METSÄSISSI

Kuvaus Amerikan Lännestä

Kertonut

GABRIEL FERRY

Suomentanut

Kaarlo Riukuniemi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. José unikeko. 2. Kullan etsijät. 4. Väijytys. 5. Molemmat tiikerinpyytäjät. 6. Tiburcion salaisuus. 7. Turha takaa-ajo. 8. Rohkea hyppäys. 9. Intiaanipäälliköiden neuvottelu. 10. Hyökkäys kullanetsijäin leiriin. 11. Uiva saari. 12. Mustalintu. 13. Intiaanien viekkaus. 14. Kamala yö. 15. Intiaanien lähetti. 16. Tuli ja vesi. 17. Cuchillon petollisuus. 18. Kadonneet. 19. Intiaanien voitto. 20. Kultalaakso. 21. Kohtaaminen. 22. Vangitseminen. 23. Kulta ja vesi. 24. Syytös. 25. Koston hetki. 26. Cuchillon rangaistus. 27. Yö kalliolla. 28. Neuvottelu. 29. Intiaanien vanki. 30. Ystävyksien puolustustuumat. 31. Molemmat erämaan rosvot. 32. Hyökkäys ja puolustus. 33. Intiaanit valmistautuvat kuolemaan. 34. Piirityksen jatkuminen. 35. Urhojen onnettomuus. 36. Fabianin ja intiaanien välinen kaksintaistelu. 37. Metsästysseurue Puhvelijärven rannalla. 38. Nuori comanhi. 39. Aavikoiden valkoinen ori. 40. Takaa-ajo. 41. Uusia vaivoja. 42. Onnellinen löytö. 43. Uusia liittolaisia. 44. Seikkailuja joella. 45. Matkan jatkaminen. 46. Apahit ajetaan pakoon. 47. Rosaritan ryöstö. 48. Metsästäjät tulevat avuksi. 49. Apahit varustautuvat metsään. 50. Taistelu ja voitto.

Esipuhe.

Gabriel Ferry, oikealta nimeltään Louis de Bellemarre (Bálmár), syntyi 1809 Grenoblessa, Ranskassa. Hän teki useita matkoja Amerikaan, ja kuoli 1852 Amazone-laivan palossa ollessaan menossa Kaliforniaan. Teoksensa julkaisi hän aluksi aikakauslehdessä " Revue des Deux Mondes ". Niiden vilkkaat ja värikkäät kuvaukset Keski-Amerikan levottomista oloista, kullankaivajista ja intiaanein elämästä, herättivät pian ansaittua huomiota ja käännettiin useille kielille. Ja vielä tänä päivänä ovat ne haluttua lukemista.

Kuuluisin niistä on epäilemättä " Metsäsissi " ("Le coureur des bois"), joka ilmestymisestään saakka on ollut kaikkien tervehenkisten ja seikkailunhaluisten nuorten mielikirja. Samalla kuin hengähtämättä seurataan "metsäsissin", tuon kanadalaisen jättiläisen ja hänen suojattiensa seikkailuja Meksikon erämaassa, jonka luonnon hurja ja suurenmoinen kauneus herkällä kädellä kuvataan, opitaan itse juonesta ja tapausten kulusta vihaamaan vääryyttä, julmuutta, kavaluutta ja alhaista kullan himoa; mutta samalla oppii niistä nuori lukija sitä enemmän panemaan arvoa raittiille ja yksinkertaiselle elämälle, jonka ohjeina ovat peloton rohkeus, rehellisyys, inhimillisyys ja itsensä uhraavaisuus. Kukapa ei silloin mielellään antaisi kirjaa poikainsa luettavaksi!

"Metsäsissi" on muutoin Suomessakin tunnettu teos: v. 1891 ilmestyi se nimittäin Tampereella sanomalehden ylipainoksena, mutta on aikoja sitten nykypolven saatavista kadonnut. Kansankirjastojen hoitajat kuitenkin mahdollisesti voisivat todistaa, että joka vuosi poikaset loistavin silmin pyytävät lainata "Metsäsissiä", jonka uskomaton väkevyys ja pitkä pyssy, rohkeus ja osumatarkkuus muodostuvat saduksi heidän mielessään. Teoksen silloinen suomentaja on nyt tahtonut lahjoittaa Suomen nuorille uudelleen ja parannettuna laitoksena tämän mainion kirjan.

Saakoon se suopean vastaanoton! Tuskinpa lienee sitä miestä, jolla ei olisi lapsuudestaan viehättävän romanttista muistoa tällaisista metsäsisseistä, punanahoista, harmaista karhuista, erämaiden salaisista ja suunnattoman rakkaista kultalaaksoista sekä aavikoiden loihditusta valkoisesta hevosesta. Hänkin vannaan rientää koettamaan, saisiko noita rakkaita tunnelmia edes hiukan uudistumaan, ja silloin lukee hän "Metsäsissin", sijoittaen sen tärkeälle paikalle poikansa kirjojen joukkoon. Ja pian huomaa hän, kuinka vanha kanadalainen muodostuu nuorten uskolliseksi ja rakkaaksi ystäväksi.

Kustantaja.

1.

JOSÉ UNIKEKO.

Biscayalahden kallioisella rannalla on vanha linna, jonka harmaa liuskakatto, auringon säteiden siihen sattuessa, loistaa kauvas merelle. Tämän linnan omistivat espanjalaiset Mediana-kreivit, joiden perheet pitkän ajan olivat tässä asuneet. Linnan alapuolella ulottuu kallion porrasmaisilla rinteillä meren rannalle asti pitkä rivi kehnoja hökkeleitä. Niissä asuu kalastajia, jotka tällä rannalla harjoittavat vähän tuottavaa elinkeinoansa.

Joulukuulla 1808 oli osa heistä, kurjuudestaan huolimatta, peljäten Ranskan armeijan lähestymistä, paennut Elanchovin kylästä, ja ainoastaan pieni osasto espanjalaisia rannikkovartioita oli jäänyt jäljelle estämään ulkomaisen tavaran salakuljetusta.

Täksi rauhattomaksi ajaksi oli don Juan de Mediana, kreivi-vainajan vanhempi poika, valinnut tämän syrjäisen linnan varmaksi turvapaikaksi puolisolleen, donna Luisalle. Jätettyään hänet ja heidän ainoan lapsensa uskotun ystävän turviin, matkusti kreivi itse pois, tarjotakseen uhatulle isänmaalleen käsivartensa taistelussa peljättyä vihollista vastaan. Hän meni, eikä milloinkaan palannut.

Ranskalainen luoti kohtasi hänet eräässä niistä kahakoista, jotka tapahtuivat ennen Burgosin taistelua. Siitä alkaen suri donna Luisa yksinäisessä linnassaan kalliin puolisonsa kadottamista ja vietti päivänsä vaatimattomassa yksinäisyydessä vanhan linnan synkissä saleissa.

Oli rankka, kylmä ja kostea ilma mainittuna vuoden aikana, kun eräs rannikon vartioista meni rannalle, ollaksensa siellä linnan lähistöllä olevassa lahdelmassa vartiana yön. Tätä vartiopaikkaa pidettiin erittäin vaarallisena, sillä jo usean kerran olivat salakuljettajat koettaneet päästä maihin tästä ja aina oli syntynyt taistelu.

Tuota miestä, joka nyt pimeänä yönä hitaasti kulki eteenpäin lyhtynsä valossa, nimittivät toverit unikeoksi, kun hän tavallisesti vietti enimmän aikansa maaten riippumatossaan. Hänen oikea nimensä oli José, hän oli nuori mies, noin 25-vuotias, pitkä, jäntevä ja laiha. Vaikka hän näyttikin välinpitämättömältä, olisi kuitenkin hänen mustista, tuuheiden silmäripsien peittämistä silmistään voinut huomata, että tämä välinpitämättömyys oli teeskenneltyä, eikä hänen luonteensa mukaista. Sen huomasi siitäkin, että José, kun kapteeni määräsi hänet täksi yöksi lahdelman vartiaksi, heti aavisti jonkun salaisen tarkoituksen siinä piilevän ja varovaisesti läheni paikkaa. Sinne saavuttuansa ja varmistuttuansa, että oli yksin, asetti hän lyhtynsä siten, että se valaisi kylään vievää rotkopolkua, ja viittaansa kääriytyneenä laskeutui vähän matkan päähän niin että samalla voi vartioida tietä ja lahdelmaa. Kun hän oli ollut siinä noin puolen tunnin ajan tarkastellen merta ja tietä, kuuli hän askeleita polulta; pian näkyi lyhdyn valossa tumma olento ja José tunsi rajavartion kapteenin, joka hänet oli määrännyt tälle paikalle.

— José! huudahti hän puoliääneen, nukutko? Mutta José ei huolinut vastata. Hän oli vaiti kysymystä toistettaessakin, pysyen makaavassa asennossaan, kunnes kapteeni tuli vakuutetuksi hänen nukkuvan ja lähti eteenpäin.

— Nyt en enää ole José unikeko, sanoi José nousten. Vieläkin kului puolituntia mitään tapahtumatta. Äsken nousseen kuun peittivät ajoittain paksut, tummat pilvet, ajoittain valaisi se, mutta ei mikään merkki osoittanut ihmisiä olevan lähellä. Josén huomio oli merelle käännettynä. Äkkiä kuului vedestä pientä loisketta, kuin airojen, jotka varovasti halkovat vettä. Musta pilkku suureni yhä ja näyttäytyi veneeksi, joka varovasti edeten jätti jälkeensä hyrskyisen uoman. Pian huomasi José sen pysähtyvän liikkumattomaksi, kuin ilmassa liehuva lokki saaliinsa niskaan hyökätessään; sitten se taasen äkkiä lähti liikkeelle lahdelmaa kohti. Heti sen jälkeen kolahti veneen pohja matalan rannan kiviin.

— Uh, sanoi sotilas itsekseen, ei ainoatakaan tavaramyttyä. Eivätkö olisikaan salakuljettajia?

Veneessä oli kolme miestä, jotka varovasti ja melua herättämättä nousivat maihin; puvusta päättäen he eivät olleet salakuljettajia.

— Keitä nuo lienevät, mietti sotilas, joka itse näkymättömänä vartioi heitä pensaiden takaa.

Nyt lähti kaksi miehistä liikkeelle perämiehen viittauksesta, joka itse jäi veneeseen. Hetken epäröi José, poistuisiko, vai jäisi; katsahtaen veneessä olevaan mieheen päätti hän jäädä. Hän tarkasti molempia miehiä, jotka kulkivat ohi vuoren juuren; molemmat olivat puukoilla varustetut ja oli heillä merirosvojen tavallinen puku. Äkkiä pysähtyivät he. Kappale maata oli lohjennut Josén jalkojen alta ja vieri rinnettä alas.

— Kuulitko mitään? kysyi toinen; luulin kuulleeni jotain putoavan.

— Loruja, lepakko kai lennähti kolostaan.

— Menisin ylös, ellei rinne olisi niin jyrkkä noustavaksi, sanoi edellinen.

— Ei ole pelon syytä, sen sanon, lausui toinen. Yö on sysimusta ja hän, tiedäthän, on vakuuttanut vastaavansa vartiasta, joka makaa päiväkaudet.

— Sitä enemmän syytä otaksua hänen olevan valveilla yöllä. Jää sinä tänne, minä kiipeän ylös, ja jos tapaan makaajan, sanoi hän, vetäen pitkän puukkonsa, niin, sen pahempi tai parempi hänelle, kyllä hänet lepoon saatan.

Nyt lähti José hiljaa piilostansa, ryömien sille paikalle, jossa vene oli. Tässä hengitti hän syvään, järkähtämättä katsellen veneessä olevaa miestä.

Tämä katseli merelle, eikä huomannut rajavartiaa, joka hiljaa nousi ylös mittaillen matkaa, joka hänet veneestä erotti. Toisen kääntäessä pois päänsä hellitti José pensaasta, josta oli kiinni pitänyt, ja hyppäsi hänen niskaansa kuin tiikeri.

— Minä se olen, sanoi hän. Älkää liikahtako, tai olette kuoleman oma, lisäsi hän, laskien pyssyn suun vieraan rinnalle.

— Kuka sinä olet? kysyi tämä, malttiaan tässä uhkaavassa vaarassa menettämättä.

— Tiedäthän, José unikeko.

— Pahoin hänelle, jos hän minut petti, mutisi vieras.

— Jos kapteenia tarkoitatte, niin vakuutan teille, salakuljettaja, että hän on viaton.

— Salakuljettaja? toisti vieras halveksivasti.

— Hyvä, sanoi José iloissaan, että viekkautensa oli onnistunut! Sanoin vain niin, etten kutsuisi teitä pahemmalla nimellä, sillä en näe mitään tavarakääryjä, elleivät nuo nuoraportaat ole näytteenä.

José ei näkynyt pettyneen luulossaan. Hänen edessään oleva mies ei näyttänyt salakuljettajalta. Hän oli miehuuden ijän kukoistuksessa, hänen kasvonsa olivat ahavoituneet kuin merimiehen. Tummat kulmakarvat varjostivat hänen mustia, tulisesti hehkuvia silmiänsä. Kunnian- ja kostonhimo kajasti niistä ja katkeran ivan piirre ympäröi hänen huuliaan. Hänellä oli espanjalaisen meriupseerin puku.

— Leikki pois, roisto, mitä tahdot? lausui vihdoin vieras, kyllästyneenä toisen terävään katseeseen.

— Hyvä, sanoi José, puhukaamme asioista. Siis, ensinnäkin, jos seuralaisenne tuovat viittani ja lyhtyni tänne, niin käskette niiden pysyä loitolla, muuten ammun teidät ja survaisen veneen ulos. Kapteenilleni olette tarjonnut 40 unssia kultaa; en tahdo olla kitsas, pyydän vain sen kahdenkertaisesti itselleni.

Tämän hävyttömän vaatimuksen kuultuaan näkyi viha ja pelko vieraassa taistelevan. Kylmästä vuodenajasta huolimatta tippuivat hikipisarat hänen kasvoiltaan, mutta hänen täytyi mukautua. Hän otti sormestaan sormuksen ja tarjosi sitä.

— Ota tuo ja mene tiehesi.

José otti sormuksen ja katseli sitä.

— Olkoon, tahdon uskaltaa ja ottaa sen 80 unssista. Nyt olen kuuro, mykkä ja sokea.

— Siihen luotan, sanoi vieras kylmästi, tapahtukoon mitä tahansa.

Näin sanoen riensi vieras veneestä rannalle ja katosi tien polvekkeeseen. José oli yksin, katsellen sormuksessa olevaa timanttia.

2.

ÖINEN KONNANTYÖ.

Samalla kun tämä tapahtui Josén ja vieraan kesken rannikolla, oli kreivitär Mediana tavallisuuden mukaan makuukamarissaan. Se oli suuri huone, jolle vanhanaikuiset huonekalut antoivat kolkon näön. Osaksi valaisi sen lamppu, jonka himmeä valo ulottui kamiinin puoliksi sammuneisiin hiiliin. Kaksi lattiaan asti ulottuvaa akkunaa johti verannalle, joka oli noin 20 jalkaa ylhäällä maasta; kreivitär katseli synkkää taivasta ja loi sitten silmänsä kätkyeeseen, jossa hänen lapsensa nukkui.

Hän näytti olevan tuskin kolmenkolmatta vuotias, ja musta surupuku teki hänen kalvakkuutensa vieläkin huomattavammaksi. Hetkisen seisottuaan syvissä mietteissä, otti hän lampun, valaisten uinuvaa poikaansa. Hellin silmäyksin, ikäänkuin olisi kasvojen piirteistä voinut lukea pojan tulevaisuuden, katseli hän kauvan noita lapsekkaita kasvoja, joita kiharat hiukset osaksi peittivät; sitten painoi hän hellän suutelon pojan ruusuiselle poskelle. Kätkyen yläpuolella riippui suuri taulu, jota lamppu valaisi. Se kuvasi noin viisitoistavuotiasta poikaa nojautuneena suureen nojatuoliin, jossa uinaileva lapsi lepäsi. Näiden yhdennäköisyys oli huomattava. Tämän ryhmän selityksenä voi pitää taulun alla olevaa kirjoitusta: "Minä valvon."

Kumma kyllä, havaitsi kreivitär vasta ensi kerran nostaessaan katseensa nukkuvasta kuvaan molempien yhdennäköisyyden, ja tämän huomaten valtasi hänet ehdoton vavistus.

— Lapsi raukka, sanoi hän puoliääneen, taivas varjelkoon sinua sellaisesta kohtalosta, mikä hänen osakseen tuli!

Hän otti lampun ja istahti uudelleen akkunan ääreen, jonka ruudut tuulen puhalluksesta tärisivät. Äkkiä kuului torven räikeä ääni. Kummastuen tätä tavatonta ääntä tällä hetkellä, nousi kreivitär puoleksi tuoliltaan, katsoi levotonna ympärilleen ikäänkuin peljäten jotain onnettomuuden tapausta. Ensin aikoi hän tarttua soittokelloon, joka oli läheisellä pöydällä, kutsuaksensa sillä palvelijoita, mutta ei tehnyt sitä peljäten lapsensa heräävän. Tuskastuttava hiljaisuus seurasi äsken kuulunutta ääntä. Sitten kuului ulkoa kumeaa jytinää, joka yhä läheni. Äkkiä temmattiin akkuna kiivaasti auki, kylmä tuulenpuuskahdus tunkeusi huoneeseen ja lampun liehuvassa valossa astui mies pelosta vapisevan kreivittären luo.

Jos salama olisi hänen jalkojensa juureen iskenyt, ei kreivitär olisi peljästynyt enempää kuin nyt, kun hän väkivallalla sisään tunkeuneessa miehessä tunsi don Antonion, miesvainajansa veljen; tämä seisoi uhkaavassa asennossa kreivittären edessä. Hänet oli kerran aijottu puolisoksi tälle miehelle, mutta oli valinnut vanhemman veljen, eikä sitten oltu mitään kuultu don Antoniosta; olipa vielä levinnyt huhuja hänen kuolemastansakin, vaikkei niitä oltu todistettu.

Vaikka suuresti kummastellen tämän miehen odottamatonta sisään tunkeumista ja hänen kasvojensa synkkää muotoa, ei kreivitär ensin luullut tarvitsevansa peljätä mitään pahaa. Mutta pian hän pääsi tästä erehdyksestä.

— Ei liikettä, ei ääntäkään avunhuudoksi, jos tuo lapsi on sinulle rakas, sanoi don Antonio, viitaten pikku Fabianin kätkyeeseen.

Ääni oli niin käskevä ja osoitti sellaista vihaa, että hämmästynyt kreivitär seisoi mykkänä ja liikkumattomana sekä vavisten katseli harvinaista vierastansa. Hän oivalsi, ettei menneellä ajalla ollut mitään arvoa tuon miehen silmissä, ja että hän itse ja hänen lapsensa olivat vaarassa. Kuitenkin rohkaisi hän itsensä ja huudahti lujalla äänellä:

— Ken olette te, joka tunkeudutte tänne salaa kuin varas yöllä? Palaako poika niin isiensä kotiin, ja eikö don Antonio ole kuin kurja rosvo, joka pelkää päivän valoa?

— Kärsivällisyyttä, vastasi don Antonio pilkallisesti, sekin aika tulee, eikä se loitolla olekaan, jolloin tulen tähän linnaan, niinkuin sopiikin, täydellä päivän valolla, avonaisten porttien kautta ja alustalaisteni riemuitessa. Mutta aikeitteni mukaista on olla nyt, niinkuin sanoitte, yöllinen varas.

— Mitä sitten tahdotte? kysyi kreivitär peloissaan.

— Mitä? Ettekö sitä aavista? vastasi don Antonio kylmästi, mikä todisti hänen tehneen kamalan päätöksen, ettekö aavista, että olen saapunut tekemään itseni kreivi Medianaksi.

Nämä sanat eivät jättäneet kreivitärtä epätietoisuuteen don Antonion aikomuksista. Hän riensi poikansa luo, suojellaksensa sitä ruumiillaan, mutta ennenkuin hän ehti kätkyen luo, asettui don Antonio hänen tiellensä ja loi häneen kylmän, välinpitämättömän katseen. Aavistamaton tuska valtasi onnettoman kreivittären.

— Armoa hänelle, huudahti hän tukahtuneella äänellä. Tappakaa minut, don Antonio, mutta mitä on hän tehnyt teille?

— Mitäkö tehnyt minulle? Eikö hän nyt ole kreivi Mediana, eikö veljeni nimi ja omaisuus ole hänen, — veljeni, jonka puoliso oikeastaan olisi ollut minun?

Kreivitär peitti kasvonsa käsillään eikä voinut vastata mitään näihin hirvittäviin vaatimuksiin. Don Antonio meni kätkyen luokse.

— Mutta käsitättehän, sanoi kreivitär hänen uhkaavana lähetessään, ettei poikani ole tehnyt teille mitään.

— Ken sanoo, että minä tekisin hänelle pahaa? lausui don Antonio hiukan leppeämmin. Kuulkaa ensin aikomukseni, ennenkuin tuomitsette. Hänelle ei ole suuri uhraus luopua maailmasta, jota ei vielä tunne, ja vielä vähemmän, kun ei kukaan, ette edes tekään, ole hänen luonansa sitä muistuttamassa.

— Mitä! huudahti kreivitär, ettehän tahdo erottaa minua hänestä? Oi, ei, sitä ette tee, jatkoi hän ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin langeten polvilleen.

Kylmä hymyily oli don Antonion ainoa vastaus.

— Miten, lausui hän vihdoin, luuleeko kreivitär Mediana minun rohjenneen tämän askeleen, antaakseni hänen rukoustensa vaikuttaa itseeni. Ei, aikeeni on täytettävä, ellei, jatkoi hän, vetäen puukon ja ojentaen sen Fabianiin, turha vastarinta pakota minua iskemään tuohon lapseen; mutta silloin olette sen itse niin tahtonut.

— Oi Jumalani, vaikeroi kreivitär, sallitko sellaisen rikoksen? Etkö minulle hädässäni lähetä pelastajaa?

— Lopettakaamme asia pian, rouva! Uskokaa minua, yhtä vähän voi luottaa Jumalan oikeuteen, kun se on nukuksissa, kuin ihmisen, kun se on sokea.

— Jälkimäisen voitte kieltää, mutta Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, on teille tuova maailman äärissäkin, vieläpä kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, syyttäjän, tuomarin ja kostajan.

— Ihmetöiden aika on ohi, pilkkasi don Antonio. Lopettakaamme! Tämä poika on nyt viimeisen kerran levännyt isänsä kodissa.

— Taivas varjelkoon! huudahti donna Luisa lähettäen Jumalalle rukouksen, lämpimimmän, minkä äidin sydän voi. Sitten lankesi hän polvilleen tuon sydämettömän miehen eteen ja huudahti: Antonio! Minä olen kerran tuntenut teidät jaloksi ja rehelliseksi mieheksi; tahdotteko saastuttaa rikoksella sielunne? Ei, te vain pelottelette minua, eikö niin?

— Pelottelen? sanoi don Antonio katkerasti hymyillen, en suinkaan. Mutta aika rientää, lisäsi hän, ja toverini käyvät kärsimättömiksi.

Kreivitär käsitti, että kaikki oli menetetty. Hän oli tajuntansa kadottamaisillaan ja odotti tahdottomana, vaitonaisena, tuon armottoman miehen käskyjä. Hän meni kätkyen luo herättämään ja pukemaan lastansa, niinkuin toinen käski. Hetkisen aikoi hän huutaa apua, mutta don Antonion puukko välkkyi hänen silmissään. Surumielisenä lähestyi hän kätkyttä ja hellästi pyyhkäsi hän äidillisellä huolella kiharat pojan kasvoilta. Pikku Fabian heräsi, avasi silmänsä, mutta äitinsä tutut kasvot nähdessään hymyili hän lempeästi ja nukkui taasen. Kreivitär loi epätoivon silmäyksen pyöveliinsä; hänen tarmonsa lamaantui ja herpaantuneina vaipuivat kädet sivulle.

Don Antonio katsahti uhkaavasti häneen. Kreivitär vapisi, kumartui vielä kerran lapsensa yli ja suuteli häntä; lapsi heräsi uudelleen, katsoi kummastuneena ympärilleen, uneliaat silmäluomet ummistuivat taasen, kunnes don Antonion ankara tyrkkäys herätti hänet uudelleen. Osaksi huoneeseen tunkeuvan kylmän ilman tähden, osaksi nähdessään oudon miehen sekä vaalean, vapisevan äitinsä kyynelissä, alkoi pikku Fabiankin kauhusta vavista ja vaipui itkien äitinsä rinnoille.

Don Antonio poistui akkunalle, kääntämättä silmiään heistä. Turhaan koki äiti pitkittää aikaa poikaansa pukiessaan. Aika kului, eikä pelastajaa näkynyt. Onneton äiti ei kestänyt enää; antaessaan viimeisen suudelman puetulle lapselleen, päästi hän heikon huudahduksen ja vaipui tainnoksiin lattialle.

Pojan nyyhkytyksistä huolimatta don Antonio kylmäverisesti tarkasti äidin kasvoja, sitten salpasi hän oven. Sitten avasi hän kreivittären kirjoituspöydän, heitteli lattialle kalleudet laatikoista ja pisti nopeasti muutamia papereita taskuunsa. Pian oli hän saanut huoneen epäjärjestykseen, niin että se näytti ikäänkuin omistaja olisi sieltä äkkiä lähtenyt.

Väsyneenä istahti don Antonio hetkeksi kreivittären nojatuolille. Ankara taistelu näytti tapahtuvan hänen sydämessään, katsoessaan vaaleaan ja vapisevaan poikaan. Välttääksensä tätä, meni hän nopeasti akkunalle ja vihelsi hiljaa. Pian ilmestyi pää verannalle, ja toinen Josén rannalla näkemistä miehistä tuli huoneeseen.

Merimies katseli välinpitämättömänä edessään olevaa näytelmää ja odotti äänetönnä isäntänsä käskyjä.

— Ota tuo, sanoi don Antonio viitaten kreivittäreen, ja kanna rantaan, minä seuraan pojan kanssa perässä.

Merimies nosti näköjään kuolleen kreivittären kevyesti syliinsä ja kiipesi verannalta alas; don Antonio tuli perässä häntä vavisten tottelevan pojan kanssa.

Hetkistä myöhemmin leimahti lamppu vielä kerran, valaisten hajallaan olevia esineitä, ja sammui sitten. Samassa kuului läpi tuulen huminan ja valtameren kaukaisen kohinan valitushuuto, joka tuntui epätoivon viimeiseltä purkaukselta.

Se oli onnettoman äidin viimeinen huudahdus; kun hän taintumuksestaan heräsi, murhasi hänet toinen merimies. Hyljätyn lapsen jätti don Antonio heikkoon veneeseen myrskyn ja aaltojen saaliiksi, toivoen niiden tekevän, mitä hän ei itse uskaltanut. Lähelle laivaansa tultuansa heittäysi hän molempien rikostoveriensa kanssa mereen; he teeskentelivät, että vene oli kärsinyt haaksirikon. Veneessä oli nyt kuollut kreivitär ja lapsiraukka. Kurja toivoi talviyön surmaavan sen.

Kääntykäämme tuosta järkyttävästä tapauksesta yksinäiseen lahdelmaan, jossa kertomuksemme alkoi. Seuraavana iltana oli José taasen vartioimassa. Ilta oli yhtä sumuinen kuin edellinenkin, kun kymmenen aikaan nopeaan purjehtiva kutteri saapui lahdelmaan. Sen ulkomuoto, varustus ja purjeet todistivat sen sota-alukseksi tai ainakin varustetuksi kauppalaivaksi. Se ohjasi lahteen, seisahtui siihen ja laski kaksi venettä, jotka veisivät tavaroita maalle ja toisivat muonavaroja. Hetken päästä alkoi vilkas kiväärin tuli rannikolta, ja pian saapuivat molemmat veneet kutterin luo.

José, uskollisempana kuin edellisenä iltana, oli hälyyttänyt; liian myöhään kuitenkin, sillä veneet olivat runsaasti lastattuina menossa takaisin. Viimeksi laivan kannelle noussut oli jättiläisruumiinen merimies. Hän kantoi sylissään pientä liikkumatonta lasta, jonka olisi luullut kuolleeksi, ellei ruumiin hiljainen väristys olisi todistanut elonkipinän vielä hehkuvan.

— Mitä tuomista sinulla on, Rosenholz? kysyi vahtia pitävä upseeri.

— Luvallanne, herra luutnantti, pieni lapsi, nälästä ja vilusta puolikuolleena; löysin sen tuuliajolta veneestä. Kuollut verinen nainen piteli sitä sylissään, ja minulla oli paljon vaivaa, saadakseni sen aluksesta, jota rantavartiat pitivät maalitaulunansa. Varsinkin muuan pitkä sotamiesroisto — se oli José — ampui minua yhtä itsepäisesti kuin taitamattomastikin. Mutta jos joskus vielä kohtaan hänet, niin — en sano enempää.

— Mutta mitä nyt aijotte lapselle tehdä? kysyi upseeri säälin liikuttamana.

— Pidän sen luonani, kunnes rauha on solmittu, ja sitten palaan tänne hankkimaan tarpeellisia tietoja.

Merimies ei kuitenkaan voinut saada muuta selkoa lapsesta kuin että sen nimi oli Fabian, ja että murhattu nainen oli sen äiti. Kaksi vuotta kului, eikä tuo ranskalainen laiva voinut päästä Espaniaan. Sillä aikaa hoiti merimies, jonka nimeksi kuulimme mainittavan Rosenholz ja joka oli Kanadasta kotoisin, mitä huolellisimmin lasta ja oppi rakastamaan sitä yhä enemmän.

Kerran täytyi tuon ranskalaisen risteilijän paeta englantilaista prikiä, joka oli sitä voimakkaampi. Priki alkoi ajaa kutteria takaa, saavutti sen, ja nyt syntyi ankara taistelu, jonka päättymisestä ei ollut epäilystä. Rosenholz vei pikku Fabianin laivan alimpaan osaan, mutta huomasi täytyvänsä tuoda hänet etukannelle, ettei taistelun kestäessä eroaisi hänestä. Tässä keskellä riehuvan taistelun pamahtelevia laukauksia, joihin yhtyi kuole vain ja haavoitettujen valitusäänet, tahtoi hän painaa lapsen mieleen mahdollisen eron yksityiskohdat.

— Polvistu, lapseni! sanoi hän, nojaten jättiläisvartalonsa lapsen yli ja siten suojellen häntä vihollisen luodeilta. Näet, mitä tapahtuu, jatkoi hän juhlallisesti.

— Minä pelkään, kuiskasi Fabian, tuota vuotavaa verta ja melua.

Hän painautui jättiläisen rinnoille.

— Niin, jatkoi merimies, älä milloinkaan unohda, että merimies, mies, joka rakasti sinua enemmän kuin elämäänsä, käski sinut nyt polvistumaan, sanoaksensa sinulle: Polvistu, lapseni, ja rukoile äitisi puolesta…

Hän ei lopettanut, luoti sattui häneen ja hänen verensä virtasi Fabianin päälle, joka päästi sydäntä vihlovan huudahduksen. Kanadalainen ehti vain vielä kerran painaa hänet rinnoillensa ja niin hiljaa, että poika tuskin kuuli, päättää lauseensa seuraavin sanoin:

—- … äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

Sitten meni hän tainnoksiin. Tajuntaan tultuansa lepäsi hän ummehtuneessa lastihuoneessa. Polttava jano vaivasi häntä. Heikolla äänellä huusi hän Fabiania, joka joka aamu ystävällisesti hymyili hänelle, mutta ei kukaan vastannut — Fabian ei ollut siellä. Vankina täytyisi hänen aina kaivata sitä, jonka kohtalo oli hänelle lahjoittanut. Emme kuitenkaan tahdo rientää kertomuksen edelle. Se vain mainittakoon, että pari päivää kreivitär Medianan selittämättömän katoamisen jälkeen Elanchovin linnasta, muutamat kalastajat löysivät hänen hengettömän ruumiinsa meren rannalta. Kappalainen kääri linnan katolla olevan lipun mustaan suruharsoon ja asetti omin käsin puuristin sille paikalle, josta hänen onneton emäntänsä oli löydetty. Vaikka moni sydän sääli odottamattomasti poismennyttä ja vaikka monta arvelua syntyi hänen kohtalostaan, unohtui se kuitenkin pian, kun don Antonio Mediana saapui loistavana isänsä kotiin.

3.

KULLAN ETSIJÄT.

Nyt on meidän jättäminen kertomuksemme tähänastinen näyttämö ja siirtyminen uuteen maailman osaan, joka on niin monen ihmisen toiseksi kodiksi muuttunut.

V. 1830 oli Sonoran maakunta, joka on rikkaimpia Meksikon valtiossa, vielä hyvin vähän tunnettu. Luonto on sen tuhlaavasti varustanut. Auran tuskin koskettama maa tuottaa kaksi satoa vuodessa, ja antaa sitäpaitsi toisin paikoin vielä runsaamman kultasadon. Näiden suurien etujen ohella on kuitenkin hankaluuksiakin. Sotaisten intiaaniheimojen asumat äärettömät erämaat ympäröivät maan viljeltyjä seutuja. Vaikka täällä on kultaa kuin hiekkaa, kuten sanotaan, niin on erittäin vaarallista oleskella noilla seuduilla. Ainoastaan erityinen ihmisluokka, varsinaiset kullanetsijät ammatiltaan, uskaltavat toisinaan näille autioille seuduille; tuhansien vaarojen alaisina työskentelevät he kultasuonessa ja palaavat sitten apahien hätyyttäminä kaupunkeihin, joissa eivät saata kyllin kehua näiden seutujen rikkauksia. Toisinaan yhtyvät nämä "gambusinot", niinkuin heitä nimitetään, yhteiseen matkaan, joka kuitenkin tavallisimmin menee mitättömiin heidän kevytmielisyytensä ja tyhmän röyhkeytensä tähden.

Mainittunakin vuonna keskusteltiin Arispessa, Sonoran pääkaupungissa, sellaisesta retkestä. Sen johtajaksi mainittiin don Estevan de Arechiza, pari kuukautta sitten Espaniasta saapunut vieras. Tällä miehellä tuntui olevan hallussaan runsaita salaisia tulolähteitä, sillä hän oli erinomaisen antelias, pelasi halusta ja menetti lähes aina, lainaili rahoja vaatimatta milloinkaan takaisin. Sen vuoksi oltiinkin taipuvaisia luulemaan, että don Estevanilla oli rikas, tähän asti tuntematon kultasuoni Arispen läheisyydessä, sillä toisinaan hän katosi kaupungista. Siten sai tuo salaperäinen mies helposti kerätyksi koko joukon seikkailijoita, jotka yhtyivät häneen, lähteäksensä maakunnan sisäosiin.

Eräänä päivänä don Estevanin ollessa vierailulla, toi sanansaattaja hänelle kirjeen. Hänen tuntemansa henkilö kehoitti häntä siinä kolmen päivän kuluttua saapumaan määrätylle paikalle, joka oli tiellä Tubac-presidioon (linnoitukseen) ja kolmen päivän matkan päässä Arispesta.

Seuraavana aamuna nähtiin don Estevanin, loistavan ratsastajajoukon seuraamana, lähtevän mainitulle paikalle. Se mies, joka erämaan rajalla olevassa kylässä odotti ratsastajia, pelasi joukon lähestyessä erään toisen kanssa. Kummankaan kasvot eivät olleet luottamusta herättäviä, pikemmin ilmaisivat ne sellaista ihmistä, jota ei yksinään tahtoisi kohdata asumattomalla seudulla.

Cuchillo, se oli don Estevanin kirjeen lähettäjän nimi, oli puettu nahkaiseen takkiin. Toisessa korkeassa ratsastussaappaassa oli pitkä tuppi, puukko, jonka omistaja helposti ulottui ottamaan. Suuri, lankaan pujotetuilla lasihelmillä koristettu huopahattu oli hänen päässään. Vähän matkan päässä oli hänen hevosensa, joka ei tavallisuuden mukaan ollut tiuhtiossa. Cuchillon vieressä oli lyhyt pyssy, joka hänestä teki vaarallisen toverin näillä seuduin. Hänen pelitoverinsa nimi oli Baraja, pitkä mies, tuuheapartainen, puettuna samallaiseen nahkatakkiin; hänellä oli hevonen, joka näytti yhtä nopealta kuin voimakkaaltakin. Kun miehet huomasivat don Estevanin seurueinensa, lopettivat he pelinsä ja valmistautuivat saapuvia vastaanottamaan. Don Estevan ja Cuchillo näkyivät jo olevan tuttuja keskenään ja menivät yhdessä telttaan, jonka palvelijat pystyttivät. Täällä keskustelivat he kauvan eikä kukaan uskaltanut häiritä heitä. Cuchillo ilmaisi don Estevanille, että hän oli keksinyt eräässä laaksossa erinomaisen runsaan kultasuonen ja aikoi ilmaista salaisuuden, jos don Estevan antaisi hänelle kymmenennen osan voitosta ja ennakolta suorittaisi hänelle viisisataa piasteria. Samalla mainitsi hän, että hän erään toisen "gambusinon" kanssa oli löytänyt tämän erinomaisen runsaan aarteen, mutta takaa-ajavat intiaanit olivat heti löydön jälkeen murhanneet hänen ystävänsä ja toverinsa Marcos Arellanoksen.

Vaikkei don Estevan, sen mukaan mitä jo tiesi miehestä, ehdottomasti luottanut Cuchilloon, tuntui hänestä sellaisen saaliin toivo niin houkuttelevalta, ettei hän kokonaan hyljännyt ehdotusta Hieman epäiltyään suostui hän Cuchillon ehtoihin, ja tämän täytyi vannoa, että ilmoitus kultasuonesta oli totta sekä tarkoin mainita missä se oli. Kun tie sinne meni Tubacin kautta ja don Estevan oli määrännyt tämän kokoontumispaikaksi retkikuntansa jäsenille, lähtivät matkustajat heti liikkeelle, ehtiäksensä ennen yön tuloa seuraavalle juottopaikalle, jossa päättivät olla yötä.

Pian koko ratsujoukko nopeasti nelisti tuon heitä ympäröivän aavan seudun kautta. Ei mikään tässä erämaassa osoittanut ihmisolentoja siellä löytyvän. Kaivojen luo oli sinne tänne pystytetty seipäitä osoittamaan matkustajalle tietä, mutta seipäissä riippuvat nahkaiset vesiämpärit olivat auringon helteessä käpristyneet osoittaen samalla, että kaivot olivat kuivaneet.

Aurinko oli laskemaisillaan ja matkustajat olivat kahden penikulman päässä juottopaikasta, kun he saapuivat aavikolta seudulle, jossa kasvoi gummipuita. Äkkiä pysähtyi don Estevanin hevonen korviaan heristäen, ratsastaja kannusti sitä ja ajoi eteenpäin. Kummastuksekseen huomasi don Estevan kaatuneen hevosen raadon muutamain aloepensaiden takana. Cuchillokin ratsasti esiin, ja molemmat huomasivat hevosen kaatuneen matkustajan vesileilin päälle, joka oli särkynyt. Tästä päätti Cuchillo heti, että ratsastajan, menetettyään näin välttämättömän apukeinon, oli jonkun matkan päässä hevosestaan käynyt samoin kuin tämänkin. Hänen kokemuksensa ei pettänytkään häntä, hiekassa näkyi ihmisen jälkiä, osoittaen matkustajan jalkaisin jatkaneen matkaansa. Jäljet muuttuivat yhä selvemmiksi ja vihdoin huomasivat he miehen, joka liikkumatonna lepäsi tien vieressä. Suuri olkihattu peitti hänen kasvonsa, vaatteet olivat yksinkertaiset ja repaleiset. Meksikolainen käski palvelijansa nostamaan hattua, mutta pimeässä ei voitu makaavan kasvonpiirteitä nähdä. Sitten käski hän Cuchillon jäämään ja pitämään huolta tuosta näköjään kuolleesta miehestä. Vaikka Cuchillo vastenmielisesti suostui tähän, astui hän kuitenkin vastustamatta hevosen seljästä, kumartui miehen yli, nähdäksensä, oliko vielä elonkipinää jäljellä. Suuresti hän kummastui tuntiessaan kuolleen Tiburcioksi, Marcos Arellanoksen kasvattipojaksi; Arellanos ei muuten ollut kaatunut intiaanein uhrina, vaan uskottoman toverinsa murhaamana. Hornamainen aatos valtasi tässä rosvon. Hän ajatteli, olikohan tuo hänen edessään avutonna makaava nuorukainen kasvatti-isältään saanut tiedon kultalaaksoa koskevasta salaisuudesta. Cuchillo otti puukkonsa ja laski sen Tiburcion sydämelle, kun samassa heikko liikahdus todisti elonkipinän vielä löytyvän. Jo nosti hän kätensä, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen sydämessään toinen ääni, nimittäin omanvoiton, puhui korkeammin kuin omantunnon. Hän tunsi tuon nuorukaisen pelottoman rohkeuden ja taitavuuden ja päätti käyttää sitä hyödyksensä. Hän aukasi Tiburcion suun ja kaatoi sinne muutaman pisaran vettä leilistään. Vasta hänen usean kerran tätä toistettuaan, virkistyi Tiburcio vitkallisesti ja vastasi pelastajansa kysymyksiin. Tämä sai nyt tietää, että nuorukaisen kasvatti-äiti oli kuollut ja että hän oli lähtenyt juottamatta hevostaan, joka pian oli uupunut ja kaatunut, jolloin Tiburcion vesileili särkyi.

Cuchillo oli oikeassa epäillessään, että Tiburcio tiesi salaisuuden. Hänen kasvatti-äitinsä oli kuolinvuoteellaan sen hänelle ilmaissut ehdolla, että hän etsisi kasvatti-isänsä murhaajan ja saattaisi hänet edesvastuuseen. Vaikka Cuchillo käytti kaiken viekkautensa saadaksensa tiedon, olivatko epäluulonsa aiheelliset, ei hän kuitenkaan nuorukaiselta saanut mitään selvyyttä; sitä vastoin Tiburciossa näiden kysymysten johdosta heräsi epäluulo, että edellinen, joka sanoi tunteneensa murhatun, olisi murhaaja. Tiburcion tätä ajatellessa kuului äkkiä puman, Amerikan leijonan, kumea ääni. Cuchillon hevosen valtasi pelko. Samalla kuului toisaalta läpitunkeva ulvominen.

— Siellä puma ja jaguari riitelevät hevosestanne, Tiburcio ystäväni, sanoi Cuchillo; istukaa taakse minun hevoseni selkään ja rientäkäämme täältä.

Olikin jo aika heidän lähteäksensä, sillä petojen karjuminen kuului yhä äänekkäämmin ja kumeammin heidän takaansa. Heidän nopeasti ratsastaessaan kuului laukaus ja karjuminen taukosi. Vasta nyt sai Tiburcio kuulla, että hänen toverinsa seuralaisineen, jotka olivat edellä ratsastaneet, aikoi viettää yönsä lähimmässä juottopaikassa ja seuraavana aamuna jatkaa matkaansa del Venadan haciendan (maakartanon) kautta Tubaciin. Samaan haciendaan aikoi Tiburciokin, tarjotaksensa, kunhan oli omaisitta ja varaton, palvelustaan vaquerona (paimenena). Tuskin oli hän tämän ilmaissut Cuchillolle, kun tämä kehoitti häntä ottamaan osaa don Estevanin retkikuntaan. Tämän ehdotuksen kuullessaan heräsi Tiburciossa taasen epäluuloja Cuchilloa kohtaan, ja itseksensä mietti hän, mikä tämän retkikunnan tarkoitus oli. Toinenkin seikka herätti hänen huomiotansa: hevonen, jonka seljässä hän Cuchillon kanssa istui, nilkahti äkkiä, ja Tiburcio tiesi, että hänen kasvatusisänsä hevosella oli sama vika. Kun molemmat saapuivat juottopaikalle, ei hän kuitenkaan ollut saanut tietää mitään, mikä olisi hänen epäluulonsa johtanut määrättyyn suuntaan.

Tämä juottopaikka oli ainoa useamman penikulman alalla, missä aina löytyi vettä. Se oli pienessä, puiden varjostamassa laaksossa; matkustajat ja metsästäjät, jotka siellä aina tapasivat otuksia, viihtyivät siellä. Juottopaikan viereen oli nyt petojen pelottamiseksi tehty nuotio, jonka ääressä don Estevanin palvelijat liikkuivat illallista valmistamassa. Lähellä oli meksikolaisen teltta. Tiburcion saapuessa katseli don Estevan häntä tarkasti ja tervehti hänet sitten tervetulleeksi nuotiolle.

Cuchillo läheni nyt don Estevania ja ilmaisi hänelle salaa, että oli pelastanut Marcos Arellanoksen pojan hengen. Myöskin ilmaisi hän pelkäävänsä, että tuo nuorukainen ehkä tietää kultalaakson salaisuuden ja voisi käydä heille vaaralliseksi. Se riitti kääntämään don Estevanin huomion vieläkin enemmän nuorukaiseen, jota hän erityisistä syistä jo ennen oli tarkoin katsellut. Vaipuneina tähän salaiseen keskusteluun olivat molemmat miehet tietämättänsä kääntäneet askeleensa läheistä metsää kohti, kun läheisyydestä äkkiä kuuluva kumea karjunta sai heidät nopeasti palaamaan nuotiolle. Petojen karjuminen eneni yhä ja havaiten tämän lähenevän vaaran tunkeutuivat hevoset, jotka olivat seisoneet hajallaan, peljästyneinä yhteen kokoon, nuotion luona olevat palvelijat panivat enemmän puita tuleen ja vaihtoivat levottomia silmäyksiä. Äkkiä kuultiin samallainen karjunta loitompaa; ei ollut siis epäilystäkään, että kaksi tiikeriä läheni juottopaikkaa sammuttaaksensa janoansa. Don Estevan ensimäisenä katkaisi tuon tuskallisen hiljaisuuden, joka oli hänen poissa ollessaan syntynyt, käskien väkensä valmistumaan taisteluun näiden vaarallisten vastustajain kanssa, joiden karjunta yhä läheni. Itse odotti hän niitä kaksipiippuinen pyssynsä kädessään ja asettui uhkeana telttansa ovelle. Kaikki jo odottivat nähdäksensä petojen hehkuvat silmät, kun äkkiä sakaalin ulvominen yhtyi molempien tiikerien karjuntaan, ja heti sen jälkeen kuului ihmisääni kuten merimiesten toisiaan huudellessa, läheisestä metsiköstä: Hoi, siellä nuotion luona! Me saavumme, älkää olko levottomia, älkääkä ampuko!

Kaikki hämmästyivät tästä odottamattomasta huudahduksesta ja heidän hämmästyksensä eneni, kun näkivät jättiläisen kokoisen amerikalaisen metsästäjän, pitkällä ja raskaalla pyssyllä varustettuna tulevan pensaiden takaa ja lähenevän nuotiota.

— Hitto teidän nuotionne vieköön! sanoi hän kovalla, mutta hyväntahtoisella äänellä. Jo kahden tunnin ajan olette minulta pelottanut kaksi pulskimpaa, pilkkuista tiikeriä, mitä milloinkaan on erämaassa nähty. Toivon että sammutatte tuon nuotionne.

— Miten! huudahtivat palvelijat tämän kuultuansa, sammuttaisimmeko nuotion?

— No, ettehän kai peljänne kahta tiikerinpahaista jatkoi metsästäjä hymyillen.

— Ken te olette? puuttui don Estevan puheeseen.

— Metsästäjä, niinkuin näette.

— Mikä metsästäjä?

— Minä toverini kanssa pyydystelen saukkoja, majavia, susia, tiikeriä ja intiaaneja, aina miten sattuu. Noin kahden tunnin matkan päässä tästä tapasimme puman ja kaksi jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka kiistelivät kuolleesta hevosesta.

— Se oli minun hevoseni, lausui Tiburcio.

— Teidän! Nuorukais-raukka, sanoi metsästäjä avomielisen sydämellisesti. Minua ilahuttaa kuitenkin, että te olette täällä, sillä en luullut enää tapaavani omistajaa elävien joukosta. Mutta nyt olemme tappaneet puman ja aina tänne asti olemme seuranneet molempien tiikerien jälkiä, joita te estitte sammuttamasta janoansa juottopaikassa. Jotta me voisimme vapauttaa teidät niistä, täytyy teidän sammuttaa tuli.

— Ja missä toverinne on? kysyi don Estevan. Näiden miesten kohtaaminen näkyi olevan hänen aikeittensa mukaista.

— Hän on heti täällä, sammuttakaa vain nuotio! Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli niin luottava, että don Estevan päätti noudattaa metsästäjän pyyntöä. Tämä taasen toisen kerran matki sakaalin ääntä, jolloin hänen toverinsa saapui. Vaikka tämäkin oli jotenkin suurikasvuinen, näytti hän kuitenkin kääpiöltä jättiläisenmoisen toverinsa rinnalla. Kaksinkertainen karjuminen, joka nyt kuului, saattoi metsästäjät heti käymään työhönsä käsiksi. He katosivat tuohon pieneen laaksoon, jonka keskellä juottopaikka oli. Siellä pimeässä asettuivat he asentoon, nojaten selkänsä yhteen ja toisen polvensa maahan; pyssy oli kädessä ja puukko hampaissa.

Jonkun hetken kuluttua näkivät levottomat matkustajat kaksi eläintä hehkuvin silmin hiipivän puiden välissä; nämä nähdessään pelottominkin sydän vavahti. Notkeina kuin metsän köynnöskasvit näyttivät molemmat eläimet lähestyvän ja silmät olivat kuin neljä valokohtaa, jotka liikkuivat kuin kiiltomadot, joita tuuli puun oksilla keinuttelee edestakaisin.

Metsästäjät eivät vielä voineet tätä nähdä; he kuulivat vain julmien vihollistensa raivoisan sihisemisen, jonka ne päästävät, haistaessaan ihmisiä olevan lähellä, liikkumattomina kuin kuvapatsaat olivat metsästäjät ja odottivat itseluottamuksella, jonka taitavuus ja koeteltu rohkeus yksin tuottavat, taistelua, jossa heidän täytyi joko voittaa tai kaatua.

4.

VÄIJYTYS.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tuon pian tapahtuvan kamalan taistelun katselijat huomasivat, että jaguarit äkkiä pysähtyivät, niinkuin saalista vainuavat lintukoirat. Karjunta, jonka ne samalla kertaa päästivät, todisti, että ne olivat huomanneet tähän asti outojen vihollisten läsnäolon. Hetkeksi jäivät ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta seisomaan käännellen ja ojennellen itseänsä; sitten pieksivät ne kylkiänsä hännällänsä ja karjuen tekivät pitkän hyppäyksen.

Äkkiä pamahti laukaus, jota seurasi toisen eläimen valitushuuto; se oli kuolettavasti haavoitettu. Jaguari, jonka tappava luoti oli kohdannut juuri hyppäyksessä, kääntyi pyörien ilmassa ja putosi sitten kuoliaana laaksoon; raivoissaan toinen syöksi metsästäjien kimppuun.

Nyt kuultiin sekaista melua, ihmisääniä ja ulvontaa, ikäänkuin metsästäjä olisi vihollisensa kanssa kierrellyt maassa, kunnes kuului toinen laukaus, jota seurasi viimeinen, vähitellen haihtuva ulvonta. Suuresti pelänneet kuuntelijat eivät uskaltaneet lähestyä, ennenkuin kanadalaisen jättiläisvartalo tuli esiin pimeästä.

— Kas siinä, sanoi hän lähelle tullessaan, mitä kaksi kentuckypyssyä ja kelpo veitsi voivat taitavissa käsissä.

Nyt vasta huomasivat leiriläiset maassa makaavat jaguarit, sitten huomasivat he metsästäjän toverin, jota nimitettiin unikeoksi, kylmällä vedellä hautovan pitkää veristä naarmua, joka ulottui toiselta olkapäältä rinnalle ja oli jotenkin syvä.

— Puukko on sentään parempi kuin terävimmät kynnet, sanoi hän viitaten kuolleeseen petoon, jonka vatsa oli kokonaan halaistu, samalla kun aivoihin sattunut luoti oli sen tappanut.

— Lieneeköhän tässä lähellä haciendaa, jossa saisi myydä kaksi kaunista tiikerin taljaa ja yhden puuman nahan? kysyi unikeko.

— On, sanoi eräs palvelija, me olemme juuri matkalla del Venadon haciendaan, joka on muutaman penikulman päästä tästä; sieltä saatte, paitsi viittä piasteria kustakin nahasta, lisäksi kymmenen piasterin palkinnon.

— Mitä siitä arvelet, kanadalainen, menemmekö niin kauvaksi?

— Tietysti! Viisikolmatta piasteria on sievä summa; vähän levättyämme lähdemme sinne ennen teitä, ellette pian saa pakoon juosseita hevosianne kiinni.

— Olkaa huoletta, sanoi toinen palvelija, kyllä ne heti kiinni saamme.

Nuotio sytytettiin uudestaan ja palvelijat alkoivat laittaa illallista. Don Estevan kutsui pelottomat metsästäjät luoksensa ja istahti heidän kanssaan vähän matkan päähän nuotiosta. Tiburciokin kutsuttiin sinne. Hänen istuessaan silmäili don Estevan häntä tarkoin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja. Näytti, ikäänkuin olisi tuo nuorukainen, josta ei kukaan muuta tiennyt kuin että hän oli Arellanos-vainajan kasvatti, jonkun yhdennäköisyyden vuoksi muistuttanut jostain hänen muinoin tuntemastaan henkilöstä. Olipa sen asian laita kuinka tahansa, nuoren vaqueron näkö ei tehnyt miellyttävää vaikutusta don Estevaniin, vaikka tämä varoi, ettei sitä kukaan läsnä-olija huomannut.

Toisellaiset olivat ne tunteet, jotka saman nuorukaisen näkö näytti herättävän vanhemmassa ja voimakkaammassa metsästäjässä. Ikäänkuin salaman sokaisemana ummisti hän silmänsä, ja hänen jäsenensä vavahtivat, kuin olisi hän tahtonut hyökätä nuorukaisen luokse. Mutta pian saavutti hän entisen tyyneytensä, samalla kuin hän iloinen hymy huulillaan loi silmänsä Tiburcioon.

Toisessakin metsästäjässä näytti yhtyminen matkustajain kanssa herättävän eloon tunteita, sillä hän mutisi itseksensä ja painoi karvalakkinsa syvemmälle päähän, ikäänkuin olisi hän halunnut salata kasvonsa joltakulta läsnä-olevalta.

Keskustelu kääntyi molempien metsästäjien ammattiin; he sanoivat olevansa metsäsissejä ja kotoisin Amerikasta. Don Estevan koki taivuttaa molempia miehiä yhtymään hänen retkeensä, mutta ei onnistunut; nuo miehet pitivät enemmän metsien vapaasta elämästä kuin raha-voitosta, jonka siitä luopuminen tuottaisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kaikki muut paitsi Tiburcio, olivat nukkuneet. Seikkailut, joissa hän vastikään oli ollut, hänen nykyinen kurja tilansa, kuin myöskin tuo epäluulo, joka hänessä oli herännyt Cuchilloa vastaan, pitivät häntä vielä hetkisen hereillä. Hän ajatteli myöskin, että kultalaaksoa koskeva salaisuus, jonka hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli hänelle kertonut, saattaisi hänet äärettömän rikkaaksi, mutta hän oli, niin pitkältä kuin muisti, tottunut kieltäymyksiin, joten tämä voiton toivo ei vaikuttanut häneen mitenkään kiihottavasti. Ainoastaan yhden asian halusi hän kernaasti tietää, nimittäin oliko hänen epäluulonsa henkensä pelastajaa kohtaan oikeutettu, ja olisiko matkueella, josta tämä oli puhunut ja johon oli vaatinut häntä osaa ottamaan, päämääränään juuri sama laakso, josta hänen kasvatus-äitinsä oli hänelle puhunut. Näitä ajatellessaan saavutti hänet kuitenkin hetki, jolloin hänen silmänsä ummistuivat ja hän vaipui uneen.

Tuskin sarasti päivä idässä, kun matkailijat valmistautuivat lähtöön, ja Tiburcio jälleen istui Cuchillon kanssa hevosen selässä. Molemmat metsästäjät olivat jo ennen poistuneet; sitten vasta nähtiin heidät kun ratsujoukko jätti metsän ja saapui aukealle kedolle. Pian näkyivät etäältä hacienda del Venadon rakennukset, ja muutaman tunnin kuluttua oltiin niin lähellä, että voitiin katsella siellä työskentelevien maamiesten innokasta tointa ja nähdä eri rakennusten asema.

Nämä olivat kivestä rakennetut kahta tarkoitusta varten, nimittäin talon rakennuksiksi ja samalla linnoitukseksi seudulla kuljeksivien intiaanien hyökkäystä vastaan. Niitä ympäröi joka taholla rikkaat peltomaat, joita haciendaron'in [maanomistajan] päivätyöläiset, jotka asuivat lähellä olevassa kylässä, viljelivät. Sen ohessa muodostivat nämä isäntänsä päällikkyyden alaisina hätätilassa täysin riittävän puolustusväen tuohon pieneen linnaan.

Don Augustin Pena — se oli omistajan nimi — oli paikkakunnan rikkain mies. Hän ei ollut ainoastaan tuota kaunista kartanoa ympäröivän maan omistaja, vaan hän myöskin omisti kultakaivoksen, joka sijaitsi hänen laajojen tiluksiensa läheisyydessä. Hänellä oli ainoa lapsi, tytär Rosarita, joka oli yhtä rakastettava kuin kauniskin ja joka kerran oli saava suunnattomat rikkaudet perinnökseen.

Koska tilanhaltia edellä lähetetyn viestin kautta oli saanut tiedon Estevanin tulosta, olivat haciendan portit avoinna, ja hän itse oli odottamatonta vierastansa vastaanottamassa. Hän oli tanakka mies ja hänen ahavoituneet kasvonsa osoittivat niin hyvin maamiehen avomielisyyttä kuin tuota päättäväisyyttä, joka on alinomaisissa vaaroissa eläneen miehen tuntomerkkinä. Hän otti kohteliaasti vastaan don Estevanin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, ja Tiburcioakin kohtaan, joka eräässä ennen sattuneessa tilaisuudessa oli hänelle ja hänen tyttärelleen tehnyt suurenmoisen palveluksen, oli hän ystävällinen ja alentuvainen.

Salissa odotti matkustajia haciendaronin tytär, ja sitten vietiin heidät toiseen huoneeseen, jossa rikkaasti katettu pöytä heitä odotti. Samassa tilaisuudessa esitti tilanhaltia don Estevanille uuden osanottajan hänen yritykseensä, don Diaz'in. Tämä aikoi yhtyä retkikuntaan. Pedro Diaz oli uskalias seikkailija, jonka nimeä intiaanit suuresti pelkäsivät. Päivällinen syötiin iloisesti haastellen, ja keskustelu koski yksinomaan don Estevanin yritystä; päivällisen loputtua siirtyivät matkustajat heitä varten valmistettuihin huoneisiin.

Pian kuitenkin nähtiin don Estevanin lähtevän kalliisti sisustetusta huoneestaan ja menevän Cuchillon seurassa puistoon, jonka varjoisia käytäviä valaisivat nousevan kuun säteet. Hetkisen äänetönnä kuljettuaan alkoivat he hiljaa ja kuiskien keskustella. Keskustelun aiheena oli Tiburcio, Marcos Arellanoksen kasvattipoika. Molemmilla näytti, vaikka vast'ikään olivat tuon nuorukaisen seurasta tulleet, olevan joku yhteinen syy vihata häntä, ja he tuumivat keinoja, miten helpoimmin pääsisivät hänestä. Cuchillo, joka epäili salaisuutensa olevan nuorukaisen tiedossa, oli keksinyt keinon tähän ja pyysi don Estevania jättämään asian hänen huolekseen. Tämä ei kuitenkaan vielä itsekään tiennyt, mitä tekisi, ja hän katsoi soveliaammaksi salata rosvolta syyt, jotka saattoivat hänet nuorukaista vihaamaan.

Satunnaisesti ohjasi Tiburciokin samaan aikaan, kun hänen kohtalostaan salaisesti keskusteltiin, askeleensa puistoon, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata jälleen Cuchillo, jonka hän otaksui olevan sisällä talossa. Myöskin häntä käski joku selittämätön tunne karttamaan tuota meksikolaista, joka Cuchillon välityksellä tahtoi häntä palvelukseensa, ja hän juuri ajatteli olevan itselleen edullisinta tarjoutua tilanhaltian palvelukseen vaquerona.

Kun hän näin huolettomana hitaasti kulki pitkin puiston varjoisia käytäviä, kuuli hän äkisti viehättävän naisäänen laulavan. Hän kuunteli, eikä tiennyt menisikö vastaiselle suunnalle, josta ääni kuului, vai jäisikö paikalleen. Tuo lumous ja tuo sisällinen tunne laulussa saattoivat hänet lähestymään. Pian näki hän valonsäteen viiniköynnöksien ympäröimästä ikkunasta. Hän lähestyi ja näki Rosaritan laulavan, kitaralla itseään säestäen. Tiburcio kuunteli hartaana laulua, joka kaikui tytön huulilta, eikä kuullut pensasten kahinaa takanaan, eikä hiljaista kuiskinaa.

Hetken kuluttua vaikeni laulaja ja nousi, aukaistakseen akkunan. Tämän odottamattoman liikkeen vaikutuksesta vetäytyi Tiburcio vähän etäämmälle pensastoon, ollakseen piilossa häneltä. Samassa tuokiossa kahisivat lehdet selvemmin hänen takanaan, ja ennenkuin hän kerkesi taaksensa katsoa, sai hän ankaran töytäyksen selkäänsä, jolloin hän menetti tasapainonsa ja kaatui. Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, kumartui joku henkilö hänen ylitseen, leveä puukko kädessä. Kun hyökkääjä nosti kätensä, iskeäkseen uudelleen, toipui Tiburcio hämmästyksestään ja tempasi tuntemattoman pitkälleen maahan.

Muutamia minuuttia kiertelivät taistelijat maassa sanaakaan sanomatta, ja kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä. Puukko putosi hyökkääjän kädestä, eikä kumpikaan taistelijoista saanut sitä käsiinsä. Lujalla voimainsa ponnistuksella nousi Tiburcio äkisti ylös, painoi polveaan Cuchillon rintaa vasten — sillä tuo kavala vihollinen ei ollut kukaan muu — ja koetti saada puukkoansa vyöltään.

Äkkiä hyökkäsi esiin toinen henkilö. Se oli don Estevan, joka tähän asti oli ollut taistelun toimettomana katselijana. Hän näkyi hetkisen epäröivän, mille puolelle hän kävisi, kun eräs ääni huudahti:

— Pysähtykää, pysähtykää, pyhän neitsyen nimessä! Tuo nuorukainen on isäni vieras, hänen henkensä on pyhä meidän kattomme suojassa.

Se oli Rosarita, joka oli kuullut melun, ja riensi erottamaan taistelijoita.

— Jumalani! huudahti hän, te olette haavoitettu? Don Estevan, sennor Cuchillo, vetäytykää takaisin!

Tämä väliintulo ratkaisi asian. Tiburcio päästi Cuchillon, joka mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ja sitten don Estevanin kanssa katosi puiden pimeään varjoon.

Tiburcio jäi yksin Rosaritan kanssa. Hän kiitti tyttöä kohteliain sanoin siitä avusta, jonka tyttö oli hänelle antanut, mutta tunsi mielessään, ettei hän enää voinut jäädä haciendaan. Vaikka Rosarita useita kertoja pyysi häntä jäämään, pysyi hän kuitenkin päätöksessään heti lähteä talosta ja sanaa sanomatta kumartaen poistui hän. Tyttö riensi perässä huutaen, että kuolema odotti häntä talon ulkopuolella, mutta turhaan; hän hyppäsi puistoa ympäröivän aitauksen yli ja riensi pois. Minne? Sitä ei tuo nuorukais-raukka tiennyt, mutta sydämessään oli hän vakuutettu, että jumalallinen sallimus, joka jo kerran niin ihmeellisellä tavalla oli hänen henkensä säästänyt, nytkin veisi hänet suojelevan katon alle.

Enemmän hän kuitenkin ajatteli kuluneita hetkiä kuin tulevaisuuttaan. Turhaan koki hän saada selkoa siitä, mikä oli saattanut Cuchillon, joka vasta oli pelastanut hänen henkensä, niin salaa hyökkäämään hänen päällensä; tätä miettiessään vakaantui hänessä yhä enemmän yksi ainoa otaksuminen, se nimittäin, etteivät hänen epäluulonsa Cuchillon suhteen olleet aiheettomia ja että tämä sen vuoksi koki saada häntä tieltä pois. Don Estevaninkin läsnä-olo tuntui hänestä siten selitettävältä, vaikka tämä olikin tahtonut esiintyä enemmän hänen suojelijanaan kuin vihollisenaan.

Kun Tiburcio näihin synkkiin ajatuksiin vaipuneena meni eteenpäin tietä tarkastelematta ja poistui yhä enemmän haciendasta, huomasi hän äkkiä loitolla olevan valon välkkymisen; se pysyi samalla kohdalla, mistä loistikin. Sen tyyni valo tuntui kutsuvan Tiburciota lähemmäksi, ja hän ohjasi matkansa sinne, toivoen ehkä löytävänsä ihmisiä, jotka yöksi soisivat hänelle lepopaikan nuotionsa ääressä ja olisivat hänelle apuna taistelussa Cuchillon kanssa saamansa haavan sitomisessa.

5.

MOLEMMAT TIIKERINPYYTÄJÄT.

Onnellinen todellakin oli se tähti, joka tänä yönä loisti tuolle orvolle nuorukaiselle ja johti hänet paikalle, jossa hän toivoi nauttivansa turvaa.

Metsän rinteelle, vähän matkan päähän haciendasta, oli nimittäin asettunut kaksi henkilöä, jotka eivät huolineet talon vieraanvaraisuudesta. Olemme jo tulleet tuntemaan heidät ja lisäämme, että siinä olivat molemmat pelottomat metsästäjät, jotka pitkästä matkasta väsyneinä olivat levähtämässä.

Kun nämä molemmat usein tulevat huomiomme esineiksi, lienee sopivaa vielä kerran lähemmin tarkastella heitä.

Toisella heistä, joka oli nimittänyt itseään "metsäsissiksi", oli nuttu, joka erittäin hyvin sopi metsäelämään ja joka samalla muistutti intiaanien ja valko-ihoisten pukua. Päässä oli hänellä katkaistun keilan muotoinen ketunnahka-lakki. Nutun alla oli hänellä siniraitanen puuvilla-röijy ja hänen vieressään maassa oli jonkunlainen päällysviitta, villapeitteestä tehty. Hänellä oli nahkasäärykset, mutta mokkasiinien sijasta oli hänellä jaloissaan raudoitetut saappaat, niin tukevat, että ne voivat kestää vuosikausia.

Huolellisesti sileäksi raavittu puhvelin sarvi riippui hänen toiselta olkapäältään. Se oli ruutisarvi; toisella puolen riippuva nahkapussi sisälsi taasen suuren varaston lyijyluotia. Hänen vieressään oleva pitkä pyssy ja kirjavaan villavyöhön pistetty metsästyspuukko täydensi metsästäjän varustuksen. Hänen jättiläismäisestä vartalostaan tunsi hänet Kanadan ensimäisten siirtolaisten rohkeaksi jälkeläiseksi, joka kansan rotu siellä käy yhä harvinaisemmaksi. Hänen hiuksensa alkoivat harmaantua ja tuskin olisi niitä erottanut lakista, ellei leveä, pyöreä arpi, joka ulottui toiselta ohimolta toiselle, olisi ollut kummankin rajalla. Tämä arpi osoitti, että vaikka hänellä vielä olikin hiuksensa tallella, oli hän ollut vaarassa kadottaa ne.

Tämän jättiläisen ahavoituneet kasvot näyttivät olevan pronssista, kun niitä katseli leimuavan tulen valossa. Muuten kajasti hänen kasvoiltaan suopeus, mikä hyvin soveltui hänen jäntereittensä jättiläisvoimiin.

Vaikka hänen toverinsakin oli suurikasvuinen, näytti hän kääpiöltä tämän jättiläisen rinnalla. Hän oli noin viidenviidettä ikäinen, hänen mustat silmänsä olivat rohkean ja kiivaan mielen ilmaisijana. Nähtävästi polveutui hän eteläisemmästä ilmanalasta, sillä hehkuva aurinko oli hänen kasvonsa ahavoittanut.

Vaikka hän oli puettu melkein samalla tavoin kuin toverinsakin, osoitti hänen pukunsa hänen pikemmin olevan ratsastajan kuin jalkamiehen. Hänen rikkinäiset saappaansa kuitenkin todistivat, että hänen oli usein täytynyt tehdä pitkiäkin jalkamatkoja.

Molemmat metsästäjät olivat heittäyneet sammalille nuotion ääreen ja katselivat mielihyvällä lampaan reittä, joka oli pistetty rautatammiseen keppiin hiilille paistumaan, jolloin sen maukas mehu poristen tipahteli tuleen.

Molemmat miehet kertoilivat toisilleen aikaisempia elämänvaiheitansa ja nuorempi kertoi toverilleen ne tapaukset, jotka olemme kertomuksemme alussa maininneet. Todella ei hän ollutkaan kukaan muu kuin sama mies, jonka olemme tulleet tuntemaan José unikeon nimellä Elanchovin lahdelmassa. Hänen omatuntonsa oli käynyt levottomaksi siellä tapahtuneen ilkityön jälkeen, ja kun hän tahtoi tietää sinä yönä sattuneiden tapausten yhteyden, joihin hän itsekin oli ollut osallinen, oli hän haastattanut kapteeninsa, joka oli määrännyt hänet vartioimaan rannikolle, ja syyttänyt häntä osallisuudesta kreivittären murhaan. Lahjomalla tuomarit onnistui kapteenin poistaa syytös itsestään ja saada José lähetetyksi espanjalaiseen alusmaahan, Ceutaan. Monien seikkailujen jälkeen onnistui miesparan paeta Amerikaan ja täällä kohtasi hän metsäsissin, joka tuosta entisestä rajavartiasta oli tehnyt kelpo ampujan ja eleli hänen kanssaan parhaimmassa toveruudessa.

Heidän näin jutellessaan aikaisemmasta elämästään kertoi kanadalainen, että hän oli ollut merimiehenä ja että samallaiset kohtalot kuin Josénkin olivat pakottaneet hänet luopumaan merielämästä. Silloin kuulivat he jonkun lähenevän. Se oli Tiburcio, joka heti äänestä tunsi kanadalaisen; hän läheni metsästäjiä, anoen suojaa.

— Te olette tervetullut, sanoi kanadalainen, ojentaen kätensä lähenevälle, jonka kasvoja hän jo edellisenä iltana oli mieltymyksellä tarkastellut. José taasen katseli häntä erittäin kummastuneena.

— Oletteko eksynyt ratsastajista, joiden seurassa teidät eilen illalla näimme? kysyi José Tiburciolta, joka väsyneenä vaipui maahan, ja ettekö tiedä, että neljännestunnin matkan päässä täältä olisitte saaneet paremman vastaanoton? Ehkäpä haciendan omistaja on kieltänyt teiltä yösijan, vai tuletteko sieltä?

— Sieltä minä tulen, vastasi Tiburcio; en voi moittia don Augustinia puuttuvasta vieraanvaraisuudesta, mutta hänellä on vieraita, joiden kanssa oman turvallisuuteni vuoksi en voi olla saman katon alla.

— Miten? kysyi José, onko mitään tapahtunut?

Tiburcio aukaisi viittansa ja näytti oikeata kättänsä; hihan oli Cuchillon puukko poikki leikannut ja se oli verinen.

— Perhana vieköön! sanoi kanadalainen, te olette ollut tekemisissä vakavakätisen roiston kanssa. Jokunen tuuma syrjään, ja henkenne olisi mennyttä! Tyyntykää kuitenkin, jatkoi hän, varovasti irroittaen haavaan kuivaneet vaatteenpalaset, tämä ei ole vaarallinen, nuori ystäväni.

Hän kostutti haavaa vedellä ja käski Josén hankkimaan kourallisen oregamoruohoja. Tämä toi niitä heti, tarkoin täyttäen metsäsissin käskyn. Hän teki kääreen näistä terveellisistä ruohoista, asetti sen haavalle ja sitoi sen Tiburcion omalla vyöllä. Sitten kehoitti hän Tiburciota ottamaan osaa heidän ateriaansa, mutta tämä kiitti ja ilmaisi haluavansa päästä lepäämään muutamaksi tunniksi. Tämä mieluisesti suotiin, ja pian vaipui hän raskaaseen uneen. Kanadalainen katseli häntä jonkun hetken vaiti ollen ja kääntyi sitten Josén puoleen sanoen:

— Elleivät hänen kasvonsa kokonaan eksytä minua, niin ei meidän tarvitse katua sitä, että otimme tuon nuorukaisraukan huostaamme. Kuinkahan vanha hän lienee? jatkoi hän kasvojen ilmaistessa suurta osanottavaisuutta hänen tätä kysyessään.

— Hän ei ole neljääkolmatta vuotta vanhempi, se on varma, sanoi entinen rajavartia.

— Niin minäkin luulen, lausui kanadalainen, puhuen enemmän itsekseen kuin ystävälleen ja surumielinen kajastus saattoi hänen jyrkät kasvonpiirteensä näyttämään lempeämmiltä; juuri sen ikäinen hän on, jos hän vielä elää. Näin lausuessaan pääsi huoahdus hänen leveästä rinnastaan.

— Mitä tarkoitat? keskeytti hänet äkkiä espanjalainen, jonka sydämessä nämä sanat näkyivät herättävän vastakaiun.

— Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut, sen sanon sinulle, lisäsi metsäsissi, ja jos joku on pois, on parasta unohtaa hänet. Älkäämme sitä enää ajatelko, yksin olen minä elänyt metsissä, yksin täytyy minun kuolla.

Tähän päättyi heidän keskustelunsa, ja he alottivat ateriansa. Sitten lähti José noutamaan haciendan hevosta; tätä ei hän eikä hänen toverinsa pitänyt rikoksena, näitä eläimiä kun siellä oli kyllin.

Kanadalainen jäi yksin. Taasen katseli hän nukkuvaa Tiburciota, heitti vieläkin kourallisen kuivia oksia tuleen ja laskeutui myöskin nukkumaan.

Nyt kuului vain yötuulen suhina noiden puitten latvoissa, joiden juurella nuo kaksi olentoa lepäsivät aavistamatta, että he kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat levänneet toistensa vieressä valtameren kohinan tuuditellessa heitä uneen, samoin kuin nyt aarniometsän puiden suhinan.

6.

TIBURCION SALAISUUS.

Tiburcion ja kanadalaisen nauttiessa tyyntä lepoa, vallitsi suuri levottomuus haciendaan saapuneiden vieraiden keskuudessa. Don Estevan oli salaisessa neuvottelussa huoneessaan Cuchillon kanssa, ja käski tämän vielä samana yönä ottamaan valtaansa Tiburcion, joka, tietäen kultalaakson salaisuuden, saattoi käydä hänelle vaaralliseksi. Samalla tuntuivat toiset, vieläkin tärkeämmät syyt pakottavan häntä saamaan nuorukaisen haltuunsa; nämä syyt selkenevät kertomuksemme aikana. Tarkoin harkittuaan piti don Estevan asiata niin tärkeänä, että hän päätti vielä samana yönä asettua seuralaistensa etunenään, ajaaksensa paennutta takaa. Onnettomuudeksi oli Cuchillo kuunnellut poistuvan askeleita ja huomannut hänen menevän metsän syrjässä olevaa tulta kohti. Sieltä hän siis toivoi löytävänsä hänet, ja ehkäpä vastarinnatta vangitsevansakin. Kun joukko lähti haciendasta, oli Cuchillo jo hevosellaan mennyt samaan suuntaan.

Saavuttuansa nuotion läheisyyteen sitoi hän hevosensa sumach-puun runkoon, ja hiipi sitten jaguarin tavoin eteenpäin. Kuu valaisi metsää, ja jota enemmän Cuchillo läheni metsän puita, sitä selkeämmin näkyi nuotion tuli. Hän hiipi yhä eteenpäin, kunnes ehti erään mangoliapuun yhteenkasvaneen juurakon luo. Tähän pysähtyi hän, ja ilkeä hymy kuvastui hänen kasvoilleen, kun hän katseli nuotiolle.

José oli juuri palannut saaliineen ja laskeutunut lepäämään, samalla kun kanadalainen, joka oli herännyt, asettui vartioimaan. Metsästäjä meni hiljaa nukkuvan Tiburcion luo, kumartui hänen ylitsensä ja katseli tarkoin hänen kasvojansa. Sitten palasi hän entiselle paikalleen lausuen:

— Siinä ijässä täytyy hänenkin olla, jos hän vielä on elossa. Mutta kuka voisi kukoistavassa nuorukaisessa tuntea lapsen, joka nelivuotisena ryöstettiin minulta?

Epäilevä hymy ilmestyi metsästäjän tätä hiljaa lausuessa hänen huulillensa, ikäänkuin olisi hän itse käsittänyt tuollaisen otaksumisen mahdottomuuden.

— Ja kuitenkin, jatkoi hän, olen elänyt kyllin kauan Ja nähnyt paljon, epäilläkseni salliman kaikkivaltaisuutta. Miksi ei nyt sellainen ihme tapahtuisi. Eikö se jo ollut ihme, kun löysin valtamereltä lapsen, joka vilusta ja nälästä kuolemaisillaan lepäsi murhatun äitinsä rinnoilla? Ken tietää? Jumalan tiet ovat käsittämättömät.

Metsäsissi lausui tämän itsekseen, mennen uudelleen katsomaan, eikö hän Tiburcion kasvonpiirteissä keksisi yhtäläisyyttä tuon lapsen kanssa, jonka hän oli pelastanut ja jota hän isän tavoin oli rakastanut. Tarpeetonta lienee enää lukijalta salata, ken oli tuo metsäsissi, sillä hän on varmaan jo itse tuntenut hänet ennen mainituksi merimieheksi, Rosenholziksi.

Tämä läheni siis vielä kerran Tiburciota, kumartui hänen ylitsensä ja katseli kauvan hänen kasvojansa. Huomaten näiden olevan vaaleat ja nuorukaisen tukan tumman, istui hän uudelleen toiveissaan pettyneen näköisenä ja päätti olla häiritsemättä nuorukaisen unta.

Hänen näin istuessaan aarniometsän hiljaisuudessa muisteli hän sitä yötä, jolloin hän — saman Josén, joka nyt oli hänen metsästys- ja sotatoverinsa, maalitauluna — oli löytänyt taasen kadottamansa lapsen veneestä, jossa hänen äitinsäkin ruumis oli.

Rosenholz ei kuitenkaan tiennyt, että José unikeko oli sama rajavartia, jonka kehnon ampumisen hän hyvin muisti, sillä José ei ollut milloinkaan maininnut tätä tapausta, kun hän halusta olisi tahtonut elämästänsä poistetuksi sen yön, jolloin hän oli ollut vartiana lahdelmassa. Sangen kummallista oli kuitenkin, että molemmat sittemmin olivat sattuneet yhteen, ja jos Rosenholz tällä hetkellä olisi edes aavistanut, että hänen nykyinen toverinsa oli niin läheisissä suhteissa siihen tapaukseen, jota hän itse juuri niin elävästi muisteli, olisi hän varmaan luottamuksella toivonut toistakin, yhtä kummallista sattumaa. Kuitenkin täytyi hänen vastoin tahtoansakin hymyillä otaksumisellensa, että nuori, hänen edessään nukkuva meksikolainen olisi sama Fabian, jota hän kaipasi.

Rosenholzin ollessa näihin muistelmiin vaipuneena, alkoi yö tuntua jäätävän kylmältä. Aamu läheni, usva tiheni yhä puunlatvojen ympärillä ja alkoi kylmänä kasteena pudota maahan. Vielä oli kuitenkin, huolimatta ajan etenemisestä, aivan hiljaista. Äkkiä hirnahti hevonen, jonka José oli sitonut puuhun, hypähti syrjään, kokien katkaista riimunvartta. Varmaankin joku olento, jota ei vielä voitu nähdä, oli sen peljättänyt.

Tähystellen ja kuunnellen kulki Rosenholz hiljaa eteenpäin. Mutta kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi hänen epäluuloansa herättänyt, istui hän uudelleen ja havaitsi Tiburcion heränneen. Tämä katseli uneksivaisena nuotiota, jonka vieressä hän istui ja kysyi Rosenholzilta sen kolinan syytä, joka oli hänet herättänyt.

— Ei se mitään ollut, vastasi tämä, vaikka hiljainen ääni, jolla hän sen lausui, vastusti hänen sanojansa; hevonen kai peljästyi, kun vainusi jaguarin, joka hiiviskelee sen paikan ympärillä, johon jätimme sen toverin nahat ja teurastamamme lampaan nahan. Tästä muistuukin mieleeni, ettei teillä kai ole mitään vastaan, että nautitte mitä jäljellä on, ja minkä teille säästin.

Kanadalainen ojensi Tiburciolle kaksi kylmää lihanviipaletta, jotka tämän hyväksi oli pannut erilleen ruohostoon. Tiburciosta maistui liha mainiolta, ja otettuaan tilkan paloviinaa lämpimiksensä tunsi hän itsensä aivan uudeksi ihmiseksi.

Nähdessään tuon kanadalaisen metsästäjän, joka niin huolellisesti oli sitonut hänen haavansa, ei hän enää pitänyt itseänsä niin yksinäisenä ja hyljättynä; salaperäinen tunne sanoi hänelle, että hän tuossa hyväntahtoisessa, suorassa miehessä oli löytänyt lujan ystävän, joka jättiläisvoimillaan, pelottomuudellaan ja taitavuudellaan oli kaikkien vihollisten kauhuna. Rosenholzkin hymyili iloisesti katsellessaan Tiburciota ja tunsi sydämensä kiintyvän nuorukaiseen.

— Kuulkaa, nuori mies, sanoi hän hetken kuluttua, intiaanit kysyvät vasta sitten vieraittensa nimeä ja säätyä, kun ovat yhdessä syöneet. Te olette täällä minun nuotiollani, olette nauttinut ruokaani, rohkenenko siis nyt kysyä teiltä, ken olette ja mitä tapahtui haciendassa, kun teidät siellä tuolla tavoin vastaan otettiin?

— Aivan mielelläni, vastasi Tiburcio. Syistä, jotka eivät huvittane teitä, olin jättänyt majani, mennäkseni del Venadan haciendaan. Matkalla uupui hevoseni väsymykseen ja janoon, ja sen kuollut ruumis houkutteli puman ja molemmat jaguarit, jotka te ja toverinne niin rohkeasti ja taitavasti tapoitte.

— Niin, tuumi kanadalainen, eipä tuo urotyö kerskailua kestä. Mutta jatkakaa! Mikäpä oli syynä siihen, että hyökkäsivät teidän ikäisenne nuoren miehen päälle, sillä pidänpä veikkaa, ett'ette ole paljon yli kahdenkymmenen vuoden?

— Olen neljänkolmatta vuotias, vastasi Tiburcio, mutta jatkanpa kertomustani. Lähellä oli, ettei minun käynyt samoin kuin hevosrukkani, ja kun kohtasimme yösijalla juottopaikan ääressä, ei ollut monta hetkeä kulunut siitä, kun ratsastajat löysivät minut janoon ja kuumeeseen kuolemaisillani. En voi siis selittää, miksi nuo ihmiset pelastivat minut, koettaaksensa heti sen jälkeen murhata minua. Ehkäpä olen kahden heistä tiellä; ehkä epäluulo, joka minulla on yhtä heistä kohtaan, on liiaksikin todenperäinen ja hän aavistaa sen ja pitää sen vuoksi parhaimpana saada minut tieltä pois.

Tämän sanottuaan katseli Tiburcio vaiti eteensä ja vaipui syviin ajatuksiin.

— Mutta mikä on nimenne? Ettehän ole vielä maininnut nimeänne, lausui metsäsissi hetken kuluttua selvästi nähtävällä osanotolla.

— Nimeni on Tiburcio Arellanos.

Kanadalainen ei saattanut olla huoahtamatta, kuultuansa tämän nimen, joka tuhosi hänen unelmansa ja vastoin tahtoansakin vei hänet todellisuuteen takaisin.

— Ehkäpä jokunen muisto liittyy tähän nimeen? sanoi Tiburcio. Isäni… tässä pysähtyi hän äkkiä,… Arellanos retkeili usein erämaissa, jossa saatoitte hänet tavata; hän oli kuuluisin gambucino koko maassa.

— Ensi kerran kuulen tämän nimen, sanoi Rosenholz, mutta näkönne muistuttaa minulle kauvan sitten tapahtuneita tapauksia.

Metsästäjä vaikeni; Tiburciokin vaikeni, sillä hän muisteli sitä, mikä hänelle oli sattunut haciendassa, ja piti itseänsä onnellisena siitä, että oli kohdannut molemmat metsästäjät. Sen vuoksi päätti hän avata sydämensä kanadalaiselle.

— Olette sanonut olevanne metsästäjä, ja ellen erehdy, jatkoi Tiburcio, on se vaarallinen ja vähän tuottava ammatti.

— Se ei ole mikään ammatti, vastasi kanadalainen, se on jalo toimi ja minulle kutsumukseni. Esi-isänikin ovat olleet metsästäjiä, ja minä olen lyhyen väliajan jälkeen antautunut tähän toimeen, jonka olen perintönä saanut. Onnettomuudeksi ei minulla ole poikaa, joka astuisi jälkiäni, ja kuitenkin voin kerskaamatta lausua, että minussa kuolee jalo ja rohkea suku.

— Ja minä olen kullankaivaja samoin kuin isänikin, sanoi Tiburcio.

— Niin, te kuulutte niihin ihmisiin, jotka pitävät huolen siitä, ettei maan sisässä oleva kulta jää maailmalta salaan.

— Isäni ilmaisi minulle salaisuuden, joka koskee erästä ei aivan kaukana tästä olevaa paikkaa, jossa on niin runsaasti kultaa, että minä, jos te ja toverinne tahdotte yhtyä minuun, voin tehdä teidät rikkaammaksi kuin voitte uneksiakaan.

Malttamattomana odotti Tiburcio kanadalaisen vastausta ja oli melkein varma hänen myöntymisestään. Suuri oli siis hänen kummastuksensa, kun kanadalainen sanoi:

— Minulle tekemänne tarjous varmaankin houkuttelisi ihmisen, jonka sydän on yhteen tai toiseen paikkaan sidottuna. Mutta minulla ei ole mitään kotimaata. Metsä ja erämaat ovat muuttuneet kodikseni, enkä muuta haluakaan; mitäpä siis kulta minua hyödyttäisi? Minulla ei ole ketään, jolle siitä olisi hyötyä. Ei, ei, nuorimies, kiitän teitä, en huoli siitä, lisäsi hän, pitäen käsiään kasvojensa edessä, ikäänkuin olisi tahtonut temmata katseensa tuosta viehättävästä kuvasta, jonka Tiburcio oli esiin loihtinut.

— Eihän tuo liene viimeinen sananne? vastasi Tiburcio. Eipä hevin työnnetä pois aarretta, jonka saavuttamiseksi tarvitsee vain kumartua.

— Se on järkähtämätön päätökseni, sieluni ja ruumiini on omistettu toimelle, jossa minun tulee auttaa toveriani, oivaa kymmenvuotis-kumppaniani. Näen, nuorimies, loukkaavani teitä kiellollani, lisäsi kanadalainen nähdessään pilven Tiburcion otsalla.

— Kuulkaa, rehellinen metsästäjä, sanoi Tiburcio, en tahdo kieltää, että epäämisenne tekee tyhjäksi toiveeni, mutta uskokaa minua, omasta puolestani en valita näiden aarteiden kadottamista, jotka nyt toisille jätämme…

— Sen uskon, vastasi Rosenholz, sillä kasvonne eivät ilmaise voitonhimoa. Mutta en sillä kokonaan kiellä tahtovani olla teille hyödyksi. Minulla on syytä luulla, että Josékin voipi syyttää yhtä niistä miehistä, jotka ovat teidän vihollisianne; meillä on siis yhteinen asia.

Tämän keskustelun aikana tuntui usein lausuttu "aarre"-sana salaperäisesti vaikuttavan Joséhen; hän kääntyi usein, ikäänkuin ei olisi ollut samaa mieltä toverinsa kanssa.

— Tuo don Estevan, josta olen kuullut puhuttavan, alkoi kanadalainen uudelleen, on roteva mies, eikö niin? Eikö hän ole tuon matkustajajoukon johtaja, jossa vielä eilen näin teidät?

— On, vastasi Tiburcio.

— Sen nimen on hän siis täällä itselleen ottanut, lausui nyt José, nousten istumaan, ottaaksensa osaa keskusteluun.

— Tunnetteko hänet? kysyi nuorukainen.

— Kyllä tunnen hänet, vastasi José, hän on vanha tuttu, jota minun täytyy vaatia edesvastuuseen muutamista seikoista ja siinä syy, miksi löysitte minut näiltä seuduilta. Jos tahdotte tietää enemmän, kerron sen teille sitten, mutta kaikella on aikansa ja nyt on lepääminen tärkeintä, ollaksemme valmiina kaikkeen, mitä sattua voi.

— Seis, José! sanoi kanadalainen hyvänsuovasti. Näyttää, kuin tahtoisit olla nimesi kaltainen. Kuule minua hetkinen! Tämä nuorukainen on tehnyt meille tarjouksen, että seuraisimme häntä etsimään niin runsasta kultasuonta, että tarvitsee vain kumartua saadaksensa käden täydeltä kultaa.

— No totta vieköön, huudahti José, toivon, että suostuit hänen tarjoukseensa.

— Päin vastoin, minä hylkäsin sen.

— Teit väärin, Rosenholz; asia sietää parempaa harkitsemista, mutta siitä puhumme sitten; nyt minulla on muuta tekemistä.

Näin sanoen oikaisi José itsensä uudelleen ja pian kuultiin hänen kuorsaamisestaan, että hän oli taasen nukkunut.

Tiburciota ilahutti nähdessään, ettei ollut kokonaan pettynyt toiveissaan ja Rosenholz alotti taasen:

— Näettepä, lausui hän, Joséssa miehen, joka on valmis taistelemaan tuon don Estevanin kanssa ja siitä voitte arvata, että minä autan häntä, sillä hänen vihollisensa ovat minunkin. Pidän itseäni sen vuoksi onnellisena, voidessani auttaa teitä kelpo pyssylläni, joka ei milloinkaan satu syrjään.

Näin sanoessaan näytti hän tarkoin katselevan pitkän pyssynsä perää, jossa Tiburcio nyt huomasi koko joukon kummallisia, veitsen kärjellä kaivettuja merkkejä.

Rosenholz lausui huomaten nuorukaisen kummastuneen katseen: te varmaan laskette skalppiani.

— Skalppianne? toisti Tiburcio kummastuneena, sillä hän ei tuntenut metsästäjäin tapoja.

— Niin, vastasi kanadalainen. Pakanalliset intiaanit laskevat uhriensa luvun heidän päänahkojensa, skalppiensa mukaan, me metsäsissit laskemme voitonmerkkimme kristittyjen tavoin. Nuo uurrokset osoittavat vihollisteni luvun, jotka rehellisellä tavalla olen sotapolulla tappanut, niinkuin intiaanit sanovat.

— Mutta onhan siinä ainakin parikymmentä sellaista uurrosta, lausui Tiburcio.

— Voisitte sanoa neljäkymmentä, ettekä sittenkään vielä olisi kaikkia laskenut, lausui kanadalainen hymyillen. Nämä yksinkertaiset ristit tarkoittavat apahia, kaksinkertaiset pavnioita, nuo kolmenkertaiset sioux-indiaania, nuo tähdet korppia ja tässä, jatkoi kanadalainen, merkkiä laskien, on litteäpäitä ja mustajalkoja, jotka ainaiseksi ovat sanoneet jäähyväiset aavikoiden metsästysmaille. Mihin olisin näiden kaikkien päänahat pannut? Intiaanien turhamielisyys saa ne pitää.

Hämmästyneenä kuunteli Tiburcio tuon kelpo kanadalaisen voitonvirttä.

— Niin, jatkoi Rosenholz, olinko väärässä sanoessani, että voitte luottaa ystävään, joka on yhtä rohkea kuin ken toinen tahansa? Näin sanoen ojensi hän avomielisesti, mikä vaikutti enemmän kuin hänen sanansa, kätensä Tiburciolle. Nuorukainen, tajuten epätoivoisen tilansa, kiitti häntä lämpimästi.

— Salaperäinen aavistus, lausui hän, sanoi minulle että valo, jonka metsästä näin välkkyvän haciendaan, olisi minulle onnen tähtenä.

— Siinä ette erehtynyt, sanoi Rosenholz. Mutta suokaa vanhan miehen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka teistä ehkä tuntuvat tunkeilevilta. Te olette vielä nuori; eikö teillä enää ole isää, jonka luona saisitte turvaa?

Tämän kysymyksen kuullessaan peitti Tiburcion posket hehkuva puna, hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten:

— Miksi en ilmaisisi teille, että minä kaikin puolin vihollisten ympäröimänä olen aivan yksin tässä maailmassa eikä minulla ole isää eikä äitiä.

— Molemmat ovat siis kuolleet? sanoi Rosenholz säälien.

— En ole milloinkaan heitä tuntenut, sanoi nuorukainen hiljaa.

— Sanotte, ettette ole milloinkaan heitä tuntenut! Sanotteko todella niin? huudahti kanadalainen äkkiä nousten ylös ja valaisten palavalla kekäleellä Tiburcion kasvoja.

Kovin raskaalta tuntui tämä kekäle jättiläisen kädessä; se vapisi, kun hän huudahti äänellä, joka saattoi Tiburcionkin vapisemaan:

— Mutta tiedättehän ainakin, missä maassa olette syntynyt?

— Sitä en tiedä, vastasi Tiburcio.

— Fabian! Fabian! sanoi Rosenholz hellällä äänellä, mitä on sinusta tullut?

— Fabian?… Tuota nimeä en tunne, lausui Tiburcio, jonka kummastus eneni yhä enemmän, kun kanadalainen häntä innokkaasti tarkasteli.

— Oi, Jumalani, sanoi Rosenholz surullisesti itsekseen, kun ei tämä nimi muistuta hänelle mitään, ei se ole hän. Miksi olenkin niin houkkiomaisia toiveita pitänyt? Ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, jollaisiksi ne vuosien kuluessa olisivat kehittyneet. Mutta anteeksi, nuori ystäväni, minä olen narri, järkensä kadottanut ihminen. Ja kanadalainen heitti palavan kekäleen uudelleen nuotioon, istui saman puun juurelle, jossa äskenkin oli istunut, ja käänsi selkänsä nuotiota kohti, niin että hän joutui kokonaan tuon runsaslehtisen korkkipuun varjoon, jonka runkoon hän nojasi.

Jo valaisivat sinertävät värivivahdukset puiden korkeimpia latvoja; päivä oli pian koittava, mutta metsän siimeksessä oli vielä aivan pimeä. Kuultiin kukon laulua lähellä olevasta haciendasta.

Tiburcio mietiskeli metsästäjän sanoja; ne tuntuivat hänestä niin salaperäisiltä, mutta hänen kysymyksiänsä piti hän hyvänsuopana ja omaa hyötyä tarkoittamattomana uteliaisuutena. Metsäsissi ei ollut vielä hänelle ilmaissut etsivänsä kadonnutta kasvattiansa. Tämä olisi selittänyt kaikki, mutta sitä ei Rosenholz ollut kertonut.

— Ehkäpä, sanoi Tiburcio äänettömyyden katkaisten, muistelmissani aikoja sitten menneestä ajasta olisi joitakuita, jotka vielä voisi virkistää, mutta sen voi tehdä yksin Jumala.

— Miten? Ettekö muista mitään varmaan? kysyi kanadalainen hiljaisella äänellä ja synkällä muodolla, painaen päätänsä alas.

— Ja sentään, jatkoi Tiburcio, on yön hiljaisuudessa, sellaisina öinä kuin tämäkin, ja niinpä sinäkin yönä, jolloin valvoin hänen ruumiinsa vieressä, jota pidin äitinäni, epävarma hohde valaissut tätä hämäryyttä, ja silloin olen luullut muistavani muutamia surullisia tapauksia; mutta varmaankin ne ovat unelmia.

Tiburcion tätä sanoessa nosti kanadalainen, joka uudelleen alkoi toivoa, päänsä, ikäänkuin ankaran myrskyn taivuttama tammi. Hän viittasi kädellään Tiburciolle, ettei tämä katkaisisi muistelmiansa.

— Minusta tuntuu, sanoi nuorukainen, kuin taasen olisin suuressa huoneessa, jonka läpi puhaltaa tuulen viima, kylmempi kuin milloinkaan olen tuntenut; minusta tuntuu kuin kuulisin naisen nyyhkytystä ja sitten ankaran uhkaavan äänen… eikä sitten muuta.

Nämä sanat sammuttivat taasen kanadalaisen toiveet, sillä muistanemmehan, että hän tiesi vain Elanchovin tapausten loppuosan.

— Varmaan ne ovat unelmia, sanoi hän surullisesti, mutta jatkakaa, jatkakaa. Eikö muuta ole muistoonne jäänyt? Ettekö muista meren kohinaa? Se on sellaista, jota ei milloinkaan unhoita, kun sen on kerran kuullut, vaikka nuorenakin.

— Neljä vuotta sitten näin ensi kerran meren Guaymasissa, sanoi Tiburcio, ja sentään olen sen kai nähnyt lapsena, jos on perää muutamissa saamissani tiedoissa.

— No, sanoi kanadalainen, eikö mikään muistelma liity siihen?

— Ei, ei mikään.

— Ei mikään, toisti kanadalainen, ikäänkuin kaukainen kaiku, eikö mikään?

— Ei ainakaan mitään varmaa, ja ne ovat kai, niinkuin sanoitte ja niinkuin itsekin luulen, pelkkiä unelmia, joita pidän todellisuutena.

— Epäilemättä, sanoi Rosenholz, katkeruuden tunteella, mitenkäpä voisikaan lapsi muistaa sellaisia.

— Ja näiden unelmien joukossa, jatkoi Tiburcio, näen nyt karkeat ja ahavoituneet, mutta lempeät kasvot.

— Mitkä kasvot? kysyi Rosenholz uudelleen, kääntäen kasvonsa nuotioon päin, joka valaisi niiden jännitettyjä lihaksia, samalla kun hänen rintansa aaltoili.

— Nämä kasvot, vastasi Tiburcio, olivat miehen, joka rakasti minua suuresti, sillä, lisäsi hän, taasen muistan tuon miehen.

— Mutta te, sanoi Rosenholz, kovan tuskan kuvastuessa hänen piirteistään, rakastitteko tekin häntä?

— Kyllä, hän oli minulle niin rakas. Kyynel vieri hitaasti ystävämme Rosenholzin ruskealle poskelle; hän kääntyi sitä salataksensa ja taasen ollen varjossa, mutisi hän:

— Niin, hänkin rakasti minua niin hellästi.

Sitten sanoi hän murtuneella äänellä, ikäänkuin sydämensä olisi ollut pakahtua: Ettekö muista tapausta, jolloin tämä mies erotettiin teistä? Se oli…

Hän ei voinut enempää. Peittäen kasvonsa karkeisin käsiinsä, odotti hän vavisten vastausta kysymykseensä. Tuskastuttava, epätietoinen äänettömyys syntyi.

— Kuulkaa, katkaisi Tiburcio vihdoin äänettömyyden, te näytte voivan johtaa minua, kuulkaa, mitä muistelen. Eräänä päivänä vuoti veri virtana ympärilläni, maa vapisi jalkojeni alla, ukkonen tai ehkä kanuunat jyrisivät hirveästi, minut suljettiin pimeään huoneeseen, jossa suuresti pelkäsin. Mies, josta kerroin, joka minua rakasti, tuli luokseni.

— Odottakaa, alkoi hän uudelleen, mies, josta kerroin, tuli luokseni sanoen: polvistu lapseni ja rukoile äitisi puolesta… Mutta mitä sitten tapahtui, en enää muista.

Tällä välin näytti kanadalainen, jonka vartalo oli varjoon peitetty, suonenvedon tapaisesti värähtelevän ja nyyhkytystä kuului. Tiburcio säpsähti, kun kanadalainen särkyneellä äänellä huudahti:

— Ja rukoile äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

— Niin, niin, huudahti Tiburcio, hypähtäen ylös, niin hän sanoi. Mutta ken olette te, joka näytte tietävän, mitä tuona kamalana hetkenä tapahtui?

Kanadalainen nousi sanaakaan lausumatta, lankesi polvilleen ja huudahti, sydän iloa kukkurallaan, taasen näyttäen karkeat, miehekkäät kasvonsa, joille vieri kyyneliä:

— Oi, Jumalani, tiesinhän, että vielä kerran lähettäisit hänet minulle, kun hän tarvitsi isää. Fabian… Fabian! Minä se olen, minä olin tuo mies.

Tässä hänet äkkiä keskeytti pyssyn paukaus ja luoti iski maahan Tiburcion viereen.

Unessaan peljästyneenä hyppäsi José nopeasti ylös.

7.

TURHA TAKAA-AJO.

Kauvan oli Cuchillo väijynyt, ennenkuin hän ampui tuon petollisen laukauksen kohti Tiburciota. Tämän tehtyänsä palasi hän nopeasti toveriensa luo. Hän ei edes ehtinyt varmistua, oliko hänen luotinsa todellakin sattunut. Hän ei kuitenkaan, kun pelko häikäisi hänen silmiänsä, heti löytänyt paikkaa, johon oli hevosensa sitonut. Tämän olisi hän helposti saanut hengellänsä maksaa, ellei Rosenholz ja hänen molemmat ystävänsä olisi olleet niin hämmästyneitä tämän äkillisen hyökkäyksen johdosta.

— Toverit! huudahti José, haluaisinpa tietää, kenelle tuo luoti oli aijottu, minulleko, vai teille, nuori mies, sillä olen kuullut keskustelunne, enkä ole aivan outo tälle tapaukselle Elanchovin luona…

— Tapaukselle Elanchovin luona! huudahti kanadalainen. Sinä tiedät…

— Mutta nyt ei ole aikaa puhua siitä. Se voipi tapahtua sittemmin, sillä se on salaisuus, jota ette voine ilman minua saada selville. Sinä näyt löytäneen nuoren kreivin, siinä on nyt kylläksi. Ja nyt eteenpäin! Rosenholz, mene sinä suoraan sinnepäin, mistä laukaus tuli, minä asetun tämän nuorukaisen kanssa väijyksiin vastakkaiselle puolelle, sillä tuo konna, joka laukauksen ampui, aikoo ehkä hiipiä leiripaikkamme ympäri ja silloin joutuu hän meidän käsiimme.

Näin sanoen riensi José pyssy kädessään ja Tiburcio puukolla varustettuna toiselle suunnalle, samalla kun voimakas kanadalainen, erinomaisen taitavasti hiipien puiden alatse, yhtä nopeasti ja kuulumattomasti katosi sille suunnalle, jonka José oli ehdottanut.

Leiripaikalle jäi ainoastaan Josén anastama hevonen ja tämä, peljästyneenä pyssyn laukauksesta, koki ponnistella katkaistaksensa lasson, jolla oli kiinni sidottu ja siinä melkein kuristi itsensä.

Sillä aikaa alkoi päivän ensimäinen koitto tunkeutua puun oksien läpi, nuotion loiste vaaleni vähitellen auringon noustessa taivaan rannalle. Luonto heräsi koko ihanuuteensa.

Aamutuuli toi kaukaa hevosten hirnumisen ja karjan ammunnan ääniä, jotka tervehtivät nousevaa aurinkoa. Nurmikolla ruusunpunaisine ja valkoisine kukkineen ja kaikissa vihreän vivahduksissa välkkyvillä lehdillä heloittivat kastehelmet, joilla yö oli ne peittänyt; puiden kuhmuiset rungot muuttuivat kullalta kimaltaviksi ja siellä täällä rungon ja oksan välillä nähtiin kuivia nahkoja, joita käärmeet olivat jättäneet. Aurinko valaisi samalla kerralla tuon alkuperäisen luonnon kauneutta ja kamaluutta.

— Pysähtykäämme tähän, sanoi José Fabianille — joksi häntä tästä lähin tahdomme nimittää — kun he nopeasti juostuaan saapuivat metsistöön, johon voivat piiloutua tarkastelemaan polkua, joka vei vesiputouksen yli vievälle sillalle; olen varma siitä, että tuo konna, joka niin huonosti tähtäsi, pian kulkee tästä ohi; silloin toivon voivani näyttää hänelle, että olen edistynyt pyssyn käyttämisessä, sitten kun erosin Espanian palveluksesta ja kanadalaisen johdolla alotin opintoni.

Fabian ja José pysähtyivät erään sumachpensaston taakse.

— Älkää enempää kuin minäkään, kääntäkö silmiänne polusta, joka menee tuonne puiden taakse, älkääkä kääntäkö päätänne, sanoi José; vaaran hetkinä puhumme, Rosenholz ja minä, näin keskenämme; ja kuulkaa nyt tarkoin sanojani.

— Kyllä kuulen, sanoi Fabian, asettuen niinkuin José oli käskenyt.

— Ettekö muista mitään enempää aikaisemmasta lapsuudestanne kuin sen, mitä kanadalaiselle kerroitte? kysyi entinen rajavartia.

— Turhaan olen kokenut muistella, saatuani kuulla, ettei Marcos Arellanos ollut isäni. Siitä on jo pitkä aika, mutta enhän muistanut sitäkään, kuka piti huolta lapsuudestani.

— Ja mies, joka teidät pelasti, kun olitte hyljättynä, tietää yhtä vähän kuin te itsekin, lisäsi José, mutta minä voin teille sanoa, mitä, ette itse tiedä.

— Puhukaa, Jumalan nimessä! huudahti Fabian.

— Vait! Ei niin lujaa! varoitti José: Tämä metsä varmaan, niin autiolta kuin se tuntuukin, kätkee perheenne vihollisen. Mahdollista kuitenkin on, ettei hän ole tuntenut teitä; kävihän minun itsenikin aluksi samoin.

— Ken? Kenestä puhutte? huudahti Fabian innoissaan.

— Äitinne murhaajasta, siitä miehestä, joka on varastanut arvonne, rikkautenne ja nimenne.

— Minä olen siis rikas ja jalosukuinen? kysyi Fabian.

— Niin olette, sanoi José, nopeasti tarttuen pyssyynsä ja tähdäten, sillä hän luuli näkevänsä hatun töyhdön kimaltelevan puiden välissä. Mutta ne olivat vain auringon säteitä, ja metsästäjä laski pyssyn uudelleen.

— Mutta teiltä ei ole voitu varastaa suonissanne juoksevaa verta, vaikka ette enää ole rikas.

— Mitäpä hyötyä siitä? sanoi Fabian.

— Paljonkin! Minä tunnen kaksi miestä, jotka joko hankkivat teille takaisin mitä olette kadottanut, tai myöskin kuolevat.

— Entä äitini? kysyi Fabian.

— Oi, muisto äidistänne ja teistä on usein riistänyt unen siltä mieheltä, josta puhun. Usein yön hiljaisuudessa, metsän syvyydessä, on hän tuulen henkäyksessä luullut uudelleen kuulevansa sen tuskan huudon, joka eräänä yönä tunkeusi hänen korvaansa ja jonka hän luuli tuulen ulvonnaksi… se oli teidän onnettoman, kuoleman kanssa taistelevan äitinne viimeinen huudahdus.

— Ja mistä miehestä nyt puhutte?

— Miehestä, joka itse tietämättään on äitinne murhaajia auttanut. Oi, don Fabian, älkää häntä tuomitko! Hänen omatuntonsa on jo aikoja sitten tuominnut hänet kovemmin kuin te voisittekaan, ja nyt on hän valmis vuodattamaan verensä puolestanne.

— Ja te tunnette äitini murhaajan? huudahti Fabian tulta säihkyvin silmin.

— Te itsekin hänet tunnette; hän on sama, joka nyt nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on don Antonio Mediana. Te olette itse istunut hänen kanssaan saman pöydän ääressä haciendaronin luona, jonka talossa äsken olitte.

Jättäkäämme José kertomaan tuota surullista kertomusta, jonka jo tunnemme, ja etsikäämme kanadalainen.

Rosenholz ajatteli vaaraa, joka voisi uhata hänelle uuden ihmeen kautta takaisin annettua nuorukaista, ja hän tunkeutui senvuoksi rivakasti eteenpäin; mutta turhaan hänen harjaantunut silmänsä tarkasteli tiheässä olevien puitten runkojen, köynnöskasvien ja lehdistöjen lomitse, ei ainoatakaan vihollista näkynyt. Hänen korvansa koki saada selkoa jokaisesta äänestä, mutta ei kuullut muuta kuin pensaitten kahinan, kun hän niitä raskaalla jalallaan tallasi, ja jotka hänen yli astuttuaan taasen nousivat pystyyn.

Niin riensi hän jonkun minuutin eteenpäin, sitten laskeutui hän maahan kuuntelemaan. Jonkun sekunnin kuluttua kuuli hän kumean äänen, ikäänkuin hevosen juoksun.

— José ei ole erehtynyt, huudahti hän, nousten ja kiiruhtaen takaisin. Se roisto ehtii edelle ja kokee kiertää leirimme, mutta minulla on se etu, että käytettävänäni on kelpo amerikalainen pyssy, ja samoin on Josénkin laita.

Hän juoksi niin nopeasti, että puut molemmin puolin näyttivät lentävän hänen ohitsensa; kun hän juoksi suoraan ja vihollisen täytyi käyttää kiertotietä, huomasi hän hetken päästä vaaleanruskean nahkamekon, joka metsistön ollessa harvempaa näkyi niin korkealla, kuin sopi ratsastajalle. Tämä melkein näkymätön maali oli hänelle riittävä, äkkiä pysähtyi hän ja laukaisi pyssynsä. Nahkamekko katosi, mutta kun sellaisille miehille tähtääminen on sama kuin satuttaminenkin, ei kanadalainenkaan epäillyt miehen kaatumista.

Vasta leijaili valkea savu alimmaisten oksien tasalla, kun Rosenholz oli jo pitkän matkan päässä siitä, jossa oli ampunut. Hän aikoi uudelleen ladata pyssynsä, mutta pelkäsi kadottavansa aikaa ja luotti voimiinsa. Pysähtymättä riensi hän eteenpäin, eikä huolinut mitään varovaisuutta noudattaa.

Hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin olisi kuullut jonkun elävän tunkeutuvan pensaiden väliin, ja nyt huomasikin hän hevosen, joka peljästyneenä, ratsastajatta juoksi edes takaisin; eläimen peljästystä lisäsivät vielä puiden oksat, joihin se itsensä satutti, ja jalustimet, jotka sitä kylkiin hakkasivat.

Äkkiä kuului omituinen vihellys; hevonen pysähtyi, heristi korviansa, kohotti päätänsä ja levitti sieramiansa; sitten riensi se siihen paikkaan, josta vihellys kuului; Rosenholz meni hevosen perässä, mutta pian oli se hänet jättänyt; sitten pysähtyi se uudelleen.

Kun Rosenholz oli vielä hetken juossut, saapui hän paikalle, jossa luuli tapaavansa pudonneen ratsastajan. Hän aikoi säälimättä laittaa miehen pois maailmasta, suojellaksensa Fabiania uusilta hyökkäyksiltä. Jo kuuli hän haavoitetun huokuvan hengityksen, puiden lomitse näki hän hevosen kumartuvan alas ja taasen nousevan ylös, mutta nyt oi: nahkamekkoinen ratsastaja satulassa, ja pian katosivat mies ja hevonen metsään.

Rosenholz latasi uudelleen pyssynsä ja laukaisi sen, mutta myöhään, saalis pääsi hänen käsistään. Nyt matki hän kolmesti sakaalin kimeää ääntä ilmoittaaksensa Josélle, että jotain oli tekeillä, ja meni sitten huoaten sille paikalle, jossa näki hevosen kumartuvan ja taasen nousevan ylös.

Ruoho oli siinä ikäänkuin raskaan ruumiin musertama; siinä oli ratsastaja pudonnut maahan, jota osoittivat erään sumachpensaan oksatkin, jotka olivat niin korkealla, että ratsastaja ulottui niihin; lehdet olivat nimittäin irti revittyjä, ikäänkuin voimaton käsi olisi koettanut nojata niihin. Kuitenkaan ei ruohostossa eikä alemmilla lehdillä voinut huomata verijälkiä; pakoon kiirehtivältä oli pyssy jäänyt, ja sen otti Rosenholz.

— Fabian-raukkani, sanoi Rosenholz itseksensä, on ainakin saanut hyvän aseen, sillä paljas veitsi ei ole paljon arvoinen metsissä.

Rosenholzille oli tästä löydöstä hieman lohdutusta huonolle menestykselleen; hän palasi leiripaikalle. Kulkiessaan kuuli hän laukauksen metsistä.

— Se oli Josén pyssy; minä tunnen sen pamauksen; olisiko hän ollut onnellisempi kuin minä?

Taasen kuului laukaus. Sen ääni oli outo kanadalaisen korvaan ja herätti tuskallisia tunteita hänessä. Epätietoisuus vaivasi häntä, sillä olisihan tämä laukaus voinut sattua siihen, jonka hän äsken löysi. Hän riensi niin nopeasti kuin voi leiripaikalle. Taasen kuului laukaus, joka enensi hänen tuskaansa. Tälläkään kertaa se ei ollut Josén pyssyn tuttu pamaus.

Nyt kuului Josén ääni katkaisevan hiljaisuuden, joka oli vallinnut laukausten jälkeen. Äänessä oli hieman levottomuutta, mikä enensi kanadalaisen tuskaa.

— Tulkaa Jumalan tähden takaisin, don Fabian, huudahti José, jos…

Kolmas laukaus keskeytti hänen sanansa ja kun kaiku oli sen toistanut, kuunteli metsästäjä, mutta turhaan. Hetken juoksi hän vielä, sitten huusi hän kautta metsän kaikuvalla äänellä:

— Hoi, José, missä olet?

— Tässä aivan edessäsi, vastasi Josén ääni, me olemme tässä, don Fabian ja minä.

Ilon huudahdus pääsi kanadalaisen rinnasta, kun hän huomasi molemmat. Hän kertoi heille mitä oli tapahtunut.

— Paholainen suojelee sitä miestä, sanoi José, minäkin ammuin häntä osaamatta; mutta hänen seurassaan oli neljä ratsastajaa, ja yhden niistä tunsin siksi, joka nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on…

— Minä olen nähnyt vain nahkamekkoisen miehen, ja tässä on pyssy, jonka hän paetessaan jätti, keskeytti Rosenholz. Mutta ethän ole haavoitettu, huudahti hän Fabianiin kääntyen.

— En, en, ystäväni, isäni, sanoi tämä heittäytyen kanadalaisen syliin; kyynelsilmin painoi tämä hänet rinnoilleen ja huudahti ikäänkuin olisi hänet ensi kerran nähnyt:

— Oi, kuinka suuri ja muhkea hän nyt on, tuo pikku Fabian!

Levottomana kysyi hän sitten jälleen löytämältänsä nuorukaiselta, mikä oli syynä tämän vaaleuteen ja sortuneeseen näköön.

— José on kertonut minulle kaikki, sanoi Fabian, minä tiedän, että äitini murhaaja on noiden ihmisten joukossa.

— Niin, sanoi José, mutta pyhän neitsyeen nimessä, päästämmekö hänet pakenemaan?

— Jumala varjelkoon, sanoi Fabian.

Nuo kolme ystävää ryhtyivät neuvottelemaan ja päättivät mitä pikimmin rientää sillalle, jonka yli matkustajain täytyi mennä, sillä se oli ainoa Tubaciin vievä tie.

8.

ROHKEA HYPPÄYS.

Cuchillon toverit olivat usean kerran laukaisseet pyssynsä liian pitkältä matkalta. Nyt saapui Cuchillo ratsastaen. Hän oli kalman vaalea. Luoti, jonka kanadalainen arviokaupalla oli hänen jälkeensä lähettänyt oli mennyt niin läheltä hänen päätänsä, että hän kaatui hevosen selästä. Varmaan olisi Rosenholz sitten voinut tappaa hänet, ellei Cuchillon hevonen olisi ollut niin hyvin opetettu. Kun tuo jalo eläin näki, ettei hänen isäntänsä voinut hypätä satulaan, kumartui se hänen eteensä, ja niin onnistui Cuchillon nousta hevosen harjan avulla. Mutta kun hevonen tunsi, että ratsastaja taasen istui satulassa, jalat jalustimissa, lähti se nopeasti juoksemaan, siten vieden isäntänsä loitolle eteenpäin rientävästä kanadalaisesta.

Ei tämä kuitenkaan ollut ainoa rosvoa uhkaava vaara. Kun hän oli saapunut toveriensa luo, ei don Estevanin tarvinnut kysyäkään, saadaksensa tietää, että Fabian vielä kerran oli välttänyt hänen vainonsa. Toiveissaan pettyneenä syntyi espanjalaisessa vimma, joka pian puhkesi ilmi. Hän ratsasti Cuchillon luo, ja huusi kovalla äänellä:

— Pelkuri, taitamaton konna!

Sokeassa vimmassaan tarttui hän pistoliinsa, ajattelematta, että Cuchillo oli ainoa, joka tunsi kultalaakson paikan. Rosvon onneksi heittäytyi Pedro Diaz heidän väliinsä ja vähitellen lauhtui don Estevanin kiukku.

— Ja keitä miehiä on hänen seurassaan? kysyi espanjalainen.

— Molemmat tiikerin pyytäjät, vastasi Baraja.

Nyt neuvottelivat don Estevan ja Pedro Diaz hetkisen keskenään, poistuen hiljaa jutellen toisten luota.

— Meidän täytyy hävittää vesiputouksen yli vievä silta, sanoi Diaz, ja sitten on piru merrassa, jos he ennen meitä ehtivät Tubaciin.

Ratsastajat lähtivät. Eivät Fabian ja metsästäjätkään tuhlanneet aikaa. Josén hevonen oli hyväksi avuksi pakenevia seurattaessa ja ehkäpä heiltä tietäkin katkaistaessa, ja kysymyksessä vain oli, ken ryhtyisi niin vaaralliseen toimeen, sillä täytyi yksin vastustaa viittä pakenevaa.

— Minä lähden, sanoi Fabian.

Näin sanoen riensi hän hevosen luo, joka peljästyneenä väistyi, ja tarttuen lasson varteen, jolla hevonen oli kiinni, heitti hän nenäliinansa sen silmille.

Koko ruumis vavisten jäi hevonen liikkumatonna seisomaan.

Fabian toi Josén satulan, kiinnitti sen nopeasti, osoittaen pystyvänsä tällaisiin toimiin; sitten kiersi hän lasson eläimen kuonon ympäri, niin että sitä saattoi ohjata ja ottamatta pois nenäliinaa, jolla hevosen silmät olivat peitetyt, aikoi hän jo hypätä satulaan, kun José kanadalaisen viittauksesta koetti estää sitä.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, jos täällä jokunen on oikeutettu istumaan tuon hevosen selkään, niin olen kai minä, joka sen pyydystinkin.

— Ettekö näe, sanoi Fabian kärsimättömästi, ettei tuolla hevosella vielä ole omistajansa merkkiä, ja se todistaa, ettei sitä vielä ole opetettu ratsuksi. Jos henkenne on jonkin arvoinen, ja toivotte saavanne pitää jäsenenne ehjinä, niin älkää yrittäkökään ratsastaa sillä.

— Minä siitä asiasta päätän, sanoi José ja läheni, astuaksensa jalustimeen. Mutta tuskin hevonen huomasi käden tarttuvan satulaan ja jalan koskevan jalustimeen, kun se syrjään hyppäämällä heitti Josén kymmenen askeleen päähän huumauksiin maahan. Vielä ei hän ollut ehtinyt ylös, kun Fabian jalustimiin koskematta hyppäsi satulaan.

— Pysähdy, Fabian, pysähdy! huudahti Rosenholz levottomana; tahdotko joutua heidän käsiinsä?

Mutta Fabian oli jo ottanut pois nenäliinan hevosen silmiltä, ja se, kun taasen saattoi nähdä, hypähti läähättävin sieramin kolme kertaa vapautuaksensa taakasta, jonka ensi kerran tunsi selässään; mutta sitten jäi se liikkumattomana seisomaan, vavisten ikäänkuin häpeästä, tuntiessaan itseänsä siten hallittavan.

Rosenholz käytti tätä hetkeä tarttuaksensa ohjaksena olevaan nuoraan, mutta se oli jo myöhäistä, ja kuinka väkevä hän olikaan, vapautti kuitenkin hevonen yhdellä hyppäyksellä itsensä hänestä ja lähti sitten vimmatusti rientämään eteenpäin. Jonkun hetken voi kanadalainen vielä katseellaan seurata rohkeaa ratsastajaa; peljästyen näki hän miten Fabian taisteli eläimen raivoa vastaan ja kumartui satulaan, ettei satuttaisi itseään puun oksiin; sitten ei Rosenholz enää voinut nähdä häntä.

— He tappavat hänet! huudahti hän surullisesti. Viisi yhtä vastaan! Taistelu on liiaksi epätasainen. Meidän tulee koettaa mikäli mahdollista pysytellä läheisyydessä suojellaksemme lasta, joka meille vasta äsken lahjoitettiin.

Jo oli Rosenholz heittänyt pyssynsä olalle; muutamat jättiläis-askeleet olivat vieneet hänet niin kauvaksi sille suunnalle, johon Fabian oli kadonnut, ettei José voinut enää nähdä häntä.

— Tuota hevosta ei ole helppo ohjata, huudahti José, juosten perässä. Tiedän varmaan, ettei se mene suoraan. Älä pelkää, me ehdimme yhtä pian kuin hänkin. Don Estevan! Onneton tähtesi johti sinut noiden rosvojen joukkoon.

Sillä aikaa samosi Fabian pelottavalla nopeudella yli epätasaisen maan, metsäpurojen, rotkojen ja puun runkojen; hänen oma vimmansa tuntui olevan sopusoinnussa eläimen vimman kanssa. José ei ollut erehtynyt; epäilemättä olisi hän saanut pian kiinni ne, joita ajoi takaa, jos olisi tahtonsa mukaan saattanut hallita riehuvaa hevostansa. Mutta vasta äärettömäin ponnistusten jälkeen onnistui hänen palauttaa hevonen metsän läpi kulkevalle, kapealle polulle, jolla selvään näkyivät viiden ratsastajan jäljet. Usein palasi hän samalle paikalle, jossa jo oli ollut, ja siten menetti taasen voittamansa ennätyksen. Kun tätä taistelua oli kotvan kestänyt, alkoi hevonen tuntea kantavansa ratsastajaa, joka kykeni sen hallitsemaan, ja vähitellen väsyivät sen voimatkin. Ratsastajan voimakkaan käden vetämä lasso kiristi sen sieramia, joista nyt kuului nuhahtavia henkäyksiä, eläimen nopeus väheni ja vihdoin totteli se ratsastajaansa. Mies ja hevonen lepäsivät hetkisen hengittääksensä, hiki tippui molemmista ja eläimen kyljet höyrysivät.

Tämän lyhyen ajan käytti Fabian tutustuaksensa seutuun; sumu, joka esti hänen katsettansa, alkoi hajota, veri lakkasi suhisemasta hänen korvissansa, ja hän saattoi taasen kuulla ja nähdä.

Rikki tallatut lehdet, vasta katkaistut pienet oksat, hevosen kavioitten jäljet ruohostossa ja hiekassa osoittivat aivan selvään, että pakenevat olivat ratsastaneet tämän paikan kautta, jossa hän nyt oli. Äkkiä kuului kaukana kuohuvan vesiputouksen kohina hänen korviinsa. Hetkinen vielä, ja pakenevat ehtisivät ennen häntä sillalle, joka johti kuohuvan metsävirran leveän ja syvän uurroksen yli; yhdistynein voimin voisivat he sitten hajoittaa sillan. Sitten olisi takaa-ajo hyödytöntä, sillä sen ajan kuluessa, mikä menisi kaalauspaikkaa etsiessä, ehtisi don Estevan noille äärettömille tasangoille, jotka ulottuvat aina Tubaciin asti.

Fabian kannusti sen vuoksi uudelleen hevostansa ja ratsasti pitkin polkua, jonka mutkat vielä peittivät pakenevan vihollisen. Jo alkoi metsävirran kohina kuulua yli hevosen kavioiden kopinan. Pian kuului myöskin ihmisääntä, vielä hetkinen ja hän olisi niiden vihollisten joukossa, jotka hän mihin hintaan tahansa tahtoi saavuttaa.

Suurista puunrungoista tehty silta yhdisti tällä paikalla molemmat jyrkät äyräät, joiden välillä metsävirta kohisi. Näiden suurien runkojen molemmat päät, jotka olivat niin leveitä, että hevonen voi niillä kulkea, olivat ilman mitään kiinnitystä paljaalla kalliolla; muutamat väkevät miehet voivat siis hajoittaa sillan ja tehdä ylipääsyn mahdottomaksi tällä paikalla. Kun Fabian oli sillalle pääsemäisillään, veti neljä ratsastajansa kehoittamaa hevosta kaikin voimin näitä pölkkyjä, jotka lassoilla olivat kiinnitetyt satuloihin. Pölkyt alkoivat vihdoinkin liikkua, erosivat toisistaan ja putosivat virtaan, niin että vesi roiskahti korkealle ilmaan.

Fabian huudahti raivoissaan. Eräs miehistä kääntyi tämän huudon kuullessaan; se oli don Estevan. Pilkallisena katseli hän Fabiania, joka rikkirevityin vaattein, kasvot verissä raivoisasti kannusti hevostaan hyppäämään yli putouksen. Kuilun reunalle päästyään, pysähtyi kuitenkin hevonen ja astui peljästyneenä takaperin.

— Ampukaa hänet! huusi don Estevan, ampukaa, tai tuo mieletön tekee tyhjäksi kaikki aikeemme. Ampukaa, sanon!

Kolme pyssyä jo ojennettiin Fabiania kohti, kun hänen takaansa kuului jyrisevä ääni. Tällä hetkellä tulivat kanadalainen ja José metsästä. He saapuivat siis kylliksi ajoissa pelastamaan Fabiania.

Nämä kaksi peljättyä metsästäjää nähdessään epäilivät rosvot. Fabian kannusti hevosensa uudelleen eteenpäin, mutta eläin nousi pystyyn ja heittäytyi sanomattoman pelon valtaamana uudelleen takaisin.

— Ampukaa, ampukaa! huusi don Estevan.

— Kirottu, sanoi kanadalainen tuskallisella äänellä, kirottu se, joka ampuu! Ja sinä Fabian, väisty, Jumalan nimessä, noiden rosvojen tieltä!

— Fabian? toisti don Estevan kummastuen, katsoen nuorukaiseen, joka kanadalaisen rukouksista huolimatta uudelleen kannusti oikealle ja vasemmalle hyppivää hevostansa.

— Niin, Fabian! huusi José äänellä, joka kuului yli vedenputouksen kohinan, Fabian se on, don Antonio Mediana, joka teiltä vaatii tiliä äitinsä murhasta.

Samalla kun hänen äänensä sekaantui kosken kohinaan ja kuului onnettomana enteenä Medianan korviin, jonka ensi kerran eläissään peljästys valtasi, sieppasi tuo kiivas nuorukainen veitsensä, antoi hevosensa tuntea sen terävää kärkeä ja kannusti eteenpäin. Nyt hypähti hevonen nopeasti kuilun yli ja pääsi vastaiselle rannalle.

Mutta toinen sen takajaloista luiskahti kostealla rinteellä. Hetkisen koetti se saavuttaa tasapainoansa; kallio säkenöi sen kavioissa, sitten sen polvet herpautuivat, silmät menivät umpeen, se päästi tuskallisen hirnunnan ja putosi ratsastajineen koskeen.

Kun vesi loiskahti rannalle, pääsi sydäntä särkevä huudahdus kanadalaisen rinnasta, mutta vastaiselta rannalta kajahti riemun huuto. Pian sen kuitenkin tukahdutti kosken kohina, joka anasti kahdenkertaisen saaliinsa.

9.

INTIAANIPÄÄLLIKÖIDEN NEUVOTTELU.

Noin neljätoista päivää Fabian Medianan katoamisen jälkeen kosken kuohuihin tapahtui seuraava kohtaus niissä erämaissa, jotka ulottuivat Tubacin linnoituksesta Yhdysvaltain rajalle.

Ennenkuin kuvaamme siinä esiytyvät henkilöt, tahdomme esittää sen näyttämön, jossa he kohtaavat toisensa.

Ne äärettömät tasangot, jotka Rio Gilan ja sen haarajokien vähän kastelemassa erämaassa erottavat Meksikon Yhdysvalloista, ovat ainoastaan metsästäjäin ja kullankaivajien epämääräisten kertomusten kautta tunnettuja. Mainittu joki, joka alkaa pohjoisen kaukaisilta vuoriseuduilta, juoksee pitkän matkan hiekkaisen maaperän läpi, jossa ei mitään puita näy. Kuivan erämaan uurtavat vain sadeveden tekemät kuilut, mutta tämä vesi ei tuota kasvullisuutta, vaan hävittää sen.

Kivinen maa näyttää matkustajalle ainoastaan syviä kuivuneita jokien uomia, jotka ehkäisevät hänen matkaansa, tarjoamatta hänelle tai hänen hevosellensa ravintoa. Hirvet ja puhvelit karttavat näitä erämaita, joissa ainoastaan pian kuihtuvaa ruohoa kasvaa. Intiaanejakin liikkuu täällä vain silloin kun siellä osan vuotta puhaltava helteinen tuuli on tauonnut.

Aurinko jo loi vinoja säteitä vaipuessaan länteen. Näkyi valkeita keveitä pilviä, jotka punertavalla kajastuksellaan osoittivat, että aurinko oli kulkenut suurimman osan rataansa. Ääretön avaruus, jonka sineä siellä täällä verhosivat pilvet, oli tyhjä, kotka vain näkyi siipiään liikahduttamatta leijailevan. Korkeudestaan voi se nähdä ihmisolentoja erämaassa.

Aivan sen alla oli soikean muotoinen aitaus, jonka olivat muodostaneet teräväpiikkiset nopaalikasvit. Niiden seassa näkyi muutamien rautatammien mataloita oksia.

Aitauksen toisessa päässä oli päältä aivan tasainen, jonkun jalan pensastoa korkeampi kukkula. Ympärillä näkyi laveita kalkkialueita, hiekkaisia aroja ja kukkuloita, jotka näyttivät hiekkameren kivettyneiltä aalloilta.

Noin kuusikymmenmiehinen ratsastajajoukko oli tässä laskeutunut ratsailtaan. Hevosien kyljet höyrysivät kuin pikaratsastuksen perästä. Saattoi kuulla ihmisäänien sorinaa, hevosten hirnuntaa ja kaikenlaisten aseiden kalsketta. Keihäitä pienine lippuineen, muskettia, kivääriä ja kaksipiippuisia pyssyjä oli sidottu satuloihin kiinni. Muutamat ratsastajat hoitivat hevosiansa, toiset loikoivat hiekalla kaktuskasvien vaillinaisessa katveessa ja mielivät ennen kaikkea saada levätä raskaan matkan jälkeen, jonka kestäessä kuuman vyöhykkeen polttava aurinko oli saattanut heidän jäsenensä jäykistymään aivan kuin pohjolan pakkanen.

Vähän matkan päässä näkyi kuormahevosia, jotka tälle paikalle ohjasivat matkansa; niiden perässä nähtiin parikymmentä raskaasti lastattua vaunua, jotka muodostivat epäsäännöllisen vyön ja muulien vetäminä hitaasti lähenivät.

Mitä ei yksikään näistä ihmisistä voinut nähdä, mutta minkä kotkan silmä näki, olivat nuo pitkin aukeaa erämaata lepäävät ihmisten ja eläinten ruumiit, jotka olivat viittoina seikkailijain kulkemalla tiellä, hehkuvan auringon valaisemina.

Kun muulit vaunuineen olivat lepopaikalle saapuneet, syntyi vähän hämminkiä. Kauvan ei tämä kestänyt. Pian olivat kaikki vaunut puretut, muulit riisutut valjaista, hevoset satuloista. Sitten kiinnitettiin vaunut rautavitjolla toisiinsa, satulat koottiin yhteen ja riittivät yhdessä irti revittyjen pensaiden kanssa peittämään pyörien väliset aukot; sitten syntyi nopeasti vankka varustus.

Leirissä sidottiin eläimet vaunuihin kiinni, keittoastiat laskettiin risukimppujen viereen, joita oli tuotu mukana. Pantiin kuntoon kenttäpaja, ja pian oli koko siirtokunta täydessä toimessa. Alasimella kajahtelivat vasaran iskut, tehtiin pyörien vanteita ja hevosen kenkiä.

Yksinäinen, rikkaasti puettu ratsastaja, jonka pukua pöly ja auringon säteet olivat pahoin pidelleet, istui rautiollaan, tähystellen kaikille suunnille. Se oli Armadan herttua eli don Antonio Mediana, joukon johtaja. Kolme hänen seuralaistaan kiinnitti juuri hänen telttansa harjalle lippua, jossa oli kuusi kultaista tähteä taivaansinisellä pohjalla ja lause: "Minä valvon". Sitten astui johtaja syvissä mietteissään telttaan.

Oikealla leiristä, itäänpäin, mutta kaukana kukkuloiden takana oli keskellä hiekkamerta tiheä, gummipuita ja rautatammia kasvava viita. Toinen ratsastajajoukko oli pysähtynyt tämän viidakon katveesen. Täällä ei näkynyt vaunuja, ei kuormahevosia, ei varustuksia. Tämä joukko näyttikin olevan kahta vertaa lukuisampi edellistä. Muutamat ratsastajat olivat melkein alastomia, toisilla oli nahkaisia vaatteita, päässä oli heillä kotkan höyheniset, liehuvat töyhdöt; heidän vaskenkarvaisista kasvoistaan, kirjaviksi maalatuista ruumiistaan, hevosien omituisista, raaoista koristeista voi heidät heti tuntea sotapolulla olevaksi intiaaniheimoksi.

Kymmenen noista erämaiden pojista, epäilemättä päälliköt, istui vakavina tulen ympärillä, joka savusi enemmän kuin paloi, ja pitkä piippu, jolla kaikissa heidän neuvotteluissaan on tärkeä sija, kulki miehestä mieheen. Jokaisen päällikön vieressä olivat hänen aseensa, nimittäin höyhenreunuksinen nahkakilpi, pitkä keihäs, tomahavki eli sotatappara ja puukko. Jonkun matkan päässä seisoi viisi soturia, kukin pidellen kahta hevosta. Eläimillä oli kummalliset, parkitsemattomalla nahalla peitetyt satulat, lautaset olivat ketun nahoilla koristetut. Ne olivat päällikköjen hevoset, joita soturit vaivoin suupielistä hillitsivät.

Samalla kun eräs päällikkö ojensi piippunsa toiselle, osoitti hän sormellaan erästä kohtaa taivaan rannalla. Europalaisen silmä olisi huomannut ainoastaan pienen, harmaan pilven hattaran, mutta intiaanin silmä huomasi siellä savupatsaan, joka kohosi valkoisten leiristä.

Tällä hetkellä toi intiaanien lähetti varmaankin hyvin tärkeän sanoman, sillä kaikki ratsastajat keräytyivät hänen ympärillensä.

Nyt keksi kotkan silmä intiaanien lepopaikan ja valkoisten leirin välillä yksinäisen ratsastajan, erillään molemmista puolueista. Hänellä oli harmaa hevonen; nyt pysähtyi hän, ja hänen hevosensa näytti kaula kurotettuna, sieramet levällään, samoin kuin hän itsekin, etsivän vielä näkymättömiä jälkiä. Ratsastajalla oli valkoisten puku, ja hänen hipiänsä, vaikka suuresti ahavoitunut, samoin kuin tuuhea, musta partakin selvästi osoittivat, että hän oli valkeaihoinen.

Äkkiä lähti kulkija — se oli Cuchillo — taasen ratsastamaan ja nousi eräälle kukkulalle. Siinä hänen katseensa näytti levottomasti tarkastelevan kahta eri esinettä, seikkailijain leiristä tulevaa savupatsasta ja intiaanien leiriä.

Mutta intiaanitkin huomasivat hänet, sillä äkkiä kajahti kova ulvonta, joka tuntui lähtevän sadan pantterin kurkusta, ja tästä pelästyneenä katosi ilman kuningas tummana pilkkuna avaruuteen.

Kun rosvo huomasi intiaanien ajavan itseänsä takaa ikäänkuin hirveä tavoittelevat nälkäiset sudet, pakeni hän valtoimin ohjaksin savupatsasta kohti.

Vielä näkyi eräällä kohdalla taivaan rannalla yhtä kaukana valkoisten ja intiaanien leiristä, kevyen usvan peittämä joukko. Tämä usva leijaili joen yllä, jonka rannat olivat puiden varjostamat ja jonka keskellä oli pieni saari, runsaan kasvullisuutensa vuoksi huomiota herättävä. Tällä saarella majaili viimeksimainittu joukko, mutta oliko heitä kolme, neljä, vai viisi henkilöä, ei voinut usvassa erottaa. Neljää enempää ei heitä kuitenkaan näyttänyt olevan.

Nyt kuvailtu erämaan osa päättyi tähän jokeen. Se juoksi idästä länteen, jakaantui tunnin matkalla saaresta länttä kohti ja muodosti suuren suomaan, jota rajoitti vuorenharjanne; mutta tiheä sumu peitti sen kukkulat, ja ainoastaan Jumalan silmä olisi voinut tunkea tämän sumuverhon läpi, joka kajasti yhä sinertävämmissä väreissä, kuta alemmaksi aurinko vaipui.

Tässä suomaassa, jonka pinta-ala oli yli neljännespenikulman, oli kultalaakso. Täällä nuo eri ihmisjoukot, eri pyrintöjen johtamina, kohtaisivat toisensa, ikäänkuin vastakkaisien tuulien liikkeelle panemat aallot.

Pedro Diazin miettimän sukkelan liikkeen avulla olivat kullanetsijät, jotka nyt olivat saapuneet kultalaakson läheisyyteen, voineet intiaaneilta salata sen suunnan, jota he viime päivinä olivat kulkeneet. Mutta ajatus, että hänen täytyi jakaa saalis kuudenkymmenen toverin kanssa, ei tuntunut mieluisalta Cuchillo-rosvolle; heidän lukuansa täytyi vähentää, ja siksi erosikin hän joukosta, teeskennellen menevänsä tarkastusretkelle. Luottaen hevosensa nopeuteen ja hyvin tuntien nämä erämaat, tahtoi hän johtaa intiaanit toveriensa jäljille. Tätä ei luonnollisesti leirissä aavistettu, sillä viisaasti oli Cuchillo peittänyt konnamaisen aikomuksensa; niin, olipa leirissä vielä siltä varalta, että häntä jokunen vaurio kohtaisi, sytytetty tulikin, jonka savu opastaisi häntä.

Lähetti oli, niinkuin kerroimme, saapunut tärkein tiedoin intiaanien leiriin. Hän oli tunkeutunut aina joen rannalle asti ja siellä puiden varjossa havainnut kolme valkoista vihollista saarella.

Nämä kolme miestä eivät hänen kertomuksensa mukaisesti voineet olla muita kuin kanadalainen, José ja Fabian, jotka yhdessä olivat lähteneet tälle vaaralliselle matkalle. Nämä kolme ne olivatkin, jotka mielihyvällä taas tapaamme yhdessä.

Fabianin putous oli onneksi tuottanut kuoleman ainoastaan hänen hevoselleen; ratsastaja oli ikäänkuin ihmeen kautta välttänyt kohtalon, mikä häntä vesiputouksessa odotti.

Ystävät olivat uudelleen ryhtyneet takaa-ajoon, jonka Fabianin putoaminen oli keskeyttänyt; mutta kun heidän täytyi jalkaisin kulkea sama matka, jonka toiset kulkivat hevosilla, ehtivät he Tubaciin vasta samana päivänä, jolloin retkikunta lähti liikkeelle; he olivat siis Fabianin putoamisen kautta menettäneet yhden päivän.

Tästä alkaen oli heidän helpompi seurata seikkailijoita, joiden matkaa viivästyttivät raskaat kuormavaunut; kymmenen päivän matka oli saattanut nuo kolme pelotonta toveria samalle seudulle, jossa retkeilijät olivat. Näin suuren seurueen ympäröimänä oli Don Antonio saalis, jota ei hevin voinut anastaa.

Kun intiaanien lähetti oli kertomuksensa päättänyt, tuumivat päälliköt mitä olisi tehtävä. Mielipiteet olivat eroavia. Nuorimmat päälliköt arvelivat, että olisi heti mentävä Gilajoelle, toiset sitä vastustivat. Näin erilaisia mielipiteitä esiteltäissä kajahti äkkiä intiaanein huuto Cuchillon ilmestyessä; apahien päälliköt jättivät neuvottelunsa toistaiseksi. Kun Cuchilloa takaa-ajaneet saapuivat, ilmoittaen löytäneensä valkoisten jäljet ja saaneensa tiedon heidän leiristään, jatkettiin neuvottelua. Eräs Mustalintu niminen päällikkö, roteva, muita tummemman ihoinen mies lausui:

— Olen sanonut, etteivät pohjoisesta tulevat miehet kuulu etelästä tuleviin. Olen aina nähnyt pohjan ja etelän riidassa, samoin kuin näiltä suunnilta puhaltavat tuulet. Lähettäkäämme airut saarella olevain kolmen soturin luo, jotta he yhtyisivät meihin taistelemaan niitä soturia vastaan, joilla on vaunuja, ja intiaani iloitsee, kun valkoiset tappavat valkoisia.

Tätä liittoa, jota äly ja ihmistuntemus puolustivat, ei kannatettu. Mustanlinnun täytyi myöntyä, kun ei kukaan päällikkö häntä kannattanut, ja päätettiin, että suurin osa joukosta lähtisi leiriä vastaan ja pienempi osasto saarelle.

Neljänneksen kuluttua lähti satakunta sotilasta leiriä kohti ja kaksikymmentä saarelle, palaen halusta saada vuodattaa siellä olevan kolmen miehen veren.

10.

HYÖKKÄYS KULLANETSIJÄIN LEIRIIN.

Jättäkäämme hetkeksi Fabian ja hänen molemmat toverinsa saarelle, johon he olivat turvautuneet, ja kääntäkäämme huomiomme retkeilijöihin ja heidän päällikköönsä.

Vaikka he tähänastisella matkallaan olivat jo menettäneet neljäkymmentä miestä, olivat he vieläkin kyllin voimakkaita vastustamaan intiaaneja. Heidän innostuksensa ei kuitenkaan enää ollut niin suuri kuin silloin, kun he kanuunain jyristessä ja asukkaiden innokkaasti hurratessa lähtivät Tubac-linnoituksesta.

Don Estevan ei laiminlyönyt mitään varovaisuuskeinoja. Hän oli harjoitellut seikkailijansa ja pakottanut heidät tottelevaisuuteen; ostamansa vaunut kelpasivat kuljetukseksi ja varustukseksi.

Hänen otsallaan oli kuitenkin tyytymättömyyden varjo, sillä hänen sydämessään oli uudestaan auennut ainoastaan osaksi parantunut haava. Vaikka hän itse oli koettanut poistaa veljensäpojan tieltänsä, ilmestyi kuitenkin nyt hänen sukunsa ylpeys hänen tiellensä. Heti kun hän luuli veljensäpojan kuolleeksi, alkoi hän syvästi sääliä nuorukaista, joka, ollen tulinen ja rohkea, olisi voinut auttaa häntä hänen aikeittensa toteuttamisessa. Sillä hetkellä, jolloin viimeinen Medianan sukuinen oli hänen silmiensä edessä kadonnut, valitti hän onnetonta loppua, joka oli hänen nimensä perillistä kohdannut.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa huoli, joka hänen mielensä täytti. Cuchillon viipyminen oli myöskin levottomuuden aiheena. Tämä oli päässyt hyvän matkaa takaa-ajavien intiaanien edelle. Niinkauvan kuin hän oli loitolla don Antonion leiristä, antoi hän hevosensa juosta nopeasti, mutta nähtyänsä toveriensa varustuksen ratsasti hän hitaammin, jottei hänen takaa-ajajiensa rohkeus vaipuisi. Hän oli vielä niin kaukana leiristä, etteivät siellä olevat vartiat voineet häntä nähdä, kun hän näki intiaanien pysähtyvän; he olivat nähneet leiristä nousevan savun. Nyt pysähtyi hänkin. Hän alkoi vasta viimeisellä hetkellä ilmaista tovereillensa heitä uhkaavan vaaran, ja hän tunsi tarpeeksi intiaanien tavat kylmäverisesti antautuessaan tähän leikkiin. Hän tiesi, etteivät villit milloinkaan uskalla hyökätä, elleivät ole vihollista voimakkaampia ja siitä päätti hän, että hänen takaa-ajajansa lopettaisivat ajonsa noutaaksensa toverinsa.

Eikä hän tässä erehtynytkään. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin punaihoiset palasivat lehtoonsa.

Viekkauteensa täysin tyytyväisenä laskeutui rosvo pienen kukkulan taakse, tarkasti kuunnellen. Hän aikoi jatkaa pakoansa heti kun hänen harjaantuneet aistimensa ilmaisivat vaaran lähenevän.

— Huomenna olisi meitä kuusikymmentä miestä näiden aarteitten jakajana, sanoi hän itsekseen, ellen olisi niin toiminut, ettei päivän koittaessa tuosta luvusta ole elävien joukossa enempää kuin puolet. Ja sitten minä, kun nuo punaiset ja valkoiset pedot teurastavat toisiansa…

Etäinen, pyssyn laukauksen kaltainen pamaus katkaisi Cuchillon yksinpuheen. Ääni tuntui tulevan pohjoisesta. Tällä suunnalla oli joki, jossa oli saari, johon Rosenholz ja hänen molemmat toverinsa olivat asettuneet.

— Sepä kummallista, että sellainen ääni tulee siltä taholta, sanoi Cuchillo itsekseen, tähystellen pohjoiseen; valkoisten leiri on idässä, punaisten lännessä tästä.

Uusi laukaus kuului nyt, hetken kuluttua kolmas ja sitä seurasi vilkas kiväärin tuli. Hetkeksi tunsi hän rohkeutensa katoavan; hän luuli jo, että uusi lukuisa joukko valkoisia aikoi anastaa hänen saaliinsa. Sitten rupesi hän pelkäämään, että don Antonio oli valinnut muutamia miehiä omasta joukostaan ja lähettänyt ne ottamaan kultalaakson haltuunsa, mutta lähemmin miettien huomasi hän, kuinka aiheeton hänen pelkonsa oli. Valkoisten joukko olisi edetessään jättänyt jälkiä, eikä hän kaksipäiväisen retkeilynsä aikana, ollut nähnyt sellaisia; ei myöskään ollut luultavaa, että don Antonio olisi uskaltanut heikontaa joukkoansa jakamalla sen. Cuchillo rohkasi itsensä uudelleen, ja rupesi vihdoin arvelemaan, että laukaukset olivat kotoisin amerikalaisilta metsästäjiltä, jotka matkallaan Meksikon rajalle olivat kohdanneet intiaaniparven.

Leiriinkin oli tämä kiväärin tuli kuulunut. Nyt oli ilta. Punaiset pilvet osoittivat vielä auringon tulista matkaa taivaalla. Maa alkoi jäähtyä illan viileydessä, ja vaalea kuun puolisko loisti taivaalla. Kuunvalossa tarjosi leiri viehättävän näyn. Muutamat sytytetyt nuotiot loivat punertavan valon. Hyökkäyksen sattuessa voi tätä valoa enentää risukimppuja sytyttämällä. Seikkailijat joko parvittain lepäsivät kentällä tai olivat illallisen valmistuspuuhissa, hevosten ja vetojuhtien luona, jotka söivät maissiannoksiansa pellavasäkeistä. Huolettomuus, joka kuunvalossakin kajasti näiden tummapintaisten miesten kasvoilta, osoitti, että he kokonaan luottivat päällikkönsä valppauteen. Varustuksen ulkopuolella hopeoitsivat kuun säteet kentän, jolle kaktuskasvit loivat pitkiä varjoja.

Aivan varustuksen ääressä seisoi kaksi miestä, jutellen keskenään.

— Kas, sanoi toinen, vanha paimen, viitaten lähellä oleviin muuleihin, eläimet lakkaavat syömästä ja kuuntelevat. Katso Pedro Diazin jaloa sotaratsua. Se ojentaa kaulaansa, ikäänkuin aavistaisi vaaran.

Eräs vartiaksi asetettu mies kävi ohitse.

— Ettekö ole kuullut tai nähnyt mitään? kysyi häneltä toinen juttelijoista.

— En ole mitään nähnyt, vastasi vartia. Luulin vain kuulleeni hevosen hirnuvan noissa laaksoissa, jotka tuolla näette, mutta olen varmaan erehtynyt. Minua kummastuttaa kuitenkin, etteivät Cuchillo ja se gambusino, jonka don Estevan lähetti häntä etsimään, vielä ole palanneet.

Tämän sanottuaan alkoi mies astua edestakaisin, ja vanha paimen istui Barajan kanssa samalle paikalle, jossa ennen olivat olleet.

— Ei ole hyvä, sanoi paimen, että don Estevan, joka muuten on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin Tubacista alkaen, on koko iltapäivän antanut tuon nuotion savuta. Se merkki näkyy kirkkaalla ilmalla kauvaksi.

— Samaa minäkin ajattelin, sanoi Baraja, mutta tiedättehän, että Cuchillolla täytyy olla johtoa, osataksensa takaisin. Inhimillisyys ja oma etumme sen vaativat.

— Inhimillisyys? lausui vanha paimen. Jumala suokoon Cuchillon ansaitsevan että sitä hänelle osoitetaan. Näin meidän kesken saatan teille sanoa, että vähän epäilen tuota Cuchilloa ja luulen hänet sellaiseksi oppaaksi, joka vie vain kadotukseen. Ettekö ole kuullut huhua, joka on syntynyt retkikunnan jäsenien kesken?

— Mitä? kysyi Baraja.

— Että tämä retki ei ole satunnaista laatua, niinkuin edelliset, vaan että don Estevan tietää äärettömän rikkaan kultasuonen näissä erämaissa.

— Sen kyllä tiedän, mutta hän ei tunne, missä se on, ja minulla on syytä luulla, että Cuchillo tietää siitä paljon enemmän, ja että hänen kuolemansa olisi korvaamaton vahinko meille.

— Sitä epäilen, vastasi vanha paimen, päätänsä pudistaen; Cuchillon kasvot ovat sellaiset, joitten suhteen tottunut silmä ei erehdy. Muuten kyllä toivon, että olisin erehtynyt.

— Te katselette kaikkia synkältä puolen.

— Siltä se teistä näyttänee, vastasi vanha paimen, mutta sisällinen ääni sanoo minulle, että tämä ilta on ratkaiseva minulle ja meille kaikille. Eläimet lakkaavat taasen syömästä, kuunnellaksensa. Mutta mitä tehdä? Jos suvaitsette, kääriydyn viittaani ja laskeudun levähtämään.

Vanha paimen tekikin, niinkuin oli sanonut, peljästymättä uhkaavista enteistä, joita hevoset osoittivat. Baraja koetti tehdä samoin, mutta keskustelu vanhan paimenen kanssa oli jännittänyt hänen mielikuvituksensa, eikä hän voinut nukkua. Vasta vähitellen tyynnytti hänet leirin hiljaisuus, kun kaikki seurasivat vanhan paimenen esimerkkiä. Barajakin oli nukkumaisillansa, kun kaukaisten laukausten ääni ehti hänen korvaansa; ennenkin oli sellaisia leiriin kuulunut. Heti kosketti hän kädellään vieressään nukkuvaa.

— Siellä ammutaan vielä, sanoi hän.

Paimen kuunteli.

— Aivan oikein. Mutta jos siellä on Cuchillo ystävämme indiaanien pyssyjen maalitauluna, niin tyyntykää, hyvä Baraja, ja nukkukaa rauhassa. Nukkukaa, sillä arolla on nukkumisen aika usein lyhyt, vaikka joka päivä voikin päättyä siihen että nukkuu ijäksi.

Sitten laskeutui vanha paimen uudelleen levolle, mutta vetojuhtien hirnuminen sai hänet nostamaan taasen päätänsä.

Tällä hetkellä kuului aavikolta etäisen huudon seuraamana hirnuntaa ja ratsastaja nelisti eteenpäin täyttä vauhtia.

— Se on Cuchillo, huudahti paimen, ratsastajan nähdessään. Älköön hänen tulonsa olko onnettomuuden enteenä meille!

Rosvo se olikin, joka tuli täyttä vauhtia huutaen: Aseihin, aseihin! intiaanit ovat täällä! Hän ratsasti varustukseen, kun vartiat olivat irroittaneet kahden vaunun väliset kahleet.

Tämä kamala huuto herätti kaikki nukkuvat ja sai heidät jalolleen. Hirveä sekasorto vallitsi jonkun hetken näitten rohkeitten miesten keskuudessa, joista useat olivat ennen taistelleet noiden kauhistavain vihollisten kanssa; sitten riensivät kaikki kiväärien säilytyspaikalle ja varustautuivat nopeasti.

Hevoset ja muulitkin oli samallainen kauhu vallannut, niinkuin vanha paimen jo oli huomauttanutkin. Kun ne haistoivat intiaanit, tempoivat ne nuoriansa, ikäänkuin karhu tai tiikeri olisi lähestynyt; aron pojat tekivät niihin kauhistuttavan vaikutuksen.

Levottomuus hälveni kuitenkin pian ja jokainen riensi paikalle, minkä don Estevan jo ennakolta oli kullekin määrännyt. Se olikin aivan välttämätöntä, sillä vaara oli aivan lähellä ja uhkaava, ja voipi se, sen osoitti Cuchillon kiire, milloin tahansa ilmetä.

Pysähtymättä ja vastaamatta hänelle tehtyihin kysymyksiin riensi rosvo don Estevanin teltalle; tämä oli Diazin kanssa saapunut ulos ja näkyi odottavan häntä. Kun Cuchillo ehti sinne, menivät he telttaan kuulemaan hänen kertomustansa.

Tämä kertomus oli lyhyt ja tuntui molemmista kuulijoista epäiltävältä. He eivät kuitenkaan mitään sanoneet, loivat vain toisiinsa merkitseviä silmäyksiä, jotka osoittivat molempien ajattelevan samoin. Kun he vielä kuuntelivat Cuchillon kertomusta, saapui Oroche, eräs retkikunnan jäsen, joka Venadossa oli siihen liittynyt, ilmoittamaan, että intiaanien etujoukko oli lähellä leiriä. Tämä ilmoitus ei viivytyksiä suonut. Don Estevan ja Pedro Diaz riensivät teltasta, jonka Oroche heti hajoitti, ja ensin mainittu käski heti sytyttämään leirin eteen kasatut risukimput, jotta voisi nähdä hyökkäävät viholliset.

Tämä käsky täytettiin heti, ja pian leimusi tulen valo, melkein yhtä kirkas kuin päivän; koko leiri näytti olevan tulessa. Tässä valossa nähtiin intiaaniratsastajain rientävän yli kentän. Heihin kohdistuivat seikkailijain katseet; pyssy kädessä oli jokainen paikoillaan; hevoset seisoivat satuloituina, jotta heti olisivat käytettävinä, jos tarvitsisi hyökätä ulos. Tuskastuttava hiljaisuus vallitsi leirissä. Hiljaista oli arollakin. Kuu ei enää valaissut intiaaniratsastajia, ne olivat taasen kadonneet.

Tässä kamalassa hiljaisuudessa, joka seurasi äskeistä melua, seisoivat nuo molemmat miehet, joiden keskustelua äsken kuuntelimme, taasen toistensa rinnalla.

— Luottakaa siihen, sanoi vanha paimen Barajalle, että pian kuulemme noiden punaisten pirujen kiljumisen.

Tällä hetkellä kuuluikin huuto, paimenen ennustus toteutui heti.

— Sallikaa siis minun, sanoi hän, lausua teille jokunen sana. Sisällinen ääni sanoo, että viimeinen hetkeni on tullut. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, joista täytyy erota, ja jotka minua surisivat, mutta minulla on vanha toveri, josta eroaminen tuntuu tuskalliselta. Tämä vanha toveri, jonka kanssa usein olen retkeillyt aavikolla, on hevoseni. Sen lahjoitan minä teille, Baraja-ystäväni; kohdelkaa sitä lempeästi, rakastakaa sitä niinkuin minäkin olen sitä rakastanut ja sekin on rakastava teitä. Minulla oli toinenkin samanlainen, jonka tiikeri repi; meistä kolmesta jää tämä viimeiseksi.

Näin sanoen osoitti ukko jaloa juoksijaa, joka seisoi muitten hevosten joukossa. Sen kaula oli kumarruksissa, kun ohjakset olivat satulaan sidotut, ja ylpeänä pureskeli se kuolaimiansa. Paimen meni sen luokse, silitteli sen selkää ja palasi sitten vakavana.

— Kuulkaa, sanoi hän Barajalle, osoittaakseni jo ennakolta kiitollisuuteni siitä huolenpidosta, jota tulette vanhalle ystävälleni osoittamaan, tahdon opettaa teille värssyn eräästä virrestä, joka sopii kuolevalle…

— Kuinka se kuuluu? kysyi Baraja kummastuneena, kun ukko yht'äkkiä vaikeni.

Mutta turhaan odotti hän vastausta. Vanha paimen ei voinut enää puhua. Nuoli oli tullut suhisten ja puhkaissut hänen kaulansa. Ukko vaipui maahan viitaten uskolliseen toveriinsa, jonka hän sammuvin silmäyksin jätti Barajan haltuun.

Tämä nuoli näkyi olevan hyökkäyksen merkkinä. Samalla kuin se suhisi ilmassa, esiintyivät apahien parhaat ratsastajat kentällä. Tulen valossa näkyivät heidän hirveät, punaisella maalatut kasvonsa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa; nahkahihnat, joilla heidän pukunsa oli koristettu, kiertyivät heidän nopeasti ratsastaessaan käärmeen tavoin heidän ympärilleen, ja uhkamielisiä huutoja kuului heidän joukostaan.

Tämän uhkaavan vaaran nähdessään, don Estevan sijoitti osan miehistään, ne, joitten pyssyt kantoivat kauvemmaksi ja joitten silmä oli harjaantuneempi, kukkulalle, josta he tulen valossa voivat nähdä maalin luodillensa. Sitten syntyi hetkisen aselepo, kun loitommaksi tunkeutuneet apahit selittivät perässä tuleville vihollisen aseman, ennenkuin uskalsivat tehdä hyökkäyksen.

Nyt kajahti äkkiä sadoista kurkuista apahien kauhea sotaulvonta; maa tärisi hevosien kavioissa, kun ne täydessä vauhdissa, luotien, kivien ja nuolien sataessa, hyökkäsivät meksikolaisia vastaan. Kolmelta taholta piiritti leirin liehuvatukkaisten soturien säännötön joukko. Ulvonnan välillä kuuluivat pyssyjen pamaukset, niiden välähdykset leimahtelivat yössä. Hevosia laukkaili ilman ratsastajaa arolla, ja toiset ratsastajat koettivat vapautua kaatuneista ratsuistaan. Pian muuttui taistelu käsikahakaksi mies miestä vastaan; intiaanit koettivat hyökätä vaunulinnaan, jossa meksikolaiset olivat.

Taistelussa oli etevä sija kolmella miehellä, Orochella, Pedro Diazilla ja Barajalla. He seisoivat toistensa rinnalla, astuivat toisinaan taaksepäin, välttääksensä intiaanein pitkiä keihäitä, toisinaan hyökkäsivät eteenpäin iskuja antaakseen. He kehoittivat toisiansa huudoilla ja loivat tuon tuostakin silmäyksen päällikköön, joka oli paikalla, missä vaan tarvittiin.

Niinkuin jo mainittiin oli levinnyt se huhu, että hän tiesi rikkaimman kultasuonen, mikä maassa oli, ja se enensi suuresti sellaisten miesten kuin Barajan ja Orochen rohkeutta ja intoa taistelussa. Taistelun näin raivotessa sattui sotatapparan isku Orochen päähän; hän olisi varmaan ollut mennyttä miestä, ellei hänen paksu huopahattunsa olisi iskun voimaa laimentanut; hän vaipui kuitenkin maahan. Kun hän kokonaan huumaantuneena taasen koetti nousta, nojasi hän vastustajaansa, jonka iskun voima myöskin sai horjahtamaan, ja toisella kädellään vaunun aisaan saavuttaaksensa tasapainon. Diaz tarttui intiaanin käteen, veti hänet, pitäen kiinni vaunun pyörästä, vastustamattomalla voimalla luokseen ja tempasi hevosen seljästä alas. Hän ei ollut vielä ehtinyt maahan, kun meksikolaisen miekka katkaisi hänen kaulansa.

Kun ampujista ei enää ollut hyötyä taistelun raivotessa mies miestä vastaan, tulivat he taistelijain joukkoon. Tämä auttoi melkoisesti valkoisia, sillä varsinkin sillä puolen, jossa don Estevan ja Cuchillo olivat, oli vähän miehiä. Tosin oli urhoollinen päällikkö, jonka katseet ehtivät kaikkialle, useammankin veroinen; hyvällä pyssyllään, jota hän taitavasti käytti, pelasti hän usean uhkaavasta kuolemasta, mutta ei hän kuitenkaan olisi voinut kestää kauvan vihollisten suurempaa mieslukua vastaan, kun Cuchillokin vain heikosti häntä auttoi.

Tämä kurja roisto, joka oli pettänyt toverinsa apaheille ja tahallansa tämän verisen taistelun aikaansaanut, piti enemmän huolta omasta pelastuksestaan ja turvallisuudestaan kuin vihollisista. Hänen vieressään seisoi hänen satuloitu hevosensa, joka seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä kuin uskollinen koira isäntäänsä, ja rosvo näkyi aavistavan, miten taistelu päättyisi, kun hän äkkiä horjahti, astui muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin kuolettavasti haavoitettuna ja kaatui raskaasti maahan.

Don Estevan yksin huomasi sen ja sanoi kylmäverisesti: nyt meillä on yhtä pelkuria vähemmän. Mutta kaatuneen hevonen riensi kaatuneen luo ja hirnumisella osoitti sääliänsä. Muutaman hetken pysyi kaatunut liikkumattomana, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja loi tarkastavan silmäyksen ympärilleen; pian seisoi äsken kuolleelta näyttänyt jaloillaan, käsi sydämellä, ikäänkuin tahtoisi hän pidättää poistuvaa eloa, ja astui horjuen muutaman askeleen ja vaipui sitten hiljaa maahan, etäälle siitä paikasta, johon ensin oli kaatunut.

Hänen hevosensa seurasi häntä. Mutta Cuchillo kieritti itsensä sille puolen varustusta, jossa ei intiaaneja ollut, odotti siinä hetken, konttasi sitten vaunun pyörien väliin ja oli pian leirin ulkopuolella.

Siellä nousi hän ylös yhtä nopeasti ja varmasti kuin ainakin. Synkän riemun hymy kajasti hänen kasvoiltansa. Nopeasti irroitti hän kahden vaunun väliset ketjut, siten tehden hevoselleen pääsypaikan. Hän vihelsi ja hevonen riensi ulos. Pian istui hän satulassa. Hän painoi kannukset hevosen kylkiin, ja molemmat katosivat nopeasti pimeään.

Sillä aikaa kaatui monta sotilasta kummaltakin puolen. Puoleksi palaneet risukasat valaisivat punertavalla valollaan taistelun verisiä jälkiä, raivostuneitten vihollisten huudot, nuolten suhina ja alituiset pyssynlaukaukset seurasivat lakkaamatta toisiaan. Intiaaniratsastajain kamalat kasvot näyttivät tulen valossa vieläkin kamalammilta; toisinaan olivat ne näkyvissä, toisinaan katosivat yön pimeyteen.

Yhdellä paikalla olivat intiaanit alituisesti hyökkäillen päässeet varustukseen. Vaunuvarustuksen tämän puolen puolustajat olivat joko kuolleet tahi haavoitettuina vetäytyneet takaisin, vihollisia näytti nousevan maasta yhä lukuisemmin. Se oli ratkaiseva hetki; hirveä sekasorto vallitsi, kun taistelijat sekaantuivat toisiinsa, ja intiaanien hiustöyhdöt liehuivat ylinnä. Mutta pian taasen sulkeutui seikkailijain katkennut rivi ja he ehkäisivät leiriin tunkeutuneiden apahien peräytymisen.

Oroche, Baraja ja Pedro Diaz, jotka rikkirevityin, verisin vaattein riensivät apuun, kohtasivat vihollisen aivan edessään, ja päättivät yhdistynein voimin uskaltaa viimeisen ponnistuksen.

Katkaistun joukon keskellä, jonka keihäät ja tapparat erotuksetta sattuivat peljästyneisiin hevosiin ja muuleihin, samoin kuin miehiinkin, herätti erityistä huomiota roteva päällikkö, jota hänen heimonsa nimitti Pantterikissaksi. Baraja kutsui urhoollisen Diazin saapumaan. Kun intiaanipäällikkö kuuli tämän nimen, alkoi hän katsella, ken sen omistaja oli. Hänen silmänsä leimusivat ja hän kohotti keihäänsä, lävistääksensä Diazin, joka Barajan käskyä noudattaen saapui. Tällä hetkellä katkaisi Oroche puukollansa hevosen kintut. Intiaani kaatui hevosensa mukana maahan ja pudotti keihäänsä. Diaz anasti sen, ja kun apahi nousi toiselle polvelleen ja tempasi lyhyen miekkansa, tunkeutui hänen pudottamansa aseen kärki syvälle hänen rintaansa. Hän oli saanut kuolin-iskun, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan, hänen silmänsä eivät kadottaneet ylpeätä, uhkaavaa katsettaan ja hänen kasvoillaan voi nähdä yhden ainoan toivon.

— Pantterikissalla on sitkeä henki, sanoi hän, ja kädellä, jonka voimaa lähenevä kuolema ei vielä ollut vähentänyt, tarttui hän päättävästi keihään varteen, josta Diaz vielä piti kiinni. Viimeinen taistelu alkoi nyt. Joka ponnistuksella, minkä apahi teki vetääksensä vihollisensa luoksensa ja kuristaaksensa hänet, tunkeutui keihään kärki yhä syvemmälle. Pian raukenivat hänen voimansa; keihäs tempautui äkkiä hänen rinnastaan ja jäi Diazin käteen, intiaani vaipui maahan, loi vielä uhkaavan silmäyksen vastustajaansa, eikä liikkunut enää.

Kun heidän päällikkönsä näin oli kaatunut Diazin voittamana, saavutti sama kohtalo pian toisetkin apahit, samalla kun heidän toverinsa turhaan kokivat tunkeutua vaunujen lävitse. Yksi ainoa intiaani istui vielä leirissä hevosen seljässä. Hetkisen katseli hän ympärilleen hehkuvin silmin kuin tiikeri ja kajahutti sitten sotahuutonsa. Mutta sitä tuskin erotti tuon raivokkaan kiljunnan joukosta, joka kuului leirin ulkopuolelta. Silloin käytti apahi hyväksensä hetkisen hämminkiä, jolloin varustuksen aukko oli taistelijoista tyhjä, loikautti hevosensa aukosta ja oli taasen miestensä luona.

Pedro Diaz yksin oli huomannut tämän rohkean ratsastajan eikä hän leppymättömässä intiaanivihassaan voinut sallia niin hyvän saaliin menettämistä. Viipymättä hyppäsi hän hevosensa selkään, jonka oli saanut don Augustin Penalta ja lähti ajamaan pakenevaa takaa. Hänen kädessään riippui kannikkeessa pitkä ja leveä toledolais-miekka, jossa oli ylpeät espanjalaiset sanat: Älä paljasta syyttä, älä pistä tuppeen kunniatta!

Terä oli verestä punaisena. Hän piti toista kättään silmiensä edessä, käyttäen sitä varjostimena katsellessaan pimeyteen. Äkkiä huomasi hän intiaaniratsastajan sen valovyön ulkopuolella, jonka melkein sammuneet risukasat loivat.

Sitä miestä Diaz etsikin. Intiaani hyppäytti raivoissaan hevostaan edes takaisin ja päästi uhkaavia huutoja. Diaz muisti ne sanat, jotka don Augustin oli lausunut hevosen antaessaan: Sen intiaanin, jota tällä hevosella ajatte takaa, täytyy ratsastaa tuulen siivillä, jos hän aikoo päästä pakoon, olkoonpa suurikin se ennätys, jonka hän on päässyt teidän edellenne. Diaz päätti nyt koetella, minkä verran perää noissa sanoissa oli.

Kannusten kiihoittama jalo eläin hyppäsi intiaanien kaatamain varustusten yli, ja hetkisen kuluttua olivat molemmat ratsastajat toistensa vieressä. Intiaani heilutteli tapparaansa, valkoinen ahdisti häntä verisellä miekallaan. Muutaman silmänräpäyksen saattoi nähdä merkillisen kilpailun, jossa molemmat ratsastajat koskettivat voittaa toisensa rohkeudessa ja taitavuudessa. Molemmat varmistivat väitettä, että meksikolaiset ja intiaanit ovat maailman parhaita ratsastajia; apahin tappara iski meksikolaisen miekan palasiksi, niin että kappaleet sinkosivat loitolle. Sitten tarttuivat molemmat ratsastajat toisiinsa, koettaen nostaa toisiansa satulasta; molemmat tuntuivat olevan kiinni kasvaneita hevoseen.

Vihdoinkin onnistui Diazin vapautua vihollisestaan. Hän antoi hevosensa astua takaperin ja päästyänsä muutaman askeleen intiaanista, kannusti hän hevostansa niin tuntuvasti, että se hyppäsi pystyyn ja hetkisen näytti olevan intiaanin päällä. Samassa nosti meksikolainen, päästämättä jalkaansa jalustimesta, oikean jalkansa ja musersi yhdellä ainoalla, suuren, raskaan rautaisen jalustimen potkauksella vihollisensa pääkallon, niin että intiaanin kuljetti hänen hevosensa pois kuolleena, mutta vielä satulassa.

Tämä viimeinen sankarityö päätti kauvan kestäneen taistelun. Muutamia nuolia suhisi Diazin ympärillä osumatta häneen, ja hänen toverinsa ottivat hänet vastaan riemuhuudoilla, yhtä kuuluvilla kuin apahin kiljunta.

Diaz otti toisen miekan katkenneen sijaan. Ikäänkuin molemminpuolisesta suostumuksesta seurasi nyt hetken lepo, joka oli tervetullut. Ehti kysyä jotain ystävältään ja tuntea taasen toisensa.

— Paimen-raukka! huudahti Baraja. Jumala hänen sielunsa armoonsa ottakoon! Hänen kuolemansa on suuri vahinko meille. Minä kaipaan hänen juttujansa…

— Vielä enempi tulee meidän kaivata kelpo Cuchilloa, opastamme; hänkin on kuollut, keskeytti Oroche.

— Teidän ajatuksenne ovat vielä hieman sekaisin sen lyönnin johdosta, jonka saitte päähänne, sanoi Diaz, koetellen uuden miekkansa notkeutta. Ellei tuota kelpo Cuchilloa, niinkuin te häntä nimitätte, olisi ollut, ei meidän tänä iltana olisi tarvinnut menettää pariakymmentä toveriamme, sillä ainakin niin monta täytyy meidän huomenna haudata. Cuchillo teki väärin siinä, että kuoli liian myöhään. Hänen tähtensä en tahdo rukoilla, Jumalaa olemaan hänen sielulleen armollinen.

Sillä aikaa neuvottelivat intiaanit keskenään. Diazin viimeinen sankarityö, kuolema, joka oli useampia heistä kohdannut valkoisten leirissä, ja meksikolaisten luodit, jotka olivat useita tehneet taisteluun kykenemättömiksi, olivat harventaneet heidän rivejänsä. Intiaanit eivät milloinkaan koeta itsepäisesti pysyä aikeessaan, jonka huomaavat mahdottomaksi. Tätä omituista kansaa kuvaava on erikoinen viisauden ja kuoleman halveksimisen sekoitus. Viisaus kehoitti heitä palaamaan, ja sen he panivat toimeen yhtä nopeasti kuin äskeisen rynnäkön. Mutta retkeilijäin täytyi noudattaa toisenlaista menettelyä. Heidän täytyi koettaa käyttää hyödyksensä voittoa, josta huhu oli tunkeutuva syvälle erämaihin ja joka oli tekevä heidän matkansa turvallisemmaksi. Sen vuoksi otettiinkin don Estevanin käsky lähteä ajamaan takaa pakenevia, ilolla vastaan. Parikymmentä ratsastajaa hyppäsi satulaan, eikä Pedro Diaz ollut viimeisiä. Miekka toisessa kädessään, ohjakset ja lasso toisessa, katosi hän pian tovereinensa meksikolaisten leirin läheisyydestä.

Uuden hyökkäyksen varalta ryhtyivät leirissä olevat, vaikka he olivat enemmän tai vähemmän haavoitettuja, huolellisesti korjaamaan varustusta niiltä paikoilta, joista se oli rikottu. Sen tehtyään laskeusi jokainen, väsyneenä taistelun ponnistuksista, nälän ja janon vaivaamana, verestä kostealle kentälle hetkeksi lepäämään; ei poistettu edes leirissä olevia ruumiita. Yön juhlallisessa hiljaisuudessa valaisi kuu ja nuotioitten vähitellen sammuva tuli sekä hetkellistä lepoa nauttivia, että niitä, jotka eivät enää milloinkaan heräisi ja jotka lepäsivät hajallaan toisten joukossa.

Noin tunnin kuluttua nousi eräs mies vitkaan ylös. Kekäle kädessä tarkasteli hän jokaista ruumista.

Toisinaan valaisi palava kekäle intiaanisoturin kasvoja, toisinaan hänen rinnallaan lepäävän valkoisen; toisinaan vei hänet hiljainen valitus tai kuolon korina jonkun haavoitetun luo, mutta joka paikassa teki tuo yöllinen tarkastelija tyytymättömyyden liikkeen.

Tämän kuolon hiljaisuuden vallitessa herätti heikko ääni etsijän huomion. Ympäröivässä hämärässä koki hän saada selkoa, mistä ääni tuli. Vihdoinkin erään makaavan heikko käden liikunta ohjasi hänet. Hän läheni kuolevaa ja tunsi hänet.

— Tekö se olettekin, Benito raukka, sanoi mies, ja hänen kasvonsa osoittivat syvää sääliä.

— Niin, sanoi vanha paimen, vanha Benito kuolee erämaassa, jossa hän melkein aina on elänyt… en sentään tiedä, ken olette, silmäni ovat sumuiset. Elääkö Baraja vielä?

— Elää, vastasi mies, hän on intiaaneja takaa ajamassa, ja palaa pian sanoaksensa teille viimeiset jäähyväiset.

— Se on epäiltävää, sanoi Benito. Olen perinnöksi jättänyt Barajalle vanhan toverin, vanhan ystävän; ken olettekin, lausukaa hänelle viimeinen tervehdykseni, rakastakoon hän häntä, niinkuin…

— Veljenne varmaankin?

— Vielä enemmän, hevoseni.

— Kyllä sanon hänelle viimeiset terveisenne, luottakaa siihen.

— Kiitoksia, vastasi ukko. Elämäni on pian lopussa. Intiaanit eivät minua ottaneet hengiltä nuoruudessani, kun olin heidän vankinansa, vaan he ovat tappaneet minut vanhoilla päivilläni, ottamatta minua vangiksi; se…

Tässä vaikeni ukko — viimeisen kerran.

— Nyt on loppu, lisäsi hän niin heikolla äänellä, että kuuntelija tuskin kuuli.

— Hän oli rehellinen ja uskollinen palvelija, sanoi mies itsekseen. Rauha hänelle.

Sitten jatkoi hän kuolleitten tarkastamista. Vihdoin kääntyi hän huolestuneena ja väsyneenä turhasta etsimisestä entiselle paikalleen. Don Estevan siinä etsi Cuchilloa kuolleitten joukosta, mutta ei löytänyt häntä. Ja taasen näytti kuoleman kylmä ja yksitoikkoinen hiljaisuus vallitsevan leirissä, ikäänkuin viimeinenkin elävä olisi kuolemaan laskeutunut.

Nuotiot valaisivat heikosti, kun ihmisäänet ja hevosten kavioiden kopina ilmaisivat apahia takaa-ajaneiden palaavan. Sama mies, joka äskenkin oli ylhäällä, nousi taasen, meni heitä vastaan ja kysyi yhtä ja toista. Toisten ratsastajien astuessa alas ratsuilta meni Pedro Diaz hänen luoksensa.

— Sennor Estevan, sanoi hän, takaa-ajo ei ole onnistunut. Ainoastaan pari pakenevaa olemme keihäillämme lävistäneet, ja olemmepa lisäksi menettäneet yhden miehistämme. Minulla on kuitenkin vanki; kuulustelemmeko häntä?

Näin sanoen irroitti Diaz lassonsa satulasta ja osoitti tummaa esinettä, joka oli juoksusolmulla kiinni. Se oli intiaani, jota hän armottomasti oli vetänyt perässään yli kivien ja kantojen, ja joka melkein joka askeleella oli menettänyt osan ruumiistansa niin ettei hän enää näyttänyt ihmiseltä.

— Hän oli hengissä, kun hänet löysin! huudahti seikkailija, mutta nuo intiaanikoirat ovat sellaisia että he mieluummin kuolevat kuin puhuvat.

Naurahtamatta tälle julmalle leikille, viittasi don Estevan Pedro Diazin seuraamaan itseänsä. Kun kaikki olivat laskeutuneet levolle ja hiljaisuus taasen vallitsi, sanoi don Estevan:

— Diaz, me olemme nyt matkamme perillä; huomenna sijoitamme leirimme kultalaakson läheisyyteen; mutta jotta vaivamme tulisivat palkituiksi täytyy meidän estää petoksen niitä tyhjäksi tekemästä. Te olette kauvan, mutta ette kyllin kauvan, tuntenut Cuchillon. Jo nuoruudesta alkaen on hän pettänyt ne, joita kohtaan hän on enemmän ystävyyttä osoittanut. En tiedä, mikä pahe hänessä on enimmän vallalla, mutta hänen kasvonsa ovat huono kuvastin hänen mustasta sielustaan. Hän möi minulle kultalaaksoa koskevan salaisuuden, ja murhaamalla toverinsa pääsi hän yksin tämän salaisuuden omistajaksi. Olen aina pitänyt Cuchilloa silmällä; toissa iltana herätti minussa levottomuutta hänen katoamisensa, mutta se voipi olla näissä erämaissa helposti sattuva tapaus; tuo hyökkäys, joka oli viedä henkemme, on kuitenkin epäluulojani kartuttanut; apahit ovat olleet hänen kätyrejänsä.

— Minustakin, vastasi Diaz, tuntuu hänen epäröimisensä epäilyttävältä, mutta löytyy helppo keino: pidetään sotaneuvottelu, näytetään Cuchillon petos toteen ja ammutaan hänet.

— Jo taistelun alussa määräsin hänelle paikan läheisyydessäni, voidakseni pitää silmällä häntä; hän ei tiennyt, mitä tehdä, kunnes näin hänen kaatuvan, nähtävästi kuolettavasti haavoitettuna; nyt olen tarkastellut kaatuneet, löytämättä merkkiäkään Cuchillosta. Välttämätöntä on siis, että viipymättä lähdemme ajamaan häntä takaa, eikä häntä tarvitse kauvan etsiäkään. Cuchillo ei voi olla muualla kuin matkalla kultalaaksoon; sieltä meidän tulee etsiä häntä. Kehoittakaa sotilaitamme olemaan varuillansa jo odottamaan takaisin tuloamme, ottakaa Oroche ja Baraja mukaanne, ja sitten kaikin nelin ratsastamme kultalaaksoon.

— Varmaan on Cuchillo siellä, vastasi Diaz, ja huolimatta siitä, että hän on päässyt edelle, löydämme hänet joko mennessämme tai palatessamme.

— Kultalaaksossa hänet kohtaamme, sanoi don Estevan; laakson nähtyänne voitte päättää, onko se sellainen paikka, jonka Cuchillon kaltainen mies jättää heti sinne saavuttuansa.

Diaz meni täyttämään päällikön käskyjä. Don Estevan pystytti taasen telttansa, jotta hänen poissa ollessaankin tähtilippu liehuisi leirissä; sitten heittäysi hän vuoteellensa ja nukkui kuin sotilas, joka ponnistuksista uupuneena levähtää taistelukentällä. Hetken kuluttua saapui Diaz.

Don Estevan nousi heti, sillä hän oli nukkunut vaatteissaan. Satuloittu hevonen odotti häntä. Oroche ja Baraja olivat jo satulassa.

— Diaz, sanoi don Estevan puoliääneen ennen lähtöään, kysykää, onko lähettämäni etsijä palannut.

Diaz kysyi vartioilta, mutta sai kieltävän vastauksen.

— Varmaan on Gayferos — se oli miehen nimi — murhattu, sanoi Diaz. Don Estevan astui satulaan, ja kaikki neljä lähtivät nelistämään kultalaaksoa kohti. Ainoastaan vartiat valvoivat leirissä.

11.

UIVA SAARI.

Samaan aikaan kokoontuivat intiaanit nuotion ääreen neuvottelemaan, miten uudelleen hyökkäisivät kullanetsijäin leiriin; mutta tällä välin palatkaamme me noiden kolmen miehen seuraan, jotka pitkäksi ajaksi olemme syrjään jättäneet.

Oli noin neljän aika iltapäivällä. Erämaassa oli hiljaista, usva alkoi hitaasti nousta joesta, jossa se saari oli, mihin Rosenholz, Fabian ja José olivat asettuneet.

Suuria haapoja ja salavia kasvoi Rio Gilan rannoilla pyssyn kantaman päässä mainitulta saarelta. Puut olivat niin lähellä rantaa, että niiden juuret ulottuivat kauvaksi veteen. Puiden välissä oli reheviä pajupensaita ja köynnöskasvia. Mutta melkein saarta vastapäätä oli aukea paikka, jossa ei mitään kasvullisuutta ollut.

Tähän olivat villien hevosten ja puhvelien laumat raivanneet tiensä, kun tulivat joelle juomaan. Saaresta voi siis tämän avonaisen paikan yli nähdä kauvaksi arolle.

Tuon pikku saaren olivat alkujaan muodostaneet puunrungot, joiden juuret olivat tarttuneet pohjaan. Muita puita oli tarttunut tähän esteeseen; muutamissa oli vielä lehdet ja oksatkin, toiset olivat aikoja sitten kuivuneet, juuret olivat kietoutuneet toisiinsa, ja näin oli lautta muodostunut. Se oli tapahtunut jo aikoja sitten, sillä nousuveden irroittamaa ruohoa oli tarttunut oksien väliin ja siten täyttänyt aukot. Tuulen tuoma tomu oli vielä muodostanut ikäänkuin maankamaraa tälle uivalle saarelle.

Saaren rannoilla kasvoi vesikasvia. Meheviä pensaita, kahilaa ja vihertävää salavaruohoa oli kasvanut runkojen väliin ja muutamia suuria salaviakin kohosi sen syvimmällä paikalla.

Tämä omituinen lautta oli noin kuuden jalan levyinen ja rotevakin mies voi siinä pensaiden taakse piiloutua.

Aurinko vaipui vähitellen taivaan rannalle ja pensaitten varjot pitenivät. Täten syntynyt miellyttävä vilpoisuus oli houkutellut Fabianin laskeutumaan levolle. Rosenholz näytti vartioivan tätä lyhyttä unta, jota nuorukainen nautti marssin vaivojen perästä, jonka kestäessä he olivat olleet alituisesti vaarassa. José taasen koki vilvoitella itseänsä siten, että kasteli jalkojansa vedessä.

— Katso, sanoi vanha metsästäjä hetken kuluttua jälkimäiselle, tuolla joen toisella rannalla nousee tomu-pilvi ilmaan; siinä on kesyttämätön hevoslauma, joka tahtoo tulla juomaan, ennenkun menee yöksi kaukaisille laidunmailleen. Tuossa ne tulevat koko ylpeässä komeudessaan, jonka Jumala on suonut kesyttömille hevosille, niiden silmät hehkuvat, sieramet ovat levällään, harja liehuu tuulessa. Mielinpä herättää Fabianin, että hän saisi nähdä ja ihailla niitä.

— Anna hänen maata, Rosenholz, sanoi José.

— Mutta tämä komea näytelmä, joka häneltä jää näkemättä! Kuinka iloisina nuo jalot eläimet juoksentelevat, vapaudestaan hurmautuneina.

— Siihen asti, kuin intiaanit ajavat niitä takaa; silloin juoksentelevat ne peloissaan, sanoi José.

— Näetkö, nyt ovat ne juosseet tiehensä yhtä nopeasti kuin myrskyn ajama pilvi. Nyt muuttuu näky; näetkö tuota hirveä tuolla, jonka kiiluvat silmät ja tumma pää tuon tuostakin näkyvät puiden välistä. Se vainuu jotain, se kuuntelee. Tuolla se tulee juomaan. Se on kuullut jotain ääntä, se kohottaa päänsä; noita vesipisaroita, jotka tippuvat sen suusta, voisi luulla valuvaksi kullaksi, kun aurinko kultaa ne tuollaisiksi. Mutta nyt ei poika saa enää maata.

— Anna hänen maata, sanon.

Kanadalaisen pää vaipui miettivänä rinnalle ja hän antautui kaihomielisten unelmien valtaan, luoden salaisen silmäyksen nukkuvaan kasvattipoikaansa. José veti puhvelinnahkaiset saappaansa taasen jalkaansa.

— Kas niin, mitä sanoin. Etkö kuule tuota ilkeää ulvontaa? Hirvi rukka!

— Enkö nyt herätä Fabiania? kysyi kanadalainen.

— Herätä! vastasi espanjalainen.

Ja vanha metsästäjä kosketti nuorukaiseen, lausuttuaan ensin tämän nimen, ettei hän äkillisesti herätessään peljästyisi.

Sarvet pitkin selkää, kaula paisuneena ja pää taaksepäin voidakseen avonaisilla sieramillaan saada tarpeeksi ilmaa suuriin keuhkoihinsa pakeni hirvi nopeasti pitkin aavikkoa. Hänen jäljessään näkyi joukko nälkäisiä susia, toiset valkoisia, mutta useimmat mustia. Nämä pedot ajoivat tavattomalla nopeudella hirveä takaa.

Tämä oli pitkän matkan edellä, mutta hiekkakukkuloilla, joita oli aavikolla, saattoi matkustajan silmä etäällä taivaan rannalla nähdä vartioiksi asetettuja susia, jotka tarkoin pitivät silmällä toveriensa ponnistuksia ajaa hirvi heidän luoksensa. Mutta tuo jalo eläin ei näyttänyt huomaavan tai huolivan niiden siellä olosta, sillä se pakeni yhä sinnepäin.

Kun eläin oli ehtinyt jonkun matkan päähän näistä vartioista, pysähtyi se hetkeksi hengittämään.

Hirvi oli suljettuna yhä ahtaampaan piiriin. Äkkiä kääntyi se takaa-ajavia susia kohti, ja koetti viimeisen kerran hyökätä näitten läpi. Mutta sen ei onnistunut hypätä tuon ulvovan lauman yli, se putosi keskelle joukkoa. Muutamat takaa-ajajista musertuivat sen jalkojen alle, toisia lennätti se kaarena ilmaan. Sitten riensi eläinraukka raahaten erästä sutta joka oli iskeynyt kiinni sen toiseen reiteen, verisenä, kieli suusta riippuvana joen rannalle, vastapäätä sitä paikkaa, jossa nuo kolme metsästäjää katselivat tuota harvinaista ajoa.

— Tämä on kaunista, tämä on ihanaa! huudahti Fabian käsiään taputtaen ja metsästysinnon kuumeessa, joka kaikissa ihmisissä saattaa inhimilliset tunteet vaikenemaan.

— Niin, eikö tämä ole ihanaa, sanoi vanha kanadalainen onnellisena metsästysinnossaan ja nähdessään Fabianin niin iloisena. Odota, lapseni, näemme vielä ihanampiakin näytelmiä. Tässä näet vain kehnoimman osan Amerikan erämaita, mutta jahka pääset Josén ja minun kanssani suurien jokien ja suurien järvien rannoille pohjoiseen…

— Eläin on vapauttanut itsensä vihollisistaan, keskeytti hänet Fabian, se juoksee suoraan jokeen.

Vesi loiskahti korkealle hirven hypätessä jokeen, sitten nähtiin sen pään ja sarvien sukeltavan esiin vaahdosta ja samoin takaa-ajajien, nälästä ja raivosta ulvovien susien, verisine silmineen; muutamat pelkurimmat juoksivat edes takaisin rannalla ja päästivät valittavan ulvonnan.

Hirvi oli nyt aivan lähellä saarta, jossa sen kuoleman-taistelun näkijät olivat, kun rannalla olevat sudet lakkasivat ulvomasta ja pakenivat äkkiä.

— Mitä se on? huudahti José, mistä tuo äkillinen pelko, joka ne valtasi?

José oli tuskin lausunut nämä sanat, ennenkun näkyi toinen näytelmä, joka vastasi hänen kysymykseensä.

— Kumartukaa alas, kumartukaa alas, Jumalan tähden! Piiloutukaa ruohostoon! huudahti hän itse ensimäisenä tehden sen, — intiaanit ovat myöskin metsästämässä.

Ja nyt näkyikin toisia peljättävämpiä metsästäjiä tuolla avaralla metsästys-alalla, joka erämaassa on jokaiselle tulijalle avoinna.

Noin kymmenkunta noita kesyttämättömiä hevosia, joiden kanadalainen ja José äsken olivat nähneet tulevan joelle juomaan, nelisti peljästyneenä poikki aavikon. Muutamat intiaaniratsastajat, jotka ratsastivat satuloimattomilla hevosilla, jotta ne helpommin ja nopeammin juoksisivat, ajoivat peljästyneitä hevosia takaa. Ratsastajat istuivat kyyryissään hevosiensa seljässä, niin että polvet melkein ulottuivat leukaan, joten hevoset voivat liikkua nopeammin. Aluksi näkyi vain kolme intiaania, mutta pian ilmestyi noin parikymmentä. Muutamat olivat varustetut keihäillä, toiset heiluttivat ilmassa lassojaan, ja kaikki päästivät tuon ulvonnan, jolla he ilmaisevat iloaan ja suruaan.

José loi kysyvän silmäyksen kanadalaiseen, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä kysyä, oliko hän ottanut lukuun tämän ikävän vaihdoksen tehdäksensä heidän seikkailija-elämänsä rakkaaksi ja miellyttäväksi Fabianille. Ensi kerran tällaisten olojen vallitessa peitti kanadalaisen kasvoja kalman vaaleus. Synkkä, mutta puhuva silmäys oli hänen vastauksensa Josén kysymykseen.

— Tämä merkitsee, ajatteli José, että liian suuri rakkaus ihmisolennon sydämessä, olkoon hän muuten kuinka urhoollinen ja peloton tahansa, saattaa hänet vapisemaan rakastamansa henkilön tähden, ja se siis todistaa, etteivät meidän kaltaisemme seikkailijat saa kiintyä mihinkään tässä maailmassa. Kas vaan Rosenholzia, hänen rohkeutensa vaipuu, kuin olisi hän nainen.

Melkein varmaa sentään oli, ettei edes intiaanin tottunut silmä voinut heidän pakopaikkaansa keksiä. Kun ensimäinen peljästys oli ohi, seurasivat metsästäjät kylmäverisemmin heidän liikkeitään.

Vielä jonkun hetken ajoivat ratsastajat pakenevia hevosia. Epälukuiset esteet, joita on näillä näennäisesti tasaisilla aavikoilla, kuopat, kukkulat, teräväpiikkiset kaktuskasvit, eivät heitä pidättäneet. Hiljentämättä nopeaa ratsastustaan, näitä esteitä välttämättä, ajoivat intiaanit rohkeudella, jota ei mikään voinut ehkäistä. Fabian, joka itse oli rohkea ratsastaja, katseli ihastuksella noiden uskalikkojen ratsastustaitoa, mutta varovaisuus, jota metsästäjien oli käyttäminen piilottaaksensa itsensä intiaaneilta, ehkäisi häneltä suurimmaksi osaksi tuon suurenmoisen, mutta kamalan metsästysnäyn, jonka esineeksi he itsekin helposti voivat joutua.

Ääretön aavikko, joka vielä äsken oli autio, oli äkkiä muuttunut mellastuksen ja hämmingin näyttämöksi. Tuon ahdinkoon pakotetun hirven oli uudelleen täytynyt palata rannalle, josta se tuulen nopeudella pakeni, susien ulvoen ajaessa sitä takaa. Kesyttömät hevoset juoksivat intiaanien edessä, joiden huuto ei ollut vähempi kuin petojenkaan. Kaiku toisti susien ja apahien kamalaa kiljuntaa.

Nähdessään Fabianin, joka hehkuvin silmin seurasi kaikkia näitä meluavia liikkeitä, olematta levoton vaarasta, jonka uhkaama hän ensi kerran oli, koetti Rosenholz turhaan saavuttaa tuon itseluottamuksen, joka hänet oli aina pelastanut.

— Tällaista, alotti hän, eivät kaupunkien asukkaat milloinkaan saa nähdä, tällaista näkee vain erämaassa.

Mutta vastoin hänen tahtoansakin vapisi hänen äänensä ja hän vaikeni, tuntien, että antaisi vuoden elämästään säästääksensä kasvatiltaan tämän. Hänen tuskansa lisääntyi vielä enemmän.

Näky kävi, suuresti muuttumatta, vieläkin juhlallisemmaksi; uusi näyttelijä, jonka osa tuli olemaan yhtä kamala kuin lyhytkin, ilmestyi. Se oli ratsastaja, jonka ystävykset puvusta tunsivat valkoiseksi.

Tuo onneton, jonka intiaanit huomasivat, joutui nyt heidän takaa-ajonsa yksinomaiseksi esineeksi. Kesyttömät hevoset, sudet ja hirvi olivat kadonneet sumuiseen etäisyyteen. Ainoastaan intiaaniratsastajat olivat jäljellä ja muodostivat suuren puoliympyrän, jonka keskellä valkoinen ratsastaja oli. Ollen yksin niin monen vihollisen keskellä loi hän epätoivon ja tuskan katseita kaikille suunnille. Mutta intiaaneja oli kaikkialla, paitsi joen puolella. Tälle suunnalle täytyi hänen paeta, ja äkkiä lähti hän ratsastamaan saarta kohti.

Mutta hetkinen, jonka hän oli epäröinyt minne pakenisi, oli riittänyt päästämään intiaanit lähemmäksi.

— Tuo onneton on hukassa, yrittäköön mitä tahansa, huudahti Rosenholz; hän ei ehdi enää joen ylitse.

— Rosenholz, José, huudahti Fabian, sallimmeko kristityn tulla murhatuksi silmäimme edessä, jos voisimme pelastaa hänet?

José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin.

— Minä olen vastuunalainen sinun hengestäsi, Fabian, niin totta kuin Jumala on, sanoi kanadalainen juhlallisesti, mutta en olisi elämästämme varma, ellemme pysyisi piilossa, kun meitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan. Kolmen miehen henki ja etupäässä sinun, Fabian, on kalliimpi kuin yhden, ja sentähden täytyy meidän jättää tuo raukka kohtalonsa huomaan.

— Mutta olemmehan varustuksessa, jatkoi jalomielinen Fabian.

— Olemmeko varustuksessa? kysyi Rosenholz, — nimitätkö tätä heikkoa suojaa, näitä pajupensaita ja kaisloja varustukseksi? Luuletko noitten lehtien kestävän luotia? Ei suinkaan. Vaikka intiaaneja on nyt ainoastaan kaksikymmentä, ei tarvita muuta kuin että laukaus pyssystämme kaataa yhden noista punaisista perkeleistä, ja niin kokoontuu heitä heti satamäärä tänne. Jumala antakoon anteeksi kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätön.

Fabian ei enää pyytänyt, kun Rosenholz tämän seikan mainitsi. Se olikin aivan pätevä, eikä Fabian tiennyt, että intiaanien päävoima oli hyökännyt don Estevanin leiriin.

Valkoinen ratsastaja pakeni kuin ihminen, jolla ei ole muuta pelastuksen toivoa kuin hevosensa nopeus. Voitiin jo erottaa hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat pelon valtaamat. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä joesta, kun erään intiaanin lasso saavutti hänet; onneton tempautui satulasta ja putosi raskaasti maahan.

12.

MUSTALINTU.

Syntyi syvä hiljaisuus tuon riemuhuudon jälkeen, jolla intiaanit tervehtivät onnettoman ratsastajan putoamista. Saarella olevat miehet vaihtoivat hämmästyksen ja säälin silmäyksiä.

— Jumalan kiitos! sanoi Fabian, he eivät ole tappaneet häntä.

Ja vanki nousi todellakin ylös, vaikka oli pudotessaan saanut kolahduksia, ja eräs apahi irroitti häntä ympäröivän lasson.

Rosenholz ja José pudistivat päätään.

— Sitä pahempi hänelle, sillä nyt olisivat hänen kärsimyksensä lopussa, sanoi José; — tuo intiaanien äänettömyys on merkkinä siitä, että he miettivät, millä tavoin tappaisivat hänet. He pitävät paljon ansiokkaampana yhden valkoisen miehen kuin kokonaisen hevoslauman vangiksi ottamista.

Hevosiltaan astumatta ympäröivät intiaanit vangin, joka hämmästyneenä katseli ympärilleen, mutta näki vain liikkumattomia, vaskenkarvaisia kasvoja. Sitten alkoivat he neuvotella keskenään.

Muuan intiaani, joka näytti joukon johtajalta ja joka tummemman ihonsa ja päähineessään olevien mustien höyhenien kautta erosi toisista, astui alas hevosen selästä, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt neuvottelusta, vaan hänellä olisi ollut tärkeämpiä tehtäviä. Hän antoi ohjakset eräälle apahille, joka ne kunnioittavasti otti. Sitten tuli päällikkö suoraan saarta kohti. Rannalle päästyään näkyi hän etsivän jälkiä maasta.

Kanadalaisen sydän sykki kovasti, sillä intiaani osoitti selvästi, että hän epäili jotain.

— Ehkäpähän tuo koira, sanoi Rosenholz hiljaa Josélle, vainuaa ihmislihaa?

— Kenties, vastasi José.

Mutta maan olivat leveältä tallanneet rantaan juomaan tulleet hevoset, eikä intiaani voinut siinä ihmisjälkiä keksiä. Sitten lähti hän joen rantaa ylöspäin, jatkaen tarkastustaan.

— Tuo kirottu mies epäilee, sanoi Rosenholz, ja hän on löytävä jäljet puolen penikulman päässä, jossa astuimme jokeen, kahlataksemme tälle saarelle. Sanoinhan sinulle, José, jatkoi kanadalainen hieman katkerasti, että meidän olisi pitänyt mennä veteen kaksi penikulmaa ylempänä, mutta et sinä eikä Fabian myöntynyt, ja minä olin tyhmä suostuessani siihen.

Tämän sanottuaan löi kelpo kanadalainen rintaansa iskun, joka olisi katkaissut tavallisen miehen kylkiluut.

Neuvottelu vangin kohtalosta oli nyt kai päättynyt, sillä äkkiä kuultiin äänekkäitä riemuhuutoja, arvattavasti jonkun intiaanin esityksen johdosta. Mutta ensin oli odottaminen päällikön tuloa ja suostumusta. Eikä tämä ollut kukaan muu kuin sama sotilas, jonka jo olemme tulleet tuntemaan Mustalinnun nimellä.

Tämä jatkoi tarkastelujaan rannalla ja käveli jokea ylöspäin. Ehdittyänsä sille paikalle, jossa Rosenholz tovereinensa oli astunut jokeen saarelle kahlataksensa, ei hän enää epäillyt vakoojan ilmoitusta ja päätti käyttää sitä hyväksensä.

Heti, kun Mustalintu oli varmistunut metsästäjäin saarella olosta, palasi hän hitain askelin joukkonsa luo. Ensin kuunteli hän, mihin päätökseen intiaanit olivat tulleet, vastasi muutamalla sanalla ja viittasi kädellään, että heidän tuli odottaa; sitten lähti hän hitain askelin joen rannalle, annettuansa käskyn viidelle ratsastajalle, jotka heti poistuivat täyttämään saamaansa käskyä.

Vesikasvit rehottivat vihannuudessaan, tuulen henki sai saaren rannalla olevien salavien heikot oksat liikkumaan, mutta saari näytti yhtä autiolta kuin silloinkin, jolloin se oli avoin ainoastaan taivaan linnuille ja juomaan tuleville puhveleille ja hevosille. Intiaania ei tämä näennäinen hiljaisuus voinut pettää.

Intiaani teki kädestään puhetorven ja huusi puoleksi espanjan, puoleksi intiaanien kielellä:

— Pohjoisen valkoiset soturit saavat näyttäytyä; Mustalintu on heidän ystävänsä, ja samoin hänen johtamansa soturit.

Nämä sanat kuullessaan tarttui Rosenholz Josén käsivarteen. Hän ja José olivat ymmärtäneet intiaanin sanat.

— Mitä vastaamme tuolle koiralle? kysyi hän.

— Emme mitään, vastasi José lyhyesti. Kaislikossa suhiseva tuuli olikin ainoa vastaus, minkä intiaani sai.

Mustalintu jatkoi kuitenkin:

— Kotka voi apahien silmiltä salata jälkensä ilmassa, vesiputouksesta nouseva lohi ei jätä uomaa jälkeensä, mutta erämaan kautta kulkeva valkoinen mies ei ole kotka, eikä lohi.

— Eikä aasikaan, mutisi José, aasi nyt voisi ilmaista itsensä äänellään.

Intiaani kuunteli taasen, mutta José lausui sanansa niin hiljaa, etteivät ne kuuluneet.

— Pohjoisen valkoisia soturia, alkoi Mustalintu taasen tyynesti, on ainoastaan kolme. Heitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset antavat kunniasanansa, että tahtovat olla heidän ystäviään ja liittolaisiaan.

— Mihinkähän tuo intiaani tahtoo meitä houkutella? sanoi kanadalainen hiljaa Josélle.

— Antaa hänen jatkaa, niin saamme kuulla, vastasi José, hän ei ole vielä lopettanut, sen huomaan.

— Kun valkoiset soturit saavat tiedon Mustanlinnun aikeista, tulevat he esiin piilostaan, jatkoi apahi-päällikkö, ja sen vuoksi ilmaisen ne nyt. Etelän valkoisilla miehillä ei ole sama kieli, eikä sama Jumala. Apahien käsissä on koko leirillinen etelän sotureita.

— Sitten käy kullanetsijäin nolosti, sanoi Rosenholz.

— Jos pohjan soturit tahtovat yhdistää pitkät pyssynsä intiaaneihin, niin saavat he heidän kanssaan jakaa ne aarteet ja hevoset, jotka ovat etelän miesten, sekä heidän päänahkansa, ja sitten tanssivat intiaanit ja valkoiset heidän ruumiittensa ympärillä.

Rosenholz ja José katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

— Kuules tuota pakanaa! sanoi Rosenholz suutuksissaan.

Käyttäen intiaaneille omituisia vertauksia, jatkoi hän:

— Hän luulee jaguaria sakaaliksi. Jollei Fabian olisi täällä, niin pyssyni luoti antaisi vastauksen.

Mutta intiaania ei näiden kolmen miehen vaitiolo pettänyt; hän oli varma siitä, että he olivat saarella.

— Yhtä helppoa on, alkoi hän taasen, seurata valkoisten jälkiä kuin aavikkojen puhvelin. Puhvelin jäljet ilmaisevat intiaanille sen ijän, lihavuuden tai laihuuden, sen juoksun nopeuden vieläpä päivänkin, milloin se on paikalla ollut. Uivan kätkyen, kaislikon takana on siis mies, yhtä väkevä kuin puhveli, ja pitempi kuin pisin pyssy; hänen kanssaan on puoleksi etelästä, puoleksi pohjoisesta kotoisin oleva soturi, sekä nuori soturi etelän rotua, mutta näiden liitto ensinmainitun kanssa todistaa, että he ovat etelän valkoisten vihollisia, sillä heikompi etsii aina väkevämmän ystävyyttä ja on sen puolella.

— Noiden koirien tarkka-älyisyys on hämmästyttävä, sanoi Rosenholz Josélle.

— Sanot niin, kun se on mairittelevaa sinulle, vastasi José, jonka itserakkautta oli loukattu.

— Odotan valkoisen vastausta, jatkoi Mustalintu kuunnellen. Kuulen, lisäsi hän, ainoastaan kohisevan virran ja tuulen, joka sanoo: "Valkoiset luulottelevat paljon, mikä on perätöntä; he luulevat, että intiaanien silmät ovat niskassa, että bisonin jäljet ovat näkymättömät, ettei luoti pysty kaislikkoon." Mustalintu nauraa tuulen vastaukselle.

— Kas vaan! sanoi José; intiaani puhuu selvää kieltä, hän sanoo, mitä on sydämellään; eipä ollut hullumpaa, että tahtoi meistä liittolaisia.

— Voi, huudahti kanadalainen surullisesti, jospa olisimme astuneet jokeen kaksi penikulmaa ylempänä. — Hyljätystä ystävästä tulee peljättävä vihollinen.

Nyt viittasi Mustalintu vankia astumaan lähemmäksi. Valkoinen teki käskyn mukaan. Päällikkö viittasi sormellaan saarta ja näytti avonaista paikkaa kaislikossa.

— Voiko valkeanaaman pyssystä sattua luoti tuonne ruohostoon.

Mutta vanki käsitti vain nuo muutamat espanjalaiset sanat, jotka intiaani sekotti äidinkieleensä, ja seisoi ääneti, vapisevana. Silloin lausui Mustalintu muutaman sanan eräälle soturilleen, joka antoi valkoiselle pyssyn, ja nyt hän viittoen selitti vangille, mitä tahdottiin. Onneton kullanetsijä tähtäsi, mutta pelko saattoi koko hänen ruumiinsa niin vapisemaan, ettei hän voinut pitää pyssyä vakavana.

— Tuo mies-raukka ei osaa saareenkaan, sanoi José huolimattomasti, ja ellei intiaanilla ole parempaa keinoa saadaksensa meidät puhumaan, niin piru vieköön en lausu sanaakaan, ennenkuin huomenna.

Valkoinen ampui, mutta hänen pyssynsä luoti putosi veteen muutaman tuuman syrjään saaresta.

Mustalintu nyökäytti halveksivasti; sitten kääntyi hän, etsien katseellaan jotain.

— Niin, sanoi José, etsi sinä vaan luotia ja ruutia sotilaittesi keihäitten ja jousien joukosta.

Juuri kun José oli lausunut nämä lohduttavat sanat, palasivat nuo viisi ratsastajaa, jotka olivat poistuneet päällikön käskystä; he olivat kiireestä kantapäähän varustetut, heillä oli pyssyjä ja jousia. He olivat uudestaan noutaneet aseensa, jotka olivat panneet pois, voidaksensa helpommin ajaa takaa hevosia, ja taasen poistui viisi ratsastajaa.

— Asia alkaa käydä arveluttavaksi, sanoi Rosenholz surullisesti.

— Jos hyökkäisimme heidän päällensä, kun heitä on vain viisitoista, sanoi José.

— Ei, sanoi kanadalainen, olkaamme ääneti ja hiljaa, intiaani ei ole varma vielä.

— Niinkuin tahdot.

Ja José alkoi tähystellä puiden takaa.

Intiaanipäällikkö otti itse pyssyn ja meni rannalle.

— Mustanlinnun käsi ei vapise kuin kuivunut ruoho tuulessa, sanoi intiaani, kohotti pyssynsä ja ojensi sen saarta kohti; pyssy oli vakavana ja liikkumattomana hänen voimakkaissa käsissään. — Mutta ennenkuin intiaani ampuu, jatkoi hän, odottaa hän vastausta saarelle piiloutuneilta valkoisilta; hän laskee sataan asti.

— Mene minun taakseni, Fabian, sanoi Rosenholz.

— Ei, minä jään tähän, sanoi Fabian päättävästi. Minä olen nuorin; en saa peljätä vaaraa, vaan koetan suojella teitä.

— Lapsi, sanoi kanadalainen, etkö näe, että minun ruumiini on joka taholta kuutta tuumaa leveämpi sinun ruumistasi. Jos tekisin mielesi mukaisesti, tarjoaisimme intiaanin pyssylle kahdenkertaisen maalin.

Saattamatta kaislan korttakaan liikahtamaan konttasi kanadalainen Fabianin eteen.

— Antakaa olla näin, sanoi José tyynesti; ei ole ihmisellä ollut jalompaa kilpeä kuin tuon jättiläisen sydän, joka nyt on levoton teidän tähtenne.

Intiaanipäällikkö kuunteli laskiessaan pyssy kädessä, mutta, paitsi veden solinaa, kaikkialla vallitsi syvä äänettömyys.

Mustalintu ampui, puun oksia lensi ilmaan, mutta kun metsästäjät olivat polvillaan toistensa takana, eivät he tarjonneet erittäin suurta pilkkaa; luoti lensi heidän ohitsensa vähän matkan päästä.

Mustalintu odotti hetken, sitten huusi hän:

— Intiaani on erehtynyt, hän huomaa erehdyksensä ja etsii muualta valkoisia sotureita.

— Kukapa sitä uskoisi, sanoi José; tuo koira on asiastaan varmempi kuin ennen. Kiusaaja päästää meidät hetkeksi, kunnes on murhannut tuon raukan, eikä se kauvan kestä, sillä valkoisen tappaminen on näytelmä, jota intiaani ei pitkälle heitä.

— Mutta emmekö voisi mitään tehdä tuon onnettoman hyväksi, jota kauhea kidutus odottaa, sanoi Fabian.

— Siitä ei puhumistakaan; toivon kuitenkin, että jokunen odottamaton seikka tulee avuksemme, sanoi kanadalainen luotuaan Joséhen silmäyksen. Mitä José sanoneekin, on sentään mahdollista, että intiaani epäilee, mutta jos näyttäymme, ei hän enää epäile.

Hän kävi miettiväksi.

— Liittäytyminen noihin perkeleihin, vaikkapa se tapahtuisikin itse don Estevania vastaan, olisi kurjaa pelkuruutta. Mutta mitä tehdä… mitä tehdä, lisäsi hän surullisesti.

Toinenkin pelko teki hänet levottomaksi. Hän oli nähnyt Fabianin antautuvan suuriin vaaroihin, kun hänen verensä kuohui. Mutta omasiko Fabian tuon kylmäverisyyden, tuon tyynen rohkeuden, joka ei pelkää kuolemaa, ei tulistu?

Äkkiä lausui kanadalainen päättävästi:

— Kuule Fabian, voinko sinulle puhua miehen tavoin? Eivätkö sanat, jotka kuulet, saa vertasi pelosta hyytymään?

— Miksi epäilette rohkeuttani? sanoi Fabian teeskentelemättömästi, mutta lempeästi moittivalla äänellä. Mitä sanottekin, kuuntelen sitä vaalenematta; mitä teettekin, sen minäkin teen vapisematta.

— Don Fabian on oikeassa, José! huudahti kanadalainen. Kas kuinka hänen silmänsä hehkuvat rohkeudesta.

Sydän riemuitsevana painoi hän Fabianin rinnoillensa ja jatkoi juhlallisesti:

— Ei ole ennen kolme miestä ollut niin suuressa vaarassa kuin me; vihollisemme ovat seitsemän kertaa lukuisammat meitä. Vaikka jokainen meistä kaataisikin kuusi noita koiria, ovat he sittenkin lähes yhtä lukuisat kuin mekin.

— Olemme kerran ennenkin sen tehneet, sanoi José.

— Sitten teemme sen toisenkin kerran, huudahti Fabian.

— Hyvä, lapseni, sanoi Rosenholz, mutta mitä tapahtuneekin, niin emme elävänä antaudu noiden pirujen käsiin. Katso tänne, Fabian, lisäsi hän äänellä, johon koetti saada enemmän lujuutta ja samalla vetäen tupestaan pitkän, leveän puukon, — jos me ruuditta ja ampumaneuvoitta olisimme heidän käsiinsä joutumaisillamme ja jos tämä ase kädessäni olisi ainoa pelastuskeino, mitä sanoisit?

— Sanoisin: iske isäni, kuolemme yhdessä!

— Niin, niin! huudahti kanadalainen sanomattomalla riemulla katsellen sitä, joka häntä nimitti isäkseen, — täten ei meidän tarvitsisi erota.

Ja hän ojensi Fabianille liikutuksesta vapisevan kätensä, jota nuorukainen kunnioittavasti suuteli; kanadalaisen silmät loistivat hellyydestä.

— Tapahtukoon mitä tahansa, sanoi hän, niin emme eroa; Jumala on auttava meitä, koetamme pelastaa tuon onnettoman.

— Toimeen siis! huudahti Fabian.

— Ei vielä, ei vielä, lapseni, katsokaamme ensin, mitä he aikovat vangillensa.

Tämän keskustelun aikana olivat intiaanit vieneet pois vangin, kuitenkin sitomatta. He pysähtyivät kahden pyssynkantaman päähän rannalta. Valkoinen seisoi jonkun matkan päässä riviin asettuneista kiusanhenkistään.

— Nyt huomaan, mitä he aikovat tehdä, sanoi Rosenholz; tiedän sen yhtä hyvin, kuin jos olisin ollut neuvottelussa läsnä. He aikovat koetella, ovatko tuon onnettoman polvilihakset sitkeämmät kuin hänen kätensä. Nuo perkeleet aikovat huvitella itseään ajojahdilla.

— Miten? kysyi Fabian.

— He päästävät vankinsa vähän edelle, kun hän merkin saatuansa on lähtenyt pakoon. Sitten rientävät intiaanit hänen peräänsä keihäät ja tapparat kädessä. Jos valkoisella on nopeat jalat, ehtii hän ennen intiaania joelle ja sitten huudamme hänet uimaan tänne. Muutamat pyssyjemme laukaukset suojelevat häntä, niin että hän pääsee ehjänä tänne. Muu on meidän asiamme. Mutta jos pelko lamauttaa hänen jalkansa, niinkuin se äsken sai hänen kätensä vapisemaan, niin ensimäkien intiaani, joka hänet saavuttaa, ruhjoo hänen päänsä tapparallaan, tai lävistää hänet keihäällään, mutta sentäänkin teemme mitä voimme.

Tällä hetkellä palasi viisi viimeksi poistunutta intiaania varustuksineen ja yhtyi tovereihinsa.

Fabian tarttui kiivaasti pyssyynsä ja loi syvän säälin katseen onnettomaan valkoiseen, joka tuijottavin silmin ja kauhistuneena odotti, mitä tuleva oli. Oli juhlallinen hetki, sillä ihmisjahti oli alkava.

Saarella, samoin kuin rannallakin, odottivat kaikki merkkiä tuskallisella jännityksellä, kun Mustalintu äkkiä viittasi kädellään, että tuon inhottavan ajon alku oli vieläkin siirrettävä. Hän viittasi ensin sotilaittensa avojalkoihin ja sitten valkoisen jalassa oleviin puolisaappaisiin.

Nyt istui valkoinen maahan, ja alkoi hitaasti ja vitkallisesti riisua saappaitansa; ehkäpä hän tahtoi voittaa vielä jonkun hetken.

— Voi noita koiria, noita kirottuja! huudahti Fabian.

Rosenholz laski kätensä hänen suullensa.

— Vait, sanoi hän, älä liian aikaisella itsesi ilmaisemisella riistä tuolta onnettomalta viimeistä toivoa, mikä hänellä on. Älä riistä häneltä suojaa, minkä hänelle voimme antaa, jahka hän on ehtinyt lähemmäksi.

Fabian oivalsi että kanadalainen oli oikeassa ja ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi nähdä tuota kauheaa näytelmää, joka nyt alkoi.

Vihdoinkin oli valkoinen taasen pystyssä ja intiaanit, jotka jo olivat juoksuasennossa, näyttivät ahmivan häntä silmillään. Mustalintu löi käsiään yhteen.

Karjuntaa, mikä seurasi tätä merkkiä, ei voi verrata muuhun kuin jaguarilauman ulvomiseen, kun ne ajavat hirveä takaa. Vanki-raukka tosin näytti omaavan hirven nopeuden, mutta takaa-ajajat olivat tiikerin tavoin heti hänen kintereillään.

Vanki juoksi kuitenkin sen ennakkomatkan avulla, mikä hänellä oli, osan matkasta vaurioitta. Mutta sitten ehti hän kiviröykkiöön, joka haavoitti hänen jalkojaan, kaktuskasvien terävät piikit tunkeutuivat hänen ihoonsa ja saivat hänet horjumaan. Vielä oli hän kuitenkin hieman edellä takaa-ajajistaan, kun muuan intiaani yhdellä hyppäyksellä saavutti hänet ja raivoissaan pisti häntä keihäällään. Se ei kuitenkaan sattunut, vaan ase osui onnettoman kyljen ja käden väliin ja intiaani, joka iskunsa voimasta kadotti tasapainonsa, kaatui maahan.

Gayferos — se oli valkoisen nimi — näytti hetkisen epäröivän, ottaisiko maasta pudonneen keihään. Mutta itsensä säilyttämisen vaisto pani hänet jatkamaan juoksuansa. Tämä epäröiminen oli hänelle tuhoa tuottava.

Metsästäjät seurasivat jännityksellä noita eri tapauksia kilpailussa, jossa yksi oli kahtakymmentä vastaan. Äkkiä välähti tomupilvessä, jonka juoksijat olivat liikkeelle panneet, tappara Gayferoksen pään päällä, hän kaatui ja vieri samaa vauhtia rannalle asti.

Kanadalainen tahtoi ampua, ja ainoastaan pelko, että surmaisi sen, jota tahtoi suojella, pidätti häntä. Hetkisen kuluttua hajoitti tuuli tomupilven. Rosenholz ampui mutta myöhään; intiaani, jonka metsästäjän luoti kaatoi maahan, heilutti kädessään onnettoman vangin veristä päänahkaa.

Tähän odottamattomaan laukaukseen, jota seurasi kanadalaisen ja Josén sotahuuto, vastasivat intiaanit kiljunnalla. He poistuivat kuitenkin nyt ruumiilta näyttävän uhrinsa äärestä. Pian nähtiin tuon onnettoman, verisenä, pääkallo paljaana, nousevan ylös, horjuvan muutamia askeleita eteenpäin ja vihdoin väsyneenä vaipuvan maahan.

Kanadalainen vapisi vihasta.

— Jospa hänellä, huudahti hän, vielä on rahtunenkin henkeä, jos hänen päänahkansa vain on riistetty, sillä siitä ei aina kuole, niin pelastamme hänet. Jumala olkoon siihen todistajana!

13.

INTIAANIEN VIEKKAUS.

Kun kanadalainen vannoi tämän jalon valan, tuntui hänestä, kuin olisi rukoileva ääni kuulunut hänen korvaansa.

— Eikö tuo onneton huuda meitä apuun? sanoi hän.

Ja ensi kerran kohotti hän päänsä yli kahilan. Nähdessään ketunnahkalakin, joka peitti jättiläisen päätä, ja tuon pitkän raskaan pyssyn, jota hän heilutteli yhtä keveästi kuin pajukeppiä, tunsivat apahit pelottavimman vihollisensa pohjoisesta ja väistyivät kummastuneina taaksepäin tämän näyn nähdessään. Rosenholz loi vakavan silmäyksen rannalle, jossa Gayferos oli ja josta apahit olivat poistuneet. Tuo mies-raukka anoi heikolla äänellä apua ja ojensi vapisevat kätensä kanadalaista kohti.

Intiaani, joka oli hänen päänahkansa riistänyt, piti sitä vielä kuollessaan suonenvedon tapaisesti puristetuissa käsissään.

Tämän kamalan näyn nähdessään nousi kanadalainen ylös, näyttäen jättiläisvartalonsa koko pituudessaan.

— Ruoduttainen tuli noita koiria vastaan, sanoi hän, älkääkä unhottako, etteivät he saa meitä elävinä.

Tämän sanottuaan astui hän päättävästi veteen. Se olisi ulottunut jokaisen muun pään yli, mutta ylti ainoastaan kanadalaisen hartioihin. Hänen pyssynsä piti vihollisen loitolla.

— Antakaa minun ampua ensin, sanoi José Fabianille; minulla on vakavampi käsi kuin teillä, ja minun kiväärini kantaa toista vertaa pitemmälle kuin teidän. Mutta tehkää samoin kuin minäkin ja tähdätkää. Heti kun joku noista koirista liikahtaa, jätätte minun huolekseni tehdä hänet kykenemättömäksi meitä vahingoittamaan.

Hehkuvin silmin tarkasteli José vihollisia, jotka pysyivät loitolla, uhkaillen pyssyllään milloin yhtä, milloin toista; hän oli valmiina vähimmänkin vihollisuusilmauksen huomattuaan ampumaan.

Kanadalainen kahlasi eteenpäin ja vesi rupesi jo madaltumaan, kun muuan intiaani ojensi pyssynsä ampuaksensa rohkean metsästäjän. Mutta laukaus Josén pyssystä esti hänet siitä ja indiaani kadotti aseensa, kaatuipa itsekin.

— Nyt on teidän vuoronne, Fabian! sanoi José, heittäytyen maahan seljälleen, ladataksensa siinä pyssynsä, metsästäjäin tavan mukaisesti.

Fabiankin ampui nyt, mutta hänen kätensä ei ollut niin vakava, eikä hänen pyssynsä kantanut niin loitolle, joten se intiaani, johon hän oli tähdännyt, päästi ainoastaan raivokkaan äänen, kaatumatta maahan. Muutamia nuolia lensi kohti kanadalaista, mutta hän väisti ne alas kumartumalla, tai syrjään kääntymällä, ja siksi kun hän verrattomalla kylmäverisyydellä astui rannalle, oli José ehtinyt ladata pyssynsä ja oli valmiina ampumaan. Intiaanit epäröivät hetken mitä tekisivät ja tätä käytti kanadalainen hyväksensä, nostaaksensa Gayferoksen ylös.

Onneton piti kiinni pelastajansa ruumiista, mutta hänellä oli tarpeeksi mielenmalttia, jättääksensä kanadalaisen kädet vapaiksi. Taakka seljässään, astui Rosenholz taasen veteen, nyt kuitenkin takaperin. Kerran vain pamahti hänen pyssynsä, ja siihen vastasi eräs intiaani kuolemanhuudolla. Viholliset katselivat hämmästyksestä liikkumattomina tuon rohkean miehen paluumatkaa, jota suojelivat Josén ja Fabianin pyssyt, ja pian laski voitokas Rosenholz tunnottoman Gayferoksen saarelle.

— Nyt on kaksi noista koirista tehty taisteluun kelpaamattomiksi, lausui jättiläinen. Nyt meillä on muutaman hetken aselepo. Nyt, Fabian, näit, mitä etuja on ruoduttaisesta tulesta. Ne koirat ovat tällä kertaa saneet kyllänsä. Et sinä niin huonosti alottanut, ja voinpa vakuuttaa, että sinusta tulee hyvä ampuja, kun olet saanut tällaisen pyssyn.

Heidän saavuttamansa voitto näkyi hälventäneen kanadalaisen synkät mietteet. Kääntyen Gayferokseen, joka surkeasti valitti, sanoi hän:

— Ehdimme liian myöhään pelastaaksemme päänahkanne, poikani, mutta älkää huolehtiko, ei se paljon haittaa. Minulla on useita ystäviä, jotka ovat samassa tilassa kuin tekin, eikä se heitä haittaa, säästävätpä vielä tukanleikkaajankin palkan, siinä kaikki. Olette jäänyt henkiin, se on pääasia, ja nyt pidämme huolta, että pelastuksenne on täydellinen.

Gayferoksen omista vaatteista reväistiin muutamia repaleita, joista tehtiin yksinkertainen side; päälaelle pantiin salavan kosteita lehtiä. Kun side oli valmis, pestiin hänen kasvonsa verestä puhtaaksi, eikä enää häntä katsoessa voinut huomatakaan haavaa.

— Näetkö, sanoi kanadalainen Fabianille, sillä hän ajatteli yhä, miten saisi aina pitää kasvattinsa luonansa, — sinun täytyy oppia tuntemaan erämaiden elämän tarpeet ja intiaanien tavat. Ne roistot ovat nyt uhraamalla kolme joukostansa saaneet nähdä, mihin kelpaamme, ja peräytyneet takaisin neuvotellaksensa, eivätkö viekkaudella voisi toimittaa, mitä väkivallalla eivät voineet. Kuules vain, kuinka hiljaista on äskeisen melun jälkeen.

Ja todellakin oli äänetön yksitoikkoisuus taasen vallannut erämaan. Haapojen lehdet vain iltatuulessa humisivat ja laskeutuvan auringon säteistä sai joen vesi vilkkaita värivaihdoksia. Hiekkainen kenttä rannalla, joka äsken oli ollut sellaisen temmellyksen näyttämönä, oli nyt hiljainen, kuin tyynen järven pinta.

— Mitä tuumit, José? Heitä on nyt vain seitsemäntoista, sanoi kanadalainen tyynellä äänellä.

— Jos heitä olisi vain seitsemäntoista, vastasi José, niin tulisimme kyllä toimeen heidän kanssaan, mutta jos he saavat apua…

— Meidän täytyy kuitenkin koettaa, vaikkapa se on vaarallistakin; henkemme on Jumalan huomassa, vastasi Rosenholz, tullen uudelleen levottomaksi Fabianin tähden. — Sanokaapas, ystäväni, jatkoi hän, kääntyen Gayferokseen, ettekö kuulu don Estevanin joukkoon?

— Tunnetteko hänet? kysyi haavoitettu heikolla äänellä.

— Kyllä. Mutta mitenkä poistuitte niin loitolle leiristä?

Haavoitettu kertoi, että hän don Estevanin käskystä oli lähtenyt etsimään eksynyttä opasta ja sitten eksynyt itsekin, jolloin kesyttömiä hevosia pyydystävät intiaanit olivat hänet huomanneet. — Mikä on tuon oppaan nimi? kysyi Fabian.

— Cuchillo.

Fabian loi tarkoittavan silmäyksen Rosenholziin.

— Niin, tuumaili metsästäjä, hyvinkin luultavaa on, ettei epäluulosi tuota teeskentelevää pirua vastaan ole perätön ja luultavasti opastaa hän heitä kultalaaksoon; mutta, lapseni, olemmehan itsekin lähellä sitä, kun vain vapaudumme noista kirotuista intiaaneista. Kun vain kerran olemme sinne asettuneet, niin suoriudumme kyllä heistä, vaikka heitä olisi sata.

Tämän kuiskasi hän Fabianin korvaan.

— Vielä sananen, sanoi kanadalainen haavoitetulle, ja sitten saatte olla rauhassa; paljonko väkeä on don Estevanilla?

— Kuudenkymmenen miehen vaiheilla.

Kun kanadalainen oli saanut tietää, mitä halusikin, valeli hän vielä kerran haavoitetun kuumeista ja polttavaa päätä raikkaalla vedellä; tästä sai onneton heti helpotusta ja kun melkoinen verenvuoto oli häntä heikontanut, vaipui hän pian syvään, horrosmaiseen uneen.

— Nyt täytyy meidän miettiä asioitamme, sanoi kanadalainen, mutta ensin rakennamme varustuksen, joka paremmin kuin nuo lehdet suojelee meitä luodeilta ja nuolilta. Oletteko laskenut, montako pyssyä intiaaneilla on?

— Seitsemän, ellen erehdy, sanoi José.

— Kymmentä meidän siis on vähemmän pelkääminen. Täytyy kuitenkin valmistautua vastustamaan hyökkäystä molemmilta rannoilta, sillä arvattavasti kiertävät he toisellekin rannalle ja saattavat meidät kahden tulen väliin.

Se puoli saarta, joka oli intiaanien hallussa olevan rannan puolella, oli riittävästi suurien juurakkojen suojassa, jotka ikäänkuin hakuliaitaus kohosivat maasta, mutta toinen puoli, josta hyökkäys luultavasti uudistettaisiin, oli vain tiheän, mutta heikon kahila- ja pajupensaston suojelema.

Josén avulla ja erinomaisilla käsivoimillaan kiskoi kanadalainen saaren molemmista päistä suuria oksia ja muutamia puunrunkoja, jotka virta äskettäin oli ajanut rannalle. Pian olivat taitavat metsästäjät varustaneet heikoimmat ja uhatuimmat kohdat yksinkertaisella, mutta tukevalla aitauksella, joka ehkä suojelisi saaren puolustajia monesta haavasta.

— Näetkö, Fabian, sanoi Rosenholz, sinä olet yhtä hyvässä turvassa näiden puunrunkojen takana kuin kivilinnassa. Ainoastaan ne luodit voivat sattua sinuun, jotka ammutaan meihin rannalla olevista puista, mutta kyllä minä pidän huolen siitä, ettei yksikään noista roistoista pääse niiden latvaan.

Kanadalainen hieroi käsiään iloissaan, kun oli rakentanut sellaisen suojelusmuurin Fabianin ja surman väliin, ja sitten määräsi hän nuorukaisen parhaiten suojellulle paikalle.

— Huomasitko, kysyi Rosenholz Josélta, kuinka saari notkahti perustuksia myöten joka ponnistuksella, minkä teimme taittaaksemme oksan tai kiskoaksemme kannon?

— Kyllä sanoi José, luulinpa, että koko saari irtautuisi paikaltaan.

Mutta molemmat metsästäjät huomasivat vaaran hetken lähenevän ja että aselepo oli lopussa ja pitkä, julma taistelu alkamassa.

Kanadalainen kehoitti molempia tovereitansa mahdollisimman tarkasti säästämään ampumatarpeitaan. Sitten neuvoi hän Fabiania, miten tämä tähtäisi, paremmin osataksensa. Tämän tehtyään pusersi hän vavisten Josén kättä, ja tämä vastasi sydämellisesti tähän; vihdoin sulki hän sanomattomalla hellyydellä, samoin kuin sinäkin päivänä, jolloin heidät meritaistelu erotti, Fabianin sydämellensä. Tämän inhimillisen heikkouden ilmauksen jälkeen asettuivat saaren puolustajat paikoilleen niin tyyninä ja kylmäverisinä, kuin mikä intiaani tahansa.

Muutamia hetkiä kului, jolloin vain sairaan raskaat henkäykset ja veden loiske saaren rannoilla olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät luonnon hiljaisuutta tällä hetkellä, jolloin aurinko oli katoamaisillaan.

Joen pinta, rannalla olevien puiden latvat, kaislikkokin olivat metsästäjäin tarkan huomion esineinä, sillä yö monine vaaroineen läheni nopeasti. — Nyt on hetki, jolloin yön pahat henget virittävät ansojaan, hetki, jolloin nuo jaguarit ihmishaamussa etsivät saalistaan, sanoi Rosenholz vakavasti.

Ei kukaan vastannut näihin sanoihin, jotka pikemmin tuntuivat ääneen lausutulta ajatukselta, kuin huomioon otettavalta varoitukselta.

Pimeni vähitellen. Rannalla kasvavat pensaat saivat haaveellisen muodon, jollaisen hämärän epäselvä kajastus luo esineisiin. Puiden vihannuus muuttui tummiksi, kylmiksi värivivahduksiksi, mutta tottumuksesta oli molemmilla metsästäjillä intiaanien tarkka silmä, eikä mikään voinut pettää heidän tottuneita aistimiaan, kun he huolellisesti vartioivat.

— José, alkoi metsästäjä matalalla äänellä, eikö sinustakin tunnu, ikäänkuin tuo pensas — hän osoitti erääseen pajupensaasen — olisi saanut toisen muodon ja tullut suuremmaksi?

— Kyllä, sanoi José, pensas ei enää ole samanmuotoinen.

— Katsohan tuonne, Fabian, jatkoi kanadalainen, eikö sinunkin nuorelle, terävälle silmällesi näytä ikäänkuin tuon pajupensaan vasemman puoliset oksat ja lehdet eivät olisi sellaisessa asemassa kuin ne ovat luonnostaan?

Nuorukainen taittoi kahilan syrjän ja katseli tarkasti Rosenholzin viittaamaa paikkaa.

— Melkeinpä voisin sen vannoa, sanoi hän, mutta…

Hän vaikeni, jatkaen tarkastusta.

— No, näetkö mitään muuta? kysyi kanadalainen.

— Näen tuolla, vastasi Fabian, noiden salavien välissä pensaan, jota ei äsken ollut siellä.

— Niin, jatkoi kanadalainen, sellaisiksi muututaan, kun eletään kaukana suurista kaupungeista; huomataan seudun pienimmätkin esineet, jotka usein ovatkin arvokkaita merkkiä. Sinä Fabian olet luotu metsäelämään.

José tähtäsi mainittuun pensaasen.

— José käsittää vajaatkin viittaukset, jatkoi Rosenholz; hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että intiaanit ovat käyttäneet illan taittaakseen oksia ja tehdäkseen niistä siirrettävän suojuksen; mutta he halveksivat todellakin liian paljon valkoisia, joista kuitenkin kaksi kykenisi opettamaan heille sotajuonia, joita eivät vielä tunne. Jätä tuo pensas Fabianin haltuun, lisäsi hän Joséhen kääntyen, hän voipi siihen helpommin osata, ja ammu sinä noihin oksiin, joiden lehdet alkavat kuihtua, sillä niiden takana on intiaani. Tähtää keskelle, Fabian, keskelle, lisäsi hän vilkkaasti.

Kaksi laukausta ammuttiin saarelta yhtä aikaa, niin että kuuluivat yhdeltä. Tehty pensas putosi ja metsästäjät näkivät punaisen ruumiin horjuvan sen takana.

José, Fabian ja Rosenholz heittäytyivät seljälleen. Molemmat ensinmainitut latasivat pyssynsä, kolmas oli valmiina ampumaan.

Luotia lensi metsästäjäin pään päällitse, niin että lehtiä ja oksia putoili ja intiaanien ulvonta vihloi heidän korviaan.

Rosenholz nousi paikaltaan ja laskeusi polvilleen. Aurinko loi viimeisiä säteitään puiden latvoihin, synnyttäen niihin kummallisia värivivahduksia.

— Pitäkää varanne, lapset, sanoi hän, näen tuossa erään haavan lehtien liikkuvan, eikä niitä pane tuuli liikkeelle. Varmaankin on joku veitikka kiivennyt haapaan.

Luoti, joka sattui erääseen puun runkoon saarella, todisti metsästäjän oikein arvanneen.

— Perhana, meidän täytyy menetellä vieläkin sukkelammin ja saada intiaanit paljastamaan itsensä enemmän.

Näin sanoen riisui hän takkinsa ja lakkinsa, jotka ripusti erään puun oksalle. Fabian katseli tarkasti hänen puuhiaan.

— Jos nyt olisi, sanoi Rosenholz, valkoisia sotamiehiä vastassani, niin asettuisin takin viereen, sillä sotamies tähtäisi takkiin, mutta kun olen tekemisissä intiaanien kanssa, täytyy asettua takin taakse, sillä punaihoista ei petetä niinkuin sotilasta, vaan ampuu hän takin viereen. Laskeudu alas, Fabian, ja sinäkin José; antakaa minun nyt toimia; pian saatte kuulla luotien suhisevan oikealle ja vasemmalle ohi tuon maalitaulun.

Kanadalainen laskeusi polvilleen takkinsa taakse, valmiina ampumaan. Hän ei ollut luulossaan pettynyt. Pian repivät intiaanien luodit lehtiä ja oksia puista molemmin puolin takkia, mutta tapaamatta kanadalaista tai hänen toveriaan, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Metsästäjä ampui nyt erääseen haavan oksaan, jossa näkyi jotain punaista, joka muiden silmille olisi näyttänyt syksyiselle lehdelle; ja ennenkuin pamaus oli tauonnut kuulumasta, vieri intiaani oksalta oksalle, niinkuin kypsä hedelmä, johon raesade on sattunut.

Tähän kanadalaisen mestarilaukaukseen vastasi raivokas ulvonta, joka kuului niin kamalalta, että täytyi olla rautainen hermosto sitä kestääkseen vapisematta. Haavoitettukin, jota eivät edelliset laukaukset olleet herättäneet, heräsi, vapisevalla äänellä mutisten:

— Virgen de los dolores! (Tuskien neitsyt). Luulisipa koko parven tiikeriä ulvovan. Pyhä neitsyt, auta minua!

— Kiittäkää häntä, keskeytti kanadalainen; nuo roistot saattavat ulvonnallaan säikäyttää sellaisen vasta-alkajan, kuin te olette, mutta ei vanhaa metsäsissiä. Olette iltasin kuullut sakaalien ulvovan toisillensa metsässä, kuin niitä olisi sata, vaikkei ole muuta kuin kolme tai neljä. Intiaanit tekevät samoin kuin sakaalit ja pistänpä vaikka veikkaa, ettei heitä ole tusinaa useampaa noiden puiden takana. Voi, jospa saisin heidät kahlaamaan jokeen, niin ei ainoakaan pääsisi kyläänsä kertomaan tappiostaan.

Ikäänkuin äkillinen mielen johde olisi hänet vallannut, käski Rosenholz toverinsa laskeutumaan seljälleen. Pensaat, kahila ja puun rungot suojelivat heitä tarpeeksi.

— Niinkauvan kuin tässä lepäämme, olemme turvassa, sanoi hän; — meidän tulee vain tarkastella puiden latvoja, sillä sieltä voivat he meihin osata. Ammumme vasta, kun näemme jonkun kiipeävän puuhun, mutta muuten olemme aivan hiljaa. Nuo roistot eivät tahdo poistua ilman meidän päänahkojamme ja siksi tulevatkin tänne ennemmin tai myöhemmin…

Tähän päätökseen näytti taivas saattaneen metsästäjän, sillä tuskin olivat he laskeutuneet maahan, kun luoti- ja nuolisade sattui kahilaan ja pensaisiin; nekin oksat, joiden takana he äsken olivat olleet, murtuivat. Kaikki luodit ja nuolet suhisivat heidän päällitsensä. Äkkiä tempasi kanadalainen takin ja lakin alas, ikäänkuin hän itse olisi kaatunut ja tuon näennäisesti murhaavan tulen jälkeen vallitsi saarella mitä syvin hiljaisuus.

Tätä hiljaisuutta seurasi raju riemuhuuto, jonka taasen laukaukset keskeyttivät. Mutta saari pysyi yhtä äänettömänä nytkin.

— Eikö yksi niistä nouse puuhun? sanoi José.

— Nousee, mutta älkäämme vastatko hänen laukauksiinsa; älkäämme liikkuko, vaan olkaamme kuin kuolleita. Jumalan nimessä uskaltakaamme tämä koe. Hän astuu alas ja kertoo seuralaisilleen nähneensä neljä ruumista saarella.

Vaikka suuri vaara liittyi tähän sotajuoneen, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus ja kaikki pysyivät liikkumatta, tarkastellen intiaanin liikkeitä. Varovasti kiipesi soturi oksalta oksalle, kunnes oli päässyt niin korkealle, että voi nähdä saaren yli.

Oli vielä niin valoisa, että saarelle voitiin nähdä intiaanin kaikki liikkeet. Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, kurkisti hän saarelle. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, nähdessään makaavat. Hän kuitenkin epäili jotain juonta, sillä rohkeasti, huolimatta hänen puussa kuolleen toverinsa muistosta, paljasti apahi koko ruumiinsa ja tähtäsi saarelle. Sitten laski hän kiväärinsä nosti sen taasen ja tähtäsi. Näin teki hän useaan kertaan, mutta metsästäjät eivät liikahtaneet enempää kuin todelliset ruumiit. Intiaani päästi riemuhuudon.

— Hai tarttui koukkuun, sanoi Rosenholz.

— Kyllä tunnen sen koiran, sanoi José, ja ellen saata hänelle yhtä kamalaa hetkeä kuin hän meille, on syynä se, että luoti, jonka hän aikoo meille, estää minut siitä.

— Se on Mustalintu, sanoi Rosenholz; — hän on samalla rohkea ja älykäs.

Intiaani ojensi taasen pyssynsä kohti ruumiita; hän tähtäsi yhtä tyynesti kuin ampuja, joka kilpailussa toivoo palkintoa, kunnes hän vihdoin päätti ampua. Luoti irroitti pirstaleen eräästä puun rungosta Josén pään vieressä, ja se haavoitti häntä otsaan.

José ei liikahtanut enempää kuin puu, johon hän nojasi; hän sanoi vain:

— Kirottu punanahka! Kyllä pian maksan sinulle. Muutamia veren tippoja pirskahti kanadalaisen kasvoille.

— Onko kukaan haavoitettu, kysyi hän.

— Mitätön naarmu vain, sanoi José. — Jumalan kiitos!

Intiaani päästi uuden riemuhuudon ja kiipesi alas puusta. Metsästäjät hengittivät jälleen.

Vielä ei kuitenkaan heidän juonensa ollut täydellisesti menestynyt. Intiaanit epäilivät vielä, sillä pitkä äänettömyys syntyi.

Aurinko meni mailleen, lyhyt hämärä levitti varjonsa luontoon, kuu valaisi veden pintaa; punaihoisista ei kuulunut hiiskaustakaan.

— He haluavat meidän päänahkojamme, mutta eivät ole varmoja asiastaan, sanoi José, pidättäen haukotustaan, sillä aika tuntui hänestä pitkältä.

— Kärsivällisyyttä, sanoi kanadalainen, intiaanit ovat korppikotkien tapaisia: vasta sitten uskaltavat he ryhtyä ihmisruumiiseen, kun se on ruvennut mätänemään. Apahit tekevät samoin. Ja me asetumme kaislikon taakse vartioimaan.

Metsästäjät alkoivat tarkastella. Hetkisen näytti vastainen ranta aivan autiolta; pian nähtiin kuitenkin intiaanin suurinta varovaisuutta käyttäen koettelevan metsästäjäin kärsivällisyyttä, jos jokunen juoni olisi ollut kätkettynä; sitten yhtyi häneen toinen ja molemmat lähenivät rantaa enenevällä luottamuksella. Vihdoin nähtiin kuun valossa kymmenen soturia.

— Indiaanit kahlaavat, jos heidät oikein tunnen, peräksytin joessa, sanoi Rosenholz; sinä Fabian tähtäät ensimäistä, José keskelle, ja minä annan viimeisen edelliselle osansa. Siten erottaa heidät aukko, eivätkä he voi yht'aikaa päästä saarelle, ja me tulemme helposti toimeen heidän kanssaan. Sitten alkaa taistelu mies miestä vastaan; sinä Fabian sillä aikaa, kun me puukkoinemme heitä odotamme, lataat meidän pyssymme ja annat ne meille; kiellän sinua äitisi nimessä hyökkäämästä.

Kun kanadalainen antoi nämä käskyt, astui roteva soturi jokeen ja hänen jäljessään yhdeksän lisäksi. Kaikki kahlasivat he varovasti, eikä loiskekaan heitä ilmoittanut. Olisi luullut heitä henkien maailmasta tulleiksi varjoiksi, jotka veden pinnalla liehuivat.

14.

KAMALA YÖ.

Intiaaneista varmaan tuntui kuin olisi kuolon hiljaisuus vallinnut saarella, sillä metsästäjät pidättivät hengitystänsäkin, ja sentään lähenivät apahit mitä suurimmalla varovaisuudella. Jonon ensimäinen oli saapunut paikalle, jossa vesi alkoi syvetä. Se oli Mustalintu; viimeinen intiaani oli tuskin rannalta astunut. Nyt oli hetki, jolloin kanadalaisen tuuma oli täytäntöön pantava.

Fabian aikoi juuri Josén suureksi harmiksi ampua jonon johtajaa, kun Mustalintu äkkiä sukelsi veteen; lieneekö hän sitten aavistanut jotain vaaraa, tai varoittiko metsästäjäin pyssyn piippuihin sattunut kuunsäde häntä.

— Ampukaa! huudahti Rosenholz.

Samassa kaatui jonon viimeinen mies veteen; kaksi, joihin Fabian ja José olivat tähdänneet, horjui vielä muutaman askeleen eteenpäin vedessä, joka kuitenkin pian kuljetti heidät pois.

José ja kanadalainen olivat heittäneet pyssynsä taaksensa, jotta Fabian sopimuksen mukaan lataisi ne uudelleen. Itse olivat he nousseet ja seisoivat puukko kädessä rannalla taistellakseen mies miestä vastaan.

— Apahia on vielä seitsemän, huudahti ukkosen äänellä kanadalainen, joka paloi halusta saada tuhota heidät viimeiseen mieheen, ja jonka intiaani-inho heräsi uudelleen, kun hän näki heidät. Uskaltavatko he tulla noutamaan kahden valkoisen päänahkaa?

Mutta päällikön katoaminen ja kolmen toverin kuolema oli saanut heidät suunniltaan; he eivät tosin paenneet, mutta pysähtyivät epäröivinä ja liikkumattomina kuin kuun valaiseman veden pinnan puoliksi salaamat kalliosärkät.

— Ruumiiltako vain punaiset soturit voivat riistää päänahan? lisäsi José pilkallisesti nauraen. Ovatko apahit korppikotkia, jotka silpovat ainoastaan kuolleita? Tulkaa sitten tänne korppikotkat, te pelkurit naiset! karjasi hän, nähdessään vihollisten nopeasti rientävän rannalle.

Äkkiä huomasi hän selällään kelluvan ruumiin, mutta sen hehkuvat silmät osoittivat, ettei se ollut kuollut, vaikka ojennetut kädet ja ruumiin liikkumattomuus antoivat aihetta sellaiseen otaksumaan.

— Don Fabian, pyssyni pian! Tuossa on Mustalintu, joka luulottelee olevansa kuollut ja antaa virran viedä itseään.

José otti pyssyn Fabianilta ja tähtäsi vedessä kelluvaa. Mutta paitsi silmiä, jotka hehkuivat kuin tuli, ei ainoakaan jäsen järkähtänyt.

José laski pyssynsä alas.

— Minä olen erehtynyt, sanoi hän ääneen. Valkoiset eivät tuhlaa ruutiansa kuolleisiin, niinkuin intiaanit, eivätkä ammu ruumiita.

Ruumis kellui vielä selällään, ojennetuin käsin; virta vei sitä hiljaa rantaa kohti!

José otti pyssynsä ja tähtäsi uudelleen, nyt huolellisemmin kuin edellisellä kerralla, sitten laski hän pyssynperän taasen maahan ja vasta kun luuli intiaanipäällikön kylliksi tuskaa kärsineen, ampui hän, jonka jälkeen Mustalintu sukelsi.

— Parempi olisi ollut, jos heti olisit tappanut hänet, sanoi Rosenholz. Voi! huudahti hän, polkien jalkaansa, mitä nyt on tekeminen. Toivoin, että olisimme saaneet tapetuksi nuo rosvot, toisen toisensa perästä, ja nyt täytyykin alkaa alusta. Emme saata kahlata joen yli heitä tappamaan.

— Ja se kuitenkin olisi viisain tuuma.

— Niin kauvan kuin Fabian on luonani, en milloinkaan saata siihen suostua, vastasi Rosenholz matalalla äänellä, muuten olisin jo paennut vastaiselle rannalle; sinä tunnet intiaanit liian hyvin, tietääksesi, että nuo koirat miettivät vain kostoa.

José kohautti jäykästi olkapäitään; hän tunsi yhtähyvin kuin kanadalainenkin intiaanien kostonhimon.

— Olet oikeassa, vastasi hän, mutta meidän täytyy päättää, pakenemmeko, vai jäämmekö tänne.

— Jos olisimme kahden, emme tarvitsisi montakaan minuuttia ehtiäksemme toiselle rannalle. Tosin nuo seitsemän ratsastajaa saavuttaisivat meidät, mutta me kahden voittaisimme heidät kyllä, sillä olemmehan vaikeampaakin kokeneet.

— Olisi se sentään parempi kun jäädä tänne piiritetyksi kuin ketut, jotka savulla ja rikillä tukahutetaan luoliinsa.

— Aivan niin, sanoi Rosenholz ajatuksiinsa vaipuneena, mutta entä Fabian — ja tuo raadeltu mies-raukka, jota emme voi kiusaajilleen jättää; he ovat jo tarpeeksi häntä raadelleet! Jättäkäämme ainakin pako-yrityksemme siksi, kun kuu on laskeutunut ja tullut pimeä yö.

Ja ukon pää vaipui rinnoille surumielisenä, mikä suuresti vaikutti Joséhen. Sitten loi hän katseen taivaalle, jossa kuu kulki hitaasti tähtien peittämän taivaanlaen poikki.

— Olkoon menneeksi, sanoi José, asettuen toverinsa viereen. Mutta katso! Viisi tikkua on pistetty maahan, lisätkäämme kolme, niin tulee kahdeksan. Kaksitoista heitä siis on vielä hengissä. Mutta me näimme ainoastaan kymmenen joessa. En luule erehtyväni otaksuessani, että Mustalintu on lähettänyt kaksi puuttuvaa apua hakemaan.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Rosenholz. Molemmatkin keinot, tänne jääminen ja pakeneminen, ovat yhtä vaarallisia.

Kun metsästäjät olivat päättäneet yksinkertaisen ateriansa, johon kuului auringon paisteessa kuivattua lihaa ja karkeita maissijauhoja, lankesivat kuun säteet vinommin veden kalvoon ja varjot peittivät puun latvoja.

Oli jo tunti kulunut intiaanien yrityksestä päästä saarelle ja vaikkei ainoakaan ääni häirinnyt yön hiljaisuutta, kuunteli kuitenkin José, joka oli ollut vaipuneena ajatuksiinsa samoinkuin Rosenholz, levottomana.

— Eikö tuo kirottu kuu ensinkään laske? sanoi hän. Olen levoton; minusta tuntuu kuin tuntisin aaltojen loiskivan jalkojeni alla, eikä se ääni tule virran pyörteistä; ei ne ole puhveleitakaan, jotka näin myöhään tulevat juomaan.

Näin sanoen nousi hän ylös, katseli tarkoin jokea ylhäälle ja alhaalle, pitkin sen juoksua, mutta molemmin puolin nousi usva, peittäen kaikki läpinäkymättömällä verholla. Amerikan öiden viileys, joka seuraa päivän hehkuvaa kuumuutta, tihentää siten maan ja auringon lämmittämän veden haihtumisen tiheiksi pilviksi.

— Minä en sumulta näe mitään, sanoi José. Vähitellen vaimeni tuo epämääräinen ääni, jonka José oli kuullut, ja taasen muuttui kaikki tyyneksi ja hiljaiseksi. Kului jälleen pitkä aika, kuu laski yhä alemmaksi, tähtisikeröt kääntyivät taivaan laella, luonto uinaili vienossa levossa, kun saaren puolustajat yhtäkkiä kauhistuivat ja katselivat hämmästyneinä toisiinsa.

Molemmilta rannoilta kajahti yht'aikaa niin valtava, läpitunkeva ja kestävä ulvonta, että kun se vihdoinkin taukosi, molempien rantojen kaiku toisti sen useaan kertaan.

Nyt ei voinut pakoa ajatellakaan. Intiaanit piirittivät saarta molemmin puolin. Molemmat metsästäjät olivat kyllin kokeneet sitä epäilläksensä.

— Nyt saa kuu laskea! huudahti José. Sanoinhan epäileväni noita kahta kadonnutta intiaania ja kuulemaani ääntä; intiaanit silloin kahlasivat joen poikki. Ken tietää, suuriko joukko meitä piirittää.

— Samapa se, sanoi kanadalainen synkästi, sata korppikotkaako näykkii hengettömiä ruumiitamme, vai sata intiaania ulvoo niiden ympärillä.

— Olet oikeassa! Asiain näin ollen ei paljoudesta ole lukua, mutta tästä tulee riemun päivä intiaaneille.

— Ethän toki alota kuolinvirttäsi, niinkuin intiaanit, kun he pylväisiin sidottuina lukevat uhreiltaan riistämänsä päänahat.

— Miksi en? Onhan se hyvä tapa; helpommin kuolee sankarikuoleman, kun muistaa eläneensä miehenä.

— Ensin täytyy meidän miettiä, kuinka kuolisimme kristittyinä, sanoi Rosenholz.

Hän veti Fabianin luokseen ja jatkoi:

— En voi täysin selittää, mitä unelmissani sinulle aijoin, rakas lapseni. Olen puoleksi raakalainen, puoleksi sivistynyt, ja unelmani ovat sen mukaisia.

— Toisinaan, jatkoi hän, tahdoin sinulle antaa maailman kalleudet, säätysi ja arvosi ja siihen lisäksi kultalaakson aarteet; toisinaan pidin parhaimpana erämaan kauneudet, jotka ympäröivät ihmistä hänen laskeutuessaan levolle ja tervehtivät häntä ylösnoustessa; mutta, voin vakuuttaa, aina ajattelin, etten milloinkaan hylkäisi sinua. Täytyykö meidän nyt käydä kuolemaan? Täytyykö sinun, vielä niin nuorena, reippaana, pulskana, kantaa sama kohtalo kuin vanhuksenkin, jota ei maailma kaipaa?

— Kenpä maailmassa minusta pitäisi, ellei teitä olisi, sanoi Fabian hellästi, mutta hänen äänensä oli, huolimatta heidän epätoivoisesta tilastaan, yhtä vakava kuin ennenkin. Ennenkuin löysin teidät, oli maa poveensa sulkenut kaikki, joita rakastin, ja ainoa, joka heidät voi korvata, olitte te. Miksi siis tahtoisin viipyä maailmassa?

— Sinulla on tulevaisuutta, lapseni, tulevaisuutta, jota nuoriso toivoo yhtä innokkaasti, kuin janon vaivaama hirvi vettä…

Tässä vanhan metsästäjän surulliset mietteet keskeytti kaukaisten laukausten ääni. Tällä hetkellä intiaanit hyökkäsivät don Estevanin leiriin. Laukaukset ilmaisivat, että siellä raivosi kiivas taistelu. Tunnemme sen päätöksen. Laukausten joukosta kuului saaren vastaiselta rannalta kova ääni.

— Kuunnelkoot valkoiset! sanoi se.

— Se on tuo Mustalintu roisto, sanoi José, tuntien hänen äänensä.

Kaksi sotilasta tuki haavoitettua päällikköä.

— Miksi kuuntelisimme? huusi José äkeällä äänellä, lausuen sanat sekaisin espanjan ja apahien kielellä; valkoiset nauravat Mustanlinnun uhkauksille ja halveksivat hänen lupauksiansa.

— Olkoon! sanoi intiaani, valkoiset ovat urhoollisia, mutta he tarvitsevatkin koko rohkeutensa. Etelän valkoisten kimppuun hyökätään juuri; miksi eivät pohjan valkoiset taistele heidän kanssaan?

— Kun sinä, pikimusta lintu, olet heidän vihollisensa ja kun eivät leijonat metsästä yhdessä sakaalien kanssa; jälkimäiset osaavat vain kiljua, kun leijona repii ja nielee. Pidä hyvänäsi, roisto! Luulenpa, että se oli oikein intiaanien tavoin lausuttu, lisäsi José suuttuneella äänellä.

— Hyvä, sanoi päällikkö, valkoiset menettelevät kuin voitetut intiaanit. Mutta kotka nauraa matkijalinnun haukkumasanoille; tämä matkii kaikkia ääniä, eikä kotka viitsi hänen kanssaan puhua.

— Kenen kanssa se sitten tahtoo puhua? kysyi José, jota ei tämä vastaus lepyttänyt.

— Hän tahtoo puhua jättiläisen kanssa, veljensä lumivuorten kotkan kanssa, joka ei viitsi matkia muiden lintujen kieltä.

— Mitä hänestä tahdot? kysyi kanadalainen.

— Intiaani haluaa kuulla, kuinka pohjan soturi anoo henkeänsä.

— Anon sinulta muuta, sanoi Rosenholz.

— Minä kuuntelen, sanoi intiaani.

— Jos vannot sotilaan kunnian nimessä, esi-isäisi luiden kautta, säästäväsi kolmen toverini hengen, niin tulen yksin ja aseettomana luoksesi ja saat riistää päänahkani. — Tästä hän iloitsee, lisäsi Rosenholz matalammalla äänellä.

— Oletko hullu, Rosenholz! huudahti José hypäten ylös kuin haavoitettu tiikeri.

Fabian riensi hänen luoksensa.

— Jos astutte askeleenkin, mennäksenne intiaanien luo, niin pistän puukon rintaani, sanoi nuorukainen kiivaasti.

Rajun metsästäjän sydämeen koski syvältä, kun hän kuuli näiden kahden rakastamansa miehen lausuvan näin. Intiaani oli vaiti, hän mietti varmaan.

Kun vaitioloa oli hetken kestänyt, alkoi intiaani:

— Mustalintu haluaa, että pohjan soturi anoo häneltä henkeänsä ja valkoinen anoo kuolemaa. He eivät ymmärrä toisiansa. Minun tahtoni on, että pohjan mies jättää toverinsa; sitten vannon sotilaan kunnian nimessä ja esi-isieni luiden kautta, ettei mitään pahaa tapahdu hänelle, mutta ainoastaan hänelle. Noiden kolmen täytyy kuolla.

Rosenholz ei viitsinyt vastata tähän ehtoon, joka oli vieläkin häpeällisempi kuin alkuperäinen, jolloin päällikkö tahtoi yhtyä metsästäjiin yhdessä hyökätäksensä meksikolaisten leiriin. Intiaani odotti turhaan vastausta, mikä hyväksyisi tai hylkäisi hänen ehdotuksensa. Sitten jatkoi hän:

— Valkoiset kuulevat nyt viimeisen kerran kuolinhetkeensä asti päällikön äänen. Sotilaani ovat kaikilta tahoilta piirittäneet saaren. Intiaanien verta on vuotanut, ja se vaatii kostoa. Valkoisten veri on nyt vuotava. Mutta intiaani ei halua tätä verta, kun se hehkuu sotaisesta innostuksesta, hän ottaa sen vasta, kun se on kauhusta jähmettynyt ja nälän heikontama. Hän ottaa valkoiset elävinä, ja kun hänellä on ne hallussaan, ei sotilaina, vaan nälkäisinä koirina, jotka ulvovat, saadakseen kuivan puhvelin luun, silloin on intiaani vuodattava näiden ihmisten sydänveren, jotka pelko ja kärsimykset ovat eläimiksi muuttaneet. Heidän nahastansa tekee intiaani satulan ratsulleen, heidän päänahkansa ripustaa hän jalustimiinsa ja hevosensa selkään kostonsa voiton merkiksi. Sotilaani piirittävät saarta neljätoista päivää ja jos tarvitaan, yhtä monta lisäksi, anastaaksensa valkoiset.

Nämä uhkaukset lausuttuansa katosi intiaani puiden taakse, eikä lausunut enää mitään. Mutta José ei tahtonut, että intiaani luulisi heidän peljästyneen ja huusi niin tyynesti, kuin kuohuva vihansa myönsi:

— Koira, joka et osaa muuta kuin haukkua, valkoiset halveksivat sinun tyhjiä sanojasi, vaikka ne uhkaaviltakin kuuluvat; valkoisten ruumiittenkin näkeminen karkoittaisi unesi.

Tässä tukahutti kiukku Josén äänen, ja kun ei hän enää voinut puhua, teki hän halveksivan liikkeen.

Kaikuva ivanauru seurasi Josén vastausta, mutta iloiten siitä, että oli saanut pitää viimeisen sanan, istui hän keveällä mielin. Rosenholz näki intiaanin uhkauksista ainoastaan hänen urhoollisen ja uhraavan tarjouksensa hylkäämisen.

— Voi, sanoi tuo jalo ukko huoahtaen, jos olisitte antanut minun toimia, olisin järjestänyt kaikki molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Nyt on liian myöhäistä; älkäämme siis enää siitä puhuko.

Kuu oli laskenut; pyssyjen kaukaiset pamaukset olivat tauonneet, ja nyt vallitseva äänettömyys ja pimeys vaikutti, että nuo kolme ystävystä aivan hyvin tunsivat, kuinka helppo heidän olisi ollut päästä toiselle rannalle, elleivät intiaanit olisi saaneet apua; olisivatpa he voineet kuljettaa mukanaan raadellun kullanetsijänkin. Tämä oli vielä vaipuneena kuumeentapaiseen tilaan, eikä tiennyt mistään, mitä ympärillään tapahtui.

— Meillä on siis, alotti José, ensin katkaisten saarella vallinneen äänettömyyden, neljätoista päivää aikaa. Tosin meillä ei ole runsaasti muonavaroja, mutta tiedän millä voimme hädän poistaa: kalastamme ajankuluksi ja saadaksemme jotain pureskelemista.

Mutta Josén pila ei voinut poistaa synkkiä ryppyjä kanadalaisen otsalta.

— Täytyy käyttää hetket, mitkä meillä on päivän koittoon, sanoi Rosenholz.

— Mihin? kysyi José.

— Pakenemiseen. Mihin muuten?

— Ja miten se käy laatuun?

— Siinäpä pulma onkin, vastasi Rosenholz. Osaat kai uida, Fabian?

— Mitenkä muuten olisin voinut pelastua vesiputouksen hyrskyistä?

— Aivan oikein. Luulenpa pelon saattavan pääni pyörälle. Ehkäpä voimme kaivaa reijän saaren läpi ja laskeutua siitä veteen. Nyt on niin pimeä, että voimme päästä maihin intiaanein meitä näkemättä hyvän matkan päässä tästä. Odottakaahan, teen kokeen, ennenkuin alotamme.

Näin sanoen tempasi kanadalainen irti puun rungon tuosta luonnollisesta lautasta, joka oli heidän pakopaikkanaan. Rungon kuhmuinen pää oli ihmispään kaltainen. Vanha metsästäjä laski varovasti puun jokeen, ja pian alkoi tuo tumma esine hitaasti liikkua. Tarkoin seurasivat sitä ystävät silmillään jonkun hetken, ja vasta kun se oli kadonnut pimeään, alotti kanadalainen puheen.

— Näette, sanoi hän, että taitavaa ja varovaa uimaria ei voida huomata enemmän kuin tuota puutakaan. Ei ainoakaan intiaani ole liikahtanut.

— Totta kyllä, sanoi José, mutta kukapa takaa, etteivät apahit osaa erottaa ihmistä puun rungosta? Ja eräs meistä ei osaa uida.

— Kuka sitten?

José viittasi haavoitettuun, joka unissaan valitti tuskiaan, ikäänkuin hänen suojelushenkensä olisi ilmaissut hänelle, että hänet aijottiin jättää intiaanein käsiin.

— Olkoon, sanoi Rosenholz epäröiden, mutta onko tuon henki sen arvoinen kuin Mediana-suvun viimeisen vesan?

— Ei, sanoi José, mutta minä, joka äsken olin melkein sitä mieltä, että jättäisimme haavoitetun oman onnensa nojaan, pidän nyt sitä pelkuruutena.

— Tuolla miehellä, lisäsi Fabian, on ehkä lapsia, jotka itkisivät isäänsä, samoin kuin minäkin samassa tilassa tekisin.

— Se olisi kehno työ, joka tuottaisi meille onnettomuutta, Rosenholz, sanoi José.

Nämät toverinsa sanat kuultuaan, peräytti kanadalainen ehdotuksensa. Hän sanoi:

— Olkoon niin, Fabian, lähde sinä matkalle, tie on avoinna sinulle, sinä olet hyvä uimari; minä jään tänne Josén kanssa suojelemaan tätä miestä, ja jos kuolemme tänne, kuolemme ilomielin, tietäen täyttäneemme velvollisuutemme ja auttaneemme sinut pakoon.

Fabian puisti kieltäen päätänsä.

— Toistan, sanoi hän, etten tahdo elää ilman teitä molempia, jään siis luoksenne.

— Mutta mitä tehdä? kysyi kanadalainen surullisesti.

— Miettikäämme, niin, miettikäämme! sanoivat José ja Fabian yhtaikaa.

Onnettomuudeksi oli nyt asema sellainen että kaikki inhimilliset ehdotukset olivat mahdottomia panna toimeen; tila oli niin toivoton, että ainoastaan ihmistä väkevämpi käsi voi heidät pelastaa. Turhaan pimeni yö yhä enemmän usvan saetessa; päätös, etteivät jättäisi haavoitettua, esti metsästäjiä pakenemasta. Pian loivat intiaanien pitkin rantoja tekemät nuotiot punaisen valonsa veteen ja valaisivat jokea pitkät matkat.

Tämän tähden oli mahdoton panna käytäntöön kanadalaisen ehdottamaa pelastuskeinoa, vaikkapa he olisivat aikoneetkin, mutta sitä ei kukaan ajatellutkaan. Ellei nuotioita, joiden kajastus levisi jokeen, olisi ollut, niin olisi molemmilla rannoilla vallitsevasta syvästä äänettömyydestä voinut tulla siihen päätökseen, että ihmiset olivat jättäneet rannat sillä ei ainoatakaan vihollista näkynyt, ei ainoakaan ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nousevat usvat tihenivät yhä ja peittivät saarta yhä enemmän. Rannat näyttivät väistyvän yhä kauvemmaksi, kunnes ne vihdoin kokonaan katosivat; nuotiot näyttivät usvassa epämääräisiltä vaaleilta valopilkuilta, puiden latvat tuntuivat liehuvan heidän päällään kuin jonkunlaiset sumuolennot.

15.

INTIAANIEN LÄHETTI.

Mutta katsokaamme nyt Mustanlinnun hallussa olevalle rannalle.

Intiaanien molemmille rannoille veden valaisemiseksi sytyttämät nuotiot loivat niin kirkkaan ja lavealle ulottuvan valon, että ahdinkoon saatetut metsästäjät eivät voineet paeta. Jokaisen nuotion ääreen oli intiaani asetettu vartiaksi. Hänen täytyi pitää nuotiota vireillä ja samalla tarkoin ottaa huomioon, mitä tapahtui saarella. Mustalintu, jonka olkapään Josén luoti oli murtanut, istui erään puun juurella ja nojasi siihen; hänen kasvoillaan saattoi nähdä veren himon, jonka hän toivoi tulevan tyydytetyksi, mutta mitään tuskan merkkiä ei näkynyt.

Hänen tuliset silmänsä olivat käännetyt usvan ympäröimään saareen, jossa hän luuli kolmen miehen, joitten verta hän himosi, olevan kovassa tuskassa.

Yön ensi hetkillä voivat intiaanit helposti nähdä, mitä saarella tapahtui, mutta jota tiheämmältä usva ympäröi saarta, sitä vähemmin valaisivat nuotiot jokea. Pian taajeni usva niin, etteivät vartiat voineet nähdä vastaista rantaa; hetken kuluttua ei sieltä näkynyt edes nuotioitten valoa ja vihdoin katosi saarikin usvaan.

Intiaanipäällikkö tajusi, että oli välttämätöntä käydä vieläkin tarkkaavammaksi. Hän kutsui luoksensa kaksi soturia, joihin hän voi luottaa. Toisen käski hän kahlata joen yli, toisen käydä sitä rantaa, jolla hän itsekin oli, viemään hänen käskynsä ja uhkauksensa vartioille.

— Menkää, sanoi päällikkö sotureille, ja sanokaa niille, jotka ovat saaneet toimekseen vartioida noita kristittyjä, että metsän pojilla täytyy olla usvan tähden neljä silmää jokaisella. Sanokaa heille, että jos uni tekisi heidän korvansa kuuroiksi, niin Mustanlinnun tappara lähettää heidät henkien maahan, jossa saavat ikuisesti nukkua.

Molemmat soturit poistuivat täyttämään käskyjä ja palasivat pian ilmoittamaan päällikölle, että hän saattoi olla varma siitä, että hänen käskynsä täytetään.

Intiaanit enensivät tarkkaavaisuuttansa, sillä heitä kiihoitti viha valkoisiin ja palkinnon toivo. He tosin eivät peljänneet kuolemaa, vaikka unikin olisi heidät vallannut — intiaani ei milloinkaan tunne kuoleman pelkoa — mutta heitä pelotti sentään herääminen henkien metsästysmailla, jossa intiaanien uskonnon mukaan unen valtaama soturi ei enää uskalla katsoa ylöspäin.

Tuskin mikään öinen ääni jää huomaamatta intiaanien hienolta kuulolta, samaten kuin heidän terävä katseensakin keksii melkein jokaisen esineen, mutta nyt esti usva äänen levenemisen ja peitti silmältä ympäröivät esineet.

Ummessa silmin, mutta avoimin korvin seisoivat intiaanisoturit liikkumattomina nuotioittensa ääressä ja koettivat, koko luonnon ollessa uneen vaipuneena, pysyä valveilla; tuon tuostakin heittivät he oksan tuleen pitääksensä sitä vireillä ja palasivat sen jälkeen kuuntelevaan asentoonsa.

Niin kului pitkä aika, jolloin ainoa ääni, mikä yössä kuului rannoille ja saarelle, oli kaukaisen vesiputouksen kohina ja kaislan suhina, kun virta sitä taivutti.

Intiaanipäällikkö oli vasemmalla rannalla. Yöilma, joka enensi hänen haavansa kipua, lisäsi samalla hänen sydämensä vihaa. Hänen kasvojansa valaisi nuotion hohde, jonka ääressä hän istui.

Hänen kasvonsa olivat inhottavalla tavalla maalatut ja tuskan, jota hän ei tahtonut näyttää, vääristämät, hänen hurjasti leimuavat silmänsä saivat hänet näyttämään verenhimoiselta epäjumalan kuvalta.

Kuitenkin painuivat, vaikka intiaanit voivatkin aistimiansa hillitä, hänen silmäluomensa kiinni, hänen silmänsä sumenivat ja vasten tahtoansakin valtasi hänet uni.

Jonkun hetken kuluttua nukkui hän niin sikeästi, ettei hän kuullut kuivien oksien rätisevän mokkasiinien alla, eikä nähnyt, että eräs hänen heimonsa intiaani tuli hänen luoksensa.

Liikkumattomana ja suorana kuin bamburuoko odotti siinä verellä tahrattu lähetti; hänen sieramensa olivat levällään, ja hän hengitti raskaasti kuin ihminen, joka on pitkän matkan nopeasti juossut; hän pysähtyi kahden askeleen päähän nukkuvasta, odottaen että pelätty päällikkö avaisi silmänsä ja tekisi hänelle kysymyksiä.

Kun lähetti näki, että päällikön pää vähitellen vaipui rinnalle, päätti hän ilmaista läsnä-olonsa. Ontolla kurkkuäänellä lausui hän seuraavat sanat: — Jos Mustalintu avaa silmänsä, saa hän minun suustani kuulla sanoman, joko ajaa unen loitolle hänestä.

Kun nämä sanat sattuivat intiaanin korvaan, kohotti hän silmäluomiansa, ja hänen tahdon voimansa riitti heti karkoittamaan unen. Häveten, että sotilas oli tavannut päällikön nukkumasta, luuli hän tarvitsevansa puolustaa itseään:

— Mustalintu on menettänyt paljon verta, niin paljon, ettei huomispäivän aurinko ehdi sitä maasta kuivata, ja hänen ruumiinsa on heikompi kuin hänen tahtonsa.

Sitten jatkoi hän:

— Epäilemättä on sinulla jotain tärkeätä minulle kerrottavaa, kun Pantterikissa on valinnut nopeimman juoksijansa sanaa tuomaan.

— Pantterikissa ei enää lähettele mitään sanoja, vastasi intiaani. Valkoisen miehen keihäs on hänen rintaansa tunkeutunut ja hän metsästelee nyt isiensä kanssa henkien maassa.

— Mitäpä siitä? Hän on kuollut voittajana; ennen kuolemaansa näki hän valkoisten koirien pakenevan kaikille suunnille, sanoi Mustalintu.

— Hän on kuollut voitettuna; meikäläisten päinvastoin täytyi paeta, kadotettuaan päällikkönsä ja viisikymmentä kelpo soturia.

Ei paljon puuttunut, ettei Mustalintu, huolimatta haavansa polttavasta tuskasta ja tuosta itsensähillitsemisestä, jota päälliköltä vaaditaan, hypähtänyt ylös tämän odottamattoman uutisen kuultuaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.

Hän vastasi tyynesti, vaikka vapisevin huulin:

— Ken lähettää sitten luokseni sinut, onnettoman lähetin?

— Sotilaat, jotka tarvitsevat päällikköä, kostaaksensa tappionsa. Mustalintu on tähän asti ollut yhden heimon, nyt hän on koko kansan päällikkö.

Intiaanin tummista silmistä loisti tyydytetty ylpeys. Toisaalta kasvoi hänen valtansa, toisaalta todisti tappio, josta hän oli saanut tiedon, hänen antamansa neuvon järkevyyttä, vaikka muut päälliköt olivat sen hyljänneet.

— Jos pohjoisen pyssyt olisivat yhtyneet meihin, eivät etelän valkoiset olisi voittaneet.

Nyt muisti hän tuon loukkaavan tavan, jolla molemmat metsästäjät olivat hänen ehdotuksensa hyljänneet, ja hänen silmistään loistavaan ylpeyteen sekaantui viha. Hän jatkoi, haavaansa näyttäen:

— Mitäpä haavoitettu päällikkö voi tehdä? Hänen jalkansa eivät kannata häntä, tuskin voi hän pysyä hevosensa satulassa.

— Sidotaan hänet siihen, vastasi intiaani. Päällikkö on samalla päänä ja käsivartena; päällikön veren näkeminen kiihoittaa aina soturia. Neuvottelutuli on tappion jälkeen uudelleen sytytetty. Mustaalintua odotetaan, jotta kuultaisiin hänen äänensä; hänen ratsunsa on valmiina, lähtekäämme siis!

— Ei, vastasi Mustalintu, ei; soturini ovat molemmilta rannoilta piirittäneet valkoiset, joita tahdoin liittooni. Nyt he ovat vihollisia; erään luoti on kuudeksi kuukaudeksi herpaissut käden, joka taistelussa aina oli toimessa ja vaikka minulle tarjottaisiin kymmenen kansan päällikkyys, niin epäisin sen, ja odottaisin vain hetkeä, jolloin veri, jota janoon, vuotaa silmieni edessä.

Mustalintu kertoi nyt Gayferoksen vangiksi ottamisesta, miten kanadalainen oli hänet vapauttanut, hänen, päällikön, ehdotuksen hylkäämisestä ja vihdoin vannomastansa koston valasta.

Lähetti kuunteli häntä vakavana. Hän oivalsi, kuinka tärkeätä oli ryhtyä uuteen taisteluun kullanetsijäin kanssa silloin, kun he voitonriemussaan luulivat olevansa turvatut äkkinäiseltä hyökkäykseltä. Sen vuoksi ehdotti hän Mustallelinnulle, että tämä valitsisi jonkun toisen johtamaan.

Intiaani oli järkähtämätön.

Lähetti ei kuitenkaan vielä ollut toivoton.

— Olkoon, sanoi hän, pian nousee aurinko; odotan kunnes päivä koittaa ja kerron sitten apaheille, että Mustalintu pitää oman kostonhimonsa tyydyttämisen kansansa kunniaa parempana. Sotilaillamme on silloin lyhempi aika säälitellä etevimmän miehensä menettämistä.

— Olkoon minun puolestani, sanoi intiaani sitä vakavammalla äänellä, jota hauskemmalta tämä taitavasti lausuttu mairittelu hänestä tuntui; mutta lähetin täytyy levätä taistelun jälkeen, jonka perästä hän vielä on paljon juossut. Sillä aikaa kuuntelen kertomusta taistelusta, jossa Pantterikissa menetti henkensä.

Lähetti laskeutui jalat ristissä nuotion ääreen, nojasi kyynärpäällään polveensa ja pää nojautui käteen. Levähdettyänsä näin jonkun hetken, katkaisi hän äänettömyyden ja kertoi seikkaperäisesti valkoisten leiriin tehdystä hyökkäyksestä. Hän ei unohtanut mitään, mikä oli omiansa herättämään Mustassalinnussa vihaa meksikolaisia kohtaan.

Kun lähetti oli kertomuksensa lopettanut, laskeutui hän nuotion ääreen ja nukkui tai ainakin näytti nukkuvan. Mutta tällä kertaa pitivät nuo hurjat ja sekanaiset tunteet, jotka raivosivat Mustanlinnun mielessä, päällikön valveilla, eikä hänen tarvinnut ponnistellakaan unen voittamiseksi.

Sillä rannalla, jossa Mustalintu oli, oli nyt yhtä hiljaista kuin saarellakin.

Noin tunnin kuluttua nousi lähetti uudelleen, kääri kokoon puhvelivaippansa, jolla hän oli päänsä suojellut usvalta ja huomasi Mustanlinnun, joka istui samassa asennossa.

— Yön hiljaisuus on korvaani kuiskannut, sanoi lähetti, että niin kiitetyn päällikön, kuin Mustalintu on, täytyy päivän koittaessa saada vihollisensa käsiinsä ja kuulla heidän kuolinvirtensä.

— Soturini eivät voi kävellä vettä myöten niinkuin sotapolulla, sanoi päällikkö; pohjan miehet eivät ole eteläisten kaltaisia, joiden käsissä pyssy on kuin ontto kaislaputki.

— Mustanlinnun vuodattama veri on himmentänyt hänen mielensä selkeyden ja sumentanut hänen silmänsä. Jos hän sallii niin toimin hänen puolestaan, ja hänen kostonsa on aamulla täydellinen.

— Tee se, vastasi päällikkö, mistä kosto tuleekin, on se minulle yhtä tervetullut kuin vieras majaani.

— Hyvä! Pian tuon tänne nuo kolme metsästäjää sekä hänet, jonka päänahka heidän täytyi teille luovuttaa.

Näin sanoen nousi lähetti ja katosi pian usvaan, Mustanlinnun yhä tähystellessä saareen päin.

16.

TULI JA VESI.

Vihollisten ympäröimänä, joita rannan puut heidän luodeiltaan suojelivat, eivät metsästäjät voineet toivoa, että he samoin kuin edellisenä iltana voisivat synnyttää vihollisissa sokean vimman siten, että luodeillaan tappaisivat heistä muutaman. Rosenholz ja José tunsivat aivan hyvin intiaanien taipumattoman itsepintaisuuden, voidaksensa toivoa, että Mustalintu väsyisi hyödyttömään piiritykseen, eikä kieltäisi soturejaan uudistamasta hyökkäystä.

Tämä soturin kuolema taistelukentällä olisi intiaanipäällikön vihalle ollut liian lempeä. Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, tahtoi näännyttää heidän ruumiinsa ja sielunsa nälällä.

Näiden surullisten mietteiden valtaamina eivät metsästäjät puhuneet mitään ja antautuivat mieluimmin kohtalonsa huomaan, kuin koettivat yrittää pakoa, jolloin heidän olisi täytynyt luopua haavoitetusta raukasta. Fabian odotti kuolemaa yhtä tyynenä kuin hänen molemmat toverinsakin; hänen pettyneet toiveensa ja hänet vallannut syvä toivottomuus saattoivat hänet pitämään kuolemaa ase kädessä parempana kuin tuota hidasta ja häpeällistä surmaa, joka heitä intiaanein vankina odotti.

Hän oli ensimäinen, joka päätti katkaista saarella vallitsevan kuolon hiljaisuuden.

Joen molemmilla rannoilla vallitseva rauhallisuus oli kokeneen kanadalaisen ja hänen toverinsa silmissä mitä varmin todistus heidän vihollistensa järkähtämättömästä päättäväisyydestä, mutta Fabianista oli tämä rauhoittava merkki, taivaan armo, jota täytyi kokea hyväksensä käyttää.

— Kaikki ympärillämme lepää nyt, sanoi hän, sekä intiaanit rannalla, että kaikki, kellä eloa on; jokikin näyttää juoksevan hitaammin. Katsokaa vaan, miten nuotioitten valo himmenee. Eikö nyt olisi suotuisa hetki koettaa päästä rantaan.

— Nukkuisivatko intiaanit? sanoi José katkerasti; niin, samaten kuin tuo jokikin, joka näyttää pysyvän alallaan, mutta sentäänkin jatkaa juoksuansa tuntemattomiin kuiluihin, joihin se katoaa. Ennenkuin olette kolmea askelta astuneet jokeen, saatte nähdä intiaanien heittäytyvän siihen teitä takaa ajamaan samoin kuin äsken näitte susien hyppäävän jokeen ajamaan hirveä takaa. Eikö sinulla, Rosenholz, ole parempaa ehdotusta?

— Ei, vastasi kanadalainen lyhyesti ja hänen kätensä etsi Fabianin kättä.

Sitten viittasi hän toisella kädellään haavoitettuun, joka levottomana kääntyili edestakaisin heräämättä.

Tämä liike oli vastauksena Fabianin ehdotukseen.

— Jos ei meillä ole muuta neuvoa, lausui viimeksimainittu, niin voimme ainakin kunnialla kuolla toistemme rinnalla, niinkuin haluammekin. Jos taasen voitamme, niin voimme auttaa tuota onnetonta, joka on nyt suojeltavanamme. Jos taasen menehdymme ei Jumalakaan voi moittia meitä, astuessamme hänen eteensä, siitä että olemme uhranneet ihmisen, jonka hän on suojelukseemme uskonut, kun siinä uhrasimme oman henkemme.

— Ei suinkaan, sanoi Rosenholz; mutta luottakaamme vielä Jumalaan, joka niin ihmeellisesti on meidät yhteen johtanut; mitä ei tänään tapahdu, voipi tapahtua huomenna; muonavaramme riittävät vielä. Uiminen johonkin paikkaan rannalle olisi varmaan kuolemaan antautumista, kun intiaaneja nyt on kolminkertainen määrä. Itse kuolema on vähäpätöinen seikka, sillä se on aina viimeinen apukeino, mitä voimme käyttää, kun vain on puukko kädessämme, jos meidät ehkä vangittaisiin; ja minua kauhistuttavat nuo hirveät kidutukset, joitten alaisiksi silloin joutuisimme. Oi, rakas Fabianini, nuo intiaanit pidentävät ainakin siten, että koettavat saada meidät elävinä käsiinsä, muutaman päivän onnea saada olla seurassasi.

Taasen vallitsi hiljaisuus tuossa toivonsa menettäneessä joukossa. Ajatus saada vielä olla kasvattipoikansa seurassa oli kanadalaisesta samaa, kuin pidennys, joka rikokselliselle ennen mestausta myönnetään, mutta pian tempasi Rosenholz suonenvedon tapaisesti erästä puuta, samoin kuin tuomittu rikoksellinen, joka ajatellessaan pidennystä seuraavaa kamalaa hetkeä, raivoissaan puistelee vankilansa rautaristikkoa. Kanadalaisen voimakkaasta tempauksesta vapisi koko pikku saari, ikäänkuin se olisi perustuksiltaan irtaantunut.

— Voi, noita koiria, noita perkeleitä! huudahti samassa José, joka ei voinut pidättää raivon huudahdusta. Katsokaa!

Vähitellen tunkeutui usvan läpi punertava valo ja enentyessään näytti se lähenevän ikäänkuin kasvavan tulipalon loiste.

Ja kumma kyllä, tuli liikkui veden pinnalla.

Kuinka tiheä joesta nouseva usva olikaan, hajoitti sen kuitenkin joen pinnalla uiva tulipatsas, samoinkuin aurinko pimeyden.

Metsästäjät eivät vielä ehtineet lausua kummastustansakaan tämän äkillisen valon ilmestymisestä, kun he jo arvasivat, mikä sen sai aikaan.

Pitkällinen tutustuminen erämaiden elämään ja siihen yhdistyneet alituiset vaarat olivat kanadalaisessa kehittäneet luonteen lujuuden, jota ei José vielä omannut. Josén oli vallannut kiukku, mutta kanadalainen sen sijaan tapansa mukaisesti pysyi tyynenä.

Hän tiesi, että vaara, jota kylmäverisesti katselee, on puoleksi voitettu, kuinka kauhealta se näyttääkin; hänen malttinsa tavallisesti kasvoi vaaran lähetessä.

— Niin, sanoi hän vastaukseksi Josén huudahdukselle, tiedän mitä tuo tarkoittaa aivan yhtä hyvin, kuin jos intiaanit olisivat ennakolta sen minulle sanoneet. Puhuit äsken ketuista, joita koetetaan savustaa luolistaan, — nuo roistot aikovat nyt tulella karkoittaa meidät suojastamme.

Uiva tulipatsas kasvoi pelottavan nopeasti ja vahvisti kanadalaisen sanat. Se valaisi jo kaislan ja saaren rannoilla kasvavat pensaat.

— Se on polttaja, huudahti José, jolla he tahtovat sytyttää saaren.

— Olet oikeassa, sanoi Rosenholz, mutta tuli on pelottava vihollinen. Voi, jospa voisin sytyttää toisen tulen tätä vastaan. Onnettomuudeksi emme ole aavikolla, ja sen vuoksi on etu noitten puolella.

Kanadalainen viittasi tässä sotajuoneen, jota intiaanit usein käyttävät aavikolla vihollisiansa vastaan. Amerikan äärettömillä aavikoilla, jossa korkea ruoho aaltoilee tuulessa samoin kuin valtameren aallot, leviää tuli niin nopeasti, kuin olisi palava aine ruutia. Mutta valkoinen metsästäjä tai kokenut intiaani, jota tuli uhkaa, vastustaa sitä toisella tulella. Hän rientää sytyttämään suuren alan kuivaa ruohoa, ja kun hänen sytyttämänsä tuli on polttanut kaikki palavat kasvit hänen ympäriltään, sammuvat vihollisen liekit polttoaineen puutteessa.

Mutta tässä eivät piiritetyt voineet vastustaa liekkejä liekeillä, ja intiaanien virtaa alas kulkemaan lähettämän polttajan täytyi sytyttää saari, jossa olevilla ei ollut tulta karttaaksensa muuta keinoa, kuin jokeen heittäytyminen. Mutta silloin voisivat intiaanit joko ampua heidät kuoliaaksi, tai vangita heidät elävinä.

Niin oli intiaanien lähettikin arvellut. Hänen käskystään olivat apahit karsineet pihkaisen männyn oksat, asettaneet ne lehtiselle puun rungolle ja sytyttäneet ne; sitten olivat he sysänneet polttajansa virtaan. He tiesivät, että tulipatsas menisi saarta kohti. José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin ja Fabianiin. Saattoi huomata, että vaara enensi hänen kostonhimoansa.

Pihkaisen puun rätinä veden pinnalla teki kamalan vaikutuksen. Mustan, sumuun sekaantuvan savupeitteen alla olivat saari ja rannat niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi ollut päivä. Saarella olevia miehiä ei kuitenkaan näkynyt, heitä verhosi kaisla ja pensaat; erään intiaanivartian vaskenkarvaiset kasvot näkyivät silloin tällöin.

José ei voinut vastustaa äkillistä kiihtymystä.

— Odotahan! lausui hän puoliääneen, sinä et ainakaan tule kertomaan kristityn kuolontaistelusta.

Kaislojen joukosta saattoi nähdä äkäisen Josén pyssyn piipun, ja samassa kun laukaus keskeytti, yön hiljaisuuden, vaipui myös intiaanisoturin höyhentöyhtö maahan.

— Myöhäinen ja huono kosto, sanoi Rosenholz vakavasti, nähdessään intiaanin kaatuvan.

Ikäänkuin eivät apahit olisi välittäneet voitetun vihollisen laukauksesta, pysyi ranta samaan synkkään äänettömyyteen vaipuneena, eikä ainoatakaan huutoa kuulunut.

Palavan puun valossa, joka vielä oli vähän matkan saarelta ja tuli sitä kohti, saattoi nähdä Josén voimattoman kiukun vääristämät kasvot.

— Voi, huudahti hän jalkaansa polkien, kuolen sitä tyynempänä, kuta suurempi niiden punaihoisten luku on, jotka olen toiseen maailmaan lähettänyt. Ladatessaan pyssyänsä, etsi hän uutta kostonhimonsa uhria.

Kanadalainen piti vakavana silmällä tulipatsasta, joka oli sytyttävä saaren.

— Kuinka! huudahti José raivoissaan, mitä hyötyä siitä on, että noin kauvan katselet tuota polttajaa? Onko sinulla mitään keinoa, jolla voit sysätä pois tuon palavan rovion, joka saarta lähenee?

— Ehkä, vastasi kanadalainen kuivasti ja jatkoi tarkastustaan.

José alkoi välinpitämättömänä viheltää.

— Kas, sanoi Rosenholz, tuossa huomaan jotakin, joka osoittaa, että nuo metsän pojat toisinaan erehtyvät. Ellei meidän tarvitsisi peljätä, että meitä pian tervehtii luoti- ja nuolisade, pakottaaksensa meidät pysymään piilossa ja estääksensä poistamasta polttajaa, kun se sytyttää saaren, en välittäisi tuosta palavasta lautasta enempää kuin ilmassa lentelevästä tulikärpäsestä.

Paksu peite kosteata ruohoa muodosti ikäänkuin lattian uivan puun oksien välille kannattaen pihkaista, palavaa roviota, joka läheni saarta. Intiaanit olivat niin laskeneet tämän ruoholattian vahvuuden, että polttajan ehtiessä saarelle tuli olisi ennättänyt sen kuivata, jolloin se syttyisi itsestään.

Mutta ruoho sattui usein veteen, joka alituisesti sitä kostutti, ja se oli sen syttymistä hidastuttanut. Paksummat puun oksat eivät myöskään ehtineet syttyä, vaan ainoastaan heikommat oksat ja lehdet paloivat.

Tämä seikka ei jäänyt kanadalaisen tarkastelevalta katseelta huomaamatta. Hän päätti pitkällä seipäällä hajoittaa leveämmälle tuota kosteata ruohoa samoin kuin niittäessä hajoitetaan niitetty heinä, mutta samalla kun hän varustihe toimeenpanemaan tätä vaarallista yritystä, toteutui hänen ennustuksensa.

Muutamia luotia ja nuolia lensi polttajan ja saaren välille. Näiden laukausten tarkoituksena nähtävästi oli enemmän pelottaminen kuin haavoittaminen.

— He koettavat saada meidät elävinä, sanoi Rosenholz matalalla äänellä. No niin, nyt täytyy koettaa.

Tulipatsas melkein kosketti saareen, joka pian oli liekkeihin leimahtava.

Metsästäjiä vaivasi jo tukahduttava kuumuus, kun kanadalainen salaman nopeasti sukelsi jokeen, johon katosi. Molemmilta rannoilta kuului hirveä ulvonta ja intiaanit, samoin kuin José ja Fabiankin, jotka nyt olivat yksin, näkivät tuon uivan rovion horjuvan kanadalaisen voimakkaista tempauksista. Tuo ääretön rovio loi vielä hetkeksi kirkkaan valon, sitten se äkkiä rätisi sihisten, tulipatsas jakaantui kahtia ja sammui aaltoihin.

Syvä pimeys seurasi äkkiä tätä häikäisevää valoa; hämärä ja sumu olivat taasen levittäneet synkän vaippansa joelle.

Puu mustuneine oksineen meni entiseltä suunnaltaan poistettuna saaren ohi, eikä koskettanut edes kaislaan. Kummastuksesta melkein liikkumattomain intiaanein hirveästi kiljuessa saapui Rosenholz toveriensa luo. Saari häilyi niistä ponnistuksista, joita hän teki sinne noustessaan.

— Ulvokaa, kuinka kauvan tahdotte, sanoi Rosenholz henkeänsä vedettyään, ulvokaa oikein sydämenne pohjasta. Vielä ette meitä vanginneet, lisäsi hän, mutta onnistummekohan aina?

Ja kuinka monta vaaraa heidän vielä täytyikin voittaa tämän jälkeen? Kenpä ennakolta voisi arvata kaikki ne juonet, joita intiaanit käyttäisivät heitä vastaan.

Nämä mietteet haihduttivat ensimäisen voitonriemun, ja synkkä äänettömyys seurasi niitä onnitteluja, joita molemmat metsästäjät olivat Rosenholzille lausuneet.

Äkkiä hypähti José ylös, tukahduttaen huudahduksen, mutta tällä kerralla ilon aiheuttaman.

— Rosenholz, don Fabian! huudahti hän, me olemme pelastetut, minä takaan sen.

— Pelastetut; huudahti kanadalainen vapisevalla äänellä. Puhu, José, sano pian!

— Etkö huomannut, jatkoi José, kuinka koko saari muutama tunti sitten vapisi, kun katkaisimme muutamia oksia suojelukseksemme? Nyt taasen sait sinä, Rosenholz, pikku saaremme vapisemaan. No niin, ensin tuumailin, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, mutta olen siitä tuumasta luopunut; meitä on kolme, ja voimme varmaan kaikki voimamme ponnistaen temmata saaren irti pohjasta ja saada sen liikkeelle. Sumu on tiheätä, yö pimeä ja huomenna päivän koittaessa…

— Olemme jo kaukana täältä, huudahti Rosenholz. Toimeen siis, toimeen! Ellen ole menettänyt merimiesvaistoani, niin ei laivamme kulje nopeammin kuin kolmen solmuvälin vauhdilla tunnissa.

— Sitä parempi, sanoi José, — sitten ei matkaamme huomatakaan.

Kelpo kanadalainen tarttui molempien ystäviensä käsiin, sitten nousi hän.

— Mitä aijotte tehdä? kysyi Fabian. Emmekö yhdistynein voimin voi temmata saarta irti, niinkuin José ehdotti?

— Kyllä sen voimme, Fabian, mutta silloin olemme vaarassa temmata sen rikkikin. Pelastuksemme riippuu siitä, että saari pysyy nykyisessä koossaan. Ehkäpä sitä pitää joen pohjassa kiinni vain jokunen suuri juuri tai paksu oksa. Monta vuotta on kulunut siitä, kun nämä puut pysähtyivät tähän, — tuo maa, joka niiden päälle on muodostunut, todistaa sen. Vesi on aikojen kuluessa nuo oksat tai juuret mädännyttänyt; siitä aijon nyt ottaa selon.

Kanadalaisen keskeytti pöllön vastenmielinen kirkuna. Tämä ääni, joka katkasi yön hiljaisuuden ja kuului juuri sillä hetkellä, jolloin toivo uudelleen koitti metsästäjille, tuntui Josén korviin turmiota tuottavalta.

— Voi, lausui hän surullisesti, — hänen taikauskonsa näet heräsi tästä, — pöllön ääni ei ennusta mitään hyvää.

— Matkiminen on hyvin onnistunutta, vastasi Rosenholz, mutta älä anna pettää itseäsi. Intiaanien vahti siinä kehoittaa toisia valppauteen. Varmaan on tuo heidän pirullisen ilkeytensä keksimä ja he ilmoittavat meille sillä vartioitsevansa meitä. Se on kuolinvirsi, jolla he koettavat ilahduttaa meitä.

Tuskin oli kanadalainen lausunut tämän, kun sama ääni valittavine, toisinaan pilkkaavine väreineen toistui vastaiselta rannalta, ja se todisti kanadalaisen arvelun oikeaksi. Mutta nämä äänet olivat silti pelottavia, sillä ne osoittivat mitä vaaroja yön pimeys salasi.

— Tekisipä mieleni huutaa heille, että heidän tulisi pikemmin kiljua tiikerin tavoin, sanoi José.

— Älä millään muotoa tee sitä. Siten ilmaisisit heille paikan missä olemme. Nyt eivät nuo roistot tiedä sitä niin varmaan.

Näin sanoen astui Rosenholz varovasti veteen. Saarelle jääneet metsästäjät katselivat levottomina kanadalaisen etsimisiä. Tämä tuon tuostakin katosi veden pinnan alle, samoin kuin sukeltaja, joka laivan kyljeltä etsii reikää, joka uhkaa laivaa haaksirikolla.

— Noh, kysyi José vilkkaasti, kun kanadalainen taasen ilmestyi veden pinnalle hengittämään, olemmeko useampien ankkurien nojassa?

— Kaikki käy toivoakseni hyvin, sanoi Rosenholz; tähän asti olen löytänyt ainoastaan yhden, mutta se onkin itse hätäankkuri.

— Varokaa kaikin mokomin sukeltamasta liian syvälle, sanoi Fabian. Voisitte tarttua kiinni veden alla oleviin oksiin ja juuriin.

— Ole huoletta, lapseni, sanoi kanadalainen. Valas tarttuu pikemmin kiinni kalastusveneen alle, jonka se voi heittää ilmaan, kuin minä tämän saaren alle, jonka voin olkapääni sysäyksellä hajoittaa.

Vesi peitti taasen kanadalaisen. Pitkä hetki kului, jonka aikana saaren ympärille ilmestyvistä ilmarakkuloista saattoi huomata, että Rosenholz liikkui veden alla. Pian keinui koko saari kuin laiva aalloissa. Tuntui, että jättiläinen koetti viimeistä voimainsa ponnistusta. Fabian oli hetkisen levottomana, peljäten Rosenholzin kamppailevan kuoleman kanssa, kun kumea rätinä kuului melkein heidän jalkainsa alta.

Samassa ilmestyi kanadalainen taasen veden pinnalle, hiukset valuvina, kasvoiltaan tulipunaisena, kun veri oli noussut hänen päähänsä. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän saarelle, joka alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja sitten hiljaa solua virran mukana. Paksun juuren, joka ulottui jotenkin syvälle joen pohjaan, oli kanadalaisen voimakas käsi katkaissut; epätoivoissaan oli kanadalainen saanut kymmenkertaisen voiman.

— Jumalan kiitos! huudahti hän, viimeinen ja ainoa este, joka meidät kiinnitti, on pois; me olemme nyt vesiajolla.

Hänen tätä sanoessaan kuljetti virta todellakin saarta eteenpäin ja vaikkapa se liikkuikin melkein huomaamattomasti, liikkui se kuitenkin.

— Nyt on kohtalomme Jumalan kädessä, jatkoi Rosenholz. Jos saari pysyy keskellä jokea, niin olemme pian, siitä kiitos sumulle, intiaanien näkyvistä loitolla. Hyvä Jumala! — huudahti hän hartaasti, vielä sumua tunnin verta, niin luomasi olennot ovat pelastetut!

Metsästäjät olivat aivan ääneti. Levottomin katsein seurasivat he saaren liikuntoa, sanaakaan enää lausumatta.

Päivä oli tosin pian koittava, mutta yökylmän tähden, joka tavallisesti eneni auringon nousun tunteina, tiheni joessa usva yhä enemmän.

Molemmilla rannoilla olevat nuotiot näyttivät tähdiltä, jotka päivän koittaessa valkenevat.

Tämän tähden ei vaara ollutkaan aivan suuri, ja varmaan voitiin toivoa, että he välttäisivät intiaanivartiain huomion, mutta toinenkin vaara uhkasi metsästäjiä.

Uiva saari seurasi vaikka hitaastikin virran mukana, mutta pyöri samalla alituisesti ympäri, ja sen vuoksi oli peljättävä, että se kääntyessään poistuisi oikealta suunnalta ja tarttuisi rantaan kiinni. Mutta molemmilla rannoilla oli intiaaneja.

Samoin kuin merimiehet laivalla, joka on menettänyt mastonsa ja peräsimensä ja jota laineet ajavat kohti kalliota murskattavaksi, seurasivat metsästäjät pelkäävin katsein saaren hitaita ja epävarmoja liikkeitä. Tuon tuostakin suhisi maalta tuleva tuulen henkäys saaren rannalla olevissa puissa ja pensaissa. Saari näytti kääntyvän oikealle ja vasemmalle, tehden suuria kaarroksia; toisinaan sitä vei jokunen virran pyörre taaksepäin, mutta saarella olevat eivät voineet mitään tehdä kulun ohjaamiseksi.

Vähinkin kolina olisi ollut riittävä kuulumaan rannalle ja saattamaan kaikki intiaanit jaloilleen. Onneksi oli sumu niin tiheä, ettei näkynyt edes rannalla olevia puitakaan.

— Älkäämme kadottako rohkeuttamme, sanoi José, sillä niin kauvan kuin emme näe rannan puita, kuljemme oikealla väylällä. Voi, jospa Jumala armossaan suojelisi meitä, niin millaisen ulvonnanpa intiaanit rannalla päästäisivät, kun eivät päivän koittaessa näkisi saarta, eivätkä meitä.

— Niinpä niinkin, vastasi vanha metsästäjä, tämä oli erittäin hyvä tuuma, José! Siinä hämmästyksissäni en milloinkaan olisi tullut tätä ajatelleeksi, vaikka tuuma oli yksinkertainen.

— Niinhän se aina on, yksinkertaisimmat ja parhaimmat ajatukset tulevat aina viimeksi. Niin tässäkin, mutta sanon sinulle suoraan Rosenholz, etten tunne sinua enää.

— Olet oikeassa, en tunne enää itsekään itseäni, vastasi kanadalainen avomielisesti, ja sentään… hän ei lopettanut lausettaan.

— Me poistumme oikealta väylältä, Rosenholz, sanoi José hiljaa; nuo sumussa häämöttävät esineet ovat rannan puita.

— Olet oikeassa, vastasi kanadalainen, molemmilta rannoilta pilkottavista nuotioista voipi huomata, kuinka lyhyen matkan olemme puolessa tunnissa ehtineet.

Uiva saari näytti saaneen suuremman vauhdin ja pian näkyivät puun latvat selkeämmin. Metsästäjät vaihtoivat levottoman katseen.

Saari kulki yhä rantaa kohti. Eräs nuotio, joka äsken oli heikosti usvan läpi pilkottanut, suureni yhä heidän silmissään.

Epävarmassa tulen valossa nähtiin intiaanivartian seisovan suorana ja liikkumattomana, taisteluun varustettuna. Pitkä bisonin harja peitti hänen päätänsä, josta kohosi höyhentöyhtö.

Kanadalainen nyökäytti Josélle ja viittasi soturiin, joka nojasi keihääseensä. Onneksi oli sumu vielä niin tiheä, että apahi, joka näkyi seisoessaan nuotion ääressä, ei voinut nähdä tuota tummaa esinettä, joka vesilinnun tavoin hiljaa ui joen pinnalla.

Nyt kohotti intiaani, ikäänkuin hänen vaistonsa olisi ilmaissut, että vihollisten taitavuus ja rohkeus pettäisi hänen valppautensa, päätänsä pudistaen liehuvaa töyhtöänsä.

— Epäileeköhän tuo? sanoi kanadalainen.

— Voi, jospa ei pyssy nostaisi suurempaa melua kuin nuolikaan, niin heti lähettäisin tuon ihmisbisonin vartiaksi toiseen maailmaan, sanoi José.

Pian näkivät metsästäjät intiaanin pistävän keihäänsä maahan, kumartuvan eteenpäin ja varjostavan käsillään silmiänsä, paremmin nähdäksensä.

Pakenevien sydämet sykkivät levottomasti, eivätkä he muutamaan hetkeen uskaltaneet hengittääkään.

Kun intiaanisoturi siten, ikäänkuin väijyksissä oleva peto, nojautui eteenpäin ja näytti pitkien bisonin harjaksien peittämät kasvonsa, oli hän hirveän ja pelottavan näköinen. Rohkeakaan mies ei olisi vapisematta voinut katsoa häneen.

Mutta pakolaiset eivät olisi tästä näystä välittäneet enempää kuin lapsesta, ellei lapsikin tällä vaarallisella hetkellä olisi ollut yhtä peljättävä kuin intiaani.

Tiheän sumun tähden valaisi nuotio, jonka ääressä intiaani seisoi, vain pienen alan.

Kun apahi jonkun hetken oli seisonut samassa asennossa, ikäänkuin hän pimeässä olisi koettanut erottaa jotain esinettä, astui hän äkkiä muutaman askeleen jokea kohti ja katosi sitten näkyvistä.

Aamutuuli heilutteli edestakaisin ihmishiuksia, jotka lipun tavoin olivat keihääseen kiinnitetyt. Keihäs oli vielä maahan pistettynä.

Nyt oli vieläkin tuskallisempi hetki kuin ennen, sillä pimeän tähden ei enää voinut seurata intiaanin liikkeitä. Pakolaiset olivat hengittämättäkin, ja saari liikkui yhtä hiljaa kuin ennenkin joen synkällä pinnalla.

— Olisikohan tuo huomannut meidät? kuiskasi José.

— Minä pelkään sitä, sanoi Rosenholz. Valittava ääni saattoi metsästäjät vapisemaan.

Se toistui molemmilta rannoilta ja oli merkkinä vahdeille, jotka matkivat pöllön ääntä. Sitten taasen kaikki vaikeni. Vihdoinkin päästi Rosenholz helpotuksen huokauksen ja viittasi nuotioon.

Intiaani oli taasen asettunut sen viereen; hän otti keihäänsä ja nojasi siihen samoin kuin äskenkin.

— Jos tätä suuntaa yhä mennään, sanoi Rosenholz, niin olemme parin minuutin kuluttua tuon intiaanin edessä. Jospa vain voisin vähän soutaa tällä oksalla, niin pian pääsisimme oikealle väylälle, mutta veden loiske ilmaisisi meidät.

— Ja sentään täytyy meidän se tehdä. Ehkäpä onkin parempi, kun kerran olemme vaaraan antautuneet, että itse ilmaisemme itsemme, kuin antaudumme. Mutta katsokaamme ensin, kuljettaako tämä virran uoma, jossa olemme, meidät rannalle; jos niin on, ei enää auta empiä, ja vaikka oksa loiskuukin vedessä enemmän kuin kankaalla kääritty airo, niin kyllä kai koet meloa niin hiljaa kuin mahdollista on.

Tätä sanoessaan taittoi José hiljaa kuivan oksan ja heitti sen jokeen. Molemmat metsästäjät kumartuivat eteenpäin, nähdäksensä, mihin oksa kulkisi.

Tällä paikalla oli kova pyörre, jonka vaikutti syvennys joen pohjassa.

Hetkisen pyöri oksa ympäri, ikäänkuin olisi ollut uppoamaisillaan, mutta sitten lähti se menemään toiselle rannalle päin. Molemmat metsästäjät päästivät helpotuksen huoahduksen, mutta katsoivat sitten hämmästyneinä toisiinsa.

Toinen virran pyörre kuljetti nimittäin oksaa taasen rantaa kohti. Oli helppo arvata, että saari kulkisi samaa tietä kuin oksakin.

Uiva saari tuntuikin hetkisen pysyvän paikoillaan, mutta sitten joutui se ensimäiseen uomaan ja poistui pian rannalta. Usvapeite muuttui molemmin puolin yhtä tiheäksi, ja se osoitti tyyntyneille metsästäjille, että saari kulki suotuisaa suuntaa.

Niin kului tunnin verta, jolla ajalla pelko ja toivo vaihtelivat; sitten katosivat intiaanien nuotiot etäisyyteen ja sumuun; pakolaiset saattoivat jo varmistua siitä, että olivat välttäneet vaaran. Ei auttanut sentään vielä istua kädet ristissä.

Vanha merimies alkoi kaikin voimin meloa puunoksalla.

Uiva saari, jota kanadalainen pysytteli keskellä virran väylää, kulki nyt nopeammin ja oli pian ennättänyt pitkän matkan. Nyt vasta voivat ystävykset pitää itseänsä turvattuina, joskaan ei vielä täysin pelastettuina.

— Pian koittaa päivä, sanoi Rosenholz, ja meidän täytyy nyt mennä maihin jommallekummalle rannalle ja päästä aavikolle, sillä jalkasin voimme kulkea nopeammin kuin nyt.

— Olkoon niin, Rosenholz, sanoi José, rannalta täytyy kahlata jonkun matkaa jokea myöten peittääksemme jälkemme intiaaneilta; tarpeen tullen kannamme tuota haavoitettua ja ehdimme sentään pari penikulmaa tunnissa. Kuinka pitkältä, don Fabian, luulette vielä olevan kultalaaksoon.

— Olette, samoinkuin minäkin, sanoi Fabian, nähnyt auringon laskeutuvan niiden vuorien taakse, jotka ympäröivät tätä laaksoa; olemme muutaman penikulman päässä sieltä ja ehdimme varmaan perille päivän koittaessa.

Rosenholz ohjasi nyt Josén avulla saaren maata kohti, ja pian se survaisikin rantaan niin kovasti, että siihen syntyi halkeama. Josén ja Fabianin astuessa rannalle, jossa ei ollut vihollisia, otti Rosenholz liikkumattomana makaavan gambusinon ja laski hänen ruohostolle. Siinä heräsi haavoitettu. Nähdessään seudun, joka oli toisellainen kuin se, jossa hän oli nukkunut, katseli hän iloisena ympärilleen.

— Pyhä neitsyt! huudahti hän, vieläkö minun täytyy kuulla tuota hirveätä ulvontaa, joka untani häiritsi?

— Ei poikaseni, intiaanit ovat kaukana, ja me olemme pelastetut. Jumalalle kiitos, että hän salli minun pelastaa rakkaimpani, Fabianini ja vanhan toverini vaaroissa ja taisteluissa.

Näin sanoen paljasti kanadalainen nöyrästi harmaahapsisen päänsä ja ojensi sydämellisesti kätensä Josélle ja Fabianille.

Metsästäjät soivat haavoitetulle vähän aikaa tointumiseen, sitten valmistautuivat he matkalle.

— Ellette jaksa, kulkea meidän rinnallamme, sanoi José, niin teemme jonkinlaiset paarit teille. Meillä ei ole siekailemisen aikaa, jos mielimme karttaa uutta kohtausta intiaanien kanssa, sillä heti päivän valjettua ajavat he raivoissaan meitä takaa.

Gayferos halasi niin hartaasti päästä uudelleen kohtaamasta intiaaneja, että hän melkein unhotti kärsimänsä kovat tuskat.

Hän vakuutti seuraavansa pelastajiaan niin nopeasti kuin nämä vain toivoivat ja esitti, että heti lähdettäisiin.

— Ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin, sanoi Rosenholz; levähtäkää hetkinen, kunnes olemme hajoittaneet tämän meille niin tarpeellisen saaren ja antaneet virran viedä sen. Intiaanit eivät saa löytää jälkeäkään meistä.

Uiva saari, jota jo oli vahingoittanut sitä kiinni pitävän juuren katkaiseminen ja äskeinen survaus, ei kestänyt noiden kolmen toverin yhtyneitä voimia.

He irroittivat puun rungot, sysäsivät ne virtaan, joka kuljetti ne pois, ja pian ei nähty jälkeäkään saaresta, jota luonto niin monta vuotta oli valmistellut.

Kun viimeinen oksa oli näkyvistä kadonnut, alkoivat Rosenholz ja José kohotella ruohoa, jota he olivat tallanneet.

Sitten antoi kanadalainen lähtömerkin.

Pakolaisista suurimpana ja voimakkaimpana astui hän ensin veteen; he kulkivat niin etäällä rannasta, että veden syvyys peitti heidän jälkensä hiekkaisella pohjalla; intiaanit siten luulisivat heidän jatkaneen matkaansa lautalla. Kulku oli vaivaloista, eikä suinkaan nopeaa. Kuitenkin ehtivät he tunnin kuluttua, jolloin heidän väsyneet jalkansa pakottivat heidät lepoon, sille kohdalle, jossa joki haaraantui kahtia muodostaen sen suomaan, jossa kultalaakso oli.

Aurinko ei enää ollut kaukana, päivä alkoi jo koittaa, vaaleita viiruja, lähestyvän päivän ennustajia, näkyi taivaan rannalla. Onneksi ei se joen haara, jonka yli heidän täytyi mennä, ollut aivan syvä, sillä enin vesi juoksi toista haaraa. Se oli suotuisa seikka, sillä paljon aikaa olisi vienyt, jos olisi täytynyt uimalla kuljettaa haavoitettua.

Rosenholz otti hänet selkäänsä. Kaikin kolmin alkoivat he kahlata; vesi ei ulottunut heidän polviinsakaan. Niin sanotut Sumuvuoret olivat noin penikulman päässä tältä rannalta, jossa metsästäjät nyt olivat. Hetken levähdettyään jatkoivat he vahvistunein voimin matkaansa.

Seudun muoto muuttui pian. Hiekkaisen aron sijasta nähtiin syviä laaksoja, kuivuneita joen uomia, joita purot olivat kaivaneet sadeaikoina. Salavien ja puuvillapensaiden sijasta, jotka olivat rantoja varjostaneet, kohosi täällä vihannoita tammia, ja maisemaa rajoitti vuoren harjanne, niin sanotut Sumuvuoret.

Matkustajat pysähtyivät. Ympärillä oleva maisema oli suurenmoinen. Harvoin oli valkoinen mies käynyt näillä seuduilla, joilla vielä oli alkuperäinen luontonsa. Ainoastaan Marcos Arellanos ja Cuchillo olivat näin kauvaksi tunkeutuneet.

Nuo ikuiseen sumuun peitetyt vuoret, jotka silloinkin olivat usvan ympäröiminä, muu seutu oli kirkkaasti valaistu, näyttivät peittävän tutkimattomia salaisuuksia.

Tuon tuostakin tunkeusi salamoita vuorta ympäröivän usvakerroksen läpi, ukkonen jyrisi kumeasti, ja kaukaa kuului ammottavaan kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina. Saattoi melkein luulla, että manalan henget, salattujen aarteiden näkymättömät vartiat, taistelivat keskenänsä tuolla maan sisässä, ja että intiaanein taikaluulon mukaan tuo usvakerros todellakin salasi vuoren haltian pyhän ja saastuttamattoman asunnon.

17.

CUCHILLON PETOLLISUUS.

Gayferos-raukan olivat ponnistukset ja tuskat kokonaan näännyttäneet. Kun hänen ei tullut saada mitään tietoa kultalaakson olemassa olosta ja paikasta, päättivät Rosenholz ja José jättää hänet muutamaksi tunniksi tähän turvalliseen paikkaan, mennäkseen itse tarkastelemaan seutua, jossa Fabianin ilmoituksen mukaan kultalaakso oli.

Haavoitettu suostui vastenmielisesti tähän eroon; kuitenkin taipui hän, tyyntyen jalomielisten pelastajainsa vakuutuksista, että he pian palaisivat. Kun he lähtivät, vaati Rosenholz häntä lupaamaan, ettei hän kenellekään ilmaisisi metsästäjäin olevan näillä seuduilla. Sen hän kernaasti lupasikin.

Keventynein sydämin lähtivät toverit matkalle. Tuskin olivat he kuitenkaan monta minuuttia kulkeneet, kun Fabian pysähtyi, kieltäytyen jatkamasta matkaa. Kummastuneena kysyi Rosenholz, mikä oli syynä tähän kieltoon. Nuorukainen arveli, etteivät hänen molemmat toverinsa voisi vastustaa kullanetsijäin suurta joukkoa. Jonkinlainen lapsellinen arkuus esti häntä myöskin menemästä paikalle, jossa hänen kasvatusisänsä oli murhattu.

Vihdoinkin onnistui Rosenholzin taivuttaa Fabian myöntymään. Rohkeasti kulkivat he Sumuvuoria kohti. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin he katosivat laaksoon.

Yö ei vielä ollut kokonaan loppunut, kun toiselta suunnalta näkyi ratsastaja lähestyvän samaa seutua, jonne ystävyksetkin pyrkivät. Hän oli yksin ja ratsasti niin nopeasti että hiekka pölysi. Ratsastajan kasvonpiirteistä — se oli Cuchillo — kuvastui samalla pelko ja voiton himo. Häntä pelotti luulo, että taistelun melskeessäkin joku olisi huomannut hänen pakenemisensa leiristä.

Cuchillo ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka toivomatta onnistuvansa rohkeni tällaiseen uhkapeliin antautua. Hän oli tahtonut johtaa intiaanit toveriensa jäljille ja oli saavuttanutkin tarkoituksensa. Sitten oli hän lähtenyt leiristä, eikä häneltä puuttunut tekosyitä tämän uuden uskottomuutensa puolustukseksi ja koettaessaan käyttää vain omaksi hyödyksensä salaisuutta, jonka hän oli melkoisesta maksusta myynyt. Mutta hän unhotti tässä, että don Antonio oli jo epäillyt häntä hänen palatessaan edellisenä iltana.

Cuchillo oli kertonut don Estevanille niin tarkoin kultalaakson paikan, ettei tämä voinut eksyä. Tämä seikka saattoi käydä hänelle vaarallisemmaksi kuin hän tällä hetkellä aavistikaan.

Hän oli ollut olevinaan kuolettavasti haavoitettu ja oli hiipinyt varustusten toiselle puolen, jossa ei ollut ihmisiä ja hänen hyvin opetettu hevosensa oli seurannut häntä sinne. Kenenkään huomaamatta oli hän hypännyt satulaan ja lähtenyt vuoristoon. Voitonhimo kiihotti häntä eikä suonut hänelle ensinkään lepoa. Jo lähestyi hetki, jolloin menestys palkitsisi hänen petoksensa; säihkyvin silmin ja sykkivin sydämin ratsasti hän kohti kultalaaksoa; vielä hetkinen ja hän oli voitonhimoisten toiveittensa perillä. Innoissaan jatkoi hän matkaansa. Hetken kuluttua kauhistutti häntä tuttu paikka, ja hän vapisi muistaessaan tässä tekemänsä murhan. Nopeasti ratsasti hän eteenpäin. Tuuli löyhytti hänen hiuksiansa, hänen hevosensa hirnui, kun se ehti murhapaikalle. Ratsastajakin oli levoton; hänestä tuntui, kuin olisivat aaveet pensaikosta tirkistelleet häntä ja okaiset kaktuskasvit näyttivät ojentavan käsiään pitääksensä kiinni hänestä. Kylmä hiki juoksi hänen otsaltansa, mutta kullan himo voitti pelon ja hän ratsasti eteenpäin. Pian häntä naurattikin, oma tuskansa ja hän kiirehti hevostaan. Sitten hän taasen pysähdytti sen ja kuunteli. Ei kuulunut ääntäkään erämaan hiljaisuudessa, paitsi hänen hevosensa hengitystä ja hänen sydämensä tykytystä. Kamaloita ajatuksia pyöri hänessä, häntä ilahdutti tuumansa onnistuminen ja se, että kulta, jolla on kaikki mahti, nyt olisi yksin hänen; sitten kannusti hän uudelleen hevostansa.

Neljä ratsastajaa lähti meksikolaisten leiristä. Ne olivat don Estevan, Pedro Diaz, Oroche ja Baraja. Kullanetsijäin johtaja luuli voivansa luottaa enimmän näihin kolmeen, ja sen vuoksi olikin hän ne valinnut.

Jäljelle jääneitä oli hän ankarasti käskenyt pysymään leirissä. Sitten oli hän, mainitsematta kuinka lähellä he olivat matkan määrää, lähtenyt, ilmoittaen menevänsä tarkastusretkelle.

Ainoastaan Oroche ja Baraja olivat, samoin kuin don Estevanin rinnalla ratsastava Pedro Diazkin, salaisuuden perillä. Hekin halusivat päästä kultalaaksoon ja ehkäistä Cuchillon aikeet. Pimeässä he eivät voineet nähdä häntä aavikolla.

Don Estevan tahtoi jo luopua takaa-ajosta ja palata leiriin, kun Pedro Diaz kumartui ottamaan jonkun esineen maasta. Se oli pieni nahkalaukku, joka heti tunnettiin Cuchillon omaksi.

Tämä ilmaisi ratsastajille, että Cuchillo oli kulkenut tätä tietä, ja hekin jatkoivat matkaansa.

Niin saapuivat päivän koittaessa kaikki mainitut henkilöt kultalaaksoon, tietämättä toisistaan. Jumalan oikeus oli johtanut heidät erämaan luoksepääsemättömimpään osaan, siellä tuomitaksensa heidän välinsä.

18.

KADONNEET.

Pakolaiset olivat jo ehtineet sille rannalle, jossa he hajoittivat saarensa, kun lähetti, jonka intiaanit olivat lähettäneet tarjoamaan Mustallelinnulle päällikkyyttä, avasi silmänsä.

Päivä koitti. Muutaman hetken lepo oli riittänyt vahvistamaan lähetin väsyneitä jäseniä; kovalla vuoteellaan eivät nämä erämaiden soturit kaipaa pitkälti unta.

Päällikkö istui vielä liikkumattomana ja näytti sammuvan nuotion ääressä yhtä synkältä kuin edellisenäkin iltana.

— Linnut alkavat laulaa, sanoi lähetti tuolla kuvallisella kielellä, joka on yhteistä intiaaneille ja itämaalaisille. Sumu pakenee aurinkoa. Eikö yö ole päällikölle mitään neuvonut hänen kansansa hyväksi, joka odottaa hänen tuloansa?

— Sille, joka valvoo, sanoo yö paljonkin, vastasi päällikkö, ja Mustalintu on koko yön kuunnellut uhriensa valituksia; hän on kuullut nälän kurnivan heidän suolissaan; hän on kuunnellut kaikkia, mitä hänen sielunsa on hänelle sanonut, mutta hän ei ole kuullut kansalaistensa rukouksia.

— Hyvä! Lähetti on uskollisesti kertova ne sanat, jotka hän on kuullut, niille, jotka hänet lähettivät.

Aikoen poistua, pingotti soturi uumillaan olevaa vyötä, kun päällikkö pyysi häntä auttamaan itseään ylös.

Soturi totteli.

Kun päällikkö taasen seisoi jaloillaan ja tukahdutti tuskan, jonka hänen haavoitettu olkapäänsä tuotti, sanoi hän, nojautuen lähettiin:

— Tarkastakaamme nyt vartioita. Intiaaniin nojaten lähti Mustalintu hitain, mutta vakavin askelin nuotiolle.

Uudet vartiat olivat astuneet entisten sijalle, jotka nahkoihin käärittyinä nukkuivat nuotioitten ääressä. Mustalintu yksin ei ollut silmiänsä ummistanut. Vartiat seisoivat liikkumattomina kuin patsaat paikoillaan.

Ensimäinen vartia, jolta kysyttiin, vastasi:

— Usva ei ole äänettömämpi kuin joki, valkoiset soturit, jotka pelastuivat tulesta, eivät ole voineet uiden paeta, elleivät he ole olleet yhtä äänettömiä kuin kalat vedessä.

Kaikki muutkin vastasivat samoin.

— Hyvä on, sanoi päällikkö, jonka silmistä loisti hurja riemu.

Sitten kääntyi hän lähettiin ja jatkoi, näyttäen sidettä olkapäällään:

— Koston ääni on liian voimakas korvissani, ne eivät muuta kuule.

Se vahvisti päätöksen, jonka hän jo oli lähetille ilmoittanut. Viimeksi mainittu kuljetti vaiti ollen päällikön takaisin nuotion ääreen. Epäävästä vastauksesta huolimatta ei lähetti kiirehtinyt lähtöä. Hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua jokea peittävän usvan läpi.

Kovempi tuuli, joka käy auringonnousun edellä, hajoitti toisinaan vähäsen tuota sumuverhoa ja helposti näkyi, että se pian oli katoava. Vaikka intiaani ponnistikin katsettaan, ei hän saattanut nähdä päällikön mainitsemaa saarta.

Äkillinen otaksuminen, että vartiain valppauden olisi voinut joku käsittämätön seikka pettää, syntyi lähetin mielessä, ja huonosti salattu ilo loisti hänen kasvoiltaan.

— Olen sanonut, että lähden vasta auringon noustua.

Tuo hänessä äkkiä syntynyt otaksuminen saattoi hänet hiljaa lausumaan nämä sanat.

Pian aamun hämärä valkeni. Usvakerrokset kaareilivat toistensa ympärillä kuin puhvelilauman synnyttämä tomupilvi. Auringon ensi säteet loivat tuohon harmaaseen verhoon viheriän heloituksen.

Vielä liehui hajanaisia usvakerroksia joen yllä, kun Mustalintu päästi kauhean vihan ja pettyneen toiveen karjunnan.

Saari oli kokonaan kadonnut; paikka, jossa se edellisenä iltana oli ollut, oli aivan tyhjä, ei ainoatakaan sitä ympäröinyttä kaislaa eikä vesikasvia näkynyt.

Pahan hengen käsi on ulottunut veteen, sanoi lähetti. Se ei ole tahtonut, että hänen lapsensa, nuo valkoiset koirat, kuolisivat Mustanlinnun, tuon kuuluisan päällikön kädestä.

Mutta intiaani ei kuunnellut näitä lähetin sääliviä sanoja. Nyt nousi päällikkö avutta, hänen silmänsä tuijottivat, hänen kasvonsa olivat vaaleat; kädessään heilutti hän tapparaa, kun hän horjuen läheni ensimäistä vartiaa.

Mutta uhattu vartia ei liikahtanutkaan. Hän seisoi siinä pää ojennettuna, käsivarsi puoleksi nostettuna tarkoin kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää, ettei hän ollut tauonnut uskollisesti vartioimasta tähän onnettomaan hetkeen saakka.

Päällikön tappara oli putoamaisillaan sotilaan päähän, kun lähetti pidätti Mustanlinnun käden.

— Intiaanin aistilla on rajansa, sanoi hän; hän ei voi kuulla ruohon kasvavan, hänen silmänsä ei voi tunkeutua jokea peittävän usvakerroksen läpi. Mustalintu on tehnyt, mitä on voinut, hän ei ole varovaisuutta laiminlyönyt, mutta suuri henki ei ole tahtonut, että päällikkö kuluttaisi aikansa vuodattamalla kolmen valkoisen verta, kun hän suo hänelle tilaisuuden vuodattamaan verivirtoja tuolla.

Intiaani viittasi meksikolaisten leiriä kohti.

Ponnistuksen ja raivon uuvuttamana ei Mustalintu voinut vastata. Hänen haavansa oli taasen auennut, ja veri tulvasi hihnoilla kiinnitetyn siteen läpi. Hän horjui, hänen polvensa notkistuivat, ja lähetin täytyi laskea hänet ruohostolle, jossa hän meni tainnoksiin.

Aika, mikä kului siihen, kun Mustalintu uudelleen toipui, pelasti pakolaiset, jotka intiaanit varmaan olisivat saavuttaneet, kun heidän kulkunsa joella oli niin hidasta.

Kumea ulvonta kajahti vastaiselta rannalta, osoittaen päällikölle, joka juuri avasi silmänsä, että sielläkin oli saaren katoaminen huomattu.

— Etsikäämme pakolaisten jäljet, sanoi lähetti, ja sitten kuuntelee Mustalintu järjen ääntä, eivätkä hänen korvansa enää ole kuurot.

Toisella rannalla olevat soturit saivat käskyn yhtyä päällikön joukkoon, ja kun kaikki, luvultaan noin kolmekymmentä, olivat kokoontuneet, nostettiin haavoitettu hevosen selkään.

Lähetti, joka oli tullut jalkasin, kun hän oli menettänyt hevosensa edellisen illan hyökkäyksessä, nousi Mustanlinnun taakse tarpeen tullessa tukeaksensa häntä.

Sitten lähdettiin pitkin joen rantaa. Kun hämmästyksen ensi hetki oli mennyt, käsittivät intiaanit mahdolliseksi, että saari oli pohjasta irroitettu; he toivoivat löytävänsä sen rantaan ajautuneena jonkun matkan päässä entiseltä paikaltaan.

Intiaanit ratsastivat kauvan löytämättä jälkeäkään etsimistään henkilöistä. Tosin eräs soturi päästi ilon huudahduksen huomatessaan jälkiä sillä paikalla, jossa pakolaiset olivat menneet maihin, sillä kanadalaisen varokeinot eivät voineet apaheilta niitä peittää, mutta intiaanit petti tuo huolellisuus, jolla pakolaiset olivat saareen hajoittaneet.

Virta oli kuljettanut pois ruohon, puut ja juuret, ja niin pitkälle, kuin intiaanien silmä ulettuikin, eivät he voineet havaita mitään, mikä olisi saaren muotoa muistuttanut.

Rannalla olevat jäljet johtivat vain muutaman askeleen syrjään; pakolaiset olivat siis jatkaneet matkaansa vesitse ja ehtineet paljon edelle.

Vaikka häntä suututtikin voimattomuutensa, kun hän ei voinut saada kiinni vihaamiansa metsästäjiä, oli Mustalintu ehtinyt hillitsemään kasvojensa väreet. Hän pysyi tyynenä.

Mutta hänessä herännyt veren himo ei ollut tyydytetty, vaan pakolaisten kadottua johti se hänet toisaalle; joskin hänen täytyikin siirtää kostonsa tuonnemmaksi, valtasi hänet nyt kunnianhimo.

Hän tajusi, että hänen taasen täytyi lähetille selittää käytöstänsä. Viekas intiaani päästi tämän johdosta helpotuksen huoahduksen.

Kun Mustalintu oli luonut voimattoman vihan katseen pitkin jokea, käänsi hän päänsä toisaalle ja istui liikkumatta.

— Mitä kuulee nyt päällikkö, jonka korva on niin tarkka? kysyi lähetti.

— Mustanlinnun korvissa on nyt hiljaista, verta vaativaa ääntä ei kuulu.

— Siinäkö kaikki? kysyi lähetti. Intiaanipäällikkö ei vastannut, mutta hänen kasvonsa muuttuivat hymyileviksi, ikäänkuin hän olisi kuullut kaukaisen säveleen.

— Korvani, vastasi päällikkö, eivät enää ole kuurot. Pahan hengen käsi ei enää peitä niitä. Kuulen soturien kehoittavan minua kostamaan kansani kunnian; kuulen tulen rätinän, jonka ympärille neuvosto on kokoontunut. Kiitetty olkoon apahia suojeleva henki; lähtekäämme!

Päällikkö käänsi hevosensa sille suunnalle, jossa lähetin kertomuksen mukaan soturit odottivat hänen vastaustaan.

Aurinko loi häikäisevän valonsa erämaahan, kun Mustalintu sotureineen ehti siihen gummipuumetsikköön, jossa jo olemme nähneet intiaanit. Kärsimänsä tappion ja yöllisen takaa-ajon jälkeen, jonka esineinä he olivat, olivat indiaanit sytyttäneet nuotionsa samalle paikalle, siinä neuvotellaksensa.

Kaikki päästivät kaikuvan ilohuudon nähdessään päällikön, jota niin levottomasti olivat odottaneet. Kunnianhimoinen intiaani esiintyi arvokkaana, ikäänkuin olisi ansainnut tämän kunnioituksen.

Sitten kääntyi hän sotilaihin lausuen:

— Mustanlinnun sielu vain on hänen soturiensa luona, sillä hänen ruumiinsa on sairas ja kätensä rauennut.

Näin sanoen näytti hän verta vuotavaa olkapäätään. Valitusulvonta seurasi ilohuutoa, ja kun näin oli säälin tunteet ilmaistu, autettiin päällikkö hevosen seljästä. Sitten vietiin hänet nuotion luo istumaan.

Kun hän oli asettunut paikalleen, kumarsivat toiset päälliköt ja asettuivat hänen ympärillensä.

Mustalintu veti muutaman savun hänelle tarjotusta piipusta, antoi sen sitten toiselle, ja niin kulki piippu syvän äänettömyyden vallitessa ympäri. Kaikki valmistautuivat vakavasti harkiten neuvotteluun.

Jätämme päälliköt polttamaan, niinkuin sotilaiden tuleekin, joiden pitää olla hitaita päätöstä tehdessä, mutta nopeita sen toimeenpanemisessa, luodaksemme sillä välin silmäyksen meksikolaisten leiriin, jossa ei nyt ollut päällikköä.

Siellä vallitsi suuri hämminki. Niinkuin lähes aina sattuu, kuinka huolellisesti salaisuutta koetetaankin säilyttää, oli nytkin levinnyt huhu, että kullan etsijät olivat lähellä määränpäätänsä, ja että tässä aivan lähistöllä oli äärettömän runsas kultasuoni ja ettei don Estevanin lähtö tarkoittanut muuta, kuin tarkan selon saamista paikasta.

Aamun ensi hetkinä koitui hämminkiä tuosta kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, jolla kaikki odottivat päällikön takaisin tuloa ja tuota iloista uutista. Mutta kun aurinko jo oli ehtinyt keskitaivaalle, eikä ainoakaan aamulla lähteneistä ratsastajista palannut, seurasi kärsimättömyyttä levottomuus.

Se teltta, joka päällikön käskystä oli pystytetty leirin keskellä olevalle kukkulalle, oli autiona. Medianan vaakunalla koristettu lippu riippui surullisena tangossaan; ei vähinkään tuulen hengähdys sen poimuja levittänyt. Turhaan tarkastelivat meksikolaiset vartiat alituisesti taivaan rantaa; he eivät nähneet päällikköänsä eivätkä opastansa, jonka salaperäinen katoaminen heitä peljästytti, eivätkä don Estevanin saattajat myöskään palanneet.

Kiinni sidotut hevoset seisoivat päät riipuksissa, janon vaivaamina; ihmisiäkin vaivasi jano, ja uhkasipa heitä nälkäkin, mutta he eivät uskaltaneet ajaa takaa mitään hirveä eikä härkää, kun olivat saaneet ankaran käskyn pysyä leirissä. Kuta enemmän aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus.

Sellainen oli tila leirissä.

Leirin ulkopuolella alkoivat jo intiaanien ruumiit mädätä, ja eräällä kohdalla kentällä ilmaisi äsken luotu hiekkakumpu paikan, jossa edellisenä päivänä kaatuneet seikkailijat lepäsivät.

Tämä synkkä näky enensi tuon ennestään synkän seudun kolkkoutta.

Melkein samaan aikaan, jolloin kullankaivajat edellisenä päivänä olivat pysähtyneet tälle paikalle, huomasivat vartiat etäällä tomupilven. Kaikki hyökkäsivät sille puolen, toivoen näkevänsä don Estevanin ja hänen seuralaisensa, mutta tämä hairahdus ei kestänyt kauan, sillä pian erotettiin tomupilvessä liehuvat höyhentöyhdöt ja ihmishiuksilla koristetut keihäät.

— Aseihin! aseihin! Intiaanit tulevat! kajahti kaikilta tahoilta.

Tähän asti vallitseva suuri hämminki ei ollut mitään siihen verraten, mikä nyt nousi leirissä. Ken käskisi? Ketä toteltaisiin? Niin ajatteli jokainen, mutta asettui kuitenkin, mikäli mahdollista, samalle paikalle kuin edellisenäkin päivänä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus. Hetken kuluttua rohkaistuttiin, kun intiaaneja oli vain kuusi, eivätkä he nelistäneet sotahuudon kajahtaessa leiriä kohti, vaan ratsastivat tyynesti eteenpäin. Eräällä heistä oli keihäänsä kärjessä valkoinen riepu; kaikissa maissa on valkoinen lippu rauhan merkkinä.

Kun he olivat lähestyneet kahden pyssynkantaman päähän, erosi valkoista lippua kantava ratsastaja tovereistaan, jotka pysähtyivät.

Kun airut oli päässyt lähemmäksi, pysähtyi, hänkin, lippuaan heiluttaen.

Muuan Tubac-linnoituksesta oleva seikkailija oli ollut tekemisissä apahien kanssa ja osasi heidän kieltänsä, ymmärtäen tuota puoleksi espanjalaista sekoitusta, jota näillä rajaseuduilla puhuttiin.

Hän oli pieni, laiha mies ja intiaanein silmissä varmaankin hyvin kehno korkeimman vallan edustaja, sillä intiaanit kunnioittavat rotevuutta. Kauvan estelikin hän ottamasta vastaan tätä päällikkyyttä, mutta myöntyi vihdoin. Seikkailijani täytyi oman turvallisuutensa tähden ja jotta alkava keskustelu päättyisi hyvin, osoittaa, että heillä oli johtaja.

Meksikolaisten leirissä tehtiin rauhan lippu nenäliinasta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen.

Seikkailija, jonka nimi oli Gomez, lähti vavisten leiristä mennäksensä ratsastaen intiaania vastaan, jonka vakava ryhti oli vastakohtana hänen pelolleen. Hänet rauhoitti kuitenkin niiden veristen hihnain näky, jotka ympäröivät intiaanisoturin toista olkapäätä.

Haavastaan tunnemme hänet Mustaksilinnuksi.

Meksikolainen ja intiaani tervehtivät toisiaan, ja Mustalintu alotti keskustelun.

— Kaksi päällikköä nyt kai keskustelee keskenään? kysyi hän kohteliaasti.

Meksikolainen vastasi yhtä kohteliaasti, mutta jonkunlainen hämmästys osoitti, ettei hän puhunut totta.

— Toisinaan on suuri sielu mitättömässä ruumiissa; valkoinen veljeni on suuri päällikkö, sanoi intiaani.

Näissä kaksimielisissä sanoissa oli enemmän ivaa, kuin vakavuutta, ja intiaanin ääni ilmaisi hänen huomanneen kullanetsijän koettavan pettää häntä. Hän loi Gomeziin katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sieluunsa asti.

Meksikolainen ei voinut kestää tätä terävää ja tutkivaa katsetta, vaan loi silmänsä alas ja intiaani jatkoi:

— Veljeni ei varmaankaan valehtele, kun hän kehuu itseään päälliköksi, mutta valkoisten leirissä löytynee useita sellaisia päälliköitä, ja hän on kai yksi heistä?

— Minä olen ainoa päällikkö, vastasi seikkailija, selvästi näyttäen hämminkinsä.

Noin mitättömän päällikön nähdessään arveli Mustalintu helpostikin voivansa suoriutua tuosta miesraukasta, joka ei voinut kilpailla hänen kanssaan lujuudessa eikä kekseliäisyydessä, ja hänen silmistään hehkui turmiota ennustava tuli.

Intiaani päätti ottaa selon hänen totuuden harrastuksestaan.

— Mukanani tuomat sanat ovat rauhan sanoja, sanoi hän; kaikkien etelän soturien täytyy kokoontua ympärilleni niitä kuulemaan. Intiaanit ottaisivat vastaan valkoisten lähetin neuvotteluun nuotionsa ääreen ja hän saisi astua päällikön telttaan. Miksi pitää valkoisten päällikkö hänen luokseen tulleen airueen näin loitolla leiristä?

Gomez ei tiennyt, mitä vastaisi. Hän ei voinut viedä sutta lammaslaumaan.

Mustalintu huomasi tämän epäröimisen. Hän rypisti kulmakarvojaan, uhkaava pilvi peitti hänen otsansa ja hänen silmänsä salamoivat.

— Apahien päällikkö ei ole sellainen, jota pidetään loitolla majasta. Toisessa kädessään on hänellä sota, toisessa rauha; kummanko niistä hän avaa?

Tämä uhkaus ja ääni, jolla se lausuttiin, saattoivat meksikolaisen kokonaan hämille. Hän aikoi vastata, että neuvottelisi toveriensa kanssa, mutta onneksi pidätti itsensä aikoinaan.

Viekas intiaani jatkoi tyynellä, vaikka hieman ivallisella äänellä:

— Yksi ainoa soturi seuraa minua. Onko valkoisia niin vähän, että he pelkäävät kahta leirissään olevaa vierasta soturia? Eikö heidän leirinsä ole varustettu? Eikö heillä ole riittävästi ruutia ja luotia?

Intiaanin viekoittelemana Gomez-raukka vihdoin oivalsi, ettei hän voinut kieltää lähetiltä pääsyä leiriin, kadottamatta toisaalta rauhan toiveita ja toisaalta taasen myöntämättä intiaanin olleen oikeassa heidän varustustensa suhteen.

— Punainen veljeni valitkoon yhden seuralaisen, mutta yhden ainoan vain, sanoi hän.

Sitä Mustalintu toivoikin. Jos seikkailija puhui totta ilmoittaessaan olevansa valkoisten päällikkö, niin saattoi intiaani helposti arvata, millaisia soturia oli sellaisella päälliköllä. Jos hän taasen valehteli, niin saisi Mustalintu leirissä nähdä oikean päällikön, ja sen mukaan tekisi hän hyökkäyssuunnitelmansa.

Intiaani antoi merkin, ja tämän johdosta lähestyvä soturi oli ennen mainittu lähetti, jota nopeutensa vuoksi nimitettiin Antiloopiksi. Olemme nähneet tämän olevan yhtä viekkaan, kuin tuo viekas päällikkö itsekin, jonka luo hänet oli lähetetty päällikkyyttä tarjoamaan.

Antilooppi oli sitäpaitsi ainoa intiaani, joka tunsi todellisen päällikön don Estevanin, jota hän oli tarkastellut, kun tämä johti puolustusta.

Molemmat intiaanit seurasivat Gomezia, vaihtaen matalalla äänellä seuraavat sanat:

— Mikä on sakaali, joka tahtoo kätkeytyä leijonan nahkaan? sanoi lähetti.

— Tuo päällikkö tahtoo pettää Mustanlinnun, mutta Mustanlinnun silmä on hänen aikeensa huomannut, sanoi viekas päällikkö.

Molemmat astuivat nyt leiriin, samoin kuin tuli ja miekka, jotka yhtyvät hävitystyöhön.

19.

INTIAANIEN VOITTO.

Kuvaus, jonka olemme koettaneet antaa erämaan oloista ja tavoista, olisi epätäydellinen, ellemme myöskin kertoisi tuon seikkailuretken surullista loppua.

Kun molemmat intiaanit saapuivat meksikolaisten leiriin, eivät he kääntäneet päätänsä oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkivat välinpitämättöminä suoraan eteenpäin.

Mitään ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta heidän terävältä havaintokyvyltään. Heidän heimolaistensa ruumiit kentän ulkopuolella, don Estevanin tyhjän teltan, seikkailijain hämmästyksensekaisen alttiuden, epäluulon, pelon — kaikki he huomasivat.

Kun Mustalintu ja Antilooppi olivat saapuneet leiriin, loivat he ympäröivään joukkoon tyynen ja ylpeän katseen, ikäänkuin kaksi leijonaa, jotka yhtyvät liittoon lammasten kanssa.

Päällikkönä alotti Mustalintu keskustelun.

Hänelle oli mitä tähdellisintä saada selville, mihin oikea päällikkö oli joutunut; jos don Estevan ja Pedro Diaz, jonka urhoollisuuden Antilooppi oli nähnyt hänen taistellessaan Pantterikissan kanssa, olivat kuolleet, niin joutuisivat nuo toiset helposti heidän saaliiksensa.

Intiaanit päättivät ottaa selon asiasta.

— Meillä on mukanamme rauhan tarjous, joka on yhtä mieluinen valkoisille kuin intiaaneillekin, sanoi Mustalintu, mutta sydämemme on surullinen, sillä täytyy kunnioittaa niitä, jotka tuovat hyviä tietoja, ja täällä veljemme ottavat intiaanein lähetit vastaan paljaan taivaan alla, jossa he ovat polttavan auringon helteessä, vaikka heille tulisi tarjota päällikön teltta suojaksi polttavia säteitä vastaan. Päällikön sanat kuuluvat paremmin tuolta kukkulalta.

Intiaani käytti kiertoteitä, päästäksensä tarkoituksensa perille. Gomez'ia kauhistutti tämä ilmeinen röyhkeyden osoitus, mutta hän ei ehtinyt miettimään, mitä olisi tekeminen.

Hän kiirehti täyttämään lähettiläiden pyynnön, ja vei heidät don Estevanin autioon telttaan. Mustalintu oli perinpohjaisesti harkinnut tuon kauhean osan, jota hän aikoi näytellä, ja vaikka tämä olikin vaarallista, istui hän niin tyynesti kuin hänet todellakin olisi vallannut tuo rehellisyyden ja rauhan henki, jota hän teeskenteli.

Gomez nosti teltan aukon verhon ja kiinnitti sen niin, etteivät poimut peittäneet intiaania; sitten odotti hän heidän selityksiään.

Mutta intiaanit istuivat äänettöminä.

Gomez luuli täytyvänsä alottaa.

— Odotan, sanoi hän arvokkaammin kuin ennen, erämaan veljeni rauhan ehtoja. Päällikön korvat ovat avoinna.

Gomez-raukka onnitteli itseään näiden sanojen johdosta, jotka olivat aivan intiaanien tapaisia, mutta Mustalintu ei sallinut hänen kauvan iloa nauttia. Raaka soturi kohotti hitaasti päänsä, hänen väreilevät sieramensa ilmaisivat loukattua ylpeyttä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut valkoisen miehen petollisuuden. Hänen tuliset silmänsä saattoivat valkoisen kalpenemaan, kun hän huusi ukkosen tapaisella äänellä:

— Minä näen vain yhden päällikön — tässä näytti hän itseänsä — ja se on intiaani. Missä on valkoinen päällikkö? Häntä ei näe.

Seikkailija hämmästyi tästä ylpeästä vastauksesta. Kun hän taasen koki tointua ja näyttäytyä todellisessa asemassaan loukatulta, lisäsi Mustalintu:

— Miksi tahdotte pettää rehellistä intiaania?

— Gomez ei petä ketään, änkytti meksikolainen; olen sanonut sinulle olevani päällikkö ja se olenkin.

Mustalintu viittasi Antiloopille. Ja tämä tarkasti seikkailijaa, ikäänkuin olisi tahtonut kokonaan pelottaa ja hämmentää hänet.

— Ainoa päällikkö, sanot? Tämän kangasmajan omistaja, tähtilipun soturi?

— Minä se olen, sanoi meksikolainen.

— Olen kuullut valheen, tiuskasi Mustalintu. Minun kaltaiseni päällikkö ei tahdo kuulla kahta sellaista.

Antilooppi ryhtyi nyt tyynnyttämään intiaanipäällikön kiukkua ja meksikolaisen tuskaa. Mustalintu näytti aikovan nousta, keskeyttääksensä kiivaasti keskustelun, mutta Antilooppi pidätti hänet.

Sitten kääntyi Antilooppi Gomez'iin, sanoen:

— Valkoinen soturi on joko tahtonut pilkata ystäviänsä intiaaneja, tai koetella heitä. Itse hän kyllä tietää, ettei hän ole se päällikkö, jolla on kaksipiippuinen pyssy, tummat, harmaansekaiset hiukset, ylöspäin kääntyneet viikset, korkea vartalo ja leveät hartiat.

Intiaani kuvasi don Estevania.

— Hän tietää kyllä, ettei tämä teltta ole hänen, eikä hänen nimensäkään ole se, jonka vuoriemme kaiku usein on toistanut. Se on toisen päällikön nimi. Tämä päällikkö on solakka kuin veljenikin, mutta hän on lähes kahta vertaa pitempi. Hänen ruumiinsa on notkea kuin bamburuoko, mutta tukeva kuin rautatammen runko.

— Kuka se soturi on? kysyi Gomez, aikaa voittaaksensa ja hieman tyyntyäksensä.

— Tämä päällikkö on sama, joka tässä, jatkoi Antilooppi, osoittaen paikkaa, jossa intiaani kaatui Pedro Diazin keihään iskusta, tappoi Pantterikissan. Hänen nimensä on Pedro Diaz; lapsemme vavisten mainitsevat tämän nimen. Eivätkö nämä kaksi soturia, joista puhuin, ole päälliköitänne, eikö totuus ole huulillani?

Mitäpä voi Gomez-raukka tehdä, kun intiaani sai hänet valheesta kiinni. Hänen täytyi nöyrtyä ja myöntää Antiloopin puhuneen totta.

Sen hän tekikin.

Mutta hän ei huomannut tuota leimuavaa katsetta, jonka intiaanit keskenään vaihtoivat.

Kun Mustalintu oli Antiloopille huomauttanut, mikä riemu hänet valtasi, loi hän taasen vakavan katseensa Gomez'iin ja sanoi:

— Miksi tahdot omistaa arvon, joka ei ole sinulle tuleva? Minä ilmaisen rauhanehtoni päällikölle ja sille, jolla on rautatamminen ruumis. Missä he ovat?

— He ovat lähteneet muutamien seuralaistemme kanssa bisonia ajamaan, hankkiaksensa sotureillemme muonaa, vastasi Gomez jotenkin mahtavasti, mutta hän oli tekemisissä itseänsä etevämpien vastustajain kanssa.

— Antilooppi ja Mustalintu odottavat heidän takaisin tuloansa, lausui intiaani päättävästi; siihen asti on kahden soturin suu kiinni.

Intiaanit ummistivat halveksivasti silmänsä, nostivat puhvelin taljan olallensa, ikäänkuin ei valkoinen, jonka vieraita he olivat, olisi ollut läsnäkään.

Vaikka tämä päätös olikin loukkaus teeskennellyn päällikön itserakkaudelle, lopetti se ainakin hänen hämminkinsä. Hänen päällikkö-osansa tuntui hänestä liian vaikealta, ja hän olisi mieluisasti luopunut siitä don Estevanin ja Pedro Diaz'in palaamiseen asti, joka hänen luulonsa mukaan piankin oli tapahtuva.

— Veljeni tuolla tahtonevat kuulla intiaanipäällikön sanat, sanoi Gomez; tahdon kertoa ne heille.

— Mene! sanoi Mustalintu.

Gomez ei odottanut toista käskyä ja lähti kukkulalta iloisena kuin koulupoika, joka on oppinut vaikean läksyn.

Hän kertoi keskustelun yksityiskohdat, jättäen kuitenkin mainitsematta moniaita hänen itserakkauttaan masentavia seikkoja ja huomautti, mikä etu siitä oli, että hän sai intiaanit pidätetyksi don Estevanin palaamiseen asti; sen oli muka hänen lujuutensa ja viekkautensa saanut aikaan.

Aika kului, mutta don Estevania ei näkynyt.

Sillä aikaa keskustelivat telttaan jääneet intiaanit hyvin vilkkaasti, vaikka hiljaa.

Kun Mustalintu oli varmistunut todellisen päällikön poissa-olosta ja että hänellä Gomez'issa oli heikko, jopa kurjakin jäljennös tästä, teki hän rohkean suunnitelman, jossa hän itselleen pidätti kaikki sen toimeenpanemiseen liittyvät vaarat. Mutta Antilooppi vastusti tätä ja tahtoi ne omaksi osakseen. Suunnitelma oli tällainen:

Jokunen seikka, ehkä pitkittynyt metsästys, tuumaili Mustalintu, viivyttää päälliköitä leiristä kauvemmin kuin he aikovat. Oli asetettava joukko indiaaneja väijyksiin odottamaan heidän takaisin tuloansa. Jos he viipyvät yöhön asti, niin hyökkäisivät apahit Antiloopin johtamina päällikköä vailla olevien valkoisten kimppuun. Niin Mustalintu tuumaili, eikä häntä pelottanut mahdollisesti sattuva tappiokaan, vaan tahtoi hän pysyä leirissä, vihollistensa valppautta torjumassa.

Kun intiaanit näin ollen hyökkäisivät valkoisten leiriin, olisivat nämä kokonaan riippuvia heidän armostaan. Tosin sai leiriin jääpä intiaani peljätä henkeänsä, mutta mitäpä on päällikön henki, kun hän sillä voi kansaansa hyödyttää.

Antilooppi suostui tähän tuumaan, mutta tahtoi itse jäädä leiriin. Jospa pelkkä soturi menehtyisikin, niin jäisi kuuluisa päällikkö henkiin. Tästä syntyi heidän keskensä jalomielinen, kauvan kestävä kilpailu.

— Mustanlinnun haava paranee pian, sanoi Antilooppi. Pian omaa hän väkevän ruumiin ja mahtavan hengen kansansa hyväksi. Jos päällikkö kuolisi, niin soturit surisivat kuukausia, mutta ken muistaisi Antilooppia, jos hän kuolisi.

Mustalintu kieltäytyi vieläkin sotilaan ehdotukseen myöntymästä.

— Ruumiini on raudasta, jatkoi tämä taasen; viikunapuun kummi ei ole kimmoavampaa kuin Antiloopin polvijäntereet. Vaaran tullessa on Antilooppi hyppäävä helposti vihollisten etuvarustusten yli; täten on hän yhdellä hyppäyksellä kansalaistensa keskellä. Mutta mitä tekee Mustalintu olkapää muserrettuna?

— Hän on liikkumatta katseleva vihollistansa, ja odottava kuolemaa, sekä pilkkaava heidän vihaansa.

Mutta Antilooppi tahtoi säilyttää kansalleen niin kalliin hengen ja esitti vieläkin innokkaammin tuumaansa.

— Antilooppi, virkkoi hän, on kuin Mustalintukin pilkkaava heidän raivoansa. Antilooppi on osoittava samaa kestävyyttä heidän iskujansa vastaan, mutta hänellä on sen ohessa ruumiinvoima, jota ei mikään entinen haava heikonna.

Molempien päälliköiden täten kilpaillessa jalomielisyydellään, laskivat meksikolaiset levottomina jokaisen minuutin, joka kului tuomatta takaisin don Estevania. Ei kukaan kiihkeämmin odottanut hänen palaamistansa kuin Gomez, joka kerskauksistansa huolimatta ei mitään niin peljännyt kuin pakkoa, joko sitten lähettiläänä tai johtajana, olla molempien intiaanien läheisyydessä.

Synkkä hiljaisuus vallitsi leirissä, kun noin tunnin kuluttua Mustalintu astui ulos teltasta ja lähestyi sitä joukkoa, jossa Gomez oli.

— Sotilaani, sanoi intiaani, odottavat kärsimättömästi saada päällikkönsä suusta kuulla vakuutuksen siitä ystävyysliitosta, joka pian on yhdistävä heidät valkoisiin. Mustalintu palaa pian ystäviensä luo, ja hän jättää toverinsa vakuudeksi siitä.

— Mene! sanoi Gomez majesteetillisen vakavalla äänellä, jota hänen onnistui teeskennellä.

Intiaani poistui, samoin kuin oli tullutkin, päätään kääntämättä ja näyttämättä vähintäkään uteliaisuutta.

Kun päällikkö oli ehtinyt neljän soturinsa luo, jotka häntä yhä odottivat, jutteli hän hetkisen heidän kanssaan. Hän näytti viittaavan telttaan, jossa Antilooppi istui liikkumatta ja vakavana kuin kuvapatsas.

Hetken kuluttua näkivät valkoiset yhden intiaanin ratsastavan pois. Toiset intiaanit jäivät, pidellen suitsista hevosiaan, istumaan yhtä vakavina kuin Antiloopikin teltassaan.

Päivä kului yhä enemmän. Aurinko oli kadonnut taivaan rannan taakse. Pilvet, joiden kirkas väri alkoi vaaleta, ilmaisivat yön olevan tulossa.

Vielä odotettiin turhaan leirissä don Estevania, Diazia, Orochea ja Barajaa.

Vihdoin tuli yö, lisäten kaikkein levottomuutta. Intiaanit ovat vaihtelevia ja oikullisia, sen kaikki tiesivät; äkillinen hyökkäys voipi seurata rauhan tarjousta, joka olikin hyvin epämääräinen.

Gomez koki rauhoittaa heidän levottomuuttaan.

— Mitäpä tässä on pelkäämistä niin kauan kun intiaani on leirissä, sanoi hän. Tuo hänen tyyneytensä ilmaisee rehellistä mieltä.

Yön hämärässäkin voitiin vielä nähdä Antiloopin tummat kasvot. Soturi pysyi yhä samassa asemassa, mutta päivän valolla olisi saattanut nähdä hänen vähän kääntävän päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkoin huomata jokaisen melun, mikä häiritsi yön hiljaisuutta.

Syvä äänettömyys vallitsi. Ääretön aro oli yhtä äänetön kuin taivaan lakikin, johon ilmestyi tähti toisensa perään. Heti kun pimeys seuraa auringon valoa, saa aro synkemmän, suurenmoisemman luonteen.

Leirissä häiritsi vain tuota ympäröivää, pelottavaa aron hiljaisuutta muutamien hiljaiset kuiskaukset, ja jonkun levottoman hyräily. Kaikki loivat tuon tuostakin epäluuloisia silmäyksiä arolla istuviin intiaaneihin. Nämä näyttivät yhtä liikkumattomilta kuin kallion paadet, jotka pimeässä toisinaan saavat ihmisen näön. He näyttivät kuitenkin, ehkäpä pimeän tähden, siirtyvän yhä loitommalle.

— Tuopa kummallista, sanoi eräs seikkailija Gomezille, luoden epäluuloisen silmäyksen arolle; — nuo intiaanit näyttivät äsken olevan lähempänä.

— Se on vain näköhairahdus, vastasi Gomez, joka halusi selittää kaikki edullisemmalta kannalta.

— Katso tuonne Gomez, lisäsi toinen, nyt ei tunnu tuulen henkäystäkään, ja sentään näyttää tuuli tuolla intiaanien luona saavan tomupilvet nousemaan.

— Meitä suojelevat vaunumme tuulelta, tuolla sitä vastoin voi tuuli puhaltaa, siinä kaikki.

Pimeys eneni, intiaanit näkyivät yhä epäselvemmin. Gomez piti vaan mielessään sitä, että Antilooppi oli jäänyt leiriin, ja koki tämän nojalla rauhoittaa seuralaisiaan, jotka häneltä kysyivät, olivatko nuo kaukana häämöittävät varjot ihmisiä, vai pensaita.

Epävarmuus kasvoi niin, että eräs seikkailija päätti ottaa lähemmin selkoa asiasta, ja poistui pyssy olalla.

Pensaita ne olivatkin, ei näkynyt ihmisiä eikä hevosia. Intiaanit olivat pimeän turvin poistuneet. Tomu-pilvi oli heidän liikkeensä salannut ja olivat he yhtyneet tovereihinsa.

Kun tarkastelija ehti sille paikalle, jossa apahit olivat olleet, ei hän nähnyt ainoatakaan elävää olentoa; niin pitkältä kuin hänen silmänsä kantoi oli tyhjää ja autiota. Hän palasi nopeasti leiriin kertomaan intiaanien pakenemisesta. Tämä oli arveluttava enne.

Antilooppi oli huomannut kaikki maanmiestensä liikkeet. Hänen luoksensa tuli nyt Gomez, seikkailijain kehoituksesta.

— Miks'ei päällikkö käskenyt soturejaan pysymään valkoisten läheisyydessä? kysyi meksikolainen.

— Keitä tarkoittaa veljeni? vastasi Antilooppi, tietämättömyyttä teeskennellen.

— Noita, jotka istuivat tuolla äsken kuin ystävät ja nyt ovat kadonneet kuin viholliset.

— Pimeässä näkee silmä ainoastaan lyhyen matkan; valkoiset eivät voi nähdä niin loitolle, mutta jos he sytyttävät nuotionsa, näkevät he ne, joita etsivätkin; mutta mitä se hyödyttää. Heillä on vallassaan mahtavan heimon päällikkö, joka odottaa sanansaattajansa palaamista. Soturimme kyllä käskivät sanansaattajan kiirehtimään.

Tämä viekkaan intiaanin vastaus muistutti jotain Gomez'ille. Hän vavahti ja Antilooppi huomasi sen.

Gomez muisti nimittäin, että kaikki puut, jotka olivat aijotut leirin valaisemiseksi, olivat edellisenä iltana loppuneet ja oli unhotettu kerätä uusia. Nyt oli liian myöhäistä.

Tämän hänen viekkaille aikeillensa suotuisan, mutta valkoisille epäsuotuisan seikan oli Antilooppi kyllä huomannut, mutta hän tahtoi varmistua epäilyksissään tässä suhteessa. Nyt ei hän enää epäillyt.

Muistellessaan tätä laiminlyöntiänsä peitti Gomezin otsan kylmä hiki. Häntä lohdutti vain se seikka, etteivät intiaanit olleet pahassa tarkoituksessa paenneet, kun olivat jättäneet päällikkönsä pantiksi. Hän päätti kuitenkin vartioida tätä huolellisemmin.

— Päällikkö ei saa olla yksin ystäviensä luona, minä käsken kuusi miehistäni pitämään hänelle seuraa. He kuuntelevat kertomuksia hänen taisteluistaan.

Gomez lähti, huomaamatta ylpeätä hymyä Antiloopin suupielessä, ja hän käski kuusi tovereistansa menemään intiaanin luo ja vähimmänkin petoksen merkin huomattuaan murhaamaan hänet. Gomez alkoi tottua päällikkyyteen.

He luulivat voivansa lähettää osan miehistöstä keräämään puita, jotta siten saisivat varomattomuutensa korjatuksi, mutta siten olisi joukko liian paljon heikontunut, ja tästä tuumasta luovuttiin.

Leiri jäi siis pimeän peittoon. Tämä pimeys oli vaarallinen sekä itse seikkailijoille, että myöskin arolla oleville, joita he niin hartaasti odottivat ja jotka ehkä olivat eksyneet, eivätkä enää osanneet takaisin. Leiriläiset alkoivat epäillä, ettei heidän päällikkönsä seuralaisineen palaisikaan enää.

Kuiskaavat keskustelut taukosivat, jokainen vaipui ajatuksiinsa, leirissä samoin kuin arollakin vallitsi syvä hiljaisuus.

Tämän kuitenkin pian keskeytti kaukainen ääni. He luulivat kuulevansa hevosten hirnuntaa, vaikka loitollakin. Gomez oli jo vähän tutustunut siihen toimeen, joka niin odottamatta tuli hänen osaksensa, ja hän riensi tuon lähestyvän vaaran kehoittamana, jonka kaikki aavistivat näkemättä sitä vielä, intiaanin luo, jota hän piti päällikkönä. Tämä istui yhtä vakavana.

— Valkoisen kuulo, sanoi meksikolainen intiaanille, ei ole niin hieno, kuin intiaanin. Voisiko päällikkö selittää minulle, tuleeko tuo etäinen hirnuminen sanansaattajain joukosta?

Intiaani kuunteli tarkasti jonkun hetken.

— Sanansaattajat tulevat, vastasi hän; he tahtovat kuulla, joko päällikkö ja tuo toinen, Diaz niminen, ovat palanneet.

— Intiaanit tietävät ehkä paremmin kuin valkoiset, palaavatko nämä päälliköt milloinkaan, mutta jos he eivät tällä kerralla tahdo neuvotella sen kanssa, jonka hänen toverinsa ovat päälliköksi valinneet, nimittäin minun kanssani, niin haluavat he sotaa.

— Olkoon! sanoi intiaani, Mustalintu on suuri päällikkö, joka ei muilta kysele, mitä hänen tulee tehdä.

Tämän keskustelun aikana oli tuo etäinen melu enentynyt. Maa kumisi nelistävien hevosien kavioista, ne lähestyivät yhä, mutta pimeässä ei niitä voinut nähdä. Epämääräinen kauhu valtasi jokaisen, mutta vielä luottivat kullan etsijät Antiloopin läsnäoloon, eivätkä ryhtyneet puolustustoimiin. Juuri kun Gomez oli käskemäisillään niihin ryhtymään, kehoitti Antilooppi häntä kuuntelemaan.

Indiaani itsekin taivutti päätänsä hänelle esimerkiksi.

— Ne eivät ole sanansaattajia, sanoi Antilooppi; — katso itse.

Hevoslauma laukkasi arolla, niin lähellä leiriä, että helposti saattoi nähdä, ettei niiden selässä ollut ratsastajia.

— Ne ovat kesyttömiä hevosia, sanoi Antilooppi; soturini tahtovat ottaa kiinni niitä. Jos se onnistuu, saavat ystävämme valko-ihoiset osansa saaliista. Mustalintu saapuu pian saaliin jakoon.

Todellakin näkyi pari kolme intiaania ratsastavan kesyttömien hevosten perässä, jotka peloissaan pakenivat.

— Valko-ihoiset voivat rauhoittua, huudahti Antilooppi, poistaaksensa vihollistensa epäluulot. Vihdoinkin tulee Mustalintu sopimaan ystäviensä kanssa. Kas vaan, hän ratsastaa pelottomana eteenpäin.

Intiaani lausui tämän henkilöille, jotka eivät näkyneet vähääkään epäilevän. Useimmat näkivät tässä turvallisuutensa merkin. He arvelivat, että luottamus ja varmuus, jota intiaanit osoittivat ajaessaan kesyttömiä hevosia aivan valkoisten leirin äärellä, olivat rauhan enteitä.

Ei kukaan huomannut, että Antilooppi hiljaa päästi auki lavean vaippansa ja otti sen poimuista lyhyen, terävän tapparan; heidän koko huomionsa oli kiinnitettynä tuohon heidän silmiensä edessä tapahtuvaan näytelmään.

Kesyttömät hevoset näyttivät tahtovan hyökätä leiriä ympäröiviä vaunuja kohti. Niitä takaa-ajavain intiaanien joukossa näkyi Mustalintu. Seikkailijat näkivät hänen saavuttavan pakenevan lauman ja koettavan katkaista siltä paluutien. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä sen aukon eteen, joka oli avattu intiaaneille.

Äkkiä, ja juuri kun luottamus Antiloopin rauhan vakuutuksiin ja noiden metsästelevien intiaanien esiintymiseen oli kohonnut korkeimmilleen, pääsi meksikolaisilta hämmästyksen ja kauhun huudahdus.

Heidän silmiensä eteen kohosi tummia, synkkiä, näköjään pimeyden henkiin herättämiä haamuja.

Noiden tähän asti näköjään irtonaisten hevosten selkään ilmestyi ratsastajia liehuvine töyhtöineen, ratsastajia, jotka heiluttivat aseitaan ja päästivät kamalan kiljunnan.

Onneton tapahtuma enensi sekasortoa ja tämän hyökkäyksen kauhua.

Tuon äkkiä ilmassa kajahtavan ulvonnan pelästyttäminä raivostuivat meksikolaisten hevoset, joiden vaisto jo oli huomannut intiaanien läsnäolon.

Pian olivat hihnat, joilla ne olivat kiinni, katkaistut, paalut maasta temmatut. Eläimet alkoivat juosta edestakaisin leirissä, tallaten isäntiään, jotka eivät voineet niitä hillitä. Muutamat hyökkäsivät varustuksia vastaan, toiset hyppäsivät vaunujen yli, tai riensivät aukosta ulos.

Tuskan ja kiukun huutoja sekaantui hevosten hirnumiseen ja intiaanien ulvontaan, ja se saattoi miehuullisimmatkin neuvottomiksi ja hämille.

Leiriin ei jäänyt muita hevosia kuin ne, jotka olivat itsensä haavoittaneet ja nyt makasivat kentällä; toiset nelistivät arolla.

Melkeinpä tämä uusi onnettomuus oli koitumaisillaan meksikolaisten hyväksi.

Satuloihinsa nousseet intiaanit aikoivat ryhtyä ottamaan kiinni tätä elävää saalista, joka pääsi heidän käsistään. Muutamat jo ryhtyivät takaa-ajoon, kun valkoisten onnettomuudeksi Mustalintu kutsui heidät takaisin.

Apahit olivat meksikolaisia kohtaan käyttäneet juonta, johon vain niin rohkeat ratsastajat voivat menestyksellä turvautua. Toinen jalka satulassa ja piilottaen ruumiinsa hevosen toiselle puolen, saattoivat he matkustaa pitkiä matkoja. Pimeys oli helpottanut tämän juonen onnistumista, ja seikkailijat olivat nähneet vain hevoset, huomaamatta ratsastajia, jotka niitä ohjasivat.

Ikäänkuin tuulen ajama tomupilvi hyökkäsivät ratsastajat aukosta leiriin. Maa tärisi, kun intiaanien päävoima nelisti esiin ensin saapuneitten avuksi. Gomez sieppasi puukkonsa, iskeäksensä sen vieressään istuvaan Antilooppiin, mutta tämä ehti ennen häntä.

Intiaanin vaippa valahti äkkiä hänen jalkoihinsa, ja tapparan iskulla halkaisi hän onnettoman kullanetsijän pään.

Samassa kajahti don Estevanin teltan luota sotahuuto, joka tuli niin äkkiä ja oli niin läpitunkeva, että se pikemmin tuntui tulevan paholaisen kurkusta kuin ihmisrinnasta.

Antilooppi sen päästi, hypäten alas kukkulalta ja hyökäten salaman nopeudella valkoisten keskelle.

Satakertainen ulvonta toisti Antiloopin huudon.

— Valkoiset eivät ole edes koiria, huudahti intiaani, he ovat jäniksiä, järjettömiä elukoita. Näin sanoen yhtyi hän tovereihinsa.

Meksikolaisten leirissä vallitsi sekasorto, suurempi kuin milloinkaan. Pimeässä ja hämmingissä ei kukaan tiennyt, mitä tehdä; muutamat hyökkäsivät puukko kädessä toisiansa vastaan, luullen tovereitaan intiaaneiksi.

Kuolinhetki oli leirin asukkaille tullut. Turhaan kohtasivat laukaukset intiaaneja; ei ainoakaan sattunut, sillä ampujain kädet vapisivat, silmä hämärsi. Apahit eivät edes viitsineet vastata ampumiseen.

Tapparoineen ja keihäineen hyökkäsivät intiaanit. Kuusikymmentä hevosta hyökkäsi raivoissaan, mikä on omituista niille samoin kuin niiden isännillekin, ratsastajineen aukosta leiriin, ikäänkuin valtameren aallot, jotka syöksyvät karille ajautuneen laivan yli.

Näiden kamaloitten, kiljuvien ratsastajain etunenässä ajoi Mustalintu, jonka helposti tunsi muhkeasta ruumiistaan ja sidotusta kädestään. Peloton päällikkö oli sitonut itsensä satulaan kiinni, voidakseen johtaa sotureitansa ja riemuita verisaunasta; vasemmalla kädellään ohjasi hän hevostaan, jonka kaviot tallasivat vihollisia.

Puukko, tappara ja keihäs tekivät intiaanien käsissä kauheata työtään. Ruumiita oli kasottain. Epätoivon rohkeudella taistelivat vielä muutamat meksikolaiset, mutta useimmat hengissä olevista koettivat paeta. Mutta hevoset olivat menneet, leirissä oli vain kuolleita ja haavoitettuja. Pelko voitti kuitenkin, valkoiset pakenivat leiristä, etsien turvaa arolta. Meksikolaisten tappio oli jo melkein täydellinen, kun toivon säde välähti heille.

Sumuvuorilta päin tuli täyttä nelistä kaksi ratsastajaa. Muutamat pakolaiset yhtyivät heihin.

Tämä odottamaton seikka saattoi muuttaa asiain tilan, mutta onnettomuudeksi olivat intiaanien ahdistamat soturit jalkaisin eivätkä voineet puolustautua ratsastavia vihollisiansa vastaan.

Turhaan iski joka iskulla, jonka hän intiaanilta sieppaamallaan tapparalla antoi, vihollisen maahan toinen näistä odottamatta saapuneista ratsastajista. Hän seisoi jalustimilla ja voimakkaasti auttoi häntä hänen kanssaan saapunut, jota ei pimeässä voinut tuntea enemmän kuin toistakaan. Pian ympäröivät heidät kaikilta tahoilta hyökkäävät intiaanit.

Toinen ratsastajista hyppäytti hevosensa tämän elävän muurin yli ja katosi pian, vihollistensa raivokkaasti takaa-ajamana, samalle suunnalle, josta oli tullutkin.

Toisen ratsastajan kohtalon ilmaisi leiriin saarretuille hirveä riemun kiljunta: hänet oli tapettu tai vangittu.

Tämä oli tuon surullisen näytelmän viimeinen kohtaus.

Pakolaiset samoin kuin leirissä taistelevatkin kaatuivat toinen toisensa jälkeen indiaanein iskuista.

Pian katosivat takaa-ajajat ja ajettavat pimeään, laukaukset harvenivat yhä, ilmaisten taistelijain luvun vähenevän.

Sitten ei kuultu enää mitään.

Muutaman tuokion kuluttua kokoontuivat voittavat intiaanit; pakolaisia takaa-ajaneitten käsissä oli verta vuotavia päänahkoja. Leirissä murhatut valkoiset olivat samoin raadellut.

Koko tuosta lukuisasta joukosta ei ollut jäljellä muita kuin elävänä nyljetty gambusino, ja muutamia pakolaisia, jotka pimeässä olivat pelastuneet tästä hirveästä verisaunasta. Muista oli jäljellä raadellut ruumiit, joita oli hajallaan kentällä.

Tunnin kuluttua siitä, kun tuo verinen taistelu oli päättynyt, valaisi vaunuista kerätty ääretön nuotio lavealta ruumiiden peittämää kenttää.

Tulen valossa nähtiin valkoinen vanki tammen runkoon sidottuna. Hänen ympärillänsä tanssivat intiaanit hurjaa piirihyppyä.

Taasen istuivat, samoin kuin aikaisemminkin, Mustalintu ja Antilooppi don Estevanin teltassa. He olivat kahden kuolonenkelin kaltaisia, jotka näyttivät tänne lähetetyiltä johtamaan hävitystä ja teurastusta. Heitä näytti ilahduttavan tuo kuoleman ja kauhun kamala näky; heidän korvansa tuntuivat mielihyvällä kuuntelevan kuolonkamppauksessa olevien haavoitettujen voihkauksia.

Synkkä, muutamin paikoin tulenkajastuksesta punaiselta heijastava taivas kattoi tätä kamalaa näkymöä. Molemmat intiaanit olivat asettuneet aivan rauhalliseen asemaan, ikäänkuin eivät tapahtumat koskisikaan heitä. Molemmat olivat ääneti ja vakavina, kunnes Antilooppi ensin alotti puheen.

— Mitä Mustalintu nyt kuulee? kysyi hän.

— Hän kuulee kaksi ääntä, vastasi päällikkö; ensinnäkin kuumeen, joka hehkuu hänen povessaan ja kehoittaa häntä antautumaan lääketaitoisten hoidettavaksi. Toiseksi kuulee hän kolmen pohjan soturin äänen ja vielä ystävän, joka sanoo haavoitetulle päällikölle: ystävä on sinut kostava.

— Hyvä, sanoi Antilooppi vaatimattomasti, huomenna ajan heitä takaa kolmenkymmenen parhaan soturimme kanssa.

20.

KULTALAAKSO.

Taasen täytyy siirtyä siihen aamuhetkeen — samana meksikolaisille niin onnettomana päivänä — jolloin uivalta saarelta pelastuneet metsästäjät koettivat tunkeutua kultalaaksoon.

Pimeys, vaikkei enää niin syvä kuin yöllä, peitti vielä seudun, jonka pääpiirteet vain saattoi erottaa. Vähitellen vaalenivat tähdet taivaalla, jota kohti vuoriston terävät, sumun peittämät huiput tornien tavoin kohosivat.

Vuoren rinteellä olevat synkät varjot ilmaisivat siellä olevan syviä rotkoja. Vuoriston päätöskohdalla oli erikseen muusta vuoresta yksinäinen kallio, ikäänkuin etuvarustus. Tämän yksinäisen, katkaistun kartion näköisen kallion juurella syöksyi vesiputous pohjattomaan kuiluun. Lähistöllä olevat paju- ja puuvillapensaat ilmaisivat siinä olevan joen.

Sumuvuorten aukosta juokseva Rio Gilan muodostama suisto oli äärettömällä tasangolla, joka synkässä komeudessaan ulottui vuoriston taakse.

Jokea ympäröivä suisto oli tuskin penikulman pituinen, mutta joen molempien haarojen välillä ainakin kolminkertaisen levyinen.

Yö siirtyi päivän tieltä; aamun sinertävä kajastus levisi pimeän peittämille kukkuloille. Hämärästä esiytyivät kukkulat vähitellen samoin kuin maalauksen ensi suunnittelussa.

Vähitellen levisi valon kajastus vuoren rinteellä oleviin rotkoihin. Valkeni yhä enemmän. Yksinäisen kallion kukkulalla levitti kaksi mäntyä suuria juuriansa; niiden vinot rungot nojautuivat kuilun yli.

Näiden juurella oli hevosen luuranko, jonka vaaleilla luilla vieläkin näkyi punaisia nauhoja, jotka ennen sitä olivat koristelleet. Satulan jäännökset peittivät sen kylkiluita.

Aamu valaisi pian kamalampiakin kuvia; määrätyn matkan päässä toisistaan olevilla pylväillä liehui aamutuulessa ihmishiuksia. Nämä kamalat voitonmerkit ilmaisivat siinä olevan intiaanisoturin haudan. Ja lepäsikin urotöistään kerran kuuluisa päällikkö tämän luonnon muodostaman pyramidin huipulla.

Haudastansa vallitsi päällikkö noita aroja, joilla hänen sotahuutonsa usein oli kajahtanut ja joita hän oli nelistänyt samalla ratsulla, jonka luita nyt valkaisi yön kosteus ja päivän polttava kuumuus. Petolinnut käheästi kiljuen lentelivät tämän äänettömän haudan päällä, ikäänkuin äänellään olisivat tahtoneet herättää sen, joka siinä makasi ikuista unta, ja jonka kylmä käsi ei enää tuottaisi heille verisiä aterioita.

Pian näkyi itäisellä taivaan rannalla vaalea kajastus, ruusunkarvaisia pilviä ilmestyi, sen jälkeen auringon säde kultaisen nuolen kaltaisena tunkeutui vuoriston synkkien sumujen läpi ja valovirrat tulivat laaksoon.

Oli päivä, mutta sumu peitti vielä vuoren.

Vähitellen hajoitti aamutuuli tämän aaltoilevan usvaverhon. Usvan hattaroita oli vielä pensastoilla tai hyppeli vuorikauriiden tavoin kukkulalta kukkulalle, päästäen valoa ahtaisiin ja syviin vuorenkuiluihin; niiden suulla näkyi uhriantimia, joilla intiaanit olivat vuoren henkiä muistaneet.

Mainittu vesiputous peitti intiaanipäällikön haudan utusateella, johon muodostui sateenkaaria. Vihdoin saattoi nähdä hautapyramidin juurella ahtaan laakson, — se oli kultalaakso.

Ensi katsannolla huomasi vain sen synkän ja omituisen ympäristön, kukkulan mäntyineen, luurankoineen ja sumupilvineen, voitonmerkkeinä liehuvat ihmishiukset, vaahtoavan vesiputouksen ja sen takana vesikasvien peittämän järven; mutta kullanetsijä olisi pian muutakin huomannut.

Tällä yksinäisellä seudulla ei mikään osoittanut eläviä olentoja löytyvän, kun kolme miestä, jotka maan epätasaisuus tähän asti oli kätkenyt, näkyi aivan kultalaakson läheisyydessä.

Kaikki kolme loivat kummastuneita, melkein pelkääviä silmäyksiä ympärilleen.

— Jos missään on kamalaa, sanoi José pyytäen toverinsa pysähtymään ja viitaten sumuverhoon, joka peitti vuorta, niin on ainakin täällä, noissa synkissä kuiluissa.

— Jos on totta, että kulta on synnyttänyt useimmat rikokset maailmassa, niin melkeinpä uskoisin, että pahahenki on asuinpaikakseen valinnut tämän laakson, jossa sinun ilmoituksesi mukaan, Fabian, on niin äärettömiä aarteita.

— Olette oikeassa, sanoi Fabian, näyttäen vaalealta ja vakavalta; ehkäpä juuri tällä paikalla, missä nyt seison, murhasi onnettoman Marcos Arellanoksen hänen toverinsa. Voi, jospa tämä paikka voisi puhua, niin saisin tiedon sen nimestä, jota olen vannonut takaa-ajavani, mutta tuuli ja sade ovat poistaneet uhrin, samoin kuin murhaajan jäljet, ja erämaan ääni on vaijennut.

— Kärsivällisyyttä, lapseni, kärsivällisyyttä, sanoi Rosenholz vakavasti. Pitkänä elinaikanani en ole milloinkaan nähnyt rikoksen jäävän rankaisematta; usein löytyvät jäljet, jotka jo oli luullut poishuuhdotuiksi; toisinaan kohoaa erämaankin ääni syyllistä vastaan. Ellei murhaaja jo ole kuollut, niin ajaa voitonhimo hänet tänne; ehkei hän enää kauvan viivykään, ehkä hän on meksikolaisten leirissä. Odotammeko Fabianin vihollista täällä, vai täytämmekö taskumme kullalla, sitten palataksemme takaisin ihmisasunnoille?… Sinä saat siitä päättää. — Tätä sanoessaan huokasi Rosenholz.

— En tiedä, mitä päättäisin, sanoi Fabian; olen melkein vasten tahtoani joutunut tänne; mukaudun tosin teidän johtoonne, mutta melkeinpä voin sanoa seuraavani korkeampaa käskyä, kuin teidän on. Tunnen näkymättömän käden vievän itseäni, samoin kuin sinäkin iltana, kun tulin nuotiollenne. Miksi antaudun vaaroihin, saadakseni tuota elotonta kultaa, josta en tiedä, mitä sillä tekisin? Sitä en käsitä. Tiedän vain seisovani tässä suru sydämessäni.

— Tosin on ihminen leikkikalu kohtalon käsissä, sanoi Rosenholz, mutta tuo sinut valtaava surullisuus sopii kyllä tälle paikalle ja…

Kanadalaisen keskeytti tässä kimeä huuto, joka tuntui ihmisääneltä ja sekaantui veden pauhinaan. Tämä huuto tuntui tulevan intiaanin haudalta.

Metsästäjät katsahtivat hämmästyneinä pyramidin huipulle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Auringon säteet kimaltelivat hevosen rungon kylkiluissa, ja tuuli heilutteli tangon päässä olevia ihmishiuksia. Kukkulan yläpuolella leijailevat petolinnut olisivat voineet nähdä tämän äänen päästäjän.

Seudun synkkä juhlallisuus, sen Fabianissa herättämät veriset muistot, Josén mielen täyttävät taikauskoiset ajatukset ja tuo kummallinen huuto synnyttivät ystävyksissä melkein pelon tapaisen tunteen. Heidän kuulemassansa äänessä oli jotain niin selittämätöntä, että he hetkisen epäilivät, olivatko hairahtuneet.

— Olikohan se todella ihmisääni? kysyi Rosenholz hiljaa, tarttuen Josén ja Fabianin käsiin. Vai oliko se vain tuollainen kummallinen kaiku, joka yölläkin kajahti vuoristosta.

— Jos se oli ihmisääni, sanoi Fabian, niin on selittämätöntä, mistä se tuli, sillä minä luulin kuulevani sen aivan päämme päältä. Tuolla kukkulalla ei ole ketään, sieltä se ei siis voinut tulla.

— Jumala suokoon, sanoi José itseään ristien, ettemme tässä vuoristossa, jossa kuuluu selittämättömiä ääniä ja jossa salamat leimahtelevat kirkkaalta taivaalta, tulisi tekemisiin muiden kuin ihmisten kanssa. Ellei niin satu, niin mitäpä siitä, jos tämä laakso vain sisältäisi niin paljon kultaa, että Espanjan kuningas joitakuita vuosia sillä suorittaisi hovinsa menot. Sanokaa, Fabian, onko meillä vielä pitkäkin matka oikealle paikalle.

Fabian kokoili muistojansa, sitten kulki hänen katseensa Sumu vuorten kukkuloita pitkin, noihin joesta nouseviin kaukaisiin usviin asti. Tämä omituinen seutu oli sama, jonka Arellanoksen vaimo oli hänelle kuvannut.

Tarkastukseensa tyytyväisenä vastasi hän: Ei sinne enää ole pitkä matka, sillä laakso on aivan intiaanihaudan juurella, ja nuo kamalat koristeet ilmaisevat, että hauta on tuolla. Mutta emme saa aikaa turhaan kuluttaa. Sillä välin kun te ja Rosenholz kuljette tämän kallion taitse, tarkastelen minä tuota pensastoa, olisiko siellä mitään.

— Kaikki tällä salaperäisellä paikalla herättää epäluuloani, lausui Rosenholz. Tuo kuulemamme ääni ilmoittaa täällä olevan ihmisolennon, mutta olipa hän valkoihoinen, tai intiaani, peljättävä hän kuitenkin on. Ennenkuin eroamme, tahdon tarkastella ympäristöä.

Kaikki tarkastelivat maata, jota he olivat tottuneet lukemaan kuin avonaista kirjaa.

— Mitä sanoinkaan! lausui kanadalainen. Tässä on valkoisen miehen jälkiä, ja voinpa sanoa hänen olleen tässä kymmenkunta minuuttia sitten.

Saattoi todellakin erottaa hiekassa ihmisjälkiä; olipa tuo henkilö tallannut poikki jonkun kasvin varrenkin, joka hitaasti kohosi. Jäljet johtivat puuvillapensastoon.

— Yksin hän ainakin on, sanoi Fabian.

Hän alkoi mennä pensastoon, mutta Rosenholz pidätti hänet.

— Odotahan, tuo tiheä pensasto voipi kätkeä vihollisen! Ei sentään, lisäsi hän, tuo ihminen, jonka jäljet näemme tässä, on vain taivuttanut pensaita ja köynnöksiä katsahtaaksensa sinne.

Näin sanoen käänsi Rosenholz syrjään oksat ja köynnökset, mutta siellä oli maa kalkin sekaista ja täynnä latuskaisia kiviä.

Jälkiä ei voinut enää nähdä.

— Kiertäkäämme tämä kallio, jatkoi Rosenholz, ehkä siellä näemme jotain. Tule, José, ja sinä, Fabian, odota meitä täällä.

Molemmat metsästäjät poistuivat, ja Fabian jäi yksin. Hän oli tuon kultalaakson läheisyydessä, jonka valtaamisesta hän oli uneksinut.

Alakuloisena ja surullisena, ikäänkuin paljon kärsinyt ihminen, meni Fabian pensaston luo, joka muodosti melkein läpipääsemättömän aidan. Mutta tuskin oli hän siirtänyt oksia syrjään, kun hän jäi hämmästyneenä edessään olevasta näystä katsomaan eteensä.

Laaksossa äsken vielä vallinnut sinertävä varjo oli kadonnut auringon tieltä, jonka valossa näkyi maassa kiiltäviä pisteitä. Nämä kiiltävät kivet olivat yhtä lukuisia kuin liuskakivet rannoilla, eikä niitä olisi päivässä ehtinyt laskea.

Näky olisi pettänyt jokaisen muun paitsi kullanetsijän, mutta Fabianin harjaantuneen silmän ei tarvinnut kuin hetkeksi kiintyä kiviä ympäröivään saveen, kun hän huomasi tässä olevan puhdasta kultaa, jollaista purot huuhtovat vuorista.

Rikkain aarre, mitä ihminen milloinkaan oli nähnyt, oli hänen edessään.

Kullalla on sellainen lumousvoima, että Fabianin valtasi huumaus, josta hän ei voinut heti irtautua.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan, sillä Fabianin mieltä ei onni voinut sokaista, ja pian kutsui hän tovereitansa.

Kanadalainen ja José saapuivat heti.

— Oletteko keksinyt hänet? kysyi José.

— Aarteen, en miestä. Katsokaa itse, sanoi Fabian vaatimattomasti pyssyllään taivuttaen syrjään laaksoa suojelevat köynnökset.

— Mitä? kysyi José, nämä kimaltelevat kivet…?

— Ovat puhdasta kultaa, aarre, jota sallimus täällä on vuosisatoja vartioinut.

— Jesus, Maria! huudahti José, kummastuksesta liikkumattomana.

Sitten laskeusi hän polvilleen, innokkaasti tähystellen tätä suunnatonta aarretta, joka todellakin vaikutti huumaavasti. Kauvan tukahdutetut intohimot näkyivät valtaavan hänen sydämensä, hänen mielessään tapahtui hetkeksi täydellinen muutos ja hänen kasvojensa synkkä muoto muistutti tuosta konnasta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli kaupitellut verirahoja ja anastanut ihmisverellä tahratun summan.

— Nyt, sanoi Fabian, synkkänä katsellen kimaltelevia kiviä, nyt käsitän, miten joen molemmat haarat vuotuisilla tulvillaan ja Sumuvuorilta juoksevat purot tuovat kullan mukanaan tähän laaksoon, jonka peittävät; tämän laakson asema on omituisin maailmassa.

Mutta José ei kuullut Fabianin sanoja. Hänessä heräsi uudelleen kullan himo, kun hän näitä aarteita katseli.

— Eikö totta, José, ette luullut olevan näin paljon kultaa yhdessä paikassa? sanoi Fabian mietteissään. Minä itsekään, vaikka olenkin alkujaan kullanetsijä ammatiltani, en voinut tästä uneksiakaan.

José ei vieläkään vastannut. Hänen silmänsä eivät tauonneet ahnaasti tähystelemästä kultaa, ja silloin tällöin loi hän vain salaisen katseen Fabianiin, joka ei näyttänyt huomaavan toveriansa, ja Rosenholziin, joka seisoi liikkumattomana, nojaten pyssyynsä ja katsellen kasvattiansa.

Toisin José. Toinen näistä oli hänen vanha toverinsa, jonka kanssa hän oli kestänyt kaikki vaarat; sadoissa taisteluissa oli heidän sotahuutonsa yhteisesti kajahtanut, nälkää, janoa, vilua olivat he yhdessä kestäneet, yöt päivät olivat he yhdessä viettäneet.

Toinen taasen oli sama lapsi, joka hänen tähtensä oli äidittömäksi jäänyt, saattanut hänelle omantunnon vaivoja, ja joka oli hänen ystävänsä syvän rakkauden esineenä, vieläpä koko hänen elämänsä toivona. Mutta voitonhimon perkele ei suonut hänelle rauhaa, vaan karkoitti hänestä kaikki nämä muistot, sillä hänestä olivat nyt nuo kaksi liikaa tässä maailmassa.

Kauhun värähdys saattoi hänet vapisemaan, kun hän tätä ajatteli. Ankara taistelu tapahtui hänen sydämessään.

Mutta tämä taistelu oli lyhyt.

Entinen rajavartia oli kadonnut, ja kun José saattoi jälleen käsittää kehnot ajatuksensa, voitti hänen jalompi luonteensa.

Hän oli, yhä vielä polvillaan, ummistanut silmänsä, ja salainen kyynel, jota eivät hänen toverinsa huomanneet enempää kuin taisteluakaan, putosi hänen ahavoituneelle poskelleen.

— Herra kreivi Mediana! huudahti hän ylös hypähtäen, tästä hetkestä alkaen olette rikas ja mahtava, sillä tämä kulta on teidän.

Näin sanoen paljasti hän päänsä, ja kumarsi kunnioittavasti.

— Jumala varjelkoon! lausui Fabian vilkkaasti, minua yksin sitä pitämästä. Te olette ottanut osaa vaaroihini, teidän tulee jakaa kultakin. Mitä sanotte, Rosenholz? Eikö teitä ilahduta, kun vanhoilla päivillänne tulette varakkaaksi?

Yhä tyynenä nojaten pyssyynsä pudisti päätänsä Rosenholz, joka kullan nähdessään pysyi yhtä kylmänä kuin vieressä oleva kallio. Hellästi hymyillen katseli hän Fabiania.

— Olen samaa mieltä kuin José-ystävänikin, sanoi hän; mitä sillä tekisin? Jos tämä kulta on meille arvokasta, on se sen vuoksi, että se on sinun; pienimmänkin möhkäleen omaaminen riistäisi kaiken arvon palvelukselta, jonka ehkä sinulle olemme tehneet. Mutta haastelemisen sijasta täytyy meidän toimia; emme kai ole yksin täällä.

Tämä muistutus huomautti ajan olevan kalliin.

José tunkeusi edellä pensastoon, mutta tuskin oli hän astunut laaksoon, kun laukaus kajahti vuoristossa. Josén äänen kuultuaan tyyntyivät toiset.

— Hornan henki kokee meitä pidätellä, huusi hän, mutta huonosti se ainakin tähtää.

Ennenkuin kanadalainen ja Fabian tunkeutuivat laaksoon, katsahtivat he kukkulalle, josta laukaus, samoin kuin heidän kuulemansa äänikin oli tullut. Mutta kukkulaa peittävä sakea sumu esti heidät mitään näkemästä.

Pian olivat he Josén luona ja lähtivät kaikin kukkulaa kohti. Siellä varmaan heitä uhkaava vihollinen lymysi.

Kukkulan rinteillä, vaikka ne olivat jyrkkiäkin, kasvoi pensaita, joiden avulla saattoi kavuta ylös. Vaarallinen koe se oli, sillä usvan tähden he eivät voineet tietää, montako vihollista oli heitä vastassa.

Fabian tahtoi käydä edellä, mutta kanadalainen pidätti häntä. José oli jo ehtinyt puolitiehen. Häntä seurasi Rosenholz, ruumiillaan suojellen rakastettua kasvattiansa, jonka oli pyytänyt jäämään jälkimäiseksi.

Usva peitti vielä läpinäkymättömällä verholla kukkulan. Pelkäämättä vaaraa, joka mahdollisesti oli tuon usvavaipan takana, astui José rohkeasti rinnettä ylös. Pian katosi hän kokonaan sumuun.

Kun Fabian ja Rosenholz hetkeksi pysähtyivät huohottamaan, kadottivat he hänet näkyvistään; he jatkoivat vaarallista kulkuaan.

Josén ilonhuudahdus ilmoitti hänen päässeen perille. Hänen molemmat toverinsa vastasivat huutoon ja olivat itsekin pian paikalla.

Ei näkynyt ketään.

Tällöin, kun ystävykset hieman äkeissään siitä etteivät ketään löytäneet, ja sumussa melkein näkymättöminä toisilleen, aikoivat lähteä alas, karkoitti tuulen puuska sumun ja he voivat nähdä aavikolle.

Oikealla ja vasemmalla oli täydellinen erämaa synkässä loistossaan, kuivia, hehkuvan auringon polttamia aavikoita, joilla hiekka pölysi, kaikkialla hiljaista, liikkumatonta, paitsi yhdellä taholla.

Vähän matkan päästä tuosta tiheästä pensastosta, joka oli kultalaakson edessä ja verhottuna joesta nousevaan usvaan, josta näyttivät tulleenkin, läheni neljä ratsastajaa pyssyt kädessä. Välimatka oli kuitenkin vielä niin suuri, etteivät ystävykset kalliolta voineet erottaa ratsastajain pukua eikä kasvojen väriä.

— Täytyykö meidän täälläkin kestää piiritys? huudahti Rosenholz. Ovatko nuo valkoisia vai punaihoisia?

— Sama se, ovatko he valkoisia tai punaihoisia, vihollisia he ainakin ovat, sanoi José.

Kun ystävykset kumartuivat alas, ettei heitä nähtäisi, laskeusi henkilö, jota he eivät vielä olleet huomanneet, hiljaa järveen. Varovasti otti hän lumpeiden leveitä lehtiä ja teki niistä jonkunlaisen suojuksen päänsä päälle ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan. Järvi oli saanut odottamattoman vieraan, mutta sen pinta ei muuttunut. Se oli Cuchillo, sakaali, joka kohtalonsa ajamana tuli jalopeuran metsästysmaille pyydystelemään.

21.

KOHTAAMINEN.

Kun Cuchillo nopeasti ratsastettuaan oli saapunut Sumuvuorten läheisyyteen, pysähtyi hän taasen. Rosvo ei ollut unohtanut tätä kerran ennen näkemäänsä seutua, mutta hänen pelkoa ja iloa täynnä oleva sydämensä, hänen korvissa humiseva verensä vaikutti, ettei hänen katseessaan ollut entistä tarkkanäköisyyttä. Hänen täytyi pysähtyä päättääksensä missä hän oli.

Vasta muutaman hetken kuluttua saattoi hän tyynempänä katsella ympärillensä.

Oli vielä pimeä, kun hän ehti kultalaakson edessä olevan kukkulan luo, ja järven kosteat sumut peittivät laakson ja hautakummun tiheällä verholla.

Vesiputouksen kumea kohina, jonka hän aivan hyvin muisti, lopetti hänen epätietoisuutensa. Hän muisti laakson olevan vesiputouksen läheisyydessä. Hän nousi ratsultaan levähtääksensä hetkisen ja odottaaksensa päivän tuloa. Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun pelon tunne saattoi hänet hypähtämään ylös, ikäänkuin myrkyllisen käärmeen pistämänä. Sattumalta oli hän pysähtynyt samalle paikalle, jossa hän oli murhannut Marcos Arellanoksen. Kauhukseen kuvastuivat hänen silmiinsä taistelun erityiskohdat. Pian toki oli hänen pelkonsa ohi.

Erämaissa pelkää yksinäinen matkustaja eläviä enemmän kuin kuolleita ja Cuchillo sai kyllä peljätä valkoisia ja intiaaneja, ehtimättä muistella Arellanosta.

Vähitellen alkoi hän muuta ajatella. Vaikkei hän saavuttanutkaan malttiansa, ei hän enää ajatellut rikosta, jonka muisto liittyi toisiin samallaisiin.

Tosin oli hän jotenkin varma siitä, ettei kukaan huomannut hänen pakoansa leiristä ja ettei kukaan ajanut häntä takaa, mutta hän päätti sentään nousta kukkulalle tähystelläksensä sieltä ympärilleen.

Männyt, joiden synkkä vihannuus varjosti intiaanipäällikön hautaa, olivat omiansa peittämään hänet intiaaneilta, jos sellaisia sattumalta retkeilisi lähistöllä; hän siis kulki huoleti kohti kukkulaa.

Ohimennessään ei hän voinut olla luomatta ahnasta silmäystä tuohon kultaa täynnä olevaan laaksoon.

Äkillinen pelko valtasi hänet. Oliko laakso vielä nytkin yhtä koskematon kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hänen täytyi sieltä poistua?

Yksi ainoa silmäys rauhoitti hänet. Kultalaakson muoto ei ollut muuttunut, samat kimaltelevat kivet olivat siellä vielä. Janon uuvuttama matkustaja ei suuremmalla ilolla katsele vihannassa kosteikossa, keskellä ääretöntä hiekkamerta olevaa vettä, kuin Cuchillo tuota kiiltävää kultaa; silmillään päätti hän ensin nauttia siitä, ennenkun koski aarteeseen, jota hän kaksi vuotta oli himonnut ja jonka tähden hän oli toverinsa tappanut.

Hetkisen tyydytettyänsä tällä itseänsä, tarttui hän hevosensa suitsiin ja sitoi sen pensaaseen erääseen syvään rotkoon, josta sitä ei kukaan voinut huomata.

Kukkulalle päästyään tähysteli hän ympärilleen, nähdäksensä, oliko yksin. Hetken tarkasteltuaan rauhoittui hän, sillä don Estevan seurueineen ja metsäsissit olivat vielä loitolla kukkulain peitossa. Häiriytymätön hiljaisuus varmistutti häntä, ja hän kääntyi vesiputoukseen päin.

Kukkulan takana alas syöksyvä vesi näytti muodostavan kuilun yli hopeaisen sillan, jota tuuli häilytteli. Putousta verhoavan sumun läpi näkyi vuosisatojen veden huuhtoma, kirkas kullan möhkäle auringon säteissä. Suurin kokospalmun pähkinä ei ollut sen kokoinen.

Alituisesti veden huuhtoma kultamöhkäle välkkyi koko loistossaan. Joka hetki näytti se olevan putoamaisillaan kuiluun.

Kultamöhkäleen nähdessään, johon hän luuli voivansa ulottaa kädellään, valtasi Cuchillon mieletön ilo. Ahnain katsein kumartui hän kuilun reunalle ja ojensi kätensä; hänen sydämensä sykki niin, että oli pakahtumaisillaan, ja tuo kova mielenliikutus olisi tukahduttanut hänet, ellei raivokas huuto olisi päässyt hänen suustaan.

Tämän huudon olivat metsästäjät kuulleet.

Mutta pian sai hänet näky, jota hän ei ollut odottanut, uudelleen huudahtamaan, tällä kerralla kuitenkin kiukusta.

Rosvo oli nähnyt ihmisolennon, ihmisen, joka tiesi hänen elämänsä salaisuuden, joka jaloillaan tallasi hänen saastuttamatonta aarrettaan. Se oli José; Rosenholzia ja Fabiania hän ei voinut nähdä, kun he olivat pensaston takana. Cuchillo luuli Josén olevan yksin ja ampui häntä enempää miettimättä, melkein tähtäämättä.

Se oli kuultu laukaus, luoti oli mennyt Josén pään ohi.

Ei tarvinne kuvailla rosvon kiukkua ja hämmästystä, kun hän mäntyjen takana piillen näki kahden miehen yhtyvän edelliseen, ja tunsi toisen heistä tuoksi pelottavaksi metsästäjäksi, joka oli tiikerin kanssa taistellut, ja toisen Fabianiksi, jonka henkeä hän oli kahdesti väijynyt.

Kuolon kauhu saattoi hänen sydämensä pysähtymään. Hän horjui ikäänkuin huumauksissa; nytkin täytyi hänen paeta tästä kultalaaksosta, josta kamala kohtalo tuntui hänet pidättävän.

Rosvon onneksi salasi hänet kukkulaa peittävä sumu metsästäjiltä, jotka juuri kiipesivät huipulle.

Heidän kavutessaan ylös, hiipi hän alas toiselta puolen. Mutta silloin huomasi hän don Estevanin seuralaisineen lähenevän. Tässä oli rosvolle uusi hämmästyksen aihe. Käärmeen tavoin liu'uttuaan alas, piiloutui hän järveen, päättäen siellä odotella seikkailun loppua.

Hän aikoi käyttää hyväksensä taistelua, joka varmaan oli syntyvä molempien joukkojen kesken.

Hornamaisen riemun väristys sekaantui veden kylmyyden vaikutukseen. Rosvo oli kuin petolintu joka ilmassa liehuen odottaa taistelukentältä uhria.

Cuchillo tiesi taistelun elämästä ja kuolemasta syntyvän Fabianin ja Armadan herttuan välillä. Hän mietti mitä etuja tästä koituisi hänelle.

Rosenholz saattoi jo nähdä lähenevien ratsastajien kasvojen värin.

— Siinä tulee neljä ratsastajaa meksikolaisten leiristä, sanoi hän.

— Sen kyllä luulen, huudahti Fabian; pian saamme koko joukon niskaamme ja jäämme saarretuiksi tänne kuin kesyttömät hevoset hakuliaituukseen.

— Vait, sanoi Rosenholz, jättäkää minun huolekseni teidän vapauttamisenne tästä hankalasta asemasta. Ei mikään osoita, että näitä seuraisi useampia ratsastajia emmekä voi valita parempaa paikkaa kuin tämän kukkulan, jossa voisimme vastustella kokonaista raakalaisparvea. Pidän heitä kuitenkin silmällä.

Tämän sanottuaan laskeutui hän suulleen kukkulalle ja asettui niin, että ympäröivät kivet peittivät hänen päänsä. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään päästänyt ratsastajia näkyvistään. Heidän hevostensa kavioitten kopina kuului jo.

Metsästäjä näki heidän hetkeksi pysähtyvän neuvottelemaan, mutta heidän äänensä ei kuulunut sinne asti.

— Miksi tämä viivytys, Diaz? kysyi Armadan herttua kärsimättömästi; meillä on kiire, ja olemme menettäneet jo paljon aikaa.

— Varovaisuus vaatii, ettemme mene etemmäksi, ennenkuin olemme tarkastelleet seutua.

— Eikö tämä seutu ole aivan samanlainen kuin Cuchillon kuvaama?

— On kyllä; tuo roisto on piilossa täällä, näimmehän hänen jälkensä tänne tullessamme; ehkei hän olekaan yksin, joten meillä on syytä olla varuillamme.

Don Estevan teki halveksivan liikkeen.

— Diaz on minun mielestäni oikeassa, sanoi Baraja, minä en pääse siitä, että äsken olin näkevinäni ihmishaamun tuolla kukkulalla.

— Nuo intiaanien tuomat uhriantimet osoittavat että he usein käyvät näillä seuduin, lisäsi Oroche, ehk'emme olekaan täällä niin yksin kuin luulemme. Intiaaneja on pelkääminen vielä enemmän kuin Cuchilloa, emmekä saa panna vaaraan armollisen herramme henkeä.

Don Estevan myöntyi, ja rintavarustuksensa takaa näki Rosenholz Orochen laskeutuvan ratsulta ja eroavan seurasta.

— Ah, sanoi Rosenholz hiljaa, noista ratsastajista tunnen nyt yhden erääksi niistä henkilöistä, jotka silloin yöllä näin. Se on sama, jota nimitettiin don Estevaniksi, mutta joka ei ole kukaan muu kuin don Antonio de Mediana, jonka hänen kohtalonsa tuo meidän käsiimme.

— Don Antonio de Mediana! toisti Fabian. Ettekö erehdy? Onko se mahdollista?

— Hän se on, sen sanon.

— Ah, huudahti Fabian, nyt näen hänet; Jumala johdatti minut vasten tahtoani tänne.

José oli vaiti, mutta tämän nimen kuullessaan kohotti hänkin päätänsä. Hänen katseestaan hehkui sammumaton viha, ja silmillään näytti hän mittaavan väliä, joka hänet vielä erotti vihansa esineestä. Mutta eipä niinkään taitava ampuja kuin Rosenholz olisi tältä matkalta voinut osata ratsastajiin. José piiloutui taasen kivien taakse.

— Älä kohota itseäsi, José, niin paljon, muuten huomaavat he sinut, sanoi kanadalainen.

— Ettekö näe muita ratsastajia? kysyi Fabian.

— En ainoatakaan. Tuosta paikasta, jossa joki jakaantuu kahteen haaraan, aina tänne asti en näe ainoatakaan elävää olentoa… ellei, jatkoi Rosenholz hetken vaiti oltuansa, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvää jostakin etäällä näkyvästä esineestä, tuo musta esine, jonka näen kelluvan joen pinnalla, olisi jotain muuta kuin kuivettunut puun runko, jota en sentään luule. Mutta ainakin se, olkoonpa sitten puun runko tai ruuhi, poistuu myötävirtaan.

— Mitä se meihin koskee, sanoi Fabian, joka mieluummin tahtoi vartioida don Antoniota kuin saada selkoa tuosta esineestä; kertokaa minulle, minkä näköisiä ovat don Antonion seurassa olevat ratsastajat; ehkä tunnen heidät.

— Ah! jatkoi kanadalainen, ruuhi tai puun runko…

— Antakaa nyt tuon kaukaisen esineen olla! huudahti Fabian kärsimättömästi, mitä siitä huolisimme?

— Kysy merimieheltä, joka on tähystelemässä tuntematonta merta, välittääkö hän kalliosärkistä? Olkoon, tuo musta esine voipi, sen sanon, olla ruuhikin ja Jumala suokoon, ettei siitä astu rannalle ryöväreitä, joita on täällä erämaassa viljalta. Nyt katoaa se sumuun.

— Entä ratsastajat, ratsastajat? kysyi Fabian uudelleen.

— En tunne noita kolmea. Yhdellä heistä on solakka ryhti, hänellä on kaunis hevonen…

— Punaisen ruskea… kultanauha hatun ympärillä… jalot kasvot.

— Aivan niin.

— Se on Pedro Diaz.

— Ei, mutta kas kuinka omituisessa viitassa tuo yksi mies reipastelee! sanoi Rosenholz.

— Se on Oroche, keskeytti Fabian. Mitä tekevät he nyt? Mutta raukkamaista olisi, ellemme näyttäytyisi nyt, kun Jumala antaa meille don Antonion melkein suojatonna.

— Malttia! sanoi José, minulle on yhtä tärkeätä kuin teillekin, ettei hän pääse karkuun, mutta hätäisyys voipi pilata kaikki; kun on odottanut viisitoista vuotta, voipi vielä odottaa minuutin. Ovatko he yksin, Rosenholz, vai näetkö heidän muuta joukkoansa loitompana?

— Hiekka tuolla kaukana pöllyy, mutta sen panee tuuli liikkeelle, he ovat yksin. Ah, nyt he pysähtyvät ikäänkuin tahtoisivat tutustua seutuun. He katselevat ympärilleen. Nyt astuu tuo mies, jolla on omituinen viitta, ratsulta ja lähtee kultalaaksoa kohti.

— Ehkäpä he sen tietävät, sanoi Fabian; mutta eikö heidän joukossaan ole peitottuun hirvennahkaan puettua miestä, joka ratsastaa voitiolla hevosella? Jos sellainen on siellä, niin se on Cuchillo.

— Sellaista ei joukossa ole, sanoi kanadalainen, mutta odotahan, tuo viittamies kumartuu, koskee hiekkaan. Hän taivuttaa köynnökset syrjään ja menee pensastoon. — Tuo roisto on löytänyt kullan, lisäsi Rosenholz. Mutta hänen ilonsa ei tule olemaan pitkällinen.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä ystävykset tuskin tohtivat hengittää. Kanadalainen teki kumminkin havainnoltaan.

— Minusta näyttää, ikäänkuin järven vesi olisi liikkeessä. Ah, viittaan puettu mies palaa pensastosta, hän keskustelee erään toverinsa kanssa, ja molemmat hyppivät ja tanssivat ikäänkuin hullut; ilo saattaa heidän päänsä pyörälle, sen kyllä uskon, sillä harvoin kullankaivaja löytääkään sellaista varastoa; mutta he ovat yksin, ja nyt on aika osoittaa, ettei tämä aarre kuulu kenellekään muulle kuin meille. Emmehän voi ampua kristittyä ihmistä ikäänkuin koiraa tai apahia; sentähden kehoitamme heitä antautumaan armoillemme.

Näin haastellen nousi Rosenholz vitkallisesti seisomaan.

Kun seutu näytti olevan vallan autio, olivat Oroche ja Baraja rauhallisina jälleen nousseet hevosen selkään sekä viitanneet don Estevania ja Pedro Diaz'ia, jotka olivat seisahtuneet etäämmälle, lähestymään.

Nuo molemmat miehet olivat, ehkä kullan kiillon sokaisemina, huomanneet Cuchillon jäljet hiekassa. He odottivat nyt johtajaansa kuullakseen hänen käskynsä.

Samoin kuin Cuchillon ja Josén, valtasi nämä molemmat kullankaivajat voiton himo.

Tuo synkkä laakso, nuo yksinkertaiset kukkulat, tieto, että olivat ainoat leirissä, jotka don Estevanin ja Diaz'in kanssa tiesivät tämän äärettömän kultamäärän olemassaolon, kaikki tämä kuiskasi heille kamalia neuvoja.

Jos don Estevan ja Pedro Diaz eivät enää palaisikaan leiriin, olisivat Baraja ja Oroche kahden. Sittemmin näkisi, kumpi heistä oli väistyvä. Täten tuumivat Oroche ja Baraja, kun toiset ratsastajat heihin yhtyivät.

— Olemme löytäneet Cuchillon jäljet, ja saadaksemme hänet vangituksi, tulee meidän tarkasti tutkia nämä vuoret, virkkoi Baraja.

— Cuchillo on nähnyt aarteen, eikä saa päästä käsistämme, lisäsi Oroche. Olen samaa mieltä Barajan kanssa, että hän piileskelee näillä kukkuloilla, välttääksensä kiinni joutumista. —

— Sennor don Estevan, sanoi Diaz, luulen että meidän tulee heti palata leiriin.

Don Antonio epäröi hetkisen, jolla aikaa sekä Barajan että Orochen sydän pamppaili.

Tuo oli hyvä neuvo, jonka Diaz oli antanut, sen huomasivat molemmat, mutta se tuli liian myöhään.

Nuo kolme väijyksissä olevaa metsästäjää voivat nyt kalliolta osua pyssyillään heihin ja pitivät heidän pienimpiäkin liikkeitään silmällä; pako oli mahdoton.

Kamala herääminen oli tekevä lopun Orochen ja Barajan kultaisista unelmista.

— Nyt on aika toimia, virkkoi Rosenholz.

— Minun tulee saada don Antonio osakseni, toimikaa sen mukaan; muista en välitä.

Fabianin tätä sanoessa oikaisihe Rosenholz koko pituuteensa, päästäen huudon, joka äkisti kaikui neljän ratsumiehen korvissa ja saattoi heidät vavahtamaan hämmästyksestä, joka vielä lisääntyi heidän nähdessään kanadalaisen jättiläismuodon ja hänen kummallisen pukunsa.

— Ken olette? Mitä tahdotte? huusi ääni, jonka Fabian tunsi don Estevanin ääneksi.

— Keitä me olemme? vastasi kanadalainen, sen kyllä sanon teille. Mutta ensin tahdon muistuttaa teille tosiasiasta, jota ei kielletä kotimaassani eikä erämaassa, siitä nimittäin, että maa on sen oma, joka sen ensin ottaa haltuunsa; te ette ole nähneet meidän tulevan tänne, koska olimme täällä ennen teitä. Me yksin olemme siis isäntiä täällä. Me vaadimme, että kolme teistä hyvällä lähtee takaisin ja neljäs antautuu meidän armoillemme, voidaksemme hänen mieleensä johtaa erään toisen erämaitten lain, sen, että veri vaatii verta.

— Siinä on eräs, jonka pään yksinäisyys on pannut pyörälle, sanoi Pedro Diaz, joka piti tuota pyssyllä ja puukolla varustettua miestä erakkona.

— Olkaa varuillanne! sanoi Baraja, minä tunnen tuon miehen; hän on peljättävin tiikerin pyytäjä, mitä olen nähnyt. Katsokaa, Diaz, meillä ei ole onnea.

— Mitä me hänestä! huudahti Pedro Diaz.

— Mitä! Tuo mies vaatii, että me laukaustakaan ampumatta hänelle jättäisimme kulta-aarteen, jonka vertaista ei löytyne. Kun tuollainen aarre on edessä, ystäväni, huudahti Oroche, viitaten kultalaaksoon, niin ennen annan kiskoa sisälmykseni ulos kuin jätän sen toiselle.

— Kuinka vain tahdotte, sanoi kanadalainen.

— Odottakaa, sanoi Pedro Diaz, minä lopetan tämän keskustelun pyssyn laukauksella.

— Ei, huudahti Mediana, pidättäen häntä, katsokaamme ensin, pitkällekö tuo mies mielipuolisuudessaan menee; kenelle meistä, ystäväni, huudahti hän ivaten, aijotte opettaa erämaan lakia?

— Teille, kun niin haluatte, huudahti Fabian, esiintyen äkkiä. Josékin nousi samalla ylös.

— Sielläkö tekin olette! huudahti Mediana kiukun ja hämmästyksen sekaisella äänellä.

Fabian kumarsi juhlallisesti.

— Ja minä, joka viidentoista vuoden ajan olen teidän askeleitanne seurannut, huusi José, ininä kiitän Jumalaa, että vihdoinkin voin päättää vanhan tilini teidän kanssanne.

— Kuka te olette? kysyi don Estevan turhaan aprikoituaan kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä aika oli entisen rajavartian muuttanut.

— Minä olen José unikeko, enkä ole unohtanut oloani Ceutassa, kuten te.

Tämän nimen kuullessaan katosi halveksimisen hymy don Estevanin huulilta. Nopea aavistus sanoi hänelle, että tämä kohtaus voisi muuttua vaaralliseksi.

Hän loi levottoman katseen ympärilleen.

Kultalaakson toisella puolen olevat korkeat kalliot saattoivat suojella häntä pyramidin huipulla olevien tulelta. Lyhyt matka erotti don Estevanin näistä kallioista, ja hetkisen arvelikin hän käyttää tätä suojaa hyväksensä, mutta ylpeys ja kiukku eivät sallineet hänen lähteä paikaltansa.

— Kostakaa viholliselle, joka halveksii pakenemista, huudahti hän ylpeästi Josélle.

— Olenhan sanonut, vastasi tämä kylmästi, että tahdon vangita teidät elävänä.

22.

VANGITSEMINEN.

Koko seikkailija-elämänsä aikana sotilaana ja merimiehenä ei don Estevan ollut milloinkaan ollut suuremmassa vaarassa kuin nyt.

Aavikolla ei ollut mitään suojaa kanadalaisen eikä Josén pyssyiltä.

Mitä olivat hänen ratsastajainsa tuliaseet metsästäjien toista vertaa pitemmälle kantavien rihlojen rinnalla? Hän tiesi, ettei heidän silmänsä milloinkaan erehtynyt, eikä heidän kätensä vavissut.

Näillä pelottavilla vastustajilla oli sekin etu, että he olivat hyvässä asemassa ja heitä suojelivat kukkulalla olevat paadet.

Jos ratsastajat tekivät vähimmänkään liikkeen tai alottivat vihollisuudet, oli ainakin kaksi heistä mennyttä miestä.

Don Antonio ei yrittänytkään kuvitella lievemmäksi tätä vaaraa; kuitenkaan ei hänen rohkeutensa horjunut.

Tätä ei voinut kauvan kestää, sen oivalsivat sekä kukkulalla että alhaalla olijat.

— Lopettakaamme nyt tämä leikki! kajahti kanadalaisen ukkosääni, sillä hänen jalomielisyytensä mukaista ei ollut tuon edullisen asemansa hyväkseen käyttäminen eikä hän tahtonut vuodattaa verta, jos vain voi sen estää. Te olette kuulleet, että tahdon jutella päällikkönne kanssa; en tahdo vaatia, että antaisitte hänet meille, mutta otamme hänet itse kiinni, ellette tahdo että kohtelisimme teitä samoin kuin jaguaria tai apahia.

— Emme milloinkaan, emme milloinkaan ole sellaisia raukkoja! huudahti Diaz. Te olitte ensin: täällä, sen myönnän, me siis poistumme; mutta don Estevanin tulee samoin kuin meidänkin saada kunnialla poistua.

— Mahdotonta, sanoi José; meidän täytyy saada se mies, jota nimitätte don Estevaniksi.

— Älkää vastustelko Jumalan tuomiota, sanoi Fabian. Tämän miehen asia ei ole teidän. Saatte viisi minuuttia mietintöaikaa, ja sen kuluttua tulevat pyssymme ratkaisemaan asian.

— Sanokaa meille, don Tiburcio, huudahti Oroche Fabianille, eikö meidän sallita viedä vähän kultaa mukanamme, jos hyvällä poistumme?

— Edes hatullisen? pyysi Baraja samoin.

— Ei muruakaan, sanoi José. Tämä kulta on kaikki don Fabianin.

— Ja ken on tuo onnellinen, jota don Fabianiksi nimitätte? sanoi Oroche.

— Tässä hän on, sanoi Rosenholz, viitaten Tiburcioon.

— Kunnia sille, jolle kunnia tulee, sanoi Oroche, tervehtien Fabiania vihan ja kateuden sekaisella liikkeellä.

Hetken äänettömyys syntyi, jonka aikana José hiljaa lausui kanadalaiselle:

— Jalomielisyytesi saattaa käydä hyvinkin kalliiksi, Rosenholz. Kun päästämme nuo ahnaat korpit palaamaan leiriin, niin saamme koko joukon kimppuumme, sillä luulen intiaanien joutuneen tappiolle; sanon siis, että nuo miehet eivät saa poistua — heidän täytyy jäädä tänne. Jumala suokoon etteivät he hyvällä lähtisikään. Eivät he myöskään saa viedä mukaansa kullan muruakaan.

— Lienet oikeassa, sanoi Rosenholz miettiväisenä, mutta he ovat lupaukseni saaneet, enkä minä sanaani peruuta.

José ei ollut erehtynyt. Orochen ja Barajan horjuva uskollisuus ei olisi kestänyt, jos he olisivat saaneet osansa aarteesta; Josén kielto suututti heitä kovasti.

— Ennen kuolen kuin väistyn vaaksan vertaa, sanoi Oroche kiukuissaan.

— Hyvä, sanoi José itsekseen.

— Teillä on enää kaksi minuuttia päätöksenne tekemiseen, sanoi Rosenholz, tähdäten suoraan ratsastajiin; luottakaa minuun, ja karttakaa tarpeetonta veren vuodatusta; vielä on aikaa.

— Poistukaa, aika rientää.

Mediana istui pää pystyssä, ja oli vaiti.

Järkähtämättömänä, ritarillisuutta täynnä loi Pedro Diaz, päättäen kuolla päällikkönsä kanssa, kysyvän katseen don Estevaniin.

— Palatkaa leiriin, sanoi tämä, jättäkää minut kohtalon huomaan ja tulkaa sitten takaisin kostamaan.

Mutta Diaz oli järkähtämätön; sitten läheni hän don Estevania, vaikkei voitu nähdä, kuinka tuo taitava ratsastaja sai hevosen liikkeelle. Kun hän oli saapunut don Estevanin viereen, jäi hän liikahtamatta seisomaan. Tässä, vaikkeivät hänen huulensa näkyneet liikkuvan, kuiskasi hän päällikölleen:

— Istukaa vakavasti satulassa — pitäkää hevosenne valmiina ja antakaa minun toimia.

Entinen rajavartia seurasi tarkoin vastustajansa liikkeitä.

Don Estevan viittasi kädellään, ikäänkuin olisi halunnut ajan pitennystä.

— Oroche, Baraja, sanoi hän niin korkealla äänellä, että hänen sanansa selkeästi kuuluivat kalliolle, leiri tarvitsee kaikki puolustajansa — rientäkää sinne takaisin tämän jalon ja urhoollisen Diazini kanssa, joka tästä alkaen on päällikkönänne. Sanokaa niille miehille, joiden päällikkönä olen ollut, että tämä on viimeinen tahtoni.

Oroche ja Baraja kuuntelivat näköjään epäröivinä don Estevanin kehoitusta, mutta itsekseen tuumailivat nuo molemmat seikkailijat, että vaikka heistä tuntuikin vaikealta kullan jättäminen olisi parasta armoille antautuminen, hengen säilyttämiseksi, sillä silloinhan heillä oli toivoa, että vielä kerran voisivat palata kultalaaksoon. He eivät siis tahtoneet antautua tapettaviksi ja molemmat epäröivät vain näön vuoksi mahdollisimman kauvan.

— Panenpa veikkaa, sanoi José, että tuo pelkuri raukka, joka kädellään sivelee tukkaansa, ikäänkuin pois lähteminen olisi vastoin hänen luontoansa, ei milloinkaan ole mieluummin noudattanut päällikkönsä käskyä kuin nyt. Ja aivan sama on hänen toverinsakin, tuon nahkatakkisen miehen laita. Mutta mitä näen, nehän ovat samoja roistoja, jotka haciendan luona ampuivat meitä.

— Siitä en ole varma, sanoi Rosenholz, sillä olin liian loitolla tunteakseni heidät; mutta mitäpä siitä. Barajakin viittasi nyt kädellään.

— Päällikkömme käskyjä on meidän noudattaminen, sanoi hän; vaikka poistuminen onkin masentavaa luonteellemme, niin täytyy suostua.

— En luule, lausui Oroche, olevan häpeäksi, jos antautuu sotaonnen ollessa vastaisen. Pyydämme siis teiltä, sennor Fabian, ja teidän tovereiltanne lupaa saada lähteä ja sanomme jäähyväiset.

Huolimatta tuosta halveksivasta silmäyksestä, jonka Diaz loi heihin, heiluttivat nuo kelpo toverit toisella kädellään hattuansa, kääntäessään toisella hevosiansa.

He olivat jo lähtemäisillään, kun José kiivaasti löi pyssynsä perän maahan.

— Perhana vieköön, kirkasi entinen rajavartia kovalla äänellä, onko sovittu, että saatte viedä aseennekin?

— Niin olemme me asian käsittäneet, huusi Oroche; ellei niin ole, niin tulkaa ottamaan ne.

— Heittäkää ne tuonne järveen, ja suoriutukaa sitten hornaan, sanoi José.

— Kuten tahdotte, sanoi Baraja, ottaen toiseen käteensä pyssyn, ikäänkuin olisi aikonut heittää sen pois, mutta nopeasti laukaisikin hän sen kukkulaa kohti.

— Kas vaan! huusi José ivaten ja paikaltaan liikahtamatta, vaikka Orochekin näytti aikovan noudattaa toverinsa esimerkkiä.

Mutta hän ei tahtonut menettää aikaansa tähtäämällä, ja siis, samoinkuin Barajakin, kannusti kiivaasti hevostansa; molemmat katosivat pian kallioiden taakse.

— Sinun syysi, Rosenholz. Sinä olet liiaksi jalomielinen ja noista roistoista saamme vielä tekemistä. Voi, asiat olisivat toisin, jos olisin noudattanut ensi päätöstäni.

Kanadalainen kohautti olkapäitään, samassa kuin don Estevan näkyi tehneen lopullisen päätöksen.

— Kumarru, Jumalan tähden, Fabian! huudahti kanadalainen; tuo roisto aikoo ampua.

— Kumartuisinko äitini murhaajan edessä? En milloinkaan, sanoi Fabian, jääden seisomaan.

Mutta nopeasti laski kanadalainen kätensä hänen olkapäällensä, ja painoi hänet alas.

Turhaan etsi don Estevan tähtäämiskohtaa pyssyllensä. Kukkulalla näki hän vain kanadalaisen peljättävän, häntä kohti suunnatun pyssyn, vaikka Rosenholz, tahtoen noudattaa Fabianin pyyntöä, ei tahtonut päättää taistelua ampumalla miestä, jonka hänen kasvattinsa halusi vangita elävänä.

Diaz heittäytyi nyt yhtä rohkeasti kuin notkeastikin hevoseltaan don Estevanin hevosen selkään. Lautasilla istuen kietoi hän kätensä ratsastajan ympärille, tarttui ohjaksiin, käänsi hevosen ja lähti pakenemaan, suojellen omalla ruumiillaan päällikköä.

Samalla kun Fabian ja José henkensä uhalla luisuivat jyrkältä kalliolta alas, seurasi Rosenholz hevosen juoksua raskaalla ja pitkällä pyssyllään, joka hänen käsissään oli vakavana kuin rautapihdissä.

Molemmat ratsastajat, jotka pakenivat kohtisuoraan hänestä, näyttivät yhdeltä. Hevosen lautaset ja Pedro Diazin selkä olivat ainoat kohdat, joihin hänen luotinsa voi sattua; hevosen pää näkyi ainoastaan tuon tuostakin. Diazin ampuminen olisi ollut tarpeetonta murhaamista, sillä don Estevan olisi kuitenkin voinut päästä pakoon; vielä hetkinen, ja pakolaiset olivat pyssyn kantamaa ulompana.

Mutta kanadalainen oli ampuja, joka satuttaa majavaa tai saukkoa silmään, ettei tärvelisi kallista nahkaa, ja nyt tuli osata — hevosen päähän.

Silmänräpäykseksi käännälti tuo jalo, molempia ratsastajia kantava eläin päätänsä; mutta tämä silmänräpäys oli kanadalaiselle kyllin. Laukaus, luoti, joka suhisi niin läheltä heidän poskeansa, että tunsivat kylmiä väreitä — siinä kaikki mitä he kuulivat. Samalla hetkellä kaatui hevonen kuoliaana.

Vielä huumautuneina tuosta nopeasta kaatumisesta ehtivät don Estevan ja Pedro Diaz tuskin nousta, kun Fabian ja José, molemmilla pyssy kädessä ja puukko hampaissa, lähenivät juosten. Taampana tuli kanadalainen harpaten jättiläisaskelin ja samalla pyssyänsä ladaten.

Ladattuansa jäi hän paikallensa seisomaan.

Loppuun asti velvollisuutensa täyttäen juoksi Diaz noutamaan pyssyä, jonka don Estevan oli pudottanut ja joka oli vähän etäämpänä. Diaz antoi sen päällikölle.

— Puolustakaamme itseämme kuolemaan asti! huusi hän, vetäen pitkän terävän puukkonsa.

Don Estevan oli ehtinyt vähän tointua; hetken epäröi hän, kumpaako, Fabiania tai Joséta ensin tähtäisi, mutta kanadalainen seurasi hänen liikkeitänsä.

Vielä ei hän ollut laukaissut Fabianiin, jonka hän uhrikseen valitsi, kun kanadalaisen pyssystä lähtenyt luoti sattui hänen aseeseensa, jota hän juuri oli käyttämäisillään. Luoti rikkoi pyssyn. Se putosi don Estevanin käsistä, ja itse kadotti hän tasapainonsa ja kaatui maahan.

— Vihdoinkin, viidentoista vuoden kuluttua! huudahti José, hypäten don Estevanin luo ja laskien polvensa hänen rinnalleen.

Turhaan koki don Estevan puolustautua, hänen kätensä olivat kuin rampautuneet. José irroitti vyötäisillään olevan villavyön ja sitoi sillä lujasti vihollisensa.

Diaz ei päässyt päällikkönsä avuksi, sillä hänen täytyi puolustautua Fabiania vastaan.

Fabian ei tuntenut Pedro Diazia. Pikimältään oli hän vain nähnyt hänet Venadon haciendassa; hän tahtoi kuitenkin säästää tämän jalomielisen miehen hengen.

— Antautukaa! huusi hän, torjuen iskun, jonka seikkailija tähtäsi häneen.

Nyt alkoi molempien kesken taistelu, jossa he koettivat voittaa toisensa nopeudessa. Fabian toivoi saavansa vihollisensa aseettomaksi häntä haavoittamatta. Diaz ahdisti milloin oikealta milloin vasemmalta puolen ja teki hyökkäyksen, kun Fabian koetti lamauttaa hänen kättänsä. Nyt riensi Rosenholz esiin, päättääksensä taistelun. Josékin läheni. Meksikolainen ei kuitenkaan tahtonut kostamatta kuolla. Hän heitti puukkonsa kohti Fabiania, mutta tämä ei ollut vastustajaansa näkyvistään päästänyt; samassa kun puukko suhisten lähti Diazin kädestä, kohtasi se Fabianin pyssyn, jonka tämä oli heittänyt kohti vastustajansa rintaa.

Puukko väistyi toiselle suunnalle ja meni vähän matkan päästä Fabianin ohi, pudoten hiekkaan, samalla kuin pyssy sotanuijan tavoin sattui Diazin rintaan.

— No voi sun! huusi José, tarttuen herpautuneen Diazin rintaan, täytyykö teidät tappaa, jotta antautuisitte? Ettehän ole haavoitettu, don Fabian? Kiitos Jumalan! Muuten niin… Kuulkaa nyt, ystäväni, mitä teemme teille?

— Mitä tuolle jalosukuiselle miehellekin, vastasi meksikolainen läähättäen ja luoden katseen don Estevaniin, joka sidottuna makasi maassa, vihasta vavisten.

— Älkää pyytäkökään, että joutuisitte saman kohtalon alaiseksi, sanoi José synkästi; tuon miehen hetket ovat luetut.

— Mikä kohtalo hänen osakseen tuleekin, tahdon jakaa sen, sanoi Diaz, koettaen vaikka turhaan vapautua Josén vahvoista käsivarsista; minä en ota teiltä mitään armoa.

— Älkää herättäkö vihaamme! sanoi José, jonka kiivas luonto nousi. Minä en ole tottunut kahdesti tarjoamaan viholliselleni armoa.

— Minä tiedän keinon, millä saamme hänet taipumaan, sanoi Fabian, ottaen Diazin puukon maasta. Päästä hänet irti, José; sellaisen miehen kanssa kyllä voidaan sopia.

Fabianin ääni ei sietänyt vastaväitteitä. José päästi irti meksikolaisen, joka hänen käsissään oli kiinni lujasti kuin rautapihdissä. Diaz katseli kummastuneena ympärilleen vuoroin jokaiseen vastustajaansa.

— Kuulkaa Diaz, sanoi Fabian, heittäen pyssynsä kauvaksi luotaan, ottakaa aseenne takaisin ja kuunnelkaa minua hetkinen!

Fabian lausui nämä sanat niin jalolla äänellä, että se vaikutti seikkailijaan, ojensi hänelle puukon, mennen samalla niin lähelle vastustajaansa, että Diaz saattoi häneen ulottua.

Hän otti puukkonsa, mutta Fabian ei ollut erehtynyt.

— Minä kuulen, sanoi Diaz, pudottaen puukkonsa maahan.

— Hyvä! lausui Fabian hymyllä, joka valloitti Diazin sydämen; tiesin näin käyvän.

Fabian kertoi nyt lyhyesti Diazille ne syyt, jotka olivat saattaneet hänet ystävinensä ottamaan don Estevanin vangiksi, ja seikkailijan täytyi tunnustaa ne oikeutetuiksi. Surullisena katseli hän espanjalaista aatelismiestä, joka äänettömänä makasi maassa.

Nämä selitykset eivät kuuluneet vangin korviin, ja Fabian viittasi kreivi Medianaan, jonka kohtalo niin ihmeellisellä tavalla oli hänen käsiinsä saattanut.

Tuskan ilmaus kuvastui seikkailijan kasvoille, kun hän katseli päällikköänsä, jonka tuomion hän itse tietämättänsä oli julistanut, sillä tuo järkähtämätön oikeudentunto, joka on jokaisen ihmisen rinnassa, sanoi hänelle, että don Estevan oli kohtalonsa ansainnut, ellei Fabian ollut väärin häntä syyttänyt.

Surullisena painoi Diaz päänsä alas, tukahdutti huokauksen ja vaikeni.

Tämän tapahtuessa olisi voinut nähdä, miten Cuchillo kohotti päätänsä vedestä, luoden ahnaan silmäyksen kultalaaksoon, ja vettä valuen nousi järvestä, ikäänkuin ne hornan henget, joiden asuntona intiaanien taikauskon mukaan nämä vuoret olivat.

Mutta hetken vakavuus kiinnitti niin Diazin, kanadalaisen ja hänen toveriensa mieltä, etteivät he huomanneet rosvoa.

23.

KULTA JA VESI.

Kun Oroche ja Baraja huomasivat päässeensä niiden jyrkkien kallioiden suojaan, jotka länsipuolelta rajoittivat kultalaaksoa, riensivät he nopeasti pois paikalta, jossa heidän oli käydä onnettomasti. Tämä kallioryhmä aleni vähitellen laaksoon päin ja oli toisaalta Sumuvuorten yhteydessä.

Kun molemmat ratsastajat kiiruhtivat pitkin tämän kallioseinän juurta, pääsivät he helposti vuoriston rotkoihin. He pysähtyivät rotkotielle, jossa he sakean sumun peitossa olivat turvassa.

Nyt riemahti heidän ilonsa ilmi, heidän tunteensa olivat niin kiihtyneet, etteivät he aluksi voineet sanaakaan lausua toisilleen.

Salaisesti kadehtien toisiaan he kuitenkin jo halusivat päästä toisistaan. Heidän jutellessaan kuului kaksi laukausta. He luulivat, että nämä päättivät Pedro Diazin ja don Estevanin päivät ja iloitsivat siitä, että aarretta jaettaessa oli kaksi osallista vähemmän. Toisiansa pitivät he tarkoin silmällä, eikä kumpikaan uskaltanut ratsastaa edellä tällä kapealla käytävällä peljäten toisen takaapäin tappavan hänet.

Vihdoin ratsasti Oroche edelle.

Vaikkei matka ollut pitkä sille paikalle, missä vesiputous haudan takana syöksyi kuiluun, oli hevosten vaikea kulkea sitä. Maassa oli tulenpurkauksen jälkiä, jotka, päättäen vuoren sisästä kuuluvasta kumeasta jyrinästä, eivät olleet aivan vanhoja.

Joka hetki olivat suuret, kostean sumun liukkaiksi tekemät paadet esteenä; toisinaan kulki tämä kostea polku syvien kuilujen reunoja, joilta pieninkin harha-askel olisi saattanut putoamaan. Heidän edessään oleva sumuverho esti heitä selkeästi näkemästä aivan heidän lähelläänkin olevia esineitä.

Sumussa muuttuivat peljästyneiden ratsastajain silmissä pensaatkin väijyviksi intiaaneiksi tai kummallisiksi pedoiksi, jotka näyttivät heitä odottavan. Suojapaikastaan peljästytetty antilooppi hypähti ylös ja katosi. Tälle synkälle paikalle, johon ihmisjalka ei kenties milloinkaan ollut astunut, kuului selvästi vielä näkymättömissä olevan vesiputouksen kohina.

Oroche pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että hänen jäljessään ratsastava Baraja töytäsi häneen.

— Mitä nyt? kysyi Baraja hiljaa. Mutta Oroche vain katsella tuijotti eteensä ja viittasi olemaan hiljaa.

Barajan ei tarvinnut uudistaa kysymystänsä. Harmaassa, puoleksi läpikuultavassa sumussa näkyi ihminen, joka hiukset vettä valuen ja savisin vaattein makasi suullaan ja siten sulki heiltä tien.

Siinä kaikki, mitä he voivat nähdä.

Oliko tuo epäselvä olento intiaani vai valkoinen? Oliko tuo ruumis, jonka piirteet sumussa häämöttivät, elävä vai kuollut?

Sitä ei Oroche voinut erottaa.

Heidän asemansa oli vielä hankalampi sentähden, että polku tällä kohdalla, jossa molempain seikkailijain täytyi pysähtyä, kulki pitkin jyrkkää kallion rinnettä, jossa oli mahdotonta saada hevostansa kääntymään.

Oroche ei uskaltanut ratsastaa eteenpäin; häntä hämmästytti ja pelotti ihmisen näkeminen tällä paikalla, jossa vain kotkilla ja antiloopeilla oli tyyssijansa, levottomana katseli hän harvinaista ilmiötä. Tuo henkilö kurotti päätänsä kuiluun, ja kun sumu vähän hälveni, saattoi Oroche nähdä, miten hän piti kalliosta kiinni ja tarkasti katseli jotain alapuolella olevaa esinettä.

Vesiputous kohisi niin kovasti, että se voitti Orochen äänen.

— Se on Cuchillo, huusi hän toveriinsa kääntymättä.

— Cuchillo! toisti Baraja kummastuneena. Mitä hän täällä tekee?

— En tiedä!

— Lähetä hänelle luoti hauskuudeksi, sillä sen hän kyllä ansaitsee.

— Niin kyllä, vastasi Oroche, jotta laukaus ilmaisisi kanadalaiselle meidän olevan täällä.

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hän siten joutuisi Barajan valtaan.

Sumu oli hetkeksi hälvennyt, mutta tuuli ajoi sen taasen kokoon, ja kun se uudelleen hälveni, oli Cuchillo kadonnut.

Oroche ratsasti nopeasti sille paikalle, josta Cuchillo oli lähtenyt.

Tässä leveni tie niin paljon, että ratsastaja saattoi astua hevosen seljästä alas kuilun ja kallioseinän välille. Oroche ja Baraja hyppäsivät yht'aikaa hevosiltaan.

— Mitä aijotte tehdä? kysyi edellinen.

— Sen saatte tietää, jos teette samoin kuin minäkin, vastasi Baraja; tahdon koettaa, enkö minäkin voisi nähdä sitä esinettä, jota Cuchillo äskettäin niin innokkaasti katseli.

— Varokaa itseänne, nämä kalliot ovat kovin niljakkaita.

— Älkää peljätkö, vaan tehkää samoin kuin minäkin, kursailematta.

Näin sanoen laskeutui Baraja polvilleen, katsoaksensa kuiluun. Muutaman sylen päässä syöksyi vesi alas kallion halkeamasta ja polku muodosti sen yli luonnollisen sillan.

Oroche vei hevosensa vesiputouksen yli vievää siltaa toiselle puolen. Sen jälkeen tähystelivät molemmat miehet eri kohdilta innokkaasti kuiluun, ollen samoin kuin Cuchillokin suullaan, ja kurottaen päätään.

Äkkiä sama näky herätti heidän hämmästyksensä ja voitonhimonsa. He näkivät saman kultamöhkäleen, joka jo oli saattanut Cuchillon hurjasti parahtamaan. Mutta tätä aarretta oli mahdoton saada.

— Alituinen kosteus oli kasvattanut jyrkille kallion seinämille viheriää sammalta. Kultamöhkäleen alapuolella näytti olevan pieni vuoren kolo, joka kosteana alituisesta usvasta näytti odottavan jalkaa, joka olisi kyllin rohkea antautuaksensa tämän vaarallisen nojan varaan; yksinäinen henkilö ei tähän kokeeseen uskaltanut ryhtyä.

Sentähdenpä Cuchillokin oli poistunut vähää ennen molempia seikkailijoita, silmillään nautittuansa tuon kallisarvoisen kultamöhkäleen loistosta.

Baraja ensin saavutti malttinsa; hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, että kultamöhkäle milloin hyvänsä voisi pudota kuiluun, niinkuin kypsä hedelmä puusta.

Orochekin oli pian katsellut tarpeeksensa ja molemmat nousivat melkein yht'aikaa epäröiden mitä tekisivät, toisistaan erillään molemmin puolin kuilua, jonne hyrskyvä putous kohisten syöksyi.

— No, mitä olette nähnyt? kysyi Oroche.

— Entä te? vastasi Baraja.

— Pohjattoman kuilun.

— Kuilusta nousevat, leijailevat usvapilvet.

— Mitä? sanoi Oroche, tekeytyen tietämättömäksi.

— Perhana vieköön! Tarkoitan kultamöhkälettä, jonka näitte yhtähyvin kuin minäkin.

— Mitenkähän sen saisi? kysyi Oroche.

— Solmitkaamme yhteen molemmat lassomme; sitten laskee toinen meistä toisen alas kallion syrjää ja siten anastamme kuilulta aarteen, huudahti Baraja kiiluvin silmin.

— Kumpi meistä uskaltaisi sinne?

— Heittäkäämme arpaa, ja jos arpa sattuisi teille…

— Jos arpa sattuu minulle, niin pudotatte minut, pääni musertuu ja…

— Te olette pässinpää, kelpo Oroche; eihän päästetä putoamaan aarretta ja hyvää ystävää samalla. Mitä ystävään tulee, niin hänet ehkä saattaisin uhrata! mutta aarre… sitä en millään ehdolla tahtoisi menettää.

— Hyvä Baraja, te teette pilaa pyhimmistäkin tunteista, niinpä ystävyydestäkin, sanoi Oroche niin hartaan näköisenä, että Baraja tunsi itsensä entistä levottomammaksi.

Pian kuitenkin nämä molemmat lakkasivat kilpailemasta toistensa kanssa viekkaudessa. He päättivät yhteisin ponnistuksin anastaa aarteen.

Baraja otti kortit taskustaan ja päätettiin, että se, joka saisi korkeamman kortin, saisi valita, kummanko toimen ottaisi.

Oroche sai tämän etuoikeuden. Vastoin Barajan odotusta valitsi hän vaarallisemman tehtävän, liukua nimittäin lasson avulla kuiluun.

Barajan ehdotuksen mukaisesti irroitettiin satulasta lassot, jollainen jokaisella meksikolaisella ratsastajalla on.

Molemmat köydet punottiin yhteen, jolloin ne kylläkin kannattivat yhden ihmisen painon. Toinen pää kiinnitettiin Orochen vyötäisille, toisesta piti Baraja kiinni, ja se kiedottiin vielä moneen kertaan erään kallion halkeamassa kasvavan nuoren tammen runkoon.

Ilman tätä nojaa, jonka rautatammen vielä heikko runko tarjosi, olisi Barajankin tehtävä ollut yhtä vaarallinen kuin Orochen, jonka paino olisi voinut vetää hänetkin kuiluun.

Kun nuora oli lujasti sidottu, alkoi Oroche varovasti liukua alaspäin pidellen kiinni kallion koloista ja koettaen sovitella jalkaansa niihin.

Synkkä kohina kuului kuilusta. Mutta voitonhimon ääni hänen korvissaan oli kovempi kuin se.

Pian koskivat ensin hänen jalkansa, sitten hänen ruumiinsa ja vihdoin kädetkin tähän kullan möhkäleeseen. Hän saattoi tuntea sen pyöreän muodon ja tutkia, kuinka se oli kiinni.

Kuilu ei hänestä enää kumissut, vaan lauloi niin vienosti kuin ihania unelmia herättävä puronen.

Suonenvedon tapaisesti hän tarttui kultaan; aluksi se ei liikahtanutkaan, mutta pian se irtaantui.

Kaksi ahnasta kättä tuskin riitti sitä pitelemään, ja varomaton liike olisi saattanut pudottaa sen kuiluun.

Oroche uskalsi tuskin hengittääkään ja Baraja, joka kumartui kuilun yli, oli yhtä levoton.

Jyrkän kallioseinän kaiku toisti kaksi huutoa — ensin Orochen, sitten hänen toverinsa riemuhuudon, kun kulta kimalteli Orochen käsissä.

— Vedä taivaan nimessä minut nopeasti ylös! huusi Oroche vapisevalla äänellä. Minulla on vähintään kuusikymmentä naulaa kultaa. Voih, enpä luullut olevani näin väkevä.

Aluksi vetikin Baraja oikein innokkaasti, mutta pian alkoi vetäminen käydä hitaammin, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi.

Orochen kädet eivät vielä ulottuneet polulle.

— Kas niin, Baraja, vedä vielä vähän! huudahti Oroche. Vähän vain, niin olen luonasi!

Mutta Baraja pysyi liikkumattomana.

Pirullinen ajatus valtasi hänet.

— Antakaa minulle tuo kulta, sanoi hän, se riistää voimanne ja minäkin olen kokonaan väsyksissä.

— En, tuhatkertaisesti en! huudahti Oroche, kylmän hien peittäessä hänen otsansa; mieluummin annan teille henkeni. Niin, jatkoi hän, sitten päästäisitte nuoran irti.

— Ken sanoo, etten päästä sitä heti? sanoi Baraja käheästi.

— Oma etunne, sanoi Oroche vapisevalla äänellä. — Hyvä, minä en päästä nuoraa. Mutta yhdellä ehdolla. Minun täytyy yksin saada tuo kulta… aivan yksin… ymmärrättekö?… Antakaa se minulle… muuten pudotan teidät kuiluun.

Kauhun väristys viilsi läpi Orochen ruumiin. Nähdessään Barajan kalpeat kasvot kirosi tuo onneton mieletöntä luottavaisuuttaan. Hän koetti päästä ylös, mutta kantamansa taakka lamautti hänen voimansa.

— Minun täytyy saada tuo kulta, ymmärrättekö? sanoi Baraja uudelleen; minun täytyy saada se, muuten päästän nuoran, tai leikkaan sen poikki.

Ja hän otti terävän puukkonsa.

— Ennen kuolen! huudahti Oroche; ennen saa tuo kuilu niellä minut ja tämän kullan samoin.

— Saatte vapaasti valita, sanoi konna; joko kulta tahi henki.

— Te tappaisitte minut, vaikka antaisinkin sen teille!

— Mahdollista kyllä, sanoi Baraja, hitaasti leikaten poikki yhden nuoran kuudesta säikeestä, ja samalla huutaen onnettomalle, että hän vielä ennättää tehdä päätöksensä.

24.

SYYTÖS.

Palatkaamme kuitenkin siihen kertomuksemme osaan, jonka hetkeksi keskeytimme.

Diaz vapautui pian siitä alakuloisuudesta, joka hänet hetkiseksi oli vallannut.

— Olen vankinne, sotalain mukaan, sanoi hän kohottaen päätään, ja haluaisin tietää, miten aijotte kanssani menetellä.

— Olette vapaa, Diaz, vastasi Fabian, vapaa ehdolla, joka ei kuitenkaan pane estettä vapaudellenne.

— Millä ehdolla? kysyi seikkailija.

— Ettette kenellekään kerro tämän kultalaakson olemassa olosta.

— Jääkööt nämä rikkaudet ijäksi haudatuiksi näihin erämaihin, vastasi Diaz; vannon etten yhdellekään ihmiselle kerro niistä.

— Voitte nyt mennä, virkkoi Rosenholz.

— En vielä, teidän luvallanne, vastasi seikkailija. Sallikaa minun olla läsnä kuulemassa syytöstä, jonka teette tätä miestä vastaan. Minä vapautan hänet niistä siteistä, joilla hän on sidottu ja vannon, ettei hän pakene.

Rosenholz myöntyi tähän. Pedro Diaz meni don Estevanin luo, jonka katseesta loisti vielä sama ylpeys kuin hänen onnensakin päivinä. Kun hän huomasi toverinsa, ilmestyi kuitenkin hänen kasvoillensa tuskan piirre.

Diaz aukaisi ne siteet, joilla hän oli sidottu, vakuuttaen, ettei hän pakenisi, ja molemmat palasivat metsästäjäin luo.

— Herra kreivi Mediana, näette, että tunnen teidät, sanoi Fabian, avopäin läheten kahden askeleen päähän espanjalaisesta, joka myöskin pysähtyi; ja te taasen tiedätte, kuka minä olen.

Armadan herttua jäi seisomaan suorana ja liikkumattomana, vastaamatta veljensäpojan kohteliaisuuteen.

— Minulla on oikeus seisoa lakki päässä Espanjan kuninkaan edessä, ja käytän tätä etuoikeuttani teidänkin läsnäollessanne, vastasi hän; myöskin on minulla oikeus vastata, milloin tahdon, ja tätäkin oikeuttani tahdon käyttää. Sanon sen jo ennakolta teille.

Ylpeästä vastauksesta huolimatta oivalsi entisen perheen nuorempi poika, että oli suuri ero sen nuorukaisen, joka nyt ilmestyi hänen tuomarikseen, ja sen lapsen välillä, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli itkenyt ja vavissut hänen edessään Elanchovin linnassa. Arasta kotkanpojasta oli tullut pelottava lintu, joka piteli vankiaan voimakkaissa kynsissään.

Sukulaiset mittelivät toisiansa katseilla, jotka olivat teräviä kuin miekan terä, ja Diaz katseli kunnioituksen sekaisella kummastuksella Arellanos-paimenen kasvattipoikaa, joka yhtäkkiä oli muuttunut niin hienoksi.

Fabianin kasvoilla kajasti ilme, joka kylläkin veti vertoja Armadan herttuan ylpeydelle.

— Olkoon minun puolestani, vastasi hän. Mutta teidän ei tulisi unhottaa, ettei väkevämmän oikeus ole mikään tyhjä sana täällä.

— Totta kyllä, vastasi don Antonio, joka huolimatta näennäisestä maltistaan vapisi tuskasta ja kiukusta, nähdessään haaksirikkoutuvansa itse satamassa. Vastaankin sentähden kysymykseenne, mutta sanoakseni vain, että tiedän teistä ainoastaan sen verran, että paholainen on teidät esiin loihtinut, jotta te, repaleissanne, asettuisitte minun ja sen tarkoitusperän väliin, jota koetan saavuttaa. Minä tiedän…

Kiukultaan ei hän saanut enempää sanotuksi.

Kiivas nuorukainen vaaleni, kuullessaan äitinsä murhaajalta tämän karkean solvauksen.

— Ette siis tiedä minusta sen enempää? alkoi Fabian uudelleen. Ettekö tunne nimeäni, ettekö säätyäni? Enkö ole mitään muuta kuin se, miltä näytän.

— Ehkäpä myöskin murhaaja, vastasi Mediana kääntyen Fabianista siten osoittaaksensa, ettei hän tahtonut enää vastata.

Tämän keskustelun kestäessä näiden molempien miesten välillä, joitten suonissa juoksi samaa verta ja joilla kummallakin oli yhtä jäykkä mieli, olivat Rosenholz ja José pysyneet loitolla.

— Tule tänne, sanoi Fabian Josélle, ja sano, lisäsi hän maltillisesti, ken olen. Sano se tälle miehelle, joka on nimittänyt minua nimellä, jonka hän yksin ansaitsee.

Jos don Antonio vielä olisi epäillyt niiden miesten aikomuksia, joitten käsiin hän oli joutunut, niin täytyi hänen epäilystensä kadota, kun hän näki Josén lähestyvän synkän näköisenä.

Ne ponnistukset, joita José näkyi tekevän tukahduttaaksensa sen vihan ja kiukun, jotka hänessä heräsivät nähdessään tuon espanjalaisen aatelismiehen, synnyttivät jälkimäisessä synkkiä aavistuksia.

Don Antonio kauhistui, mutta ei luonut silmiään alas ja pysyi näköjään tyynenä ja järkähtämättömästi ylpeänä, kun José alkoi puhua.

— Vai niin, lausui tämä äänellä, jota hän turhaan koetti saada leikilliseksi, maksoikohan vaivaa lähettää minut kaleereihin Välimeren rannalle, kun kuitenkin kolmentuhannen penikulman päässä Espanjasta kohtaatte minut ja veljenne pojan, jonka äidin olette murhannut. En tiedä, aikooko don Fabian Mediana antaa teille armoa; mitä minuun tulee, lisäsi hän työntäen pyssynsä perän maahan, olen vannonut, ettei teidän ole minulta armoa odottaminen.

Fabian loi Joséhen käskevän silmäyksen, joka näytti hänelle huomauttavan, että hänen täällä täytyi alistua toisen tahdon alaiseksi.

Sitten kääntyi nuorukainen espanjalaiseen, sanoen:

— Herra Mediana, te ette tässä seiso murhaajien, vaan tuomarien edessä, eikä José ole sitä unohtava.

— Tuomarien! toisti don Antonio epäillen, minä hyväksyn vain vertaiseni tuomitsemaan ja epään karanneen kaleeriorjan ja kerjäläisen, joka anastaa itsellensä nimen, mikä ei hänelle kuulu. Tässä ei ole ketään muuta Medianaa kuin minä, eikä minulla ole mitään vastaamista.

— Ja sentään tulen teidän tuomariksenne, sanoi Fabian, mutta puolueettomaksi, sillä kutsun todistajakseni Jumalan, jonka aurinko paistaa meille, ettei sydämessäni tästä alkaen ole mitään vihaa teitä kohtaan.

Fabianin äänessä oli niin paljon vakuuttavaa rehellisyyttä, että Medianan kasvoilta katosi tuo synkkä epäluuloisuus. Toivon säde välähti hänessä, sillä Armadan herttua tiesi, että hän seisoi sen perillisen edessä, jota hänen ylpeytensä kerran oli surkutellut. Hän sanoi:

— Mistä rikoksesta minua syytetään?

— Sen saatte heti kuulla, sanoi Fabian.

25.

KOSTON HETKI.

Amerikan erämaissa on kauhea laki vallalla. Se kuuluu: silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä.

Niissä erämaissa, jotka ovat Yhdysvaltain rajalla, noudattavat tätä lakia järkähtämättömällä ankaruudella keskenään valkoiset, samoin kuin intiaanit valkoisia ja valkoiset intiaaneja kohtaan.

Sellaisen tuomioistuimen eteen oli don Antonio Mediana nyt joutunut.

Juhlallinen oli hetki, jolloin hän astui syyttäjänsä ja tuomarinsa eteen, ja sen juhlallisuutta lisäsi vielä tuo synkkä seutu, jossa he olivat.

Fabian viittasi Armadan herttuaa istumaan laakealle kivelle, jollaisia, melkein hautakiven näköisiä, oli arolla, ja istui itse toiselle.

— Syytetyn ei sovi istua tuomariensa läsnäollessa, sanoi hän katkerasti hymyillen. Jään siis seisomaan. Fabian ei vastannut. Hän odotti, kunnes Diaz, ainoa läsnäoleva puolueeton, oli istunut.

Diaz istui niin lähelle, että saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Hän otti valantehneen vakavan ja tarkkaavan ryhdin, kun hän tahtoo tehdä päätöksensä niitten syytösten nojalla, jotka asiassa tulevat ilmi.

Fabian alkoi taasen puhua. — Saatte kuulla, sanoi hän. Minä olen tässä vain tuomarina, joka kuuntelen, mitä esitetään ja joka tuomitsen tai vapautan syytetyn.

Tämän sanottuaan vaikeni hän hetkeksi jotain miettien.

— Oletteko todellakin se, alkoi hän uudelleen, jota ihmiset tähän asti ovat nimittäneet Medianan kreiviksi?

— En, vastasi espanjalainen vakavasti.

— Kuka te sitten olette? jatkoi Fabian tuskallisella kummastuksella, jota hän ei voinut salata, sillä hän ei tahtonut otaksua, että Medianan-sukuinen turvautuisi valheeseen.

— Minä olen ollut kreivi Mediana, vastasi don Antonio juhlallisesti, siihen hetkeen saakka, jolloin miekallani valloitin toisen arvonimen; nyt ei minua nimitetä Espanjassa muuksi kuin Armadan herttuaksi. Sen nimen voisin jättää perinnöksi sille suvustani, jonka ottaisin lapsekseni.

— Hyvä, sanoi Fabian. Armadan herttua saapi nyt tiedon, mistä rikoksesta häntä syytetään. Puhukaa Rosenholz, sanokaa mitä tiedätte, mutta ei sanaakaan enempää.

Tarpeeton oli tämä lisämuistutus. Jättiläismäisen kanadalaisen miehekkäiltä kasvoilta, kun hän tuossa seisoi liikkumattomana pyssy olalla, kajasti sellainen maltti ja rehellisyys, ettei petosta voinut ajatellakaan.

Rosenholz oikaisihe, otti vitkaan lakin päästään, paljastaen leveän, jalon otsansa.

— Kerron, mitä tiedän, alkoi hän.

— Eräänä sumuisena marraskuun yönä vuonna 1808 olin merimiehenä ranskalaisessa Albatross-nimisessä laivassa, joka oli puoleksi merirosvo, puoleksi salakuljettaja. Elanchovin luona olevan rajavartion päällikön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olimme saapuneet rannalle. En tahdo kertoa, miten meidät pyssyn laukauksilla ajettiin rannalta, jota lähestyimme ystävinä; riittänee kun sanon, että lähestyessämme laivaamme lapsen itku, joka tuntui tulevan valtameren helmasta, herätti huomiotani. Tämä itku tuli mereltä ajelehtivasta veneestä. Soudin sen luo henkeni uhalla, sillä rannalta suunnattiin kiihkeä tuli venettä kohti.

— Tässä veneessä oli nainen verissään. Hän oli kuollut, ja hänen vieressään oli kuolemaisillaan oleva lapsi.

— Minä otin lapsen; hän on tässä seisova mies. Otin, niinkuin sanoin, lapsen, murhatun naisen laskin rannalle. En tiedä, kuka tämän rikoksen on tehnyt. Muuta ei minulla ole sanottavaa.

Näin sanoen pani Rosenholz taasen lakin päähänsä ja istui äänettömänä.

Juhlallinen hiljaisuus seurasi tätä todistusta. Fabian loi hetkeksi alas säihkyvät silmänsä, sitten loi hän ne kylmästi ja tyynesti Joséhen, jonka vuoro nyt oli puhua.

Tämä nousi ja astui kaksi askelta eteenpäin. Hänenkin kasvoillaan oli luja päättäväisyys puhua ainoastaan velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaisesti.

— Kyllä ymmärrän, kreivi Mediana, sanoi hän, kääntyen Fabianiin, joka hänen mielestänsä yksin oli oikeutettu tätä nimeä kantamaan. — Minä unohdan, että minun tuon ihmisen tähden on täytynyt viettää monet pitkät vuodet maanpakolaisuudessa yhteiskunnan hylkiöitten seurassa. Kun kerran astun Jumalan eteen, toistakoon hän ne sanat, jotka nyt lausun; kuuntelen niitä, enkä kadu, että olen ne lausunut.

Fabian teki myöntävän liikkeen.

— Eräänä marraskuun yönä 1808 olin vartiana Elanchovin rannikolla; olin silloin kuninkaallinen rajavartia Espanjan palveluksessa. Kolme mereltä tulevaa miestä astui rannikolle. Päällikkömme oli yhdelle heistä myynyt oikeuden astua kielletylle alueelle. Saan moittia itseäni siitä, että olin tämän miehen rikostoverina, sillä häneltä sain rikollisesta heikkoudestani maksun. Seuraavana päivänä huomattiin kreivitär Mediana ja hänen poikansa kadonneiksi linnasta; he olivat yöllä lähteneet. Kreivitär löydettiin murhattuna, nuorta kreiviä ei löydetty. Pian sen jälkeen ilmestyi lapsen setä. Hän vaati itsellensä tiluksia ja veljensäpojan arvonimeä. Ne hän saikin. Luulin, että olin ollut avullisena salakuljetuksessa, mutta olinkin ollut avullisena murhassa. Jälkeenpäin syytin uutta kreivi Medianaa tästä rikoksesta; rohkeuteni palkintona oli, että minut tuomittiin viideksi vuodeksi kaleereihin. Nyt, kaukana näistä lahjotuista tuomareista ja Jumalan kaikkitietävän silmien edessä syytän minä, samoin kuin silloinkin, tätä miestä, joka seisoo tässä, anastettuaan kreivi Medianan nimen, kreivittären murhaamisesta. Hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka yöllä hiipivät linnaan, jota ei Fabianin äiti enää ollut näkevä. Muuta ei minulla ole sanottavaa. Sanokoon murhaaja minut valehtelijaksi, jos voi.

— Kuulette, sanoi Fabian, mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Juuri kun Fabian oli lausunut nämä sanat, kuului tuskanhuuto siltä suunnalta, jossa vesiputous syöksyy kuiluun.

Kaikki katsahtivat heti sinnepäin ja luulivat näkevänsä ihmisolennon, joka hetkisen häilyi kuilun päällä ja alas pudotessaan muodosti tumman viivan.

Kuolon hiljaisuus seurasi huutoa, sitten kuului ukkosen kumea jyrinä vuoriston usvan seasta.

Näyttämö soveltui kokonaan esiintyviin henkilöihin. Mustia kotkia liehui heidän yläpuolellansa, niiden kimeä kiljunta sekaantui kaukaisen ukkosen jyrinään, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet pian saavansa saaliin.

Kun ensimäinen hämmästyksen tunne oli mennyt ohi toisti Fabian viimeksi lausumansa sanat:

— Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Medianan sydämessä tapahtui kova taistelu hänen omantuntonsa ja ylpeytensä välillä.

Ylpeys voitti.

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi hän.

— Ei mitään? toisti Fabian. Ettekö käsitä, että minulla on kauhea velvollisuus täytettävänä?

— Käsitän kyllä.

— Ja minä, huudahti Fabian lujasti, osaan sen täyttääkin. Kuitenkin pyydän minä, että puolustaisitte itseänne; siunaan sanojanne, vaikka äitini veri huutaa kostoa. Vannokaa minulle Medianan nimen kautta, joka meillä molemmilla on, — vannokaa kunnianne kautta, sielunne autuuden kautta, että olette viaton, ja minä olen onnellinen voidessani uskoa teitä.

Fabian odotti sanomattoman tuskallisena Medianan vastausta, mutta tämä pysyi synkkänä, äänettömänä.

Nyt astui Diaz tuomarien ja syytetyn luo.

— Minä olen, sanoi hän, järkähtämättömällä huomiolla kuunnellut sitä syytöstä, joka on tehty don Estevan de Arechizaa vastaan, jonka myöskin tiedän omaavan Armadan herttuan arvonimen. Saanko vapaasti sanoa, mitä siitä ajattelen?

— Puhukaa! sanoi Fabian.

— Eräs kohta tuntuu minusta epäilyttävältä. En tiedä, onko tämä aatelismies todellakin tehnyt sen rikoksen, josta häntä syytetään; mutta joskin se myönnetäänkin, syntyy kysymys, onko teillä oikeus tuomita hänet. Maamme lakien mukaan saavat vain murhatun lähimmät sukulaiset vaatia syyllisen verta. Don Tiburcio on viettänyt nuoruutensa tässä maassa, minä tunnen hänet Marcos Arellanoksen kasvatiksi. Mikä todistaa, että Tiburcio Arellanos on murhatun naisen poika? Kuinka on näin monen vuoden päästä entinen merimies — tässä oleva metsästäjä — voinut tuntea edessäni olevan nuorukaisen siksi lapseksi, jonka hän vain hetkisen näki sumuisena yönä?

— Vastatkaa, Rosenholz, sanoi Fabian kylmästi.

Kanadalainen nousi uudestaan seisomaan.

— Ensinnäkin täytyy sanoa teille, alkoi vanha metsästäjä, etten nähnyt lasta ainoastaan tuona sumuisena yönä, vaan olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta laivalla, johon hänet vein, kun olin pelastanut hänet varmasta kuolemasta. Lapsen piirteet eivät ole syvemmin juurtuneet isän mieleen, kuin tämän pojan minun mieleeni. Tarvitseeko nyt sanoa teille, miten hänet tunsin. Kun kuljette erämaassa, jossa ei ole ainoatakaan raivattua tietä, ettekö silloin suunnittele matkaanne purojen juoksun, puitten muodon, niitten runkojen laadun, niitä peittävän sammalen, taivaan tähtien mukaan? Jos palaatte seuraavana vuonna tai ehkä vasta kahdenkymmenen vuoden perästä — ettekö aina tunne tähtiä, puita ja puroa, vaikkapa sade olisikin paisuttanut puron, tai aurinko sen puoliksi kuivannut, vaikkapa lehdet peittäisivätkin puuta, jonka talvella näitte paljaana, vaikkapa sen runko olisikin vahvistunut, sitä peittävä sammal taajennut, vaikka pohjantähti olisi paikkaansa muuttanut?

— Epäilemättä, vastasi Diaz; erämaahan perehtynyt mies ei siitä pety. Mutta…

Kanadalainen keskeytti hänen puheensa.

— Jos aavikolla kohtaatte tuntemattoman miehen, joka vastaa teille, kun matkitte määrättyä lintua, ettekö silloin sano: tuo mies on meikäläinen?

— Tietysti.

— Hyvä! Minä olen täysikasvuisessa nuorukaisessa tuntenut lapsen, samoin kuin te suuressa puussa tuntisitte vesan, tuntisitte puron, joka nyt sateen paisuttamana tulvii; minä olen tuntenut lapsen muutamien sanojen avulla, jotka hän kahden vuosikymmenen kuluessa ainoastaan osaksi oli unohtanut.

— Eikö tällainen yhteensattuminen ainakin ole sangen ihmeellistä? sanoi Diaz, melkein vakuutettuna kanadalaisen totuuden harrastuksesta.

— Eikö Jumala, vastasi kanadalainen juhlallisesti, joka muuttolinnuille, riehuvalle myrskylle, eteenpäin syöksyvälle virralle, uskoo puitten ja kasvien ihmisten elannoksi välttämättömät siemenet, jotta ne itäisivät sadan penikulman päässä siitä puusta tai kasvista, jota heidän on kiittäminen olemassa olostaan — eikö hän yhtä helposti voi yhteen saattaa kahta hänen kuvakseen luotua olentoa?

Diaz vaikeni hetkeksi, ja kun ei hänellä ollut mitään väitettävää kanadalaisen niin lämpimästi lausumia sanoja vastaan, joilla, ottaen vielä lukuun hänen rehelliset kasvonsa ja hartaat sanansa, oli vastustamattoman vakuuttava ponsi, sanoi hän kääntyen Joséhen:

— Oletteko te tuntenut Arellanoksen kasvatin kreivitär Medianan pojaksi?

— Kun vain on vilaukseltakin nähnyt hänen äitinsä, ei häntä saata muuksi sanoa, vastasi José; muuten voipi Armadan herttua sanoa, valehtelenko.

Don Antonio, liian ylpeänä valehtelemaan, ei voinut kieltää totuutta alentamatta itseänsä kolmen tuomarinsa silmissä, ja tehdä mitättömäksi ainoata puolustuskeinoa, jonka hänen ylpeytensä ja sydämensä salainen toivo hyväksyivät.

— Totta se on, sanoi hän, tämä nuorukainen on minun sukulaiseni; sitä en voi kieltää saastuttamatta huuliani valheella. Valhe on pelkuruuden tytär.

Diaz painoi päänsä, palasi paikallensa, eikä sanonut enää mitään.

— Olette kuulleet sen, sanoi Fabian. Minä olen todellakin sen naisen poika, jonka tämä mies murhasi. Minulla on oikeus kostaa hänet. Mutta mitä sanoo erämaan laki?

— Silmä silmästä! sanoi Rosenholz.

— Hammas hampaasta! lisäsi José.

— Veri verestä! sanoi lopuksi Fabian.

Sitten kääntyi hän don Antonioon ja sanoi vitkaan, pannen painon joka sanalle:

— Te olette vuodattanut verta; sama mitä te minulle olette tehneet, tehdään teille, Jumala on sen sanonut, Jumala sen vaatii.

Fabian veti puukkonsa; aamuaurinko loi kirkkaat säteensä erämaahan ja esineet heittivät vielä pitkiä varjoja. Kirkas terä välähteli, nuorempi molemmista Medianeista piti sitä kädessään.

Fabian pisti puukon hiekkaan; se loi pituisensa varjon.

— Aurinko, huudahti hän, on määräävä sen ajan, jonka vielä saatte elää. Kun puukko ei enää luo varjoa, niin silloin saatte astua Jumalan eteen.

Kuolon hiljaisuus seurasi Fabianin viimeisiä sanoja, ja katkeroitten, kauvan tukahdutettujen mielenliikutusten painamana hän pikemmin vaipui kuin istui hautapatsaan tapaiselle kivelle.

Rosenholz ja José istuivat samoin sanaakaan lausumatta.

Kaikki neljä olivat nyt liikkumattomia.

Diaz oivalsi kaiken toivon olevan mennyttä. Hän ei tahtonut olla läsnä tuomiota täytäntöön pantaessa.

Sanaakaan lausumatta läheni hän Armadan herttuaa, laskeutui hänen eteensä toiselle polvelleen ja tarttui hänen käteensä, jota suuteli:

— Tahdon rukoilla sielunne pelastukseksi, sanoi hän hiljaa. Armadan herttua, vapautatteko minut valastani?

— Vapautan, vastasi don Antonio lujalla äänellä. Jumala uskollisuutenne palkitkoon!

Jalo seikkailija poistui äänetönnä. Hänen hevosensa oli lähellä. Diaz meni sen luo, tarttui ohjaksiin ja lähti hitaasti sille paikalle, jossa joki jakaantuu kahtia.

Sillä aikaa lyhenivät varjot hitaasti; mustat kotkat risteilivät vieläkin arolle kokoontuneiden yllä ja Sumuvuorilta kuului kumea jyrinä, kaukaisen ukkosen kaltainen.

Vaaleana, mutta kohtaloonsa alistuen oli kreivi Mediana jäänyt seisomaan. Syviin ajatuksiin vaipuneena ei hän näkynyt huomaavankaan, että varjo yhä enemmän lyheni.

Ylpeys taisteli vielä hänen sydämessään, ja jäykästi pysyi hän äänettömänä.

— Herra kreivi Mediana, alkoi vihdoin Fabian, tahtoen tehdä viimeisen kokeen, viiden minuutin kuluttua ei puukko enää luo varjoa.

— Entisyydestä ei minulla ole mitään sanottavana, vastasi don Antonio, minun tulee vain pitää huolta nimeni tulevaisuudesta. Älkää pettykö niistä sanoista, jotka saatte kuulla, älkääkä niihin muuta tarkoitusta sovelluttako; missä muodossa kuolema esiintyneekin, ei se minua pelota.

— Minä kuulen, sanoi Fabian lempeästi.

— Te olette vielä nuori, Fabian, jatkoi Mediana, ja veri, jota aijotte vuodattaa, on sitä kauvemmin vaivaava omaatuntoanne.

Fabianin valtasi tuska.

— Miettikää tarkoin, Fabian; anteeksi en teiltä pyydä, vaan että unohtaisitte, mitä on tapahtunut; teistä riippuu, tahtoisitteko tulla ruhtinaallisen nimeni perilliseksi, sillä ottaisin teidät pojakseni; muuten herttuan nimi kuolee kanssani.

Nämä sanat kuullessaan peitti kalman vaaleus nuorukaisen kasvot; mutta karkoittaen ylpeyden houkutukset sydämestään, ummisti Fabian, ikäänkuin olisi kuullut tuulen tyhjän suhinan puun lehdissä, korvansa tältä ääneltä, joka hänelle tarjosi niin runsaan osan tämän maailman mahtavuutta ja kunniaa.

— Oi, Mediana, miksi tapoitte äitini! huudahti hän peittäen kasvonsa käsillään.

Sitten loi hän katseen hiekkaan pystytettyyn puukkoon ja lausui juhlallisella äänellä:

— Armadan herttua, puukko ei luo varjoa enää. Vastoin tahtoansakin kauhistui don Antonio.

Ehkäpä hän muisti tuon ennustavaisen uhkauksen, jonka kreivitär Mediana kaksikymmentä vuotta tätä ennen oli lausunut:

— Ehkä, oli tämä hänelle sanonut, Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, on teille tuova syyttäjän, todistajan, tuomarin ja pyövelin.

Syyttäjä, todistaja, tuomari — eivätkö kaikki olleet siellä? Mutta ken tulisi pyöveliksi?

Tuo kauhea ennustus oli sanasta sanaan toteutuva.

Kahina pensastossa sai paikalla olevat katsahtamaan sinne.

Äkkiä astui sieltä esiin mies, jonka vaatteet olivat savessa ja vettä valuvat.

Se oli Cuchillo.

Tämä roisto läheni todellakin hämmästyttävällä julkeudella, vaikka näyttikin hieman epäröivän.

Ei ainoakaan noista neljästä näyttänyt hämmästyneeltä hänen tullessaan, sillä kaikki olivat omien ajatuksiensa valtaamina.

— Nöyrin palvelijanne, sennor Estevan, sennor Tiburcio!

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Cuchillon sanoja. Hän kyllä tiesi näyttelevänsä jäniksen osaa, joka etsii turvaa hurttakoirien luota, mutta röyhkeydellä koki hän pelastua.

Kanadalainen loi Fabianiin katseen, joka näytti kysyvän, mikä oli syynä Cuchillon röyhkeään esiintymiseen.

— Se on Cuchillo, vastasi Fabian kanadalaisen katseeseen.

— Cuchillo, arvoton palvelijanne, joka on ollut rohkeain urotöittenne todistajana, herra tiikerintappaja, lausui roisto.

— Läsnäoloni ei tunnu niinkään vastenmieliseltä heistä, ajatteli hän.

Hän tunsi julkeutensa kasvavan samassa määrässä kuin häntä suvaittiin, ja jatkoi, huomaten kaikkien juhlallisen muodon:

— Teillä on toimia, näen minä ja ehkäpä on sopimatonta tunkeutua tänne; menenkin sen vuoksi takaisin. Löytyy hetkiä, jolloin ei haluta tulla häirityksi; sen tiedän omasta kokemuksestani.

Näin sanoen teeskenteli Cuchillo lähtöä, mutta kanadalaisen jyrkkä ääni pidätti hänet.

— Pysähtykää, jos pidätte henkeänne arvossa, sennor Cuchillo, sanoi metsästäjä.

— He tarvitsevat minua, sanoi Cuchillo itsekseen. Kun kaikki käy ympäri, niin onkin parempi, että ja'an heidän kanssaan kuin jään aivan ilman; mutta varmaan on tämä kultalaakso noiduttu. — Mitä suvaitsette, herra kanadalainen? lausui hän, kääntyen Rosenholziin.

Ja nähdessään päällikkönsä teeskenteli hän hämmästystä, jota hän ei ensinkään tuntenut, ja sanoi:

— Tuleeko minun…?

Fabianin käskevä muoto keskeytti hänen kysymyksensä.

— Vait! sanoi hän, älkää häiritkö kristityn viimeisiä ajatuksia, kun hän valmistautuu kuolemaan!

Maahan pistetty puukko ei enää luonut varjoa.

— Herra Mediana, lisäsi Fabian, kysyn teiltä vielä kerran sen nimen kautta, joka meillä molemmilla on, kunnianne, sielunne pelastuksen kautta: oletteko syytön äitini kuolemaan?

Don Antonio vastasi järkähtämättömänä:

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä myönnän ainoastaan vertaisilleni oikeuden tuomita minut. Minun ja teidän kohtalonne täyttyköön!

— Jumala kuulee ja näkee minut, sanoi Fabian. Sitten vei hän Cuchillon syrjään.

— Juhlallinen tuomio on tuolle miehelle julistettu, ja hänet on kuolemaan tuomittu, sanoi Fabian. Pyövelin toimen annamme teille. Tässä laaksossa olevat aarteet ovat palkkionanne tämän kauhean velvollisuuden täyttämisestä. Jospa ette milloinkaan olisi tehneet pahempaa murhaa.

— Ei kukaan ole elänyt neljää vuosikymmentä saamatta pienempiä syntejä omalletunnollensa, sennor Tiburcio. Olisin kaikissa tapauksissa tappanut don Estevanin, ja olen ylpeä, nähdessäni teidän osaavan pitää arvossa kykyäni. Sanotte siis, että kaikki laaksossa oleva kulta on minun?

— Kaikki; joka hiukkanen.

— Totta vieköön, omantuntoni epäilyksistä huolimatta on se hyvin maksettu; en siis epäröikään, ja jos jotain muuta palvelusta haluaisitte minulta, noin niinkuin sattumalta, niin teen sen kaupanpäällisiksi.

Ennen kerrottu selittää Cuchillon äkillisen esiintymisen. Rosvo oli ollut piilossa järvessä, mutta lähtenyt sieltä viimeksikerrottujen tapausten aikana.

Barajan ja Orochen kohtaaminen vuoristossa saattoi hänet palaamaan alkuperäiseen tuumaansa, liittymään voittavaan puolueeseen. Pian huomasi hän asioitten käyvän paremmin kuin oli aavistanutkaan. Hän kyllä oivalsi, mihin vaaraan antautui ruvetessaan sen miehen pyöveliksi, joka tiesi kaikki hänen rikoksensa ja joka sanankin lausumalla saattoi jättää hänet erämaassa voimassa olevan ankaran ja leppymättömän oikeuden käsiin. Hän oivalsi, että hänen, saadaksensa luvattu palkkio ja don Antonio ijäksi vaikenemaan, täytyi alottaa viekkaudella aatelismiestä kohtaan. Hän saikin tilaisuuden kuiskata tämän korvaan:

— Älkää huolehtiko… minä olen puolellanne. Tämän kamalan kohtauksen katselijat, joihin se teki erilaisen vaikutuksen, olivat ääneti. Fabian, yhtä vaaleana kuin sekin, jonka tuomion hän oli julistanut, painoi päänsä alas. Rosenholz, merimies- ja metsästäjäelämän alituisten vaarojen terästämänä, näytti olevan vaipuneena sen nuorukaisen katselemiseen, jota hän poikanansa rakasti, ja joka nyt seisoen tuossa melkein masentuneena siten ilmaisi katkeran surunsa. José koki teeskennellyn välinpitämättömyyden verholla peittää tyydytetyn kostonhimonsa hurjia tunteita. Samoin kuin molemmat toverinsakin oli hän aivan ääneti.

Cuchillo yksin voi tuskin iloansa pidättää ajatellessaan tuota ääretöntä aarretta, jonka tämä murha hänelle tuottaisi.

— Kylläpä tosiaankin, sanoi hän itsekseen ottaen pyssyn Josélta ja samalla viitaten don Antoniota pysymään tyynenä — tässä on todellakin sellainen tapaus, että Arispen alkaldikin (tuomari) harmista halkeaisi, kun hänen täytyisi julistaa minut vapaaksi.

Ja hän meni don Antonion luokse.

Vaaleana ja säihkyvin silmin seisoi siinä espanjalainen; hän ei tiennyt, oliko Cuchillo hänen pelastajansa vai pyövelinsä.

— Minulle on ennustettu, sanoi hän, että kuolisin erämaassa; minä olen teidän luulonne mukaan ollut oikeuden edessä ja saanut tuomioni. Vieläkö Jumala suo senkin häpeän minulle, että täytyy kuolla tuon miehen kädestä. Sennor Fabian, annan teille anteeksi, mutta älköön tuo rosvo käykö yhtä vaaralliseksi teille kuin nyt sedällenne, ja ennen…

Kamala huudahdus keskeytti hänet. Aseihin, aseihin! intiaanit tulevat! huusi Cuchillo.

Syntyi hämminki. Kaikki tarttuivat pyssyihinsä.

Cuchillo käytti tätä hyväksensä, hyökkäsi don Antonion kimppuun, joka katseli aavikolle, ja painoi puukkonsa kaksi kertaa hänen kurkkuunsa.

Onneton Mediana vaipui maahan, veri tulvasi hänen suustaan.

Hymyily ilmestyi Cuchillon huulille.

Don Antonio oli vienyt hautaan rosvon salaisuuden.

26.

CUCHILLON RANGAISTUS.

Hetken hämmästys seurasi tätä nopeasti tehtyä murhaa.

Don Antonio ei enää liikkunut. Unohtavan näytti Fabiankin, että rosvo vain oli kiirehtinyt sen tuomion toimeen panemista, jonka hän itse oli lausunut.

— Onneton! huudahti hän, hyökäten Cuchilloa kohti ja tarttuen pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut sen perällä antaa don Antonion murhaajalle kuoleman iskun.

— No, no, sanoi Cuchillo, väistyen. Sotajuonihan se vain oli, voidakseni nopeammin tehdä pyytämänne palveluksen. Älkää siis olko kiittämätön, sillä äsken — miksi ette sitä myöntäisi, olitte hankalimmassa asemassa, missä veljenpoika milloinkaan on setänsä suhteen ollut… Te olette hyvä, jalo, te olette herkkätunteinen; olisitte koko elinaikanne valittanut sitä, ettette antanut sedällenne anteeksi — kun minä väkivaltaisesti ratkaisin kysymyksen. Minä olen ottanut omantunnon vaivat itselleni, siinä kaikki!

— Terve järki ja vakava käsi on tuolla roistolla, sanoi José.

— Niin, sanoi Cuchillo mielistellen, olen ylpeä, etten ole mikään pässinpää.

— Voi! huoahti Fabian, toivoin vielä saavani antaa hänelle anteeksi.

Sillä välin oli Cuchillo saavuttanut koko entisen julkeutensa. Kaikki näytti hänestä käyvän erittäin suotuisasti.

Hän loi tyydytetyn vihan katseen sen ruumiiseen, joka ei enää voinut puhua, ja mutisi puoliääneen:

— Kuinka helposti ihminen sentään kuolee. Muistan kyllä, että parikymmentä vuotta sitten olin vähällä tulla hirtetyksi.

Sitten kääntyi hän Fabianiin sanoen:

— On siis selvää, että olen tehnyt teille suuren palveluksen. Voi, don Tiburcio, ikuisesti olette minulle kiitollinen, mutta odottakaahan, — luulen voivani neuvoa keinon, joka kokonansa vapauttaa teidät kiitollisuudesta. Täällä on äärettömiä aarteita ja muistanette ehkä lupauksen, jonka annoitte miehelle, joka, uskokaa minua, ensi kerran joutui ristiriitaan omantuntonsa kanssa.

Ja Fabianin lupauksesta huolimatta odotti Cuchillo tuskallisesti hänen vastaustaan.

— Niin, totta kyllä, en ole vielä suorittanut veren hintaa, sanoi Fabian rosvolle.

Cuchillo teeskenteli liikutusta.

— Hyvä! Tulette loistavasti palkituksi, sanoi nuorukainen halveksivasti. Älköön sanottako jakaneeni mitään teidän kanssanne; koko kulta-aarre on teidän.

— Kaikki? huudahti Cuchillo korviaan uskomatta.

— Sen olen sanonut.

— Tuo on mieletöntä! huudahtivat José ja Rosenholz samalla kertaa; se roisto olisi hänet ilmaiseksikin murhannut.

— Te olette Jumalan kaltainen, huudahti Cuchillo, te yksin osaatte täysin arvostella epäröimiseni. Miten? Kaikkiko tämä kulta?

— Kaikki, joka hiukkanen, vastasi Fabian, en halua mitään yhteistä teidän kanssanne, en edes tätä kultaa.

Ja hän viittasi Cuchillolle.

Rosvo riensi sille paikalle, johon oli sitonut hevosensa. Pian palasi hän takaisin vaippansa kädessään. Hän taivutti syrjään kultalaaksoa peittävät oksat.

Aurinko oli nyt keskitaivaalla, ja sen säteet saattoivat kullan välähtelemään.

Riemun väristys kävi läpi Cuchillon ruumiin. Hänen sydämensä sykki, nähdessään auringon säteitten aiheuttamat välähdykset, ja hän oli lammaskarsinaan tunkeutuneen tiikerin näköinen, joka epäröi, minkä ensin uhrikseen valitsisi. Hän tuijotti edessään oleviin aarteisin, eikä paljon puuttunut, ettei hän ihastuksissaan alkanut kieritellä kullan seassa. Pian hän kuitenkin tyyntyi ja nuo voitonhimoon perustuvat kiivaat intohimot talttuivat. Hän levitti viittansa maahan ja loi tyynemmän katseen ympärilleen, huomatessaan mahdottomaksi kaikkien laakson rikkauksien pois kuljettamisen.

Sillä aikaa Diaz, joka vielä viipyi, oli loitolta tarkoin seurannut kohtausta. Hän oli nähnyt Cuchillon äkkiä esiintyvän, kuullut hänen huutavan: aseihin! ja nähnyt tuon verisen lopun.

Tämän kestäessä pysyi hän liikkumattomana. Hän valitti johtajansa kohtaloa ja omien rakkaimpain toiveittensa sortumista.

Cuchillo oli juuri kadonnut kultalaaksoon, kun metsästäjät näkivät Diazin lähenevän. Hän tuli hitain askelin, allapäin, hevosen ohjakset käsivarteen kiedottuina. Seikkailija loi säälivän katseen verissään makaavaan Armadan herttuaan; kuolema ei ollut tuota tämän kasvoille ominaista järkähtämättömän ylpeyden piirrettä hävittänyt.

— En moiti teitä, sanoi hän. Teidän sijassanne olisin tehnyt samoin. Kuinka paljon intiaaniverta olenkaan kostonhimoni tähden vuodattanut!

— Hän oli todellakin rohkeamielinen, vieläpä kovasydäminenkin mies, sanoi Rosenholz; Jumala armoonsa hänen sielunsa ottakoon!

Fabian oli syvästi liikutettu.

— Olemme itse satamassa joutuneet haaksirikkoon, jatkoi Diaz katkeran tuskan äänellä, ja petturin tähden; aijon jättää hänet teidän tuomittavaksenne.

— Mitä tarkoitatte? huudahti Fabian. Oliko Cuchillo…

— Sama petturi, joka kaksi kertaa on koettanut murhata teidät, ensikerran Venadan haciendassa, toisen sen läheisessä metsässä, oli meidän oppaanamme kultalaaksoon.

— Cuchillo möi siis salaisuuden teille. Siitä olin melkein varma, mutta oletteko te varma asiastanne?

— Niin varma kuin kerran toivon pääseväni Jumalan eteen. Don Estevan-raukka kertoi minulle, miten Cuchillo oli löytänyt aarteen; rosvo murhasi toverinsa, joka sen ensin keksi. Mies, joka kahdesti on väijynyt henkeänne, ansaitsee kyllä rangaistuksen, mutta siitä saatte itse päättää.

Tätä puhuessaan Pedro Diaz kiristi hevosensa satulavyötä ja valmistautui lähtemään.

— Sananen vielä, huudahti Fabian. Kauvanko Cuchillolla on ollut tuo hevonen, joka nilkuttaa toisella jalallaan?

— Pari vuotta, niin hän itse minulle sanoi.

Tätä viime kohtausta ei Cuchillo huomannut, sillä tiheä pensasto oli estänyt hänet tapahtumaa näkemästä; salama olisi voinut iskeä hänen viereensä, eikä hän olisi kääntänyt silmiänsä tuosta häntä hurmaavasta näystä. Polvillaan konttasi hän kullansekaisten kivien joukossa, joita oli tiheässä kuin tähtiä taivaalla. Hänen suonensa turposivat, hiki peitti hänen otsansa.

Diaz päätti paljastuksensa juuri silloin kun rosvo hieman maltillisempana alkoi koota viittaansa kultakasaa.

— Tämä on kauhistuttavan kamala päivä, sanoi Fabian, joka ei enää ollut epätietoinen kasvatusisänsä murhaajasta; mitä nyt teen tuolle ihmiselle? Te molemmat, jotka tiedätte mitä hän on tehnyt kasvatusisälleni, José ja Rosenholz, neuvokaa minua, sillä itse en enää kykene; tässä tulee liian paljon mielenliikutuksia samalla kertaa.

— Ansaitseeko tuo kurja rosvo, joka on tappanut kasvatusisäsi, enemmän sääliä, kuin tuo äitisi tappanut urhoollinen aatelismieskään? kysyi kanadalainen päättävästi.

— Olipa sitten teidän tai jonkun muun kasvatti-isä joutunut hänen uhriksensa, niin tuo rosvo ainakin ansaitsee kuoleman, sanoi Diaz satulaan hypäten. Teidän haltuunne jätän sen toimeenpanon.

— Vastenmielisesti näen teidän poistuvan, sanoi Rosenholz Diaz'ille; mies, joka, kuten te, on intiaanein kuolinvihollinen, olisi toveri, jota pitäisin suuressa arvossa.

— Velvollisuuteni pakottaa minut palaamaan leiriin, vastasi seikkailija. Mutta kahta seikkaa en milloinkaan ole unohtava, ensinnäkin, että olen ollut tekemisissä jalomielisten vihollisten kanssa ja sitten, että olen vannonut, etten kenellekään ilmoita näitä äärettömiä rikkauksia.

Kun kelpo Diaz oli tämän lausunut, poistui hän nopeasti, miettien miten yhdistäisi kunniasanansa toveriensa turvallisuuden huolenpitoon; don Estevan oli nimittäin uskonut päällikkyyden hänen haltuunsa.

Pian katosi hän ystävyksien näkyvistä.

Hänen poistuessaan kiiti toinenkin ratsastaja nelistäen joen toista haaraa pitkin meksikolaisten leiriä kohti.

Se oli Baraja.

Hän riensi apua noutamaan, eikä aavistanutkaan että leiri oli hävitetty.

Aurinko valaisi laaksossa nyt vain Cuchilloa, joka ahnain silmin katseli aarrettaan ja ystävyksiä, jotka neuvottelivat, mitä tekisivät rosvolle.

Fabian oli äänetönnä kuunnellut kanadalaisen neuvoa ja tahtoi nyt kuulla entisen rajavartian mielipiteen.

— Te olette, sanoi tämä, tehnyt lupauksen, josta ei kukaan teitä voi päästää; Arellanoksen vaimo on kuolinvuoteellaan tämän lupauksen saanut, nyt teillä on käsissänne hänen miehensä murhaaja, ja teidän täytyy pitää valanne.

Ja huomatessaan tuskallisen epäröimisen Fabianin kasvoilla, lisäsi hän:

— Jos tehtävä tuntuu vastenmieliseltä, niin otan minä sen suorittaakseni.

Sitten meni José pensastoon, joka hänet Cuchillosta erotti. Tämä ei vähääkään välittänyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen suonenvedon tapaisesti kouristetut sormensa kaivoivat kultaa hiekasta samallaisella kiihkolla kuin nälistynyt sakaali kaivaa ruumiita maasta.

— Sennor Cuchillo, sanoi José oksia taivuttaen, tahtoisin jutella kanssanne. Sennor Cuchillo!

Mutta Cuchillo ei kuullut.

Vasta kolmannella huudolla käänsi hän päänsä ja näytti metsästäjälle kasvonsa, samalla kuin hän tahdottomalla epäluulon liikkeellä käänsi vaippansa syrjän keräämänsä kullan päälle.

José selitti, ettei hän kultaa halunnut ja sai hänet houkutelluksi kalliolle. Siellä ympäröivät ystävykset hänet. Kun hän näki heidän vakavat kasvonsa, tunsi hän pelkonsa palaavan, mutta koki hillitä itsensä ja näyttäytyä vakavalta.

Fabian nousi hitaasti; Cuchillo vapisi tämän nähdessään.

— Cuchillo, sanoi hän, te olette pelastaneet minut janoon kuolemasta, ettekä ole kiittämättömälle olennolle tätä tehneet; olen antanut anteeksi sen puukon iskun, jonka annoitte minulle Venadan puistossa, olen antanut anteeksi uuden murhayrityksenne vesiputouksen lähellä, olen antanut anteeksi sen laukauksen, jonka ainoastaan te saatoitte ampua tältä kalliolta, ja joka tarkoitti meitä, olisin antanut anteeksi teidän kaikki minun henkeäni tarkoittavat murhayrityksenne tuon yhden kerran tähden, niin, maksoinpa teille ruhtinaallisen hinnan verityöstänne — mutta yhtä en voi teille anteeksi antaa, sitä, että murhasitte Marcos Arellanoksen, jonka olen vannonut kostavani.

Tämän odottamattoman ja äkkinäisen syytöksen kuullessaan peitti kuolon kalpeus Cuchillon kasvot. Hän ei enää ollut epätietoinen siitä, mikä kohtalo häntä odotti. Hänen silmillään ollut verho poistui, ja hänen äskeinen ihastuksensa muuttui kauhistuttavaksi todellisuudeksi.

— Marcos Arellanoksen, änkytti hän heikolla äänellä, ken on sanonut, että minä olen hänet murhannut?

Fabian nauroi katkerasti.

— Ken sanoo paimenelle, missä on tiikerin luola? Ken sanoo vaquerolle, mihin hänen takaa-ajamansa hevonen on paennut? Ken osoittaa intiaanille hänen etsimänsä vihollisen — ken kullanetsijälle kullan? Järven pinta ei tosin säilytä sen poikki uivan vesilinnun jälkiä, mutta maa, ruoho, sammal, kaikki näyttää meille tiikerin, hevosen, intiaanin jäljet; ettekö sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

— Minä en ole murhannut Arellanosta, toisti murhaaja.

— Minä sanon, että olette hänet murhanneet. Olette murhanneet hänet yhteisen nuotionne ääressä ja heittäneet hänen ruumiinsa jokeen; maa on kertonut minulle kaikki aina siitä virheestä alkaen, joka hevosellanne on, haavaan asti, jonka taistelussa saitte jalkaanne.

— Armoa, armoa, sennor Tiburcio! huudahti Cuchillo, kun nämä erityisseikat, joita hän ei luullut kenenkään tietävän, paljastettiin. Ottakaa kaikki kulta, mitä minulle annoitte, säästäkää vain henkeni ja kiitokseksi tapan kaikki vihollisenne; aina, kaikkialla tahdon tappaa vain teidän viittauksestanne, maksutta… vaikka isäni, jos niin käskette, mutta säästäkää henkeni, Jumalan nimessä, säästäkää henkeni! huusi hän, kontaten Fabianin luo.

— Arellanos rukoili teiltä armoa, mutta kuulitteko te häntä? sanoi Fabian pois kääntyen.

— Tapoin hänet anastaakseni yksin kaiken kullan ja nyt annan tämän kullan hengestäni; mitä vielä tahdotte? sanoi hän väistäen Joséta, joka koetti estää häntä pääsemästä Fabianin luo.

Vääristynein piirtein, suu vaahdossa, kamalasti hehkuvin silmin rukoili Cuchillo henkeänsä, kokien kontata Fabianin luo.

Siten oli hän tullut kuilun partaalle. Hänen takanansa syöksyi vesi kuiluun.

— Armoa, armoa, huusi hän, äitinne tähden.

— Mitä? huudahti Fabian kääntyen, mutta kysymys jäi hänen huulilleen.

Josén väkevän potkun kohtaamana syöksyi Cuchillo takaperin kuiluun.

— Mitä teitte, José? huudahti Fabian.

— Tuo roisto ei olisi ansainnut köyttä, johon hänet olisi hirtetty, eikä laukausta, joka olisi hänet lopettanut.

Sydäntä särkevä, kuilusta tuleva huudahdus voitti vesiputouksen kohinan.

Fabian kumartui katsomaan, mutta väistyi kauhun valtaamana takaisin.

Pensaan oksissa, jotka hänen painostansa olivat katkeamaisillaan, riippui Cuchillo, epätoivoisena huutaen.

— Auttakaa minua, sanoi hän, auttakaa, jos teillä on sydäntä.

Ystävykset katselivat toisiinsa, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Lyhyt äänettömyys seurasi Cuchillon pyyntöä. Hänen äänensä tukahdutti pelko, se teki hänet mielettömäksi. Kamala nauru kuului heidän korviinsa.

— Voi, voi! huusi rosvo, miksi loistavat don Estevanin silmät noin? Miksi kiiltää tuo kullan möhkäle niin erinomaisesti… Niin, minä käsitän… Don Estevan… kulta… hänen silmänsä… voi!

Hetkisen pauhasi kuilu tavallista kovemmin. Se oli merkkinä, että ruumis oli pudonnut kuilun alapuolella olevaan järveen.

Mutta pian kaikki tyyntyi juhlalliseen yksitoikkoisuuteensa.

27.

YÖ KALLIOINA.

Sillä aikaa pitenivät vähitellen vuoren itää kohti luomat varjot ja levisivät aavikolle. Suurentuen, mikäli aurinko läheni länttä, ne himmensivät kultalaakson leimahtelemisen.

Jokunen hetki vielä ja taasen peittäisi pimeys, taasen valtaisi äänettömyys nämä erämaat, jossa äskeiset tapaukset sattuivat.

Yksi velvollisuus oli heillä vielä täytettävänä, don Antonion hautaaminen.

José ja kanadalainen ryhtyivät tähän toimeen; he kantoivat ruumiin kukkulalle ja sai se viimeisen lepokammionsa intiaanipäällikön haudassa. Taikausko sitä siellä suojeli ihmiskäsien saastutukselta, ja päälle ladotut kivet petoeläimiltä ja linnuilta.

— Kuinka usein, huudahti kanadalainen, on siitä alkaen, kun pyssyä kykenin käyttämään, minulle sattunut tällainen juhlallinen hetki.

José ei ollut niin mietteisiinsä vaipunut kuin toverinsa, vaan tuon tuostakin loi hän huolestuneen katseen taivaan rannalle.

— Minun mielestäni, sanoi hän vihdoin, menettelemme hyvin tuhmasti, jos jäämme yöksi tänne.

— Miksi niin? Mistä löytäisimme vankemman ja turvallisemman paikan kuin tämä on? sanoi kanadalainen.

— Kaksi roistoa on päässyt pakoon ja ne tekevät kiukussaan meille tepposet.

— Mitä? Nuo kurjat pelkuritko? Etkö muista että näimme toisen niistä putoavan kuiluun, johon lähetit Cuchillon hänen jälkeensä?

— Totta kyllä, ja kauvan olen muistava tuon onnettoman sydäntä särkevän huudahduksen, sanoi José vavisten; mutta toinen palaa leiriin ja ehkäpä vielä tänä iltana saamme kuusikymmentä miestä niskaamme.

— Sitä en luule. Se, jonka näimme kuiluun putoavan, ei mennyt vahingossa. Löisinpä veikkaa, että hänen toverinsa sysäsi hänet sinne. Miksi? Yksin ollaksensa salaisuuden haltiana.

Kanadalainen ei pettynyt Orochen kohtalon suhteen.

— Todennäköinen on kyllä otaksumisesi, sanoi José, mutta siitä huolimatta pysyn mielipiteessäni. Meillä on vielä pari tuntia päivää ja jokaisen tulisi ottaa mukaansa kolme- tai neljäkymmentä naulaa kultaa. Se käypi helposti päinsä ja ellen erehdy, niin siinä on jo kelpo summa. Meidän tulisi kulkea koko yö Tubacin linnoitusta kohti ja kaivaa aarteemme johonkin paikkaan, palataksemme sitten tänne uutta noutamaan. Jospa tuo roisto, jonka päästimme karkuun, ottaisikin kultaa niin paljon kuin hän itse painaa, niin täytyy hänen sentään jättää enemmän kuin Fabian tarvitsee. Eikö tuon laakson ääretön aarre ole oikea ihme?

Tätä sanoessaan loivat metsästäjät katseensa alas. Laakson varjot pitenivät, kullan kimalteleminen loppui.

— Sanon sinulle, ettei mies palaa leiriin, sillä se ei ole hänen etujensa mukaista, sanoi Rosenholz; ja muuten lähdemmekin muutaman tunnin kuluttua.

— Ja täytyykö meidän odottaa aina huomisetta saakka hakeaksemme sen miesraukan, jonka jätimme jälkeemme?

— Eikö meidän täytyisi odottaa vieläkin kauvemmin, jos noudattaisimme sinun tuumaasi. Olen varma siitä, että kuume on antanut hänen nukkua koko tämän päivän, sanoi Rosenholz. Hän on turvassa, hänellä on vettä, ennen huomista emme voi mitään hänen hyväkseen tehdä. Minun mielipiteeni on, että annamme hänen olla siellä missä hän on, vaikka se tuntuneekin armottomalta; mutta käsittänet itsekin, ettei hänen millään ehdolla tule saada tietoa aarteesta eikä sen paikasta. Me palkitsemme hänelle tämän välttämättömän yksinäisyyden muutamilla kullanpalasilla ja sitten me… Mutta siinäpä se pulma onkin: mitä hänelle teemme?

— Kyllähän keinon keksimme, mutta luulen, että hän, saatuaan vähän kultaa taskuunsa, sanoo meille jäähyväiset ja rientää ihmisasunnoille.

Tämä keskustelu tapahtui sillä välin kuin Fabian oli mennyt kentälle saadaksensa hetkisen olla rauhassa ajatuksineen.

— Huomaan aivan selvästi, päätti José, että olet samaa mieltä kuin minäkin, mutta että Fabianin päähän on pistänyt tuo vaarallinen tuuma viettää yö täällä ja hänen tahtonsa määrää sinunkin tekosi.

Kanadalainen hymyili, mutta ei vastannut mitään.

Nyt palasi Fabian kalliolle tovereittensa luo.

— Nyt tahdon minäkin hieman tarkastella seutua.

Näin sanoen poistui José, heittäen pyssynsä olalleen. Puolen tunnin kuluttua hän palasi. Hän oli tavannut Barajan ja Orochen jäljet, mutta ei seurannut niitä kauvan. Sitten oli hän kiivennyt sille vuorelle, jonka taakse molemmat seikkailijat olivat menneet heidän ampumistansa pakoon.

— Vuoren huippu, sanoi hän, on niin tiheän pensaston peittämä, ettei viisi kuusi miestä voi meitä siellä suuresti vahingoittaa. Kallistun siis sille puolen, että jätämme tämän paikan ja sijoitumme sinne.

Eräs seikka vaikutti, ettei kanadalainen suostunut Josén ehdotukseen. Piirityksen sattuessa oli tässä nimittäin vesiputous niin lähellä, että seipääseen kiinnitetyllä hedelmän kuorella ylettyi saamaan vettä. Se olikin pääasia, sillä hehkuvan auringon valossa on vesi melkein tarpeellisempaa kuin ruoka. Metsästäjät päättivät siis jäädä kalliolle ja lähteä sieltä aamun sarastaessa.

Kanadalainen ei ollut unohtanut tuota salaperäistä venettä, jonka hän aamulla oli etäämpänä nähnyt. Hän ei itseltään salannutkaan, että vaarallinen oli Fabianin tuuma viettää yö paikalla, joka leirissä ehkä tiedettiin. Mutta kelpo kanadalainen mukautui siihen, koska hänen kasvattipoikansa oli niin päättävästi sitä ehdottanut. Muuten oli kallio vuorta korkeampi. Kahta noista kentällä olevista litteistä kivistä käytettiin puolustuskeinona; kalliolla ennestään olevien kivien lisänä muodostivat ne vallituksen, jonka takana metsästäjät tarpeen tullessa olivat suojassa vihollisen luodeilta.

Kun nämä varovaisuustyöt olivat tehdyt, loi kanadalainen tyytyväisen katseen ympärilleen. Heidän ruuti- ja lyijyvarastonsa oli riittävä, ja muuten luottivat he pelottomaan rohkeuteensa, tarkkaan näköönsä ja kykyynsä käyttää hyödyksensä sattuvia seikkoja.

— Ja nyt, sanoi José, syökäämme hiukan ennen ensimäistä yövartiota. Eikö sinulla, Rosenholz, vielä ole palasta kuivattua lihaa repussasi? Minulla on vain jokunen leivän palanen.

Ruokatavarat tarkastettiin ja paitsi kahdeksi päiväksi riittävää määrää pinole-jouhoja, oli heillä enää tuskin yhdeksi ateriaksi riittävä määrä lihaa! Mutta kun Fabian lausui, että hänelle riitti kourallinen vedessä kostutettuja ruis-jauhoja, päättivät molemmat metsästäjät tyytyä kanadalaisen repussa olevaan ruokaan.

— Emmekö sinunkin mielestäsi, sanoi José, ateriaansa alottaessaan, ole aina Venadosta lähdettyämme eläneet kehnolla ruoalla lukuunottamatta sitä kaurista, jonka lihan kuivasit?

— Kyllä. Mutta mitäpä sille voi, sanoi kanadalainen, kun kolme miestä on yksin erämaassa, eivät he saa sytyttää tulta, eivätkä ampua hirveä, jos tahtovat välttää ilmituloa.

— Totta kyllä, mutta tuli mitä tahansa, niin varokoon se kauris itseänsä, joka lähenee pyssyn kantaman päähän.

Kanadalaisen ja Josén nauttiessa kehnoa ateriaansa laski aurinko, tähdet alkoivat tuikkia, ja kylmä ja sakea usva laskeusi Sumuvuorille.

— Ken on ensiksi vartiana? kysyi José.

— Minä, vastasi Fabian. Te molemmat saatte nukkua, minulle ei uni maita.

Turhaan vaati Rosenholz, että Fabian, nuorempana, levähtäisi ensin; nuorukainen pysyi sanassaan.

Rosenholz ja José panivat siis levolle, ja pian olivat molemmat unohtaneet päivän seikkailut.

Fabian, yksin valvoen, kääriytyi viittaansa ja istuen kalliolle katseli länteen, josta vaara pikemmin saattoi uhata. Hän ei liikahtanut enempää kuin makaajatkaan.

Pimeässä laaksossa olevat kultakivet kimaltelivat kuun valossa heikosti. Muuan esine näkyi paraiten tuon maassa olevan kullan joukosta. Se oli Cuchillon keräämä aarre, joka oli nyt omistajatta rosvon viitalla.

Rosenholz oli jo ennättänyt nukahtaa ja avasi silmänsä.

— Mitä uutta? kysyi hän Fabianilta.

— Ei mitään, vastasi tämä, mutta miksi näin pian katkaisitte unenne?

— Näin pian! Tähdistä näen, että olen nukkunut noin neljä tuntia. Ainakin on nyt puoliyö.

— Joko? En luullut niin myöhäistä olevan.

— Nuku nyt sinä, lapseni, sanoi Rosenholz, ei ole terveellistä nuorten valvoa.

— Nukkua! sanoi Fabian, koskettaen vanhuksen käteen. Onko viisasta nukkua, kun kuulee tuon äänen ympärillään?

Valittava ääni kuului arolta, siltä paikalta, johon don Estevanin hevonen oli kaatunut kanadalaisen luodin lävistämänä. Tummia varjoja näkyi epäselvästi kuun valossa.

— Sudet, jatkoi Fabian, ulvovat saaliin ympärillä, jota eivät ihmisten lähellä olon tähden uskalla syödä. Ehkemme me yksin niitä pelota?

Kaukaisten laukausten ääni näkyi todistavan Fabianin pelon oikeaksi. Henkilönä, joka on tottunut tekemään varmoja johtopäätöksiä pienimmistäkin merkeistä, vähimmästäkin äänestä erämaassa, ei kanadalainen tarvinnut pitkää aikaa selittääksensä noiden laukausten aiheen.

— Meksikolaiset, sanoi hän, ovat taasen apahien kimpussa, mutta hyvän matkan päässä täältä. Sudet pelkäävät ainoastaan meitä. Nuku siis, lapseni, nuku huoletta, kun minä valvon; sinä tarvitset lepoa.

— Voi, sanoi Fabian, päivät tuntuvat minusta nyt vuosien mittaisilta.

— Jos päivä on ollut kovakin, voipi sentään nukkua, kun on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Rosenholz. Luota siinä kokeneeseen mieheen, jonka arvostelukyky on eräretkillä kehittynyt.

— Jahka koetan, sanoi Fabian.

Ja pikemmin tehdäksensä Rosenholzille mieliksi kuin omasta halustaan pani hän maata.

Samoin kuin Fabianin lapsenakin ollessa kumartui kanadalainen nuorukaisen yli.

— Vaaleakutrinen lapsi, jonka luona ennen niin usein valvoin, sanoi hän itsekseen, sinä, joka nuoruuden voimissasi nyt nukut, jonka kasvot ovat ahavoituneet, hiukset tummentuneet, nuku vielä kerran levossa, sillä aikaa, kun metsästäjä vartioitsee sinua, samoin kuin henkesi pelastaja merimies ennen sinua suojeli. Lähenee hetki, jolloin tiemme eroavat, sitten enää milloinkaan yhtymättä; kaupunkien kadut eivät johda erämaahan, tammi ja palmu eivät viihdy samassa ilmanalassa.

Haikeamielisenä lausui Rosenholz nämä sanat; hän nosti raskaasti nukkuneen nuorukaisen pään polvensa nojalle varjostaen hänen silmiään kuunvalolta.

Kolmikymmenvuotisen merimies- ja metsästäjäelämänsä aikana oli kanadalainen aina liikutettuna katsellut avaruutta. Ukko antautui epämääräisiin, kaihomielisiin unelmiin. Vesiputous kohisi kumeasti kuilussaan, tuon tuostakin suhisi tuuli puissa ja Sumuvuorilta kuului salaperäisen, kumean jyrinän kaiku.

— Kuinka meri on erämaan kaltainen, sanoi Rosenholz itsekseen. Kuulen täällä ikäänkuin aaltojen kohinan, ikäänkuin etäisten kanuunain laukausten kaiun. Usein on puiden rytinä minulle muistuttanut mastojen rytinää, olen uneksinut Albatrossin mastojen häilyvän. Valtameri, erämaa, Fabian — niitä olen oppinut rakastamaan. Erämaa yksin on saattanut minut unohtamaan meren. Mikä tulee nyt erämaan sijaan? Varmaankin Fabian! Koetan sitäkin, ihminen ei olekaan luotu oleksimaan ijankaiken metsissä, etäällä lähimmäisistään. Luovun kuljeksivasta elämästäni, ja Fabian on minua tästä uhrista kiittävä.

Sitten muisteli hän aikoja, kauvan sitten menneitä, mutta äkkiä valtasi hänen mielensä tuskallinen epäilys.

— Mutta, alkoi hän, ennenkuin Fabian kiittää minua uhrauksesta, joka on lyhentävä elämäni, täytyy hänen ensin anoa sitä minulta. Kaksi kertaa olen hänelle viitannut lähestyvästä erostamme, ja molemmilla kerroilla on hänen vaitiolonsa syvästi minuun koskenut. Oi, Jumala, minkä koettelemuksen vielä suot minulle!

Metsästäjä kohotti kosteat silmänsä taivasta kohti. Otava kääntyi pohjoiseen päin ja oli katoamaisillaan kukkulain taakse, ja muutamat tähtilennot tuntuivat metsästäjästä onnettomilta enteiltä.

28.

NEUVOTTELU.

Jätimme Fabianin ja Josén nukkumaan kukkulalle. Tarkastakaamme, mitä vielä tapahtui. Kultalaakson ympäristöltä kuului epämääräisiä ääniä. Metsästäjä laski varovasti nuorukaisen pään maahan ja hiipi pyssy kädessä kukkulan reunalle.

Hänen silmänsä vahvistivat korvakuulon ja palatessaan takaisin, näki hän Fabianin heränneen.

— Mitä nyt? kysyi nuorukainen.

— Ei mitään, sakaali vain liikkuu tuolla järven rannalla. Veren haju on houkutellut ne tänne.

— Niin, verta on siellä vuodatettu, sanoi Fabian alakuloisesti.

Molemmat istuivat äänettöminä.

Fabian viittasi Joséhen, joka kovalla kalliolla nukkui yhtä hyvin kuin pehmeimmässä vuoteessa.

— Hän tietää minun valvovan, sanoi kanadalainen, ja sentähden nukkuu hän niin levollisesti. Hänen omatuntonsakin on keveämpi, kun hän tietää täyttäneensä valansa ja antaneensa takaisin sinulle sen, mitä oli auttanut ryöstämään sinulta. Tee lapseni samoin kuin hänkin. Ehdit vielä pari tuntia nukkua.

Samalla kuin Fabian aikoi vastata, tuntui vuoren sumusta kuuluvaan jyrinään vastaavan kaiku etäältä aavikolta. Tuuli toi heidän korviinsa ääniä, jotka eivät olleet yhtä kumeita kuin Sumuvuorelta kuuluvat. Toisinaan tuntui tuo kaukainen kumina, joka oli pyssyn laukausten tapainen, lähenevän. José nousi ja sanoi, kääntyen Rosenholziin:

— Samallaisia ääniä kuulimme viime yönäkin; mutta huomaa, kiväärin tuli leviää kentälle. Noita onnettomia ei enää suojele leiri. Varmaan ovat varustukset valloitetut ja siinä tapauksessa jokainen laukaus tietää kuolemaa ja apahit saavat runsaasti päänahkoja. Voi meitä, jos intiaanit tuhoavat heidät kaikki, sillä heidän läheisyytensä on meitä suojellut. Olemme olleet täällä yhden yön liiaksi, Rosenholz!

He kuuntelivat taasen äänettöminä. Niinkuin José oli arvannutkin, oli intiaanien koko huomio kohdistettuna leiriin, ja siksi olivatkin he saaneet vielä olla rauhassa.

Tämä ei ollut muuten ainoa vaarallinen retki, jonka José ja kanadalainen olivat tehneet. Mutta vaikka on pelotonkin, tuntuu vaaran läheisyys varsinkin yöllä juhlalliselta ja niin nytkin. Aika ja paikka antoivat kyllä aihetta huoliin, ja heidän edessään liehuvat kamalat voitonmerkit osoittivat, minkä kohtalon viholliset säälittä voitetuille soivat.

Laukaukset tuntuivat lähenevän, ja joka hetki saattoi sinnepäin tuleva pakolainen tuoda perässään parikymmentä intiaania.

— Jospa niitä olisikin parikymmentä miestä, lausui Rosenholz Josén arveluiden johdosta, niin meidän edulliseen asemaamme nähden ei ainoakaan heistä pääsisi tänne. Fabian! Tässä tilaisuudessa on sinun pantava mieleesi neuvo, jota et saa halveksia. Sinä olet kiivas, lapseni, vaara saattaa sinut pois suunniltasi; huomaahan, että yhtä hyvin voi joutua kuoleman uhriksi liiallisen urhoollisuuden, kuin liiallisen pelkuruudenkin tähden; kun nuorukainen tietää itsellään olevan ladatun pyssyn, ei hän voi vastustaa halua sitä laukaista. Mutta muista, että meidän tulee laukaista toistemme jälkeen, ja että viimeisen tule odottaa, kunnes molemmat edelliset ovat ladanneet. Tämä on sotatapa, jonka niin hyvin José kuin sinäkin olette huomanneet oivalliseksi. Tällä tavoin voimme kukin vastustaa kuutta vihollista, jos heitä on kaikkiaan kahdeksantoista. Vasta sitten kuumenee ja likaantuu pyssyn piippu niin, ettei luoti enää mene suoraan. Sellaisissa tilaisuuksissa on minulle sattunut, että tähdätessäni jonkun intiaaniveitikan korvaan, olenkin kummastuksekseni osannut häntä keskelle silmää. Mutta älä sinä ole niin vaatelias; tähtää vain keskelle rintaa. Se on tosin vähemmän mairittelevaa, mutta varmempaa.

Rosenholzin näin opastaessa olivat laukaukset loitonneet. Pian ne taukosivat kokonaan.

— Tuntuu kylmemmältä, sanoi kanadalainen, tuuli tuo tänne puitten tuoksua, sakaalit ovat lakanneet ulvomasta, ja se todistaa että päivä pian koittaa. Puolen tunnin kuluttua täytyy meidän lähteä; päivän valossa näemme, mitä tietä kuljemme, ettemme joudu intiaanien kynsiin, ja jälkiä ei ainakaan puutu. Päivänkoittoa seuraava hetki on erittäin sovelias jälkien tarkastamiseen, sillä kasteen pehmittämä maa säilyttää ne. Ensin täytyy meidän sentään syödä vähäisen, vahvistaaksemme itseämme.

Pian nauttivat he ateriaksensa kourallisen pinolejauhoja. Fabian tunsi, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen tälle miehelle, jota kiitollisuudessaan piti isänänsä, tuli ilmaista vastaiset aikeensa.

— Rosenholz! Isä! lausui hän.

Tämän kuullessaan vavahti kanadalainen.

José oivalsi, että hänen läsnäolonsa häiritsi keskustelevia ja hän poistui vähän matkan päähän.

— Isä, alkoi Fabian taasen — tämän nimen aina ilolla mainitsen — te olette eläneet sekä Europan suurissa kaupungeissa että erämaissa ja voitte arvostella niiden erilaisuuden.

— Kyllä, vastasi Rosenholz, viidenkymmenen vuotisena elinaikanani olen saattanut vertailla kaupunkien komeutta ja erämaan ihanuutta.

— Nuo suuret kaupungit, joissa tuhansia ihmisiä kuhisee yhdessä, tarjonnevat mahtavan näyn, niiden korkeat palatsit lienevät komeita; eikö totta, että tuntisi olevansa onnellinen siellä oleskellessa? Siellä joka päivä tuottaa vaihtelevaisuutta.

— Kyllä ne todella ovatkin komeita, sanoi kanadalainen ivallisesti, nuo suuret kadut, joilla kiirehtivät ihmiset alituisesti tyrkkivät toisiansa, jossa vaunujen kolina huumaa ihmisen; usko minua, nuo ovat hyviä nuo huoneet, joissa ilmaa ja valoa, jota Jumala niin runsaasti jakaa erämaassa, on niin niukalta, jossa köyhä kuolee nälkään kurjalla vuoteellaan, kun tuhlaaja hänen naapurissaan pitää loistavia pitoja.

Rosenholz pysähtyi äkkiä; hän huomasi menneensä liian pitkälle, kun aikoi tukahuttaa Fabianin huulille ehdotuksen, jonka nuorukainen aikoi tehdä heidän yhdessä olostaan. Hän sanoi sen vuoksi:

— Tahtoisin viettää siellä loput päiväni.

Nämä sanat kuullessaan pääsi Josélta ankara yskä.

Fabian luuli kuulevansa väärin.

— Erämaan elämä on siis kadottanut tuon viehätyksen, jota niin suuresti olette kehuneet? kysyi hän.

— Hm, tuumi Rosenholz, kyllähän tämä olisi hauskaa elämää, ellei täällä alituisesti uhkaisi nälkä ja jano, puhumattakaan intiaanien puukkojen tuottamasta vaarasta.

Josén yskä eneni.

— Ennen olen kuullut teidän puhuvan toisin, sanoi Fabian kummastuneena.

— Älkää häntä uskoko! keskeytti hänet äkkiä esiin astuva José. Älkää uskoko, että saukon ja majavan pyytäjä pitäisi kaupungissa elämisen erämaata parempana. Ettekö huomaa, että Rosenholz-parka kehnosti ilveilee? Ettekö huomaa, että hän luulottelee, että teidän kaltaisenne nuori herra pitäisi suurenakin uhrauksena Madridissa oleskelemisen hänen kaltaisensa harmaaparran seurassa?

— José, huusi jättiläinen, nousten ylös.

— Minä puhun uhallasikin, sanoi José. Ja kääntyen Fabianiin, jatkoi hän.

— Rosenholzko salpautuisi kaupunkiin! Rosenholzko menisi asumaan kivikopin tapaiseen huoneesen! Se on mahdotonta. Hän tahtoo pettää teitä, voimatta pettää itseään. Tiedättekö mitä hän kaipaa? Hänellä täytyy olla kuljettavana äärettömiä metsiä ja aavikoita. Hänen täytyy päästä kulkeminaan auringon tavoin kenenkään pysähdyttämättä.

Hän tarvitsee erämaan ilmaa, tuota tuoksujen täyttämää ilmaa, jossa toisinaan kuulee intiaanien huutoja. Ei, jatkoi hän, vanha jalopeura ei voi kuolla olkivuoteella.

— Totta, totta, huokasi kanadalainen, mutta hänen kätensä ummistaisivat silmäni.

Ja ukon pää vaipui rintaa kohden.

— Entä minä, huudahti José äärettömän tuskan liikuttamana, enkö minä ole täällä, joka olen kymmenen vuotta rakastanut sinua niinkuin veli veljeänsä, olen taistellut ja kärsinyt kanssasi?

Ja voimakkaasti puristi hän kanadalaisen alasriippuvaa kättä.

Fabian tuli hänelle avuksi.

— Kuulkaa, sanoi hän, kuulkaa minua te molemmat. Ylhäinen mies on täällä kurjasti kuollut, ahne rosvo löytänyt hautansa haluamiensa aarteiden ääressä. Mitä heillä nyt on?

Ukko loi Fabianiin liikutuksen ja hämmästyksen sekaisen katseen. Hän alkoi ymmärtää nuorukaista, uskaltamatta vielä toivoa.

— Jatka! sanoi hän vapisevalla äänellä.

— Rikkaus, jatkoi Fabian, on arvokasta ainoastaan sille, joka on sen kerännyt. Mutta mitä minä olen tehnyt? En ole elänyt teidän kanssanne käsittämättä teidän mielipiteittenne järkevyyttä. Tämä kulta tuntuisi minusta vastenmieliseltä, sillä vuodatettiinhan verta päästäksemme käyttämään sitä hyödyksemme. Sen vuoksi en siihen koske. Lapsuudessani elin ylellisyydessä, sanotte. Olen sen unohtanut, muistan vain kovat, uutterat nuoruuteni ajat. Olen ainoa suvustani, ja saan menetellä oman mieleni mukaan. Oi, isä, ystävä! Pyydän saada jäädä teidän kanssanne erämaahan, jakaa vaaranne ja yhdessä teidän kanssanne viettää tätä riippumatonta elämää, jota ei mikään muu minulle korvaisi. Sanokaa Rosenholz, sanokaa José, suostutteko?

— Suostunko! lausui José äänellä, jonka koetti tehdä karkeaksi, salataksensa mielenliikutustansa.

— Entä te, isä, mitä sanotte? kysyi hän hiljaa.

Vanha metsästäjä seisoi äänetönnä ja liikkumatta, ja kokonaan hurmaavan ilon valtaamana saattoi hän vain avata sylinsä, värähtelevällä äänellä huudahtaen:

— Poikani, Fabianini, tule syliini!

Ja nuorukainen tunsi jättiläisen syleilyn.

Uusi elo koitti Rosenholzille. Nyt vasta löysi hän lapsensa, joka ei enää luopuisi hänestä.

Vitkaan, nosti hän väkevillä käsillään Fabianin kohti taivasta, ikäänkuin äsken syntyneen lapsen, jonka isä kiittää Jumalaa, ja huudahti:

— Oi, Jumala, anna anteeksi, minulla ei ole voimia kieltää häntä.

— Vielä voitte katua päätöstänne, sanoi José Fabianille, jonka Rosenholz hiljaa laski maahan, ja joka voimakkaasta syleilystä tunsi itsensä aivan hengästyneeksi; — miettikää tarkoin, kun vielä on aikaa.

— Asian olen tarkoin miettinyt. Mitä tekisin minä oudoissa oloissa? Hetkisen halusin minä rikkautta ja kunniaa, en itselleni, vaan jakaakseni toisille. Siitäkin olen luopunut.

Rosenholz ja Fabian olivat ajatuksiinsa vaipuneina, eivätkä huomanneet, että José lähti aavikolle. Kuu oli laskemaisillaan, sen viimeiset säteet lankesivat kultalaaksoon, kun José tunkeutui laaksoa ympäröivän pensaston läpi.

Hetkisen katseli hän kultamöhkäleitä, jotka ensin olivat herättäneet hänessä niin kamaloita ajatuksia. Hän ei voinut antaa anteeksi itselleen, että hetkisen oli tällaista ajatellut, vaikka hän saattoi ylpeillä siitä, että oli ne karkoittanut.

— Vaikka Fabian ottaisikin kuinka paljon tahansa näistä rikkauksista, sanoi hän itsekseen, jää jäljelle kyllin kiusaamaan monta henkeä, jotka eivät ole niin vakavia kuin hän. Kun en voi tämän laakson aarteita hävittää, niin ainakin piilotan niiden loiston niiltä, jotka sattumalta tänne tulevat. Vastedes matkustajat kulkevat ohi tämän kullan, aavistamatta sen olemassaoloa. Siten kenties ehkäisen monta rikosta, säilytän monta sielua ikuisesta kadotuksesta.

Näin puhuessaan potkasi hän hajalleen Cuchillon viitalleen keräämän kultakasan, ja tasoitettuaan maanpinnan heitti hän Cuchillon viitan pensastoon, otti sitten puukkonsa ja leikkasi sylyyksellisen ruohoa, kahilaa ja köynnöksiä.

Nyt ei silmä voinut nähdä tuon viheriän peitteen alla olevaa kultaa, ei ainoakaan möhkäle kimallellut enää, ja ikäänkuin kuu olisi surkutellut sitä, ettei enää voinut valaista tätä luojan ihmetyötä, katosi se vuorien taakse juuri kun José oli päättänyt työnsä.

José palasi kalliolle ja istahti mäntyjen juurelle, juuri kun Rosenholz lausui Fabianille:

— Olet, lapseni, parhaiten valinnut. Rikkaus paaduttaa sydämen, kaupungin elämä pilaa ihmisen ja heikontaa ruumiin. Sinäkin, Fabian, olet leijonan sukua, ja erämaa on sellaisia varten. Sinun toimeksesi on Jumala määrännyt villien hevosien kesyttämisen, kalastelemisen joissa ja virroissa, metsästelemisen metsissä ja lakeuksilla, joilla ei ole rajoja eikä isäntiä, kilpailemisen vihollistesi kanssa viekkaudessa, heidän kanssaan taistelemisen ja sitten iltasin nuotion valon ääressä uneksimisen tähtikirkkaan taivaan alla kuunnellessasi tuulen ja puitten suhinaa, veden kohinaa.

— Kuuletteko, José! huudahti Fabian, voitteko parempaa esitellä?

— En tosiaankaan.

— Ole varma siitä, jatkoi Rosenholz, että ensimäinen saukon nahka, jonka myyt, ilahuttaa sinua enemmän kuin tuo kulta, jonka täältä olisit voinut kerätä. Opetan sinut kelpo ampujaksi, samoin kuin Josénkin, ja sitten olemme maailman onnellisimmat ihmiset. Sinä tarvitset vain hyvän pyssyn, ja ehkäpä joku antaa sen meille velaksi, lisäsi hän.

— Miksi emme siis heti lähde täältä? kysyi Fabian hymyillen.

— Otin tuolta niin paljon, sanoi José, että voimme heti maksaa pyssyn.

Ja riemuiten näytti hän Fabianille pähkinän suuruista kullanpalasta, ainoata, jonka oli kultalaaksosta anastanut, kun oli sen ihmissilmiltä peittänyt.

Samassa kun he aikoivat lähteä kukkulalta, mennäksensä sinne, mihin olivat Gayferos-raukan jättäneet, kuulivat he hevosen nelistävän aavikolla.

— Varmaankin, sanoi kanadalainen, itsekään sitä oikein uskomatta, pakenee joku meksikolaisten leiristä tännepäin.

— Jumala suokoon, ettei tulisi pahempaa, sanoi José. Minua kummastuttaa, että yö on ollut niin hiljainen, vaikka intiaaneja risteilee tässä lähellä, ja vaikka intiaaneja ahnaammat valkoiset ovat niin lähellä meitä ja tuota kirottua aarretta.

— Vait, näen ratsastajan, sanoi Fabian hiljaisella äänellä, mutta kuun laskettua on niin pimeä, etten erota, onko hän ystävä vai ei, ainakin on hän valkoinen.

Ratsastaja nelisti nopeasti eteenpäin. Hän aikoi mennä ohi etäältä, mutta käänsi äkkiä hevosensa ja nelisti kukkulaa kohti.

— Hoi, ystävä, ken olette? huusi Rosenholz.

— Ystävä, niinkuin sanoitte, vastasi ratsastaja, jonka he äänestä tunsivat Pedro Diaziksi.

— Kuulkaa, huusi hän, ja käyttäkää sanani hyödyksenne.

— Tulemmeko luoksenne? kysyi kanadalainen.

— Ei, sitten ehkä ette ehtisikään takaisin varustukseenne. Intiaanit ovat isäntiä aavikolla, lähes kaikki toverini ovat murhatut. Vaivoin pääsin itse hengissä.

— Kuulimme laukaukset, sanoi José.

— Älkää keskeyttäkö, nyt on kiire. Sattumalta tapasin roiston, jonka päästitte pakoon. Se on Baraja. Hän tuo mukanaan tänne kaksi erämaan rosvoa ja koko joukon apahia. Olen vain vähän edellä heistä, he ovat kantapäilläni. Hyvästi! Säästitte minua, kun olin vankinne, maksakoon tämä tieto velkani! Jos selviätte hengissä, niin koettakaa päästä sille paikalle, jossa punainen joki haarautuu, sillä siellä kohtaatte rohkeita miehiä, jotka…

Näkymättömän käden ampuma nuoli suhahti Diazin ohi, ja hän ei ehtinyt enempää sanoa. Kiire todella olikin.

Kun Diaz oli asian ilmoittanut, kannusti hän hevostansa ja antaaksensa ystävyksille viimeisen varoituksen ja uhitellaksensa vihollisia, huusi hän:

— Olkaa varuillanne.

Kaiku toisti vielä nämä sanat, kun Diaz pimeän suojaamana katosi erämaahan. Kaikilta tahoilta kuului susien ulvontaa.

— Intiaaneja ne ovat, sanoi Rosenholz. He ovat nähneet susien repivän tuolla olevaa hevosen raatoa ja matkivat niiden ääntä antaaksensa merkin toisilleen. Mutta nuo pirut eivät petä vanhoja metsästäjiä.

29.

INTIAANIEN VANKI.

Tämän uuden, metsästäjiä uhkaavan vaaran selittämiseksi täytyy meidän hetkeksi palata sille paikalle, johon jätimme Barajan ja kuilussa häilyvän Orochen. Säälimättä oli Baraja leikannut poikki lasson ja Orochen ruumiin olivat metsästäjät tumman varjon tavoin nähneet putoavan kuiluun.

Hämmästyneenä teostaan, ei tosin tekemästään murhasta, vaan kultamöhkäleen menettämisestä, katsahti Baraja kuiluun. Mutta liian myöhään; mitä se kerran oli niellyt, sitä se ei takaisin antanut. Se karjui kuin raivokas peto ja konnan katse näki vain pimeyttä.

Ensi kerran valitti Baraja yksinäisyyttä, johon Orochen kuoleman kautta oli joutunut. Jälkimäisen kanssa katosi toivokin tasamittaisesta taistelusta kultalaakson haltiain kanssa.

Raivo valtasi hänet. Hän päätti ajaa pois nuo kolme metsästäjää, jotka niin julkeasti olivat sanoneet olevansa kultalaakson isäntiä.

Hän poistui hitaasti ilmoittaakseen aikeensa viidelle tai kuudelle seikkailijalle ja palataksensa niiden kera. Hän ei aavistanut, että Diaz nelisti hänen takanansa. Äkkiä sattui etäinen kiväärin tuli hänen korvaansa. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

Ampuminen muuttui kiivaammaksi.

Täynnä kauhua pidätti hän hevosensa.

Vaikka niin eteenpäin kuin takaisinkin meno oli yhtä vaarallista, päätti hän kuitenkin palata takaisin. Hän aikoi panna päätöksensä toimeen, kun hevosen nelistäminen hänen takanansa enensi hänen pelkoansa.

Sitä lisäsi vielä ääni, joka pimeässä sekaantui kavioitten kopinaan.

Pedro Diaz huusi:

— Oroche, ellen erehdy!

Barajasta tuntui ääni kuolleen huudolta, joka kutsuu toista. Konnan mieleen ei juolahtanutkaan, että Diaz oli päässyt pakoon, ja hän luuli pimeässä häntä Orocheksi; hän nelisti pois.

Ajo hänen takanaan kävi myöskin nopeammaksi ja ääni muuttui uhkaavammaksi. Ampumisesta huolimatta pakeni Baraja leiriä kohti. Vihdoinkin kääntyi hän.

— Kurja pelkuri! huusi Diaz, sulkien häneltä tien; jos vain saatan estää, et toistamiseen pakene.

Samalla hetkellä ympäröi apahijoukko ratsastajat ja vastoin tahtoansa täytyi Barajan ottaa osaa tuohon kiivaaseen taisteluun, jota aikoi välttää. Näiden kahden ratsastajan ottelun olivat leirissä taistelevat meksikolaiset nähneet.

Diaz tempasi tapparan erään intiaanin kädestä ja käytti sitä kauhealla menestyksellä. Kun vihollisten luku kuitenkin oli liian suuri, täytyi hänen paeta, ja hän palasi kultalaaksoon varoittamaan ystävyksiä heitä uhkaavasta vaarasta.

Se mies taasen, jonka vangitsemista seurasi riemuhuuto, valkoinen, joka sidottiin puuhun kuoliaaksi kidutettavaksi, oli Baraja, jolle koston hetki oli koittanut.

Hirveä rangaistus alkaisi Orochen murhaajalle. Onneton oivalsi, että hän oli joutunut vihollisten valtaan, jotka olivat vieläkin säälittömämpiä kuin hän oli ollut Orochea kohtaan, ja että armo, vieläpä vesipisarakin, jolla tuskien kestäessä sammuttaisi janoansa, kiellettäisiin häneltä.

Palavien vaunujen valossa saattoi nähdä, miten vanki kuoleman tuskan valtaamana katseli ympärilleen ja miten hän pysyi maahan vaipumatta ainoastaan sen vuoksi, että oli kiinni sidottu.

Odotettaessa Mustanlinnun merkkiä juhlan alkamiseksi, muuttivat hänen soturinsa vaunujen raudat kidutusaseiksi, kuumentaen niitä tulessa. Jotka eivät sellaisia olleet saaneet, terottivat seipäitä ja hioivat puukkojansa.

Päivän riemun oli intiaanien täydellisen voiton jälkeen päättävä vangin kidutuskuolema.

Muuan julmannäköinen intiaani astui ensin onnettoman luo ja lausui:

— Kun on koossa suuri joukko valkonaamaisia, loruavat he kuin papukaijat, ja kun he ovat sidottuina puuhun, ovat he äänettömiä kuin lohet. Uskaltaako valkoinen laulaa kuolinvirtensä?

Baraja ei ymmärtänyt villin sanoja; hiljainen valitus oli hänen vastauksensa. Toinen intiaani astui uhrin luo. Suuri, meksikolaisen puukon iskemä haava oli hänen rinnassansa; verta vuoti siitä, vaikka se oli niinillä sidottu.

Apahi kastoi sormensa vereen, veti sitten Barajan kasvoille viivan otsasta leukaan asti sanoen:

— Kasvojen tämä puoli, puolet otsaa, toinen silmä ja toinen poski ovat minun; minulla yksin on oikeus riistää siitä nahka irti, kun valkoinen vielä on hengissä.

Kun ei Baraja ymmärtänyt tätäkään kauheaa uhkausta, selitti intiaani sen hänelle espanjan kielellä.

Onnettoman veri jähmettyi suonissa.

Kolmas intiaani, esimerkin kehoittamana, astui nyt vankia ympäröivästä joukosta esiin.

— Päänahka on minun, sanoi hän.

— Sitten, lisäsi neljäs, on yksin minulla oikeus kaataa valkoisen paljastetulle pääkallolle kiehuvaa rasvaa, jota keitetään hänen veljiensä ruumiista.

Sitten jättivät he hänet hetkeksi rauhaan.

Tämän lyhyen lomahetken aikana tanssivat intiaanit niin sanotun päänahka-tanssin.

Pian kuului kiljunta, joka oli toisenlainen kuin se, mikä seuraa intiaanien iloa tai surua, sillä villi, julmin kaikista erämaan eläimistä, voi karjua vain ilossaan tai surussaan.

Kärsimättömyyden kiljunnan nämä tiikerit nyt päästivät.

Hitaasti nousi haavoitettu päällikkö, joka Antiloopin kanssa oli istunut kukkulalla, ja sanoi hetken tulleen, jolloin hänen sotilaansa tuuma tuumalta saisivat repiä saaliinsa.

Mutta Barajan hetki ei ollut vielä tullut.

Palavien vaunujen valossa näkyi äkkiä soturi, jonka puku, vaikka intiaanein, ei ollut samallainen kuin apahien. Hänen tulonsa ei kuitenkaan näyttänyt ketään hämmästyttävän; nimi "mestitsi" kuului suusta suuhun. [Mestitsiksi nimitetään valkoisen miehen ja intiaaninaisen tai intiaanin ja valkoisen naisen lapsia.]

Outo tervehti vakavasti intiaaneja ja meni vangin luo.

Tulen valo valaisi niin Barajan kasvot, että hän saattoi nähdä niitä peittävän kalman vaaleuden.

Mestitsin kasvoille kuvastui syvä halveksiminen ilman vähintäkään säälin tunnetta, mutta Baraja teki hämmästyksen liikkeen. Hän oli tuntenut tuon salaperäisen henkilön, jonka samana päivänä oli nähnyt ruuhessaan joella.

Mestitsi puhutteli Barajaa ensin englannin kielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, sitten ranskan ja vihdoin espanjan kielellä.

Baraja päästi ilon huudahduksen.

— Voi, huudahti hän, jos pelastatte henkeni, annan teille kultaa niin paljon kuin kantaa jaksatte.

Baraja lausui nämä sanat niin vakuuttavalla äänellä, että outo näkyi kummastuvan. Hänen synkille kasvoilleen ilmestyi kiihkeä voitonhimo.

— Onko se totta? kysyi hän hehkuvin silmin.

— Herra, jatkoi Baraja, käsiään väännellen, se on yhtä totta kuin sekin, että minun tässä täytyy kuolla hirveä kuolema, ellei teidän välityksenne pelasta minua. Kuulkaa minua! Tulkaa kanssani, ottakaa kymmenen, kaksikymmentä soturia mukaanne, jos sopivana pidätte, ja ellen päivän koittoon ole vienyt teitä maailmaan runsaimmalle kultasuonelle, niin saatte valmistaa minulle vieläkin kauheampia tuskia kuin ne, jotka minua nyt odottavat.

— Jahka koetan, sanoi outo matalalla äänellä, mutta älkää sanoko enää mitään, sillä intiaanien ei tule saada tietää, mitä olette minulle ehdottanut, vaikkeivät pidäkään suuressa arvossa valkoisten kultaa. Vait, he kuuntelevat!

Villit paloivat halusta saada alottaa juhlansa; he lähenivät ja synkkää murinaa kuului.

— Hyvä! lisäsi outo ääneen intiaanein kielellä, minä ilmoitan päällikölle vangin sanat.

Näin sanoen loi hän ympärilleen käskevän silmäyksen, joka saattoi innokkaimmankin peräytymään, ja meni Mustanlinnun luo.

Päästyään kukkulalle, jossa päällikkö istui, huudahti hän:

— Älköön kukaan koskeko vankiin, ennenkuin molemmat päälliköt ovat neuvottelunsa päättäneet! Toivon säde välähti Barajan silmistä ja kun hänen kiusaajansa loivat verenhimoisen kärsimättömyyden katseita häneen, tunsi onneton, jonka kasvot olivat kääntyneet luultuun pelastajaansa, sydämensä toisinaan ilosta sykkivän, toisinaan jähmettyvän.

Molemmat päälliköt keskustelivat kauvan. Mustalintu ei näyttänyt oikein uskovan. Muuten eivät intiaanit kuulleet, mitä he lausuivat, eikä heidän liikkeistäänkään voinut selvää saada.

Mestitsi viittasi Sumuvuorille, tehden kädellään kaaren, joka varmaan merkitsi, että täytyi mennä niiden yli. Sitten hän molemmilla käsillään piirsi ympyrän, ehkäpä suurta aavikkoa merkitäksensä, viittasi leirissä tapettuihin hevosiin, ja matki hevosen juoksua.

Mustalintu epäröi kuitenkin vielä, kun Baraja, jonka silmät ahmivat puhujain liikkeitä, näki puolustajansa muuttuvan surumieliseksi ja kuiskaavan jotain Mustanlinnun korvaan.

Tyyneydestään huolimatta ei intiaani saattanut olla vavahtamatta, eikä myöskään voinut pidättää raivon tulta, joka näytti iskevän hänen silmistään. Vihdoin lisäsi mestitsi ääneen, jotta kaikki kuulivat:

— Mitä on tuo pelkuri jänis — hän osoitti vapisevaa vankia — rohkeasydämisen, rautajäntereisen miehen rinnalla, jonka jätän käsiinne. Kun aurinko on kolmesti noussut, yhtyvät Punakäsi ja Bastardi Mustaanlintuun Bisonjärven luona sillä paikalla, jossa Gila yhtyy Punaiseen jokeen. Siellä saavat apahit hevosiakin, joita valkoiset metsästäjät ovat heille pyydystäneet. Ne saavat apahit kadottamiensa sijaan. Siellä on myöskin se, joka… Mustalintu keskeytti hänet tässä tarttuen puhujan käteen.

Kauppa oli tehty.

Sitten astui outo vitkaan kukkulalta ja loi ylpeän ja vakavan katseen toiveissaan pettyneihin intiaaneihin. Vihdoin otti hän puukkonsa ja katkaisi nuorat, joilla Baraja oli sidottu.

Kuuntelematta Barajan puolittain mielettömiä kiitoksia vei hän hänet syrjään ja lausui ylpeällä ja uhkaavalla äänellä:

— Älä leiki minun herkkäuskoisuudellani. Eräs toveri odottaa minua tuolla — hän viittasi Sumuvuorille — ja sitä paitsi otan mukaani yksitoista intiaanisoturia.

— Voi, huudahti Baraja, ne eivät riitä. Aarretta vartioipi kolme miestä, joista kaksi on oikein kauhistuttavia. Heidän pyssynsä ei milloinkaan vie ohi heidän valitsemastaan maalista.

Röyhkeän ylpeyden hymy ilmestyi oudon huulille.

— Ei Punakäsi enkä minäkään ole milloinkaan turhaan tähdännyt vihollista, vaikkei hänen ruumiistaan ole näkynyt enempää kuin maissinjyvän kokoinen pilkku, sanoi hän raskaaseen pyssyynsä viitaten. Haukka on sokea ja hidas meihin verraten.

Intiaanit lähtivät kullanetsijäin palavasta leiristä. Joukkonsa päävoiman kanssa lähti Mustalintu haavastaan huolimatta Bison-järvelle.

Toisia teitä kulkivat hänen kostonsa lähetit. Antiloopi lähti sille paikalle, jossa joki haaraantuu, etsiäksensä metsästäjäin jälkiä. Mestitsi ja Baraja lähtivät taasen kahdentoista intiaanin kanssa kultalaaksoon.

30.

YSTÄVYKSIEN PUOLUSTUSTUUMAT.

Diazin tuoma ilmoitus hämmensi metsäsissin tulevaisuuden aikeet. Surulliselta enteeltä tuntui hänestä se. Hän ja Fabian olivat vaiti; José vihelsi marssia.

Kanadalaisen aavistukset olisivat varmaan olleet synkemmät, eikä Josékaan olisi ollut niin välinpitämätön vaarasta, jos Diaz olisi voinut ilmoittaa heille, että vihollisten joukossa oli kaksi peljättävää vastustajaa.

Metsästäjäin aavistamatta olivat Barajaa vankina pitävät kaksi rosvoa piilottaneet ruuhensa tuohon maanalaiseen kanavaan, joka järvestä meni Sumuvuoren alitse.

Nämät rosvot olivat isä ja poika.

Toista olemme jo sanoneet mestitsiksi. Siksi sanoivat häntä meksikolaiset ja apahit, mutta ranskalaiset metsästäjät Kanadassa ja Mississipin aavikolla bastardiksi (äpäräksi). Hän oli retkeillyt kaikki nämä aavikot ja oli laajalta tunnettu.

Isää sanottiin Punakädeksi, eikä kukaan paitsi ehkä hänen poikansa, ollut niin pelätty kuin hän. Säälimättömän sydämen taipumattomaan raakuuteen ja järkähtämättömään rohkeuteen yhtyi heissä vielä se etu, että he sujuvasti puhuivat englannin, ranskan, ja espanjan kieltä, sekä noita monia intiaanimurteita. Tulemme muuten lähemmin tuntemaan nämä miehet, joita milloin valkoisten tai intiaanien ystävinä, milloin vihollisina molemmat yhtä paljon pelkäsivät.

Tuo jotenkin kylmä tapa, jolla Mustalintu ja hänen soturinsa ottivat hänet vastaan, mestitsin ylpeä esiintyminen ja vangin vapauttaminen antavat käsityksen siitä salaperäisestä ja mahtavasta vaikutuksesta, joka hänellä oli intiaaneihin.

— No, sanoi José, lakaten viheltämästä, kun hänen toverinsa olivat ahkerassa työssä, vahvistaen illalla tekemäänsä varustusta — enkö ollut oikeassa sanoessani, että yön viettäminen täällä on vaarallista? Nyt olemme pinteessä.

— Entäpä sitten! sanoi Fabian rohkealla maltilla, joka seurasi hänen äskeistä epäröimistään; eikö elämämme olekin loppumaton jakso taisteluita, ja eikö ole sama, taistelemmeko täällä vai muualla?

— Minulle ja Josélle se on sama, lausui kanadalainen surullisesti, mutta sinun tähtesi, Fabian, toivoin, tahtomatta sentään kokonaan luopua metsäelämästä, ettemme olisi näin yksinäisiä, sillä se enentää vaaroja. Aikomukseni oli liittyä niihin kansalaisiini, jotka harjoittavat laivaliikettä ylisellä Missourilla, tai myöskin teidän kanssanne antautua vuorimetsästäjäksi Oregonin piirissä. Siellä on aina satojen toverien joukossa, ja vaikka onkin etäällä kaupungista, ei tarvitse peljätä mitään, kun vain on kunnollinen ja varova johtaja, jollaisia siellä kyllä on.

— Pelkään, lausui José lyhyen äänettömyyden päästä, ettei tätä paikkaa olekaan niin helppo puolustaa kuin alussa luulin. Tuolta kukkulalta voidaan pitää meitä ahtaalla ja ampua meitä.

— Sumussa olemme niille roistoille, jotka sinne asettuvat, yhtä näkymättömiä kuin hekin meille. Katso, täälläkin olemme taajan sumun peitossa, jonka kuitenkin aurinko poistaa; mutta se ei voi poistaa tuota kukkulaa ympäröivää sumua.

— Olet kyllä oikeassa, vastasi José, mutta kun sumu muutamiksikin minuuteiksi hälvenee, olemme me maalitauluina.

— Me olemme Jumalan huomassa, sanoi Fabian.

— Niin ja apahien, tai toisin sanoen todellisten perkeleitten.

Metsästäjät oivalsivat, että heidän elämänsä voi riippua siitä seikasta, hajoittaako tuuli hetkeksikään vuorta peittävän usvan, mutta kun hyökkäys saattoi piankin alkaa, eivät he ehtineet etsiä toista paikkaa.

— Voi, huudahti José, mieleeni juolahti ja tahdon… mutta vait, tuolla liikkuu joku.

Vuorelta irtaantunut kivi vieri samassa jyristen laaksoon.

— Ne roistot ovat kukkulalla, kuunnelkaamme, sanoi kanadalainen.

Kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina oli ainoa ääni, minkä he kuulivat.

— Niitä piruja on kukkulalla ja aavikolla, sanoi José, mutta minun täytyy mennä alas, täyttääkseni aikeeni. Teen sen teidän pyssyjenne turvissa, olkaa siis varuillanne!

Kanadalainen oli tottunut järkähtämättä luottamaan toverinsa rohkeuteen ja usein koeteltuun neuvokkaisuuteen, samoin kuin Josékin järkähtämättä luotti Rosenholziin. Jälkimäinen ei siis pyytänyt toveriltaan mitään selityksiä.

Fabian ja Rosenholz nojasivat toisen polvensa maahan, ollen valmiina tarpeen tullessa laukaisemaan.

José liukui jyrkkää rinnettä alas ja katosi hetkeksi pimeään; pyssynsä oli hänellä mukanaan.

Rosenholz ja Fabian olivat hieman levottomia toverinsa puolesta, mutta pian näkivät he hänen ryhtyvän kiipeämään ylös. Hänellä oli kädessään Cuchillon paksu villaviitta.

— Sepä oli kelpo tuuma, sanoi Rosenholz, käsittäen Josén aikomuksen.

— Niin, jos yhdistämme tämän ja Fabianin viitan, niin on niistä suoja, jonka takaa ei yksikään luoti voi meitä saavuttaa, niin ainakin luulen. Molemmat viitat kiinnitettiin mäntyjen väliin ja niiden paksut, alaslaskeutuvat poimut olivat suojana, johon pyssyn luoti pysähtyi.

— Tältä puolen ei meillä ole mitään peljättävää, sanoi José tyytyväisenä hieroen käsiään, ja tuolla taasen nuo latomamme kivet antavat riittävän suojan.

— Voimme siis tyynesti odottaa vihollista ja antautua keskusteluihin hänen kanssaan, jos hän haluaa, sanoi Fabian.

— Nyt jo saatan kertoa teille koko heidän hyökkäyssuunnitelmansa, sanoi José sellaisen sotapäällikön varmuudella, joka ennakolta tuntee vihollisen liikkeet.

— Antaapa kuulua! sanoi Fabian hymyillen Josén kylmäverisyydelle, samalla kun tämä aivan tyynesti laskeutui viittojen taakse ja katseli sumussa välkkyviä tähtiä.

— Aivan kernaasti, mutta laskeutukaa ensin alas samoin kuin minäkin, sinä Rosenholz myöskin, sillä sinä olet paljon leveämpi maalitaulu kuin tämä mänty.

Molemmat tottelivat äänetönnä toveriansa, eikä aavikolta voinut nähdä enää muuta kuin hevosen rungon piirteet, pylväiden päässä liehuvat ihmishiukset ja tummat pitkäoksaiset männyt, jotka varjostivat näitä synkkiä voitonmerkkejä.

— Ensinnäkin — sanoi José — on aivan kummallista kun Baraja, opastaessaan tänne meksikolaiset seikkailijat, jotka luultavasti ovat mukana, samoin kuin intiaanikuljeksijatkin, hän tuo ne tänne samaa tietä, jota itsekin kulki meitä paetessansa, siis kukkulain yli. Mutta tuolla niitä johtavalla roistolla on varmaan toinenkin syy, miksi ei saapunut aavikon poikki. Jos on totta, että hän syöksi uskollisen toverinsa tuonne kuiluun saadaksensa suuremman osan saaliista, niin hän ei varmaankaan ilmaise aarteen olemassaoloa uusille liittolaisilleen. Hän pelkäsi, että he keksivät hänen saaliinsa, jos hän toisi heidät aavikon kautta. Näyttää melkein siltä, lisäsi José hetken vaitiolon perästä, kuin olisi luoja kehoittanut minua peittämään aarteen ruoholla ja oksilla. Mutta palaan hyökkäyssuunnitelmaan. Nuo roistot nousevat siis meitä vastapäätä oleville kukkuloille, ja sieltä he tappavat meidät toisen toisensa jälkeen, murhataksensa sitten toisensa, kun ryhtyvät jakamaan perintöämme. Jos vihollisuuksia syntyy, lausui hän vihdoin vilkkaasti, täytyy meidän ensimäiseksi antaa tuolle Baraja-roistolle pieni muistutus.

Metsästäjäin joukossa oli yksi, joka ei ollut lähimaillekaan niin tyyni ja huoleton kuin entinen rajavartia.

Se oli Rosenholz.

Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin hän toiveittensa mukaan olisi saanut viettää loppuikänsä erämaissa kasvattipoikansa kanssa, pelottivat häntä ensi kerran erämaan vaarat. Gilajoen saarella hän ei rohkeuttansa menettänyt, vaikka olikin synkkämielinen ajatellessaan Fabiania uhkaavaa vaaraa. Nyt näytti hänen rohkeutensa kokonaan kadonneen.

Metsästäjäin vielä neuvotellessa, miten voisivat pelastua tästä uhkaavasta vaarasta, ulvoivat sudet hevosen raadon ympärillä. Äkkiä muuttui niiden ääni valittavaksi. Metsäsissi käsitti tämän.

— On mieletöntä ajatellakin, ettei aavikolla olisi intiaaneja. Kuule vain, kuinka sudet ulvovat tuon raadon ympärillä, jonka luo eivät uskalla mennä. Heidän ulvonnastaan huomaan, ja voinpa lyödä vetoakin siitä, että pari intiaania on raadon takana. Kanadalaisen tätä lausuessa meni José entiselle tähystyspaikallensa.

— Olet oikeassa, sanoi hän alaspäin katsoen, näen heidän makaavan siellä suullaan. Voi, jospa saisin seurata omaa päätäni… mutta sama se,… ehdotan vieläkin, että vihollisuuksien syntyessä annamme Barajalle muistutuksen.

— Siitä ei mitään tule, sanoi kanadalainen. Varmaankaan he eivät halua henkeämme, vaan ainoastaan saalista.

— Sitä en epäilekään, mutta valkoisilla on kaikkialla, missä intiaaneja on, vihollisia, jotka janoovat enemmän verta kuin kultaa.

Kun kuitenkin oli luultavaa, että Baraja, jonka liittoa apahien kanssa kanadalainen ei voinut täysin selittää, ainoastaan runsaan saaliin toivolla oli saanut heidät tähän hyökkäykseen, luuli Rosenholzkin voivansa kultalaakson aarteilla tyydyttää tämän voitonhimon. Kelpo kanadalainen tahtoi sen vuoksi tyynesti odottaa, kunnes viholliset vihdoinkin ilmaisisivat itsensä muulla tavoin kuin hurjalla karjunnalla.

Toverien siten vaihtaessa arveluitaan intiaanien aikomuksista iloitsi Baraja, kun oli pelastunut niin uhkaavasta vaarasta. Aluksi aikoi hän johtaa mestitsin kultalaaksoon ja jättää hänelle aarteet, mutta vähitellen saattoi voitonhimo hänet toisen tuumaan: hän nimittäin aikoi pettää mestitsin ilmoittamalla, että aarre oli metsästäjäin puolustamalla kukkulalla.

Mestitsi tyytyi tähän ilmoitukseen, eikä aavistanutkaan siihen kätkettyä ansaa.

Baraja mietti juuri, mitä hänelle seuraisi tästä uudesta petoksesta, kun hänen opastamaansa osastoon yhtyi mestitsin isä, julma Punakäsi.

Tämä neuvotteli poikansa kanssa eräässä pensastossa, jonka luo Diaz oli sattunut pysähtymään. Tämä pysyi hiljaa ja kuunteli heidän keskusteluansa. Kuulemastansa käsitti hän, että mestitsi aikoi ryöstää kartanonomistaja Augustin Penan tyttären, joka isänsä kanssa oli Puhvelijärven rannalla, mutta että he ensin aikoivat hyökätä kultalaaksossa olevien metsästäjäin kimppuun. Tämä saattoi Diazin varoittamaan metsästäjiä ja sitten ratsastamaan Puhvelijärvelle ilmoittamaan don Augustinille häntä uhkaavasta vaarasta. Rosvot eivät aavistaneetkaan Diazin läsnä-oloa ja jatkoivat Barajan johdolla huoletonna matkaansa. Pian keksivät he ruohostossa metsästäjäin jäljet. Intiaanien seuratessa näitä ja hajautuessa aavikolla poikkesivat Baraja ja molemmat rosvot Sumuvuorten rinteellä olevalle kapealle polulle. Pian olivat he vastapäätä hautakukkulaa, mutta eivät sumussa voineet nähdä vihollisiansa.

Bastardi meni vesiputoukselle, mutta Punakäsi jäi vartioimaan Barajaa ja teki tulen siten pettääksensä vihollisensa.

Heidän etsiessä paikkaa, josta he tehokkaimmin voisivat hyökkäyksen alottaa, luulotteli Rosenholz yhä vain, että he halusivat kultalaakson aarteita.

Äkkiä huomasi José hevosen raadon luona olevat intiaanit. Hän ei erehtynyt, sillä hänen huudahtaessansa hypähtivät molemmat ylös ja katosivat pienen kukkulan taakse.

Tämä näky palautti Rosenholzin masentuneen rohkeuden. Hän nousi ylös molempine tovereineen ja he päästivät, niinkuin pelottomain soturien tuleekin, rajun sotahuudon. Intiaanit vastasivat tähän aavikolta ja vuorilta. Sudet pakenivat peljästyneinä.

Päivä koitti.

Auringon ensimäiset säteet sammuivat Sumuvuorten usvaan, mutta aavikon hiekka kimalteli kullalta heloittavana, purppuraloiste heijasti kallioilta, ja puunlatvat pudistivat päältään sumuverhon.

31.

MOLEMMAT ERÄMAAN ROSVOT.

Piiritetyt ryhtyivät heti tekemään loppuvalmistuksia taisteluun. Kuivaa ruutia kaadettiin sytytinreikiin ja niukka muonavarasto tarkastettiin. Sitten he laskivat ruutisarvensa, luodit ja muonavarat paikalle, jossa niitä suojelivat levitetyt viitat, ja peittivät vielä kaikki kivillä suojellaksensa niitä vihollisen luodeilta.

Kun nämä toimet olivat tehdyt, laskeutuivat kanadalainen ja Fabian pyssy kädessä, katse kiinnitettynä vastapäätä oleviin kukkuloihin, pystytettyjen kivien taakse. José kumartui mäntyjen luo. Siten odottivat he vihollisuuksien alkamista.

Mestitsi oli heti huomannut, että vastapäätä oleva kukkula oli edullisin, ja heti miehittänyt sen.

Baraja oli epäillen ja vavisten seurannut häntä sinne, sillä hän tiesi, että kultalaakso oli aivan tämän kukkulan alla; mutta hän kummastui suuresti nähdessään tuntemattoman käden peittäneen aarteen.

Taasen iloitsi hän siitä, että hänen viekkautensa oli onnistunut, ja rupesi jo miettimään, miten menettelisi hankkiaksensa osan aarteesta ja antaaksensa sen mestitsille, ilmaisematta koko aarteen olemassaoloa.

Punakäsi ja Bastardi katselivat levottomasti intiaanien hitaita hyökkäysvalmistuksia, ja näiden asettuessa kukkulalla kasvavain tiheiden pensasten ja kerättyjen risukimppujen taakse löi mestitsi pyssynsä perän maahan ja kiroili heidän vitkastelemistaan. Kun he vihdoinkin olivat ehtineet valmistautua, loi hän Barajaan katseen, joka sai tämän vapisemaan, ja sanoi:

— Ja mitä sinä, konna, aijot tehdä, täyttääksesi lupauksesi?

Baraja ei tiennyt mitä vastaisi. Sen hän vain tiesi, että oli ottanut sakaalin osan, kun tämä yhtyy tiikerien kanssa pyydystämään.

Kuitenkin koki hän näyttäytyä niin tyyneltä kuin mahdollista oli, muistaen, että hänen henkensä oli jonkun arvoinen Punakäden ja mestitsin silmissä ainakin siihen asti, jolloin hän oli lunnaansa suorittanut.

— Teidän armonne, sanoi hän, käsittänee, etten kevytmielisesti saata panna henkeäni vaaraan.

— Jää sitten näiden kallioitten taakse, sanoi mestitsi, halveksivasti kääntäen hänelle selkänsä.

Sitten puhui hän hetkisen isänsä kanssa murteella, jota ei yksikään läsnäoleva ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui kallioiden välisessä syvennyksessä. Tässä, jonka yläsyrjällä kasvoi tiheitä pensaita, olivat intiaanit. Heidän päänsä olivat alempien oksien tasalla, ja vaikka vastustajat olivat heitä korkeammalla, saattoivat he kuitenkin, itse suojassa ollen, käyttää hyväksensä vähintäkin liikettä, jolla vihollinen paljasti itsensä heidän tulellensa.

Isä ja poika kiipesivät rinteelle ja kohottivat toisen kätensä pensaitten yli, itseänsä näyttämättä.

— Olkaa varoillanne, sanoi José mäntyjen takaa, vihollisuudet tai keskustelut alkavat nyt; näen kaksi kättä kohouvan pensaitten takaa ja heiluvan edestakaisin aivan kuin rauhan merkin. Mutta mitä näen? Noissa käsissä ei ole rauhan piippua… ja niitä peittävät vaatteet eivät ole apahien… Keitten kanssa olemme tekemisissä?

Josén nopeasti lausuttua nämä sanat, keskeytti hänet kova ääni:

— Ken teistä, sanoi ääni, on se, jota intiaanit kutsuvat Lumivuorten kotkaksi?

— Mitä tämä on? mutisi Rosenholz; ja ken noista roistoista osaa englannin kieltä?

Ja kun Rosenholz ei vastannut, kuului ääni uudelleen:

— Ehkäpä Lumivuorten kotka ymmärtää ainoastaan sitä kieltä, jota Kanadassa puhutaan.

Ja ääni toisti kysymyksen ranskaksi. Rosenholz vavahti.

— Tämä on arveluttavampaa kuin luulinkaan, jatkoi kanadalainen niin hiljaa, että ainoastaan José saattoi kuulla häntä; heidän joukossaan on valkoinen.

— Valkoinen roisto, joka on yhtynyt punaisiin konniin, sanoi José, — ne ovat aina pahimpia.

— Mitä Kotkalta tahdotaan? kysyi Rosenholz, samoin ranskaksi, muistaen Mustanlinnun hänelle antaman nimen.

— Näyttäytyköön tai kuunnelkoon, ellei hän uskalla esiintyä.

— Ja ken takaa, etten tule katumaan, jos esiinnyn?

— Me tahdomme osoittaa luottamusta, sanoi ääni.

— Mitä hän sanoo? sanoi José.

— Että näyttäytyisin ja…

Rosenholz vaikeni, nähdessään kaksi omituista olentoa, joitten päät äkkiä kohosivat pensaston takaa. Hän tunsi miehet, joitten verinen ja kauhea maine ei ollut ainoastaan tullut hänen korviinsa, vaan jotka sattuma jo toisen kerran toi hänen tiellensä. Jo ensimäinen kohtaaminen oli ollut hänelle onneton.

Nähdessään nämä kaksi miestä, jotka taasen seisoivat hänen edessään, valtasi pelottaman metsäsissin tuskallinen, outo tunne; Fabian oli mukana — ensi kerran pelko valtasi Rosenholzin, hänen rautajäntereensä vapisivat kuin metsäköynnökset, joita ei tavallinen tuuli saa liikkeelle, mutta jotka myrskyssä tärisevät.

— Punakäsi ja Bastardi! Tunnetko heitä? kysyi hän Josélta.

José myönsi. Hän tunsi olevansa yhtä hämmästynyt kuin Rosenholzkin.

— Älä näyttäydy, sanoi hän; kaikille, jotka kohtaavat heidät, on se surun päivä.

— Aijon kuitenkin näyttäytyä, sanoi Rosenholz, muuten levitettäisiin huhu, että pelkään; sinun täytyy pitää tarkoin silmällä pensaitten joka lehteä ja tarkoin huomata noitten miesten liikkeet.

Tätä sanoessaan nousi Rosenholz ylös. Hänen kirkas, tyyni katseensa osoitti, että pelko omasta puolesta oli tuntematon vieras hänen sydämessään.

Punakäden ulkomuoto oli vastenmielinen. Hän oli pitkä laiha ukko, iho tiilen karvainen, terävät silmät eri kokoiset. Valkuainen oli täynnä veripilkkuja, nenä oli vinossa hänen kulmikkailla kasvoillaan, ja kaikki hänessä ilmaisi täyttä rosvoa. Hänen pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka ennen olivat olleet tulipunaiset, olivat intiaanien tapan saukonnahkaisilla hihnoilla solmitut päälaelle. Jonkunlainen hirvennahasta tehty, erivärisillä nauhoilla koristettu paita ulottui aina polviin saakka; sen alta näkyivät pienillä kulkusilla ja tupsuilla koristetut nahkasäärystimet. Jaloissa oli hänellä kaikenvärisillä lasihelmillä koristetut, vihreät mokkasiinit. Toisella olkapäällä oli keltainen vaippa. Nahkavyö oli kireään uumille vedetty, punaisessa olkanauhassa riippui tappara, pitkä puukko ja intiaanilaisen piipun kotelo.

Bastardi ei ollut isänsä näköinen ja vaikka hänen silmänsä ilmaisivatkin yhtä paljon julmuutta, ei hänen kasvojensa intiaanilainen muoto osoittanut isässä silmiinpistävää roistoutta.

Mestitsi oli isäänsä pitempi ja tanakampi. Hän oli perinyt tuon äärettömän voiman, jota vanhuus ei ollut vielä riistänyt isältä.

Mestitsissä oli jotain, joka samalla muistutti tiikeriä ja leijonaa. Isä sitä vastoin näytti Bengaalin tiikeriltä, joka on ottanut sakaalin luonteen.

Mestitsin vahva, musta tukka oli samoin kuin isänkin sidottu päälaelle, mutta ei hihnoilla, vaan tulipunaisilla nauhoilla, jollaisia toisinaan nähdään hevosten harjoissa. Hänen metsäpukunsa oli saman kuosinen kuin isänsäkin, ja punaisesta kankaasta; siinä oli runsaasti koristuksia, jollaisilla nuori intiaani kokee persoonallista sulouttaan lisätä.

Hänen olallaan oli pitkä pyssy, jonka pää oli täynnä kiiltäviä vaskinauloja ja punamaalilla koristettu.

Sellainen oli noitten molempien erämaan rosvojen ulkomuoto.

— Mitä Lumivuorten kotkalta tahdotaan, koska minua on sillä nimellä mainittu? kysyi kanadalainen tyynesti.

— Ho ho, lausui Illinoisin rosvo ilkeällä hymyllä; minusta tuntuu kuin jo kerran ennen olisimme kohdanneet toi emme ja ellei muistoni petä, niin ei kanadalainen metsäsissi olisi saanut pitää hiuksiansa ilman…

— Ilman kelpo iskua pyssyn perästä, jonka mainio päänne varmaan myöskin muistaa, lisäsi José, sekaantuen tuohon ranskankieliseen keskusteluun.

— Oletteko tekin siellä? sanoi rosvo.

— Niinkuin näette, vastasi José, kylmyydellä, jonka vastakohtana olivat hänen vihasta hehkuvat silmänsä.

— Se on sama mies, jota intiaaniveljeni nimittävät Matkijalinnuksi, sanoi Bastardi.

José, jonka kiivas mieli oli kuohuksissa, loi leimuavan katseen mestitsiin ja avasi jo suunsa antaaksensa äkäisen vastauksen, kun Rosenholz pyysi häntä olemaan vaiti.

Kanadalainenkin tunsi kärsivällisyytensä olevan lopussa.

— Olen noussut kuulemaan rauhan sanoja, ja nyt jo poistuvat Punakäden ja Bastardin kielet kauvaksi siitä, lausui hän vakavasti.

— Monta sanaa ei tarvita, sanoi amerikalainen. Puhu poikani!

— Suuri aarre on hallussanne, sanoi mestitsi. Teitä on ainoastaan kolme, mutta meitä on viisi vertaa enemmän, meidän täytyy saada se aarre. Sitä tahdomme.

— Suoraan asiaan, vaikka hävyttömästi, tuumaili José. Saa kuulla, mitä Rosenholz vastaa.

— Hm, sanoi Rosenholz, millä ehdolla tahdotte saada aarteen?

— Ehdolla, että te heti poistutte täältä.

— Aseinemme ja tavaroinemme?

— Tavaroinenne, mutta ilman aseita, vastasi mestitsi, hyvin tietäen, että hänen lupauksestaan huolimatta olisi sitten helppo jättää metsästäjät intiaaneille.

— Elleivät nuo roistot tahtoisi henkeämme, niin he empimättä antaisivat meille aseemme, kun heitä on niin paljon, kuiskasi José.

— Se on päivän selvää, mutta jahka tempaan naamarin noitten rosvojen kasvoilta, sanoi Rosenholz matalalla äänellä.

Sitten lausui hän kovasti, mestitsiin kääntyen:

— Eivätkö riitä ne aarteet, jotka teille luovutamme? Mitä hyödyttäisi kolme pyssyä viittätoista soturia?

— Ette sitten voisi meitä vahingoittaa. Kanadalainen kohautti olkapäitään.

— Tuo ei ole mikään vastaus, sanoi hän. Te olette tekemisissä miesten kanssa, jotka kuulevat kaikki, jotka eivät pelkää uhkauksia, ja joita ei petollisilla sanoilla houkutella. Meidän täytyy heti saada selko, mihin voimme luottaa, lisäsi hän toveriinsa kääntyen.

Nyt puuttui vanhempi roisto puheeseen.

— Hyvä, sanoi hän, ilkeästi irvistäen, Bastardi suopeudessaan unohtaa yhden ehdon.

— Minkä sitten?

— Että teidän täytyy antautua meidän armoillemme, sanoi mestitsi.

— Anna minun vastata noille valkoruumiisille intiaanikoirille, kyykäärmeille, sanoi José, nyhjäisten Rosenholzia.

— José, lausui kanadalainen vakavasti, aina siitä alkaen kun minä olen edesvastuussa kasvattipoikani hengestä, on minulla pyhä velvollisuus täytettävänä ja jos onnettomuus sattuisi, tahdon esiintyä puhtaana Jumalan edessä. Älkäämme siis niin nopeasti asiaa ratkaisko.

Ja Rosenholz loi Fabianiin, joka tarkoin seurasi kaikkia liikkeitä, katseen, joka ilmaisi koko hänen isällisen hellyytensä. Ystävällinen hymy palkitsi tämän katseen.

— Hyvä, alotti kanadalainen, puhukaa, niinkuin pelottoman soturin ja kristityn tulee. Mitä meiltä tahdotte? Kuinka aijotte vankejanne kohdella?

Mutta Bastardi halusi vain puolittain ilmaista aikeensa. Vaikka hän piti melkein varmana, että hän saavuttaisi tarkoitusperänsä, halusi hän kuitenkin säästää, ellei verta niin aikaa, ja hän toivoi mielettömyydessään, että soturit suostuisivat vankeuteen ennen kuolemaa, josta ei heitä mikään pelastaisi.

— En tosiaankaan tiedä, miten teitä kohtelisin, lausui hän, mutta Mustalintu, jonka sotureja on mukanani, tahtoo välttämättömästi teidät ja olenkin kunniani kautta luvannut teidät hänelle.

Vastauksessaan käytti mestitsi intiaanilais-espanjalaista murretta, ja hänen viimeisiä sanojaan lausuessaan näkivät metsästäjät pensastossa silmiä, jotka hehkuivat kuin tiikerin.

— Sitä arvelenkin, sanoi Rosenholz, ja mitä Mustalintu meillä tekisi?

— Sen tahdon sanoa teille, sanoi mestitsi kääntyen intiaaniin. Mitä tekisi Mustalintu Kotkalla, Matkijalinnulla ja etelän soturilla? Vastaa hiljaa, veljeni.

— Kolme seikkaa, vastasi apahi. Ensin tulisi heidän koirien tavoin olla hänen majassaan, sitten kuivaisi hän nuotionsa ääressä heidän päänahkansa ja lopuksi antaisi hän heidän sydämensä soturiensa syötäväksi; sillä he ovat urhoollisia miehiä ja heidän rohkeutensa siirtyy niitten sydämiin, jotka ovat maistaneet heidän sydäntänsä.

— Hyvä, sanoi mestitsi, tarkoin kuunneltuaan intiaanin sanoja, mestitsi kertoo nämä sanat heille.

Kääntyen Rosenholziin koki hän hymyillä. —

— Suuri intiaanipäällikkö, lausui hän englannin kielellä, jota ei Fabian ymmärtänyt, vakuuttaa vangeillensa ystävyyden, jollaista rohkeille tulee osoittaa; hän lupaa heille parhaat metsästysmaat ja kauniimmat naisensa.

— Hyi, Rosenholz, huudahti José, on häpeäksi kuunnella tuota roistoa; etkö huomaa, että hän pilkkaa suoruuttasi?

— Mitä sanoo Matkijalintu? kysyi vanha rosvo.

— Hän sanoo, vastasi José, että hän tahtoo olla yhtä jalomielinen ja lupaa teille: sinulle uuden iskun pyssynsä perästä, pojallesi puukon piston rintaan ja hänen petollisen kielensä korpeille.

— Ah! huudahti Bastardi hammasta purren ja ojensi nopeasti pyssynsä.

Rosvo unohti lupauksensa vangita metsästäjät elävänä.

Ei José eikä Rosenholz olisi ehtinyt kumartua alas ja toinen heistä olisi ollut mennyttä, kun heidän pyssynsä oli syrjässä, ellei samassa olisi ammuttu laukausta heidän takaansa ja mestitsi alkanut horjua.

Ampuja oli Fabian.

Onnettomuudeksi ei hänen pyssynsä kantanut pitkälle, joten hänen luotinsa kadotti voimansa mestitsin vaippaan.

Bastardi horjahti kuitenkin luodin sattuessa häneen ja olisi syössyt kultalaaksoon, jossa Rosenholz pian olisi hänet lopettanut, ellei hänen isänsä olisi tarttunut häneen.

Voimakkailla käsillään kantoi hän hänet rinteeltä pois.

Samalla kuin rosvot, katosivat intiaanitkin pensaitten taakse.

32.

HYÖKKÄYS JA PUOLUSTUS.

He olivat hankalassa asemassa. Taistelu oli välttämätön ja uhkasi muuttua tuliseksi ja katkeraksi, mutta ystävykset, joitten vastustajat olivat paljon lukuisemmat, saivat luottaa vain itseensä ja hyviin aseisiinsa. Näitäkään he eivät saaneet liian usein käyttää. Sitäpaitsi oli heillä vain hiukkasen muonavaroja. Tämän vaaran uhatessa liittyivät he sitä lujemmin toisiinsa.

Hetkiseksi vain uhkaavan vaaran pelko valtasi näitten urhojen sydämen; sitten päättäväisyys ja järkähtämätön rohkeus paisutti heidän rintaansa, ja tarkoin harkitsivat he kaikki käytettävinä olevat puolustuskeinot.

Järkähtämätön ystävyys yhdisti Josén ja Rosenholzin; se oli syntynyt kymmenen vuoden yhteisissä taisteluissa ja vaaroissa. Atlannin rannoilta Tyynen meren rannoille asti olivat molempien metsästäjäin pyssyt samalla kertaa pamahtaneet; epälukuisissa tuimissa taisteluissa olivat he toistensa rinnalla seisoneet, jakaen ilot ja surut. Nälkä ja jano, joka rikkoo vanhempain ja lasten välin, ei ollut voinut katkaista heitä yhdistäviä siteitä, vaan keskenänsä olivat he jakaneet viimeisen vesipisaran, viimeisen ruoan tähteen. Sellaista ystävyyttä voipi ainoastaan erämaassa tavata.

Sumussa loistava tuli herätti kanadalaisen huomion.

— Tuo valo ei miellytä minua, sanoi hän. Vaikka viitat tällä puolen suojelevatkin meitä riittävästi, on kuitenkin hieman värisyttävää, kun tietää olevansa luotien uhkaamana takaakin päin. Nuo roistot varmaankin tahtovat kääntää huomiomme hyökkäyksen alkukohdasta pois. Kukkuloita peittävä usva ei estä intiaaneja lähettämästä luotituiskua päällemme.

— Olet oikeassa, sanoi José. En luule, että tuo vanha rosvo ja hänen poikansa ovat sitoutuneet jättämään meidät aivan vahingoittumattomina Mustallelinnulle, vaan tilaisuuden sattuessa koettavat he varmaankin pirullisella taidollaan murtaa olkapäämme tai katkaista kätemme tai jalkamme.

— Tänne, Fabian, jatkoi Rosenholz, tässä on sinun paikkasi. Pidä tarkoin varalla tuota nuotiota ja kohdista pyssysi sinnepäin. Heti kun sumussa näet pyssyn väläyksen, täytyy sinun vapisematta ja rohkeasti lauaista pyssysi sitä paikkaa kohti, jossa näet tulen leimahtavan sytytinreiästä.

Rosenholzin määräyksen mukaan asettui Fabian viittojen taakse ja ojensi pyssynsä ylöspäin.

Molemmat toiset makasivat maassa, kasvot vihollisiin käännettyinä. Pyssyn suu ei ulettunut rahtuistakaan kallion ulkopuolelle ja siinä he tarkoin tähystelivät vihollisten liikkeitä.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kaksi toistaan seuraavaa laukausta. Toinen tuli vuorelta, toinen kalliolta, josta Fabian oli turhaan ampunut vihollista.

Kolme kertaa perättäin uudistuivat nämät kaksinkertaiset laukaukset. Männyistä irtautuneita kuorenpalasia ja oksia putosi heidän päällensä, eikä luultavasti Fabianinkaan luodit olleet sen enempää vahingoittaneet vihollista.

— Anna minulle paikkasi, sanoi Rosenholz ja asetu minun paikalleni. José, näytä hänelle, miten hänen tulee pitää pyssyänsä, näyttämättä itseään.

Tätä sanoessaan konttasi Rosenholz takaperin ja Fabian hiipi varovasti Josén luo.

Paikalleen päästyänsä tarkasti Rosenholz pikaisella silmäyksellä vuoret ja aavikon. Hän hämmästyi, nähdessään kallion juurella olevan järven rannalle nostetun pystyyn muutamia suuria latteita kiviä, lyhyen matkan päähän toisistaan.

Sellaisia kiviä oli neljä, eikä Rosenholz hetkeäkään epäillyt, ettei yhtä monta vihollista ollut niiden takana, estämässä metsästäjien pakoa sille suunnalle. Sitten käänsi hän katseensa vuorelle, josta tuli vielä heikosti kajasti.

Intiaanin kärsivällisyydellä alkoi hän odottaa.

Sillä aikaa vaihtoivat toistensa rinnalla liikkumattomina makaavat José ja Fabian muutamia sanoja. José ei ollut vielä lakannut puhumasta, kun hän äkkiä laukaisi.

Raivokas kiljunta seurasi.

— Tuo ei enää karju, siitä olen varma, sillä pistänpä vetoa, että luoti meni silmän läpi aivoihin.

— Niin, jatkoi José, uudelleen ladaten pyssyään, nuo metsärosvot ovat hirvittäviä. Olen nähnyt isän ja pojan koettavan murhata toisiansa. Olen nähnyt kuinka poika kumartui armoa pyytävän isänsä yli, kuinka hän otti terävän puukkonsa nylkeäksensä isänsä päänahan, kun muuan intiaani sattui paikalle ja henkensä uhalla esti kauhean rikoksen.

— Niin, lisäsi hän, mitä voi sellaisilta pedoilta odottaa? Hoi, Rosenholz, meillä on yhtä vihollista vähemmän.

— Sen tiedän, kun sinä ammut, vastasi Rosenholz tyynesti ja kääntymättä tarkastavasta asemastaan.

Syvä hiljaisuus seurasi Josén kamalaa kertomusta, ja ystävykset makasivat kalliolla yhtä liikkumattomina kuin hevosen runko ja kuolleet aavikolla.

Kaksi pitkää tuntia kului siten.

Aurinko oli melkein kohtisuorassa heidän päällänsä, ja loi hehkuvia säteitänsä kukkulalle. Mäntyjen varjot eivät enää voineet kuumuutta lieventää. Aavikon tuuli puhalsi kuumana kuin uunista tuleva, nälkä ja jano alkoivat ystävyksiä vaivata.

— Sanopa, Rosenholz, mitä nyt pitäisit yksinkertaisimmastakin ateriasta, joka eteesi katettaisiin?

— Mitäpä tuosta, José! Olemmehan jo kerran neljäkolmatta tuntia paastonneet taistellessamme aamusta toiseen aamuun. Jos olet nälissäsi, niin pureskele männyn kuorta, ja vakuutanpa, että pihkan katkera maku vie ruokahalusi.

— Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä pidän kauriin tai härän paistin palan parempana, vastasi José, joka oli taasen tullut leikkisälle tuulelle. Etkö näe aavikolla ainoatakaan elävää olentoa, jonka voisit pyssylläsi kaataa?

— Kyllä näen neljäkin, mutta ne piilevät koloissa litteiden kivien takana, samallaisten kuin meitä suojelevatkin, sanoi kanadalainen, luoden silmäyksen aavikolle, jossa oli nähnyt ylös nostetut kivet, jotka nyt olivat kumossa. Kas, jatkoi Rosenholz, nuo roistot ovat kaataneet kivet päällensä, mutta elleivät ketut yön tullessa ole poistuneet luolistansa, niin menemme ja tapamme ne.

Tätä sanoessaan tarkasteli hän yhä sitä kohtaa, jossa nuotio oli ollut. Tiheässä usvassa saattoi sen nähdä ainoastaan tummemman viirun avulla, joka syntyi sammutetun tulen savusta.

José sitä vastoin saattoi nähdä asemaansa muuttamatta ahtaan ampumareikänsä kautta kultalaaksoon.

— Niinkuin huomaatte, en pettynyt väittäessäni, ettei Baraja ollut liittolaisilleen ilmoittanut kultasuonen olemassa-oloa, sanoi José Fabianille; muuten näkisimme mestitsin tovereinensa hiipivän laaksoon tai ainakin luovan uteliaita katseita sinne. Silloin olisi ollut mainio tilaisuus ampua heidän kalloonsa. Heitä rehellisemmät ihmiset eivät, sen voin vakuuttaa, ole voineet vastustaa tuon kullan lumoavaa voimaa.

— Tein varmaankin väärin, kun salasin sen heidän katseiltaan. Mutta mitä pirua he tuumivat, kun eivät liikahda paikaltaan. Sen tahtoisin tietää, lisäsi José levottomasti.

— Ehkäpä he aikovat valloittaa asemamme hyökkäyksellä ja odottavat yön tuloa, sanoi Fabian.

— Sitä toivoisin, vaikka en heidän lukuaan tunne… Muuan tapaus keskeytti Josén.

Rosenholz näki kaksi tuliviirua tunkeutuvan usvaverhon läpi, ja kahdenkertainen pamaus ei ollut vielä hänen korviinsa ehtinyt, kun väläys leimahti hänen omasta pyssystään.

Näiden kolmen laukauksen ääni kuului melkein yht'aikaa, mutta seuraukset olivat erilaiset.

Kaksi yhdellä kerralla viittoihin sattuvaa luotia, jotka iskivät juuri siihen, missä viitat olivat puihin sidotut, saivat ne putoamaan, samalla kuin Rosenholz, joka oli tähdännyt sytytinreiästä leimahtavaan tuleen, antoi toiselle ampujalle kuolinhaavan.

Vuorelta alas syöksyvä intiaani koetti, vaikka turhaan, saada kiinni terävistä kallion syrjistä, joihin hän pudotessaan satutti itsensä. Siinä kimmahti hän syrjään, eikä syöksynyt vesiputouksen kuiluun, vaan järveen, jonka vesi loiskahti korkealle.

Järvelle muodostui yhä useampia renkaita, kunnes ne rannalla katosivat; vesi sai entisen tyyneytensä ja kuvasti rauhallisena taivasta ja vuoria. Metsästäjät eivät enää kuulleet muuta kuin kivien ratinan, kun ne vuoresta irtautuneina vyöryivät järveen.

— Kumpikin meistä saa nyt vetää viirun pyssynsä perään, sillä noita roistoja on nyt kahta vähemmän, sanoi José. Se oli todellakin oiva laukaus!

Mutta Rosenholz mietti aivan toista; hän ei enää välittänyt voiton merkkien piirtämisestä pyssynsä perään, jossa ei enää ollut juuri tilaakaan.

Ensin arveli hän, että he viittojen pudottua olivat vuorelta tulevien luotien saavutettavissa, sekä etteivät männyt suojelleet heitä enää yhtä paljon; myöskään ei voinut ajatellakaan suojelevien viittojen uudelleen ripustamista.

Muuan seikka, jota hän aikoi käyttää hyödyksensä, kiinnitti myöskin hänen huomiotansa.

Vuorelta järveen pudotessaan oli intiaani temmannut irti järven pinnan yläpuolella kallion koloissa kasvavaa pitkää heinää; samoin oli hän lamannut kaislaa, jonka tummat tähkät ja viheriät korret sekaantuivat ruohoon.

Täten saattoi nähdä holvimaisen, leveän aukon kallion seinässä.

Tämä aukko näytti olevan jotenkin tilava, vaikkapa pimeän kanavan suu, ja se olikin todella sen maanalaisen kanavan suu, johon Baraja oli edellisenä päivänä nähnyt Punakäden ja Bastardin ruuhellaan menevän.

Rosenholz ei tätä tiennyt, mutta hän ajatteli, mitä hyötyä heillä siitä olisi, jos nälkä pakottaisi heidät pakenemaan. Samalla ei hän kuitenkaan lakannut tähystämästä vihollista. Ammutun intiaanin toverin täytyi varmaankin, jos hän tahtoi välttää uhkaavaa vaaraa, mennä kallion yli vievää kapeata polkua. Rosenholz ei pettynytkään. Pian keksi hänen kotkansilmänsä liehuvan pääkoristeen, joka näkyi ylempänä ja alempana ja katosi taasen näkyäksensä.

Hetkisen pysyivät liehuvat höyhenet liikkumatta. Vakuutettuna siitä että hänen vihollisensa piti häntä silmällä, oli Rosenholz kääntävinään päänsä toisaalle. Villi soturi näyttäytyi kokonaan kalliolta, joko sitten varmemmin kohdataksensa vihollisen, joka ei näyttänyt olevan varuillaan, tahi uhitellaksensa häntä, minkä intiaanit toisinaan tekevät, se kun heitä miellyttää.

Apahi heilutteli pyssyään ampumatta ja päästi uhittelevan huudon.

Mutta huuto päättyi kuolon kiljahduksella. Rosenholzin luoti oli sattunut. Pyssy putosi hänen kädestään, itse astui hän jonkun askeleen, mutta syöksähti sitten kultalaaksoon, jossa ei liikahtanutkaan.

— Tämä on mainiota! sanoi José. Rosenholz ei ruutia tuhlaa.

Sillä aikaa konttasi Rosenholz toveriensa luo, jotka puristivat hänen kättänsä äänettömän ilon ja kiitollisuuden merkiksi.

— Tuo kuollut, sanoi Rosenholz, ei uneksikaan lepäävänsä kullassa. Älkäämme kuitenkaan sitä ajatelko, vaan miettikäämme, miten pelastuisimme tästä vaarallisesta asemasta.

Sitten kertoi hän tovereillensa lyhykäisesti sivuseikat äskeisestä intiaanin järveen syöksymisestä; hän kertoi nähneensä maanalaisen aukon, joka toisiinsa näytti yhdistävän järven ja Sumuvuorten sisustan.

Se saattoi pelastaa heidät. Järvi oli kuitenkin syvä, eikä voinut toivoa päästä aukolle ruutia kastelematta ja tekemättä siis aseitaan kelpaamattomaksi. Mutta tätä kiinteää kalliota ei myöskään voinut temmata paikoiltaan kuten taannoista saarta.

Ystävysten neuvotellessa pysyivät viholliset tyyninä ja näyttivät aikovan jatkaa piiritystä.

33.

INTIAANIT VALMISTAUTUVAT KUOLEMAAN.

Piiritetyt kuuntelivat levottomina vesiputouksen kumeaa kohinaa, sillä siellä oli heidän viimeinen pakopaikkansa. Silloin viisi intiaania laskeutui tähystelevin katsein vuorelle varustusten taa.

Vastapäätä heitä oli hautakukkula kamaline koristuksineen. Ei ihmisolennon jälkeäkään voinut huomata siellä, ei yksikään pyssyn piippu kimallellut auringossa, synkät männyt vain hiljaa häilyivät metsästäjien päitten päällä; muuten vallitsi kaikkialla mitä syvin hiljaisuus.

Apahit tiesivät kuitenkin aivan hyvin, että vähinkin varomattomuus tuottaisi heille kuoleman. Heidän alapuolellaan istuivat molemmat erämaan rosvot poltellen punertavasta savesta tehdyillä intiaanipiipuilla. Heidän vieressään olivat heidän pitkät pyssynsä ja tuon tuostakin loivat he katseen vaaleaan ja levottomaan Barajaan. Vielä eivät ryövärit aavistaneet petosta, jonka hän oli heille tehnyt; sattumus saattoi kuitenkin ilmaista sen. Mies pelkäsi senvuoksi henkeänsä ja aarretta, eivätkä molempien rosvojen uhkaukset olleet omiansa rauhoittamaan häntä.

Molemmat neuvottelivat, miten parhaiten voisivat täyttää Mustallelinnulle antamansa lupauksen ja jättää metsästäjät elävinä hänelle. He kysyivät eräältä lähellä olevalta Vuorikauris-nimiseltä intiaanilta saadakseen samalla kuulla liittolaistensa mielipiteen, minkä neuvon hän antaisi. Tämä ehdotti, että nälällä pakotettaisiin metsästäjät antautumaan, mutta tämä keino tuntui molemmista rosvoista liian pitkälliseltä, sillä heidän voitonhimonsa halusi pikemmin päästä perille.

Ehdolla, että kolme arvalla määrättyä soturia uhrautuisi hänen aikeensa hyväksi, lupasi Bastardi hankkia viholliset elävinä heille. Empimättä ilmaisivat intiaanit olevansa valmiit siihen ja päästivät pitkän riemuhuudon. Molemmat rosvot ilmaisivat nyt aikeensa ja heti ryhdyttiin uhreja valitsemaan.

Eräs intiaani otti arpanappulat taskustansa ja määrättiin, että kolme alimman numeron saanutta uhrautuisi toisten hyväksi.

Tämän kamalan uhkapelin aikana pysyivät intiaanit aivan tyyninä, eivätkä väreelläkään ilmaisseet, mitä heidän sydämissään liikkui.

Vuorikauris koetti ensin onneansa. Hän puisti nappuloita ja pudotti ne hiekalle, ja hänen tummat silmänsä seurasivat viekkaasti niitä, mutta ei jänterekään värähtänyt.

— Kaksitoista! sanoi mestitsi, laskettuansa, samalla kuin hänen isänsä kirjoitti luvun hiekkaan.

Kun ei voitu noutaa aavikolla olevia neljää intiaania antaumatta varmaan kuolemaan, vapautettiin heidät arvan heitosta.

Toinen soturi seurasi Vuorikaurista. Hän ei edes viitsinyt puistaa nappuloita. Toisen kerran vyöryivät ne hiekkaan.

— Kaksi! huudahti Bastardi.

— Soturit valittavat Kalliosydämen kuolemaa, sanoi intiaani, pitäen oman ruumissaarnansa; he sanovat, että hän on ollut sankari.

Yksi silmä kummastakin nappulasta oli pudonnut, intiaanin kohtalosta ei siis ollut epäilystä; mutta lausuttuansa yllämainitun, hän kovalla voimanponnistuksella pidätti sydämensä valtavat liikkeet.

Kun intiaani, jonka kohtalo siten oli määrätty, näin osoitti välinpitämättömyyttä, jota ei hänen sydämensä tuntenut, vetivät jäljellä olevat arpaa.

Kaksi ja kuusi olivat alimmat tähän asti tulleet numerot ja enää oli jäljellä yksi intiaani, joka ei ollut arpaa vetänyt hengestänsä.

Luultavaa oli, että hän heittäisi samoin kuin Vuorikauriskin.

Kuuden jälkeen oli alin luku yhdeksän. Hän saattoi toivoa heittävänsä enemmän.

Kaikista ponnistuksista huolimatta ei apahi saattanut pidättää kättänsä vapisemasta.

Punakäsi rypisti otsaansa, mestitsi nauroi ivallisesti, ja intiaanit murisivat.

Soturi pidätti kätensä juuri kun oli heittämäisillään, ja katsahtaen miettivästi ja surullisesti ympärilleen lausui heikkouttaan puolustaen:

— Huokaavan tuulen majassa on nuori vaimo, joka on ollut siellä ainoastaan yhdeksän kuukautta, ja soturin poika, joka tänään näkee auringon kolmannen kerran.

Hän heitti nappulat.

— Viisi! kiljaisi melkein iloisella äänellä vanha rosvo, jota kummastutti, että saattoi rakastaa vaimoaan ja lastaan.

— Nälkä ja huoli tulevat vieraiksi Huokaavan tuulen majaan, lisäsi intiaani vienolla, sointuisella äänellä, josta oli nimensäkin saanut.

Onnettoman viimeiset ajatukset kääntyivät niihin kahteen heikkoon olentoon, jotka samalla menettäisivät soturin rakkauden ja turvan; hän istui äänetönnä erillään, eivätkä toisetkaan hänestä välittäneet.

Mestitsi loi isäänsä riemuitsevan katseen, johon tämä vastasi inhottavalla hymyllä.

Kun intiaanien mestitsin aikeen mukaan tuli uhrautua toinen toisensa jälkeen, määrättiin, että he toistamiseen löisivät arpaa siitä, missä järjestyksessä se tapahtuisi.

Tässä voitti Huokaava tuuli sen edun, että jäi viimeiseksi.

Tämän kaiken kestäessä mietti Baraja, tunnustaisiko asian todellisen laidan rosvoille.

Lopuksi päätti hän yhä vain pysyä äänetönnä ja odottaa asiain menoa.

37.

PIIRITYKSEN JATKUMINEN.

Intiaanien vielä neuvotellessa liittolaistensa kanssa alkoi aurinko vaipua länteen, ja rasittava, helteinen tuuli puhalsi, ajaen suuria valkoisia pilviä pitkin taivaan lakea.

Pilvet levenivät ja tummenivat, ja lähestyvän myrskyn enteenä häilyivät männyn oksat edestakaisin.

Mustat kotkat, erämaan lentävät asukkaat, etsivät suojaa kalliolta.

— Voitko noista intiaanien parista huudahduksesta päättää, paljonko heitä on? kysyi Rosenholz Josélta.

— En; sitä paitsi mietin levottomasti, minkä pirullisen sotajuonen viekas mestitsi ja julma Punakäsi ovat keksineet. Sinä samoinkuin minäkin, olet kuullut etäältä heidän äänensä. Jotain he ovat keksineet, siitä olen varma, sillä sen todistaa äskeinen riemuhuuto.

— Me olemme käyttäneet kaikkia varovaisuuskeinoja, mitä uljaat ja järkevät miehet voivat, sanoi Fabian, ja kun on velvollisuutensa täyttänyt, täytyy kohtaloonsa alistua.

— Tehkäämme niin, sanoi José, mutta nyt minun on polttava jano. Te, don Fabian, olette vesiputousta lähimpänä, katsokaa, ettekö vaaratta saattaisi ammentaa vettä pullooni, jos sidomme sen latauskeppini päähän.

— Antakaa tänne se, sanoi Fabian, se käy helposti ja minäkin tahtoisin sammuttaa janoni.

Fabian konttasi putouksen luo, täytti pullon ja kaikki joivat. Tämä virkisti heitä ja uudelleen alkoivat he tähystellä.

Mutta janon sammuttua tuli uudelleen nälkä; kello oli lähes neljä, ja kaksitoista tuntia oli kulunut siitä, kun piiritetyt söivät niukan ateriansa. Heidän täytyi kuitenkin odottaa yön tuloa voidaksensa turvallisesti ryhtyä syöntipuuhiin, jossa puute pakotti heidät kohtuullisiksi.

Heidän varustuksensa suojelivat heitä vihollisten luodeilta ainoastaan heidän ollessaan pitkällään maassa. Mutta jos he vähänkin kohottivat itseänsä, olivat he intiaanien luotien esineenä.

Pitkän odotuksen jälkeen saapui hetki, jolloin metsästäjät luulivat huomanneensa liikettä vastapäätä olevalla kukkulalla. Siellä kasvavat pensaat häilyivät edes takaisin. Pian nähtiin kuinka bisoninnahkainen vaippa laskettiin oksien päälle.

— Tuo on jonkun sotajuonen alkua, sanoi Rosenholz; ehkäpä siten koetetaan kääntää huomiomme sieltä, missä vaara todella piilee.

— Kyllä se tuolta tulee, luota siihen, sanoi José; heti kun viisi tahi kuusi nahkaa on tuon päälle laskettu, voipi kaksi miestä asettua niiden taakse; heidän suojuksensa läpi eivät meidän luotimme tunkeudu, vaikka ei välikään ole pitkä.

Josén tätä lausuessa heitti hänen aavistuksensa todistamiseksi näkymätön käsi toisen vaipan edellisen päälle.

— Olkoon miten tahansa, lisäsi Rosenholz, kyllä minä ainakin pidän silmällä kaikki pensaat, eikä ainoakaan silmä voi minun huomaamattani tähystellä lehtien välistä.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kolmas nahka liittyi edellisiin, ja vielä näkivät metsästäjät viisi nahkaa laskettavan edellisten päälle; niiden karvat olivat vuoroin sisään vuoroin ulospäin käännetyt.

Nämät vaipat tiheine karvoineen muodostivat suojuksen, joka oli yhtä vahva kuin jalan paksuinen muuri.

— Tuo on epäilemättä tuon ilkeän mestitsin puuhia, sanoi José, eivätkä meidän kaikkienkaan silmät ehdi näkemään, mitä tuon vallin takana tehdään. Kas, nyt voisi mies tuolla melkeinpä seisoa ja hän pitäisi meidät tiukalla.

— Kas, sanoi Rosenholz, näenpä miten pensaat tuolla alhaalla vasemmalla häilyvät, vaikka niin vähän, että intiaani, joka saa ne häilymään, voipi otaksua meidän luulevan sen tuulen teoksi. Rosenholzin viittaama paikka oli kukkulan toisessa päässä, vastaisella puolella bisonin nahkojen muodostamaa vallia. Kallion kieleke peitti tässä aukon, josta ihminen vaaratta uskalsi katsahtaa alaspäin.

— Älä välitä siitä veitikasta, sanoi José, vaan epäile mestitsiä ja hänen inhottavaa isäänsä.

— Taivas antaa käsiimme sen miehen, joka on syynä tähän kaikkeen. Näetkö hänet? kysyi Rosenholz tukahdutetun kiukun äänellä.

Kallionkielekkeen taakse kumartui ihminen, jota tuskin huomasikaan tiheässä pensastossa, mutta jonka piirteet Rosenholzin terävä silmä pikemmin arvasi kuin näki.

Henkilö pysyi liikkumattomana, eikä uskaltanut syrjäyttää suojelevia oksia.

— Käännä pyssysi hieman viistoon, José, sanoi Rosenholz. Kas niin, hyvä, se ei saa ulottua sinua suojelevan kiven ulkopuolelle…

Hänet keskeytti Josén pyssyn pamaus.

Baraja, jonka päähän luoti sattui, ojensi haavoitetun käärmeen tavoin ruumistansa; hän ei enää voinut pidättää sitä, vaan vyöryi rinnettä alas, temmaten mukanaan kappaleen suojelevaa vihantaa aitausta ja putosi kultalaaksoon.

Hänen suonenvedon tapaisesti puristettujen käsiensä viimeiset värähdykset paljastivat osan peitettyä kultaa, jonka hän sai hengellänsä maksaa ja johon hän kuolonkamppauksessaan iski hampaansa.

Sattumalta peitti hänen irtitempaamansa ruoho uudelleen aarteen. Metsästäjiä lukuun ottamatta oli Pedro Diaz ainoa, jolle ei paikan tietäminen ollut henkeä maksanut.

— Tuo roisto uinuu kullassa korviansa myöten, sanoi José.

— Jumalan tuomio! lausui kanadalainen.

— Etsi nyt sinulle luvattua aarretta, perhanan mestitsi! sanoi José; teinpä oikein viisaasti, kun peitin sen.

Taivas oli sillä aikaa mennyt pilveen ja kaiku toisti ukkosen ensimäisen, kaukaisen jyrinän. Sitä seurasi syvä, mahtava hiljaisuus, lähenevän myrskyn enne.

— Kamala yö on tulossa, sanoi Rosenholz, ja meidän on taisteleminen sekä ihmisiä että luonnonvoimia vastaan. Fabian, konttaa katsomaan, onko ruutimme suojassa myrskyltä. Luo samalla silmäys aavikolle nähdäksesi, vieläkö ne neljä rosvoa ovat luolissaan.

Fabianin poistuessa täyttämään Rosenholzin käskyä, lausui jälkimäinen huoahtaen Josélle.

— Sydämeni on yhtä synkkä kuin nuo sadetta ja ukkosta uhkaavat pilvet. Olen arka kuin nainen, synkät aavistukset, joita ei tuo lapsi saa huomata, ovat masentaneet rohkeuteni, josta tähän asti olen ylpeillyt. José, etkö mitenkään voi lohduttaa vanhaa toveriasi?

— En, Rosenholz-parka, vastasi tämä. Jos sentään, josta Jumala varjelkoon, noitten luoti sattuisi sinuun, niin…

— En puhu itsestäni, lausui Rosenholz keskeyttäen hänet; nyt pidän henkeäni arvossa Fabianin tähden, enkä itseni. Älä suutu suorapuheisuudestani, sillä jos saisin teidän molempien kanssa elää kuolemaani saakka, tuntuisi se minusta matkustukselta noita viehättäviä, kukkarantaisia jokia myöten, joita usein olemme ruuhessamme kulkeneet, toisinaan sytyttäen öisen nuotiomme magnolioitten ja sumachpuitten siimekseen, toisinaan ollen alallamme majavia pyydystämässä, tahi joen rannalle juomaan tulleita hirviä ampumassa.

— Kyllä ymmärrän, sanoi José, sinä et pelkää kuolemaa, vaan eroamista hänestä, niinkuin jo ennenkin on tapahtunut.

— Niin juuri, José! Olet koskettanut sydämeni arimpaan kohtaan. Jos joutuisin noitten intiaanien käsiin, niin älä, samoin kuin ennen, seuraa jälkiäni viikkokausia, vaan jätä kykenemätön ukko sillensä. Saata Fabian takaisin Espanjaan, auta häntä kadonneen omaisuutensa takaisin saamisessa, äläkä päästä häntä unohtamaan, että on ollut ihminen, jolle hänen näkemisensä oli kuin aavikon puun varjo, kuin savupatsas, joka ohjaa eksyneen metsästäjän oikealle, kuin sumun läpi tuikkiva pohjantähti, joka on hänelle tien viittana.

Ukko vaikeni, sydämeensä sulkien synkät mietteensä.

Fabian palasi paikalleen.

— Ampumavaramme ovat suojassa, sanoi hän, enkä nähnyt ketään aavikolla.

— Nuo roistot ovat jääneet luoliinsa kuin huuhkaimet, jotka vasta yöllä uskaltavat esiintyä, sanoi José. Sitten näemme heidän hiipivän tämän kukkulan juurelle, sillä varmaan he nyt vain odottavat pimeän tuloa hyökätäksensä päällemme.

— Sitä en luule, sanoi Rosenholz; mutta jos yö tulee, ennenkuin he ovat suunnitelmansa toteuttaneet, tiedän henkilön, joka säästää heiltä puolen matkaa. Me kahden, José, hyökkäämme aivan kuin sinä yönä, jolloin Arkansasin rannoilla voitimme intiaanit, jotka luulivat olevansa turvassa majavanluolissa, joihin olivat piiloutuneet.

— Niinpä niinkin, vastasi José, jos meidät joskus sidotaan puuhun ja käsketään virittämään kuolinvirtemme, niin on meillä pitkä hautausvirsi veisattavana.

Hyökkäys viipyi kuitenkin vastoin Rosenholzin otaksumista. Savupatsas oli jo hetken tiheänä kohonnut kukkulan takaa.

Aluksi eivät metsästäjät voineet käsittää, miksi intiaanit olivat sytyttäneet tulen, jonka savu näkyi, mutta nälkä saattoi heidät arvaamaan syyn. Tuuli toi mukanansa miellyttävän tuoksun, eivätkä he voineet erehtyä sen aiheuttajasta.

— Kas vaan noita koiria, sanoi José, heillä on metsänriistaa mukanaan ja nyt he paistavat sitä, samalla kuin meidän laistemme kristittyjen täytyy tyytyä sen hajuun. Se todistaa, että he ovat päättäneet pitää meitä saarroksessa täällä ja toivovat voittavansa nälällä sen, mitä eivät väkivallalla saa. Pidinpä mestitsiä ja hänen isäänsä parempina, sillä vaikka he ovatkin kehnoja rosvoja, ei heiltä rohkeutta puutu.

Vähitellen lakkasi savu näkymästä ja äkkiä kajahti hurja huuto, jota kuunnellessa täytyi olla vahvat hermot.

Metsästäjät eivät kuitenkaan tästä pelästyneet. Hyökkäystä he eivät pelänneet, vaan pitkällistä piiritystä.

— Vastaammeko siihen? kysyi José.

— Emme, sanoi Rosenholz, vaan annamme pyssyjemme vastata. Tarkastele tarkoin jokaista oksaa, jokaista ruohon kortta, ikäänkuin edessämme olisi joukko käärmeitä. Nuo pedot kyllä haluavat päättää taistelun vielä päivän koittaessa ennen myrskyn puhkeamista.

— Jumala suokoon, ettet pettyisi, sillä huomispäivä tuottaisi vain uusia vaaroja.

— Tuo peto, jonka äsken kaadoimme tuonne kultavuoteelle, on tuonut tänne nuo roistot, Punakäden ja mestitsin tovereinensa anastamaan aarretta, eivätkä he tienneet, että kolme soturia Gilajoen saarelta vartioitsi sitä. Luultavasti on Mustalintu päässyt soturiensa tuhoojien jäljille, ja huomenna ovat he kaikki täällä.

— Puhvelinnahkainen suojus liikkui äsken, sanoi Fabian. Näin myöskin sen takana mestitsin päätä koristavien punaisten nauhojen liikkuvan.

Siitä osasta kukkulaa, jossa Punakäsi ja mestitsi olivat puhvelinnahkojen suojassa, eivät piiritetyt jättäneet tuuman vertaakaan vartioimatta. Mutta voidaksensa osua kukkulan juurella oleviin vihollisiin, täytyi heidän suunnata pyssynsä alaspäin; samoin täytyi ampujan pistää pyssyn piippu ulos ampumareijästä, itseään kuitenkaan paljastamatta.

— Jumal' auta! huudahti José äkkiä, tuolla on intiaani, joka joko on suuttunut elämään tai myöskin tahtoo tarkastaa kultalaakson puolta.

Näin sanoen viittasi hän intiaanin käteen, joka varovasti käänsi syrjään vuoren juurella kasvavia pensaita.

— Vetäy hieman takaisin oikealle, sanoi Rosenholz Fabianille. José on aivan vastapäätä häntä, eikä voi osata häneen panematta itseään vaaraan.

Fabian väistyi vesiputoukseen päin lähes kukkulan syrjälle, tehdäksensä tilaa Rosenholzille.

— Intiaani, lisäsi Rosenholz, on mieletön; kas vaan, hän näyttää ärsyttävän meitä ampumaan ja tahtoo ilmaista olopaikkansa.

Todellakin taivutti vihollinen, jonka käden ainoastaan saattoi nähdä, pensaita syrjään, liikkeitään salaamatta.

— Ehkäpä se on vain sotajuoni, jolla tahdotaan suunnata meidän huomiotamme sinne, sanoi José, mutta ole huoletta, kyllä minä pidän varalla.

— Sotajuoni! toisti Rosenholz, ei suinkaan. Nyt on tuo veitikka aivan pyssyni suussa ja voisin murtaa hänen kätensä peukalon ja kämmenen välistä. Väistypä Fabian vielä vähän takaperin; minun täytyy suunnata enemmän vasemmalle, sillä kun käsi on tuossa, on ruumis vähän sivulla. Hyvä! Nyt olen oikeassa asennossa.

Rosenholzin lausuessa näitä viimeisiä sanoja, tunkeutui petolinnun kimeä kiljahdus ilmasta metsästäjien korviin, ja samalla päästi intiaani pensaan. Hänen kätensä katosi.

Petolintuja leijaili ylhäällä pilvissä, ja laskeutuessaan alas näyttivät ne suuremmilta.

Ei José eikä Rosenholz voineet oikein selittyä tuota kiljahdusta, eikä päättää, oliko se merkkinä vai tuliko se ilmassa leijailevilta kotkilta.

Ukkosen jyrähdys Sumuvuorilla ajoi linnut pakoon.

Kaikki eläimet näyttivät etsivän suojaa myrskyltä, joka oli puhkeamaisillaan. Maakin näytti peittävän kasvonsa. Ihmiset vain eivät häiriytyneet, he koettivat saada tilaisuutta toisiansa tappaaksensa.

— Tuo punainen piru näyttäytyy kyllä uudelleen, sanoi Rosenholz, sillä ei kukaan liiku tuolla vastapäätä, eivätkä he voi hyökätä päällemme kukkulalta, vaan aavikolta.

Valmiina ampumaan jokaisen, joka uskaltautui kukkulan ja vuoriston välille, oli Rosenholzin pyssyn suu suunnattuna pensastoon, jota ei nyt edes tuuli pannut liikkeelle.

— Ahaa, sanoi Rosenholz, tuolla se veitikka taasen on, hän röyhkeilee; mutta enpä ole nähnyt intiaanin tuolla tavoin menettelevän. Hän lienee joku elämäänsä kyllästynyt, joka on päättänyt antautua ensi tilassa ammuttavaksi.

Intiaani oli tullut yhdellä hyppäyksellä vuoren rinteeltä kultalaaksoa ympäröivään pensastoon ja vaikka pensaat suojelivatkin muun osan hänen ruumistaan, kohosi hänen päänsä kuitenkin sen yli.

— Tuo veitikka ei muuta tahdokaan, sanoi Rosenholz, jonka täytyi ampua alaspäin ja pistää pyssynsä suu ampumareijästä ulos. Se ei ulottunut puolta jalkaakaan kiven ulkopuolelle. Melkein samalla kertaa kuului kolme laukausta ja kaksi tuskan huudahdusta. Ensimäinen laukaus tuli metsäsissin pyssystä ja ensimäinen huudahdus intiaanilta, joka uhitellen päästi kuolon kiljahduksen. Toiset melkein samanaikaiset laukaukset tulivat Punakäden ja mestitsin pyssystä. Toisen huudahduksen päästi Rosenholz. Kaksi luotia oli samalla kertaa sattunut hänen pyssyynsä, joka kirposi hänen kädestään ja vyöryi alas kuolevan intiaanin luo. Tällä oli vielä voimaa tarttua siihen, hänen heikko kätensä heitti sen vuoren juurelle, ja sitten ei hän enää liikahtanutkaan. Hurja ilon huudahdus seurasi tätä tapausta, samalla kuin kanadalainen loi kuolettavan tuskallisen katseen Fabianiin ja Joséhen. Sillä aikaa pimeni taivas yhä.

35.

URHOJEN ONNETTOMUUS.

Kaukaisen lännen erämaissa on kolme asiaa aivan välttämätöntä, peloton sydän, nopea, kestävä hevonen ja tarkka pyssy. Järkähtämätön rohkeus, sellainen kuin metsästäjien, tekee hevosen tarpeettomaksi; mutta pyssyttä on rohkeakin mies vaaran uhkaama olento, jota nälkä ja pedot ahdistavat ja jonka intiaanit tappavat.

Kanadalaisen kelpo ase, hänen uskollinen toverinsa monissa vaarallisissa seikkailuissa Kanadan metsistä Sumuvuorille saakka, oli nyt tuolla, omistajansa kädestä kirvonneena. Vanha metsäsissi loi yhtä surullisen silmäyksen pyssyynsä kuin olisi se ollut hänen rakkaimman ystävänsä hengetön ruumis. Hänestä tuntui, että hän oli menettänyt ei ainoastaan puolustusaseensa, vaan vieläpä oman kasvattipoikansa hengen. Aavikoiden harmaahapsinen soturi tunsi silmiensä käyvän kosteiksi; hän oli hevostaan itkevän arapialaisen kaltainen. Kyynel vyöryi hänen poskelleen.

— Nyt on teitä vain kaksi tällä kalliolla — vanhaa Rosenholzia ei tule ottaa lukuun, sanoi hän vihdoin koettaen salata heikkouttaan. Olen nyt lapsi, jolle viholliset voivat tehdä mitä tahtovat. Fabian poikani, sinulla ei enää ole isää, joka sinua puolustaisi… Sitten vaipui hän synkkään äänettömyyteen, kuten voitettu intiaani.

Hänen toverinsa olivat samoin vaiti; nuo kolme tunsivat heitä kohdanneen onnettomuuden suuruuden. Hyödytöntä uhkarohkeutta olisi ollut koettaa anastaa takaisin ase, joka ehkä oli luotien runtelema. Jos he sitä aikoivat, niin antautuivat he intiaanein, joitten lukua eivät tienneet, saarrettavaksi, vaikka heillä vesiputouksessa oli tie, millä vankeuden välttäisivät.

— Ymmärrän sinut, lausui José, nähdessään toverinsa tähystelevän veteen, joka pudotessaan hiukan kimalteli; mutta vielä ei olla niin pitkällä. Sinä olet minua taitavampi ampuja, ja pyssyni sopii paremmin sinulle kuin itselleni.

Näin sanoen tarjosi hän asettansa.

— Kun meillä kolmella on edes yksikin pyssy, on se teidän, Rosenholz, lisäsi Fabian. Olen Josén kanssa samaa mieltä; voisimmeko jalompiin ja uskollisempiin käsiin luovuttaa ainoan pelastuskeinomme?

— Kiitos, lapseni, kiitos, vanha sotatoverini, mutta en saata tarjoustanne hyväksyä, sillä onni ei suosi minua.

Näin sanoen ojensi Rosenholz takaisin Josén antaman pyssyn.

— Mutta Jumalan kiitos, alotti hän uudelleen, kun hänen tuskallinen alakuloisuutensa vähitellen muuttui raivoavaksi vimmaksi, jollainen toisinaan valtasi tämän jättiläisen, vielä on minulla jäljellä puukkoni, millä voin halaista jokaisen, joka näyttäytyy, ja kädet, jotka voivat kuristaa heidät, tai murskata heidän päänsä kiviä vastaan.

José ei vielä ottanut pyssyänsä.

— No, sinä mestitsi koira, sinä valkoisen rodun häpeätahra — te kuljeksivat intiaanit — uskallatteko ryömiä piilostanne ja tulla tänne! huudahti Rosenholz vimmoissaan Punakädelle, mestitsille ja heidän liittolaisilleen, — nyt on ainoastaan kaksi teidän vastassanne. Mitä on soturi ilman pyssyä?

Mahtava ukkosen jyrinä mustista pilvistä masensi hänen äänensä, mutta hänen uhkauksensa tuntui vaikuttaneen. Toinen intiaani, kulkien lähes samaa tietä kuin äsken kaatunutkin, oli tullut kultalaakson pensastoon, mutta hän salasi itsensä niin huolellisesti, että voi nähdä ainoastaan hänen silmänsä, päänsä ja punaiset hiusnauhansa.

— Hän se on, tuo mestitsikoira! huudahti José, joka luuli tuntevansa hänet, samalla kuin hänen kätensä kurottui pyssyyn. Mutta Rosenholz ehti ennen häntä.

Kostontunteen sokaisemana ja suuttuneena pyssynsä kadottamisesta sieppasi kanadalainen Josén aseen, ja suuntasi sydämessään raivoavan, malttamattoman vihan valtaamana sen mestitsiä kohti. Kun tämä oli samalla paikalla, jossa äskeinenkin intiaani, täytyi metsästäjän, jos mieli osata häneen, pistää pyssynsä ulos samoin kuin äskenkin.

Intiaani kaatui kuoliaaksi haavoitettuna pensastoon. Mutta kaksi laukausta kuului taasen samalla kuin kanadalaisenkin ja särki pyssyn hänen kädestään.

— Voih! huusi kanadalainen jyrisevällä äänellä nousten melkein kokonaan ylös ja uhaten kuollutta vihollista särkyneellä pyssyn perällä.

— Piru sinut vieköön, kirottu mestitsi! huusi hän puistaen ruumiille kättään.

Pilkkanauru kajahti vastapäätä olevalta kukkulalta ja hetkiseksi näyttäytyi mestitsi terveenä vahingoittumattomana, hiukset hajallaan liehuen pirullinen ivahymy huulillaan, puhvelin nahkojen takaa. Sitten katosi hän yhtä nopeasti.

Intiaani oli lainannut mestitsin pääkoristeet herättääksensä vihollistensa vimmaa, jonka tarkoitusperän hän oli saavuttanutkin.

— Lumivuorien kotka on päivällä liikkuvan pöllön kaltainen; hänen silmänsä ei voi erottaa päällikköä soturista, huusi mestitsi.

— Voi, José, tuo ihminen saattaa meidät onnettomuuteen; tästä hetkestä on meidän kesken taistelu elämästä ja kuolemasta! huudahti Rosenholz, asettuen paikalleen ja kiroten puoliääneen.

— Vannon äitini sielun kautta, sanoi José, että jos Jumala minulle elon päiviä suo, pistän puukkoni juurta myöten tuon puoleksi valkoisen, puoleksi mustan pirun sydämeen.

Ikäänkuin taivas olisi tahtonut osoittaa kuulleensa tämän valan, pimensi se äkkiä koko seudun; tulisten käärmeiden näköisiä salamoita risteili ja ukkonen jyrisi. Vuoren kaiku toisti tämän jyrinän, salaman valo valaisi omituisella, kaamealla valolla metsästäjiä.

Kanadalaisen ja Josén silmissä hehkui kiivas tuli, ikäänkuin saarroksessa olevan leijonan.

Heitä kohdannut kamala onnettomuus ei ollut heidän rohkeuttaan masentanut, hetkeksi vain muuttanut sen surulliseksi alakuloisuudeksi. Selvästi näkyi, että molemmat miehet, jotka hetkeksi taipuivat kuin myrskyn notkistamat tammet, taasen kohottautuisivat.

Tuollainen nöyryytyksen tunne, joka valtaa vanhan soturin, kun nuoret rekryytit anastavat hänen aseensa, valtasi nyt vihan sijaan kanadalaisen.

Vähitellen saavutti Josékin tavallisen reippautensa ja leikillisyytensä.

— Fabian, sanoi kanadalainen surullisesti, olen liiaksi luottanut voimaani ja kokemukseeni; mitä tämä voima, mitä tämä kokemus minua hyödyttää? Fabian, José, antakaa anteeksi minulle! Mielettömyyteni on teidät turmioon saattanut.

— Siitä puhumme sittemmin, sanoi José. Aseesi on kädestäsi murskattu, samoin kuin ne olisivat murskatut minun kädestäni — siinä kaikki. Mutta luuletko, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin naisten tavoin valittaminen, kuin haavoitettu puhveli, joka odottaa kuolemaa?

— Mitäpä voisi soturi, jonka käsiä hirvi nyt vaaratta voisi nuolla? sanoi kanadalainen nöyrästi.

— Selvää on, ettemme ennen yötä voi paeta täältä; tehkäämme siis hyökkäys. Fabian suojelee meitä pyssyllään täältä. Tiedäthän Rosenholz, että sellaiset rohkeat yritykset toisinaan onnistuvat. Kas näin! Tuolla alhaalla kivien takana makaa neljä roistoa, jotka meidän täytyy tappaa luoliinsa. Nyt on lähes yhtä pimeä kuin yöllä, meitä on kaksi neljää vastaan — siinä kaikki!

Sitten kääntyi José Fabianiin jatkaen:

— Vaikka ette kokonaan lakkaakaan tähystelemästä noita vuorella olevia roistoja, tulee teidän kuitenkin etupäässä, itseänne näyttämättä, tarkata noita aavikolla olevia. Jos viimemainitut meidät huomaavat ja joku heistä liikahtaa, niin ampukaa hänet; jos he ovat hiljaa, niin kyllä me heistä huolen pidämme. Rosenholz, tämä on varmaan sinunkin mielipiteeksi! Toimeen siis! Kun olemme muutaman iskun antaneet, palaan minä noutamaan teitä, don Fabian! ja sitten lähdemme.

Rosenholz suostui tuumaan, joka jo rohkeudellaan miellytti häntä ja jonka pimeän suojassa saattoi toteuttaa. Kostokin häntä siihen kiihotti.

He silmäsivät aavikolle, varmistuaksensa, ettei kukaan sieltä ollut lähtenyt.

Sitten luisuivat molemmat metsästäjät puukko hampaissa kukkulalta alas niin nopeasti, että Fabian tuskin luuli heidän lähteneen, kun he jo piiloutuivat järven rannalla olevaan kahilaan.

Fabian tuskin uskalsi hengittää, seuratessaan heidän liikkeitänsä.

Intiaaneja peittävät kivilaatat olivat yhtä liikkumattomia kuin muutkin kivet. Synkän, häntä ympäröivän äänettömyyden tyynnyttämänä seurasi Fabian Josén ja Rosenholzin liikkeitä. Molemmat olivat pysähtyneet ja näkyivät neuvottelevan hetkisen.

Sitten he varovasti painautuivat rannalla olevaan kahilaan. Pian katosivat he kokonaan.

Myrsky pani kahilan niin kovaan liikkeeseen, että Rosenholz ja José voivat huomaamattomasti lähetä.

Tarvitsematta enää pitää vaaria ystävistään, jotka nyt olivat näkymättömissä, ja joita pimeys ja tiheä kahila suojasi, asettui Fabian entiselle paikalleen.

Sillä aikaa pysähtyivät ystävykset vielä kerran. He eivät voineet nähdä pitkälle, mutta he tiesivät, että Fabianilla oli laveampi näköala.

Pimeässä tuntui järven ranta aivan autiolta. — Ellemme pian kuule Fabianin pyssyn laukausta, sanoi Rosenholz, niin todistaa se, etteivät intiaanit ole nähneet meidän laskeutuvan kukkulalta alas; kun he ovat suorassa rivissä melkein yhtä kaukana toisistaan, niin tulee meidän kummaakin hyökätä äärimmäisten kimppuun. Iske sinä viimeiseen, minä muserran ensimäisen paatensa alle; molempien jäljellä olevien kanssa tulemme luullakseni helposti toimeen, kun he peljästyneinä tovereittensa kuolemasta ovat välissämme.

— Hyvä! sanoi José.

Tämä tuuma oli hyvin mutkaton, ja hetkisen odottivat metsästäjät kuullaksensa Fabianin pyssyn pamauksen.

Tällä hetkellä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat kuin tulikäärmeet pilvissä.

Molempia metsästäjiä vaivasi levottomuus, Rosenholzilla oli huolta myöskin silmäterästään, rakkaasta Fabianistaan, joka oli yksin vaarassa kalliolla.

Turhaan oli hän tuona lyhyenä aikana, jonka oli ollut yhdessä kasvatti-isänsä kanssa, osoittanut rohkeutta, joka oli vanhan metsästäjän vertainen. Rosenholz piti häntä yhä vain tuona pienenä, turvattomana, vaaleakutrisena lapsena, jota hän oli uskollisesti suojellut.

Hän vapisi ajatellessaan, että kuulisi Fabianin hätähuudon kalliolta.

Nyt kuuluikin omituista kolinaa aavikolta.

— Nyt on aika, sanoi Rosenholz, sillä lapsi on yksin… Eespäin, José! Tiedät, ensimäinen ja viimeinen.

Kahila taipui eräästä paikasta ikäänkuin äkillisestä tuulen puuskauksesta ja niinkuin kaksi tiikeriä salaman nopeudella ja hiljaa hyökkää saaliinsa kimppuun, hyökkäsivät metsästäjät esiin rannalta.

Kummastuttavalla tarkkuudella, jollaista huomaa melkein ainoastaan petoeläimissä, hyökkäsivät metsästäjät suoraan kohti vihollisiansa — Rosenholz ensimäistä, José viimeistä.

Tällä hetkellä kuului Fabianin pyssyn tuttu laukaus.

Rosenholz vavahti, mutta ei voinut vauhdissaan pysähtyä; toista laukausta ei kuulunut; nopeasti täytyi hyökkäys päättää.

Kanadalainen luotti ruumiinvoimiinsa ja painoi jalallaan, raskaalla kuin kivipaasi, apahin alas, kun tämä liian myöhään koetti hiipiä ulos ahtaasta aukostaan.

Sitten nosti Rosenholz nopeasti paaden maasta ja pudotti sen intiaanin päälle. Sitten hyökkäsi hän toista kohti.

José hyökkäsi toisella tavalla vastustajansa kimppuun; koko painollaan heittäytyi hän kivipaaden päälle ja iski nopeasti muutaman kerran puukollaan kiven alle.

Sitten riensi hän yhtymään Rosenholziin.

Kaksi intiaania oli tapettu, mutta jäljellä olevat kaksi nousivat epäröiden, taistelisivatko vai pakenisivat.

— Tallaa kuoliaaksi tuo käärme, ennenkuin se sähisee! huusi Rosenholz, juuri kun toinen intiaani ulvoen väistyi takaperin, koettaen käyttää kädessään olevaa jousta, samalla kuin toinen ulvoen hyökkäsi Josén päälle.

Salaman nopeudella riensi José vihollistansa vastaan, antaen tälle puukon iskun. Apahi ei voinut tätä väistää, kuolevana vaipui hän maahan.

Rosenholz kumartui sillä välin välttääkseen nuolta, joka suhahti hänen päänsä ohi.

Kun hän taasen nousi, oli intiaani jo kaukana, mutta käärme oli, niinkuin hän oli peljännytkin, sähissyt. Sen ulvonta kaikui kentällä.

— Pian, pian, José, kalliolle! huusi Rosenholz. Molemmat riensivät takaisin kalliolle, johon Fabian äsken oli jäänyt yksin.

Kun he pensaista kiinni pidellen hengästyneinä kiipesivät jyrkkää kukkulaa ylös, pelotti heitä tuo synkkä äänettömyys, joka vallitsi kukkulalla.

— Fabian, Fabian! huusi Rosenholz tuskan valtaamana; hänen polvensa horjuivat ja tuskin kannattivat häntä, Fabian, oletko vielä hengissä?

Ei kukaan vastannut.

Myrskyn ulvonta vain kuului, kun se yhä enenevällä raivolla riehui mäntyjen oksissa.

36.

FABIANIN JA INTIAANIN VÄLINEN KAKSINTAISTELU.

Samalla kuin Fabian tarkoin seurasi ystäviensä vähimpiäkin liikkeitä, hiipi viimeinen intiaani, joka edellä kerrotulla tavalla oli määrätty uhrattavaksi, varovasti kultalaaksoon.

Se oli Huokaava tuuli.

Mestitsin antamat määräykset olivat tarkkoja. Kun metsästäjissä nyt oli kai epäluuloja syntynyt, sai intiaani, jotta ei paljastaisi tähän asti hyvin onnistunutta sotajuonta, käskyn teeskentelemään suurinta varovaisuutta, hiipiessään kalliota kohti.

Huokaava tuuli ei kuitenkaan matkallaan, jossa häntä suojeli tiheä pensasto, saanut mennä määrättyä paikkaa etemmäksi; hänen täytyi pysähtyä paikalle, johon eivät metsästäjäin pyssyt kantaisi, ellei ampuja pistäisi päätään tai kättään ampumareijästä ulos.

Levottomana alkoi mestitsi lukea kuolleitaan.

Barajaa ja Josén ja Rosenholzin äsken tappamaa kolmea intiaania lukuun ottamatta, oli hänen tuomistaan yhdestätoista soturista jo kuusi kaatunut. Huokaava tuuli olisi, niin toivoi hän, viimeinen, ja hänen kuolemansa oli oleva hyödyksi.

Mestitsi ei aavistanut, että ainoastaan yksi piiritetyistä oli kalliolla.

Huokaava tuuli oli suuresti kummastuksissaan päästessään vahingoittumatta paikalle, jossa kaksi soturia oli kuollut. Käskyn mukaisesti pysähtyi hän siihen.

Vaikka taivasta peittävät paksut pilvet pimensivät ilman, huomasi intiaanin tarkka silmä vähimmänkin aukon kivien välissä ja helposti näki hän, ettei hänen liikkeitään mikään pyssyn suu seurannut, niinkuin edellisten.

Syy siihen oli seuraava:

Fabianin huomio oli toisaalle käännetty, eikä hän aavistanutkaan, että Huokaava tuuli oli läheisyydessä, samalla kuin viimeksi mainittu piti vihollisen äänettömyyttä ja toimettomuutta jonakin juonena, josta hän ei päässyt selville. Siitä huolimatta odotti hän joka hetki tuhoa joltakin näkymättömältä kädeltä.

Punaisen soturin täytyi kestää jokunen pitkä ja kauhea hetki, ja ne käytti hän vielä kerran muistellaksensa noita kahta avutonta olentoa, jotka hän jättäisi — vaimoansa ja pientä lastansa.

Hänen yläpuolellansa oli yhä vain yhtä hiljaista, ja hän oli häiritsemättä päässyt kukkulan juurelle. Tämän odottamattoman onnen kiihoittamana alkoi hän toivoa, että hänen onnistuisi omin käsin ja hengellään sitä maksamatta temmata vihollisilta heidän viimeinen aseensa.

Hän tiesi molempien päälliköitten seuraavan hänen liikkeitänsä, ja vielä kerran pysähdyttyänsä antoi hän merkin puhvelin nahkojen takana oleville rosvoille.

Sitten alkoi hän, kummastellen vihollisten käsittämätöntä toimettomuutta hitaasti kiivetä rinnettä ylös.

Varovasti hiipi hän eteenpäin, eivätkä edes irtautuneet kivet hänen läsnäoloansa ilmaisseet.

Samassa kun hänen päänsä nousi kalliolle, kuunteli hän liikahtamatta. Ei sanaakaan, ei henkäystäkään hän kuullut.

Sitten uskalsi hän katsahtaa piiritettyjä suojelevien kivien yli. Tällä hetkellä juuri Fabian tarkoin seurasi molempien toveriensa liikkeitä ja näki heidän katoavan kahilaan.

Ennenkuin Fabian ehti huomata eteenpäin hiipivää intiaania, olisi tämä tapparallaan ehtinyt halaista hänen kallonsa, mutta Mustalintu toivoi saavansa metsästäjät elävinä valtaansa, ja siksi ei apahikaan koettanut tappaa Fabiania, vaan hiipi hänen luoksensa, temmataksensa häneltä aseet. Tällöin kääntyi Fabian. Hän pidätti huudahduksensa, peljäten siten ilmaisevansa toverinsa ja katkaisevansa heidän paluumatkansa, sekä tarttui äänettömänä intiaaniin, kun ei voinut pyssyänsä käyttää. Tulinen taistelu alkoi.

Molemmat taistelijat kierivät kalliolla ja taistelun aikana laukesi pyssy, kumpaakaan vahingoittamatta. Sen kuulivat molemmat metsästäjät ollessaan yhtä tuimassa taistelussa. Vihdoinkin sai Fabian, joka oli intiaania väkevämpi, voiton, ja piti vihollistaan maassa. Hän iski puukkonsa apahin rintaan, eikä tämä voinut iskua välttää. Onnettomuudeksi olivat molemmat taistelun aikana joutuneet kallion syrjälle. Heidän allansa kohisi vesiputous, ja kuoleva intiaani ponnisti viimeiset voimansa vetääkseen Fabianin mukanaan alas. Fabian koki turhaan vapautua punaisen soturin tuimasta syleilystä.

Hetkiseksi tunsi nuorukainen väsyneitten jäntereittensä raukeavan, mutta kuoleman pelko palautti hänen voimansa ja kiivaasti hän vastusti. Hän ei voinut kuitenkaan estää intiaania tempaamasta häntä mukanansa kallion syrjälle. Fabian, intiaani ja pyssy, jota ei ensinmainittu ollut kädestään päästänyt, vyöryivät kallion melkein kohtisuoraa rinnettä alas. Molemmat viholliset, jotka eivät olleet toisiansa päästäneet, kimmahtivat maahan ehdittyänsä korkealle. Fabian tunsi intiaanin kuoleman kangistaman käden päästävän hänet. Sitten hän ei enää mitään tiennyt. Hänen päänsä sattui maassa olevaan terävään kiveen, ja hän jäi tunnotonna makaamaan intiaanin viereen.

Monta minuuttia kului siitä, kun pyssynlaukaus kuului, siihen kun kanadalainen ehti kalliolle, saamatta epätoivoisiin huudahduksiinsa muuta vastausta kuin myrskyn ulvonnan. Syvä tuska kajasti vanhin metsästäjän kasvoilta. Don Antonion äsken peitetyn haudan päällä näki hän tuiman taistelun jäljet, näki suojuksena olleet kivet kumossa ja päästi pelottavan huudahduksen. Fabian ei ollut kalliolla.

Myrsky puhkesi nyt koko raivoonsa. Ukkonen jyrisi, vuoristo kajahteli. Tiheänä ja nopeasti seurasivat salamat toisiansa. Mustista pilvistä syöksyi vesivirtoja, ikäänkuin kaikki taivaan portit olisivat auenneet.

Rosenholz huuteli toisinaan jyrisevällä, toisinaan tukahutetulla äänellä lastansa, samalla etsiskellen joka kolon kalliolla.

Siellä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.

— Kumarru alas, kumarru alas, Rosenholz! huusi José, joka oli ehtinyt kalliolle.

Rosenholz ei häntä kuullut ja vastaisella kalliolla seisoi mestitsi ikäänkuin hornan henki.

— Kumarru alas taivaan nimessä! toisti José, oletko kyllästynyt elämään?

Aavistamattakaan, että mestitsi oli niin lähellä ja että hänen pyssynsä oli häneen suunnattu, kumartui Rosenholz kallion reunan yli etsien lastansa kallion juurelta. Siellä ei enää ollut intiaanin ruumistakaan.

Kun kanadalainen taasen kohotti päätänsä, huomasi hän mestitsin. Nähtyänsä tämän ihmisen, jota hän hyvällä syyllä piti itseään kohdanneen onnettomuuden aiheuttajana, tunsi metsäsissi vihansa leimahtavan, mutta hän oivalsi, että Fabianin kohtalo oli mestitsin käsissä, ja tukahdutti vihansa. — Mestitsi, huudahti hän tukahtuvalla äänellä, alennun rukoilemaan sinua; jos sydämessäsi vielä on rahtunenkaan sääliä, niin anna minulle takaisin ryöstämäsi lapsi.

Tätä sanoessaan seisoi hän suorana, rosvon maalitauluna. José, joka oli mäntyjen suojassa, kehoitti häntä varovaisuuteen, mutta turhaan.

Pilkkanauru oli rosvon ainoa vastaus.

— Peto! karjasi José, vihan valtaamana toverinsa nöyryytyksen ja tuskan tähden, samalla hyökäten esiin; etkö vastaa, kun valkoinen suo sinulle sen kunnian, että puhuttelee sinua.

— Ole hiljaa, José, pyydän sinua! keskeytti Rosenholz, älä suututa tuota ihmistä, jonka käsissä on Fabianin kohtalo. Älä kuuntele häntä, mestitsi! Suru on vienyt toveriltani kaiken maltin.

— Lankea polvillesi! huusi rosvo, ehkä sitten kuuntelen sinua.

Veri nousi kanadalaisen päähän; hän vapisi, kuullessaan tämän röyhkeän käskyn, samoinkuin mänty, jonka suuria oksia myrsky taivutteli.

— Leijona ei saa nöyrtyä sakaalin edessä, kuiskasi José vilkkaasti Rosenholzille, sillä sakaali pilkkaisi nöyrää leijonaa.

— Mitä siitä? sanoi Rosenholz suruissaan.

Tämän soturin, joka ei kohottanut kättänsäkään oman henkensä puolustukseksi, voitti isän hellä rakkaus.

— Voi, tämä on liikaa! karjasi José, jonka kasvot olivat aivan tulipunaiset ja silmät kosteat, nähdessään toverinsa nöyränä polvistuvan rosvon eteen, noin ei saa nöyrtyä sydämettömän, petollisen rosvon edessä! Tule, Rosenholz, kostamme, vaikkapa tuhannen noita perkeleitä…

Näin sanoessaan juoksi kiivas metsästäjä, innostuneena rakkaudesta Fabianiin, mutta vielä enemmän ystävyydestä kanadalaiseen, vuorikauriin nopeudella kalliolta alas.

— Ahaa, tuotako tarkoitattekin? huusi mestitsi.

Ja hän ampui Rosenholzia, joka häneltä rukoili sääliä.

Mutta sade oli vielä niin rankka, ettei laukaus tahtonut syttyä. Kahdesti pyssy limsahti.

Suuttuneena tästä petollisesta murhayrityksestä aseetonta ja rukoilevaa vihollista kohtaan ja oivaltaen, ettei voi toivoakaan sääliä mestitsiltä, seurasi Rosenholz Joséta, ajattelemattakaan kukkulan takana mahdollisesti piilevien vihollisten määrää. Ei Josékaan ollut sitä muistanut.

Rosenholz ei ollut vielä ehtinyt kalliolta alas, kun José puukko kädessä oli jo kultalaakson toisella puolella.

— Tule tänne, Rosenholz! huusi José kukkulalle ehdittyänsä. Ne roistot ovat paenneet.

Niin olikin asia; nyt alkoi mestitsikin, joka yksin oli jäljellä, vetäytyä Sumuvuorille.

— Pysähdy, ellet ole yhtä pelkuri kuin verenhimoinenkin, huusi kanadalainen vihasta vavisten, nähdessään miehen pakenevan.

— Mestitsi ei ole pelkuri, vastasi tämä. Lumivuorten kotka ja Matkijalintu kohtaavat vielä kerran hänet ja silloin käy heidän samoin kuin tuon nuoren etelän soturin, jonka ympärillä nyt intiaanit tanssivat, ja jonka lihan he heittävät aavikon koirille.

Kanadalainen riensi vimmoissaan eteenpäin; pian saavutti hän Josén. Toivottomassa takaa-ajossaan ei kumpikaan näkynyt maan epätasaisuuksista ja liukkaista kivistä välittävän. Mestitsi näkyi vielä, mutta pian huomasivat he hänen katoavan Sumuvuoria peittävään ikuiseen usvaan.

— Voi, ettei ole edes pyssyä! huusi José, polkien raivoissaan maata.

— Elämäni toivo on mennyt! huudahti kanadalainen raukeavalla äänellä, vetäessään henkeänsä samalla kuin sade valui hänen kasvoillensa, joille kuvastui syvä ja kalvava suru.

Molemmat alkoivat kiivetä kalliolle etsiäksensä vihollistensa jälkiä, mutta sade oli ne huuhtonut pois. Pimeys eneni, yö oli tulemaisillaan, vuorelta ei löytynyt ihmisjälkeäkään. Rosenholz ja José katosivat pian sumuun. Heidän alapuolellaan raivosi myrsky aavikolla. Maan näkyivät vallanneen pimeyden henget. Tuon tuostakin jyrisi ukkonen kauheasti, taasen leimahti salama, iskien paasiin, jotka se muruksi survoi. Salamain sinertävässä leimussa näkyi häikäisevässä valossa kultalaakso, kallio ja aavikko. Näkyi hevosen runkokin, joka tuntui melkein elävältä, molemmat männyt, jotka myrskyssä vapisivat, ikäänkuin vuoren halkeamissa kasvavat pienet kukkaset.

Näiden leimausten valossa olisi voinut nähdä kaksi miestä suruissaan istuvan kallion paadella. Turhaan kokivat he lohduttaa toisiansa. He loivat synkkiä, huolestuneita silmäyksiä syviin rotkoihin, joissa tuuli suhisi, ja harmaille kukkuloille, jotka tuntuivat ikäänkuin jättiläisurkujen torvet ijankaikkisen hengähdyksistä jyrähtelevän. Sitten molemmat päästivät tuskansa valloilleen ja itkivät katkerasti.

Kun myrsky vihdoinkin oli tauonnut, kuljeskelivat he vielä vuoristossa, löytämättä nuorta, rohkeaa toveriansa. Aseitta ja muonavaroitta alottivat he nyt tuon kauhean ajan erämaassa, jolloin metsästäjä voimatta mitenkään taistella nälkää vastaan, yhtä vähän voi suojella itseään intiaanein julmuuksilta kuin pedoiltakin. Kuitenkin päättivät nämä rohkeat miehet jatkaa takaa-ajoansa.

Jättäkäämme nyt nuo murheiset metsästäjät ja palatkaamme vielä kerran Venadon haciendaan, jossa olimme viimeksi don Estevanin seurueineen sieltä lähtiessä.

Seuraavana aamuna tarjosi hacienda taasen tyynen ja rauhaisan näyn. Karja käveli vihannoilla, kartanoa ympäröivillä niityillä. Työväki lähti majoistaan päivätöihinsä, mutta pihamaalla oli satuloituja hevosia ja kuormitettuja muulia matkahankkeita osoittamassa.

Isäntä aikoikin vieraitten lähdettyä tyttärensä kera ratsastaa läheiselle juottopaikalle pyytämään aavikoitten kesyttömiä hevosia. Tätä huvia ei hän kuitenkaan silloin saanut nauttia.

Hän aikoi juuri tyttärineen astua ratsaille, kun muuan paimen saapui nelistäen ja ilmoitti juottopaikan, johon aikoivat, kokonaan kuivuneen, ja että oli siis etsittävä toinen, johon hevoset tavallisesti tulivat. Kun tämä vei aikaa ja oli hankalaa, lykättiin metsästys toistaiseksi, ja vasta kahdeksan päivän kuluttua valmistautuivat isä ja tytär uudelleen matkalle. Paikka ei ollut lähellä kartanoa, vaan neljän päivän matkan päässä siitä. Kun ei seudulla oltu nähty intiaaneja, ei kartanon omistaja ensinkään peljännyt itsensä eikä tyttärensä puolesta.

Ensimäisenä matkapäivänä ei sattunutkaan mitään levottomuutta herättävää. Illalla, kun he olivat ehtimäisillään yöpaikkaan, kohtasivat he kaksi ratsastajaa, joitten ulkomuoto oli erittäin silmiin pistävä.

Toinen oli nuorempi, toinen vanhus. Molempien hiukset olivat nahkahihnoilla taakse sidotut, pieni, höyhentöyhdöllä koristettu lakki peitti heidän päätänsä. Ruumiin koko yläpuoli oli villavaippaan kääritty, heidän pukunsa oli papagosintiaanien tapainen sillä erotuksella, että heillä jousen ja nuolien sijasta oli pitkät pyssyt, joitten perät olivat vaskinauloilla koristetut.

Vaikka he eivät estäneet joukon matkaa, loi nuorempi heistä ohi ratsastaessaan niin ilkeän katseen kartanonomistajan tyttäreen, että peljästynyt tyttö kauvan jälkeenkinpäin sitä kauhulla muisteli.

37.

METSÄSTYSSEURUE PUHVELIJÄRVEN RANNALLA.

Luokaamme nyt silmäys matkustajain määräpaikkaan ja siellä oleviin henkilöihin.

Kun Gilajoki on kulkenut läpi Sumuvuorten, yhtyy eräs sen haaroista Punaiseen jokeen, joka virrattuaan läpi Teksasin, caignas- ja comanhi-intiaanien metsästysmaiden, laskee Meksikon lahteen.

Kuudenkymmenen penikulman päässä Venadon haciendasta ja noin tunnin matkan päässä molempien jokien yhtymäpaikasta on ääretön setri-, korkkitammi-, sumach- ja tammipuumetsä. Tästä metsästä aina Punaiseen jokeen saakka on miehen korkuista ruohoa kasvava aavikko.

Täällä, aivan metsän partaalla, on Puhvelijärvi, ja sen rannalle oli nyt majoittunut tusinan verta miehiä, joista toiset nojasivat satavuotisten tammien runkoihin, toiset olivat pitkällään maassa nukkuen. Lähellä heidän lepopaikkaansa juoksi oja.

Oli aamu, aurinko nousi, luoden ensimäiset säteensä järvelle, jonka pintaa peittivät leveälehtiset vesikasvit.

Nämä mukavasti järven rannalla lepäävät miehet olivat don Augustinin ennakolta lähettämiä vaqueroita (paimenia), jotka olivat seuranneet tänne villihevosten jälkiä ja odottivat nyt isäntäänsä metsästämään. Järven toiselle puolen olivat he raivanneet lavean alan ja tehneet puitten rungoista tiheän aituuksen. Seipäät olivat syvälle maahan kaivetut ja toisiinsa sidotut puhvelinnahkaisilla hihnoilla, joten aituus kesti koviakin sysäyksiä. Tämä näin suljettu ala oli soikea ja kapea, aukko oli siitä rannalle. Aituus oli peitetty oksilla, jotta se ei peljästyttäisi villihevosia.

Miesten joukossa oli neljä, jotka eivät olleet don Augustinin väkeä, ja jotka jo puvustaan, mikä oli puolivillien lainen, mutta vielä enemmän tummaksi ahavoituneesta muodostaan erotti toisista. Nämä neljä olivat puhvelin pyytäjiä, jotka toimensa vaikeuksien väsyttäminä lepäsivät järven rannalla, johon, niinkuin nimikin osoitti, puhvelit suurina parvina tulivat juomaan. Äsken nyljetyt puhvelin nahat, jotka olivat asetetut läheisyyteen kuivamaan, todistivat, että nytkin oli puhvelia käynyt järven rannalla. Paimenten joukossa makasi melkein kokonaan tiheän ruohon peitossa suuri koira, joka tuon tuostakin kohotti päätänsä ja päästi valittavan ulvonnan. Koiran omistaja, rotevaruumiinen, pitkä mies oli polvillaan madonnan kuvan edessä, jonka oli ripustanut kuhmuiseen tammeen, ja luki siinä aamurukoustansa. Koiran ulvonta herätti hänen huomionsa ja Encinas, siksi toverit häntä nimittivät, meni koiransa luo, rauhoittaen sitä.

— Ehkäpä Oso vainuu jotain kuljeksivaa intiaania? sanoi nuorin paimenista Encinaalle tämän puhellessa koiralle.

— Ei poikaseni, vastasi Encinas, koira vain omalla tavallaan ilmaisee, mitä sen mielessä on. Jos intiaaneja kuljeskelisi täällä, niin saisittepa nähdä sen karvan nousevan ja sen silmien kiiluvan kuin tulikekäleitten. Ei se silloin olisi noin tyynenä eikä rauhallisena. Rauhoittukaa siis!

Näin sanoen meni Encinas nukkumaan ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiänsä, jättäen vartioimisen Osolle. Pian ilmoitti koiran äänekäs haukunta jonkun lähenevän. Paimenet nousivat ja näkivät isännän palvelijoiden tulevan; nämä ilmoittivat isännän heti saapuvan. Heidän vielä purkaessa kuormia ja pystyttäessä telttoja puiden siimekseen, nelisti esiin ratsastaja, ilmoittaen isännän olevan tulossa.

Pian saapuikin ratsastajajoukko. Isäntä nosti tyttärensä satulasta, tarkasteli tyytyväisenä palvelijainsa toimia ja meni sitten telttaansa levolle. Sinne meni ihana donna Rosaritakin, joka ensin pelkäsi Encinasta ja hänen kolmea toveriansa, kunnes tuli vakuutetuksi, etteivät nämä olleet intiaaneja, vaan rauhallisia puhvelin pyytäjiä. Pian hän taasen palasi isänsä kera. Puhvelin pyytäjät olivat juuri satuloimassa hevosiansa, ajaaksensa otuksia joen rannalla, etäällä Puhvelijärvestä.

— Mitä nyt, Oso? sanoi Encinas koiralleen, joka taasen alkoi ulvoa, onko intiaaneja lähellä?

— Intiaania! huudahti peloissaan lähellä oleva Rosarita, onko niitä näillä seuduilla?

— Ei, neiti, sanoi Encinas, ei näy jälkeäkään heistä lähistöllä, elleivät he oravien ja villikissojen tavoin hyppää puusta puuhun, mutta tämä koira…

Puhvelin pyytäjät seurasivat Oson liikkeitä. Koiran silmät muuttuivat punaisiksi, sen karva nousi pystyyn; raivoissaan hyppäsi se pari askelta eteenpäin, mutta kääntyi sitten tyynempänä takaisin ja laskeutui muristen ruohostoon.

— Tämä koira, jatkoi Encinas, on opetettu taistelemaan intiaaneja vastaan, ja se haistaa ne jo pitkältä; mutta nyt on se rauhoittunut, ja se todistaa, että vainu petti sen hetkeksi. Nyt saamme sanoa jäähyväiset herrasväelle ja toivottaa onnellista metsästysretkeä.

Encinas veti satulavyön kireämmälle ja aikoi nousta ratsaille. Sillä aikaa kuiskasi Rosarita jotain isänsä korvaan. Ensin kohautti tämä olkapäitään, mutta loi sitten hellän katseen tyttäreensä ja sanoi Encinaalle:

— Sanokaa, ystäväni, te olette kai olleet monessa tuimassa taistelussa punanahkojen kanssa ja tunnette kaikki heidän sotajuonensa?

— Viisi päivää sitten taistelin elämästä ja kuolemasta niiden kanssa, vastasi Encinas.

— Siinä sen kuulit, rakas isä, sanoi Rosarita.

— Missä sitten? kysyi don Augustin.

— Lähellä Tubacin linnoitusta.

— Parinkymmenen penikulman päässä tästä! huudahti neito peljästyen.

— Aina siitä asti, kun tämä tyttö kahdeksan päivää sitten kohtasi kaksi papagos-intiaania metsässä… sanoi don Augustin viitaten Rosaritaan.

— Voi, isä, sanoi neito, eivät papagos-intiaanit näytä niin kamaloilta, se oli vain valepuku — he olivat, niinkuin don Vicente sanoi, susia lammasten vaatteissa.

— Don Vicente on pelkuri, sanoi Augustin hymyillen.

Sitten kääntyi hän metsästäjiin.

— Paljonko keskimäärin ansaitsette vaarallisessa työssänne?

— Toisinaan, vastasi Encinas, ansaitsemme päivässä paljonkin, mutta väliin kuluu monta päivää, jolloin emme ansaitse mitään.

— Niin että…

— Keskimäärin ansaitsee kukin meistä kaksi piasteria päivässä, jos puhvelin nahka on viiden piasterin arvoinen.

— Hyvä, jäisittekö luoksemme metsästyksen loppuun asti, jos maksan teille kolme piasteria päivässä?

Encinaan toverit suostuivat ilolla tähän.

— Myöskin saa jokainen teistä valita itselleen kelpo hevosen pyydystämistämme.

— Niin jalomielistä herraa halusta palvelee, sanoi Encinas.

— Toivon, sanoi don Augustin, että kahdeksankolmatta paimenen, ja neljän näin rohkean metsästäjän, siis yhteensä kahdenneljättä puolustajan avulla ei huviasi, tyttäreni, tule mikään pelko häiritsemään.

Vastauksen sijasta suuteli Rosarita isäänsä. Aurinko oli jo katoamaisillaan puitten latvojen taakse, kun asia tuli kaikkien mieliksi ratkaistuksi. Ryhdyttiin metsästyksen valmistustoimenpiteisiin. Ne olivat hyvin mutkattomia; riisuttiin taasen puhvelinmetsästäjäin hevoset ja ajettiin varahevoset aituukseen, sekä raivattiin molempia telttoja lukuunottamatta tieltä kaikki, mikä olisi peljästyttänyt villihevosia.

Nyt läheni hetki, jolloin nämä eläimet, jotka kauvan olivat olleet estetyt pääsemästä juontipaikalleen ja joelle, koettaisivat ehkä lähestyä järveä. Don Augustin kysyi paimenilta, oliko niiden kolmen päivän kuluessa, jotka aituus oli ollut valmiina, hevosia näkynyt?

— Ei, teidän armonne, vastasi muuan, ja Ximenes on kolmen miehen kanssa ollut yhtä mittaa joella estämässä hevosia sinne pääsemästä.

— Sitten ainakin jotkut yrittävät vanhaan juontipaikkaansa.

Puolikuivat puhvelinnahat otettiin puista, joissa ne olivat riippuneet, suitset, satulat ja astiat kannettiin syrjään. Sitten katkaistiin oksia, jotta voitiin tuoreilla lehdillä peittää kuihtuneet. Kaksi hevosta vain satuloitiin. Ne olivat nopeimmat ja niillä ratsastavat paimenet olivat taitavimmat lasson heittäjät. Don Augustin tyttärineen asettui teltan ovelle siten, että ovena oleva uudin peitti heidät; siitä he saattoivat nähdä järvelle, mutta hevoset eivät voineet nähdä heitä.

Paimenet ja metsästäjät asettuivat sille rannan puolelle, joka oli vastapäätä polkua, jota, niinkuin jäljet osoittivat, hevoset tavallisesti tulivat rannalle. Ratsastavat paimenet piiloutuivat aituukseen, tuon ahtaan aukon lähelle, jonka tarpeen tullen voi sulkea pitkillä seipäillä. Ellei huomattu telttoja, näytti järvi ympäristöineen aivan autiolta.

Nyt kuului etäinen kohina, joka äkkiä taukosi. Hevosparvi oli varmaan huomannut paikan omituisen näyn, ja peljästyneenä pysähtynyt. Ainoastaan yksi hirnunta, kimeä ja läpitunkeva kuin luikurin ääni, tunkeutui väijyksissä olevain metsästäjäin korviin. Mutta pian taasen kahisi pensasto ja kuusi hevosta, muita rohkeampia, näyttäytyi metsän rinteessä kohotetuin päin, punaisin, avonaisin sieramin ja hehkuvin silmin. Harjat liehuivat niiden nopeasti liikkuessa, sitten kääntyi viisi niistä ja katosi kuin salamat metsään. Yksi ainoa jäi jäljelle; sen ruumis värisi, se ojensi kaulaansa kohti järveä. Se oli lumen valkoinen ja kimaltava kuin joutsen, sillä oli hieno kaula, leveä rinta ja vahvat lautaset. Valkoinen jouhitöyhtö riippui sen otsalla kahden hehkuvan silmän välissä, ja hännällään pieksi se kylkiänsä. Sen samalla pelkäävässä ja ylpeässä asennossa oli jotain kesytöntä majesteettia.

— Jumala minua varjelkoon! kuiskasi Encinas nuorelle paimenelle, joka hyvällä syyllä oli asettunut metsästäjän viereen, se on aavikoiden valkoinen ori.

— Aavikoiden valkoinen ori! toisti paimen. Mikä se on?

— Se on sellainen valkoinen hevonen, selitti Encinas, jonka ani harvoin näkee ja joka ei milloinkaan anna vangita itseään.

— Loruja, narraatte vain.

— Vait, älkää pelottako hevosta; katselkaa sitä tarkoin, sillä milloinkaan ette saa nähdä senkaltaista.

Todella olikin mahdotonta tavata kauniimpaa eläintä. Se oli samalla voimakas ja nopea. Muutamalla hyppäyksellä, niin notkealla ja keveällä, että se näytti tanssivan ruohistolla, läheni se järveä. Yhdellä hyppäyksellä saavutti tuo jalo eläin veden rajan. Siihen pysähtyi ori, ja peilikirkas veden pinta kuvasti sen ylpeän ja hienon pään, ja pienet, eteenpäin taivutetut korvat. Nyt ojensi se päätänsä, paremmin nähdäksensä ympärillensä ja laski varovasti toisen etujalkansa veteen. Tämä liike oli niin kevyt, ettei tyyni veden pinta värissyt, vaan yhtä kirkkaasti kuvasti ylpeän ja komean ruumiin.

— Voi, sennor Encinas, sanoi nuori paimen hiljaa, nyt täytyy minun heittää lassoni sen päälle.

— Epäilen sitä; melkein aina tapahtuu jotain sille, joka tahtoo ottaa kiinni aavikoiden valkoisen oriin, sillä se se todellakin on; katsokaa vain, kuinka harvinaisen kaunis se on.

Valkokaulainen hevonen laskeutui nyt polvilleen veteen, päristi ääneen ja alkoi juoda, nostaen tuon tuostakin päätänsä ja tähystellen metsään. Metsästäjät näkivät paimenen kohouvan aitauksen takaa, sitten se taasen kumartui satulaan. Toinen paimen teki samoin. Äkkiä hypähti arka eläin peljästyneenä ylös ja vesi loiskahti korkealle ilmaan. Hevonen hypähti takaisin rannalle vesivaahdon ympäröimänä. Samassa nelisti toinen paimen esiin, heiluttaen lassoansa. Palmikoiduista nahkahihnoista tehty nauha suhisi ilmassa, mutta samalla nilkahti ratsastajan hevonen hypätessään alas jyrkkää rinnettä ja ratsastaja hevosineen kaatui päistikkaa järveen.

— Sen sanoinkin! huudahti metsästäjä, jonka taikausko sai vahviketta tästä odottamattomasta tapaturmasta. Kas vaan, kuinka eläin vapauttaa itsensä paulasta!

Hevonen pakeni, puistaen kaunista päätänsä ja pitkää valuvaa harjaansa. Eläimen ylpeyttä loukkasi tuo ihmiskäden heittämä paula, jonka se pian puisti päältänsä. Toinen paimen riensi pakenevan eläimen perään. Muutaman hetken saattoi nähdä harvinaisen kilpailun villin hevosen ja innokkaan ratsastajan välillä, joka lasso kädessä ajoi sitä takaa. Oli vaikea päättää, kummanko taitavuus ja nopeus oli suurempi.

Ei mikään näyttänyt pidättävän ratsastajaa, eivät puun rungot, joihin hän oli vaarassa katkaista kätensä ja jalkansa, eivät oksat, jotka uhkasivat murskata hänen päänsä. Toisinaan oli hän satulassa, toisinaan riippui hän hevosen kyljessä, toisinaan oli hän melkein vatsan alla, josta pitkillä kannuksillaan auttoi itsensä satulaan. Käärmeen tavoin hän pujotteli puitten ja oksien lomitse. Pian katosivat näkyvistä valkoinen ori ja paimen. Metsästäjät tulivat esille kätköistään päästäen iloisen ja kehoittavan hurraan. Heidän näkemänsä näytelmä oli yhtä arvokas kuin jos parikymmentä hevosta olisi kiinni otettu.

Kun kaatunut paimen vettä valuvana ja vaatteet mutaisina oli päässyt järvestä, meni Encinas häntä lohduttamaan.

— Voitte onnitella itseänne päästessänne niin helpolla, sanoi hän. Toivoisin, että voisin sanoa samaa toveristanne, sillä tavallisesti ei kukaan, joka liian innokkaasti ajaa aavikoiden valkoista oritta takaa, palaa milloinkaan.

38.

NUORI COMANHI.

Kun ensimäinen hämmästys oli ohi, lähetti don Augustin neljä paimenta sanomaan väkensä eri osastoille, jotka risteilivät arolla ja metsässä, että yön kuluessa supistaisivat piiriä, jolla olivat juottopaikan rajoittaneet.

Ei enää epäiltykään, ettei se hevoslauma, jota aijottiin pyydystää, ollut lähellä, ja ajo voitiin jo seuraavana päivänä päättää.

Kun sanansaattajat olivat lähteneet, keräilivät don Augustinin luo jääneet palvelijat polttopuita nuotioihin.

Hämärä jo levisi seudulle, järven pinnalla kajastivat laskevan auringon taivaalle synnyttämät punaiset värivivahdukset. Oli hetki, jolloin järvestä nousevat usvat alkavat metsässä tihetä, jolloin linnut sanovat jäähyväisensä poistuvalle päivälle, jolloin iltatuuli suhisee. Rosarita jutteli Encinaan kanssa, kun omituinen ilmiö äkkiä nousi peljästyneen tytön silmien eteen. Lehdikosta, joka varjosti sitä ojannetta, jonka kautta järvi purki vetensä, läheni varovasti kummallinen olento. Pelottava ja samalla kummallinen päähine, maalatut kasvot ja piirretty iho osoittivat hänen olevan intiaanin.

Encinas itsekin katseli häntä hetkisen peljästyksen sekaisella hämmästyksellä, joka valtasi kaikki muutkin. Mutta pian rauhoitti hän don Augustinin, joka oli rientänyt aseilleen.

— Ei tässä vaaraa ole, sanoi metsästäjä, hän on ystävä, vaikka kamalaltakin näyttävä: hän on mies, jolle olen erittäin kiitollinen, niinkuin äsken kerroin neidille.

Läsnä-olevain epäilykset poistaaksensa läksi Encinas intiaania vastaan. Kun tämä huomasi rannalla istuvat henkilöt, heitti hän pyssynsä, jota tähän asti oli kantanut kädessään, olalleen ja tuli Encinasta kohti. Intiaani oli nuori sotilas, hänellä oli notkea, voimakas ruumis ja ylpeä muoto. Hänen rintansa ja leveät hartiansa olivat alastomia, hänen kapeille lanteilleen oli kääritty viitta, jonka heleät värit heti pistivät silmään. Hänellä oli säärysvarret tulipunaisesta kankaasta; niitä kannattivat koreat, jouhista kudotut sukkanauhat, jaloissa oli omituisilla neuloksilla koristellut puolisaappaat. Hänen päänsä oli sileäksi ajeltu, paitsi yhtä hiustukkoa, joka muodosti ikäänkuin höyhentöyhdön ja oli kummallisesti koristeltu. Ensinnäkin oli hänellä jonkunlainen kapea, kahdesta kääritystä kaulahuivista tehty turbaani. Turbaanin poimuissa nähtiin suuren kalkkarokäärmeen kuivattu, kiiltävä nahka, jonka vielä kalkoilla varustettu häntä riippui hänen toiselle olalleen, pää taasen terävine hampaineen toiselle. Intiaanin kasvot olivat säännölliset ja kauniit. Nuori soturi läheni huoletonna. Hän ei välittänyt herättämästään kauhusta, vaan loi ihastuneen katseen Rosaritaan, joka oli yhtä vaalea kuin hameensa valkoinen kangas.

Kyyhkynen, joka välttääksensä päällensä iskevää petolintua pakenee kaktuskasvien terävien okaiden väliin, ei vapise eikä pelkää enemmän kuin Rosarita, kun hän kauhun valtaamana tunkeutui metsästäjän turviin.

— Onko tänään satanut lunta järven rannoille, vai kasvaako lumpeenkukkia metsässä? sanoi intiaani esiin astuessaan.

Emme saata sanoa, tuntuiko nuori soturi tätä lausuessaan tytöstä yhtä kammottavalta kuin ennenkin, varmaa ainakin on, ettei hän enää tunkeunut niin lähelle metsästäjää. Hän ei kuitenkaan vielä ollut kokonaan rauhoittunut.

— Mitä nyt? kysyi Encinas espanjan kielellä; tuoko comanhi ikäviä tietoja, ja luuliko hän olevansa vihollisen seassa, kun tuli tänne pyssy kädessä, aivan kuin olisi ollut apahien jäljessä?

Tämän kysymyksen teki Encinas soturille, että Augustinin tytär kokonaan rauhoittuisi.

Ukkosensäde, se hänen nimensä oli, hymyili halveksivasti.

— Apahien jäljessä, sanoi hän, kulkee comanhiheimon soturi ainoastaan piiska kädessä. Comanhi näki tässä lähellä puhvelin jälkiä ja toivoi tapaavansa ne järven rannalla.

Encinas ei ollut unohtanut, että intiaani oli luvannut hänelle ajaa takaa molempia erämaan rosvoja, joitten kanssa hän äsken oli taistellut; hän tiesi myöskin, ettei soturi ollut mies, joka hevillä heittäisi aikeensa.

— Oletteko muuta mitään nähneet? kysyi metsästäjä.

— Valkoisten jälkien joukossa olen erottanut Punakäden ja mestitsin jäljet ja tulin kehoittamaan ystäviäni olemaan varuillansa.

— Mitä? Ovatko ne roistot täällä? kysyi metsästäjä levottomasti.

— Mitä hän sanoo? kysyi kartanon omistaja.

— Eipä juuri mitään, sennor Pena, vastasi Encinas. Voitteko aavistaa, kysyi hän vielä comanhilta, mitä varten Punakäsi ja mestitsi tulevat tänne?

Nuori soturi katseli äänetönnä rannalla olevia henkilöitä. Uudelleen kääntyivät hänen silmänsä mieltymyksellä donna Rosaritaan, joka seisoi nojaten isäänsä.

— He tulevat lumpeenkukan tähden, joka on niin valkoinen kuin ensi lumi, sanoi hän vakavasti.

— Niinkö todellakin luulette? kysyi Encinas.

— Ellei sen naisen kuva, joka hoitaa Ukkosensäteen majaa, olisi aina hänen silmissään, niin häikäisisi ne hänen loistonsa, joka asuu taivaan palasesta tehdyssä teltassa. Se on hänen arvoisensa asunto ja mestitsi tahtoo omistaa lumpeenkukan.

Tämä runollinen viittaus donna Rosaritan kauneuteen ja hänen taivaansiniseen silkkitelttaansa lausuttiin hovimiehen hienoudella ja keveydellä, ja metsän kesytön poika katsahti don Augustinin punastuvaan, ääneti olevaan tyttäreen.

— Eikö teillä ole kaksi soturia mukananne? kysyi Encinas.

— Molemmat ovat palanneet isäinsä luo; Ukkosensäde on yksin; mutta hän on vannonut kostavansa niiden kuoleman, jotka olivat hänen sanaansa luottaneet; hän suojelee myöskin lumpeenkukkaa. Ukkosensäde iloitsee, että on ilmoittanut vaarasta ystävillensä, ja lähtee taasen seuraamaan jälkiä, jotka hän hetkeksi jätti.

Tämän sanottuaan ojensi nuori comanhi metsästäjälle kätensä ja poistui äänetönnä samoin kuin oli tullutkin. Näytti kuin hän ei olisi luullut tekevänsä erityistä urotyötä yksin ajaessaan noita kammottavia rosvoja. Lukija tietää kuitenkin, tarvittiinko siihen rohkeutta.

Intiaanin kadottua puitten taakse, kysyi don Augustin:

— Mitä tarkoitti hän noilla koreilla puheillaan?

— Teidän armonne tietää, että intiaanit puhuvat vain vertauksilla; kuitenkin on hän ilmoittanut kahden veitikan lähestymisen, jotka todellakin olisivat vaarallisia parille kolmelle yksinäiselle matkustajalle, mutta eivät voi tehdä mitään vahinkoa kolmellekymmenelle.

Hän kertoi mitä tiesi molemmista rosvoista. Don Augustinin nuoruus oli kulunut taisteluissa intiaanein kanssa, eivätkä vuodet olleet laimentaneet hänen sotilaan ylpeyttään.

— Vaikkapa heitä olisi kymmenen, sanoi hän, olisi häpeäksi peljätä sellaisia roistoja ja keskeyttää niiden tähden huvinsa; muuten on meitä kyllin paljon, ettei meidän tarvitse mitään peljätä.

— Nyt huomaan, miksi Oso haukkui, sanoi metsästäjä. Se vainusi ystäviä ja vihollisia. Näitte, ettei se liikahtanutkaan, kun tuo nuori soturi tuli, voitte luottaa sen vaistoon.

Ennen yön tuloa otti Encinas kuitenkin pyssynsä, vihelsi uskollista koiraansa ja tarkasteli sen kera Puhvelijärven ympäristöt. Varovaisuudesta muutatti don Augustin omansa ja tyttärensä teltan aukon keskelle, palavien nuotioiden väliin.

Paimenet ja Encinaan toverit olivat jo päättämäisillään illallisensa, kun tämä palasi. Hän ei ollut huomannut mitään levottomuutta herättävää, ja kaikki rauhoittuivat.

Herrasväen syödessä vähän kylmää ruokaa mukana tuoduista eväistä, juttelivat toiset vähän matkan päässä matalalla äänellä päivän tapauksista. Roteva metsästäjä istui heidän joukkoonsa. Nuotiot loivat kirkkaan valon ympärilleen ja kajastivat järvelle.

— Olen säästänyt vähän teillekin, jotta ette jäisi ilman illallista, sanoi nuori paimen Encinaalle; kohtuullista on, että jokainen saa osansa, eikä varsinkaan saa unhottaa teitä, joka osaatte kertoa niin kummallisia juttuja.

Encinas kiitti paimenta hänen huomaavaisuudestaan ja kävi sitten käsiksi ruokaan; mutta hän söi yhtä äänetönnä kuin suurella ruokahalullakin, eikä nuori paimen ollut tähän äänettömyyteen ensinkään tyytyväinen.

— Ette ole siis nähneet mitään erinomaista läheisyydessä? sanoi hän puheen aluksi.

Metsästäjä teki kieltävän liikkeen, mutta avasi suunsa ainoastaan syödäksensä.

— Miten lieneekään, alotti nuorukainen uudelleen, mutta Francisko, joka ajoi takaa aavikoiden valkoista oritta, ei ole palannut.

— Aavikoiden valkoista oritta! huudahti muuan paimen. Mikä se eläin on?

— Niin, se on ihmeellinen eläin, vastasi nuori paimen; mutta minä en todellakaan tiedä siitä sen enempää. Sennor Encinas voi siitä kertoa.

— Näittehän sen? sanoi metsästäjä. Tahdoittehan ajaa sitä takaa, ja olitte siinä niskanne taittamaisillanne. Sanoinhan teille, että niin tapahtuu aina, kun ajetaan takaa valkoista oritta.

— Ellei hevoseni olisi ollut niin innokas, ei se olisi niljahtanut ja ellei se olisi niljahtanut…

— Ette te olisi pudonnut. Mutta hevonen niljahti, ja siinäpä se on.

— Se on muillekin sattunut. Jutun loppu on, että paimen kaatui hevosineen.

— Totta kyllä, mutta jos te, samoin kuin minäkin, olisitte retkeilleet aavikoilla, sanoi Encinas vakavasti, niin tietäisitte, että siellä toisinaan kohtaa oriin, niin kauniin, ettei sen vertaista löydy, niin nopean, että se ravaa nopeammin kuin toinen hevonen nelistää. Nyt pyydän teitä sanomaan, oletteko milloinkaan nähneet komeampaa ja nopeampaa hevosta kuin se ori oli, jonka tänä iltana näimme.

— Myönnän kyllä, etten ole ennen sen vertaista nähnyt.

— Hyvä, tämä hevonen on epäilemättä se, jota nimitetään aavikoiden valkoiseksi oriiksi.

— Sen minä uskon, sanoi nuori paimen syvän vakaumuksen äänellä.

— Ja mitä merkillistä tässä hevosessa on? kysyi paimen.

— Ensinnäkin sen verraton kauneus, sitten sen ääretön nopeus ja sitten… kuinka vanhan luulette sen olevan?

— Ei se vielä aivan monen vuoden vanha ole, huusivat kaikki.

— Siinä kelpo tavalla erehdytte, vastasi Encinas vakavasti, se hevonen on viidensadan vuoden ikäinen.

Tämä metsästäjän väite otettiin vastaan yleisellä epäilyksellä.

— Niin on kuin sanon, lausui hän vakavasti, mikä melkein varmistutti kuulijat.

— Mutta, väitti muuan paimen, olen kuullut sanottavan, ettei siitä vielä ole kolmeasataakaan vuotta, kun espanjalaiset toivat ensimäiset hevoset Amerikaan.

— Loruja! sanoi nuori paimen, ei parisataa vuotta asiaan vaikuta; sittenkin vielä jää kylläkin kunnioitettava ikä.

— Voin sanoa, jatkoi metsästäjä, että kaikki Teksasin paimenet ovat jo monta vuotta turhaan koettaneet ottaa sitä kiinni. Sillä ovat kaviot kiveä kovemmat, ja kun sitä ajaa takaa etäämmältä, katoaa se pian näkyvistä; jos taasen on lähellä, katoaa se samalla lailla, eikä myöskään enää milloinkaan nähdä sen takaa-ajajaa. Voisin kertoa teille paljon siitä.

— Ehkäpä olette itsekin joskus ajaneet sitä takaa? huudahti nuori paimen.

— En itse, mutta eräs Teksasin metsästäjä, joka siitä kertoi minulle.

— Teidän täytyy vuorostanne kertoa se meille, sanoi nuorukainen käsiänsä hykertäen. Kuulepas, Sanchez, annapa sennor Encinaalle siemaus viiniä, se virkistää muiston.

— Tällä nuorukaisella on hyvä ymmärrys, lausui metsästäjä. Tahdon siis kertoa teille mitä tiedän. Muuan englantilainen, jotenkin kummallinen mies, huomatkaa se, matkusti täällä Amerikassa jonkunlaisen hovimestarinsa kanssa, joka oli yhtä omituinen kuin hän itsekin. Hän lupasi Teksasin metsästäjälle tuhat piasteria, jos tämä hankkisi hänelle aavikoiden valkoisen oriin, josta hän oli kuullut puhuttavan. Koetettiin pelottaa metsästäjää niin uskaliaasta yrityksestä, mutta hän pysyi päätöksessään ja koetti hankkia itselleen nopeimman ja vahvimman hevosen; hän siis varustautui ja tiedusteli tietä, mitä myöten pääsisi hevosen mieluisimmille juontipaikoille. Tietäkää, että tällä hevosella on useampia sellaisia paikkoja, päinvastoin kuin muilla hevosilla, jotka elävät niillä seuduilla, joihin kerran ovat mieltyneet. Metsästäjä läksi matkalle ja muutamia päiviä etsittyänsä löysi hän etsimänsä eläimen; se on niin nopeajalkainen, että toisena päivänä näkee sen sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa se oli edellisenä. Metsästäjällä oli tavattoman nopea hevonen, eikä hän uskonut oriista kuulemiansa juttuja. Hän toivoi voittavansa luvatun summan. Heti kun hän näki eläimen, alkoi hän ajaa sitä takaa, heilutti lassoaan, nelistäen kivien ja kantojen yli tuulen nopeudella. Joka hetki läheni hän oritta. Tämä ei tullut siitä, niin vakuutti metsästäjä minulle, että ori olisi väsynyt, vaan katsahti se tuon tuostakin taaksensa, siten menettäen aikaa; päinvastoin tuntuivat takaa-ajetun hevosen voimat lisääntyvän. Jota väsyneempi hevonen on, sitä raukeammiksi muuttuvat sen silmät, mutta nuo silmät, jotka hehkuivat tuon oriin valkoisen harjan alta, näkyivät muuttuvan yhä tulisemmiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa seikka, mikä huolestutti metsästäjää, ja itseänsä rohkaistaksensa täytyi hänen kuvitella kultakasaa, jossa piasterit hehkuivat ja heloittivat yhtäläisesti kuin oriin silmät. Yö oli tulemaisillaan, eikä hän ollut onnistunut pääsemään lassoineen lähelle hevosta. Myöskin kummasteli metsästäjä suuresti sitä, että maan ollessa kivistä pitkät tuliviirut välkkyivät hevosen kavioista, vaikkeivät ne olleet kengitetyt, ja yön pimetessä voi metsästäjä ainoastaan näiden tuliviirujen avulla seurata hevosta. Vaikkei ratsastaja käsittänyt, miten kengättömät kaviot saattoivat iskeä tulta, enempää kuin sitäkään, miksi hevosen silmät niin ihmeellisesti leimusivat… Kuulijain suureksi mielipahaksi keskeytti Oson haukunta tässä metsästäjän kertomuksen.

Uudelleen laskeutui kuitenkin koira taasen tulen ääreen; se näytti kuuntelevan Encinaan kertomusta yhtä tarkoin kuin paimenetkin ja kun se ei varmaankaan haukkunut intiaaneja, jatkoi Encinas tarinaansa:

— Metsästäjä ei siis voinut käsittää näitten säkenien eikä eläimen silmistä hehkuvan tulen syytä. Mutta kun hänelle oli luvattu suuri palkinto, ei hän joutanut pitkältä aprikoimaan, vaan jatkoi takaa-ajoa. Pian huomasi hän oriin nopeuden vähenevän. Sitten näki hän sen äkkiä pysähtyvän, kääntyvän ympäri, hirnahtavan, ja ojentavan kaulaansa. Metsästäjä kannusti hevostansa, joka alkoi väsyä. Hän nelisti eteenpäin lasso kädessään. Äkkiä aukeni juoksusolmu, joten ei paulasta ollut mihinkään. Hänen hevosensa oli kuitenkin vauhdissa, ja metsästäjä oli niin lähellä oritta, että melkein voi koskea siihen. Mies kiroili ja noitui, nähdessään ettei voinut käyttää lassoaan; mutta samassa potkasi ori taaksepäin ratsastajan hevosta keskelle rintaa niin voimakkaasti, että molemmat kaatuivat maahan — aivan samoin kuin te äsken kaaduitte järveen, lisäsi Encinas, kääntyen paimeneen, joka kuivasi vaatteitansa nuotion ääressä.

— Kun metsästäjä taasen nousi, ei hän voinut missään nähdä oritta. Hänen hevosensa ei enää noussut. Äkkiä kadonneen oriin raudankovat kaviot olivat sen tappaneet ja se olikin metsästäjän onneksi, sillä jos hän olisi vielä askeleenkaan ratsastanut eteenpäin, olisi hän syössyt pohjattomaan kuiluun, jonka reunalle ori oli pysähtynyt. Kohtasin hänet, kun hän jalkaisin palasi takaisin, ja hän kertoi minulle kaiken sen, mitä olen teille puhunut.

Tämän kertomuksen, josta ainakin osa oli hyvin todennäköistä, uskoivat sokeasti kaikki Encinaan ympärillä olevat puolivillit miehet.

— Siitä näette, lausui ennen mainittu nuori paimen, joka ensin keskeytti äänettömyyden; siitä näette, että tulee käymään kylläkin huonosti Francisko-rukalle, joka on takaa-ajamassa tuota kummallista hevosta, joka viidestäsadasta vuodestaan huolimatta näyttää niin nuorelta.

— Sitä minäkin pahoin pelkään, lausui Encinas päätänsä puistaen, ellen ole erehtynyt ja ellei näkemänne hevonen olisikaan aavikoiden valkoinen ori.

— Kyllä se varmaan se on! huudahtivat kaikki paimenet, joita miellytti se, että tästä lähin voisivat kehua kerran nähneensä tämän merkillisen eläimen.

Encinaan kuulijakunta seurasi hänen esimerkkiään ja heittäytyi pitkälleen nurmelle nuotion ympärille; heidän isäntäväkensä oli jo aikoja sitten mennyt telttoihinsa, kun koira alkoi uudelleen haukkua.

— Jokunen matkustaja kai tulee, lausui tyynesti Encinas, nousten kyynärvarrelleen ja jotenkin välinpitämättömästi katsahtaen ympärilleen, saadakseen toisen luulemaan, että hän oli varma asiasta.

Jonkun ajan kuluttua tuli metsästä kaksi ratsastajaa.

Edellinen näistä pidätti hevostansa ja näkyi hämmästyneenä katselevan tuota omituista näkyä, minkä Puhvelijärvi tarjosi rannalla olevine telttoineen, nuotioineen, jotka valaisivat tummaa veden pintaa, ja nuotioitten ympärille makaavine miehineen, jotka toiselta puolen olivat synkän varjon peittämät, toiselta taasen tulen punaisen hohteen valaisemat.

Toisella ratsastajalla oli oikeassa kädessään pitkä pyssy, vasemmalla talutti hän kuormahevosta.

Sen kuormituksena oli kaksi nahkaista laukkua riippumassa kummallakin puolen satulaa, teltta ja esine, joka saattoi olla suuri maali- tai kasvilaatikko. Kun ensimäinen ratsastaja mielihyvällä näkyi katselevan edessään olevaa, kuvaamisen arvoista näkyä, tähysteli toinen tarkemmin ympärilleen.

— Täyttäkää velvollisuutenne! lausui edellinen englannin kielellä toiselle.

— Sen olen jo tehnyt, vastasi toinen; teidän armonne on täällä hyvässä turvassa.

Näin sanoen ratsasti hän makaavien luo, heitettyänsä pyssynsä olalleen. Hän pyysi jotenkin huonolla espanjan kielellä nuotion ympärillä makaavilta maan tavan mukaista lupaa saada asettua heidän luokseen. Tämä myönnettiin kohteliaisuudella, joka on kaikensäätyisten meksikolaisten luonteen mukaista.

Hänen astuessaan satulasta, ja riisuessaan kuormahevosta, läheni toinen äänetönnä, tervehti sivumennen metsästäjiä ja paimenia ja astui hevosensa seljästä sanaakaan lausumatta. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erityistä. Hän oli meksikolaisten tavoin puettu, ja kun pimeys peitti hänen piirteensä, saattoi vasta kun hän käytti hattuansa itseänsä löyhyttääksensä nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat kokonaan englantilaiset. Hänen matkakumppaninsa puku oli aivan toisenlainen; hänellä oli pitkä vihreänkarvainen mekko huonosti peitotusta hirvennahasta, ja pitkät nahkasäärykset. Hän oli keskikokoinen, erittäin vahvarakenteinen ja noin viisikymmenvuotias. Sen saattoi päättää hänen puoleksi paljaasta päästään ja hatun alta esiinpistävistä harmaista hiussuortuvista. Vyöhön kiinnitetty metsästyspuukko, ruutisarvi ja suuri, kovin kulunut huopahattu täydensi hänen pukunsa; paitsi metsästäjiä, näkivät muut hänet ensi kerran. Vaikka amerikalainen selvästi näkyi olevan matkakumppalinsa palveluksessa, ei hän vähintäkään välittänyt tämän hevosesta, vaan riisui englantilainen sen itse.

Tämän tehtyänsä otti hän matkalaukkunsa vierestä jonkun esineen ja näytti sitä kysyen:

— Onko tämä hattu jonkun teistä?

— On, sanoi eräs paimen hämmästyen, se on sama hattu, joka Franciskolla oli äsken.

Hattu kulki miehestä mieheen, ja kaikki tunsivat sen heidän kaipaamansa paimenen päähineeksi.

— Mitä sanoinkaan, huudahti Encinas, eikö tulekin loihdituksi se, joka liian innokkaasti ajaa takaa aavikoiden valkoista oritta?

Tämä tapaus olisi metsästäjän kuulijakunnalta poistanut viimeisetkin epäilykset hänen kertomuksensa todenperäisyydestä, ellei englantilainenkin olisi huudahtanut:

— Juuri tätä valkoista oritta olen ajanut takaa Teksasista tänne asti. Oletteko nähneet sen?

— Tänä iltana joi se edessänne olevasta järvestä. Oletteko ehkä sama, joka eräälle Teksasin metsästäjälle lupasitte tuhat piasteria, jos hän teille hankkii hevosen? kysyi Encinas vilkkaasti.

— Olen, ja lupaan vieläkin saman summan jokaiselle, joka tuo hevosen minulle, sillä olen vannonut, etten palaa kotimaahani tuomatta mukanani tätä kummallista hevosta. Kuulkaa! Onko täällä ketään, joka tahtoo ansaita luvatun palkinnon?

Paimenet pudistivat päätään, ei kukaan rohjennut tarjoutua.

— Tiedetään kyllä, mitä tuottaa sellaisen hevosen ajaminen, jonka kengättömät kaviot saavat säkeniä lentämään kivistä, sanoi nuori paimen.

Englantilainen kohautti olkapäitään.

— Herra, sanoi Encinas, jokainen meistä panee joka päivä muutamasta piasterista henkensä vaaraan seikkailuissa, jotka ihminen voi onnellisesti suorittaa, mutta me emme tahdo olla tekemisissä asiassa, jossa rohkeus ja viekkaus eivät auta yliluonnollisen voiman edessä.

— Hyvä! sanoi englantilainen kylmästi; huomenna päivän koittaessa näytätte minulle oriin jäljet, ja minä lähden yksin sitä ajamaan.

— Paraiten tekisitte, jos sen jättäisitte, sillä kaikellaiset vaarat uhkaisivat yhäti teitä.

— Vaarat, vastasi englantilainen hymyillen; olen maksanut tälle kentuckymetsästäjälle siitä, että hän poistaa vaarat minusta; ne kuuluvat hänelle.

— Niin, lisäsi kentuckyläinen, minä olen ottanut urakalle tämän matkustajan vaarat.

— Ettekö siis pelkää, kun hän on kanssanne.

— Mitä, enkö maksanut suurta summaa, ettei minun tarvitsisi mitään peljätä?

Tähän päättyi keskustelu ja kummalliset matkustajat oikaisivat nurmelle telttaansa pystyttämättä. Paimenetkin laskeutuivat pitkäkseen ja pian vallitsi hiljaisuus metsässä ja järven rannalla.

39.

AAVIKOIDEN VALKOINEN ORI.

Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui eräs ratsastaja täyttä nelistä Puhvelijärvelle; hän oli ilman hattua, hänen kasvonsa olivat okaiden repimät, ja hänen vaatteissaan oli pensaiden merkkejä, joitten läpi hän oli kiitänyt takaa-ajon innossa. Se oli Francisko, jota hänen toverinsa jo pitivät hukkuneena. Kaikki ahdistivat häntä kysymyksillään, miten hänen oli käynyt.

Hänen kertomuksensa oli jotenkin yksinkertainen. Tuo kummallinen hevonen oli houkutellut hänet etäälle ja yön hän oli viettänyt paljaan taivaan alla, antaaksensa hevosensa vähän levähtää. Sitten oli hän kohdannut muutamia tovereitansa ja yhtynyt näihin, ajaaksensa hevosia lähemmäksi rantaa.

Valmistettiin uutta, suurta ajoa. Teltat siirrettiin uudelleen pois, ja hevoset syrjään.

Paimenet asettuivat paksujen puun runkojen taakse, metsästäjät aitauksen sisään, valmiina sulkemaan oven. Tällä kertaa olivat he vaarassa joutua hevosien tallattavaksi.

Jonkunlainen lehtikerpuilla peitetty porras oli asetettu tuon jotenkin leveän ojanteen yli, jonka kautta Puhvelijärvi purki vetensä, ja kartanonomistaja tyttärineen saattoi asettua sinne jotenkin turvalliseen paikkaan ja nähdä koko tuon tarjolla olevan harvinaisen näytelmän.

Jokaisen asetuttua paikoilleen odotettiin äänettöminä hevosten tuloa. Kotkan huuto, sen lentäessä aitauksen yli, oli pelottanut linnut puissa äänettömiksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi järvelläkin. Pian kuulivat metsästäjät kimeän vihellyksen. Se oli merkkinä, että ajomiehet olivat lähteneet ajamaan hevosia. Sitten kuultiin äänekkäitä huutoja ja kiljuntaa joka taholta. Nyt kuultiin etäältä metsästä hirnunta, niin kova, että se ilmaisi siellä olevan suuren parven hevosia. Porras, jolla kartanonomistaja ja Rosarita seisoivat tuota hurjaa ajoa katselemassa, oli suoraan aitauksen ja sen paikan välillä, josta hirnunta kuului.

Jos tuo kesytön parvi lähenisi tälle suunnalle, voisi onnettomuus tapahtua. Lehtikerput eivät olisi voineet pidättää näitä eläimiä, jotka paetessaan saavat aikaan sellaisia hävityksiä kuin jos myrsky olisi kulkenut läpi metsän. Don Augustin aavisti vaaraa, ja kutsui muutamia paimenia luoksensa.

— Luuletteko, kysyi hän, hevosten tulevan tänne päin?

— Se on kyllä mahdollista, vastasi muuan, ja ajattelin juuri, kuinka suureen vaaraan herrasväki joutuu, ellemme ryhdy varokeinoihin. Jos tahdotte, niin minä kahden toverini kera siirryn meille määrätyiltä paikoilta tähän ojanteen partaalle.

— Mieluimmin me lähdemme paikaltamme, vastasi don Augustin, kuin asetamme teidät tarpeettomasti vaaraan.

Kaikkia ammattiinsa liittyviä vaaroja pelkäämättöminä miehinä vastasivat paimenet isäntänsä huolenpitoon siten, että asettuivat jokusen sadan askeleen päähän Punaiselle joelle päin, josta hevoset tulivat.

Tämä oli viimeinen sijoitus, mihin ehdittiin, sillä läheni hetki, joka olisi ratkaiseva noiden jalojen eläimien kohtalon, kun niitä ajettiin aituukseen, jossa heitä odotti vankeus ja orjuus. Tähän asti kuultu melu eneni yhä. Aluksi kuuluivat vain paimenten kimeät vihellykset ja läpitunkevat huudot, kun he risteilivät metsässä ja huusivat toisilleen. Kun joskus syntyi hetkisen äänettömyys, kuultiin hevosten hirnumista ja korskumista, ikäänkuin lähenevän myrskyn enteitä. Kaikki metsän asukkaat ilmaisivat pelkoansa. Lintuparvia lensi kirkuen puista, päivän valon häikäisemät yököt lehottelivat edestakaisin pyrkien pimeisiin koloihinsa, ja melun pelottamat hirvet pakenivat nopeasti.

Pian rytisi pensasto ja metsä hevosten lähestyessä; niitten äänekkäät hirnunnat ja yhä lähenevien paimenten kovat huudot sekaantuivat maanalaisten luolien ukkosenkaltaiseen kuminaan. Saattoipa tuo lintujen kirkuminen, miesten huudot, hevosten hirnunta, puitten rytinä ja maan töminä, kuulijan luulemaan tuon hurjan ajon syöksähtävän metsästä hänen ylitseen. Vaillinaisesti vain voimme kuvailla nyt seuraavan näytelmän. Alassyöksyvä, jyrisevä lumivyöry, sulkunsa murtava virta, äkkiä tulvinut puro, joka vuorilta syöksyy alas — tuo kaikki ei riitä antamaan täydellistä käsitystä kauheasta melusta sillä hetkellä, kun lehdikko sadoista paikoista revähti rikki. Jokaisesta aukosta nähtiin kesyttömien hevosten päitä pelosta leimuavine silmineen, punaisine sieramineen ja liehuvine harjoineen pistäyvän esiin. Sitten yhtyi tuo päiden joukko muodostamaan myrskyisen meren, jossa liehuvat harjat, häilyvät hännät liikkuivat samalla kuin paimenet ratsastivat edestakaisin lassojaan heilutellen.

Nyt tuli hetki, jolloin tuo kesytön parvi hajoisi, epäröiden minne päin lähtisi.

Ja nyt juoksi kaksitoista miestä, hattujaan heiluttaen, kovasti huutaen, hevosia kohti, huolimatta vaarasta joutua parinsadan hevosen tallattaviksi. Edestä ja takaa lukuisien, meluavien vihollisten ahdistamina pysähtyivät hevoset hetkeksi, ja silloin uskallettiin tuskin hengittää. Jos hevoset lähtisivät oikealle tai vasemmalle, niin sekä ratsastavat että jalkaisin olevat paimenet tulisivat muserretuiksi kuin tähkät varstojen alla. Eteenpäin, lapseni! huusi don Augustin innoissaan juosten esiin ja päästäen korkeita huutoja. Kauhea ulvonta ajomiesten joukosta oli hänen kehoitukseensa vastauksena.

Nyt parven etunenässä oleva, joka jo oli luonut tuliset silmäyksensä lehtikerppujen peittämään aituukseen ja siinä olevaan aukkoon, lähti nelistämään sitä kohti. Koko parvi seurasi perässä, syöksyen sisään kuin raivokkaasti vyöryvä virta. Tällä hetkellä kuului kaikilta tahoilta ilon huudahdus, kun Encinas tovereineen, jotka hetkeksi olivat kadonneet tuon riehuvan vyöryn sekaan, hiipivät pylväiden välisestä ahtaasta aukosta.

Kului hetkinen, ennenkuin metsän ylpeät otukset huomasivat vankeutensa, mutta kun ne ensi kerran eläissään olivat ahdistetut aituukseen, joka ulottui korkeimman pään tasalle, päästivät ne raivon ja tuskan hirnunnan. Oli komea näytelmä, tuo parvi raivoisia eläimiä, jotka syöksyivät toistensa ohi ja hyppelivät korkealle, samalla kuin niiden hirnuntaa ja korskumista saattoi verrata myrskytuulen suhinaan; nuo päät, jotka peljästyneinä liikkuivat edestakaisin silmien leimutessa tulta ja vaahdon pärskyessä suusta.

Hevosten raivoaviin hirnahduksiin vastasivat paimenet riemun huudahduksilla.

— Se on siellä! Se on siellä! huudahti Encinas.

— Mikä on siellä? huusi parikymmentä ääntä.

— Aavikoiden valkoinen ori! vastasi metsästäjä.

Komein ja jaloin näistä aavikoiden kauniista ja jaloista hevosista, hurjin ja nopein kaikista, heloittavan valkoinen ori, yhtä valkoinen kuin lumpeenkukka, oli aituuksessa. Se oli sama eläin, jota edellisenä päivänä oli turhaan ajettu takaa. Tuo komea tulisilmäinen eläin hyppi aituuksen toisesta päästä toiseen vimmoissaan sysäten kumoon tiellä olevat onnettomuustoverinsa. Siten sai se tilaa juostaksensa vapaasti ympäri; sen hirnunta kuului valittavalta, sen harja liehui edestakaisin.

— Joutuin tuonne! huusi Encinas ja riensi sille kohdalle, josta ori aikoi hypätä aituuksen yli. Mutta tämän estäminen oli myöhästä. Tila, jonka ori oli hankkinut, antoi sille tilaisuuden vauhdin ottamiseen ja metsästäjät näkivät valkean viirun nuolen nopeudella halkaisevan ilman.

Hevonen putosi jaloilleen aituuksen ulkopuolelle ja katosi toisen kerran metsään. Sen paetessa päästivät miehet suuttumuksen huudahduksen. Parisataa hevosta oli kuitenkin aituuksessa ja se riitti korvaamaan kauneimman menettämisen.

— No, vieläkö epäilette, ettei tällä hevosella ole yliluonnollisia voimia? kysyi Encinas.

Ei kukaan vastannut, kaikki olivat vakuutettuja.

Vangitut hevoset voivat juostessaan edestakaisin vahingoittaa ainoastaan itseänsä; ne muodostivat parven, joka alituisesti liikkui edestakaisin. Tuon tuostakin hyökkäsi joukko aituusta vastaan, mutta se oli tehty tukevista pylväistä, jotka eivät antaneet perään. Eläimet olivat tomupilven verhoamia; muutamat pureskelivat raivoissaan pylväitä, toiset kuopivat kavioillaan maata, muutamat kaatuivat niissä hehkuvan raivon valtaamina maahan, josta eivät enää nousseet. Ikäänkuin hehkuva, vähitellen jäähtyvä laavavirta, taukosi hurja joukko vähitellen hyökkäyksistään pylväitä vastaan. Hämmästys seurasi raivoa ja synkkä liikkumattomuus vimmattuja hyppyjä. Metsän hurjat asukkaat olivat voitetut.

Joskus sattuu kuitenkin, että huonosti tehty aituus parin kolmensadan samalla kertaa syöksähtävän hevosen sysäyksistä kaatuu. Silloin syöksähtävät eläimet ulos kuin laavavirta, jota ei mikään voi pidättää, eivät edes tuhannen metsästäjän huudot, ponnistukset eivätkä lassot. Hevoset tallaavat maahan kaikki mitä eteen sattuu. Hämmästyneet vimmatut eläimet pakenevat tuulen nopeudella; melu ja jyry on niin kauhea, että luulisi koko metsän kaatuvan tahi vuorien syöksyvän kumoon. Paksu tomupilvi kohoaa hevosten jälkeen ja melua seuraava hiljaisuus todistaa, että eläimet pian ovat takaa-ajajansa jättäneet.

Näin sattuu ja metsästäjät saavat pitää itsensä onnellisina, jos ei kukaan heistä muserru tai haavoitu hevosten jaloissa.

Nyt olivat ne voitetut, nyt tuli vain niiden kesyttäminen nälällä, ennenkuin ne kesyjen tammojen avulla vietiin laitumelle. Vielä kuluisi viisi, kuusi päivää, ennenkuin nälkä, joka ainoastaan voi totuttaa ne ihmisiin, olisi ne kesyttänyt. Yö taasen levitti luontoon synkän vaippansa. Riemuitsevat paimenet, jotka olivat tehneet urotyön, josta kauan puhutaan, viettivät juhlaa. Don Augustin jakoi viiniä ja viinaa väelleen suuren nuotion ääressä; siinä paistettiin kaurista ja siinä miehet vielä puoliyön aikaan kertoivat seikkailujaan.

Mutta älkäämme unohtako monien muiden kertomuksemme henkilöiden vaativan huomiotamme. Diaz on vielä harhailemassa aavikolla, comanhi seuraa rosvoja, Rosenholz itkee ryöstettyä kasvattiansa. Luokaamme vielä kuitenkin silmäys Puhvelijärven rannalle. Kauvan kajahteli metsässä metsästäjäin iloinen nauru, johon sekaantui aitauksessa olevain hevosten valittava hirnunta. Kun viimeiset viinipullot olivat tyhjennetyt ja kauriista jäljellä vain luut, joita metsästäjän koira kalvoi, raukesi keskustelu ja taukosi vihdoin. Paimenet heittivät uusia puita nuotioon, ja ojentuivat vaippoihin kääriytyneinä nurmelle.

He antautuivat hyvin ansaitun unen valtaan, muistamatta että metsässä oli nähty epäiltäviä jälkiä.

Yön hiljaisuudessa, jota vain keskeyttivät vangitut eläimet, jotka pian saisivat nöyrtyä piiskan ja kannuksien alla, loi kuu vaalean valonsa punertavaan nuotioon. Kuun säteet ja nuotio valaisivat telttoja ja nurmikolla makaavia metsästäjiä. Milloinkaan ei oltu järven rannalla nähty niin maalaamista ansaitsevaa ja tyyntä näkyä kuin nyt.

40.

TAKAA-AJO.

Kaksi päivää oli kulunut kesyttömien hevosien pyynnistä, kun viisi henkeä eri joukoissa kulki Punaista jokea ylöspäin.

Siltä paikalta, jossa nämä noin puolen penikulman erottamat henkilöt olivat, oli päivän matka kultalaaksoon ja kolmen Puhvelijärvelle.

Muutamia päiviä ennen kuin ystävykset piiritettiin kultalaaksoon, kulki kaksi henkilöä kevyellä, ruuhella Gilajokea ylöspäin. Ruuhi oli niin täyteen ahdettu kaikenlaisia esineitä — satuloita, viittoja, tavarakääröjä ja aseita — että sen reunat olivat melkein veden pinnan tasalla. Soutajina olivat vanha rosvo ja hänen poikansa, jotka eräältä Tubac-linnoituksen kauppiaalta olivat ryöstäneet nämä tavarat ja tappaneet hänet. Kun tämä murha oli saanut liikkeelle koko seudun, olivat molemmat rosvot paenneet nopeasti saaliinensa ja, jotta heitä ei tunnettaisi, pukeutuneet papagos-intiaanien pukuun. Silloin kohtasi don Augustin tyttärineen heidät matkalla Puhvelijärvelle.

Rosaritan nähdessään oli mestitsissä herännyt halu hänet ryöstää, mutta kun hän ei uskaltanut yksin ryhtyä tähän, eikä aikakaan tuntunut hänestä suotuisalta, päätti hän ensin viedä kätköön rosvoamansa tavarat ja sitten yhtyä apaheihin, toteuttaaksensa heidän avullaan tuumansa.

Senpätähden hän, niinkuin jo tiedämme, etsi intiaanit, heidän anastettuaan kullanetsijäin leirin, ja auttoi heitä ystävyksiä saarrettaessa. Samalla sopi hän Mustanlinnun kanssa, että he määrättynä päivänä kohtaisivat toisensa jokien yhtymäpaikalla. Siellä aikoi hän panna toimeen pirullisen tuumansa ja anastaa Rosaritan.

Nyt hän isänsä kanssa souti tuota kovassa lastissa olevaa ruuhta. Vaikka virta oli jotensakin väkevä, saivat molemmat tottuneet soutajat ruuhen kulkemaan nopeasti. Pian näkyi etäällä pieni, viheriä saari, jonka nähtyään soutajat enensivät ponnistuksiaan. Se oli keskellä Gilajokea oleva pieni Puhvelisaari.

Molempien rosvojen ohjatessa matkaansa suoraan sinne kulki heidän tietämättänsä tuo nuori comanhi pitkin joenrantaa ja vartioi tarkoin ruuhen liikkeitä. Ennenkuin alus oli ehtinyt joen viimeiseen mutkaan, pani hän aseensa ja vaatteensa kääryyn päänsä päälle ja ui yli. Pian oli hän ehtinyt vasemmalle rannalle ja piiloutunut paikalle, josta hän, itse näkymättömänä, saattoi tarkoin nähdä kaikki mitä saarella tapahtui.

Molemmat rosvot pysähtyivät saaren rannalle, levittivät varovasti puhvelin nahkoja ruohostolle, jotta ei heidän jälkiänsä huomattaisi ja leikkasivat sitten puukoillaan suuren, pyöreän turpeen maasta. Mukana olevalla lapiolla kaivoivat he maata, jonka panivat säkkiin. Siten syntyi kuoppa, joka ori pian niin suuri, että sinne voi kätkeä aseet ja muut ruuhessa olevat tavarat. Kun rosvot olivat sinne kaikki kätkeneet, laskivat he varovasti turpeen paikoillensa ja peittivät siten kätköpaikan niin hyvin, ettei siitä huomannut jälkeäkään. Sitten he taasen palasivat rannalle ja jatkoivat tyhjällä ruuhellaan matkaansa. Kolmen päivän kuluttua Rosenholz ja José näkivät ruuhen.

Nyt tuli nuori Comanhikin esiin piilostaan ja sanoi itsekseen: Heidän sielunsa on haudattuna tänne, he tulevat siis pian takaisin.

Sitten meni hän metsään, jatkaen yksinäistä matkaansa. Myöhemmin kohtaamme hänet vielä.

Täytettyämme näin aukot kertomuksessamme palatkaamme Rosenholzin ja Josén luo, jotka jätimme kultalaaksoon suremaan kadonnutta Fabiania.

Vasta aamupuolella oli myrsky ja tuo kauhea rajuilma, joka viimeksikerrottuna iltana raivosi kultalaaksossa ja sen ympäristöllä, tauonnut. Nyt oli taivas kirkas ja selkeä, uhkaavia ukonpilviä ei enää näkynyt. Sitä selvemmin näkyivät maassa rajuilman tuottaman hävityksen jäljet. Ankara sade oli huuhtonut maan niin, että jokainen ihmisjälki oli kadonnut. Vuorelta, joka edellisenä päivänä oli ollut niin äänetön, kuului nyt kohiseva jyrinä. Se syntyi monista mutaisista, likaisista vuoripuroista, jotka syöksyivät kalliolta alas ja kuljettivat laaksoon oksia, korsia ja soraa. Näitä hävityksen jälkiä valaisi nyt kirkas ja loistava aamuaurinko.

Muuan mies istui allapäin kallion paadella intiaanihaudan luona. Tuska näkyi yhtenä ainoana yönä uurtaneen syviä juovia hänen kasvoilleen. Hänen harmaat hapsensa liehuivat ahavoituneilla poskilla, joita nyt kuitenkin huolet vaalensivat, eikä hän tuntunut välittävän hehkuvista auringon säteistä, jotka osuivat hänen paljaaseen päähänsä. Tämä mies oli kanadalainen metsästäjä. Hänen äskeisten tapausten järkyttämät sielunvoimansa oli kokonaan masentanut tämä viimeinen, kauhea isku. Hän oli liikkumaton, hänen katseensa alakuloinen, epätoivo saattoi hänet äänettömäksi. Kauvan istui hän synkässä toimettomuudessa. Vihdoin nosti hän hitaasti päätänsä, ikäänkuin mies, joka kauvan on ollut vaipuneena kuoleman kaltaiseen horrostilaan, mutta jonka ainoa, jäljellä oleva elämän kipinä vähitellen herää, panee veren taasen liikkeelle ja tuo uutta eloa jäseniin. Tahtomattaankin ojentui hänen käsivartensa, hänen kätensä aukeni, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua tavalliseen aseeseensa, mutta koskettikin vain tyhjää ilmaa.

Nyt hän taasen palasi tuntoihinsa ja nosti aseettomat kätensä taivasta kohti. Tällä hetkellä läheni hänen uskollinen, nykyään ainoa toverinsa. Rosenholz huomasi hänet, vavahti ja hänen kasvoillaan välähti heikko toivon säde.

Espanjalaisen metsästäjän kasvoilla oli huolen pilvi. Hän loi nopean silmäyksen vanhaan toveriinsa ja rauhoittui vähän siitä. Josén kasvot selvenivät; hän tunsi tammen juurtuneen niin syvälle maahan, ettei se vielä kaatuisi ja häntä ilahutti nähdessään sen taasen järkähtämättömänä ja lujana.

— Eikö mitään? kysyi Rosenholz sammuvalla äänellä.

— Ei mitään, vastasi vakavalla äänellä entinen rajavartia, joka nähdessään vanhan toverinsa saavuttaneen mielenmalttinsa jätti lohdutukset syrjään; — mutta kyllä löydämme hänet.

— Sitä olen itsekin jo itselleni vakuuttanut; etsikäämme siis!

Kumpikaan ei maininnut Fabianin nimeä; mutta molemmat ajattelivat häntä. José tahtoi kuitenkin koetella ystävänsä rohkeutta ja lausui häneen katsoen: Hän on joko kuollut tai elävä, kummassakin tapauksessa löydämme hänet.

— Aivan oikein, vastasi Rosenholz. Jos löydämme hänet kuolleena, kuolen minäkin; jos taasen elävänä, jään minäkin elämään.

— Hyvä! sanoi José, mutta itsekseen ajatteli hän toisin ja luotti ajan parantavaan vaikutukseen; lähtekäämme siis ajamaan takaa tuota mestitsikonnaa sinne, mihin hän pakeni. Hetki, jolloin minun tai sinun puukkosi iskeytyy hänen rintaansa, on lähempänä kuin hän luuleekaan; nyt minä vain mietin kostoa.

— Koettakaamme ensin keksiä täältä jälkiä, jotka selittävät, miten Fabian on joutunut intiaanein käsiin, sanoi Rosenholz. Katso, José. Tunnet varmaan yhtä hyvin kun minäkin tämän litteän kiven yhdeksi niistä, jotka tuolla kukkulalla olivat suojanamme; se on siis heidän taistellessaan vierinyt alas ja molemmat taistelijat samalla.

— Epäilemättä; menenpä kukkulalle ja mikäli mahdollista otan selkoa missä asemassa he ovat taistelleet. Käsitäthän, miten tärkeätä sen selville saaminen on. Jos he ovat syöksyneet alas pää edellä, niin silloin on Fabianin pää murskaantunut; jos hän taasen on vierinyt makaavassa asemassa taistellen alas, niin on hän päässyt muutamilla mustelmilla. José aikoi kiivetä kukkulalle, mutta Rosenholz pidätti häntä.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän. Kapuamme molemmat sinne ylös, mutta, jos vain mahdollista on, tarttumatta käsin pensaisin. Minulla on omat syyni siihen, meidän täytyy nimittäin tarkoin tutkia ruoho ja pensaat.

Molemmat metsästäjät alkoivat kavuta ylöspäin ja tutkivat samalla tarkoin jokaisen vähimmänkin jäljen. Heidän ei tarvinnut kavuta muuta kuin muutama jalka. Niinkuin Rosenholz oli toivonutkin, ilmaisi pensaitten tarkastus mitä he toivoivatkin.

— Näetkö, sanoi kanadalainen, viitaten kahteen noin kolmen jalan päässä toisestaan kasvavaan pensaasen, nämä katkenneet oksat todistavat, että vähintään noin pitkä ruumis on pudotessaan katkaissut ne. Selvillä siis on, että molemmat taistelijat vyöryivät tästä alas. Odota, tuossa on kuoppa, jossa hiljattain on ollut kivi. Sen pää oli varmaan ulkona ja molemmat ruumiit ovat irroittaneet sen maasta. Panenpa veikkaa, että löydämme kiven.

— Sitä ei tarvita, vastasi José, Fabian elää.

— Niin, mutta hän on vankina ja millaisten vihollisten? Voi! huudahti Rosenholz, kauhun vavahduksen tukahduttaen, minnekähän pystytetään piinapylväs hänen varalleen?

— Sinäkin, Rosenholz, olit kerran sellaisessa ja…

— Ja sinä pelastit minut; kyllä oivallan mitä tarkoitat, me pelastamme hänet.

— Pääasia on, että hän vielä elää. Rosenholz tunsi itsensä lohdutetuksi ja tunsi voivansa ryhtyä vaikka mihin, pelastaaksensa Fabianin.

— Kun olemme tästä selvillä, niin tarkastakaamme…

Rosenholz keskeytti Josén pusertaen hänen käsivarttaan voimakkaasti niin että se oli katkeamaisillaan.

— Tässä on vielä epäselvyyttä! huudahti hän, ikäänkuin olisi äkkiä jotain oivaltanut. Missä ovat tappamiemme intiaanien ruumiit? Epäilemättä tuossa kuilussa ja mikä todistaa, ettei Fabianinkin ruumis ole siellä.

— Milloinka nuo intiaanikoirat, ja varsinkin tuo kirottu mestitsi alkoivat pitää niin suurta huolta vihollistensa ruumiista? Omat kuolleensa ovat roistot varmaan vieneet pois, jotta eivät elävät niitä häpäisisi — se on heidän tapansa. Ei, ei, jos Fabian olisi kuollut, niin löytäisimme hänet päänahatonna täältä. Luota siihen, mestitsi ei suotta niin äkkiä keskeyttänyt piiritystä. Hän tietää Fabianin tuntevan paikan, missä minun salaamani aarre on, ja rosvo säästää nuorukaisen henkeä, kunnes tämä on ilmaissut paikan hänelle.

Josén edellytys oli hyvinkin todennäköinen ja Rosenholz tunsi olevansa onnellinen voidessansa luottaa siihen. Pian kohtasivat he kuitenkin levottomuutta herättävän merkin, joka oli ristiriidassa Josén johtopäätöksen kanssa. Rosenholz oli lähestynyt kuilua. Sen syrjältä koki hän turhaan etsiä ihmisjalan jälkiä; sade oli ne huuhtonut — mutta silloin muuan esine herätti hänen huomiotansa. Hän otti sen nopeasti ja näytti sitä synkän näköisenä Josélle. Se oli Fabianin puukko. Sade ei ollut sitä täydellisesti viruttanut, vaan muutamia veripilkkuja saattoi vielä nähdä sen sarvipäätä koristavissa vaskinauloissa.

— Miten on Fabianin puukko joutunut näin lähelle vesiputousta?

José ei vastannut toverinsa kysymykseen. Hänen neuvokkaisuutensa etsi luonnollista selitystä, ja molemmat olivat kamalan epävarmuuden vallassa.

José ei kuitenkaan hellittänyt, vaan meni paikalle, josta taistelijat olivat vierineet alas.

— Fabian on alas syöksyessään pudottanut puukkonsa ja se on vierinyt sille paikalle, josta löysit sen. Todennäköistä on, että taistelua jatkettiin kukkulan juurella, ja että pari kolme roistoa on tullut toverinsa avuksi. Fabian on silloin saarrettu ja vangittu, ennenkuin ehti asettansa etsiä.

Molemmat metsästäjät läksivät nyt Sumuvuorille päin.

— Huomaa, Rosenholz, jatkoi José, edelleen väitän, että Fabian on tuon kirotun mestitsin vankina ja että häntä koetetaan taivuttaa uhkauksilla ja lupauksilla. Rohkea nuorukainen ei varmaankaan välitä uhkauksista ja halveksii lupauksia, ja ehdimme siis kyllä ajoissa pelastamaan hänen henkensä.

— Voi, huudahti Rosenholz katkerasti, — että niin vanha, viekas kettu, kuin minäkin, annoin heidän riistää aseeni!

— Meillä on aseet, joita meiltä ei riistetä, — kelpo puukko, peloton sydän ja, sen uskallan sanoa, luottamus Jumalaan, joka ei ole sallinut sinun niin ihmeellisellä tavalla löytää Fabiania, jotta hänet taasen ainaiseksi sinulta riistettäisiin. Tähän vastaat ehkä, että nälkä uhkaa meitä ja totta onkin…

— Mitä siitä! Teemme samoin kuin nuo intiaaniraukat, jotka viime vuonna antoivat meille suojaa Kalliovuorilla ja jotka elävät pelkillä hedelmillä ja juurilla.

— Minua ilahduttaa, Rosenholz, kun taasen näen sinut sellaisena, jollaisena sinut näin tyynesti polttavan piippuasi todellakin kamalassa asemassa, kun olit kidutuspylvääseen sidottuna. Erään pyssyn tutun laukauksen kuultuasi käänsit sinä hämmästymättä päätäsi syrjään, samalla hetkellä, kun intiaani, joka alkoi irroittaa päänahkaasi otsalta, kaatui ikäänkuin salaman kohtaamana.

— Niin, tosin kyllä hämmästymättä, José, sillä minä odotin sinua, sanoi kanadalainen aivan avomielisesti.

— En sanonut tätä muistuttaakseni tuosta pienestä palveluksesta, vaan osoittaakseni sinulle, ettei saa milloinkaan epäillä.

Molemmat metsästäjät olivat nyt saapuneet sille paikalle, jossa intiaanit edellisenä päivänä olivat olleet.

Rosenholz ei voinut olla luomatta synkkää silmäystä vastapäätä olevalle kukkulalle, johon he olivat leiriytyneet lujamielisinä rohkeudessaan ja yksimielisyydessään. Nyt olivat he erotettuina, heidän voimansa oli murtunut, mutta rohkeus oli jäljellä.

— Voi! huudahti kanadalainen, ensi kerran sitten eilisen tunnen iloa sydämessäni.

— Mitä nyt? kysyi José, rientäen paikalle.

— Katso!

Rosenholz näytti Josélle Fabianin takista reväistyä tilkkua, jonka tuuli varmaan oli tänne tuonut.

— Ainakin tänne asti hän on tullut, jatkoi hän kaihomielisellä ilolla, ja tämä kankaan kappale on reväisty hänen puolustaessaan itseään.

— Tuon poikarukan takki ei nyt ole juuri kehuttavassa kunnossa, vaikka hän voisi olla rikaskin, vastasi José, mutta samalla todistaa tämä minun olevan oikeassa väittäessäni hänen elävän. Ja tästä puhuessani kysyn sinulta, vieläkö nytkin luulet intiaanien välittävän valkoisten ruumiista?

— Olet oikeassa, vastasi Rosenholz, en tullut ajatelleeksi, että täältä löytäisin todistuksen.

Josén väitettä tuki surullinen näky. Se oli Barajan ruumis, joka oli samalla paikalla, mihin oli kaatunut Rosenholzin luodin satuttamana. Onnettoman silmät näkyivät vieläkin olevan aarteeseen kiinnitetyt.

— Jos tuo mestitsi-koira olisi ruumiista välittänyt niin paljon kuin luulet, sanoi José, olisi hän tullut loistavasti palkituksi saamalla kaiken tämän kullan. Niin, niin, don Fabian on jäänyt henkiin, siitä meidän on kiittäminen Jumalaa. Hän minulle johti mieleen, että peittäisin kultalaakson lehdillä ja ruohoilla, joten kulta tuli kätköön. Emmekö nyt, kun ei meillä ole aseita, ota hieman kultaa mukaamme, Rosenholz?

— Mitä hyödyttää kulta erämaassa? Pakenevatko pedot sitä? Haluavatko aavikolla harhailevat kauriit sitä? Jättäkäämme tämä kultalaakso sellaiseksi, kuin se on. Tämä kankaanliuska on minulle noita rikkauksia arvokkaampi.

Molemmat metsästäjät olivat tarkastaneet kaikki, mitä tällä paikalla voikin, ja menivät kohti Sumuvuoria, joitten tiheät usvat saattoivat peittää monia salaisuuksia.

— Pysähtykäämme tähän hetkeksi! sanoi José, kun he vaivoin olivat kavunneet kapeaa polkua, jota mestitsi ja Punakäsikin olivat kulkeneet. José tunsi jo itsensä nälkäiseksi.

He jakoivat keskenänsä jäljellä olevat niukat ruokavaransa. Eilisestä he eivät olleet palaakaan maistaneet.

Vuoristossa oli vieläkin vaikeampi löytää sateen huuhtomia jälkiä. Sumua kohosi yhä sateen kostuttamasta maasta, jossa ei voinut jalan jälkiä havaita. Molemmat olivat niin sumun peitossa, etteivät voineet nähdä toisiansa, kun José huusi kanadalaiselle, näyttääksensä mitä oli keksinyt. Turhaan odotti hän vastausta ja toistamiseen huudettuansa kuuli hän äänen, joka ei kuitenkaan ollut Rosenholzin.

Kummastellen, ettei ollut yksin Rosenholzin kanssa, huusi hän uudelleen.

— Ketä sinä siellä huutelet? kuului äkkiä Rosenholzin ääni aivan läheltä. Mutta toinen ääni huusi:

— Sennor Rosenholz, sennor José, missä olette?

— Täällä, vastasi José, tuntien Gayferoksen äänen.

— Jumalalle kiitos ja kunnia, että vihdoinkin löydän teidät, ettei minun tarvitse kuolla nälkään tässä kirotussa vuoristossa! sanoi nyljetty gambusino astuen esiin sumusta, joka hänet oli peittänyt.

— Hyvä, sanoi José itsekseen, tässä on meillä lisäksi yksi muonavieras, jonka täytyy elää juurilla! Kuulkaa, ystäväni, tällä kerralla on teillä oikein huono onni, sillä pyssyttömät metsästäjät ovat huonoja liittolaisia.

— Entä don Fabian? kysyi vilkkaasti Gayferos, joka ei unohtanut, että hänen oli hengestään kiittäminen nuorukaisen rukouksia; onko aavistamani onnettomuus todellakin tapahtunut?

— Intiaanit ovat ottaneet hänet vangiksi ja tapaatte meidät muonavaroitta, tuli-aseitta, alttiina pedoille ja intiaaneille ja mikä on vieläkin pahempi, nälkään kuolemaisillamme; mutta poikaseni, ennenkuin kerron teille tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta täytyy minun kysyä jotain Rosenholzilta.

José näytti vanhalle metsästäjälle jalan jälkiä tuuhean koiruohopensaston alla, josta sade ei ollut voinut niitä huuhtoa.

— Tässä on intiaanien mokkasiinien jälkiä, ja tässä, ellen erehdy, valkoisen miehen jalkineitten, sanoi hän.

— Noita viimeksi mainittuja ei ole Fabianin jalka jättänyt, lausui Rosenholz. Etkö muista niitä jälkiä, joita joku päivä sitten seurasimme, kun lapsiraukka meitä innokkaampana riensi edellä ajaen takaa viimeksi tappamaamme kaurista. Toivoni on Jumalassa, mutta mikään ei todista, että Fabian on hengissä. — Epäilettekö sitä? kysyi Gayferos säälivästi. Ensi kerran gambusinon yhdyttyä heihin loi Rosenholz ystävällisen katseen häneen. Hän hämmästyi muutosta, minkä kahden päivän melkein täydellinen paastoaminen ja haavan kipu olivat tuon miehen ulkomuodossa vaikuttaneet.

— Epäilemmekö sitä? huudahti José, tietysti! Olimme vain hetkeksi jättäneet hänet, emmekä sitten ole häntä löytäneet. Mutta mitä lausuitte äsken pelkäämästänne onnettomuudesta?

— Eilen illalla, sanoi Gayferos, päätin itse auttaa itseäni, kun ette lupauksenne mukaan palanneet ja kun jättämänne ruokavarat olivat lopussa. Voi, kauheata on olla niin avutonna, kuoleman vaaran alaisena. Seurasin jälkiänne pitkän matkan, mutta kadotin ne täällä vuoristossa. Yön lähetessä harhailin ympäri ja saavuin vihdoin suurelle joelle; näin siellä olkihatun, jonka tunsin Fabianin omaksi.

— Missä sitten? lausui Rosenholz, päästäen ilon huudahduksen. José, vanha ystäväni, olemme rosvojen jäljillä. Näkemäni vene oli varmaan heidän. Viekää heti meidät sille paikalle!

Ilo valtasi vanhan metsästäjän, ja Gayferoksen opastaessa kysyi Rosenholz ystävällisesti, oliko mitään tapahtunut heidän poissa ollessaan.

— Ei minulle mitään sattunut, vastasi tämä. Jumalan armosta kasvoi lähistöllä runsaasti tuota kummallista ruohoa, jota kotiseudullani nimitetään apahiruohoksi ja jonka mehu nopeasti parantaa haavoja. Survottuani kahden kiven välissä tätä ruohoa tein siitä siteen päähäni; ja muutaman tunnin kuluttua tunsin itseni niin virkistyneeksi, että olin nälissäni ja söin jättämänne muonavarat.

— Ja tänne tullessanne näitte Fabianin hatun? kysyi José.

— Niin, ja se saattoi minut aavistamaan onnettomuutta, jonka surukseni huomaan tapahtuneenkin.

José kertoi lyhyesti uudelle toverilleen, mitä oli tapahtunut, piirityksen ja sen surkean lopun.

— Ja keitä ovat nuo rohkeat miehet, jotka ovat olleet teitä urhoollisempia ja taitavampia? kysyi Gayferos kummastuksella, joka selvästi osoitti, kuinka suureksi hän arvosteli vapauttajainsa voiman ja rohkeuden.

— Roistoja, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä perkeleitä, ja joille aijomme kovasti kostaa, vastasi José, mainiten nuo kaksi vaarallista vastustajaa, joiden kanssa he onnettomuudeksi olivat toisen kerran sattuneet yhteen. Mutta kyllä vielä kohtaamme heidät, lisäsi hän.

Tällä hetkellä saapuivat kulkijat tehtyänsä monta kierrosta, joihin oli syynä Gayferoksen huono muisti, sille paikalle, jonka hän oli maininnut. Samalta paikalta oli Barajakin nähnyt ruuhen molempine rosvoineen katoavan maanalaiseen kanavaan.

Suurista vaikeuksista huolimatta onnistui heidän laskeutua alas jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät sitä joen haaraa, jonka rannoilla metsästäjät toivoivat löytävänsä uusia jälkiä, jotka johtaisivat heidät oikeaan.

41.

UUSIA VAIVOJA.

Kun molemmat metsästäjät sekä gambusino olivat saapuneet joen rannalle, huomasivat he lyhyen matkan päässä siitä paikasta, jossa olivat, polun, joka kiemurteli vuorelta rannalle.

— Varmaan on tämä sama tie, jota nuo roistot vankineen kulkivat, sanoi José, ja meidän tulee etsiä heidän jälkiänsä polulta.

— Kummastelen vain yhtä seikkaa, sanoi Rosenholz, tarkoin tarkastellessaan polkua, sitä näet, että kiivasluontoinen Fabian on niin rauhallisena ja tyynenä kulkenut mukana. Nuo pensaat, nuo koiruohot eivät osoita hänen tehneen vähintäkään vastarintaa.

— Olisitko mieluummin tahtonut, että hän vartiainsa kanssa olisi syössyt alas tuolta vuorelta?

— En suinkaan, José, vastasi Rosenholz, mutta näithän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka hän henkensä uhalla syöksähti vesiputoukseen; tuo hänen rauhallisuutensa saattaa minut levottomaksi. Varmaan oli hän haavoitettu, ehkäpä tainnuksissa, ja se selittää…

— Se on kyllä todennäköistä, keskeytti José. Sinun luulosi on kylläkin otaksuttava.

— Jumalani, Jumalani! huudahti Rosenholz huolestuneena, miksikä tämä rajuilma huuhtoi pois jokaisen veripilkun, jokaisen jalan jäljen? Muuten olisi ollut helppoa löytää ne; se olisi selittänyt paljon mistä haluamme tietoa. Ettekö nähnyt, Gayferos, oliko veden pinnalla uiva hattu verinen?

— Sitä en saattanut nähdä, vastasi tämä, olin liian etäällä; kallio, jolla seisoin, oli korkealla, ja oli jo melkein pimeä.

— Jos otaksutaan, ettei hän voinut tehdä vastarintaa, niin eikö se todista, että nuo roistot toivovat runsaita lunnaita Fabianista? Vai miksikä olivat vaivautuneet kantamaan hänet ruuheen?

Kiitollinen silmäys oli kanadalaisen vastauksena näihin Josén lohduttaviin sanoihin.

Todellakin oli Fabian kannettu veneeseen pitkän tainnoksissa-olonsa aikana, joka tuli siitä, että hän alas pudotessaan löi päänsä kiveen. Muuan intiaani oli ottanut hänen hattunsa, mutta kun se oli niin kehno, heittänyt sen veteen.

Tähän asti eivät metsästäjät olleet erehtyneet otaksumisissaan ja tietämättänsä olivat he arvanneet melkein koko asian; uudella innolla jatkoivat he tarkastuksiaan.

Heti he eivät lähteneet jokea pitkin, vaan tutkivat ympäristön. Tällä paikalla ei vesi ollut jalkaa syvempää ja kaikkialla kasvoi kaislaa.

Äkkiä juolahti Rosenholzin mieleen jotain; hän riensi ahtaaseen kanavaan ja katosi pimeään käytävään.

Sillä välin tutkivat José ja Gayferos rantaa, pensaita, vieläpä veden pinnankin, mutta mikään ei osottanut ihmisten täällä liikkuneen. Nyt kuului kanadalaisen ukkosääni maanalaisesta käytävästä ja hänen ilohuutojensa johdosta riensivät molemmat hänen luoksensa. Rosenholz ei ollut turhaan ilosta huudahtanut. Syviä, selviä jalanjälkiä kosteassa maassa — toiset niistä olivat vettä täynnä — niitä näkivät metsästäjät ja Gayferos. Tässä oli ollut Punakäden ja mestitsin vene.

— Voi! huudahti Rosenholz, nyt ei meidän tarvitse ummessa silmin harhailla! Jumalan tähden! Mitä tuolla kaislassa on? Onko se nahan liuska — tai mikä! Katso sinä, José, ilo saattaa pääni höperöksi.

José astui muutaman askeleen veteen ja otti esineen, jota näytti vanhalle metsästäjälle.

— Siinä on palanen siitä hihnasta, jolla vene oli kiinni tässä kivessä, ja jonka roistot ovat leikanneet poikki, irroittamatta sitä, sanoi José. Ollessani täällä tahdon mennä etemmäksi käytävään, sillä luulen näkeväni harmaahkon valonsäteen tuolla veden pinnalla.

José kahlasi matalassa vedessä varovasti eteenpäin sille paikalle, jossa maanalaisen käytävän päässä näkyi heikkoa valoa. Kuinka suuresti kummastui hän, kun hän, taivutettuansa kaislan syrjään, näki tutun järven. Se oli sama käytävä, joka vuorien alitse oli yhteydessä kultalaakson järven kanssa.

José palasi kanadalaisen luo ilmoittamaan löydöstänsä, vaikka se ei erittäin tärkeä ollutkaan. Rosenholz ei kuitenkaan saattanut olla harmiansa ja mielipahaansa ilmaisematta muistaessaan ampumansa intiaanin paljastaneen käytävän suun ja siten näyttäneen hänelle pakotien, vaikka hän ei tullut sitä käyttäneeksi.

— Jos olisimme tämän tienneet, sanoi hän, lyöden nyrkillään otsaansa, niin olisimme löytäneet veneen ja päässeet tästä vuoristosta. Meidän olisi vain ollut seuraaminen veden juoksua.

— Lähtekäämme jalkaisin kulkemaan pitkin joen vartta, sanoi José, niin pääsemme tuon kirotun mestitsin jäljille.

— Käyttäkäämme siis näitä hetkiä, jolloin ei nälkä vielä uuvuta jalkojamme eikä heikonna näköämme. Ja ennen auringon laskua olemme ehtineet hyvän matkan.

Näin sanoen alotti Rosenholz reippaana matkan. Hänen toverinsa seurasivat. Vaivaloista oli heidän tiensä, kun heidän täytyi kulkea pitkin jyrkkiä joen rantoja ja kiivetä yli kallioitten.

Yksi ainoa tärkeä tapaus sattui matkalla. He löysivät nimittäin Fabianin hatun, joka oli kulkenut virran mukana ja tarttunut kiinni rannalla kasvavan pensaan oksiin. Kyynelsilmin katseli Rosenholz tätä esinettä, joka oli ollut hänen kasvattinsa oma. Veripilkkuja ei voinut hatussa nähdä.

Kanadalainen ripusti sen vyöhönsä, samoin kuin pyhiinvaeltaja säilyttää kallista pyhäin jäännöstä. Sitten jatkoivat he matkaansa.

— Tämä on hyvä enne, sanoi José, kokien vapautua hänet vallanneesta surumielisyydestä; me olemme löytäneet hänen puukkonsa ja hattunsa. Jumala suo meidän löytää hänet itsensäkin.

Päivä rupesi vähitellen pimenemään, kun matkustajat saapuivat paikalle, jossa vesi muodosti pyörteen, mikä Rosenholzin vakuutuksen mukaan syntyi siitä, että vähän matkan päässä toinen joen haara yhtyi tähän.

Rosenholz ei ollut kokonaan erehtynyt, mutta yhden joen haaran sijasta olikin kaksi, ja se joki, jonka vartta he tähän saakka olivat kulkeneet, oli ainoastaan salvattua vettä, joka ulottui aina kultalaakson järveen asti.

Matkue pysähtyi tähän. Uusi pulma ilmestyi. Mitä tietä vene oli kulkenut? Itäistäkö vai läntistä haaraa? Matkustajat aprikoivat pääsemättä varmuuteen. He etsivät jälkiä, jotka olisivat johdoksi. Mutta ei veden synkällä pinnalla, eikä kaislassa huomannut mitään. Synkkä ja pimeä, tiheän sumun seuraama yö tuli; tähtiä ei näkynyt.

Täytyi jättää seuraavaan päivään takaa-ajo ja jäädä tänne, jotta ei eksyttäisi väärälle tielle. Väsymyskin esti heitä etemmäksi kulkemasta ja vaikkei kukaan matkustajista sitä myöntänytkään, vaivasi nälkä yhä enemmän jokaista. Äänetönnä laskeutuivat he ruohostolle, mutta turhaan heidän väsyneet silmänsä unta halusivat. Vasta pitkän ajan kuluttua saattoivat he hetkeksi nukahtaa, ja hiljaisuutta häiritsivät silloin valitukset, joita he unissaan; päästivät.

Oli vielä aivan pimeä, kun Rosenholz hiljaa nousi ylös. Kalvavasta nälästään huolimatta tunsi tuo jättiläinen voimainsa olevan heikentymättä, ja hetket olivat kalliita. Hän loi surullisen katseen ympärillä olevaan synkkään seutuun, autioihin vuoriin, joilla ei näkynyt elävää olentoa, ja joen mustaan veteen, jossa kalat uiskentelivat. Vakuutettuna siitä, että nälkä oli ainoa vieras täällä, herätti hän Josén.

— Sinäkö se olet, Rosenholz, sanoi José, silmänsä avaten, onko sinulla mitään syötävää minulle uneksimani aterian sijaan, jonka tuhosit? Minä uneksuin…

— Kun ollaan sellaisella retkellä kuin mekin, ovat hetket liian kalliita niitä nukkuen tuhlata, sanoi Rosenholz juhlallisesti. Me emme saa häiritä tämän miehen unta, lisäsi hän Gayferokseen viitaten; hänellä ei ole poikaa pelastettavana, mutta meidän täytyy kulkea eteenpäin yöt päivät.

— Se on kyllä totta, mutta minne lähdemme?

— Kumpikin menee omaa tietänsä; sinä kuljet joen toista haaraa myöten, minä toista ja päivän koittaessa palaamme tänne; niin tulee meidän tehdä.

— Kuinka autiolta tämä seutu näyttää, sanoi José hiljaa, samalla kuin rohkeuden puute ensi kerran valtasi hänet. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa? lisäsi hän nopeasti.

— On; ensi kerran nähdessäni ruuhen luulin sen uivaksi puunrungoksi; se kulki luodetta kohti tuon vuoren ympäri. Varmaan on se palannut samaa tietä takaisin. Jos olisin sumussa voinut erottaa, mille suunnalle aurinko laski, olisin heti päässyt jäljille, mutta ei edes pohjantähti tuiki taivaalla. Ellet siis tunnin kuluttua pääse aavikolle, niin tule tänne kohtaamaan minua; minä varmaan olen sen löytänyt.

Molemmat metsästäjät poistuivat eri suunnille. Pian katosivat he toistensa näkyvistä. Nyljetty gambusino nukkui vielä ja kun hän vihdoin heräsi, huomasi hän olevansa yksin. Hänen levoton kummastuksensa ei kuitenkaan ollut pitkä-aikainen, sillä José palasi pian. Aamuruskon ensi säteet varmaankin jo aavikolla loistivat, vaikka vuoriston sumussa tuskin huomasikaan päivän koittoa.

Oli vain saatava selville, oliko Rosenholz onnistunut paremmin. Pian palasi hän.

— Ylös! huudahti hän, nähtyään molemmat toverinsa. Minä olen löytänyt jäljet, ainoat oikeat jäljet.

— Jumalalle kiitos ja kunnia! huudahti José. Sen enempää kyselemättä seurasi hän niin nopeasti kuin voi, vaikka tunsikin itsensä uupuneeksi.

Aurinko nousi samalla kuin matkue näki joen levenevän ja juoksevan äärettömän tasangon kautta. Rosenholz kulki edellä, näköjään nälän tuskista välinpitämättömänä, vaikka ne eivät säästäneet häntä enempää kuin hänen toveriansakaan. Nämä seurasivat häntä vähän matkan päässä, edellä José, joka nälkäänsä sammuttaaksensa turhaan koki viheltää marssia, ja kahdenkymmenen askeleen päässä Gayferos tuskiaan tukahuttaen.

Hetken kuluttua kutsui Rosenholz Josén luoksensa. Hän oli pysähtynyt suuren puun alle, jossa kasvoi niin korkeaa ruohoa, että se ulottui melkein jättiläisen rintaan.

— Tule pian tänne, sanoi Rosenholz lempeästi moittien, saattaisipa luulla sinun jättäneen jalkasi vuoristoon!

— Tosiaan ne ovatkin täydessä kapinassa, vastasi José, kiirehtien kulkuansa.

Hän näki kanadalaisen kumartuvan ja katoavan ruohostoon. Perille ehdittyänsä näki hän Rosenholzin polvillaan mitä huolellisimmin tarkastelemassa lukuisia jalan jälkiä, joita näkyi sammuneen nuotion ympärillä.

— Kova sade, joka huuhtoi jäljet vuoristossa, ei ole voinut näitä sotkea, kun ne ovat vasta sateen jälkeen painuneet. Katso näitä auringon kuivaamia jälkiä, eikö siinä ole Punakäden, mestitsin ja intiaanein?

— On tosiaankin. Illinoisin rosvolla on oikeat puhvelin jalat, jotka tuntee satojen joukosta; mutta en näe Fabian-raukan jälkiä.

— Kiitän sentään taivasta, joka johti meidät tänne. Emme ole missään löytäneet kidutuspylvästä emmekä murhan merkkejä. Luuletko, että nuo rosvot, joitten vankina Fabian on, välittävät siitä, vaikka antoivatkin hänen maata yönsä sidottuna veneessä. Siksi emme näekään tässä hänen jälkiään.

— Se on totta, Rosenholz, luulenpa nälän hämmentävän pääni. Voi noita roistoja, noita roistoja! huusi José äkillisen raivon valtaamana, mikä sai Rosenholzin vapisemaan.

— He ovat syöneet — täyttäneet mahansa hirven lihalla, samalla kun meidän laiset kristityt eivät saa kalvaa edes luita, ellemme tyydy koirien hyljeksimän.

José näin kirotessaan potkasi halveksivasti ja kateellisesti syrjään muutamia luita, joissa vielä oli lihan viipaleita. Tällä hetkellä saapui Gayferos ja vähemmän ylpeänä kuin toverinsa hyökkäsi hän ahnaasti näiden jäännösten kimppuun.

— Hän on todellakin oikeassa, sanoi kanadalainen, ja meidän ylpeytemme on naurettavaa.

— Mahdollista kyllä, mutta mieluummin kuolen kuin kiitän henkeäni niistä muruista, joita nuo pedot ovat jättäneet.

Takaa-ajonsa menestymisen lohduttamina etsivät molemmat metsästäjät ruohoja, joilla hetkeksi voisivat nälkäänsä hillitä. Pian lähti taasen tuo pieni joukko liikkeelle. Puhvelin jälkiä näkyi kaikkialla, pikkulintu- ja hanhiparvia oli matkalla pohjoiseen, ja niiden höyhenet loistivat auringossa. Toisinaan juoksi hirvi tai peura jonkun matkan päässä ohitse; sanalla sanoen taivas, maa ja vesi levitti antimensa nälkäisten matkustajain silmien eteen, jotta he sitä paremmin tuntisivat tuliaseittensa kadottamisen vahingon. Nämä tuskat uudistuivat joka hetki.

— Älä käy niin nopeasti! sanoi José kanadalaiselle; suo minulle aikaa miettiä, miten voisimme pyydystää tuon komean puhvelin, joka näkyy tuolla etäällä.

— Ensin täytyy meidän temmata aseet niiltä rosvoilta, joitten hallussa Fabian on, vastasi Rosenholz. Nälkä kiihottaa urhouttamme ja toiveemme toteutuvat. Rientäkäämme siis nopeasti!

Vielä ei ollut nälkä heitä kokonaan uuvuttanut ja he kulkivat koko päivän. Vasta illalla pysähtyivät he väsyneinä Punaisen joen rannalle, jota he koko päivän olivat seuranneet. Vastapäätä heitä oli pieni saari, jollaisia joessa on runsaasti.

Se oli tuollainen suojaava paikka, johon aavikon matkustaja haluaa sytyttääksensä nuotion, jonka ääressä hän ateriansa valmistaa, sekä nälkänsä tyydytettyänsä toivoo vielä saavansa nauttia untakin voimainsa virkistämiseksi.

Molemmat metsästäjät olivat neljäkolmatta tuntia sitten syöneet kourallisen maissijauhoja ja olivat nyt kulkeneet kaksi päivää melkein paastoten. Hieman tuon intiaanien nuotion äärestä löytämänsä laihan aterian virkistämänä ei Gayferos vielä ollut menettänyt kaikkea rohkeuttaan, eikä Josékaan, vaikka hänen voimansa alkoivat uupua. Kun Rosenholz näki ystävänsä nälän niin arveluttavalla tavalla enenevän, aikoi hän vasta tunnin levähdyksen jälkeen kehoittaa häntä eteenpäin lähtemään. Se oli turhaa. Nälkä hämmensi Josén niin, että hän tuskin saattoi nähdä, vaikka hänellä oli terävät silmät kuin haukalla.

— Jaloissani ja käsissäni ei ole enää voimaa, vastasi hän kanadalaisen kehoituksiin; kaikki näyttää pyörivän ympäri. Näen kaikkialla kaloja, jotka hyppivät vedessä, hirviä, jotka pysähtyvät minua katselemaan, mutta mitä, lisäsi hän, luulet metsästäjän voivan pyssytönnä? Puhvelit ja hirvet saavat pilkata meitä!

Sitten heittäytyi hän maahan, ikäänkuin hurttakoiran väsyneeksi ajama jänis, joka odottaa tappavaa laukausta. Kanadalainen katseli häntä tukahduttaen huokauksen.

— Voi, lausui hän katkerasti, mutta hiljaa, mitäpä voi vahvinkaan mies, kun nälkä häntä ahdistaa!

— Todistukseksi siitä, että näen olentoja aavikolla, joita te ette näe, jatkoi José, sanon etäällä näkeväni puhvelin, joka tulee meitä kohti.

Kanadalainen katsahti surullisena ystäväänsä, jonka järki näytti katoavan nälän vaikutuksesta. Hän näki Josén tuijottavan eteensä.

— Sinä et sitä näe, eikö niin? kysyi José kumealla äänellä.

Rosenholz ei viitsinyt kääntyäkään.

— Mutta minä näen sen, tuon haavoitetun puhvelin, näen sen tulevan vastaani veren virratessa siitä; sen veri on punaista, heleämpää kuin iltaruskon purppura; tuntuu ikäänkuin Jumala lähettäisi sen tänne pelastaaksensa minut kuolemasta, jatkoi hän kiiluvin silmin.

Äkkiä päästi hän kamalan kiljahduksen, hypähti ylös ja riensi nopeasti pois.

Rosenholz ei voinut hänen pakoansa estää, niin nopeasti se kävi. Pelon valtaamana ajatellessaan, että José oli tullut mielipuoleksi, kääntyi hän katsomaan. Mutta silloin päästi hänkin äänekkään huudon. Komea puhveli, kesyä härkää suurempi, juoksi aavikolla, jota verellään värjäsi punaiseksi; se pudisti pitkää mustaa harjaansa, pieksi hännällään kylkiänsä, sen leimuavat silmät pyörivät kuin tulipallot. José riensi nälkäisen pedon tavoin haavoitetun puhvelin perässä.

42.

ONNELLINEN LÖYTÖ.

Järkähtämättä päättäen käyttää hyväksensä tätä odottamatonta armoa, jonka kohtalo soi heille, riensi Rosenholz Josén perässä. Ei Gayferoskaan vitkastellut, sillä hän käsitti yhtä hyvin kuin metsästäjätkin, että heidän henkensä riippui ajon menestymisestä. Oli estettävä nälkäkuolema kaikkine tuskineen; täytyi lihaa syövien eläinten tavoin ajaa saalista verisin silmin, läähättävin rinnoin, nälästä kurnivin vatsoin. Mutta näitten miesten, joilla ei ollut muita aseita kuin puukot, täytyi äärettömällä tasangolla ajaa takaa eläintä, jonka nopeus teki heidän ponnistuksensa mitättömiksi, samalla kuin se muutoinkin oli niin pelottava, ettei sitä voinut rankaisematta lähetä. Nähdessään vihollisensa seisahtui härkä hetkeksi, kaapi vihoissaan kiviä ja ruohoa, pieksi kylkiään hännällään, laahasi maata harjallaan ja odotti mylvien sekä alaspäin taivutetuin sarvin hyökkääjiä.

— Mene eläimen taakse, José! huusi kanadalainen äänellä, joka oli yhtä pelottava kuin härän mylvintä. Gayferos, oikealle, meidän täytyy saartaa se.

José oli kaikkien edellä. Hän täytti kanadalaisen käskyn nopeudella, johon tuskin luuli hänen väsyneitten jalkojensa kykenevän; Gayferos riensi oikealle, samalla kuin Rosenholz juoksi vasemmalle.

Pian olivat he saartaneet haavoitetun eläimen.

— Nyt eteenpäin yht'aikaa! Hurraa! hurraa! huusi José, hyökätessään puukko kädessä puhvelia kohti ja ahnain silmin imien verta, joka eläimestä virtaili.

— Älä taivaan nimessä niin kiirehdi! huusi kanadalainen, pelästyen nälkäisen Josén intoa. Meidän täytyy joutua yht'aikaa eläimen luo.

Mutta José ei häntä kuullut; leimuavin silmin hammastaan purren hyökkäsi hän. Missä Rosenholz näki vaaran, näki hän vain saaliin ja oli jo koskettamaisillaan puhveliin, joka ahdistajainsa pelottamana väistyi syrjään ja lähti pakoon samalla hetkellä kun José kohotti käsivartensa iskeäksensä.

José ei enää voinut pidättää itseään; käsi iski vain tyhjään ilmaan, ja tasapainonsa kadottaen kaatui hän kumoon.

Kun hän raivosta huudahtaen nousi ylös, oli puhveli jo loitolla; Rosenholz ja Gayferos olivat edellä.

— Estä se pääsemästä joelle, Rosenholz! huusi José, nähdessään sen menevän sinne päin.

— Emme Fabianin tähden saa päästää sitä pakoon! Kaikkien meidän henkemme on vaarassa!

Josén ei olisi tarvinnut kehoittaa Rosenholzia seuraamaan puhvelin liikkeitä. Kun tämä näki, että hänen toiveensa henkensä säilyttämisestä katosi eläimen mukana, riensi hän epätoivoissaan metsäkoiran tavoin joen rannalle ja ehdittyänsä puhvelin eteen hyökkäsi hän huutaen sitä kohti. Eläin kääntyi vastaiselle suunnalle, mutta siellä oli Gayferos vastassa ja nyt se hyökkäsi suoraan Joséta kohti.

Taitavina metsästäjinä jatkoivat kanadalainen ja Gayferos takaa-ajoaan kirkuen entistä kovemmin, samalla kuin José äänetönnä, kumartuneessa asennossa odotti eläintä. Pian saattoi huomata härän heikontuvan veren vuodosta, jota tuli yhä suuresta haavasta lanteiden välissä. Sen liikkeet osoittivat sen voimien vähenevän, veristä vaahtoa valui sen suurista, mustista sieramista, sen käheä katkonainen mylvintä todisti väsymystä. Sen silmät tuntuivat himmenevän, sillä juosten sille suunnalle täytyi sen tavata väijyksissä olija ja kuitenkin juoksi se suoraan sitä kohti.

José tarttui toisella kädellänsä puhvelin sarviin, toisella iski hän puukkonsa kaksi kertaa vartta myöten sen kylkeen.

Eläin vaipui polvilleen, mutta nousi pian ylös, raastaen Josén mukanaan. Tämä oli hypännyt sen selkään ja tarttunut sen suureen harjaan.

Rosenholz ja Gayferos riensivät eteenpäin ja näkivät miten nälän ahdistama ratsastaja käärmeen tavoin oli kietoutunut saaliiseensa toisinaan kohottaen kättänsä iskeäksensä, toisinaan kumartuen alaspäin imeäksensä ahnain huulin verta, jota purskahti ulos joka puukon iskulla. Nälkä oli muuttanut ihmisen pedoksi. José ei enää välittänyt, minne kuoleman kanssa kamppaileva eläin meni, hän yhä joi lämmintä verta, joka hänelle antoi voimaa, hän huusi, iski ja antoi kuljettaa itseään.

— Piru vieköön! huusi Rosenholz läähättäen ja nälän tuskissa, jotka hän jo kauvan oli tukahuttanut; tapa se, José, älä päästä sitä joelle pakenemaan.

José jatkoi huutojaan ja iskujaan, huomaamatta, että puhveli riensi joelle vapautuaksensa selässään olevasta vihollisesta. Samalla hetkellä kun Rosenholz päästi uuden raivon huudahduksen, keräsi haavoitettu eläin kaikki voimansa ja hyökkäsi ahdistetun hirven tavoin jokeen. Mies ja puhveli katosivat tyrsky vaahtoon. Mutta aavikoiden jättiläinen oli kuollut, se jäi liikkumattomana kuin suuri kivimöhkäle makaamaan matalaan veteen. Samalla hetkellä kun José nousi ylös, syöksyivät Rosenholz ja Gayferos jokeen.

— Taitamaton teurastaja, huusi kanadalainen Josélle; onko milloinkaan nähty niin jaloa eläintä noin teurastettavan ja nyljettävän.

— Entäpä sitten, vastasi José, ilman minua olisitte menettäneet tuon jalon eläimen, mutta siinä se nyt on, siitä kiitos taitamattomuudelleni.

Tämän lausui hän saavuttaen jälleen iloisen mielenlaatunsa, ja juoksi riemuissaan vedessä olevan eläimen ympäri. Tuskin voivat nuo kolme yhdistynein voimin saada tuon suuren ruumiin rannalle. Kun se vihdoin onnistui, ryhtyivät he heti eläimen paloittelemiseen.

— Muonavaroja koko komppanialle! huudahti José kymmenennen kerran, jättiläisateria ja sitten levähdys noiden tuuheiden puitten siimeksessä, jatkoi hän, viitaten vastapäätä olevaan saareen.

— Ateria, jonka nautimme yhtä nopeasti kuin sotilaat sodassa, tunnin lepo ja sitten intiaanien perään, sanoi Rosenholz vakavasti.

— Sitä en unohtanut, mutta me olemme saaneet kärsiä nälkää.

Velvollisuuden tunteensa johtamina jatkoivat metsästäjät tyynempinä työtänsä, kunnes heidät keskeytti valittava ulvonta.

— Kas vaan, sanoi José, viitaten saaren rannalle, jossa nähtiin kaksi sutta, jotka nälissään ulvoivat ja loivat heihin ahnaita katseita, tuossa on kaksi nälkäistä raukkaa, jotka haluavat osaansa saaliista ja sen he saavatkin.

Näin sanoen otti José puhvelin toisen etujalan, heilutti sitä päänsä ympäri ja heitti sen voimakkaalla kädellä joen yli.

Lihapala putosi muutaman kyynärän päähän rannasta ja molemmat nälistyneet pedot syöksyivät jokeen sitä etsimään.

— Tämän saavat he ja heidän toverinsa sitten, sanoi Rosenholz, kun parhaat palat, nimittäin kyttyrä, joka on mehukkain osa tätä hienosta maustaan kiitettyä lihaa, ja pitkiin, ohuisiin viilekkeisin leikatut reisikappaleet olemme itsellemme tallentaneet; nyt alamme valmistaa ateriaamme.

Mutkainen, kellertävä viiru joessa osoitti siinä olevan kahlamon ja se erosi suuresti veden muuten taivaansinisestä väristä; metsästäjät päättivät varmuuden vuoksi kahlata siitä yli mennäksensä korkeita puita kasvavaan saaren osaan ja siellä sytyttääksensä tulensa sekä valmistaaksensa ateriansa puitten siimeksessä. Kun tuo pieni joukko kahlasi joessa, lakkasivat sudet kaivamasta maata ja toinen niistä kantoi nopeasti pois Josén heittämän lihapalan. Toinen susi seurasi ulvoen. Tuskin olivat metsästäjät päässeet saarelle, kun he vähän matkaa rannalta näkivät muutaman tuuman syvyisen kolon, jonka sudet olivat kaivaneet.

— Varmaankin on siellä ruumis haudattuna, sanoi José, joka ei juuri hevin luopunut kerran otaksumastaan mielipiteestä; eikä ruoho sentään näytä, että maata olisi äskettäin kaivettu.

Lähemmin tarkastaessaan näytti eräs seikka Josésta kummastuttavalta, se nimittäin, että maa sillä paikalla, jossa sudet olivat ruohoa kaivaneet, tuntui puutarha-aseella muokatulta. Kanadalaisen ääni, joka kutsui Joséta avuksi ruoan laittoon, sai hänet luopumaan tarkastuksesta; hän päätti kuitenkin palata lähemmin tarkastelemaan paikkaa heti kun hänen nälkänsä oli sammutettu.

Vaikka sade tuona onnettomana yönä, jolloin Fabian oli ryöstetty, oli pilannut metsästäjäin ruudin, oli se kuitenkin niin kuivaa, että he sillä saattoivat sytyttää tulen ruoan valmistamiseksi. Polttopuista ei saarella ollut puutetta ja pian saattoivat metsästäjät ryhtyä odottamaan hetkeä, jolloin vihdoinkin saisivat sammuttaa nälkänsä, ja sillä aikaa nauttivat he tuota suloista tuoksua, jonka puhvelin liha levitti, kun se oli paistumassa hiilustalla.

Ainakin parikymmentä kertaa täytyi kanadalaisen, joka saattoi hillitä itseänsä paremmin kuin toverinsa, estää heitä käymästä käsiksi veriseen lihaan. Vihdoinkin tuli hetki, jolloin heidän ei enää tarvinnut hillitä kiihkeää kärsimättömyyttään. Sanomattomalla mielihalulla nauttivat he kelpo ateriansa, säästäen ainoastaan pienen osan. Sitten laskeutuivat Rosenholz ja Gayferos levolle. José taasen meni uudelleen sille paikalle, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Uudelleen tarkasti hän huolellisesti paikan ja tuli pian vakuutetuksi ettei mikään eläin ollut maata muokannut.

Hän oli huomaavinansa veitsen tekemän uurroksen maassa. Heti otti hän oman puukkonsa ja pisti sen uurrokseen, jonka syntyä hän ei voinut selittää. Puukon terä meni helposti maahan ja kun hän kuljetti sitä eteenpäin, teki se suuren ympyrän. Hän aavisti löytäneensä tuollaisen salaisen piilopaikan, jollaisia metsästäjät usein kaivavat itselleen erämaahan; varmaan oli siellä majavan nahkoja ja aseita. Tiedämme, että nämä hänen toiveensa tulivat toteutetuiksi. Puukollaan ja kynsillään kaivoi hän innokkaasti. Mitäpä löytyisikään tästä salaisesta piilopaikasta? Kapineita, joita hän ei voisi käyttää — ehkäpä aseita, jotka pelastaisivat Fabianin hengen ja vapauden?

Tuskan valtaamana pidätti hän hetkeksi työnsä ja jatkoi sitten taasen uudella innolla. Pian tunsi hän maassa nahan, joka oli tavaroiden päälle levitetty. Hän otti sen pois ja näki joukon suurempia ja pienempiä pyssyjä ruutisarvineen.

Ensi kerran pitkistä ajoista laskeutui José polvilleen, rukoili hartaasti sekä riensi sitten mielipuolen tavoin Rosenholzin luo.

— Mitä nyt, José? kysyi tämä, jonka toverinsa askeleet olivat herättäneet.

— Mukaan, Rosenholz! Mukaan, Gayferos! huusi José iloissaan, jalallaan tyrkäten nukkuvaa.

Sitten riensi hän takaisin piilopaikalle toveriensa seurassa, jotka turhaan häneltä kyselivät.

— Aseita! Aseita koko varasto! huusi hän vihdoin. Kas täällä! Täällä!

Näin sanoen pisti hän kätensä kuoppaan ja otti sieltä pyssyn, jonka heitti kummastuneelle Rosenholzille.

— Kiittäkäämme Jumalaa, José! huudahti kanadalainen. Hän antaa meille takasin voiman ja vallan, jonka meiltä otti.

Kukin valitsi pyssyn itselleen. Rosenholz otti Fabianille neljännen, sillä siitä asti, kun heidän oli onnistunut saavuttaa puhveli ja kun he nyt olivat keksineet tämän odottamattoman aarteen, oli toivo uudelleen vallannut vanhan metsästäjän sydämen.

— Peittäkäämme loput sinne takaisin, José, sanoi kanadalainen; emmehän tahdo riistää näitten omistajalta hänen tänne kätkemiänsä kalliita apulähteitä. Se olisi kiittämättömyyttä taivasta kohtaan.

Pian olivat he uudelleen täyttäneet kuopan ja mahdollisuuden mukaan salanneet sen ihmissilmiltä, aavistamatta suojelevansa kuolinvihollistensa omaisuutta.

— Nyt matkalle! jatkoi Rosenholz. Kuljemme nyt yötä päivää, eikö niin José?

— Tietysti, sillä kolme soturia on rosvojen jäljillä ja don Fabian…

José ei lausunut enempää. Rosenholz ja Gayferos huomasivat hänen äkillisen äänettömyytensä syyn. Vastaisella rannalla oli intiaanisoturi, huolellisesti maalattuna ikäänkuin taistelun varalle; tarkoin katseli hän rannalla olevaa puhvelia. Vaikka intiaanin oli täytynyt huomata saarella olijat, oli hän ikäänkuin ei ensinkään niistä tietäisi.

— Haa! huudahti José, jahka annan hänelle laukauksen koetellakseni, mihin uusi pyssyni kelpaa.

— Älä tee sitä, José! Kuinka urhoollinen tuo intiaani on, todistaa hänen tyyneytensä, ettei hän ole yksin, sillä hän näkee meidät olematta huomaavinaan meitä.

Intiaani jatkoikin tarkastustaan kylmäverisyydellä, joka ilmaisi järkähtämätöntä rohkeutta. Hänen seljässään oleva pyssy näytti oikeammin olevan kaunistuksena kuin hyökkäysaseena.

— Se on comanhi, jatkoi Rosenholz. Näen sen hänen päähineestään ja hänen viittansa koristeista. Comanhit ovat apahien kuolinvihollisia. Tuo nuorukainen on sotapolulla, niinkuin he sanovat. Tahdon huutaa hänelle, sillä hetket ovat liian kalliita viekkauden käyttämiseksi; täytyy kulkea suoraan.

Kanadalainen ryhtyi heti aikeensa täyttämiseen. Vakavin askelin meni hän rannalle yhtä valmiina taisteluun — jos kohtalo olisi tuonut vihollisen heidän eteensä — kuin yhtymään liittoonkin intiaanin kanssa, jos nuori soturi olisi ystävä.

— Huuda hänelle espanjan kielellä, Rosenholz! sanoi José. Siten saamme pikemmin tiedon, kuinka asiat ovat.

Kanadalainen nosti pyssyänsä, kun intiaani vielä katseli puhvelin raatoa ja sen vieressä olevia jälkiä.

— Kolme soturia oli nälkään kuolemaisillaan, kun suuri henki lähetti heille haavoitetun puhvelin, huusi hän. Poikani tutkii varmaan, onko se hänen peitsensä satuttama. Tahtooko hän ottaa sen osan, jonka olemme hänelle jättäneet? Täten osoittaisi hän valkoisille sotureille, että hän on heidän ystävänsä. Vihdoinkin kohotti intiaani päätään.

— Comanhi ei ole kaikkien kohtaamiensa valkoisten ystävä, vastasi hän. Ennenkuin hän istuu heidän nuotionsa ääreen, täytyy hänen tietää, mistä he tulevat, mihin menevät, mikä heidän nimensä on?

— Caramba! sanoi José puoliääneen, tuo veitikka on ylpeä kuin mikäkin päällikkö.

— Poikani puhuu päällikön ylpeydellä, sanoi Rosenholz kohteliaammin toistaen Josén sanat. Varmaan on hänellä päällikön rohkeuskin, mutta hän on liian nuori johtamaan soturia sotapolulla. Vastaan kuitenkin hänelle kuin olisi hän heimon päällikkö. Me olemme retkeilleet halki apahien maan ja olemme seuranneet kahden rosvon jälkiä aina Punaiselle joelle saakka. Tässä on José, unikeko, tässä se kullanetsijä, jonka päänahan intiaanit nylkivät, ja minä olen metsäsissi Kanadasta.

Vakavana kuunteli intiaani kanadalaisen sanoja.

— Isäni, vastasi hän, omaa päällikön viisauden ja ijän, mutta hän ei voi tehdä comanhisoturia kuuroksi eikä sokeaksi. Kolmen valkoisen soturin joukossa on kaksi, joitten nimet ovat hänen muistossaan pysyneet, mutta ne eivät ole samat nimet, jotka hän äsken kuuli.

— Hitto vieköön, sanoi Rosenholz vilkkaasti, tuo on kohtelias tapa sanoa minua valehtelijaksi, mutta minä en ole milloinkaan valehdellut pelosta enkä ystävyydestä.

Sitten jatkoi hän suuttuneena:

— Joka syyttää Rosenholzia valheesta, muuttuu hänen viholliseksensa. Takaisin siis, comanhi, älkääkä tulko enää näkyviin! Erämaa on tästä alkaen liian ahdas meille molemmille.

Tätä sanoessaan veti hän pyssynsä vireesen, mutta intiaani pysyi yhtä tyynenä ja viittasi kädellään.

— Ukkosensäde, huusi hän lyöden ylpeästi rintaansa, etsii Punaisen joen varsilta Lumivuorten kotkaa ja Matkijalintua. Hän luuli niitten etsivän poikaa, jonka apahikoirat ryöstivät heiltä.

— Kotka? Matkijalintu? huudahti Rosenholz kummastuneena. Niin, totta kyllä, minä unohdin… Mutta sanokaa minulle, nuori ystäväni, jatkoi vanha metsästäjä vilkkaasti, oletteko nähneet Fabianiani, oletteko nähneet etsimääni poikaa?

Ja äkkiä riensi hän joelle ja kahlasi jättiläisaskeleilla sen yli.

— Niin, niin, Kotka ja Matkijalintu, me olemme samat, niin nimittivät apahit meitä, mutta en sitä muistanut, jatkoi kanadalainen kahlatessaan vedessä, joka loiskui korkealle. Odottakaa. Ukkosensäde, odottakaa, tästä lähin olen teille, mitä rauta on nuolelle, terä varrelle… ystävänne elämässä ja kuolemassa.

Nuori intiaani hymyili odottaessaan metsäsissiä, joka pian ehti rannalle.

Ehdittyänsä sinne ojensi kelpo kanadalainen suuren kätensä intiaanisoturille ja epäröimättä tarttui tämä siihen.

— Oletteko siis, huudahti kanadalainen, joka töin tuskin saattoi hillitä haluansa sulkea nuolen intiaanin syliinsä, oletteko siis Punakäden ja mestitsin vihollinen. Kuka on ilmaissut meidän nimemme soturille, jota hänen heimonsa syystä nimittää Ukkosensäteeksi, sillä minusta näyttää hän yhtä uhkaavalta kuin ne tulikielekkeet, jotka välähtelevät pilvistä.

— Tubac-linnoituksesta aina Puhvelijärvelle saakka, jossa Lumpeenkukka kuvastelee vedessä, vastasi intiaani, viitaten donna Rosaritaan — Puhvelijärveltä Sumuvuorille ja noilta synkiltä vuorilta siihen salaiseen piilopaikkaan saakka, jonka he tänne ovat tehneet, on Ukkosensäde seurannut niitten jälkiä, jotka solvasivat hänen kunniaansa.

— Nuoko perkeleet… Mutta jatkakaa, Ukkosensäde!

— Rosvot, jatkoi intiaani, eivät ole voineet pitää mitään salassa häneltä ja heidän kertomuksensa mukaan on comanhi tuntenut Puhvelisaarella olevat valkoiset soturit. Ovatko nämä kaksi valkoista soturia niin urhoollisia kuin sanotaan? kysyi hän katsahtaen taivaan rannalle.

— Miksi niin kysytte? sanoi Rosenholz hymyllä, joka ilmaisi enemmän kuin vakuutukset.

— Kysyn, vastasi intiaani tyynesti, kun tästä näen idässä savun Mustanlinnun ja hänen kolmenkymmenen soturinsa nuotiosta, lännessä savun kahden rosvon nuotiosta ja pohjoisessa savun kymmenen apahin nuotiosta; comanhi ja valkoiset ovat siis kolmelta taholta vihollisien keskellä.

— Taivaan nimessä, se on totta! Nuo intiaanit näkevät paljon paremmin kuin me, huudahti kanadalainen, luoden kysyvän silmäyksen comanhiin ja tähystäen etäistä ohutta savupatsasta, joka osoitti siellä olevan intiaaneja.

43.

UUSIA LIITTOLAISIA.

Nuori comanhi käsitti täydellisesti kanadalaisen silmäyksen merkityksen.

— Vielä on vaara kaukana, vastasi hän, viitaten itään, jossa melkein näkymätön savupatsas kohosi intiaanien leiristä. Comanhi seuraa ystäväänsä Puhvelisaarelle, he sytyttävät neuvottelunuotion päättääksensä, mitä on tehtävä. Menkäämme!

Metsäsissi ja intiaani kahlasivat joen poikki yhtyäksensä Gayferokseen ja Joséhen, jotka sitä levottomampina odottivat keskustelun päättymistä, kun he eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet.

Juhlallisesti puristi intiaani molempien valkoisten kättä ja kaikki neljä menivät nuotion ääreen, jossa valkoiset äsken olivat ateriansa valmistaneet. Nyt he olivat aivan toisessa mielentilassa. Ateria oli heidän uupuneisiin jäseniinsä tuottanut uutta eloa ja voimaa, uusien aseiden omistaminen oli herättänyt heidän sydämessänsä, jonka alakuloisuus oli vallannut, uutta luottamusta.

Nuori intiaani söi nopeasti kappaleen puhvelin lihaa; hän sanoi erään mestitsin joukkoon kuuluvan intiaanin haavoittaneen eläimen. Rosenholz kertoi tovereillensa, mitä hän äsken oli kuullut.

— Nuo ovat huolestuttavia ja vakavia seikkoja, sanoi hän lopuksi. Tulee vaikeaksi vihollisen takaa-ajaminen, kun itsekin on takaa-ajettuna.

— Niinpä niinkin, vastasi José, mutta nyt kun olemme soturin aseilla varustettuina, on meidän helpompi päästä tarkoituksemme perille kuin silloin, kun apahien saartamina ajoimme takaa don Antoniota.

Kanadalainen, samoin kuin Josékin, luottivat järkähtämättömästi itseensä ja sillä he voivatkin tehdä ihmeitä. He oivalsivat, ettei tehtävä menisi yli heidän voimiensa.

— Olkoon miten tahansa, huudahti kostonhimoinen José, minä tyhjennän uudelleen tuon kirotun mestitsin kätkön, jonka äsken niin suurella vaivalla peitimme. Tulkaa, Gayferos! Sillä aikaa kun Rosenholz neuvottelee tämän nuoren soturin kanssa, heitämme me noitten kyykäärmeiden muun saaliin, paitsi pyssyt, jokeen.

Suuttunut José poistui Gayferoksen kanssa. Kun intiaani oli syönyt, sanoi kanadalainen:

— Tahtooko poikani nyt sanoa minulle, mitä varten hän yksin, ja näin etäällä heimostaan retkeilee apahien mailla?

Comanhi kertoi Rosenholzille kaikki lukijan tuntemat tapaukset; molempien rosvojen tulon Puhvelijärven seuduille ja oman kulkunsa Puhvelisaarelle, jonka luona hän oli heidän toimiaan väijynyt.

Pian palasivat Gayferos ja José. He olivat heittäneet kaikki jokeen, paitsi pyssyjä, joita raahasivat mukanaan.

— Hyvä, sanoi comanhi, heimoni soturit saavat nämä pyssyt, sillä heillä on nyt vain jousia ja nuolia. Niin saavat he omakseen valkoisten ukkosen.

Ukkosensäde jatkoi nyt kertomustansa ja tarkoin kuuntelivat metsästäjät. Comanhi oli lähtenyt Puhvelisaarelta, toivoen ehtivänsä sinne takaisin ajoissa kohdataksensa rosvot, jotka varmaan piankin palaisivat sille paikalle, johon intiaanin sanojen mukaan olivat sielunsa haudanneet. Mutta aika, mikä hänellä oli kulunut käydessänsä heimonsa etäisessä leirissä, sekä mestitsin ja Punakäden nopeat liikkeet olivat nämä hänen toivonsa pettäneet.

Kun hän kymmenen soturin johtajana, jotka hänen heimonsa päällikkö oli uskonut hänen haltuunsa, palasi Punaiselle joelle, oli hän asettanut vakoojia joen rannalle. Nämä ilmoittivat, että molemmat hänen takaa-ajamansa rosvot olivat jo lähteneet Puhvelisaarelta, jossa hän oli toivonut saartavansa heidät ja että he joelta lähdettyänsä olivat jalkaisin menneet Puhvelijärvelle. Comanhi sotureinensa kulki veneellä, mutta kun heidän oli soutaminen kovaa vastavirtaa, eivät he ehtineet ajoissa saavuttaaksensa rosvot.

Se olikin ehkä hänen onneksensa, sillä rosvojen joukko oli lisääntynyt siihen yhtyneitten, harhailevien intiaanien kautta, joita usein kohtaa aavikolla.

Tästä oli Ukkosensäde saanut tiedon eräältä vakoojaltaan, ja sitten oli toinen intiaani kertonut hänelle seuraavaa. Hän oli joutunut liian lähelle mestitsin leiriä ja tullut vangituksi. Hän oli ollut lähes puolen päivää mestitsin ja tämän isän luona ja silloin, kun hän luuli viimeisen hetkensä tulleen, oli mestitsi lähettänyt hänet takaisin vakuuttaen rauhaa ja ystävyyttä sekä käskenyt ilmoittamaan nuorelle päällikölle, että tämä otettaisiin ystävällisesti vastaan. Mutta comanhi varoi luottamasta siihen. Tältä irtipäästetyltä vangilta oli Ukkosensäde saanut kuulla ne nimet, joilla intiaanit nimittivät molempia valkoisia soturia, ja oli tuntenut heidät Puhvelisaarella sen kuvauksen mukaan, jonka vanki oli heistä antanut.

— Ukkosensäde, lisäsi intiaani kertomuksensa lopettaen, ei halua muuta vihollisiltansa kuin heidän verensä, pestäksensä puhtaaksi kunniansa, ja heidän päänahkansa, koristaaksensa niillä majansa. Hän on apahien, jotka kerran olivat hänen veljiänsä, kuolinvihollinen.

— Kyllä me voimaimme mukaan autamme teitä, sanoi José, nähdessään comanhin silmäin hehkuvan vihasta entistä heimoansa kohtaan. Veljeni, lisäsi hän, ei siis olekaan syntyjään comanhi?

— Ukkosensäde, vastasi intiaani, ei muista enää, että hän on syntyisin apahi, kun Mustalintu hänen kunniaansa solvasi ja häpäisi.

Tuo yhteinen viha intiaanipäällikköä kohtaan kiinnitti vieläkin lujemmaksi uuden ystävyyden siteet comanhin ja metsästäjäin välillä. Päätettiin käyttää loppu päivästä matkan jatkamiseksi, jotta pikemmin päästäisiin perille.

— Ovatko soturinne täältä etäällä? kysyi Rosenholz.

— Yksi heistä vartioi venettämme Puhvelisaaren äärimmäisessä nenässä; toiset ovat väijyksissä siellä täällä joen vasemmalla rannalla, samalla kuin mestitsi ja Punakäsi ovat oikealla. Kahden pyssynkantaman päässä tiestään olisivat Kotka ja Matkijalintu löytäneet heidän jälkensä.

— Emme tosin niitä keksineet, lausui Rosenholz, mutta sen sijaan olemme saaneet muonavaroja sekä rehellisen ja urhoollisen liittolaisen.

José ja Gayferos ottivat kantaakseen muonavaroja ja ampuma-aseita ja kaikki, innostuneina tähän-astisesta menestyksestä, seurasivat comanhia niemelle, jossa venettä vartioiva soturi oli piilossa.

Vene oli intiaanein tavallisia aluksia. Sen omituinen tekotapa kaipaa lähempää selitystä. Se oli tehty kahdesta puhvelin nahasta, jotka olivat neulotut yhteen ja tammikaarille kiinnitetyt. Neulomus oli talilla ja tuhalla tehty vedenpitäväksi. Tuo hatara alus oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kolme ja puoli leveä. Kokka ja perä olivat suippoja ja aluksen pyöreä muoto muistutti nahkaista juoma-astiaa.

Sellaisilla aluksilla tekevät intiaanit kuitenkin pitkiä matkoja joilla, joissa on runsaasti vesiputouksia, hiekkasärkkiä ja kiviä, ja vaikkeivät nämä alukset olekaan kestäviä, täytyy kummastella että ne niinkin kauvan sietävät kolauksia, joita ne saavat, ja väkevää virtaa, jota niillä kuljetaan. Muuten niitten kevyt rakennelma suojelee niitä monista tapaturmista, jotka olisivat turmiollisia vahvemmalle aluksille, ja samoin jaksavat soutajat suuremmitta ponnistuksitta kantaa ne vaarallisten paikkojen ohi.

Sellaiseen alukseen astui tuo pieni joukko. Comanhi survasi sen airollaan vesille ja pian kuljetti väkevä virta sen keskelle uomaa. Intiaani ohjasi veneen vasemmalle rannalle ja kuljetti venettä niin lähellä rantaa kuin mahdollista oli, puitten varjossa.

— Pitkältäkö luulette olevan jokien yhtymäpaikalle? kysyi kanadalainen, josta meno tuntui hitaalta, vaikka vene kulkikin nopeasti.

— Jos soudamme koko yön, ehdimme sinne huomen-illalla, kun aurinko on yhtä lähellä taivaan rantaa kuin nytkin, vastasi intiaani.

Täytyi siis soutaa puolen vuorokautta. Oli tuskin luultavaa, ettei jokunen heidän vihollisistansa keksisi heitä.

Samalla kuin Rosenholz huolellisesti tarkasteli molempia rantoja — sillä mestitsi joukkoineen oli varmaan jommallakummalla, mietti hän comanhin kertomuksen yksityiskohtia arvostellaksensa kuinka pian saavuttaisi mestitsin.

Ukkosensäteen kertomus ei tuntunut hänestä tyydyttävältä ja levottomana ajatteli hän, mikä kohtalo tulisi Fabianille.

— Ken väestänne oli Punakäden leirissä? kysyi hän.

Intiaani näytti vieressään soutavaa intiaania.

— Voih! huudahti metsäsissi vavisten, miksi ette sitä heti sanonut? Comanhi, jatkoi hän liikutetulla äänellä, kääntyen soutajaan, olette nähneet tuon nuoren etelän soturin, joksi Fabiania nimitätte, oletteko jutelleet hänen kanssaan? Mitä hän teki? Oliko hän rauhallinen? Käänsikö hän usein silmänsä taivaan rannalle pilvistä etsiäksensä Lumivuorten kotkaa, jota teidän tulisi nimittää Merikotkaksi? Puhukaa, comanhi, isän korvat ovat avoinna kuulemaan jotain rakkaasta pojastaan.

Mutta soturi ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, sillä hän ei ymmärtänyt espanjan kieltä, eikä kanadalainen osannut comanhien kieltä.

Ukkosensäde käänsi kanadalaisen kysymykset ja intiaanin vastaukset.

— Nuori etelän soturi, vastasi hän, oli levollinen ja surumielinen, ikäänkuin illan puhde vuoristossa, silloin kun satakieli alkaa laulunsa.

— Kuuletko José, huudahti kanadalainen kyynelsilmin.

— Hänen kasvonsa, jatkoi tulkki, kääntäen sanasta sanaan, olivat vaaleat, ikäänkuin kuun säteet järvellä; mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin kiiltomato aavikon ruohikossa yön tultua.

— Niin, niin, sanoi kanadalainen, saadakseen tietää, onko joku urhoollinen, ei pidä katsoa häntä kasvoihin, vaan hänen silmiinsä.

— Mutta, jatkoi tulkki, mitä osoittavatkaan nuoren soturin vaaleat kasvot ja tuli hänen silmissään? Niin, hän kärsii nälästä, mutta hänen ruumiillinen tuskansa ei ole tunkeunut hänen sieluunsa. Sotilaan sielu ei milloinkaan kärsi ruumiin tuskista. Vanha metsästäjä oli elänyt intiaanein parissa tarpeeksi kauvan, ettei asettanut järkähtämätöntä rohkeutta kaikkea muuta korkeammaksi; hurja ilo loisti hänen silmistään kuullessaan intiaanin ylistävän hänen kasvattipoikaansa.

— Etelän nuori soturi, alkoi intiaani uudelleen, joka kenties lainasi Fabianille omat tunteensa, ei yrittänytkään etsiä Kotkaa pilvien joukosta; hän katsoi omaa sydäntänsä, ja niiden vihollisien kuolinhuuto, jotka hän oli saattanut hengiltä, kaikui ihanalta hänen korvissaan, kun hän hymyili kuoloa vastaan.

— Ole huoletta comanhi, nuorukainen ei virkkanut mitä ajatteli. Hän tietää kyllä, että vanha Rosenholzinsa… Mutta, jatkoi kanadalainen äänellä, jota turhaan koetti saada vakavaksi, tietääkö comanhi, milloin… milloin… tuo nuori soturi teloitetaan?

— Kun suuri, Mustaksilinnuksi nimitetty päällikkö yhtyy mestitsiin jokien haarassa.

— Olette nyt molemmat väsyneitä, sallikaa Josén ja minun nyt soutaa, sanoi kanadalainen leimuavin silmin. Kotka on korppien jäljillä.

Vene liukui sukkelammin veden pintaa myöten kahden uuden soutajan voimakkaista aironvedoista.

Suuri kuorma oli poistettu kanadalaisen sydämestä; hän tiesi Fabianin elävän ja että hänen teloituksensa oli lykätty siksi, kunnes Mustalintu kohtaisi mestitsin; hän tiesi sen lisäksi Mustanlinnun joukon olevan heidän jäljessänsä ja että hän olisi saapuva ennen tätä nimitetylle paikalle.

Mutta mestitsi voi mahdollisesti muuttaa olopaikkaansa tahi olla viipymättä siellä niin kauvan, että kanadalainen saisi tilaisuuden menestymisen toiveella hyökätä hänen kimppuunsa.

— Onko jokien yhtymäpaikka etäälläkin Puhvelijärvestä? kysyi kanadalainen Ukkosensäteeltä.

— Noin puolen penikulmaa.

— Ja mitä tekee mestitsi Puhvelijärvellä, jossa olette löytäneet hänen jälkensä? Tietääkö poikani siitä?

— Hän aikoo ryöstää lumpeenkukan, joka asuu taivaansinisessä majassa, sanoi intiaani leimuavin silmäyksin.

— En ymmärrä teitä, Ukkosensäde.

— Lumpeenkukka, selitti comanhi, koettaen salata silmiensä loistoa, on valkoisten tytär; hän on niin valkoinen ja kaunis kuin magnoliapuun kukat, jotka ovat puoleksi avoinna aamulla ja täysin puhjenneina päivällä; hän loistaa selkeämmin kuin aamutähti, joka sotilaan silmissä on kauniimpi kuin kaikki intiaanitytöt.

— Ja mitä tekee tyttö siellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista? jatkoi Rosenholz.

— Hänen isänsä ja kaksineljättä metsästäjää hevosineen ovat lumpeenkukan seurassa.

— Kaksineljättä metsästäjää! Oi! huudahti Rosenholz iloiten, sitähän juuri Pedro Diaz aikoi meille sanoa. Siellä niinmuodoin kohtaamme hänet, ja silloin on syntyvä ankara taistelu: kuusikymmentä intiaania toisella puolen ja toisella neljä-, viisikymmentä valkoista ja intiaania, jatkoi metsästäjä, jonka kasvot elpyivät rohkeudesta; Punainen joki on näkevä veren virtoinaan juoksevan. Me pelastamme taistelun tuoksinassa Fabianin ja sitten muserramme pyssyn tukeillamme molempien rosvojen päät.

— Me ristiinnaulitsemme heidät, Rosenholz! huudahti José, antautuen tuon hurjan kiihkon valtaan, jonka hänen vihansa Punakättä ja mestitsiä kohtaan herätti. Tuo tiikeripari ei ansaitse parempaa kohtaloa.

Tuo rehellinen metsästäjä, joka paremmin osasi rakastaa kuin vihata, ja tuo leppymätön espanjalainen, joka taisi sekä vihata että rakastaa, soutivat vielä innokkaammin.

Joen vesi muuttui melkein mustaksi, sillä rannat lähenivät toisiaan, muodostaen kapean kanavan, jota varjosti tiheä metsikkö. Viimeinen laskeuvan auringon purppurasäde heitti pitkän valonsäteen tuon viheriän lehdikön alle, sekaantuen tummiin varjoihin, jotka häilyivät veden pinnalla.

Ennenkuin soudettiin tuohon pimeään kanavaan, antoi Ukkosensäde vieressään istuvalle sotilaalle merkin, ja molemmat tarttuivat jälleen airoihin metsästäjäin käydessä käsiksi pyssyihinsä. Heti sen jälkeen antoivat intiaanit kuulua tukahutetun huudahduksen, joka oli veden pinnalla leijailevien pääskysien viserryksen kaltainen. Jonkun hetken perästä liukui vene puiden varjossa. Viimeinen auringon säde oli ikäänkuin sammunut jokeen, ja pimeässä saattoi tuskin nähdä veneen perästä sen kokkaan.

— Jos pimeys joskus ei synnyttäisi harvinaisia näköhairahduksia, sanoi kanadalainen, niin melkeinpä vannoisin näkeväni ihmisolennon tuon haavan oksalla, joka nojautuu veteen.

Nuori comanhi hillitsi kanadalaista, joka jo varustausi ampumaan.

— Kotka ja Matkijalintu eivät ole täällä vihollismaassa, sanoi hän; sotilaat ovat vartioina pitkin jokea, tehdäkseen sen varmaksi.

Näin sanoen käski Ukkosensäde intiaanin heretä hetkeksi soutamasta samalla kuin itse huopasi, ja vene liukui silloin tuon nojaavan puun alle, jota kanadalainen oli näyttänyt.

Ennenkuin José ja Rosenholz selkesivät hämmennyksestään, pudottautui musta ruumis puusta. Vene sai sysäyksen, joka saattoi sen vapisemaan, ja muuan intiaani istui Ukkosensäteen viereen. Vastatullut kertoi lyhyesti jotakin, jota metsästäjät eivät ymmärtäneet, veneen jatkaessa pimeässä matkaansa.

Pian vaikeni vastatullut yhtä äänettömäksi kuin toisetkin matkailijat. Kun he näin äänettöminä olivat kulkeneet tunnin ajan, uudistui äskeinen tapaus. Eräs toinen intiaani tuli samalla tavalla veneeseen, joka oli liian pieni, jos matkailijani luku näin joka hetki lisääntyisi. Myöskin viimeksi tullut lausui muutamia sanoja comanhien kielellä Ukkosensäteelle. Nyt nostivat molemmat intiaanit aironsa ylös, ja antoivat veneen jonkun aikaa mennä virran viemänä. Kaukainen kohina alkoi kuulua, ikäänkuin vesi syöksyisi kivien yli tahi matalikkoon, mutta pimeässä taisi tuskin nähdä veneen mittaa eteensä. Nyt alkoi tuo heikko alus kieppua ympäri, eivätkä intiaanit yrittäneetkään sitä ohjata. Sitten kulki se vähän aikaa sivuttain, ja vihdoin liukui se eteenpäin tuimaa myötävirtaa. Pian tuli nopeus niin suureksi, että vene kulki kuin nuoli veden pintaa, joka tuntui olevan kalteva. He olivat koskessa, ja intiaanit, kun eivät nähneet ohjata venettä, antoivat sen kulkea omin päin. Hetkisen kiehui ja kohisi vesi tuon kehnon aluksen alla, joka hyrskyjen läpi syöksyi edelleen.

Äkkiä sai se ankaran sysäyksen, ja tuntui melkein kuin olisi se haljennut ja tullut vettä täyteen; sitten se pysähtyi. Onnellisesti oli tultu vaarallisen paikan ohi ja Ukkosensäde tovereinensa, jotka olivat levänneet, tarttuivat uudelleen airoihin ja alkoivat soutaa.

Kun matkustajat olivat päässeet koskesta, tulivat he pian tuosta pimeästä kanavasta, joka oli useiden penikulmien pituinen. Täytyi nyt mennä maihin tarkastamaan venettä, joka oli saanut pienen reijän. Aukea aavikko levisi tässä matkustajain silmien eteen; muutamia puuvillapensaita kasvoi joen rannoilla.

— Kotka ja Matkijalintu saavat nukkua hetken sillä aikaa kun minä sotureineni sytytän nuotion paikataksemme veneen, sanoi Ukkosensäde.

— Jos sallitte, nuori ystäväni, vastasi José, niin syön ensin hiukkasen ja panen vasta sitten nukkumaan.

Pian olivat intiaanit sytyttäneet nuotion, jonka ääreen he ja metsästäjät asettuivat; puhvelin tähteistä saivat nuo seitsemän miestä aterian, joka maistui yhtä hyvältä kuin Puhvelisaarella syöty. Kun he olivat kääntäneet veneen, etsiäksensä reikää, huomasi Ukkosensäde veneen ratkenneen neulomuksen kohdalta. Oltiin juuri ryhtymäisillään reijän paikkaamiseen puhvelin rasvalla ja tuhkalla, kun Ukkosensäde alkoi kuunnella.

— Kuuletteko mitään epäiltävää? kysyi José.

— Ukkosensäde kuuntelee ennustavien susien ulvontaa.

— Hyvä nuori ystäväni, teillä on hieno kuulo, siitä voitte ylpeillä. Mitä sitten ennustaa tuon pienen aavikkosuden ulvonta, joka minun mielestäni todistaa sen vain olevan nälissään?

— Kun intiaanit ovat metsästämässä, sanoi comanhi vakavasti, seuraavat sudet heitä äänettöminä, ollen varmoja saavansa osan saaliista; pienet ja heikommat sudet seuraavat ulvoen suurempia, toivoen hekin osaansa. Olen kuullut ennustavien susien äänen pohjoisesta; Mustanlinnun joukko on idässä. Kolmas joukko, jota vakoojamme eivät ole huomanneet, on siis pohjoisessa; puhvelit pakenevat niitä, isäni voi kuulla sen.

Etäältä kuului todellakin kumeaa ja epämääräistä melua.

Comanhi otti kekäleen ja tarkasteli sen valossa nuotion viereistä maata. Leveä, kovaksi sotkettu tie vei joelta aavikolle.

— Tästä kulkevat puhvelit ohi, huudahti hän; tämä on vaarallinen paikka, josta meidän täytyy lähteä heti, jos ehdimmekään enää. Lauma lähestyy tätä tietä.

Pian kuului etäältä mylvintää, samalla kuin maa tärisi.

Ukkosensäde lausui muutaman sanan kolmelle soturilleen, jotka nopeasti sammuttivat nuotion, paitsi sitä kekälettä, joka oli päälliköllä. Ukkosensäde kulki edellä, häntä seurasivat intiaanit, kantaen metsästäjäin avulla venettä. Nuori päällikkö pysähtyi eräälle pienelle kukkulalle, jollaisia seudulla oli runsaasti. Siellä sytytettiin nuotio uudelleen ja intiaanit jatkoivat veneen paikkaamista. Tuskin olivat he alottaneet työnsä, kun joen toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa, josta he olivat lähteneet, näkyi joukko puhvelia. Puuvillapensaat taipuivat rätisten ikäänkuin ruohon korret noitten suurien eläinten kulkiessa. Kauhea mylvintä kuului laumasta, kun se alkoi uida joen yli. Nyt loiskahti vesi, kun puhvelit syöksyivät jokeen, joka nousi yli äyräittensä. Lauma oli päässyt joen poikki. Vesi oli vielä vaahdossa, kun pois rientävien puhvelien melu vähitellen taukosi aavikolla.

44.

SEIKKAILUJA JOELLA.

— Poikani luottaa siis uniin ja enteisiin? sanoi Rosenholz intiaanille.

— Ennustavan suden ulvonta ei milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde niin vakavalla muodolla, ettei kanadalainen saattanut olla hymyilemättä. Samoin eivät petä nekään unet, jotka suuri henki lähettää nukkuvalle soturille. Luuleeko Lumivuorten kotka, että puhvelit tähän aikaan yöstä luopuisivat makuusijoiltaan korkeassa ruohostossa lähteäksensä viileään yöhön.

— Se ei ole luultavaa; Jumala suo yöllä unta eläimille samoin kuin meillekin. Puhvelit eivät ole susia eivätkä tiikeriä, jotka retkeilevät pimeässä ja makaavat päivällä; varmaankin ovat intiaanit pelottaneet tästä ohikulkeneet eläimet.

— Unet ovat sielulleni kuin ennustavien susien ulvonta korvilleni ja puhvelien yöllinen pako silmilleni varmana merkkinä, että vaarat uhkaavat meitä.

— Jos te, kuten luulen, puhutte totta, sanoi Rosenholz, niin minun mielestäni tulisi meidän mitä pikimmin jatkaa matkaamme.

— Vene on jo paikattu, mutta ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin. Näitten kukkuloitten taakse sytytämme kuusi nuotiota vähän matkan päähän toisistansa. Siltä paikalta, johon Mustalintu on pysähtynyt, näkevät apahit nuotiot erottamatta, onko niitten ympärillä vartioivia soturia, ja kun he kuluttavat aikaansa miettimällä, miten huomaamatta voisivat lähestyä, pääsevät Ukkosensäde, Kotka ja Mustalintu vihollistensa edelle.

Rosenholz ja José oivalsivat, mitä hyötyä tästä olisi.

Nuotioita sytytettiin pensaitten ja kukkulain taakse siten, että ainoastaan niitten kajastus näkyi etäälle. Sitten sysättiin vene joelle ja pieni joukko alotti matkansa parin tunnin keskeytyksen jälkeen.

Metsästäjät, jotka täydellisesti luottivat comanheihin, jotka vuorotellen soutivat ja lepäsivät, laskeutuivat veneen pohjalle nukkuaksensa hetkisen. Heidän näin kulkiessaan tunsivat Rosenholz ja José voittavansa menettäneensä ajan ja tämän rauhoittavan tunteen lohduttamina antautuivat he heitä raskauttavan unen helmoihin.

Nuotiot, jotka he olivat rannalle sytyttäneet vihollisia pettääksensä, katosivat pian näkyvistä.

Äänettöminä soutivat intiaanit, eikä nuori comanhi, joka liikkumattomana istui veneen perässä, lakannut tähystelemästä aavikolle. Pian kiinnitti hänen huomiotansa kumea mörinä, joka kuului joelta. Hän viittasi intiaaneja lakkaamaan soutamasta, kumartui sitten kanadalaisen puoleen, joka tuntien olkapäähänsä koskettavan heti avasi silmänsä katsahtaen ympärilleen. Hän huomasi intiaanien lakanneen soutamasta ja arvasi jonkun salaisen vaaran heitä uhkaavan. Tässä juoksi joki korkeitten äyräiden välillä.

— Herätänkö Josén? kysyi Rosenholz.

— Antaa hänen nukkua, vastasi comanhi, herätämme hänet sitten, jos tarve vaatii. Olen kuullut sanottavan, että Kotkan luoti aina sattuu määräpaikkaan.

— Kyllä, poikani, niin olikin silloin, kun minulla oli se pyssy, joka vihdoin käsistäni särjettiin, mutta tällä en voi taata ensimäistä laukausta, kun en ole vielä koetellut. Mutta miksi herätitte minut.

Kumea mörinä, joka tuntui pitkään vedettyjen palkeitten puhallukselta, vastasi intiaanin puolesta.

— Hyvä, sanoi Rosenholz, enempää ei minun tarvitse tietää. Toimikaamme niin, että pääsemme paikan ohi, ja sallikaa minun sitten nukkua, ellette ole väsyksissä soutamisesta.

— Karhun luvatta emme paikan ohi pääse. Tuon käänteen takana on joki kapea, ja karhu on pienellä, keskellä jokea olevalla saarella. Mitä Ukkosensäde kerran on nähnyt, sitä hän ei milloinkaan unohda. Hän tuntee Punaisen joen jokaisen pienimmänkin mutkan.

Vene liukui kuitenkin eteenpäin, kääntyen ympäri. Mutta kun täytyi jotain päättää, ennenkuin vaaran paikalle uskallettiin, tarttui Rosenholz airoihin ja souti vähän matkaa taaksepäin.

— Emme tosiaankaan saa, sanoi hän, pidättäen venettä soudettuansa jonkun sylen, tuhlata laukauksia täällä erämaassa, jossa viholliset voivat olla aivan lähellämme, ellemme tahdo läsnäoloamme ilmaista. Yksikin laukaus riittää tuomaan ne kimppuumme. Minun mielipiteeni on, että pitemmittä mutkitta ja syrjäyttäen itserakkautemme menemme maihin ja otamme veneen selkäämme väistääksemme tuota kirottua eläintä. Hieman alempana lykkäämme veneen taasen vesille.

— Kolmella intiaanilla on tukevat käsivarret ja terävät kirveet; valkoisilla sotureilla on pitkät, terävät puukot, sanoi intiaani.

— Nuorukaisen itserakkaus ei tahtoisi kuulla paosta puhuttavan, sen tiedän. Tahtoisitteko mieluummin, että veneemme ajaisi karille, mikä ei niin pahoin olisikaan, kun sitä oikein ajattelen, vai tahdotteko, että karhu repisi sen rikki? Se olisi korvaamaton vahinko. Ukkosensäde, kuulkaa minua. Luopukaa tuosta pienestä kunniasta isän tähden, joka kokee vapauttaa poikaansa, jonka hetket ovat luetut. Harmaahapsinen ukko, jonka sydän on surua täynnä, pyytää sitä teiltä, nuorukaiselta.

— Lumpeenkukka, sanoi intiaani, joka ei voinut salata nuoren sydämensä tunteita, olisi pelännyt ja vavissut kun hän olisi nähnyt tuon kauhean eläimen nahan; hän olisi ystävällisesti hymyillyt sille nuorelle soturille, joka hänelle olisi nahan lahjoittanut. Ukkosensäteen sydän olisi riemuinnut.

— Niinpä niinkin, ystäväni, sen kyllä uskon; mutta suloista on myöskin auttaa vanhusta, joka on levoton poikansa tähden; suuri henki on aina siunaava teitä.

Comanhi ei enempää väitellyt.

Herätettiin José ja Gayferos ja ilmoitettiin heille, että harmaa aavikkokarhu vartioi ahdasta paikkaa joessa, josta he eivät voineet päästä ohi antaumatta taisteluun eläimen kanssa; oli siis välttämätöntä, että kierrettäisiin maitse vaarallisen melun välttämiseksi, joka syttyisi taisteltaessa saaren kauhean vartian kanssa.

Tämä ilmoitus sai Josén huonolle tuulelle.

— Piru tuon kurjan itikan niskat nurin vääntäköön, sanoi hän haukotellen. Harmissaan käytti hän aavikoiden suurimmasta ja pelottavimmasta eläimestä halveksivaa lausetta. Sitte lisäsi hän: Minä nukuin niin rauhallisesti.

Kanadalainen oli sillä välin soutanut toiselle rannalle. Siellä päätti vanhus tavallisella varovaisuudellaan luoda silmäyksen aavikolle, ennenkuin kaikki nousisivat maalle. Hitaasti kapusi hän jyrkkää äyrästä ylös. Korkeaa ruohoa kasvoi äyräällä, estäen näköalan. Pyssy kädessä hiipii hän varovasti ruohostoon ja katosi hetkeksi. Veneeseen jääneet olivat varuillaan; voi sattua, että karhu, jota koetettiin väistää, hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Oli selvää, että karhu vainusi ihmisiä läheisyydessään eikä enää tuntenut olevansa yksin valtakunnassaan. Syystä kyllä pelkäsivät matkustajat, että se, samoin kuin muinaisaikana nuo pelottavat linnanherrat, jotka kalliolinnoistaan hallitsivat ympäristöä, vaatisi itselleen veroksi metsästäjän tai intiaanin, jos se joskus ennen olisi päässyt ihmislihan makuun. Sen sieramien nopeaan huokumiseen sekaantui toisinaan hampaitten kiristeleminen ja jalan raapiminen, kun se kynsillään kaapi kiviä. Samassa palasi kanadalainen juosten takaisin.

— Pois, pois! sanoi hän matalalla äänellä veneeseen ehdittyänsä. Tusinan verta ratsastavia intiaania on aavikolla.

— Ennustavat sudet eivät milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde. Mistä päin tulevat nuo apahikoirat?

— Ne näyttävät tulevan siltä taholta, johon sytytimme nuotiot. Niin, Ukkosensäde, nyt ei auta epäileminen enää, meidän täytyy kirveillä ja puukoilla puolustaa itseämme.

— Olkoon kuinka tahansa, emme saa viipyä täällä. Joka hetki saattaa jokunen ratsastaja tulla joelle.

Vene soudettiin uudelleen keskelle jokea, huolimatta karhun pelottavasta mörinästä. Muulloin olisivat matkustajat, perustamatta tuon kulkuväylää vartioivan karhun voimasta ja raivosta, sangen vähän välittäneet sen kohtaamisesta. Kaikki, paitsi Gayferos, olivat ikänsä viettäneet erämaassa ja tottuneet sen vaaroja vastaan taistelemaan. Ei Gayferoskaan näyttänyt pelkäävän enempää kuin toverinsakaan; se tuli siitä, ettei hän tiennyt, millaisen vihollisen kanssa oltiin tekemisissä. Mutta molemmat metsästäjät ja intiaanit tiesivät sen, ja he käsittivät kuinka paljon apahien lähellä olo enensi taistelun muutenkin suurta vaaraa. Ellei eläin antaisi heidän rauhassa kulkea ohi, voitiin ainoastaan teräaseita käyttää taistelussa. Karhun vahva nahka teki kuitenkin sellaisen taistelun päättymisen epäiltäväksi. Jos karhu tuli ainoastaan haavoitetuksi, voisi sen ääni houkutella sinne metsästyshaluiset intiaanit; heti kun karhu terävillä kynsillään iski veneeseen, oli se rikki revitty; veneen täytyi kaatua. Varmuuden vuoksi ja estääksensä comanhin hyökkäämästä karhun kimppuun, pyysi Rosenholz Ukkosensädettä tarttumaan toiseen airoon. Itse tarttui hän toiseen ajattelematta, mihinkä vaaraan hän antautui, sillä hän istui samalla puolen, jossa eläinkin oli.

Pian oli vene ehtinyt samalle paikalle, josta kanadalainen alkoi soutaa sitä takaisin. Oli vakava hetki, kun vene kulki jokeen pistävän niemen ohi. Kokassa seisoivat intiaanit kirveet kädessä valmiina iskemään jättiläiseen, perässä seisoivat José ja Gayferos puukoilla varustettuina. Äänetönnä solui tuo pieni alus vedenpinnalla, ja keskeltä jokea kuului kumea huokuminen, ikäänkuin veden hirviö olisi hiekkasärkälle ajautunut.

Tummalla veden pinnalla näkyi saari, jolla saattoi erottaa suuren mustan möhkäleen.

— Jesus Maria! sanoi hiljaa Gayferos, suuresti peljästyen nähdessään vihollisen, jonka jättiläiskoosta hänellä ei ollut aavistustakaan.

— Luottakaa enemmän puukkoonne kuin rukoukseen! kuiskasi José vilkkaasti.

Hitaasti kulki vene eteenpäin, ja nähdessään ihmiset päästi karhu kauhean mörinän. Ojentaen toisen äärettömistä käpälistään sai se koko hiekkavyöryn vierimään jokeen. Sitten alkoi peto hitaasti nousta takajaloilleen. Vene oli tuon vaarallisen paikan lähellä. Soutajat olivat valmiina.

— Kas nyt comanhi, pari voimakasta airon vetoa! Seitsemän ihmisen henki riippuu siitä, huudahti Rosenholz.

Ja peloton metsäsissi koetti parastansa saadaksensa veneen kiitämään niin nopeasti kuin mahdollista pedon ohi, joka seisoi takajaloillaan ja näytti epäilevän, hyökkäisikö vai ei. Intiaani auttoi voimakkaasti metsästäjää ja vene kiiti nuolen nopeudella tuskin sylenkään päästä saaren jättiläisvartian ohi.

Karhu näytti vielä epäilevän, hyökkäisikö veneeseen, ja Rosenholz toivoi jo heidän pääsevän vaarallisen paikan ohi. Tällä hetkellä ja niin nopeasti, ettei metsästäjä ennättänyt sitä estää, ampui eräs comanhi nuolen, joka tunkeutui syvälle karhun ruumiiseen. Rosenholz ei voinut olla päästämättä kiukun huudahdusta. Haavoitettu eläin päästi äreän mörinän, puri yhteen kauheita hampaitansa ja syöksähti veteen.

Molemmat soutajat ponnistivat voimiansa äärimmäiseen asti ja heidän voimakkaat aironvetonsa saivat veneen melkein lentämään joen pinnalla. Karhu myöhästyi, se iski käpälänsä veteen kohtaamatta venettä.

— Hurraa! huudahti José korkealle loiskuvan vaahdon puoliksi tukahuttamana, kestä Rosenholz, kestäkää comanhi! Te olette tehneet tehtävänne kuin kelpo merimiehet. Kuulkaa siellä, pitäkää tapparanne valmiina, ellette halua, että tuo peto saattaa meidät haaksirikkoon.

Intiaanit hiipivät nopeasti soutajien välitse ja samalla kun peto raivosta läähättäen oli jalan päässä veneestä, joka hyppeli joen levottomilla aalloilla, seisoivat he kirveet iskuun valmiina perässä.

— Iskekää! karjasi José.

Intiaanit eivät tarvinneet hänen kehoitustaan, jota he eivät ymmärtäneetkään, sillä kolme kirvestä putosi yhtä aikaa jättiläisen päähän kuin vasarat alasimeen.

— Vielä kerran! huusi José.

— Hiljaa, hiljaa Jumalan tähden! huudahti Rosenholz.

— Intiaanit eivät…

Äkkiä leimahti pyssyn tuli veren punaamalla joella.

Uudelleen haavoitetun karhun ulvonta sekaantui laukaukseen, ja veneen perässä olevista tuntui kuin tuomiopasuuna olisi heidän ylitsensä kaikunut.

— Piru vieköön! huudahti José, nähdessään ruumiin vyöryvän rannalle ja putoavan eläimen lähelle veteen.

— Mikä se oli? lisäsi hän.

— Mikä on veteen putoava apahi? Uppoava nälkäinen koira, vastasi Ukkosensäde.

Nyt kuului korkeitten äyräitten peittämältä aavikolta pelottava ulvonta, ja comanhit vastasivat siihen; kauheaa oli kuulla ihmisääniä sekaantuvan karhun mörinään.

Pedon ruumiisen tunkeutunut nuoli ja nuo kolme sen päähän sattunutta kirveeniskua näkyivät kiihoittaneen sen raivoa.

— Souda, Rosenholz, souda! huusi José, ollen polvillaan veneen perässä ja intiaanien kanssa pitäen varalla karhun liikkeitä. Peto ui nopeasti veneen perässä ja joka hetki olivat suuret käpälät musertamaisillaan aluksen. — Taivaan nimessä, olemme tuskin ehtineet alta pois, jatkoi José, kun uusi vaahtosade kasteli hänet. Souda kovasti, comanhi, vielä hetkinen, sitten olemme pelastetut. Sinäkö Rosenholz ammuit äsken?

— Niin, vastasi kanadalainen soutaessaan, ja pyssy käy hyvin. Ammu nyt sinäkin tuota kirottua karhua ja tähtää kuonoon.

Nyt ei enää ollut varovaisuus tarpeen. Intiaanit tiesivät pakolaisten läsnäolon ja oli aika vapautua perässä uivasta vihollisesta, jotta saatettaisiin vastustaa aavikolta tulevien vihollisten hyökkäystä.

— Hyvä! Oletteko valmis Gayferos? Kuulitteko, mitä Rosenholz sanoi? Täytyy tähdätä pedon kuonoin.

— Tehdään niin! vastasi tämä.

Nyt kajahti joelta kaksi laukausta; mutta vene kieppui kovassa virrassa niin, etteivät luodit sattuneet. Peto puisti vain suurta päätään, josta kuitenkin vuosi verta.

— Perhanan otus! huudahti José suuttuneena.

Vielä hetkisen kesti tätä kamalaa, yöllistä taistelua karhun ja pakenevan veneen välillä. Ihmiset olivat äänettömiä, mutta peto ulvoi kauheasti. José ja Gayferos latasivat uudelleen pyssynsä ampuakseen vielä kerran. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vene keinui kovasti aalloissa. Ampujat asettuivat kuitenkin varuilleen; veneen ja pedon väli eneni, ja tämä oli merkkinä siitä, että se alkoi väsyä.

— Soutakaa vaan! huusi José, peto alkaa jäädä jälelle.

Soutajat ponnistivat vieläkin kovemmin ja välimatka eneni yhä.

— Älkää väsykö! Älkää väsykö! Hyvä! Pidättäkää hetkeksi, jos mahdollista on, sillä vene ei keinu enää niin kovasti, joten voin tarkemmin tähdätä tuota pirua. Koetan satuttaa sen mustaan kuonoon, jonka näen tuolta pistäytyvän esiin.

— Älä suinkaan! sanoi Rosenholz vilkkaasti soutaessaan, tottelematta toverinsa kehoitusta. Säästä luotisi tuolta läheneville intiaaneille.

Rannat olivat tässä kohden matalammat, joten matkustajat saattoivat nähdä aavikolle. Korkeassa ruohossa liikkui tummia olentoja — ratsastavia intiaaneja.

Toinenkin välitön vaara teki matkustajain tilan arveluttavaksi. Karhu oli tosin vähentänyt ponnistuksiansa, mutta tämä tapahtui sentähden, että se voisi hyökätä toiselta taholta. Se ui vinoon oikeanpuolista rantaa kohti.

— Maihin, Rosenholz! huusi José, joka seurasi karhun liikkeitä, muuten katkaisee peto tiemme ja hyökkää edestä.

Ukkosensäde katsahti sinnepäin ja näki karhun lähellä rantaa. Rosenholzin auttamana souti hänkin oikealle rannalle.

Vene kiiti viistoon rantaa kohti, ja samalla kuin karhukin nousi maalle, hyppäsi nuori comanhikin pyssy aseena rannalle.

— Survaiskaa vene ulos rannalta. Lumivuorten kotka saa nyt nähdä, miten peloton soturi menettelee.

Intiaani ja karhu olivat samalla rannalla noin kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Comanhi ei pitkältä valmistellut. Karhun lähetessä istahti Ukkosensäde tyynesti, mikä herätti kanadalaisessakin ihmettelyä, ikäänkuin väsynyt levähtävä matkustaja; hän tähtäsi ja odotti liikkumattomana. Tuo puhvelin kokoinen raivokas peto, aavikoiden kauhu, riensi eteenpäin. Sen kauheat hampaat näkyivät veristen huulien välistä, leimuavat silmät näyttivät tulipalloilta.

Comanhin pyssy seurasi pedon kaikkia liikkeitä ja kun pyssy melkein kosketti karhun päähän, pamahti laukaus. Jättiläinen vaipui alas; painollaan olisi se kuitenkin musertanut intiaanin, ellei tämä ammuttuansa olisi väistynyt syrjään hämmästyttävällä nopeudella ja pysähtynyt puukko kädessä kuuden askeleen päähän.

Intiaani loi ylpeän katseen verisellä hiekalla makaavaan viholliseen. Nopeasti ja taitavan metsästäjän ketteryydellä leikkasi hän yhden karhun käpälistä ja astui sitten veneeseen.

— Ukkosensäde on päällikön vertainen urhoollisuudessa, sanoi Rosenholz, pusertaen comanhin kättä. Kotka ja Matkijalintu ylpeilevät nuoresta ystävästään. Hänen sydämensä voipi iloita, sillä lumpeenkukka hymyilee, kun hän näkee tämän merkin hänen urhoollisuudestaan.

Nuoren comanhin silmät hehkuivat ylpeydestä, jonka kanadalaisen mairittelevat sanat, mutta varsinkin toivo olla Rosaritan mieliksi herättivät. Hän huudahti lujasti ja alkoi taasen soutaa, sillä aavikolla nelistävät apahit näyttivät, samoinkuin karhukin, tahtovan katkaista heidän matkansa.

45.

MATKAN JATKAMINEN.

Sillä paikalla, jonne intiaanit näyttivät aikovan mennä odottamaan venettä, kasvoi runsaasti leppiä ja pajupensaita, joitten suojassa he helposti, itse olematta vaarassa, saattoivat ahdistaa joella olevia. Täytyi sen vuoksi ponnistaa kaikki voimat ehtiäksensä sinne ennen apahia. Jos näiden kuitenkin onnistui päästä sinne ensin, täytyi tuota vaaran paikkaa karttaa.

Kaksi comanhia oli ruvennut Rosenholzin ja Ukkosensäteen sijasta soutamaan; Gayferoksen ja Josén kanssa nämä taasen pyssy kädessä suojelivat molempia soutajia. Apahien täytyi ratsastaa suuri kierros ollakseen pyssyn kantaman ulkopuolella. Vene sitävastoin kulki suoraan.

— Sanoessani, että aavikon intiaanit kulkevat tuulen siivillä kuin heinäsirkat, olen oikeassa, sanoi tämän uuden esteen johdosta suuttunut Rosenholz.

— Ellen erehdy, lausui José, ovat nämä apahit, joitten kanssa nyt olemme tekemisissä, samoja, jotka jo olemme tulleet tuntemaan. Katso tuota hevosta, jonka värin pimeässäkin voi erottaa, ja joka juoksee ilman ratsastajaa; eikö sinustakin tunnu, että näimme sen ollessamme Gilajoen saarella?

— Minulla puolestani on kylläkin syytä muistella sitä, lisäsi Gayferos. Se intiaani, joka ensin heitti lassonsa minuun, ratsasti samallaisella.

— Ja, lisäsi José, eiköhän tuosta puhvelin harjasta, joka koristaa tuon intiaanin päätä, voi päättää, että se on sama, joka oli vartiana rannalla kun uiva saaremme kulki virran mukana? Se on sellainen tapaus seikkailuelämässämme, jonka aina muistan. Minusta voipi panna sata yhtä vastaan, että nuo roistot ovat samoja, jotka piirittivät meitä, ja että he ovat löytäneet jälkemme siinä, jossa astuimme maihin lähteäksemme kultalaaksoon.

— Samaa minäkin melkein luulen, vastasi huoaten Rosenholz, jolle nämä tapaukset muistuttivat Fabianin katoamista.

Noin kolmannes matkasta oli nyt kuljettu. Vene oli siis tullut lähemmäksi intiaaneja ja jos metsästäjäin pyssyt vain kantoivat niin etäälle, saattoivat he ampua jonkun.

Vaikka vene kulki nopeasti, oli sen kulku kuitenkin niin tasaista, että ampuja saattoi tähdätä.

Rosenholz ja José, joitten taito oli ollut niin monen intiaanin turmioksi, tähtäsivät ja ampuivat.

— Nuo kaksi eivät enää seuraa kenenkään jälkiä, sanoi José; takaan että he eivät meitä enää hauku.

— Ehkä he ovat ainoastaan haavoitettuja, arveli Gayferos, joka hämmästyksekseen ja ilokseen huomasi voivan osata niin etäältä viholliseen, vieläpä pimeässäkin.

— Sitä epäilen, vastasi Rosenholz. Mutta he eivät voi enää ainakaan vahingoittaa meitä; kuitenkaan emme voi estää noita toisia ennen meitä asettumasta pensaitten taakse.

— Riittää! huusi intiaani, viitaten kädellään soutajille lakkaamaan soutamasta.

Viimeisetkin intiaaniratsastajat olivat kadonneet pensastoon; kuitenkin oli comanhin pyssy, jonka hän äkkiä laukaisi, tappanut vielä yhden.

Pian tervehtivät venettä kiväärin laukaukset. Onneksi ne eivät vaikuttaneet tuhoavasti; toisen soutajan käsivarsi haavoittui, eräs luoti läpäisi taasen veneen, mutta vedenpinnan yläpuolelta. Comanhi koetteli terveellä kädellään haavaa; kyynärluu ei ollut vahingoittunut, luoti oli vain lävistänyt lihan. Kanadalainen tarttui nyt airoon hänen sijastaan ja souti taaksepäin pieneen lahdelmaan, jota tiheä kaislavyö suojeli. Se oli varmin turvapaikka, mitä lähistöllä oli.

Matkustajat käsittivät, että olisivat menettäneet kallista aikaa, ehkäpä henkensäkin, jos olisivat väkisin tahtoneet kulkea jokea myöten tai ajaa intiaanit edullisesta asemasta, josta he vallitsivat jokea.

Täytyi siis päättää joko jättää vene ja samalla siis luopua arvokkaasta apuneuvosta, tai kantaa vene kiertoteitse intiaanien anastaman paikan ohitse.

Tuskin olivat matkustajat varovasti ehtineet nousta maihin, kun siltä paikalta, johon apahit olivat asettuneet, kirkas leimu valaisi joen ja sen rannat. Samassa myöskin suhahti muutamia luotia läheltä venettä läpi kaisliston. Tulen leimu oli varmaankin merkki, jonka intiaanit antoivat etäämpänä oleville tovereillensa.

Vihollisten aavikolta keräämä kuiva ruoho levitti kirkkaan, mutta lyhytaikaisen valon. Tuossa punertavassa loimussa näkivät apahit kuitenkin aivan selvästi kanadalaisen jättiläisvartalon ja samoin toisenkin, helposti tunnettavan, nimittäin Josén.

Huudot: Lumivuorten kotka! Matkijalintu! Verinen pääkallo! — joilla nimillä intiaanit nimittivät Rosenholzia, Joséta ja Gayferosta, ilmaisivat, että heidät oli tunnettu.

— Miksi nimittää valkonaamainen suuri metsästäjä itseänsä kotkaksi, kuului pilkallinen ääni, kun hän ei ole voinut salata jälkiänsä Sumuvuorelta ja Gilajoelta Punaisen joen rannoille?

— Älä vastaa, José! sanoi kanadalainen, suusota on kyllä hyvä, kun on runsaasti aikaa, niinkuin meillä oli saarella; mutta tässä on toimiminen, eikä puhuminen. No, Ukkosensäde, eikö intiaanien keksintökyky ole teille ilmaissut mitään sotajuonta, minkä avulla pääsisimme täältä?

— Mitäpä meidän tarvitsee sotajuonia tuumailla? vastasi comanhi. Yksinkertaisin ja parhain keino on kantaa vene tästä parin pyssynkantaman päähän.

Juuri kun nuoren päällikön kolme soturia, kantaen kevyttä venettä, aikoi aavikolle päin, päästi eräs heistä heikon huudahduksen.

Vaikkei kuu vielä ollut noussut, valaisivat tähdet niin paljon että saattoi nähdä toisen, noin parinkymmenen miehen suuruisen intiaaniparven. Kolme tai neljä oli ratsain, mutta nämäkin ajoivat yhtä hitaasti kuin kävelevät toverinsa.

— Vaikka Ukkosensäteen sydän onkin rohkea, ei pyssy ole niin varma hänen käsissään kuin minun ja Josén, sanoi Rosenholz. Nuori päällikkö ja Gayferos auttavat veneen kantamisessa, että ehdittäisiin nopeasti, minä ja José suojelemme teitä kaikkia, kun ette voi itse puolustaa itseänne.

— Hyvä! sanoi intiaani, soturi voipi olla hyödyksi muullakin tavoin kuin sotimalla.

Comanhi ja Gayferos noudattivat Rosenholzin kehoitusta. Tämä asettui kantajain toiselle puolen, José toiselle, ja eteenpäin riennettiin niin nopeasti kuin mahdollista oli.

Ei mikään osoittanut että lähenevät intiaanit olisivat huomanneet tuon pienen joukon. Niin ei kuitenkaan ollut niitten vihollisten laita, jotka olivat väijyksissä pensastossa. He päästivät kamalan kiljunnan, mikä ilmaisi heidän vimmansa.

— Jos vain selvästi erottaisin jonkun noista! sanoi José, joka käveli veneen ja joen välillä.

— Tarkasta, José, pikemmin noita, jotka lähenevät tuolta, vastasi Rosenholz. Ai, nyt huomasivat hekin meidät, kuule, kuinka he ulvovat! Mutta älköön yksikään lähestykö pyssyn kantaman päähän! Näes, José, sanottakoon mitä tahansa, niin jalkaväki on edullisempaa aavikolla taisteltaessa, samoin kuin ratsuväki sivistyneitten kansain sodissa. Ennenkuin yksikään noista ratsastajista — ellei hän tahdo turhaan ampua — saa hevosensa pysähtymään, niin että hän voi oikein tähdätä, niin minä…

Näin sanoen pysähtyi Rosenholz ja näytti kuin maahan kiinni kasvaneelta.

— Kyllä tiedän, mitä hän aikoi sanoa, sanoi José puoliääneen kulkeissaan eteenpäin. Hän aikoi sanoa: niin minä pysähdyn, tähtään ja…

Vanhan metsästäjän pyssyn pamaus keskeytti hänet.

— Ja, alotti hän uudelleen, intiaani putoo hevosen selästä kuin kypsynyt omena puusta…

— Joutuin pois! huusi Rosenholz, joka viime urhotyönsä jälkeen tuli juosten samalla kuin aavikolta, jossa hänen luotinsa etäisyydestä huolimatta oli uhriin sattunut, kaksi laukausta kuului vastaukseksi.

— Näette, Ukkosensäde, että kelpo ampujan käsissä tavallinen pyssy näyttää kantavan kahta vertaa kauvemmaksi kuin toinen, vaikka entisen pyssyni luodit ovatkin liian pieniä tähän, mikä vähentää paljon niitten voimaa.

Tähän asti olivat vasemman rannan, jota he kulkivat, kukkulat jotenkin hyvin suojelleet heitä oikealla rannalla pensastossa olevien intiaanien tulelta, mutta nyt saapuivat he paikalle, jossa molemmat rannat olivat yhtä tasan. Tämä oli vaarallisin paikka, mikä heillä oli kuljettavana, ja huolimatta Rosenholzin ja Josén tarkkaavaisuudesta, kun he pensastossa koettivat etsiä maalia, mihin ampuisivat, tervehti matkuetta näkymättömäin vihollisten suuntaama tuli.

Yksi veneen kantajista kaatui hengenvaarallisesti haavoittuneena, voimatta enää nousta. Hänen toverinsa tulivat hänen avukseen. Jotta eivät joutuisi noitten kahden valkoisen metsästäjän ammuttaviksi, joitten erinomaista osumatarkkuutta he olivat jo saaneet kokea, olivat intiaanit varoneet paljastamasta itseänsä ja ampuneet arviokaupalla pensastosta. Paitsi erästä luotia, joka kosketti Josén käteen ja repäsi kappaleen hänen takkinsa hiasta, ei tuli heitä vahingoittanut.

Kun oli enää vain kaksi kantamassa venettä, nimittäin Ukkosensäde ja Gayferos, eivät he voineet kulkea yhtä nopeasti. Kuolevan toverinsa kantaminen hidastutti intiaanienkin kulkua, ja tuo apahijoukko, jota oli enin pelkääminen, se kun oli lukuisin ja samalla rannalla kuin hekin, alkoi tuntuvasti lähetä. Kahdesti pysähtyivät pelottomat metsästäjät, jotka yksin olivat tuon pienen joukon taistelijoita, ehkäistäksensä vihollista ja kummallakin kerralla putosi kaksi intiaania ratsailta.

Tämän peräytymisen kestäessä kävelivät molemmat metsästäjät, joita kiihdytti heidän oma ampumisensa ja heidän ympärillään suhisevat luodit ja nuolet, takaperin. Heidän toverinsa, jotka jo olivat ehtineet suojaan toisen rannan tulelta, olivat paljon edellä, ja laskivat venettä vesille. Rosenholz ja José, joitten kasvot olivat käännetyt aavikolta läheneviin intiaaneihin ja selkä jokeen päin, eivät huomanneet, että intiaaniratsastajat lähtivät pensastosta ja kiiruhtivat joelle katkaistaksensa heiltä tien.

Ukkosensäteen äänekäs huudahdus ja pyssynlaukaus ilmaisi heille, missä vaarassa he olivat, paukaus haavoitti kuolettavasti yhden joen yli uivista hevosista, joka kaatui keskellä virtaa, mikä vei sen mukanaan.

José kääntyi nopeasti, huomasi vaaran suuruuden ja antoi Rosenholzin pelätyllä aseellaan pitää etenevän vihollisen loitolla.

Itse hiipi hän kumarruksissaan ja pyssy valmiina pitkin rantaa, huutaen Rosenholzille:

— Peräydy takaisin veneeseen; minä tulen perässä heti, kun olen ampunut yhden noista.

Nyt pamahti. José kaatui kiroten ja katosi ruohostoon. Kanadalainen päästi tuskan huudahduksen nähdessään sen miehen kaatuvan, joka oli ollut osallisena kaikkiin hänen vaaroihinsa ja iloihinsa; vanha metsästäjä tunsi nyt kadottaneensa veljen, kadotettuaan ensin poikansa.

Kanadalaisen ankara mielenliikutus esti hänet huomaamasta, että eräs apahi-ratsastaja pääsi rannalle, lähelle sitä paikkaa, johon José oli kadonnut. Hetkinen vielä ja hämmästyneen Rosenholzin loppu olisi tullut. Onneksi nyt, ikäänkuin ihmetyö, leimahti salama maasta, eikä sitä seuraava pamaus ollut vielä tauonnut kuulumasta, kun intiaani kaatui satulasta jokeen. Samassa näkyi maan tasalla Josén pää, puoliksi äkäisen puoliksi ivallisen näköisenä. Hän näytti aivan vahingoittumattomalta.

— Tule tänne, Rosenholz! huusi hän, pujahda tällaiseen kuoppaan, johon kohtalo salli minun langeta. Tässä on valloittamaton asema eikä ainoakaan noista roistoista pääse rankaisematta lähenemään meitä. Kahdella hyppäyksellä seisoi Rosenholz Josén vieressä. Hänkin katosi tuollaiseen luonnon tekemään kuoppaan, jollaisia usein tavataan aavikoilla ja joita tiheä ruoho peittää. José ja Rosenholz, joita intiaanit turhaan etsivät, seisoivat selkä selkää vastaan, edellinen vartioiden aavikkoa, jälkimäinen joen rantaa.

José oli taasen ladannut pyssynsä ja molemmat metsäsissit, joitten päät olivat maan tasalla, seurasivat säihkyvin silmin intiaanien liikkeitä. He uivat takaisin hirnuvine hevosineen, ja se, jonka hevosen Ukkosensäde oli ampunut, seurasi perässä.

— Nyt, Rosenholz, sanoi José, saatamme uudelleen astua veneeseen, joka odottaa meitä. Kas vaan noita roistoja, ne nousevat joesta märkinä ja noloina kuin selkäsaunan saaneet koirat. Täältä päin ei vaara enää uhkaa, veneeseen siis!

— Odota, odota, José! huudahti innostunut kanadalainen; jota useampi noista roistoista tänään kaatuu, sitä vähemmän vihollisia meillä on. Kun olet puhdistanut joen, niin käänny tännepäin; täällä meillä on tekemistä.

Aavikolle hajautuneet intiaanit, jotka kaikkialta etsivät molempia vihollisiansa, joitten olivat nähneet katoavan, lähenivät nyt metsästäjiä.

— Ampukaamme ensin ratsastajat, se on varminta, sanoi Rosenholz, ammutaan yht'aikaa. Sitten emme ehdi lataamaan. Oletko valmis?

— Olen, ammu sinä oikeanpuolinen, kyllä minä vasemmasta huolen pidän.

Kaksi ruohostosta leimahtavaa salamaa välähti. Taasen kaatui kaksi ratsastajaa. Rosenholz ja José ehtivät tuskin kumartua alas, kun luoti- ja nuolisade peitti maan.

— Nopeasti! sanoi José, nyt on aika. Ennenkuin hän ehti loppuun sanoakaan, olivat he jo matkalla.

Viholliset epäröivät hetken, mutta sitten hyökkäsivät he puukko ja tappara kädessä eteenpäin.

Gayferos, Ukkosensäde ja molemmat intiaanit, jotka olivat kumartuneet veneen taakse, ammuskelivat yhtä mittaa toisen rannan pensastossa olevia intiaaneja.

Comanhin yhtämittainen kiljunta ja alituinen ampuminen, josta päättäen he luulivat vastustajia olevan lukuisastikin, herätti aavikollakin olevissa apaheissa levottomuutta.

Tämä heidän epäröimisensä oli molempien metsäsissien onneksi; Ukkosensäteen ja hänen toveriensa tulen suojelemina saattoivat he juosta pitkin avonaista rantaa ja ehtiä veneeseen.

Vasemmalla rannalla olevat apahit näkivät, silloin kun tuo pieni joukko astui veneeseen, kuinka vähän heitä oli, ja alottivat uudelleen takaa-ajon. Mutta se oli myöhäistä; vene oli jo keskellä jokea. Ratsastajat ainoastaan olisivat voineet saavuttaa veneen, mutta heitä pidätti noitten varmasti sattuvien luotien pelko.

— Anna minulle kätesi, José! huudahti Rosenholz vilkkaasti, istuessaan Josén vieressä veneen perässä, joka kulki nopeasti virtaa myöten. Perhana vieköön, kuinka pelästyin sinun kaatuessasi. Luulin tosiaankin sinun kuolleen. Jumalan kiitos, ettei näin onnettomasti sattunut!

— Kaatumiseni juuri pelastikin minut kuolemasta, sanoi José, vastaten yhtä lämpimästi, vaikkei yhtä voimakkaasti kanadalaisen kädenpuristukseen.

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä onnentoivotuksia; molemmat metsästäjät tunsivat itsensä onnellisiksi, kun saivat veneen kiitäessä vielä kerran kuunnella erämaan öisiä ääniä, jotka niin usein olivat heitä ihastuttaneet — puhvelin kaukaista mylvintää, pöllön huutoja, tuulen huminaa ja aaltojen loisketta.

Vaarasta he eivät vielä olleet päässeet. Kun he vielä kulkivat matalien hiekkaisten rantain välillä, jossa eivät pensaat estäneet katsetta ulottumasta aavikolle, soutivat he vain hiljakseen. Mutta ehdittyänsä etemmäksi, missä rannat olivat korkeita ja pensaston peittämiä, siten tarjoten vihollisille väjymyspaikkoja, muuttuivat he levottomiksi ja molemmat metsästäjät tähystelivät epäluuloisin silmäyksin pensastoon.

José ei ollut erehtynyt väittäessään, että pajupensaston takana olevat intiaanit, joihin osa Mustanlinnun joukosta oli yhtynyt, olivat samoja, jotka heitä olivat saarella piirittäneet.

Se olikin sama pieni osasto, joka lähti meksikolaisten palavasta leiristä etsimään noitten kolmen pakoon päässeen metsästäjän jälkiä.

Tarkka tutkimus, jota vaikeutti uivan lautan hajottaminen ja johon kului kaksi päivää, oli johtanut Antiloopin Gilajoelta kultalaaksoon ja Punasen joen rannoille, sekä vihdoin sille paikalle, jossa Rosenholz, José ja Gayferos olivat astuneet comanhin veneeseen. Ei siis ollut luultavaa, että Antilooppi pelästyisi kärsimästään tappiosta, varsinkaan kun oli päässyt yhtymään Mustanlinnun lukuisaan joukkoon.

Joki juoksi tiheän metsän läpi ja matka kävi pimeän tähden vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun intiaanit saattoivat olla väijyksissä rannoilla; siksi ehtivätkin he kahdessa tunnissa ainoastaan yhden penikulman.

Vihdoinkin nousi kuu, hopeoiden vuorten kukkulat; siellä täällä lankesi vaalea viiru jokeenkin, joka oli pimeän peitossa. Kun se ei voinut valaista jokea, tarttuivat airot usein rannalla oleviin puihin, tai kolahtivat vedenalaisiin liekoihin. — Molemmat metsästäjät juttelivat hiljaa keskenänsä, luoden tarkastelevia silmäyksiä molemmille rannoille.

— Jos nuo roistot, joille äsken annoimme niin veriset tervetuliaiset, tajuaisivat asian, niin he voisivat tässä, kun puunrungot estävät kulkua, loistavasti kostaa, sanoi José levottomana puistaen päätänsä. Tämä joki on tosiaankin ainoa, mitä olen kulkenut, jonka voi verrata Arkansasin jokeen. Tultuamme tänne metsään olemme kulkeneet tuskin penikulmaakaan ja samoin oli tuskin penikulman matka siitä, missä metsä alkoi, sille paikalle, jossa taistelimme; kolmessa tunnissa emme ehtineet siis kahtakaan penikulmaa. Jos nyt nuo roistot olisivat oikein oivaltaneet, niin olisi jokainen ratsastaja ottanut jalkamiehen taaksensa hevosen selkään, ja siten olisivat he ehtineet tänne väijyksiin.

— Samaa minäkin arvelen, vastasi Rosenholz. Varmaa ainakin on, että nuo pimeät rannat ovat omiansa salaamaan väijyksissä olevan vihollisen ja minun mielestäni tulisi meidän valaista jokea, voidaksemme kulkea nopeammin. Tahdon puhua siitä comanhin kanssa.

Lyhyen neuvottelun seurauksena oli, että vene soudettiin rantaan. Intiaanit kaivoivat turpeen, joka pantiin poikkipuolin veneen kokkaan. Tämän turpeen päälle pantiin seedripuun oksia, jotka sytytettiin. Tästä syntyi kirkas valo, jonka avulla oli helppo venettä ohjata.

46.

APAHIT AJETAAN PAKOON.

Tuon tuostakin tarkasti kanadalainen palavan puunoksan avulla jokea, jonka pintaa tämä tuohus valaisi.

Mikään ei häirinnyt yön hiljaisuutta; kuului vain aluksen pohjalta haavoitetun comanhin raskaat henkäykset; hänen sielunsa oli ruumiista eroamaisillaan.

Hiljaa lauloi hän kuolinvirttään, jota säestivät tahdikkaat airon vedot, ja sitten kuoli hän valitustakaan huuliltaan päästämättä nuoren päällikön syliin. Vene jatkoi vielä hetkisen matkaansa, mutta soudettiin sitten maihin; intiaanit täyttivät vainajan viitan raskailla kivillä; ja sitten lykättiin vene uudelleen vesille. Viitta kiedottiin ruumiin ympäri ja laskettiin kivien painolla joen pohjaan, jossa ruumis oli suojassa häväistyksiltä.

Soutajat tarttuivat airoihin, ja kevyt vene kiiti eteenpäin. Rosenholz tarkasteli tulisoihdullaan joen pintaa ja huomasi kummastuksekseen oksia ja runkoja. Heti arvasi hän tässä piilevän jonkun intiaanien viekkauden ja ryhtyi toimenpiteisiin sen välttämiseksi. Päätettiin poistua joelta ja kiertää metsän kautta vihollisen hyökkäyksen välttämiseksi. He vetivät veneen maalle ja piilottivat sen puun oksien alle. Otettuaan mukaansa sen verran muonavaroja kuin kukin helposti saattoi viedä mukanaan, lähtivät he kulkemaan.

Pian oivalsivat he, kuinka tarpeen tämä varovaisuus oli. He olivat kulkeneet jonkun tuhat kyynärää metsässä, jonka tiheät viidakot ja köynnökset hidastuttivat heitä, kun he raikkaista tuulenhenkäyksistä huomasivat, ettei joki ollut etäällä. Veden kovemmasta kohinasta tiesivät he lähenevänsä paikkaa, jossa joki juoksi ahtaiden ja jyrkkien rantojen välitse, joita varjosti tiheä metsä. Siinä oli siis jonkunlainen sola, jossa viholliset varmaan olivat väijyksissä. Kun tässä vaadittiin mitä suurinta varovaisuutta, kehoitti etunenässä kulkeva Ukkosensäde toisia hetkeksi pysähtymään; sitten poistui hän tovereinensa pyytäen metsästäjiä odottamaan samalla paikalla.

Päivä alkoi koittaa heidän siinä odottaessaan. Etäältä kuulivat he pöllön surullisen äänen, johon vastasi toinen. Vaikka ääni tuntui aivan luonnolliselta, epäili Rosenholz, joka hyvin tunsi intiaanien viekkauden, jonkun juonen olevan tekeillä, kun äkkiä pyssyn pamaus kajahti hänen korviinsa. Heti lähtivät metsästäjät sille taholle, josta pamaus kuului. Pitkältä he eivät ehtineet, kun jo lukivat kolmetoista laukausta, mikä todisti, että siellä oli kova ottelu. Heti muodostivat he jonkunlaisen ampumaketjun ja riensivät mitä nopeimmin sille suunnalle, josta ampuminen kuului, matkien tuon tuostakin sakaalin ääntä, etteivät eksyisi kovin loitolle toisistaan.

Rosenholz ehti ensimäisenä joen rannalle. Pensaiden ja viidakon läpi näki hän välkkyvän vedenpinnan, jossa uivat siihen heitetyt puut. Siitä päätti hän, että oteltiin joella tai sen rannoilla, ja veden pinnalta kuvastava ampumisen välähdys vahvisti tätä luuloa. Heti kutsui hän luoksensa molemmat toverinsa, rientääksensä sinne, mistä comanhien sotahuuto kuului.

Samassa kun hän huusi Gayferosta ja Joséta, tarttui kaksi kättä hänen kurkkuunsa ja mustia olentoja sukelsi esiin hänen vierestänsä; puukot välkkyivät hänen silmissään. Hetkenkin pelko — ja kelpo metsäsissin loppu olisi tullut.

Mutta Rosenholz ei menettänyt malttiaan; hänen ensimäinen liikkeensä oli voimakas taaksepäin hyppäys, joten hän tempasi mukaansa intiaanin, joka uhkasi kuristaa hänet. Vasemmalla kädellä pitäen pyssyänsä etäällä, oikealla tarttuen vihollisensa kurkkuun ja kuristaen hänet kuoliaaksi — tuo kaikki oli silmänräpäyksen työ jättiläiselle. Sitten vetäisi hän henkeänsä ja huusi tovereitansa avuksi. Samalla murti hänen raskas pyssynsä perä toisen, edellisen vieressä seisoneen, intiaanin pään. Samassa tuli José pensastosta.

Pari sanaa riitti selittämään äskeisen tapauksen, ja sitten kohdistivat he pyssynsä kolmanteen intiaaniin, joka pakeni metsään, ennenkuin ehtivät ampua. Kun metsästäjät syöksyivät hänen peräänsä, hyppäsi metsästä kolme tummaa ruumista jokeen ja katosi uivien runkojen alle.

Comanhien sotahuuto kaikui yhä kovemmin heidän korviinsa. Molemmat ystävät vastasivat siihen ja riensivät joen taipeeseen, jossa omituinen näky oli heidän vastassansa.

Joki juoksi tässä vuoren rotkon läpi. Kuohuen kiisi vesi ahtaassa kanavassa, korkeitten, toistensa lähellä olevien äyräitten välissä. Kummaltakin puolen koki eräs soturi hypätä yli kuilun, joka erotti heidät toisistaan. Juuri kun comanhi oli hyppäämäisillään, pidätti häntä kanadalaisen huudahdus, joka kehoitti hänet odottamaan, kunnes hän — Rosenholz — oli ehtinyt ladata pyssynsä. Samassa hyppäsi toinen huutaen: Antilooppi voi hypätä kauvemmaksi! ja tarttui Ukkosensäteesen. Rosenholz aikoi ampua, mutta hän tovereinensa saattoi ainoastaan katsella molempien taistelevien ponnistuksia. Kummatkin koettivat heittää toisensa jokeen ja molemmat syöksähtivät sinne, ennenkuin Rosenholz ehti tähdätä apahiin.

Juuri kun vesi loiskahti korkealle näiden taistelijoiden yli, hyppäsi eri kohdilta rannasta puoli tusinaa mustia olentoja jokeen. Valkoiset metsästäjät seisoivat kummastuneina ja katselivat uteliaina jokeen, jonka pinnalla taistelu taisteltiin. Pian näkivät he sukeltaneitten uudelleen tulevan puun runkojen joukkoon ja alkavan taistella keskenään joessa.

Uuden henkilön ilmestyminen enensi metsästäjäin kummastusta. Se oli Pedro Diaz, joka tuli esille piilopaikasta, jossa hän tähän asti oli ollut; hän viittasi miekallaan molempiin taistelijoihin, jotka toisinaan olivat pinnalla, toisinaan sukelsivat.

Lausumatta ilmi iloansa, minkä heissä herätti seikkailijan esiintyminen niin ratkaisevalla hetkellä, seurasivat molemmat metsästäjät hänen miekkansa suuntaa ja näkivät kolmen uijan lähestyvän taistelevia ja puukoillansa lävistävän toisen. Tämä levitti kätensä ja vaipui veteen, toinen vedettiin liikkumattomana rannalle. Se oli nuori comanhi, joka väsyneenä tuosta kovasta taistelusta vasta vähitellen virkistyi; hän ei ollut saanut pahempaa haavaa. Nyt vasta saatettiin tervehtiä toisia ja levätä hetkinen rannalla. Nuori comanhi oli menettänyt kolme soturiansa, hänellä oli siis seitsemän jäljellä, joten valkoisten ja comanhien yhtynyt voima nousi kahteentoista mieheen.

Kun apahit paostaan huolimatta uudelleen voivat yhtyä, päättivät tuon pienen, mutta rohkean joukon johtajat jatkaa matkaa veneellä. Pian oli palattu sille paikalle, jossa vene oli kätkössä. Se työnnettiin heti vesille. Kaksi intiaania kulki vakoojina joen kummallakin rannalla, samalla kuin muut nopeasti kiitivät pitkin jokea Josén ja Rosenholzin soutaessa. Ainoastaan siinä, missä joki juoksi vuoren seinämien lomitse, täytyi heidän uudelleen vetää vene maihin, kun uiva metsä oli pysähtynyt siihen ja esti kulun. Siitä kulkiessaan näkivät he, missä vaarassa olisivat olleet, jos vene olisi joutunut virran ajamien puun runkojen väliin. Samalla saivat he kuulla, miten Ukkosensäteen oli onnistunut liittyä tovereihinsa ja pettää apahit.

Erottuansa valkoisista metsästäjistä oli hän löytänyt tuoreet jäljet, joita oli seurannut. Sitten oli hän apahien väijymäpaikan lähellä löytänyt äsken tallattuja kuivia oksia. Päästäkseen liittymään omiin sotureihinsa, joitten hän luuli olevan lähistöllä, oli hän matkinut pöllön ääntä, joka heille oli merkkinä päällikön tulosta. Tämän merkin kuultuaan yhtyi intiaaneja hänen seuraansa, ja Ukkosensäde jakoi joukkonsa kolmeen osaan. Ensimäisen osaston lähetti hän joelle, käskien heidän asettua virtaa myöten kulkevien puiden päälle ja seurata niitä mainittuun solaan. Toisen osaston kanssa ui hän joen yli ja asettui väijyksiin tuon ahtaan solan luo. Neljä comanhia kätkeytyi vastaiselle rannalle.

Heti kun hän kuuli ensimäisen osaston lähestyvän solaa, kiipesi hän seuralaisinensa hiljaa ylös jyrkkää mäenrinnettä, kun apahit toisella puolen mitään epäilemättä odottivat veneen tuloa. Kun he huomaisivat virran mukana tulevat comanhit, ampuivat he, mutta heidät pelotti molemmin puolin jokea kajahtava huuto ja he hyppäsivät jokeen, uidaksensa pakoon. Siinä comanhit tappoivat muutamia heistä. Molemmat päälliköt jäivät paikalleen ja ilmestyivät yhtaikaa rannalle. Tiedämme mitä sitten seurasi. Diazkin selitti nyt kummastusta herättäneen esiytymisensä. Sittenkuin hän, niinkuin ennen olemme kertoneet, oli varoittanut metsästäjiä, koetti hän päästä jokien yhtymäpaikalle. Mutta pian uhkasi häntä sama vihollinen, joka niin kovasti vaivasi metsästäjiäkin, heidän ajaessaan rosvoja takaa. Kauhea nälkä ahdisti häntä. Kun hänen samoin nälistynyt hevosensakin etsi ruohoja maasta, huomasi hän vähän matkan päässä suuren eläimen, jota ensin luuli laumastaan eksyneeksi puhveliksi. Diaz kiitti taivasta, joka näin täytti hänen tarpeensa, kun hän äkkiä kuuli kauhean mörinän ja hänen puhveliksi luulemansa eläin muuttuikin karhuksi. Tämä hyökkäsi häntä kohden ja osoitti kömpelöstä ruumiistaan huolimatta erinomaista nopeutta. Diaz juoksi hevosensa luo ja ampui ennenkuin hyppäsi hevosen selkään, laukauksen petoon. Mutta luoti ei voinut tunkeutua karhun vahvan nahan läpi ja peto suuttui siitä vielä enemmän. Diaz ehti tuskin hypätä satulaan ja nelistää sieltä; rohkea ratsastaja joutui nyt itse karhun takaa-ajettavaksi, ja raskaasti mutta nopeasti samosi peto hänen jäljessään. Tosin pääsi hän edelle, mutta hänen hevosensa väsyi yhä enemmän ja karhu pääsi lähenemään. Vaikka ilta tuli ja tähdet alkoivat tuikkia, ei karhu tauonnut takaa-ajostaan. Ratsastajan hevonen oli vaahdossa, sen askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja epävakaisemmiksi. Kahden tunnin kuluttua ei eläin enää jaksanut kantaa ratsastajaansa, vaan kaatui. Onneksi pääsi Diaz nopeasti jaloillensa ja kiipesi läheisyydessä kasvavaan vaahteraan. Hänen kiivetessään puuhun läheni karhu, nousi takajaloilleen ja tavotti ratsastajan kannuksia.

Diaz istui nyt mukavasti oksalla, ja odotti miekka kädessä pedon hyökkäystä. Siinä hän kuitenkin pettyi. Harmaa karhu, joka ei, toisin kuin sukulaisensa, osaa kiivetä puuhun, nuuski vaahteran ympärillä ja kantoi sitten kaatuneen hevosen puun juurelle syödäksensä sen siinä. Tuon tuostakin katsahti hän seikkailijaan, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa pitävänsä hevosta ainoastaan ennakkomaksuna. Diaz kuunteli kauvan miten luut murskaantuivat karhun hampaissa, kunnes hän nälän ja väsymyksen raukaisemana nukahti. Hänen herätessään olivat karhu ja hevonen kadonneet. Tätä yötä seurasi kamala päivä. Nälkä kiusasi häntä mitä hirveimmin ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa näki joka pensaassa karhun. Varovasti laskeutui hän puusta, joka oli ollut hänen turvapaikkansa, ja riensi sieltä minkä ennätti. Illalla huomasi hän etäällä savupatsaan ja päätti mennä sitä kohti.

Nuotion ääressä istui kuusi intiaania. Kun Diaz näki, ettei heillä ollut mitään syötävää, aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta intiaanien kotkansilmät olivat jo huomanneet hänet, eivätkä he sallineet hänen poistua. Rauhallisesti ottivat he kuitenkin kutsumattoman vieraansa vastaan, kysyivät hänen matkansa määrää ja tarjosivat hänelle piipullisen tupakkaa. Ne olivat Ukkosensäteen soturia, joilla oli sama matka kuin Diazillakin. Pian saattoi hän tyydyttää nälkänsäkin. Intiaanit olivat nimittäin kaivaneet kuopan maahan, ja siinä paistaneet kappaleen rasvaista puhvelin lihaa, joka nyt yhteisesti syötiin. Sitten lähtivät kaikki matkalle ja saapuivat Punaiselle joelle.

Juuri kun Diaz oli lopettanut kertomuksensa, huomasi comanhi savupatsaan veneen edessä ja viittasi Rosenholzille ja Josélle lakkaamaan soutamasta. Samalla saivat rannalla kulkevat vakoojat käskyn lähetä varovasti tätä paikkaa, veneessä olijoiden valmistautuessa ampumaan. Ennenkuin miehistö astui maihin, huomasivat he kaksi miestä ja kuulivat toisen huutavan:

— Näyttää siltä kuin luulisitte saavanne vetelehtiä. Ettekö kuule? Vene! Olen jo puolen tuntia sitä tarkastellut.

— Hyvä on, vastasi toinen, en välitä siitä, se on teidän asianne.

Varmaankin on lukija tuntenut nuo molemmat henkilöt; siinä oli englantilainen ja hänen henkivartiansa. Rauhallisina loikoivat he nuotion ääressä, jossa oli kauriin lihaa paistumassa. Vähän matkan päässä oli kolme hevosta, joista yksi, häikäisevän valkoinen, oli sidottu puuhun ja turhaan koki vapautua. Se oli aavikoiden valkea ori, joka vihdoinkin oli joutunut englantilaisen pitkällisten ponnistusten palkkioksi.

47.

ROSARITAN RYÖSTÖ.

Matkailijat katselivat hetkisen tuota rauhallista näkyä, jonka englantilaisen ja hänen toverinsa leiri tarjosi, ja saivat sitten tiedon, että edellisen päivän iltana vene, jossa oli kymmenen intiaania ja molemmat rosvot, oli kulkenut ohi. He eivät tienneet sanoa, oliko Fabian ollut mukana vai ei. He päättivät liittyä sisseihin ja auttaa heitä vangin vapauttamisessa.

Hevoset satuloittiin nopeasti, ja kun valkoinen hevonen oli sidottu riimulla, joka kiinnitettiin amerikalaisen hevosen häntään, lähtivät kaikki nopeasti matkalle, intiaanit ja molemmat ratsastajat pitkin joen rantaa, muut veneellä.

Kun nyt saatamme erota sissien lisääntyneestä parvesta, tahdomme kääntää huomiomme toiseen henkilöön, joka ansaitsee sääliämme.

Jätimme Fabianin silloin kun hän ja intiaani taistellessaan syöksyivät kalliolta alas. Samassa hyökkäsivät piirittäjät esiin ja vangitsivat hänet.

Tapetut intiaanit heitettiin vesiputoukseen. Tämän tapahtuessa palasi yksi niistä neljästä soturista, joitten kimppuun Rosenholz ja José olivat hyökänneet, ja kertoi toveriensa kuoleman.

Fabian kannettiin heti maanalaisessa kanavassa olevaan veneeseen, molemmat rosvot irroittivat sen ja alkoivat soutaa. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli vanki tuntoihinsa ja kummastui suuresti nähdessään olevansa vankina veneessä molempain rosvojen seurassa. Ensimäiseksi kysyi hän luonnollisesti molempia toveriansa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi katsella rosvojen ilkeisiin kasvoihin. Molemmat rosvot puhuivat vilkkaasti englannin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt.

Myrsky raivosi yhä rajusti, ukkonen jyrisi ja sadetta virtasi. Pieni vene kiiti keveästi veden pinnalla kuljettaen vangin yhä kauvemmaksi suojelijoistaan. Fabian makasi veneen pohjalla, ja sade virutti hänen kasvojansa ja kasteli hänen vaatteensa. Vavisten muisteli hän Rosenholzia ja katsahti sitten molempiin rosvoihin, joilta hänellä ei ollut armon toivoa.

Sadetta kesti koko yön. Vasta seuraavana aamuna selkeni taivas, ja rosvot pysähtyivät erääseen paikkaan rannalla, jossa kasvoi puita. Toinen käytti tilaisuutta pyydystääksensä jonkun otuksen läheisyydestä, samalla kuin toinen sytytti nuotion, kuivataksensa märkiä vaatteitansa. Tällaista suopeutta ei kuitenkaan osoitettu Fabianille, vaan hänen täytyi jäädä sidottuna veneeseen. Pian palasi metsästäjä tuoden ammutun kauriin, josta heti paistettiin kappale. Pelko, että heidän vankinsa kuolisi nälkään, saattoi rosvot antamaan hänellekin muutamia lihan viipaleita. He ottivat Fabianin veneestä ja vapauttivat hetkeksi hänen käsivartensa siteistä. Mutta tätä suopeutta ei kauvan kestänyt, sillä pian sidottiin hänet uudelleen ja matkaa jatkettiin. Vasta kun soutajat olivat ehtineet Puhvelisaarelle, pysähtyivät he hetkeksi, nähdäksensä, oliko heidän saarelle kaivamansa asevarasto vielä tallella. Kun näin oli asia, menivät he toiselle rannalle ja piilottivat veneen kahilaan.

Tästä jatkoivat rosvot matkaansa jalkaisin, välttääksensä joen monia mutkia. Matkalla yhtyi heihin kymmenen lipania, jotka he sattumalta kohtasivat; tämä intiaaniheimo oli liitossa apahien kanssa. Vielä onnistui heidän saada vangiksi eräs Ukkosensäteen vakooja, jonka kuitenkin päästivät irroilleen; rosvot tahtoivat näin luulotella nuorelle comanhille, että he olivat hänen ystäviänsä. Samalla kutsuivat he vapaaksi lasketun intiaanin kautta häntä heidän nuotiollensa ja ateriallensa. Mutta comanhi varoi tätä kutsua noudattamasta.

Saman päivän iltana astui koko intiaanien joukko sotaveneeseen, joka oli kyllin tilava kantaaksensa enempikin. Vaikka Fabian yhä oli sidottuna ja ankarasti vartioituna, kävi matka hänelle helpommaksi, sillä hän tiesi, että muuan rosvojen vihollinen oli hänet nähnyt, comanhi nimittäin, jonka päällikkö saattoi kohdata Rosenholzin ja Josén. Tämä toivo ei pettänytkään. Molemmat metsästäjät saivat täten varmoja tietoja hänestä ja Ukkosensäteestä liittolaisen, jota paitsi he varmaankin olisivat menehtyneet äsken kerrotussa taistelussa.

Kun vene oli raskaskulkuinen ja intiaanit juopuivat tulivedestä (viinasta), saapuivat he vasta seuraavana aamuna matkansa perille ja astuivat maihin oikealle rannalle, siihen missä Punainen joki yhtyy Gilajokeen.

Niinkuin ennen on mainittu, oli tämä se paikka, jossa Mustanlinnun piti kohtaaman rosvot. Seutu oli autio ja harvoin siellä ihmisiä liikkui, Molemmin puolin oli korkeita vuoristoja, joitten kukkulat olivat lumen peitossa. Jokien ympäröimä seutu oli soinen ja melkein läpipääsemättömän viidakon peittämä. Punaisenjoen toisella rannalla oli ruoho-aavikko, joka ulottui aina Puhvelijärven rannalla olevaan metsikköön asti.

Tähän yksinäiseen ja syvällä olevaan laaksoon menivät siis molemmat rosvot maihin. Mestitsin käskystä vietiin Fabian toiselle rannalle. Punakäsi vei vangin, maihin tiheän viidakon taakse vähän matkaa rannasta. Hän itse ja eräs intiaani jäivät häntä vartioimaan, muut soturit soutivat uudelleen joen yli liittyen mestitsiin ja kätkivät veneen huolellisesti korkeaan kaislaan. Pian havaittiinkin, että mestitsillä oli toinen tuuma mielessä. Hän asetti kaksi intiaania rannalle vartiaksi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa Fabian oli, ja sitten asetti hän vartioita aavikolle, käskien heitä odottamaan Mustanlinnun tuloa. Sitten irroitti hän punaiset nauhat hiuksistaan, pesi kasvoiltaan maalin ja puki itsensä valkoisten pukuun, otti pyssyn olalleen ja lähti Puhvelijärvelle.

Kuljettuaan aavikon poikki ja saavuttuaan metsänrinteeseen, kuuli hän ihmisääniä ja hevosen hirnumista. Tähän asti oli hän hiipinyt eteenpäin hiljaa ja varovasti kuin kissa, mutta nyt hän otti vapaamman ryhdin. Tahtomatta enää pitää salassa tuloansa läheni hän viheltäen ja vakavin askelin sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän saavutti harvemman paikan metsässä, ja harmikseen näki hän siellä puolitusinaa ratsuja, mikä osoitti kartanon isännän ja hänen tyttärensä matkustavan pois. Pian toki kirkastuivat mestitsin kasvot. Donna Rosaritan ja hänen isänsä teltat olivat vielä pystyssä, kuormahevoset söivät rauhallisina vähän matkan päässä ja kuormasatulat olivat maassa. Nyt ilmestyikin tyttö isänsä kutsumuksesta. Tuon lempeän olennon nähdessään kiiluivat mestitsin petomaiset silmät hänen mustien silmäripsiensä alta, ja pirullinen ilo kajasti hänen kasvoiltaan. Hän vetäytyi hiljaa takaisin ja heittäytyi ruohostoon kuuntelemaan, mitä tekeillä oli.

Don Augustin ja hänen tyttärensä astuivat nyt ratsaille. Encinaan ja kolmen palvelijan seuraamina he menivät aavikon yli joelle. Siinä erosi Encinas heistä näytettyänsä heille kahlaamon alempana joessa ja tien majavansululle, tyttökin halusi nimittäin nähdä näitten eläinten merkillisiä rakennuksia. Nyt huomautti eräs palvelija, että ruoho liikkui aaltomaisesti heidän edessään. Tämä ei don Augustinista tuntunut epäiltävältä, sillä hän luuli siellä liikkuvan hirven, jonka ratsastajat olivat makuusijoiltaan pelottaneet. Ratsastajat kulkivat hitaasti ja saapuivat vihdoin Encinaan osoittamalle paikalle. Kun don Augustin katseli leveätä virran uomaa ja vesi tuntui hänestä syvältä, luuli hän Encinaan erehtyneen ja sanoi:

— Näen tuolla ihmisen, valkoisen miehen; ehkäpä saamme häneltä tiedon, olemmeko oikealla paikalla. Mene Francisko ja kutsu hänet tänne.

Palvelija totteli ja palasi miehen kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin mestitsi.

— Anteeksi, sennor, sanoi tämä lähestyen alasriippuvin käsin, kömpelösti käyden ja välinpitämättömän näköisenä, mutta yksinäisen metsästäjän täytyy tietää, kenen puoleen hän kääntyy. Kysytte siis Punaisen joen kahlaamoa?

— Niin ystäväni, vastasi kartanon omistaja, epäluuloisesti katsellen vierasta, joka pysyi näennäisessä välinpitämättömyydessään.

— Aijotteko majavan sululle?

— Aijomme, vastasi don Augustin, tyttäreni haluaa nähdä näitten eläinten rakennuksia.

— Hm, sanoi vieras, minun pyydykseni ovat siellä ja pyydykset ovat köyhän metsästäjän ainoa omaisuus. Kuitenkin saatan teidät yhdellä ehdolla sinne.

Don Augustin katseli yhä terävästi outoa, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta.

— Varmaan, sanoi tämä, ette ennen ole nähnyt metsästäjää, kun niin tarkoin minua katselette. Kuitenkin tahdon saattaa teidät majavan suluille, jos lupaatte, ettette koske siellä mihinkään, ettekä ammu. Kahlaamo on vasemmalla.

— Vasemmalla? kysyi don Augustin, meille on kerrottu, että se on toisella puolen.

— Loruja! sanoi mestitsi, teille on kerrottu väärin. Muuten, ellette luota sanoihini, niin hyvästi!

Näin sanoen poistui hän välinpitämättömänä, mutta don Augustin huusi hänet takaisin ja ratsastajat seurasivat häntä, kun hän johti heitä joenrantaa ylöspäin. Matkalla heräsi don Augustinissa epäluulo; hänestä tuntui kuin hän ennenkin olisi nähnyt tuon miehen, mutta ei voinut muistaa, missä.

— Majavat, sanoi opas, huomatessaan seurueen käyvän levottomaksi matkan pituuden tähden, ovat kekseliäitä eläimiä; olen usein ja kauvan tarkastellut niitä yksinäisillä retkilläni. Usein on erämaan hiljaisuudessa se kolina, joka syntyy kun he hännällään rakentavat huoneitansa puunkappaleista ja savesta, muistuttanut minulle pesijättärien kurikoiden ääntä Illinoisin rannoilla, etäisellä kotipaikallani.

— Oletteko niin etäältä kotoisin? kysyi Rosarita säälivästi.

Minä olen Illinoisista, vastasi metsästäjä vakavasti, jatkaen kulkuansa.

— Kuulkaa, kuuletteko? sanoi hän hetken kuluttua, kuuletteko majavain kolinaa?

Matkustajat kuuntelivat ja kuulivat etäisen äänen, joka tuntui pesijättärien kurikoimiselta.

— Mutta, jatkoi metsästäjä, kun he ovat työssään, eivät he mene ansoihin, ja sentähden pelotan niitä.

Tämän sanottuaan päästi hän kauhean kiljunnan, joka saattoi hänen seuralaisensa vasten tahtoaankin kauhistumaan. Olisi luullut sitä Amerikan leijonan kiljumiseksi. Majavan sululla vaikeni ääni äkkiä, ja metsästäjä nauroi ratsastajain hämmästykselle.

He olivat saapuneet sille paikalle, jossa Punaisen joen molemmat haarat yhtyvät; rannat olivat korkean ruohon peitossa.

— Joki näyttää minusta syvältä tässä kohdin, sanoi don Augustin.

— Vesi on sekaista, eikä matalikkoa siis voi nähdä, vastasi metsästäjä. Sallikaa minun istua jonkun palvelijanne taakse hevosen selkään ja ratsastaa edellä, lisäsi hän, kömpelösti nousten hevosen selkään. Mutta hevonen ei tahtonut kulkea kaksi ratsastajaa selässään ja se saatiin liikkeelle vasta kun toinen hevonen tuotiin sen rinnalle.

Äkkiä kuului ruohostosta ratsastajain takaa kiljunta, samallainen kuin metsästäjäinkin. Tämän herättämä hämmästys muuttui pian kauhuksi. Mestitsi päästi samallaisen huudon ja iski puukkonsa onnettoman Franciskon hartioihin. Voimakkaalla kädellä nosti hän hänet satulasta ja heitti jokeen, istuen itse satulaan. Hän heitti pyssynsä taaksensa ruohostoon, tarttui rinnalla olevan hevosen suitsiin ja survaisi senkin ratsastajan jokeen.

Ennenkuin kukaan tuli tajuihinsa, hyökkäsi kahdeksan intiaania ruohostosta, tempasi toiset ratsailta alas ja kantoi ruohostoon. Ei kukaan päässyt pakoon, sillä senkin, joka oli joessa, ampui mestitsi ja intiaanit ottivat hevosen kiinni.

Kun Rosarita huomasi tuon petomaisen mestitsin kuljettavan pois itseänsä, päästi hän sydäntä särkevän huudon ja meni tainnuksiin. Juuri tällöin luuli hän kuulevansa rakkaan äänen lausuvan nimensä viimeiset kirjaimet. Se oli onnettoman Fabianin ääni, jonka huudon tuuli toi joen yli.

48.

METSÄSTÄJÄT TULEVAT AVUKSI.

Kun vangit oli viety korkeaan ruohostoon ja Rosarita laskettu isänsä viereen, osoitti muuan intiaani suurta tomupilveä ylempänä joen rannalla. Keihäissä liehuvat päänahat, puhvelinnahkaiset viitat, jotka näkyivät tomupilvestä ja hevosten hirnuminen, tuo kaikki ilmaisi Mustanlinnun ja hänen joukkonsa tuloa. Huutaen ja mielipuolen tapaisin liikkein nelistivät ratsastajat esiin, ja kaikkialta kaikui huutoja: Mustalintu! Mestitsi! Punakäsi!

Sitten hyppäsivät he reippaasti alas ratsuiltaan. Syvä hiljaisuus seurasi tuota kovaa melua. Mestitsillä oli vielä pukunsa, ja askeltakaan eteenpäin astumatta odotti hän Mustaalintua. Tämä istui vakavana ja suorana ratsullaan, vaikka hänen haavansa kipu vielä kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän lähestyi mestitsiä, jonka hän tämän muutetusta puvusta huolimatta tunsi, ja ojensi hänelle kätensä tyynen ja arvokkaan näköisenä.

— Intiaani, valkoisen poika odotti liittolaistansa, sanoi mestitsi.

— Eikö nyt ole kolmas päivä? vastasi Mustalintu. Mestitsi on aikansa hyvin käyttänyt, lisäsi hän vankeihin viitaten.

— Nämä eivät ole ainoat, vaan tuolla on vielä yksi valkoisista, Lumivuorten kotkan poika.

— Entä Kotka ja Matkijalintu, mihin he ovat joutuneet? Minä annoin veljelleni yksitoista soturia, missä ne ovat? huudahti päällikkö ankarasti, tukahduttaen riemun liikkeen, jonka Fabianin vangitseminen oli hänessä herättänyt.

— Yhdeksän on kaatunut, vastasi mestitsi. Miksi rypistää päällikkö otsaansa? Kolme vuorokautta piiritti hän valkoisia Gilajoen saarella; missä ovat hänen soturinsa, jotka joen kalat ovat syöneet? Mestitsi on kahdentoista tunnin kuluessa ottanut vangiksi etelän nuoren soturin ja riistänyt Kotkan ja Matkijalinnun aseet, niin että erämaan pedot nyt pilkkaavat heitä.

— Kotka ja Matkijalintu ovat meidän jäljillämme, he ovat saaneet uusia aseita ja täyttäneet tiensä soturiemme ruumiilla.

Päällikkö kertoi nyt mestitsille, mitä tämä ei vielä tiennyt. Sillä välin saapui kuusi soturia, Antiloopin joukon jäännökset. Heidän kertomuksensa kiihoitti vielä enemmän intiaanien vihaa Fabian-raukkaa kohtaan, jota heti päätettiin kiduttaa. Mestitsi päätti heti lähteä viemään saalistansa turvapaikkaan, ennenkuin taistelu alkaisi. Mutta Mustalintu muistutti häntä lupauksesta jättää Ukkosensäde ja molemmat metsästäjät hänelle ja mestitsin täytyi vasten tahtoansa pysähtyä.

Mustanlinnun joukossa oli vielä hänen kärsimistään häviöistä huolimatta neljäkymmentä ratsastajaa. Kymmenen intiaania oli molempien rosvojen seurassa ja nyt oli heihin yhtynyt kuusi; apahit olivat siis kyllin lukuisia menestyksellä hyökkäämään paimenten kimppuun, vaikkapa comanhi liittolaisineen ehtisikin ajoissa. Ei kuitenkaan ollut pelkoa että se tapahtuisi ennen yön tuloa.

Yksimielisesti päätettiin sillä välin huvitella Fabiania piinaamalla. Tätä valmistettaessa tointui Rosarita pitkällisestä taintumuksestaan, mutta ummisti heti uudelleen silmänsä nähdessään mestitsin hehkuvin silmäyksin katselevan häntä.

Aivan samoin kuin joku päivä aikaisemminkin don Antonion viimeiset hetket olivat lasketut auringon mukaan, merkitsi nytkin joka askel sen painumisessa länteen hetken lyhennystä Fabianin elämässä. Vielä jokunen hetki, eivätkä hänen ystävänsä voisi muuta kuin kostaa hänen kuolemansa.

Mutta kohtalo oli tosin päättänyt. Punakäsi oli juuri vapautunut vangin siteistään, jotta tämä voisi nousta ja kävellä sille paikalle, johon kidutuspaalu oli pystytetty, kun tuskanhuudahdus kuului rannalta majavan sulun luota. Fabian vastasi huutoon; nyt kajahti toinen samanlainen jättiläismetsästäjän kurkusta ja Josén ääni kuului samoin.

— Koira! karjasi Punakäsi ja kohotti puukkonsa iskeäksensä. Mutta Fabian väisti iskun ja tarttui vastustajansa käteen. Varmaan olisi tämä pelottava vihollinen suuremmalla voimallaan iskenyt hänet maahan, ellei äkkiä, samalla kuin metsästäjäin huuto kuului, kaikkialta olisi kajahtanut ulvonta. Tämän melun ohella kuultiin äkäisen koiran haukuntaa, ikäänkuin kahleistaan irti päässeen karhun vihaista murinaa.

Ponnistellessaan Punakäden puukon pysyttämiseksi etäällä itsestään kaatui Fabian, joka oli niin heikko, että vaivoin pysyi jaloillaan, ja tämä pelasti hänen henkensä sillä hetkellä. Karttuva melu tuossa äsken niin rauhallisessa laaksossa käänsi Punakäden huomion hänestä. Rosvo tuumi, että vangin henki oli Mustanlinnun omaisuutta, ja koetti nähdä heitä uhkaavia vihollisia. Tiheä viidakko oli kuitenkin esteenä. Paikaltaan voi hän nähdä ainoastaan muutamia intiaania, jotka nopeasti olivat menneet ratsuillensa, ja liikettä ruohostossa, joka puoleksi peitti ratsastajain peljästyneet kasvot; olisi voinut luulla puhvelilauman lähestyvän. Samassa pamahti viisi laukausta, toiset vasemmalta, toiset oikealta, ja äsken ratsaille nousseet kaatuivat satuloistaan.

Kaikki apahit lähtivät pakoon, vaikka mestitsi isänsä kanssa koki heitä pysähdyttää. Kaikki riensivät joelle, sillä heidän takaansa nousi paksu savu, ja liekit nuoleskelivat korkeata ruohostoa.

— Pelkuri-soturit, joilla on naisen sydän, raukat! kirkui mestitsi raivoissaan ja koki turhaan estää apahien pakoa. Mutta pysähtymistä ei ollut ajattelemistakaan; tuulen ajama savu, palavan ruohon rätinä ja äkillinen pelko, jonka näkymättömän vihollisen läsnäolo oli herättänyt, olivat liian valtavia.

Punakäden turhaan etsiessä maalia pyssylleen, hyppäsi mestitsi, Rosarita sylissään, satulaan ja ui joen yli. Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei kukaan hyökkääjistä ehtinyt estää sitä. Musta savupilvi peitti heidät hyökkääjiltä; savun seasta kuului ääniä.

— Tännepäin, Rosenholz! huudahti äkkiä José kovalla äänellä. Kuulen tuon mestitsi-koiran ulvovan. Missä olet?

— Auttakaa, kaikkien pyhimysten nimessä! huusi kartanon omistaja, jonka mestitsi oli jättänyt sidottuna makaamaan savun keskelle. Samassa kuului englantilaisen ääni. Hän oli kuullut don Augustinin avunhuudon ja riensi seuralaisineen pelastamaan häntä. Tuskin olivat siteet katkaistut, kun hän hyökkäsi joen rannalle. Täällä näki hän sekanaisen joukon hevosia ja ratsastajia, jotka taistelivat kovan virran kanssa ja estivät toisiansa eteenpäin pääsemästä; sitten huomasi hän mestitsin, mutta tämä katosi saaliineen korkeaan ruohostoon. Onneton isä seisoi siinä kauhusta sanatonna, kun voimakas isku kaatoi hänet maahan, ja hän kuuli luodin suhahtavan ylitsensä.

— Kiittäkää Jumalaa, että vielä kerran pääsitte hengissä! sanoi eräs ääni ja esiin astui Wilson, amerikalainen, jonka jo olemme tulleet tuntemaan ja joka oli hiipinyt kartanonomistajan taakse ja kaatanut hänet maahan, kun Punakäsi tähtäsi häneen.

— Kas, sanoi Wilson, tuolla se roisto pakenee häpeissään, kun ampui harhaan. Voi, jospa olisin ehtinyt uudelleen ladata pyssyni! Mutta tahdoin vain estää ensin, ettette elävältä paistuisi ja sitten ettei luoti lävistäisi päätänne.

Sillä välin oli viimeinenkin intiaaniratsastaja ehtinyt rannalle ja Punakäsi katosi samoin Fabianin kanssa, jota kaksi intiaania raahasi hänen perässään.

— Luottakaa Jumalaan! sanoi ennen mainittu seikkailuhaluinen englantilainen, sir Frederick, joka oli tullut rannalle, jossa kulo sammui kosteaan maahan. Olemme kaikilta tahoilta saartaneet ne koirat eikä yksikään pääse pakoon. Kas, tuolla ovat paimenenne, ja tässä uskollisia, rohkeita liittolaisia.

Näin sanoen viittasi englantilainen ratsastaviin paimeniin, jotka olivat rannalla ja sitten näytti hän Joséta ja Diazia, jotka ratsastivat jokeen sekä viittä miestä veneessä, joka vähän matkan päässä kulki jokea alaspäin. Don Augustin tunsi heti puhvelin pyydystäjät, mutta ken oli viides, jonka jättiläisvartalon rinnalla Encinaskin näytti pieneltä ja heikolta, sitä hän ei tiennyt.

— Se on Rosenholz, sanoi sir Frederick, kanadalainen metsäsissi, jolta, samoinkuin teiltäkin, don Augustin, toivorikas lapsi on ryöstetty. Majavan sulun luona on vielä nuori, rohkea comanhiliittolaisenne, ja kaikki minkä nämä voivat tehdä, tulee tehdyksi.

Metsäsissi ja José huomasivat nyt toisensa ja viittasivat kädellään toisilleen, vaikka heidät erottava välimatka olikin pitkä. Tästäkin käsittivät he toisensa.

— Tyttäreni pelastajan teen koko elinajakseen rikkaaksi! huusi Augustin kiihoittaaksensa heitä.

Kun hän toisti lupauksensa, vaihtoivat molemmat metsästäjät silmäystä, ja viittasivat taasen toisilleen. José kannusti hevostansa, joka nopeasti ui eteenpäin, Rosenholz kiihdytti veneen kulkua. Don Augustin luuli sen tapahtuvan hänen lupauksensa johdosta, mutta siinä hän erehtyi.

Nyt kuultiin majavan sulun luota kiväärin tulta, joka todisti, etteivät Ukkosensäde eikä Gayferos olleet jouten. Nuoren päällikön ääni kuului rannalle asti, jossa Wilson ja sir Frederick olivat vartiana, ja Diaz, José ja Rosenholz päästivät myös äänekkään huudon, ilmaistaksensa Ukkosensäteelle, että he riensivät apuun. Pian näki don Augustin heidän nousevan rannalle ja hyökkäävän vihollisia kohti viidakon kautta, joka kaikkialla peitti soista rantaa.

Heidän kadottuansa ilmaisi koiran haukunta, joka kuului yhä etäämmältä, että rohkeat seikkailijat riensivät eteenpäin maanpinnan hankaluuksista huolimatta, pelkäämättä vaaroja, jotka voivat kohdata tuossa melkein läpipääsemättömässä viidakossa.

49.

APAHIT VARUSTAUTUVAT METSÄÄN!

Täytyy pysähtyä hetkeksi kertoaksemme lukijoillemme, miten metsästäjät ja Ukkosensäde sattuivat yhteen don Augustinin paimenten kanssa jokien yhtymäpaikalla.

Niinkuin tiedämme, seurasivat Mustanlinnun, Ukkosensäteen ja Antilopin joukot toisiansa lyhyen matkan päässä. Ehtiäksensä ennen apahia, pyysi comanhi lainaksi sir Frederickin hevosen ja nelisti sitten täyttä vauhtia Puhvelijärvelle. Kun hänen täytyi turvallisuutensa tähden tehdä kierros, saapui hän järven rannalle vasta tunnin kuluttua siitä, kun don Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet majavan sululle. Helposti sai hän paimenet uskomaan, että suuri vaara uhkasi heidän isäntäänsä ja heitä itseä ja heidät nousemaan ratsaille, vartioidakseen joen rantoja. Sillä välin palasi Ukkosensäde sovitulle yhtymäpaikalle, odottaaksensa liittolaisiaan. Kauvan ei hänen tarvinnut odottaa.

Sitten lähtivät Ukkosensäde, Gayferos ja kuusi intiaania joen pienimpää haaraa myöten laaksoon. José, Rosenholz ja muut astuivat maihin vähän matkan päähän siitä, johon Mustalintu oli pysähtynyt. Siinä tuli heidän odottaa comanhin ryntäysmerkkiä. Tuon äkkiä laaksossa kajahtavan kamalan huudahduksen oli comanhi päästänyt ja nyt alkoi hyökkäys.

Diaz ja José olivat ehtineet maalle melkein samalla hetkellä, kun Rosenholz, Encinas ja kolme puhvelin pyydystäjää olivat veneestä hypänneet. Nuo kuusi miestä lähenivät nopeasti toisiansa ja tutkivat tarkoin ympäristöä. Sir Frederick päätti ottaa tehokkaasti osaa hyökkäykseen, ja helposti sai hän henkivartiansakin myöntymään. Don Augustinkin tahtoi ottaa osaa taisteluun, mutta englantilainen huomautti hänelle, että hänen täytyi jäädä paimentensa luo, jotka eivät olleet tottuneet intiaanien kanssa taistelemaan. Sillä välin olivat José ja Diaz yhtyneet metsäsissiin ja puhvelin pyydystäjiin.

— Rosenholz, hän elää vielä, sanoi José; kysy Diazilta, olemme äsken tiheän pajupensaston takaa löytäneet Fabianin ja Punakäden jäljet, ne johtavat tuonne.

José viittasi suureen puuvillapensastoon, joka kasvoi alavalla maalla. Diaz todisti hänen ilmoituksensa.

— Nuo roistot varustautuvat tuohon tiheään viidakkoon, joka ulottuu aina majavansuluille ja Punaisen joen kuivuneeseen haaraan. Vait! Kuuletteko! sanoi José.

Etäältä kuultiin kirveen iskujen kajahtelevan puun runkoihin.

— Aivan oikein! vastasi Rosenholz. Ellen pelkäisi lapsiraukkani henkeä, kiittäisin taivasta, joka näin on jättänyt nuo pedot tuhon omiksi heidän omiin varustuksiinsa; mutta kauheata on ajatellakin, että intiaanin oikku saattaa hänen henkensä vaaraan.

— Vakuutan sinulle, että he nyt vähemmän kuin ennen uskaltavat ryhtyä häneen, sanoi José; ennen iltaa he antautuvat.

Encinas pidätti vaivoin koiraansa, joka tahtoi hyökätä sinne, missä sen vaisto ilmaisi intiaanein olevan, kun Rosenholzin mieleen johtui antaa koiran etsiä Fabiania. Hän otti Fabianin repaleisen hatun ja antoi sen Encinaalle, sanoen:

— Antakaa koiranne haistella tätä hattua, se on etsimäni nuorukaisen. Olen nähnyt koiran siten seuraavan jälkiä, joita ei muuten ole löydetty.

Puhvelinpyydystäjä otti hatun ja antoi Oson haistella sen sisäpuolta. Koira hyökkäsi heti sinnepäin, jossa José oli löytänyt Fabianin jäljet. Erään pensaan takana alkoi Oso haukkua, siten kutsuen isäntänsä sinne.

— Eteenpäin nyt! huusi Rosenholz voimakkaasti; missä hän lieneekin, elävänä tai kuolleena, etsimme hänet. Samassa yhtyi heihin sir Frederick, ja he aikoivat juuri eteenpäin, kun Ukkosensäteen lähetti saapui noutamaan apua nuorelle päällikölle. Hän sanoi, että melkein vastapäätä tuota läpipääsemätöntä viidakkoa, johon apahit varustautuivat, oli syvä rotko, joka täytyi valloittaa ja siitä ahdistaa vihollisia. Lähetti käski myöskin paimenia tulemaan joen yli ja hyökkäämään lähemmäksi apahia. Tätä tehtäessä koetti Rosenholzin johtama pieni joukko kiertää tuon tiheän viidakon, jossa intiaanit olivat. Kirveen iskujen kaiku kuului sieltä yhä. Piirittäjät koettivat, eteenpäin tunkeutuessaan, saada suojaa vihollisten luodeilta puun runkojen ja maan epätasaisuuksien takana.

— Voitko käsittää, miten nuo intiaanit hevosineen saattoivat niin nopeasti raivata itselleen tien tiheän viidakon kautta? sanoi Rosenholz Josélle, heidän seisoessaan puitten suojassa.

— Itsekin sitä juuri ajattelin, vastasi tämä. Näyttää siltä, kuin yhdenkin henkilön olisi vaikea tunkeutua eteenpäin, vaikka kirveellä raivaisi tietä, ja nuo roistot ovat päässeet hevosineen niin nopeasti. Varmaan löytyy joku salainen käytävä, joka meidän täytyy etsiä; muuten emme voi valloittaa paikkaa, ja jos yrittäisimme ajaa heidät pois, tulisimme jokainen ammutuksi.

— Voimme ainakin sytyttää metsän tuleen, sanoi Rosenholz; pahaksi onneksi on intiaanien joukossa kalliita henkiä, joita meidän täytyy säästää.

Näin sanoen jatkoivat molemmat metsästäjät reippaasti etenemistään ja kohtasivat pian comanhit.

— Lumpeenkukka on tuolla sisällä, eikä Kotkan poika ole kaukana hänestä.

Nuoren päällikön taitavasti valitsemana asemana oli majavien joen kapeimman haaran yli tekemä sulku. Muulloin olisi ollut hupaistakin katsella noitten eläinten työtä. Mutta nyt ei ollut aikaa siihen.

Sulun avulla, oli vesi johdettu uomastaan ja ennenkuin se muodosti mainitun suon, oli se uurtanut itselleen uuden uoman, joka oli kuivanut. Tähän uomaan, joka oli noin neljä jalkaa syvä ja kaksikymmentä leveä, laskeutuivat comanhin apujoukot väijyksiin. Taitavat ampujat saattoivat tästä, joka oli puolen pyssyn kantaman päässä vihollisten varustuksista, suuresti vahingoittaa tätä.

— Encinas, sanoi Rosenholz puhvelin pyydystäjälle, jos hetkeksi päästätte koiranne, niin se suuresti auttaisi meitä pelastamaan kristityn hengen.

— Oso-raukkaa rakastan suuresti, sanoi Encinas; jos sen lähettää tuohon viidakkoon, on se siellä varman kuoleman oma. Mutta tehdään sittenkin niin.

Näin sanoen aukaisi hän koiran hihnan.

— Oso, reipas Oso, etsi! sanoi hän. Koira näkyi ymmärtävän isäntänsä kehoituksen, ja hiipi pensastoon.

— Seuratkaamme sitä, José! huudahti Rosenholz; älköön sanottako, että eläin on rohkeampi kuin isä, joka etsii poikaansa, tai ystäväänsä etsivä ystävä.

José ei sen enempää kehoituksia tarvinnut ja metsästäjät seurasivat varovasti koiraa. Mutta Oso näytti kadottaneen jäljet. Turhaan haisteli se ruohostoa ja molemmat metsästäjät näkivät sen tekevän pitkän kierroksen, palaten viidakosta pois.

— Luuletko sen ymmärtävän, mitä siltä toivotaan? kysyi kanadalainen hiljaa Josélta.

— Varmaan. Intiaanit eivät ole tältä puolen vieneet Fabiania viidakkoon ja koira etsii ennen seuraamiansa jälkiä.

Koira lähti viidakosta ja molemmat metsästäjät näkivät sen menevän niitten pajupensaitten luo, jossa se äsken oli löytänyt Fabianin jäljet. Molemmat seurasivat nopeasti koiraa ja kohtasivat Encinaan, joka koirastaan levottomana oli kiertänyt viidakon etsiäksensä sitä.

— Antakaa sen etsiä, kelpo Osoni on yhtä älykäs kuin rohkeakin.

Kun koira oli uudelleen löytänyt jäljet, hyökkäsi se haukkuen joen rannalle tuon tiheän viidakon sille puolen, joka oli ollut oikealla metsästäjistä, kun he äsken tunkivat eteenpäin. Varovaisuuden vuoksi tehtyänsä pitkän kierroksen saapuivat he vihdoin paikalle, mutta eivät nähneet enää koiraa. Viidakko näytti tässä harvemmalta, mikäli saattoi päättää korkeasta ruohosta esiin pistävistä pensaista. Encinas oli levoton koiransa kadottamisesta ja vihelsi pitkään, mutta koira ei antanut aluksi merkkiä itsestään, kunnes se vihdoin alkoi haukkua. Haukkuminen tuntui pikemmin iloiselta kuin vaaraa ilmaisevalta; metsästäjät riensivät siis eteenpäin, tunkeutuen ruohoston läpi, joka heidän silmiltään peitti sen viidakon alapuolen, jossa apahit olivat. Pian löysivät he polun, jossa ruoho näytti äsken tallatulta. Hieman loitompana haukkui Oso yhä. Ruoho muuttui lyhemmäksi ja harvemmaksi, maa kovemmaksi ja kivisemmäksi; vihdoin pysähtyivät metsästäjät äkkiä Rosenholzin huudahtaessa:

— Pysähtykää siihen! sanoi hän. Tarpeetonta on, että antaumme piilossa olevien vihollisten ammuttaviksi. Emme ole erehtyneet José. Koira on löytänyt salaisen käytävän.

Kun Encinas uudelleen sitoi takaisin palanneen Oson, hiipi José Rosenholzin luo. Polku ei ollut enää ruohoinen, vaan pienien kivien peittämä, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä alkoi metsä. Vesi, joka oli uurtanut maan, oli kaivanut noin neljä jalkaa leveän rotkon metsistön reunaan. Sen seinät kohosivat jyrkästi molemmin puolin, ja se oli täytetty äsken kaadetuilla puun rungoilla ja oksilla.

— Tästä ne roistot ratsastivat sisään aivan kuin portista, sanoi José.

— Älkäämme tässä toimettomina menettäkö aikaa, lausui Rosenholz. Kun sinä olet mukana, niin hiivimme sisään rotkon molemmin puolin katsomaan, mitä viholliset tekevät ja missä Fabian on. Encinas, koettakaa, jos mahdollista, pysytellä koiraanne äänetönnä, ja juoskaa kiireesti ilmoittamaan Ukkosensäteelle ja don Augustinille, että olemme löytäneet salaisen käytävän. Hyökätkää vain rohkeasti eteenpäin, toverini ja minä käymme sillä välin tarkastelemassa.

Metsä oli parikymmentä kyynärää oikealla ja vasemmalla rotkotiestä erittäin tiheää, mutta ei kumpikaan metsästäjä hetkeäkään epäillyt menemästä sinne aijettansa toteuttaaksensa. Heitä ympäröivässä tiheässä viidakossa voivat he nähdä tuskin muutaman askeleen eteensä; oli kuitenkin aivan välttämätöntä antautua tähän uhrarohkeaan yritykseen. Kanadalainen eteni siis varovasti puitten lomitse, kunnes metsä harveni ja hän saattoi nähdä puitten ja pensaitten ympäröimälle paikalle, jossa oli ihmisiä ja hevosia sekaisin.

Majavan sulku oli tämän jotenkin lavean paikan toisessa päässä. Tässä oli tilaa ihmisille ja hevosille. Toisella rannalla näkyi noin viisitoista majavan pesää. Useimmat olivat melkein kokonaan veden peitossa, mutta pari kolme oli vähän matkan päässä rannalta, ja nämä olivat apahit tehneet jonkinlaiseksi suojuskehäksi täyttäen väliaukot satuloilla, viitoilla ja puhvelin nahoilla. Sulun ja varustuksen välille oli suurin osa intiaania asettunut, samalla kuin toiset varustivat heikompia kohtia. Kanadalainen ei nähnyt Fabiania, ei Rosaritaa, eikä ketään päällikköä. Hän otaksui niitten olevan sulun ja majavan pesien välillä, jotka olivat avonaisia joelle päin. Ei Josékaan heitä nähnyt. Tuskallisesti kuuntelivat molemmat toivoen erottavansa Fabianin tai Rosaritan äänen.

Äkkiä pamahti laukaus siltä puolen majavan sulkua, jossa nuori comanhipäällikkö oli. Sitä seurasi kova ulvonta, ja useita laukauksia kuului melkein yhtaikaa; pian näki kanadalainen näyn, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan.

50.

TAISTELU JA VOITTO.

Hetkeksi täytyy nyt siirtyä intiaanein varustukseen. Näkymättömät viholliset olivat niin äkkiä hyökänneet heidän päällensä, että he kaikki pelon valtaamina olivat pötkineet pakoon, eikä haavojen heikontama Mustalintu tai kumpikaan rosvoista ollut voinut sitä estää! Vasta nyt kuvatulla paikalla olivat he uudelleen kokoontuneet ja mestitsi päätti sovintokeskusteluilla pettää vihollista, jota hän piti paljon lukuisampana, voidaksensa sillä välin lujentaa varustuksiansa. Näiden lähellä oli neljäkymmentä hevosta puihin sidottuna. Siihen majavan pesään, joka oli vastapäätä sitä, johon Ukkosensäde oli asettunut, oli mestitsi sulkenut donna Rosaritan, jota käytävän suulla, pyssy kädessä vartioi Punakäsi. Äärimmäisessä majavan pesässä oli Fabian kahden intiaanin vartioimana. He olivat saaneet käskyn tappaa hänet heti, ellei aijotulla hyökkäyksellä ollut menestystä. Hän ei ensinkään tiennyt, että Rosarita, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä, oli läheisyydessä.

Isä ja poika menivät nyt siihen avonaisen paikan päähän, jossa olivat lähempänä Ukkosen sädettä ja kauimpana Rosenholzista, ja mestitsi huusi:

— Kuunnelkoon se rohkea soturi, jota apahit nimittävät Pimeäksi pilveksi ja comanhit Ukkosensäteeksi.

— Ukkosensäde ei tunne Pimeän pilven nimeä, vastasi nuori soturi. Mitä häneltä tahdotaan ja ken häntä kutsuu?

— Minä, mestitsi! vastasi tämä. Tahdon puristaa ystävän kättä.

— Jos siinä on kaikki, mitä mestitsi tahtoo, niin olkoon ääneti; hänen äänensä on minusta yhtä inhottava kuin kalkkarokäärmeen sihinä, vastasi Ukkosensäde.

— Ei siinä vielä kaikki. Mestitsillä on vallassaan Kotkan poika ja Valkoinen kyyhkynen; hän lupaa luopua heistä.

— Millä ehdoilla mestitsi heistä luopuu?

— Hän sanoo ehdot silloin, kun hänen toinen kätensä puristaa Kotkan, toinen Ukkosensäteen kättä. Päälliköt eivät ole tottuneet keskustelemaan, katsomatta toistensa silmiin.

— Kotka ei ole täällä, eikä Ukkosensäde purista milloinkaan mestitsin kättä, ellei musertaaksensa sitä.

— Hyvä! vastasi mestitsi, jonka silmät hehkuivat vihasta. Eikö majavan sulun takana ole ketään muuta päällikköä?

— Jos sallitte, niin kyllä minä johdan keskusteluja, sanoi Pedro Diaz comanhille. Kuule mestitsi! Tässä on meksikolaisten kullanetsijäin päällikkö. Hän on kai yhtä hyvä kuin muutkin?

— Keskustelkaamme, sanoi mestitsi; saanko minä hänen sanaansa luottaen astua yksin, aseetonna esiin, yksi ainoa aseellinen seuralainen mukanani? Te saatte tehdä samoin.

— Kyllä, vastasi rehellinen Diaz, kunniani nimessä, ja itse tahdon näyttää esimerkin.

Mestitsi kääntyi isäänsä, ja molemmat hymyilivät inhottavasti, petomaisesti. — Ole varuillasi! sanoi mestitsi Punakädelle.

— Veljeni tekee väärin, sanoi comanhi; myrkyllistä käärmettä tulee peljätä sitä enemmän, kun se joskus laulaa leivosen äänellä.

— Wilson, te ammutte yhtä hyvin kuin Vilhelm Tell, sanoi englantilainen. Seuratkaa tätä nuorukaista ja suojelkaa häntä.

Nyt ilmestyivät molemmat rosvot metsän rinteelle, ja samassa astuivat Diaz ja Wilsonkin majavien tekemille suluille. Hetken katselivat nuo neljä äänettöminä toisiansa. Sitten eteni mestitsi noin kuusi askelta metsän rinteeltä, Diaz toista vertaa pitemmän matkan. Wilson jäi sululle seisomaan, nojaten pyssyynsä, Punakäsi seisoi metsän rinteellä samassa asennossa.

Vakavin askelin meni Diaz mestitsin luo ja tarttui tämän ojennettuun käteen.

— Ammu! karjasi rosvo äkkiä, laskien toisen kätensä Diazin olkapäälle. Punakäden pyssy kohosi, laukaus pamahti, luoti suhahti mestitsin korvan ohi ja sattui keskelle Diazin rintaa. Onneton horjui, mutta mestitsin voimakas käsi piti häntä pystyssä. Rosvo käytti Diazia kilpenään ja kulki takaperin silmät suunnattuina Wilsonin pyssyyn; turhaan etsi tämä paikkaa, mihin olisi voinut ampua. Mestitsi oli jo metsän rinteellä, kun Diaz viimeisen kerran ponnistaen voimiansa sieppasi puukkonsa ja iski sen hänen olkapäähänsä. Haavoitettu rosvo hypähti taaksepäin, heitti Diazin hengettömän ruumiin luotaan ja huusi:

— Tuossa on päällikkönne ruumis! Samassa katosi hän viidakkoon ja Wilsonin luoti sattui vain puitten oksiin.

Ensi hämmästys tästä inhottavasta petoksesta ei ollut vielä ohi, kun molemmat rosvot olivat jo kaukana ja mestitsi huusi:

— Ken uskaltaa tulla ottamaan valkoisen tytön ja Kotkan pojan mestitsiltä?

— Sen teen minä! huusi Wilson, hyökäten rosvon perään.

Mutta nuori comanhi oli jo salaman nopeudella päässyt hänen edelleen ja tunkeutunut viidakkoon. Hänen soturinsa seurasivat häntä pyssyillä ja aseilla varustettuina. Kuitenkin ehti mestitsi, joka tunsi paikat paremmin, ennen heitä aukealle paikalle.

Veri virtasi hänen olkapäästään, mutta hänen erinomainen voimansa ei näyttänyt heikontuneen. Ehdittyänsä sululle, nousivat apahit nopeasti hevosillensa, tehdäksensä tuon päätetyn hyökkäyksen.

Tämän liikkeen oli Rosenholz huomannut, mutta pian kiinnitti toinen näky hänen huomionsa. Sillä välin kun Punakäsi, täyttääksensä poikansa käskyn, tarttui tainnuksissa olevaan Rosaritaan ja piti varalla hevosta, viedäksensä hyökkäyksen aikana hänet suojaan, lähestyi mestitsi Mustaalintua ja näytti haavoittunutta olkapäätään.

— Nyt on Kotkan pojan kuoleminen, sanoi hän; Mustalintu ei enää saa siirtää kostoansa, sillä muuten se ehkä livahtaa hänen käsistään; vereni vaatii kostoa, mestitsi ei voi taata voittoa.

— Mustalintu nylkee ensin valkoisen päänahan, vastasi päällikkö, joka samoin pelkäsi taistelun päätöstä. Soturini sitten tappavat hänet.

Kaksi intiaania oli kuullut tämän lyhyen keskustelun; odottamatta enempää käskyjä hyökkäsivät he petojen tavoin majavan pesään, jossa Fabian oli. Jaloista raahasivat he hänet varustukseen. Nyt näki Rosenholz, jonka jäsenet vapisivat pelosta, Mustanlinnun lähenevän Fabiania. Kahdesti tähtäsi Rosenholz intiaaniin, mutta molemmilla kerroilla laskeutui ikäänkuin verho hänen silmiensä eteen; pyssy vapisi hänen käsissään, ikäänkuin tuulen heiluttama ruohon korsi aavikolla.

Mustalintu kumartui hitaasti; hänen vasemmassa kädessään välähti puukko Fabianin pään kohdalla. Nyt, tänä äärimmäisen vaaran hetkenä, lakkasi Rosenholzin käsi vapisemasta, kun samalla äkillinen pamaus sai hänet vavahtamaan. Mustalintu kaatui pää lävistettynä Fabianin päälle, jonka hän peitti verisellä ruumiillaan, ja eräs ääni huusi:

— Se oli minun viimeinen sanani, sinä punanahkainen koira!

Se oli Josén ääni. Nyt kaatoi uusi laukaus toisen intiaanin. Tällä kerralla ampui Rosenholz. Äkkiä hyökkäsivät apahit vyöryn tavoin rotkopolulle. Avoin paikka ja sulun rannat olivat melkein tyhjinä vihollisista, kun José ja Rosenholz levottomasti sykkivin sydämin hyökkäsivät sinne, huomaamatta että Punakäsi ja mestitsi katosivat vastaiselle taholle Rosaritan kanssa.

Uskoton mestitsi jätti liittolaisensa, viedäkseen saaliinsa turvaan. Mutta molemmat metsästäjät näkivät vain Fabianin. Hetken työ oli hänen luoksensa rientäminen ja hänen siteittensä leikkaaminen vapisevin käsin; Rosenholz saattoi vain äänetönnä syleillä poikaansa. José, pyssyynsä nojautuen, katseli äänetönnä molempia onnellisia, peläten että hänen äänensä ilmaisisi hänen ahavoituneille poskilleen valuvat kyyneleet.

Sillä välin syntyi molemmilla puolin, sekä siellä, mihin rosvot olivat kadonneet, että vastaisella puolen, johon intiaanit hyökkäsivät, kauhea melu, ja ikäänkuin kohiseva sadepuro, joka syöksee voittamatonta estettä vastaan, virtasi koko joukko takaisin. Don Augustinin paimenet, hänen itsensä johtamina, olivat kohdanneet apahit rotkopolulla ja tunkeneet heidät takasin epäjärjestyksessä. Tämän uuden vaaran uhatessa otti Rosenholz Fabianin syliinsä ja riensi Josén kanssa etuvarustuksen taakse. Siellä latasivat he kiireesti taasen pyssynsä ja odottivat hyökkäystä, lujasti päättäen jos tarvittiin vaikka kuolla tällä kertaa yhdessä.

Pian kuitenkin asema muuttui. Intiaanien hälinäistä pakoa seurasivat pyssynlaukaukset, ja puoli tusinaa heistä syöksyi maahan.

Intiaanitulva kasvoi joka hetki; he hajautuivat avonaiselle paikalle ja paimenet pääsivät vihdoinkin hyökkäämään solan läpi. Jotkut, niiden joukossa tilanhaltia, olivat ratsain, mutta useimmat jalkasin.

— Ammu, Rosenholz, ammu ja sitten sotahuuto kuin olisi meitä sata miestä! huusi José. Tällä kerralla totteli metsäsissi empimättä, ja samassa kun he ampuivat ja kun kaksi ratsastajaa putosi maahan, päästivät sotatoverit sellaisen huudon, että olisi luullut heihin yhtyneen kymmenen soturia. Käyttäen hyväksensä tämän takaa tulevan hyökkäyksen synnyttämää epäjärjestystä, ryntäsivät he varustukseen. Fabianilla oli aseenaan puukko, jonka Rosenholz antoi hänelle, itse tarttui kanadalainen erään kuolleen intiaanisoturin tapparaan, José heilutti ilmassa raskasta pyssyään, ja sitten heittäytyivät he ääneen huutaen käsikahakkaan.

Tuo jättiläismäinen metsäsissi oli niittomiehen kaltainen, joka haluaa lopettaa urakkansa, tai halonhakkaajan, joka kirveellään kaataa vesakkoa. Vastustamattomalla voimalla kaatoi hän vihollisensa, ja näytti vetävän läpipääsemättömän piirin Fabianin ympärille. Hän koki päästä don Augustinin luo, joka vihollisten ympäröimänä rohkeasti taisteli pitkällä miekallaan, ja raivasikin tien hänen luokseen, kun tutun äänen päästämä huudahdus kuului hänen takaansa.

Se oli Ukkosensäde, joka verisenä, aseetonna, pyörtynyt Rosarita sylissään, tuli kanadalaisen jäljessä, kun tämä kirveellään raivasi tietä. Riemusta huudahtaen laski nuori soturi tytön hänen isänsä syliin ja vaipui sitten maahan.

Rosenholzin kokiessa suojella tuota jaloa nuorukaista, suojeli don Augustin miekallaan tytärtään, kannusti sitten hevostaan ja oli pian kadonnut tuolta kamalalta paikalta. Mutta Rosenholz seisoi kuin muuri tuon maassa makaavan comanhin edessä, jonka veri virtasi syvästä haavasta, ja piti taistelevia etäällä, kun uusia vihollisia hyökkäsi sululta kaatuneitten peittämälle taistelutantereelle.

Nämä olivat Punakäsi ja mestitsi, joitten paon Wilson, Gayferos ja sir Frederick olivat ehkäisseet. Molempien haavoitettujen rosvojen täytyi nyt palata takaisin, ja olivat he parilla hyppäyksellä miekan mitan päässä Rosenholzista ja Josésta. Vaikkapa Ukkosensäteen soturit ja englantilainen tovereinensa olivatkin rohkeita, seisoivat he epäröiden, mitä tekisivät. Mutta heidän edessään seisoi mies, jota ei kukaan vihollinen voinut pelottaa; se oli José, joka nyt huomasi molempien rosvojen tulon.

— Käänny, Rosenholz! huusi hän. Rosenholz kääntyi heti ja oli molempia vihollisiaan vastassa.

Taistelevien rivit olivat sillä välin harventuneet. Heidän päällikkönsä kaatumisen synnyttämä hämmästys sekä Rosenholzin ja hänen toverinsa ankara hyökkäys olivat ajaneet intiaanit pakoon. Molempien rosvojen odottamaton palaaminen ehti liian myöhään. Useimmat apahit olivat paenneet jättäen kuolleensa jälkeensä, ja paimenet olivat lähteneet ajamaan heitä takaa.

Seitsemänkolmatta ruumista, joista kahdeksantoista intiaania, oli kentällä; ainoastaan muutamat olivat vielä kiivaassa kahakassa, kun kanadalainen ja José kolmannen kerran elämässään olivat molempia rosvoja vastassa. Rosenholz heilutti tapparaansa ja hyökkäsi mestitsiä vastaan, sillä tämä oli nuorempi ja väkevämpi.

Mutta vaikka kanadalainen olikin vahva, oli mestitsi notkeampi. Hän väisti iskun ja aikoi tarttua jäntevillä käsillään Rosenholziin, kun hän, nähdessään Wilsonin uudelleen lataavan pyssynsä, luopui aikeestaan ja juoksi avonaisen paikan toiseen päähän. Täällä oli majavien kaatama puu, ja monta oksaa oli katkennut sen kaatuessa; kuivat vielä kiinni olevat oksat muodostivat jonkunlaisen suojuksen, jonka taakse mestitsi pakeni. Rosenholzin esti muuan taisteleva joukko, joka asettui hänen ja hänen vihollisensa väliin, mestitsin peräytymistä ehkäisemästä.

Mitä Josén tulee, oli hän lupauksensa mukaisesti koettanut pyssynsä perällä musertaa Punakäden pään; mutta tämä oli kirveellään väistänyt iskun, ja pyssyn pää oli mennyt murskaksi. Kun Punakäsi näki Fabianin Josén vieressä, pakeni hän saman puunrungon taakse, johon mestitsi oli asettunut. Hän latasi pyssynsä, suojuksensa takaa tähystellen molempia metsäsissejä. Ilon välähdys leimahti rosvon silmistä, sillä heti saattoi hän valita uhrinsa. Samassa huomasi José toisen kaatuneen puunrungon. Vaikkei siinä enää ollut ainoatakaan oksaa, oli korkeata ruohoa kasvanut sen ympärille ja runko oli kyllin paksu, jotta ihminen voi asettua sen taakse.

— Tule tänne heti, Rosenholz, Pian, pian! huusi José.

Rosenholz kiirehti tottelemaan Josén kehoitusta ja samassa kun hän painautui puun rungon taakse, katsahti mestitsi suojelevan puun takaa, kenen ensin ampuisi. Fabian ja Wilson olivat heittäytyneet majavan pesän taakse, eikä mestitsi nähnyt ainoatakaan vihollistansa, joitten verta hän himoitsi. Nyt alkoivat molemmat rosvot, joihin luodit eivät voineet sattua, murhaavan tulen vielä taistelevia paimenia vastaan, eikä sitä voitu estää.

— Taivaan nimessä, nuo rosvot eivät saa jäädä tuonne eivätkä päästä kynsistämme, sanoi José Rosenholzille.

— Ei tosiaankaan, vaikka henkeni menettäisin. Nuo rosvot saavat maksaa tuskat, jotka minulle ovat saattaneet.

Tätä sanoessaan kohdisti Rosenholz ainakin kahdennenkymmenennen kerran pyssynsä, mutta sitä ei voinut käyttää vihollisiin, joihin luodit eivät voineet sattua. Yhtä usein käänsi hän levottoman katseensa sille suunnalle, jossa Fabian oli. Vaikka tämä olikin suojassa Wilsonin vieressä, oli hän kuitenkin kanadalaisen hellän huolenpidon esineenä.

— Ei, ei, mutisi hän. Niin kauvan kuin nuo rosvot ovat hengissä, en voi olla levollinen. Meidän täytyy selvittää asiamme heidän kanssaan.

Hänen tätä sanoessaan kaatoi kaksi laukausta kaksi paimenta.

— Kuolema ja kadotus! Meidän täytyy hyökätä heidän kimppuunsa, José, sanoi Rosenholz vihasta leimuavin silmin. Odotahan, löytyy helppo keino, miten pääsemme heihin käsiksi.

Näin sanoessaan survasi hän voimakkaasti puun runkoa, jonka takana he olivat; pyöreä runko irtaantui kolosta, johon se oli maatunut, ja vyöryi kyynärän verran eteenpäin.

— Hurraa! huusi Rosenholz iloisena. Wilson, sir Frederick, jos nuo roistot ottavat askeleenkaan paetaksensa, kun me lähenemme heitä, niin ampukaa heti. Tähdätkää lakkaamatta sille kohdalle, jossa he ovat.

José yhtyi Rosenholzin kanssa yhteisiin ponnistuksiin, ja katselijat näkivät nyt omituisen taistelun, — joka voi tulla kysymykseen ainoastaan intiaanisodissa.

Suullaan madellen vierittivät molemmat metsästäjät puun runkoa eteenpäin tuon tuostakin levähtäen puun rungon takana ja tähystellen vihollisen liikkeitä sekä samalla arvostellen, pitkäkö matka heillä vielä oli.

— Punakäsi, sinä vanha rosvo! huusi José, joka nähdessään molemmat vihollisensa ei voinut hillitä sadatuksiaan, ja sinä mestitsi, pedot tulevat teidän ruumiitanne hylkimään.

Metsästäjät olivat omituisen näköisiä. Toisinaan matelivat he eteenpäin liikkuvan suojuksensa takana, toisinaan olivat he alallansa, mitaten silmillään välimatkaa, joka heidät vielä erotti vihollisista. Nuo neljä taistelijaa, jotka pian tulivat mittelemään voimiansa, olivat aavikoiden rohkeimpia ja taitavimpia ampujia.

— Rohkeutta, rohkeutta! huusi Wilson, kiihoittaaksensa molempia hyökkääjiä. Te jo melkein kosketatte rosvojen puun runkoon. Jos heistä kumpikaan kohottaa päänsä tuumankin suojuksen takaa, niin saa hän katua sitä, sen vannon taivaan kautta; tahtoisinpa olla sijassanne.

Puunrungot olivatkin nyt niin lähellä toisiansa, että rosvot saattoivat kuulla metsästäjäin hengityksen; rosvot eivät liikahtaneet eivätkä lausuneet sanaakaan, mutta heidän silmänsä mulkoilivat hurjasti.

Mestitsi päästi nyt raivokkaan huudahduksen.

— Tähtää tuonne ylös, Punakäsi! sanoi hän. Vanha rosvo katsahti korkeaan puuhun, johon oli kiivennyt kaksi intiaania ampuaksensa rosvoja, ja hän huudahti voimattomalla vimmalla:

— Miten sen voisin! Voi mestitsi, mihin on sinun riehuva himosi meidät vienyt!

Laukaus puusta, jossa comanhit olivat, keskeytti tuon vanhan rosvon, jonka otsaan sattui puun siru.

Mestitsi laskeutui selälleen ja ampui, vaikka olikin vaarassa joutua intiaanien tulen esineeksi. Vaikka hän ampuikin hankalassa asemassa, putosi toinen comanhi kuoliaaksi haavoitettuna maahan.

— Ole varuillasi! huusi Punakäsi vilkkaasti. Etkö näe, että puu, jota nuo pirut vyöryttävät, lähenee meidän puutamme.

Metsästäjäin vyöryttämä liikkuva suojus oli pian tuskin kyynärän päässä. Levottomille katselijoille oli tämä jännittävä hetki, kun puut olivat toisiinsa koskettamaisillaan. Lopputaistelu oteltiin mies miestä vastaan teräaseilla.

Mestitsi ei ehtinyt ladata uudestaan, José oli pudottanut pyssynsä, molemmat nämä vastustajat olivat siis toistensa vertaiset. Rosenholzilla ja Punakädellä oli kummallakin ladattu pyssynsä, joilla he voivat ampua. Se, joka ensin itsensä paljasti, oli varman kuoleman oma.

Molemmat viholliset käsittivät, mitä heidän oli tekeminen. Tuskin olivat metsästäjät saaneet puun vieritetyksi toiseen kiinni, kun Punakäsi ja Rosenholz, pyssyistään välittämättä, samalla kerralla hyökkäsivät ylös ja alkoivat painia.

Rosenholz ponnisti viimeisetkin voimansa heittääksensä vihollisensa maahan; haavoitetun vihollisen täytyi antaa perään. Kanadalaisen käsien välistä kuului rytinää. Samassa kaatui jättiläinen vihollisensa päälle, jonka selkä oli mennyt poikki.

José oli hyökännyt toisella tavalla. Hän antoi mestitsin ensin nousta ylös ja heitti sitten kaikin voimin kirveensä hänen päähänsä. Mestitsi ei vielä ollut tointunut tuosta huumaavasta iskusta, kun José hyökkäsi hänen päällensä ja molemmat kaatuivat. Pian nousi José ylös; mestitsi, puukon iskun läpäisemänä, ei enää liikahtanut.

Isä ja poika makasivat rinnakkain hengetönnä.

Molempain rosvojen kuolema ratkaisi hyökkääjäin voiton. Ainoastaan harvat apahit pääsivät Gilajoen rannoille; mutta tappio oli suuri valkoistenkin puolella, sillä puolet don Augustinin paimenista kaatui. Noin 80 taistelijasta oli 40 kaatunutta taistelutantereella, lukuunottamatta niitä, joitten ruumiit olivat aavikolla tai viidakossa.

Kaatuneitten joukossa oli myöskin kaksi puhvelin pyydystäjää ja kuusi comanhia. Näitten päällikkö oli itsekin vaikeasti haavoitettu. Rosenholz ja José, jotka olivat tottuneet haavoja hoitamaan, ottivat Ukkosensäteen huostaansa.

Kuolleet haudattiin matalahkoon kuoppaan ja haavoitetut vietiin Puhvelijärven rannalle. Tähän meni aikaa useita tuntia.

Aurinko oli jo ehtinyt kaksi kolmannesta radastaan, kun vihdoin mitä syvin hiljaisuus vallitsi äskeisellä taistelukentällä.

Sanomaton oli Rosenholzin ilo kadotetun kasvattinsa löytämisestä. Fabiania näytti kuitenkin vaivaavan surumielisyys, joka ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. Nuorukainen lähti paikalle, jossa viimeksi oli nähnyt don Augustinin ja hänen tyttärensä. Niinkuin tiedämme, tunsi Fabian molemmat, vieläpä oli hänen kiittäminen Rosaritaa hengestänsä. Nytkään hän ei ollut voinut kiitoksiansa lausua, eikä kumpikaan heistä ollut aavistanutkaan, että olivat niin lähellä toisiaan. Tämä suretti Fabiania, vaikkei hän tahtonut antaa kasvatti-isänsä huomata sitä, jotta ei huolestuttaisi häntä. Kumpaakaan ei hän enää löytänyt. Don Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet pois ja paimenet olivat seuranneet isäntäänsä. Fabian kulki poistuneiden jälkiä huolissaan toiveittensa pettymisestä. Hänet saavutti Rosenholz, joka levottomana oli kasvattiansa seurannut. Molemmat päättivät lähteä järven rannalle, johon pian toivoivat ehtivänsä. He luulivat siellä tapaavansa heidät.

Sillä välin lepäsi nuori comanhi puhvelinnahkavuoteella majavan sulun lähellä; hänen vuoteensa ääressä olivat äsken olleet Rosenholz, Fabian, José, Gayferos, Wilson ja sir Frederick sekä kolme comanhia, hänen joukkonsa jäännökset. Metsäsissin oli Fabianin vapauttamisesta suureksi osaksi kiittäminen comanhin rohkeutta ja malttia; nuori päällikkö oli yksin, oman henkensä uhalla, vapauttanut don Augustinin tyttären ja ehkäisemällä rosvojen paon saattanut heidät kaatumaan.

Säälivästi katsahti Rosenholz milloin Fabianiin, milloin comanhiin, kertoessaan kasvatilleen, mitä tuo — melkein kuolettavasti haavoitettu comanhi oli hänen vapauttamiseksensa tehnyt.

Sen jälkeen olivat molemmat lähteneet, nuorukainen levottomuutta täynnä, vanhus tukahutetuin huokauksin. Aurinko oli jo katoamaisillaan vuorien taa, joitten kukkulat heloittivat kullan karvaisina, kun he ehtivät aavikolle. Hiljakseen aaltoili korkea ruoho, eikä mikään olisi muistuttanut äsken tapahtuneesta taistelusta, ellei olisi nähty kaatuneitten hevosien ja ratsastajain ruumiita.

Molemmat kulkivat äänettöminä miettien enemmän tulevaisuutta kuin äskeistä taistelua.

He kahlasivat Punaisen joen yli ja kulkivat sitten ruohostossa olevaa, järven rannalle vievää polkua.

Joen oikealla rannalla, jota he nyt kulkivat, oli ruohosto sytytetty; tuli oli sammunut vähän matkan päähän polusta. Palosta nousi kuitenkin vielä musta savu, joka toisinaan peitti kulkijat.

— Kulkekaamme nopeammin, Fabian! sanoi vihdoin Rosenholz. Tämä savu muistuttaa minulle siitä kuoleman tuskasta, jota tunsin luullessani liekkien ympäröivän sinua.

Tämä oli Fabianin mieleen ja hetken metsän rinnettä kuljettuaan kuulivat he Oson haukkuvan järven rannalla.

— Fabian! huudahti Rosenholz, kuulemme pelastajasi äänen; ilman tuon koiran vainua olisimme ehtineet liian myöhään; koira löysi viidakkoon vievän rotkopolun. Tämä ystävän tervehdyshaukunta on suotuisa enne, lapseni.

— Ken siellä? kuului äkkiä Encinaan karkea ääni.

— Ystävä! vastasi Rosenholz.

Pian olivat kulkijat järven rannalla.

Paitsi Encinasta ja yhtä puhvelinpyydystäjää, ainoa, joka hänen tovereistansa oli elossa, oli ranta tyhjä ja aukea. Rosaritan taivaansininen teltta ei enää kuvastanut järvestä, kartanonomistaja, hänen tyttärensä ja palvelijansa olivat nopeasti lähteneet seudulta, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta.

Aituuskin oli avattu ja kesyttömät hevoset päästetty aavikolle vapauteensa.

Surukseen saivat Fabian ja Rosenholz kuulla tuon nopean lähdön; he olivat varmaan toivoneet kohtaavansa don Augustinin ja Rosaritan. Heillä ei siis ollut muuta tekemistä kuin palata Josén luo, joka oli jäänyt hoitamaan Ukkosensädettä. Encinaskin lähti heidän mukaansa, sillä hänkin tahtoi sanoa jäähyväiset tuolle haavoitetulle, rohkealle nuorukaiselle.

Oli jo yö, kun Fabian ja Rosenholz palasivat majavansululle. Nuori comanhi näytti heidän poissa ollessaan vähän toipuneen, ja hän tunsi Encinaan, jonka kättä hän puristi. Sitten nukkui hän taasen. Suojellaksensa häntä yökylmältä levitti englantilainen telttinsä hänen ylitsensä. Sitten laskeutuivat kaikki levolle. Heidän untansa ei häirinnyt muu kuin vangittu ori, jonka Wilson oli tuonut sinne. Tuo komea hevonen ei voinut kärsiä vankeutta, vaan repäisi poikki tuon vahvan hihnan, jolla se oli kiinni. Wilson ehti liian myöhään apuun. Eläin riensi nopeasti pois.

Tuskin oli aamu koittanut, kun englantilainen ja amerikalainen taasen lähtivät matkalle. Pian katosivat he puitten taakse.

Nuoren comanhin tila oli tänä aamuna vähän parempi kuin eilen. Kun Rosenholz oli ottanut pois ensimäisen siteen, saattoi hän haavan näöstä päättää, etteivät jaloimmat osat olleet vahingoittuneet. Ei kuitenkaan uskallettu ennen seuraavaa päivää lähteä viemään häntä vesitse comanhien kylään, joka oli Punaisenjoen rannalla Teksasissa. Lähetettiin vain Ukkosensäteen soturit noutamaan puhvelinnahkavenettä, joka oli jokien yhtymäpaikalla. Täältä löysivät he raskaamman veneen, joka oli ajautunut kaislikkoon, ja vaihtoivat ilolla omansa siihen.

Seuraavana aamuna astuivat ystävykset ja comanhit veneeseen, saattaaksensa Ukkosensäteen kotiin. Rannalla sanoi Encinas heille jäähyväiset ja katsoi kauvan venettä, joka kiiti pitkin Punaistajokea. Pian näkyi se etäällä pienenä pisteenä. Hetken kuluttua peitti auer kokonaan seikkailijat, jotka lähtivät uusille retkille. Sitten poistuivat molemmat puhvelinpyydystäjät, jättäen sulun majaville, jotka ottivat haltuunsa entisen alueensa, välittämättä kuolleista.

* * * * *

Tässä luvussa kerrottuihin tapauksiin saattaisimme päättää kertomuksemme metsäsissistä, ellemme luulisi täyttävämme lukijan toiveita kertomalla, miksi päähenkilöitten kohtalo muodostui. Hetkeksi pyydämme siis vielä lukijan huomiota, sillä vaikka kertomamme käsittää pitkän ajan, voipi sen sanoa muutamalla sanalla.

Nuo kolme metsästäjää, jotka pitivät suurimpana onnenansa saada olla yhdessä, olisivat varmaan alati noudattaneet rakkauttansa aavikoiden vapaaseen elämään, ellei olisi sattunut yhtä odottamaton kuin iloinenkin tapaus, joka heille antoi toisen olopaikan. Siksi tuli Venadon maatila, joka kerran oli tulemaisillaan Fabianille turmioksi, ellei vieraanvaraisen isännän tytär olisi häntä pelastanut. Tuo jalo tyttö sai pitää huolen Fabianin vastaisistakin päivistä, ja maatila tuli heidän yhteiseksi asunnokseen, kun heidän sydämensä ensin olivat toisensa löytäneet.

Kertomuksestamme näkyy, miten kohtalo ihmeellisellä tavalla saattaa erotetut yhteen. Samoin tässäkin Gayferos, jonka hengestään on kiittäminen metsästäjäin rohkeutta, oli se, jonka avulla tämä iloinen muutos tapahtui. Don Augustin kutsutti hänet luoksensa läheisestä kylästä, jossa hänen odottamaton esiintymisensä oli herättänyt suurta huomiota, ja sai häneltä kuulla metsästäjäin lähteneen Teksasin aavikoille. Samalla kuuli hän, mikä surullinen kohtalo oli tullut don Antonion retkikunnan osaksi. Kun hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan niille miehille, joitten rohkeutta ja uupumattomuutta hänen itsensä ja hänen ainoan lapsensa oli hengestään kiittäminen, ei hän saanut lepoa, ennenkuin tapasi nämä kolme metsästäjää. He saapuivat ja kertoivat hänelle merkilliset kohtalonsa. Nuoren Medianan kreivin ihmeelliset elämän vaiheet herättivät hänessä ja hänen tyttäressään mitä syvintä sääliä ja saivat don Augustinin antamaan tyttärensä käden jalolle nuorukaiselle.

Tämä iloinen tapaus antoi kovan iskun vanhan kanadalaisen mieltymykselle metsäelämään. Ilolla siunasi hän tämän liiton, ja vaikkei hän kokonaan luopunut vapaasta metsäelämästä, niin pian kohosi raivattuun paikkaan metsässä lähellä maatilaa mökki, johon Fabian Mediana nuoren puolisonsa kanssa usein ohjasi kulkunsa ja jossa hän uskollisten ystäväin seurassa nautti todellista iloa ja onnea.