Isä Brownin yksinkertaisuus

ISÄ BROWNIN YKSINKERTAISUUS

Salapoliisikertomuksia

Kirj.

G. K. CHESTERTON

Suomentanut

Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.

SISÄLLYS:

Sininen risti
Salaperäinen puutarha
Kummalliset jalat
Lentävät tähdet
Näkymätön mies
Israel Gow'n rehellisyys
Väärä muoto
Mies Murtokadulla
Tarina taittuneesta miekasta
Kuoleman kolme asetta
Ruhtinas Saradinen synnit
Jumalan vasara
Apollon silmät

SININEN RISTI

Aamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun höyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven ihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä halunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa hänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen vakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki, valkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen. Tätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun ne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen vaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä olleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan vakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen tosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri, että valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti päätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse Valentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi. Hän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan merkittävimmän vangitsemisen.

Flambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten seuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin Hollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen sitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa pidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti olevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli kokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen varma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski Flambeauta.

On kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on lakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin sanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan. Mutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau yhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin "der Kaiser". Melkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt jonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen. Hän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen atleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia juttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin selvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi molemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset tavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin sopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat terävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen hänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma tarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön Lontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei maitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä. Näille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta liiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää kirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa tarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa. Useat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja reippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä yötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain houkutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi muutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen kulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä. Sitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi. Huolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka ja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti liikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat tuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi lopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.

Mutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri
Valentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.

Oli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään valepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton pituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän hedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain pitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta koko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen Flambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi. Hän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien tulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella, rajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla keskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta nousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi Lontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen katolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun Valentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen kansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin norfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin Pohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin käärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä kongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta maalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään nousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista tyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja jos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin kulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt tietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle matkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän oli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain "puhtaasta hopeasta sinisine kivineen". Hänelle ominainen sekoitus maalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti tavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin, nousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen näin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä puhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli hopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin silmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää tai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä. Flambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.

Viimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä, ettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan. Sitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja ollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän jälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille. Juuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian kaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja jäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin ominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. "squarella", jossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen ympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät keskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret Tyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten yläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä yllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs vanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän viehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine sitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen. Se oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen tyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle, jokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu hengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten kaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.

Ihmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla saattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla, suunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin kysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut. Nelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa sattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi hän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa, mitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä paradoksissaan mainiosti ilmaissut: "Viisaan täytyy ottaa lukuun aavistamatonkin".

Aristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on erikoisesti ja puhtaasti älyä. Hän ei ollut mikään "ajatuskone", sillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön keksintö. Kone on vain kone, juuri sen vuoksi, ettei se osaa ajatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen mies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka tuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja yksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa maailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan toteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen saattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa. Mutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen rajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu automobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja, eittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau ei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa, saattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin tiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin oli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat periaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.

Tällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun. Tapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa, seurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita paikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja — hän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien talojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi syrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne mutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä. Hän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti. Hän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka, mutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa mahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan silmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa, miksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa portaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain, mikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen ja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös portaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.

Aamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt aamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa hänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään sirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän muisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien avulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön kirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella tirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti poliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden. "Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija", sanoi hän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen. Mutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa kahviinsa.

Hän katseli astiaa, josta hän oli ottanut tuota hopean valkoista jauhetta. Se oli varmasti pieni sokerirasia, yhtä ehdottomasti sokeria varten aiottu kuin samppanjapullo samppanjaa varten. Miksi oli siihen pantu suolaa? Oliko ehkä muita rasioita sokeria varten? Kas, tuossahan oli kaksi aivan täyttä suola-astiaa. Ehkäpä niissä oli jotain muuta ainetta. Hän maistoi sitä. Se oli sokeria. Ja nyt katseli hän mielenkiinto uudelleen heränneenä ympärilleen ravintolassa löytääkseen muita jälkiä tuosta omituisesta tavasta panna sokeria suola-astiaan ja suolaa sokerirasiaan. Lukuunottamatta omituista, tumman nesteen valkoiseen seinäpaperiin jättämää pilkkua, näytti koko huone muuten siistiltä, iloiselta ja hyvin hoidetulta. Hän soitti tarjoilijaa.

Kun tuo olento kiiruhti esiin, tukka pörröllään ja silmät punaisina, sillä hetki oli verrattain aikainen, pyysi salapoliisi, joka ei halveksinut pientä pilaa, häntä maistamaan sokeria ja sanomaan, oliko se hotellin arvon mukaista. Tuloksena oli, että tarjoilija säpsähti ja tuli täysin valveille.

"Teettekö joka aamu vieraillenne tämän kujeen?" kysyi Valentin. "Eikö teistä tuo sukkeluus vaihtaa sokeri suolaan käy vähitellen yksitoikkoiseksi?"

Kun pilkka sai tämän selvemmän muodon, vakuutti tarjoilija, että laitoksen tarkoituksena tosiaan ei ollut sallia mitään niin sopimatonta. Sen täytyi johtua jostain omituisesta erehdyksestä. Hän otti sokerirasian käteensä ja katseli sitä. Hän tarttui suola-astiaan, katseli sitä ja hänen ilmeensä muuttui yhä sekavammaksi. Lopuksi pyysi hän aivan äkkiä anteeksi, kiiruhti pois ja palasi muutaman minuutin kuluttua isännän seurassa. Hänkin tutki ensin sokerirasiaa, sitten suola-astiaa ja hänkin näytti joutuvan hämilleen.

Äkkiä innostui tarjoilija niin, että tuskin sai sanaa suustansa.

"Minä luulen", änkytti hän, "minä luulen varmaan, että sen tekivät nuo molemmat papit."

"Mitkä molemmat papit?"

"No", sanoi tarjoilija. "Nuo papit, jotka paiskasivat sopan seinään."

"Paiskasivat sopan seinään?" toisti Valentin, vakuutettuna, että sanontatapa oli jollain lailla kuvaannollinen.

"Niin", sanoi tarjoilija innokkaasti ja osoitti vaaleassa seinässä olevaa tummaa pilkkua. "Paiskasivat sopan tuohon seinään."

Valentin katseli kysyvästi isäntää, joka nyt kertoi asian yksityiskohtaisemmin.

"Niin, hyvä herra", sanoi hän. "Se on aivan totta, vaikka minä puolestani en usko, että asia on missään yhteydessä sokerin ja suolan kanssa. Kaksi pappia tuli tänne sisään aikaisin aamulla, juuri kun luukut avattiin, juomaan lihalientä. Molemmat tekivät hyvin hiljaisen ja arvokkaan vaikutuksen; toinen maksoi laskun ja lähti, toinen, joka oli hiukan hitaampiliikkeinen, viipyi muutaman minuutin ja kokoili kapineitansa. Mutta viimein lähti hänkin. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos, otti hän vain puoliksi tyhjentämänsä kupin ja heitti liemen seinään. Itse olin sisähuoneessa samoinkuin palvelijanikin. Kun syöksyin ulos, oli seinä tahrattu ja huone tyhjä. Vahinkoa ei voi pitää erikoisen suurena, mutta hävytöntä se oli, ja minä koetin tavoittaa heitä kadulla. Mutta se ei onnistunut he olivat jo ehtineet liian kauas. Minä näin vain, että he kääntyivät kulman ympäri ja alkoivat kulkea Carstairs-katua pitkin.

"Salapoliisi oli jo pystyssä, hattu päässä ja keppi kädessä. Hän oli jo huomannut, että siinä pimeydessä, mikä vallitsi hänen ajatuksissaan, täytyi hänen seurata ensimäistä omituista vihjausta, minkä hän sai. Maksettuaan laskunsa ja paiskattuaan lasioven perässään kiinni, kääntyi hän kohta lähimmälle kadulle.

"Oli onni, että hänen silmänsä kuumeisimpinakin hetkinä oli kylmä ja käsityksensä nopea. Vilahdukselta huomasi hän jotain erään puodin edessä. Puoti oli tavallinen hedelmä- ja vihanneskauppa, ja koko joukko tavaroita oli näytteillä ulkona, taivasalla, nimi- ja hintalapuilla varustettuina. Enimmän silmiinpistävät olivat appelsiini- ja pähkinäkasat. Pähkinäkasan päällä oli lappu, johon oli sinisellä liidulla kirjoitettu: 'Paraita Tanger-appelsiinejä. Penny pari.' Appelsiinikasalla oli lappu, josta yhtä selvillä kirjaimilla luettiin: 'Parhaita brasilialaisia pähkinöitä. Naula 4 pennyä.' Herra Valentin tarkasti molempia lappuja. Hän oli ollut huomaavinaan samanlaisen onnistuneen sukkeluuden jo kerran ennen, jopa aivan äsken. Hän käänsi punaposkisen kauppiaan huomion kirjoituksien erehdyttävään sisältöön. Mies, joka oli seisoskellut aivan jörönä katsellen milloin ylös, milloin alas katua, ei sanonut mitään, vaan vaihtoi äkeissään laput. Salapoliisi, joka seisoi vieressä nojaten sirosti kävelykeppiinsä, jatkoi puodin tarkastelua. Viimein sanoi hän: 'Suokaa anteeksi, hyvä herra, että siirryn puhumaan sellaisesta, mikä ei näytä kuuluvan tähän, mutta tekisin teille mielelläni kysymyksen kokeellisen sielutieteen ja ajatusyhtymäin alalta'."

Punaposkinen kauppias katseli häntä uhkaavasti, mutta Valentin jatkoi aivan huolettomasti, heilutellen keppiään: "Mitä yhteyttä on" sanoi hän, "vaihdetuilla hintalapuilla hedelmäkaupassa ja lierilakkisella, joka on tullut huvimatkalle Lontooseen? Taikka, puhuakseni selvemmin, mikä salaperäinen side yhdistää kasan appelsiineiksi ristittyjä pähkinöitä ajatukseen kahdesta papista, joista toinen on pitkä, toinen lyhyt?"

Hedelmäkauppiaan silmät tunkeutuivat ulos päästä kuin etanan. Ei näyttänyt mahdottomalta, ettei hän heittäytyisi vieraan kimppuun. Lopuksi sopersi hän harmistuneella äänellä: "Minä en tiedä, mitä se teitä liikuttaa, mutta jos olette heidän ystäviään, niin kertokaa terveisiä minulta ja sanokaa heille, että jos he vielä; kerran kaatavat minun omenani, niin saavat he selkäänsä ja perin pohjin, olkoot he sitten pappeja tai ei!"

"Todellako", huudahti salapoliisi innokkaasti osaaottaen. "Kaasivatko ne teidän omenanne."

"Niin, sen teki se toinen", vastasi kuumaverinen hedelmäkauppias. "Ne vierivät yli koko kadun, ja olisinpa antanut hänelle osansa, minä, jos minun ei olisi ollut pakko noukkia omenoita kadulta."

"Mihin suuntaan ne papit menivät?" kysyi Valentin.

"Ne lähtivät kulkemaan toista katua vasemmalle täältä ja menivät sitten vinosti puistikon yli", vastasi mies arvelematta.

"Kiitos", sanoi Valentin ja katosi kuin salama. Mainitun puiston toisella puolen tapasi hän poliisin ja sanoi tälle: "Tämä on tärkeää, konstaapeli. Oletteko nähnyt paria pappia, leveälieriset hatut päässä?"

Poliisi alkoi nauraa. "Kyllä kaiketi, sir", sanoi hän. "Ja jos kysytte, vastaan, että toinen oli kokolailla toisella kymmenellä. Hän seisoi tuossa kadulla niin pökerryksissään, että…"

"Mihin suuntaan ne menivät?"

"Ne nousivat keltaiseen raitiovaunuun tuolla", vastasi mies. "Yhteen niistä, jotka menevät Hampsteadiin."

Valentin näytti poliisikorttinsa ja sanoi hyvin nopeasti:

"Kutsukaa pari miehistänne tulemaan kanssani seuraamaan noita pappeja." Sitten meni hän yli kadun niin tarttuvan innokkaasti, että mahtava poliisi norjeni nopeajalkaisen tottelevaiseksi. Puolitoista minuuttia sen jälkeen yhtyi vastakkaisella katukäytävällä komisaario ja siviilipukuinen poliisimies ranskalaiseen salapoliisiin.

"Saanko kysyä, sire" aloitti ensinmainittu, hymyillen tärkeän näköisenä.

Valentin viittasi kepillään. "Kerron teille kaikki tuon raitiovaunun katolla", sanoi hän ja ahtautui kaikin voimin tungoksen läpi. Sittenkun kaikki kolme olivat hengästyneinä istuutuneet keltaisten vaunujen katolle, sanoi komisaario:

"Ajaisimme nelinkerroin nopeammin automobiilillä."

"Siinä olette täysin oikeassa", vastasi heidän johtajansa tyynesti, "jos me vain tietäisimme, minne meidän matkamme vie."

"No, minne me sitten menemme?" kysyi toinen ja tuijotti ulos.

Valentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.
Sitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:

"Jos te tiedätte, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että ehditte ennen häntä, jos te vain arvaatte sen, niin pysykää hänen perässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy; kulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä, mitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi."

"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista."

"Minkälaista arvelette?" kysyi komisaario.

"Minkälaista hyvänsä", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen mykkyyteensä.

Keltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui, tuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja on mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä asian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa hiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika oli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät venyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka oli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen jo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt Sufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin ravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi, merkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen ja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi kolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa vieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän edessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla tutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he olivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein nukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi heitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.

He hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä häirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti Valentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna oli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen pitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta oli "päivällispuoli" ja esiintyi nimellä "restaurant". Ikkuna, jota Valentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s. jäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka näytti tähdeltä jään pinnalla.

"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme", huudahti Valentin ja heilutti keppiään. "Talo rikottuine ikkunoineen."

"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka", kysyi poliisiapulainen. "Mitä todisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?"

Valentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.

"Todisteita"! huusi hän. "Herra Jumala! Mies hakee todisteita. Luonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Ettekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän todennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?"

Reippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana ja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja katselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään näyttänyt kovin selittävältä.

"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle laskua maksaessaan.

"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."

"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman uteliaana.

"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija. "Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon. 'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette', vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian laita. Mutta silloin nolostuin."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.

"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."

"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin silmin. "Ja sitten."

"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että olen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'. 'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki ruudun sateenvarjollaan."

Kaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi kuiskaten: "Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?"

Tarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:

"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos ovesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja sitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten tavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin."

"Bullock-katua", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia kuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.

Heidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien välissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä, vieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat näyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut sanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in puistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta loistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi hetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken hän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä ja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän haki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.

Kulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän hämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän ovessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.

"Vai niin", sanoi hän. "Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo lähettänyt sen."

"Paketista!" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä.

"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi."

"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."

"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä. Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta. Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut tänne."

"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto tässä lähellä?"

"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."

Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat perässä vastahakoisesti hölköttäen.

Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat, jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet; muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä, laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.

Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin, että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut. Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään. Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.

Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti, suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen, sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä, ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui — mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan, vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.

Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat, mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla, melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle, mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.

Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys. Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan synkissä tuomiokirkoissa.

Ensimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi: "mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli mahdoton lahjoa!"

Pitempi nyökäytti päätään ja sanoi:

"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat järkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin, tuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän järkemme on hulluutta."

"Ei", sanoi toinen pappi. "Järki on aina järki, vaikkapa helvetin esikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa rajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta, mutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa järkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä mielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin."

Pitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:

"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman kaikkeudessa…?"

"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite", sanoi pikku pappi ja muutti kiivaasti asentoa. "Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se ei olisi totuuden lakien alainen."

Valentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän luuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän sille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän arvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä lörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta pitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen kuunteli, puhui isä Brown.

"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita. Katsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja ja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai geologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat jalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri. Mutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi vähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen. Opaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte ilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!"

Valentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja hiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta suuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain, mikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän viimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin ja kädet polvilla:

"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat järkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja minun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä."

Ja pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään lisäsi hän:

"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme yksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi kuin olkinuken."

Juuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun puhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija käänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen yksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt toveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.

"Niin", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja muuttamatta asentoaan. "Niin, minä olen Flambeau."

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:

"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?"

"En", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.

Nyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui penkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.

"Ettekö", huudahti hän. "Te ette tahdo antaa minulle sitä, te ylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä mustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun povitaskussani."

Pikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet kasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:

"Oletteko, oletteko varma siitä?"

Flambeau kirkui ihastuksesta.

"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi"; sanoi hän. "Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas tehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen saanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu."

"Niin kyllä", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä tavallaan. "Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan."

Rikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti kasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.

"Oletteko te kuullut siitä puhuttavan?" kysyi hän.

"Ja missä olette te kuullut puhuttavan siitä?"

"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on", vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän oli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä käärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon miesparan menettelytavat."

"Kun te aloitte epäillä minua?" toisti rosvo kiihkeämmin. "Olitteko te todella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin teidät tänne, puiston autioimpaan osaan?"

"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei, katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät piikkirannerengastaan."

"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?" ärjäsi Flambeau.

"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa, oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni, ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."

"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen äänessään soinut yksistään voiton riemu.

"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin, olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut, sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."

Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:

"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan sen väkisin."

"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja toiseksi, koska emme olekaan yksin."

Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.

"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni, ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely, jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin laskun ja te maksoitte sen."

Nyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin hyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt häntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.

"Koska teillä ei", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi ja sitovasti, "ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi seurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä olemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi puhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä, kaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti tulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää tosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä."

"Millä?" kysyi Flambeau.

"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi pappi ja irvisti. "Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti liian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää aasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin tanakat."

"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?" keskeytti toinen.

"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat", sanoi Brown, miellyttävästi yllätettynä. "Ettehän sitten olekaan joutunut kovin pitkälle pahuuden tiellä."

"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?" huusi Flambeau.

Hymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien kasvojen yli.

"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki", vastasi hän. "Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee juuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia syvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta minun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette ollut pappi!

"Mitä sitten?" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.

"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."

Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.

"Älkää kumartako minulle, mon ami", sanoi Valentin kaikuvalla äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."

Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.

SALAPERÄINEN PUUTARHA

Aristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja muutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan, hänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat kasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään. Ivan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui aseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja yhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien ympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan Seinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä juuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta pääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen vartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta vei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut ulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka harjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista istua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa pahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.

Niinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että hän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin, puhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja muita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat hänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla tarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia ahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan. Kun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi koko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja puhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten vapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että heidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.

Kun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine rusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan harmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa, jonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun hän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille paikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan. Teräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien välistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta niin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että tällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen aavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän erkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli ollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa jo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen seuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin lähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen, Sukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn, hoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine, ylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret Grahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella ja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren, mustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka myöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori Simonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen, terävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine etsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska ne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä Brownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut Englannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli kumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan erikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän kättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän oli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu, mustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva ja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului voittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi tulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana tutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän oli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen piittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä missä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa. Kun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady Galloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.

Mitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät yhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän hienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen silmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin erästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut laajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän odotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän suuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat antaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin siunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan ei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni vai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis mättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun astiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut. Muitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista Shakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän kärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta piti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän "edistyskelpoisena". Hän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia "edistyskelpoisena", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan väärin.

Julius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin päivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä voivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen sisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman vaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan seurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai sormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti taapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset, käskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset piirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi. Mutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa amerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin, ja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway ruokasaliin.

Oli eräs kohta, johon nähden Gallowayt unohtivat tavallisen suopeutensa ja taipuvaisuutensa. Jos lady Margaret vain ei sallisi tuon seikkailijan O'Brienin saattaa häntä pöytään, oli hänen isänsä tyytyväinen. Hän ei sitä tehnytkään, hän oli mennyt ruokasaliin tohtori Simonin seurassa. Mutta kuinka olikaan, niin näytti vanha herra Galloway levottomalta, melkein epäkohteliaalta. Hän käyttäytyi päivällisen aikana jokseenkin diplomaattisesti, mutta sitten kun herrat olivat alkaneet tupakoida ja kolme nuoremmista, tohtori Simon, pappi Brown ja tuo "vaarallinen" O'Brien, oli kadonnut, kaiketi mennäkseen naisten luo tai tupakoimaan kasvihuoneeseen, tuli englantilainen diplomaatti tosiaankin epädiplomaattiseksi. Joka hetki vaivasi häntä ajatus, että tuo kelvoton O'Brien jollain lailla pyrki lähentelemään Margaretia. Hän ei voinut arvata, kuinka se kävisi päinsä. Hän istui nyt kahvipöydän ääressä Braynen seurassa, tuon valkohapsisen yankeen, joka uskoi kaikkiin uskontoihin ja Valentinin, tuon harmahtavan ranskalaisen, joka ei uskonut ainoaankaan. He saattoivat väitellä keskenään, mutta kumpikaan heistä ei voinut vedota häneen. Vihdoin oli tämä keskustelu "edistysmahdollisesta" kohonnut ikävimmilleen ja lordi Gallowaykin nousi mennäkseen salonkiin. Kuusi tai kahdeksan minuuttia harhaili hän pitkissä käytävissä, mutta vihdoin kuuli hän tohtorin kimeän, opettavan äänen, sitten papin kumeaa puhetta ja lopuksi yleistä naurua. Nuokin, ajatteli hän kiukuissaan, keskustelevat varmaan tieteestä ja uskonnosta. Mutta samassa kun hän avasi salongin oven, näki hän vain yhden seikan, hän näki — ketä siellä ei ollut. Hän näki, että kapteeni O'Brien oli poissa ja että myöskin lady Margaret puuttui.

Kärsimättömänä poistui hän salongista, aivan kuten ruokasalista vähää ennen, ja kompuroi taas eteenpäin käytävää pitkin. Ajatus suojella tytärtä irlantilaiselta legioonasotilaalta ja seikkailijalta oli muuttunut hänessä maniaksi. Kun hän läheni talon takaosaa, missä Valentinin työhuone oli, hämmästyi hän kohdatessaan tyttärensä, joka kiiruhti hänen ohitseen, kalpeana, kasvoillaan halveksiva ilme, jossa siinäkin oli salaisuus kätkettynä. Jos hän oli ollut O'Brienin seurassa, missä oli sitten O'Brien? Jos hän ei ollut hänen seurassaan, missä hän sitten oli ollut? Vanhuuden voimakkaan epäluuloisuuden ajamana hapuili hän läpi talon pimeitten osien ja saapui viimein ovelle, jota palvelijat käyttivät, ja sitä tietä puutarhaan. Kuun sirppi oli nyt leikannut kappaleiksi ja hävittänyt myrskypilvet. Sen hopeinen valo täytti koko puutarhan. Pitkä, sinipukuinen olento tuli ruohokentän yli ja lähestyi Valentinin asuinhuoneen ovea; kuun säde välkkyi hihansuunauhoissa. Mies oli kapteeni O'Brien.

Hän katosi eräästä lasiovesta ja lordi Galloway jäi seisomaan omituisen mielialan vallassa, joka samalla oli katkera ja hapuileva. Kuun valaisema puutarha, joka suuresti muistutti näyttämökoristeita, näytti pilkkaavan häntä tuolla kaikki kiehtovalla haavetunnelmallaan, jonka kanssa hänen maallinen arvonsa oli syvässä ristiriidassa. Irlantilaisen reippaat askeleet ja sopusointuiset liikkeet kiukuttivat häntä, aivankuin hän itse olisi ollut kilpakosija, eikä isä. Kuunvalo oli tekemäisillään hänet hulluksi. Aivan kuin taikavoimalla oli hänet vietelty trubaduuripuutarhaan, Watteaun tyyliseen keijukaismaahan, ja koska hän mielellään sanan voimalla tahtoi häivyttää ilmapiirin, jonka narrimainen rakkaus täytti, seurasi hän heti vihollistaan. Mutta samassa lipesi hänen jalkansa kiveen tai puunjuureen ruohostossa ja hänen katseensa sattui ensin kiukkuisena, sitten uteliaana esineeseen maassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat kuu ja korkeat poppelit nähdä harvinaisen näyn: vanhanpuoleinen englantilainen valtiomies juoksi pakoon täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen juostessaan.

Hänen käheitten huutojensa johdosta ilmestyivät kalpeat kasvot työhuoneen ovelle. Se oli tohtori Simon välkkyvine silmälaseineen ja kalpeine otsineen. Hän oli kuullut lordi Gallowayn ensimäiset selvät sanat. Lordi kirkui: "Ruumis, ruumis ruohossa, verinen ruumis". Nyt oli hän ainakin unohtanut O'Brienin.

"Meidän täytyy heti ilmoittaa asiasta Valentinille", sanoi tohtori, sittenkun lordi oli katkonaisin sanoin kertonut kaiken, mistä oli uskaltanut ottaa selvän. "Onpa onni, että hän on täällä."

Sillä aikaa kun tohtori puhui, oli suuri salapoliisi tullut huoneeseensa huutojen sinne houkuttelemana. Muutos, joka hänessä tapahtui, tuntui melkein naurettavalta nähdä. Hän oli tullut isännän ja gentlemannin levottomuuden ajamana, peläten, että joku vieraista tai palvelijoista oli äkkiä sairastunut. Kun hänelle kerrottiin asia kaikessa kamaluudessaan, oli hän, vakavuudestaan huolimatta, silmänräpäyksessä selvillä kaikesta ja toimeliaana. Oli asia miten kamala ja odottamaton hyvänsä, koski se kuitenkin hänen ammattiaan.

"Tosiaankin ihmeellistä, hyvät herrat", sanoi hän kiiruhtaessaan puutarhaan. "Olen hakenut salaisuuksia ympäri koko maailman, ja nyt putoo sellainen omaan puutarhaani. Mutta sanokaapa, missä se on?"

He kulkivat nyt hiukan epäröiden ruohokentän yli, sillä virrasta oli alkanut nousta kevyttä sumua. Syvästi järkytetyn lordi Gallowayn johdolla löysivät he kuitenkin kuolleen pitkään ruohoon peittyneenä. Se oli hyvin pitkä ja leveähartiainen mies. Hän makasi suullaan, niin etteivät he nähneet muuta kuin mustan veren, joka peitti hänen leveitä hartioitaan, ja hänen suuren päänsä, joka oli kalju lukuunottamatta muutamia ruskeita hiustöyhtöjä, jotka olivat tahmettuneet päälakeen kuin meriheinä. Kiemurteleva verivirta luikerti maahanpainuneitten kasvojen alta.

"Ei hän ainakaan ole kukaan meidän seurastamme", sanoi tohtori Simon syvällä, omituisella äänenpainolla.

"Tutkikaa häntä, tohtori", huudahti Valentin kiivaasti. "Ehkei hän olekaan kuollut."

Tohtori kumartui katsomaan. "Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta pelkään kuitenkin, että hän on kuollut", sanoi tohtori. "Auttakaa minua nostamaan häntä."

He kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla tavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli lyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa, oli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. "Sillä miehellä on täytynyt olla gorillan voimat", mutisi hän.

Vaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori Simonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain mitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se vahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut että sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti se roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin ulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan kylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata, kuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean paidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin tohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta oli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän oli puettu seurustelupukuun.

Valentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella ruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä. Tässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän englantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan muutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken ja heitti menemään.

"Muutamia oksia", sanoi hän vakavana. "Muutamia oksia ja aivan vieras mies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta."

Syntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi
Galloway kovalla äänellä:

"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?"

Pikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi epäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta, mutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme, joka oli jäänyt salonkiin.

"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi. "Mutta eihän tähän puutarhaan ole mitään veräjää."

Valentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin periaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian oikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.

"Olette oikeassa", sanoi hän. "Ennenkuin yritämme tutkia, kuinka hänet on murhattu, täytyy meidän ottaa selvä siitä, kuinka hän on tullut tänne. Kuulkaapa nyt, hyvät herrat. Siinä määrin kuin se voi tapahtua loukkaamatta asemaani ja velvollisuuttani, olemme kai yksimielisiä siitä, ettei eräitä huomattavia nimiä mainittaisi tämän asian yhteydessä. Meillä on täällä keskuudessamme naisia, hyvät herrat, ja myöskin ulkomainen lähettiläs. Jos asiaa on pidettävä rikoksena, täytyy sitä myös tutkia kuin rikosta. Ennenkuin se on tapahtunut, toimin minä oman pääni mukaan. Olen poliisipäällikkö; olen niin julkinen henkilö että mielelläni maksaisin vaikka mitä saadessani hetkenkin olla vain yksityinen. Jumalan avulla tahdon vapauttaa jokaisen vieraani vastuusta, ennenkuin kutsun väkeni hakemaan oikeaa rikollista. Luvatkaa kunniasanallanne, hyvät herrat, ettei kukaan teistä poistu tästä talosta ennenkuin huomenna keskipäivällä. Makuuhuoneita riittää kaikille. Tehän tiedätte, Simon, missä kamaripalvelijani on. Sanokaa hänelle, että hän jättää jonkun muun palvelijoista vartioimaan, ja että hän heti tulee luokseni. Te, lordi Galloway, osaatte parhaiten selittää naisille tapahtuman ja estää heitä kauhistumasta. Heidänkin täytyy jäädä tänne. Isä Brown ja minä jäämme ruumiin luo."

Kun Valentin esiintyi päällikkönä, toteltiin hänen sanojaan kuin torven merkkejä. Tohtori Simon meni asehalliin ja haki Ivanin, julkisen poliisin yksityisen seuralaisen. Galloway meni salonkiin ja kertoi kauhean tapauksen hyvin tahdikkaasti, niin että kun seurue taas kokoontui siellä, olivat naiset jo jokseenkin tointuneet säikähdyksestään. Sillä aikaa seisoivat hyvä pappi ja hyvä ateisti liikkumattomina kuun valossa kuolleen pää- ja jalkapuolessa aivankuin omien kuolemaa koskevien teoriojensa vertauskuvalliset patsaat.

Ivan, uskottu palvelija, arpineen ja viiksineen, tuli ulos talosta kuin tykistä ammuttuna ja juoksi ruohokentän yli herra Valentinia kohti, niinkuin koira isäntänsä luo. Hänen tuhkanharmaat kasvonsa olivat muuttuneet aivan eläviksi tämän kodin piirissä tapahtuneen salapoliisijutun vuoksi ja hän pyysi isännältään melkein loukkaavalla innolla lupaa saada tutkia jäännöksiä.

"Niin, katselkaa niitä, jos tahdotte, Ivan", sanoi Valentin. "Mutta älkää viipykö kauan. Meidän täytyy mennä sisään ja ottaa selvä asiasta."

Ivan nosti päätään, mutta antoi sen taas painua.

"Se ei voi olla mahdollista", läähätti hän. "Ei, sitä se luonnollisesti ei ole. Tunnetteko tämän miehen, sir?"

"En", vastasi Valentin välinpitämättömästi. "Nyt on parasta mennä sisään."

He auttoivat toisiaan kantamaan ruumiin sohvalle Valentinin työhuoneeseen ja sitten menivät he kaikki salonkiin.

Salapoliisi istuutui varovasti, melkein epäröiden erään pöydän ääreen, mutta hänen katseensa oli teräksinen, niinkuin tuomarin oikeussalissa. Hän teki nopeasti joitakin muistiinpanoja paperille, joka oli hänen edessään ja sanoi sitten aivan lyhyesti:

"Ovatko kaikki läsnä?"

"Mr Brayne ei ole", vastasi Mont St. Michelin herttuatar ja katseli ympärilleen.

"Niin", sanoi lordi Galloway käheällä ja korkealla äänellä. "Eikä myöskään herra Neil O'Brien, luulen. Minä näin sen herran kävelevän puutarhassa, kun ruumis vielä oli lämmin."

"Ivan", sanoi salapoliisi. "Mene kutsumaan tänne kapteeni O'Brien ja mr Brayne. Tietääkseni lopettelee mr. Brayne sikariaan ruokasalissa ja luulen, että kapteeni O'Brien kävelee kasvihuoneessa. Siitä en kuitenkaan ole varma."

Tottelevainen palvelija kiiruhti ulos huoneesta, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt liikahtaa tai puhua, jatkoi Valentin samalla sotilaallisella vauhdilla esitystään.

"Täällä tietävät kaikki, että puutarhasta löydettiin kuollut mies pää poikkileikattuna. Te tutkitte ruumiin, tohtori Simon. Arveletteko, että on tarvittu paljon voimia miehen kaulan poikkileikkaamiseen tuolla lailla? Voisiko sen tehdä tavallisella terävällä veitsellä?"

"Väittäisin puolestani, ettei sitä millään lailla voi tehdä veitsellä", vastasi kalpea tohtori.

"Voitteko", jatkoi Valentin, "ajatella jotain asetta, jolla sen voisi tehdä?"

"Ei millään nykyään käytännössä olevalla", sanoi tohtori ja rypisti miettien otsaansa. "Ei ole helppoa kömpelöstikään jyrsiä poikki kaulaa ja tämä on nopea sivallus. Sen olisi voinut tehdä sotakirveellä tai kaksiteräisellä miekalla."

"Mutta hyvä herra", huudahti herttuatar melkein hysteerisesti. "Eihän tällä paikkakunnalla ole sotakirveitä eikä kaksiteräisiä miekkoja."

Valentin puuhaili yhä edelleen paperilla, joka oli hänen edessään. "Sanokaa minulle", virkkoi hän ja juoksutti kynäänsä paperia pitkin, "olisiko sen voinut tehdä pitkällä ranskalaisella ratsusapelilla?"

Samassa kuului ovelta hiljainen kolkutus ja, omituista kyllä, teki
se kaikkiin jokseenkin saman vaikutuksen kuin Macbethin kolkutukset.
Jäätävän hiljaisuuden vallitessa sai tohtori Simon sanotuksi:
"Sapelilla — luulen kyllä."

"Kiitos ilmoituksesta", sanoi Valentin. "Astu sisään, Ivan."

Palvelija avasi oven kapteeni Neil O'Brienille, jonka hän lopulta oli löytänyt taas kävelyltä puutarhassa.

Irlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä, uhmaavassa asennossa.

"Mitä tahdotte minusta?" huusi hän.

"Olkaa hyvä ja istukaa", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti.
"Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?"

"Panin sen kirjaston pöydälle", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin tavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. "Se oli epämukava kantaa — se alkoi…"

"Ivan", sanoi Valentin. "Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta."
Sitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: "Lordi Galloway sanoo, että hän
näki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin.
Mitä teitte puutarhassa?"

Kapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. "Niin", huudahti hän pahasti murtaen. "Minä katselin kuuta. Nautin luonnon kauneudesta, hyvä herra."

Raskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti jälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi kädessään. "En löytänyt muuta kuin tämän", sanoi hän.

"Pane se pöydälle", sanoi Valentin ylöskatsomatta.

Aavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä hiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin edessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi Gallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt. Se ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.

"Sen voin minä kertoa teille", huudahti lady Margaret tuolla kirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen, kun hän puhuu julkisesti. "Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien teki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta. Hän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että perhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin kunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan suurtakaan arvoa kunnioitukselleni."

"Ja nyt kysyn minä", lisäsi hän heikosti hymyillen, "välittääkö hän siitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt. Olen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt tällaista rikosta."

Lordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään hiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.

"Etkö voi pitää suutasi, Maggie", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten.
"Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa?
Missä on hänen kirottu ratsuväen…?"

Ukko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella, jolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.

"Sinä vanha hupsu", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän kunnioittavalla äänellä. "Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä vakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun kanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi täytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä? Vihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman tyttäresi…?"

Lady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan mitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt näyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien välillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine, kalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija, kuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli täynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja rikollisista rakastajattarista.

Tämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:

"Se oli kai hyvin pitkä sikari?"

Ajatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat ympärilleen hakien puhujaa.

"Minä tarkoitan", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. "Minä tarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut ainakin kävelykepin pituinen."

Vaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot hänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.

"Olette oikeassa", sanoi hän terävästi. "Ivan, mene hakemaan herra
Braynea ja tuo hänet heti tänne."

Heti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen äänessään jyrkkä vakavuus.

"Lady Margaret", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme sekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten sovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta todistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt, tapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja vasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni yhä käveli."

"Ajatelkaapa", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään, "että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti emme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni, sanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella, että joutui syytteeseen murhasta."

"Noina minuutteina", sanoi Valentin miettiväisenä, "olisi hän kyllä…"

Taas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.

"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän. "Mutta mr Brayne on poistunut talosta."

"Poistunut talosta!" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa seisoalleen.

"Poissa, kadonnut, häipynyt!" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla. "Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin, kaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni löytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Valentin.

"Sen saatte kohta nähdä", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi
heti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen.
Jokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut
Ivan jatkoi aivan tyynesti.

"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän päässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä paikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen paetessaan."

Taas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan, tarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi kunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.

"Herra kapteeni", sanoi hän. "Me luotamme siihen, että te millä hetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi sitä tutkittavakseen. Sitä ennen", ja nyt pisti hän miekan takaisin tuppeen, että se helähti, — "sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin ja pitämään miekkanne."

Teon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.

Neil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän koittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä puutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen ilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla onnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt häneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady. Hän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin tyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen kukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä ja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä olikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon painostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen miljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki oli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.

Mutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien istahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies heti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää ajateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.

"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua", sanoi irlantilainen aivan avoimesti. "Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä. Braynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli miehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen jälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin — Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari taskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen. Minusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia."

"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja muurien sisällä", sanoi tohtori tyynesti. "Älkää käsittäkö minua väärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa todistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys. Ensimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella, kömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme vaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa. Toinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja? Onko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa heilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella, vartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi pujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan? Neljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa päästä ulos puutarhasta?"

"Ja viides", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia, joka hitaasti liikkui käytävällä.

"On kai vähemmän arvoinen", sanoi tohtori. "Mutta omituiselta se minusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu, arvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin tarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli toisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne tosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun valossa?"

"Kauheaa!" sanoi O'Brien ja värisi.

Isä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena kainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän kömpelösti:

"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan, mitä on tapahtunut."

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä silmälasiensa läpi.

"Niin — ikävää kyllä", sanoi isä Brown hiljalleen. "Katsokaas, on tapahtunut vielä yksi murha."

Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että horjuivat.

"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen, virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän…"

"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"

"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.

Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan päätä."

Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen. Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain nationalistinen lehti, La Guillotine, joka joka viikko esitti jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti: goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen huipulla.

Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän, lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana. Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista, joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta, jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja, joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt sitä ympäriinsä.

"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime kokeesta teurastajanammatin alalla?"

Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi päätään nostamatta:

"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut tämänkin pään?"

"Se tuntuu otaksuttavalta", sanoi Valentin kädet taskuissa. "Mies on murhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän päässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen ottaneen täältä."

"Niin, niin, minä ymmärrän", vastasi isä Brown alistuvasta "Mutta minä epäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään."

"Miksi niin?" kysyi Simon ihmetellen.

"Niin — kuulkaapa tohtori", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään siristellen. "Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni se ei käy päinsä."

O'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä hänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori esiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.

"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne", sanoi pappi tyynesti. "Hänen vasen korvansa oli juuri noin muodostunut."

Salapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt pappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: "Te näytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown."

"Niin kyllä" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Olen ollut pari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän kirkkoomme."

Fanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. "Ja ehkäpä hän aikoi testamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne", sanoi hän.

"Ehkäpä hän tekikin sen", sanoi Brown tyynesti.

"Se on kyllä mahdollista."

"Siinä tapauksessa", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, "tietänette kai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen…"

Kapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. "Älkää toistako tuota tyhmää parjausta, Valentin", sanoi hän. "Sillä siitä saattaisi seurata useampiakin miekan sivalluksia."

Mutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän katseen vaikutuksesta.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä mielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä, teidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille, jos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja kirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos jotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa."

"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?" kysyi tohtori Simon, kun poliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.

"Vain yksi seikka, sir", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita kasvojaan. "Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet selville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta", ja hän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista ruumista.

"Niinkö!" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. "Kuka hän sitten on?"

"Hänen nimensä on Arnold Becker", sanoi alidetektiivi. "Vaikka hän usein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on tiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä on pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei juuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen Saksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin kanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis Becker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa hänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun näin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin en koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin mestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa. Mutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka…"

Innokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut häntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli hypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä äkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.

"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen", huusi hän. "Sillä nyt käsitän minä jo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni käsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin jokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä Tuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään selkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet."

Hän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan, tai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä kahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.

Kun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot, yhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:

"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin mahdollista."

Hän kääntyi tohtorin puoleen: "Tohtori Simon, teillä on luja pää ja kuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä asiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin."

Simon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään, mutta hän vastasi heti:

"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän miehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen veitsellä?"

"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä", vastasi Brown tyynesti. "Ja kaulan taittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä."

"Miksi niin?" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.

"Sitten toinen kysymys", keskeytti isä Brown.

"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?" kysyi lääkäri.
"Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa."

"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia", sanoi pappi ja meni ikkunan luo, josta murhapaikka näkyi. "Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista? Ne oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan miekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi kappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten kumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka irroitti pään."

"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta", sanoi tohtori hitaasti.
"Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä."

Pappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan kysymyksiä.

"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori.
"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"

Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut puutarhaan."

Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään muutamia pilkallisia huomautuksia.

"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta, lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"

"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.

"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."

"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei tulla."

"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"

"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos puutarhasta?"

"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos ikkunasta.

"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.

"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.

Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta tai ei tulla", ärjäsi hän.

"Ei aina", sanoi isä Brown.

Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:

"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."