VÄÄPELI LEMMINKÄISEN PÄIVÄKIRJA
Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle vuosina 1877-1878
G. W. Edlund, Helsinki, kustantaja. Helsingin Sentraalikirjapaino, 1899.
ALKULAUSE.
"Jotakin ehkä tietäisin, Olinhan siinä minäkin."
Vänrikki Stool.
Kunnioitettavat lukijat.
Seuraava päiväkirja tarjoo lukijoillensa muutamia tietoja Suomen kaartin matkustuspaikoilta, viime itämaisen sodan aikana, ja sen toiminnoista siellä, niin myös kaikenlaisia hupaisia tapahtumia, päiväkäskyjä ja seikkailuja.
Kertomus on varmoista lähteistä, sen verran kuin sitä yksityisellä soturilla on tilaisuutta nähdä ja taitoa käsittää. Huomautan myös arvoisille lukijoille, että tässä parhaasta päästä puhutaan ainoastaan kolmannesta komppaniasta, syystä että kertoja koko sota-ajan oli mainitun komppanian rivissä, eikä siis voinut tarkoin seurata toisten komppanioin liikkeitä, koska sodassa hyvin usein yhdenkin pataljonan komppaniat toimivat eri paikoilla ja toisinaan eri tavallakin. Luonnollista on, että suuria erilaisuuksia siinä ei voi olla, jonkatähden tämä kertomus jotenkin kuvailee tapahtumia toisissakin komppanioissa. — Kertomus ei ole mitään vakinaista kirjakieltä, onhan vaan semmoista suoranaista soturin juttua, jonkatähden yhdyn tuohon tunnettuun ja virvoittavaan lauseparteen: "Vaikka voimia puuttuu, on tahto kuitenkin kiitettävä."
PÄIVÄKIRJA.
Jokainen muistan vielä ne hirmuiset rettelöt ja kapinat, joista syttyi 1877-1878 vuosien sota Balkanin niemimaalla, kun nuo pienet ruhtinaskunnat Herzegovina, Bosnia, Montenegro, Servia ja Bulgaria olivat nousneet kapinan, vapauttaaksensa itseänsä Turkkilaisten järjettömän sorron ja väkivallan alta. — Turkkilaiset olivat voittaneet servialaiset ja sekä tulella että miekalla hävittäneet koko seutuja Bulgariassa autioiksi. Silloin Venäjä pakotti Turkin rauhasovintoon Servian kanssa ja suostutti kaikki Euroopan vallat yhteiseen neuvotteluun, miten nuot alinomaiset sortamiset sekä niistä syntyvät kapinat ja verenvuodatukset Turkinmaalla saataisiin estetyiksi.
Valtain lähettiläät laittoivat yhteisen ehdotuksen Europan yhteisen peräänkatsannon alle asetettavista parannussäännöistä, jonka he esittivät Turkille, mutta tämä kielsi jyrkästi, luottaen Englannin silminnähtävään häilyväisyyteen. Koko asia siis nyt olisi rauvennut mitättömäksi ja kristittyin tila jäänyt Jumala tiesi kuinka kauaksi aikaa vielä parantamatta. Muut vallat tyytyivät sultaanin tyhjiin lupauksiin eivätkä tahtoneet ankarampiin pakoituskeinoihin ryhtyä.
Venäjän Keisari Aleksander II:nen teki toisin. — Samalla aikaa myös osa Venäjän armeijasta laitettiin sotakuntoon ja lähetettiin Bessarabian Turkin rajalle. Hänen Majesteettinsa matkusti armeijan luokse, piti joukkojen katselmuksen Kischinev'issä Huhtikuun 23:na päivänä 1877 ja ilmoitti heille sodan olevan tarjona. "Vastenmielisesti lähetän teidät sotaan, lausui hän; minun on vaikea vuodattaa teidän vertanne, joka on minulle kallis, siksi olen viivytellyt sotaa niin kauan kuin mahdollista, mutta kun nyt Venäjän kunnia on vaarassa, olen varma että me kaikki viimeiseen mieheen sitä puolustamme. Jumala olkoon kanssanne!"
Seuraavana päivänä menivät Venäjän armeijat kolmessa joukossa rajan yli.
Elokuun lopulla lähti Pietarista koko Venäjän kaarti, 35,000 miestä valittua väkeä.
Suomen kaartipataljoonakin sai tervetulleen käskyn lähteä sotaan Venäjän kaartin kanssa.
Elokuun 3:na päivänä julistettiin Suomen kaartille, Keisarin lähettämä sähkösanoma, jossa käskettiin pataljonan valmistautua sotakuntoon. Samana päivänä vietimme Keisarinnan korkeata nimipäivää, jonka johdosta meillä oli jumalanpalvelus pataljonan kirkossa. Tultua kirkosta kasarmin pihalle ja asetuttua riveihin tuli pataljonan komentaja vapaaherra Ramsay ja lausui: "toivokaamme onnea Keisarinna Marialle hänen korkean nimipäivänsä johdosta, hurraa!"
Innokkaat hurrahuudot kaikuivat riveistä; soittokunta soitti keisarihymnin.
"Toiseksi," vapaaherra Ramsay lausui, "on minun ilmoitettava teille että Keisari on armossa tahtonut määrätä Suomen kaartinpataljonan valmistautua sotakuntoon, mitä pikemmin sitä parempi." Kaikkialla, voimakkailla hurrahuudoilla tervehdimme tätä soturille tervetullutta, iloista käskyä. Kasarmin avonaiset akkunatkin ilmestyivät hurraavia sotureita täyteen ja myrskyn tapainen hurraaminen kesti kauvan aikaa, päälliköiden lähdettyäkin. Jokainen soturi tunsi pyhän velvollisuuden tunnon käydä miehuudella puolustamaan kristinuskoa ja muinaista esi-isäimme voittamaa sotakunniaa.
Elokuun 3:nen päivän jälestä ruvettiin kaartin pataljonassa tehokkaisin toimiin. Hevosia ostettiin ja kuormastoa varustettiin, sotamiesten pestaajia (värvääjiä) lähetettiin useammalle taholle Pohjanmaalle, Hameeseen, Savoon ja Karjalaan. Virtanaan tulvasi miehiä joka taholta.
Oltuani Hämeessä 4 päivää toin sieltä mukanani 20 vahvaa miestä. Samalla sanoin jäähyväiset vanhalle äidilleni ja tuttavilleni, jotka kyynelsilmin puristivat kättäni, ajatellen että ehkä viimeisen kerran näkisimme toisiamme. Sydämellisesti liikutettuna lupasin palata jälleen, jos Jumala niin sallisi, käytyäni ensin Konstantinopolissa.
Harjoitus alkoi: opetettiin käännöksiä, marssia, kivärin opastusta ja ampumista, kaikki rauhanaikaiset "seremonit" jäivät teettämättä.
Koko Elokuun kesti ahkeraan nuorten sotamiesten opetusta ja kuormaston varustamista.
Syyskuun 3:na päivänä valmistivat Helsingin kaupungin asukkaat meille jäähyväis-päivällisen. Kaartin uuteen maneesiin oli asetettu pitkiä pöytärivejä ruokineen ja herkkuineen, viinaa, punssia ja oluttynnyriä oli ladottu jalaksille ja peitetty viheriäisillä seppeleillä, niistä joka mies sai laskea mielinmäärin ja katsoa lasin pohjaan soturille siihen aikaan käytettyyn tapaan. Pidettiin siellä kauniita puheitakin, keisarille, isänmaalle ja soturien oikeasta tarkoituksesta. Soittokunta soitti koko atria-ajan ja hurrahuudot kaikuivat ehtimiseen, kunnes vihdoin juhla lopetettiin ja menimme jokainen tavallansa kasarmiin levolle.
On syyskuun 6:s päivä.
Suomen kaartipataljonan kasarmissa on tavallista vilkkaampi liike, jo varhain aamulla käy jommoinenkin huuto ja hälinä. Ratsuja satuloitaan ja kuormahevosia valjastetaan täydennettyjen kuormien eteen, kaikki todistaa matkaanlähtöä. Miehistö on vielä asuinhuoneissaan täydennellen laukkujaan (rensselejään) sekä hääräten yhtä ja toista. Laukkuihin pannaan ensin kaikki "ruunun tavara", sitten katsellaan, eiköhän tuonne vielä mahtuisi jotain muuta, niinkuin esimerkiksi "Tasku-Matti" (ja "sakuskaa", syötävää), joka on kaikille matkustaville suotuisa matkatoveri ja erittäin soturille sotaan lähtiessä, kauaksi rakkaasta isänmaastaan.
Sen jälestä tarkastetaan kivärit, vedetään hanat ylös jonkun kerran ja laukaistaan tyhjiltään, jutellen keskenään: "kuinkahan monta Turkkilaista minä tuolla tapan, koskahan ensi kerran punapäitä nähdään, ja kyllä nyt Turkkilaiset selkäänsä saavat, koska sinne suomalaisiakin viedään" j.n.e.
Kello 6 aamulla huudettiin pukeumaan ja tulemaan valmiina etukäytävään, jossa Vääpeli jakoi miehet plutoniin, osastoihin ja ruotuihin sekä sen jälestä vei valmiina kasarmin pihalle. Upserit tulevat, tervehtivät miehiään ja toivottavat onnea matkalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet kasarmin pihalle, mentiin kasarmitorille ja asetuttiin komppanioin neliö-kolonnaan. Samalla aikaa oli sinne myös kokoutunut väkeä oikein tungokseen, siinä oli soturien vaimoja, morsiamia, tuttavia ja muita uteliaita. — Naispuolisille tuttaville tämä hetki näytti olleen jotenkin katkera, kun ajattelivat eroa armaistansa, kukaties iki pitkiksi päiviksi.
Sen jälestä kun komppaniat olivat asettuneet paikoilleen tuli pataljonamme pappi, pastori Rancken ja asettui lipun juurelle, jolloin komentaja komensi: kypärit rukousasentoon, lakit päästä; ensin veisattiin virsi: Linnan' luja on Jumal' taivast' j.n.e., jonka jälestä pastori piti sydäntä liikuttavan rukous- ja hyvästijättö-saarnan, jota hartaudella jokainen kuunteli. Rukouksen lopetettua lähdettiin marssimaan kaupungin läpi, ensin Fabianin- sitte Esplanadin- ja viimein Mikonkatua rautatien torille. Raikkaat hurrahuudot riemahtivat vähän väliä kolonnasta sen marssiessa kaupungin läpi ja miekat sekä painetit välähtelivät kauniisti aamu-auringon ihanassa valossa. Kansa, jota on akkunoissa ja kahden puolen katuja, heiluttelee nenäliinojaan ja mitä kullakin sattuu käsillä olemaan, sotureille jäähyväisiksi.
Tultuamme rautatien torille oli sekin väkeä täpötäynnä. Venäläisiä soturia soittokuntineen oli myös saattoväen joukossa, hurraten ja soittaen hekin lähtemisemme kunniaksi. Teaterein soittokunnat myöskin olivat meidän lähtöämme läsnäolollaan kunnioittamassa, soittaen kauniita lähtömarssia.
Miehistön jaettua vaunu-osastoihin, tuli aika astua vaunuihin. Otettuamme viimeiset jäähyväiset, astuimme niinkutsuttuihin "härkävaunuihin". — Pilli viheltää, juna lähtee liikkeelle, kansa huutaa liehuttaen lakkejaan ja nenäliinojaan: eläköön Keisari, eläköön Suomen kaarti ja onnea heille sodassa. Mekin puolestamme hurrasimme "härkävaunuissa" aikalailla, heiluttaen lakkejamme valkoisine päällystöineen, ovien raoista ja ilmarei'istä. — Juna kiihoittaa kulkuaan eteenpäin ja näin poistumme armaasta isänmaastamme tietämättömiksi ajoiksi.
Edellämainitun päivän ehtoolla k:lo 6 saavuimme Viipuriin, jossa kaupunkilaiset meitä kestitsivät mainion suurilla piirakoilla; tarjottiin myös silli, pullo olutta ja pieni mytty sikaria mieheen. Mainittu piirakka kesti monella soturilla aina Etelä-Venäjälle, sekä sikareista kuulin vielä Tonavalla lausuttavan: Huomenna poltan viimeisen Viipurin-sikarini.
Astuessamme junaan takaisin toivottivat Viipurilaiset meille onnea matkalle huutaen hurraata junan hiljalleen lähtiessä asemahuoneen etusillan äärestä. Osanotto näkyi olleen erittäin sydämellinen.
Syyskuun 7:nä päivänä saavuimme Pietariin, jossa meidät majoitettiin Kirassierien manesiin. Pietarissa saimme vielä kohdata viimeisiä tuttaviamme, jotka kohtelivat meitä sangen hyvästi ja ystävällisesti. Täällä ollessamme luki vääpeli erään hyväntahtoisen maamiehemme jalon ja pontevan hyvästijättö kirjeen (se oli oikeastaan aivottu Helsingissä luettavaksi, ennen lähtöä, vaan ei keritty); se kuuluu seuraavasti:
"Sotilaat! Veljet!
"Käsky on tullut, aika joutunut jättääksemme se maa, joka meidän on nähnyt syntyvän, ja lähteäksemme Venäjän vallan suuren voiman kanssa sotimaan mahomettilaisia, Turkkilaisia vastaan, jotka ovat sortaneet meidän osaveljiämme kristillisessä uskossa.
"Koska kaikkivaltias on suonut että meidän isänmaa on yhdistetty Venäjän valtakuntaan, ja tällä vallalla on tuo korkea tehtävä suojella Balkanin niemen ja yleensä Itämaan kristittyjä väärän profetan Mahometin vimmatun lahkokunnan kiukulta, niin tuntekaamme mekin pyhäksi velvollisuudeksemme ja katsokaamme suurimmaksi kunniaksemme olla rakkaan kotimaamme edustajina ja uhrina, jonka meidän kansamme tuopi omasta lihastansa ja verestänsä, ollaksensa avulias tuon korkian tehtävän täytäntöön ja osallinen sen voiton kunniaan, joka niin kallista tehtävää on aikanansa välttämättömästi seuraava. Johonkin määrään vastataksemme niin korkeaan tarkoitukseen kuin nyt sanottu on, vaaditaan meiltä itseltämmekin suuria uhrauksia. Mitä rakkahinta ja kallihinta ihmisellä on, se täytyy meidän jättää ja lähteä tietämättömiä kohtaloita kohden. Matkamme on pitkä ja vaivaloinen. Meillä on oleva monenlaista kärsittävänä, nälkää, janoa, kipua, vilua, kuumuutta, sodan kamppauksia, veren vuodatuksia, vihollisen raakuutta ja lepokammio vieraalla maalla kaukana kodistamme. Sanalla sanottu: me kastetaan tulikasteella. Mutta kuin tiedämme lähtemisemme painavan tarkoituksen, niin kernaasti jätämmekin Jumalan haltuun vaimot ja lapset, vanhemmat ja sukulaiset, ystävät, kansalaiset ja isänmaan ja lähdemme, velvollisuudellemme kuuliaisina, vanhurskaita tuomioita täyttämään. Kaikessa tässä on meidän järkähtämättömänä turvanamme Jumala, sotajoukkojen Haltia ja Herra, johon uskaltaen kaikki voitamme ja jonka tykö myös kotimaahan jääneitten omaistemme ja kansalaistemme rukoukset meidän edestämme nousevat, sekä myös on meillä lohdutuksenamme se tieto, että isänmaa ei unhota niitä, jotka meidän kaatumisemme kautta kadottavat isän, puolison, vanhan päivän turvan, rakastetun, ja että, jos Herra on sen hyväksi nähnyt ett'emme palajaisi, on muistomme siunattu ja sen kautta myös se paikka, jossa leposian saatuamme saamme levätä. Jos taas joku palajaa kotimaahansa vaatteet kuluneina, jäsenet katkottuina tahi lävitse ammuttuina, niin tämä, joka hänessä näkyy, ei muuta ole kuin oikian sotilassielun näkyväisiä kaunistuksia.
"Sotilaat, veljet! Rukoilkaamme Jumalaa ett'emme millään velttoudella kadottaisi sitä kunniaa, jonka urholliset esi-isämme ovat Suomen sotajoukolle hankkineet, kuin he entis-aikoina taistelivat Pommerissa, Breitenfeldissä, Würzburgissa, Lech'in virralla, Lyzenissä, Narvassa, Puolassa, Pultavassa, Isossakyrössä, Lappeenrannalla, Porrassalmella, Siikajoella, Revonlahdella, Lapualla, Oravaisissa, ja kuka osaakaan luetella kaikki ne paikat, jossa he voittivat ikuisia seppeleitä, vaikka heillä oli vaivojakin kärsittävänä, palelivat, näkivät nälkää ja voittivat myöskin.
"Esi-isäimme hautakummut puhuvat nyt meille ja koko kansallemme. Ottakaamme siitä mielen vahvistusta, miehuutta ja rohkeutta!
"Muistakaamme että velvollisuuttamme tehdessämme todella saamme Jumalan suojelusta, sillä velvollisuuden tekeminen on hänen otollinen palveluksensa. Hän antakoon meille turvan vaaroissa, voiton sotatantereella ja armon kuolemahetkellä. Hän aina pitäkäämme sydämmessämme ja itsemme Hänen vanhurskautensa aseina, niin kaikki menestyy."
Syyskuun 8:na päivänä kello 12 päivällä lähdimme Kyrassierien manesista marssimaan Varssovan rautatien-asemahuoneelle. Täälläkin katselivat uteliaina Pietarin asukkaat muukalaisia veljiään, jotka voitolle tahi kuololle vihittyinä olivat lähdössä puolustamaan kristinuskon, oman maan ja kunnian pyhää asiaa. Kello 2 j.pp. astuimme junaan, ja jätimme tuon Pietarin suuren jättiläiskaupungin kaikkine kauneuksineen taaksemme. Junamme piirsi eteenpäin hyvällä vauhdilla.
Syyskuun 9:nen päivän aamulla pysähdyttiin muutamaksi tunniksi Dünaburg'in kaupunkiin, jossa meitä kestittiin tuolla maukkaalla tuoreella kaalikeitolla.
Syyskuun 10:nen päivän aamulla saavuimme Vilnan kaupunkiin, jossa arvoisien porvarien puolesta oli meille laitettu pulska puolipäivällinen, jonka ohessa myös tarjottiin viinaa ja teetä. Muun lystin päälle piti Vilnan kenraali-kuvernööri meille venäjän-kielisen reiman puheen, tietysti jutellen asian tärkeästä merkityksestä, jonka toimeen-panemiseksi mekin olimme liikkeelle lähetetyt. Neljän tunnin kukuttua jatkoimme matkaamme samaan suuntaan, kunnes tulimme Martinshantschin pysäyspaikalle, jossa seisahduimme noin pariksi tunniksi. Tästä läksimme tietysti eteenpäin, siksi että saavuimme Bjelostockin kaupunkiin kello 10 j.pp. Täällä saimme väliaikaiseksi asunnoksemme erään tykkiväen kasarmin.
Syyskuun 11 päivänä vietimme edellämainitussa kaupungissa juhlallisesti jumalanpalveluksineen, jalomielisen hallitsijamme keisari Aleksander II:sen nimipäivää. Täällä oli myös maamme kenraalikuvernöri kreivi Adlerberg meitä tervehtimässä. Hän esitteli jumalanpalveluksen päätettyä puheessansa eläköön-maljan sekä keisarille että isänmaallemme, johon me vastasimme raikkailla hurrahuudoilla ja soittokunta soitti keisarihymnin, ja isänmaamme maljan esiteltyä "Maamme". Sen jälestä ryyppäsimme h. ylh. tarjooman viinaryypyn. Ei h. ylh. myöskään unohtanut onnen ja menestyksen toivottamista meille suureen ja vaikeaan edesottamiseemme. Hän käsitti sangen hyvin, kuinka läheisessä yhteydessä me olimme maamme ja kansalaistemme suhteen.
Kaupungista ei ole mitään erittäin mainittavaa, paitsi että kauniit juutalaisneidet vetivät puoleensa meidän poikain tarkkaa huomaavaisuutta.
Syyskuun 12 päivän ehtoolla lähdimme Bjelostock'ista ja jatkoimme matkaamme eteenpäin, poiketen Kovel'in pysäyspaikkaan, jossa myös saimme ruokaa. Tästä matkustimme aina eteenpäin monen tuntemattoman paikan ohitse.
Syyskuun 13 päivänä saavuimme Schmerinkon pysäyspaikalle. Tänne tuli myös keisarilta sähkösanoma, vastaukseksi siihen onnittelu-sähkösanomaan, jonka pataljonamme päällikkö lähetti keisarille Bjelostock'ista hänen korkian nimipäivänsä johdosta. Keisarin sähkösanoma oli seuraava:
"Ilmoittakaa minun sydämelliset kiitokseni kunniakkaalle Suomen kaartille. Minä olen varma siitä, että tämä pataljona tässä, niinkuin edellisissäkin sodissa, kaunistaa lippunsa suurimmalla kunnialla.
Aleksander."
Syyskuun 14 päivänä poikkesimme Raschdjelnajan pysäyspaikkaan, josta, hiukan aikaa levättyämme, jatkoimme matkaamme ja saavuimme ehtoopäivällä Benderyn kaupunkiin. Tämä paikka on meille tuttu menneistä melskeistä, tuon kuuluisan, urhean Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n retkistä. Kaupungilla on omituinen asemansa korkeiden hietaylänköin keskellä, varustettu vahvalla linnalla, jonka muurien editse juoksee Dnjester virta.
Syyskuun 15 päivänä saavuimme tuohon Etelä-Venäjän suureen maakauppa-kaupunkiin Kischinev'iin. Tänne pysähdyimme useammiksi päiviksi, joten me määrättiin asentopaikkaan (bivakiin) kaupungin lähellä oleville ylängöille, sinne pystytimme kangastelttamme, joissa asuimme; kaupungissa kävimme ainoastaan "vieraissa". Täällä saimme myöskin halvalla hinnalla nauttia oikein mielinmäärin jaloja Etelä-Europan hedelmiä; erittäin merkittäviä olivat nuot makuisat viinirypäleet ja arbusit, ne maksoivat: viinirypäleet 2-3 kopeekkaa naula ja ihmisenpään kokoinen arbusi 5-8 kopekkaan kappale. Niitähän sitä sitte syötiin, että olimme vähällä "terveytemme menettää". Ehtoisilla oli hyvin hauskaa kuunnella, kuinka kaupungin monta sataa koiraa haukkuivat omituisella tavallaan, melkein vuorotellen.
Syyskuun 18 päivänä vietimme täällä pataljonamme vuosijuhlaa. Tätä juhlaa viettäessämme emme myös unohtaneet sitä, jolta kaikkinainen hyvä anto tulee, nimittäin taivaan Herraa, jolle kannoimme hartaalla, yksinkertaisella sydämellä nöyrät kiitoksemme. Tänä juhlallisena hetkenä muistui taas jokaisen sotilaan rinnassa muistot pataljonamme muodostumisesta, jonka edistäminen oli meillekin tärkeä tehtävä nyt alotetulla sotaretkellämme erittäin, sillä sotaretki juuri onkin otollinen aika, jolloin sopii edistää ja saattaa kunniaan sekä maineesen joku erityinen pataljoona eli joukko ja samalla se kansa, jonka pojat sen lippua urhollisesti seuraavat.
Kischinev'issä viivyimme saman kuun 1:seen päivään.
Syyskuun 21:nä päivänä k:lo 1. j.pp. läksimme marssimaan leiripaikastamme rautatien asemahuoneelle, jossa saimme odottaa koko ehtopäivän ja vielä osan yötäkin, nojaillen ja istuskellen lähellä asemahuoneen rakennuksia. — Siinä vartoessani kuuvalon näöllä kirjoitin minäkin erään kirjeen hirren päällä, joka ajelehti lähellä tavarahuonetta, lähettääkseni Suomeen.
Tästä läksimme rientämään eteenpäin klo 9 j.pp., kunnes 22 päivä k:lo 8 e.pp. saavuimme Korneschtiin, joka on muuan pysäyspaikka vielä Venäjän puolella; täällä viivyimme noin 6 tuntia, jolla ajalla aterioitsimme, ja sen jälestä jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ehtoopäivällä pysähdyimme erääsen pysäyspaikkaan, joka oli Venäjän ja Rumanian rajalla, nimeltä Ungheni, jossa kohtasimme ensikerran rumia Turkin baschibotsukeja sotavankeina, meidän pojat arvelivat: "kyllä nuot ovat aika mörköjä". Viivyttyämme tässä 40 minuuttia läksi juna taas piirtämään eteenpäin. Junamme kulki Pruth virran ylitse k:lo 1/2 8 j.pp., jolloin soittokunta soitti "Porilaisten marssia" ja hurraahuudot kaikuivat kaikista vaunuista. — Tämä virta on rajana Venäjän ja Turkin välillä, nyt oli siis kaikki jäänyt, joka vielä olisi muistuttanut mieleemme jotakin oman keisarikunnan muodosta. —
Me olimme Rumaanian rajain sisällä ja saavuimme Jassy'n kaupunkiin ehtoolla myöhään. Täällä asetuimme leiriin eräälle korkealle mäen rinteelle lähelle kaupunkia, jonne pystytimme telttamme, ja sen jälestä panimme levolle.
Syyskuun 23 päivän aamulla k:lo 9 pidettiin jumalanpalvelus leirimme kentällä, sinisen ja kirkkaan taivaan alla. Ilman muita erityisiä tapauksia, käyskentelimme huviksemme pitkin Jassyn sementistä perustettuja katuja sekä kaupungin vierellä olevissa kauniissa puistoissa. Juutalaisia näkyi täällä olevan tavallista enemmän. Ajurit (isvossikat) olivat hyvin upeasti varustetut, kaksi hevosta edessä ja punaisella veralla päällystetyt istuimet ajopelissä (vaunuissa) ja niillä ajo näytti hyvin upealta, sentähden että siellä issikoilla ei ollut numerotaulua näkyville asetettu, vaan luuli jonkun pöyhkeän henkilön omistavan ne. — Karhun-tanssittajia kävi leirissämme useampia, niillä näytti täällä olevan vapaa liikuntolupa. Vetivätpä meidänkin pojat vähä "nallen kanssa käsikalikkaa", se myöskin oli vähä omituista, kun ne nallen tanssittajat olivat melkein yhtä karvaista (partaisia) kuin nallekin, kumminkin mitä kasvoista näkyi; ne lauloivat niin kimakkaasti muutamia värssyn pätkiä venäläisen tanssitahdin mukaan, että meitäkin melkein hypitytti, sitä vähemmin "Mesikämmentä". — — Jassyn kaupunki on rakettu kauniiseen avaraan laaksoon ja mäenvieremään. Asujamet tuntuivat luonteeltaan olevan hyvänsuopia ihmisiä.
Syyskuun 26 päivän aamulla k:lo 6 lähdimme Jassysta. Rautatie kulki Sereth virran ja sen lisäjokien yli. Monta kertaa juna pysähteli monissa pysäyspaikoissa isot ajat.
Syyskuun 27 päivän ehtoolla pysähdyttiin Brailov'an pysäyspaikkaan Donavan rannalla. Siinä oli hupainen katsella kuinka Donavalla kuleksivat sotalaivat antoivat merkkiä ja viittauksia toisilleen sähöllä, pilkko pimeässä syys-yössä. Muutaman tunnin tässä seisottuamme jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes Syyskuun 28 päivän aamulla k:lo 8 pysähdyimme vähäksi aikaa Ploesc'in kaupunkiin. Tästä jatkoimme matkaamme eteenpäin ja saavuimme k:lo 1/2 12 e.pp. Bukarestiin Rumanian pääkaupunkiin. Tässä seisottiin ehtoosen asti. Kaupunki näytti suurelta ja kauniisti raketulta. Meidän ei sallittu mennä kaupunkiin, vaan täytyi oleskella siinä, missä juna pysäytettiin. Onneksi sattuivat pysäyttämään sen erään suuren tehtaan kohdalle, jossa monia satoja neitosia työskenteli. Niiden tultua päivällis-levolle, eräälle kauniille kedolle lähelle sitä paikkaa, missä meidänkin junamme seisoi, aljettiinpa tässä nyt tanssia oikein aika lailla, meidän pojilla kun oli pillit ja pelit mukana. Puhetta ei ymmärretty, mutta tytöt hymyilivät niinkuin ainakin tanssissa. Ehtoolla lähdimme tästä eteenpäin; kuljettuamme koko yön saavuimme Syyskuun 29 päivän aamulla k:lo 5 Fradeschdi'in pysäyspaikalle noin kuusi virstaa Giurgevon kaupungista Donavan rannalla vastapäätä Rustschuk'ia. Meillä on hyvä hevonen, sanoi joku joukosta, koska se aina vaan kiljuu ja puhkuen rientää eteenpäin. Mutta jopa se huusikin viimeisen kerran, sanoi toinen, kun juna pysähtyi pysäyspaikan etusillan viereen. Näin päätimme matkustuksemme nopeimmilla kulkuneuvoilla eli höyryveturilla.
Olimmekin hiukan jo kangistuneet, kun istua kökötimme, paitsi muutamia pieniä poikkeuksia, junassa 17 vuorokautta. — Siellä väliin koetimme nukkuakin penkeille, vaan eihän niille kaikki mahtuneet. Siitä sovittiin "pitkän tikun vedolla", kenen oli vuoro mennä penkin alle. Fradeschdin pysäyspaikalta marssimme vähän matkaa eräälle ylängölle, otettuamme kaiken tavaramme junasta mukaamme. Täällä asetuimme leiriin ja pystytimme telttamme, joissa sitten sopi oikoa kangistuneita jäseniämme. Ilma oli sangen lämmin ja ihana sekä kaunis näköala Donavalle Giurgevoon ja Rustschukiin päin. Tässä kuulimme ensi kerran tykistön laukauksia oikein todellisuudessa, vaikka Krasnoje-Selossa olimme niitä paljon kuulleet leikkisodissa pamahuteltavan.
Syyskuun 30 päivän aamulla k:lo 7 aloitimme tuon pitkän jalkamarssin, joka olikin mitä vaikeinta, kuin ajattelee sitä rasittavaa kuumuutta ja auringon paahdetta, joka näinä päivinä vaikeutti meidän kulkuamme. Täysi taakka seljässä kuin kamelilla, astuimme eteenpäin kärsien sanomatonta janoa, sillä matkamme kävi läpi summattomain maissipeltojen, joissa monen virstan laajuudelta oli mahdoton saada vettä. Sitä paitsi oli tällainen marssiminen meille vielä outoa näin kuumassa ilman-alassa. Marssisuuntamme länttä kohden, pitkin Donavan rannikkoa, niin kaukana kuitenkin siitä, ett'emme virtaa nähneet. Yöksi saavuimme Potineis nimiseen kylään, jossa lepäsimme yömme kylän läheisellä ahteella.
Lokakuun 1:sen päivän aamulla k:lo 6, sen jälkeen kuin rauhallinen uni oli virvoittanut matkasta uupuneita voimiamme lähdimme marssimaan pitkin ääretöintä maissipelto-tasankoa; 9 pitkää tuntia ilman vettä, kuljimme kärsien polttavaa janoa ja päivän paahtamista, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Brigabir nimiseen kylään. Täällä asetimme telttamme kuntoon kylän vieritse juoksevan virran rannalle. Siinä sitten uimme ja haudoimme jalkojamme siksi kunnes ehtoolla paneusimme levolle.
Lokakuun 2:sen päivän aamulla k:lo 6 jätettyämme yösijat, kävimme astumaan täksi päiväksi määrätyn matkamme päämaalia kohden, nimittäin Simnitzan kaupunkiin, jonne saavuimme k:lo 3 j.pp.
Täällä asetimme telttamme eräälle Donavan ympäröimälle saarekkeelle. Kas täällä nyt seisoimme mielet kiihkeinä tuon eteläpuolisen Europan kuningasvirran Donavan äyräillä. Entiset esi-isämme, nuot saksalaisilta tunnetut "Hakkapelitat" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää maljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän terässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös heidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä saman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin vaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt mahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme, sillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin innokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului ankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita kutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin. Mukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena syysehtoona.
Lokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren taaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse. Siinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä, sillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme marssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja laulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa suomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua lauloivat laulajat saman "Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e." Niin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin Donavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat hurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme astuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit kivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt poljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.
Eräs Wieniläisen "Presse" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan sillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri kansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä sanoja:
"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin tarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana. Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että oikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain, puhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista oppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä riveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole kookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria, valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja miellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa Venäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän laulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista surumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori Wahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja muistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti ihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni Ramsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa. Hänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon etupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia. Tätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä ajoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun, ja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää sotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat sotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan yli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin kaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja upseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan — Bulgarialaisen loan kautta. — He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin rykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa itsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja joukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut, ja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme kulkivat kuolemaa kohti."
Marssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme erään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle pystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).
Lokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous asentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme miekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie, jota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku sotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana. Tällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka viimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan nähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat meitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli se kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa alle ja oli olevinaan kuollut.
Lokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in kylään, jossa siihen aikaan oli "pääkortteri". Keisari seurueineen, ratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan. Iloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti tervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla, innokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat huutojemme vastaukseksi. — Hänen Majesteettinsä käski pataljonan komentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti. Suomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin saattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme asentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset tarkk'ampujapataljoonat.
He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka kuivalle kalliolle.
Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11 e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti. Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme märkä ja vetinen kuin rahkasuo.
Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita, eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi. Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä, täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina, ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään, jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä ilmakin. — Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä, väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä rankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman ruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan ja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. "Vieraan leipä on aina kovempi", sanoo sananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja ruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa kokeneet, miksi me sitte nurisisimme.
Lokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen, varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista". [Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]
Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. — Koko päivän ja seuraavan yön lepäsimme samassa paikassa.
Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina. Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti. Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan. Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa, täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi, ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.
Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten oli hyvä suoja.
Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää, sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet 12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada. Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne", — muka voittaen takaisin kylät haltuunsa — "sekä saavat tietää että olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin, vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.
Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi, vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan. Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme. Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita? Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen korjaamaan.
Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä, jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola, joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute. Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme. Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.
Lokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania etuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme. Ratsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle päin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä kulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat senlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet hyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.
Mitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa vakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia varustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet mukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan. Viinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun etupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava päästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä etuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua vapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku Turkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne marjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että puhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa marjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda pussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin vuorotellen. — Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen partiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä viinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja viinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä. Ensin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte rupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli surkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu peltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon homehtunut. — Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat pinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat meille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista. Kärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat luonnonlapset kuin ennenkin.
Lokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain olimme palvelustoimessa.
Ilma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.
Lokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan paikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin meidät muuttamaan ylemmäksi, olimme nimittäin olleet laaksommassa tähän asti, eräälle kukkulalle siinä lähistössä. Sinne olivat sapöörit meille kaivaneet vahvoja valleja ja rintasuojia, joiden takana sitte istuskelimme pienen nuotiotulen ääressä, muistellen entisiä aikoja ja ajatellen nykyisiä kohtaloitamme.
Lokakuun 17 päivän aamulla kello 8 saimme muuton patterivahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan, joka oli sill'aikaa muutettu edellämainitun kylän eteläpuolelle (se oli ensin itäpuolella). Tänään tuli myös tieto lennätinsanomalla Kaukaasialaisten sotaveljiemme suuresta ja loistavasta voitosta Kars'in linnat lähitienoolla, jonka johdosta pidettiin meidänkin asentopaikassamme jumalanpalvelus, jossa hartaat sydämelliset kiitokset nousivat Jumalalle, sotajoukkojen Herralle. Jumalanpalveluksen lopetettua luettiin julki mainittu sähkösanoma, joka oli näin kuuluva: "Venäläiset aseet ovat saaneet loistavan voiton. Kaukaasialainen toimieleva osasto on korkean päällikkönsä, ylipäällikön, johdolla perin pohjin voittanut Muktar Paschan armeijan. Tappelu taisteltiin 16 virstaa Kars'in linnasta. Voitettu vihollinen haki pelastuksensa paolla; viisi tuhatta miestä ja 6 tykkiä otettiin vangiksi tappelun ajalla. Vihollista takaa ajettaessa saatiin vielä kiertämällä 3 divisiä ja 46 tykkiä ympäröityä, jotka antoivat aseensa pois ja vangittiin; 7 Paschaa oli vankien joukossa. Muktar'in onnistui itse paeta Kars'iin, vaan vihollisen armeijan jäännökset ovat pois pakoitetut linnoituksista.
"Länsiarmeijalle ilmoittaissani tämän kaukaasialaisilta veljiltämme voitetun loistavan voiton, olen myöskin siitä vakuutettu että he minun kanssani siinä näkevät uuden todistuksen, että Ylhäisin siunaa tätä meidän oikeuden asiaamme.
"Venäläiset! Rumaanilaiset! Yhdistykäämme meidän yhteisen sotalippumme ympärille; — tämä lippu, joka on ihmisyyden rakkauden ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien kunniaan ja voittoon.
Länsi-osaston päällikkö Rumanian ruhtinas Kaarlo I:n."
Lokakuun 18 päivän aamulla kello 9 menimme taas etuvartioiksi samoihin pattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli kylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä nukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata unta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja häiritsivät tuon herttaisen uneni.
Lokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky että kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen rintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan tunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin. Tultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä kaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään: "hyvää päivää tarkk'ampujat!" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin upseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: "Hyvät herrat! Niinkuin tiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen ylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä loistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella täällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja isänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja nimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa hyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos olisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä miehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että sinne jo hyvin saattaa osata." Lopuksi lausui hän: "säästäkäätte patroneja sodassa ja korppuja bivakissa." Puheensa lopetettua antoi hän merkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa riveihin.
Sen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: "Minä tahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun." Lähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: "Minä olen kuullut että te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja ampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte ampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei meillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia." — Puheensa lopetettua käski hän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan lauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme: "koetamme, teidän Ylhäisyytenne!"
Lokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma oli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään mainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi frankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan 25 pennillä. "Markitantti" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja tulevansa vahingolle.
Lokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan perästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp. pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne myös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva kone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta puetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis. Keto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja sinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne koko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.
Lokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain päävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman jonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä ikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin kauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli tässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.
Lokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. — Aseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin kursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois eräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet sitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin hupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: "kyllä me huomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset sieltä pois", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin "suurustyö". Me kuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko voitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat sydämemme. — Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme päälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät vihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte istuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään. Eräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa muun muassa sanotaan:
"Kun nukkumaan kutsuvi tuonelan yö Jo sinuakin kerran, et enää syö, Suuhus et viinoja visko" j.n.e.
Sitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa, panimme vähäksi aikaa levolle.
Lokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: "nouskaatte ylös ja pukeutukaa varusteisiinne". Muutamassa minuutissa olimme valmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella. Pataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: "lakit päästä" ja pastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön pimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään: "jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia terveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset". "Minulle pitää tänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti," sanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika, mutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa ennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: "lupaa minulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut". "Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii," j.n.e.
Hiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin, maissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes päivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle. Heti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven yläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen, kapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden ett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli vihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia vaikeuksitta etenemästä.
Päästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin meidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen levähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan kylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi olimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin, kannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole vallan talvi-ilma. — Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta eväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää, liha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.
Päivän koittaissa annettiin käsky: "Aseisin!" Paikalla olimmekin valmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: "lakit päästä! lukekaa Isä meidän!" Suomalaiset lukivat rukouksen suomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle, joka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: "lakit päähän", "eteenpäin mars!" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin vuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää. — Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja heinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin. Ratsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten asemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset hirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä maissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä kaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi ijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat marssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen mittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin ratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme saavuimme kyntämättömälle tasangolle noin tuhannen sylen päähän tappelutantereesta eli Gorny-Dubniak'in linnoituksesta, jolloin pataljoonamme komentaja vapaaherra Ramsay antoi komannon: "komppaniat kahteen linjaan, toinen ja kolmas etulinjaan!" Tällä komannolla pataljona erosi kolonnasta ja jatkoi marssiaan komppanioittain. Komppanianpäälliköt sitte antoivat komannon: "puolikomppanioittain!" jolla komannolla tehdään senlainen liike, että ensi puoli komppaniaa marssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.
Kenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä, tervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla kauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: "Terve suomalaiset" (Starova Finnii!) "Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!" oli vastaus. Ratsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat ampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä päälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät pakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä vastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa hoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa kahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen aika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi: "ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat".
Yhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy kiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä uudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat rumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut kävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin määräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti kuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna Turkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin määräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat sittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo vatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi lauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa. Tiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli pää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman ampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut mikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt semmoisille salateille.
Ankara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä mittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: "pervaja (ensimäinen) ftaraja (toinen)!" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit lentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten. Turkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin osaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten kiivaasti eteenpäin ja me perässä: "jota lähemmäksi pääsemme, sitä vähemmin he meihin osaavat." Aina kun joku osasto tahi joku mieskin ryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein joka askel maksoi verta ja ihmisuhria. — Turkkilaiset suojelivat itseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi punaista "fetsiä" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin rakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: "kyllä maar noi Turkkilaiset mahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin sikamaisesti vast'silmiä."
Nuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: "hitto kun saataisi lupa rynnätä linnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka miehen; ne ampuvat niin sikamaisesti". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua, vaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi tarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan ammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset, ne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin heidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan tähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme varustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa vastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla, mikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan sitä ei auta katsoa; "eteenpäin pojat!" kuuluu kapteenimme huuto. Komppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs sotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä ja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli ja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer huutaa tähystellen ympärilleen: "missä kaikki minun tarkk'ampujani ovat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä." Vastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: "Täällä ollaan herra kapteeni". "No", jatkoi kapteenimme, "kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata Suomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään turkkilaisjoukkoon". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen överstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin pataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja kehoittaen miehiään sanoo hän: "minä olen myös vanha tarkk'ampuja, annappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä". Vasemmalla puolellamme ryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin rykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast' silmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina riveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta kuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin ilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä ihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui reiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen. Mutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa nenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä kentällä ja samalla huutaen miehilleen: "Moskofskaja tsetverttaja rota fperjoot!" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän myöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä vilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.
"Iloisen hurran saakohon, Ken sodass' uljas ollut on."
Runeberg.
Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta, jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä, vastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien käskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja kuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja maa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä väliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan, joka soi silloin kuin "tuonelan enkeli niittää viljojaan". — Jälestä puolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin ukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin seuraavasta pilvestä.
Meikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon perään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä vastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut estää heitä tulemasta eteenpäin.
Erästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula tällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen. Hällfors huusi vaan meille: "molotsii, kas se oli treffi!" suomeksi: "hyvä on, kyllä osaatte". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä Pihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi lähimmäisille tovereilleen: "sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos joskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi poikansa." Samalla vaipui hän kuoleman uneen. — Ehtoopäivällä kun taas oli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu meidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa tähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään tappelun laatua, kysyi tovereiltaan: "miten käy, voittaako meidän puoli vai häviääkö?" "Kyllä me voitolla ollaan", vastaa kumppani. "No, sitte minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja menehtyy horrostilaan.
Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. — Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. — Vähä vähältä olimme saapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa paikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin takaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli jo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä ilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi vähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta varustuksiin, pillit soi, rummut räikää (ne, jotka vielä eivät olleet kerinneet murskautua ja joiden kantajat vielä olivat hengissä). Mutta kuulia rupesikin taas lentämään ristiin rastiin ja käymään aika melske ja mäikinä. Turkkilaiset eivät luulleet armoa saavansakaan, vai mikä heillä mahtoi olla tarkoitus? Mutta ampumaan rupesivat uudestaan; me myös. Samalla hyökkäsi yksi osa Turkkilaisia ulos varustuksistansa kivärit kädessä ja toiset heistä ammuskelivat, ihan siltä kohtaa missä meidän pataljonan 2:nen ja 3:s komppania seisoi. "Nyt ne pirut tulevat ihan suuhun," sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme Bremer käskyn: "ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään aselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat." Eipäs muuta tarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat tarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui. Turkkilaisia kaatui niinkuin "heinää". Muutamat olivat jo käsikähmässä, taistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla hyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat: "älkää ampuko! kivärit jalalle!" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee hiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä kaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään venäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme Turkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. — Mutta eipä ne pojat olleetkaan mitään "hätähousuja". Vähän aikaa juttelivat he keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi antamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi murskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon ympärille katsellakseen heitä oikein "silmistä silmiin", Aseita myös vielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa painetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet itseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne sanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli asettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla puolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa: "Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja." Sotavangeiksi otettiin kaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi pascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen alkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa. Ratsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin joukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta oli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan, koko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja kyseltiin: "vielähän sinäkin elät?" j.n.e.
Kaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: "kylläpä komppania näyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako." Vääpeli lukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että ne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: "kyllä se oli aika leikki." Itse hänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut kääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin, mutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. "Onnella sotaa käydään" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt jutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: "se piru oli vähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä revolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä kivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös tuohon se sentään otti," näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki ammuttu.
Muistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän kaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun tuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia siihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. — On pilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten palaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön musta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten edessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle. Pitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja tappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. — Melua ja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta, jotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän ajan kuluttua kuuluu jostain huuto: "nieprijatel, trevooga!" suom.: "vihollinen, hälytys!" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko rientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja mässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin "säkissä", vaikeata olisi tuntea ystävätä vihollisesta.
Pataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: "ei askeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen mieheen." Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla hyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet palaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa selkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon: "ei vihollista kuulu miltään suunnalta." Siis pieni kepponen vaan. Jonkun veitikan "trevoska eli hälytys" huudosta. Hyvin luonnollistahan se oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi Plevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla armeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös lähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät kaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys, niin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä kun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli toinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä palamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi kaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he sitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät palamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain etäällä täydellisesti ammuttu. — Siinä kaikki.
Iki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme, jotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella urhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä Kuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee sen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: "Nyt pojat voittoon tahi kuoloon!"
Melske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo himmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien raosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin, valaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. — Kolmetuhatta kaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta ympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko päivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut valittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä sanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen soturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan nääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen erältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja lopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini painamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti puristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin lohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö pimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes viimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja vaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä enää sota pauhaa.
Meikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli mahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat pitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty. Monelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: "mistä rykmentistä eli pataljonasta olet?" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan ja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt telttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä sillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut ijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille, mihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa: täällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään tavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän suomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein kaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa omain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa alttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä ylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat sotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä purpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja kaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin näyttivät he vielä urhon näköisiltä, kiväri ja miekka vaipuneessa kädessä; moni täydessä ampuma-asemassa, kiväri tähdättynä viholliseen päin. Moni oli jäänyt linnoituksen vallia vasten puoli-seisoalleen, silmät, suu auki. Tämä oli kammoittava näky, soturinkin terästytetylle luonnolle. — Turkkilaiset paraasta päästä olivat kuolleet seljälleen. Arvattavasti sen Muhammedin korani jossain pykälässä niin määrää. Nekin turkkilaiset järjestään, jotka siinä viimeisessä kahakassa tapoimme ja jossa sen oikein selvästi näimme, miten se kävi, he heittivät seljälleen, että mätkähti. Näyttipä yksi kovasisuinen vielä tässä asemassa ollessaan kurkkuansa, arvattavasti tarkoittaen: leikatkaa tuostakin.
Täällä nähdään ruumiina monenlaista kansaa: venäläisiä, turkkilaisia, vähäaasialaisia, arabialaisia, suomalaisia sekä yhtä ja toista kansallisuutta. Olipa muutamia roteva-ruumiisia mustia neekereitäkin ollut turkkilaisten riveissä ja urhona kaatunut niinkuin valkea-ihoisetkin.
Eläin-raukatkin turkkilaisten varustuksissa (retuutteissa) olivat saaneet kärsiä sodan kovaa kohtaloa. Niitä oli haavoittuneita ja kaatuneita, niinkuin ihmisiäkin. Hevoset, moni kaunista Arabialaista rotua, härät, lampaat, aasit ja koirat, kaikilla oli ollut sama kohtalo. Yksin kissaankin oli surman luoti sattunut. Ihmiset ja eläimet olivat sekaisin kaatuneet turkkilaisten vallihautoihin ja varustusten pihoille, joiden tähden nämät vallihaudat antoivat mitä hirvittävimpiä ja kirjavia näköjä.
Kello 10 aikaan ehtoolla ollaan jo taas kaikki paikoillaan ja vietetään asentopaikka-elämää. — Ilma on kylmä, niin että hampaat lyö loukkua vilun tähden. Puita kokoillaan ja hankitaan mistä vaan saadaan nuotiotulta varten. Sähkösanoma-lankain pylväät hakataan poikki ja tuodaan nuotiopuiksi, kaikki mitä ympäristössä suinkin löytyy; yksin katkenneet kivärien tukitkin ja tyhjät patronalaatikot, joita turkkilaiset olivat viljalta jättäneet. Kaikki pannaan tulen uhriksi. Sitten istutaan nuotion ympärillä. Muutamat hakevat vettä, muutamat puita, muutamat taas haavoitettuja kumppaneitamme, joista vielä joitakuita oli löytämättä pimeyden tähden. Heti kun he löydettiin, kannettiin he nuotion ääreen kantimilla. Sitte sidottiin heidän haavansa ja lämmitettiin kangistuneet jäsenensä. Kellä vaan tippakin vielä oli jälellä "Tasku-Matissa", se annettiin haavoitetuille tuskiensa lievitykseksi.
Ehtoollisen toimessa myös ollaan, säilyjauhoista (konservista) keitetään herneruokaa, puuroa ja velliä. Leipää on tällä kertaa yltäkyllin, sillä moni oli jättänyt tappotantereelle leipäpussinsa ja kaiken yksinkertaisen soturitavaransa muuttaessaan tuonelan tuville, manalan majoille.
Etteivät nämät varsin saisi jäädä unohdukseen pohjattomaan syvyyteen, niin lisään tähän nimiluettelon kolmannen komppanian kaatuneista, haavoitetuista ja tärähdyksen (kontusionin) saaneista tapeltaessa Gorny-Dubniak'in edustalla:
Kaatuneita:
Tarkk'ampujat:
N:o 2 Jisu Gröndahl, komppanian ilveilijä, laulaja, pelmanni ja suutari y.m. " 13 Jaakko Salli. " 34 Kalle Udd. " 59 Konstantin Sihlman. " 63 Iisakki Lintula.
Korprali:
N:o 86 Klaus Smiz, komppanian oikeasivusta-mies, jäykkä, vakava Suomen poika — oli palvellut jo viisitoista vuotta.
Tarkk'ampujat:
N:o 101 Herman Kukkonen. " 119 Kalle Bergelin. " 165 Fredrikki Lagerbom. " 174 Kustaa Berggren.
Kuoleman-haavan saaneet:
Tarkk'ampuja N:o 78 Vihtori Lemke. Korprali N:o 136 Efraimi Kast. Tarkk'ampuja N:o 171 Aleksanteri Bäckström.
Paranevia haavoja saaneet, joista useammat sentään jäivät raajarikkoisiksi:
Aliluutnantti Akseli Neovius. Aliupseeri Kaarlo Wennerström. " Fransi Huopanen. Torvensoittaja Jaakko Andersson. Tarkk'ampujat: N:o 3 Daavetti Andersson. " 6 Juho Manni. " 15 Vilho Knall, kävi Helsingissä välillä ja aikoi tulla uudestaan Turkinmaalle vapaaehtoisesti, mutta kuoli, toista kertaa tullessaan Jassyn kaupungissa "kuumetautiin". Tarkk'ampujat: N:o 18 Juho Rajala. " 54 Vihtori Salminen. " 58 Malakias Sarman. " 64 Erikki Loukola. " 65 Paavo Nygrén. " 66 Fransi Wallen. " 75 Juho Nanhinen. " 79 Verneri Nessling. " 94 August Wåhrström. " 98 Heikki Alfredi Hällfors. " 102 Nikolai Flinckman. " 104 Erikki Helander, kävi kaksi kertaa Turkinmaalla, tuli toisen kerran varaväen kanssa San-Stefanoon. — Kun me kysyimme: "no mitä varten tänne taas tulit?" vastasi hän: "ei sitä viitti sotamies tälläisinä aikoina Helsingissä uunin päällä maata." Hän toi terveisiä meille oikein kourakaupalla. Tarkk'ampujat: N:o 108 Erikki Luode. " 117 Fransi Björn. " 121 Vilho Roth. " 127 August Dahlman. " 130 Kalle Wahlman. " 134 Hermani Salonen. " 151 Juho Randell. " 155 Taavetti Lindgren. " 175 Heikki Helenius.
Puhteita sekä täräyksiä saaneet:
Tarkk'ampuja N:o 22 Kalle Männistö. " " 25 Eriki Josefsson. " " 52 Juho Melander. " " 87 Kustaa Mäenpää.
Sitä paitsi repivät ja pirstasivat kuulat ja kranaattien sirpaleet melkein jokaisen päallystakki-kääreen, virkatakin, lakin lippuineen, leipäpussin, keittokattilan, kivärintukin ja piipun, saapasvarret, ja veivätpä monelta saappaan koronkin niin sukkelasti, ett'ei sitä suutari sen puhtaammin olisi tehnyt y.m.
Pitkäksi, pitkäksi tulisi tässä kertoa ja selittää kaikkia sen päivän monenmoisia tapauksia. — Olkoon tässä kylliksi.
En milloinkaan ole unhoittava tätä päivää ja aina kun tämä johtuu mieleeni, nousee hiljainen, sydämellinen kiitos Jumalalle, sotajoukkojen Herralle, joka on antanut minulle armon nähdä sen päivän ja monen muun.
Yömme sitte lepäsimme edellämainitulla tappotantereella, ruumiitten joukossa.
Lokakuun 25 päivän aamulla kello 6 lähetettiin hautauskomanto, joka komppaniasta 20 miestä 1 aliupserin johdolla. Heidän oli käsketty koota kaikki oman pataljonan kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi.
Kaikki meidän pataljonan kaatuneet löydettiinkin onnellisesti, niin ett'ei tietämättömiin jäänyt ketään, vaikka kyllä monen miehen olivat kranaatit ja kuulat niin pahoin silponeet, ett'ei voinut tuntea kasvojen muodosta, vaikka oli oma numerokumppani. Täytyi siis hakea nimiä vaatteista.
Ensin ne kannettiin kaikki eräälle vähäiselle ylängölle, kauniin tammiviidakon ympäröimälle, jossa oli pienenlainen aho.
Toiset kaivoivat sillaikaa hautaa. Sitte riisuttiin urhoilta aseet ja varusteet sekä pussit ja päällystakki-kääreet. Virkatakit ja muut vaatteet jätettiin päälle. Päällystakit (sinellit) päästettiin kääreistä auki ja levitettiin haudan pohjalle alustaksi. — Urho urhon viereen laskettiin he sitte suureen laveaan hautaan kahta riviä jalotuksin. Peitteeksi pantiin niin kutsutut telttakaistaleet.
Pastorimme Rancken tuli hautauspaikalle siunaamaan ruumiit ja piti tässä tilaisuudessa sopivan, jalon ja sydäntä liikuttavan hautauspuheen eli saarnan jonka jälestä hän siunasi heidät jok'ainoan erittäin.
Heitettyämme viimeiset myötätunteiset katseemme hyvästijätöksi sotaveljiemme ruumiillisille jäännöksille, peitimme haudan ajatellen: Nämä veikot seurasivat meitä tänne aina Suomen poloisilta pohjanperiltä, puolustaaksensa kristinuskoa ja lippuansa uskollisesti seuraten. Mutta tässä he löysivät elon myrskyistä rauhallisen lepokammionsa. Herra itse tietää, missä me tällaisen löydämme eli saavutamme. He eivät olleet mitään äveriämpää sukua kuin moni muukaan meistä, vaan yhtä hyvin oli Luoja heidän osakseen sallinut niin jalon ja ylevän kohtalon, että kelpasivat rakkaan, kalliin Suomemme puolesta uhriksi tässä kristinuskon puolustajien verisessä leikissä. — Kuinka moni äiti eikö ollut kyyneliä vuodattanut ja halaillen siunannut poikaansa lähtiessä Turkinmaalle ja eivätkö nämät olleet ne ensimäiset uhrit, jotka Suomi oli uhrannut tämän pyhän asian tähden, jossa Venäjä jo niin monta poikaansa oli alttiiksi pannut?
Haudan peitettyämme pystytimme sen päälle yksinkertaisen tammesta kirveellä veistetyn ristin (kiviä ei tällä paikkakunnalla ollut), johon pastorimme Rancken kirjoitti seuraavan päällekirjoituksen:
"22 suomalaista, Kaatuneita kunniantantereella. 24/10 1877. Levätkööt rauhassa."
Hautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Pataljonamme komentaja vapaahara Ramsay lausui meille, kun olimme kokoontuneet neliöhön (kareaan): "Pojat! kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut meille voiton. Hän on voittojen Herra — sekä koska Hän pyhän tahtonsa mukaan on sallinut meidän vielä nähdä tämänkin ihanan aamuhetken. — Rukoilkaamme niiden sotatoveriemme edestä, jotka eilen urhoina kaatuivat keisarin ja isänmaamme kunnian puolesta." — Sen jälestä veisattiin virsi soittokunnan säestäessä ja pastorimme piti jalon ja mieltä ylentävän rukoussaarnan.
Kello 9 e.pp. saimme käskyn marssia Gorny-Dubniak'in kylän länsipuolelle. Kulkeissamme kylän lävitse vallitsi siellä kalmiston kolkkous ja haudan hiljaisuus. Asukkaat olivat paenneet ja jättäneet huoneensa kylmilleen ja talonsa tyhjiksi.
Erään talon pihalla näin sentään vanhan eukon seisovan kädet ristissä ja katselevan murheellisen näköisenä meidän ohitsekulkuamme. Eräässä talossa paloi tupanen vielä, arvattavasti eilisen kranaattisateen sytyttämä, josta savu ja kipinät hiljalleen tupruelivat ilmaan.
Vähän aikaa oltuamme kylän toisella puolella saimme käskyn tulla takaisin linnoituksen lähellä olevalle kentälle.
Kello 11 e.pp. tuli Kenraali Gurko, käyden joka rykmentissä ja pataljonassa erittäin, tervehdellen ja kiitellen eilisen urhollisen tappelun johdosta. Kenrali Gurko lausui: "Kiitän teitä, pojat, urhollisesta käytöksestänne tappelun ajalla, Ei se juuri niin mennyt, kuin minä sen olin päättänyt meneväksi, sillä liian suuri mieshukka siinä tuli; se todistaa teidän pelkäämätöintä urhoollisuuttanne. Vaan huomata tulee, että se oli jotenkin vaikea paikka valloittaa väkirynnäköllä; sekä nuoret joukot ensi kerta tappelussa, niin päälliköt kuin miehetkin. Minä toivon ja luotan, kun seuraavaan tappeluun joudumme, niin silloin jo olemmekin niinkuin vanhat ja tottuneet soturit ainakin."
Kello 1 j.pp. tuli toimivan armeijan ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch. Hänen korkeutena tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä erittäin. Tultuansa meidän pataljonan kohdalle tervehti hän meitä Suomeksi sanoen: "No juva päivää!" tunnetulla leikillisellä tavallaan, ja käski pataljonamme päällikön kysyä meiltä suomeksi, mitä me arvelimme turkkilaisista eilisessä tappelussa. Kysymyksen kuultuamme vastasimme: "arvelimme heistä hyvää, jonka tähden koetimmekin kohdata heitä niin monella kiväärin kuulalla kuin mahdollista oli." Suuriruhtinas sanoi: "ennen minä olen teille aina antanut ryypyn viinaa ja sillin, mutta nyt minä annan teille kaksi ryyppyä viinaa ja kaksi silliä; kiitoksia, Suomen pojat, urhoollisuudestanne." "Ahkeruus on ilomme, Teidän keisarillinen korkeutenne!" kuului reima vastaus Suomalaisten riveissä. — Sen perästä ratsasti Hänen korkeutensa varustuksen sisäpuolelle. Nähtyänsä turkkilaisten ruumiita kasottain vallihaudoissa ja varustuksen pihalla, kysyi Hänen korkeutensa: "kuka näitä tänne on kasannut?" Tähän kenraali Gurko vastasi: "ne ovat siihen kaatuneet tappelun ajalla, Teidän korkeutenne." "No", jatkoi suuriruhtinas, "ei mitään moitittavaa, hyvin ovat kaartin joukot täyttäneet tehtävänsä." Suuriruhtinaan pois mentyä pakoitettiin turkkilaiset sotavangit hautaamaan kaatuneet kumppaninsa, jota eivät he näkyneet juuri mielellään tekevän. Taisi olla sekin vikana heidän hitauteensa, kuin mielensä olivat kovin murheelliset tappelussa häviämisestään. Hautaaminen tapahtui seuraavalla tavalla: toiset kaivoivat suuria avaroita hautoja, joihin mahtui noin 80-90 ruumista; toiset sill'aikaa, mitkä kantoivat, mitkä sitoivat nuoran kuolleen jalkoihin ja vetivät heitä perässään pitkin maata hautain luokse niin että töyssyi ja kaistaleet lenteli. He näet eivät tahtoneet kantaa niitä, pahan ilettävän hajun tähden. Vaan ne, jotka vetämiseenkin olivat vastahakoisia, saivat kehoituksen venäläisien ratsumiesten ratsupiiskoista, käskyllä: "haitaa oitii!" Sittekuin hauta saatiin valmiiksi, pantiin Turkkilaisia sinne niinkuin "silakoita suolaan". Peitettiin mullalla ja niin oli se valmis.
Kaikki haavoitetut lähetettiin, niin meikäläisten kuin Turkkilaisienkin, Donavalle päin punaisen ristin lasaretteihin hoidettavaksi. Siellä sitten monta kertaa oli meikäläisten ja Turkkilaisten sairassängyt rinnakkain, vaan ei heidän kesken ollut enää harkkaa sanaa. Olivat kumpikin tyytyväiset kohtaloonsa, niinkuin kunnon soturien tulee olla.
Lokakuun 26 päivän olimme samassa asentopaikassa, lähellä Gorny-Dubniak'in varustuksia, valmiina tappeluun, jos tarve vaatisi. Kello 2 j.pp. pidettiin yhteinen jumalan-palvelus prikatissamme. Venäläiset olivat löytäneet maissipellosta erään pyhäinkuvan eli taulun; se oli parin kyynärän korkuinen ja kuvasi Neitsyt Mariaa Kristuslapsen kanssa. Tämä taulu oli nyt mainitussa jumalanpalveluksessamme alttaritauluna ja kirkonmeno näytti erittäin juhlalliselta. — Varmaankin olivat Bulgarit mainitun taulun kätkeneet sinne maissipeltoon, sodan syttyessä, etteivät Turkkilaiset saisi häväistäksensä pyhäin kuvia, joita kreikanuskoiset kansat pitävät erittäin pyhinä ja kalliissa arvossa.
Lokakuun 27 päivän olimme vielä samassa paikassa. Sapörit kävivät kaivamassa rintasuojia ja valleja, Plevnaan ja Dolny-Dubniak'iin päin, että olisimme tärkin varustetut Osman paschan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan; jota ei hän sentään tehnyt, vaan tuli itse ympäröidyksi tuolla lujalla "rautarenkaalla", josta hänen oli mahdoton ulos tulla.
Ankara tykkien jyske kuului Plevnasta ja Telischistä päin.
Lokakuun 28 päivänä kuului hirmuinen tykkien jyske. Maa ikäänkuin heilahteli allamme ja tulen leimauksia näkyi kaukana etäällä taivaanrannalla. Sadoilla tykeillä ammuttiin Plevnaan; ja Telisch'iin seitsemälläkymmenellä kahdella. Samana päivänä antautui Telisch'in varustusväki puolitoista tuntia kestettyään ankaraa tykkitulta, johonka ei heillä ollut voimaa eikä aseita vastata. Sieltä sanovat saadun 4,000 vankia. Kyllä mekin olimme valmiina, varusteet yllämme, lähtemään rynnäkölle, jos tarve olisi vaatinut. — Vaan tässä tappelussa ei käytetty ensinkään jalka-, vaan tykki- ja ratsuväkeä.
Kello 12 päivällä tuli meidän asentopaikkaamme eräs kenraali Keisarin pääkortteerista, Keisarin omasta käskystä kiittämään kaartinjoukkoja, lausuen: "Hänen Majesteettinsa Keisari käskee kiittämään teitä, urhoisat Gorny-Dubniak'in valloittajat. Hän on vakuutettu, että kaarti vasta tulevissakin tappeluissa näyttää samaa urhoollisuutta, kuin tässäkin." — Tänä päivänä lähetti myös Keisari muutamia Yrjänän-ristejä joka rykmenttiin jo erikseen jaettuihin pataljooneihin, jaettaviksi urhollisimmille alipäälliköille ja miehille. Se kävi sillä tavoin, että soturit keskenään saivat äänestää kenenkä he urhoollisimmaksi joukostansa katsoisivat. Niitä oli määrätty annettavaksi kolme joka komppaniaan. Me 3:nen komppanian miehet valitsimme sitte ne saatavaksi: yhden sille, joka haavoitetun upseerimme kantoi kuulatuiskusta pois, sitomapaikalle, ne kaksi jälellä olevaa huudettiin annettavaksi haavoitetuille, jotka ehkä elämänajakseen tulivat raajarikkoisiksi, että sekin vähän lieventäisi heidän haavainsa poltetta ja lyhentäisi surullisia, pitkiä päiviään. — Itse arvelimme: kyllä vielä tappeluita piisaa, ehkä niitä saamme joka mies, ennenkuin sota loppuu. — Näitä Pyhän Yrjänän-ristiä kaulaan ripustettaissa seisoi prikaatimme yhdessä varusteessa sisäneliössä (kareassa). Soittokunnat soittivat pataljonain kunniamarssia. Prikatin komentaja kenrali Ellis I ripusti jokaisen "valitun" rintaan mainitun ristin ja antoi samalla heille suutelon.
Lokakuun 29 päivän olimme aina vaan samassa asentopaikassa. Päälliköt arvattavasti luulivat että tässä viivytään enempikin aikaa, kun antoivat meille käskyn kantaa puita Turkkilaisten jälellä olevista hökkeleistä ja ruveta niistä kyhäämään jonkunlaisia kojuja suojellaksemme itseämme syksyn kolkoilta öiltä; mutta työmme oli turha.
Lokakuun 30 päivän aamulla varhain kello 3 lähdimme marssimaan Dolny Dubniak nimisen linnoituksen edustalle, jossa Turkkilaiset vielä pitivät isännyyttä. — Täällä meidät hajoitettiin etuvartiaketjuun, erään maissipellon syrjään, jossa tähän asti oli ollut muuan venäläinen tartk'ampujapataljona, jolle me tulimme muutoksi. Juuri kun rupesimme muuttamaan vahtivuoroja, äkkäsivät Turkkilaisetkin sen, vaikka oli vielä aamuhämärä. Turkkilaisten etuvartiat arvattavasti aprikoivat: eipäs tuon muutoin anneta noin hiljaisesti käydä, ilmoitetaanpas että täälläkin ollaan valveilla, ja he rupesivat ampumaan meitä kohden yhteislaukauksilla (salvoilla) ampumaojistaan, joista ei heitä muuta näkynyt kuin vähän punaista "fetsi" lakkia, niin että kuulat kiljuen lensivät ympärillämme. Eivät sentään osanneet, paitsi erääseen ensi komppanian mieheen, joka tässä muuttokahakassa haavoittui. — Me kun kerkesimme Venäläisten kaivamiin rintasuojihin, rupesimme paukuttamaan takaisin. Kun kaikki oli paikoillaan, lopetettiin ampuminen kummin puolin. Maissipellon syrjän ja Turkkilaisten varustusten välimatka oli aivan lakea tasanko, jossa ei kasvanut muuta kuin kuivaa harvaa heinänkortta. Tätä tasankoa ratsastelivat Turkkilaisten partiot sinne tänne nuuskien tietoja, kuinka paljon meitä piti olla maissipellon takana ja reunalla; vaan kun oli neljättä kyynärää pitkää maissi-ruovostoa, oli sinne vaikea nähdä ja tarkastaa, mitä siellä toimieltiin ja kuinka paljon siellä olisi väkeä. Aina kun Turkin ratsumies lähestyi meitä arviolta kivärinkantaman päähän, pamahti meidän rintasuojissamme ja luoti lensi vinkuen ratsastajaa kohden muistuttaen häntä tulemasta liika lähelle "piippu suussa". Tätä tämmöistä leikkiä kesti koko päivän, kunnes ehtoon pimeys teki siitä lopun.
Pimeän tultua käski komppanianpäällikkö minun kuuden sotamiehen kanssa menemään viholliseen päin muutamia satoja askelia salavahdiksi (sekretiksi), pitämään siellä vaaria vihollisen yöllisistä liikkeistä ja vehkeistä. — Me menimme ison matkaa vihollisen kiiltäviä nuotiotulia kohden ja pysähdyimme erääseen notkomaiseen paikkaan, josta tähystelimme pitkin maanpintaa niin tarkasti kuin säkkipimeässä syysyössä saattoi nähdä. — Emme siellä mitään erinomaista nähneet emmekä kuulleet muuta kuin yhtä ja toista mölinää Turkkilaisten etuvartiain nuotioilta, joilta välistä hiukan eroitti mustia haamuja liikkuvan nuotioin kohdalla edestakaisin. Yksi meistä seisoi vahtina, toiset istuivat ja torkkuivat kentällä, ladattu kivääri kädessä, valmiina neuvomaan opittuja temppujansa, jos vihollinen olisi päälle karannut. — Vähää ennen päivän koittoa lähdimme sieltä takaisin toisten luoksi. Tultuamme noin parin sadan askeleen päässä meikäläisten etuvartia vahdeista, niin äkkiä pamahti kolme laukausta ja tuli leiskahti pimeässä meikäläisten etuvartiain oikeasta sivustasta. Kuulat lensivät vinkuen yksi ylitsemme ja kaksi sivuitsemme. Me sanoimme keskenämme: "nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä ampua omia ihmisiä". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten vahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä kohden. — Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet viimmeistä kertaa. — Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.
Lokakuun 31 päivän aamulla kello 4 saimme muuton etuvartijaketjussa ja tulimme vähän matkaa takaisin päin erään pienen ojan varrelle joka juoksee sen avaran kentän lävitse, mikä eroittaa Dubniak'it toisistansa. Tähän pystytimme telttamme ja vähän ajan perästä jo nukuimmekin niissä, makeassa unessa. — Se olikin hyvään tarpeesen, kun ei oltu saatu kahteen vuorokauteen ensinkään nukahtaa. Nyt olimme taas ikäänkuin kotonamme.
Marraskuun 1 päivän aamupuolella valmistauttiin väkirynnäköllä valloittamaan yllä mainittua Dolny Dubniak'in linnoitusta. Ratsupartioita lähetettiin tarkastelemaan vihollisen asemia, kun etuvartiat olivat huomanneet että siellä elämä oli muuttunut kovin hiljaiseksi. Ratsumiehet ajaa karahuttivat linnoitukseen päin, valmiina ottamaan vastaan, jos sieltä kuulia rupeaisi satamaan, ladatut kivärit kädessä. Vaan mikä ihme ja kumma! Ei näy, ei kuulu mitään, ei kivärinlaukauksiakaan, joilla Turkkilaiset aina tavallisesti tervehtivät vieraitaan, jos tunkivat liian lähelle nuuskimaan heidän asentopaikkojaan. Ratsumiehet lähenivät lähenemistään, mutta ei hiiren hivahdustakaan. Siis varustukset olivat tyhjät, kuin olivatkin. Eräs ratsumies toi sitte sanoman meikäläisen kolonnan päällikölle, että varustukset olivat ihan tyhjät Turkkilaisista. Ne veitikat olivat pötkineet yön pimeydessä tiehensä; arvattavasti Osmanin oman hoidon alle Plevnaan.
Mihinkäs muualle, väkeä oli joka taholla, paitsi Plevnan puolella oli vielä eräs kulma auki. — Meidän päällikkömme, saatuansa ratsumieheltä tietää että Turkkilaiset olivat pötkineet yöllä karkuun, sanoivat meille: "pannaan tupakkaa piippuun ja perässä". — Vähän ajan perästä lähdimme marssimaan linnoitukseen päin ja valloitimme sen miekan lyönnittä. Harmitti sentään vähän, kun Turkkilaiset noin salakähmässä pääsivät pakoon, selkäänsä saamatta. Asentopaikka otettiin lähelle erästä niistä linnoituksista, joita yhteen oli neljä, kaksi kummallakin puolen kylää. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle.
Marraskuun 2 päivän aamulla muutimme vähän asentopaikkaa, kylän pohjoispuolella olevan varustuksen luokse. (Tämä, jonka luona yötä olimme, oli eteläpuolella).
Ehtoopäivällä kävi kenraali kreivi Schuvalov tervehtimässä meitä. Vähän aikaa juteltuansa päällikköjemme kanssa, aprikoitsi kreivi: "Ah! kuinka kaukana tekin sentään olette kotiseuduiltanne ja syntymämajoiltanne".
Lokakuun 3 päivänä kävi Rumanian ruhtinas Kaarlo I kenrali Gurkon seuraamana tervehtimässä meitä. Hän oli, niinkuin ennen olen jo huomauttanut, nimitetty läntisen armeijan ylipäälliköksi, johonka me suomalaisetkin kuuluimme. Ratsastettuaan meidän pataljonan kohdalle, pysäytti hän ratsunsa ja tervehti meitä venäjänkielellä, vaan sen jälestä puhui prikatimme komentajan kanssa ison aikaa ranskankielellä, jota me emme ymmärtäneet. — Arvattavasti ruhtinas kysyi prikatimme komentajalta: "mistä nuo reimat pojat ovat kotoisin".
Marraskuun 4 päivän aamulla kello 1 saimme käskyn muuttaa asentopaikastamme väliaikaiseen leiriin, kylän eteläpuolelle, sillä siellä oli aukeampi ja tasaisempi kenttä, jonne kaikki lähiseuduilla olevat joukot kokoontuivat. — Kello 12 päivällä ratsastivat kenralit kreivi Schuvalov ja Gurko luoksemme ja kutsuivat kaikki osastojen päälliköt tykönsä, sanoen heille: "järjestäkää ja puhdistuttakaa miehistönne hyvään kuntoon, Hänen Majesteettinsa Keisari tulee tänäpänä pitämää katselmuksen kaikille näille joukoille, jotka tappelivat Gorny-Dubniakilla."
Kello 2 j.pp. tuli Keisari veljensä suuriruhtinaan Nikolai Nikolajevitsin ja suuren joukon seuraamana, jossa paitsi muita oli useampia ulkomaan lähettiläitä ja kirjeenvaihtajia. Seuraajien joukossa ratsasti myös eräs ratsuväen aliupseeri, joka kantoi pitkässä varressa suurta valkoista lippua, jonka keskustaan oli neulottu sinivärinen Vapahtajan ristin kuva. Tämä jalo ja ylevänäköinen ristinlippu liehui korkealla ilmassa, Keisarin joukkoineen ratsastaessa pitkin kolonnain rintamaa.
Keisari tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä ja pataljonaa erittäin ja näytti hyvin liikutetulta. Koko sotajoukko tunsi itsensä tässä juhlallisessa tilaisuudessa velvoitetuksi ryntäämään, vaikka koko maailmaa vastaan, puolustaakseen ylevää pyhää ristinlippua.
Keisari, tultuansa meidän pataljonan kohdalle, tervehti meitä ja kiitti monta kertaa sekä kyseli keitä oli tappelussa kaatunut ja haavoittunut. Näyttääkseen ylhäistä suosiotansa pataljonallemme, suuteli Hänen Majesteettinsa pataljonamme komentajaa vapaaherra Ramsayta rintaman edessä sekä nimitti hänen komentamaan vast'edes henkikaartin Semenovan rykmenttiä. — Innokkaat raikkaat hurraahuudot kaikuivat koko Keisarin leirissämme olon ajan. Tässä seisoi se joukko, joka pani tuon "rautaisen renkaan" Plevnan ja sen puolustajain ympärille. Ehtoolla Keisarin poismentyä muutimme entiseen asentopaikkaamme.
Marraskuun 5-14 päivään olimme samassa asentopaikassa. Kävimme äksisiä, harjoituksissa ja teimme vahtia asentopaikkamme ympärillä sekä yhtä ja toista askaretta, mitä sotaleirin järjestykseen kuuluu. Pesimme vaatteitamme, hankimme lämmitys- ja keittopuita sekä härkiä ja lampaita syödäksemme. — Elämä tuntui täällä kaukaisessa sotaleirissä syksyn kolkoilla kylmillä ilmoilla jotenkin yksitoikkoiselta. Ei ketään muita ihmisiä näkynyt leirin lähettyvillä kuin ainoastaan joku ahnas saituri rahanhimoinen "markitantti", paitsi sotureita, niitä liikkui tarjolla mihinkä päin vaan katsoikin.
Ote pataljonamme päiväkäskystä 11 päivältä Lokak.: Vapaaherra Ramsay'n hyvästijättö puhe: "Koska Hänen Majesteetinsa Keisari 4 päivänä tätä kuuta on armossa määrännyt minun Semenovan henkivartia-rykmentin päälliköksi ja Permskin jalkaväen komentajan översti Procopé'n minun tilalleni pataljonan päälliköksi, annan minä Herra översti Procopé'n poissa ollessa pataljonankomentajan viran överstiluutnantti Sundmanille. Syvillä ikävyyden tunteilla jätän minä nyt tämän viran muutoksen vuoksi pataljonalle hyvästi! Tällä lyhyellä ajalla, ainoasti 3 1/2 vuotta kun olen ollut pataljonan esimiehenä, on minulla ollut tilaisuus nähdä ja käsittää että velvollisuuden kunnioittaminen, rakkaus ahkeruuteen sekä palava elävä halu noudattaa pataljonan todellista hyötyä, sanalla sanoen kaikki ne ehdot, jotka parhaiten tuottavat järjestystä ja kelvollisuutta jokaiselle sotajoukolle, pataljonassamme ovat aina olleet vallitsevat ja nämät ehdot ovat myöskin yhäti ylläpitäneet sen erinomaisen hyvän järjestyksen ja kunnollisuuden, joka useoita kertoja on tuottanut pataljonalle H. M. meidän armollisimman Keisarimme korkean suosion ja H. K. K. yli-päällikkömme kiitokset ja hyväksymiset.
"Tältä ajalta, joka minulle on ollut yhtämittainen jakso edistymisiä, joka on ollut ja vastaedeskin tulee olemaan onnellisin aika sotilasvirassani; tältä ajalta, joka ikuisesti on pysyvä minun mielessäni rakkaassa uskollisessa muistossa, on minulle velvollisuus ja huvitus tässä lausua Herra överstiluutnantti Sundman'ille, herroille komppaniain päälliköille, kaikille herroille upsereille, adjutantille, rahastonvartialle, majamestarille, pataljonan vanhemmalle ja nuoremmalle lääkärille, pastorille, tuomarille ja soittokunnan johtajalle sulimmat sydämellisimmät kiitokset.
"Pojat! Vastaan ottakaa minun viimeiset kiitokseni jokaisesta edistymisestä, jokaisesta hyväksymisestä ja kiitoksesta, kuin meille on lausuttu ja osoitettu, niin hyvin rauhallisissa töissämme, kun nytkin, koska meillä on tehtävänä korkein työ, nimittäin uudelleen perustaa Suomen pataljonan sotilaskunnia.
"Hyvästi pojat! Älkää milloinkaan unhottako, että me isänmaamme edessä, joka rakkaudella ja luottamuksella seuraa jälkiämme vieraassa maassa, olemme vastaamassa jokaisesta työstämme, että meidän maineemme, voittomme ja kunniamme on Suomen maalle kuuluva".
Paroni Ramsay.
Marraskuun 14 päivänä kello 7 aamulla lähdimme marssimaan länteen päin Dolny Dubniakista erästä laveata kivi- eli viertotietä, joka johtaa Plevnasta Sofiaa kohden. Tie oli mainion hyvää sen suhteen kuin ennen olimme marssineet veteliä vajoavia savipeltoja.
Marssiminen tuntui kuitenkin raskaalta, ehkä senkin tähden kun olimme taas saaneet niin kauvan lepäillä yksillä paikoilla, vaiko sentähden kun harva se mies jota ei vaivannut tuo hirveä puna- eli vatsatauti. Se tauti kerrassaan vähentää ihmeteltävän monasti miehen voimat, vaikka olisi kuinkakin roteva.
Marssittavamme maantie meni tuon mainion tappelutantereemme Gorny-Dubniak'in lävitse, johon pysähdyttiin vähäksi aikaa. Jylhä kolkkous vallitsi siellä, pitkän pituisia hautakumpuja ympäri linnoitusta, verisiä paikkoja, vaaterepaleita, ase- ja varustustavaraa suuret kasat, ihmisien ja elukkain katkotuita päitä ja kaikenlaisia muita jäseniä näkyi vielä siellä täällä; kaikki todisti että tässä oli veristä näytelmää hiljattain näytelty. — Yksinkertaiset puuristit olivat pystytetyt meikäläisten hautakummuille. Tämä kaikki näytti niin juhlallisen kolkolta, että väkisinkin johtui mieleen, kuinka ihmisen elämä on lyhyt ja vähäpätöinen. Suomalaisten haudan jätimme myös hyvästi, ajatellen mihinkähän on meille tuonlainen lepopaikka suotu?
Vähän ajan kuluttua jatkoimme marssiamme eteenpäin. Puolipäivä-levolle saavuimme Telisch'in kylään, jossa myös oli ennen mainittu meikäläisten valloittama vahva linnoitus. Kylässä ei näkynyt ainoatakaan asujanta jälellä, kaikki olivat paenneet. Haukattuamme vähän leipää päivälliseksi ja hiukan aikaa levähdettyämme, jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Radomitzan kylään. Kylä oli eräällä mäenvieremällä, joki juoksee sen editse kapeanläntäisen laakson pohjalla. Me marssimme kylän ohitse ja mainitun joen ylivievän sillan yli sekä asetuimme asentopaikkaan lähelle jokirantaa. Tänne pystytimme telttamme sekä asetimme kaikki tarpeelliseen kuntoon, jonka jälestä paneusimme maata. — Tässä olimme vielä 15:n päivänkin.
Marraskuun 16 päivän aamulla kello 7 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Maantie oli muhkean leveä, hyväksi kivitetty ja tasotettu. Seutu, jota marssimme, oli kaunista, juhlallisen näköistä vuoriseutua, joka tarjosi meille mitä somempia ja vaihtelevaisempia näköaloja. Pieni virta luikerteli kahden puolen maantietä, välistä kadoten vuoristoon ja taas tullen uudestaan esiin; korkeat vuorihuiput ja niiden välissä tasaiset laaksot, joihin oli vähän väliä rakettu taloja ja kyliä sekä mainitun virran varrelle useampia myllyjä, joista toiset olivat käytännössä ja toiset seisoivat tyhjillään.
Toisin paikoin oli mahdottoman suuria syvennyksiä ja aukkoja vuoriloukoissa; ne olisivat olleet oikein mukavia jättiläisten haudoiksi ja hiiden kiukaiksi.
Vaikka nyt oli syksy myöhä ja kasvit olivat kellastuneet, todistivat kumminkin kaikki tämän paikkakunnan seudut että ne suven ihanalla ajalla ovat erittäin somat ja viehättävät, silloin kuin kaikki on parhaassa kukoistuksessaan.
Yösijalle saavuimme lähelle erästä Petrev nimistä kylää äsken mainitun pikkuvirran rannalle; sinne pystytimme telttamme ja panimme levolle.
Marraskuun 17 päivän aamulla jatkoimme matkaamme eteenpäin. Paikkakunta oli yhtä somaa ja kaunista, sillä eroituksella vaan, että vuorisolat tulivat aina jyrkemmiksi, mitä enemmän lähenimme isoa Balkania. — Ahkeraa marssittuamme ehtoopuoleen päivää, saavuimme Jablonitza nimiseen kylään. Täältä oli vähää ennen meidän tuloamme Venäläisten ratsuväki karkoittanut baschibozukit pois, jotka tehden kylässä yhtä ja toista pahaa olivat luvanneet kylän asukkaille palaavansa jälleen jonkun ajan päästä, ajaen muka meikäläiset takaisin; mutta sepä ei koskaan toteutunut.
Telttamme pystytimme kylän vieressä olevalle pellolle ja sen tehtyämme rupesimme syömään mitä kukin pussistansa parasta löysi; tosin ei tarvitse kenenkään luulla että sieltä mitään herkkupaloja tuli esiin, vaan sen sijaan kuivia korpun palasia.
Tähän kylään oli myös saapunut samaan aikaan pari armeija-rykmenttiä, yksi rykmentti punasia husareja ja kaksi patteria tykistöä. Siis ei olisikaan ollut isompaa hätää, vaikka Mehmed-Ali pascha olisikin tehnyt jonkunlaisen pienen hyökkäyksen asentopaikkaamme.
Marraskuun 18 päivän lepäsimme mainitun kylän pellolla "kangaspirteissämme". Kylä oli rakennettu kauniiseen tammimetsällä ympäröittyyn laaksoon, korkeiden vuoriharjanteiden väliin. — Pieni virta juoksi kylän keskitse, josta saimme virvoittavaa raikasta lähdevettä. Päivät olivat kauniit ja lämpöiset, mutta yöt hyvin kylmät, ne rupesivat jo täälläkin muistuttamaan talven pikaista tuloa. Öillä oli noin 5-6 asteen pakkanen. Teltassamme jäätyi vesi, jota oli eräässä hamppukankaisessa sangossa, jonka olimme löytäneet läheltä Dolny-Dubniakia ollessamme siellä etuvartiaketjulla. Sitä oli mukava kuljettaa matkalla myttyyn litistettynä vaikka pussissa. — Minä varustin itseni Dolny-Dubniakissa, jossa paljon tapettiin ja syötiin lampaita, hyvillä pitkävartisilla lammas-nahka-lapikkailla, joita pidin öillä jaloissani, niin ei ensinkään paleltanut jalkojani, ja nepä olivatkin hyvin käytännölliset tässä suhteessa.
Marraskuun 19 päivänä muutimme asentopaikkaa vähän edemmäksi kylästä erääsen kauniisen tammimetsään erittäin luonnon-ihanalle paikalle. Vuoripurot kohinallaan ja kirkkaat lämpöiset auringon säteet ilahuttivat ja virkistivät meidän jotenkin yksitoikkoista eloamme yksinäisessä asentopaikassamme. Päivät olivat aina vaan lämpöiset, mutta yöt kylmenivät kylmenemistään.
Marraskuun 20 päivän olimme samassa asentopaikassa. Päivällä olimme tekemässä multavarustuksia ja ampumaojia lähellä oleville pienemmille ylängöille, joista oli mukava näkö-ala vihollisiin päin. Varoillamme täytyi olla sentähden, että olisimme voineet torjua mahdollisia hyökkäyksiä Mehmed-Ali paschan joukoilta, jotka eivät olleet meistä aivan etäällä.
Marraskuun 21 päivän aamulla menimme koko pataljona kaivamaan varustuksia (multavalleja), kilvan koettaen kukin komppania parastansa. — Kello 2 j.pp. saimme käskyn tulla asentopaikkaan takaisin ja pikaisesti valmistauda eteenpäin marssiin. Muutamien minuuttien kuluttua olimmekin valmiit lähtöön ja seisoimme maantiellä täydessä marssikunnossa.
Päällikkömme onnittelivat meitä, sanoen: "Huomispäivänä saatte, pojat taas tapella, onnea ja menestystä vaan", joihin onnitteluihin vastasimme: "saamme kunnian kiittää herra kapteenia j.n.e." ja sanoimme itsellämmekin halun olevan tapella, että sota saataisiin pikemmin loppumaan. Sen jälestä lähdimme marssimaan kiivaasti eteenpäin, jota kesti siksi kunnes ehtoon tullen saavuimme pieneen Vedrar nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin yöksi. — Koko ehtoopäivän satoi vettä, josta tuli huono keli ja vaatteemme kastuivat läpimärjiksi. Heti kylään päästyämme hajoitimme muutamia kylmillään olevia huoneita ja kannoimme hirret ja puut kylän lähellä olevalle kankaalle, jossa oli asentopaikkamme. Niistä laitoimme hyviä nuotioita, joiden ympärillä kuivasimme itseämme ja keitimme ehtoollisemme. Sen jälestä menimme telttoihimme, panimme levolle ja vaivuimme unelmien rakkaisiin helmoihin.
Marraskuun 22 päivän aamulla jatkoimme marssiamme eteenpäin. Lähellä Pravetzin kylää tuli meidän etuvartioita eli ratsuväen-partioitamme vastaan vähäinen baschibozukki-joukko ja räjähytti kivääreillään meikäläisiä kohden eräästä mäenlaiteesta. Täten tappelu oli valmis. Tästä seurasi kahden puoleinen ampuminen siksi, että baschibozukkien täytyi vetäytyä takaisin päävarustuksiin Pravetzin vuorille. Samalla alkoivat tykistötkin pauhata molemmin puolin. Kranaatteja lentää jo päämme ylitse niin että ilma suhisee; putoavatpa väliin aivan viereemmekin ja särkyvät tuhansiksi pirstaleiksi, mutta onni oli hyvä, ei kehenkään sattunut. Vuoristo oli jyrkkä kuin seinä, mihin Turkkilaiset olivat varustaneet itsensä. Sinne olivat he kaivaneet itselleen ensin vuoren korkeimmalle kukkulalle mahtavan suuren hevosenkengän muotoisen varustuksen; sitte olivat he kaivaneet vuoririnteeseen mukavia ampumahautoja eli ojia, joissa isommissa oli kattokin, ja yhdistäneet ne kaikki sitte juoksuhaudoilla (salateillä), että oli melkein mahdotoin nähdä heidän liikkeitänsä. Näitä mutkaisia korkeita äkkijyrkkiä vuorisolia vastaan olisi ollut melkein mahdoton tehdä suoranaista väkirynnäkköä, jonkatähden kenrali Gurko lähettikin sivujoukot etäältä saartamaan Turkkilaisten asemia. — Meidän asennoksemme oli määrätty eräs vuoriryhmä vastapäätä Turkkilaisten keskirintamaa. Maantie kulki alhaalla vuorten rotkoissa, sieltä emme olisi voineet mitään vaikuttaa, sieltä siis poikkesimme tieltä pois ja kapuilimme sangen korkealle vuoriharjanteelle, kiskoen tykkejä perässämme, toiset kantoivat useampia kivärejä, toiset vetivät tykkejä. Hevoset oli riisuttu tykkien edestä ja talutettiin tyhjiltään, joita sittenkin oli vaikea saada tulemaan perässä ja pysymään pystyssä. Suurten ponnistusten ja kiskomisten perästä, hikipäin ja paita märkänä, pääsimme vihdoin määrätylle vuoriharjanteelle, joka oli, niinkuin jo ennen on mainittu, poikittain vastapäätä Turkkilaisten keskirintama-asemaa. — Toisilla meikäläisten tykeillä ammuskeltiin ahkerasti koko kiipeämisemme ajan kahden puolen maantietä olevilta pienemmiltä mäkitöyräiltä. Me kun saimme vuorella kaikki tarpeelliseen kuntoon, rupesimme vaihettelemaan Turkkilaisten kanssa laukauksia tykeillä ja kiväreillä, jota kesti koko loppupuolen päivää. Pimeän tultua hälveni jyry vähitellen molemmin puolin ja tappelutoverukset (me ja he) jäivät entisille asemilleen. Myöhemmin ehtoolla lähetettiin puoli komppaniaa erällään sen vuoriharjanteen etukärkeen, jossa asemamme oli, kaivamaan tykkivalleja. Nämät valmiiksi saatuamme hinasimme tykit sinne ja asetimme ne täydelliseen kuntoon, että aamun tullen olisi oikein mukava tervehtää tappelutoverejamme aivan uusista ja ehjistä tykkivalleista. — Yöllä marraskuun 23 päivää vasten kello 3 vallan pilkkopimeässä pamautettiin meikäläisten keskurintaman kaikista tykeistä yht'aikaa kolme yhteislaukausta patterittain. Turkkilaiset vastasivat näihin yhdellä ainoalla laukauksella ilmaistakseen arvattavasti: jo mekin täällä hereillä ollaan. Mainittu ampuminen sanottiin olleen kenraali Gurkon käskystä, vetääkseen sillä tavalla Turkkilaisten huomion keskirintaman eli meidän puoleemme, että saartojoukot saisivat kummallakin sivustallamme havaitsematta rauhassa kulkea eteenpäin ja tehdä liikkeitänsä. — Aamuhämärässä marssitettiin meidän komppania muutamia satoja askeleita eteenpäin ja hajoitettiin ampumaketjuun pitkin erästä kaltevaa vuoririnnettä, jolla ajalla Turkkilaisten kuulat ehtimiseen lentäen vinkuivat ympärillämme.
Paikoillemme asetuttua tähtäilimme ja ammuskelimme toinen toisiimme päin, Turkkilaiset meihin ja me heihin. Louhinen ja näreinen vuoririnne esti kumpaisenkin näkemästä tarkemmasti toisensa liikkeitä ja aikomuksia. Laukauksia vaiheteltiin ehtoopuoleen asti, välistä oikein tiheästikin.
Kranaatit ja kuulat kaatoivat kuivia karankoita ja kasvavia näreitä sekä löivät maasta santaa, soraa ja kivenpalasia vasten silmiä; pauhua ja paukkinaa kesti koko päivän.
Kello 4 j.pp. saimme käskyn ryntäämään, kun sivujoukotkin jo olivat kerinneet tehdä saarrosliikkeensä. Kunnianarvoinen överstimme Sundman huutaa: "käykää päälle, Suomen pojat!" itsellä mainion pitkä tunturisauva kädessä, jolla harppailee yli kuilujen ja jyrkänneitten.
Täällä vuorilla olikin kammoittavan suuria kuiluja ja äkkijyrkkäyksiä, joissa ei millään tavalla olisi ratsastaminen käynyt päinsä. — Kaptenimme Bremer antaa käskynsä komppaniansa yhteisiin rynnäkkö-liikkeisiin johtaen itse sen vasenta siipeä ja kehoittaen tähtäämään tarkasti, koska kerran on hyviä tukia saatavina, nimittäin tammenoksat ja karangot. Ryntäyskenttämme tällä kertaa on äkkijyrkkää vuoririnnettä alaspäin, jossa kasvaa matalahkoa tammimetsikköä, ja paikoittain on kivilouhikkoista; kiivaasti kapuellaan samalla eteenpäin. Vänrikkimme Brunov huutaa: "asettakaa, pojat, tähtäimet paikoilleen, ja ampukaa tarkoin!" sekä menee ja korjaa samalla erään nuoren rekryytin tähtäintä paikoilleen, joka ei ollut osannut asettaa sitä niinkuin piti matkan pituuden mukaan. Vähän ajan perästä kuulemme jonkun sotamiehistä huutavan: "Herra Jumala!" luutnantti kaatui, samalla vilkaisimme toisetkin sinnepäin ja näimme urhean vänrikkimme pitkänään tanterella. Kuula oli lävistänyt hänen molemmat säärensä. Pari sotamiestä auttoi hänen sitte sitomapaikalle. Seuratkaamme häntä sinne vähäksi aikaa.
Tänne tultua kysyi lääkärimme, todellinen valtioneuvos Winter, vänrikiltämme: "kummassako jalassanne on haava?" "Kyllä niissä on molemmissakin", vastasi vänrikki; sekä laskee leikkiä: "hitto vieköön koko Turkkilaiset, kun pilasivat aivan hyvät, uudet saapasvarteni".
Jättäkäämme urhea vänrikkimme lääkärin hoidettavaksi ja palatkaamme takaisin tappelutanterelle.
Samaan aikaan tuli myöskin haavoitetuksi eräs meidän komppanian sotamies N:o 80 Teudor Takt, jota sattui niin sopivasti toiseen takakaistaleeseen (istinkukkulaan), että kumppaneita oikein nauratti ja he sanoivat: "kyllä Turkkilaiset tiesivät ketä he rankaisivat, koska laskivat Taktua takakaistaleesen".
Muistutus. Takt oli ollut poissa Gorny-Dubniakin tappelusta, määrättynä johonkin kuormastotoimiin. Siitä hänen muka Turkkilaisilta tarvitsi saada vähän muistutusta.
Brunov'in haavoituttua ei ollut jälellä yhtään nuorempaa upseria komppaniassamme, komppanian päällikkö vain yksin; silloin huutaa överstimme Sundman: "Vääpeli, olkaa upseerin tilalla ensipuolessa komppaniaa!" "Ymmärrän, herra översti" vastasin minä. "Ja käykää hartaasti päälle!" jatkoi överstimme vielä tuolla tunnetulla isällisellä kovalla äänellään. Tykit pauhaa ja kuulat vinkuu, tappelua kestää yhä edelleen. Norjalainen luutnanttimme Kristersen huutaa meille ruotsinkielellä, mutta Norjan kimeällä murteella: "Finska gossar framåt!" (Suomen pojat eteenpäin!) itse muuttaen puulta puulle ja ampuen sotamieskivärillä, väliin aina tähystellen kiikarillaan mihin muka hänen kuulansa ottavat; ampuen miestä paraten, ja lausuen aina sekaan niin liukkailla kimakoilla sukkelilla sanoilla, että tuskin sitä voimme ymmärtääkään: "Det här trädet är icke bra, jag skall flytta till ett annat!" (Tämä puu ei ole hyvä, annappas muutan toiselle).
Mutta aika melske ja pauhu siinä kävikin. Kranaatteja, kuulia, pieniä kiviä, puunpalaisia, santaa ja pölyä lensi niin hirveästi ympärillämme, että oli vähällä "silmät soaista" sanoi entinen soturi. — Kyllä se sokaisikin sentään erään tykkiniekan silmät hyvin mukavasti. Hän nimittäin oli se mies tykkiniekkain joukosta, jonka velvollisuus oli tuoda kranaatti ruutirattailta (kärryiltä) tykkiin pistettäväksi.
Muistutus. Ruutirattaat viedään tappelun alkaessa vähän matkaa takapuolelle, ja jos suinkin mahdollista, jonkun mäkitöyrään taakse, ett'ei vihollinen voi tehdä vahinkoa kranaattikuormastolle, jos hän nimittäin sattuisi osaamaan siihen.
Yllämainittu tykkiniekka toi kranaattinsa nahkaisessa pussissa ja oli juuri tulossa puolivälillä tykkiä ja rattaita, kun samalla kuului kohinaa ilmassa ja yksi Turkkilaisten ampuma kranaatti tulla suhitti ihan suoraan kranaatintuojaamme kohden. Mies kallisti päätänsä, muka väistyäksensä kranaatilta, vaan tämäpä putosikin maahan vallan suoraan hänen eteensä, kyntäen maata ja särkyen pirstaleiksi. Mutta miehellä oli onni kun olikin. Kranaatin palaset eivät sattuneetkaan häneen, vaan söivät maasta multaa ja soraa tykkiniekan "suut silmät" täyteen, niin ett'ei hän nähnyt eikä kuullut, eikä saanut suutansakaan auki. — Pyhäistyään kasvojaan käsillään sanoi tykkiniekkamme: "Ah ti tsort" (suom.: ah sinä piru), rientäen samalla kiiruusti tykkinsä luokse; pistäen kranaattinsa tykin peräreijästä sisään sanoi hän: "vot tibe" (suom.: tuossa on sinulle). Sen jälestä kuului komento: "pervaja!" (suom.: ensimmäinen!) silloin tykki laukesi ja kranaatti lähti lentämään kiitokset Turkkilaisille meidän oivan tykkiniekkamme puolesta. — — —
Eräskin nuori sotamies ampui vieressäni ahkerasti erään kuivan karangon oksalta, kun samassa Turkkilaisen kuula tuli ja kaatoi koko karangon sekä meni menojansa miehen jalkain välistä. Mies muutti vallan tyynimielisesti kivärinsä lähellä olevalle toiselle aisalle ja jatkoi yhä ampumistaan, sanoen vaan "katsos hirmuja, kun osaavat tarkoin".
Tappelussa sanoivat sotamiehemme: "soittakaamme tenoria, koska paasot ovat noin hyvät!" He näet kutsuivat kivärinsä pauketta tenoriksi ja tykin jyrinää paasoksi.
Ehtoopuolella päivää olivat Turkkilaiset jo tulleet saarretuiksi kolmelta sivulta; ainoastaan eräs kapea aukko oli Orhanien puolella avoinna, jonka kautta ehtoon pimeys ja sumu auttoikin heitä pakoon.
Auringonlaskun aikaan kaikui juhlallisen komea musiikki; tykit pauhasivat, kivärit rätisivät ja schrapnellit vinkuivat, hajotessaan ilmassa, upserien käskemät komentosanat ja sotilasten tuhat-ääniset hurra-huudot sekaantuivat tähän, kuuluen kaukaa ympärinsä, kunnailta, laaksoista ja vuorilta; jota kesti siksi kunnes auringon viimeiset säteet katosivat ja paksut sumupilvet peittivät nämät jylhät vuoriseudut.
Turkkilaisia saatiin useampia kymmeniä sotavangeiksi ja pakenevia ajoi ratsuväki takaa, lyöden maahan keitä vaan yön pimeydessä voivat kiinni saada.
Turkkilaisten päävoima vetäysi myöskin takaisin ja he asettuivat erääsen vuoristoon Orhaniesta länteen päin, parin peninkulman päähän.
Meikäläisten viimeiset rynnäkköhuudot kaikuivat vielä syysehtoon pimeydessäkin, levittäen jylhää kaikua laaksoissa ja vuorilla, hälveten vähitellen kuin myrsky tyynen tultua. — Sotalinjamme vasemman siiven saartojoukot yhtyivät meidän komppaniasta lähetettyyn partiojoukkoon, molemmalla sivustallamme.
Venäläiset huusivat jo etäältä: "kto idjoot?" (suom.: kuka tulee?) "Finski" (Suomalaisia), oli vastaus. Pimeä oli kuin säkissä. "No kiitos Jumalalle, ne ovat meidän Suomalaisia," jatkoivat Venäläiset, "kyllä Turkkilaiset nyt siis jo ovat hyvässä satimessa".
Tavallisen hyvässä satimessa ne olivatkin, saarrettuina hevosenkengän muotoiseen kehään; niin että ne, jotka heistä pakoon pääsivät, saavat kiittää hyvää juoksutaitoansa ja olla sangen tyytyväiset, vaikka heiltä putosi muutama pari hyviä tohveleita (teräsiä), vuoririnteitä alas sinkoellessaan, "jänekset housuissa".
Me marssimme sitte, kun kaikki melske ja tappelu oli hälvennyt, eräälle pienemmälle vuoritöyräälle ja asetuimme siihen yöksi, hankkien heti paikalla puita ja vettä.
Vähän ajan kuluttua jo leimusivat iloiset lieskat meikäläisten nuotiotulista, joiden ympärillä istui tiheitä soturiparvia, jotka kuivasivat vaatteitansa sekä keittivät ja paistoivat mitä suinkin parasta löytyi. — Erittäin arvossa pidettyä oli eräs laji keittoa. Sitä kutsuttiin: "leipäpuuroksi", "sydämmenvahvistajaksi", "ressunketkuksi". Ja muilla kaikenlaisilla kunnianimillä koetettiin sitä ylistellä ja kunnioittaa. Sen se ansaitsikin, erittäin tällaisissa tilaisuuksissa, joissa ei millään keinolla muita keittoaineksia voida hankkia. Tämä keitto sisälsi vettä, korppuja (kuivaa leipää), ja suolaa. Mutta erittäin hyvän höysteen eli ma'un antoi siihen tuore naudanrasva, jos nimittäin tätä Herran lahjaa oli saatavana.
Upserimme istuivat nuotiolla kanssamme, joita ei sentään meidän komppaniassa tällä kertaa ollutkaan muita kuin kapteenimme ja aamulla tullut Norjalainen luutnantti. Erittäin oli hupaista kuunnella tuon hauskan miehen, uuden tulokkaamme Norjalaisen luutnantin vilkasta keskustelua kaptenimme kanssa, kun he istuivat rinnakkain nuotion ympärillä.
Hän oli juuri päivää ennen Pravetzin tappelua saapunut pataljonaamme "rientomarssissa", keritäkseen tappeluun suomalaisten keralla ja ehkä näyttääkseen Norjan poikain tappelukykyä ja kuntoa, jota tuolla uljaalla luutnantilla näkyi olevankin kylliksi.
Hän jutteli arvattavasti paljon hauskoja kertomuksia Norjasta, tuolta ylhäältä pohjolan periltä, vielä pohjoisemmasta meidänkin maatamme. — Hänen ruotsin puheensa kävi niin sopivan nuotikkaasti, että vaikka meistäkin joku vähän osasi ruotsia, niin eivät he sentään ymmärtäneet hänen puheestaan ainoatakaan sanaa. — Marraskuun 24 päivän aamuhämärässä lähdimme kapuelemaan erästä jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin, siltä kohtaa missä Turkkilaisten päävarustukset olivat. Vuori oli niin jyrkkä, että mäeltä väkisin tahtoi jalat luistaa takaisinpäin, täytyi ottaa paikottain kiinni puitten oksista ja sillä tavalla kiskoen auttaa itseänsä ylöspäin. Päästyämme lähelle heidän ensimäisiä etuvarustuksiaan, oli niiden eteen hakattu oivallinen murros.
Me kiersimme murroksen ympäri ja pääsimme heidän etuvarustuksiinsa, joista isommat olivat jokapuolelta suojattuja, muuripääskysen pesän tapaan rakennettuja; vähemmät tavallisia rintasuojia.
Tarkastettuamme niitä, näkyi täällä selvästi hedelmät meidän tarkoista laukauksistamme. Turkkilaisia makasi hengetönnä, niin isossa etuvarustuksessa kuin rintasuojissakin, moni rähmällään vallia vasten niinkuin torkuksissa vaan, kiväri puristettuna kätten väliin, pää alas painuksissa.
Eräskin sellainen, jolta minä otin Henri-Martini-kivärin ja 100 siihen kuuluvaa patronaa, oli lävistetty keskeltä otsaa, kas se oli ollut tarkka sattuma. Mainittua kiväriä kannoin uudenvuodenpäivään asti; Dolny Karnartzyn tappelun jälkeen heitin sen menemään luminietokseen (kinokseen) ajatellen: saapahan noita uusia, kun taas päästään toiseen tappeluun.
Isossa etuvarustuksessa oli myös useampia kaatuneita Turkkilaisia.
Heidän pienistä ampumarei'istään olivat meikäläisten tykin- ja kiväärin kuulat tunkeneet sisään ja tehneet tehtävänsä. Tässä kiipesimme vielä ylemmäksi, kunnes pääsimme vuoren harjalle, isoon linnoitukseen. Sinne olivat Turkkilaiset kiireissään jättäneet telttansa, keittokalunsa, työaseensa, patronalaatikkonsa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa.
Linnoitus oli vahva ja konstikkaasti rakennettu, monenkaltaisilla teillä ja välikäytävillä varustettu.
Me ihmettelimme suuresti, mitenkä Mehemed Ali pascha jätti niin hyvät varustuksensa, joita meikäläiset varmaan olisivat puollustaneet viimeiseen mieheen.
Vaan se oli juuri se Gurkon kiertämis taito, joka peloitti Turkkilaisia. Tästä marssimme erästä Orhanie nimistä kylää eli kauppalaa kohden, pitkin sen pohjoispuolella kulkevaa vuoriharjannetta, jonne pysähdyimmekin ja asetuimme asentopaikkaan.
Heti paikalla kaivoimme vuoririnteesen pienen varustuksen (rintasuojan), niin pitkän että puoli komppaniaa olisi sopinut siitä ampumaan yht'aikaa ja toinen puoli olisi ollut harjanteen takana varaväkenä. Muutamia vartiomiehiä piti aina olla seisomassa, valppaasti vartioiden; jolloin komppanian muu väki sai levätä.
Marraskuun 25 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli ihana ja lämmin. Meillä oli siis hyvä tilaisuus tarkastella ja ihannella noita kauniita majesteetillisiä sangen korkeita vuoriseutuja, joilta alas katsellen kylät ja huoneet laaksoissa näyttivät niin kummallisen pieniltä kuin nuot pienet leikkitupaset, joita tavataan lasten kamareissa. Marraskuun 26 päivän aamulla rupesi puhaltamaan ja raivoamaan ankaran kylmä pohjoistuuli, joka puolenpäivän aikaan muuttui vesi- ja lumituiskuksi.
Tästä jo kyllä voipi arvata ja kuvailla, minkälainen oli elantomme autioilla vuorilla. — Muutamat, joilla vielä oli jälellä, pystyttivät kangastelttansa.
Toiset kaivoivat maakuoppia. Minä kumppanineni pystytin telttarisasen, mutta mitä hyvää tästä oli? Tuuli ja myrsky heilutti ja rönkytti sitä niin hirveästi, että mies piti olla kiinni pitämässä joka nurkasta, muuten ehkä tuuli olisi lennättänyt sen ijankaikkista tietään.
Olimmepa kuin ilmapallossa. Me ajattelimmekin vaan: jos tänlainen myrsky vielä kovemmaksi kiihtyy, niin kukatiesi saattaahan se lennättää meidät telttoineen päivineen lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin, jossa varmaankin olisimme tuota pikaa "hirsipuussa killuneet!"
Tulee myöskin huomata, että meidän telttamme ja kuoppamme olivat pohjoispuolisissa vuoririnteissä, jostapäin juuri tuuli ja myrsky kävi.
Eteläpuolella ei saanut kukaan olla paitsi vartiat, ettei vihollinen näkisi asentojamme.
Marraskuun 27 päivän asuimme vielä samalla vuorella ja kaivoimme joka telttakunta itsellemme kuopat maan sisään niinkuin myyrät.
Näissä kuopissa olikin hyvin lämmin ja hauska oleskella, sinne ei sopinut tuuli eikä myrsky, mutta oli siellä sentään tavallisen pimeä. Vuorotellen seisottiin vartioina.
Vaan yhden asian tähden oli kuitenkin pula tulossa: kun näet ruokavaramme loppuivat ja vesikin oli kaukaa alhaalta laaksosta haettavana, eikä sitäkään sieltä häiritsemättä saanut noutaa, kun viholliset ammuskelivat tykeillään veden hakijoita kohden, koettaen parhaansa mukaan estää heitä.
Nyt ei siis muuta neuvoksi, täytyi lähettää laaksossa oleviin läheisiin kyliin pieniä ryöstöpartioita, joista toiset puolet varustettiin kivääreillä, ottamaan vastaan mahdollisia kohtauksia, toiset nuorilla, veitsillä ja sauvoilla.
Näin varustettuina lähtivät meidän pojat muutamiin kyliin, vähän matkaa vihollisesta.
Semmoisista taloista, joista asujamet olivat paenneet, oli heillä lupa ottaa muonavaroja.
Se onnistuikin erinomattain hyvin. Eivät partioretkeilijämme tulleetkaan tyhjinä takaisin, vaan hyvillä saaliilla, tuoden mukanansa: sikoja, pukkeja, lampaita, lehmiä, härkiä, vasikoita, juustoa, maissi- ja nisujauhoja, papuja, turkinpippuria ja tupakkaa sekä yhtä ja toista muuta ruokatavaraa, paitsi leipää ja suolaa, jotka Herran lahjat olivat jotenkin vähissä. Muutoin oli meillä nyt taas ruokavaroja elää oikein "herroiksi!"
Marraskuun 28 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa.
Me elimme täällä oikein vuoripeikkojen elämää, kannoimme laaksoista lehtikerpoja, heiniä, puimattomia nisun- ja ohranolkia, pehmikkeeksi allemme. Ohran oljista oli vielä sekin hyöty, että niistä sopi varistella ohria, joista sitten keitimme ja joimme sitä niin kutsuttua "ohrakahvia", joka kylmässä ilmassa ollessamme vaikutti ruumiimme lämpimyydeksi.
Sokeria tosin ei meillä ollut, vaan sepä olisikin ollut tällaisissa tilaisuuksissa ylellistä.
Marraskuun 29 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa. Vähää ennen ehtoohämärää saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön.
Kiiruusti hajoitimme kojumme ja pesämme vuoriäyräästä, sekä asetimme kapineet pusseihimme. Olipa taas oikein ikävä lähteä pois hyvin varustetuista kojuistamme, joihin jo olimme vähän kotiutuneet, oltuamme tässä usean päivän. Tästä marssimme samana ehtoona puoli virstaa vasemmalle eli länteenpäin, jossa oli pataljoonamme ensi komppania.
Siellä sitte oleskelimme koko yön heidän kanssansa vesisateessa ilman minkäänlaista suojaa, vaan eipä tämä enää ollut outoa, tottumus auttaa paljon. — Me paneusimme toinen toisemme viereen maata, teltinkaistat peitteeksi, ja koetimme täten suojella itseämme sateelta ja kylmältä.
Marraskuun 30 päivän aamulla k:lo 6 rupesimme laskemaan alas Provetzin vuorelta, kuljettaen myötämme, koko pataljona, 8 raskasta tykkiä lavetteineen, ruutirattaineen, siis kaksi tykkiä komppaniaa päälle. Mehemeb Alin armeijat olivat kaivaneet täältä alaspäin jonkinlaisia kiertopolkuja, joissa kyllä näytti olevan tuhlattu monta päivätyötä, ja olikin ollut välttämättömän tarpeellinen, ennenkuin näin äkkijyrkältä vuorelta voi mitään isompaa esinettä alas tahi ylös kuljettaa.
Näitä polkuja pitkin hiljakseen koetimme hinata eli laskea tykkejä alaspäin, toiset kiinni pidellen, toiset vetäen. Tarkka vaari oli pidettävä ettei tykki päässyt menemään omin päinsä liika kovaa vauhtia, sitten se olisi mennyt vuoren rotkoihin tuhansiksi pirstaleiksi, ja siitä olisi ollut päälliköillemme ankara edesvastaus ja meille suuri häpeä.
Kun kaikki oli saatu vuorelta alas hyvässä järjestyksessä, riisuimme päällystakit yltämme ja kääreimme ne olalle kannettavaksi, sillä laaksoissa oli paljon lämpöisempi kuin siellä lähelle pilviä kohoavilla vuorilla, joissa paikoittain oli lunta suvellakin.
Sittenkuin kaikki oli saatu reilaan, alkoi marssi. Me marsseimme monen pienemmän kylän ja Orhanien kauppalan lävitse, jossa vielä näkyi olevan monta uljastakin rakennusta.
Kauppalan lävitse marssiessamme keskikatua soittivat Bulgarit kirkkonsa kelloja, (jotka Turkinvallan aikana olivat olleet kauan soittamatta, sillä he eivät sallineet kristittyjen kirkonkellojen soitantoa), näitten uljasten vapaudensankarien kunniaksi, jotka jalomielisyydellään vertaan vuodattaen olivat tunkeneet tappelujen ja myrskyjen lävitse tänne Orhanien ihanaan laaksoon saakka, jota Turkkilaiset olivat pitäneet ihan voittamattomana, kovien varustustensa tähden. He sanoivat, että se oli viisi kertaa vahvemmin varustettu kuin Gorny-Dubniak ja Telisch; sitä paitsi oli täällä sodallisessa katsannossa tavattoman edulliset maisemat.
Se olikin totta, pattereja (retuuttia) ja rintasuojia oli kaivettu ja varustettu joka vuoren nyppylällä ja vielä oikein mestarin tavalla tehty ja kaunistettu.
Bulgarit kertoivat että eräät insinörit olivat niitä teettäneet, puoli vuotta ennen sotaa, talonpojilla (Bulgareilla). Ilman vähintäkään palkkaa oli näiden raukkojen täytynyt raataa (tehdä työtä) ja jos eivät tahtoneet olla oikein ahkeria, niin olivat insinörien kovista ruoskista (piiskoista) lähteneet lyönnit olleet heille hyvänä muistuttajana ahkeruuteen. — Me marssimme vielä länttä kohden eteenpäin Orhaniesta muutamia virstoja, siksi että ehtoopäivällä saavuimme Vratschesch nimiseen kylään. Kylä oli korkeiden vuoriharjanteiden ristimyksessä ja virta juoksi sen keskitse.
Tämä oli ollut Turkkilaisilla oikein pääpesänä Sofian ja Plevnan välillä sekä muonan ja muun tavaran kokouspaikkana, koska me täältä löysimme kaikellaista tavaraa yltäkyllin: satoja säkkiä jauhoja ja ryyniä, keksileipiä, papuja, voita useampia tynnyriä, suuria sikalaumoja (ne eivät sentään kuuluneet Turkkilaisille, sillä he eivät syö sianlihaa, ne olivat kyläläisten omia, jotka olivat Bulgareja), paljon apteekkitavaroita, rohtoja (troppia), sotilas- ja lasarettivaatteita, monta tynnyriä viiniä y.m.
Nämät kaikki olivat aiotut Plevnaan vietäväksi, vaan nyt se oli jo myöhäistä.
Heiniä oli myös, suuria aumoja, joista teimme pehmeitä yösijoja.
Hyvää suuta myös aljettiin pitää, voileipää syötiin sianlihan kanssa, riisiryynipuuroa voinensa oikein mielin määrin. Meidän pojat juttelivatkin: "pidetään nyt joulua, koska Turkkilaiset ovat noin hätähousuja, että jättivät muonavaransa meidän nautittaviksemme".
Tätä kestiä vietimme vallan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet sangen kaukana vihollisista.
Vasta seuraavan päivän aamulla saimme tietää ratsuväen partiomiehiltä, että tästä vähän matkan päässä vuoristossa oli asettunut viisitoista tuhatta Turkkilaista, ja meitä oli ainoastaan muutamia komppanioita neljän tykin kanssa. Jos tämän olisivat punalakit tienneet, niin varmaankin olisivat he tulleet tähän kestiimme "kuokkavieraiksi".
Niin sitä vaan väliin hurrataan sotaretkillä, kun oikein onnenpyörällä ajetaan ja rohkeita ollaan.
Joulukuun 1 päivänä olimme aamupäivän samassa asentopaikassa.
Ehtoopäivällä sai meidän komppania käskyn mennä etuvartia-ketjuun eräälle Vratsches'in kylän lähellä olevalle vuoritöyräälle. Ensin kiipesimme vuorelle. Sinne päästyämme asetti komppaniamme päällikkö itse vahtimiehet paikoilleen. Vuorottain sitte seisottiin ketjussa vartioina, toinen puoli miehistä sai istua nuotion ääressä, ollen päävahtina.
Pimeän tultua rupesi käymään ankara myrsky tuuliaispäineen, joka löi nuotioista sen ympärillä istuvien miesten vasten naamaa tuhkaa, tulisia kekäleitä ja hiiliä, niin ett'ei niistä nuotioistakaan ollut paljon apua. Myrsky oli niin kova, että kaatoi kivääri-kasat (kytkyet) ja lennätti monen miehen lakin alas vuorenrotkoihin, jota pimeässä oli mahdotoin sieltä löytää. — Olimmepa niinkuin "hullu myllyssä".
Joulukuun 2 päivän aamulla k:lo 1 saimme muuton etuvartiavirasta ja tulimme vuorelta alas, ennenmainitun kylän lähelle, entiseen asentopaikkaamme. Täällä sitte kauniissa lämpöisessä päiväpaisteessa istuskelimme ja korjailimme epäkuntoon menneitä vaatetus- ja varustekapineitamme.
Joulukuun 3 päivän aamulla menimme taasen etuvartioiksi samalle vuorelle, jossa olimme olleet yön 2 päivää vasten, paitsi että ei asetuttu samoille asemille eli paikoille. Nyt kiivettiin ylemmäksi vuoren korkeammalle paikalle, johon Turkkilaiset olivat rakentaneet vahvan neliövarustuksen (nelisivuisen patterin).
Tänne hinasimme mennessämme kylän miesten avulla neljä raskasta kenttätykkiä ja asetimme ne mainittuun varustukseen, tulikidat viholliseen päin; siitä sitte lähetettiin heille tervetuliaisia "rautakirnuista". Niillä pamahutettiin vähän väliä lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin, niin että kappaleet lentelivät ilmassa heidän teltoistansa ja monta "punalakkia" luullaksemme sai surmansa ja pahoja vammoja.
Turkkilaiset koettivat vastata näihin, mutta heidän tykkinsä eivät kannattaneetkaan meihin asti, näet kun ei heillä ollut, kaikeksi meidän onneksemme ja iloksemme, ensinkään tykkejä ensimmäisessä eli läheisemmässä leirissä (asentopaikassa). Toisessa leirissä niillä oli muutamia tykkejä, joka oli samaan suuntaan, mutta ison joukon etäämmällä ja korkeammalla vuoriharjanteella, vaan sieltä asti eivät meihin kannattaneet.
Kranaatit väsyivät jo muutamia satoja askelia ennen meihin ylettymistänsä ja putosivat maahan erääsen laaksoon, joka oli vuorten välissä, meidän suureksi huviksemme. Tykit paikoilleen saatuamme asetti komppaniamme päällikkö meidät etuvartioiksi, pitkin vuoren laidetta ja harjannetta muutamia satoja askelia mainitusta isosta eli pääpatterista.
Ehtoolla pimeän tultua määräsi hän minun ja kaksi sotamiestä menemään tiedustusretkelle sotalinjamme vasemmalle sivustalle. Siellä oli eräs laakso meidän ja siellä olevain soturein välillä, jossa ei ensinkään ollut vartioita, mutta sen toisella puolen oli taas eräs vuoriharjanne, jossa seisoi etuvartioina joku komppania Ismailov'in kaartirykmentistä. Sinne oli meidän määrä mennä ja ilmoittaa heidän päällikölleen että meidän puoleisella vuorella ei ollut havaittu mitään erinomaista tapahtuneeksi, sekä kysyä, josko heillä olisi jotakin ilmoitettavana.
Käskystä toimeen. Me hapuilimme pimeässä ensin alas vuorelta, sitte pitkin laakson pohjaa, jonka lävitse myös juoksi eräs pienenlainen joki; siitä oli yli kahlattava. Meitä ei oikein haluttanut kastella itseämme, haimme siis mistä olisi helpompi päästä ylitse kastumatta, kuivin jaloin, joka pimeässä oli jotenkin vaikeata. Viimein löysimme sentään semmoisen paikan erään myllyn luona, mutta tässä oli kiivettävä ensin aidan ylitse joen varrella olevan myllärin pihaan. Päästyämme aidan ylitse hyökkäsi myllärin tunkiolta päällemme kuusi rotevata isoa turkkilaista koiraa (heidän koiransa ovat hyvin suden näköisiä ja luontoisiakin); minä tempasin miekan tupestani (huotrastani) ja rupesin sillä sivelemään pimeepäihin petomaiseen koiraryhmään, härsyttäen tupella. Miehet tekivät kiväreillään "varjelusasentoon" (pojugo-tofs) ja pistelivät sekä löivät aika lailla, jolloin aina joku koirista päästi pahan kiljahduksen, poistui luotamme ja juoksi samalla tiehensä, toisten vielä pauhatessa ympärillämme.
Oli kovin pimeä, ett'emme oikein nähneet sivalluksiemme ja hosumisiemme vaikutuksia, mutta mielemme oli kuitenkin varsin hyvä, että pääsimme koko veitikoista erillemme ja saimme jatkaa rauhallisesti tiedusteluretkeämme eteenpäin. Mylläri ei ollut tietävinään koko asiasta, vaikka pihallaan semmoinen meteli kävi.
Päästyämme määrätylle vuorelle, Venäläisten asentopaikkaan, menin minä heidän etuvartiainsa päällikön luokse ja ilmoitin mitä oli käsketty.
Tämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.
Päästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli tarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että myllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. "Se on tavallista", vastasi kaptenimme naurahtaen.
Joulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin etuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä, tarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.
Joulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien vartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää varusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka hetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen olisi tehnyt salahyökkäyksiä.
Tämä vuori oli tuleva meille oikein vasituiseksi asentopaikaksi moneksi aikaa, jonka tähden se nimitettiinkin Venäläisissä käsikirjoissa: "Finskij gora" (Suomen eli Suomalaisten vuoreksi). Kenraali Gurko määräsi kenraalimajuri Etter'in niiden joukkojen päälliköksi, jotka olivat asetetut Vratsches'in kylään ja sen lähellä oleville vuorille ja joidenka oli määrä vastustaa niitä isoja vihollisjoukkoja, jotka olivat asettuneet vähän matkaa mainitusta kylästä vuoristoon, sillä aikaa kun hän itse teki hyökkäyksiä toisella osastollaan, vasemmalla siivellämme, Arab-Konak solaa vastaan. (Mainittu sola on siinä, mistä maantie menee Balkanin korkeimman harjun lävitse, Plevnasta Sofiaan).
Kenraalimajuri Etter antoi meille tarkat säännöt ja ohjeet, mitä kunkin pataljonan tulisi tehdä, jos tarve vaatisi, nimittäin jos vihollinen ryntäsi päällemme.
Syystä että meitä oli paljon vähemmän kuin Turkkilaisia, sen vuoksi olikin juuri tarpeellinen määrätä ennakolta kullekin pataljonalle omat tehtävänsä. Muun muassa lausui kenrali päiväkäskyssään: "minä olen varma siitä että ne joukot, jotka ovat uskotut minun komantooni, toimittavat tämän meille määrätyn toimen uskaliaasti, eivätkä peräänny askeltakaan niistä varustuksista, jotka meillä nyt ovat. Jumala kanssamme. Ei askeltakaan takaisin".
H. M. K. Sivus-adjutantti kenrali-majuri von Etter.
Joulukuun 6 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi.
Nämät vuoriäyräät tulivat meille jo niin tutuiksi, kuin jos olisimme täällä syntyneet ja olleet omassa "vasikkaha'assa".
Joulukuun 7 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme taas vartioimaan pääpatteria, samassa järjestyksessä kuin 5 päivänä.
Joulukuun 8 päivän saimme levätä; se olikin nyt jo hyvin tarpeesen, koska olimme saaneet kaksi vuorokautta valvoa yhtä mittaa.
Joulukuun 9 päivän aamulla menimme etuvartiain päävahdiksi.
Koko vuorokauden satoi lunta oikein vahvasti, joka muutti meidät valkoisiksi hahmuiksi, vaan me seisoimme lumisinakin kuin korpikuuset talvella Suomen metsässä.
Nuotiotuletkin tahtoivat vallan väkisin sammua lumesta ja märkyydestä ja kaikki olimme peittyä lumeen. — Ehtoolla pimeän tultua tapahtui eräs seikkailu.
Olimme näet rakentaneet kojuja ja majoja risuista ja lehtipuun-oksista suojellaksemme itseämme kylmältä tuulelta ja lumipyryltä.
Samanlaisen olimme myöskin rakentaneet kaptenillemme; sitä paitsi teimme hänen kojuunsa kiukaantapaisen kivikasan peränurkkaan, josta oli johdettu savureikä "seinän" alitse ulos. Siinä sopi esim. kiehauttaa ruokaa, teetä, lämmitellä käsiä, jalkoja j.n.e.
Mutta varovasti oli sitä sentään lämmitettävä. Liekki tuli suun kautta kojuun sisään, yhtä hyvin kuin uloskin peränpuolelta.
Oli miten oli, mutta tapaus oli seuraava: Kaptenimme sanoi palvelijalleen (entinen Venäläinen sotamies, Krimin sodan ajoilta, nimeltä Alekseijev, hauska äijän hopakko): "Minä panen vähäksi aikaa levolle, ole sinä valveilla ja tarkasta tulen perään". Kaptenimme nukahti. Mutta Alekseijev nukahti myöskin, antaen tulen palaa omin päinsä.
Puut olivatkin virinneet palamaan liika kovaa vauhtia sekä lyöneet liekin ulos kiukaasta josta seurasi se, että koko koju syttyi palamaan. Se oli, näettekös, kuivista lehtikervoista kyhätty; vaikka satoi luntakin, niin eihän se ollut sentään sisäpuolelta kastunut, Ehtoon pimeydessä näimme äkkiä päällikkömme kojun täysissä liekeissä palavan kauttaaltaan. Me riensimme silmänräpäyksessä katsomaan mikä ihme ja kumma nyt piti tapahtuneen. Eihän päällikkömme ennenkään ollut tuonlaisia "ilmonatsania" (ilotulituksia) käskenyt tekemään, erittäinkään näin öiseen aikaan, jolloin vihollinen voisi tulien suunnasta havaita yhtä ja toista, niinkuin väkiluvusta, asentopaikasta y.m.
Mitä vielä, se oli valkean vaara. — Alekseijev, joka oli nukahtanut oven eli aukon suulle, hyökkäsi ulos ensin niin, että palavat varvut ravahtivat, vaan samassa näimme myös rakkaan päällikkömmekin rientävän ulos korkealle ilmaan leimuavien liekkien keskeltä.
Jumalan kiitos! hän on pelastettu. — Olipa tuskin nyt taas jonkinlainen metku, arvelimme me, koettaen pelastaa palavasta kojusta "huonekalut", joita ei sentään ollutkaan kuin pari pussia, vaippa, sekä pieni patanen lusikoineen kauhoineen.
Kaptenimme ei ollut paljon tietävinään koko valkeanvaarasta, sanoihan vaan: "katsos hiton risukasaa, kuinka oli herkkä palamaan".
Kysyi sitte Alekseijev'ilta: "saitkos pelastetuksi piippuni?" "Sain", vastasi Alekseijev, "mutta kyllä se vähän vikaantui".
Se oli näet semmoinen lyhytvartinen piippu-nysä, jota me tavallisesti nimitämme: garibaldiksi ja keisarin saunapiipuksi.
Siitä oli kaptenimme vedellyt savuja kaikissa melskeissä ja tappeluissa sekä niiden lomahetkinä.
Ja juuri sentähden se olikin niin tärkeä kalu. — — —
Miehet sitten kiusoittelivat Alekseijev äijää, sanoen: "katsos sinä verkasen poika, kun olit vähällä polttaa meidän uljaan kaptenimme; jos sen olisit tehnyt, niin sinun olisi hiisi perinyt". Alekseijev oli itsekin pahoillaan, mutta mikäs auttoi. Ei vahingot tule kello kaulassa, on tapana sanoa. — Turkkilaiset, arvattavasti, ajattelivat, nähdessään tuonlaiset "helkavalkeat" (suuret tulenliekit) nousevan Suomalaisten etuvartioilta: "kyllä maar noi Suomalaiset ovat aika konstikkaita miehiä, kun pitävät tuonlaista leikkiä tappelutantereellakin."
Joulukuun 10 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme pääpatterivahtiin. Ilma oli vaan yhtä mittaa sateinen ja sumuinen, ett'emme voineet nähdä vihollista eivätkä he meitä. Olimmepa kuin "säkissä" molemmat, saimme olla omillamme, saimme toimia omia askareitamme, Turkkilaisten näkemättä; vallan rauhallisesti kaivoimme vuoririnteesen rintasuojia ja muita semmoisia.
Arvattavasti he tekivät samoin, kun kerta oli näin hyvä tilaisuus. — — —
Joulukuun 11 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Ilma oli isosta aikaa kaunis ja päivä paistoi ihanasti. Meillä oli hyvä tilaisuus nyt taas nähdä ja tarkastella vihollisen asemia ja liikunnoita ja josko olivat tehneet mitään muutoksia aamun vallitessa. Heti auringon noustessa tervehdittiinkin heitä laulamalla kaikista neljästä tykistämme yht'aikaa, että saivat kranaatteja suuruksensa "höysteeksi". Ja samalla näkivät ne häirinneen Muhamettien aamurukoukset. He näet rukoilevat auringon nousun aikana, Kello 11 e.pp. seisoessamme ketjulla saimme tietää, että turkkilaiset olivat Plevnasta koittaneet uloshyökätä ja samalla koko Osman'in iso armeija joutunut vangiksi. — Tämä herätti meissä välitöntä riemua; ponteva, innokas hurraaminen alkoi kaikua koko ketjulinjalla ja pääjoukoissamme; lakkeja heiteltiin hurratessa ilmaan ja riemua kuului joka haaralta. Turkkilaistenkin etuvartiat, jotka seisoivat vastassa meitä, näyttivät kummastelevan, mitä ihmeitä ne taas mahtavat hurrata. Heitä ilmestyi miehissä valliensa päälle tarkastelemaan, mitä raivokas, iloinen hurraaminen merkitsisi.
Aamulla varhain 12 päivänä Joulukuuta kutsui kaptenimme minun luoksensa, käski ottamaan eli valitsemaan joukosta taitavampaa ja vanhempaa miestä sekä yhden aliupseerin. Niiden kanssa käski hän minun mennä vihollisen asennoita tarkastelemaan. Oli vielä pilkko pimeä, kun lähdimme; ja marssimme erästä vuoriharjannetta pitkät matkat viholliseen päin, kunnes päivän koitossa saavuimme lähelle heidän etuvartioitansa. Tässä me aprikoitsimme erään pensaikon suojassa, mitä olisi tehtävä saadaksemme vähän hauskuutta leirielämän yksitoikkoisuuden muutteeksi.
Ensin tarkastimme, mitenkä heidän etuvartiansa olivat asetetut, mitenkä etuvahdit olivat sioitetut y.m., y.m. Hauska oli katsella, kuinka kaksi Turkkilaista etuvartiaa seisoi rinnatusten, puhuen keskenään, meistä mitään tietämättä. Me ajattelimme: mitäs tässä odottelemme suotta, tehdään pois. Otimme kiväärimme ja panimme pistimet erikorkeuksille ajatellen: tottahan kuitenkin joku kuula sattuu. Toisten oli määrä tähdätä päävahtiin, toisten etuvartioihin. Minä komensin itse oikein reimasti, niinkuin olisi ollut väkeä koko komppania, ja huusin niin paljon kuin kurkusta lähti: "rotaa-pli!" (suom.: komppania lauaiskaa). Näin ammuimme kaikin kolme yhteislaukausta, että kyllä Turkkilaiset heräsivät unelmistaan. Yksi heidän etuvartioistaan näkyi menneen pitkälleen maahan, oliko häneen sitte todellisesti sattunut, vai tekikö hän sen leikillään, sitä emme tiedä. Toiset vetäysivät ampumakuoppiinsa ja rupesivat myöskin ampumaan sekä pääpatterista että etuvartio-ketjusta.
Meikäläisten punaiset husarit, jotka olivat etuvartioina oikealla sivustallamme, rupesivat myöskin ampumaan, arvattavasti aprikoiden: kai tuossa ampumisessa jotain tarkoitusta mahtaa olla, ruvetaanpas mekin käymään päälle. Niin sitä räiskytettiin, kunnes kumpaisetkin taukosivat, nähtyänsä ett'ei siinä ollutkaan sen suurempaa hätää. Sen jälestä me lähdimme pois ja tulimme takaisin asentopaikkaamme.
Minä sitte ilmoitin kaptenillemme, että kyllä siellä oli kaikki hyvässä tilassa, ja jos jotkut vielä sattuivatkin nukkumaan, niin kyllä me ne herätimme.
Joulukuun 12 päivänä kello 9 aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme risukojuihimme, joita olimme rakentaneet lähelle pääpatteria. Vähän aikaa oltuamme kojuissamme tuli komppaniamme päällikkö luoksemme lausuen: "Pääkortterista on H. M. Keisari lähettänyt pataljoonaamme kaksitoista P. Yrjänän ritarikunnan ristiä jaettavaksi alipäällystölle ja miehistölle Pravetzin tappelun johdosta. Niistä annetaan joka komppaniaan kolme ja nyt siis saatte keskenänne valita, kenelle tahdotte ne annettavaksi. Minä puolestani ehdoitan eli valitsen yhdeksi vääpelimme, mitä te siihen sanotte?" — "Oikein, herra kapteni", sanoivat miehet niinkuin yhdestä suusta, "vääpelimme on sen täysin ansainnut". Ja samalla tarttuivat minuun kiini ja heittivät korkealle ilmaan, voimakkailla, kokeneilla käsillään, iloisten, raikuvien hurraahuutojen kaikuessa. Minä, päästyäni heidän käsistään, kiitin sydämellisesti urhollisia ja reippaita tovereitani, huomauttaen heti samalla, että mainittu risti ei ollut ainoastaan minun ansiostani, vaan oli ansaittu yhteisellä hiellä, verellä, työllä ja vaivalla, joten kunnia ja H. M. Keisarin korkea suosio siitä yhteiseen lankee urhokkaille kolmannen komppanian pojille! Eläkööt!
Sen jälestä saimme käskyn asettua, se puoli pataljonaa eli ne komppaniat, jotka olivat vapaana etuvartioketjusta, täysissä varusteissa kolonnaan pääpatterin edustalle. Sen tehtyämme tuli pataljonamme komentaja översti Sundman ja kutsui rintaman eteen kaikki valitut eli ritarikandidaatit, lausuen; "H. M. Keisari on lähettänyt pataljonaamme muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä suosiolahjaksi Pravetzin tappelun johdosta urhoollisuudesta. Ja koska nämät ovat ilmoitetut, viitaten meihin, ne saaviksi, niin eläköön pataljonassamme aina urhoisuus ja onnea näille uusille ritareille — hurraa!" Raikkaat hurraahuudot kaikuivat riveistä. Överstimme, ripustaessaan kunniamerkkejä rintaamme, jolloin hän vielä yksityisestikin kiitteli meitä, toivotti onnea ja kehoitti vast'edeskin kunnolla ja miehuudella seuraamaan Suomen lippua.
"Ja sodass' rauhass' kuin olla saan, Mies joukoss urheain; Sotahan olen valmis ja kuolemaan, Jumal' aamun suokoon vain!"
Numero viisitoista Stolt.
Joulukuun 13 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Päivällä oli kyllä lämmin auringon paistaessa, mutta ehtoolla auringon laskun jälkeen ja yöllä oli jotenkin kylmä, jonka tähden täytyikin vartioita vähän väliä muuttaa, että pääsivät nuotioille lämmittelemään.
Joulukuun 14 päivän aamulla muutimme virkaa ja tulimme etuvartiain päävahdiksi. Ilma oli kaunis niinkuin eilenkin, vaan ehtoopäivällä nousi sakea sumu Orhanien laaksosta, niin ett'emme voineet eteemme nähdä kahta syltä edemmäksi.
Joulukuun 15 päivän aamulla saimme muuton ja käskyn tulla alas Vratscheschin kylään; vaan eihän siitä juuri suurtakaan iloa ollut. Huoneet, joihin saimme majamme, olivat pienemmät ja kylmät — ja lämmityspuita ei liioin ollut saatavina eikä niitä olisi sopinutkaan lämmittää. Kyllä asukkaat olivat hyvinkin ystävällisiä meitä kohtaan, vaan sepä olikin ainoa lahja, millä he voivat meitä auttaa, sillä he olivat itsekin sangen kurjassa tilassa, niinkuin ainakin ne, jotka ovat sodan jalkoihin jääneet.
Joulukuun 16 päivän olimme samoissa majataloissa. Kello 1 j.pp. saimme käskyn mennä ulos ja asettua neliökolonnaan eräälle autiolle kentälle lähellä kylää, jossa pataljonamme pastori Rancken piti jumalanpalveluksen, muistuttaen meille, kuinka tärkeätä on aina pyytää Jumalalta apua ja näin tietämättöminä aikoina erittäin, jolloin henkemme on joka hetki vaarassa ja sitä paitsi ollaan kaukana rakkaasta isänmaastamme j.n.e.
Lunta sateli tämän juhlallisen hetken kunniaksi.
Bulgarin äijät seisoivat ja katselivat, meistä vähän loitompana, suuresti ihmetellen tätä heillä näin harvoin nähtyä jumalanpalvelusta.
Joulukuun 17 päivän aamulla menimme uudestaan ylös vuorelle etuvartioiksi. Lumiräntää satoi koko päivän ja oli muutoinkin rankanlainen ilma, joka ehtoopäivällä muuttui pakkaseksi. Me seisoimme vaan niinkuin "lumiäijät". Telttakaistaleet olimme sitoneet kaulamme ympäri toisesta päästä ja toinen pää roikkui alas hartioilta, niinkuin joku pitkä viitta tai kauhtana, joka suojeli samalla sekä selkää että käsivarsia kastumasta. Pakkasen tullessa nämät märät viittamme jäätyivät ja pitivät kävellessämme omituista rapinaa, vähän siihen tapaan kuin hienohelmain "tärkätyt" alushameet.
Joulukuun 18 päivän aamulla saimme muuton ja tulimme pääpatterille tykkien vartioiksi. Lunta satoi vaan ehtimiseen, sitä oli jo karttunut lähes puolen kyynärän paksuudelta.
Joulukuun 19 päivän aamulla saimme taas käskyn tulla alas kylään samoihin majataloihin, joissa ennenkin olimme olleet. Ehtoopäivällä saimme käskyn muuttaa majaa eräisiin toisiin vielä pienempiin, kylmempiin ja muutenkin huonompiin hökkeleihin. Lunta satoi vaan herkeämättä.
Joulukuun 20 päivän olimme samoissa hökkeleissä, pitäen pientä nokkanuotiota permannottomalla ladon laattialla. Isoa nuotiota ei ollut tekeminen, muuten olisi palanut koko talo ja niin olisimme jääneet paljaan taivaan alle. Pidimme vaan sellaista pientä nokkanuotiota, jolla voimme vuorotellen lämmitellä nenäämme ja käsiämme. — Lunta tulla tuprueli yhtä mittaa niinkuin ennenkin, sitä oli jo karttunut ylipuolelle polven. Elämämme oli jotenkin mustalaisten tapaan, joll'ei paljon hullumpaa.
Joulukuun 21 päivän aamulla menimme jälleen etuvartioiksi ympäri eli oikealta puolen kiertämällä edellämainitun Suomalaisten vuoren, sotasiipemme oikeaan päähän. Täällä me sitte taas seisoimme kuni "Lusper pumpussa", eräällä mäen vieremällä mainitun vuoren laiteella. Punaisten husarien ratsuvartioita seisoi meistä vielä viimeisenä oikeammalle.
Joulukuun 22 päivän olimme vielä etuvartioina samalla paikalla. Lunta oli jo karttunut aika tavalla ja pakkanenkin tuli vuorostaan, olipa kuin täysi pohjolan talvi.
Joulukuun 23 päivän aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme kylään takaisin. Mutta ei enää päästykään niihin huoneisiin, joissa ennen lähtöämme olimme majaa olleet; ne olivat toiset sill'aikaa vallanneet. Meidän siis oli haettava toisia; pakkanen oli, että nurkat paukkuivat, suojaa tarvittiin. —
Huoneita ei ollutkaan enää saatavina, edes sellaisia kuin joissa ennen lähtöämme olimme asuneet, kylä kun oli pieni ja sotaväkeä tuli lisää joka päivä Plevnan antaumisen jälkeen. Vihdoin saimme majamme eräisiin jonkinlaisiin maissi- ja pehkukoppeleihin. Ne olivat kovin matalat, ahtaat ja kylmät, täytyi aina, jos tahtoi vähänkin liikkua, konttia ryömimällä, suorana eli seisoallaan käveleminen ei niissä kävisi laatuun. Sitä paitsi olivat ne hengenvaaralliset, nimittäin jos ne sattuisivat kastumaan, sillä niin huonoilla perustuksilla ne olivat; silloin olisivat niiden liuskakiviset katot pudonneet päällemme ja me olisimme jääneet niinkuin hiiret loukkuun.
Se plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa, pehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli vahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat päällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin asunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan taivaan alla.
Pientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka oli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka ei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku nuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme käsiämme ja jalkojamme.
Mutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli kovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi kirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui nuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan "savua pakoon".
Joulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme samanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille "asentoon" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista hökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä tehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan taakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä lastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton vaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä kertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi kaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja onnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen seinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli jonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä muutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin tämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit eikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä hautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen syrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin, sydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen jääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!
Ehtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle, jossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. — Pastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan ehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut omaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä rakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla vaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta olimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein ihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. — Hetki oli tosiaankin juhlallinen. — Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas taivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla ympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja ottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä hetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan arvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana pohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. — Ja monen ehkä valtasivat nekin ajatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä juhlaa viettämään.
Syötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli hökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.
Joulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan eteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden. Marssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle. Pakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin laittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen oli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita tammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio jotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin niistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että olimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin "kissan pojat". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan kaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen kovilta, harmailta kourilta.
Joulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli kylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa saada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin ikävähköltä.
Joulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei enään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan käännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle pienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat levittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen eteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli kerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden ja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren rinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien ympärillä.
Joulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle Balkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja määrättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä kiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas taluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt päinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat perässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat sysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen tullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin alipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.
Marssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas, jyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan sitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.
Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.
Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja Turkkilaisten linnoitukset.
Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. — sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.
Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.
Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita, kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia kauniita kotimaamme lauluja:
"Minä seison korkialla vuorella, viheriäisessä laaksossa" j.n.e.
sekä erästä toista:
"Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.
Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta. Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan) ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.
Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä, sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla "nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä oli.
Joulukuun 29 päivän aamuhämärässä "ylös" huudettaessa esiytyi harvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä lumihangesta ylös kuin "myyrät" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin maanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta mitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme marssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.
Lipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten nuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme komentaja översti Sundman, sanoi: "kolmannen komppanian vääpeli, ottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu paikoilleen". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin sitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse saapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä saatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.
Lyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien luokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka miehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien sekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja kiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.
Näin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista, jäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla viedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea saada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa. Kulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto ja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka. Alkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi vartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa pakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi muutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla hupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin ja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä vedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella. Minä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon eli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte jalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi tuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja saimme jatkaa matkaamme eteenpäin.
Se oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin lumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys oli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin taivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit jyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä töyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli havainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta vallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten lumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme juuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän kerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen mainittua polkua vasemmalla kädellä: "jos tuota tietä myöten voitte päästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta". Tästä ilosanomasta veti monen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat pakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa käyneet tavallista totisemmiksi.
Onneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä kohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle. Siis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä, alaspäin ja aivan uutta tietä.
Mutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät, kun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme ja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä rinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti menemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat vastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli seljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin pidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että tykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään ankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa mäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet, karankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho vaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.
Komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin ohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä, piippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen meitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa särkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään tarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun joku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää vuoririnnettä alas, ja sanoi: "no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä tekemän".
Näin mentiin kaikki hyvin ilman minkäänlaisitta tapaturmitta. Hämärän tultua saavuimme alas erääsen kapeaan laaksoon, josta vähän matkaa marssittuamme tulimme muutamaan pienenlaiseen Tschurjok nimiseen kylään. Kylän kunnalla tapasi meidät kenrali Gurko. Hän onnitteli ja kiitteli meitä ripeän toimimisemme johdosta Balkanien yli tultaessa. Tästä marssimme mainittuun kylään, joka oli kapean ja pitkän laakson ja korkeitten vuoririnteitten välissä. Kylä oli sotureita täynnä kuin "muurahaispesä". Meidän täytyi asettua erään talon pihaan, johon teimme nuotiotulia ja laitoimme niiden ympärille telttakankaista aituuksia, suojellaksemme nuotioitamme kipenöitsemästä ja itseämme kylmältä tuulelta, ja vaikka kyllä pakkanen pääsi vallan vapaasti kiristelemään meitä ylipuolelta, kun näet ei näihin aituuksiimme voinut asettaa katosta, että savu ja kipenät pääsivät vapaasti nousemaan ylös.
Ensin vähän haukattuamme ehtoollista ja juotuamme teetä nukuimme nuotiomme ympärille, väsyneinä päivän ponnistuksista, raskaasen uneen.
Nukkuessani yöllä paloi minulta yksi osa päällystakkini liepeestä, joka teki sen hyvin rumaksi. Kun sitte aamusella näytin vahinkoani kaptenilleni, neuvoi hän minua ottamaan paikkaa selkämyksestä, sanoen: "onhan siellä kylliksi liikojakin ryppyjä".
Joulukuun 30 päivän olimme samassa kylässä. Aamupäivällä pääsimme erään talon huoneisin, joten meillä oli parempi maja ja oltava kuin edellisenä yönä. Täällä sitte istukselimme vallan tyytyväisinä paikkaillen Balkanilla revenneitä vaatteitamme sekä jutellen yhtä ja toista hupaisista ja vaikeista seikkailuista Balkanilla. Kuvittelimme myös, mitenkä nyt kohta päästään viljavampiin, lämpöisempiin maihin eli paikkakuntiin, joissa ei aina ole vilu ja leivän puute.
Tässä täytyi armottomasti odotella senkin tähden, että kaikki joukot kerkeäisivät yhtymään ja asettamaan varusteensa taas täydelliseen kuntoon, kun näet oli määränämme huomispäivänä hyökätä Mehmed-Alin armeijan kimppuun, selkä- eli takapuolelta Taschikissen'issa, sill'aikaa kun kreivi Schuvalov kävi päälle toisilla joukoilla etupuolelta Arab-Konak'issa.
Joulukuun 31 päivän aamulla kello 5 saimme polttavan kiiruun lähtökäskyn, kun näet satuimme vähän liiaksi nukahtamaan. — Yks' kaks', niin olimme valmiina kukin paikoillaan, jolloin kuului käsky-sana: "eteenpäin mars".
Marssittuamme muutamien pienempien vuoriharjanneitten sekä erään pienenlaisen joen ylitse, käännymme vasemmalle ja laskeunuimme alas suureen Sofian laaksoon. Täällä heti järjestettiin rykmentit, pataljonat ja tykistö täydelliseen sotarintamaan, hyökkäyskolonniin. — Ja leikki alkoi!
Turkkilaisilla oli suuri leiri Taschikissenin kylän lähellä eräällä mäentöyräällä. He olivat varustaneet mainitussa kylässä jokaisen talonkin puolustustilaan, ampuen ahkerasti huoneiden akkunoista ja aitovieristä, sitä paitsi oli heitä oikeata siipeämme vastassa useammilla mäkitöyräillä ja vuoren nyppylöillä hyvin varustetuissa linnoituksissa (pattereissa). Oikea siipemme saikin sentähden kärsiä suurempia vammoja, sillä Turkkilaisten sopi siellä ampua meikäläisiä (kolmatta kaartidivisiä) ristitulella. Siellä kaatui pari kenralia, upsereja ja sotamiehiä. Turkkilaiset pitivät joka paikassa sitkeästi vastaan. Mutta kun meikäläisten oiva tykistö pauhasi muutaman tunnin ja samalla ankarasti ahdistivat heitä jalkaväen ripeät, tarkat ampujaketjut, ampuen ja hurraan kanssa hyökäten päälle, ja kun Turkkilaiset vielä tämän lisäksi näkivät mitenkä heidän taaksensa Sofian laaksoon äkkiarvaamatta ilmestyi meikäläisten suuria sotajoukkoja, jalka-, ratsu- ja tykkiväkeä, niin äijät pötkivät pakoon viisituntisen kiivaan kahakan perästä vuoristoon, niin että fets-lakissa oleva tupsu häilyi ja jalkineet eli tassukat lapisivat jaloissa. Myötäjäisiksi läheteltiin heille vielä muutamia kranaatteja, niin että tantereella lumi pöllysi, sekä yksi että toinen heistä kaatui nurinniskoin maahan ja näkyi antaneen hyvin monelle viimeisen pyöräyksen, päästäen heitä "paratiisin iloon".
Tappiot eli mieshukat eivät olleet kummallakaan puolen aivan suuret. Ehtoon tullen oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.
Yöksi asetuimme lähelle mainittua Taschikissenin kylää, josta sitten kannoimme puita nuotiotuliimme ja olkia allemme. Kenttä eli pelto, jossa meidän tuli maata, oli peitetty lähes kyynärän paksulla lumella. Siis oli kaivettava ensin nuotion tilalta lumi pois, ennenkuin voi tehdä nuotiotulia. Samoin teimme makuusijaimmekin suhteen, jotka kaivoimme. Vielä vähän kuopakkaisiksikin, sitte levitimme oljet alle ja pystytimme teltat päälle sekä teimme nuotiot siihen lähelle, että sopi teltasta pujahtaa lämmittelemään koska vaan halutti, ja niin olivat meidän oivat yösijamme valmiina.
Kylään ei menty eikä laskettu sentähden, kun viholliset olivat niin lähellä, vähän matkaa vaan vuoristossa, ja olimme siis velvoitetut olemaan kentällä yötä valmiina taisteluun, jos tarve vaatisi. Siellä kylässä sanottiin myöskin olleen muutamissa taloissa Turkkilaisten kipeitä, paleltuneita, jotka heidän äkkinäisen ja kiireen pakonsa tähden olivat jääneet sinne, sekä muutamia kymmeniä sotavankeja.
Tammikuun 1 päivän aamulla k:lo 6 v. 1878 saimme käskyn lähteä marssimaan sotalinjan oikeaan siipeen. Marssittuamme neljä tuntia pienenlaisia vuorisolia ja polkuja, saavuimme lähelle Dolny Kamartzij'in kylää, joka oli eräässä laaksossa Arab-Konak'ista poikkeevan Latitza'an vievän maantien varrella. Heti, päästyämme aukeammalle, näimme suurenlaisen Turkkilais-kolonnan, erään paschan johdolla arviolta muutamia tuhansia, jotka par'aikaa tekivät pakomatkaa marssien hiljalleen Latitza'an päin. Toinen pää kolonnasta oli vielä kylässä, ja muutamia myöhästyneitä vielä tälläkin puolen, nimittäin sillä puolen, mistäpäin mekin olimme sinne marssissa. Meikäläisiä ei ollut tässä saapuvilla kuin kaksi tarkk'ampuja-pataljoonaa, meidän suomalainen ja eräs venäläinen.
Johtajamme, huomattuaan Turkkilaiset, hajoitutti meidät hajalliseen järjestykseen; ampujaketju levitettiin kahden puolen kylää, me Suomalaiset oikealle puolelle ja Venäläiset vasemmalle. Rohkeasti marssittiin eteenpäin, vaikka meitä oli monta kertaa vähemmän kuin Turkkilaisia; päästyämme kylään, oli heitä siellä vielä monta kymmentä talojen ulkohuoneissa ja mihin kukin heistä kiireissään oli piiloutunut.
Bulgarian miehet ja vaimot (kylä oli nimittäin Bulgarialainen ja asukkaat melkein kaikki jäljellä), neuvoivat sitte meille heidän piilopaikkojaan, näyttäen ja sanoen: "turk", "turk"; toiset heistä antoivat heti vangita itsensä, toiset taas olivat olevinaan kuolleina, mutta kun tarkemmin katselimme heitä, ei ollutkaan mitään vikaa, veitikkamaisuudessaan vaan olivat heittäneet itsensä pitkälleen huoneiden laattioille, sopivassa tilassa siitä muka paetaksensa; toisten taas oli jalat niin pahoin paleltuneet, ett'eivät voineetkaan millään lailla seurata omaisiaan pakomatkalle, vaan täytyi antaa itsensä kiinni ehdottomasti. Muutama sata askella kylästä eräällä pienellä mäkitöyräällä oli ennen rakettu patteri eli varustus, jonne Turkkilaiset pysähtyivät ja rupesivat ampumaan kahta kiivaammin; kylästä paetessaan olivat ammuskelleet vaan harvalleen. Me ammuimme vastaan, kuulia tuli kylään niin että nurkat rapisivat, ja olisipa tästä voinut syntyä suurempikin kahakka, joll'ei eräs paikalle kiirehtinyt meikäläisten tykki olisi tehnyt loppua koko leikistä; tykkimiehet, ehdittyään tykin kantaman päähän, lähettivät joitakuita kranaatteja Turkkilaisten sekaan mainitulle mäelle, josta vähän ajan perästä kuului torventoitotus ja huuto: "haitaa!" Silloin läksi koko turkkilainen kolonna kiireesti pakenemaan, joista sotavankeiksi saatiin useampia kymmeniä. Kylän asukkaat olivat hyvin mielissään, kun ajoimme Turkkilaiset sieltä pois, jotka siellä olivat tehneet yhtä ja toista pahaa. Miehet ja vaimot juoksivat portaille ja kujille tuoden meille leipää ja juustoa sekä yhtä ja toista muuta ravinto-ainetta. Surumielisyys kuvaantui vielä heidän kasvoillaan, ajattelivat ehkä: jos Turkkilaiset voittavat ja tulevat takaisin, niin silloin meidän käypi pahoin; mutta niin ei Jumalan kiitos koskaan käynyt. — Kylä näytti varakkaalta ja ihmiset erittäin hyvänsuovilta.
Täällä saimme myös pitää hyvää suuta; päällikkömme ostivat meille useampia sikoja ja kylästä saimme myös perunoita. — No, ei muuta, kun keitimme heti vaan perunasoppaa ja paistoimme myös paljastaankin aika sianlihakaistaleita, — ei häränliha taas tällä kertaa maistunut miltään, — niin että todellakin meillä oli oikein rasvainen uudenvuoden-päivällinen.
3:mas kaartin-divisiona lähetettiin takaa-ajamaan pakolaisia. Meidän osastomme sai käskyn marssia länteen päin, valloittamaan Sofia'a ja puhdistamaan sen lähiseudut vihollisista. K:lo 4 j.pp. lähdimme marssimaan takaisin Taschkisen'iin päin, jonne saavuimme ehtoolla pilkko-pimeällä. Sijoitimme itsemme taas kylän pellolle, teimme pieniä nuotioita, joiden ympärillä lämmittelimme itseämme, vaan nukkua ei siinä sopinut, kun lunta oli vahvalta joka paikassa, eikä ollut juuri aikaakaan, sillä yöllä k:lo 2 Tammikuun 2 päivää vasten lähdimme marssimaan Sofia'a kohden. Ahkeraa marssimme, vaikka nukutti aika tavalla ja silmät tahtoivat mennä marssiessa vallan väkisin umpeen, ja erittäinkin jos joskus vähän pidätettiin maantiellä, niin siihen heti nukuttiin makeaan uneen, josta taas äkkiä herättiin, kuin käsky kuului: "eteenpäin mars!"
Ehtoopäivällä, kun saavuimme kivärin kantaman päähän Isker virralta, eräälle aukealle tasangolle, kohtasimme Turkkilaisia, jotka olivat asettuneet lähelle Vraschdebna'n kylää, Isker virran yli vievän sillan luona. Tähän olivat ne veitikat seisahtuneet kahden puolen siltaa ja kaivaneet siihen mukavia ampumaojia, joissa sitte, voitettuamme heidät, näimme lammasnahkoja ja heiniä, ett'ei jalat muka paleltuisi, kun istua kököttivät niissä meitä vartoen. Oli näet kovanlainen pakkanen.
Heti meidät huomattuaan alkoivat Turkkilaiset kiivaasti ampua; paikalla saimme mekin käskyn valmistautua rynnäkölle, ja ampujaketjut edessä, hajallisessa järjestyksessä eli puolikomppanioittain, marssittiin rivakasti eteenpäin lakeata lumista tannerta. Kuulia surisi ilmassa ehtimiseen ja välistä ottivat maahan niin että lumi pöllyi.
Joku sotamies joukosta kallisti vähän päätänsä; kaptenimme Bremer lausui, tämän huomattuaan, leikillisellä hymyllä: "älkää painako pojat päätänne alas, että Helsinkiin palattuamme saatan sanoa olleenne urheita poikia"; vaan neljätuntisen kiivaan tappelun perästä huomasivat Turkkilaiset asemansa vaaralliseksi, kun meikäläisten sivustat jo alkoivat saartaa heitä kaarenmuotoiseen kehään, ja kun hurraahuudoilla hyökkäsimme rajusti siltaa kohden, niin Turkkilaiset tämän huomattuaan lähtivät hurjaan pakoon, sytyttäen sentään ensin sillan ja kylän palamaan.
Sillalle päästyämme aloimme kaikin voimin sitä sammuttamaan; mutta milläs vettä kantaa? Tässä toimessa täytyi meidän käyttää lakkejamme ja kylän ukot riensivät myöskin meitä auttamaan, tuoden patoja ja kippoja mukanansa, että paremmin vettä saataisiin. Kylän vanhimmat ottivat meitä vastaan kunnian-osoituksilla ja siunaten heittäen päällemme jyviä eräästä vakantapaisesta astiasta.
Saatuamme sillan sammumaan, menimme sammuttamaan kylää, joka paloi hirveästi, kun ne pirut olivat virittäneet sen päältä tulen. Naiset ja lapset kirkuivat hädissään, kun vähällä olivat jäädä kovaan pakkasyöhön vallan majattomiksi.
Kun kaikki oli saatu tarpeelliseen kuntoon, niin ne, jotka olivat etulinjassa tapelleet ja siltaa sammuttanet, saivat luvan mennä kylään yöksi. Kas siitäkös mielemme iloiseksi tuli, sillä me myöskin olimme etulinja-miehiä.
Nyt asetuimme majoihin, plutona taloon. Siinä talossa, johon minä menin 1:sen plutonan kanssa, ottivat asukkaat meitä vastaan erittäin tunteellisesti. — Tytöt ja vaimot, tervehtiessään meitä, tahtoivat suudella likaisia, ahvettuneita käsiämme, mutta kuka hullu sellaista olisi sallinut.
Vähän aikaa oltuamme talossa tuli sinne eräs toisen joukon sotamies ja aikoi heti ottaa eräästä sivuhuoneesta majatalomme ainoan lampaan, jonka baschibozuk'itkin olivat jättäneet. Kun isäntä meni lammastaan puolustamaan, kysyi soturi häneltä vaan noin sopivasti: "tahdotkos nahan takaisin, niin saat itse tappaa ja nylkeä sen, mutta lihat minä tarvitsen". Me toiset kielsimme soturia tekemästä noin sydämettömästi, sanoen: "äläs kajoo siihen, tää on meidän majatalomme, sulla ei ole mitään täällä tekemistä". Samalla neuvoimme häntä olemaan lihatta, niinkuin itsekin olimme; silloin soturi jätti aikomuksensa ja meni tiehensä. Tämä tapaus lisäsi talonväen luottamusta meihin ja sehän olikin luonnollista.
Tammikuun 3 päivän lepäsimme mainitussa talossa ehtoosen k:lo 8 asti, jolloin saimme kiireen käskyn valmistautua poislähtöön.
Oli jo vallan pilkko pimeä, kun lähdimme marssimaan isosta valtamaantiestä oikealle kädelle; oli nimittäin tarkoitus kiertää vihollisen asemia, jotka lepäilivät Sofiassa. Yön hiljaisuudessa marssimme lumista raivaamatonta, tietöntä kenttää; hikikarpalot tippuivat otsiltamme, vaikka oli kylmä ilma, kunnes k:lo 3 Tammikuun 4 päivän aamulla saavuimme erääsen kylään noin kahden penikulman paikoille Sofiasta. Täällä saimme huoata kuusi tuntia, siksi kunnes kaikki joukot kerkeäisivät tekemään saarrosliikkeensä kaupungin ympärille, kun nimittäin oli aivottu kaupunki väkirynnäköllä valloitettavaksi. Erään talon pihalla oli asentopaikkamme, siihen teimme nuotiotulen ja kannoimme heiniä allemme; sitte istuskelimme niitten päällä nojallamme nuotion ääressä, kun yhtäkkiä kuulimme lähellä olevasta pienestä kanakoppelista erään kukon raikkaalla, heleällä äänellä vetävän aamuvirttänsä. No, eipäs tähän sen enempää tarvittu; pari toveria pujahti heti kanakoppiin eräästä sen seinässä olevasta pienestä aukosta. Sieltä löytyi sitte kolme kaunista kukkoa ja viisi kanaa; saalis jaettiin paikalla ja paistoimme murkinaksemme aika hyvän kukkopaistin, ajatellen: olisihan ne muut sieltä kuitenkin ottaneet, niin yhtä hyväthän ne olivat meidänkin suuruspaloiksi.
Turkkilaiset, nähtyänsä että Gurko aikoi ahdistaa Sofiaa luoteestakin päin, missä se oli suojatoin, vetäytyivät sieltä pois ja riensivät idemmäksi. Turkkilaiset, paetessaan kaupungista, veivät parhaat tavarat mukanaan; jotensakin kiiru lähtö taisi sentään Turkin pojilla olla, koska jättivät 30:neen tuhanteen mieheen sairaita ja haavoitettuja sinne tänne ympäri kaupunkia, jotka suurimmassa kurjuudessa ryömivät pitkin katuja, siksi kunnes meikäläiset korjasivat heitä parempaan korjuun ja hoitivat sekä antoivat lääkkeitä ja lohdutusta.
Turkin säännöllisen sotaväen lähdettyä kaupungista alkoivat Turkkilaiset ja Bulgarialaiset ryöstellä toisiansa. Tässä sekasorrossa lähettivät kaupungin jälellä olevat porvarit pyytämään apua kenraali Gurkolta, joka seisoi väkinensä kaupungin ulkopuolella. Hän antoikin heti käskyn heille marssia kaupunkiin.
Mekin lähdimme ennen mainitusta kylästä kl. 9 e.pp.; vähän aikaa marssittuamme pysähdyimme erääsen kylään, vähäksi aikaa "pieni privalli", josta taas vähän ajan kuluttua jatkoimme matkaamme eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme kaupungin edustalle, jossa jäimme lumihangessa ja pakkasessa seisoa väsyneinä ja nälkäisinä pari tuntia.
Oli jo varsin pimeä, ennenkuin saimme käskyn marssia kaupunkiin; vaan iloisesti ja uljaasti se kuitenkin kävi: — soittokunnat soittivat, rummut pärisivät ja laulajat lauloivat (meidän pojat Suomea); hyvin mukavilta soitot ja laulut sentään kaikuivat marssiessamme kaupungin pilkkopimeitä katuja.
Ryövärit, varkaat ja muut roistot piileilivät pitkin kaupungin nurkkia ja katuja, saaliinhimoisina koettaen rientää, toimittaa ammattiansa tavallista ahkerammin, ennenkuin meikäläisten joukot kerkeäisivät oikein sijoittumaan sekä saamaan järjestyksen palajamaan. Tänlaiset veijarit näyttivät ja houkuttelivat vielä sotureitakin sanoen: "ottakaa vaan tuosta ja tuosta, eivät nämät ole kenenkään", saadaksensa siten itse ottaa parhaimmat.
Me pysähdyimme eräälle kolmikulmaiselle torille niin kauaksi kuin majoittajat hakivat sopivia majataloja. Kapteenimme löysi meidän komppanialle oikein hyvät majapaikat, kahteen turkkilaiseen taloon, joista asujamet olivat paenneet. Ainoastaan talon uskollinen vanha kissa, kahden pentunsa kanssa, oli jälellä, ja ne näyttivät hyvin kummastelevan uutten tulokasten (meidän) heille jutellessa suomeksi: "kuinka mirri jaksaa j.n.e."
Astuessamme talon huoneisin olivat ne sangen mukavasti sisustetut, pitkin seinustoita sohvia (divaneja), joilla meidän sitte oli aivan mukava loikoa; se tuntui ehkä senkin tähden niin herttaiselta kun olimme jo monta kuukautta olleet yhtä mittaa päivät ja yöt paljaan taivaan alla. Vielä ehtoolla myöhään, kun istuimme talon pihalla nuotion ympärillä keitellen ja lämmitellen, lenteli luoteja vinkuen yli talon kattojen ja pihan, sekä kuului väliin paukahduksiakin; ties Herra sitten mistä ne tulivat!
Sittenkuin tuli maatapanon aika, ja koska eivät kaikki sohville mahtuneet miesten paljouden tähden, niin loppujen täytyi tyytyä permantoon, josta sovittiin "pitkän tikun" vedolla, joskus palvelusansioihinkin katsoen. Miehiä oli väliin nuo pienet tupaset niin täpö täynnä kuin "silakoita suolassa", josta öiseen aikaan oli se harmittava seikka, että kun tarvitsi vähänkin liikkua, niin heti tallasi jonkun käden, jalan ja väliin vallan keskinaamankin päälle, jolloin soturi kiljahti sanoen: "katso etees"; vaan miten katsoa, kun oli pimeä kuin säkissä. Kävelijät eivät liioin virkkaneet sanaakaan, ett'eivät tallatut heitä tuntisi; ähkivät vaan hiljalleen mennessään oveen päin sekä ulkoa palatessaan, ja menivät paikoillensa nukkumaan.
Ehtoolla, ennenkuin panimme maata, lukitsimme majatalomme portit kiini, se on tietty niinkuin isännät ainakin.
Tammikuun 5 päivän olimme vielä samassa majatalossa, jossa olikin kyllä mukava ja lämmin oleskella, paikkaillen vaatteitamme, sekä yhtä ja toista pientä korjausta. Ruoasta ei myöskään nyt taas tällä kertaa ollut puutetta; meidänkin pojat olivat hankkineet itselleen kaikenlaista ruokatavaraa, eihän sitä toki sopinut kädet ristissä neuvotonna istua, jos oli aikomus eteenpäin marssia, ja kun kaikki muutkin hankkivat. Turkkilaisten aitoista (makasineista) saimme jauhoja ja voita, joista valmistimme leipää ja keitimme puuroa.
Ruumiita loikoeli kaupungin kaduilla ja nurkissa, ei Turkkilaisilla eikä Bulgareilla näyttänyt olevan suurta halua niiden hautaamiseen. Eräskin moukka venyi monta päivää kuormansa päällä, hirtettynä nuora kaulassa, eikä se näyttänyt sentään ohikulkevissa herättäneen sen suurempaa huomiota eikä kummastusta kuin muutkaan vähäpätöisemmät asiat eli tapaukset.
Majatalomme pihakin oli arvattavasti ollut suven aikaan kaunis ja siisti; lumesta pisti esiin myrttipensaita ja kukkapenkereitä. Tulisijat olivat särjetyt joka huoneessa, ja meidän kun tarvitsi keittää ja paistaa, niin teimme nuotiotulen, heti samana ehtoona kuin sinne tulimme keskelle talon pihaa; olimme sentään saaneet ankaran varoituksen, ett'emme vaan millään muotoa taloa polttaisi, siis jonkun piti aina olla pihalla vartioiden ja paistaen istua tahi seisoa nuotion ääressä, sekä vedellen savuja Turkkilaisten savipiipusta, jossa paloi oivaa Turkin tupakkaa.
Sofian kaupunki olikin erittäin rikas savipiipuista, arvattavasti oli siellä niiden tehdas; meidänkin soturit tulivat savipiipuista niin rikkaiksi, että niitä oli melkein joka taskussa.
Tammikuun 6 päivän aamulla kl. 8 lähdimme marssimaan majatalostamme, kun olimme tulleet määrätyiksi menemään etuvartioiksi kahden virstan päähän kaupungista, Filippopoliin vievän maantien varrelle. Siellä oli eräs Turkkilaisten jättämä leiri vahvoilla pattereilla ja varustuksilla, he olivat sinne myös jättäneet isoimman osan telttojansa, joissa oli niiden miesten, jotka eivät olleet vahtia seisomassa, aina väliaikoina suojainen ja lämmin oleskella.
Tänä päivänä antoi myös kenraali Gurko joukoillensa seuraavan päiväkäskyn:
"Sotajoukot minulle uskotussa osastossani!
"Voitolla taisteltuanne Gorny-Dubniak'illa Lokakuun 24 päivänä ja 28 päivänä Telisch'in tykönä piirititte Osman Paschan Plevnan luokse, hävititte häneltä varasto-tiet ja laskitte tuon rautapiirinne Plevnan ympärille, jonka jälestä Osman paschan armeijan hävitys oli ainoastaan ajan kysymys.
"Pian sen jälkeen eli 10 päivänä Marraskuuta valloititte urhollisella ratsuväen hyökkäyksellä Vartza kaupungin.
"Tämän jälkeen jätettyäni nämät teidän verellänne valloitetut asemat hiljan tulleiden kranatöri-joukkojen haltuun, vein teidät 17 päivänä Marraskuuta Mehmed-Alin armeijaa vastaan, joka aikoessansa rientää Osman paschan avuksi oli asettunut Orhanien seuduille. Voitettuanne viholliset tappeluissa ensin Pravetz'illa 22 ja 23 päivänä Marraskuuta, sekä 26 päivänä Edropolin tykönä ja loistavan taistelun jälkeen valloitettuanne Vratscheschin kukkulat ja vihdoin Arab-Konakin tykönä voitettuanne Turkkilaiset, valloititte melkein kaikki Balkanin vuoret, pois ahdistaen viholliset useoista erinomaisen kovista varustuksista aina viimeisiin Balkanin ääriin asti.
"Niin tuli aika astua Balkanin ylitse; siellä ei ollut teitä, ympärillänne kohosivat jylhät pilvenkorkuiset vuoret näyttäen mahdottomilta niihin kiivetä vahvalla lumella peitettyinä. Vaan tämäkään ei teitä estänyt. Esimerkittömillä vastuksilla raivasitte itsellenne tien ja Umgartschin kukkulalla sekä Mustalla vuorella kiilsivät Venäläisten painetit ja raskas venäläinen tykistö, jonka olkapäillänne sinne olitte raastaneet. Teidän sitkeytenne, kärsivällisyytenne ja järkähtämättömyytenne vastuksissa ja puutteissa sekä eriskummallisen vaikeissa työskentelyissänne on ihmetyttävä jokaista, joka edes heittää silmäyksen noille jylhille vuorille.
"Joulukuun 31 päivänä astuitte alas Sofian laaksoon ja samana päivänä ryntäsitte uskollisesti Taschikisen'in vahvoihin linnoituksiin, väkirynnäköllä valloititte turkkilaiset sotavarustukset ja jyrkät vuoret sekä pakoititte Schakir paschan armeijoineen pakenemaan yöllä kovin varustetusta Arah-Konakin linnoituksesta, joka aukasi suoraan maantiekulun vuoriston läpi Orhaniehen. Jätettyäni 3:nen jalkaväen kaartin-divisionin ja suuremman osan 9:stä armeija-osastosta vapaaherra Krydenerin johdolla vihollisia takaa ajamaan, lähdin itse 2 päivänä Tammikuuta jälelle jääneellä joukollani Sofiaa, tuota Servian keisarikunnan ikivanhaa pääkaupunkia vastaan.
"Valloitettuamme, 2 päivänä tammikuuta, Isker virran yli menevän sillan Vraschdebnan kylän tykönä, lähestyimme Sofiaa, jossa ainoasti näkömme jo niin koreasti säikähdytti Turkin sotajoukkoja, että ne, luvultaan 25 pataljoonaa, eivät uskaltaneet ryhtyä puolustamaan Sofian linnoituksia, vaan pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä yöllä Tammikuun 4 päivää vasten, jättäen tuhansia haavoitettuja ja sairaita ilman hoidotta ja avutta. Sofian valtoihimme ottaminen lopettaa tämän loistavan osan sotaretkestämme.
"Balkanin ylikäynti kummastuttaa jokaista ei ainoastaan urhollisuutenne ja rohkeutenne tähden tappeluissa vihollisia vastaan, vaan yhtä paljon järkähtämättömyytenne ja kärsivällisyytenne tähden taistellessa lunta ja pakkaista vastaan vuoristossa. Aika on tuleva, että, kun vuosia on kulunut ja meidän jälkeentulevaisemme joskus astuvat näille jyrkille vuorille he huudahtavat uljuuttamme ihmetellen: 'täällä on Venäjän armeija kulkenut, täällä on Suvarov ja Kumiantschov urhoitten jalo kunnia uudestansa alkanut kukoistaa'.
"Kiitän teitä, urheat pojat, näistä urotöistänne, kiitoksia siitä ilosta, jonka olette hallitsijalle ja isänmaalle tuottaneet, siitä kunnialla loistavasta joululahjasta; jonka hänelle olette antaneet". Gurko.
Tammikuun 7 päivän aamulla k:lo 9 saimme muuton etuvartio-palveluksesta ja tulimme takaisin kaupunkiin, samoihin majataloihin, joista olimme lähteneetkin.
Tammikuun 8 päivän aamulla k:lo 8 menimme taas etuvartioiksi samoille paikoille, joissa olimme kuudentenakin päivänä. Ehtoopäivällä saimme kutsumuksen tulla sieltä takaisin kaupunkiin. Kenraali Gurko oli antanut käskyn tarkk'ampuja-prikatille olemaan huomiseksi valmiina täydessä kunnossa marssiakseen Filippopolia kohden. Sanoman otimme ilolla vastaan; se oli muka niinkuin olisimme lähteneet kotiin päin.
Pataljonallemme jaettiin evääksi muutamia tynnyriä voita ja 70 säkkiä "keksi"-leipää, sekä sanottiin muun muassa että 10:neen päivään ei anneta mitään muuta, jotta jokainen tietäisi sen mukaan menetellä eväänsä kanssa, panna nimittäin "suu säkin mukaan".
Tammikuun 9 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme marssimaan Filippopoliin päin, itää kohden, ja saavuimme yöksi Tscherdoklin kylään. Kylä oli kauniissa laaksossa erään upean puiston keskellä, mutta talot olivat tulleet rappiolle ja asukkaat kaikki paenneet. Sitä paitsi oli turkkilais-armeija sieltä paetessaan polttanut monta kaunista taloa melkein poroksi.
Tähän kylään saapui myös jälestäpäin ehtoolla pari kolme kuormaa vaatetavaraa; ne olivat niitä kauvan odotettuja vaatteita, jotka hyväsydämiset Suomalaiset olivat koonneet ympäri Suomen ja meille tänne näin kauaksi lähettäneet; ne jaettiinkin meille heti samana ehtoona; niistä saimme mieheen kaksi paria hyviä sukkia ja yhdet saappaat. Voi! kuinka nyt olimme iloissamme. Meidän pojat aprikoitsivatkin näitä lempilahjoja jalkoihinsa sovitellessaan: "nyt sitä jouten marssii vaikka Vapahtajan haudalle asti, kun sai lämpöiset sukat ja eheät saappaat jalkoihinsa!"
Me olimme näistä lahjoista oikein iloisia ja kiitollisia, siunaillen niiden lähettäjiä sydämellisesti ja ajatellen samalla: "eipähän nuo Suomen armaat neitoset ole meitä vielä varsin unhottaneet, kun meille ovat kutoneet näin kauniita ja hyviä sukkia".
Tammikuun 10 päivän aamulla k:lo 10 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ehtoopuoleenpäivää saavutti meidät uusi pataljonamme komentaja Översti Procopé ratsastaen luoksemme ja tervehtäen meitä Suomen kielellä oikein reimasti: "hyvää päivää, Suomen pojat!" Vastaus kuului riveistä: "Jumala varjelkoon Herra Överstiä!" Tämän jälestä herra Översti suvaitsi suudella kaikkia komppanian-päälliköitä ja näin oli luja sotatoveruus vahvistettu uuden päällikkömme kanssa. Hän sanoi tulevansa H. K. K. Perintöruhtinaan tyköä eli hänen pääkortteeristaan Lom-joen varrelta sekä sanoi Perintöruhtinaan käskeneen kiittämään ja tervehtimään meitä puolestansa urhollisesta ja uskollisesta palveluksestamme.
Yöksi saavuimme erääsen Truova nimiseen kylään, jossa ehtoolla sattui pieni tulipalo, tehden yhtä ja toista vahinkoa; muun muassa paloi pahasti Översti Sundmanin vaaleanharmaa ratsuhevonen, joka palohaavojen tähden täytyi ampua.
Tammikuun 11 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkamme eteenpäin; tie oli hyvin mäkistä (vuorista); täytyi koko päivän aina väliin auttaa meitä seuraavaa tykistöä milloin mäistä ylös, milloin taas alas; ne mäet olivat paikoittain niin jyrkkiä, ett'ei niistä luistamisen tähden voitu hevosilla kuljettaa tykistöä alas.
Marssittuamme useampain kyläin ohitse saavuimme yöksi Ichtimanin kaupunkiin. Kaupungissa oli vielä paljon asujamia jälellä pakenematta, vaikka ne talot sentään, joihin me saimme majan, olivat jätetyt tyhjiksi ja kylmilleen. Se talo, johon minä 1:sen plutonan kanssa menin, oli aikoinaan ollut komea ja hyvin rakettu; sitä tarkasteltuamme löysimme erään ison salin sivussa pienen soman kojun eli putkan, jossa oli kaikensuuruisia vesikoteloita, ja samalla kun salin lämmitti, sopi niissä myös lämmittää vettä. Minä ja Antti panimme sinne yöksi maata, sillä useampaa ei putkaan mahtunutkaan; mutta hyvin lämmin ja mukava siellä olikin maata; se oli monesta ajasta taas melkeinpä parhaimpia yösijoja. Aamulla saimme koteloista lämmintä vettä, jolla pesimme kätemme ja kasvomme; mutta ei siitä pitkää iloa ollut, se hyvä yösija täytyikin taas jättää, kun aamulla käsky kuului: "ulos huoneista, asettukaa kadulle poislähtöön!"
Tammikuun 12 päivän aamulla k:lo 9 lähdimme taas, unen vilppailta voimilta virvoitettuna, marssimaan eteenpäin, — ja saavuimme vähäisen marssin perästä noille mainioille "Trajanin porteille" eli eräille sen nimisille vuorisolille.
Siellä kulkee maantie sangen mutkallisten, rotkoisten ja syväin kuilujen ja maanhalkeamain ylitse ja ohitse; siellä on paikoittain niin hirveän syviä kuiluja ja maanhalkeamia, että niiden syvyyksiin katsoessa oikein päätä viilti. Niihin näkyikin monen Turkkilaisen härkäkärryt eli rattaat kierähtäneen ylös alaisin, akselit ylöspäin ja härkäin koivet pystyssä taivasta kohti.
Jotenkin vaikea oli kuljettaa näitten tienmutkanneitten ja vierteitten lävitse tykistöä ja kuormastoa; täytyi riisua hevoset tykistön ja kuormaston edestä ja käydä käsiksi miesvoimalla niitä hinaamaan. Me laskettiinkin sitä sentään oikein Suomalaisen rohkeudella, ei ensinkään peljäten vaaraa, joka uhkasi joka silmänräpäys tehdä tuhoja; jos nimittäin tykki olisi vähänkin päässyt menemään liijan hurjan kiepahduksen, niin se olisi tehnyt aika kolttosen.
Neljäs tarkk'ampuja-pataljona oli laskemassa meidän edellämme, ja teki sitä niin hitaasti, että oikein harmitti, kun eivät päässeet alta pois; sivulle meneminen ei käynyt päinsä.
Tällä tavalla kiskottuamme ja laskettuamme koko päivän ja vielä hyvän kappaleen yötäkin, saavuimme vihdoin yöllä k:lo 3 Tammikuun 18 päivää vasten monien ponnistusten perästä Vetrenovan kylään, jotenkin väsyneinä ja vilustuneina, kun näet pidätellessä tuli aina vilu, vaikka se aina toimiellessa haihtui, ja siellä pidäteltiinkin sen seitsemän kertaa. Hyväksi onneksi oli kuitenkin mainittu kylä rikas viinistä ja viinasta, joidenka virvoittavalla nesteellä oli mainion tehokas virkistysvoima meidän väsyneisin ja vilustuneisin jäseniimme. Minäkin satuin silloin vielä muun hyvän lisäksi olemaan pataljonan päivystäjänä, jonkatähden en ensinkään saanut panna nukkumaan, vaikka kyllä olisi ollut hyvään tarpeesen; kävin vaan majatalosta majataloon, milloin mitäkin käskyä vieden, eikä se ollutkaan aivan huokea tehtävä; kylä oli jotenkin suuri ja outo, majatalot hajallaan, täytyi kompsia pitkin pimeitä raitteja ja kujia löytääkseen kunkin komppanian asumukset; ja näettenkös me olimme tässä kylässä ihan ensi kertaa.
Kaikki meni sentään hyvin ilman mittään kolttositta.
12 päivänä saimme myöskin armeijan ylipäälliköltä H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschiltä seuraavan päiväkäskyn:
"Päiväkäsky.
Annettu täkäläiselle sotajoukolle Ylipäällikön asunnossa Selvin kaupungissa Tammikuun 12 päivänä 1878.
N:o 260.
Kunnioitettavat sotilaat minulle annetussa armeijassa!
Olette täyttäneet suuren esimerkittömän työn. Ainoastaan kuukausi on kulunut ja jo olette Balkanin takana, voitettuanne vihollisen varustetun leirin nimeltä "Kotkan pesä" korkeassa Trajanin notkossa ja lopuksi vangiksi otettuanne kokonaisen armeijan Schipkassa.
Ei kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut vuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet minua käskemästä teitä vuorten yli kiipeämään. — Olin varma siitä, ett'ei Venäjän sotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa ja päälliköt käskevät.
Ja niinpä menitte. Eräät kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta, painuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman leivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä tappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla paikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä mihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen Venäjän sotalippuja. Toiset, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat vihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme tahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä vedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun ylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja rehellisesti, nureksimatta.
Koko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat kirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.
Vastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä palveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen kiitokseni.
Kaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja upserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa yhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet heidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.
Sydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen ja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, — sinun kanssasi ei minulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on ilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun työmme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. Nikolai."
Tammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme päässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi maantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15 virstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän aikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi päivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin alipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita, ett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään olkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan päässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä yösija se sentään olikin.
Tammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Puolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta Turkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki poislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta hän vaan sanoi lähellä olevilleen: "hiton roistot, kun ampuivat noin pahaan paikkaan", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana pulppusi.
Kaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse, soittokunnan soittaessa "Porilaisten marssia". Mitä sivumennen voimme havaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta Turkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. — Rikkaimmat ja varakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet kauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja pihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja tuleen sytytettäessä.
Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.
Kaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme vähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä kaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme eteenpäin, — ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko ehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren pakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran toisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät yhtä ja toista pahaa.
Kenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn osastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja sentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli ollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. — Kreivi Schuvalov sanoi lähestyen meitä: "No, te Suomalaiset kun olette hyviä kalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita". Tähän päällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja kohteliaasti nyökäten päätään: "Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne". Ja sen jälestä lausui hän meille: "Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin kelpaatte".
Suoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui ensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin 300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti, joka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli myöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme riensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat pakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen hyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken, ennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi lopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.
Nyt saimme siis käskyn pysähtyä, — ja pakkanen se rupesi meitä märkiä miehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään leikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima yhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi kopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.
Turkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin kylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja urhollisuuttaan.
Me saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti laitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti koettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä löytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat oikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille sotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme edes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän pienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut aivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla seisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja katsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit kohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta ihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.
Tammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta kylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi Turkkilaisten kanssa kiivas tappelu.
He kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin päin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin että ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen peltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme, sivuitsemme ja mitkä minnekin päin.
Me kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme pitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin tehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat eli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät pysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan taakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä tässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli varustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa koko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät ylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien ratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly lensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua päähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun, joka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin loikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla. Sotamies aprikoitsi: "katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän Jussi vääpelin".
Ilman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton, tasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät suojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi rupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa, täytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin. Tämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan kolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua pääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.
Tammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja marssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa marssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky, sillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen; rattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei ollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä täällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät makasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä jaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan kerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.
Ehtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas tykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju lähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille, kunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas vähitellen.
Me saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa (villassa) nimeltä "Kumar", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman suuressa härkämajassa.
Tammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara tykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.
Me marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten asennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme käskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä suoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin oli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa uljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla harmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa katsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen uhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin mahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma kihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa niin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä (räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen; toiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla. Eräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme, tappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta nuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja päähän, lausui vaan: "Ah ti svolotsi:" (suom.: "ah sinä konna!") kun kaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti jatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo ankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.
Turkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa epäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja paljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja. Tuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen lunta verellään.
Näin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti lyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka jäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin Rhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren rannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.
Meikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea ja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä ja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana. Turkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa koko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.
Vaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II joukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja Keisaria kohtaan.
Tappelun loputtua saimme käskyn marssia Dermenderen kylään, jonne sitte ruvettiin yömajallekin. Se plutona, missä minä olin eli jota seurasin, sai majakseen erään lehmä-navetan, jossa onneksemme sattui olemaan vielä jälellä, vaikka sen Turkkilaiset olivat jo kalvaneet, yksi lehmä ja kana, ja meillä kun ei tällä kertaa sattunut olemaan muutakaan ruokaa, niin teurastimme ne heti, keitimme ja paistoimme, ja hyvältä ne maistuivatkin, koska emme olleet koko päivänä kerinneet syömään. Tämän tehtyämme eli syötyämme panimme pahnain päälle maata mainittuun navettaan ja uneksimme sitte hauskoja, herttaisia unia, kotimaastamme ja suurista, loistavista voitoistamme, jotka olimme voittavinamme j.n.e.
Tammikuun 18 päivän aamulla lähdimme mainitusta kylästä marssimaan Filippopolia kohden. Marssittuamme vähän aikaa saavuimme edellä mainittuun Belastitzan kylään, johon pysähdyimme pariksi tunniksi.
Mainittu kylä oli erittäin rikas viinistä. Tämä Maritza-virran laakso onkin itä-Rumilian mitä parhaimpia ja viljavimpia viinipensaiden viljelykseen, täällä näkyikin meheviä viinimaita ja tarhoja, ympäriinsä silmäkannot matkaa.
Mainitussa kylässä sattui, sill'aikaa kun siinä seisokseltiin, joku meikäläinen löytämään lukitsemattoman viinikellarin, joka sisälsi mahtavan suuria viiniammeita eli tynnyriä täynnänsä mitä parhaimpia turkinviinejä. Kas se oli löytö! —
Ensimmäinen löytäjä arvattavasti kertoi heti toiselle mistä hän niin hyvää viiniä ilmaiseksi sai, se kolmannelle ja niin se tieto levisikin joukossa nuolen nopeudella, kunnes kellari oli sotureita eli juomanlaskioita täpö täynnä, kukin koettaen täyttää astiaansa laukun-kattilaa, kippoa, pataa, ruuttua ja mitä vaan kullakin käsillä sattui olemaan, tapeista ja ammeitten päällä olevista henkirei'istä. Viimein syttyi kahakka juomanlaskiain kesken, jolloin unhoittivat tapitkin kiinni panematta. Viini juoksi virtana laattialle, josta sitä sitte toiset alkoivat jo lakeillaankin pistelemään ja ne, jotka olivat onnellisemmat, pääsivät tapin ääreen.
Tätä leikkiä olisi ehkä enemmänkin kestänyt, ell'ei eräs upseri olisi sitä huomannut ja paraaseen riemuun joutunut, sekä alkanut heti ratsupiiskallaan sivellä juomanlaskiain sekaan, "järjestyksen palajamiseksi".
Moni ei tahtonut sittenkään vähällä hellittää tynnyrin suulta astiaansa, kärsien ennen vaikka pieniä napauksiakin upseerin piiskasta. Mainion ikävähän sitä olikin jättää, kun ihan ilmaiseksi juoksi, helkkarin uhkeata turkin viiniä soturin laukun kattilaan.
Viimein kuitenkin hajosivat kaikki viininlaskijat, ei piiskan napauksista, vaan totellen upserin totista, vakavaa kieltoa. Viini, niin makeata kun se olikin, teki kuitenkin harvan sen miehen vähän "kieleensä" ja sen pahempia seurauksia ei siitä sentään ollutkaan.
Parin tunnin kuluttua, jatkoimme matkaamme eteenpäin. Saavuttuamme Filippopolin edustalle pysäytettiin kaikki sotajoukot ja asetettiin rykmenttein ja prikatein yhdyskolonniin. Vähän ajan päästä ratsasti kenrali Gurko luoksemme, kiitteli jokaista joukkokuntaa erittäin, urhoollisuudesta Suleiman paschan armeijaa hävitettäessä. Sen jälestä kutsui hän kuntain päälliköt luoksensa antaen heille käskyjä ja säännöksiä, mitenkä soturein tulisi itsensä käyttää kaupungissa. Varoittaen ankarasti tekemästä minkäänlaista ilkityötä tahi väkivaltaa. Huomauttaen myöskin ett'emme millään muotoa pilaisi eli tahraisi urhoollisuudesta saatuja laakereitamme ja että välttämättömästi pitäisimme pyhänä rauhallisten maan asukkaiden omaisuuden ja kunnian. Tämän varoituspuheensa lopetettua antoi hän meille luvan marssia kaupunkiin.
Uljaasti ratsastaa Gurko itse joukkojensa etunenässä, kun laulun ja soiton kaikuessa marssimme kaupungin tullista sisään; tässä tuli häntä vastaan kreikan uskoiset papit ja kaupungin vanhimmat, tervehtäen häntä ja hänen joukkojansa terve-tulleeksi kaupunkiin, sekä tarjoten hänelle Kreikan uskoisten tavan mukaan, leipää ja suolaa. Kahden puolen katuja seisoi tiheitä väkijoukkoja, joiden silmistä ilo ja tyytyväisyys loisti, vaan näkyi niitä muutamia vihaisiakin silmäyksiä arvattavasti Mahomedilaisilta. Senlaisiin taloihin saimme majamme, joista asukkaat olivat paenneet; ja hyvä niissä olikin olla, olimmepa kuin itse isäntiä.
Vähän perästä niin jo nukuimme makeata unta Turkkilaisten pehmeillä sohvilla (divaneilla).
Kaupunki on jotenkin kauniilla paikalla Maritza-virran laaksossa, kolmella pienenlaisella kallion kukkulalla. Mainittu virta juoksee kaupungin lävitse, antaen sille monenmoisia mukavuuksia. Rakennukseltaan on se itämaan tapainen, monen mutkaisilla, kapeilla likaisilla kaduilla. Rakennukset eivät juuri kaduille näytä miltään komeilta, mutta astuppa pihaan, siellä kasvaa kauniita puita, kukkasia ja myrttipensaita, että oikein ihmetyttää sitä kauneutta ja siivoutta, joka vallitsee pihan puolella katujen suhteen.
Kaupungista kohoaa juhlallisesti useita korkeita, huipukkaita kirkkojen (moskeain) torneja (minareteja), kullattuine puolikuinensa ja tähditeltyine kattoinensa.
Täällä viivyimme saman kuun 22 päivään saakka. Sillä ajalla puhdistelimme kivärejämme, miekkojamme ja revolverejamme, sekä paikkailimme vaatteitamme ja varusteitamme ja pistäysimmepä väliin kaupungillekin jaloittelemaan.
Viiniä ja viinaa löytyi myöskin runsaasti, viina haisi vähän anikselta, eikä se ollut erittäin kallistakaan, sen suhteen kuin niin suuri sotajoukko majaili kaupungissa.
Eräänä päivänä kuoli äkkiä meidän komppaniasta eräs Manni niminen sotamies, arvattavasti sydämmen halvaukseen, jota ei kukaan havainnut ennenkuin aamulla ylösnoustua, kun toverit ensin nousivat ylös ja huusivat Mannillekin: "nouse ylös Manni! saat aamu-kieppastuun". Mutta Mannipa ei noussutkaan. Tarkemmin katsottua nähtiinkin että hän oli kuollut ja jo vallan kylmänä. Tämän ikävän tapauksen ilmoitimme heti päälliköllemme, joka käski meidät hautaaman hänen kaupungin ympärillä oleviin hautausmaihin, mikä olisi läheisempi.
Itse me sitte hautasimme ja siunasimme soturitoverimme viimeiseen lepopaikkaansa; haudalla lu'imme "Herran rukouksen" ja "siunauksen" ja sen jälestä peitimme haudan. — (Pastorimme, joka tällöin seurasi kuormastoa, ei ollut suureksi ikävyydeksemme, silloin vielä siellä).
21 päivänä saimme jo tietää että huomenna oli lähdettävä marssiin Adrianopolia kohden. Käskettiin siis laittamaan joka miehen itsensä hyvään kuntoon, sekä varustamaan tarpeenmukaisilla muonavaroilla (eväillä), niin että piti piisata siksi kunnes tultaisiin Adrianopoliin.
Me mättäsimme pussimme "keksi" leivällä aivan täyteen eli niin paljon kuin vaan suinkin luulimme jaksavamme kantaa. Emme sittekään saaneet kaikkia leipää otetuksi mukaamme, mitä oli annettu, täytyi jättää loput majataloimme laattialle, (muuta kaappia ei ollut), sillä leipää Jumalan kiitos tällä kertaa oli tavallista enemmän.
Annettiin myöskin suolaa ja teetä, sekä muutamia härkiäkin otettiin mukaan, joita sitte niinkutsutut "härkämiehet" ajoivat kolonnan perästä (jälestä) ja oli sitte matkalla määränä teurastaa niitä, sen mukaan kuin lihaa tarvittaisiin; ja jos suinkin mahdollista oli, niin "Tasku-Matteihimme" myöskin hankimme jotakin "kanalian sotkua".
Tammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen jälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos kaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin marssikolonneihin.
Tämän jälestä alkoi marssi. — Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän kauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja kauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku esine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi niitä samoin sieltäkin joka taholta. — Siellä loikoili miesten, naisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien, koirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi sulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita, matrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja sotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden tarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.
Pienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina lumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta nääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. — Tämä oli tosiaankin kauheampi "Jerusalemin hävitystä".
Rauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet kukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä terästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta, ja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! — vaikka tulisi vastaamme itse "paholainen".
Vastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue oli toista virstaa pitkä, — horjuvat hevoiset ja härät vetivät vankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja lapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. — Toiset jalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain jaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.
Pieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte lapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina väliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: "aitii, aitii!"
Muutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan paljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä maantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.
Tästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin puolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole juuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa "keikarit" kapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.
Meidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme heltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka Mahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion runoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:
"Eloa kosto tarkoittaa, Mut' hauta kaikki sovittaa".
Ne olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät ja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta asti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti kohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset, joita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja kärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei tätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.
Koko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä katseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme muutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa, päivän vaivoista uupuneina.
Tammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja jäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie ja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin, ruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko tänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme saavuimme yömajalle Kajalyn kylään.
Tammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan marssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. — Marssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme Haskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon nurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi, nukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja virkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.
Tammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Maantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut oikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että oikein harmitti.
Tie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla. Väliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen ja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja lapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat yksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta. Härkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa ruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja nälkään.
Erittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä punainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten vaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita) tukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi kuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin, jonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt vallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, — Hirvittävä kuva ihmisolennosta. — Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen olennon halveksimista. — Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie", "Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.
Daily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:
"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", aloittaa hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää kaikenmoisen kuoleman näköä — senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten näyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli kokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat Turkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen valkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo ennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä pakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden mahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat Venäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p. Tammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää kohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli Turkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla nuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme ensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren tappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä paljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin nähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen nukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava iho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja voimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan merkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä miehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan verran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä paikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli tätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja lopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa."
Seuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan pitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten seurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset kokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja odottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään; silloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain Turkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja päästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti sänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli pienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle tusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja vaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet Bulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta ja säikähdys vallitsi.
Kaikki tämä tapahtui ennenkuin kenraali Gurko vielä oli poissa näkyvistä. Sattui niin että minä jäin jälkeen ynnä husaari-kapteeni Sukanov'in kanssa. Me rupesimme oitis poliisiksi; kapteeni heitti aidan yli erään Bulgarilaisen, samalla kun minulla oli tekemistä toisen kanssa, joka saaliinensa koetti päästä pakoon. Kohta yhtyi meihin useampia upseereja, piiskoja käytettiin hyvällä vaikutuksella, ja suuri osa varastetusta omaisuudesta hankittiin takaisin omistajillensa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'en minä, sittenkun ensimmäinen vihastus oli lauhtunut, voinut niin kovin moittia kylän asukkaita heidän karkaamisestansa Turkkilaisten päälle, sillä pakolaiset olivat matkallaan kylän läpi ryöstäneet kaikkialla, ja kun tulin kylän ulkopuolelle, näin useita Bulgarilaisten ruumiita riisikedoilla, jossa ne olivat tapetut viimeisten murhien aikana.
Täältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä kuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta, kuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: "Me sen teimme, ystävämme sen tekivät". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle, joka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat haavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin oli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain puutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.
Kysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain vastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta sitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä viikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin vievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman leipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla kuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille kaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin nälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä vähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään kenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia vanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat, koska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein kulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden aika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli vakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.
Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja vieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla huopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki kuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina; muutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset osaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia nuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman matkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita ja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä, huopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla. Särkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä Tirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein vaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin kunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset sotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli ollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa hevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein kaikki lokaan.
Tämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean surkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia, jotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen rohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä huonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia, pitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli täynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja eri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja, niin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten rikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä. Miesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka vankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla, keittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava näky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi, avonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa hänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina imevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä suuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita vankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan tahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin ryysyille, joiden päällä ne makasivat.
Jo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita, jotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500 makasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat majailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat jättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan ainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000 vähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin monta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt tahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset raadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan kaupungin ulkoreunalla.
Hermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian. Näyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien varrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu väestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo vähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat samalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja vaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa tiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen ratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan kiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä sopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan mieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet houkutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia, ja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain oli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa vastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli ainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla pitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki elähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa Venäläisille.
Kun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi pataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät, tekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona lähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman askeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista ja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä että kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona takaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten, sillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta aseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi, syntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko juoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet, vaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet siepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon vastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien Turkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta ovat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten rikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä aina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät pois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri. Seitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan muutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina heidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi sitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on vielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden; sillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin lävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun niiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen vastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut takaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka kulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät paljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja uupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja pyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla vuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa tilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi saada nimi: "Kuoleman tie".
Kaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme, saavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin taloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan kanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme isännyyttä.
Tammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin, jättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme sitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka läheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän matkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina Konstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja nauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja mitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita. Sitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme "keksi" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen päivällinen.
Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö, juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas isosta aikaa.
Suuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli kohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla reimalla äänellään "terve Suomalaiset", johonka vastasimme innokkailla raikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut ison matkaa ohitsemme.
Päivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa sumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi; ehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma muuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi; olimmepa kuin "järvestä nostetut".
Ehtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle, josta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä mahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran ylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista kivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun muassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. — Kevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä. Kaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän tätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä satoi kuin "saavista kaataen" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin keskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui miehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja honkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä lienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat arvelivat niitä tarkastellessaan: "eiköhän nuo vaan liene keski Suomen honkaa". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo leimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat tehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja kun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto oli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta (valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella pitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.
Näiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen tyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen sateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei niitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin valui vesi.
Tammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista päin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä ylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten sapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat paetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin tavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.
Tässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista porrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi ollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova puute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin, mitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen sopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa. Kaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden pataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.
Tie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes saattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja odotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras valmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.
Virta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli äyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi heiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon hankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia kerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.
Toista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa suoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.
Sinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten, josta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset koettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, — ja onnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja miehet. — Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi jäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.
Ylitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi uudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei ennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; — eikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät poikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle johonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä ehtoolla ja pimeä kuin "säkissä", ei voinut nähdä marssiessaan edes lähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä vaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota marssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi vallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut viiden leiviskän puntit jaloissamme.
Että marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä ehtoona mukana ollut.
Marssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi etäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että sotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.
Saavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme päällikkö minua luokseen ja sanoi: "Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli komppanian kanssa vartioimaan tykistöä". "Ymmärrän herra kapteeni", vastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin miehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: "eipäs tää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin, kun on näin hirveän märkää ja lokasta". "Älä juttele, kun olet kerran sotamies", sanoi toinen.
Minä rauhoitin heitä sanoen: "Kyllä tästä päästään kun on kerta pahemmistakin päästy". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet lähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi tarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.
Ei aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita, olkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot, joita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet levitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä kurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan teurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi keittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä sattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion ympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti, nauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä hauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja nauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina ennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.
Tammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä toivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti marssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän aikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa kaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen marssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat lauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike, kaikkialla vilisi turkin punapäitä "Fetz"-lakkineen ja turpaanineen, mikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.: "vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori! voisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin kalkaan", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä näin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes viimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli kolmikerroksinen suuri kivikartano. — Tähän meidät pysäytettiin; se sanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli paennut Konstantinopoliin.
Pataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon. Toinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä olevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen kerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten rukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi sisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla maalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu. Etuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet käskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla esiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran vuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso kirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia kirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä. Ikkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit (akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita, jonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.
Katossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat punaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein "herroiksi" istuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin tupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi poppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen keskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja. Kaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä missä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte Maritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.
Suuria, mahtavia kirkkoja (moskeoita) on monta, joiden päältä pitkät huipukkaat tornit (minaretit) kohoavat kohti pilviä puolikuinensa ja tähtinensä. Kaupungin vierellä on monta hautausmaata, eriskummallisine hautapatsaineen; siellä näet ei käytetä ristiä hautauskummuilla, niinkuin meillä ja kaikilla muilla kristityillä on yleensä tapana. — Heillä on sen sijaan hakattu paria kolmen kyynärää korkeita ympyriäisiä kiviä, joidenka ylipää on muodostettu miehen pään kokoiseksi ja näköiseksi, esittäen päässä olevaa turbania, eli "Fetz"-lakkia, usein maalattu punaiseksi. Kun näitä tänlaisia kivi-äijiä on paljon yksillä paikoilla, antaa se katsojalle jotenkin hauskan näön.
Kaupungin kadut ovat, niinkuin itämailla ainakin, likaiset, monimutkaiset ja kapeat, kahden puolen katuja on kaikenlaisia käsityöläisiä ja kauppiaita aukinaisissa majoissa, joidenka permannot on vähän ylempänä katuja ja etupuoli seinää nostettu räystääksi eli katokseksi päivän ajaksi, öiksi ne lasketaan alas ja pannaan lukkoon, sekä tekee silloin etuseinän virkaa. Ne ovat melkein sitä mallia kuin täällä meidän maassa markkinakojut. Vaan löytyy myöskin upeita suuria kauppahuoneita, narikoita, niinkuin Pietarissa ja muissa isoissa Europan kaupungeissa. Erittäin mukavan asunnon eli verstaan siellä olivat suutarin ammattilaiset hankkineet; ne nimittäin asuivat eli tekivät kuitenkin työtään ylimalkaan rakennusten kivijaloissa; näiden verstaiden avonaiset, isohkot akkunat olivat aivan katukäytävän (trotoarin) tasalla. Tiesi Herra mistä mestarit itse sinne sisään menivät, mutta työt sinne kumminkin annettiin akkunan kautta. Jos vanhat tohvelit ovat käyneet huonoiksi, (siellä käydään enimmästään tohveleissa) ja tahdot teettää uudet, niin teet suutarin kanssa kaupan akkunan lautta ja kun hinnasta olette sopineet, niin riistät vanhan tohvelisi pois ja pistät jalkasi akkunasta sisään, jolloin suutari ottaa mitan ja kauppa on valmis.
Tammikuun 29 päivän aamulla nousimme ylös tavalliseen aikaan, iloisina kun olimme saaneet levätä oikein rauhassa pehmoisilla sijoilla kauniissa huoneessa. Kl. 10 e.pp. saimme käskyn asettautua riveihin eräälle kadulle vähän matkaa majatalostamme; sen jälestä tuli armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, ratsastaen pitkin rivejä tervehtäen sekä kiitellen joka rykmenttiä ja pataljoonaa erikseen, joihin me vastasimme innokkailla kaikuvilla hurraahuudoilla. Tarkastuksensa lopetettua kutsutti Suuriruhtinas kaikista rykmenteistä ja pataljonista ne vääpelit, aliupserit ja sotamiehet majataloonsa, joille Hänen Korkeutensa oli hyväksi nähnyt antaa 3:nen luokan (ruusunauhalla) P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, tappelujen johdosta Taschkisenin, Dolny-Komartzyn, Iskerin ja Filippopolin luona. Minäkin sain kunnian olla niistä yhtenä ja edustaa siinä suhteessa kolmatta komppaniaa, kun näet olin alipäällistön ja miehistön esimies ja jonka urhollisessa rivissä minun oli ollut kunnia ja onni olla mainituissa tappeluissa. Suuriruhtinas ripusti ristit rintaamme ja taputti samalla olkapäähämme, onnitellen ja kiitellen meitä, sekä niitä joukkokuntia, joihin kuulumme, urhollisuudesta mainituissa tappeluissa.
Tammikuun 30 päivän olimme samassa majatalossa puhdistaen vaatteitamme ja aseitamme, sekä pesten itsiämme kun olimme loassa ja savessa rypöneet monta päivää silmiä myöten, sillä marssissa on hyvin vaikea väliin saada vettä juodaksensakaan, sitä vähemmin pesemisiin; näet kun rivistä ei saa poistua askeltakaan.
Tammikuun 31 päivän olimme yhä vielä samassa majatalossa. K:lo 8 ehtoolla kulki eräs merkillinen huhu, että muka välirauha (aselepo) olisi tehty ja vielä päälliseksi oikein hyvillä ehdoilla. Iloinen uutinen!
Ympäri kaupunkia, kaikista sotaväen majataloista, kuului iloista melua ja hurraamista sekä soiton säveleitä, jotka nekin vahvistivat huhun todellisuutta, jota me ei oikein sittekään tahtoneet uskoa.
Helmikuun 1 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. K:lo 2 j.pp. käskettiin meidät asettumaan majalamme pihaan neliö-kolonnaan, jonka jälestä tuli pataljonamme päällikkö översti Procopé, tarttuen paikalla tuotuun viina pikariin, joka oli juhlaa varten asetettu astioineen eräälle telineelle talon pihalla, ja lausui: "toivokaamme onnea ja menestystä rauhalle, Keisarille ja isänmaallemme, eläkööt!" Raikkaat, innokkaat eläköön ja hurra-huudot kaikuivat riveistä ja soittokunta soitti "Maamme".
Hetki oli juhlallinen, ja arvatenkin monen sotilaan kivikovassa sydämmessä vaikutti joitakin hellimpiä tunteita. — Sen jälestä ryyppäsimme mainitun juhlaryypyn, ollen hyvin tyytyväisinä, rauhan tulolle — ja huhun mukaan kuulleistamme rauhan ehdoista, jotka olivat että — kaikki Turkin alla olevat kristityt pikku ruhtinaskunnat pääsisivät vallan vapaiksi Turkista ja sitäpaitsi maksaa kaikki sotakulungit.
No, mitä parempaa päätöstä tälle sodalle olisimme voineet toivoakaan?
Helmikuun 2 päivän olimme vielä samassa majalassa. Paikkailimme vaatteitamme ja jalkineitamme oikein aika kiiruulla, prikatin päällikkö oli sen käskenyt ja antanut tietää että hän pitää niille tarkastuksen seuraavana päivänä. Sitä paitsi pitää soturin aina oleman eheän ja puhtaan, jos vaan suinkin siihen on tilaisuutta. Paikkaus olikin varsin hyvään tarpeesen tähän aikaan; vaatteemme olivat palaneet, kuulain lävistämät ja karankojen repimät, niin että repaleet vaan sinkoilivat sinne tänne. Saappaissamme oli ainoastaan varret eli ruojuet jälellä, pohjat olivat jo aikoja sitte kuluneet pois ja menneet omia teitään.
Helmikuun 3 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Paikkuuta ja korjuuta kesti myöskin yhtämittaa, olimme saaneet käskyn, että vaatteemme ja majatalomme huoneet pitävät olla hyvin puhtaat. Kenraali Ellis I piti ennen mainitun tarkastuksensa puolen päivän aikaan. kaupungilla emme saaneet käydä yksitellen, sinne piti mentämän aina komannossa jos kellä oli asiaa. Sotalain mukaan luvattiin rangaista, jos kuka ottaisi, oli se mitä hyvänsä, maanasukkailta ilman rahatta. Sekä muistutettiin, että välirauha oli tehty, eikä siis saa enää tehdä sitä, mikä sodan aikana on väliin ihan välttämätöintä.
Helmikuun 4 päivän olimme samassa majatalossa. Puhdistelimme kiväreitämme ja miekkojamme sekä hääräsimme ja puuhasimme yhtä ja toista. Mitään erinomaista ei tänäpänä tapahtunut; hauska oli vaan olla kauniissa, lämpöisessä salissa; me olimme niinkuin niissä kultaisissa linnoissa, joista Tuhannenyhden yön tarut kertovat.
Tämän päivän ehtoolla saapui pataljonaamme Helsingistä lähetetty ensimäinen varaväki joukko (reservi), joista vanhat sotamiehet aprikoitsivat: "Vastako nyt tulette, kun rauha on jo tehty; emme voi teitä edes kuulain kanssa tutustuttaa".
Helmikuun 5 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Tänäpänä saimme käskyn valmistaa itsemme seuraavaksi päiväksi eteenpäin marssiin Konstantinopolia kohden. Siis valmistelimme itseämme niinkuin parhain sopi, pussimme täytimme leivällä j.n.e.
Tänä päivänä saimme myös armeijan ylipäälliköltä H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'ilta seuraavan päivä käskyn:
"Päivä-käsky.
Annettu Adrianopolissa ylipäällikön asunnossa täkäläiselle sotajoukolle Helmikuun 5 päivänä 1878.
N:o 4.
Urhoolliset päälliköt ja sotamiehet armeijassani! Kun Balkanin vuorien yli käynti aljettiin, vaadin teiltä uusia vaivoja, vaikka olitte väsyneitä; ja senjälkeen ette olekaan kävelleet, vaan olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä kuin kuukaudessa olette, niin sanoen, tulvanneet läpi Turkin maan ja tulleet melkein kaupungin, Konstantinopolin, (Zargradin) lähelle.
Matkalla olette ikään kuin sivumennessä hajoittaneet Turkin armeijan, poisottaen Filippopolissa koko heidän tykistönsä, senjälkeen olette voittaneet pikaisella käynnillänne Adrianopolin, Turkin toisen pääkaupungin ja nyt seisotte Mustan meren, Marmora järven ja Egeian meren rannoilla. Vihollinen ei ole voinut teitä vastustaa, hän on laskenut päänsä ja suostunut vaatimuksiimme, sentähden pysäytän teidät.
Nämät loistavat voitot voitettiin ei ainoasti teidän merkillisellä urhollisuudellanne, vaan myös teidän luonnollanne, että kärsiä vaivoja ja puutteita, ei pahat ilmat, pohjatoin lika, eikä jokien yli kahlaus jäätävässä pakkasessa joissa vyötärystä myöten seisoitte vedessä, voinut teitä pysäyttää. Kaipaan sanoja kiittää teitä urhot! Vanhimmasta päälliköstä nuorimpaan kuorma-ajuriin asti olette rehellisesti täyttäneet velvollisuutenne. Kaikki olette kantaneet kuormanne, mikä teille on päälle pantu. Levätkää siis nyt ja valmistakaat kunnialla peitettyinä palaamaan kotiinne, vaan jos vihollinen ei aikoisi allekirjoittaa hänelle määrättyä rauhaa, niin olkaat valmiit uudestaan hyökkäämään tappeluun ja antamaan hänelle viimeisen jyräyksen.
Levätessänne antakaat esimerkki siitä että Venäjän urhot, joille ei vertoja löydy rehellisessä sodassa, ovat esikuvat järjestyksessä ja vakuudessa rauhallisia asukkaita vastaan heidän omaisuutensa ja kunniansa puolesta, olkoot mitä kansaa tahi uskontoa tahansa.
Tahdomme näyttää toteen ett'ei yhtään kohtaa pidä löytymän, joka voisi heittää pienimmänkään pilkun Venäjän aseitten hiellä ja verellä valloitettuun kunniaan. Nikolai ".
Helmikuun 6 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme tuosta mahtavan komeasta Adrianopolista, jättäen sen taaksemme, — kuka ties iki pitkiksi päiviksi. Marssittuamme kaupungin tullista ulos pysäytettiin meidät (neljä tarkk'ampuja-pataljoonaa kenraali Ellis I johdossa). Tässä vielä katselimme kaupunkiin päin, joka näytti hyvin muhkealta noine korkeine, suurine moskeoineen ja pitkine, huipukkaine minaretineen, joissa väärän opin äänet kaikuivat ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet.
Sittekun prikatin marssikolonnat olivat täysin järjestetyt, alkoi marssi uudestaan eteenpäin. Ilma oli vilponen ja maantie kuiva ja tasainen, siis oikein sopiva marssi-ilma, ja tie, sillä näettenkös hyvät lukiani, oikein mukavia marssi-ilmoja on vaan harvoin, milloin on liian kuuma, milloin taas liian kylmä, joten sotureilla tänlaisilla matkoilla on melkein aina jotain harmillista.
Koko päivän marssittuamme saavuimme ehtoon tullen Hoffan kaupunkiin yömajalle.
Helmikuun 7 päivän aamulla k:lo 1/2 9 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli hyvin lämmin, aurinko paistoi etelämaan kuumuudella ja me kun olimme liian vahvassa vaatetuksessa, päällystakit asetakkien päällä; jolla samalla puvulla olimme tarjenneet 25 asteen pakkasessakin. Ei siis ihme jos hiki juoksi pitkin ruumista niin että paita oli märkänä niinkuin "järvestä nostettujen". Koko päivän marssittuamme ahkerasti saavuimme ehtoopäivällä erääseen suureen Eski-Baba nimiseen kylään. Se oli kauniilla paikalla ja komeasti rakennettu sekä että sitä vielä juhlisti kaksi suurta moskeata. Kirkas Eskeneh niminen virta juoksi kylän vieritse. Talot olivat avaroita, koska sekin talo, jossa me olimme majaa, oli niin suuri, että mahtui kolme komppaniaa sotaväkeä. Asujamia ei näkynyt, kaikki olivat paenneet.
Helmikuun 8 päivän olimme samassa majatalossa, viettäen lepo (privalli) päivää ja vedellen unia niinkuin "hirsiä". Jalkamme, jotka olivat marssimisesta tulleet hiukan aroiksi, paranivat huoatessa aivan hyviksi ja terveiksi.
Leipää oli sangen vähän, monella ei ollenkaan, vaan me hankimme jauhoja, joista keitimme puuroa ja voimme sentähden vallan hyvin.
Helmikuun 9 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Vähän aikaa marssittuamme poikkeutettiin meidät isolta maantieltä vähän vasemmalle, jonka jälestä kuljimme oikoteitä pitkin peltoja. Nämät olivat paikoittain hyvin vetelätä ja sitkeätä savimaata, joka tarttui saappaisiimme suurina möhkäleinä, niin että oli oikein vaikea marssia; olipa ikäänkuin olisi ollut "laukku" jaloissa. Kyllä tämä oli vähän harmillista, vaan marssimatka ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, hyvissä ajoin saavuimme jo ehtoopäivällä Lyleh-Burgas'in kaupunkiin, jossa pääsimme yömajalle, se plutona missä minä olin, erään armenialaisen taloon. Talossa oli kaikki siistiä ja puhdasta ja sen asukkaat eli haltiat olivat myös hyvin kohteliaat, sen näki jo ulkoakin päin; siis sopii sanoa "räystäist' sen näkee, missä talossa piimää löytyy".
Oikein tuntuu hyvälle sotilaasta tänlaisina melskeisinä aikoina, kun pääsee siivoon, rauhalliseen perheesen, vaikka vaan yhdeksikin päiväksi tahi yöksi.
Helmikuun 10 päivän aamulla k:lo 8 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämpöinen, leipää myös oli hankittu taas, jonka tähden ei ollutkaan enää minkäänlaista puutetta.
Niissä meidän lävitsekulkemissamme pikku kaupungeissa eli kauppaloissa ja kylissä löytyi aina joitakuita ikivanhoja rakennuksia, kivimuurija ja aitoja, jotka päältäpäin olivat vanhuutensa vuoksi varsin sammaltuneina, ne sanottiinkin olevan monen tuhannen vuotisia, entisten Roomalaisten ja Kreikkalaisten rakentamia — ja hyvin tarunaikaisilta ne ulkonäöltäänkin olivat.
Ehtoopuolella päivää saavuimme yömajalle Karischtiran nimiseen kylään. Se oli paljoin hävitetty ja erittäin siivoton, ympäriinsä joka paikassa raatoja, likaa ja pahaa hajua.
Helmikuun 11 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Ilma oli aamupäivällä sumuinen ja kostea, vaan puolipäivän jälestä muuttui ihanaksi ja lämpöiseksi.
Leivoset laulaa livertelivät kohoten korkealle ilmaan, hekin hauskuttaakseen meidän yksitoikkoista marssimistamme, sekä ehkä muistuttaakseen mieleemme kaunista kevät-aamua Suomessa, joka meillä Pohjolassa on se herttaisin aika.
Marssiessamme ahkerasti eteenpäin, näimme k:lo 1 j.pp., eräältä kukkulaita etäältä siintävän kaupungin tapaisen, rakennuksineen ja korkeine tornineen; sen sanoivat päällikkömme Tschorlu nimiseksi kaupungiksi, sekä että sinne oli tämän päivän marssi-määrä.
Kello 3 j.pp. saavuimmekin jo sitä hyvin lähelle erään joen rannalle, johonka meidät pysäytettiin vähäksi aikaa levähtämään. Sen jälestä marssimme joen ylitse kivistä siltaa myöten; tässä lähellä oli myös eräs, Adrianopolista tulevan rautatien varrella oleva pysäyspaikka, jonka ohitse marssittuamme alkoi juhlakulku kaupunkiin. Soittokuntamme pantiin marssimaan edellä ja käskettiin soittamaan erästä hyvin kaunista marssia; me heidän jälessään, kaikki täydellisessä järjestyksessä, osastokolonnissa. Prikatimme komentaja, kenraali Ellis I:nen, joka ratsasti edellä, pidätti ratsunsa kaupungin portille siitä tarkasti katsellaksensa prikatinsa marssi-kuntoa. Marssittuamme hänen kohdallensa lausui kenrali: "kiitoksia veikot ripeästä marssimisestanne, te olette marssineet oikein niinkuin tarkk'ampujain tulee". Me vastasimme: "Ahkeruus on ilomme, teidän ylhäisyytenne!" samassa marssien ripeästi hänen ohitsensa. — Sen jälestä sai kukin komppania luvan mennä majoittajiltansa ennen katsottuihin majataloihin. Minä toverineni eli ensi plutonan kanssa pääsimme erääsen Armenialaisen taloon, jossa saimme asunnoksemme erään hyvin sievän ja puhtaan ullakkokamarin, joka ennen meidän tuloamme oli ollut talon neitosten asuntona, vaan jotka meidän tultuamme muuttivat toiseen sen vieressä olevaan samanlaiseen kamariin; se oli niin pikkunen, nätti ja sievä kuin "nukenkaappi".
Talon väki katseli meitä ensin vakavan ja pelollisen näköisenä, vaan nähtyänsä, ettemme pienintäkään pahaa aikoneet heille tehdä, tulivat he vallan ystävällisiksi ja kohtelijoiksi meitä kohtaan. Eräs pojista oli hullu, mutta hänkin toimieli kuitenkin meidän hyväksemme, kun isä käski, toi hiiliä siirtouuniin (kamiiniin) ja muuta senlaista pientä tointa, mutta näytti sentään kaikessa hulluudessaan suuresti ihmettelevän, että ketähän vieraita nuo mahtavat olla, kun heitä on noin paljon ja puhuvat toista kieltä kuin minä.
Helmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa ullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja siivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja koetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan ei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme tehden "hunörin" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti mukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja hupaiselta. Siellä on näet Rumiliassa naisväellä tapana käyttää isotakamusta housuja niinkuin miehilläkin, eikä miehellä ja naisella ole takaapäin paljon muuta eroa kuin että naisella on muhkeammat istinkukkulat ja emännillä erittäin.
Aamupäivällä teimme huviretkiä raittiissa ulkoilmassa kylän kunnailla ihailemassa kaunista ja lämmintä kevät-ilmaa, jossa nurmikoilla paikoin jo kasvaa rehotti uutta ruohoa ja lintuset laulaa livertelivät ihania, suloisia aamu-virsiänsä. Tämä kaikki muistutti mieleemme kaukaista, rakasta kotimaatamme, jossa ehkä vielä tällä vuoden ajalla talvi peittää maan valkoiseen vaippaansa.
Helmikuun 13 päivän olimme samassa majatalossa; aamulla alkoi käydä ankaran kylmä pohjoistuuli, tuoden myötänsä vähän luntakin. Meidän sievä ullakkokamarimme jäähtyi varsin kylmäksi, siinä oli vaan hyvin ohukaiset lautaseinät ja muutenkin heikoilla perustuksilla, niin että tuuli voi sitä omavaltaisesti häilyttää sinne tänne. Kaupunkiin oli koottu sotaväkeä useampia tuhansia, niin että muonavaroista oli jotenkin kovanlainen puute; mekin saimme päivän muonaosaksi ainoastaan hyvin pienen kakun (noin 10 pennin hintaisen nisupullan kokoinen), jonka nälkäinen soturi söi muutamilla nielauksilla ja oli sitte lopun päivää syömättä. Sentähden nimittivätkin meidän pojat tämän kaupungin "Pienen kakun kaupungiksi". Se oli kuitenkin hyvä, että saimme olla katon alla eikä niinkuin Balkanin vuorella tuulten, pyryjen ja pakkasten käsissä, sammuvain nuotiotulien ääressä, monesti myöskin leivättä.
Helmikuun 14 päivän olimme samassa majatalossa istuksellen ja jutellen keskenämme kaikenlaista mitä sattui. Ilma oli aina vaan hyvin kylmä ja pohjoistuuli häilytti ullakkokamariamme yhä edelleen; mitään erityistä ei tapahtunut.
Helmikuun 15 päivän aamulla muutimme majaa erään saman kadun varrella asuvan Armenialaisen taloon; täällä myöskin oli kaikki siivoa, puhdasta. Pian tutustuimme täälläkin talonväen kanssa, olimmepa taas niinkuin yhden perheen jäsenet ainakin. Meille he soivat eli antoivat eri kamarin, joka oli mainion mukava sentähden ettei tarvinnut häiritäksemme talonväen rauhaa, ja itse saimme liikkua vapaammin. Isäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoansa (isännän kamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille turkkilaiselle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään käyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja kauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja savu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen tupakasta pois liian väkevyyden. Tupakka olikin aika väkevää, Vähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän aina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin europalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli oikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle "tuloryypyn". Talon emäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouunissa (kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin huoneeseen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista kahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin itämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta. Kiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin karvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajata pööniruuan seassa y.m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin vallan mieleistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä ja kahvelilla.
Isäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja venäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk'emme siitä oikein selville tulleet. Eräänä päivänä halusin ostaa maitoa, mutta kun tiesin majatalossamme ei olevan lehmiä, niin päätin pyytää jotakuta heistä hakemaan sitä muualta. Minä selitin asiani jos jollakin tavalla, vaan eivät he voineet ymmärtää mitä tarvitseisin. No — mitäs muuta neuvoksi, kun ei asiasta muuten tultu selville, täytyi asettaa talon 12 vuotinen poika neliryömin laattialle ja näyttää oikein luonnollisesti miten maitoa maailmaan lypsetään. — Talonväki nauroi makeasti tempulleni ja arvasi heti mitä tarkoitin, jolloin annoin heille 5 golgania (kopeikkaa) rahaa ja he lähettivät pojan hakemaan maitoa kylästä.
Helmikuun 16 päivän olimme samassa majatalossa. K:lo 11 e.pp. tarkasti pataljonamme komentaja eräällä kaupungin lähellä olevalla kentällä ne alipäälliköt ja sotamiehet, jotka haavainsa, sairauden, heikkouden ja kuormastotoimien tähden olivat jääneet Bulgariaan ja länsi Rumiliaan sekä nyt vähitellen saapuneet omaan joukkoonsa.
Helmikuun 17 päivän aamulla k:lo 10 saimme käskyn asettua eräälle kaupungin lähellä olevalle kentälle nelikulmio- eli sisäkaré-kolonnaan Jumalan palvelusta varten; pataljonamme pappi, pastori Rancken piti juhlallisen Jumalan palveluksen. Esipuhe eli teksti oli: "työmiehestä viinamäessä". Todellakin oli juhlallista taas saada monesta aikaa kuulla saarnattavan Jumalan pyhää sanaa ja selvällä suomenkielellä näin kaukaisellakin sotatantereella. Oli kaunis, lämmin kevätaamu, tuulonen hengähteli hieman, kirkas ja lumoava itämaan taivas ja kevät-aurinko loisti sangen ihanasti ylitsemme.
Helmikuun 18 päivän olimme samassa majatalossa. Kävimme äksisiharjoituksissa nuorten soturiemme kanssa, heille opetimme käännöksiä, marssia ja muita semmoisia pyörähdyksiä, joita rauhan aikana tarvitaan. — He olivat sodan melskeissä melkein tykkänään unhottaneet kaikki ne temput, mitä ennen sotaa Helsingissä kerjettiin opettamaan. Sillä ei sodassa sotamieheltä tule paljon muuta kysymykseen kuin: marssia rivakasti, ampua tarkasti ja kun paikalle pääsee, niin syödä ja pistää voimakkaasti surkeilematta.
Tänne myöskin nyt viimein saapui iso kuormastomme keittokattiloineen ja muine tavaroineen. Myöskin Suomesta lähetetyt suuret vaate- ja mytty-kasat olivat kuormaston mukana saapuneet tänne. Me saimme niistä mieheen yhden villapaidan, yhdet puolivillaiset alushousut, yhden puolivillaisen aluspaidan, kaksi paria sukkia ja yhden villaisen työtakin. Sadetakit ja muut semmoiset jäivät kuormastoon. Nyt on taas hauska oleskella hyvissä villavaatteissa. Tässä johtui taas mieleemme hyvin sydämellinen kiitos kansalaisiamme kohtaan, jotka noin anteliaalla lahjallaan olivat meitä muistaneet, sekä tuntien pyhän velvollisuutemme täällä kaukaisella sotatantereella kunnostaa ja edustaa kansalaistemme ikivanhaa sotamainetta ja kunniaa. — Hankkiaksemme mekin sen voittojen kirjaan jonkunlaisen pienen muiston Balkanin niemen kristittyjen vapauttamistoimessa. Suuren, jalon ja ylevämielisen suuriruhtinaamme Keisari Aleksander II:sen johdolla ja käskystä.
Helmikuun 19 päivän teimme samoja harjoituksia ja olimme samassa majatalossa. Harjoitusten väli- eli lomahetkinä joimme kahveeta ja polttelimme oivaa Turkin tupakkaa.
Helmikuun 20 päivän aamulla k:lo 8 menimme rautatien pysäyspaikalta noutamaan turkkilaisten kivärejä, joita oli tuotu sinne rautateitse, arvattavasti jostain tappelukentältä ja pantiin täältä Tschorlussa erääsen varastohuoneesen. K:lo 1 j.pp saimme kiireen käsky lähteä marssimaan Konstantinopolia kohden. Muutamissa minuuteissa olimme valmiit lähtemään. Jätettyämme majatalonväellemme hyvästi sekä kiitettyämme heitä kaiken sen erinomaisen hyvän kohtelun edestä, jota meille olivat osoittaneet, asetuimme marssikolonniin, jonka jälestä marssi alkoi. Marssittuamme hyvin ahkerasti koko ehtoopäivän, emme kuitenkaan kerinneet määrän päähän päivän näöllä, vaan kuljimme iltapimeälläkin vielä ison aikaa, kunnes viimein saavuimme lähellä Marmorameren rantaa erääsen mahdottoman suureen aumalatoon, jossa ennen oli viljaa talletettu. Se oli niin suuri, että koko pataljoona mahtui sinne ihan puhtaasti. Mainitusta ladosta oli vähän matkan päässä eräs Kischikli niminen kylä.
Helmikuun 21 päivän aamulla ennen marssiin lähtöä, piti pastorimme meille hartaan aamurukouksen, kehoittaen meitä kiittämään Jumalaa, Kaikkivaltiasta, joka on onnellisesti meidät johdattanut ja auttanut merestä mereen, pohjolasta etelään, monien vaarojen ja vaivojen lävitse. Tämän perästä lähdimme marssimaan pitkin Marmorameren rantaa. Iloista ja hauskaa oli taas monen ajan perästä katsella ja nähdä kuinka laivat ja kalastajain venheet kiitivät ristiin rastiin sinisellä, tyynellä meren pinnalla. Tässä johtui myös mieleemme että Aleksanderi Suuren joukot olivat aikoinaan marssineet näitä samoja teitä, joita nyt marssi Pohjolan Aleksander Suuren joukot, ja jonka joukkoihin mekin saimme kunnian kuulua.
Ehtoopäivällä saavuimme Silivrin kaupunkiin, joka on eräällä kauniilla mäen rinteellä Marmorameren rannalla, oivallisella laiva-satamalla. Kaupunki mahtaa olla jotenkin vanha, vaikk'ei aivan suuri; siellä on eräs vanhan vanha roomalainen kirkko ja vanhoja linnan raunioita, oikein jättiläis-tekoa. Majamme saimme eli oikeammin sanoin otimme erään juutalaisen taloon, joka ei isäntäväkeä näyttänyt oikein miellyttävän, vaan mitäs me siitä. Hyvää, makeata viiniä saimme täällä huokealla hinnalla ja kaikenlaiset etelämaan hedelmät olivat erittäin huokeita.
Helmikuun 22 päivän aamulla lähdimme Silivristä marssimaan eteenpäin; vähän aikaa marssittuamme saavuimme erään kreikkalaisen luostarin kohdalle, jossa parast'aikaa soitettiin kelloja ja palveltiin Jumalaa. Luostari oli erittäin kauniilla paikalla, jonka katolla kultainen risti eli ristinmerkki juhlallisesti uljaana kohosi yläilmoihin. Tämä näkö teki meihin virkistävän vaikutuksen, sentähden kun olimme niin kauan saaneet katsella noita yksitoikkoisia puolikuun kuvia Turkkilaisten moskeain katoilla. Iloisesti marssimme luostarin ohitse ja saavuimme ehtoolla yölevolle Kumburgas'in kylään, joka oli erittäin siivotoin, eläinten raatoja ajelehti pitkin kylän kunnaita ja raitteja. Huoneiden ylikerroksista oli makkireijät raitteille päin, joista tehtiin tarpeet ja heitettiin kaikkinainen lika alas arvelematta, jonkatähden raiteilla olikin arvaamattoman paha haju. Heti sisään tultuamme komennettiin meidän pojat siivoustyöhön. Marmorameren rannasta kannoimme hiekkaa ja peitimme lika lammikoita sekä hautasimme raatoja. Isohousuiset kylän talonpojat seisoivat vieressämme katsellen ja ihmetellen suu ammollaan.
Helmikuun 23 päivän aamulla varhain k:lo 3 saimme kiireen käskyn ja huuto kuului: "Nouskaat ylös, heti paikalla lähdetään Konstantinopolia kohden!" Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo valmiina täydessä reilassa lähtöön, kylän edustalla, Marmorameren rannalla. Lyhyen aamurukouksen jälestä lähdimme marssimaan hiljaisessa yön pimeydessä ja oikein rivakasti. Marssittuamme aamuhämärään asti, saavuimme päivän valjetessa Bojuk-Tschekmedschen kaupungin edustalle, joka on erään Marmoramerestä pistävän lahden rannalla, josta joki jatkuu sisämaahan. Tähän kokosivat kenralit Gurko ja kreivi Schuvalov joukkojansa, joissa oli kolmia aselajia, ratsu-, jalka- ja tykkiväkeä. Sittenkun kaikki oli järjestetty, alkoi marssi taas uudestaan eteenpäin; ensin menimme erään komean kivisillan ylitse ja sitte jatkoimme matkaamme mäkisiä rinteitä ylös ja alas. Kuljettuamme muutaman virstan alkoi etäältä siintää korkeitten tornien huippuja ja vähän matkaa vielä marssittuamme eteenpäin niin jo näkyi Bosporan ihana salmi ja sen rannoilla mahtavan suuret kaupungit: Konstantinopoli (Istambuli) ja Skutari. Tämä näkö vaikutti meissä erinomaisen iloisia tunteita, kun näet vallan varmaan arvasimme että tuo on nyt se päämaali, johonka marssimatkamme loppuu. — Hauskaa oli myös katsella tuon suuren, pitkän sotaväkijonon marssivan eteenpäin suoralla, lavealla maantiellä ja vallan aukealla, avaralla tasangolla; se näytti ikäänkuin mahdottoman suuri jättiläiskäärme olisi vakavilla luikerruksillaan lähennyt Konstantinopolia, aikoen mujertaa sen vahvalla rungollaan pieniksi muruiksi. — Todellakin oli siellä tähän aikaan yleinen pelko, häiriö ja epäjärjestys ja ihan meikäläisten tulon tähden. Ehtoopäivällä saavuimme lähelle Kulschikin kylää; tähän pysäytettiin joukot pariksi tunniksi, sillä mainitussa kylässä ja sen kukkuloilla seisoi Turkin etuvartiot, ehkä aikomuksessa kieltää meitä etenemästä, koska siellä oli hiljakkoin varustettuja rintasuojia ja pattereita sekä heidän tykkiensä kidat ammoittivat suoraan meitä kohden.
Kenraali Gurko lähetti sanansaattajan (parlamentärin) ilmoittaman heidän päälliköillensä, että meillä on aikomus marssia heidän varustuksiinsa Konstantinopolin esikaupunkeihin.
Mainitun parin tunnin kuluttua palasi sanansaattaja ilmoittaen turkkilaisten päällikön vastanneen "myöntävästi". Siis jatkoimme matkaamme eteenpäin, marssien erästä kylän edustalla olevaa siltaa, joka vei Marmoramerestä pistävän salmen ylitse. Marssiessamme kylän lävitse, seisoivat turkkilaiset ratsumiehet kahden puolen raittia, katsellen meitä ohimennessämme naurusuin, ajatellen ehkä näin: "antaa heidän nyt tulla vieraissa käymään".
Tästä marssimme eräälle ylängölle lähelle erästä Kalataria nimistä kylää, johonka rupesimme yölevolle. Siinä määrättiin meidät vartioimaan tykistöä, joiden tulikidat ammottivat suoraan Konstantinopolia kohden. Ne miehistämme, joiden ei ollut vuoro seisoa vartioina, hankkivat puita nuotiotuliin, joiden ääressä sitte istuskelimme jutellen niitä näitä ja kellä oli vielä evästä jälellä ne keittivät ja söivät.
Helmikuun 24 päivän aamulla lähdimme marssimaan San Stefano-nimistä Konstantinopolin satama-esikaupunkia kohden. Tultuamme lähelle kaupunkia tapasi meidät armeijan päällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits; hän antoi meidän marssia ohitsensa osastottain ja samalla tervehti suomenkielellä sanoen: "juva päivä!" — "Jumala varjelkoon teidän K. Korkeuttanne!" — kuului riveistämme reima vastaus, samalla jatkaen marssiamme eteenpäin. Päästyämme ennen mainittuun esikaupunkiin, koottiin siellä prikatimme erään rautatien asemahuoneen lähelle, jossa odotimme pari tuntia, kunnes tuli käsky mihinkä kukin pataljona sai ottaa majansa. Meidän pataljona tuli määrätyksi ottamaan majatalokseen erään huvilan, vähän matkaa ennen mainitusta San-Stefanosta, nimeltä Florio-Tschekmedsche, jossa meidän eli kolmas komppania sijoitettiin entiseen Turkkilaisten leiriin, mainitun kartanon eli huvilan mäelle. Muut komppaniat pääsivät eräisiin ulkohuoneisiin. Turkkilainen sotaväki, joka asui samassa kartanossa ennen meitä, muutti meidän tultuamme sieltä pois ensimäisenä ja toisena siellä olo päivinämme. He olivat hyvin kohteliaita meitä kohtaan, möivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y.m. ja koettivat naurusuin jutella ja selittää meille yhtä ja toista.
Helmikuun 25 päivän olimme samassa leirissä eli asentopaikassa; asetimme telttamme kuntoon, joista sitte oli avara ja kaunis näköala: Bosporan ihana tyynen kirkas salmi, ja sen rannoilla olevat komeat kaupungit: Konstantinopoli ja Skutari, Vähän Aasian korkeat vuoret peitettyinä ikuisella lumella, jotka kimaltelivat jalosti auringon paisteessa ja sitä ihanan lumoavaa auringon laskua tyyniinä kevät-iltoina, joka oli ikään kuin vaipuvinaan Marmoramereen, jossa laivat ja venheet kiitelivät sinne tänne.
Kartanon vieressä oli kauniin ihana puisto, jossa oli eräs lähde, joka yhtämittaa pulppusi maan alta raitista, kylmää vettä; sen vieressä oli vielä pieni lampi, jossa uiskenteli kulta- eli kullan näköisiä kaloja. Ympärillä kasvoi laakeri ja poppeli puita sekä muita kauniita kasveja, jotka ihanasti vihannoitsivat. Tästä oli myös soma nähdä kuinka kaikenlaiset merielävät löivät leikkiä Marmorameren tyynellä, kirkkaalla ja viheriälle näyttävällä pinnalla.
Helmikuun 26 päivänä muutimme leiristämme kartanon eteläpuolelle lähemmäksi meren rantaa erääseen rakennukseen (sotavarastohuoneesen), jossa sitte oli mukava harjoitella riviäksiisiä, sillä, sen katto eli laipio oli kyllin korkealla. Mainittava on myös se, että me täällä käytimme makuuvaatteinamme pehmikkeeksi maatessamme tuoreita laakeri-puun oksia, joita täällä meidän maassa kuivattuina käytetään ainoastaan höysteeksi ruoan seassa y.m.
Helmikuun 27 päivästä ei ole mitään erinomaista mainittavaa, ainoastaan näin yöllä kummallista unta; eräs tovereistani oli minua lyövinään monta kertaa miekalla, jota en suinkaan hereillä ollessani olisi antanut yksin puolin tehdä: — siitä olisi seurannut samanlaisia kohtauksia takasin. Harjoituksissa käytiin kahden puolen päivää.
Helmikuun 28 päivänä saimme käskyn muuttaa majaa samassa kartanossa olevaan härkänavettaan (varastohuone tarvittiin muihin tarpeisiin). Mainitussa navetassa oli sontaa kyynärän paksuudelta permannolla ja olipa muutamia härän raatojakin, joitten sanottiin tänne kuolleen muutamia päiviä ennen, eläin ruttoon. Tämä kaikki oli ensin puhdistettava; raadot kannoimme meren rantaan ja hautasimme ne sinne, sonnan ajoimme ikkunasta ulos; sen jälestä kannoimme valkoista hiekkaa Marmorameren rannalta ja puhdistimme sen oikein hyvin kaikin tavoin. Katon kaunistimme orapihlajan kukoistavilla oksilla ja seinille heittelimme eli ruiskutimme karbolihappoa "kulkutautien estämiseksi". — Mutta kun ei parempaa huonetta ollut, niin täytyihän siihen tyytyä semmoiseenkin. Tämän päivän ehtoolla saapui pataljoonaamme toinen Helsingistä lähetetty varaväki (reservi), jolla tukittiin melkein kaikki riveihimme tähän asti tulleet aukot eli avoimet tilat.
Maaliskuun 1 päivänä oli äksiisi harjoituksia kahden puolen päivää. Väli aikoina haudattiin raatoja, joita oli paljon kartanon pihassa ja sen ympäristössä. Eräänä päivänä kuoli vielä muun hyvän lisäksi 2:sen kaarti tarkk'ampuja pataljonan miehiltä vanha mahdottoman suuri kameli, joka oli kantanut aina heidän pussiansa Filippopolista asti. Sen ruumis oli iso ja painava, siis tarvittiin voimia sitä hautaan viedessä. — Minäkin olin kutsuttu näihin hautajaisiin tutun vuoksi muka kunnia vieraaksi, 20 miestä sitä raastoi, mutta enempi siinä vielä oli saattoväkenä ja siinäkös nyt vasta ilo ja meteli kävi.
Maaliskuun 2 päivänä harjoittelimme esitäntö eli "paraattimarssia" sentähden kun seuraavana päivänä oli määrätty pidettäväksi esitäntö (paraatti) H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle nousemisen vuosipäivän muistoksi.
Maaliskuun 3 päivänä oli meillä tuo juhlallinen esitäntö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin edessä H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle astumisen vuosipäivän johdosta sekä myös että sinä päivänä San-Stefanon rauhasovinto allekirjoitettiin. Juhlallista, reimaa oli katsella kuinka tämä urhea sotajoukko seisoi Konstantinopolin muurien edustalla Turkin mahtava pääkaupunki ja S:t Sofian kirkko silmien edessä, valmiina tottelemaan rauhan tahi sodan seurauksia. — Sotaliput, peitteistään avattuina, liehuivat korkealla ilmassa. Kaikki olivat puhdistaneet itsensä sekä paikanneet ja pesseet kuluneet vaatteensa ja näyttivät sentähden jotenkin siisteiltä ja reima urhoin näköisiltä päivettynein, parrattunein kasvoin. Riveistä näkyi urhoja sieltä täältä, joilla oli tähtirivi rinnassa urhollisuuden merkkinä ja kaikki joukot omistivat saman kunnian.
Esitäntö kentällä odotimme monta tuntia kunnes sanansaattaja, eräs kenraali viimein palasi Konstantinopolista tuoden sultanin omakätisen allekirjoitetun San-Stefanon rauhansovinnon. Sen perästä ratsasti armeijan ylipäällikkö Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits joukkojensa eteen näkyvälle paikalle kohottaen lakkinsa ilmaan ja lausuen: "Saan ilokseni ilmoittaa teille että me nyt Jumalan avulla olemme saaneet rauhan aikaan". Samassa seurasi myrskyn tapainen hurraahuuto kymmentuhansista kurkuista, joka kasvoi ja paisui korkeimmilleen ja jälleen hälveni ja samoin monet uudistetut kerrat. Ja tällä ajalla lenteli tuhansia lakkeja ilmassa. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien osastojen päälliköt kutsuttiin rintaman eteen, jossa pappi piti kiitosrukouksen sotajoukkojen kaikkivaltiaalle Herralle. Tässä nousi hartaita rukouksia ja kiitoksia taivaan Herralle, joka kaikki ihmisten tiet ja toimet johtaa. Kaksi kertaa laski tuo suuri sotajoukko polvillensa rukoillen ja kiittäen kukin hiljaisuudessa. — Erinomaiset tunteet täyttivät sydämemme. — Tanner, joka muutamia päiviä takaperin oli ollut kuolon ja koston kenttänä, oli nyt hiljaisena Herran Jumalan temppelinä ja rukouspaikkana. Tässä nyt samat urhot, jotka äskeisinä päivinä olivat lähestyneet tätä paikkaa tapellaksensa Pyhän ristinlipun edestä, olivat lapsen tavoin hartaudessa rukoillen ja kiittäen Kaikkivaltiasta kaiken sen hyvän edestä, mitä olivat elämässänsä ja erittäin tällä sotaretkellä saaneet nauttia. Sen perästä marssimme H. K. Korkeutensa ohitse kauno marssia juhlan kunniaksi, jolloin jo oli hiukan pimeänhämärä. Linjaväki meni marssimalla, me tarkk'ampujat juosten oikein pitkää askelta täyttä lentoa. Tämän loputtua sai kukin osasto mennä entisille majapaikoillensa.
Maaliskuun 4 päivänä jaettiin pataljoonallemme H. K. Suuriruhtinaan ylipäällikön lähettämät P. Yrjänän ritarikunnan ristit alipäällistölle ja miehistölle kaikkein eteläpuolella Balkanin tapeltujen tappelujen johdosta. Niitä annettiin meidän komppanialle kuusitoista. Aina 10:teen päivään asti ei ole muuta mainittavaa kun että oli äksiisiä ja vartiapalvelusta tehtiin vuorotellen kuormastolla, sotalipulla ja rahakirstulla. Ruokana oli nisuleipä ja riisiryyni, velli voin kanssa y.m.s.
Maaliskuun 10 päivän vietimme juhlallisesti H. K. Suuriruhtinas perintöruhtinaan Aleksander Aleksandrovitsin syntymäpäivää, joka senkin tähden oli meille erittäin muistettava kun mainittu suuriruhtinas on pataljonamme — Suomen kaarti pataljonan — kunnia päällikkö. Pastori Rancken piti tässä tilaisuudessa kiitosrukouksen kartanon takapuolella olevalla tasaisella kentällä turkkilaisten entisellä leirisijalla. Pataljonamme komentaja lähetti sähkölennättimellä onnentoivotuksen Pietariin, jossa H. Korkeutensa siihen aikaan oli, johon H. Korkeutensa suvaitsi vastata seuraavasti:
"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä, sekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin joukot saapuvat tänne. Aleksander".
Maaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään mainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen kävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä harjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.
Kuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa. Meidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin eräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn muuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja mars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä vähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti muuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin asemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo kuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet, asentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten parhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla, valkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin kalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään huomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin kamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö suututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan mieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen: "ei kuollut saa kurkistella", ja nauroi sitte toisille: "kyllä sen nenä taisi myttyyn mennä". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut, kun piti itsensä aina iloisella "tuulella", eikä unhoittanut joskus ottaa pientä naukkua "tasku-matista".
Kun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun alussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta oikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme kangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille, jotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta kivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu, Kasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme: Jukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien toisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä "Vääpelin esikunnan teltaksi". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava asento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis tuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen sitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat Marmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta ketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin pitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin olisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: "bolivei fransei, bolivei fransei", toinen vastasi: "vuj, vuj", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä sai kuulla melkein kaiket yöt. — No, näin leikillisiä asioita ja tapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä ehkä venyisi liika pitkäksi.
Täältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia käskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme rynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin, jotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän opin kahleissa.
Jalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi viulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.
Näinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies pataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin (vuraskan).
Huhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas juuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan vietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka pataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé tuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden. Saavuttuansa luoksemme lausui hän: "Pojat olkaa iloiset! H. M. Keisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että Suomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden ensimmäisessä mahdollisuudessa". Tämän ilosanoman otimme vastaan hurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka vaiettua lauloimme "Maamme" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.
Huhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan palveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti kukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9 aikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä seurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme kolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään toverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla, emmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan "pelmannin" soittamaan Porilaisten marssia. — Eräs meidän komppanian miehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin tuljuu?
Huhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin kanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme pienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten talonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle. Meidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti oleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut rahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan löytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen pulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa rantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan kohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.
Laivan löysimmekin vihdoin viimein iltahämärässä ja onneksi olikin tuo toivottu rahakirje, joka sisälsi 200 hopea ruplaa, siellä! Äläpäs nyt muuta kun aljetaan elää oikein hauskasti, pitämään Turkista hyvästijättäjäisiä; sitä iloa kestikin sitte aamuun asti.
Huhtikuun 21 päivän aamulla tuli sanoma eli käsky, että kolme miestä joka komppaniasta saa lähteä kyläilemään Konstantinopoliin, paikalla olimme valmiit, täydessä kunnossa sivuaseella, miekat ja painetit vöillä sekä rahavarat taskussa. Floria Tschekmedschen pysäyspaikalta astuimme junaan, joka jonkun minuutin kuluttua saapui Konstantinopolin asemahuoneelle. Astuttuamme junasta ulos, vuokrasimme (kolmannen komppanian miehet) rautatien torilta erään ajurin komeine vaunuineen ja hevosineen ja istuimme vaunuihin sekä samalla palkkasimme erään kreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuorenmiehen, (hän muistaakseni itse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa sveitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes viimein hänen eroitimme virastansa, liikain vaatimustensa tähden, maksettuamme hänelle jo 10 ruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä tulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan yhtä hyvin. Mutta aika hauska siellä olikin kyläillä, siellä saimme käydä tuossa mainiossa Sofian kirkossa, joka oli hyvin suuri ja monia eriskummallisia muinaismuistoja se sisältääkin, noiden komeiden muuriensa sisällä. Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan vallinnut siisteys; permannolla oli leivän ja riepujen palasia sekä yhtä ja toista tunkiota. Se oli näet muutama viikko takaperin ollut suojana muutamille tuhansille pakolaisparoille, jotka kodittomina, kurjina olivat täällä saaneet suojaa ja rauhaa sodan pauhaavalta melskeeltä. Rauhan tultua olivat he lähteneet täältä pois ja jättäneet sen siivoamatta. Muutoin olisi sen sisustuksesta paljon muutakin mainittavaa, vaan jääköön se tässä tekemättä. Sieltä lähdimme erääsen kauniin kukkatarhan keskellä olevaan ravintolaan, saadaksemme juoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin helteisen kuuma. Täällä oli kaikki erittäin siistiä ja puhdasta, siellä tapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan puoleisen herrasmiehen harmaalla parralla. Hän piteli polvillaan erästä noin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada tuudittaa tätä pikku-enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko myös salleikin. — Mainittu herrasmies osasi vähän venäjänkin kieltä. Hän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa kauppa-asioilla sekä sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että me vuorovieraissa käydään, eikä näyttänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka luonnollistahan on, että meidän vuoroilemisellamme oli aivan toisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi ja lähdimme ajelemaan edelleen pitkin kaupungin kauneimpia osia, ajoimmepa sulttaaninkin asunnon ohitse; kaikki mitä näimme oli toinen toistansa kauniimpaa. Sitte menimme erään komean rautasillan yli "Pera"-nimiseen kaupungin osaan. Täällä astuimme taas erääseen ravintolaan eli seurahuoneeseen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme osasi puhua joltisestikin venäjänkieltä. Hän jutteli meille kolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä Venäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän aikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu pantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko tämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän kustannuksella. He näyttivät meille kuinka Turkkilaiset tanssaavat ja me taas heille kuinka suomalaiset ja venäläiset. Mutta osasivatpa nuo ihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot hyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla sotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä kävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän "venättä". Tästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa, vihollisessa kaupungissa. Muutaman tunnin tätä huvia vietettyämme jätimme hyvästi, kiittelimme hauskan seuran edestä ja lähdimme pois. Kaksi harmaata, hyvää arabialaista hevoista oli sillä ajurilla, joka meitä kuljetti koko ajan ympäri kaupunkia, punaisella sametilla vuoratuissa vaunuissa, että sopii sanoa vähän liikaa pöyhkeilleemme, vaan se tapahtui ehkä senkin tähden, kun melkein varmaan tiesimme harvoin saavamme käydä Konstantinopolissa, niin sen kerran kuin kävimme, piti elää ja näyttää Aleksanterilaisen sotamiehen "sorttia" oikein reimasti.
Kaduilla häälyi suuri, oikein kirjava ihmisjoukko, jossa näkyi monen näköisiä ihmisiä, melkein kaikista mailman valtakunnista; he olivat hyvin monenlaisissa eri puvuissakin; kellä oli päässä mahdottoman suuri turbani, kellä taas pieni pata eli "fetz"-lakki tupsuineeen ja olipa muutamilla myös sievä euroopalainen silkkihattu. Housun mallia eli kuosia oli myös jos jonkin näköistä, mutta kaikkein hulluimmalta näyttivät kuitenkin eräät pitkä-takamustaset, joiden takamusta on niin iso eli pitkä että se roikkuu lähelle maata ja näitä Turkkilaiset enimmästään käyttävätkin, niissä on takapuoli niin pitkän pitkä että se hyvin usein ottaa kiini likaiseen maahan tahi katuun, toisin sanoen laahaa maata, josta ne märällä ilmalla ja sade aikoina käyvät jotenkin naurettavan näköisiksi. — Monen näkyi olevankin takapuoli aika tavalla loassa.
Siellä näetten on monin paikoin melkein alituisesti hyvin siivottomat ja ahtaat kadut. Naisia, eli sitä hienompaa sukupuolta oli täällä tavallista enemmän, niitä oli kadut ja torit täpötäynnä, arvattavasti sotaa paossa, niillä oli usealla hunnut (peitteet) silmillä, näet kun Turkkilaisten tavan mukaan ei naiset saa katsella vapaasti, ainoastaan eräästä pienestä aukosta saa silmiä vähän kiilustaa.
Moni noista lemmettäristä näkyi katselevan meitä jotenkin vihaisilla silmäyksillä, arvattavasti siitä kun olimme heidän sulhojansa kurittaneet.
Eräällä kauniilla kedolla istui näitä kaunottaria neuloksinensa useampi yhdessä, minä ajattelin ettei noi suinkaan mahda nähdä oikein tarkoin, koska niillä kerran on peite silmillä, ja koetin hiipimällä lähestyä heitä, vaan mitäs ollakaan, päästyäni heidän lähelleen tyrskähtivät neitoset suureen makeaan nauruun ja lähtivät pakoon.
Yleiseen heittelivät Turkkilaiset meihin vihan silmäyksiä niinkuin maansa hävittäjille ainakin; kun sitte ehtoopäivällä vähän aikaa kävelimme jalkaisin, seurasi heitä perässämme useampia, niinkuin olisimme olleet mitä ulkomaan eläviä hyvänsä. Istuessamme eräässä puutarhassa (boulevard) kokoontui heitä iso joukko ympärillemme, minä päästäkseni heidän uteliaista silmäyksistään, rupesin tekemään heidän kanssansa kellon kauppaa.
Turkkilaiset eivät tarjonneet minulle kellostani kun ainoastaan 2 hopeaista korponia (6 markk.) johon minä en tyytynyt, koska itse olin maksanut paria viikkoa ennen, samasta kellosta 9 hopearuplaa.
Näin se huviretki sentään meni onnellisesti monen pienen ilveilyksen kanssa, joita kaikkia tässä tulisi pitkäksi kertoella.
Saman päivän ehtoolla palasimme takaisin rautateitse San Stefanoon ja sieltä Florio-Tschekmedscheen, kiittäen onneamme että pääsimme ehjinä pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauvan katsella ennenkuin joutuu salamurhaajain käsiin ja vedetään "naru kaulaan" huuda siinä sitte apua niin paljon kuins' jaksat! j.n.e.
Huhtikuun 22 päivä oli meille tuo ikimuistettava "pääsinpäivä", tuosta kuolettavasta Flora-Tschekmedschen kartanosta eli sen läheltä.
K:lo 9 aamulla pidettiin Jumalanpalvelus, jolloin olimme valmiit lähtöön, täydessä matka- eli kenttäpuvussa. Jumalanpalveluksen loputtua lähdimme marssimaan San Stefanoa kohden soittokunnan soittaessa "Porilaisten" sekä 30 vuotista sotamarssia:
"Meill' pohjola luminen on kotomaa" j.n.e.
San Stefanossa asetettiin meidät yhdyskolonnaan, armeijan ylipäällikön H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin majatalon eteen. Vähän ajan kuluttua tuli Suuriruhtinas ulos, ensin tervehtien meitä, sitten tarkastaen jokaisen rivin soturit erittäin, koko tämän ajan kaikuivat iloiset riemakkaat hurrahuudot riveistämme, sen jälestä käskettiin olla hiljaa. Hänen korkeutensa piti seuraavan lyhyen puheen. "Suomen tarkk'ampujat! te olette myös tapelleet yksissä riveissä Venäjän kaartti-joukkojen kanssa, ja aina näyttäneet urhoollista ja miehuullista soturin kuntoa. Siis, kiitos teille pojat, palveluksestanne ja onnea matkalle kotimaahanne".
Tähän vastasimme rivakkailla hurrahuudoilla.
Saman päivän ehtoolla astuimme tuohon suureen Tscherkask'i nimiseen höyrylaivaan San Stefanon satamassa. Yön 23 päivää vasten ja koko 23 päivän, oli laiva vielä paikallaan ankkuroittuna, siellä makasimme vaan kannen alla niinkuin "isänhihassa".
Huhtikuun 24 päivän aamulla k:lo 9 nosti laiva ankkurinsa ja lähti liikkeelle, kulki hiljalleen pitkin Posporaa, sen keskipalkalle asti jossa se pysäytettiin isoksi aikaa, kunnes se taas jatkoi matkaansa edelleen läpi ihanan Posporan, jonka kauneus ja somuus kelpaisi vaikka "taidemaalarin sutille (pensselille)".
Bujukderessa Posporan Mustanmeren puoleisessa suussa, ankkuroittiin laiva uudestaan; Mustallamerellä raivosi silloin hirmuinen myrsky, sitä kutsutaankin syystä kyllä "myrskyiseksi mereksi". Ennen mainittu laiva, jolla meitä kuljetettiin, oli hyvin suuri, koska se yhdestä pataljoonasta, miehineen, kaluineen, hevosineen ja kuormineen ei tullut kuin pieneen lastiin, ja juuri sentähden ei sen sanottu uskaltaneen lähteä keinuttelemaan Mustanmeren myrskyävälle ulapalle.
Huhtikuun 25 päivän aamulla k:lo 10 nostettiin taas ankkuri ylös ja pantiin höyryn voimalla käymään (liikkeelle). Tässä vielä heittelimme viimeisiä silmäyksiä tuon hirmuvallan kauniiseen pääkaupunkiin ja varsin mielihyvällä jätimme sille jäähyväiset ikuisiksi päiviksi.
Vähän ajan perästä kynti laivamme Mustanmeren viheriän näköistä pintaa ja näin jätimme Ottomanilaisvaltakunnan taaksemme. Välistä katselimme sitte laivan kannelta, kuinka monenlaiset suuret merielävät pitivät leikkijään, heittäen kuperkeikkaa y.m. meren hyökyävällä pinnalla; vaan enimmän osan aikaamme vietimme kuitenkin laivan kannen alla, laulellen, soitellen ja jutellen yhtä ja toista huvitukseksemme, sekä nukkuenkin laivan tuudittavana aina silloin kuin vaan suinkin halutti.
Laivasta saimme ruo'an jota keitettiin höyryn kuumudella, "puisissa padoissa" (päntäissä) joidenka läpi kävi kuumat rauta torvet, jotka saattoivat ruo'an kiehumaan.
Muutamia meidän sotureita sairastui n.k. "meritautiin" ja näyttivät tässä tilaisuudessa hyvin onnettomilta, toiset taas nauroivat vaan sanoen: "Joko sinä nyt pukkia nyljet". Samana päivänä antoi myös pataljonamme päällikkö seuraavan päiväkäskyn:
"Tänään on pataljona Bujukderesta Bosporan salmen läpi purjehtinut Mustalle-merelle ja niin muodoin olemme jättäneet Ottomanilais-valtakunnan rajat.
"Ollen pieni osa suuresta Venäläisestä armeijasta on Suomen henkivartio-pataljoona kunnialla osaa ottanut nyt loppuneissa taisteluissa. Pataljoona kulki Tonavan virran yli Sistovan luona Lokakuun 3 päivänä. Tappeli kenraali Gurkon johdolla Dorny-Dubniakin luona Lokakuun 24 päivänä ja Pravetzin luona Marraskuun 22 ja 23 päivänä. Seisoi kuukauden Vratscheschin vuorilla (Suomen vuorilla) vastapäätä Turkkilaisten asennoita, lähti sieltä Joulukuun 25 päivänä kulkeaksensa Balkanin yli, meni alas Sofian laaksoon, tappeli vihollisen kanssa Taschikissenin luona Joulukuun 31 päivänä, Dolni-Komarzyn luona Tammikuun 1 päivänä 1878. Vraschdebnajan luona Iskerin sillalla Tammikuun 2 päivänä. Samosi eteenpäin Trajanin porttien läpi Tatar-Basurdschyk'iin, kahlasi Maritzan virran yli Tammikuun 14 päivänä ja oli osallisena Tammikuun 15, 16 ja 17 päivänä Filippopolin luona hävittämässä Suleiman paschan armeijaa.
"Eteenpäin kulkua jatkettiin Adrianopolin ja Tschorlun kautta Marmora-merelle ja siitä San Stefanoon ja siellä pataljoona Maaliskuun 3 päivänä oli osallisena paratissa rauhan allekirjoitettaessa Konstantinopolin muurien edustalla.
"Bosporan salmen ranta pidätti matkaamme ja sieltä lähdimme takaisin syntymämaallemme.
"Sotilaat! jokainen meistä voi jalolla ylevyydellä muistella kovia aikoja, jotka ovat kuluneet, kärsimisiä ja puutteita joita olemme saaneet kärsiä ja vaaroja ja vaivoja joissa olemme olleet.
"Tulevaisuus ja historia on pitävä kiitollisessa muistossa meitä, näitä miehiä, jotka olemme nykyisessä sodassa kannattaneet Suomenmaan ikivanhaa sotilaskunniaa. Sekä käsken minä, että jokaisessa komppaniassa pitää niiden sotilasten nimet jotka ovat kaatuneet ja tulleet haavoitetuiksi ja myöskin niiden nimet, jotka koko sotaretken aina ovat olleet riveissään; olla kirjoitettuna ja riippumassa näkyvällä paikalla komppanian huoneissa. 'Pojat! kansan urhokkaan, kun Narvan, Puolan, Leipzigin ja Lützin haavat verellään kosti'.
"Te olette tehneet mahdolliseksi tuleville runoilijoille, jotka laulavat Suomen kansan urotöitä, että saavat lisätä luettelon Balkanin vuorten nimellä.
H. M. Keisarin sivusadjutantti Översti Procopé."
Huhtikuun 26 päivän kesti yhä purjehtimista, myrsky yltyi kohta kovemmaksi, me olimme ikäänkuin kehdossa lapsi, jota oikein aika tavalla tuuditetaan.
Monelta katosi ruokahalukin tykkänään ja sekin vähä mitä söi, tuppasi ulos "suun kautta". Meritauti vaivasi aikalailla, näet kun emme olleet tottuneet merielämään, vaikka maalla olimme olleet oikein aika "urhoja".
Huhtikuun 27 päivänä k:lo 12 pp. saavuimme Odessan kaupungin satamaan, iloisina että olimme onnellisesti saapuneet oman keisarikuntamme mannermaan rantaan. Laiva ankkuroittiin rantaan, me astuimme maalle, heti vastassa oli kaksi lääkäriä, jotka tarkastivat joka ainoan miehen ja kessä hiukankin näkyi kuumetaudin oireita erotettiin joukosta ja vietiin heti sinne saapuneilla sairasvaunuilla lasarettiin.
Sen jälestä lähdimme marssimaan kaupungin läpi, sinnepäin mihinkä oli pataljonallemme majatalo määrätty. Ihmiset kaduilla kyselivät Venäjänkielellä uteliaina: "mikä pataljona tämä on?" me vastasimme: "Tämä on Suomen kaartin tarkk'ampuja pataljona", Sitä he näkyivät ihmettelevänkin kun riveistämme kuului Suomenkielistä puhetta.
Odessassa viivyimme kaksi päivää.
Huhtikuun 28 päivänä pitivät kaupungin porvarit meille aivan hyväkunnia- eli tervetuliaispäivälliset ja monet muut hyväntahtoiset ihmiset toivat meille kananmunia ja nisukakkuja; näet kun silloin sattui olemaan Venäläisten pääsiäinen. Kaupunki on siisti ja kaunis, leveitä, avaroita puutarhoja (esplanadia) kulkee poikin ja pitkin; rakennustapa on komeaa laatua, että ylipäänsä saattaa sanoa kaupungin olleen hyvässä kunnossa ja järjestyksessä.
Huhtikuun 29 päivänä k:lo 12 pp. astuimme Odessan asemahuoneelta rautatien junaan, joka lähti meitä kuljettamaan Pietaria kohden.
Muutamissa pysähdyspaikoissa pysäytettiin vähäksi aikaa, joissa aina oli valmiiksi keitettyä ruokaa, ja jota kiireimmittäin aina niihin saavuttuamme nautimme: esim.: mainitun päivän ehtoolla Raschdelnajan ja 30 päivänä Smerinko'n pysähdyspaikoilla y.m.
Toukokuun 1 päivänä saavuimme Kovel'in pysäyspaikkaan jossa, niinkuin edellisissäkin, ainoastaan se aika viivyttiin kuin syötiin.
Toukokuun 2 päivänä pysähdyttiin Berditschev'in kaupungin asemahuoneella.
Toukokuun 3 päivänä saavuimme Brest-Lithovskin kaupunkiin, siellä viivyttiin monta tuntia, tässä saavutti meidät armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'i. Me seisoimme Suuriruhtinaan tullessa asemahuoneen etusillalla. Hän astui heti junan pysähdyttyä, junasta ulos, tervehti ja tarkasti joka komppanian erittäin, kysellen yhtä ja toista, lopuksi kääntyen koko rintaman puoleen kysyi hänen korkeutensa josko me jo tiedämme että H. M. Keisari on nimittänyt meidät "vanhaksi kaartiksi". Eihän sitä kukaan tiennyt.
Sen kuultuamme aloimme hurrata oikein aikatavalla.
Asia oli näetten sillä lailla: H. M. Keisari oli korkeana syntymäpäivänään (29 p. Huhtikuuta) nimittänyt Suomen kaartinpataljonan "vanhaksi kaartiksi", se on, hänen omain henkivartioinsa arvoon ja kunniaan.
Jonka H. M. Keisari sitte itsekkin meille Pietarissa suullisesti ilmoitti.
Tänlaiset koroitukset eli arvonimet saadaan ainoastaan erityisissä tapauksissa ja urhollisuudesta sotaretkillä.
Toukokuun 4 päivänä poikkesimme atrioitsemaan Bjelastock'in kaupunkiin ja 5 päivänä Dünaburg'iin, 6:na Pskov'iin.
Sen perästä ei enää poikettukaan mihinkään pitemmiksi ajoiksi kun ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, monet pysäyspaikat jäivät meiltä varsin havaitsematta, kun emme olleet aivan uteliaita niitä tarkastelemaankaan.
Toukokuun 7 päivän aamulla k:lo 6 saavuimme tuohon Venäjän suureen keisarikaupunkiin Pietariin.
Täällä jo monta Suomalaista ystäväämme puristivat kokeneita ruskeita kouriamme ja toivottivat tervetulleiksi, sekä kysyivät: "mitäs sodasta kuuluu", me vastasimme: "kyllä sieltä kuuluu hyvää, vaan välistä olimme kyllä vähän hengen vaarassa, mutta se lankee luonnostaan niinkuin Manulle iltanen".
Samana päivänä k:lo 12 pp. käski H. M. Keisari meidät katselemukseensa Mihailov'in suureen harjoitushuoneesen (maneissiin) jossa hän tahtoi taas pitkän ajan kuluttua nähdä "armaita Suomenpoikiansa" niinkuin H. Majesteettinsa itse sanoi. H. M. tullessa katselmuspaikalle, seisoimme koko pataljona rivissä tehden "kunniaa", soittokunta soitti ensin pataljonamme "kunniamarssia" ja sen perästä Venäjän kansanlaulun: "Bosche tsarja hrani". H. M. tervehdittyä seurasi raikkaat ja loppumattomat hurraahuudot, jotka kesti kaiken sen aikaa kuin H. M. ratsasti pitkin rintaman edustaa, tarkastellen jok'ainoata soturia.
Sen jälestä kutsui H. M. kaikki pataljonan upserit rintaman eteen, kiitellen heitä suuresti, sitten kääntyen miehistön puoleen, kiittäen ja lausuen: "nyt kuin olette tulleet koroitetuksi vanhan kaartin arvoon, niin palvelkaa yhtä uskollisesti, järkähtämättömästi isän-maatanne ja hallitsijaanne kuin tähänkin asti. Suomen kaarti on aina näyttänyt, niin sodassa kuin rauhassakin, täydellistä sorurin luontoa, rohkeutta ja taitoa". H. M. puhui vielä paljon pitemmältä, vaan minä en voinut kaikkea oikein tarkoin kuulla.
Sen jälestä kutsui H. M. rintaman eteen kaikki, joilla oli P. Yrjänänristi, kysyen kultakin minkä tappelun johdosta oli ne saanut. Sen tehtyään jätti H. M. meidät hyvästi kiitellen vielä lähteissäänkin monta kertaa.
Tultuamme maneisista ulos, panivat Pietarissa asuvat Suomalaiset soturiemme painettein kärkiin kukkakimppuja ja seppeleitä. Soittokunnan soittaessa marssimme kaupungin lävitse ja menimme Kyrassierin maneissiin jossa olimme majaa.
Toukokuun 8 päivän aamulla marssimme Suomen rautatien asemahuoneelle, johon Pietarissa asuvat Suomalaiset olivat hankkineet meille oivan päivällisen, jonka nautittuamme ja kiitettyämme, astuimme junaan joka vähän ajan perästä lähti kuljettamaan meitä rakasta Suomea kohden.
Ehtoopäivällä saavuimme Viipuriin, jossa meitä eläköön huudoilla, soitolla ja riemulla vastaan otettiin.
Täälläkös nyt vasta oli pöydät koreana, syötävää, juotavaa kaiken laatuista oli yltäkyllin, soittokunnat soittivat koko aterioimisen ajan ja hurraa- sekä eläköön huutoja kaikui joka taholta.
Kansaa oli kokoontunut summattoman paljon joiden joukossa myös omaisiamme ja tuttaviamme; tämä sydämmellinen vastaanotto oli erittäin hupaista ja mieltä ylentävää. Kaupungin naiset (neitoset) olivat valmistaneet laakeriseppeleen Suomen värisillä nauhoilla, jonka he lahjoittivat mainekkaalle sotalipullemme. Parin tunnin kuluttua jatkoimme matkaamme Helsinkiä kohden.
Toukokuun 9 päivänä k:lo 1 j.pp. saavuimme lähelle Helsinkiä, juna pysähtyi Töölön puistoon Alppila nimisen huvilan alapuolelle, iloisina hyppäsimme vaunuistamme ja muodostimme rintaman sekä marssimme tuolle suurelle nurmelle, joka alenee Tölön lahtea päin.
Pataljona korotettiin niinkuin jo ennen on mainittu "vanhaksi kaartiksi", sekä kaikki jotka olivat sodassa olleet saivat metallisen muistometaljin, kirjoituksella: " ne namj, ne namj, a imeni dvoemy ", suomeksi "ei meille, ei meille, vaan nimellesi Herra".
Tässä päiväkirjassa on ollut parhaasta päästä tietoja, niinkuin jo kertomuksen eli päiväkirjan alussakin mainitsin, ainoastaan yhdestä (kolmannesta) komppaniasta. Toisen komppanian suhteen ei minulla ole ollut oikein tarkkoja tietoja heidän toiminnoistaan, jonka tähden olenkin katsonut parhaaksi olla niistä kaikin paikoin mainitsematta.
Korkeasti kunnioitettavat lukijat: pyydän teitä ei tuomitsemaan ajattelematta huonoa kirjailija-kykyäni, sillä tämän kertoja onkin "miekka-mieheksi luotu".
Ja niinkuin sotaretkellä yleiseen, jossa tämä päiväkirja on muistoon kirjoitettu, ei sotureilla monestikaan ole aikaa ihailla maisemia, arvostella ja tutkia ihmis-luontoja, maanasukasten tapoja y.m.s. Kuulkaas kun kerron: jos johonkin pysäytetään tappelujen loma hetkinä, niin täytyy olla itse emäntä ja isäntä, keittää ja paistaa ruokansa, puhdistaa, paikata, pestä vaatteitansa ja korjata varastokalujansa sekä olla muutenkin kiltin pojan tavalla paikoillaan, vaikka joskus kyllä olisi aikaakin, sillä päällikköjen luvatta ei saa mennä eikä poistua askeltakaan leiri- eli asentopaikasta, senlainen on soturi-järjestys. Marssilla taas ei myöskään saa jättää rivistä itseänsä hetkeksikään, vaikka kyllä monta kertaa saa tuntea kovanlaisia vatsan puruja, janoa y.m., se on sitte vaan se niin kutsuttu harmi "poritsuuni".
Se on myöskin huomattava että kirjailijatoimet kasarmielämän hyörinässä, jossa tämä on puhtaaksi kirjoitettu, eivät oikein tahdo menestyä eikä sujua, siinä on aina häirittynä yhdeltä ja toiselta pieneltä toimelta ja askareelta sekä sotaohjesääntöjen päähän "pänttäämiseltä", vaikk'ei se sentään hartioita halkaise.
Että kertomukset eli muistoonpanot, edellä kerrotussa päiväkirjassa, ovat ihan tosia sekä perin luotettavia, sen todistamme eli todistavat kolmannen komppanian neljäkymmentä seitsemän (47) jylhää, vahvaa, kivettynyttä (useat arpisiakin) "kivekästä", jonka nimen vihimme itsellemme Floria Tschekmedschen kartanon härkänavetassa Marmorameren rannalla, — ja sen ne kyllä ansaitsevatkin. Ei ainoatakaan päivää, ei hetkeäkään riveistään pois, niin olivat kuin tammi vankkumatta, josta heille kohottakaamme maljamme ja huutakaamme niin että tanteret raikuu: kolmannen komppanian kivekkäät eläkööt! — Ja niin myös kaatuneitten sankaritovereimme muisto, sekä toistenkin komppaniain: eläkööt!
Kaikkein viimeiseksi olkoon lausuttuna meidän soturien alammaiset, vilpittömät, sulimmat, sydämmellisemmät kiitokset, siitä verrattomasta urhoudesta, reippaudesta ja taidosta, jolla meitä johdettiin, aina vaan suoraan voittoja kohden, päällystöllemme alkaen Suuriruhtinas Nikolaista ja kenraali Gurkosta, joka olikin meidän vakituinen johtajamme, aina nuorimpaan vänrikkiin asti! Niinkuin varsin hyvin on vanhastaan tietty ja tunnettu asia, että millainen on päällikkyys, senlainen on miehistökin. Muistelkaammepa entisiltäkin ajoilta esim. tuota jaloa, urheata Adlercreutzia, ja taas jos viitsimme vilkaista tuohon kehnoon, kelvottomaan pelkuriin Klingspor'iin, niin niissä on selvä todistus tähän tarkoitukseen.
Eläköön uskollisuus ja urhoisuus Suomen sotureissa, eläköön kristinusko ja vapaus, koko maailma ja kaikki kansat kiittäkäät Herraa Jumalaa ja Hänen pyhää nimeänsä ijankaikkisesti.
Jos kunnioitettavat lukijat eivät millään tavalla ottaisi pahakseen, niin lisäisin tähän vielä Suomen kaarti pataljonan historian lyhykäisesti kerrottuna, ihan samassa järjestyksessä kuin se meille alipäällistölle ja sotamiehille on opetettu.
* * * * *
Henkivartiaväen 3:nen Suomen tarkk'ampuja pataljoonan historia.
Sen jälkeen kun Suomen suuriruhtinaanmaa yhdistettiin Venäjän keisarikuntaan, asetettiin Suomessa suomalaisia jääkärirykmenttiä, ja eräs niiden joukossa, joka asetettiin syyskuun 18 päivänä 1812, kutsuttiin "3:mas Suomen Jääkäri rykmentti". Tämä mainittu rykmentti on ollut pataljonamme (Suomenkaarti pataljonan) perus eli alkuperä. Ja 18 päivänä syyskuuta, jolloin se rykmentti asetettiin, vietämme vieläkin joka vuosi sen muistoa eli niin kutsuttua pataljonamme vuosijuhlaa.
Vuonna 1817 lähetettiin mainitun rykmentin ensi pataljonasta (nimeltä Viipurin pataljona, arvattavasti mainittu rykmentti eli pataljona majailikin Viipurissa, vaan tässä meille opetetussa historiassa sitä ei ole mainittu) noin 150 miehen suuruinen komennuskunta Luolajan aholle (malmille) lähellä Hämeenlinnan kaupunkia pysyväisen (vakinaisen) harjoitus komennon asettamista varten. Maaliskuun 19 päivänä 1818 määrättiin mainitusta komennuskunnasta asetettavaksi Helsinkiin eräs "Opetus pataljoona". Joulukuun 23 päivänä 1824 tuli pataljonamme niihin kasarmeihin, jossa se vielä nytkin asuu. Armollisen käskykirjeen mukaan huhtik. 20 p:ltä 1827 nimitettiin mainittu pataljona "Suomen Opetustarkk'ampujapataljonaksi". Heinäkuun 28 päivänä 1829 tuli pataljonamme Pietarhovin kaupungissa, jossa se silloin oli vahdin teossa H. M. Keisari Nikolai I:ltä ylennetyksi "Nuoreksi kaartiksi". Tammikuussa 1830 lähti pataljona Helsingistä marssimaan sotaan Puolan kapinoitsijoita vastaan ja oli siellä osallisena Varschovan kaupungin valloituksessa 6 ja 7 päivänä syyskuuta 1831. Maaliskuussa 1832 palasi pataljoona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa sai pataljona P. Yrjänän ristin sotalippuunsa (Yrjänän sotalipun.) Vuonna 1845 tuli H. K. K. Suuriruhtinas perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovits nimitetyksi pataljonan kunnia päälliköksi. Kun Venäjän armeijat Itävaltaa auttamaan v. 1849 hyökkäsivät Unkariin, joka oli nostanut kapinan Itävaltaa vastaan, seurasi tämä pataljona myöskin sotaretkelle, mutta ei kuitenkaan saapunut sotaan, vaan sai Brest-Lithovskin kaupungista länsi-Venäjällä kääntyä kotimaallensa. Vuosina 1853-1856 kun Englanti, Ranska, Turkki ja Italia hyökkäsi Venäjän päälle, oli pataljona toisten kaarti joukkojen kanssa Puolassa. Pataljona marssi silloin Helsingistä maaliskuussa 1854 Pietarin kautta ja saapui syyskuussa samana vuonna Lithauen maakuntaan Puolassa. Siellä olivat he sitte koko loppu vuoden 1854 ja seuraavan suvenkin, kunnes palasi takaisin ja saapui joulun aikana 1855 Uudelle kirkolle Viipurin läänissä. Täällä oli pataljona majoitettuna koko sen talven ja vielä seuraavan suvenkin. Sieltä marssi se sitte Pietariin, josta rautateitse vietiin Moskovaan, jossa syyskuun 7 päivänä 1856 oli läsnä H. M. Keisari Aleksander II kruunattaessa. Sieltä palasi pataljona Helsinkiin lokakuussa 1856. Vuosina 1877-1878 Venäjän ja Turkin väliseen sotaan lähti pataljona Helsingistä syyskuun 6 päivänä 1877. Marssi Tonavan yli lokakuun 3 päivänä. Oli osallisena tappelussa Gorny Dubniakin edustalla lokakuun 24 päivänä. Sekä Pravetzissa 22 ja 23 päivänä marraskuuta. Seisoi vastapäätä Turkkilaisten varustettua leiriä koko joulukuun eräillä vuorilla (Suomen vuorilla) lähellä Vratscheschin kylää. Meni Balkanin vuorten ylitse joulukuun 28 ja 29 päivänä 1877 ja oli osallisena Taschikissenin tappelussa joulukuun 31 päivänä. Tammikuun 1 päivänä 1878 Dolny-Kamartzyn luona. Vraschdebnajan luona Iskeri virran yli rynnättäessä tammikuun 2 päivänä. Pari päivää sen jälkeen eli 4 päivänä Sofian kaupunkia valloitettaessa. Kahlasi jääkylmässä vedessä Maritza-virran ylitse tammikuun 14 päivänä. Oli osallisena kolmipäiväisessä tappelussa lähellä Filippopolin kaupunkia 15, 16 ja 17 päivänä tammikuuta. Sieltä marssi Adrianopolin kautta Konstantinopoliin, jonka lähellä oli majoitettuna eräässä Floria Tschekmedsche nimisessä kartanossa eli huvilassa. Niin myös oli osallisena siinä suuressa rauhan-paraatissa, joka pidettiin 3 päivänä maaliskuuta Konstantinopolin muurien edustalla. Pataljoona läksi takaisin Turkinmaalta huhtikuun 22 päivänä, jolloin se astui laivaan San Stefanon satamassa ja purjehti Bosporan ihanan salmen läpi Mustanmeren ylitse Odessan kaupunkiin, sieltä rautateitse Pietariin, jossa pataljona esitettiin H. M. Keisari Aleksander II:nelle Mihailovin maneisissa. Toukokuun 9 päivänä 1878 saapui pataljona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa, tuli pataljona H. M. Keisari Aleksander II:lta hänen korkeana syntymäpäivänänsä huhtikuun 29 koroitetuksi "Vanhaksi kaartiksi".
Vuonna 1881 maaliskuulla kun H. K. K. Perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch nousi keisarin valtaistuimelle, suvaitsi H. M. jäädä edeskinpäin Suomen kaarti pataljonan kunnia päälliköksi. Joten Suomen kaarti pataljona nyt on "Hänen Majesteetinsa" nimellinen pataljona.