KUOLEMAN RIEMUVOITTO
Romaani
Kirj.
GABRIELE D'ANNUNZIO
Italiankielestä suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.
On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen nähden päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja, jälkimäisessä tapauksessa airuenhuutoja, jotka kehoittavat urhoollisimpia urhoollisuuteensa.
Fr. Nietzche.
Jenseits von Gut und Böse, Aph. XXX.
SISÄLLYS:
I. Menneisyys.
II. Koti.
III. Erakkomaja.
IV. Uusi elämä.
V. Tempus destruendi.
VI. Voittamaton.
I.
MENNEISYYS.
I.
Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:
— Mitähän lie tapahtunut?
Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.
Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:
— Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.
Hän lisäsi:
— Tahdotko, että käännymme takaisin?
Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon välillä. Sitten hän vastasi:
— En; jatkakaamme.
Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.
Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.
Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.
— Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. — Joku on surmannut itsensä.
Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua; heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista eläimellistä hämmästystä.
Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.
— Se on jo poissa — huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. — Se on jo poissa. — He kantoivat sen jo pois.
— Minne?
— Santa Maria del Popoloon.
— Kuolleenako?
— Kuolleena.
Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi äänekkäästi:
— Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?
Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä, ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt maanalaisista onkaloista.
— Mitä siitä on jäänyt jälelle?
Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle. Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.
— Hieman verta — vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan kärjellä etsien jotain verilätäköstä.
— Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.
Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä olijat eivät voineet nähdä.
— Hiuksia.
— Minkä värisiä?
— Vaaleita.
Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä oudoilta.
— Giorgio, lähtekäämme pois! — rukoili Ippolita, mieli kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa, joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen houkuttelemana.
Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui ilmeisenä kasvoissa.
Giorgio virkkoi:
— Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.
Ja Ippolita:
— Se on totta.
Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:
— Rakkaus parka!
— Mikä rakkaus? — kysyi Giorgio hajamielisenä.
— Meidän rakkautemme.
— Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?
— Ei ainakaan minussa itsessäni.
— Minussako siis?
Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän toisti, katsoen Ippolitaan:
— Minussako? Vastaa.
Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.
— Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.
Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:
— Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa, mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.
— Mitä merkkejä?
— Pahoja merkkejä, Ippolita… Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla joka hetki olla niin tarkkanäköinen!
Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.
Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli häntä ärsyttävästi hymyillen.
— Näin se alkaa — Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera hymy, silmissä tuo terävä katse. — Sinä tunnet sielusi pohjalla levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa. Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.
Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.
Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa, täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.
Giorgio jatkoi:
— Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää. Oletko ajatellut sitä?
Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:
— Kaksi vuotta!
He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.
— Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä — alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. — Ja kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.
Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten hän sanoi oudon lempeästi:
— Miksi kaikki nämä pahat sanat?
Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa, hän lisäsi:
— Mikä sinun on?
Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen olemuksensa.
— Mikä sinun on? — toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.
— Mikäkö minun on? — Giorgio vastasi. — Rakastan.
Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden. Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta. Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti, rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista. Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties kuolemaan asti.
Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:
— Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?
— No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. — Mutta voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä omistan sinusta?
— Kaiken.
— En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi, tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä. Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin, olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista, eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita. Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään! — Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö, joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet, poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan yksinäisyyteen.
Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua; pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä kysyn sinulta: — Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: — mitä sinä ajattelet? — Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa, että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli, puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä alakuloisuutta, joka seuraa?
Ippolita sanoi:
— Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties rakastan enemmän.
Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä miestä.
Ippolita virkkoi:
— Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi. Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran, kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.
Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:
— Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.
Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja hellämielinen hoitajatar.
— Näethän, — hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, — sinä saatat minut väärälle tolalle.
Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.
Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania. Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.
Giorgio ajatteli:
— Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: — esineille, jotka kuvastuvat hänen silmiinsä…
Giorgio katsoi häneen. — Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas. Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta, melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu aina…
Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. — Hän on hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä, intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus. Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.
Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin… Mitä Ippolita kertoikaan minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä… Miten hän oli nauranut!… Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.
Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa. Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän muisti erään kirjeen kohdan —"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa. Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." — Hänen mielestään kohosi kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä, asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän jokapäiväisyyteen.
Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. — — Mitä Ippolita tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee? Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.
Edelleen hän hautoi mielessään tätä: — Jokainen noista ihmisistä vie jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen, kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta, vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?
Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät hänen sisäisiin mietteisiinsä.
— Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä, ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua. Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät, jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni rakastajattaren salissa: — Millainen lienee hänen tapansa rakastaa? Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.
Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:
— Mikä sinun on? Mitä ajattelit?
Ja Giorgio vastasi:
— Sinua.
— Miten?
— Pahasti.
Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:
— Tahdotko, että menemme?
Hän vastasi:
— Menkäämme.
He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:
— Kuinka surullinen ilta, rakkaani!
Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui joku sadepisara.
— Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. — Mitä aiot tehdä?
Hän vastasi epätoivoisena:
— En tiedä, mitä tulen tekemään.
Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan heidän puolustamattomille sieluilleen.
— Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.
Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja vastasi:
— En tahdo.
Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: — Minä en voi olla erillään hänestä; tänä yönä en sitä voi. — Hänellä oli se tuntemus, että oli oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen mieleensä.
— Giorgio! — huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen käsivarttaan.
Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:
— Peloittaako sinua?
Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:
— Vähäsen.
Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon, vaaleatukkaisen, verisen pään. — Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa. Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion, isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan: — kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä; pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. — Jospa minä syöksyisin tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous. Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne. Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: — vähitellen tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä. Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.
Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa rajattomasti.
— Suljetaan!
Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.
— Suljetaan!
Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana, jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla teillä:
— Suljetaan!
— Kirottua! — huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.
Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa. Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita tippui.
— Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? — kysyi Giorgio.
— Tulen, tulen varmasti.
— Tuletko pian?
— Tulen kello yksitoista.
— Jos et tule, minä kuolen.
— Tulen kyllä.
He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.
Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:
— Voitko antaa minulle anteeksi?
Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.
Giorgio sanoi hiljaa:
— Jumaloin sinua!
Ippolita virkkoi:
— Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.
He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen myymäläikkunoiden heijastuksesta. — Nyt hän menee luotani. Hän palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä. Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa, alentavat häntä… Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa elämäämme?"
II.
Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa, joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.
Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:
— En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.
Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:
— Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.
Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.
Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä, vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä nöyryytyksiä.
Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:
— Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi. Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.
— Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. — Sinä saatat minut hämmästymään.
Exili hymyili.
— No, älä nyt ole häijy — hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö. — Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne takaisin huomenna.
Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.
— Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.
Palvelija löysi avaimet.
— Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.
Palvelija ojensi hänelle lompakon.
— Voitte mennä.
Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi väkinäisesti hymyillen:
— Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?
— En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.
Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:
— Sinulla on jalo sydän.
Hän katseli ympärilleen.
— Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.
Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti kotelonsa sikaareilla.
— Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?
— Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.
— Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa… Onko hän vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.
Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää likööri-pullon.
— Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti… luultavasti et häntä tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä… Tuolla Montilla on paljo rahaa.
Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen lasin.
— Nukutko, Giorgio?
Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä tykytykset peitteen läpi.
— Giorgio!
Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.
— Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?
— Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. — Katsohan, kilpikonnanluinen hiusneula!
Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja laski sen sitten peitteelle.
— Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja imartelun sekainen väre. — Näkemiin siis.
Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.
— Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.
Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.
III.
Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.
— Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa — sanoi Ippolita. — Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken, missä tahansa, mutta poissa täältä.
Giorgio virkkoi:
— Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?
— Muistan.
— Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä…
— Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen…
— Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.
— Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!…
— Sinulla oli kuitenkin niin kiire…
— Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!…
— Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen vuosipäivä.
— Niin oli.
— Ja kuinka päivä paahtoi.
— Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa…
— Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin" kukat.
— Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle niitä niin paljon kaulaan, hihoihin… muistatko?
— Muistan.
— Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.
Ippolita hymyili.
— Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin poimussa.
— Niin, sinä sen kerroit.
— Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen ajattelin… Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.
Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:
— Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista vuosipäivää?
— Minäkö? En?
— Enkä minäkään.
Giorgio ajatteli: — Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. — Nyt Ippolita on vapaa. Mutta miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta. Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.
Tämä virkkoi:
— Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.
Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö, äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun vaan järjestää asia.
Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. — Minkätähden minä niin suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen tekoon!
— Emme kuitenkaan voi — näin Ippolita huomautti, — lähteä liian kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.
— Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.
— Hakekaamme yhdessä.
Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen katkelman.
Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut kantanut safiiri-korvarenkaitaan. — Ehkä hän on uhrannut ne perheen rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen ahdinko. — Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: — Kun hän on väsynyt minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan, joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle mieluisa.
Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä, tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia lankeemuksia.
Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:
— En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto… Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.
Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.
— Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?
Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.
— Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: — ikkunat suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella; torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.
Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:
— Mikä rauha!
— Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden… Oi, mikä rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar, tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta; tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun; hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta; ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten neitseellisten verhojen takana.
Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän välittömänä:
— Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.
Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:
— Kerro minulle edelleen.
Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.
— Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.
Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä, lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli vakava ja viehkeä — gravis dum suavis.
— Puhu minulle! soperteli Ippolita.
Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.
IV.
"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen, että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde Orvietoon." — Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.
Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt. Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."
He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla. Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän täynnä levotonta iloa.
— Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. — Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!
He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.
— Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.
— Sanon sen sinulle myöhemmin.
Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki, jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä katseella.
Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. — Missä hän oli tuon parin kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.
— Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.
— Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen enne. Tiedätkö, missä he olivat?
— En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.
— He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun sinuun tutustuin…
— Aivan oikein; nyt muistan!
Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.
— Mikä hyvä enne!
Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon: — kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.
Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen ystävänsä puoleen, kuiskasten:
— Ajatteletko sinäkin sitä vielä?
Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.
— "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa, kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu — jyvä… orvokkivihko…"
— Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, — sanoi Ippolita hänelle hiljaa.
— Tyynesti kuin lapsi.
Sitten hän hymyillen lisäsi:
— Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.
Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien lomitse.
— Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio. — Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi. Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!
— Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.
Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.
— Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian pitkälle?
— Enpä suinkaan!
— Hyvä. Kysyhän.
— Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.
Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.
— Albano? — hän kysyi.
— Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt astua junasta Cecchinassa, hyvä herra.
Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen rakastajaansakin.