Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HOMO SUM

Romaani

Kirj.

GEORG EBERS

Saksan kielestä suomentanut Kuusikko. [Suurimmaksi osaksi suomentanut E. N. Setälä.]

W. Churberg, Helsinki, 1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

Homo sum: humani nil a me alienum puto.

Terentius, Heautontimerumenos, 77.

Tekijän esipuhe.

Valmistellessani itseäni Sinain niemen historian kirjoittamiseen, veti kristillisen ajan ensimmäisten vuosisatojen tutkiminen minulta pitkän ajan, ja noiden monilukuisten martyroloogisten ja askeettisten kirjoituksien, pyhimys- ja munkkijuttujen joukosta, jotka minun oli ahtaalle rajoitettua tarkoitustani varten läpi tutkiminen ja seulominen, löysin (Cotelerion "ecclesiae graecae monumenta'ssa") kertomuksen, joka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin tuntui minusta omituiselta ja liikuttavalta. Sen tapahtumapaikkana oli Sinain vuori ja sen juurella oleva kosteikko Pharan.

Kun minä sittemmin, matkustaissani petrealaisessa Arabiassa, omin silmin näin Sinain erakkojen luolat ja omin jaloin astuin niihin, niin tämä kertomus jälleen juohtui mieleeni, eikä se mielestäni lähtenyt koko erämaanmatkallani.

Omituisimman-laatuinen sielun-arvoitus näytti minusta ilmaantuvan tässä yksinkertaisessa tapauksessa.

Erästä erakkoa syytetään väärin toisen rikoksesta, ja itseään puolustamatta hän antautuu rankaistuksen, seurakunnan yhteydestä sulkemisen, alaiseksi. Vasta rikollisen oman tunnustuksen kautta hänen viattomuutensa tulee ilmi.

Oli erittäin viehättävää ajatella niitä sielunliikkeitä, jotka johtivat sellaiseen apathiaan (apatheia), sellaiseen tunteiden lannistamiseen, ja samassa kuin näiden omituisten luolan-asujanten toimiminen ja ajatteleminen minussa itsessäni tuli yhä selvemmäksi, muodostui, ikäänkuin esimerkiksi, Paavalini kuva, ja pian kokoontui tämän ympärille kehä aatteita sekä viimein selvä käsitys, jotka minua ahdistelivat ja pakoittelivat, siksi kuin koetin taiteilijan keinoin, kertomuksen muodossa niitä ilmaista.

Koptilaisten munkkikertomusten lukeminen, johon minut saattoi Abel'in koptilaiset tutkimukset, antoi minulle ulkonaisen aiheen muodostamaan tätä minussa jo täydelleen selväksi kypsynyttä ainetta romaaniksi. Myöhemmin minuun erittäin vaikutti H. Weingarten'in pieni, mutta tärkeän-arvoinen kirjoitus munkkilaisuuden synnystä, joka minua vieläkin pidättää etenkin Egyptin ensimmäisten kristillisten vuosisatain tutkimisessa.

Ei olisi paikallaan, jos tässä rupeisin esittämään niitä kohtia, joissa luulen itselläni olevan syytä poiketa: Weingarten'ista. Terävä-älyinen Breslau'ilainen virkakumppanini heittää syrjään paljon, mikä ei ansaitsekaan pysyä paikassaan, mutta monin paikoin kirjassansa hän näyttää lakaisevan liian terävällä luudalla.

Vaikka minun olisi ollut yhtä helppoa sijoittaa kertomukseni neljännen vuosisadan viidennen kymmenen alkuun kuin neljännenkin kymmenen, niin olen kuitenkin sen jättänyt tekemättä, koska luulen varmaan voivani todistaa, että jo sinä aikana, jonka minä olen valinnut esitettäväkseni, oli, paitsi Serapistemppelin pakanallisia erakkoja (egkekleismenoi), myöskin kristillisiä anakoreetteja. Siinä yhdyn häneen täydellisesti, ett'ei järjestetyn munkkilaitoksen alkua missään tapauksessa ole oletettava ennen vuotta 350.

Minun Paavalini on tietysti eroitettava tuosta "ensimmäisestä erakosta" Paavali Thebalaisesta, jonka Weingarten täydellä syyllä on pyyhkäissyt pois historiallisten henkilöiden nimilistalta. Hän on, niinkuin kaikki muutkin kertomukseni kuvat, keksitty persoona, aatteen kannattaja, ei enempää, eikä vähempää. — Sankariani varten en ole valinnut mitään varmaa esikuvaa, ja hänen suhteensa on ainoa vaatimukseni se, että hänen ilmaantumisensa siihen aikaan myönnetään mahdolliseksi. Kaikista vähimmin olen ajatellut pyhää Antoniota, joka nyt on menettänyt etevän elämänkertojansakin, Athanasion, ja joka esitetään sangen teräväkärkiseksi mieheksi, mutta sivistykseltään niin puuttuvaiseksi, että hän osasi ainoastaan Egyptin kieltä.

Ne dogmaattiset riidat, jotka jo kertomukseni aikana olivat syttyneet, olen tahallani jättänyt mainitsematta. Myöhempinä aikoina Sinailaiset ja kosteikon asukkaat ottivat niihin innokkaasti osaa.

Sitä Sinaita, johon minä johdan lukijan, ei saa sekoittaa siihen hyvää päivänmatkaa etelämpänä olevaan vuoreen, jolla tosin Justinianon ajoista on ollut se nimi, jonka juuressa on kuuluisa Kirkastuksen luostari, ja jota yleisesti pidetään raamatun Sinaina. Kirjassani, jossa kerron matkustustani petrealaisen Arabian läpi [Georg Ebers, Durch Gosen zum Sinai. Aus dem Wanderbuche und der Bibliothek. Leipzigissä, W. Engelmann'in kustannuksella 1872], olen koettanut uusilla perusteilla todistaa sitä mielipidettä, jonka Lepsius on tuonut tieteesen, että sitä jättiläistunturia, jota nykyään nimitetään "Serbal'iksi", vaan ei munkkien Sinaita, on pidettävä ja ennen Justinianon aikaa on pidettykin lain-antamisen vuorena.

Senaattori Pietarin kivisen huoneen suhteen, jossa oli aivan vastoin itämaiden tapaa ikkunoita kadulle päin, minun tulee, estääkseni syystä nousevia epäilyksiä, huomauttaa, että Pharan'in kosteikossa vielä tänä päivänä on moneen sellaiseen rakennukseen kuuluneita palomuureja, jotka ovat merkillisen hyvin säilyneet.

Mutta sellaisille ulkonaisille seikoille suon tässä sielunkuvaelmassa vain vähäpätöisen sijan. Edellisissä romaaneissani oppinut oli pakoitettu tekemään myönnytyksiä runoilijalle ja runoilija oppineelle, mutta tässä en sitä vastoin ole tarkoittanut mitään muuta, kuin katsomatta oikealle tai vasemmalle, opettamatta tahi siirtelemättä tutkintojeni tuloksia muotoihin, joissa on lihaa ja luuta, taiteellisesti ilmaista sielussani liikkuvan aatteen eheässä muodossa. Ne kaunistelemattomat ihmismuodot, joiden sisällistä olemusta minä koetan lukijalle selvittää, täyttävät tämän kuvaelman alan, jonka hämärässä taustassa aaltoilee ihmiskunnan historian kuohuva meri.

Kirjani latinaisen nimen valitsemiseen on minua ohjannut eräs usein käytetty lause, joka täydelleen ilmoittaa sen päähuomion, johon minut on saattanut kaikkien ihmisten ajatuksen ja olon tarkastus, ja vieläpä niidenkin, jotka jo luulevat kiivenneensä taivaasen vievien portaiden korkeammille astimille.

Terention kirjassa Heautontimorumenos (I näytöksen 1 kohtauksen 77 säkeessä) vastaa Menedemolle hänen naapurinsa Chremes:

"Homo sum: humani nil a me alienum puto", jonka saattaa sanasta sanaan kääntää:

"Olen ihminen; mitään inhimillistä en pidä itselleni vieraana".

Mutta jo Cicero ja Seneca käyttävät tätä säettä sananlaskun tapaan ja paljoa laajemmassa merkityksessä, kuin siinä, mikä sillä näyttää olevan yhteydessä sen paikan kanssa, jossa se ilmaantuu. Heihin minä yhdyn ja käännän, viitaten kirjan nimilehteen:

"Olen ihminen ja luulen olevani ihminen kaikessa".

Leipzig'issä, 11 p. Marraskuussa 1877.

Georg Ebers.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä; ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan, jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.

Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä, ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina rajoittaa syvää rotkoa.

Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla, ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa, viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.

Kun Osiris — niin kertoo vanha egyptiläinen taru — syleili erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle, jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja, ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.

Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen. Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet vohlat osaavat sitä tehdä.

Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.

Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna. Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää leikin kovasti määkien.

Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä, voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas, melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin äkkiä keskeytti leikin.

Monta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille vierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan hengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen suonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.

Jo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt hakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta myöten alas lähteelle.

Säikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä jäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka istuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta ne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä sen synnytti.

Paimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.

Hän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi tuolla tavalla.

Hän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja paiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi kyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren nojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.

Portaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan päättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään muuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka hän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella palmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.

Viheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan olisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä pää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla paljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen ylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno utupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut mitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa olivat melkein ynseästi suljetut.

Hän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia kiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen päänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan ammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka hänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu, sitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.

Suuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä; mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski häneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn pistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista, ruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan nenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat hampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:

"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?"

Nuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi tuimasti:

"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa täällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa".

"Päivä on pitkä", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan, ikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.

Nuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä silmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja vihaisena hän huusi:

"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni".

Tyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa, ikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö, ja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman teräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin täydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla liikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä, lausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin nauravan:

"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka sinä olet?"

"Mirjam, kukas muu?" hän vastasi vallattomasti.

Hän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti häntä, ja närkästyneenä hän huudahti:

"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä pyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän lähteestämme".

"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun päälleni, jos sinulla semmoinen olisi", tyttö vastasi, halveksimalla kurtistaen huultansa.

Nuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti vaihtelevilla liikenteillä:

"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat kohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun tehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa astia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!" Ja ojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä eloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen mitan. "Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään tuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan kilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!"

"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan", nuorukainen keskeytti häntä, ja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. "Kestäisinpä kyllä kymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa".

"Sen uskon", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin nuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. "Sen uskon, mutta miksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu tuolla ylhäällä?"

"Hän on minun isäni, ja sitä paitse…"

"Mitä sitä paitse!" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin tahtoen karkoittaa yölepakkoa. "Joll'ei yksikään lintu tahtoisi lentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun vuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat sen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin ne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden vanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä suurellista sitten isäsi sinulle tekee?"

"Vaikene!" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä harmilla. "Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en saa kuunnella semmoista, jota en saa lausua".

"Saa, saa, saa", tyttö matki häntä. "Mitä sinä saat sitten? Et saa edes kuunnellakkaan".

"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!" hän huusi kiivaasti. "Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä kerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois".

Sanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan. Veri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat puristuneet nyrkkiin.

Nuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta tyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna silmänsä järkähtämättömällä katseella.

Kylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin huulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: "Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Anna minun olla", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet syrjään veden äärestä.

"Elä koske minuun!" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.
"Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä et tiedä mitään Jumalasta", hän vastasi, "ja kuka ei ole
Jumalasta, se on perkeleestä".

"Sitä et sinä sano itsestäsi", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi jälleen soida hänen äänestään. "Mitä he sinulle uskottavat, se saattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee nukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että minä olen perkeleestä?"

"Miksi sitä sinulta salaisin?" hän vastasi ylpeästi. "Hurskas Paavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun silmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun sinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata kaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että pyörielin sinun kanssasi tanssissa…"

Hänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.

Hän taputti käsiään ja huudahti: "Olisipa se vain totta ollut eikä paljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä, miltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät ja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?"

"Saatanan siivet", Hermas keskeytti häntä ankarasti. "Daimoni sinä olet, paatunut pakana".

"Niin hurskas Paavali sanoo", nauroi Mirjam. "Sen sanon minäkin!" nuorukainen huusi. "Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten kokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?"

"Mistäpä minä kiittäisin?" Mirjam kysyi. "Kenties siitä, että hurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?"

"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta hyvyytensä".

"Ei, ei, tuhat kertaa ei!" Mirjam huudahti. "Ei mikään jumala ole milloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka saattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni. Tiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi? Olinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä toivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen, en enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä aivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja ratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä kädessä, joka minua usein hyväili — se kai oli äitini — loisteli suuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua. Kun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin hänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka tiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa hän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt itsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut senaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä vapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät seppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten? Ja hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua häijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja sinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun antanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he valhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos hän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne kivittämällä". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään, hänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja kiihkeästi.

Hennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön kohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä, milloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä ollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.

Tänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka rumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota hänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi tällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja murheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja sanoi:

"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en sinulta sitä kiellä".

Hänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä sanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein suonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt. Joka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan menehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja Hermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.

Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen taipumattoman kielensä.

Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.

Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.

Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.

Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.

Mirjam ei liikahtanut.

Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.

Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli leimuaisi hänen silmissään.

Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä, ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.

Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen maahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.

Liikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi ainaisessa liikkeessä.

Kun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös, huuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita myöten Hermas oli poistunut.

Hämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että yö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella tiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.

Hän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia vaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta hän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja odottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli kadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.

Kuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja värähteli illan viileän vaikutuksesta.

Samassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.

Lauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan janoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät jälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.

Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle, ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut juomaan.

Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.

Muu lauma seurasi sitä.

Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä kotiin päin.

TOINEN LUKU.

Korkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli vähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena seinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.

Teräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä nauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan käden kuvertama luola.

Ennen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa; nyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.

Monta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat itselleen omistaneet suurimmat niistä.

Stephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin oli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä valmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä, toisella poika.

Puoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan asuja näyttänyt nukkuvan.

Hermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta kyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien tuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano kieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä tai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas poikansa oli saanut unta.

Mikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin sikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?

"Mikähän lienee syynä siihen", Stephano ajatteli, "että voimakas nuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva vanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen tarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät. Kuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme, ja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu ja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen Saul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa tuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka olisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan vesiastian".

Stephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää, kun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.

Häntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei kuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan, joka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta sisään.

Näin kului pitkällisiä hetkiä.

Viimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.

Niin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua itsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.

Silloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua:
"Kuuletko, lapsi?"

"Minä en saata nukkua", nuorukainen vastasi.

"Annappa siis minulle juotavaa", Stephano pyysi, "minun haavaani polttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä".

Hermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.

"Kiitos, kiitos, lapseni", vanhus sanoi hapuillen astian

kaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:

"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli kurpitsan kuori".

"Minä olen sen rikkonut", Hermas keskeytti häntä, "ja Paavali lamasi minulle omansa".

"Vai niin, vai niin", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi pojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt vuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:

"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä tuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?"

"Helvetin daimoni", Hermas vastasi. "Ja nyt paha henki vainoo minua täällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena ".

"Manaa häntä ja rukoile", sanoi vanhus totisena. "Jumalan nimeä saastaiset henget pakenevat".

"Minä olen huutanut Häntä avukseni", Hermas huokasi, "mutta turhaan. Minä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja valkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat silmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat".

"Ota siis ruoska", isä käski, "ja hanki itsellesi lepoa". Totellen Hermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta hän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla kädellä.

Pian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen vinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja poikansa tuskallisen voihkaamisen.

Jokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi häntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi: "Riittää jo, riittää". Hermas palasi luolaan.

Isä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan kanssansa.

Amenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi: "Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa olisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun matkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän sen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy ja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa ainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset purpuranväriset marjat…"

"Minä en niistä välitä", keskeytti häntä Hermas. "Tuo meluisa paikka vaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen jalallani".

"Niin sinä aina sanot", Stephano väitti, "ja kuitenkin tämä matka on sinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin sinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle Isällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu, ja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä silmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi".

"Sehän on minun vahinkoni", häntä Hermas keskeytti. "Minä pyydän, päästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä aikaa opetuksen antamiseen".

Stephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.

Uni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan valveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja uhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään saanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.

Viimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja sen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja nousi haukotellen.

Nähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti:
"Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?"

"Rukoilkaamme yhdessä", Stephano pyysi. "Ken tiesi, kuinka kauvan se meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei ole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun suudella Ristiinnaulitun kuvaa".

Hermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat kiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.

"Paavali!" vanhus huudahti, "ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas vähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa kauheasti".

Äsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli yllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen takki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä ja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.

"Nyt tuntuu paljoa paremmalta", huoahti vanhus. "Sinun hyvyytesi tähden Herra armahti minua".

"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!" Paavali vastasi syvällä metallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset, siniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen vakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän pyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja takkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:

"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää!
Arkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!"

"Meidän aluksessamme sinä olet Noah", vastasi Stephano.

"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti", nauroi Paavali.

"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.

"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää vähäsen nukittaa".

"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.

"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys, niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.

"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen, "enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".

"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä. Seuraa nyt minua".

"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista, lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä tahtoisin…"

"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa. "Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin. Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän. Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin turkkini".

Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni ja vei hänet kanssansa ulos.

Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja kiviharkkojen.

Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:

"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin ei syntiä ensinkään olisi olemassa".

Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:

"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".

"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen ruoskinut itseäni kovasti".

"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti kasvatettu poikanulikka".

Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat, että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän huudahti:

"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"

"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi silmänsä pois.

"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".

"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni, niinkuin joku muukin".

"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"

"Minä en ole mikään pyhimys!"

"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää. Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä, kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"

"Minä en taida teeskellä".

"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta rakastaa sinun pitää. Ja totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa itsensä luopumaan".

"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni ajan", kysyi nuorukainen.

Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme. Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua silmiin".

"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".

Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"

"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut rikas nuorukainen".

"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin erittäin viehättävältä?"

Hermas viivytteli vastausta.

Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.

Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä voi ymmärtää, niin se oli Paavali — sen hän tiesi — Paavali, jonka siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.

Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli kova ainoasti itseänsä kohtaan.

Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"

"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"

"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"

Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"

"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja hänelle me kaunistamme sielujamme".

"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti. "Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä, kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla ihmisten pelättinä!"

Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:

"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on suvaittu kaupungin kristityille…"

"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä. "Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä, jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".

Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut erinomainen loiste.

Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten. Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.

"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa maan päälle".

Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti, kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut enkelien yhdyslauluja.

Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat tuntuneet loppumattoman pitkiltä.

Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan, ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina, ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?

Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja. Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme. Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".

Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle päätänsä pudistaen:

"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta. Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä kuvaa, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?"

Paavali oli aikonut sanoa "äiti" "isän" asemesta, mutta kun hän ajoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada kyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän oli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he, ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.

Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi innokkaasti:

"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme, yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla? Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi, on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava olevansa Jumalassa".

Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.

"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan kuin vaellan täällä maan päällä, oma itseni, enkä mikään muu. Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä alkaa".

"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen, ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko. Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta: kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten rakkaus — kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet kuoleva…"

"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään, jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää! Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".

"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.

"Timagetisella painelukemalla", huusi Hermas hehkuvin poskin. "Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he paineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni olivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa huutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä tavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa kilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin, Vapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta heistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi, kuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he seppelöivät".

"Kiitä Pakhomiota", Paavali naurahti, "että hän pidätti sinua, sillä sinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa ja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava, niinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä leikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta".

"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa", nuorukainen huudahti.
"Katsoppas, mitä minä taidan!"

Näin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä kivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki voimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa jyrkännettä myöten syvyyteen.

"Siinäpä näet!" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti oli seurannut hänen heittoansa. "Niin vahva kuin kätesi onkin, niin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä, jos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään kiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät kätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen jalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne kivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja notkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin jokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun se sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole oikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt tarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä kerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin heität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi kuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin! Epätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!"

Enenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui kiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan Aleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon heitossa.

Hän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi ranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä käsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa koukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven etäälle eteensä.

Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä saavuttamatta.

"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"

Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.

Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan miehen käsivarsi alkoi väsyä.

Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.

Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.

Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen monta seppelettä:

"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta, minä osaan palmuun!"

Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut, tärähti, ja Hermas riemuitsi:

"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole kuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!"

Näin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla vuorta myöten alas kosteikkoon.

Niinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,
Paavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.

Hämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi tutustuminen aivan outoon maailmaan.

Kirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän tempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut jäsenensä.

Hetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti tuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri hänen partaansa.

"Mitä minä olen sanonut?" hän jupisi itsekseen. "Jokainen pisara vanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri, minä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä olen ja pahempi kuin Saulus!"

Näin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon ja alkoi rukoilla.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas miekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi verta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja tuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan auringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että monta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi häntä piispa Agapiton johtamina.

Pyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen hurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen taaksensa polvilleen.

Kun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja hämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa, suudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi:

"Ei niin! Hurskain on suurin meistä. Ystävät, kumartakaamme tätä pyhää miestä".

Toivioretkeläiset tekivät hänen käskynsä mukaan.

Paavali painoi kasvonsa käsihinsä ja nyyhki: "Minä raukka, minä raukka!"

Toivioretkeläiset ylistivät hänen nöyryyttänsä ja matkustivat johtajansa kanssa pois.

KOLMAS LUKU.

Hermas oli pysähtymättä rientänyt eteenpäin.

Jo hän seisoi sen solatien viimeisessä mutkassa, jota hän oli kulkenut, ja jalkojensa alla hän näki laajalle ylettyvässä laaksossa puron kirkkaan veden, joka täällä teki erämaan hedelmälliseksi, ja korkeat palmut ja lukemattomat tamariski-pensaat, joiden keskellä ylenivät kosteikon asukasten huoneet, pienten puutarhojen ja huolellisesti kasteltujen peltotilkkujen ympäröiminä.

Jo hän kuuli kukon laulun ja koiran iloisen haukkumisen, ja hänestä, joka oli tottunut aina olemaan syvän hiljaisuuden ympäröimänä korkeiden kallioiden keskellä, tämä kaikui sen eloisan elämän tervehdyksenä, johon hän ikävöitsi.

Hän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka värähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa nousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta liesiltä.

"Tuolla keittävät par'aikaa", hän ajatteli, "vaimot miehilleen, äidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa, hankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole missään kotia, eikä minua kutsu kukaan".

Kilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut; mutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä uudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän katsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.

Nopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi vuorelle päin.

Hän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa yltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja mielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen jälkeen alas laaksoon.

Se sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään kunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu kirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla ja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun saaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.

Tätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla Moses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet hänen korkealle kohotettuja käsiään.

Mutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon lähistöllä.

Siellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses sauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se kukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän kanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut Jethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät nimittää.

Hurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä näissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan alkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat käyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa, auringolle, kuulle ja tähdille.

Pohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen, kun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli vallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa kukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja Blemmyiläisten hyökkäyksistä.

Mutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa omaisuudelleen.

Jättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla tähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät vartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa vaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.

Kaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta kivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut jousella ampumisessa.

Kirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa
Agapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.

Näistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa, osaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli kivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja, osaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten ominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten kuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion vainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt monta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.

Luja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti hoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli kaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja majamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva centurioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan kanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä centurioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija, jonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut "leijonan" arvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset tavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.

Hänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta uskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan hänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli hurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä muuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.

Arkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja hänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen eteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne kääntyä.

Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.

Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.

Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt rappusille.

Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea korkealla ilmassa.

Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen, puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja jälleen "Sirona!"

Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen takaperin:

"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään; sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni tuonain".

Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi, avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.

Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi hänelle:

"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"

Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.

Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain poikainsa kanssa.

Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin leveähartiainen.

Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti. Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan, kunnollisen miehen huulille.

Hän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa kanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin silmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja, että ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla heitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän miehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.

Hänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi saattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut tulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat täydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.

Vanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja jolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi, Polykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.

Vanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli rakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo aikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä, sillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan, Sebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden esikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän kuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta asian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen kaavoillensa kilpapalkinnon.

Rakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä piha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat graniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä, niinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen putouksen rannalta.

Antonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän ääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat yhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.

Nuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi rakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota kuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin voitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren välinen matka kolmannesta lyhemmäksi.

Rakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän työvoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin tähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa lastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian tehtaista.

Pietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli kotoisessa elämässä harvapuheinen.

Aina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin tutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta samalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain puoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää suunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi, niin senaattori mumisi: "Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään ja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat lentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!"

Niin pian kuin sanaa "silta" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin taiteilijoihin ja sanoi: "Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa lainaamaan meille sateenkaarensa". Mutta kun sitten Polykarpo esitti hänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin Syriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti hänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon lujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella hänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi ja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä; kuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi alussa vaan "kujeita" taikka "niin, jospa minä olisin keisari".

Viimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja ajateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä ainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin kolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen ja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen oli kauniimpaa kuin Syenen.

"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla", Antonio keskeytti häntä. "Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi, jos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota muutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa Trajanonvirtaa, joka yhdistää Niilin Punaiseen mereen".

"Ja jos minun leijonani onnistuvat", Polykarpo lausui, "ja Zenodoto tyytyy meidän kiveemme ja työhömme, niin voipi kyllä käydä niin, että me viemme voiton Syeneltä ja että meidän luonamme tehdään osa niistä suunnattomista tilauksista, joita nyt Konstantinon uutta pääkaupunkia varten tehdään putouksen rannalla olevista kivenmurroksista".

"Polykarpo ei toivo liikoja", Antonio lisäsi, "sillä kuumeentapaisella innolla keisari koittaa saada Byzantiota suurennetuksi ja kaunistetuksi. Sille, joka rakentaa huoneen, jaetaan vuosittain viljaa, ja houkutellakseen sinne meidän ammattilaisiamme, joita hän ei voi saada kylläksensä, hän lupaa kuvanveistäjille, rakennusmestareille ja sivistyneille työntekijöillekin täydellisen veron-vapauden. Jos me jo täällä valmistamme harkot ja patsaat tarkoin piirrosten mukaan, niin eivät ne vaadi ylellistä tilaa laivassa, eikä kukaan voi hankkia niin halpaa työtä kuin me".

"Eikä niin hyvääkään", huudahti Polykarpo, "sillä sinä olet itse taiteilija, isä, eikä kukaan tunne kiveä paremmin kuin sinä. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja tasavärisempää graniittia, kuin siinä harkossa oli, jonka sinä hankit minulle ensimmäistä leijonaani varten. Minä valmistan sen täällä, ja arvelen, että sitä saattaa katsella. Tosin sen on vaikea pitää paikkaansa noiden jalojen, taidetten loisto-ajan teosten joukossa; mutta minä teen parastani".

"Leijonat tulevat ihastuttavia", Antonio sanoi, ylpeydellä veljeensä katsoen. "Sen vertaista ei ole kukaan viimeisinä vuosikymmeninä tehnyt, ja minä tunnen Aleksandrialaiseni. Jos pyhän vuoren graniitista tehtyä mestariteosta ylistetään, niin koko maailma tahtoo saada graniittinsa sieltä, eikä mistään muualta. Se vaan on tärkeätä, että kivien kuljettaminen merelle tulee vähemmän vaivaloiseksi ja kalliiksi".

"Koittakaamme siis", sanoi Pietari, joka poikainsa näitä puhuessa oli sanaakaan sanomatta kävellyt edes takaisin. "Koittakaamme siis Jumalan nimessä, tuota sillanrakennusta. Uuden tien me laitamme, jos porvaristo suostuu ottamaan osallensa puolet kustannuksista, muuten emme; ja tietäkää se: teistä on molemmista tullut kunnon miehiä!"

Nuorempi poika tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämellisen hellästi huulilleen.

Pietari pyyhkäisi nopeasti hänen tummia kiharoitaan, ojensi sitten voimakkaan oikean kätensä esikoiselleen ja sanoi: "Meidän täytyy lisätä orjiemme lukua. Kutsu äiti tänne, Polykarpo".

Polykarpo riensi iloisesti toimittamaan isänsä käskyä, ja kun rouva Dorothea, joka istui kangaspuissa tyttärensä Marthanan ja muutamien orjatarten kanssa, näki hänen hehkuvin poskin syöksyvän naishuoneesen, niin hän nousi, huolimatta muhkeasta täyteläisyydestään, nuorekkaalla kiireellä ja huusi Polykarpolle:

"Onko hän myöntynyt teidän aikeihinne?"

"Sillanrakennukseen, äiti, ja kaikkeen, kaikkeen", nuorukainen huudahti. "Minä en saata leijoniani varten mistään saada kauniimpaa graniittia, kuin se on, jonka isä minulle valitsee, ja kuinka se minua ihastuttaa Antonion tähden! Ainoastaan tien suhteen meidän täytyy olla kärsivällisiä. Hän haluaa heti puhella kanssasi".

Dorothea rouva koitti tyynnyttävällä viittauksella rauhoittaa poikaansa, joka oli tarttunut hänen käteensä ja koki vetää häntä mukaansa; mutta kyynelet, jotka olivat nousseet hänen lempeihin silmiinsä, ilmaisivat, kuinka suuresti hän otti osaa lemmittynsä ilohon.

"Malttia, malttia, tulenhan minä jo", hän virkkoi, vetäen pois kätensä Polykarposta, järjestääkseen pukuaan ja harmaita hiuksiaan, jotka runsahina ja hyvin hoidettuina ympäröivät hänen vielä suloisia ja rypyttömiä kasvojaan. "Olenhan minä sen jo edeltäpäin sanonut! Jos teillä on järjellisiä asioita isälle esiteltävinä, niin hän teitä kuulee ja suostuu niihin ilman minun välitystänikin. Miesten asioihin eivät naiset saa sekaantua. Nuoriso pitää jousta jänniteltynä ja ampuu usein yli maalin. Olisipa se kaunista, jos minä hullumaisesta rakkaudesta teihin tahtoisin olla seireeninä, joka hyväilyssanoilla kietoo terveen järjen tämän talon perämieheltä, isältänne. Te nauratte tätä harmaantunutta seireeniä? Mutta rakkaus ei huomaa, mitä vuodet ovat riistäneet, ja muistaa hyvin kaiken sen, mikä meissä ennen on ollut miellyttävää. Miehillä ei sitä paitse aina ole vahaa korvissa, kun se olisi tarpeen. Mutta tulkaa nyt isän luokse!"

Dorothea kävi Polykarpon ja tyttärensä edellä.

Polykarpo pidätti sisartansa kädestä ja kysyi häneltä: "Eikö Sirona ollut teidän luonanne?"

Kuvanveistäjä koitti näyttää aivan viattomalta, mutta punastui kuitenkin kysyessään.

Marthana huomasi tämän hyvin ja vastasi vähän veitikkamaisesti: "Hän näytti meille kauniita kasvojansa, mutta tärkeiden tointen vuoksi hän lähti pois".

"Sironako?" kysyi Polykarpo epäillen.

"Niin juuri, niin juuri!" Marthana vastasi nauraen. "Hänen täytyy neuloa uudet vaatteet lasten nukelle".

"Miksi sinä pilkkaat hänen hyvyyttänsä?" sanoi Polykarpo moittivalla äänellä.

"Kuinka tuntehikas sinä olet!" sanoi Marthana hiljaa. "Sirona on ystävällinen ja hyvä kuin enkeli, mutta katso sinä hieman vähemmän häneen, sillä hän ei kuulu meikäläisiin, ja niin ilettävä, kuin tuo sappinen centurioni minusta onkin, niin…".

Hän ei puhunut loppuun, sillä Dorothea rouva oli ehtinyt asuinhuoneen ovelle ja katsahti taakseen lapsiinsa.

Pietari otti puolisonsa vastaan yhtä totisena, kuin tavallisesti, mutta hänen toisesta puoleksi suljetusta silmästään pilkisti veitikkamaisuus, kun hän sanoi:

"Sinä tuskin tietänetkään, mistä puhutaan?"

"Uskalikkoja, pilvientavoittelijoita te olette", hän vastasi iloisesti.

"Jos hanke ei onnistu", sanoi Pietari näyttäen poikiansa, "niin nuot saavat kärsiä vahinkoa kauvemmin kuin me".

"Mutta se onnistuu teille", Dorothea huudahti. "Vanha sotapäällikkö ja nuoret sotilaat, nehän tappelut voittavat".

Vilppaasti ja ujostelematta hän ojensi pienen palleroisen kätensä miehellensä. Tämä löi iloisesti kättä ja sanoi:

"Minä arvelen saavani senaatissa tien laitoksen toimeen. Sillanrakennustamme varten on vielä hankittava apuväkeä ja siihen me tarvitsemme sinua, Dorothea. Meidän omat orjamme eivät riitä".

"Odota", keskeytti emäntä iloisasti häntä, astui ikkunan ääreen ja huusi: "Jethro, Jethro!"

Se, jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui, ja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen olisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi mahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.

Se, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän pienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut tällä alalla olemaan rajaton hallitsija.

"Pitkä Anubis", hän sanoi lopuksi, "on kai kumminkin tarpeeton tallissa".

Taloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja järkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin, joka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella silmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään ilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän pelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.

Dorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron tarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena kuin paheksien: "Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä minä saan tietää, saa myöskin Pietari kuulla".

Senaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin synkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti puhua.

Mutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta, ja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi nauraen: "Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi sinua".

Pietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet ystävällisiä ja kysyi: "Kuka sinä olet? Mitä haet?"

Hermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä niin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi hänet kokonaan hämille.

Hänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen saada sanotuksi: "Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka haavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole viiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun luoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän — jotta minä…"

"Vai niin, vai niin", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti rohkaisten. "Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas vaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä nulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille".

Hermas punastui ja oikaisihen.

Samalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi senaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin, ja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista tunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään kohtaan.

Polykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle, jota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa aina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: "Jos me voisimme hankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin työmme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika…"

"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas", erakko vastasi ja hänen otsasuonensa alkoivat paisua.

Polykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä vuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti tutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua, että voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi, että hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen pukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi lepytellen:

"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä työnteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?"

Tämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea
rouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:
"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?
Pietari ei teiltä kiellä apuansa".

"En suinkaan", puuttui puheesen senaattori. "Minä seuraan sinua sittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän nuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista rikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon katkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota meidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina puuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten minä seuraan sinua".

"Mutta me asumme ylhäällä vuorella", Hermas sammalsi.

"Sitä puhtaampi on ilma siellä", senaattori keskeytti. "Mutta odota! Kenties on vanhus yksinään… Eikö? Hurskas Paavali on hänen luonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat odottaa".

Pietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän viittasi poikiansa ja sanoi: "Antonio, mene nyt heti hakemaan orjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti paljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy kuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne, sitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen tulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran lyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle kääreet järjestykseen. Tässä on avain".

"Minä autan häntä", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi näyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta erakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse oli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa, saatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.

Sill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin ääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.

Jälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran kääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen taaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.

Niin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi taloudenhoitajaan ja kysyi:

"Miten on Anubis orjan laita?"

"Hän on…" Jethro vastasi. "Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan päivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on haavoittanut häntä sirpillä otsaan".

"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?" huudahti Dorothea rouva moittien. "Mitä te teitte tytölle?"

"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon", Jethro vastasi, "ja siellä hän riehuu ja raivoo".

Dorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: "Sillä tavoin te ette paranna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni".

Niin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea kääntyi puolisoonsa ja huudahti:

"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne menettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei mikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!"

Jethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet olivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa järjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia ruohonkorsia.

Synkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa vavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.

Kun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä ja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa vihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen huuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä häntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten ovea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä tylysti kiinni hartioista.

Mirjam parkaisi ääneensä, ja senaattorin tytär, joka oli pannut rohtopullot pois käsistään ja säälien seurannut kaikkia hänen liikkeitään, riensi paimentytön luokse, lykkäsi pois vanhuksen käden, joka piti hänestä kiinni, ja sanoi: "Elä pelkää Mirjam. Mitä hyvänsä olet tehnytkin, niin isäni saattaa antaa sinulle kaikki anteeksi".

Hänen sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja paimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla rakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.

Monta hetkistä kaikki olivat vaiti.

Viimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:

"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa".

Mirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.

Kovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän oli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja ystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen silmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän virkkoi:

"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua vaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin kaikki teidän orjanne".

Hänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä jälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella hän jatkoi:

"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä, mutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni itseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta inhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin elukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä vuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis astui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani, mutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri syöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja vasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin. Kuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin — kuinka sitä nimittäisin? — joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä lehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla, silloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi loppunut".

"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?" Marthana häntä keskeytti. "Sinä olet hillitön ja huima, vaan et paha".

"Kysy vaan tuolta!" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin
Hermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.

Senaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat tottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:

"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla, on jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan, koska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut rauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja vasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi ei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän niskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei tarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä olemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta kristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä sieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia tahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän luoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei Pietari tahdo sinua rankaista".

Senaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva kääntyi Jethron puoleen kysyen:

"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?"

"Hän on kuumeessa ja hourailee", kuului vastaus. "Vanha Praxinoa jäähdyttelee hänen haavaansa vedellä". "Mirjam saa siis astua hänen sijaansa", Dorothea lausui, "ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka hän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu, tyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten Marthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään".

Paimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä sairaan luokse.

Sillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.

Pietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot
Hermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.

Sirona seurasi heitä silmin ja huudahti: "Sääli tuota uljasta poikaa!
Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".

Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi: "Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä nopeammin viikot vierivät!"

"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".

"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi, "niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä, mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle: sinulta puuttuu työtä!"

"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa. Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää, jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".

"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania, ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella itseäsi miestäsi varten!"

"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".

"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä, Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".

NELJÄS LUKU.

Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.

Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen, joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen jäsentensä nuorteutta.

Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut vuorella?"

"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"

Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän asettui tänne?"

"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa yksinäni kirkkomatkalla".

"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"

"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin rukoilevaiset eläimet".

Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.

Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.

Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa johdatusta.

Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.

Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti tuumasta toimeen.

Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin, toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".

"Seuraa sinä minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä, käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö paikan, missä me murramme kiveä?"

"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".

"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".

"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa. Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia! Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni. Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden patriarkan siunausta".

"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat, kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"

Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista, jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven murroksella…"

Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet nuorukaisen innolla huutaen:

"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta? Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio, vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja, jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina, silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon, Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä hän saapi aikaan, se on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".

Vanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin hän huudahti:

"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä olisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni mainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja taltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla sovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin hankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi sotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut sotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta' ja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan puhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä jälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle, vaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut minulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?"

Pietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin sanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:

"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun milloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme; mutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei saa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole tavallista halpaa lajia".

Annettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle, hän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.

Jo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat lähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä luolassaan.

Yhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien levittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla kuumuudella.

Stephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli kovin janoissaan.

Tuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli hänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.

Tuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän oli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen lausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.

Stephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä heikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja kuivuneilta huuliltaan.

Sitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi hänen hartauttaan.

Yksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä elämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita, pettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja taistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään eksynyt lapsi.

Hiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän kallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden ohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja levottomuuteen.

Kädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat sotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin nimeä.

Viimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten kuluneet hetket.

Hän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista juomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin lehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan ja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä makuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen nuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano rakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita sukkeluuksia keisarin pidoista. Jos kellä, niin ainakin hänellä oli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti kaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi sikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka tyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti alabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla hän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa, tuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt enää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä Glycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.

Kaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli tapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut, takaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen sielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi kuin sinä juhlayönä.

Silloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista kammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin, joka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.

"Vettä, vettä", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka sydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon hiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki sen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi kilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan huulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten huoaten huudahti: "Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit niin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!"

Paavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi otsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.

Stephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että tämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.

Hetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali kohotti kasvonsa ja lausui: "Anna minulle anteeksi, Stephano! Rukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa, menetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei mikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!"

Sairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi: "Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan meistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan teitä!"

Tuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja tämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.

Tässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui luolaan.

Erakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän ajatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi, missä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.

Se hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen sydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:

"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan uskollinen hoitaja".

Aleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: "Minä olen ajatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen maata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu enää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on jälleen paraneva!"

Pietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon itsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen luolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina käymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.

Hän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten pysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli herättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt auttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.

Paavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen, jota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä yöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin kyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan maata hänen asuntoonsa.

Uusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo valitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa saakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan, olivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän tahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.

"Isänikin", hän ajatteli, "on aikoinaan ollut sotilas ja asunut palatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen luolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä unhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas ja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi tullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä taltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari tarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon Romalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi ruveta taisteluun".

Tätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään rintahansa.

Nukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka Paavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli hänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli kohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.

VIIDES LUKU.

Stephano oli senaattorin lääkkeen vaikutuksesta saanut unta.

Paavali istui hänen vieressään yhtään jäsentäkään järkähyttämättä.

Hän pidätti henkeänsä ja tukahdutti kaikin voimin ry'ityksenkin, ett'ei häiritsisi sairaan herkkää unta.

Tuntia jälkeen puoliyön vanhus heräsi, ja maattuansa kauvan ajatuksissaan silmät auki, hän puhui miettiväisesti:

"Itsekkääksi sinä sanoit itseäsi ja meitä, ja minä olenkin varmaan sellainen! Tätä minä olen jo usein sanonut itselleni enkä vasta tänään, vaan jo viikkoja sitten, aina siitä hetkestä saakka, jolloin Hermas palasi Aleksandriasta ja unhotti iloisen naurunsa. Hän ei ole tyytyväinen, ja kun minä kysyn itseltäni, mikä hänestä tulee, kun minä olen poissa, kun hän hylkää Herran ja etsii maailman hekkumaa, niin minua kauhistuttaa. Minä tarkoitin hänen parastansa ottaessani hänet mukaani tälle pyhälle vuorelle, mutta kuitenkaan ei se ollut yksistänsä siihen syynä! Minusta tuntui liian raskaalle kokonansa eritä lapsestani. Jumalani, jokainen pieni eläin on varma äitinsä uskollisesta rakkaudesta; mutta hänen äitinsä ei huolinut hänestä paetessaan viettelijänsä kerällä huoneestani. Minä ajattelin, että hänen ainakin tulisi saada pitää isänsä ja että hän, jos hän kasvaisi kaukana maailmasta, säästyisi kaikesta siitä tuskasta, joka niin runsaasti on tullut minun osakseni. Minä tahdoin kasvattaa häntä taivasta varten ja murheettomaan elämään. Ja nyt, nyt! Jos hän joutuu perikatoon, niin se tapahtuu minun kauttani. Nyt tulee kaikkien muiden tuskien lisäksi vielä tämä murhe".

"Sinä olet etsinyt hänelle tien", Paavali häntä keskeytti, "ja muuten on kyllä käypä hyvin; hän rakastaa sinua, eikä varmaankaan sinua hylkää, niin kauvan kuin olet sairaana".

"Eikö todellakaan?" kysyi sairas tuskallisesti. "Ja minkälaiset on hänellä aseetkaan, joilla hän suojelisi itseään elämässä".

"Sinä annoit Vapahtajan hänelle ohjaajaksi; siinä on kyllä", Paavali virkkoi rauhoittaen. "Taivaasen viepä tie ei ole mikään tasainen tie, eikä kukaan voi hankkia autuutta lähimmäisellensä".

Stephano oli vaiti ison aikaa; sitten hän lausui: "Ei vähäpätöisimpiäkään elämän kokemuksia ole sallittu opettajan tehdä oppilaansa eduksi, isän poikansa hyväksi. Päämäärään saatamme vain viitata, vaan sinne viepä tie tekeypi jokaiselle erinkaltaiseksi".

"Kiittäkäämme siis Jumalaa", Paavali huudahti, "sillä Hermas on jo sillä tiellä, jota meidän, sinun ja minun, ensin täytyi etsiä".

"Sinun ja minun", toisti sairas ajattelevaisesti. "Kumpikin meistä on hakenut tietänsä, mutta yhä vaan omaansa, huolimatta toisen tiestä. Tuota itsekkäisyyttä, tuota itsekkäisyyttä! Kuinka monta vuotta me jo olemme asuneet täällä lähellä toisiamme, enkä kuitenkaan koskaan ole tuntenut tarvetta kysyä sinulta, mitä sinä tiedät nuoruudestasi ja kuinka armo sinut saavutti. Sattumalta sain tietää, että sinä olet kotoisin Aleksandriasta ja että olet ollut pakana sekä saanut paljon kärsiä uskon tähden, ja se oli minusta kylläksi. Sinä et näytäkkään tahtovan mielelläsi puhua noista menneistä päivistäsi. Lähimmäisemme pitäisi meille olla niinkuin oma itsemme, ja kuka on ollut minua lähempänä kuin sinä? Voi tuota itsekkäisyyttä! Kuiluja on Jumalankin luokse vievällä tiellä".

"Minulla ei ole paljon kerrottavaa", Paavali sanoi, "mutta entistä oloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin luotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin äkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos sammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin ropakkoonsa".

"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti. "Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen syntyperää ja nimeä".

Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:

"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua. Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää esineen aatteen, sille jääpi…"

"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.

"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin", Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet yhdenmuotoiset!"

"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu filosofien järjestelmihin…"

"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti. "Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä: grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia…"

"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.

"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti meitä opettamassa".

"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti. "Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"

"Saman, saman", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. "Meidän taloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää, ja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä turhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni. Hänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa ja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen kaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta, jonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin tarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se suuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin kaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun sitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla olollansa! — Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon menneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin rikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja rakas ja hyvä kuin enkeli".

"Jokaiselle lapselle on oma äitinsä paras äiti", jupisi sairas.

"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!" Paavali huudahti. "Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen sanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi ankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää. Oppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa saanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi pidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin vuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä dialektisissa väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria koko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään järjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän koskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli mestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin aina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa. Hänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä palestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan paras mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla etevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain auttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut klientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa lausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut, se käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä: Menanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen ominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät suusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä hetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun nelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä koristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta. Kylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni".

"Kaiken sen tiedän", Stephano häntä keskeytti, "ja sen muistaminen on usein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi karkoitetuiksi?"

"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina", Paavali huokasi, "mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman viekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä välttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja Raithusta tuovat kalaa kosteikkoon".

Stephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:

"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta tahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan ainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin silmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita…!"

"Kanopon ostreat ovat erinomaisia", Stephano keskeytti, "siellä tehdään pieniä piirakoita…"

Paavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti: "Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin kadulla!"

Mutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: "Olisi kuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja sinun tulisi koettaa nukkua". "Minä en saata", Stephano huokasi. "Jos minua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!"

"Mutta älä keskeytä minua enää", Paavali pyysi ja jatkoi: "Koko tämän iloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus olin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt maljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin minusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla, tahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut ainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin tuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen ja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän olemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat meistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä, aina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta ilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä oli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän yhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten oppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän syvämieliseltä, milloin järjettömän narrimaiselta. Usea hänen suustansa lähtenyt sana jäi kuitenkin muistooni ja vasta täällä yksinäisyydessä olen niitä oppinut ymmärtämään. Järjellisyyden etsiminen ulkopuolelta itseämme ei muka ole minkään arvoista; mutta ylevintä on, kun järki näkee meissä itse itsensä. Niin usein kuin maailma silmissäni raukee tyhjyyteen, ja minä elän Jumalassa ja pidän Hänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin minun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja ikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla äänellä julistettiin aivan heidän vieressään!

"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut lymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä. Vain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin suutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat saaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen kerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen siunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka pojan olin vetänyt vedestä.

"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa; minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni naimisiin prefekti Pompejon kanssa.

"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon, vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle, koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin, sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain kreikattarien laulu ja hyppy.

"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.

"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin Roinassakaan olisi voinut hankkia.

"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua, oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.

"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.

"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,

"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme aseet kädessä.

"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä silmään."

"No mitä?" Stephano kysäisi.

"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä. Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".

"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".

"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa, vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut, mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni. Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta! Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun, ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä minä hänen!' jupisin itsekseni.

"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti, ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani, ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni huoneessa.

"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.

"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.

"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.

"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'

"'Rukoilin', vanhus vastasi.

"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!' Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi jälleen yksikseen huoneesen.

"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni. Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin, niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu, kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".

"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.

"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen, sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa. He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani. Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle taivaan kaikkine riemuineen.

"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa tulin kastetuksi.

"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen alkoivat, auttaa veljiäni.

"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä, kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".

"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui tyytymättömänä:

"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".

Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan, joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja noutamaan.

KUUDES LUKU.

Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa, sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.

Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.

Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle kuvastin!"

Ison aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun metalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran, joka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen kuvastinta eläimen edessä:

"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän seinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin meidän täytyy katsoa tähän!"

Sitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:

"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin Arelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan auringon alla. Anna tänne sandaalini!"

Neekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden somissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi kätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:

"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!"

Tätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti todellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali koskaan olisi polkenut.

Sitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi muuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin rakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.

Vastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen puolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja molempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty punaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja jossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat. Tämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin piikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja myllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä myötäviksi.

Tänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä piha oli vielä synkän varjon peitossa.

Ainoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.

Jos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo ympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa ja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen auringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli häirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.

Paitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi isohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.

Varjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: "Tuo ilkeä aurinko! Meidän ikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin olisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen huoneesen; sen tahdon".

Orjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: "Phoebicio ei sitä tahdo".

Sironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin hiukan tärisi, kun hän kysyi: "Mikä hänen nyt taas on?"

"Hän sanoo", vastasi neekerivaimo, "että senaattorin poika Polykarpo useammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä näyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon pienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi tarpeellista".

"Onko hän vielä tuolla?" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti uhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.

"Isäntä on poissa", sammalsi akka. "Jo ennen auringon nousua hän meni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa myöhään kotiin".

Galliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä lohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.

Vinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös häntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.

Yksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä eläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä verraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän peräsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla aukealla.

Hän kauhistui väristen.

Hän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla hänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä, jonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä hän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona ei ollut koskaan rakastanut häntä.

Huolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen isänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä, mutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies kuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.

Mutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin tulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta heidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja mieltymyksen-osoituksiansa.

Elämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä, mutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä ei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli, ennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää huolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.

Tämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän mielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat nähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.

Hän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä huoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin pääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä ihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa nähtävänä ja ihailtavana.

Kun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan linnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa ottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä kesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet muassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä toiveita ja iloisuutta.

Vähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen seurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa etunenässä kulki maitse Roomaan.

Sirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman häntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan viattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.

Samalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti kaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja miellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa, kun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä hänen suosioonsa.

Vihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita parveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella Sironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut uskollisuutensa.

Kuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä näytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta puolisostaan.

Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.

Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja vastenmielistä.

Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen silmää.

Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet koskevat.

Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin, väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.

Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä. Mutta silloin — kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen — Phoebicio teki hänelle sellaista — sellaista, joka rautaisen muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi, niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies, jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.

Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin; mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon, ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.

Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina tunnottomaksi asti.

Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona tiesi, missä hän oli ollut.

Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä, kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut rupeamaan Phoebicion vaimoksi.

Hänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä häpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän puristi kätösensä nyrkkiin.

Samassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan rintamuurille.

Hän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas hänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja katsoi sitten pihalle.

Hymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren Hermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin huoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.

Hänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen hervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus siihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei uuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman tuuliin.

Niinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa puolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-

kin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen vaikea saada silmiään kuiviksi.

Phoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa, sillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen vähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan väliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.

Hermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.

Hänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä puku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä, joka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa katsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren verensä liikkeesen.

Nainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä, suopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa tähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti Hermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä laita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.

Nuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä ilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita, kuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.

"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla", Sirona sanoi ystävällisesti, "että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa isäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini olisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi ylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on vanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka on erittäin hyvää ja terveellistä".

Hermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä huoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon voimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle: "Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin".

Nämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen niistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen viereen, syöksähti alas kovasti kolisten.

Sirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi kovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.

Pian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.

Tuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon tavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä orjien asuntoon.

Tämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla, talossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia huoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.

Paimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella vuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli, kun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti silitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.

Heti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti taas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven taakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti hengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan päin.

Uusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.

Vielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt lattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja vuohiansa.

Silloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä olisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan sitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka sen synnytti.

Hermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja se vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.

Kiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta, joka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.

Myllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan, joka oli vaipunut ihailemiseen.

Mirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen ilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon valon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä ruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa taulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus, että hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt häntä pahaksi hengeksi.

Syvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin rankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous, hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla hampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta tuskasta ja vihasta.

Kuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan silmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin, temmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen punaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään kalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.

Tällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen olkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.

Silloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle ja varoittaa häntä.

Riitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan naisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.

Mirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun vinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.

Ei sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan kuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä kuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.

Ylimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti ottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt heidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.

Jo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.

Kauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli Dorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas jälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.

Vahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli tyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa jälleen nähdä.

Sirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne lähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.

Senaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla ratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun tielle.

Puolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka harjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan läpi.

"Emäntä!" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen pysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi hänelle ruusun.

Sirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa päillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko huomionsa tähän toimeen: "Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä paikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin aljetaan siitä juttu".

Musta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta Sirona ajatteli: "Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies, eikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin hänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan, piirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka eivät ensinkään koske minuun!"

SEITSEMÄS LUKU.

Sitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi puolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas ja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi tuntea itsensä voimakkaammaksi.

Erakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka Hermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla sen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.

Molemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella varustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari oli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli kadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:

"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies, joka tuntee arvonsa".

Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen sanoja.

Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".

Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu sanaakaan.

Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa kohti katselivat länteen päin.

Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja. Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa orvokinsinessä.

Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista hiljaisuutta.

Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.

Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä takaisin luolaan".

Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen vuoteellensa.

Levittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.

"Mitä liikkuu sielussasi?" vanhus kysyi. "Se on — se oli; sitä ei voi auttaa", Paavali huusi syvästi liikutettuna. "Me saimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä epäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine, tulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan muodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja hämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!…"

Erakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille nuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: "Pulskea poika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän valkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme, ja minä osaan niitä löytää".

Tuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut lihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa, sillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja katumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt itselleen ankaran paastoamisen. "Ja nyt", huudahti Hermas, kun hänen isänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin maittavan, sanoi olevansa kylläinen, "ja nyt tulee paras herkku. Tässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin se jälleen täytetään".

Stephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi vähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen hyvää makua:

"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali".

Tämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua ja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: "Se ei ole Syrian viiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä mareotilaisena!"

"Siksi Sirona sitä sanoi", Hermas huudahti. "Ja sinä tunnet sen jo hajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle".

"Niin se onkin", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:
"Sirona? Kuka on Sirona?"

Luolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät erakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan: "Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa asuvan centurionin puoliso".

"Kuinka sinä tulit hänen luoksensa?" isä kysyi,

"Hän asuu Pietarin talossa", nuorukainen vastasi, "ja kun hän sai kuulla, että sinä olet haavoitettu…"

"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne", Stephano virkkoi, "häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?"

"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan", Hermas vastasi. "Häntä nimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta".

Nuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali valvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.

Mutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi häntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:

"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja kuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi tullut Gallialaiselta".

Paavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi täydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja jatkoi:

"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova häväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta sydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa, ja tämä on eräs Gallialainen".

"Anna hänellekin anteeksi", Paavali pyysi, "äläkä häiritse untasi katkerilla ajatuksilla".

"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut, mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin öittesi levon".

"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä. "GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja oman lapsensa".

"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme, ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen, hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa, enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin! Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista, Paavali?"

"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää; mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".

Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.

Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle, sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.

"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä, olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät kovin kalpealta ja valvoneelta".

"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella. Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään, sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen sallinut sulkeutua.

Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.

Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin valui viidestä haavasta.

Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.

Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.

"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano virkkoi.

"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.

"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua. "Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"

"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään tuijottavin katsein.

Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa janoaan.

Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"

Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo paastonnut aina siitä — siitä — mutta sehän on saman tekevä. Ole ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".

Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin, nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin avaruuteen, kertoa:

"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.

"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan, mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!

"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan, mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja oli tältä kavaltanut paljon rahaa.

"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen, sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta, jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.

"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.

"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.

"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.

"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille, joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.

"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa. Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi kuin kenenkään muun naisen'.

"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla hiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja neuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.

"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että häntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin hän kokonaan luotti minuun.

"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen viettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka oli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä, ystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään kovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein tuomarin eteen ja vankeuteen.

"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon arvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen rakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja Magdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut omasta syystänsä.

"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi sitä, joka itse turmelee elämänsä!

"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi järkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.

"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa, joka jäähdyttää hänen verensä.

"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt enemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi papillisessa puvussa.

"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin ennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä vangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä, jotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen uskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja pahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa menetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja, jotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta. Sydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä ylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka hiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin oli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.

"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi ollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin Magdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä, joka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta' — vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on tehnyt parannuksen, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä! Jumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka viettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä kuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja yöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta saada kuolla hänen kanssansa.

"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia kuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.

"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta vapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava uhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan kuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt tahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan luettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja valitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat syvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi täydelleen tyyneenä.

"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit veivät heidät kaikki yhteen paikkaan.

"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien joukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.

"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös, astui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen kristitty'.

"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot varmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä hetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies, katseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä ja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun nimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.

"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo minullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena, kristitty, kieltäypi uhraamasta'.

"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä huusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon poika, kristitty, kieltäytyy samoin'.

"Roomalainen teki tehtävänsä.

"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.

"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen pappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät vietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi ainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan kuoleman.

"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä uhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja rukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.

"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui, kuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet ylä-ilmoihin.

"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin virkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa paikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena loi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia minä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän häntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät pelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.

"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi poikansa nimeä, Hermeiasta.

"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin ja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli jo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin autuas.

"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän pääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.

"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas on kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta, valkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla minä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen… Oi sydämeni! Voi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu…!"

Paavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden valtaamana vuoteelleen.

Sairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen kertomustansa.

Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut polvilleen.

Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen virkoamaan.

Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut tätä poikaa kohtaan".

Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.

Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun jo ilman sinun avuttasikin".

Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon kirkossa rukoillaksensa.

KAHDEKSAS LUKU.

Oli ihana, virkistävä ilta.

Täysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja loi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei ollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää huntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se saattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.

Pääkadun leveä juova kimalteli vuorilta laskeuvan matkustajan silmään, ikään kuin valkeasta marmorista tehty tie, ja uuden kirkon hiljakkoin kalkitut seinät loistivat yhtä heleänvalkoisilta, kuin selvällä päivälläkin.

Huoneiden ja palmujen varjot muodostivat ikäänkuin mustia lattiavaatteen raitoja tielle, jolla nyt oli ainoastaan vähän väkeä, vaikka oli iltaviileän aika, joka muuten tavallisesti houkutteli porvaria raikasta ilmaa nauttimaan.

Kirkon avonaisista ikkunoista kuului sekä mies- että nais-äänistä laulua.

Sen ovet avautuivat, ja kristityt Pharanilaiset, jotka täällä olivat nauttineet Herran ehtoollista ja kädestä käteen kulkevaa kalkkia, astuivat ulos.

Vanhimpien, diakonien, ääneenlukijoiden, laulajain, akoluuttien ja paikkakunnan kokoontuneen papiston etupäässä astui piispa Agapito, samoin kuin maallikkojen edellä koko kosteikon päällysmies, Obediano, sekä senaattori Pietari, jälkimmäinen puolisonsa, täysikasvaneitten lastensa ja lukuisien orjiensa kanssa.

Jo oli koko kirkkoväki lähtenyt pois, kun ovenvartia vahakynttilöitä sammuttaessansa huomasi katujoita varten aiotussa esihuoneessa, jossa suihkukaivo hiljaa lirisi, pimeässä nurkassa erään miehen, joka liikahtamatta ja hartaasen rukoukseen vaipuneena kykki lattialla ja vasta silloin nousi seisoalleen, kun kirkonvartia huusi häntä ja pienellä lampullansa valaisi hänen kasvojansa.

Ankarilla sanoilla ovenvartia aloitti puheensa, mutta tuntiessaan myöhästyneen rukoilijan aleksandrialaiseksi erakoksi, Paavaliksi, hän heti muutti äänensä ja sanoi ystävällisesti, melkeinpä rukoilevan nöyrästi:

"Lopeta jo rukouksesi, hurskas mies. Seurakunta on jo lähtenyt kirkosta, ja minun täytyy, meidän uusien kalliiden kirkkokalujemme ja pakanallisten rosvojen tähden sulkea ovet. Minä olen jo kuullut, että Raithun veljet ovat valinneet sinut vanhimmaksensa ja että heidän lähettiläänsä ovat tarjonneet sinulle tämän korkean arvon. Hekin ovat katselleet ja suuresti ihmetelleet meidän uutta kirkkoamme. Aiotko sinä heti muuttaa heidän luoksensa, vai viivytkö meidän luonamme juhla-ajan?"

"Sen saat huomenna tietää", sanoi Paavali, joka ylös noustuaan seisoi nojaten erääsen koristamattoman katujahuoneen patsaasen. "Tässä huoneessa asuu Hän, jolta minun ensin pitää kysymän neuvoa. Minä pyydän sinua, jätä minut vielä yksikseni. Jos tahdot, niin sulje ovet, ja tule myöhemmin, ennenkuin lähdet levolle, päästämään minua ulos".

"Se on mahdotonta", vastasi toinen hänelle arvellen. "Minun vaimoni on sairaana ja asuntoni on kaukana täältä, kaupungin syrjäpuolella, pikku portin luona. Ja sitä paitse minun täytyy vielä tänään viedä avain Pietari senaattorille, jonka poika, rakennusmestari Antonio, varhain huomenna tahtoo alkaa uuden alttarin rakentamista. Auringon noustessa tulevat työmiehet, ja jos…"

"Annappas minun katsoa avainta", keskeytti häntä Paavali. "Kuinka suuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee tahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy keino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä lähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien itse avaimen senaattorille".

Portinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon, pyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään senaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.

Hän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: "Hän paastoo ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä vähimmin tahdomme".

Tämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan paistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.

Orjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.

Pietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan puoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja heidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut heidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia perheen täysikasvaneita lapsia varten.

Orjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat kahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he kourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.

Kunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin murrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut lampaan paistin.

Selän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen omaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti lihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.

Tosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun toverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut valittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän herransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään puhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.

Myöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki liha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen tulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli puutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut hedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia makeisia.

Pietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja omaistensakin kanssa vaan vähän.

Dorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat muodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka hän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa ajattelematta.

Ateria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä kysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.

Ei kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut merkin siihen.

Rauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen levottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle jääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä nopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.

Hän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.

"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle ja löytävä minut täältä näitten keskeltä", hän ajatteli ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja loi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä muihin orjiin.

Mutta Hermas ei tullut.

Mirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.

Odottiko hän oven takana, kunnes ateria päättyisi? Vai tarkoittiko hänen myöhäinen käyntinsä Galliatarta, jonka luo hän oli hänet viime iltanakin nähnyt menevän viiniastia kädessä.

Hän tiesi, että Sironan puoliso, Phoebicio, oli vuorella ja uhrasi siellä täysikuun valossa Mithraalle uskolaistensa kanssa muutamassa vuoren luolassa, jonka Mirjam jo kauvan aikaa oli tuntenut.

Hän oli nähnyt Gallialaisen ilta-jumalanpalveluksen aikaan lähtevän pihasta muutamien sotamiesten seuraamana. Kaksi sotamiehistä kantoi erästä suurta lipasta, josta suuren hämmennyskattilan korvat pistäytyivät esiin, erästä vedellä täytettyä nahkaleiliä ja monenlaisia muita kaluja.

Hän tiesi, että nämät miehet aikoivat viettää koko yön Mithraan luolassa tervehtiäksensä kummallisilla menoilla "tuota nuorta jumalaa", nousevata aurinkoa, sillä monta kertaa utelias paimentyttö oli heitä kuunnellut, kun hän ennen päivän koittoa oli lähtenyt vuorelle vuohinensa, ja hän oli kuullut, että Mithraan palvelijat viettivät yöllisiä uhrijuhlia.

Hänen mieleensä juolahti, että Sirona oli yksinänsä ja että Hermas tahtoi käydä ehkä hänen luonansa, eikä senaattorin tykönä.

Hän kauhistui, hänen sydäntänsä tuimeli, ja niinkuin ainakin, kun tulinen mielenliikutus heräsi hänessä, niin hän tällöinkin, vastustamattoman intohimonsa valtaamana, hypähti ylös ja oli jo lähellä ovea, kun senaattorin ääni pidätti hänet ja huomautti hänelle hänen sopimatonta käytöstänsä.

Hänen potilaansa makasi yhä vielä kovassa kuumeessa vuoteen omana, päänahka tulehtuneena, ja hän tiesi pääsevänsä kaikesta moitteesta, jos hän herransa kysymykseen olisi vastannut, että sairas häntä tarvitsi; mutta hän ei ollut vielä koskaan valhetellut, ja hänen ylpeytensä esti häntä nytkään valhetta sanomasta.

Muut orjat pelästyivät, kun hän uljaasti vastasi: "En viihtynyt enää sisällä; ateria kesti niin kauvan".

Pietari silmäsi ulos akkunasta, ja kun hän huomasi, kuinka korkealla kuu jo oli, niin hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ihmetellen itseänsä, lausui häntä moittimatta kiitosrukouksen, antoi orjille merkin lähteä salista ja meni makuukammioonsa annettuaan yösuudelman lapsilleen, joista ainoastaan kuvanveistäjä Polykarpo ei ollut saapuvilla.

Sinne ei hän pitkäksi aikaa jäänyt yksiksensä, sillä sitten kun Dorothea rouva oli puhellut tyttärensä Marthanan ja huoneen hoitajan kanssa kaikesta, mitä huomenna tarvittiin, ja luonut nuorimpain lasten makuukammiossa vielä rakkaan silmäyksen noihin rauhallisesti uinaileviin, ja korjannut missä peitettä, missä pään-alaista, niin hän astui kynnyksen yli puolisonsa huoneesen ja mainitsi hänen nimeänsä.

Pietari nousi seisoalleen, katsoi häneen, ja hänen totisista silmistänsä vuoti runsaasti kiitollista lempeyttä Dorotheaa kohti.

Dorothea tunsi ankaran puolisonsa lempeän sydämen ja nyökkäsi osaa ottaen hänelle, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustansa, niin Pietari lausui:

"Tule vaan likemmäksi! Tässä tuntuu niin raskaalta, ja sinunkin täytyy saada osasi taakasta".

"Anna minun vaan saada se", keskeytti tämä hänet innokkaasti. "Senpä vuoksi tuleekin solakasta tyttösestä leveähartiainen muija, jotta hän helpommin voisi auttaa herraansa kantamaan elämän monia taakkoja. Mutta minä olen todellakin levotoin. Jo ennen kirkkoon mentyämme on jotakin ikävää tapahtunut sinulle, eikä ainoastaan neuvoston kokouksessa. Lasten laita ei kaiketikaan ole niin, kuin pitää".

"Mimmoiset silmät hänellä on!" Pietari huudahti.

"Rumat, harmaat", Dorothea vastasi. "Eivätkä ne ole edes tarkkanäköiset. Mutta pimeässäkin ne näkevät, mikä teihin, sinuun ja lapsiin koskee. Sinä olet tyytymätöin Polykarpoon. Eilen, ennenkuin hän ratsasti Raithuun, sinä katselit häntä niin — niin — kuinka sitä sanoisin? Minä voin hyvinkin hyvin huomata, mitä tämä tarkoittaa, mutta minä luulen, että sinä tarpeettomasti murehdit. Hän on nuori, ja niin ihmeen kaunis nainen kuin Sirona…"

Pietari oli tähän asti ääneti kuunnellut vaimoansa. Nyt hän löi kätensä yhteen ja lausui keskeyttäen häntä: "Sen asian laita ei todellakaan ole oikein; — mutta pitäisihän minun olla tottunut siihen. Mitä minä salaisesti tahdon kertoa sinulle, sen sinä esittelet minulle niin, kuin se olisi vanhaa tuttua".

"Ja miksikä en?" Dorothea kysyi. "Jos istutat vesan puunrunkoon ja se juurtuu puuhun, niin se tuntee sekä sahan viiltämisen, joka koskee runkoon, että myöskin sen juuria kostuttavasta lähteestä vuotavan siunauksen, niinkuin sille itselle olisi tullut osaksi tuskaa tahi virvoitusta. Sinä olet puu ja minä olen vesa, ja avioliiton ihmeellinen voima on sinut ja minut tehnyt yhdeksi lihaksi. Sinun sydämesi tykytys on myös minun sydämeni tykytys, sinun ajatuksesi on minunkin ajatukseni, ja senpä vuoksi minä aina tiedänkin, ennenkuin sitä minulle sanotkaan, mikä mieltäsi painaa".

Dorothean rehellisissä silmissä, hänen tätä lausuessaan, näkyi kostea väike, mutta Pietari tarttui hellästi hänen käteensä ja lausui: "Jos tuo vanha, ryhmyinen runko monesti kantaa makeita hedelmiä, niin hänen on kiittäminen siitä vesaa. Minä en todellakaan saata uskoa, että nuo vuorella asuvat erakot ovat Herralle erittäin otollisia sen vuoksi, että elävät yksinäisyydessä. Sillä vasta vaimon ja lasten kautta tulee mies täydelliseksi, todelliseksi ihmiseksi, mutta se, joka on näitä vailla, ei koskaan opi tuntemaan elämän valoisimpia kunnaita ja sen synkimpiä kuiluja. Jos on jotakin, jonka hyväksi mies saattaa panna alttiiksi koko elonsa ja taitonsa, niin se on hänen oma kotonsa".

"Meidän kotomme hyväksi", Dorothea lausui, "olet sinä rehellisesti tehnytkin sen".

"Meidän kotomme hyväksi", Pietari toisti lujaan ja syvän äänensä koko painokkaalla soinnulla. "Kahdella on enempi voimaa kuin yhdellä, ja siitä on jo ties häntä kuinka paljo aikaa, kun vieraannuimme sanomasta 'minä' niissä seikoissa, jotka koskevat kotoa ja lapsia. Molempien kautta on meille tänään huolta tuotettu".

"Eikö senaatti tahdo ottaa osaa uuden tien laitoskustannukseen?"

"Ei! Piispa Agapiton sekaantuminen on ratkaissut asian. Minun ei tarvitsekkaan mainita sinulle, millainen meidän välimme on, enkä minä tahdo moittia häntä, sillä hän on oikeutta harrastava mies; mutta useissa kohdin emme milloinkaan voi sopia. Niinkuin tiedät, on hän nuoruudessaan ollut sotilaana, ja hänen hurskautensa on jylseä, milt'ei sotainen, niin sanoakseni. Jos olisi käynyt hänen mielensä mukaan, eikä Obediano olisi puolustanut minua, niin ei kirkossamme tätä nykyä olisi ainoatakaan kuvaa ja se näyttäisi aitalta eikä rukoushuoneelta. Me emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme, ja siitä aikain, kun en hänen toivonsa mukaan tehnyt Polykarposta pappia, vaan sen sijaan panin pojan Thalassion oppiin, koska poikanen jo pienenä piirusti paremmin kuin moni mestari tällä inhalla iällä, joka ei synnytä suuria taiteilijoita, hän puhuu minusta, kuin olisin pakana".

"Ja minä tiedän hänen kuitenkin pitävän sinua suuressa arvossa",
Dorothea rouva keskeytti häntä.

"Minä puolestani pidän mielelläni hänestä yhtä hyvää ajatusta", vastasi Pietari, "ja se, mikä meidät eroittaa toisistamme, ei ole mitään pahaa. Hän luulee itsellään yksinään olevan puhtaan uskon ja että hänen on taisteleminen sen puolesta. Pakanalliseksi kauhistukseksi hän sanoo taiteilijain teoksia, ja kuvat, arvelee hän, joka ei koskaan ole tuntenut tuota kauneuden kirkastavaa voimaa, saattavat ainoastaan epäjumaluuteen. Polykarpon tekemiä enkelien ja Hyvän Paimenen kuvia hän vielä suvaitsi, mutta jalopeurat ovat saattaneet tuon vanhan sotilaan raivoon. Hän sanoi niitä kirotuiksi epäjumalan kuviksi ja pirun töiksi".

"Mutta olihan Salomoninkin temppelissä jalopeuran kuvia nähtävinä",
Dorothea huudahti.

"Sitä minäkin väitin, ja myöskin, että sekä katekeettikoulussa että myöskin tuossa opettavaisessa Eläinopissa, joka meillä on, itse Vapahtajaa verrataan leijonaksi, ja että myöskin evangelista Markusta, joka levitti Herran oppia Aleksandriaan, kuvaillaan yhdessä jalopeuran kanssa. Mutta hän vastusti minua vielä paljoa kiivaammin, sillä Polykarpon teokset eivät muka ole aiotut kaunistamaan pyhiä paikkoja, vaan Caesareumia, joka hänestä ei ole mitään muuta kuin pakanallinen rakennus, ja kreikkalaisten jaloja taideteoksia, joita siellä säilytetään, hän sanoo inhottaviksi viirunaamoiksi, joilla saatana viekoittelee ihmisten sydämiä. Näitä hänen ankaria sanojansa ymmärtävät muut senaattorit, vaan eivät minun lauseitani, ja niin he yhtyivät häneen, että minun tienrakennus-ehdotukseni jäi sikseen, koska kristityn seurakunnan ei muka sopisi auttaa epäjumaluutta ja tasoittaa tietä perkeleelle".

"Minä näen sinusta, että olet kovuudella heitä vastustanut".

"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi luoden silmänsä lattiaan. "Ehkäpä olen tullut lausuneeksi montakin loukkaavaa sanaa, ja onpa minunkin annettu maistaa niitä. Erittäinkin tyytymätön Agapito oli minun tiliini ja toi esiin erään diakonien kertomuksen. He moittivat kovasti sitä, että sinä olet antanut yhtä paljon leipää pakanallisperheille, kuin kristityillekin. Tämä kyllä on totta, mutta…"

"Mutta", Dorothea huudahti eloisasti, "nälkä on vaivaksi kastamattomallekin, heidän kristityt naapurinsa eivät auta heitä, ja ovathan hekin meidän lähimmäisiämme. Minä tekisin huonosti tehtäväni, jos antaisin heidän kärsiä nälkää sen takia, että he ovat parasta lohdutusta vailla".

"Ja kuitenkin", Pietari sanoi, "on neuvoskunta päättänyt, että sinä tästä lähin saat käyttää määrätystä viljavarastosta enintään neljännen osan pakanoitten avuksi. Mutta sinun ei tarvitse säikähtyä. Tästä lähin on heille tuleva omaisuudestamme se, mikä ennen myötiin. Ei kenenkään sinun holhoteistasi tarvitse jäädä yhtäkään leipää vähemmälle. Uudella tien laitoksella taas ei ole mitään kiirettä. Sen valmistuminen saattaakin viipyä, sillä Polykarpo saattaa tuskin meidän luonamme valmistaa jalopeurojansa. Poika raukka! Kuinka innokkaasti hän onkaan savesta muodostellut niiden kaavaa, ja kuinka ihmeen hyvästi hän on onnistunut luodessaan noihin majesteetillisiin eläimiin heidän ryhtiänsä. Vanhojen athenalaisten taiteilijain henki tuntuu elähyttävän häntä. Neuvotelkaamme nyt, eikö Aleksandriassa…"

"Koettakaamme pikemmin", keskeytti hänen puolisonsa häntä, "heti saada häntä jättämään nuo kaavansa syrjään, ja sen sijaan ryhtymään muihin pyhempiin teoksiin. Agapito on tarkkanäköinen, ja nuo pakanalliset teokset juurtuvat liiankin syvälle pojan sydämeen".

Senaattori, kuullessaan viime sanat, rypisti otsaansa ja sanoi milt'ei kiivaasti: "Ei kaikki, mitä pakanat ovat luoneet, ole halveksittavaa. Polykarpon täytyy olla vakavassa ja vakinaisessa toimessa, sillä hän on luonut silmänsä sinne, minne hänen ei pitäisi niitä luoda. Sirona on toisen puoliso, eikä pilankaan vuoksi pidä koettaa saada lähimmäisen emäntää omakseen. Luuletko sinä, että Galliatar saattaisi rikkoa velvollisuutensa?"

Dorothea hämmästyi ja mietittyänsä hetkisen, hän vastasi:

"Hän on kaunis ja kevytmielinen lapsi, niin, vaan lapsi! Minä ajattelen hänen mielenlaatuansa enkä hänen ikäänsä, vaikka hän tosin saattaisi olla puolisonsa lapsenlapsi, tuon kummallisen miehen, jota hän ei rakasta eikä kunnioita, ei, ainoastaan inhoo. Jotakin kauheaa, en tiedä mitä, hänen miehensä varmaankin jo Roomassa on tehnyt hänelle, enkä minä enää koetakkaan taivuttaa hänen sydäntänsä takaisin häneen. Muuten hän on kaikessa lempeä ja myöntyväinen, enkä usein voi käsittääkkään, mistä hän. aina saakin tuon vallattoman iloisuuden kisaellessaan lasten kanssa. Kyllähän sinä tiedät, kuinka pienokaiset ja Marthanakin ovat häneen kiintyneet. Soisinpa, että hän olisi kristitty, sillä minullekin hän on käynyt rakkaaksi, miksi kieltäisinkään sitä. On varsin mahdotonta hänen läsnä ollessaan olla surullisena, ja hän on aina minulle kuuliainen sekä pelkää minun moitettani ja koettaa voittaa minun suosiotani. Varmaankin hän koettaa olla kaikille ihmisille mieliksi, vieläpä lapsillekin, mutt'ei, minun nähdäkseni, enemmän Polykarpolle, kuin muillekaan, niin pulska mies kuin hän onkin. Varmaankaan ei!"

"Mutta kuitenkin", Pietari sanoi, "poika häntä katselee ja Phoebicio on sen huomannut. Hän tapasi minut eilen kotiin tullessani ja pyysi happamen-kohteliaalla tavallaan minua antamaan pojalleni sen neuvon, että hän, jos hän vast'edes tahtoisi lahjoittaa pois ruusuja, heittäisi ne muualle kuin hänen ikkunaansa, sillä hän itse ei muka ole mikään kukkien ystävä ja vaimolleen taas hän mielemmin tahtoi niitä itse poimia".

Dorothea rouva kalpeni ja lausui päättävästi ja lyhyesti: "Me emme tarvitse majamiestä, ja vaikka katkerasti kaipaankin hänen puolisoansa, on kuitenkin parasta, että sinä pyydät häntä etsimään toista asuntoa".

"Ei sanaakaan enempää, vaimo", Pietari keskeytti häntä totisena, viitaten epäävästi kädellään. "Antaisimmeko Sironan kärsiä siitä, että meidän poikamme menettelee ajattelemattomasti hänen tähtensä? Sanothan sinä itsekin, että hänen seurustelunsa lasten kanssa ja kunnioituksensa sinua kohtaan on varjellut häntä rikoksesta, ja tulisiko meidän nyt karkoittaa hänet talosta? Ei suinkaan. Gallialaisperhe jää niin kauvaksi asumaan minun talooni, kuin he eivät tee mitään, joka pakoittaisi minut ajamaan heidät siitä. Isäni tosin oli Kreikkalainen, mutta äitini kautta minä olen saanut Amalekilaista verta suoniini, ja jos minä karkoittaisin talostani ne, joiden kanssa olen kerran oman kattoni alla jakanut leipäni, niin minä häpäisisin itseni. Polykarpoa pitää varoitettaman ja hänen pitää saaman kuulla, mikä hänen velvollisuutensa on meitä, itseänsä ja Jumalaa kohtaan. Minä ymmärrän pitää hänen suuria lahjojansa arvossa ja olen hänen ystävänsä, mutta samalla kertaa myöskin hänen isäntänsä ja osaan estää häntä oman isänsä taloon tuomasta pääkaupungin kevytmielisiä tapoja".

Viimeiset sanat kaikuivat kuin vasaran iskut, ja jäykkä päättäväisyys loisti senaattorin silmistä.

Kuitenkin hänen vaimonsa lähestyi pelotta häntä vielä likemmäksi, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Kuinka hyvä kuitenkin on, että mies pitää oikeuden silmämääränänsä, kun sitä vastoin me naiset sokeasti seuraamme sydämemme ajattelemattomia haluja. Painitaistelussakin te käytätte ainoastaan luvallisia aseita, mutta taistelevat vaimot käyttävät kynsiä ja hampaitakin. Te ymmärrätte aina paremmin välttää vääryyttä, sen sinä taas olet minulle osoittanut; mutta hyvien töiden toimittamisessa te ette kuitenkaan ole meitä etevämmät. Gallialaisperhe jääköön rauhaan meidän huoneesemme, ja läksytä sinä Polykarpoa ankarasti, mutta tee se ensinnäkin hänen ystävänänsä. Vai eiköhän olisi parempi, että jättäisit sen minun toimekseni? Sillä onhan sekä jalopeurojen valmistaminen että hänen osallisuutensa pääkaupungissa laitettavan suuren rakennuksen valmistamiseen häntä suuresti ilahuttaneet, mutta nyt on koko ilo lopussa! Minä toivon, että sinä jo olisit ilmoittanutkin tämän hänelle; mutta rakkauden asiat ovat naisten toimia, ja tiedäthän sitä paitse kuinka suuresti poika rakastaa minua. Äidin sana vaikuttaa usein enemmän kuin isän lyönti, ja elämässä käy samoin kuin taistelussakin. Ensiksi viedään joutsimiehet taisteluun ja raskas-aseiset säästetään heidän turvaksensa. Jos vihollinen ei mieli väistyä, niin hekin ryntäävät esiin ja ratkaisevat taistelun. Salli minun ensiksi keskustella pojan kanssa. Voihan olla mahdollista, että hän vaan pilan päiten heitti ruusut ikkunasta Galliattarelle, joka leikkii hänen pienten sisariensa kanssa, ikäänkuin itsekin olisi yksi heistä. Minä aion koitella häntä, ja jos asian laita on siten, niin ei olisi oikein eikä viisaastikaan tehty, jos häntä moittisi. Ja varoittaakin täytyy varovasti, sillä moni, joka ei koskaan ole varastamista ajatellutkaan on väärien luulojen tähden saatettu varkaaksi. Tuommoinen nuori sydän, joka alkaa rakastaa, on kuin hurja poika, joka mieluisimmin käypi niitä teitä, joita häntä on kielletty kulkemasta. Tyttönä ollessani ensikerran huomasin, kuinka rakkaana sinua pidin, kun senaattori Aman'in vaimo, joka halusi saada sinua omille tyttärillensä, neuvoi minua varomaan sinua. Sitä, joka keskellä tuon kreikkalaisen Sodoman kaikkia houkutuksia on käyttänyt aikansa tositoimiin, niinkuin Polykarpo, joka opettajiltaan ja mestareiltaan on saanut sellaisia kiitoslauseita kuin hän, sitä eivät Alexandrialaisten turmeltuneet tavat ole vahingoittaneet. Ihmisen ensi vuosina muodostuu hänen myöhemmän elämänsä suunta, ja se oli muodostunut Polykarpossa jo ennen, kuin hän lähti isänsä huoneesta. Niin, ja joll'en tietäisikään, kuinka hyvä poika Polykarpo on, niin ei minun tarvitsisi muuta kuin silmätä sinuhun voidakseni levollisesti vakuuttaa itselleni: Siitä lapsesta, jonka tämä mies on suureksi kasvattanut, ei koskaan tule huonoa ihmistä, ei milloinkaan".

Surkutellen, ikään kuin olisi pitänyt vaimonsa hyväilysanoja pelkkänä turhamaisuutena, ja kuitenkin hymyillen, Pietari kohotti olkapäitään ja kysyi:

"Kenen rhetorin luona sinä oletkaan käynyt koulua? Mutta olkoon menneeksi; puhu sinä pojan kanssa, kun hän palaa Raithusta. Kuinka korkealle kuu jo on noussut! Tule, käykäämme levolle. Antonio aikoo huomenna ani varhain aloittaa uuden alttarin pystyttämistä, ja silloin minäkin tahdon olla siellä."

YHDEKSÄS LUKU.

Mirjam oli kuullut oikein.

Sillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut pihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata vuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut, hyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä nautittuaan päässyt parempiin voimiin.

Tosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää lepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata itseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu saada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja kuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.

Heidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut häntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle viiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä pulloja.

Kerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota Hermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä Hermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän häntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin tuskallisesti vapisi.

Mitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki hänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä rauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi vaikea puhua katkeamatonta lausetta.

Vihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat jo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.

Hänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli ensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten Gallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön verhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi kuluneille pihakiville.

Ei näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että
Pietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.

"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia", hän lausui itseksensä, muuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi silmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.

Se ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen kivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla tenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.

Se liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.

Se oli hän, varmaan se oli hän!

Sironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä juolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen puolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut kosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.

Hurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan poistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut peräti toiseksi.

Isänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli lujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei, vaan vielä etsisikin sitä.

Hurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse kuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa, milloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas — vaikka aina ujona — meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri senaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.

Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima vietteli häntä hänen luoksensa.

Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.

Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin, että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä. Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti valaisi häntä.

"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.

Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.

Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"

Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä sinua; tule likemmäksi".

Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan etehen.

Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.

Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän enemmän viiniä.

Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.

Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla, ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet luvattomista seikoista.

"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.

Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja alakuloisena:

"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"

Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".

Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.

Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.

Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.

Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".

Hermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa rakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista välttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi käskevällä äänellä Sironalle: "vetäydy syrjään!" ja hyppäsi rivakasti ikkunasta Gallialaisen huoneesen.

Samalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.

Kaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta odotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.

Hermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen astuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi aivan varmaan.

Toiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle, portin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.

Parvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja laulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka suunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin myllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat säilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi pienet kätensä nyrkkiin.

Muutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen varjoon.

Sironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän kosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti säpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt eläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.

Jokin aavistus hänessä sanoi, että Hermas oli sen kaatanut ja heittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana poissa.

Hän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska, jota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä kyyneleillä saisi sammuksiin.

Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.

"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä he yhdessä toimittavat".

Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien asuntoon päin.

Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse, ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.

Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera kadunpuoleiseen saliin.

Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.

Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni, mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion tuoneessa, jossa he molemmat olivat.

Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän kuuli Sironan heleästi nauravan.

Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.

Hän nauroi taas!

Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?

Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?

Varmaankin, varmaankin!

Eikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän tuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti hänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.

Kylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui paksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova tuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.

Vähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta, josta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta enää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion, Sironan puolison luo.

Gelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle rientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä kivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä maahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen pakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona oli kuullut paimentytön huudon. "Mitä se oli?" hän kysyi pelästyen nuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi hänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään kömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.

"Jokin pöllö huusi", Hermas vastasi. "Isäni täytyy minulle vihdoinkin sanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon, tuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon taistella puolestasi sotilaittesi joukossa".

"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen", Sirona huudahti.

"Jos se on totta", Hermas vastasi, "niin näytä se todeksi ja suo minun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille kutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja loistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet suo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi ja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan voimiani".

"Ja jos minä myöntäisin sen sinulle", Galliatar nauroi, "niin sinä vaan alinomaa tahtoisit enemmän suuteloita ja viimein et tahtoisi ensinkään lähteä täältä. Ei, ei, ystäväni; minä meistä olen viisaampi. Lähde nyt tuohon pimeään huoneesen, ja minä katson vieläkö siellä on väkeä ja saatatko kenenkään näkemättä päästä ulos kadun puoleisesta ikkunasta, sillä sinä olet jo viipynyt liian kauvan minun luonani. Kuuletko, minä vaadin sitä!"

Hermas totteli huoaten; mutta Sirona aukaisi luukut ja silmäili ulos.

Orjat paraillaan kulkivat takaisin pihalle, ja hän puhutteli heitä ystävällisillä sanoilla, joihin yhtä ystävällisesti vastattiin, sillä Galliatar, joka ei halveksinut halvintakaan, oli kaikille rakas ja mieluinen. Täysin henkäyksin hän nautti viileätä yö-ilmaa ja katsahti ilomielin kuuhun, sillä hän oli sangen tyytyväinen itseensä.

Kun Hermas oli hypännyt hänen luoksensa huoneesen, niin hän oli peljästyen peräytynyt, mutta Hermas oli rohkeasti tarttunut hänen käteensä ja painanut hehkuvat huulensa hänen käsivarteensa. Ja hän salli sen tapahtuakin, sillä erinomainen hämmennys oli hänet vallannut.

Silloin hän kuuli äkkiä rouva Dorothean huutavan: "Heti, heti, minä vaan ensin sanon lapsille hyvää yötä".

Nämät tästä suusta kaikuvat koristamattomat sanat vaikuttivat lumoavaisesti tuohon kauniisen ja helläsydämiseen, mutta huonosti kohdeltuun ja epäiltyyn vaimoon, joka kuitenkin oli kokonaan luotu nauttimaan onnea, rakkautta ja iloa.

Kun hänen puolisonsa oli sulkenut hänet huoneesen ja vieläpä ottanut hänen orjattarensakin mukaansa, niin hän oli ensin raivonnut, itkenyt, ajatellut kostoa ja pakoa ja sitten sortunein sydämin vetäytynyt ikkunan ääreen ja itsekseen ajatellut kaunista kotiseutuansa, sisaruksiaan ja Arelaan tummia öljypuu-lehtoja.

Silloin hän näki Hermaan.

Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämä nuori erakko ihaili häntä intohimoisesti, ja tämä ilahdutti häntä, sillä hän piti Hermasta, ja se huumaus, joka nuorukaisen oli vallannut, kun tämä hänet näki, miellytti häntä ja näytti hänestä kahta vertaa arvokkaammalta, kun hän oli saanut tietää, että tuo köyhä lammasnahkaan puettu erakko, jolle hän lahjoitti viiniä, oli oikeastaan jalosukuinen nuorukainen.

Ja kuinka surkuteltava oli tuo poika raukka, jolta kova isä ryösti hänen nuoruutensa.

Nainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota hän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä siitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen ja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että hän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä tyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen sydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa, mutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen kuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen sydämestä itsestään.

Ei kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä, että Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.

Hän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi jokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa ystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.

Ja silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa unhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka vaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä hänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on rakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun Hermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa, niin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat hänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa kaukana olevat omat sisarensa.

Hän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi puhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä juolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä asuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika, joka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä, että minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti silmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä huulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti pois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään hänen kätensä.

Hän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen tottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet asuinhuoneesen.

Pöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen kirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet, kypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio ennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa Leijonan arvon mukaiseen pukuun.

Lampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän tällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin hänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja uudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen hänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän taakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä kilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä hänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta käytöksestään.

Naissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä suusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan uskaltamatta vastata hänelle mitään.

Galliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.

Hän tunsi itsensä varsin ylpeäksi siveellisyydestänsä ja siitä voitosta, jonka hän oli saanut itsestänsä, ja toivoi, omasta etevyydestänsä hyvillään, että Hermaskin tuntisi ja tunnustaisi sen.

Ja hän alkoi esitellä Hermaalle, kuinka paljo hänellä oli puutetta ja kärsittävää kosteikossa, sekä puhui myöskin naisen siveydestä ja velvollisuuksista ja miesten mitättömyydestä ja röyhkeydestä.

Hermaskaan, sanoi hän, ei ollut parempi kuin muutkaan, ja koska hän osoittihe ystävälliseksi tätä kohtaan, niin tämä jo luuli saattavansa vaatia hänen lempeänsä. Mutta siinä hän erehtyi kokonaan, ja jos piha vaan olisi ollut tyhjä, niin hän aikoja sitten olisi osoittanut Hermaalle ovea.

Nuori erakko kuunteli häntä piammiten vaan puolella korvallaan, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt hänen edessään oleviin Phoebicion varuksiin, jotka pian suuntasivat hänen intohimoiset tunteensa toisaalle.

Hän ojensi ehdottomasti kättänsä ottaaksensa kiiltävän kypärin ja keskeytti kauniin puhujan kysymyksellä: "Saanko minä panna sen päähäni?"

Silloin Sirona nauroi ja lausui iloisena ja kokonaan muuttuneena: "Pane vain! Sinä ehkä tahtoisit mielelläsi olla sotamies? Kuinka hyvin se sopii sinulle! Riisu kerrankin likainen lammasnahka päältäsi ja näytä, miltä erakko näyttää centurionina!"

Hermaalle ei tarvinnut lausua tätä kahdesti. Hän pukeutui
Gallialaisen varustukseen, ja Sirona auttoi häntä siinä.

Meidän ihmisten laita on kuitenkin surkuteltava! Sillä mistä se muuten tulisi, että me jo pienestä pahasta haluamme pukeutua valhepukuihin, se on: antaa alttiiksi oman persoonallisuutemme, tavoitellen toista, jonka muodon lainaamme! Ja tämä vaikeasti selitettävä halu on yhtähyvin lapsella kuin viisaallakin, ja se ankaran totinen mies, joka sitä tuomitsisi, ei olisi viisas, sillä se, joka sanoo itsensä vapaaksi kaikista hulluuksista, hän on varmaan sitä suurempi narri, mitä vähemmin hän luulee semmoinen olevansa. Etenkin naisille on mieluista pukea muitakin valepukuun. Usein on epätietoista, kumpi tuntee suurempaa huvia, neitsytkö, joka koristaa emäntäänsä, vaiko komeihin kaunistuksiin puettu emäntä itse.

Sirona oli halukas kaikenlaatuisiin valhepuetuksiin.

Jos olisi ollut tarpeellista etsiä syytä, miksi senaattorin lapset ja lapsenlapset häntä niin rakastivat, niin ei olisi ollut aivan vähäpätöinen syy sekään, että hän mielellään ja iloisesti antoi heidän koristella häntä kaikenlaisilla kirjavilla huiveilla, nauhoilla ja kukilla ja taas omasta puolestaan ymmärsi keksiä heille mitä eriskummaisimpia pukuja.

Niin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä, niin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.

Hän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen päällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja vyöttämään miekkaa kupeellensa.

Tämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti, helähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.

Mutta kun erakko — mikä myöskin vähän väliä tapahtui — yritti tarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja torui häntä.

Tämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi puhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella eläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä ulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle, että hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja toimittaa mainehikkaita urotöitä.

Sirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten hän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen totisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä hänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas koetteli matkia häntä.

Täten leikkiessä kului aika.

Hermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi Sironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas oli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin lasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt pöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa, jonka alaiseksi hän antautui.

Pietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun leikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän käski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.

Hermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut ja lausui kääntyen häneen:

"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos. Mutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin käydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan kiire".

Varovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka saamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.

Mutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti aukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat haukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.

"Pois, pois, jumalain nimessä!" hän huusi vapisevalla äänellä, sammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus suopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi Hermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle jäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja riensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten ylöspäin pientä kirkkoa kohti.

Hän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs mieshaamu astui häntä vastaan.

Tuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija joudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.

Silloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan kantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut vuoripolulle.

Hermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo hyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli takanaan nimeänsä huudettavan.

Hän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni, hyväsydämiseksi Paavaliksi.

"Sinä se siis olet", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti ja läähöttäen. "Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat kuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin antaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä! Paha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt jutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön ilmoihin!"

"Haukkukoot vaan", Hermas vastasi kopeasti, kokien turhaan irroittautua erakon jäntevästä kädestä, joka piti hänestä kiinni. "Minä en ole tehnyt mitään pahaa!"

"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", Paavali hänet keskeytti, ja painokas totisuus kaikui hänen syvästä äänestänsä. "Sinä olet ollut centurionin kauniin vaimon luona, ja teidät yllätettiin toisianne kohdatessanne. Missä on lammasnahkasi?"

Hermas säpsähti kauhistuksesta, hapuili käsin hartioitaan ja huudahti lyöden otsaansa: "Laupias taivas, minä olen unhottanut sen hänen luoksensa! Nyt tuo hirviö löytää sen!"

"Eikö hän nähnyt sinua itseäsi?" Paavali kysyi innokkaasti.

"Ei, ei suinkaan", sammalsi Hermas, "mutta lammasnahka…"

"Vai niin, vai niin", Paavali mumisi. "Ei sinun rikoksesi vähene sen kautta, mutta voipihan nyt kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi. Ajatteleppas vain, jos se tulisi isäsi korviin, niin se saattaisi häneltä viedä hengen".

"Ja Sirona raukka!" Hermas huokasi.

"Anna vaan minun pitää asiasta huolta", Paavali hänet keskeytti. "Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas tuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka ei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia, vaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. — Niin oikein, tänne hartioille se sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää pois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan sinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin ymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit minun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä aion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut siihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat minulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja kuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty siellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat yrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin sinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun huoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko olevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai luulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän huolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein täydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi".

"Te saatte nähdä, että olen mies", Hermas huudahti säteilevin silmin. "Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn noutamassa, ja sitten … Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet oikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta puristaa kättäsi".

Paavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja suuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:

"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi kultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties niitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan. Ja nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!"

Hermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä miettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita hän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren muiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan ymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään Sironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen asiansa omakseen.

Aleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen hänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.

Puoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään kuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei hänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.

Hän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen käsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.

Hän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän
Aleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen
Simaithan ikkunaa.

"Sitä lasta, sitä poikaa", hän mumisi, "kukahan olisi tämmöistä luullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan, ja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin hämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen silmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet vaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän olisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä. Kuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus arveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi saavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin kerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan korkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne lintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.

"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri sellaisena olen hänet huomenna näkevä?

"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman, ja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka voisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka kokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun Vapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se minullekin, kurjista kurjimmalle!"

KYMMENES LUKU.

Muutamia hetkisiä sen jälkeen kun Hermas oli hypännyt ulos kadulle centurionin ikkunasta, Phoebicio astui makuukammioonsa.

Sirona oli sillä välin ehtinyt heittäytyä vuoteelle. Hän oli kovin peljästynyt ja kääntänyt kasvonsa seinään päin. Tiesiköhän hänen miehensä, että joku oli ollut hänen luonansa, ja kukahan oli pettänyt hänet ja kutsunut Phoebicion kotiin takaisin?

Tulikohan hän sattumalta tavallista varemmin kotiin juhlasta?

Huoneessa oli pimeä, eikä Phoebicio saattanut häntä nähdä, mutta kuitenkin hän sulki silmänsä ollen nukkuvinaan, sillä lyhyinkin silmänräpäys, jona hänen ei tarvinnut katsella häntä raivoisena, tuntui hänestä jumalien antamalta lahjalta.

Mutta hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän luuli miehensäkin kuulevan sen, kun hän tuli omituisilla hiipivillä askeleillaan sängyn luo.

Hän kuuli Phoebicion astuvan edestakaisin ja viimein menevän asuinhuoneen viereiseen keittiöön.

Tämän jälkeen tunsivat hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä valon vaikutusta.

Hän oli lieden ääressä sytyttänyt lampun ja etsi tarkoin molemmat huoneet.

Vielä hän ei ollut huutanut häntä eikä päästänyt yhtäkään sanaa huuliltansa.

Nyt hän oli toisessa huoneessa ja nyt — ehdottomasti Sirona kyyristyi ja veti peitteen päänsä yli — nyt hän nauroi, niin kovaa ja ilkkuen, että Sirona tunsi kätensä ja jalkansa kylmenevän, ja hänestä tuntui siltä, kuin aaltoilevaa, purpuranpunaista esirippua olisi vedetty ylös ja alas hänen kasvoinsa edessä.

Jälleen makuukammio valkeni, ja valkeanvalo läheni lähenemistään.

Hän tunsi miehensä kovan käden työkkäävän hänen päähänsä ja hiljaa huutaen hän veti peitteen päältänsä ja nousi istualleen.

Centurioni oli yhä vieläkin ääneti; mutta se, mitä Sirona näki, oli omansa sammuttamaan viimeisenkin rohkeuden ja toivon kipinän hänestä, sillä puolisonsa silmistä oli vaan valkuainen näkyvissä, hänen aina kellahtavat kasvonsa olivat sinikalpeat ja hänen otsallansa näkyi selvään siihen poltettu Mithraan merkki.

Oikeassa kädessään hän piti lamppua, vasemmassa Hermaan lammasnahkaa.

Kun hänen tuijottava katseensa kohtasi Sironan silmäyksen, niin hän kuroitti likaisen erakkopuvun niin liki hänen kasvojansa, että se koski niihin. Sitten hän paiskasi sen rajusti luotansa lattialle ja kysyi kuiskaavalla, käheällä äänellä: "Mitä tämä on?"

Sirona oli vaiti; Phoebicio lähestyi pientä, sängyn vieressä olevaa yöpöytää. Pöydällä oli hänen yöjuomansa kalliissa monivärisessä lasissa, jonka Polykarpo tultuaan Aleksandriasta oli lahjoittanut Sironalle; sen centurioni pyyhkäisi kätensä selällä maahan pöydältä, niin että se syöksi kivilattiaan ja helisten särkyi pirstoiksi.

Sirona huudahti, ja pieni vinttikoira hypähti ylös hänen vuoteelleen haukkuen Gallialaista.

Silloin tämä tarttui koiraan kaulavyöstä ja heitti sen niin tuimasti kauas keskelle huonetta, että se alkoi surkeasti ulvoa.

Koira oli ollut Sironan oma hänen vielä tyttönä ollessaan. Se oli seurannut häntä Roomaan ja kosteikkoon.

Koira oli liittynyt häneen hellästi, ja hänkin siihen, sillä Jambe ei antanut kenenkään hyväillä ja silitellä itseään niin mielellään, kuin hänen.

Hän sai olla niin paljon yksinään, mutta vinttikoira oli alati hänen luonansa ja huvitteli häntä, eikä yksin niillä pikku tempuilla, joita koirat tavallisesti oppivat; ei, se oli hänelle ikäänkuin rakas mykkä, vaikk'ei suinkaan kuuro kumppani, joka oli seurannut häntä hänen kotiseuduiltaan. Se heristi korviansa, kun hän lausui tuolla kaukana Arelaassa olevain rakkaiden pikku siskoinsa nimiä, joista hän ei koko vuoteen ollut saanut kuulla mitään; toisinaan taas se katsoi surumielisesti häntä silmiin ja suuteli hänen valkoisia käsiänsä, kun kodinkaipuu saattoi kyynelet tunkeumaan hänen silmiinsä.

Hänen yksitoikkoisessa, joutilaassa ja lapsettomassa elämässänsä oli Jambe hänelle suuren-arvoinen, sangen suuren-arvoinen, ja kun hän näki tämän uskollisen seuralaisensa ja ystävänsä rääkättynä ja vaikeroitsevana ryömivän hänen vuoteellensa, kun tuo notkea eläin turhaan yritti hypätä hänen syliinsä, siellä etsiäksensä turvaa, ja ulisten kuroitti häntä kohti vapisevaa, kipeätä, ehkäpä murtunuttakin jalkaansa, — silloin kaikki pelko poistui nuoren, tuskistuneen naisen sydämestä, hän hyppäsi ylös vuoteelta, otti koiran syliinsä ja sanoi luoden sellaisen katseen, josta leimusi Phoebiciota vastaan pikemmin kaikkea muuta paitse pelkoa ja katumusta:

"Älä koske koiraan kertaakaan enää, sen minä sinulle neuvon".

"Minä upotan sen huomenna", Phoebicio vastasi aivan tyynesti, mutta häijy nauru hampaattoman suun sopissa. "Täällä käy niin monta kaksijalkaistakin rakastelijaa minun huoneessani, ett'en tiedä, miksi minun vielä tulisi jakaa sinun lempeäsi tuon nelijalkaisenkin kanssa. — Miten on lammasnahka tänne tullut?"

Viimeistä kysymystä Sirona ei pitänyt vastausta ansaitsevana, vaan huudahti kiivastuneena: "Sinun kalliojumalasi ja kaikkien jumalien nimessä: jos teet jotakin pahaa eläimelle, niin minä olen kylliksi ollut luonasi".

"Vai niin", centurioni sanoi, "minne sitte matka pitää? Erämaa on laaja ja siellä on kylliksi tilaa nääntyneille ja onpa valkeneville luillekin. Kuinka huolehtisivatkaan rakastajasi! Heidän tähtensä täytyy minun, ennenkuin upotan koiran, teljetä sen emäntä".

"Koetappas vain koskea minuun!" Sirona huudahti joutuen pois suunniltaan ja juoksi ikkunan luo. "Jos ojennat sormeasikaan minuun koskeaksesi, niin huudan apua, ja Dorothea rouva ja hänen puolisonsa suojelevat minua sinulta".

"Tuskin", Phoebicio keskeytti kuivasti. "Se luullakseni olisi sinun mieleesi, jos saisit asua tuolla ylhäällä saman katon alla kuin tuo poikakin, joka hankkii sinulle kirjavia laseja, heittää sinulle ruusuja ikkunasta ja kukaties myöskin on hajoittanut niitä sille tielle, jota hän tänään on kulkenut sinun luoksesi. Mutta vielä on lakeja, jotka suojelevat Rooman kansalaista huoneesen murtajista ja hävyttömistä viettelijöistä. Sinä olet mielestäni jo aivan liiaksi oleskellut tuolla toisessa talossa, ja noiden pienten rääkyjien kanssa sinä olet kuitenkin lyönyt leikkiä ainoastaan tavataksesi sitä täysikasvuista lasta, sitä ruusuin heittäjää, sitä teeskentelevää keikaria, joka sinun tähtesi ja pysyäkseen tuntemattomana on heittänyt lammasturkin purpurankarvaisen ihokkaansa päälle. Opeta sinä minua tuntemaan rakastuneita jalkalaisia ja vaimoja! Minä tiedän teidät kaikki. Sinä et astu tästä lähin askeltakaan Pietarin kynnyksen yli. Tuossa on avonainen ikkuna, kiru niin paljon kuin tahdot ja julista häpeäsi ihmisille. Minä aioin vasta huomenna viedä tämän lammasnahan tuomarille. Nyt minä menen ja panen kyökin takaisen kamarin kuntoon sinua varten. Siinä ei ainakaan ole mitään ikkunaa, josta voisi tuoda lammasnahkoja minun huoneeseni. Siellä saat asua, kunnes tulet sävyisäksi ja suutelet jalkojani ja tunnustat, mitä täällä tänä yönä on tehty. Senaattorin orjilta en varmaankaan saa mitään tietää, sillä heidänkin päänsä sinä olet riivannut. He irvistelevät mielihyvästä, kun näkevät sinut. Sinä pidät hyvänäsi kaikenlaatuisia ystäviä, vaikka he ovat puetut lammasnahkaankin. Tehkööt mitä tahtovat, minä kyllä ymmärrän pitää sinua tallella. Nyt minä menen. Huuda vaan; mutta minusta olisi parempi, että sinä olisit asemillasi. Koirasta tuossa on vielä jäänyt sananen sanomatta. Minä pidän sen täällä. Jos sinä olet hiljaa ja tulet järkiisi, niin eläköön se minun puolestani; jos pysyt vastahakoisena, niin pian saan nuoran ja kiven, ja puro virtaa tuolla alhaalla tästä ohitse. Minä en laske koskaan pilaa ja kaikkein vähimmin nyt".

Sironan koko olento oli mitä eloisimmassa liikkeessä. Hän hengitti nopeasti, hänen jäsenensä vapisivat, mutta hän ei saanut suustansa sanaakaan vastaukseksi.

Phoebicio huomasi, mitä hänessä liikkui, ja huusi: "Huohota vaan; mutta sekin aika on tuleva, jolloin sinä niinkuin liikkaava koirasi olet ryömivä minun luokseni armoa kerjäten. — Juolahtipa mieleeni uusi ajatus. Tarvitsethan sinä vuoteen pimeässä kamarissasi, ja pehmeä sen täytyy olla, sillä muuten rakastelijasi haukkuvat minua. Minä levitän sinulle lammasnahan vuoteeksi. Sinä näet, että minä ymmärrän panna arvoa rakastelijaisi lahjoihin".

Gallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se ja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa säilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän toimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa, jonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.

Hän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä Mirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: "Mene kotiisi, siellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa".

Sirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt itseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää yhdessä tämän miehen kanssa.

Hänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan syytön.

Se, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti oman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.

Phoebicio oli oikeassa.

Ei Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä,
Rooman kansalaista vastaan.

Joll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka hän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!

Hänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä kypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja kääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri vapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa ja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.

Siellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli syöksynyt ulos.

Tuolin avulla hän meni samaa tietä, solahti ikkunan edessä olevalta muurilta alas kadulle ja riensi ilman määrää ja päämaalia ainoastaan kiihkeästi haluten välttää vankeutta tuossa pimeässä huoneessa ja rikkoa kaikki siteet, mitkä vielä kiinnittivät häntä hänen vihattuun mieheensä. Niin hän pakeni kirkkokunnasta ja sitä tietä kohden, joka kulki yli vuoren merelle.

Hän ennättikin päästä pitkän matkan päähän miehestänsä, sillä, valmistettuaan kyökin takaisen pimeän huoneen Sironalle vankeudeksi, tämä jäi pitkäksi ajaksi sinne, ei tosin antaakseen hänelle aikaa rauhoittua taikka itse ajatellaksensa vastaista suhdettansa häneen, vaan koska hän tunsi itsensä peräti väsyneeksi.

Centurioni lähestyi kuudettakymmenettä ikävuottansa ja hänen alkujaan voimallinen, mutta kaikenlaisen irstaisuuden kautta turmeltunut ruumiinsa ei kestänyt kauvemmin tämän yön ponnistuksia ja mielenhäiriöitä.

Tämä laiha, heikkohermoinen, sangen liikkuvainen mies vaipui muuten ainoastaan päivällä sellaiseen tarmottomuuteen, kun sitä vastoin auringon laskettua kummallinen muutos tapahtui tuossa iäkkäässä sotilaassa, joka ainoastaan palvelusvelvollisuutensa täyttämisessä muuttui nuorekkaan reippaaksi. Silloin kohosivat hänen raskaat silmäluomensa, jotka muuten melkein kokonansa peittivät hänen silmäteränsä, hänen veltto, lerpallaan oleva alahuulensa vetihen kokoon voimakkaasti, hänen pitkä kaulansa ja kapea, soikea päänsä oiensihen, ja jos hän myöhäiseen aikaan meni ulos yölliseen seuraan tahi Mithraan palvelukseen, niin saattoi häntä vielä sanoa muhkeaksi mieheksi, jossa eli nuoruuden huimuus.

Mutta juovuksissakaan hän ei ollut iloinen, vaan hurja, kerskaavainen ja meluava.

Usein valtasi hänet, ennenkuin hän lähti juomingeista, kumppaniensakin joukossa tämä voimattomuus, joka niin monta kertaa oli kauhistuttanut Sironaakin, ja jolta hän tiesi olevansa varmassa suojassa ainoastaan silloin, kun hän virkatoimissaan seisoi sotamiestensä etunenässä.

Tämän intohimoisen kookkaan miehen näky oli sellaisina voimattomuuden hetkinä kammottava, sillä hänen kellahtaville kasvoilleen levisi silloin kalman kalpeus, hänen selkänsä näytti taittuneelta ja joka jäsen nivelestään irtautuneelta. Ainoastaan hänen silmäteränsä olivat alituisessa liikkeessä ja silloin tällöin kävi kylmä väristys hänen ruumiinsa läpi.

Kun hän joutui tähän tilaan, niin hänen väkensä sanoi, että centurionin kelmeä daimoni oli mennyt hänen sisäänsä, ja hän itsekin uskoi sellaisen ilkeän hengen olevan ja pelkäsi sitä. Niin, hän oli sekä pakanallisten hengenmanaajain että kristittyjen exorcistain [pahanhengen manaajain] avulla koettanut vapauttaa itseänsä siitä.

Hän istui pimeässä huoneessa lammasnahalla, jonka hän ivatakseen vaimoaan oli pannut kovalle puupenkille.

Hänen käsiänsä ja jalkojansa kylmi, hänen silmänsä paloivat, eikä hänellä ollut voimaa liikuttaa sormeansakaan. Ainoastaan hänen huulensa vavahtelivat tuon tuostakin, ja hänen sisällinen silmänsä katseli yhä tarkemmin taaksepäin menneihin aikoihin, kauas viimeisen kauhean hetken toiselle puolelle.

"Jos olisin", hän ajatteli, "mielettömästi kosteikkoon juostuani — jolla matkalla tuskin kukaan nuorempikaan olisi päässyt perässäni — päästänyt raivoni valloilleen enkä väkisin koettanut pidättää sitä, niin ei daimoni niin helposti olisi saanut valtaa minussa. Piru vieköön, kuinka Mirjamin silmät säihkyivät, kun hän sanoi erään miehen pettävän minua! Hän on varmaankin nähnyt lammasnahan omistajan, mutta ennen kosteikkoon päästyäni hän katosi silmistäni. Minä luulen, että hän kääntyi takaisin ja nousi uudestaan vuorelle. Mitähän Sirona on tehnyt hänelle? Pyydysteleehän tämä vaimo muuten silmillään sydämiä, kuin linnustaja huilullaan lintuja. Kuinka pikku teikarit Roomassa kulkivat hänen jäljissään! Kukaties hän petti minut jo siellä. Legaatti Qvintillon, joka olisi ollut minulle varsin suosiollinen, ja jonka nurjamielisyydestä minun on kiittäminen tätä hupsua, hän hylkäsi, mutta legaatti oli vielä minuakin vanhempi, ja nuoremmat taitavat olla hänelle paremmin mieleen. Hän on juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Minun olisi kyllä pitänyt se tietämänikin, minun! Niin käy tässä maailmassa; tänään ihminen lyöpi, huomenna hän itse joutuu lyötäväksi".

Tuskallinen hymy vavahteli centurionin huulilla; sitten ilmaantui ankara totisuus hänen kasvojensa juonteisiin, sillä monenmoisia ja vastenmielisiä kuvia loihen selvään ja karkoittamattomina hänen sieluunsa.

Gallialaisen omatunto oli aina päinvastaisessa suhteessa hänen ruumiinsa voimaan.

Jos hyvin kävi, niin häntä ei paljon kiusannut hänen entinen elämänsä, joka oli ylen rikas mustista varjokohdista, mutta kun hänet valtasi heikkous, niin hän ei voinut puolustauta kelmeältä daimonilta, joka pakoitti hänet kiusallisen selvästi muistelemaan juuri niitä tapahtumia, jotka hän mieluisammin olisi tahtonut unhottaa.

Tällä hetkellä hänen täytyi muistella ystävällistä hyväntekijäänsä ja esimiestään, sotatribuuni Servianoa ja hänen kaunista vaimoansa, jota hän tuhansin keinoin oli viekoitellut hylkäämään miehensä ja lapsensa sekä pakenemaan hänen kanssaan laajaan maailmaan.

Hänet valtasi se luulo, että hän oli Serviano tribuuni ja kuitenkin yht'aikaa oma itsensä.

Kaikkea sitä haikeutta, kaikkea sitä katkeraa surua, jota hänen petetty hyväntekijänsä oli saanut tuntea hänen tähtensä, kun hän oli saattanut Glyceran, hänen vaimonsa, hänelle nurjaksi, tätä kaikkea hän sai tällä hetkellä maistaa, ja se vihollinen, joka hänen, Servianon, petti, ei kuitenkaan — niin hänestä tuntui — ollut kukaan muu kuin hän itse, Gallialainen Phoebicio. Hän koki puolustaa itseään ja mietti kostoa viekoittelijalle eikä kuitenkaan kokonaan kadottanut oman persoonallisuutensa tuntoa.

Tämä valhekuvituksien sekasorto, jota hän turhaan koetti saada selville, uhkasi viedä hänet järjiltään, ja hän huoahti ääneensä.

Hänen oman äänensä kaiku saattoi hänet takaisin todellisuuteen.

Hän oli Phoebicio eikä kukaan muu, sen hän tällöin tiesi, eikä hänen sittenkään täydellisesti onnistunut oikein päästä nykyisyyteensä.

Kaunis Glycera, joka oli seurannut häntä Aleksandriaan, ja jonka hän siellä oli jättänyt onnen huomaan tuhlattuansa hekumassa viimeisenkin roponsa ja Glyceran kallis-arvoiset koristukset, ei enää kuvautunut hänen eteensä yksinänsä, vaan alituisesti hänen vaimonsa Sironan kuvan rinnalla.

Glycera oli ollut alakuloinen kultanen, joka paljon oli itkenyt ja vähän nauranut sen jälkeen, kun hän oli hyljännyt puolisonsa. Vienoja soimauksia hän oli vieläkin kuulevinansa hänen huuliltaan, kun sitä vastoin Sirona astui häntä kohti äänekkäästi uhaten ja samalla kertaa julkesi paljon toivoa herättäen viitata senaattorin pojalle Polykarpolle.

Väsynyt uneksija ponnisti raivoisena voimiansa, puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti ne korkealle eteensä.

Tämä liike oli ensi merkki siitä, että hänen ruumiinsa jäntevyys jälleen rupesi heräämään, ja kun hän unesta heräävän tavoin oli kiiskoitellut ja silmiään hieronut, niin hän painoi molemmat kätensä ohimoihinsa ja muisti samalla kaiken, mitä hän oli viimeisinä hetkinä saanut kokea.

Hän lähti äkkiä pimeästä huoneesta, vahvistihen kyökissä viinikulauksella ja meni avonaisen ikkunan luo katselemaan tähtiä.

Puoliyö oli jo aikoja sitten kulunut.

Hän muisti vuorella uhraavia kumppaniaan ja lausui pitkän rukouksen "kruunulle", "voittamattomalle auringonjumalalle", "suurelle valolle", "kallioiden jumalalle" ja millä nimityksin hän muuten puhutteli Mithrasta; sillä tultuansa tämän jumalan salamenoihin osalliseksi, hän oli innokas rukoilija ja osasi myöskin paastota sitkeän kestäväisenä.

Niistä kahdeksastakymmenestä kokeesta, joiden alttiiksi täytyi antautua, jotta saavuttaisi korkeimmat arvoaskeleet salaisuuksista osallisten joukossa, hän jo oli suorittanut useita, ja siihen heikkouteen, joka hänet tänäänkin oli vallannut, hän oli ensikerran vaipunut sen jälkeen, kun hän, kokonaisen viikon ajalla joka päivä, oli tuntikausia maannut lumessa ja sen lisäksi harjoittanut ankarata paastoamista, saavuttaaksensa "Leijonan" arvoa.

Sironan raittiimpi mieli oli aina tuntenut vastenmielisyyttä näitä harjoituksia kohtaan, ja se jyrkkyys, jolla hän kieltäysi ottamasta osaa niihin, oli vielä enemmän laventanut sitä juopaa, joka muutenkin oli näiden aviopuolisoiden välillä.

Phoebicio teki kaikissa näissä seikoissa tavallaan aivan täyttä totta, sillä ainoastaan niiden kautta hän saattoi päästä vapaaksi omasta itsestään, synkistä muistoistaan ja sen tulevan rankaistuksen pelosta, joka häntä oli kohtaava kuoleman jälkeen. Sirona sitä vastoin ammensi juuri aikaisempien päivien muistosta parhaimman lohdutuksensa ja voiman iloisena kestämään synkkää nykyisyyttä ja toivomaan parempia aikoja.