UUSI SUOMALAINEN LUKEMISTO

Toimittanut

Aug. Ahlqvist

G. W. Edlund, Helsinki

1883.

SISÄLLYS: Esipuhe. I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA. 1. Tarinoita. Kirj. Juteini 2. Kultalan kylä viheliäisyydessään. Keckman 3. Arvoituksia 4. Vuodenajat Lapissa. Oulun W. Sanomista v. 1856 5. Sananlaskuja 6. Ruohoista ja kukkasista. Frosterus 7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan. Keckman 8. Arvoituksia 9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki. Kajaani 10. Peurasta (Porosta). Keckman 11. Sananlaskuja 12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla. Krohn 13. Hämähäkki. Lönnrot 14. Arvoituksia 15. Piispa Maunu Tavast. Krohn 16. Pääsiäinen Venäjällä. Ahlqvist 17. Maan, meren kulkija laiva (Satu) 18. Sananlaskuja 19. Piplia ja Keisari. Polén 20. Majavasta. Keckman 21. Wiipurin piiritys v. 1495. Krohn 22. Wiipurin Pamaus. Krohn 23. Arvoituksia 24. Kasanin Tatarilaiset. Ahlqvist 25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä. Warelius 26. Naantalin naisluostari. Krohn 27. Rahoista, v. Becker 28. Eräästä muistopuheesta. Renvall 29. Sopuli. Oulun W. Sanomista v. 1854 30. Suomalaisen kirjallisuuden alku. Krohn 31. Sananlaskuja 32. Ijankaikkisuuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä. Kemell 33. Elefantti. Lönnrot 34. Arvoituksia 35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla. Y. Koskinen 36. Kuolevaisuuden tunteet. Juteini 37. Sananlaskuja 38. Klaus Fleming. Y. Koskinen 39. Porolla-ajaminen. Andelin 40. Sananlaskuja 41. Rehellisyydestä Suomessa. Polén 42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta. Manninen 43. Kaksi nappia. Hannikainen 44. Maanpetoksesta. Cannelin 45. Paavo Korhonen. Lönnrot 46. Woguulit. Ahlqvist 47. Lapuan tappelu. Blomstedt 48. Matka tervaveneessä Oulujoella. K. A. Castrén 49. Sananlaskuja 50. Silmänkääntäjä. Hannikainen Loppu-Toivotus. Kilpinen II. RUNOUTTA. 1. Lasten virsi 2. Nuorukaisen virsi 3. Maailman menon turhuudesta. Cajanus 4. Davidin 1 psalmi 5. Davidin 137 psalmi 6. Isänmaan edestä. Suonio 7. Maamme. Runeberg — Kiljander, Tuokko y.m. 8. Ruhtinaalle. Franzén — A. Oksanen 9. Savolaisen laulu. A. Oksanen 10. Suomen valta. A. Oksanen 11. Oma maa. Kallio 12. Laulu Suomessa. Juteini 13. Suksimiesten laulu. Suonio 14. Birger Jarlin linna. Tuokko 15. Elämän nautinto. Juteini 16. Kehtoruno. Lilius 17. Kevät. Granlund 18. Kukkasen taivas. Poppius 19. Kedolla. Gottlund 20. Uimalaulu. Warelius 21. Koskenlaskijan morsiamet. A. Oksanen 22. Soidin. Kallio 23. Entisestä ja nykyisestä ajasta. Paavo Korhonen 24. Odysseys ja Nausikaa. Lönnrot 25. Kesän viimeinen kukka. Moore — Tuokko 26. Mainen kosto. Erkko 27. Tytön muistikirjaan. Erkko 28. Suomalainen sonetti. A. Oksanen 29. Ystävälleni. Kallio 30. Lohdutus haudalla. Kemell III. LISÄYS. I. Agricolan kieltä. 1. Davidin 52:s Psalmi 2. Isämeidän-rukous II. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä. 1. Aunuksen-Karjalan kielellä 2. Tverin-Karjalan kielellä 3. Watjan kielellä 4. Wepsän kielellä 5. Wepsän kielellä, toisin 6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella 7. Wiron kielellä, Tarton murteella 8. Liivin kielen itä-murteella 9. Liivin kielen länsi-murteella III. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita Viiteselitykset

[Suomalais-ruotsalainen Sanakirja ja Kymmenen runoa Kalevalasta sekä Suomalais-ruotsalainen Sanakirja niihin on tästä e-kirjasta jätetty pois, koska ne ovat täydellisemmin saatavissa muualta.]

Esipuhe.

Tähän kirjaan on yhdistetty kaksi allekirjoittaneen ulosantamaa eri teosta. Kummallakin on tarkoituksena Suomen kielen ja kirjallisuuden opettaminen maamme ruotsiksi sivistyvälle nuorisolle, ja kumpaakin on, ainakin paikoittain, käytetty rinnan samoissa opistoissa. Tämän tähden näytti niiden yhdistäminen suotavalta asialta, ja kuin molemmat olivat loppumaisillaan kirjakaupasta, suostui allekirjoittanut ne muuttamattomina yhdeksi kirjaksi painattamaan. Ostajalle on tästä yhdistyksestä suurin etu, sillä tämä kirja ei maksa enämpää kuin Lukemisto yksinänsä tähän asti on maksanut.

Ne näihin teoksiin kuuluvata kaksi eri sanakirjaa olisi tosin voitu panna yhteenkin. Mutta Kalevalan sanat olisivat yhteisessäkin sanakirjassa olleet pidätettävät runomurteen asussa (mikäli tämä tulee kysymykseen), samoin kuin Lukemiston sanat arvattavasti yleisen kirjakielen puvussa. Sanastojen yhteensulattamisesta olisi täten sekä syntynyt sekavuutta ja kirjavuutta teoksessa että tullut tekijälle uusi vaiva ja kustantajalle uusi rahanreikä, jota jälkimmäistä kirjan hinnan helppona pitäminen ei suinkaan olisi suvainnut. Näistä syistä ovat Lukemiston ja Kalevalan sanakirjat, paikka paikoin vaan korjailtuina, jätetyt olemaan erillänsä ja painetut kumpikin tekstiensä taakse.

Helsingissä, Lokakuun lopulla v. 1883.

A. A.

I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.

1. Tarinoita.

1.

Mies sanoi toiselle, joka suuresti kehui oppiaan: "Jos minä tietäisin kaikki, mitä et sinä vielä tiedä, niin olisin minä oppinein mies koko maan piirissä."

2.

"Minkä tähden on teillä harmaapäänä vielä musta parta?" kysyi matkalainen ukolta. "Sen tähden", vastasi ukko, "että hiukseni ovat kahtakymmentä vuotta vanhemmat partaani."

3.

Talonpoika löi lapiolla naapurinsa koiran kuolijaksi, jonka tähden hän joutui oikeuteen. "Mitä varten olet sinä naapurisi koiran lapiolla tappanut?" kysyi tuomari. "Se puri minua", vastasi talonpoika. "Miksi et sinä tuota varrella rangaisnut?" sanoi tuomari. "Eipä hänkään minua hännällänsä purrut", oli vastaus.

4.

Asianajaja, joka ihmisten riidellessä oli rikastunut, teki testamentin ja lahjoitti kaiken omaisuutensa hulluille, mainiten: "hulluilta minä sen saanutkin olen."

5.

Kaksi miestä joutui tiellä vastasuin. Yksi sanoi ylpeästi: "pois tieltä; minä en lurjusta pakene." Toinen äänsi: "mutta minä pakenen", ja meni tieltä pois.

6.

Ruhtinas kohtasi muinoin tylyn miehen, jonka hän palkolliseksi luuli, ja kysyi häneltä: "kuka sinun isäntäsi on?" "Itse olen isäntäni," vastasi mies ynseästi, ruhtinasta tuntematta. "Ah, sinulla on huono isäntä" sanoi ruhtinas, ja käänsi hänelle selkänsä.

7.

Kuningas tapasi talvella köyhän miehen, jolla olivat melkoisen kepeät vaatteet pakkaista vastaan. Kuningas alkoi puheen ja valitti viluansa. "Jos te, armollisin Majesteetti, tekisitte niin kuin minäkin, — ei sitten vilu teitä haittaisi", sanoi köyhä. "Kuinkas sinä teet?" kysyi kuningas. "Minä kannan nyt päälläni kaikki vaatteeni", vastasi köyhä.

8.

Eräs arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa. Hän alkoi suurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja, nähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apteekista lääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: "onko haava aivan vaarallinen?" "Ei suinkaan", vastasi lääkäri; "vaan jos ei joutua tehdä, niin se paranee lääkityksettä."

9.

Valtakunnan hovissa aterialle istuttaessa kielsi kuningas, pilalla, panemasta lusikkaa yhdelle herralle, jonka hän tiesi sukkelaksi mieheksi, ja kuin liemiruokaa eteen annettiin, sanoi hän: "se on konna, joka ei lientä syö". Herra ei huolinut lusikkaa vaatia, vaan teki sen itsellensä leivän kuoresta, jonka myös söi, ja sitte sanoi: "se on mies, joka lusikkansa syö".

10.

Ennen, kuin matkustaja antoi ajaa yli huonon sillan, kysyi hän kyytipojalta: "eiköhän tässä liene kukaan veteen hukkunut?" "Ei suinkaan", vastasi kyytipoika. "Menneellä viikolla upposi tähän veljeni; vaan sekin löydettiin jälleen toisena päivänä."

11.

Ratsasmieheltä, joka hevoistansa vaan yhdeltä sivulta ahkerasti kannusti, kysyi toinen: "eikö sinulla ole kannuksia molemmissa kantapäissäs?" "Ei tarvitse", vastasi hän; "kuin minä saan yhden sivun kulkemaan, niin toinenkin mukaan menee."

12.

Akka haasteli ihmeitä toiselle ja sanoi myös nähneensä kalmistossa aaveen, joka päätöinnä irvisti hänelle. "Kuinka se sitte irvisti, kuin ei sillä päätä eikä hampaita ollut?" kysyi toinen. "No, sanoppas sitä ihmettä, kaima kulta!" vastasi akka.

13.

Varkaan yöllä tultua köyhän miehen majaan ja nurkissa etsien jotakin saadaksensa, mainitsi köyhä vuoteelta: "mitäs, veikkonen, siellä pimeässä turhaa etsit, kussa en minä päivälläkään mitään löydä!"

14.

Torppari, joka lähetettiin kantamaan ruohoilla peitetyssä korissa krapuja isäntänsä ystävälle toisessa kylässä, tahtoi tien vieressä korinsa sivulla vähän levähtää; mutta nukkui uneen, ja sillä aikaa menivät kravut korista tiehensä. Surkeilla silmillä katseli hän nyt tyhjää koria, ja lähti kori kädessä kuitenkin kirjettä viemään. Kirjeen saaja luki sen, ja sanoi siinä krapujakin olevan. "Kiitos Jumalan, että ne ovat siellä", huusi torppari; "minä luulin niiden tiellä hävinneen."

15.

Suuri ja lihava herra vaelsi jotenkin myöhään kaupunkia kohdin ja kysyi talonpojalta, joka, palaten samasta kaupungista, tiellä hänen vastaansa tuli: "luuletkos minun vielä kaupungin portista läpitse pääseväni?" "Aivan hyvin, herra", vastasi talonpoika; "pääsin minä siitä aamulla heinäkuormankin kanssa."

16.

Kauan aikaa kotoa pois oltuansa palasi herra vieraasta valtakunnasta jälleen kotomaalle, ja kohtasi tiellä talonpojan, kotoisin samoilta paikoilta. Tältä tiedusteli hän maansa asioita ja kysyi myös: "vieläkö siellä on niin monta narria kuin ennen?" "Ei enää teidän matkaan mentyänne", vastasi talonpoika.

17.

Tyhmä mies tapasi ankeriaan hernemaassansa järven rannalla, ja luuli sen käärmeeksi. Tämän sai hän suljetuksi tuohikonttiin ja vei paatilla upottaaksensa järveen. Ankerias, veteen päästyä, rupesi mutkaellen uimaan, jota katsellen mies sanoi "ähäh, nyt saat siellä kimarrellen kuolla."

18.

Mies valitti lääkärille poikansa kivuloisuutta, josta ei saunakaan ole auttanut, ja kysyi häneltä neuvoa sen parantamiseen. "Vahvista häntä ammeessa vilulla vedellä", sanoi lääkäri. "Eikö veteen mitäkään lisäksi panna?" kysyi mies. "Ei muuta kuin poika", vastasi lääkäri.

Juteini (Judén).

2. Kultalan kylä viheliäisyydessään.

Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät rievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli keittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja ja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona melkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan, taikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa, tahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta luonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin makso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."

Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin: "tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.

Keckman (Kultala).

3. Arvoituksia.

1. Hakkaa yöt, hakkaa päivät, ei koskaan lastua saa?

2. Huutaa yöt, huutaa päivät, ei koskaan ääni sorru?

3. Iso kukko tervaharja, pyhän pellon pyörtänöllä?

4. Kahdesti syntyy, kerran kuolee?

5. Kataja mäellä kasvaa, ylös tyvin, alas latvoin?

6. Lihainen läävä, luiset lehmät?

7. Matalampi sikaa, korkeampi hevoista?

8. Nauraa, mutta ei haasta?

9. Perhe syöpi, pöytä laulaa?

10. Yksi tynnyri, kahdenlaista olutta täynnä?

Arvoitusten sanat. 1. Seinäkello. 2. Koski. 3. Kirkko, tahi Kellostapuli. 4. Lintu. 5. Hevosen häntä, t. Parta. 6. Suu ja hampaat. 7. Satula. 8. Seinänrako. 9. Porsaat imevät, emä röhkää. 10. Muna.

4. Vuodenajat Lapissa.

Kuin Lapinmaa on niin kaukana pohjan puolella, on sen korkeimmilla tuntureilla alinomainen talvi. Kevät, suven alku, alkaa tavallisesti vanhasta Urbanuksen päivästä eli 6:sta päivästä Kesäkuuta ja ylettyy vanhaan Juhannukseen asti eli 6:een päivään Heinäkuuta, Tämä aika vastaa Suomessa Toukokuuta. Sinä kuukautena sulavat jäät järvistä, lumi alhaisista maista, ruohot rupeavat kasvamaan ja lehdet puissa viheriöitsemään. Ehkä aurinko tähän aikaan paistaa yöt ja päivät laskeumatta, on ilma kuitenkin öillä niin talvenmoinen, että vetää veden melkein aina jäänhileesen aamupuolella yötä. Erilainen on kuitenkin tämä aika eri vuosina. Vuosina 1810, 1820 ja 1850 alkoi suven tulo varhain Toukokuussa; mutta kevät eli 6:sta päivästä Kesäkuuta 6:een päivään Heinäkuuta oli kylmä ja yhtä luminen kuin talven aikakin. Vuonna 1856 oli kevät aivan kylmä ja talvikin kesti Urbanukseen asti vanhan luvun jälkeen. Juhannuksen etuviikolla ajettiin vielä pulkalla, mutta oli kuitenkin jo niin lämmin, että syvemmätkin järvet, jotka kauemmin jäässä pysyvät, sulivat. Tenonjoki aukenee aina Toukokuun 10:n päivän ja Kesäkuun 1:sen päivän välillä. Tänä vuonna alkoivat jäät Tenossa liikkua 31:nä päivänä Toukokuuta suurella tulvalla, ja sitä kesti 4 tahi 5 päivää, ennenkuin joki kerkesi jäistä puhdistua. Heinäkuu ja Elokuu ainoastaan ovat suviaikaa. Tällä ajalla kasvavat ja tuleentuvat maan kasvut. Kylminä suvina tapahtuu, että harvat kasvut kerkeävät kypsyä. Jos suvi on lämmin, niin on se aivan ihana ja suloinen. Erinomattain on suven aika niin kauan ihanaa kuin aurinko laskeumatta paistaa. Vanhasta Perttulista alkaa syksy, joka tavallisesti ulottuu kuukauden ajan. Sillä ajalla on luonto jo kadottanut kauneutensa; kaikki kasvut ovat lakastuneet, ja odotetaan ainoastaan talven tuloa. Niinkuin syksyt ovat sateisia Suomessa, niin ovat ne myös Lapissa; mutta ilmat ovat tuntureilla jo niin kylmiä, että siellä aina pyryää lunta, kuin alhaisissa maissa vettä sataa. Useana vuonna tulee talvi jo Mikkelistä; mutta toisina sen tulo viipyy aina Marraskuuhun asti. Niinä vuosina, kuin näin tapahtuu, tulevat järvien ja jokien jäät heikkoja ja niin muodoin vaarallisia kulkea. Ikäväksi tulee myös silloin poroin hoito. Päivät lyhenevät ja pimeydessä on paimenen työläs ja vaivaloinen juoksennella porolauman perässä, joka tuulisina aikoina on erinomattain virkku karkaamaan yhdestä paikasta toiseen. Se useasti sulava ja jällensä jäätyvä lumi tulee monasti paksuksi jääkuoreksi jäkälämaalle, niin että ruuankin puute pakoittaa poron kulkemaan. Ehkä Toukokuu, poroin poikimisen aika, on vaivaloinen poroin hoitajille, niin on pitkällinen talventulo vielä vaikeampi. Talven aika, jonka saa lukea Mikkelistä Kesäkuun alkuun asti, on aivan epätasainen. Alinomainen tuisku ja ankara pakkainen ovat talven omaisuuksia. Aivan harvoin on suojainen ilma. Kuin tunturit menevät pohjaisesta etelää kohden, niin harvoin alhaisissa maissa muita kuin pohja- ja etelätuulia tunnetaan, ehkä tuntureilla myös muitakin tuulia kärsitään. Pohjatuuli on talven aikana aina lämpöisempi kuin etelätuuli; suven aikana on se perin-vastoin. Ilma on aivan puhdasta; sentähden ottaa pakkainen, yhdessä sen alinomaa liikkuvan tuulenviiman kanssa, tuntuvaisemmasti ihoon kuin muissa maamme osissa. Kovaa pakkaista ei erällä kestä enempää kuin kolme päivää. Jos se kestää enemmän aikaa, on suoja odotettava. Alku Tammikuuta ja koko Helmikuu ovat kylmimpiä aikoja vuodessa. Pyry ei hankittele tullessansa, vaan syntyy yht'äkkiä ja taukoaa myös yht'äkkiä. Ei missään talvisena aikana ole ilma niin muutteleva kuin Lapissa; sillä yhtenä päivänä on monenmoinen ilma, jonka pohjaisesta tuleva lämmin ja etelästä tuleva kylmä kaiketi vaikuttaa.

(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1856.)

5. Sananlaskuja.

Aika vanhin, avaruus suurin.

Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.

Ei huuto hädästä päästä, parku päivistä pahoista.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi.

Illan virkku, aamun torkku: se tapa talon hävittää.

Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa.

Malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää.

Nuorra vitsa väännettävä.

Orahasta touon tunnen, miehen nuoren nousennasta.

6. Ruohoista ja kukkasista.

Taitaako joku ajattelevainen ihminen ilman ihmettä, iloa ja nöyrää Jumalan kiitosta katsoa ruohoin ja kukkaisten paljoutta, hyödytystä ja kauneutta! Kaiken maan kansi kasvattaa niitä runsaasti ja niin moninaisia, että he laatuansa eli erinäisten sukuinsakin puolesta ovat monia tuhansia. Kaikkivaltias Herra on määrännyt heille erinäiset asuntosijat, joissa he menestyvät, toiset lämpimihin maihin, toiset kylmempihin, toiset vuorille, toiset laaksoihin, toiset soihin, toiset veden pohjassa kasvamaan, tahi avaran syvän meren päällä suuressa paljoudessa ajelemaan. Kaikki maa on täynnänsä Herran hyvyyttä. Ruohoin paljoudesta luontokappaleet tietävät valita ne, jotka heille ovat otollisimmat elatukseksi; mikä yhdelle on vahingollinen ja jonka hän jättää, sen toinen laatu korjaa ja se on hänelle hyväksi. Ei ole mitään turhaa ja kelvotointa; yksin sienet ja kuivat jäkälät ja puun naavat ovat väkevä ruoka muutamille eläimille. Sammal pidetään halpana, mutta sen juuressa kuitenkin kaikkinainen siemen kuivalla maalla pääsee juurtumaan; muutoin sen itu kuivettuisi.

Ruohot ovat elatukseksi ei ainoastaan kaikkinaisille eläimille maan päällä, vaan myös ihmisille. Ne antavat ruuan terveille, ja lääkityksen sairaille.

Mitä on nisu, mitä ruis, ohra, kaura, herneet muuta kuin ruohot, joiden siemenet ovat ihmisille paras ruoka? Mitä ovat moninaiset marjat ja monta muuta ruohon laatua muuta kuin ruoka ja virvoitus? Jos me kysymme lääkäreiltä, mistä he ottavat ne moninaiset voiteet, niin saamme tiedon, että parahimmat ja soveliaimmat ovat otetut ruohoista ja yrteistä: joska me ne oikein tuntisimme!

Muutamat ruohot ovat tarpeelliset vaatteiksi, niinkuin hamppu, pumpuli, pellava, jotka, koska ne ovat kuluneet, kelpaavat paperiksi, jonka hyödytys on sangen suuri, sillä sen kautta on myös Jumalan sana helpommasti uloslevitetty kaikkeen maailmaan: suuret ovat Herran työt ja sangen hyödylliset.

Niin antaa Jumala maan runsaasti kasvattaa ruohoja kesän pitkään, ja yksi laatu joutuu pikemmin, toinen myöhemmin, että uutista olisi elatukseksi ulottuvaisesti.

Kuta enämmin me tulemme tuntemaan ruohoin ja kukkaisten paljouden, ihmeellisen rakennuksen, hyödytyksen, kauneuden ja kuinka Jumala heidän siemenensä valmistaa, sitä enämmin ihme meidät voittaa, että pienimmätkin ruohot todistavat Jumalan viisautta, voimaa ja hyvyyttä. Salomonin kunnia ja koreus ei ollut näihin verrattava, sametti ja hienoin silkki on karkea teko sitä vastaan kuin Jumala on kukkaset kutonut ja kaunistanut. Niin myös heidän hajunsa on juuri suloinen, että se virvoittaa heikot ja pyörtyväiset, tekee myös koko ilman terveelliseksi ja suloiseksi. Mutta kenen tähden on Jumala heidät niin ihmeellisesti kaunistanut niin moninaisella kaunistuksella? Eipä eläimet kuitenkaan älyä heidän kauneuttansa, eipä he tiedä niistä muuta, kuin että he niitä syövät ja tallaavat. Eikö ne ole siis ihmisten tähden kaunistetut, eikö ne ole niin suloisiksi ja hyvänhajullisiksi luodut, että me ihmiset siitäkin herätetyksi tulisimme tuntemaan meidän luojamme hyvyyttä, joka meitä kaikella tavalla ilahuttaa? Koska me siis näitä näemme, niin on se ikäänkuin kukkaset vetäisivät meidän ajatuksemme puoleensa ja leppeästi sanoisivat meille: "katsokaat meidän päällemme, älkäät meitä ylenkatsoko; teidän Luojanne on meidät näin kaunistanut ilahuttamaan teidän silmiänne, antanut meille hyvän hajun teitä virvoittamaan, tehnyt meidät terveellisiksi, teiltä kipua poisottamaan; ja mikä ei meistä kelpaa teille ruuaksi, ne kelpaavat muille eläville, ja muut ovat teille palvelukseksi". Älkäämme siis olko tunnottomat, vaan iloitkaamme Jumalassa, joka meitä suuresti rakastaa ja ilahuttaa. Ajatelkaamme myös, kuinka Jumala on kaiken tämän maan kannen valmistanut yhdeksi suureksi pöydäksi, jolla hän joka päivä ravitsee lukemattomat sekä ihmiset että eläimet, suuret ja pienet. Kiittäkäämme häntä nöyrästi ja ottakaamme se opetus, jolla Herra Jesus meitä uskoon oikasee sanoen: "Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo, ja huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljon enämmin teidän sitä tee, te vähäuskoiset." Matth. 6.

Frosterus (Hyödyllinen huvitus luomisen töistä).

7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.

Kultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain kryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita niin kauas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan komeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet aina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla, sillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä; voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa, oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen. Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta, akkunat ja peilit aivan kirkkaat — lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu kestikievaritalo, jonka — kukapas olisi uskonut? — yksi niistä kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä, mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan, miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat kullantekijäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.

Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat, heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat, tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle, sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli, ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää, häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu, kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?" — Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti korkialla ja selkeällä äänellä: Me tahdomme.

Keckman (Kultala).

8. Arvoituksia.

1. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree, vaan ei niele?

2. Halli mäellä haukkuu, luut suusta tippuu?

3. Kahdella jalalla astuu, kahdeksalla kantaa?

4. Laattian levyinen, lehden kevyinen?

5. Metso puussa, suolet maassa?

6. Ori hirnui Helsingissä, täällä valjahat välähti?

7. Rautainen lintu, liinainen häntä?

Arvoitusten sanat. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi jalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat riippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.

9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.

Kuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen kristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin oli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157, Suomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen niemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä ynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispa Henrikki, jonka arvellaan häntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli, ja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot tästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas Eerikin vanha elämäkertomus sanoo: "hänen Suomeen samonneen, joka sillä ajalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen kansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät kumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja heidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin miesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet." Suomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa voitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain lounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin Suomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin kaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset uudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä todenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan alle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä jo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla; mutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin istutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että hän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin syytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: "minä olen iloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä murehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi, jotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen uskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan." Sama Kuningas Eerikin elämäkertomus sanoo vielä lisäksi: "Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle jääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin kristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä vahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat", — johonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi kuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oli Turun linna. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän, jota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti kirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, että Nousiaisten kirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen kristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen nousemaan Suomen kansalle.

Vielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa, jättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan sotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun linnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia uuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahi teeskelty, hänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassa Kupittaan lähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin. Näyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin tässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja niinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän sentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä antanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt tulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista kolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon mies Lalli kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli tämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla sivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli otti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut kuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä käytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti rakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä uupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli Nousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme nähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin Wenäjälle viedään. — Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt kotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin että päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt kädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään paimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:

"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän hytyrän,
Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat", ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas Saaristen tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua, erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki pispan ja martyyrin kunniaksi". Ylistaron kylässä, Kokemäen pitäjätä, näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.

Kajaani.

10. Peurasta (Porosta).

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin se on kesu, poroksi eli aljuporoksi, mutta villinä peuraksi eli petraksi; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on vaadin taikka vaaja. Uros- (eli koiras-) poron nimi on hirvas sekä myös härkä. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: vasa eli vasikka on yhdenvuotinen poro, vuonilo kahdenvuotinen vaadin, urakka kahdenvuotinen uros, vuossa kolmenvuotinen uros; kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan vaatimeksi; kuntus-härkä ja kuntus-vaadin ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin ahkion eteen; kosotus, maakkana, nimiloppu eli aika härkä on viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole poikinut, on stainakka, ja mahovaatimen ruuno.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on 2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla, jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat. Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla, kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan silmän-kaihtimiksi, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan, jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa. Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja talvella metsämaissa; niitä kutsutaan tunturiporoiksi ja ne ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat metsämaissa, kutsutaan metsäporoiksi, ja ne ovat pienemmät peuroja, mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja, lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä, joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska naavikko (eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole luppoja (eli jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen palkimen.^[1] Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä kotansa (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas yhteen.

Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. — Joulun aikana ovat porot lihavimmat teurastettaa.

Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia, mutta talvella ne pannaan vetämään ahkiota eli pulkkaa (joka on Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen, ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten taas juoksemaan.

Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä. Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. — Koska semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä. Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.

Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat taitavat elää vielä vanhemmiksi.

Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun aviiseissa on kirjoitettu Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä.

" Kiannon kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan. Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla, kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä. Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu, mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea peurojansa.

"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan poronpelloksi, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan ne ilman suuretta työttä kiinni.

"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä. Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.

"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.

"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen. Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."

Keckman (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).

11. Sananlaskuja.

Anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin!

Apu lapsesta: kalan perkkaa, kaksi syöpi!

Ei vara venettä kaada, tuki suovaa tuhoa.

Hullun eväs ensin syödään.

Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.

Lyhyet valheen jäljet.

Nosta koira kaivosta: puistaa vettä päällesi!

Parempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.

Siihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.

Tulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.

12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio, kummun ukko, metsän eli korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen Hippa. Kuippana oli taas toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa Mielikki (välistä myös Mimerkki ja Simanter ) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli Nyyrikki, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli Hillervo eli Tellervo, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli Tuulikki, mielineiti; kolmas pieni Tuometar. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia Metsän tytöiksi tai Sinipiioiksi; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltiana. Siellä oli Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Lemmes, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri haltiansa. Käreitär esim. oli kettujen emona. Hongatar oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä metsän piikaa pikkaraista, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti Tapio - eli Tuomivaaran eli Lumimäen etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, Metsolan eli Tapiolan talo, muilla nimillä myös Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset, päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltiaksi Kekrin eli Köyrin. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

Krohn.

13. Hämähäkki.

Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle. Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä, vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla; jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."

Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla; jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään, vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse, ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.

"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa, niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.

"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat, tainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin, paitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole ruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen nähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä Lokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla klasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se kyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla, mutta keväällä eli se kuin ennenkin.

"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin sen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi sään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo ainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä luonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus, jota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan luoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.

"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin toimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs suuri sotaherra, nimeltänsä Qvatremère Disjonval, joka sen tuli ensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut, ja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa huvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä hän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja edeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793 Helmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven loppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja lämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3 hämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan ollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään, kunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja talvi kovimmallaan.

"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat ennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä, jolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko Hollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi vankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän ennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain jäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen harvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin olisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo rupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin siitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan Ranskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti kutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi odottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä. Ranskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja jo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä taisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa jälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi, luultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät sitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen uuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi tulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella päivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että Ranskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja vapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi päivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että ranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata tuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei ollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi Disjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen sanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko Hollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin. Tästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä seikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi joutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan ilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti Ranskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja Hollanti jäänyt valloittamatta.

"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään, niin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja toimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä tavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi itse olen tottunut."

Lönnrot (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1853).

14. Arvoituksia.

1. Hepo juoksi, ohjat seisoi, kaikki valjahat vapisi?

2. Isä ilman syntymättä, pojat kyydillä ajavat?

3. Kaksi kultaista käkeä, yli orren tappelevat?

4. Lehtoon ei mahdu suureenkaan, peltoon mahtuu pieneenkin?

5. Mies metsään menee, sata seivästä seljässä?

6. Niemi, niemi, saari, saari, saaressa sata pesää, muna kussakin pesässä?

7. Paita alla, iho päällä, paidan päästä päivä paistaa?

Arvoitusten sanat. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja korret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa, t. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.

15. Piispa Maunu Tavast.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä saari, nimeltä Kuusisto. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka muinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiosta Kuusiston linnasta, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten tai julmain Juuttein hävitellessä maata. — Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse kivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.

Silloin oli Turun hiipan kantajana Maunu Olavinpoika Tavast, kaikista Suomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen historioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti nimeltään, vaan myös teoiltaan. — Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan lopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi päättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia, rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka rupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle pappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän kuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään. Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi hän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän jonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon hän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän arkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen, vaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa Bero Balk, ja hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu Tavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta saamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten Tanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella kunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.

Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden kirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä, vallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten etuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan hospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. — Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan pyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. — Papistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä tehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä niitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten, taikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä Hirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille matkaajoille.

Kuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä jumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa luvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti leipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, joksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia tarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä vastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli, näet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten Isämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien lomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. — Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli, itse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä enemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena työnä.

Tässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty, niin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän vaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä kerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus sitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen maasta.

Krohn.

16. Pääsiäinen Wenäjällä.

"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!" kajahti ääni sunnuntaiaamuna 28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla portinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies. "Totisesti on Kristus ylösnousnut!" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä suun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa julistamaan.

Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja itsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet. Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla, epäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.

Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja etenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun ulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen nautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän hirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen hautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja kaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt kotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee vaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana useampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja vapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman vapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten viinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim. Kasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa pääsiäis-viikolla on.

Ahlqvist.

17. Maan, meren kulkija laiva.
(
Satu
.)

Oli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. — No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.

No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: "auta, hyvä mies, minut tästä!" — No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; "en minä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on paljo, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: "minnepä menet, mies?" — "Laivaa menen laatimahan," vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." — "Vai niin," sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä: no otapa minut päiväläiseksi." — Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin;" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte päiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi! Tuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin tulit?" — "Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän se maalla kulje," virkkoi työstään tulija; "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!"

Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa apulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan. — Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa, ajatellen mielessänsä: "annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "annapa mie lähden koettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee; astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoelee apua, sanoen: "auta minut, hyvä mies, tästä!" — "Ka, auttaa pitää," sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä päästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanovi: "otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" — "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: "minnepä menet sie?" — "Menen laivaa laatimaan," sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." — "No, ota minut päiväläiseksi!" virkkaa siihen ukko. — "Tule vaan, vanha mies," vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.

Kotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa tulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanovi "keitähän sie rokka valmiiksi tässä, mie lähden metsästä kokkapuita katsomahan," ja menikin metsähän samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. — "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. — "Ka, johan," vastasi ukko; "tässä sen näet." — "No, sepähän työ sinulta välehen joutui," sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." — Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: "emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan Tuhkimolle: "mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosihin."

No, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimahan. — Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin tulee vastahan mies, kysyvi: "minnepä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo. — "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. — "Kukas sie olet?" kysyi Tuhkimo. — "Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija," virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." — "Tule vaan, kuin mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja saatiin laivassa purjehtimaan edelleen. — Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," sanoi Tuhkimo; "kukapas sie olet?" — "Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja," vastasi tämä, "ota, mies matkaasi." — "Tule, kuin tulet," sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa," otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: "minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa; "kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?" — "Mie olen Kylmänlöyhyttäjä," virkkoi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." — "Ka, kuin mielesi laatii, niin tule," sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. — Eipäs kovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki keralla hänkin. — Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin toisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimahan edelleen aina.

No, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen, kunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä työvaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: "täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina; joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" — "Eihän kiirettä ole semmoista," vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme sataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "vasta annan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet." — Mitenkäs; täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan eihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.

Huomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei naimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen; vaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne, tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Ompas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. — Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi: "äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä linnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." — "No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?" sanoi Tuhkimo; muisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.

Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat jo syöneensä. — "Äsken sen saat," sanoi kuningas, "kuin sie viinat, oluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy." — "No, juonmahan," virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." — Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia imeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi aikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä, ja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: "jo nyt annan tyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämähän sitte." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?

Miehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät huurtehesen kävivät. — Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä toisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli löylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa toverineen kuninkaan eteen ja sanoi: "nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimahan!" — Kuningas ei usko puhetta; vaan niin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut." — Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle, ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa oli. — Sen pituinen se.

18. Sananlaskuja.

Aikaisin kirkkoon, myöhän keräjään.

Ei koira koiran hännälle polje.

Ei siihen puuhun väärää ole, jossa orava on.

Hullu omaansa laittaa, toinen hullu kiittää.

Illasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä, partasuuna poikaasi.

Kaikki köyhän halmeessa itää.

Lupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Olkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.

19. Piplia ja Keisari.

En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden, jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista, niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään. Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?" kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan kuullen: " Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun Jumalani, johonka minä uskallan." — "Ah, jospa Teidän Majesteettinne tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.

Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin 91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi. "Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi, lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni kuulemiseksi."

Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan, sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten Wenäjänmaan vihollisen vallasta.

Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.

Polén.

20. Majavasta.

Niitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen maailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja vähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa maissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän pitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu. Etuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat. Sillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja karvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on koukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi eroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on uimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on leveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten hännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja. Suomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa mustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa maissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta meidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.

Majava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja metsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa huoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja asuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta autiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa ja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat Kesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä asuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on lehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee sisälle metsään.

Ett'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin sulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa huoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita poikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten; niiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on niin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä kyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti kokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.

Saatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta kaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he ottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita, niinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat ihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun haavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä tehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä vastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos lastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa puuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta. Saatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se olisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi palasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on paksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun rakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää sen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen edessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla lailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan liikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee rakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen yhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen ympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä tahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee tien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota, majavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.

Majavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä, harvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä monta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu yhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin paria, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen huone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15 kyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on ensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on huiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä, mullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu, että siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan olevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten, joissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät kerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee tahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän ruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen huonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on niin syvällä, että se talvella on jään alla.

Tämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko majavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja veistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset latovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa, kiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että niillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat; mutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava kesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen mainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa erämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona, olletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi vähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä kokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi, aukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. — Nämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.

Majava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu enimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa, takajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin hidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti, että häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa, olkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä, mutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa takajaloilla ja häntä on melana.

Levätessänsä makaa majava taikka seljällään tahi mahallaan.

Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.

Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä, mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä ruuan suuhunsa.

Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin, sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa. Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan näe, missä hän kulkee ja asuu.

Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. — Majavan pojat eivät tule kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne, jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. — Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan majavan haustaksi ja jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. — Majavan nahasta, jota pidetään hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja, ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat. Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat, tehdään hattuja, joita kutsutaan kastorihatuiksi, sillä majavan latinainen nimi on castor.

Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli vedenpaisumukset matkaan.

Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla, että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen, että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla, joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös ketunsangoilla.

(Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)

21. Wiipurin piiritys v. 1495.

Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestelemään.

Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.

Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. — Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.

Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa. Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet, rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7 virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota Wiipurin linnan sivuitse.

Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.

Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.

Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan

Pani pyssyt paukkumahan,
Umpiputket ulvomahan,
Avokurkut ammomahan.
Jalot joutset joikumahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.

Ampui kerran, ampui toisen,
Ampui kerran noin alatse,
Ampui toisen, niin ylitse.
Ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli.

Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.

Krohn.

22. Wiipurin pamaus.

Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. — Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.

Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet, ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.

Näin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet torjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä ilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla olivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen Wenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa Wenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin, siinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun jouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te Deum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti toimittivat Turkuun.

Wiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika ajoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa tehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.

Näin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi. Vaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki hävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita tapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät metsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni, lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.

Kansan muistissa on "Wiipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka; kummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun, polvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka kuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä, muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki mieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille nousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet ilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta. Wiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä pystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä kaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon eivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi mitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää hopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan rakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla laukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka kauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.

Krohn.

23. Arvoituksia.

1. Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei vadilla kanneta, eikä pöydälle panna?

2. Kaksi maan haltiata, hiihtää hivuttelevat aina yksiä latuja?

3. Kaksitoista varista katolla, yksi ammuttiin, montako jäi?

4. Kilkkaa, kalkkaa luisten lukkojen takana?

5. Kirppuna metsään viedään, möykkynä kotia tuodaan?

6. Mies mullassa, tukka tuulessa?

7. Mies tuvassa, tukka tuulessa?

Arvoitusten sanat. Äitinmaito. 2. Aurinko ja kuu. 3. Yksi jäi, se ammuttu, muut lensivät pois. 4. Kieli. 5. Nauriin siemen ja nauris. 6. Nauris kasvaessaan. 7. Valkea ja savu.

24. Kasanin Tatarilaiset.

Kasan ei ole aivan Wolgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen idänpuoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Wolgan oikea ranta on korkea hietaäyräikkö, vasen (pohjaisen ja idänpuoleinen) ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suomaata, jonka joki tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä, ja keväällä kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina tulvavuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. — Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin mongolilais-tatarilainen maailmanvalta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän ruhtinoistansa tähän Wolgajoen rannalle ja perusti valtakunnan, joka seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten perästä onnistui tällöin Wenäläisille suuriruhtinas Ivan Wasiljevitsin johdolla Kasanin valtaaminen. Hirmuisen verenvuodatuksen pidettyänsä hävitti tämä ruhtinas sen entisen linnan, kukisti kaikki mahometiläisten kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla esikaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän kaupungin entisen tatarilaisen linnan sijalle europalaisen sotataidon mukaan varustetun linnan useammilla torneilla, jotka samoin kuin muuritkin vielä seisovat ja ulkonäöltänsä ovat samanlaiset kuin esim. Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Wenäjältä rahvasta kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi osaksi koko väkiluvusta.

Nämät Tatarilaiset ovat Krimin Tatarilaisten kuin myös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta heimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa. Muista kaupungin asujamista keksii oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta varrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suoranenäisestä sekä kauniista muodostansa. Hänen ihonkarvansa ei ole mustempi kuin muidenkaan Europalaisten, ja monesti näet aivan valkeaverisiäkin Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulkokäytöksensä on tasaista ja hiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Wenäläinen kutsuukin häntä haukkumanimellä havinaksi (herraksi). Luonteensa puolesta on hän puhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä hän valehtelee tahi harjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä näkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja jos sitten venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "minä en ole Wenäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää kohtuutointa hintaa ottamasta". Häpeällä seisot Kristin uskosi kanssa miehen edessä, etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.

Maalla ovat maanviljelys ja karjanhoito Tatarilaisten elatuskeinot, ja kiivaimmatkin Wenäläiset myödyttävät, että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa taitavammat ja ahkerammat maanviljelijät kuin Wenäläinen. Kaupungissa on Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppamies, käsityöläinen tahi rahtimies. Ensimmäisen luokan kauppamieheksi jaksaa harva tästä kansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkamakauppaa, ja missä heitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasanissakin, kuluu harva päivä, ett'ei luonasi käy näitä itämaalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuata, halaattia (makuunuttuja), hyvänhajullisia voiteita ja muuta semmoista kaupalla. Käsitöistä on saippuan ja nahkan valmistaminen heiltä varsinkin sujuvaa. Kasanin saippua on ympäri koko Wenäjän kiitettyä, ja täältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat Tatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsitöihin on tämä kansa hyvin taipuvaa, niin että harva työhuone löytynee Kasanissa, olipa sen isäntä Wenäläinen, Saksalainen tahi muu, jossa ei joku osa työmiehistä olisi Tatarilaisia. Täkäläisen yliopiston kirjapainossa, jossa on noin pariin kymmeneen työmieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä on Saksalainen).

Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin uskoa. Kasanissa ja sen esikaupungeissa on heillä kymmenkunta metschedejä (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin, mullaa (pappia) ja yksi eli pari aschantia (lukkaria). Harvemmassa löytyy ahunia, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat kontrahtirovastia, ja piispaa ( mufti ) ei ole koko Wenäjän valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä, joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkonpalvelijoilla ei ole määräpalkkaa; he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet vapaehtoisesti tuovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras uskonharjoituksissa. Viisi kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim. auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla tahi muuten ei voi tätä käskyä jolla-kulla ajalla täyttää, hänen täytyy jäljestäpäin sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metschedissä. Tämä on nelisnurkkainen, soikea, kaksinkertainen rakennus puusta tahi kivestä, jonka alakertaa käytetään monenlaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi, kauppapuodeiksi j.n.e. Yläkerta on kirkkona. Sen harjalta nousee korkealle pyöreä kaitainen torni ( minaret ), jonka nastalla mahometiläisten omituinen merkki puolikuu kullittuna paistaa. Heillä ei ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri kulkevasta rautahäkistä joka haaralle huutaa surullisenkaltaisella nuotilla: Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah! Aamurukoukseen huutaessaan lisää hän tähän: rukous on parempi kuin uni! — Tämän huudon perästä tulee rahvas metschediin. Sen porstuassa eli etuhuoneessa on pitkin seiniä hyllyjä, joille sisäänmenijät jättävät päällyskenkänsä. Itsessä kirkossa ei ole penkkiä; lattia on peitetty joko kirjaompeleilla koristetulla villaisella tahi vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla. Paitse tätä ei siinä metschedissä, jonka minä Kasanissa näin, ollut muuta erinomaista kuin opetusistuimen kaltainen saarnastuoli, kaksi tavallista kynttiläkruunua, muutamia lamppuja seinillä ja Mekkaan päin oleva ikkuna, monivärisistä ruuduista tehty. Matolle istukset seurakunnan jäsenet riveihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä turbaani on päässä, se irtauttaa sen peräliepeen hartioillensa riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä. Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden päävaatteuksesta eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen. Rukoillessa pitää mahomettiläinen kätensä lanteillaan, pyhkäsee vähän väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta karkoittaakseen. Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin paikoin taas panee peukalojensa päät korvanlehdille, toiset sormet hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämät äkkinäistä oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan, nousee mulla saarnastuolille ja lukee siinä luvun alkoranista. Tämän lukemisen toimittaa hän messunlaatuisella nuotilla, joka ei kuulu pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pääasiaksi papinkoulussa. Sen tehtyä laskeksen hän alas, menee ja istuksen seurakunnan etunenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus, yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.

Mahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan katoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan "lahkokunnan Kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa asiasta puhuin, päättää, sanoen: "me uskomme saman näkymättömän kaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon vielä tulevassakin elämässä." Tästä tulevaisuudesta oli hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä, mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden kanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei ole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.

Kunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin vapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä, ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä. Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa papinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä, josta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät ole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten kuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen koululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen rakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen omakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin myös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että Kasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi tuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin tältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä (v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on eräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria luonnonlahjoja.

Ahlqvist

25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.

Miesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko, viljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen, sonnan luominen ja hajoitteleminen; "väkipuolukset" (lapsuuttansa taikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat marjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on. Miesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä kotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla, kylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja linnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen, leipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen, kutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät naiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on vähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.

Talvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä "pihtiin", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä yhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti savua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet "lavanalla" kahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan: perimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä kehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen sängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta päällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa jokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin kirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita kaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän alla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja j.m.s.; "parvella" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja "halko-orsilla" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä vartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin vaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli "kangastuolit") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan jotensakin pitää lämpymänsä. — Nyt sopii yksin tein kurkistaa porstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä on monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa haltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä osaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen kuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin pirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun tilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s. (missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja kellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas laattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä parasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta näinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet eli "matot", ja kamarikaluista "piironki" ja "senkit". Rumia kuvia ripustellaan kauneillenkin seinille. — Päivän tullessa lakkaavat miehet puhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa pihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja pirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät taas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat "pirtille", taas käsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin, koska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan. Arkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle päin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat ovat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein rinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan eli "tuukin" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen kanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli "kahvelit" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: "isäntä vieraan väärti"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla, tapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska kerkiävät ja missä sopii. — Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan, hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein, niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.

Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön". Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana; silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä. Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä. Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle; sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle. — Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.

Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot "ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä "vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan. Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat. Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta, siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu; rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle, "riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella (sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi, vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla, ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla, joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi, omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin) ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään; silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta viskuri on juuri nimeksi. — Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva, jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen lämmitys on isännän velvollisuutena. — Myöhemmin syksyllä on pellavain ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen, kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka loppuviikossa.

Warelius.

26. Naantalin naisluostari.

Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin eräkkäiksi, jos he itseksensä korvessa elivät, vaan munkeiksi (miespuolet), ja nunniksi (naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä luostarit. Tämmöisiä luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle. Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi; he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko maalle, missä asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään Ailoisten eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla. Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta, jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa, oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla, Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa, Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaallakin. — Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!

Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.

Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin, hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.

Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä, kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen olleen autiona. Koko luostarin päänä oli abbedissa niminen; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin yliripittäjäksi (confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea liinarätti neulalla kiinni. — Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. — Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. — Siksi että nunnilla yhä olisi kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää tulemaan". — Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä Johannes Budde l. Reck, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut, joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin virtaeli oppilaita.

Krohn

27. Rahoista.

Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessä raha on vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.

Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin preiliksi, ja niillä lyötyjä rahoja myntiksi. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää, louduiksi kutsuttiin.

Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100 luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.

Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon todistukseksi. Vanhimmat markan kappaleet esimerkiksi painoivat naulan, ja olivat siitä nimensä saaneet, että markka (eli mark ) Ruotsin kielessä merkitsee naulan. Kuudessa markassa vaskirahaa oli siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata, ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa, ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa, jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa: mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista, teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi vähäistä maksoa vastaan.

v. Becker (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).

28. Eräästä muistopuheesta.

Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä. Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan, jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766) seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä (v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774) kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.

Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä. Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa. Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.

Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet, sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni! Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! — Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata, pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.