti harjattu ja kiillotettu, vaikkei enää aivan uusi. Vanha keikari, luullakseni.»

»Mutta taivaan tähden», huusi neiti Mac Nab, »ettekö aio vapauttaa miestä ensiksi?»

»Minä sanon 'vanha' tahallani, vaikka en varmuudella», jatkoi selittäjä, »sillä minun perusteeni saattavat ehkä tuntua kaukaa haetuilta. Ihmisen tukka aikaa lähteä hyvin erilailla, mutta melkein joka tapauksessa putoaa se vähitellen ja linsillä pitäisi minun nähdä pienet hiushiukkaset äsken käytetyssä hatussa. Niitä ei ole ja se saattaa minut otaksumaan, että herra Glass on kaljupäinen. Jos me nyt vertaamme tätä tuohon kimeään ja kiukkuiseen ääneen, jonka miss Mac Nab kuvasi niin elävästi — kärsivällisyyttä, hyvä neiti, kärsivällisyyttä — jos me tarkastamme hiuksetonta päätä ja otamme huomioon kiukkuisen vanhan miehen äänen, voimme minun mielestäni tehdä johtopäätöksemme hänen iästään. Siitä huolimatta oli hän luultavasti voimakas ja lisäksi jokseenkin varmasti pitkä. Minä saatan jossain määrin nojata tarinaan hänen äskeisestä ilmestymisestään ikkunaan pitkänä, silkkihattuisena miehenä, mutta mielestäni on minulla tarkempia tunnusmerkkejä. Tämä viinilasi on murskautuessaan singonnut yli koko paikan, mutta yksi sen sirpaleista on korkealla korokkeella uunin reunalla. Tällainen sirpale ei olisi voinut pudota sinne, jos lasi olisi särkynyt jokseenkin lyhyen miehen, kuten herra Todhunterin kädessä.»

»Eiköhän ohimennen», sanoi isä Brown, »sopisi vapauttaa herra
Todhunteria?»

»Mutta juomalasista saamamme ohjeet eivät lopu tähän», jatkoi erikoistutkija. »Voinhan heti ilmaista sen mahdollisuuden, että tuo Glass oli kaljupäinen ja hermostunut pikemmin irstailun, kuin iän vuoksi. Mr Todhunter on, kuten on huomautettu, rauhallinen, säästäväinen kunnianmies, varsinaisesti raittiusmies. Nämä kortit ja viinilasit eivät muodosta hänen tavallisen olemuksensa osaa, ne ovat kai hankitut jotain tilapäistä toveria varten. Mutta se on satunnaista, me voimme jatkaa. Omistakoon herra Todhunter nämä viinilasit tai ei, niin ei täällä näy mitään, mikä osoittaisi hänen omistavan viiniä. Mitä sitten piti näitten lasien sisältää? Minä tahtoisin kerrallaan otaksua paloviinaa tai viskyä, ehkäpä hienoa lajia, herra Glassin taskumatista. Tässä teillä on jonkinlainen valokuva miehestä, tai ainakin tyypistä: pitkä, vanhahko, hienosti puettu, vaikka jonkun verran elähtänyt, varisti mieltynyt peliin ja väkijuomiin, tai ehkä mieluummin liiankin mieltynyt niihin. Mr Glass on hyvin tunnettu herrasmies yhteiskunnan lievepuolilla.»

»Kuulkaapas», huusi nuori nainen, »jos te ette salli minun vapauttaa häntä, menen minä ulos huutaman poliisia.»

»Minä en neuvoisi teitä, miss Mac Nab», sanoi tohtori Hood vakavasti, »noutamaan poliisia joka kiireeseen. Minä pyydän teitä vakavasti, isä Brown, rauhoittamaan joukkoanne, ei minun, vaan heidän itsensä vuoksi. Niin, me olemme päässeet jossain määrin perille herra Glassin ulkomuodosta ja arvosta. Mitkä ovat nyt ne tärkeimmät seikat, jotka tunnemme herra Todhunterista? Niitä on varsinaisesti kolme: hän on säästäväinen, hänellä on enemmän tai vähemmän varoja ja hänellä on salaisuus. Nyt on siis selvä, että tässä ovat tuon hyväluontoisen miehen kolme päätunnusmerkkiä, miehen, joka on joutunut kiristysyrityksen uhriksi. Ja varmasti on yhtä selvää, että mr Glassin hälventynyt kiilto, irstailevat tavat ja kimeä kiukku ovat sen miehen erehtymättömiä tunnusmerkkejä, joka teki kiristysyrityksen. Me tunnemme nyt isäksi luonteenomaista henkilöä murhenäytelmästä, jonka aiheena on vaitiolon ostaminen. Toisella puolen on meillä kunnioitettava mies, jolla on salaisuus, toisella esikaupungin korppikotka, joka vainuaa salaisuutta. Nämä kaksi ovat tavanneet toisensa täällä tänään ja ovat riidelleet käyttäen nyrkkejä ja paljastettuja aseita.»

»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood laski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän tutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä olkapäistä, mutta vastasi vain:

»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan hyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»

Isä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt pyöreät kasvonsa ja sanoi:

»Mitä te tarkoitatte?»

Tiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja katseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet herra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen johtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten, luullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka niin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa jälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi hän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu sisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä herra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan, olkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen mahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri koettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata hanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on meillä koko tuo sievä tarina.»

»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan ilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.

»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla. »Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut vapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle. Minä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa itsensä niistä milloin vain haluaa.»

»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin sointu.

»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi Hood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin muodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen noista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut tarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä nuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on saada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta, jonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin savutorveen.»

Syntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan puiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin ennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella, että ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait, mustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän murhenäytelmän loppua, niinkuin hän, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo kauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma oli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin ihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta kääre vielä mustemman haavan päällä.

Pienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat hyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet tuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen yksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota luovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.

»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella, väsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä ja päästää siteensä irti aivan yksin?»

»Sitä minä juuri tarkoitan», sanoi tohtori.

»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se mahdollisesti olla sitä!»

Hän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen ajatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän omat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.

»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko nähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»

Sekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka leveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni sen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.

»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te mielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»

»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan omituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin jonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi…»

»Höh, pötyä», huusi isä Brown. »Ettekö näe, että hän nauraa?»

»Nauraa?» toisti tohtori säpsähtäen. »Mille ihmeelle hän nauraisi?»

»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla epäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä olen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»

»Minkä kaiken te tiedätte?» kysyi Hood hiukan kiukuissaan.

»Nyt minä tiedän», vastasi pappi, »herra Todhunterin ammatin.»

Hän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen, jota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen tuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi niitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä vallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi hänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen tiedemiehen puoleen:

»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te olette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon jumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni! Todella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja naurettavia vertaillessa.»

»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood ylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka pakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin annettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta — runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan yhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa ollessa…»

»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin innokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo. Hän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän miettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin herra Glass.»

»Tarkoitatteko, että hän on poissa kaupungista?» kysyi tohtori.

»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän on poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»

»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei sellaista henkilöä olekaan?»

Pappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi hän.

Orion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän, »ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä, katselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän huoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten on?»

»Se on herra Todhunterin», vastasi Brown.

»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on mahdotonta käyttää sitä.»

Isä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan sanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä sanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron selvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»

»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä ylenkatseellisesti hymähtäen.

»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä ensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne katua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että, tavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa välillä.»

»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista varastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»

»Kaniineja», vastasi isä Brown äkkiä.

»Mitä?» huusi tohtori Hood.

»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä», sanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota kaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita. Herra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte, mutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»

»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva
Mac Nab tuimasti.

»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä
Brown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»

»Mutta mitä hullua te oikeastaan tarkoitatte?»

»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee ammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja solmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput. Siitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin kaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden, ettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen kolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti taas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan särki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät myöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen ylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään, leikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä haava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen vuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista irtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri pääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit ovat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa sen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa. Enimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää temppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia, että korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen taka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti, että me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja rupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra Glass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.

»Mutta, entä nuo kaksi ääntä?» kysyi Maggie tuijottaen.

»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä Brown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja vastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja luonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»

Syntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli puhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.

»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi toimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia koskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä. Miss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä nimellä.»

Arvoisa herra Brown ratkesi melkein lapsellisesti nauraa hihittämään.

»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä yksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli ilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne kiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut siepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi, kolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.» [Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass; siitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin. Suom. huom.]

Huoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin yhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi nurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden vaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle huonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun paperilapun, jossa ilmoitettiin, että Zaladin, maailman suurin taikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy tehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa, Scarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.

TOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU

Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä. He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.

Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»] pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin», sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin loppukuoro, Aux armes, citoyens [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin kuuluvaksi Aux greves, citoyens [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat upseerinsa.

Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys. Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa, ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus huolellisesti säilytti.

Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä — katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin; kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.

Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan, antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:

»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc. Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en tahdo.

Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!

P. Hirsch.»

Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.

Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta…»

Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat syynsä olla tapaamatta miestä, mutta…»

Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin tykin kuula.

Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu, ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta. Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?» aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.

Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään. Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä väkijoukkoon.

»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja, joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin meidän, jotka emme saa puhua, täytyy puhua. Teidät on kavallettu preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista. Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin, sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle, joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo, kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta. Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen. P.H.!»

Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.

»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä kadulla?»

»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin kansa jäljessäni.»

Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi, se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille, kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä. Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä. Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.

Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta lausettaan.

»… sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni, toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä, on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä; ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti…!»

Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes hänen taas kuultiin sanovan:

»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita, ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys; minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita, niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani, minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten mietiskelemään loppuiäkseni.»

Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti: »Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in herttua.»

Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.

Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona, melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen. Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin. Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.

»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia, ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»

»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.

»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»

»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.

»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä, mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia, jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»

»Ja onko se?» kysyi isä Brown.

»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan, että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella. Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän, punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa. Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta vanhalta porkkanalta.»

Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa kaapissa?» kysyi hän.

»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli oikeastaan valkea — oli…»

Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.

»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti

»Eikö se ollutkaan harmaa?» sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte minut.»

»Mitä hiisiä te säikytte?»

»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»

»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä. Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»

»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat», sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa niinkuin paholainen.»

»Tarkoitatteko…?»

»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä, ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia, vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät, jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»

»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.

»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla, tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin. Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei yksikään sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»

»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.

»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan… Niin, en ole koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No, Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin — että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti, oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa, jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden täytyi tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka tiesi kärsineensä vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät, niinkuin he tietäisivät, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita, vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»

»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»

»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi, »joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella, että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»

»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään. Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»

»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.

Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä. Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi, »jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi…»

»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema on määräävä.»

»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan isänmaan-ystävä.»

Isä Brown ruoti yhä silliään.

Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö häntäkin?»

»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois, ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea, mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän tai vähemmän totta. Tässä molemmat… Hyvä! Minä olen selittänyt teille ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä minua.»

»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä. »Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman loistavaksi, mutta… no, miksi te sitä sanoisitte?»

»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja. No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu: 'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin… kuin se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»

Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille istumaan.

»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen anteeksipyyntönsä.»

»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä — »anteeksipyynnönkö?»

»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta — käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa kun hän on poislähdössä.»

»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»

»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes, »juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa kunniaa Hirschille…»

»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.

»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau harmistuneesti.

»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»

»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen kulmiaan pää kumarassa.

»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.
»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»

»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen, »hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne automobiilillä.»