Limberlostin vartija: Luonnonromaani

LIMBERLOSTIN VARTIJA

Luonnonromaani

Kirj.

GENE STRATTON-PORTER

Tekijän luvalla suomentanut

Heikki Impivaara

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

1. Otetaan suuri vastuu ja Limberlostiin pestataan vartija. 2. Freckles näyttää luonnettaan ja tapaa ystäviä. 3. Putoaa sulka ja synty sielu. 4. Freckles katsoo urhoollisesti vaaraa silmiin, ja uusien kokemuksien tie avautuu. 5. Keiju ruumiillistuu, ja mies palvoo. 6. Sattuu kahakka, ja naiset ampuvat. 7. Freckles saavuttaa kunniaa ja keksii tiellä jalanjäljen. 8. Freckles tapaa liikemiehen eikä siitä menetä mitään. 9. Limberlost ahdistaa rouva Duncania, ja Freckles ehättää apuun. 10. Freckles ahertaa kovasti ja salokeiju palkitsee. 11. Perhoset hurjastelevat, ja Limberlost toimittaa sanan lintunaiselle. 12. Musta Jaakko kahlehtii Frecklesin ja keiju Jaakon. 13. Keiju vapauttaa Frecklesin, ja Musta Jaakko kiroo. 14. Frecklesillä on sydänsuru, ja Musta Jaakko jää laskuista pois. 15. Freckles ja keiju yrittävät ottaa valokuvaa, ja pikku kana on kuvattavana. 16. Keiju keksii kallisarvoisen puun ja aterioi työläisten kera. 17. Freckles panee rakkaudesta henkensä alttiiksi ja runneltuu. 18. Freckles hylkää rakkauden, kun ei tiedä syntyperäänsä kunnialliseksi, ja keiju lähtee sitä tutkimaan. 19. Freckles saa esikoisoikeutensa, ja keiju menettää sydämensä. 20. Freckles palaa Limberlostiin, ja loordi O'More purjehtii Irlantiin ilman häntä.

1. luku.

OTETAAN SUURI VASTUU JA LIMBERLOSTIIN PESTATAAN VARTIJA.

Freckles [englanninkielessä tavallinen lisänimitys kesakkoiselle. Suom.] käveli pitkin telatietä, joka vie Limberlostin alapään poikki. Ensi silmäykseltä häntä olisi kenties pitänyt irtolaisena, mutta hän oli tosiaan työnhaussa. Kiihkeästi hän tahtoi asettua jonnekin ja saada työtä melkein minkälaista tahansa, joka voisi toimittaa hänelle ruokaa ja vaatteita.

Jo kauan, ennenkuin hän sai näkyviinsä Suurten Putousten Puutavarayhtiön työmaan, hän saattoi kuulla miesten hilpeitä ääniä ja hevosten hirnumista ja samaten haistaa kiehuvan ruuan ärsyttävää tuoksua. Apeana hän tunsi, kuinka koditon ja vailla ystäviä hän oli. Pysähtymättä tuumimaan hän kääntyi vastaraivatulle tielle ja seurasi sitä työpaikalle asti, missä miehet olivat laittautumassa iltaselle ja makuulle.

Näky oli erinomaisen miellyttävä. Alempana oli tiheä räme tummana taustana, jonka yläpuolella kohousi jättimäisiä puita. Miehet huutelivat leikkisästi toisilleen, valjaista riisuessaan väsyneitä hevosia, jotka jyväännöksensä saatuaan lopen tyytyväisinä heittäytyivät lepoasentoihinsa ja purra rouskuttivat ruokaansa. Duncan, jäntevä skotlantilainen ajomiesten päällikkö, pyyhkieli hellästi kahden kookkaan raudikon kylkiä melooninlehdillä ja vihelteli hiljaa: "Missäs on mun kultani siis?" ja sirkka lehtien alla hänen jalkainsa juuressa säesti häntä. Risuvalkea sihisi ja rätisi iloisesti. Kierteisinä kaartelivat tulenliekit isojen mustien kattilain ympärillä, ja kun kokki kohotti kansia, pistääkseen sinne koetinhaarukkansa, lemahti sieltä makeita tuoksuja.

Freckles astui hänen luoksensa.

"Haluan puhua johtajan kanssa", sanoi hän.

Kokki katsahti häneen ja vastasi välinpitämättömästi: "Hän ei voi käyttää teitä."

Frecklesin kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän virkkoi rauhallisesti: "Jos tahdotte olla ystävällinen ja näyttää hänet minulle, niin saammehan antaa hänen itsensä päättää."

Hämmästyneenä kohauttaen hartioitaan kokki ohjasi askeleensa karkeatekoisen pöydän luo, jonka ääressä istui vankka, leveäharteinen mies kumartuneena tilikirjojen kimpussa.

"Herra McLean, tässä on taaskin mies, joka tahtoo kai päästä joukkoon", sanoi hän.

"Hyvä", kuului reipas vastaus. "En koskaan ole ollut hyvän miehen tarpeessa kipeämmin kuin juuri nyt."

Päällikkö käänsi lehteä ja aloitti huolellisesti uuden rivin.

"Ei kannata vaivautua tämän pojan takia", neuvoi kokki. "Hän on toiskätinen."

Frecklesin kasvoilla paloi puna tummempana. Hänen huulensa ohenivat pelkäksi viivaksi. Hän suoristi itseään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi oikeata käsivarttaan, jonka hiha heilui tyhjänä ranteen kohdalla.

"Hyvä on, Sears", kuului johtajan ääni terävänä. "Minä kyllä puhuttelen tätä miekkosta, kun olen päässyt kirjoittamasta."

Hän kiintyi jälleen työhönsä kokin kiirehtiessä tuliensa ääreen. Freckles seisoi hetkisen samassa jännittyneessä asennossa, johon oli asettunut kohdatakseen päällikön katseen; sitten hänen käsivartensa painui, ja kasvot valahtivat kelmeiksi. Johtaja ei ollut edes kääntänyt päätänsä. Hän oli puheessaan käyttänyt leikillistä vähennysmuotoa. Kun johtaja nimitti häntä "miekkoseksi", niin Frecklesin nälkäinen sydän avautui hänelle.

Poika vetäisi hytisten henkeä. Sitten hän sieppasi päästään vanhan hattunsa ja huolellisesti karisti siitä tomut pois. Vasemmalla kädellään hän tarttui oikeaan hihaan, pyyhki hikisiä kasvojaan ja koetti sormillaan oikoa hiuksiaan. Hän taittoi viereltään rautayrtin ja käytti sen punaisia kukkia koputtaakseen tomua hartioilta ja lahkeista. Toinen saattoi kirjoitustyössäänkin epämääräisesti seurata näitä siistimispuuhia takanaan ja merkitsi ne miehen hyväksi.

McLean oli skotlantilainen. Hänen tapansa oli työskennellä verkalleen ja järjestelmällisesti. Hänen työmaillaan eivät miehet olleet koskaan nähneet hänen kiirehtivän tai menettävän malttiansa. Kuri oli vääjäämätön, mutta isäntä oli aina ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset. Hän vietti samaa leirielämää kuin työläisetkin. Ainoa näkyvä varallisuuden merkki oli iso jäätä ja tulta kimalteleva timantti, joka välkehti ja paloi hänen sormessaan, ja se siro, puhdasrotuinen tamma, jolla hän ratsasti työpaikkojen väliä ja liikeasioissa muualla tienoossa.

Ei yksikään McLeanin työläisistä voinut todenperään sanoa, että häntä koskaan olisi rasitettu liialla työnteolla tai maksettu hänelle liika vähän. Isäntä ei ollut milloinkaan vaatinut nöyryyttä miehiltään, mutta niin mahtava oli hänen persoonansa, ettei kukaan heistä ollut koskaan yrittänyt ruveta tuttavalliseksi. He tiesivät kaikki, että hän oli gentlemanni kiireestä kantapäähän ja että suuressa puutavarakaupungissa hänellä oli monta miljoonaa hallussaan.

Hän oli sen McLeanin ainoa poika, joka oli lähettänyt maailmalle kauneimmat alukset, mitä Skotlannissa milloinkaan on rakennettu. Isän hartain toivo oli, että hänen poikansa jatkaisi samaa tointa hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli lähettänyt pojan opiskelemaan Oxfordin ja Edinburghin yliopistoihin ja sallinut hänen moniaita vuosia matkustella, ennenkuin hänen tarvitsisi ryhtyä liiketoimintaan.

Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä, suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas, väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien, lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.

Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle. Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin. Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä, suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi sivistyneihin koteihin.

Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen, solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.

"Te etsitte työtä?" kysyi McLean.

"Kyllä", vastasi Freckles.

"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä — voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis. Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja tuskin kyllin vahvakaan."

Hattu kädessä Freckles seisoi silmät naulittuina McLeaniin.

"Ja mitä oikein ajattelitte semmoisen miehen työksi panna?" kysyi hän.

Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin. Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä. Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne, ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.

"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.] etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan. Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."

Freckles oli kumartunut eteenpäin, ahmien joka sanan niin kiihkeänä, että houkutteli johtajan selvittelemään seikkoja, joita ei ikänään ollut aikonut ottaa puheeksi.

"Mutta mikäs siinä, ettei se olisi maailman parasta työtä minulle?" virkkoi hän pyytävästi. "Minä en sairasta koskaan. Minä jaksaisin vaeltaa sen polun pari kolme kertaa joka päivä ja koko ajan pitää visusti silmällä."

"Mutta olettehan tuskin muuta kuin nuorukainen, ja tästä tulee aimo urakka karaistulle miehellekin", vastasi McLean.

"Nähkääs, ensinnäkin te pelkäisitte. Rajalinjaa laittaessamme me tapoimme kuusi kalkkarokäärmettä, jotka olivat melkein teidän mittaisia ja niin paksuja kuin käsivartenne. Hengenvaarallista on rämpiä rämettä saartavassa saraheinässä, ellei jaloissa ole paksua nahkaa yli polvien.

"Teidän pitäisi myös osata uida, jos vesi noustessaan uurtaa pois sen tilapäisen sillan, jonka olemme rakentaneet siihen, missä Käärmeoja kääntyy rämeeseen. Syksyllä ja talvella ilmat vaihtelevat äkisti ja jyrkästi ja minä vaadin tarkkaa vahdinpitoa joka päivä. Te olisitte aina yksin, enkä minä mene takuuseen siitä, mitä Limberlostissa saattaa piillä. Metsä on saanut olla täällä sellaisenaan aikain alusta asti ja se on täynnä kaikenmoisia haamuja ja ääniä. Enkä minä ota sanoakseni, mistä ne kaikki tulevat; mutta päättäen muutamasta näkemästäni hiiviskelevästä varjosta ja selkää karmivasta huudosta, joita olen kuullut, minä itsekin olisin mieluummin kohtaamatta niiden omistajia enkä minä ole heikko ja arka.

"Pahinta kaikesta on, että joka mies, joka tunkeutuu rämeelle merkkaamaan ja varastamaan puita, on hurjapäinen olento. Muuan apulaisistani, John Carter, oli minun pakko ajaa tiehensä monesta painavasta syystä. Hän tuli tänne, meni yksin nevalle, valitsi ja merkkasi joukon arvokkaita puita ja yritti sitten myydä niitä eräälle toiselle yhtiölle, joka kilpaili kanssamme, kun me hankimme tämän metsän. Hän on vannonut ottavansa nämä puut, vaikkapa hänen sitten täytyisi ne saadakseen kuolla taikka tehdä murha; ja hän onkin sellainen mies, ettei vahvinkaan kernaasti häntä kohtaisi."

"Mutta jos hän tulisi varastamaan puita, niin totta kai hän toisi mukanaan ison joukon juhtia ja miehiä, niin ettei tarvitsisi muuta kuin pitää silmät auki ja lähteä hakemaan teitä?" tuumi poika.

"Niinpä kyllä", vastasi McLean.

"No, miksikä en minä voisi pitää vahtia yhtä visusti ja juosta yhtä nopeasti kuin joku vanhempi ja vahvempi mies?" kysäisi Freckles.

"Ka miksei, lempo soi!" huudahti McLean. "Enpä tiedä, onko miehen koko puoleksikaan niin tärkeä kuin hänen uskaliaisuutensa ja luotettavuutensa — jos oikein asiaa ajattelen. Istukaahan tuohon pölkylle ja tuumitaan hieman. Mikä teidän nimenne on?"

Freckles puisti päätään, kun häntä kehoitettiin istumaan, ja käsivarret ristissä hän seisoi suorana kuin puut ympärillään. Hän kävi hieman kalpeammaksi, mutta silmät eivät rävähtäneetkään.

"Freckles", sanoi hän.

"Käy laatuun kotioloissa", naurahti McLean, "mutta tuskinpa voin pistää semmoista nimitystä yhtiön kirjoihin. Sanokaahan oikea nimenne?"

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi poika. "En ymmärrä", virkkoi
McLean.

"Sitä minäkin arvelin äänestänne ja kasvoistanne, ettette ymmärtänyt", sanoi Freckles verkalleen. "Olen sitä miettinyt enemmän aikaa kuin mitään muuta elämässäni enkä ymmärrä. Mitäs se on mielestänne, että joku ottaa vastasyntyneen lapsen ja kurittaa sitä niin, että se on ihan sinelmille piesty, hakkaa siltä toisen käden poikki ja sitten purevan kylmänä yönä nakkaa köyhäinkodin portaille muukalaisten hoitoon? Niin on joku tehnyt minulle."

McLean tuijotti kummissaan. Hänellä ei ollut mitään vastausta valmiina, ja vasta tuokion kuluttua hän matalalla äänellä virkahti: "Ja sitten —?"

"Kotiin minut otettiin ja siellä olin lain määräämään ikään asti ja jonkun vuoden ylikin. Useimmat meistä olivat irlantilaisten lapsia. Aina he saattoivat löytää koteja toisille lapsille, mutta ei kukaan tahtonut ottaa minua käsivarteni takia."

"Olivatko ne hyviä teille?" McLean katui kysymystä heti sen tehtyään.

"Enpä tiedä", vastasi Freckles. Vastaus kajahti niin toivottomalta hänen omiinkin korviinsa, että hän kiiruhti selittelemään lisäämällä: "Nähkääs, asia on näin. Hyvyyttä nuo ihmiset ovat palkatut antamaan oikein urakalla, mutta sehän kuuluu yhtä hyvällä oikeudella muutamalle sadalle muulle, niin ettei sitä kellekään pojalle riitä niin erikoisen paljon."

"Jatkakaa", sanoi McLean päännyökkäyksellä ilmaisten ymmärtäneensä.

"Sen kertomisella ei maksa vaivaa kuluttaa teidän aikaanne", vastasi Freckles. "Koti oli Chikagossa, ja siellä minä olen ollut koko ikäni paitsi viimeiset kolme kuukautta. Kun olin liian vanha saamaan samaa kohtelua kuin pikku lapset, antoivat he minun käydä lähintä kansakoulua niin kauan kuin laki salli, mutta minä en koskaan ollut kuin muut lapset, ja sen tiesivät kaikki. Minun täytyi olla siellä kuin vankina ja ahertaa töitä varhain ja myöhään ruuan ja vaatteiden maksuksi. Minä olen aina kovin halunnut oppia jotakin, mutta sittenkin olin mielissäni, kun se oli ohi.

"Harva se päivä, niin kauan kuin muistan, minut kutsuttiin konttoriin. Siinä sitten syynättiin ja evättiin koti ja rakkaus käteni ja ruman ulkomuotoni takia, enkä ole eläissäni tuntenut muuta kotia. Minä en näyttänyt kuuluvan minnekään.

"Sitten saatiin köyhäinkotiin uusi johtaja. Hän ei ollut ensinkään toisten kaltainen ja hän vannoi ensi töikseen kitkevänsä minut pois. Hän keksi sen konstin, että lähetti minut maalle erään miehen luo, joka hänen tietääksensä tarvitsi apupoikaa. Mutta samalla hän ei muistanutkaan kertoa tuolle miehelle, että minä olen käsipuoli, ja uusi isäntä suomi minut pahanpäiväiseksi heti kun sai kuulla, että juuri minut oli hänelle lähetetty. Keskipäivästä iltaan olivat hän ja hänen suunnilleen minun ikäiseni poika saaneet minut kutakuinkin samaan tilaan kuin missä minut ensin tavattiin, niin että makasin yön valveilla ja karkasin tieheni. Olisinpa mielinyt suoria tilini tuon pojan kanssa ennen lähtöäni, mutta en tohtinut, kun pelkäsin herättää ukkoa, ja tiesinhän minä, etten piisaisi molemmille, mutta ehkä tapaan hänet yksin vielä joskus ennen kuolemaani."

McLean pureskeli viiksiänsä salatakseen hymyn huulillaan ja mieltyi poikaan tuon tunnustuksen takia yhä enemmän.

"Eipä minun tarvinnut edes varastaa vaatteita päästäkseni lähtemästä lastenkodin puvussa", jatkoi Freckles, "sillä he olivat jo ottaneet siistit, puhtaat vaatekappaleeni pojalle ja pistäneet minut hänen ryysyihinsä, ja se teki melkein yhtä kipeää kuin selkäsauna, sillä lastenkodissa oli meitä toki aina pidetty siistissä ja hajuttomissa vaatteissa. Minä ryntäsin suoraan tähän valtioon, ennenkuin sain selville, ettei mies olisi voinut pidättää minua, vaikka olisi tahtonutkin. Kun sitten luulin olevani hyvässä turvassa häneltä, rupesin hakemaan työtä, mutta kaikkihan tekevät juuri samoin kuin tekin, sir. Isoja, vahvoja, virheettömiä miehiä tahdotaan — muista ei huolita."

"Minä olen tuuminut tätä asiaa", vastasi McLean. "Enkä tahdo varmasti väittää, ettei teidän ikäisenne ja kaltaisenne mies voisi suorittaa tätä työtä varsin hyvin, jos hän vain ei ole pelkuri ja jos hän olisi luonteeltaan luotettava ja ahkera."

Freckles astui askeleen eteenpäin.

"Jos te voitte antaa minulle toimen, jossa voin hankkia ruuan ja vaatteet ja nukkumasijan", sanoi hän, "ja jos voin saada isännän, jonka hyväksi voin työskennellä kuin muutkin miehet, ja semmoisen paikan, jossa tunnen saavani olla, niin minä teen täsmälleen mitä määräätte tekemään tai sitä yrittäessäni kuolen".

Hän sanoi sen niin levollisesti ja vakuuttavasti että McLean uskoi häntä, vaikka sydämessään tiesi, että ventovieraan ottaminen palvelukseen olisi huono kauppa miehelle, joka hänen laillansa oli vastuussa suurista asioista.

"Hyvä on", vastasi isäntä. "Minä merkitsen teidät palkkaluetteloihini. Haukataanpa tässä illallista, ja sitten toimitan teille puhtaat vaatteet, kahluusaappaat, piikkiaidan korjaus vehkeet ja revolverin. Ensi työksi huomenaamulla aion itse kulkea kanssanne kierroksen vahtipolulla ja täydellisesti selittää, mitä vaadin tehtäväksi. En teiltä pyydä muuta kuin että te heti tulette luokseni toiselle työmaalle rehellisenä miehenä ilmoittamaan, jos huomaatte työnne liian raskaaksi. Sitä en kummaksuisi. Ei sellaista työtä monikaan mies suorittaisi säntilleen. Minkä siis kirjoitan nimeksenne?"

Freckles ei hellittänyt jäykkää katsettaan McLeanista, ja tämä näki sen äkillisen tuskan värähdyksen, joka vilahti orvon ilmeikkäillä kasvoilla.

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi hän jäykästi, "paitsi ehkä jokin sellainen, joka minulle annettiin, kun minut pantiin lastenkodin kirjoihin, ja sehän oli yhtä mitätöntä kuin jos olisi annettu nimi kissalle Olen kylliksi usein nähnyt, kuinka he ristivät noita pieniä orporaukkoja, ja tunnen siis sen asian. Minulle annettu nimi kuuluu minulle yhtä vähän kuin teille. Minä en tiedä, mikä se oli, enkä saakaan sitä koskaan tietää, mutta nyt mielelläni otan minkä nimen vain tahdotte minulle antaa. Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että määräätte minulle nimen, herra McLean?"

Isäntä käännähti äkisti ja alkoi pinota kirjojansa. Hän ajatteli luultavasti samaa, mitä jokainen muu kunnon mies olisi ajatellut näissä olosuhteissa. Silmät vielä maahan luotuina ja ääni oudon käheänä hän vastasi:

"Minäpä sanon mitä tehdään, poikaseni. Isäni oli minun miesihanteeni ja minä rakastin häntä enemmän kuin ketään olen koskaan rakastanut. Hän jätti tämän maailman viisi vuotta sitten, mutta minä uskon vahvasti, että hän olisi ollut ylpeä, jos olisi saanut antaa nimensä teille. Jos minä annan teille lähimmän omaiseni ja rakkaimman miehen nimen — kelpaako se?"

Frecklesin jäykkä asento höltyi äkkiä. Hänen päänsä painui, ja suuret kyyneleet tippuivat likaiselle karttuunipuserolle. Äänettömyys ei hämmästyttänyt McLeania, sillä hän käsitti kyllä, ettei puhuminen käynyt ylen helposti juuri nyt.

"Hyvä!" sanoi hän. "Kirjoitan sen siis luetteloon — James Ross McLean."

"Kiitän teitä tuhannesti", sanoi Freckles. "Nythän minä jo melkein tunnen kuuluvani johonkin."

"Niin kuuluttekin", vastasi McLean. "Kunnes joku täydellisen oikeuden nojalla tulee vaatimaan teitä, olette minun. Tulkaa nyt kylpemään, saamaan vähän illallista ja sitten makuulle."

Kun Freckles seurasi häntä työmaan valoon ja hälinään, lauloi hänen sydämensä ja sielunsa ilosta.

2. luku.

FRECKLES NÄYTTÄÄ LUONNETTAAN JA TAPAA YSTÄVIÄ.

Seuraavana aamuna Freckles oli puhtaissa, eheissä vaatteissa, kylläinen ja levättyään pirteä. Sitten McLean hankki hänelle tarpeelliset varusteet ja huolellisesti ohjasi häntä aseen käytössä. Isäntä kävi hänen kanssaan kierroksen vahtipaikalla ja toimitti hänet täysihoitoon ajurinsa Duncanin luo, jonka hän oli tuonut kerallansa Skotlannista. Tämä asui rämeen ja telatien välillä. Kun työväki siirtyi eteläkämpälle, jätettiin Freckles vartioimaan kokonaista omaisuutta Limberlostissa. Mutta eipä hän tiennyt, että hän itsekin oli nuo ensi viikot valvonnan alaisena.

Joka ainoa tunti oli suoranaista piinaa pojalle. Suppea elämä suurkaupungin lastenkodissa oli äärimmäisenä vastakohtana siihen, millaista oli Limberlostissa. Joka hetki hän pelkäsi henkensä puolesta. Kuumuus oli paahtava. Raskaat, pitkävartiset saappaat hieroivat hänen jalkojaan, niin että ne tulivat verille. Hän oli kipeä ja kankea pitkästä vaelluksesta ja oleskelusta ulkoilmassa. Tuo seitsenpenikulmainen vartiotie tuotti sieluntuskaa joka hetki. Iltaisin hän Duncanin johdolla harjoitteli, kunnes sai varmuutta revolverinsa käytössä. Hän katkaisi itselleen vankan pähkinäpuisen sauvan, jonka päässä oli nyrkinkokoinen pahka, ja sitä hän ei koskaan hellittänyt kädestään. Mutta mitä hän ajatteli noina ensi päivinä, sitä hän ei itsekään voinut selvästi muistaa perästäpäin.

Hänen sydämensä hyytyi joka kerta, kun hän näki kauniin saraheinän alkavan aaltomaisesti liikehtiä tuulenhenkeä vastaan, kuten McLean oli sanonut sen tekevän. Hän juoksi pyyhälsi puoli peninkulmaa ensi kerran kuullessaan ruovonpäristäjän äänen, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn aina kun harmaa haikara kirkaisi. Kerran hän näki kapean varjontapaisen olennon tulevan perässään ja laukaisi revolverinsa. Mutta samassapa hän säikähti entistä pahemmin, peläten että se olisi voinut olla Duncanin paimenkoira.

Ensimmäisenä iltapäivänä, jolloin hän huomasi piikkilankoja olevan poikki ja hänen täytyi painua polvia myöten mustaan suomutaan sitoakseen päät yhteen, hänen tuli niin paha olla pelosta ja hermostuksesta, että tuskin saattoi pakottaa vapisevan kätensä työhön. Joka askelella hän tunsi menettävänsä tukevan jalansijan ja solahtavansa johonkin limaiseen hornaan. Sanattoman toivottomana hän saapasti eteenpäin, tarrautuen aidanpylväisiin ja puihin, kunnes oli lopulta saanut langat solmituksi ja huomannut kaikki taas eheiksi. Siihen oli mennyt aimo aika. Yö oli tulossa. Limberlost liikahti hiljalleen, ravisti sitten itseään, murahti ja heräsi hänen ympärillään.

Jokaisesta ontosta puusta tuntui iso pöllö rääkyvän, ja pieni pöllö kirkuvan jokaisesta oksan kolosta. Jättimäisten härkäsammakkojen kurnutus ei ollut kyllin huumaavaa vaimentaakseen yökehrääjäin valitusta, joka tuntui tulevan joka pensaasta. Yöhaukat lehahtivat hänen ohitsensa väräjäviä huutojansa päästellen, ja yököt viistivät häntä kasvoihin. Pyydystelevä villikissa menetti saaliinsa ja rääkäisi raivostuneena. Eksynyt kettu haukkui lakkaamatta puolisoansa huudellen.

Hiukset nousivat Frecklesin niskassa kuin harja, ja polvet tutisivat hänen allansa. Hän ei voinut nähdä, kierivätkö pelätyt käärmeet polulla, tahi tässä helvetillisessä melussa kuulla sitä kalinaa, jota McLean oli kehoittanut häntä tarkkaamaan. Hän seisoi liikkumattomana, pelosta jäykistyneenä. Hengitys pihisi hänen hampaittensa lomitse. Hiki juoksi pitkin kasvoja ja ruumista pieninä puroina.

Jokin iso musta ja raskas tuli ryskyen rämeen halki ihan hänen likelleen, ja säikähdyksestä hurjasti parkaisten hän lähti juoksemaan — kuinka pitkälle, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hän kykeni vähän hillitsemään itseään ja palasi samaa tietä. Hän puri hampaat yhteen ja hiki kuivui hänen iholleen. Saapuessaan sille paikalle, mistä oli lähtenyt pakoon, hän kääntyi ympäri ja alkoi määräaskelin kävellä linjaa pitkin. Hetken kuluttua hän älysi vain kävelevänsä, niin että täytyi jälleen kääntyä noita kauhuja kohti. Kun hän sitten läheni telatietä, putoili sauva joka askelella tunnustelemaan piikkilankaa.

Kaikkialla tuntui häntä ympäröivän joukko ääniä, jotka saivat veren hyytymään hänen suonissaan, ja kammottavat haamut lähestyivät yhä likemmäs. Pelko oli niin vallannut hänet, ettei hän tohtinut katsoa taaksensa; ja juuri kun hän tunsi pian kaatuvansa kuoliaana maahan, ennenkuin ennättäisi aukeamalle, kuului Duncanin huuto: "Freckles, Freckles!" Värisevä nyyhkytys nousi pojan kuivaan kurkkuun. Mutta Duncanille hän vain sanoi viivästyneensä sen takia, että oli huomannut jonkin langan katkenneen.

Seuraavana aamuna hän läksi ajoissa liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen hän jyskyttävin sydämin painui kyykkyyn, pompahti syrjään, pyyhälsi juoksuun milloin voi ja yltyi tappeluun, milloin oli joutunut hätään. Jos hän jolloinkin lie aikonut antautua armoille, niin ei siitä kukaan tietänyt, sillä hän iskeytyi työhönsä ilman hätääntymisen merkkiäkään. Duncan, joka oli määrätty valvomaan Frecklesin puuhia ensi viikkoina, toimitti isännälle eteläkämpälle kaikki nämä sanomat, mikäli niitä osasi arvailla, mutta eipä isolla skottilaisella ollut aavistustakaan siitä, mitä tavatonta kidutusta poika sai kokea, ja terävä-älyisempänä McLeankin osui vain hiukkasen lähemmä totuutta.

Kun Freckles moniaan viikon kuluttua huomasi, että henki oli säilynyt ja että hänellä nyt oli koti ja että ensimmäiset rahat, mitä hän oli koskaan ansainnut, olivat turvassa hänen taskussaan, alkoi hän käydä ylpeäksi. Hän kulki vielä kiertäin kaartain, väistyi syrjään ja riensi juoksujalkaa, jottei taaskin myöhästyisi, mutta hänessä oli aste asteelta kehkeytymässä se pelottomuus, joka kasvaa miehessä, kun hän joka hetki saa tottua vaaroihin.

Sydän oli hänellä lakata sykkimästä, kun ensimmäinen kalkkarokäärme asettui poikkiteloin linjapolulle, mutta hän rohkaisi itsensä ja iski sitä nuijallaan. Muserrettuaan sen pään hän voitti iiriläisen synnynnäisen vastenmielisyytensä käärmeitä kohtaan niin pitkälle, että leikkasi irti sen kalkkaron, näyttääkseen sitä Duncanille. Tämän voiton ohella oli myös hänen pahin pelkonsa käärmeitä kohtaan mennyt.

Sitten hän alkoi älytä, että kun rämeessä oli niin viljalti riistaa, eivät petoeläimet tulisi polulle häntä hätyyttämään, ja olihan hänellä revolveri puolustukseksi, jos tulisivatkin. Hän oppi pian nauramaan isoille lepattaville linnuille, jotka pitivät hirveätä metakkaa. Vaaniessaan eräänä päivänä puun takana hän näki kurjen puolisonsa kanssa juhlallisesti esittävän joitakuita tahteja myöhästyneestä häätanssista. Käsittäen, että se oli ilmaisevinaan hellyyttä, miltä tahansa se näyttikin, oli yksinäisen pojan nälkäinen sydän myötätuntoinen niitä kohtaan.

Ennen ensimmäisen kuukauden loppua hän oli kohtalaisen tyytyväinen toimeensa, ja seuraavana kuukautena hän jo melkein piti siitä. Saa olla varma siitä, että luonto tekee omat ihmetyönsä kenen sydämessä hyvänsä, jota jokapäiväinen työskentely pitää sen ilmiöitten, äänien ja äänettömyyden parissa.

Kun päivä toisensa jälkeen ainoa asia, joka vilkastutti hänen täydellistä yksinäisyyttään, oli rämeen lintujen ja eläinten seura, niin oli luonnollisin seikka maailmassa, että Freckles kohdisti niihin ystävyytensä. Aluksi hän vaistomaisesti suojeli heikkoja ja avuttomia ja hämmästyi nähdessään, kuinka nopeasti ne tottuivat häneen ja kuinka vähän välittivät hänen läsnäolostaan huomattuansa, ettei hän ollut metsästäjä ja että nuijaa, jota hän kantoi, käytettiin useammin niiden kuin hänen omaksi hyväkseen. Hän voi tuskin uskoa silmiään.

Tästä hänen pyrkimyksestään lintuja ja eläimiä suojelemaan oli vain lyhyt askel omistusoikeuden tuntemiseen, ja sen mukana heräsi myöskin hyväilyn ja huolehtimisen tarve. Kun syksyn tullen hautominen oli päättynyt ja sisämaan linnut parvittain kerääntyivät rämeelle herkuttelemaan sen siemenillä ja marjoilla, tyytyi Freckles tarkkaamaan niitä ja mietiskelemään niiden oloja. Paitsi puolta tusinaa kaikkein tavallisimpia ne kaikki olivat hänelle outoja. Alituisesti hän sai yllätyksekseen havaita, kuinka niiden puuhailu oli peräti ihmisten tapaista.

Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia leikellen sanajalkoja, tempoen viiniköynnöksiä puista, niittäen laaksosta mehevän vihannuuden ja pyöritellen lehtiä maahan, piti hän mieli ahdistuneena silmällä ystäväinsä lähteviä parvia. Hän alkoi käsittää olevansa jäämässä yksin. Hän koetti olla erikoisen ystävällinen, toivoen saavansa joitakuita taivutetuiksi viipymään. Silloin hänelle juolahti mieleen, että pitäisi toimittaa ruokaa linnuille, sillähän näki, että ne sen puutteessa olivat muuttohommissa. Mutta eipä hän voinut niitä pysähdyttää. Päivä toisensa jälkeen kerääntyi parvia, jotka matkasivat tiehensä. Siihen aikaan, kun ensi lumi valkaisi hänen vahtipolkuansa Limberlostissa, olivat jäljellä ainoastaan pienet mustanvalkeat lumisirkut, tikat, keltasirkut, jotkut vanhukset tulipunaisista kardinaaleista, sininärhit, varikset ja viiriäiset.

Silloin Freckles aloitti taikatemppunsa. Hän raivasi pienen aukeaman ja pani siellä kahdesti päivässä toimeen lintujen kemut. Joulukuun keskivaiheilla olivat talven tuimat tuulet purreet enimmät siemenet ruohoista ja pensaista. Lumi tuiskusi peittäen rämeen, ja ruokaa oli hyvin niukasti ja vaikeasti saatavissa. Linnut malttoivat tuskin odottaa kunnes Freckles oli kääntänyt selkänsä, ennenkun jo hyökkäsivät hänen varastojensa kimppuun. Muutaman viikon päästä ne jo lensivät aukeamalle häntä vastaan. Tammikuun purevassa säässä ne tulivat joka aamu puolitiehen hänen asunnolleen ja lepattelivat hänen ympärillään kuin kyyhkyset koko matkan ruokapaikalle asti. Ennen helmikuuta ne olivat niin tottuneet häneen ja niin lopen nälkäisiä, että istuutuivat hänen päänsä päälle ja olkapäilleen, ja julkeat närhit tuppautuivat rosvoamaan hänen taskujaan.

Vehnän ja leivänmurusten lisäksi Freckles jakeli niille kaikenlaisia jätteitä, mitä tuvasta löysi. Hän vei holhokeilleen omenan-, nauriin- ja perunankuoria, toisinaan kaalinlehden tai porkkanoita ja sitoi pensaisiin luita, joissa oli vielä vähän rasvaa ja rustoa. Kun hän eräänä aamuna saapui ruokapaikalle tavallista varemmin, tapasi hän loistavan kardinaalin ja kaniinin vieretysten toverillisesti nakertelemassa kaalinlehteä, ja samalla hänen mieleensä juolahti särkeä pähkinöitä siitä varastosta, jonka oli koonnut Duncanin lapsille, saadakseen jos mahdollista, liittää oravatkin perheeseensä. Pian hän saikin ne tulemaan punaisina, harmaina ja mustina, ja hänen mielensä kävi apeaksi, kun hän ei tuntenut niiden eri nimiä ja tapoja.

Niin kului talvi. Joka viikko ratsasti McLean Limberlostiin, ei kuitenkaan koskaan samana viikonpäivänä tai samalla tunnilla. Aina hän tapasi Frecklesin toimessaan, uskollisena ja rehellisenä, olipa sää kuinka ankara tahansa.

Palkastaan poika sai ensimmäiset rahat, mitä milloinkaan oli omistanut, ja kun isäntä selitti hänelle, että hän voisi jättää ne huoletta pankkiin ja siitä saada paperipalasen, joka vastasi summaa, niin hän jokaisena maksupäivänä vei oikopäätä rahansa talletettaviksi ja pidätti itselleen tuskin sen verran kuin tarvitsi ruokaan ja vaatetukseen. Hän ei tiennyt, mitä tekisi rahoillaan, mutta se tieto, että ne olivat siellä, herätti hänessä vapauden ja voiman tuntoa — ne olivat hänen ja hän saattoi ne ottaa milloin hyväksi näki. McLeania jäljitellen hän osti pienen muistikirjan, johon huolellisesti merkitsi jokaisen ansaitsemansa dollarin ja jokaisen menettämänsä sentin. Kun hänen menonsa olivat vähäiset ja isäntä maksoi runsaasti, kasvoi hänen pikku aarteensa ihmeteltävässä määrässä.

Se talvi tarjosi Frecklesille ensimmäiset todellisen onnen hetket hänen elämässään. Hän oli vapaa. Hän teki miehen työtä uskollisesti, rankkasateessa, lumituiskussa ja myrskysäässä. Hän kasvatti itselleen hämmästyttävät ruumiinvoimat, elätti itseään ja säästi rahaa. Työkunnan joka mies ja ylipäänsä kaikki muutkin tiesivät, että hän oli mahtavan McLeanin suojeluksessa, ja sepä tasoitti Frecklesin uraa moneenkin suuntaan.

Duncanin vaimo osoitti hänelle sitä persoonallista ystävällisyyttä, jota hänen janoava sydämensä kaipasi. Aina oli lämmin juoma valmiina, kun poika kylmällä säällä tuli kotiin vahtipoluiltaan. Hän kutoi paksun lapasen pojan vasempaan käteen ja keksi keinon, kuinka sopi neuloa ja vanulla sisustaa oikea hiha, niin että se suojeli toista silvottua käsivartta kylmää vastaan. Hän paikkasi hänen vaatteitaan, joita piikkilanka usein repi rikki, ja säästi ruuantähteitä hänen linnuilleen, ei siksi, että hän tiesi tai piittasi niistä mitään, vaan kun hän itsekin oli kyllin lähellä rämettä, tajutakseen sen täydellisen yksinäisyyden. Kun Duncan nauroi tuota hommaa, vastasi vaimo: "Herra nähköön, ukkoseni, jollei Frecklesillä olisi noita lintuja ja elukoita, niin hän olisi aina yksin. Muttei koskaan ole tarkoitettu, että ihminen olisi niin yksin. Vallanhan hän menisi kaistapäiseksi, jollei saisi edes niistä huolehtia ja puhella niiden kanssa."

"Kuinka monta vastausta luuletkaan hänen saavan puheisiinsa, eukkoseni?" nauroi Duncan.

"Hän saa semmoisen vastauksen, joka pitää silmän kirkkaana ja panee jalan uskollisesti vaeltamaan sitä epätasaista polkua, jolle hän on joutunut", vastasi vaimo totisena.

Duncan meni matkoihinsa ja näytti hyvin miettiväiseltä. Seuraavana aamuna hän antoi Frecklesille tähkän sitä viljaa, jota paraikaa kuori kanoilleen, ja käski hänen viedä sen villeille kesyttömille kanoilleen Limberlostiin. Freckles nauroi ihastuneena.

"Kanoilleni!" sanoi hän. "Kas, kun en ole ennen tullut sitä ajatelleeksi. Minun kanojanihan ne tietenkin ovat. Ne ovat sellaisia pieniä kaunisvärisiä kukkoja ja kanoja. Mutta 'kesyttömiä' ne eivät ole. Mitä sanoisittekaan, jos 'kesyttömät kanani' ovat melkoista kesympiä kuin teidän täällä pihassa?"

"Vaiti, poika!" tokaisi Duncan.

"Pankaapa kananne istumaan päänne päälle tai syömään käsistänne ja lakkareistanne", härnäsi Freckles.

"Mokomia kaskuja voit kertoa pikku lapsille!" sanoi Duncan. "Ne ovat kylläkin kärkkäitä uskomaan mitä tahansa. Et voi keksiä niin mahdotonta juttua, etteivät he vaatisi vieläkin mahdottomampaa."

"Tulkaa itse katsomaan!" vastasi Freckles.

"Olkoon menneeksi!" sanoi Duncan. "Jos sinä saat yhdenkään linnun istumaan pääsi päälle tai syömään kädestäsi, niin ota pois vapaasti jyvähinkalostani ja vehnäpurnustani pitkin talvea."

Freckles hypähti koholle ja hihkui ihastuksesta.

"Voi, Duncan! Te olette liian antelias!" huudahti hän. "Milloin tulette?"

"Ensi pyhänä", sanoi Duncan. "Ja uskonhan minä, että Limberlostin linnut ovat kesyjä kuin kanat, jahka sen näen, mutta en ennen."

Tästä alkaen Freckles nimitti lintujaan kanoiksensa ja Duncanit samoin. Ja seuraavana sunnuntaina Duncan vaimoineen ja lapsineen vaelsi hänen seurassaan rämeelle. He näkivät niin ihmeellisen näyn, että se antaa heille puheenaihetta koko heidän loppuiäkseen ja tekee heidät kaikkien lintujen uskollisiksi ystäviksi.

Frecklesin linnut odottivat häntä aukeaman reunassa. Ne halkoivat hyistä ilmaa hänen päänsä ympärillä punaisin, sinisin ja mustin kaartein ja kierroksin. Ne karkoittivat toisiaan pois hänen luotaan ja liihoittelivat itse niin läheltä, että siivet viistivät häntä.

Ruokintapaikalla Freckles laski maahan vanhan sankonsa täynnä jätteitä ja varvuista tekaistulla luudalla lakaisi lumen pieneltä tasaiselta tanterelta. Heti kun hän oli kääntänyt selkänsä, lehahtivat linnut ruuan kimppuun ja sieppasivat palasia kantaakseen ne lähimpiin pensaisiin. Jotkut rohkeimmista, iso varis ja närhipari, asettuivat sangon reunalle ja ahmivat kaikessa rauhassa, mutta kardinaali, joka empi, uskaltaako vaiko ei, toraili ja ärhenteli istuen oksalla sen yläpuolella.

Sitten Freckles kaatoi sangosta varastonsa. Heti tuntui maa muuttuneen kuin miksikin Montezuman levitetyksi viitaksi, paitsi että kaikki nämä kirkasväriset höyhenet olivat elävien lintujen selässä. Niiden syödä noppiessa Duncan tarttui vaimonsa käsivarteen ja silmäili kummissaan; sillä pensaista ja kuivasta ruohosta tuli joukoittain viiriäisiä somasti piipittäen ja haastellen omituisella kurkkuäänellään, ikäänkuin toisiansa kehoitellen. Ja ennenkuin kukaan mitään älysi, istui iso harmaa kaniini keskellä kestejä tyytyväisesti nakertaen kaalinlehteä.

"No katsos pahusta!" kuului vaimo kiihkeästi kuiskaavan.

"Sssss", varoitti Duncan.

Lopuksi Freckles otti lakin päästään. Ensin hän ahtoi siihen kourallisittain vehnää taskuistaan. Siemenensyöjät lentelivät laumoittain hänen ympärillään kuin kesy kyyhkysparvi. Ne istahtivat hänen käsivarsilleen ja lakilleen, ja nälän yllyttäminä ja unohtaen varovaisuutensa komea kardinaalikoiras ja yhtä kirjava närhi kiistelivät siitä, kumpi pääsisi istumaan hänen päänsä päälle.

"Enkös vain ole hävinnyt!" mutisi Duncan unohtaen, että oli komentanut vaimonsa vaikenemaan. "Täytyy taipua. Täytyy uskoa kun näkee. Mutta tämä täytyikin nähdä, ennenkuin voi uskoa. Meidän pitää antaa isännänkin nähdä mokoma, sillä ei sellaista hevinkään kahdesti tarjota elämässä. Kaikki on lumen peitossa, ja nuo itikat melkein nälkään nääntyneet, mutta ne luottavat Frecklesiin niin täydellisesti, että ovat kesympiä kuin meidän kanamme. Katsokaa tarkkaan, lapset!" kuiskasi hän. "Ette saa mokomata milloinkaan nähdä, kuinka kauan Luoja salliikin teidän elää. Katsokaa, kuinka koreina niiden värit loistavat jäästä ja lumesta ja kuinka kauniisti ne hyppivät! Ja kuinka ketteriä ne ovat! Niin, kyllä nyt hävisin kerrankin!"

Freckles tyhjensi lakkinsa, käänsi taskunsa nurin ja sirotti maahan loputkin siemenet. Sitten hän huiskahutti ihmetteleville ystävilleen hyvästit ja lähti vahtipolulleen.

Kun Duncan ja Freckles viikkoa myöhemmin nousivat murkinaltaan, oli talven tuimin aamu. Lämmin lakki päässä ja lapanen kädessä astuessaan keittiön nurkkaan ottamaan tähdesankoaan Freckles tapasi sen päällä ison vadin täynnä höyryävää vastakeitettyä vehnää. Loistavin kasvoin hän kääntyi emäntään päin.

"Oletteko pannut tämän lämpimän ruuan minun kanoilleni vai omillenne?"

"Sinun kanoillesi se on, Freckles. Pelkäsin, etteivät ne tässä kylmässä ilmassa munisi oikein hyvin saamatta silloin tällöin vähän lämmintä suuhunsa."

Duncan nauroi astuessaan toiseen huoneeseen piippuansa hakemaan; mutta Freckles katseli emäntää, ja hänen vilpittömät, kesakkoiset, kapeat kasvonsa kuvastivat selvästi sitä äidinrakkauden kaipuuta, jota hän oli pitkin elämäänsä tuntenut.

"Voi kuinka soisin, että te olisitte minun äitini!" huudahti hän.

Vaimo yritti jäljitellä miehensä naurua.

"Herra siunatkoon poikaa!" sanoi hän. "Etkö sinä ole kyllin viisas tietääksesi, että minä olen äitisi, vaikkei kukaan vaimoihminen sitä suoraan sanoisi? Jollei noin iso mies sitä muutoin tiedä, niin opi se nyt äläkä milloinkaan unohda. Jos nainen on naimisissa yhden miehen kanssa tulee hänestä kaikkien miesten vaimo, kun hän kerran on saanut kokea, mitä on vaimona oleminen. Ja kun kerran vaimon sydämen alla on poikalapsi aloittanut elämänmatkansa, on hän kaikkien miesten äiti, sillä äitien sydämet ovat koko maailmassa samat. Herra varjelkoon sinua, poikanen, olenhan minä toki sinun äitisi!"

Hän kietoi paksun huivin, jonka oli pojalle kutonut, tiukemmin hänen rintansa ympäri ja veti lakin syvemmäs korville, mutta kiskaisten sen pois ja pistäen kainaloonsa Freckles tarttui vaimon karkeaan punaiseen käteen ja painoi siihen pitkän suudelman. Sitten hän riensi tiehensä salatakseen onnelliset, kiusalliset kyyneleet, jotka pulppusivat suoraan hänen paisuvasta sydämestään.

Hillittömästi nyyhkyttäen syöksähti vaimo viereiseen huoneeseen ja heittäytyi miehensä syliin.

"Voi sitä poika parkaa!" päivitteli hän. "Voi sitä äiditöntä poika poloista! Hän ihan murtaa sydämeni!"

Duncanin käsivarsi kiertyi tiukasti vaimon ympäri. Isolla ruskealla kädellä hän lemmekkäästi silitteli karheita punertavia hiuksia.

"Sinä olet hyvä vaimo, Sarah!" sanoi mies. "Oikein hyvä vaimo sinä olet. Sinähän puhut toisinaan kuin Jumalan pyhät profeetat. Jos minä olisin nyt ollut sinun sijassasi, niin olisinhan minäkin tuntenut tuota samaa ja myöskin tiennyt mitä piti sanoa. Mutta, lempo soikoon, minä olisin änkännyt ja tankannut enkä saanut suustani mitään, joka olisi kelvannut. Mutta sinä, Sarah! Näitkös, eukko, hänen silmiään? Kun hän läksi, näytti kuin kirkas pyhyyden valo kulkeneen hänen ylitsensä ja asettuneen hänen päällensä. Sinusta erotessaan poika oli niin onnellinen, ettei osannut enää puhua. Ja kuinka minä nyt olenkaan ylpeä sinusta, Sarah! Enpä vainenkaan vaihtaisi sinua ja osuuttani Limberlostissa minkään kuninkaan kanssa maailmassa."

Hän hellitti otteensa ja laskien raskaan käden vaimon kummallekin olalle katseli tätä suoraan silmiin.

"Sinä olet priima tavaraa, sinä, Sarah! Juuri priima tavaraa!" sanoi hän.

Sarah Duncan seisoi yksin keskellä kaksihuoneista hirsimökkiään, nosteli luisevia, kynsimäisiä käsiään, jotka punoittivat alituisesta kuuman veden pitelemisestä ja olivat kylmästä karheat ja sierottumia täynnä ja jotka ainainen taistelu suomudan kanssa oli koristanut mustilla viivoilla ja palohaavat kovettaneet, ja tuijotti niihin kummastellen.

"Koreat kädet todellakin!" jupisi hän. "Mutta noita on vastikään mies suudellut. Vieläpä sellainen mies! Parempi kuin Jumala milloinkaan on parastaankin yrittäen luonut. Duncan ei tahdo vaihtaa kuninkaankaan kanssa! No, en minäkään tahtoisi vaihtaa kuningattaren kanssa, jolla on palatsi ja samettihameet ja pähkinänkokoiset timantit ja sata vierasta päivässä päällepäätteeksi. Näitä käsiä on kunnioitettu niin suuresti, etten totta maar tiedä, voinko enää pistää niitä astiaveteen. Mutta se suudelma ei voi pesussakaan lähteä pois. Ei mikään voi ottaa sitä minulta, se pysyy minulla kuolemaani saakka. Herrainen aika, olenpa minä koppava! Suudella näitä vanhoja kynsiä! No, jopa nyt jotakin!"

3. luku.

PUTOAA SULKA JA SYNTYY SIELU.

Niin vietti Freckles tuiman talven. Hän oli hyvin onnellinen. Hän oli niin kauan kaivannut vapautta, rakkautta ja arvonantoa! Hän oli ollut sanomattoman yksinäinen kunnalliskodissa eikä suuren erämaan tahi metsän täydellinen yksinäisyys ole niin vaikea käsittää kuin sellainen autiudentunne, että alinomaa on ympärillä ihmisiä, jotka eivät hitustakaan välitä siitä, onko toinen elossa vai kuollut.

Koko talven Freckles kohdisti kaiken tarmonsa siihen, että rajalinjat pysyivät kunnossa ja hänen "kanansa" pelastuivat kylmän ja nälän kynsistä. Kun ensimmäinen kevään hengähdys kantautui Limberlostiin ja lumi väistyi sen tieltä; kun osmankäämi teki kukkia, kun viheriä vivahdus ilmestyi puihin, pensaisiin ja maahan; kun kaislat alkoivat kohottaa päätänsä ja vasta valveutuneen vuodenajan sykintä vahvistui luonnon sydämessä, silloin liikahti jotakin uutta pojankin rinnassa.

Luonto vaatii aina osansa. Nyt se laski mahtavan kätensä Frecklesin sielulle, ja pojan koko olento vavahti, vaikkei hänellä ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mikä häntä vaivasi. Duncan yhtyi vaimonsa olettamukseen, että se oli kevätkuumeen oire, mutta Freckles tiesi, ettei niin ollut laita. Hän ei ollut milloinkaan jaksanut niin hyvin. Kirkkaana, lämpimänä ja vahvana tykki veri hänen suonissaan. Hänen oli aina nälkä eikä raskainkaan päivätyö väsyttänyt. Pitkät kuukaudet hän oli, kertaakaan keskeyttämättä, taivaltanut tuon seitsenpenikulmaisen polun kahdesti joka päivä kaikilla mahdollisilla ilmoilla. Raskaalla nuijallaan hän lujasti kopahutteli piikkilankoja, ja eri lohkojen väliä kulkiessaan hän oli, ensiksi leikillä, sitten pitääkseen vertaan liikkeessä, ruvennut rummuttamaan ja saavuttanut siinä kokeneen rumpalin taitavuuden. Hänen työskentelynsä tarjosi harjoitusta jokaiselle hänen ruumiinsa lihakselle joka hetki päivästä, ja iltaisin häntä odotti kylpy, terveellinen ruoka ja virkistävä uni huoneessa, jota ei koskaan lämmitetty. Hän oli lihonnut ja päivettynyt ja osoitti suurempaa jäntevyyttä ja kestävyyttä kuin koskaan olisi voinut aavistaa.

Eikä Limberlost nyt enää itseensä kätkenyt viime vuoden kauhuja. Hän oli ollut siellä rämeen autiona aikana, jolloin se paljaaksi ja avuttomaksi raastettuna värisi kuin pelon vallassa sekin. Hän oli retkeillyt sen sisäosiin, kunnes tunsi jokaisen polun ja tien, joka oli sinne milloinkaan tehty. Hän oli mitannut sen syvimpäin hetteiden syvyyden ja päässyt selville siitä, miksi puut kasvoivat niin suurenmoisesti. Hän oli huomannut, että räme- ja alankomaat olivat vain vähäisiä verrattuina peninkulmain laajoihin vankkoihin metsäalueihin, jotka kesä verhosi rehevillä pensaikoilla.

Ne äänet, jotka ensimmältä olivat herättäneet hyytävää pelkoa hänen sielussaan, ne olivat, kuten hän nyt tiesi, talven lähetessä kaikonneet siivin tai äänettömin askelin. Kun linnut palasivat parvi toisensa jälkeen ja hän havaitsi entisten kaikujen heräävän jälleen, tunsi hän kummakseen niitä ikävöineensä ja tervehtivänsä niiden paluuta ilomielin. Kaikki pelko oli unohtunut. Sen sijaan hänet oli vallannut palava halu tulla tietämään, mitä ne olivat, oppia tuntemaan, missä ne olivat olleet ja rupeaisivatko ne hänen ystävikseen niinkuin talvilinnut olivat tehneet, ja jos niin kävisi, olisivatko ne myös yhtä epävakaisia. Sillä kun mahla alkoi vuotaa, madot mataa ja hyönteiset lentää, olivat enimmät "kanat" karanneet häneltä, pujahtaneet suolle ja herkuttelivat sen loppumattoman runsailla varastoilla, niin etteivät paljoakaan piitanneet hänen antimistaan. Näin oli poika jäänyt yksin, kun linnuilla oli soitimen ja pesänrakentamisen kiireelliset päivät.

Hänen mieltänsä kaiveli lintujen kiittämättömyys, mutta pian hän sai lohdutusta vastatulleitten tarkkaamisesta ja ystävyyden hieromisesta niiden kanssa. Hän olisi varmaankin ollut ylpeä ja ylen mielissään, jos olisi tiennyt, että monikin sisäsuon entinen asukas nyt laati pesänsä rajapolun varsille ainoastaan hänen seuransa ja suojeluksensa takia.

Limberlostin vuotuinen herääminen on valtava uudestisyntyminen. Freckles seisoi syrjässä ja tarkkasi hartautta tuntien, kuinka räme asteittain sai uuden pukunsa ja uudet asujamet. Vaaroissa ja yksinäisyydessä käyneenä teräväsilmäiseksi ja virkuksi hän pani merkille kehityksen joka vaiheen, ensimmäisestä sammakon äännähdyksestä ja umpun puhkeamisesta siihen saakka, kun puut olivat täydessä lehdessä ja viimeinen muuttolintu palannut.

Se tieto, että hän oli ypöyksin ja peräti vailla merkitystä, rasitti häntä alinomaa. Hän pohti ja mietti, kunnes oli melkein kuumeessa eikä sittenkään älynnyt syytä. Kiihkeä levottomuus ja kaipaus, jota hän tuskin jaksoi kestää, oli tyystin ottanut hänet valtoihinsa.

Oli kesäkuu, oli taivaalla, samoin Limberlostissa, ja kaikkien vastaheränneen luonnon ihanuuksien nimessä olisi pitänyt olla kesäkuu jokaisen ihmisen sydämessäkin. Mutta Freckles näytti tuikealta ja synkältä palatessaan vahtipolultaan, ja nuo tempoilevat iskut — pom, pom — jotka koettelivat notkahtelevaa piikkilankaa ja sähköttivät hänen tulostaan rämeellä oleskeleville turkis- ja sulkapukuisille ystäville, julistivat tänä aamuna uutista hänen tyytymättömyydestään peninkulman päähän hänen edellään.

Frecklesin erikoinen suosikki, sorea keltatakkinen, mustahihainen tiklivarpu, koiras, oli rohkeimpana kaikista istunut monena päivänä piikkilangalla, ja Freckles, jonka tuon pikku veijarin näppäryys ja koreus oli kokonaan kahlehtinut, ei lainkaan aavistanut, että häntä vedettiin nenästä. Sillä tiklivarpunen hypiskeli, keikkui ja liehui siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että kerrassaan kiinnittäisi hänen huomionsa, joten hän ei tulisi vilkaisseeksi ylös ja äkänneeksi pientä ohdakkeenhaivenista ja villasta tehtyä kehtoa, joka oli pelottavan lähellä hänen päätänsä. Hautomisen alkuaikoina tuo pieni vilkas perheenisä oli sankarillisesti tarrautunut aitaan, vaikka olikin pelosta melkein herpaantunut. Mutta kun päivä kului toisensa jälkeen ja sen vihellyksiin vastailtiin vain leikkisällä jäljittelyllä, panemalla kourallinen murusia aidanpylvään virkaa tekevän akaasian nokkaan ja ystävällisesti puhelemalla, kasvoi sen luottamus. Viime aikoina se oli Frecklesin ohikulkiessa laulanut ja pyrähdellyt, ja tämä, joka ei aavistanut, että niin lähellä hänen yläpuolellansa oli pesä ja siinä levottomasti tähystelevä pieni naaras, luuli vain olevansa tavattoman taitava houkuttelemaan lintuja puoleensa. Tänä aamuna tiklivarpunen tuskin saattoi uskoa korviaan ja piteli kiinni piikkilangasta, kunnes tavallista äkäisempi isku pani sen pyörimään ilmassa jalka koholla, samalla kun se äännähti "pst" äärettömän säikähtyneessä sävyssä.

Langoissa soi tarina, jota linnut eivät osanneet tulkita, ja Freckles oli aivan yhtä tietämätön hämmingin syistä kuin ne.

Omituinen liike pienen saksanpähkinäpuun alla veti hänen huomiotaan puoleensa. Hän pysähtyi tutkimaan asiaa. Se oli tavattoman suuri Luna-kotilo, ja perhonen oli juuri puhkaisemassa yläpäätä ponnistautuessaan valoon ja vapauteen. Freckles jäi seisomaan ja katsomaan.

"Tuossapa jokin yrittää ulos!" mutisi hän. "Voisinkohan minä siinä auttaa? Arvaanpa, että on parasta olla yrittämättä. Ellen olisi sattunut tälle kohtaa, ei tässä olisi ollut ketään auttamassa, ja ehkä minä vain tekisin vahinkoa. Se on… se on… kas vain! Sehän on juuri syntymässä!"

Freckles tuijotti ällistyneenä. Perhonen suoriutui aukosta esille ja pahasti vaappuen ja heilahdellen kapusi puunrunkoa ylös. Sitten perhonen ryömi oksan ympäri ja painautui kiinni sen alapuoleen. Sillä oli iso paksu ruumis, melkein yhtä kookas kuin hänen peukalonsa ja niin lumivalkea, ettei Freckles eläissään ollut mokomaa nähnyt. Hieno lavendelinvärinen nauha oli vedetty sen otsan poikki ja jalat olivat samaa väriä; päässä oli tuntosarvet kuten pienoiset oljenkarvaiset sulkaset, ja olkapäiltä riippuivat poimuiset kosteat siivet. Siinä jäykkänä ihmetellessään hän näki niiden laajenevan, painuvan alas, saavan väriä ja pienten soikeain merkkien alkavan näyttäytyä.

Minuutit kuluivat. Freckles katseli hellittämättä, värähtämättä. Tietämättänsä hän vapisi kiihkosta ja levottomuudesta. Nähdessään mitä oli tapahtumassa hän äänettömässä ihmetyksessä kuiskasi: "Se aikoo lentää!" Aamuaurinko lankesi perhoselle ja kuivasi perhosen sametin, ja leppoisa ilma tuuletti sen untuvia. Nopeasti kasvavat läpinäkyvät siivet alkoivat kehittyä erinomaisen hienon vihertäviksi; edessä kulkivat lavendelinkarvaiset juomut, seassa silmänmuotoisia kuvioita, joita reunustivat punaiset, ruskeat ja mustat viivat ja pitkät, kiherät rönsyntapaiset.

Freckles kuiskaili itsekseen peläten häiritsevänsä perhosta. Se ryhtyi järjestelmälliseen harjoitukseen kohotellen ja laskien hienoja siipiään niitä kuivatakseen ja saadakseen verenkierron aikaan. Freckles tajusi, että se pian kykenisi levittämään ne ja lentämään pois. Hänen kaihoinen sielunsa lennätti ilmoille ensimmäisen värähtävän parahduksensa.

"Minä en tiedä mitä se on! Voi, tahtoisinpa tietää! Kuinka minä tahtoisinkaan tietää! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista! Perhonen se ei voi olla! Se on liian iso! Voi, kunpa olisi joku selittämässä, mitä se on!"

Hän kapusi akaasiapylväälle ja tukien itseänsä piikkilankaan pisti sormensa oksaa pitkin etenevän perhosen tielle. Empimättä se kiipesi sormelle, ja hän laskeutui takaisin polulle tarkastellen perhosta läheltä. Sitten hän piti sitä varjossa ja käänteli sitä ihastellen sen kuvioita ja kauniita värejä. Kun hän lähensi perhosta oksaan, kapusi se sille yhä vielä liikutellen komeita siipiään.

"Tekisipä totisesti mieleni jäädä tähän sinun kanssasi!" sanoi hän. "Mutta vaikkapa jäisin tähän koko päiväksi, et voisi tulla hiventäkään koreammaksi kuin olet juuri nyt, enkä minä kyllin nokkelaksi sanoakseni mikä sinä olet. Mutta joku kai sen tietää. Herra McLean sanoi, että jotkut ihmiset tuntevat jokaisen lehden, linnun ja kukan Limberlostissa. Voi, hyvä Jumala, kuinka toivon, että ilmoittaisit edes, mikä tämä yksi otus on!"

Tiklivarpunen oli uskaltautunut takaisin langalle, sillä siinähän oli sen puoliso vain muutama tuuma tuon ihmisolennon pään päällä, ja hän ei totta maar saanut katsoa ylös juuri silloin, ja siksi rohkea pikku lintu istahti langalle ja piipahutti niinkuin se oli tehnyt joka päivä viikon ajan: "Hii-pii! Hii-pii!"

"Kuka tässä hiipii? Minäkö?" murisi Freckles. "Tietysti minä liikun täällä joka päivä, mutta mitä se sinuun kuuluu? Ja vaikka siinä piipittäisit joka aamu kokonaisen vuoden ajan, en sittenkään voisi kenellekään siitä kertoa. Siellä oli keltainen lintu, niin pieni ja keltainen kuin kanarialintu, ja sillä oli mustat silkkisiivet. Sen enempää en voisi kertoa. Mitä sinä täällä oikein hommaat? Onko sinulla puoliso? Mikä sinun nimesi on? 'Hiipii' — itsehän sinä tässä hiivit kuin vahtimassa!"

Kärsimättömänä Freckles kalahutti aitaa. Säikähdyksestä parahtaen tiklivarpunen pakeni suinpäin. Pyrähtäen lensi naaraskin pesästään. Freckles vilkaisi ylös ja näki sen.

"Ahaa!" huudahti hän. "Sitäkö varten sinä oletkin täällä! Sinulla onkin eukko. Ja niin likellä päätäni, että olen ollut vähällä saada koko pesän lakilleni mitään tietämättä!"

Freckles nauroi omalle pilalleen ja kiipesi mieleltään hilpeämpänä ylös tarkastamaan sievää pientä kehtoa ja sen sisällystä. Naaras syöksähti vimmoissaan häntä kohti. "No, mitä asiaa sinulla tänne on?" kysyi hän nähdessään, ettei se ollutkaan tiklivarpusen näköinen.

"Suoriudu tiehesi täältä! Ei täällä ole sinun sikiöitäsi. Tämä on minun pikkuisen, piikkilangalla asustavan keltaisen ystäväni pesä eikä sinun ole lupa siihen kajota. Mutta… saathan sinä sentään katsella. Niinpä vainenkin, hieno se pesä on ja kauniit munat. Pysy erilläsi taikka saat tästä kepakostani!"

Freckles luisui takaisin polulle. Naaras pyyhälsi pesälle ja asettui sinne hellällä, hyväilevällä liikkeellä. Sitten keltatakki lensi pesän reunalle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Pieni lapsikin olisi selvästi käsittänyt, että pesä kuului molemmille.

"No jopa nyt jotakin!" jupisi Freckles. "Eikös se ole noiden molempien pesä! Ja koiras on keltainen ja naaras vihreä taikka sitten naaras keltainen ja koiras vihreä. Sitä minä ainakaan en tiedä enkä voi saadakaan tietoa siitä, mutta sehän on päivänselvää, että nuo molemmat ovat valmiit puolustamaan tuota pesää, ja niinpä tietenkin se kuuluu niille. Eikö se ole kummallista? Niinhän minua on puijannut koko tämän viikon sekin ruohopesä orapihlajassa tuolla linjalla. Yhtenä päivänä istuu siellä sininen lintu, ja minä ajattelen, että pesä on sen. Seuraavana päivänä siellä kyyköttää ruskea lintu, ja minä ajan sen pois, koska pesä on sinisen. Seuraavana päivänä se ruskea taas kököttää paikallaan, ja minä annan sen olla, sillä sen oma kai pesän täytyy olla, arvelen. Ja taas seuraavana päivänä siellä, totta vie, istuukin se sininen, ja minä laahaan sen tiehensä, sillä ruskeanhan se pesä on; ja nyt panen pääni pantiksi, että pesä on niiden molempien, ja minä olen vain kiusannut niitä kuin mikäkin pöhkö. Koko tomppeli olenkin, lintujen ystävä mukamas, ja niin tyhmä, etten tiedä, mitkä ovat pariskuntia, ja tietystikin ovat sininen ja ruskea pariskunta, jos kerta keltainen ja sininen ovat pari — entäs ne punaiset linnut? En ole koskaan tullut niitä ajatelleeksi. Uros on punainen ja naaras harmaa — ja nyt tahtoisin tietää, ovatko ne kaikki erilaisia? Mutta eivät olekaan! Tietysti ne eivät ole. Kaikkihan nuo närhit ovat sinisiä ja kaikki varikset mustia."

Frecklesin tyytymättömyys paisui, niin että hän oikein puhkui kiukusta. Hän marssi pitkin polkua synkeän näköisenä ja äkeästi takoen piikkilankaa. Peipposten pesän kohdalla hän poikkesi pois linjalta ja silmäsi orapihlajaa. Siellä ei ollut ketään hautomassa. Hän painautui lähemmäs, päästäkseen kurkistamaan noita lumivalkeita pilkuttomia pikku munia, jotka olivat hänestä olleet niin kauniita, ja hänen rapistellessaan kurkotti sieltä neljä pienoista päätä suut ammollaan ja nälästä piipittäen. Freckles vetäytyi syrjään. Pesän reunalle laskeutui ruskea lintu ja tukki yhden kidan vihreällä koukeroisella madolla, ja pari minuuttia myöhemmin täytti sininen lintu toisen kidan jollakin valkealla. Nyt oli asia selvä. Sininen ja ruskea olivat pariskuntia. Taaskin Freckles toisti: "Kuinka tahtoisinkaan tietää!"

Käärmejoen yli vievän sillan tienoilla laakso avartui, puut seisoivat harvassa, ja raitoja, kaisloja, saraheinää ja loistavan valkoisia kukkia kasvoi viljalti. Täällä laiskat, isot, mustat vesikäärmeet, joista joki on nimensä saanut, paistattelivat päivää pensaissa, villihanhet ja uikut räkättivät, kurjet ja haikarat kalastivat ja myskirotat kaivoivat rantaäyrääseen omituisia luikertelevia käytäviään. Se oli aina erinomaisen hupaisa paikka, ja Freckles seisoskeli mielellään sillalla, tarkaten nevan ja veden väkeä. Hän toimitti myöskin tärkeitä asioita villien kukkasten ja sulotuoksuisen ruohon kanssa. Ilokseen hän niinikään polskien saapasti kummallakin puolen siltaa matalain lammikoiden halki.

Ja missä joki painui suolle, siinä oli harvinaisen kaunis paikka. Vesi levisi tummissa, sammalreunaisissa, vihreissä lietteissä. Kokonaiset aukeamat kasvoi täällä vesikasveja ja liljoja, kohottaen leveitä, vankkoja, heleänvihreitä lehtiään. Ei missään muualla Limberlostissa saanut kuulla senkaltaista sammakkokuoroa kuin joen suulla. Rummutus ja piipitys kaikui loppumattomana orkesterimusiikkina, ja koko kesän mittaan sitä säesti täysinäinen kuoro.

Verkalleen Freckles vaelsi polkua, joka sillalta johti linjalle. Sillä ainoalla paikalla hän saattoi hellittää valppauttansa. Ei pahinkaan hirrenvaras, mikä koskaan oli täällä liikkunut, olisi tohtinut pyrkiä rämeelle joensuulta päin veden takia, kun siinä ei ollut suojaa ympäröivistä puista. Hän taivutteli rehevää ruohoa sauvallaan ja ajatteli, kuinka varjoisaa olisi rämeen tiheämmissä osissa. Silloin hän äkkiä hypähti syrjään; sauva halkaisi suhahtaen ilmaa, ja hän astahti askeleen taapäin.

Kirkkaalta taivaalta tuli ensinnä hänen kasvojensa tasalle, sitten liidellen, kieppuen ja pyörien kiiltävä, välkehtivä musta sulka, kunnes painui polulle hänen eteensä. Kun se kosketti maahan, sieppasi Freckles sen heti käteensä ja katsahti ylös taivaalle. Ei ollut minkäänkokoista puuta koko tällä avaralla aukeamalla. Ei tuulta, joka olisi voinut tuon sulan tuoda. Kirkkaalta taivaalta se oli pudonnut, eikä Freckles, joka kiihkeästi pälyili ylös kesäkuun taivaalle, missä jokunen harva pilvenhattara verkalleen liiteli korkealla eetterimeressä, osannut arvailla tai uneksiakaan, että siellä kiikkuisi joku lintu jäätyneen pilkun lailla. Hämillään hän käänteli isoa sulkaa ja loi kummastuneen katseen taas yläilmoja kohti.

"Sulka pudonnut taivaasta!" kuiskasi hän hartaasti. "Onko pyhillä enkeleillä siipisato? Mutta ei; jos niin olisi, olisihan tämä valkoinen. Kenties eivät kaikki enkelit olekaan valkeita. Mitäs jos Jumalan enkelit ovatkin valkeita ja paholaisen mustia? Mutta eipä mustalla enkelillä ole mitään tekemistä tuolla ylhäällä. Ehkä joku musta enkeliparka on niin väsynyt rangaistukseensa, että on hiipimässä taivaan porteille ja siellä lyö siivillään koettaen saada Luojaa kuulemaan rukoustaan."

Yhä uudelleen Freckles tarkasteli taivasta, mutta ei vastaukseksi nähnyt mitään kultaisen portin hohdetta eikä lintua siellä purjehtimassa; sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa ja kummeksien käänneskeli sulkaa. Se oli siipisulka, kahdeksantoista tuumaa pitkä, paksuhöytyinen, alapuolelta harmaa, muuttuen pikimustaksi yläosassaan, ja auringonsäteitten sillä karkeloidessa se välkehti milloin viheriältä, milloin pronssinkarvaiselta. Taas hän sai niin paljon päänvaivaa, että askeleet hiljenivät ja sydäntä kirveli.

"Mistä se tuli? Mitä se on? Voi, kuinka minä tahtoisin tietää!" toisteli hän hypistellen ja tutkistellen sulkaa, melkeinpä mitään näkemättä, kun oli niin mietteissään.

Hänen edessään aukeni laaja, viheriä hete, täynnä lahoavia pölkkyjä ja lehtiä, reunoilla siroja saniaisia ja ruohoja, joista keiholehti nosti kermankarvaista, vesihyasintti sinisiä ja häpy kannus hennon kellertäviä kärkiään. Kun hän nojautui eteenpäin, sormeillen sulkaa ja tuijottaen ensin siihen ja sitten hetteen syvyyksiin, toisti hän vielä kerran vanhan kysymyksensä: "Mitähän se lienee?"

Suoraan häntä vastapäätä istua kyyhötti iso viheriä härkäsammakko, jonka rinta läpätti ja silmät räpyttivät, vanhan vettä tiukkuvan puunrungon sammalistossa, nosti päätään ja haukahti vastaukseksi: "Hae pois! Hae pois!"

"Mi-mitä se oli?" änkytti Freckles melkein liian ällistyneenä, voidakseen puhua. "Minä — minä tiedän, että olet vain härkäsammakko, mutta lempsatti olkoon, sehän kuulosti kuin puheelta. Etkö olisi ystävällinen ja sanoisi uudestaan?"

Sammakko hieroi itseään tyytyväisenä liejussa. Sitten se äkkiä korotti äänensä, ja kuin komentavana rumpalin pärrytyksenä kajahti taas käsky: "Hae pois! Hae pois! Hae pois!"

Freckles oli saanut vastauksen. Jokin tuntui napsahtaneen hänen aivoissaan. Hänen silmissään välähti. Sitten hänen järkensä kirkastui. Hänen päänsä kohosi uudella tavalla, olkapäät levisivät ja selkä oikeni. Sieluntuska oli ohi. Hänen sielunsa liiteli vapaana. Freckles oli saanut takaisin esikoisoikeutensa.

"Jumalan nimessä, sen teenkin!" Hän lausui tämän valan niin pontevasti, että pöytäkirjaa pitävä enkeli värähtämättä merkitsi sen rukousten sarekkeeseen.

Freckles pani hattunsa eräälle niistä akaasiapylväistä, joita käytettiin puiden välillä lankaa kannattamaan, ja kiinnitti sulan varmasti sen nauhaan. Sitten hän läksi marssimaan linjaa pitkin, puhuen itsekseen, kuten niiden aina on tapa, jotka pitkiä aikoja työskentelevät yksikseen.

"Mikä hupsu olenkaan ollut!" mutisi hän. "Sehän minun luonnollisestikin on tekeminen. Sitä ei kukaan muu tehne minun puolestani. Tietysti minä voin. Miksi muuten olisin mies? Jos olisin joku rämeen nelijalkainen, niin kenties en voisi; mutta mies voi tehdä mitä tahtoo, jos hänessä vain on uskallusta tarttua lujasti kiinni työhön, kuten McLean sanoo, ja nyt olen selvillä siitä, mitä tulee tehdä. Hän sanoi myös, että on ihmisiä, jotka tuntevat kaikki, mitä rämeessä on. Tietysti he ovat kirjoittaneet kirjoja. En ole eläissäni ostanut kirjaa tahi muutakaan minkään arvoista. Voi, kuinka olenkaan iloinen, kun en ole hurvitellut rahojani! Varmaankin minulla on niin paljon, että muutaman saan. Katsotaanpa."

Freckles istuutui puunrungolle, otti esille kynän ja muistikirjan ja teki laskelman eräälle loppusivulle. Hän oli pitänyt vahtia polullansa kymmenen kuukautta. Palkka oli kolmekymmentä dollaria kuussa, ja asunto maksoi kahdeksan. Siten jäi jälelle kaksikolmatta dollaria kuukausittain, eivätkä vaatteet olleet maksaneet kahtakaan dollaria. Ainakin kaksi sataa dollaria oli siis pankissa. Hän hengähti syvään tyytyväisyydestä ja hymyili autuaallisena taivasta kohti.

"Minun pitää saada kirja kaikista linnuista, puista, kukista, perhosista ja — totta vie, sammakoistakin — vaikka siihen menisi viimeinen pennikin!" vakuutti hän itsekseen.

Hän pisti taskuunsa muistikirjan, joka oli hänen rakkain omaisuutensa, otti keppinsä ja läksi taas pitkin polkua. Tasaiset lyönnit — pom! pom! — ja iloinen, hilpeä vihellys kantoivat kauas hänen edelleen sanomaa, että Freckles oli jälleen oma itsensä.

Hän pisti nopeaksi käynniksi, sillä hän oli menettänyt aikaa sinä aamuna, ja kääntyessään viime kulmauksessa hän miltei juoksi. Isäntä saattoi hyvinkin olla siellä jokaviikkoisella katsastusmatkallaan.

Liidellen laadellen sinne tänne suon ruohiston yläpuolella tuli iso musta varjo pyyhältäen niin läheltä hänen editsensä, että hän toistamiseen tänä aamuna hätkähti ja hypähti syrjään. Hän oli nähnyt joitakuita rämeen pöllöjä ja haukkoja, joita luuli voitavan pitää isoina lintuina, mutta ei milloinkaan tämänkaltaista, sillä kuusi jalkaa oli sen isojen, kiiltäväin siipien väliä. Sen vankat jalat näkyivät höyhenten sekaan vedettyinä. Päivä välkehti sen terävällä käyrällä nokalla. Sen silmät hehkuivat, heijastivat valoa ja tuntuivat voivan lävistää maan hänen jalkainsa juurella. Se ei välittänyt Frecklesistä enempää kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollut, sillä se laskeutui matalaan puuhun ja sekuntia myöhemmin hypähti kömpelösti salamanpirstoman jalavan rungolle, käänsi hänelle selkänsä ja kohotti etsivät silmänsä sinitaivaalle.

Freckles vilkaisi sinne ja ehti nähdä toisen varjon liitävän ruohoa pitkin, ja toinen lintu, hieman vähäisempi eikä aivan yhtä kiiltävä päivänpaisteessa, purjehti verkalleen alas ja laskeutui ensimmäisen viereen. Ilmeisesti ne olivat pariskunta, sillä hullunkurisesti putkahtaen levitti ensintullut pronssisiipensä, siirtyi vastasaapuneen luo ja kömpelön hellästi pukkasi sitä kylkeen. Sitten se keikaillen vetäytyi syrjemmälle ja vilkuili lemmekkäästi kumppaniin, nosti päätänsä ja paapersi toisesta moniaan askeleen päähän, kompuroi kankeasti takaisin ja iski sellaisen paukahtavan suudelman mielitiettynsä noukalle, että Freckles ratkesi äänekkääseen nauruun, mutta samalla painoi käden suulleen sitä hillitäkseen.

Armastelija painui kokoon ja siirtyi askeleen pari sivulle. Hän levitti siipensä ja löyhytti niillä hitaasti ja tasaisesti, ikäänkuin toimittaakseen viileyttä lumoojattarellensa, ja sitäpä hän tosiaan tekikin. Sitten valtasi hänet vastustamaton hellyyden puuska, ja hän köpitti hyökkäämään kerran vielä, nyt suoraan edestä. Hän käänteli päätänsä puolelta toiselle jäykin nytkähdyksin ja samaan tapaan pukkaili toveria siipiin ja päähän ja muikisti niin herttaisesti, että hänen tosiaan olisi pitänyt olla vastustamaton. Mutta kumppani vain haukotteli ja kylmäkiskoisena vetäytyi loitommas. Freckles kohotti kättään, veti sulan hatustaan ja luoden siitä katseensa lintuihin nyökkäsi varmuuden saaneena.

"Vai te veijarit sitä olettekin mustia enkeleitäni! Eipä ihme, ettette päässeet sisälle. Mutta takaanpa, että olitte jo lähempänä kuin mikään muu lintu. Te lennätte korkeammalle kuin voin nähdä. Oletteko katsoneet Limberlostin oivalliseksi paikaksi ja tulleet sitä koettamaan? Hyvä, saatte ruveta kanasikseni, jos haluatte, mutta häikäilemättömiä te vastatulleiksi olette, kissa vieköön. Miksi ette pidä pyssynä tätä kepakkoa ja puikki peninkulman päähän?"

Freckles purskahti hillittömään nauruun, sillä rakastunut lintu oli perin kiihkeä lempimään, mutta puoliso oli ilmeisesti pahalla tuulella. Kun uros läheni liian rajuna, sieppasi se siltä melkoisen höyhentupsun, jolloin toinen loikkaili taaksepäin vaappuen ja hoippuen, niin että poika saattoi kuvitella, mitä lienee tapahtunut yläilmoissa, kun sieltä tipahti sulka hänen polullensa.

"Yksi piste rouvalle! Tässä minä olen erotuomarina!" tarjosi Freckles palvelustaan.

Mitä ihastuttavin elkein, puoliksi levitetyin siivin ja syviä kurkkuääniä korahutellen koiras lähestyi uudelleen. Äkkiä se lensi koholle, mutta naaras vain kylmäverisesti siirsihe eteenpäin oksalla, luikahti sievästi sen alitse ja purjehti hitaasti Limberlostin sisäosia kohti. Toinen malttoi mielensä ja kummissaan katseli lentäjän menoa.

Freckles riensi pitkin metsälinjaa täristen naurusta. Lähetessään aukeamalle viepää polkua ja nähdessään isännän liikkumatta istuvan tammansa selässä, joka oli hänen sydämensä ylpeys, pyyhälsi poika juoksuun.

"Voi, herra McLean!" huudahti hän. "Toivon, ettei teidän ole tarvinnut odottaa ylen kauan. Ja aurinkokin on niin kuuma! Olen ollut niin hidas tänä aamuna. Olisin saattanut käydä kiivaammin, mutta oli niin monta asiaa minua pidättämässä enkä tiennyt, että olitte täällä. Tästä puoleen minä riennän. Ei koskaan ennen minun ole tarvinnut pyytää anteeksi. Aitaan ei ole kajottu, eikä näy mitään merkkiä, että jokin olisi epäkunnossa, mutta muut asiat myöhästyttivät minua."

McLean hymyili pojalle ja huomasi heti hänen muuttuneen. Tämä verevä läähättävä puhelias poika ei ollut sama olento, joka epätoivoisena ja katkerana oli turvautunut hänen puoleensa. Hän katseli kummeksien, kuinka Freckles kuivasi hikeä otsaltaan ja purskahti nauruun. Unohtaen tavanomaisen pidättyväisyytensä isännän seurassa hän päästi hillityn poikamaisuutensa valloilleen. Tarinansa hän kertoi niin kaunopuheisesti, että se oli isännälle kerrassaan yllätys, ja puheli niin innokkaasti, että McLean ei kääntänyt silmiä hänestä eikä liikahtanut satulassa, ennenkuin poika kuvasi omituista rakastunutta lintua; silloin isäntä äkkiä kumartui satulankaaren ylitse ja nauroi pojan mukana.

Freckles höysti juttuansa somilla arvosteluilla ja iiriläisten sukkeluuksilla ja oivallisilla kompasanoilla, mikä teki sen erittäin huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se oli hänen ensimmäinen yrityksensä kuvailevan kertomisen alalla. Paljastaen siinä synnynnäiset lahjansa pääpiirteitten keksimisessä, luonnontieteilijän innostuksen Limberlostin ihmeisiin ja pursuavan ilonsa vastalöytämänsä onnen johdosta hän sai McLeanin suorastaan näkemään perhosen ponnistelut ja sen vastamaalatut siivet, eriväriset sievät koreat lintupariskunnat, selvän ilman halki leijailevan sulan, sammakon läpättävän kaulan ja räpyttelevät silmät, mutta hänen kertomuksensa ison linnun kosiohommista pani isännän nauramaan makeammin kuin vuosikausiin.

"Ne ovat jälleen keskellä rämettä", sanoi Freckles. "Luuletteko, että ne saa millään tavalla jäämään kanojeni joukkoon? Jos ne jäävät, niin saanpa niistä merkillisimpiä otuksia, mitä minulla on; muuten olen nyt saamassa joitakuita aivan erinomaisia kasvatteja. Tuolla joensuulla on muuan uusi laji, joka käyttää siipiään jalkoina ja kävelee nelin kontin. Se liikkuu kuin puimakone. Ja siellä on toinen laji, joka ulottuu vyötäisilleni, nokka jalan mittainen, kaula kaksikin jalkaa, mutta ei ranteeni vahvuinen, ja väriltään perin hieno. Se on jotakuinkin harmaansininen, seassa mustia, valkeita ja ruskeita pilkkuja. Sen ääni on sellainen, että jos se asettuisi puun viereen ja huutaisi sitä kohti muutamia kertoja, voisi se sahata sen kerrassaan poikki. Eiköhän vain olisi kelpo aate koettaa sitä teidän työpaikallanne, sir."

McLean naurahti. "Ne ovat varmaankin sinihaikaroita, Freckles", sanoi hän. "Ja uskomattomalta kuuluu, mutta kuvaamasi isot mustat linnut viittaavat oikeaan mustaan korppikotkaan. Ne ovat kylläkin yleisiä etelässä. Olen nähnyt niitä joukoittain Georgian metsäkämpillä, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan niistä näin kaukana pohjoisessa. Varmaankin ne ovat eksyneet. Sinä kuvasit tarkasti lähintä vastinettamme eräälle lajille näitä lintuja, joita Euroopassa sanotaan Faraon kanoiksi, mutta jos ne ovat tulleet Limberlostiin, saavat ne heittää Faraon ja ruveta Frecklesin kanoiksi, niinkuin muutkin linnut, vai mitä? Vai ovatko ne liian eriskummaisia tai rumia sinua huvittaakseen?"

"Eihän toki!" huudahti Freckles ja innoissaan eksyi puhtaimpaan irlantilaismurteeseensa. "Enhän juuri väitä niitä suorastaan kauniiksi, ja liikkuvathan ne kuin kiikkuhevoset laukassa, mutta ne ovat niin isoja ja pelottomia. Niillä on kaunis väri, vaikka ovat mustia, ja niiden jalat ja nokka näyttävät perin vahvoilta. Lieneekö mitään muuta niin kirkasta kuin niiden silmät? Entäs lento! Niin, kuulkaahan, sir, ne lentävät varmaankin peninkulmien korkeudessa, sillä niitä ei näkynyt hitustakaan, kun sulka putosi. Enpä luule, että minulla on rämeessä yhtäkään kanaa, joka pääsee niin lähelle taivasta kuin nuo isot, mustat vintiöt, ja sitten…"

Freckles venytti ääntänsä ja empi.

"Mitä sitten?" tiukkasi McLean uteliaana.

"Se oli niin pihkaantunut kumppaniinsa", virkkoi Freckles ääntänsä hilliten. "Olihan se kyllä kauhean hassua, ja minä nauroin ja tein siitä pilaa, mutta jos olisin ottanut vähän ajatellakseni, niin en luule, että olisin nauranut. Katsokaas, minä olen nähnyt niin pikkuruikkusen rakkautta eläissäni. Tehän voitte helposti ymmärtää, että kunnalliskodissa joka päivä sai vanhaan tapaan kokea vain laiminlyömistä ja kylmäkiskoisuutta. Aina vain ihmisiä, jotka eivät piitanneet lapsistaan kylliksi pitääkseen niitä huostassaan, niin että nähkääs, sir, minunhan täytyi pitää siitä linnusta, kun se niin hartaasti koetti näyttää toiselle, kuinka kovasti se rakasti. Tietenkin ne ovat vain lintuja, mutta jos ne pitävät toisistaan tuolla tavalla, niin ovathan ne kai aivan kuin ihmiset vai mitä?"

Freckles kiinnitti isäntään rehelliset, uskolliset silmänsä.

"Jos joku rakastaisi minua sillä muotoa, herra McLean, niin enpä huolisi vähääkään siitä, minkä näköinen hän on tai kuinka hän liikkuu. Sitä minä vain ajattelisin, mitä hän tuntee minua kohtaan. Jos ne linnut tahtovat jäädä, niin minä pidän niistä juuri samaa huolta kuin muistakin kanoistani. Nauroinhan minä sille, mutta minusta se oli sittenkin niin perin pulska!"

McLeanin ilmeestä ei olisi voinut saada selvää, mutta pojan rehelliset silmät olivat niin hartaat, ettei hän voinut olla vastaamatta. "Olet oikeassa, Freckles. Se on hieno olento ja ainoa oikea todellinen kana mitä sinulla on. Tietysti se jää. Limberlostista se saa perheelleen oikean paratiisin. Ja nyt, Freckles, voit sanoa, mikä sinua on vaivannut kaiken kevättä? Sinä olet tehnyt tehtäväsi niin uskollisesti kuin kukaan voi pyytää, mutta enhän voi olla näkemättä, että jossakin kangertaa. Oletko väsynyt toimeesi?"

"Minä pidän siitä", vastasi Freckles. "Sydämeni melkein murtuu silloin, kun työmiehet tulevat raivaamaan rämettä ja säikyttämään kanani pois."

"No mikä siis on vikana?" tiukkasi McLean.

"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on. Olenhan nähnyt puistoja — Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee. Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"

"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut, mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"

"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa. Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat. Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki. Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa. Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi, että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"

Hän otti esiin muistikirjansa, ja isäntä tarkasti sitä vakavasti.

"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän. "Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle parhaat ja lähettämään ne heti."

Frecklesin silmät loistivat.

"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"

"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean. Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi; esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä. Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat sakot."

McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.

"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava sulka."

4. luku.

FRECKLES KATSOO URHOOLLISESTI VAARAA SILMIIN, JA UUSIEN KOKEMUKSIEN TIE AVAUTUU.

Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle, nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla, suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.

"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin, naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."

"Eikö se ole tammi?" kysyi Freckles.

"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.

Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi peitti laatikon vahakankaalla.

Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.

Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."

"Unia Duncan", sanoi Freckles. "En tiedä, miksi te olette niin hirveän hyvä minulle, mutta jos teillä on tuvassa jotakin työtä, jota minä voin tehdä teidän tai rouva Duncanin puolesta, milloin en ole vahtipaikallani, olisin minä hirveän onnellinen."

Duncan nauroi. "Ei sinun tarvitse tuntea mitään kiitollisuudenvelkaa, poikaseni. Ethän toki luule, että minä voisin hukata puolen päivää parasta ajoaikaa retuuttaakseni kaupungista laatikoita, joita sitten pynttäisin ja panisin pikku varani niiden sisustukseen."

"Tiesin kyllä, että herra McLean oli lähettänyt teidät", sanoi Freckles, ja hänen silmänsä laajenivat ja loistivat onnesta. "Hän on niin hyvä. Kuinka kernaasti tahtoisin tehdä jotakin, joka tuottaisi hänelle yhtä paljon iloa."

"No, kuuleppa, Freckles", sanoi Duncan, alkaen polvistuneena kerätä kapineitaan. "Enpä voi ymmärtää, että se pahoittaisi sinua, jos saisitkin kuulla, että sinä joka päivä teet jotakin, mikä miellyttää isäntää yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, mitä voisit tehdä. Sinä olet tavattoman tunnollinen, poikaseni, ja rehellinen kuin kulta. McLean luottaa sinuun kuin jos olisit hänen omaa vertansa ja lihaansa."

"Oo, Duncan!" huudahti onnellinen poika. "Oletteko oikein varma?"

"Tiedänhän minä sen", vastasi Duncan. "Muuten en tohtisi sitä sanoakaan. Ensi päivinä hän varoitti minua kertomasta sitä sinulle, mutta nyt hän ei välittäisi. Tiedätkö sinä, että jotkut näistä puista, joita sinä vartioit, ovat tuhantisen dollarin arvoisia?"

Frecklesin hengitys salpaantui, hän seisoi sanattomana ja vain tuijotti.

"Näetkös", sanoi Duncan, "siksi niitä täytyy niin tarkoin vartioida. Otetaan vaikka jokin visavaahtera — linnunsilmäksi sitä sanotaan tehtaalla, se kun on täynnä pikkuruikkusia oksia ja nystermiä, jotka näyttävät ihan linnunsilmiltä. Se sahataan levyihin, jotka eivät ole kirjoituspaperia paljon paksumpia. Sitten tehdään huonekalu huokeammasta puusta ja peitetään vaahteralla — vaneerilla, kuten sanotaan. Kun se on laitettu ja kiilloitettu, niin en koskaan ole nähnyt komeampaa. Meneppäs katsomaan johonkin huonekalukauppaan, kun ensi kerran joudut kaupunkiin. Sillä tavalla sahaamalla hienoksi saadaan päällystettä tuhansien dollarien arvosta yhdestä ainoasta puusta. Jos sinä et vartioi tunnollisesti ja Musta Jaakko puhaltaa muutamia, jotka hän on merkinnyt, on siinä menetetty enemmän rahaa kuin koskaan olet aavistanutkaan, poikaseni. Tässä eräänä iltana oli tuolla kämpällä joku hirtehinen vihjailemassa, että sinä voisit pettää isännän ja antaa Jaakon viedä puut salaa eikä siitä voisi kukaan tietää mitään, ennenkuin työmaa siirretään tänne."

Frecklesin kasvot karahtivat punaisiksi, kun hän kuuli tämän kavalan viittauksen.

"Ja isäntä", jatkoi Duncan, panematta merkille Frecklesin suuttumusta, "istui vain yhtä levollisena kuin lehmipaimen, ja sanoi: 'Minä annan tuhannen dollaria kenelle hyvänsä joka saattaa näyttää minulle vereksen kannon, kun tulemme Limberlostiin', niin hän sanoi. Muutamat miehet alkoivat silloin härnätä, että he kyllä joitakuita tapaavat. Niin että siitä näet, kuinka isäntä luottaa sinuun, pojuseni."

"Minä olen iloisempi kuin osaan ilmaista", sanoi Freckles. "Ja nyt minä aion marssia kaksin verroin, ettei kukaan pääse katkaisemaan yhtäkään puuta ja saamaan niin paljon rahaa."

"No, Herra armahtakoon!" päivitteli Duncan. "Taaskin ne skotlantilaiset ovat sotkeneet asioita! Tahtoihan McLean vain osoittaa sinulle luottamusta ja kunniaa. Ja nyt hän onkin luvannut runsaan palkinnon jollekin kurjalle konnalle, joka tahtoo syöstä sinut perikatoon. Minä tahdoin vain näyttää sinulle, minkälaiset ajatukset isännällä on sinusta, ja nyt olen toimittanut tuon taakan niskaasi. Kirotut skotlantilaiset! Ne ovat semmoisia tolvanoita!"

"Läsnäolevia lukuunottamatta?" kysäisi Freckles veikeästi.

"Eikä!" murisi Duncan. "Ne etunenässä! Sekö hänen oli pakko panna hinta päästäsi, hyvä poika, sillä siksihän asia lopultakin kiertyy, eikä minun ole tarvis sitä julistaa sinulle. Me olemme molemmat tehneet sinulle pahaa ja molemmat tarkoittaneet kaikkein parasta. Sitähän minä aina olen sanonut Saaralle."

"Minä olen oikein ylpeä siitä, mitä olette kertonut, Duncan", puhui Freckles. "Tarvitsin kylläkin tuon varoituksen. Sillä kun kirjat tulevat, saattaisivat ne houkutella minut laiminlyömään työni, vaikka entistä suurempi valppaus on tarpeen. Kiitän teitä enemmän kuin osaan sanoa siitä, että annoitte minulle vihjauksen. Se voi kukaties olla pelastukseni. En jääkään nyt kotiin päivälliselle. Lähden tästä itäiselle linjalle, ja kun sieltä palaan kolmen korvissa, niin ehkäpä muorilla on minua varten lasi maitoa ja palanen haukattavaa."

"Katsos vain!" huudahti Duncan harmissaan. "Aiot lähteä tuolle seitsenpenikulmaiselle taipaleelle, vaikkei mahassasi ole hiventäkään ruokaa. Mitä minä sanoinkaan sinulle?"

"Te sanoitte, että skotlantilaisilla on kovimmat päät ja lempeimmät sydämet kaikista kuolevaisista", vastasi Freckles.

Duncan murahti puoleksi mielissään, puoleksi nyrpeillään. Freckles tarttui sauvaansa ja lähti linjatiellensä hilpeästi viheltäen, ja nyt hänellä oli tavattoman pitkä ohjelma puhallettavana.

Duncan harppasi suoraa päätä alakämpälle ja kutsuen McLeanin syrjään sana sanalta toisti äskeisen keskustelun ja sanoi lopuksi: "Ja mitä tapahtuneekin nyt tai vasta, älkää antako kenenkään uskotella, että Freckles ei ole pitänyt vahtia niin uskollisesti kuin kukaan."

"En luule, että mikään saa uskoani siihen poikaan horjumaan", vastasi
McLean.

Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa, ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan. Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne lähteneet pakoon.

Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.

"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme sitten kaikki katsomaan."

Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua. Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt yhtä pitkällä kuin ennenkin.

Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa huuto: "Kirjat ovat tulleet!"

Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui sillä nyt nauraen.

"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt", sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja sitten."

Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.

Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö, syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja miten niitä käytetään.

Jokaisen uuden aarteen keksiessään Freckles kiljaisi: "Katsokaa tätä!"

Emäntä huudahteli: "No älähän nyt mitä!"

Vanhin poika teki härkäpyllyn joka merkillisyyden kunniaksi, ja koettaessaan seurata hänen esimerkkiään pikku veli keikahtikin syrjään ja siinä sätkytellessään loukkasi jalkansa kirveeseen, jolla äiti oli vääntänyt laatikon kannen auki. Se taltutti heitä, ja he kantoivat kirjat sisälle. Vaimo teki niille tilaa kaappinsa ylähyllylle, jossa ne olivat kaukana asiattomain pikku sormien ulottuvilta.

— Kun Freckles lähti vahtitoimeensa seuraavana aamuna, kiilteli uusi kirkas pönttö hänen selässään. Musta "kukko", nyt pelkkänä pilkkuna sinitaivaalla, näki sen välähdykset ja ihmetteli mitä se oli. Kokoon laskettu haavi riippui pojan käsikirveen sivulla, ja lintukirja oli pöntössä. Hän kulki pitkin linjaansa, tarkasteli huolellisesti joka jaksoa ja nuuski rajalinjan jokaista jalanmittaa, sillä hän oli päättänyt, ettei heittäisi työtään leväperään; mutta jos koskaan nuorukainen on "hitaasti kiiruhtanut", niin ainakin Freckles sinä aamuna. Kun hän viimein joutui sille paikalle, jonka oli raivannut ja ruokonnut laatikkonsa ympärille, paisui hänen sydämensä siitä ylpeydestä, että hänellä nyt oli niinkin paljon, mitä voi sanoa omakseen, ja hänen vilkkaat silmänsä nauttivat paikan kauneudesta.

Hän oli laittanut ison majan, jossa oli yhden seinän tasalla kaapin ovi. Kolmella sivustalla kapuilivat kauniit rykelmät villiruusuja puitten alemmille oksille. Seininä oli osaksi katinjuustoja, osaksi leppiä, orapihlajoita, salavia ja kuusamia. Täytteenä oli alhaalla tiiviisti vaaleanpunaisia kalmioita ja keltaisia juhannusruohoja, ja hajupihkalta tuoksuvat humalavieraan lonkerot punoivat kaikki yhteen. Yhdeltä sivulta alkoi heti räme, ja siinä kasvoi osmankäämiä kosolta. Niiden eteen hän oli istuttanut rivin vesihyasintteja vähäistäkään rikkomatta niiden taivaansinistä kukintaa, ja missä maa hieman kohosi, siihen hän oli sijoittanut sarjan tulikukkia, jotka olivat puhkeamassa.

Vasemmalla hän oli keksinyt luonnon omituisesti järjestämiä puita, jotka tapailivat pilviä ja olivat asettuneet vähitellen kapenevaksi kujaksi, niin että siinä oli pitkä avoin käytävä, joka päättyi rämeen pimeihin syvyyksiin. Pieni tausta pensaita, jotka keskellä lahoavia puunrunkoja tunkivat esille tasaisesta sammalpeitteisestä tanteresta, teki helposti käsitettäväksi, minkä tähden Freckles oli nimittänyt tämän paikan "tuomiokirkoksi", vaikkei koskaan ollut kuullut sanottavan, että "lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit".

Kahden puolen niitä puita, jotka olivat ensimmäisenä holvikaarena tässä hämärässä lehtokujassa, hän oli istuttanut sanajalkoja, jotka ylenivät jo puoleen miehenmittaan näinkin varhaiseen vuodenaikaan, ja niin taidokkaasti oli työ tehty, ettei niistä ainoakaan alkanut siirrosta nuokkua. Vastapäätä hän raivasi palasen maata ja järjesti siihen kukkalavan. Hän täytti toisen pään kaikenlaisilla hienoilla, hennoilla köynnöksillä ja saniaisilla, joita hyvin sopi siirtää. Itse lava kimmelsi tuhansin värein ja vivahduksin. Sinne hän sijoitteli hempeitä lemmikkejä ja sinisilmäisiä sisyrinchium-lajeja rinnatusten. Hän istutti sinikelloja, sinisiä, valkoisia ja keltaisia orvokkeja, villejä kurjenpolvia, kardinaalikukkia, akileijoja, punertavia käärmeenkieliä, voikukkia, kirjavia koisoja ja kämmeköitä. Oli siellä myös rätvänöitä, mokkasiinikukkia, sinivuokkoja, ketunhäntiä ja kaikkia muita Limberlostin kasveja, joissa oli kukkia tai nuput lupasivat kukintaa. Joka päivä kokoelmaan lisättiin jokin uusi kappale. Tämä paikka olisi saanut kasvitieteilijän haltioihinsa.

Polun puolelle hän jätti pensaat tiheiksi, jotta ne kätkisivät hänen tarhansa, ja kulki sinne pitkin kapeaa käytävää, jonka oli Duncanin kanssa raivannut laatikkoa paikalleen pantaessa. Hän nimitti sitä "paraatikäytäväksi", vaikka koetti kaikin mokomin sitä salata. Hän laitteli maalais-istuimia muutamien puiden väliin, tasoitti maata ja peitti sen paksusti rehevällä, raskaalla, villaisella sammalella. Kaapin ympärille hän istutti elämänlankoja, punakoisoja ja villejä viiniköynnöksiä ja ohjasi niitä ylöspäin, niin että kaappi melkein peittyi niihin. Joka päivä hän istutti uusia kukkia, leikkeli tunkeilevia pensaita ja muokkaili toisia, kunnes sai niistä mieleisiään. Ylpeä hän oli majastaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka yllättävän kauniilta se tuntuisi jokaisesta, joka ei ollut nähnyt, kuinka se vähitellen valmistui.

Tänä aamuna Freckles kulki suoraan kaapilleen, avasi sen ja pisti sinne tavaransa ja päivällisruokansa. Hän istutti uuden kasvin, jonka oli löytänyt polun reunasta, otti esiin sangon siitä nurkasta, jossa sitä säilytti, nosti vettä läheisestä lammesta ja kasteli sillä sekä maton että kukat.

Sitten hän tarttui lintukirjaansa, istuutui mukavaan asentoon penkille ja tyytyväisyydestä syvään henkäisten haki esille osaston "K". Hän sivuutti "kaakurin" ja "kiurun" ja siirtyi alemmas sivua, kunnes hänen kiihkosta vapiseva sormensa pysähtyi nimeen "korppikotka".

"Iso musta Kalifornian korppikotka", luki hän.

"Hm! Paras pysyä vain tällä puolen Kalliovuoria."

"Tavallinen hiirihaukka."

"Jaa, mutta me emme pyydystä tavallisia hiirihaukkoja. McLean sanoi 'kanoja', ja mitä hän sanoo, pitää paikkansa."

"Etelän musta korppikotka."

"Kah, nyt olemmekin perillä."

Frecklesin sormi seurasi riviä, ja hän luki jonkun sanan ääneen.

"Yleinen etelässä. Toisinaan saa Varis-Jukan nimen. Lähin sukulainen on
C-a-t-h-a-r-t-e-s A-t-r-a-t-a."

"Miten hemmetissä minä voin oppia nuo riivatun pitkät nimet omin päin?"

"— — eurooppalainen laji: Faraon kana. Tavataan toisinaan Virginiassa ja Kentuckyssä saakka pohjoisessa —"

"Ja toisinaan kauempanakin", lisäsi Freckles, "koska olen nähnyt niitä täällä Indianassakin ja aivan näiden kuvien kaltaisina, niin että ihan voin nähdä ison 'kukkoni' kurkottavan kaulaansa, jotta kutkuttaisin sen korvia. Entä sitten?"

"Vaaleansiniset munat…"

"Heleijaa! Nepä täytyy saada nähdäkseni."

"— tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan, runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja… ontoissa puissa tai kannoissa."

"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan, mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."

Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.

Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä. Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin — eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen poikkipuolin polvilleen — ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.

"Nyt joulu meill' on verraton,
vaan ken se juhlavieras on?"

Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.

Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.

"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä, että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään päässä linjalta."

"Enkä siedäkään", vastasi Freckles, "jos se on joku tuntematon, mutta tehän tulette McLeanin luota, eikö niin?"

"Hitto vieköön McLeanin!" sanoi Wessner.

Freckles puristi sauvaansa, niin että rystyset alkoivat punertaa.
"Tosissanneko niin sanotte?" kysyi hän mitä kohteliaimmin.

"Niinpä kylläkin", sanoi Wessner. "Ja niin sanoisi joka mies työmaalla jolleivät olisi liika suuria pelkureita sanoakseen mitään, paitsi ehkä tuo vanha hölmö skotlantilainen, Duncan. Puristaa hengen meistä kaikista. Teettää työtä kuin koirilla ja maksaa nälkäpalkkoja ja itse käärii kokoon miljoonia ja elää kuin prinssi."

Vihreitä välähdyksiä alkoi salamoida Frecklesin harmaissa silmissä.

"Wessner", sanoi hän pontevasti, "mitäs sitten valehtelette, kun siitä valeesta pääsette? Onhan joka mies työmaalla vahva ja terve ja saa palkan ansionsa mukaan, ja kohtelu on sellaista kuin herrasmieheltä saa. Mitä tulee siihen, että isäntä eläisi kuin prinssi, niin syöhän hän samaa ruokaa kuin te joka siunattu päivä."

Wessner ei ollut syntynyt diplomaatiksi, mutta huomasi nyt olevansa väärällä tiellä ja yritti toista.

"Mitäs arvelisit, jos saisit aimo rahaläjän tarvitsematta kättäkään nostaa?" kysyi hän.

"Hm!" sanoi Freckles. "Oletteko ollut Chikagossa ja keinotellut vehnäkaupoissa, niin että nyt tahdotte antaa minulle ystävällisen vihjauksen, kuinka minun pitäisi sijoittaa rahani?"

Wessner tuli likemmäksi.