JOSUA

Kirj.

Georg Ebers

Suomensi J. Judén

Porissa, Satakunnan Kirjapainossa, 1894.

ENSIMÄINEN LUKU.

"Mene alas, iso-isä; minä valvon."

Vanhus, jolle tämä kehoitus annettiin, kieltävästi pudisti kerittyä päätänsä.

"Mutta täällä ylhäällä sinä et kuitenkaan saa lepoa…"

"Ja tähdet? Ja tuolla alhaalla? Lepoa tällaisina aikoina?… — Heitä kauhtana ylleni! Lepoa näin kamalana yönä."

"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat."

"Tue minua käsivarrellasi!"

Nuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen kuluttua huudahti hän: "Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään peittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista… Se tulee kai meidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain kuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua."

"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla — tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! — Ei, paremmin länteen; kalman kaupungista se tulee."

"Oi iso-isä, isä — tuolla!" huusi nyt tuo toinen, papillinen nuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun jumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa, Taniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen olkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: "Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri nyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne ja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on tuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla vyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen… Tuon suuren heprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme! Päänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän valon, kun se aamulla nousee."

Vanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa hänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät hämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa karjuntaa.

Tarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan ei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin kaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.

Ylhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri tuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden harmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle ei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän kirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas antaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin vaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys. Milloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas, merelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien sileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle kuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa kaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot näkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian taas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin syvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas katkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului, pitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori pappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja pojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.

Kalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis alkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin tähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.

Niin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus tarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen terävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan mikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan että se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja liitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä paikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan luuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin tulisi se ylhäältä ilmasta.

Uusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän pojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen vapisevalla äänellä: "Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin virta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota vilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista sinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen kiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet portaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan."

"Niitä he ovat", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti vanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti, saaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: "Kirottuja he ovat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos ja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät avaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja nyt, — katsos, kuules. — Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan".

"Tuleen!" huusi nyt vanhus. "Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä, vesi!"

Näihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä yhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti korkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs alempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:

"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki elämä sammuu!"

Äänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi ennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:

"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?"

Myöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä vanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.

Mutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna heittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen syleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi tulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin toisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.

Alas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain riensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet tuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä kohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan kauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta nuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan ja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta jännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja ikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan tahtia korkean portin nurkkapieliin.

Kuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi hänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa nytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista, kiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän hiljaa: "Nyt tapaa se hänenkin".

Sitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui hänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän sfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti hänen sydäntään.

Mikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon sekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä, jota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden tahdikas astunta.

Juhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien graniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia rivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli tähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera hymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille tuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen kuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina vuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys katosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa. Suuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen vuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot kasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä säätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta tänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän aikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat uhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema kosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.

Nyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka ainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko nuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön sanomattomista kauhuista?

Olihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti riehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä juhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto oli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön turmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut tähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen jättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne astuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?

Sitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian hän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana tunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys taivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut kulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto tunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.

Mutta ei!

Koska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista tarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat tulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen veisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja, jommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.

Tahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva joukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan pyhästöön?

Nyt kouristi häntä uusi kauhu ja ylhäälle kohotetuilla käsivarsilla ikäänkuin pois torjuakseen lausui hän hetken loihtumisia pimeyden henkien juonia vastaan. Mutta pian painuivat hänen kätensä alas, sillä hän oli huomannut ystäviä, jotka vielä eilen vaelsivat elävien joukossa: ensiksi hänen jumalansa toisen profeetan korkean vartalon, sitten Amon-Ra'lle vihityt vaimot, Laulajat ja pyhät isät, ja huomattuaan ennustajain ja pastofoorein takana lankonsakin, jonka huoneen rutto vielä eilen oli säästänyt, sai hän uutta rohkeutta ja hän huusi häntä. Kuitenkin hämmentyi hänen äänensä esiintunkevien joukkojen lauluun ja huutoon.

Esikartano oli tullut valoisaksi. Mutta kun jokaisella oli tekemistä oman kärsimisensä kanssa, niin ei kukaan huomannut tähtien näkijää. Hän riisti kauhtanan vilusta täriseviltä jäseniltään, tehdäkseen pehmeämmän alustan nuorukaisen vavahtelevalle päälle ja tätä isällisellä huolella tehdessään kuuli hän eteenpäin tunkevan joukon laulusta ja huudosta ensiksi kauheita kirouksia heprealaisten ylitse, joiden kautta turmio Faraolle ja hänen kansalleen oli tullut, mutta sitten ehtimiseen hänen maansa perintöruhtinaan, prinssi Ramseksen nimeä, ja ääni, jolla sitä mainittiin, valitukset, jotka siihen liittyivät, ilmaisivat tuntijalle, että kuolema oli sulkenut kuninkaan esikoisenkin silmät.

Kasvavalla tuskalla katseli hän nyt pojanpoikansa kalpeita kasvoja, mutta kun sen ohessa valitus perintöruhtinaasta tuon tuostakin kuului, virtaili hänen sielunsa läpi hiljainen tyytyväisyyden tunne kuoleman vanhurskaudesta, joka yhtävähän säästää kuningasta valta-istuimella kuin kuljeksivaa kerjäläistäkään. Nyt hän tiesi, mikä tuon meluavan joukon toi temppeliin!

Niin nopeasti kuin hänen vanhat jäsenensä sallivat, riensi hän valittavan joukon luo. Mutta ennenkuin hän saavutti sen, näki hän vartijahuoneesta portinvartijan ja hänen vaimonsa astuvan ulos, kantaen matolla pojan ruumista. Mies kantoi toisesta ja hänen pieni heikko vaimonsa toisesta päästä. Jättiläis-moisen vartijan täytyi kumartua syvään säilyttääkseen tasapainoa. Kolme lasta päätti tuon surullisen kulkueen, jonka etunenässä pieni tyttönen kulki lyhdyllä.

Kenties ei olisi kukaan sitä huomannut, ellei portinvartijan vaimo olisi niin kuuluvasti ja äänekkäästi valittanut, ettei kukaan voinut olla sitä kuulematta. Niin kääntyi ensiksi Amonin toinen profeetta ja sitten hänen seuraajansa heihin ympäri. Juhlakulkue pysähtyi ja kun muutamat papit lähestyivät ruumista, huusi portinvartija kovalla äänellä: "Pois ruton tieltä! Esikoisemme se maahan kaatui".

Vaimo oli sill'aikaa temmannut lyhdyn tytön kädestä ja valaisten kuolleen pojan jähmettyneitä, kasvoja huusi hän:

"Jumala on tämän sallinut! Oman kattonsa alla antaa hän kauheita tapahtua. Ei hänen tahdollaan, ei, vaan vieraan kirouksella on valta meidän ja elämämme ylitse. Katsokaa tänne! Esikoisemme oli hän, ja kaksi temppelinpalvelijaa on se niinikään vienyt. Toinen on jo päivänsä päättänyt. Tuolla huoneessamme ojentaa hän jäseniään, ja tuolla — tuolla makaa vielä toinen, nuori Kamus, ennustaja Ramerin pojanpoika. Me kuulimme vanhuksen huutavan ja näimme mitä tapahtui, mutta kuka tukee toisen huonetta, kun hänen omansa sortuu? Ottakaat ajasta vaaria, sillä jumalat ovat oman temppelinsä avanneet turmiolle; ja joskin koko maailma hukkuisi, niin en sitä ihmettelisi enkä varmaankaan murehtisi! Te ylhäiset, papilliset herrat, minä olen vain köyhä, halpa vaimo, mutta eikö minulla ole valta kysyä: Nukkuvatko jumalamme, onko loihtija heidät uuvuttanut tai mitä he toimivat, missä ovat he, kuinka he sallivat heprealaisjoukon vallita meitä ja lapsiamme?"

"Heidän kimppuunsa! Kadotus muukalaisille! Mereen kuolemaan loihtija Mesu! [Mesu on lain-antaja Moseksen egyptiläinen nimi.] Niinkuin kaiku seuraa huutoa, niin seurasivat nämä kirouksetkin vaimon puhetta. Ja vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö Hornecht, jonka kuuma veri kuohahti nähtyään rakkaan kuolevaisen sukulaisensa, heilutti lyhyttä miekkaansa ja huusi vimmastuneena: Seuratkoon minua, kenellä rohkeutta on! Heidän kimppuunsa! Henki hengestä! Kymmenen heprealaista jokaisesta egyptiläisestä, jonka loihtija on murhannut!"

Niinkuin lauma tuleen syöksee, kun oinas edeltä juoksee, tempasi ylhäisen sotilaan kehoituskin joukon mukanaan. Vaimot miesten edellä tunkivat he hänen perässään porteille. Ja kun jumalan palvelijat epäröivät kunnes he olivat tiedustelleet Amon-profetan ajatusta, ojensi tämä majesteetillista vartaloansa suoraksi huutaen tyyneesti:

"Rukoukseen kanssani, joka vain papin pukua kantaa! Kansa on taivaan välikappale. Sen kädessä on kosto. Me jäämme tänne jälellepäin rukoillaksemme kostotyön menestykseksi".

Toinen Luku.

Baï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen profeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein pyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan, mutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen heprealaiskortteliin.

Niinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki, mitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin mukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään egyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut, kieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan kunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset, vapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan turmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä kaupungin korttelissa.

Kuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas tuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja hävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat, eivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.

Ensimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli heprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain omistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä viha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus vaijeten takaperin.

Hänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja majat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä egyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.

Tähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle ja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa, palvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja tapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli kansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.

Nyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.

Tuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa. Eräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat puoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni, ettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan joutsimiesten päällikkö.

Mutta mitä nyt?

Oliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen Jumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?

Kartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli muutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa pakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.

Rattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko, jota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien heprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla, jätti vanhan kotinsa.

Johtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se, mitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen naapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti tyhjää kartanoa.

Tunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa, tyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti heränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon muille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen sotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen perheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen isänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan ruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän tarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi soveliasta ollut.

Mutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia ja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei naapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat naukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä, vanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista, ja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja heikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet. Irvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä käheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta, aina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän voinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.

Mies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan surkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden valtaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan kanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa turmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin. — Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen heimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut, pitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.

Muutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta heitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen, jossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista. Niinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian makasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa. Kukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet olivat hyökänneet tapettujen päälle.

Muut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä niitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat niinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti, heilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin muuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä kokonaan hävitetyiksi.

Hehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet, sammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat siitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä olevia taloja ja koko Tanista.

Niin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa korkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet ulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä vielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret karjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä, peitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit kuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri raunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä olevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät tukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita, joita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä ryöstäjät olleet mukanaan vieneet.

Ehtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn kaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä, vaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista kotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä toimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa ympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut: poisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta vaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin vahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin ollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista, joihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli hän niitä.

Oli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka tapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa kuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: "Niin siunaa myös minuakin!"

Se oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä toinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän itsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli jumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän vihasi enemmän kuin ketään maan päällä.

"Niin siunaa myös minuakin!" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti vuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen sieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä sellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut käyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat riistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen kansaansa, jota hän rakasti.

Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; — ja minkä merkityksen mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala, antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:

"Niin siunaa myös minuakin!"

Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle mahtavalle muukalaiselle.

Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.

Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin, niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen, mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli tullut, — kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa olisivat mennyttä kalua.

Ollessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari ja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille. Ehdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen, erään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin. Silloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa yli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen kantotuoliansa, eivät voineet tulkita.

Kolmas Luku.

Joutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten parissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi niiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon kukistamiseksi.

Kun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille raunioita ja sanoi: "Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa heprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen poikansa Hosea —".

"Hän on meidän miehiämme", keskeytti häntä eversti. "Faraon sotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja", lisäsi hän hiljemmin, "minä luotan häneen päättävänä hetkenä".

"Siitä harvempain todistajain kuullen", vastasi toinen. "Muutoin olen hänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa — tiedäthän — olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä joukollaan raakalaisjoukon keskeltä". Sitten alensi hän äänensä ja ikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän opettavaisella tavallaan:

"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä syylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes jumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta, vieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos tuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan he etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota ne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä nälkään kuolemasta".

Tämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin tuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen kanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti kantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja kiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi oli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että se näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs solakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt kasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan: "Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt nostaa se kättään… Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja, sillä päänsä on täynnä kähäriä ja — auringon säde tunkeuupi kellariin — käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!"

"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet", sanoi sotilas, ja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:

"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien, tehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa. Koeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!"

Sillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko oli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään liikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle, missä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.

Tainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja kauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa olivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.

Profeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli poikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän oli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.

Ennen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen vaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi nimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta huomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut autioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut herätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli kajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas oli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä pölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet ryöstävien silmistä.

Profeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu seisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä pään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika nuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.

Hellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa vakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä hänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut eroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän saattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti avomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut kahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin kantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.

Näistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä suvustaan.

Kysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta; mutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja vastasi vapaasti:

"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä siis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in poika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla jotakin ilmoitettavaa."

"Mutta sinun tulee tietää", vastasi pappi, "että juuri tämän saman Hosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut hävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka suuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin saat sinä hänen kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän seassamme".

Tässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta ennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla ystävyydellä:

"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean välityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus tekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane sinulta puuttua."

Silloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri ja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta käsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:

"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä osoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita, jotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja käskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä".

"Vai niin", vastasi pappi; "Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle oikeampia ajatuksia. Käskeä — ihana päämaali nuorisolle! Vahinko vain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin rasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri tulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin käsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa. Mutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?" Epätietoisena katsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta keskeytti vaikenemisen kysymyksellä: "Ja suoruus, jota sinulle opetettiin?" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:

"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan".

"Naisenko?" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla silmäyksellä. "Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät toinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden jumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa hiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain ei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy sen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta sinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo täällä".

"Ei", vastasi sotilas, "mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen joukkonsa takaisintuloa."

"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat suosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen", huudahti profeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen: "Minä en ole mikään lemmen lähetti"; — ja pappi, jota tämä rohkea vastaus miellytti, sanoi iloisesti: "Olinkin unohtanut, että se oli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun". Sitten pitkitti hän vakavammin: "Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja sano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti liibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään suojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi et ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin ihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa lauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä huoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä minulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee tämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt Faraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla tämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa. Pelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan ja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa saivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän ajan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos oikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet. Kerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet ne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu komentaa. Tänä aamuna — Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin ovat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin monet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija Mesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten jumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi kädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän ansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen hänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla salassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen suojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan rangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja — sano hänelle sekin — hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä itseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä sotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse kuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?"

"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois", vastasi Efraim väräjävällä äänellä.

Oliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua kansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika heimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin katkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin taas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi puhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa, siihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja! Sentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin alle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa ja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Sinä tiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän puolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies ja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton kuin suloinenkin."

"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?" sanoi eversti vastenmielisesti.

"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan."

"Huonosti hän siksi kelpaisikin", lisäsi toinen levollisemmalla äänellä, "sillä hän on niinkuin lapsi." "Ja kuitenkin voittaisimme hänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle arvaamattomasta arvosta."

"Sinä tarkoitat Hoseaa?" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti taas pilvi; mutta profeetta pitkitti: "Ja jos niin tekisinkin? Onko hän sitten oikea heprealainen? — Pidätkö arvossapidetyn sotilaan tyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos aikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?"

"Ei herra!" lausui sotilas. "Mutta syihin, mitkä saattivat minua Faraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin, että edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee meidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on heprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella hänen ansionsa, — Kasana on häneen mieltynyt…"

"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?" keskeytti häntä toinen. "Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka uskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena? Sinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?"

"Niin oli hän varmaankin!" sanoi toinen; "jopa hän sydämestäänkin lempi häntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö minun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä — jumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla — sain hänet luopumaan? Koska on sellaista kuultu Egyptissä?"

"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla saattavat", vastasi pappi, "suuren asian vuoksi alistua niiden vaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele tätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti — sinunkin läsnäollessasi kerskaisi hän siitä — oli egyptiläinen, erään virkaveljen tytär."

"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?"

"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille kylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt siksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen hoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin."

Neljäs Luku.

Niinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin syvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla peitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen tyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja äänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen ja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto vaatinut uhrinsa!

Mutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa, ja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla voidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja ruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä tyttären kutsumusta.

Pölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori mies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat voidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla kirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta, verhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku, josta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän, sillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista kasvoista.

Kauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt; ja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton jälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin vuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä sieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison kuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda sotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle itselleen oli tarpeeksi käynyt.

Hänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas mies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti vaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon viisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa. Tämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen Hosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada heprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa sotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä, kun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt, vaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että eversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli ojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.

Mutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä kun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä yötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui sotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi Hoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään. Leskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen nainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla hän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita, vaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.

Tänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa ilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos välttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin. Nuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.

Ja minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun everstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine kuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine huonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine lemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle, joka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman maalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään kokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa, enemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin olisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan ja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja äsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli tosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten parissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin paimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet kimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken tämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli katseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni ja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan itseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin myötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän, että hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli kadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen ja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä puheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin kumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset kauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat paljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt häntä puhumasta.

Hänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa vihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla kehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja kuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin lempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin suloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen liikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä sydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.

Nyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä häntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti häntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska hän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut. Hän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka nuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei tietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut pyytänyt hänen rakkauttaan.

Hänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka varsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle niskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin kaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen nuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo tervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.

Nyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman hänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä hänen enonsa kanssa.

Silloin purskahti Efraim heleään nauruun, sillä se, joka oli hänen lähettänyt, oli niin vakava ja ankara, että ajatus hänen lempivistä tunteistaan herätti hänen iloisuuttaan. Hänen kauneuttaan ei hän koskaan ollut ajatellutkaan.

Nuori leski piti tuota naurua sellaisena vastauksena, jollaista hän oli toivonut; ja syvästi huo'aten laski hän kehräspuun kädestään ja kehoitti Efraimia seuraamaan häntä puutarhaan.

Sielläkös vasta lemusi ja oli ihanaa! Kukkaissarat, polut, lehdikot ja lammikot, — kuinka ne olivat hyvin hoidetut! Hänen yksinkertaiseen kotitaloonsa liittyi autio, koristelematon kartano vajoineen nautaeläviä ja lampaita varten, ja kuitenkin hän tiesi kerran tulevansa suuren omaisuuden hallitukseen, sillä hän oli varakkaan isän ainoa lapsi ja perillinen ja hänen äitinsä oli ollut rikkaan Nun'in tytär. Palvelijat olivat useammin kuin kerran sanoneet tämän hänelle ja häntä harmitti, ettei hänen kotinsa ollut juuri parempi kuin everstin orjahuonekaan, jonka Kasana hänelle näytti.

Vaeltaessaan puutarhan läpitse täytyi Efraimin auttaa häntä kukkien poiminnassa; ja kun kori oli täysi, jota hän kantoi hänen perässään, kutsui hän häntä lehdikkoon auttamaan seppeleitten sitomisessa. Ne olivat määrätyt kalliille vainajille. Sedän ja rakkaan serkun, joka oli ollut Efraimin näköinen, oli tuo hänen heimolaistensa Tanikseen tuottama rutto viimeisyönä temmannut pois.

Kadulta, joka sivuutti puutarhan muuria, kuului yhtämittaa naisten valitushuutoja, jotka valittivat jotakin vainajaa, elikkä kantoivat häntä hautaan ja kun heidän valituksensa kerran kuului erittäin liikuttavalta ja surulliselta, nuhteli hän ystävällisesti häntä kaikesta siitä, mitä Taniksen asukkaat saivat kärsiä heprealaisten tähden, ja kysyi häneltä voisiko hän kieltää, että egyptiläisillä oli perustettu syy vihata niitä, jotka heille sellaista matkaansaattivat.

Silloin tuli hänelle vaikeaksi antaa oikeata vastausta, sillä hän oli kuullut, että se oli hänen kansansa jumala, joka löi egyptiläisiä, vapahtaaksensa hänen kansalaisiansa häpeästä ja orjuudesta, eikä hän saanut kieltää ja halveksia niitä, joiden verta hän oli. Sentähden vaikeni hän, ettei valehteleisi, elikkä tekisi syntiä; mutta Kasana ei antanut hänelle rauhaa ja vihdoin vastasi hän, että kaikki, mikä tuottaisi Kasanalle murhetta, oli hänestä vastenmielistä, mutta kuitenkaan ei ollut hänen kansallaan valtaa terveyden eikä elämän yli; sillä kuin heprealainen sairastui, kääntyi hän usein egyptiläisten lääkärein puoleen. Mitä tässä oli tapahtunut, oli tosin hänen isäinsä Jumala tehnyt, joka oli muita jumalia voimallisempi. Heprealainen hän oli, mutta siitä saattoi Kasana olla vakuutettu, että hän, Efraim, oli ruttoon viaton; ja että hän halusta kutsuisi hänen setänsä ja serkkunsa elämään takaisin, jos vain hänellä olisi valtaa siihen. Tilapäisen emäntänsä edestä olisi hän valmis tekemään kaikkia, vieläpä vaikeintakin.

Kasana hymyili suosiollisesti hänelle ja sanoi: "Nuorukais-parka! Jos minä sinussa näen vian, niin on se se, ettäs kuulut kansaan, joka ei tunne vähintäkään surkuttelua — ei mitään armahtamista! Rakkaat onnettomat vainajamme! Heidän täytyy puuttua omiensa kuolon-valitustakin; sillä huone, missä he lepäävät, on saastutettu, eikä kukaan uskalla astua sinne!"

Vaijeten kuivasi hän silmiänsä ja pitkitti sitten seppeleiden sitomista, mutta kuitenkin vierähti kyynel toisensa perään alas hänen poskilleen. Nuorukainen ei osannut sanoa enempää, ja ojensi hänelle vain kukkia ja lehtiä ja kun hänen kätensä sen ohessa kosketti Kasanan käsiä, virtaili veri kiivaasti hänen suonissaan. Hänen päänsä ja haavansa rupesivat äkkiä häntä vaivaamaan ja väliin vilutti häntä hieman. Hän tunsi, että hänellä oli kuume, niinkuin silloin, kun punatauti oli ottaa häneltä hengen; mutta hän häpesi sitä tunnustaa ja piti itsensä pystyssä.

Kun aurinko rupesi mailleen menemään, astui eversti puutarhaan. Hän oli jo tervehtinyt Hoseata ja vaikka hän vilpittömästi iloitsikin, nähdessään koeteltua ystäväänsä, oli hän kuitenkin harmistunut ja tullut levottomaksi, kuin Hosea ennen muita kysymyksiä myötätuntoisesti tiedusteli hänen tytärtään. Hän ei ollut tästä puhumatta tyttärelleen ja hänen silmäyksensä ilmaisivat sitä tyytymättömyyttä jolla heprealainen tervehdys häntä täytti. Vihdoin kääntyi hän Efraimin puoleen ja ilmoitti hänelle, että Hosea oli joukkoineen ulkopuolella kaupunkia. Ruton vuoksi täytyi heidän leiriytyä sen ulkopuolelle, kaupungin ja meren välille. Heidän piti pian kulkemaan ohitse ja hänen enonsa käski hänelle sanomaan, että myöhempään kävisi häntä tapaamassa hänen teltassaan.

Nähdessään nuorukaisen auttavan hänen tytärtään seppeleitten sitomisessa, hymyili hän ja huudahti:

"Tänä aamuna toivoi tuo nuori veitikka saavansa koko elämänsä ijän olla vapaana ja käskeä, ja nyt on hän ruvennut sinun palvelukseesi, Kasana. Ei sinun tarvitse punastua nuori ystävä! Ja jos sinun haltijattaresi saa sinusta meikäläisen ja ryhtymään jaloimpaan ammattiin, nim. sotilaan, niin tapahtuu se sinun parhaaksesi. Katsos minua! Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta olen minä joutsella ampunut ja iloitsen vielä tänäänkin ammatistani. Tosin on minun totteleminen, mutta saan myös käskeä; ja tuhannet, jotka minua kuulevat, eivät ole nautoja eikä lampaita, vaan urhoollisia miehiä. Mietippäs vielä kerran tätä asiaa! Hänestä tulisi pulska joutsimiesten päällikkö! Vai mitä Kasana?"

"Varmaankin!" vastasi tuo nuori nainen ja hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta toisella puolen puutarhan muuria kuului lähenevän sotajoukon tahdin-tapainen astunta. Silloin lensivät nuoren naisen posket punaisiksi, hänen silmänsä rupesivat säihkymään, mikä pelästytti Efraimia ja välittämättä isästä ja vieraasta, riensi hän ohi lammikon, pitkin polkuja ja poikki kukkaissarkojen, ja nousi turveistuimelle muurin vieressä, katsellen jännitetyin silmin kadulle ja aseellista joukkoa, joka pian senjälkeen meni hänen ohitsensa.

Hosea astui täydessä sotapuvussa sen etunenässä. Everstin puutarhan kohdalla käänsi hän vakavaa päätänsä ja huomattuaan Kasanan, laski hän, ystävällisesti tervehtien, sotatapparan alas.

Efraim oli everstiä seurannut ja tämä osoitti hänelle hänen enoaan ja sanoi: "Sinullekin sopisi tuo kiiltävä sotapuku mainiosti, ja kun rumpu pärisee, huilu soi ja liput liehuvat ylitsemme, niin silloin käy astunta kuin lennossa vain. Tänään vaikenee sotamusiikki kauhean kurjuuden vuoksi, jonka tuo ilkiö on meille saattanut. Hoseakin kuuluu hänen kansaansa, ja vaikk'en voi olla sitä huomioon ottamatta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että hän on kelpo sotilas, nuoren polven esikuva. Ilmoita vain hänelle, mitä minä tässä suhteessa ajattelen hänestä. Sano nyt Kasanalle jäähyväiset ja seuraa sotilaita; muurin portti tuolla on auki." Hän kääntyi huoneesensa takaisin ja Efraim tarjosi kätensä nuorelle naiselle jäähyväisiksi.

Hän tarttui kernaasti siihen, mutta veti samalla sen takaisin ja sanoi levottomasti: "Kuinka sinun kätesi on kuuma! Sinulla on kuume!"

"Oi, ei, ei!" sopersi nuorukainen, mutta puhuessaan, notkistui hän polvilleen ja tuon sairaan pojan mielenliikutuksesta häiriintyneen sielun yli levisi huntu.

Kasana pelästyi, mutta toipui pian ja virvoitti hänen päälakeaan ja otsaansa lähellä olevan lammikon vedellä. Sen ohessa katseli hän levottomasti häntä kasvoihin ja niin Hosean näköiseksi ei hän vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Niinpä se mies, jota hän rakasti, täytyi poikana olla ollut tämän pojan näköinen. Hänen sydämensä sykähteli nopeammin ja pitäessään hänen päätänsä käsissään, suuteli hän hiljaa häntä.

Hän luuli pojan olevan tainiona, mutta virkistävä vesi oli jo pelastanut hänet helposta heikkoudestaan ja Efraim tunsi suloisesti väristen, mitä hänelle tapahtui, pitäen silmänsä suljettuina ja olisi siten saattanut levätä koko elämänsä ajan, pää hänen rinnallaan ja toivossa, että hänen suunsa vielä kerran etsisi hänen suutaan. Mutta suutelon sijasta huusi Kasana äänekkäästi apua. Silloin ponnahti hän ylös, katseli häntä villillä, säihkyvillä silmillä kasvoihin ja ennenkuin Kasana voi estää sitä, riensi hän niinkuin ainakin terve puutarhan porttia kohti, sysäsi sen auki ja seurasi sotajoukkoa. Pian oli hän saavuttanut ensimmäiset rivit, pian sivuuttanut monta muuta ja vihdoin päästyään päällikön sivulle, huusi hän enoansa ja mainitsi hänen nimeänsä. Silloin ojensi Hosea iloisena ja hämmästyneenä käsivartensa hänelle, mutta ennenkuin Efraim ennätti vaipua hänen rinnoilleen, meni hän toistamiseen tainioksi ja voimalliset sotilaat kantoivat pojan telttaan, jonka varusmestari jo oli pystyttänyt eräälle hiekkakummulle meren rannalle.

Viides luku.

Oli puoliyö. Hosean teltan edessä paloi valkea ja sen ääressä istui hän yksin katsellen milloin surullisesti ja miettivästi liekkeihin, milloin etäisyyteen: Teltassa lepäsi nuori Efraim enonsa kenttävuoteella.

Hosean sotajoukkoa seuraava lääkäri oli sitonut nuorukaisen haavat, antanut hänelle vahvistavaa juomaa ja käskenyt häntä pysymään rauhassa, sillä äkkinäinen kuume, joka oli poikaan tarttunut, oli pelästyttänyt häntä.

Mutta Efraim ei noudattanutkaan lääkärin määräyksiä. Milloin esiintyi Kasanan kuva hänen sisällisten silmäinsä eteen, kiihoittaen hänen muutoinkin kuuman verensä hehkua, milloin mietti hän keinoa ruveta sotilaaksi, niinkuin hänen enonsakin ja se näytti hänestä järkevältä; — se kun lupasi mainetta ja kunniaa, kuten hän itse mielessään kuvitteli, mutta todella halusi hän kuitenkin seurata sitä, koska hän siten pääsi lähemmäksi häntä, jota hänen sielunsa halasi. Sitten taaskin nousi hänen ylpeytensä, ajatellessaan niitä häväistyksiä, joilla Kasana ja hänen isänsä olivat merkinneet niitä, joihin hän veren ja taipumuksen puolesta kuului. Hänen kätensä puristui nyrkiksi muistellessaan isoisänsä hävitettyä huonetta, jota hän aina piti kunnioitettavimpana ihmisistä. Asiaansa ei hän myöskään unohtanut. Mirjam oli sen monesti kertonut hänelle ja hänen hyvä muistonsa oli säilyttänyt joka tavunkin, erittäinkin kun hän yksinäisellä vaelluksellaan Tanikseen ei väsynyt sitä kertomasta itselleen. Nytkin yritteli hän väliin samaa, mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, keskeytti häntä voimallinen halu ajatella Kasanaa.

Lääkäri oli käskenyt Hosean kieltämään häntä puhumasta ja kun kuumetautinen tahtoi toimittaa asiansa, täytyi Hosean noudattaa lääkärin määräystä ja velvoittaa hänet vaikenemaan. Sitten järjesteli sotilas huolellisesti, niinkuin äiti, päänalustinta, ojensi hänelle lääkkeitä ja suuteli häntä otsalle. Vihdoin asettui hän valkean ääreen teltan eteen ja huomattuaan tähdistä tunnin kuluneeksi, nousi hän vain tarjotakseen kuumetautiselle juotavaa.

Liekit valaisivat Hosean hieman ruskettuneita kasvoja ja ne olivat miehen, joka oli monta vaaraa silmiin katsonut ja pelottomasti voittanut ne vakavalla lujuudella ja viisaalla varovaisuudella. Käskevästi katselivat hänen mustat silmänsä, ja hänen täyteläiset kiinnisuljetut huulensa todistivat lämpimästä verestä, mutta vielä enemmän tämän ytimekkään miehen rautaisesta tahdonvoimasta. Hänen harteva sotilasvartalonsa nojasi muutamiin keihäisiin, jotka olivat ristiin maahan pistetyt ja kun hän voimakkaalla kädellään siveli mustia hiuskiharoitaan eli tuuheata partaansa ja hänen silmänsä sen ohessa loistivat uhkaavina, olisi saattanut ajatella hänen sielunsa kuohuvan ja hänen olevan suuren päätöksen aikeessa. Vielä lepäsi leijoja, mutta jos se karkaisi ylös, olisi vihollisen oltava karuillaan. Usein kyllä olivat hänen sotilaansa vertailleet kiharatukkaista, pelkäämätöntä, rautalujaa johtajaansa eläinten kuninkaasen, ja nyt kun hän pudisteli nyrkkiänsä ja sen ohessa jäntereet paisuivat hänen rusoittavassa käsivarressaan, ikäänkuin pyrkien rikkomaan niitä ympäröivää kultarengasta, nyt kun polttaisi liekit säihkyivät hänen silmistään, herätti hänen pelkoa.

Lännessä, mihinkä hän silmänsä käänsi, oli kalman kaupunki ja hävitetty muukalaiskortteli. Muutamia tuntia sitten oli hän vienyt joukkonsa läpi korppien ympäröimien raunioitten ja ohi isänsä maahan hajoitetun huoneen.

Vaijeten, niinkuin sotapalvelus vaatii, oli hän siitä ohitse kulkenut ja vasta kun pysähdys oli tehtävä ja kuultava, missä hänen joukkonsa tuli majailemaan, oli hän joutsimiesten päälliköltä Hornechtilta saanut tämän yön tapauksista tiedon. Vaijeten ja silmiään räpäyttämättä oli hän kuunnellut häntä, eikä sanallakaan pyytänyt lähempiä tietoja, ennenkuin hänen joukkonsa pääsivät telttoihin; mutta tuskin oli hän itse päässyt lepoon, kun heprealainen tyttö, huolimatta vartijan väitteistä, oli tunkeutunut hänen luokseen. Tämä tuli Eliabin, erään hänen huoneensa vanhimman orjan nimessä, pyytääkseen häntä tulemaan vanhuksen luokse. Vanhus oli jätetty jälelle, syystä että heikkous ja sairaus esti häntä kulkemasta; ja kohta kansan lähdettyä oli hän vaimoneen aasilla viety vähäiseen, valkaman luona olevaan huoneesen, jonka Nun, hänen jalomielinen herransa, oli uskolliselle palvelijalleen lahjoittanut.

Tyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt halusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista, jota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön ilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea tulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla oli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen. Iso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta oli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva seuratessaan häntä.

Että hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta sotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen seuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut monellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.

Vihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja niinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti ja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat virikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä, hiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin, ja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi näkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin tarkoittavassa sielussaan.

Puolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan pidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden kuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten oli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä lähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen sydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän, kolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun, kunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja äidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut, oli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon sotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää häntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen egyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen tähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa ja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli hän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli tunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta Sethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt ja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa, olivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala ja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille egyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle, joka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät ainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa, jotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa — olipa ne sitten jumalan palvelijoita tai ei — olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän muukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä tarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin "jumalasta", "kaikkiuden summasta", "oman itsensä luojasta" ja "suuresta ainoasta". Hymnit häntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat hänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki kaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain niinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken luodun summa — maailman kaikkius — sen ijankaikkinen syntyminen, joka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen olentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja mihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon "ainoan" voimaa. Paitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin hebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään maailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli jo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka kohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija, ja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa hänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa jumalalle pysynyt uskollisena.

Ja vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja obeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja iloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan läpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa neidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli hän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten vaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin hän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä, arvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän Succothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut Hosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa, neidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli heidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot pidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin parissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean asemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota hänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan, niinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla oli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan kuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän rakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut tavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin rakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin taipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka hän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut hänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt kasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen kanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava lastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään ja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen ja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin oli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana, ja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi vain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin pitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla istuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken olikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein ystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja kaikki egyptiläiset muukalaisia.

Olihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön Kasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena lapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta olennostaan.

Häneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä, tullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän viettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää syleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta oikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän monenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen velvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää huolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän oli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.

Näin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt. Nyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän iloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka rakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.

Niinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa korttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän sydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä raunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä katselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat soraläjissä.

Ensimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut Kasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän hänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään. Vaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti hallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta hän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut kauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli menestyksestään kiittäminen.

Hänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli valtaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein näyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta päästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä olivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja välikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.

Se oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja jouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan tuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja liittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän — kuinka raskaalta onnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä — kuului syntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut kieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan hän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta miehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa. Isänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän luullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain vastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.

Lippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen nyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten mahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi ansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan Eliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen eroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua isän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä käskyä.

Mutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän oli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman epäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja valkean läpitse sekä yöllä että päivällä.

Kuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli paennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja kunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni, joka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa. Pitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut ja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän tunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin kohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä yksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja tunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.

Kovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään valkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti loistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen omaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.

Jos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista velvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän käsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta vääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous oli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa pakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet heprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta ei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä sanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja hänen alamaisilleen osaksi.

Ei! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja sanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista pelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen hukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se kunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin kypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi; jos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän oman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi luopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam oli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu ymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.

Ylevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla, varoittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten silmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön ja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä naisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä sotilaalle oli rakasta.

"Ei, ei", jupisi hän itsekseen ja vaaka, jolla velvollisuus, rakkaus ja pojan kuuliaisuus lepäsivät veren käskyn ääressä, kohosi korkealle ilmaan. Hän oli, mikä hän oli, kymmentuhansien ylipäällikkö Faraon sotajoukossa. Hänelle oli hän uskollisuuden vannonut eikä, kellenkään toiselle. Hänen kansalaisensa pelastukoot egyptiläisten ikeestä, hän, Hosea, inhosi pakoa! Orjuus oli raskaasti heitä painanut, mutta häntä olivat maan mahtavimmat kohdelleet vertaisenaan ja pitivät häntä korkean huomion ansainneena. Palkita heitä uskollisuuden rikoksella ja petoksella, se oli hänen luonnettaan vastaan ja syvästi hengittäen ponnahti hän ylös ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän nyt tehnyt miehen päätöksen. Nainen ja rakkaudesta täytetyn sydämen arkamainen kaiho eivät saisi luovuttaa häntä elämänsä vakavista velvollisuuksista ja korkeista ihanteista.

"Minä jään!" kuului ääni hänen rinnastaan. "Isäni on viisas ja hyvä ja kun hän saa tiedon syistäni, on hän ne hyväksyvä ja siunaava minua kirouksen sijasta. Minä kirjoitan hänelle, ja poika, jonka Mirjam lähetti luokseni, on oleva sanansaattajani."

Huuto teltasta peljästytti häntä ja tarkastaessaan tähtiä, huomasi hän unohtaneensa velvollisuutensa poikaa kohtaan ja riensi nopeasti hänen vuoteelleen.

Efraim, kohonneena vuoteelta, odotteli häntä ja huusi hänelle:

"Olen jo kauvan sinua kaivannut. Mielessäni liikkuu niin monta ajatusta ja erittäinkin Mirjamin asia. Saatuani sen toimitetuksi, tulen levollisemmaksi — kuuntele sentähden minua!"

Silloin viittaili Hosea hänelle ja kun nuorukainen oli virvoitusjuoman ottanut, jonka Hosea hänelle ojensi, alkoi hän:

"Mirjam, Amramin ja Jochebethin tytär tervehtää Nun'in poikaa, efraimilaista. Hosea (apu) on sinun nimesi ja kansansa auttajaksi on Herra meidän Jumalamme sinun valinnut. Mutta Josua [oikeastaan Jehoschna, hän, jonka apu Jehova on], hän jonka apu on Jehova, olet sinä tästä lähin, hänen käskystään, kutsuttava, sillä Mirjamin, hänen palvelijansa kautta, käskee sinua hänen isäinsä Jumala, hän, joka on sinunkin Jumalasi, olemaan kansasi miekkana ja kilpenä. Hänessä on kaikki voima ja hän lupaa vahvistaa käsivartesi, ettäs voisit kukistaa viholliset".

Hiljaa oli Efraim alkanut, mutta vähitellen kasvoi hänen äänensä voima ja viimeiset sanat kaikuivat kuuluvasti ja juhlallisesti yön hiljaisuudessa.

Niin oli Mirjam sanonut ne hänelle, jolloin hän oli kätensä laskenut hänen päänsä päälle ja katsellut syvillä, yösynkillä silmillään hänen kasvoihinsa ja nuorukaisen niitä kertoessa oli hänestä tuntunut ikäänkuin pakottaisi joku salaperäinen voima häntä huutamaan niitä Hosealle sellaisina kuin hän oli kuullut ne naisprofeetan suusta. Sitten hengitti hän helpommin, kääntyi teltan seinälle ja sanoi levollisesti: "Nyt tahdon minä nukkua". Mutta Hosea laski kätensä hänen olkapäälleen ja huusi käskevästi: "Vielä kerran!"

Poika totteli; mutta tällä kertaa lausui hän nuo hänelle kerrotut sanat ajattelemattomasti ja hiljaa itsekseen. Sitten sanoi hän rukoilevasti: "Mutta salli nyt minun levätä", pannen kätensä poskensa alle ja sulkien silmänsä.

Hosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle päälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella hiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen mies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa polveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen, milloin liekkeihin.

Kuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa kilpenä ja miekkana kutsujan avulla?

Uutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin mieskin: "Kunnia Faraon nimelle!" eikä: "Kunnia Faraolle"! sanottiin puheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman Josuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta ihmisestä ja tuleminen uudeksi.

Mitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei sisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä, joksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi, jommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan ja sellaiseksi tuntemaan itsensä.

Mirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen isänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle Mirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän tulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon käskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman kuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa kautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli todella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän liian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään. Paljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen lupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen oli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt päätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean syvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.

Kuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli kuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja kirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot lapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja sekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.

Toisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä kutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja ylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella valaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen, tullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten aseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa, pelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.

Kolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli hän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän vielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä selvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui telttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän vielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi ja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain puolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.

Tämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän vartijoita.

Kuudes Luku.

Hogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata isoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman olevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja siunaamattaan häntä.

Silloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli vakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen valvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.

Kulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo lankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne olivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan selän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla naisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi, mutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea unohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä poisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien luo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän ollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser oli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera kuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan. Mielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä oli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään, kuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta kaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä, joka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.

Kun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja suuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat rakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat, joiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja muulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin, etteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä tekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään velvollisuutensa.

Inhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten silmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen hylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin hänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon palkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat ansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat karjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä, joiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden savimajat potkaisulla menivät kumoon.

Päätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen lippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan majaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen siellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin joukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu sisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta, tehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi ihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa omanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä ei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen ja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon yksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai hän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin vielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä oli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli olevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti hän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin ryypyllä.

Tässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon suuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi majaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän lehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin. Vieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja vähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa, erittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla aikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla särpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät ja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra ja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt, sillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla saattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.

"Me vanhat", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, "tulemme kuolemaan täällä. Alutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun Hogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan."

Nyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: "Eipähän siihen pitkä aika enään mahtane ollakaan."

Silloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti: "Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa."

Hosea kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi tuo kurja, ruma orpotyttö antanut hänelle opetuksen.

Hän oli sallinut noiden vapautettujen puhua rauhallisesti; mutta hänen aikansa oli lyhyt ja sentähden kysyi hän, jos Eliab oli kutsunut hänen jostakin erityisestä syystä luoksensa.

"Minun täytyi se tehdä", kuului vastaus; "ei ainoastaan tyydyttääkseni tämän vanhan sydämen kaipiota, vaan senkin tähden, että herrani käski minun niin tekemään. Suuri ja ihana on sinun miehuutesi ja Israelin toivoksi olet sinä tullut. Isäntäni on huoneensa orjille ja vapaille luvannut, että sinä, hänen hautaan mentyään, tulisit heidän herrakseen ja johdattajakseen. Täynnä ylistystäsi oli hänen puheensa ja suuri oli riemu, kun hän meille ilmoitti, että sinä tulisit poisvaeltavia seuraamaan. Mutta vihdoin suvaitsi herrani antaa minulle käskyn, että minä, siinä tapauksessa, jos sinä palajaisit kotiin, ennenkuin hänen sanansaattajansa sinun tapasivat, ilmoittaisin sinulle Nun'in, sinun isäsi, odottavan poikaansa. Mihinkä sinun kansasi kääntyykään, niin on sinun velvollisuutesi seurata sitä. Auringon nousuun päin, mutta sitten enemmän etelää kohti suunnitti kansa vaelluksensa ja Succothissa on se levähtävä. Onteloon sykomooriin, Amminadab'in huoneen edustalla, aikoo hän kätkeä kirjoituksen, joka on sinulle ilmoittava, mihinkä kansa siitä paikasta on suunnittava matkansa. Hänen ja meidän Jumalamme siunaus seuratkoon sinua kaikilla askeleillasi."

Vanhuksen viimeisiä sanoja lausuessa, kumarsi Hosea päänsä ikäänkuin kutsuakseen näkymättömiä käsiä laskeutumaan päänsä päälle. Sitten kiitti hän ukkoa ja kysyi sortuneella äänellä, jos kaikki olivat mieluisasti totelleet käskyä jättämään kodin ja konnun.

Silloin löi vanha vaimo kätensä yhteen ja huusi:

"Oi ei, herra, ei suinkaan! Mikä valitus ja itku olikaan ennen lähtöä! Useat vapisivat, toiset pakenivat eli etsivät lymypaikkoja, piiloutuakseen. Kuitenkin oli kaikki turhaa! Naapurimme Deguel'in huoneessa — tunnethan sinä hänet — oli nuori vaimo, synnytettyään ensimäisen poikansa, vast'ikään parantunut. Kuinkahan tuon kurjan käy kulkiessaan? Voi, hän itki niin katkerasti ja hänen miehensä sadatteli kovin, mutta ei auttanut mikään! Hän sijoitettiin rintalapsen kanssa rattaille ja kun lähtö tapahtui, tuli vaikutus häneen ja hänen mieheensä, niinkuin kaikkiin muihinkin, jopa Pinehakseenkin, joka vaimoneen ja viiden lapsen kanssa oli ryöminyt kyyhkyiskoppiin, ja kymäräiseen haudankaivaja-Kusajaan, muistathan häntä? Adonai! Hän oli nähnyt isän ja äidin, miehen ja kolme kelvollista täysikasvanutta poikaa, kaikki, mitä Herra hänelle rakasta oli lahjoittanut, kuolevan, ja meidän hautausmaallamme lepäsivät he vierekkäin. Mutta hän kävi joka aamu ja ehtoo heidän lepopaikallaan ja kun hän siellä istui pölkyllä, jonka hän oli asettanut pystytettyjen kivien viereen, niin liikkui hänen suunsa alituisesti ja mitä hänen huuliltaan tuli, ei ollut ainoastaan rukouksia, ei — minä kuulustelin häntä siellä hyvinkin usein, vaikk'ei hän sitä huomannut — ei, hän puhui vainajien kanssa, ikäänkuin kuulisivat ne häntä haudassa ja voisivat vastata hänen puheeseensa, kuten elävät ihmiset auringon alla. Seitsemättä-kymmentä vuottaan on hän jo lähellä, ja aina siitä ajasta kun hän täytti kolmasti seitsemän vuotta kutsuvat ihmiset häntä haudankaivaja-Kusajaksi. Tuohan oli narrimaista tointa; mutta juuri sentähden mahtoi hänestä tuntua kaksinkertaisesti vaikealta luopua: siitä, eikä hän sitä tahtonutkaan, vaan piiloutui pensaikon taakse. Mutta Ahieser, heidän johtajansa, veti hänet esiin. Otti oikein sydämeen hänen vaikeroimisensa. Mutta kun lähtö tuli, silloin tarttui vaikutus häneenkin ja yhtävähän voi hän sitä vastustaa kuin toisetkin."

"Mikä tuli noihin kurjiin ja mikä vaikutus tarttui heihin?" keskeytti tässä Hosea tuon vanhan puheentulvaa; sitten näki hän taas edessään kaikessa, kurjuudessaan kansan, jota hänen tuli, ei, täytyi johdattaa, niin totta kuin ei hän kalliimpaa tuntenut kuin isän siunauksen.

Silloin säpsähti tuo vanha vaimo ja levottomana siitä että ehkä oli loukannut herransa esikoista, suurta ja mahtavaa sotilasta, vastasi hän änkyttäen: "Mikäkö se oli, herra, joka heihin tarttui? Niin se… minä olen vain kurja, yksinkertainen orjan vaimo; mutta, herra, jos sinä, olisit nähnyt…"

"Mitä, mitä?" keskeytti häntä taas jyrkästi ja kärsimättömästi mies, joka ensikerran näki itsensä pakotetuksi toimimaan vastoin taipumustaan ja vakuutustaan.

Nyt koetti ukko auttaa tuskastunutta vaimoansa ja vastasi epäilevästi: "Voi, herra, ei saata mikään suu sitä kuvailla eikä ihmisaju ajatella. Se tuli Herralta Jumalalta, ja jos minä ryhtyisin kertomaan kuinka voimalliseksi se tuli kansan sieluissa…"

"Tee niin", keskeytti häntä Hosea; "mutta aikani on lyhyt. Siis on heitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan. Että he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin karja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne, jotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin ihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?"

Tässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja vastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: "Oi, herra, sinä olet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot, niin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin korotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä tietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia ihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi] kaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen kansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä kuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä. Oi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa sinulle…"

"Niin kerro siis!" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta innosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:

"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi, olisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän puhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni ikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä? Kuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla tahdon minä koettaa!"

Tässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet ja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi sen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät puoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä tasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:

"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty, sen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme mekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme Nun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin — ja siellä tarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta leipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä sinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä istuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme, rohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä hän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme tästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta. Ei ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti veitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta, vaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta vanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä, huusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa päämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden maan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina miehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme, mikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin täytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi meidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme itsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin kodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma lahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että sinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi kokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella meidän puolestamme."

"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet ja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja, tuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi ylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli puhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli milloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin tunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui; sillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he koskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi, ettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi johtajamme — kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän meille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta, tulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta ketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse oli johtajiksemme asettanut — silloin tuntui niinkuin mies toisensa jälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei kuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle aterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja niihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet, vuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat paljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä tulvasivat yli partaitten kiitosta.

"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka jo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan, ojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja. Herran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin nuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja astuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin minä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli näöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja ylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa, ja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut, heilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin ja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa, jolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo vanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan, istui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen ylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat alkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme toistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme, täyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin onnellisina ja toivorikkaina.

"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita kannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan kirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa sytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin pidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin katuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa Korah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi meidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi ja johdattaisi kansaansa."

Tässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä loistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja kehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain ylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla sydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan lauluun.

Hosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian täysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja katseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin kasvoihin.

Oliko hän ymmärtänyt häntä?

Oliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala itse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään matkalle.

Oliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut egyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja käskyjä?

Oliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja kadonnut kansastaan?

Sanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta, mutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja puristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi hänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: "Sinä saat kuulla minusta!" — silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä suuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.

Seitsemäs Luku.

Pää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli asettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja hänen täytyi totella.

Ja hänen kansansa Jumala!

Ukon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt uuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin aasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä "tuo ainoa" ja "kaikkiuden summa", kuten vihityt sanoivat.

Rukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus maailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut, syystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli vähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes ihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä Abrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään Joosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo lempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä Elisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän ne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.

Mutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta sanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala, joka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut hänelle tehdä sen suureksi kansaksi.

Mikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina (salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta. Heidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä rukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt Abrahamille.

Viisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen olemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja ajatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja salanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän todella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä suuruudessaan.

Ei hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen sekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen luettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa, jonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala ja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset. Valtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella ankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman kuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin elävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon ottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä kaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.

Ja tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei löytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei profetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä kantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja löytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?

Ja hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella oli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan korkeimman voiman kautta muuttunut! — Nyt halusi hän johdattaa sitä ja keskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren ääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa ja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa ja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.

Lyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän; mutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana ja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen, olematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä valaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi niiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.

"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen", huusi hän korkeutta kohti, "ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä minulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni valan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja veren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin syökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois täältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka olet palvelijasi valinnut!"

Niin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan pidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän hiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä sarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi taaskin levollisesti ajattelemaan.

Itselleen oli hän luvannut, ettei hän tahdo mitään tehdä vastoin isänsä ja Jumalansa tahtoa, mutta hän oli päättänyt ei myöskään tulevansa kunniattomaksi ja valapatoksi. Mikä hänen velvollisuutensa oli, se oli hänelle selvä. Hänen täytyi luopua Faraon palveluksesta ja sitä ennen ilmoittaa esimiehilleen, että hän kuuliaisena poikana aikoi seurata isänsä tahtoa ja jakaa hänen ja kansansa onnen.

Kuitenkaan ei hän ollut tietämätön, että häneltä kiellettäisiin hänen vaatimuksensa, että häntä väkivallalla pidätettäisiin ja että häntä ehkä uhattaisiin kuolemalla, jos hän järkähtämättömästi pysyisi päätöksessään ja vieläpä päälle päätteeksi jätettäisiin pyövelille. Vaikkapa hänelle näin kävisikin ja hänen aikeensa maksaisi hänelle hengenkin, niin oli hän oikein tehnyt ja sotatoverien, joiden kunnioitus oli hänelle kallis, täytyisi muistaa häntä urhoollisena ja kunnollisena kumppanina, mutta hänen isänsä ja Mirjam eivät saisi häneen vihastua, ei, vaan valittaa uskollista miestä ja poikaa, joka valitsi kuoleman ennemmin, kuin teki valanrikoksen.

Ylevänä ja levollisena antoi hän ylpeillä ryhdillä vahdille lunnassanan ja meni telttaansa. Efraim lepäsi vielä hiljaa vuoteella ja hymyili ikäänkuin suloisen unen helmassa. Itse hän etsi hänen vieressään matolla virkistystä tulevaa vaivaloista päivää varten. Pian sulkeutuivatkin hänen silmänsä ja tunnin kestävän raskaan unen perästä avasi hän kenenkään heräämättä silmänsä ja pukeutui paraimpaan juhlapukuun, kypäriin ja kullattuun rintahaarniskaan, jota hän tapasi käyttää suurissa juhlatiloissa ja kuninkaan läsnäollessa.

Sillävälin oli Efraimkin herännyt, ja tarkasteltuaan uteliaana ja iloisena enoaan, joka seisoi hänen edessään ihanassa miehuuden voimassa ja loistavassa kullatussa komeudessaan nousi hän ylös ja huusi: "Mahtaapa tuntua ylevältä noin puettuna johtaa tuhansia!"

Silloin kohautti toinen olkapäätään sanoen: "Ole kuuliainen Jumalallesi, älä anna suuremmalle äläkä pienemmälle oikeutta katsella sinua muutoin kuin kunnioituksella ja sinä saat kantaa päätäsi yhtä korkealla kuin ylpein sotasankarikin purppurapuvussa ja kullatussa haarniskassa.

"Mutta sinä olet ehtinyt pitkälle egyptiläisten seassa", pitkitti nuorukainen. "He pitävät sinua suuressa arvossa, niinkuin eversti Hornechtkin ja hänen tyttärensä Kasana."

"Tekevätkö niin?" kysyi sotilas hymyillen ja käski sisarenpojan vaikenemaan; sillä hänen otsansa hehkui tosin vähemmin levottomasti kuin eilen, mutta kuitenkin oli se vielä kuuma.

"Älä mene ulos", lopetti Hosea puheensa, "ennenkuin lääkäri käy sinua katsomassa ja odota täällä takaisintuloani."

"Viivytkö sinä kauvankin?" kysyi nuorukainen.

Silloin seisahtui Hosea miettivästi, katsahti rakkaasti hänen kasvoihinsa ja vastasi vakavasti:

"Joka on jonkun herran palveluksessa, ei tiedä koskaan, kuinka kauvan häntä pidätetään."

Sitten muutti hän äänensä ja pitkitti tyyneesti puhellen: "Tänään — tänä aamuna — tulee ehkä kaikki selväksi ja minä olen muutamassa tunnissa takaisin. Muutoin, ellen tänä ehtoona tai varhain huomenna ole palannut luoksesi, sitten" — ja samalla laski hän kätensä pojan olkapäälle — "mene niin pian kuin saatat kotiisi. Kun sinä tulet Succothiin ja jos kansa ennen sinne tuloasi on sieltä lähtenyt, niin löydät sinä ontelossa sykomorissa, Amminadabin huoneen edustalla, kirjoituksen, joka ilmoittaa sinulle, mihinkä se on mennyt. — Tavattuasi omaisemme tervehdi isää, isoisää Elisamaa ja Mirjamiakin. Sano hänelle ja toisille, että Hosea aina on muistava Jumalansa niinkuin isänsäkin käskyt. Tulevaisuudessa on hän kutsuva itsensä Josuaksi — Josuaksi, kuuletko sinä? — Ilmoita tämä ennen kaikkia Mirjamille. Mutta viimein on sinun kertominen heille, että jos minä jään tulematta, eikä minulle sallita seurata heitä, niinkuin kuitenkin tahtoisin, niin on Korkein päättänyt toisin minusta ja särkenyt valitsemansa miekan ennen sen käyttämistäkään. Ymmärrätkö minua poika?"

Silloin kumarsi Efraim ja vastasi: "Sinä ajattelet, että ainoasti kuolema voi sinua pidättää noudattamasta Jumalan kutsumusta ja isäsi käskyä."

"Se oli tarkoitukseni", vastasi Hosea, "mutta jos he kysyvät, miksi en ole paennut faraota ja hänen valtaansa, niin vastaa, että Hosea tahtoo ryhtyä uuteen toimeensa uskollisena miehenä, joka ei ole rikkonut valaansa, tai, jos se on Jumalan tahto, kuolla sellaisena — ja kerro nyt mitä minä olen sanonut."

Efraim totteli ja hänen enonsa puhe lienee painunut syvälle hänen sieluunsa; sillä hän ei unohtanut eikä sanonut yhtään sanaa väärin. Mutta tuskin oli hän lopettanut kertomisensa, ennenkuin hän kiivaasti tarttui Hosean käteen ja rukoili häntä hartaasti ilmoittamaan hänelle, jos hänellä oli syytä peljätä henkeänsä.

Silloin sulki sotilas hänen innokkaasti käsivarsiinsa lausuen toivomuksensa, että hän oli uskonut hänelle tämän sanoman unhottaaksensa sen.

"Kenties", päätti hän puheensa, "koettavat he väkivallalla pidättää minua, mutta Jumalan avulla olen minä taasen takaisin luonasi ja me ratsastamme yhdessä Succoth'iin."

Sitten astui hän pikaisesti ulos, kuulematta sisarensapojan uudistettuja kysymyksiä, sillä ulkona oli hän kuullut vaunujen ratinaa ja kaksi jalojen hevosten vetämää vaunua lähenivät nopeasti telttaa ja pysähtyivät sisäänkäytävän ulkopuolelle.

Kahdeksas Luku.

Hosea tunsi vallan hyvin miehet, jotka astuivat ulos vaunuista; ne olivat kuninkaan ensimäinen Kamariherra ja eräs ylimmäisistä kirjanoppineista ja he tulitat viemään häntä "korkeaan porttiin". [Kuninkaan linna. Nimi "Farao" merkitsee myöskin korkea portti.]

Ei sopinut viipyä eikä tehdä verukkeita ja pikemmin hämmästyneenä kuin levottomana astui hän toisiin ajoneuvoihin kirjanoppineen kanssa. Molemmat virkamiehet kantoivat surupukua ja valkean strutsisulan asemesta, joka on heidän varsinainen virkamerkkinsä, oli heillä musta sulka ohimoilla. Hevoset ja edellä-juoksijatkin olivat varustetut kaikilla syvimmän surun merkeillä, ja kuitenkin näyttivät kuninkaan sanansaattajat pikemmin iloisilta kuin murheellisilta, sillä kotka, joka Faraolle oli saatettava, seurasi heitä kernaasti, vaikka he olivat peljänneet, etteivät enää löytäisi sitä pesässä.

Tuulen nopeudella veivät kuninkaallisen tallin komeat hevoset nuo keveät ajopelit epätasaista rantaa ja sileätä maantietä pitkin linnaa kohti.

Efraim oli nuoruuden uteliaisuudella astunut teltan ulkopuolelle katselemaan tuota harvinaista näytelmää, mikä siellä tarjoutui. Ympärillä seisovat sotilaat olivat hyvillään, että farao oli omat vaununsa lähettänyt heidän päällikölleen ja miellyttipä se hänenkin turhamaisuuttaan nähdessään enon matkustavan sillä tavalla. Mutta kauvan ei hän saanut seurata häntä silmillään, sillä taajat tomupilvet peittivät pian ajopelit hänen silmistään.

Hehkuvan kuuma erämaan tuuli, joka niin usein kevätkuukausina puhaltelee Niilin laaksossa, oli ruvennut tuulemaan ja vaikka taivas olikin yöllä sekä aamulla loistanut kirkkaan sinisenä, niin oli se nyt, ellei juuri pilvessä, kuitenkin ikäänkuin valkoisen pölyn peittämänä.

Niinkuin sokean silmä katsoa tirroitti aurinko liikkumattomana ihmisten päälaeille alas. Siitä virtaileva hehkuva kuumuus näkyi nielleen tänään näkymättömät säteet. Sumun suojelemana saattoi katsoa aurinkoon sovaistumatta, ja kuitenkaan ei ollut sen kuumuus koskaan polttavampi kuin nyt. Vieläpä tuo vieno tuulikin, mikä muulloin aamuisin virkisti otsaa, läähöitti tänään kuni riehuvan petoeläimen kuuma hengitys. Se oli täynnä hienoja, hehkuvia hiekkajyviä, joiden koti on erämaa, ja muutti hengittämisilon kiusaavaksi vaivaksi. Tuo egyptiläisen maaliskuu-aamun muutoin niin lemuava ilma ahdisti ihmisten ja eläinten rintoja, se tuntui rasittavan kaikkia luontokappaleita ja painostavan niiden iloista eloa.

Jota korkeammalle tuo kalpea säteilemätön aurinko nousi, sitä harmaammiksi kävivät sumut, sitä taajemmiksi ja liikkuvammiksi erämaan hiekkapilvet.

Efraim seisoi teltan ulkopuolella ja katseli sinnepäin, mihin faraon vaunut katosivat pölyn sekaan. Hänen polvensa vapisivat, mutta tästä hän syytti Seth-Typhonin tuulta, jonka leyhkiessä väkevimmänkin jalkoja rasittaa näkymätön paino.

Hosea oli poissa, mutta muutaman tunnin kuluttua saattoi hän olla takaisin ja silloin oli hän seuraava häntä Succothiin, ja nuo ihanat kuvat ja toiveet, joita eilispäivä oli hänelle lahjoittanut ja joiden lumoavaa suloa kuume vielä enemmän lisäsi, haihtuivat ainiaaksi häneltä.

Viimeisyönä oli hän vielä lujasti päättänyt mennä faraon sotajoukkoon, jäädäkseen Tanikseen ja Kasanan läheisyyteen; mutta jos hän edes puoleksi oli käsittänyt Hosean sanoja, voi hän siitä varmuudella otaksua, että hän aikoi kääntää selkänsä Egyptille ja korkealle viralleen sekä ottaa hänenkin mukaansa, jos hän vain onnellisesti pääsisi menemään. Hänen täytyi siis luopua halustaan vielä kerran nähdä Kasanaa. Mutta tämä ajatus tuntui hänestä kärsimättömältä ja hiljainen ääni kuiskasi hänelle, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän saisi oman mielensä mukaan vapaasti toimia. Hänen holhojansa, hänen isävainajansa Teli, jonka kodissa hän oli kasvanut, oli vähän aikaa sitten tullut sairaaksi, eikä hänelle oltu annettu uutta holhojaa, hän kun jo oli jättänyt lapsuutensa päivät taaksensa. Olipa vielä määrätty, että hänen myöhempään piti tulla etevän sukunsa pääksi, ja eiliseen saakka ei hän ollut parempaa toivonut.

Kun hän eilen vapaan karjanomistajan ylpeydellä oli evännyt papin kehoitusta ruveta faraon sotilaaksi, oli hän siinä noudattanut sydämensä viettiä. Nyt sanoi hän itselleen, että oli ollut lapsellista ja hullua kieltäytyä siitä, mitä ei hän tuntenut, mikä väärässä ja peloittavassa karvassa oli hänelle kuvailtu, häntä muka siten kiinteämmin kiinnittääkseen heimolaisiinsa.

Vihattavina vihollisina ja sortajina olivat egyptiläiset hänelle kuvaillut, mutta kuinka suloiselta oli hänestä kaikki tuntunut, mitä häntä kohtasi ensimmäisessä huoneessa, johon hän astui ja joka oli erään faraon sotilaan oma!

Ja Kasana!

Mitä tulisi tämä ajattelemaan hänestä, jos hän, ottamatta häneltä jäähyväiset, jättäisi Taniksen? Eikö häntä harmittaisi ja loukkaisi elää hänen muistossaan kömpelönä ja talonpoikaisena paimenena? Olisipa ollut epärehellistäkin olla hänelle jättämättä takaisin hänen lainaamansa kalliit vaatteet! Ylistettiinhän heprealaistenkin seassa kiitollisuutta jalojen sydänten tärkeimmäksi velvollisuudeksi. Vihattava olisi hän itselleenkin ollut koko elämänsä ijän, ellei hän vielä kerran olisi käynyt hänen luonaan!

Mutta nyt oli hänen rientäminen; sillä kun Hosea palajaisi, täytyi hänen olla lähtöön valmiina.

Jo sitoi hän jalkineita jalkoihinsa, mutta hitaasti se kävi, eikä hän käsittänyt, miksi se hänestä tänään tuntui vaikealta.

Häiritsemättä pääsi hän leirin läpitse. Temppelin edessä olevat pyloonit ja obeliskit, jotka näkyivät hiljaa väräjävän kuumennetussa, pölyisessä ilmassa, osoittivat hänelle suunnan, jota hänen tuli vaeltaa, ja pian kulki hän leveätä tietä, joka johdatti kaupungin torille — eräältä raskaasti hengittävältä kauppiaalta, joka aasillaan kuljetti muutamia säkkiä viiniä leiriin, sai hän tämän tietää.

Paksu pöly peitti kuoppaisen tien ja puhalteli hänen ylitsensä, ja ylhäältä vuodatti päivän tähti kuumevirran hänen paljaalle päälaelleen. Haavaa rupesi taas repimään, hienon pölyn täyttämä ilma tunkeutui hänen silmiinsä ja suuhunsa polttaen ja kirveltäen kasvoissa ja hänen paljailla jäsenillään.

Tuskallista janoa tunsi hän, ja hänen täytyi usein seisahtua, sillä jalat tuntuivat hyvin raskailta. Vihdoin saapui hän kaivolle, jonka joku hurskas egyptiläinen oli tehnyt matkustajille ja vaikka se olikin koristettu jumalan kuvalla, jota Mirjam oli neuvonut hänen välttämään kauhistuksena, joi hän kuitenkin juomistaan eikä luullut koskaan nauttineensa sellaista virkistystä.

Nyt ei hän enään peljännyt tainioksi tulevansa, niinkuin eilispäivänä, ja vaikka hänen jalkansa tuntuivatkin raskailta, astui hän kuitenkin liukkaasti kohti; houkuttelevaa päämaalia. Mutta pian katosi hänen joustavuutensa taas, hänen otsastaan valui hiki, haavaa rupesi uudelleen repimään ja hänestä tuntui ikäänkuin rautavannes puristaisi hänen pääkalloansa kokoon. Nuo muutoin terävät silmätkin kielsivät palveluksensa, sillä mitä ne tahtoivat käsittää, hämmentyi tien tomuun, ja taivaan ranta liekkui ylös ja alas hänen silmäinsä edessä; myöskin tuntui hänestä, niinkuin astuisi hän pehmeällä suomaalla kovan kivitetyn tien sijasta.

Mutta kaikki tämä ei häntä paljon murehduttanut, sillä niin rikas ja kirjava ei ollut hänen sisällinen elämänsä koskaan ollut. Ihmeellisen kirkkain: esiintyivät hänen ajatuksensa hänen mielikuvituksessaan. Kuva toisensa perään ilmeni hänen sielunsa! avonaisten silmäin eteen, ei hänen tahdostaan, vaan se oli niinkuin joku salainen voima hänen ulkopuolellaan olisi sen vaikuttanut. Milloin oli hän lepäävinään Kasanan jalkain juuressa, painavinaan päänsä hänen syliinsä ja katsovinaan hänen kauniisin kasvoihinsa — milloin näki hän Hosean kiiltävässä sotapuvussaan niinkuin aivan äsken, mutta vielä ihanampana ja teltan heikon valon asemasta ympäröittynä punaisella valkeanhohteella. Sitten kulkivat hänen laumainsa kauniimmat härjät ja oinaat hänen ohitsensa ja sillä välin tuli hänen mieleensä lauseita niistä sanomista, joita hän oli muistoonsa pannut; jopa toisinaan oli hän kuulevinaan ikäänkuin huudettaisiin niitä kovalla äänellä hänelle. Mutta ennenkuin hän oikein käsitti niiden tarkoituksen, ilmestyi ihmeellisen loistavana tahi äänellisellä, suhisevalla kaiulla jotakin uutta hänen sisällisen silmänsä ja korvansa eteen.

Niin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen hikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään, pyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että ne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä mitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään silmänsä sisäänsä.

Tosin huomasi hän monesti kärsivänsä tuskaa ja silloin tunsi hän halua uupuneena heittäytyä maahan, mutta uudelleen toipui hän harvinaisesta hyvinvoinnin tunteesta. Vihdoin luuli hän, että hänen päänsä kasvoi ja paisui ensiksi niin suureksi kuin tuon kivimöhkäleen pää, jonka hän eilen oli nähnyt temppelin porteilla, sitten palmujen korkuiseksi tien ohella ja vihdoin sellaiseksi, että se ulottui sumuihin taivaslaella ja yli niidenkin. — Ja nyt tunsi hän äkkiä ikäänkuin käsittäisi tämä pää, mikä oli hänen, koko maan piirin ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja tuki otsaansa; sillä kaula ja hartiat olivat tulleet liian heikoiksi kantamaan sellaisen jättiläispään kuormaa ja tämän harhaluulon hallitsemana parkasi hän kovasti ja vaipui horjuvin polvin tainiona pölyyn.

Yhdeksäs Luku.

Samaan aikaan vei eräs kamariherra Mosean vastaanottosaliin.

Vaikka muutoin vastaanottoon käsketyt alamaiset tuntikausia saivat odottaa, ei heprealaisen kärsivällisyyttä kuitenkaan kauvan aikaa koeteltu. Tänä syvimmän surun aikana olivat linnan avarat huoneet, joissa muulloin oli kylläkin melua ja hälinää, aivan kuin autiot; vaan myös monet miehet ja naiset kuningasparin lähimmästä piiristä olivat ruton vuoksi pakoon painuneet ja olivat ilman lupaa lähteneet matkaan.

Ainoastaan siellä ja täällä nojasi yksinäinen pappi, virkamies tai hovipalvelija pilaria vastaan tai istui kädet kasvoillaan laattialla, odottaen käskyä. Vartijat astuivat alaslasketuin asein edes ja takaisin, jupisten kolkosti itsekseen. Silloin tällöin hiipivät muutamat papit surupuvuissaan ruton saastuttamien huoneitten läpi ja heiluttelivat vaijeten hopea-astioita, joista lemusi väkevä hartsin ja katajan haju.

Tuntui ikäänkuin raskas paino olisi levännyt linnan ja sen asukkaitten päällä; sillä paitsi surua rakastetusta, kuninkaanpojasta, mikä raskautti monen sydäntä, tuli vielä lisäksi kuoleman pelko ja erämaan tuuli, joka riisti ruumiilta ja hengeltä niiden virkeyden.

Täällä valta-istuimen läheisyydessä, missä muutoin toivo ja kunnianhimo, kiitos ja pelko, innostus ja viha panivat silmät kirkkaasti loistamaan, kohtasi Hosea tänään kaikkialla kumartuneita päitä ja tylsiä silmäyksiä.

Ainoastaan Baï'jia, Amonin toista profeettaa, ei näkynyt murhe eikä tuska, eikä myöskään päivän uuvuttava ilma vaivaavan, sillä hän tervehti etusalissa Hoseaa niin iloisesti ja vilkkaasti kuin muulloin koskaan ja vakuutti hänelle sitten — vaikka tosin hiljaisella kuiskeella — ettei kukaan sallisi hänen kärsiä siitä, mitä hänen omaisensa olivat rikkoneet. Mutta kun heprealainen rohkeasti tunnusti, että hän, linnaan kutsuttaessa, oli ollut lähdössä ylipäällikön luo pyytääkseen eroa sotapalveluksesta, keskeytti pappi häntä ja muistutti siitä kiitollisuudesta, niitä hän, Baï, oli velkaa hänelle, henkensä pelastajalle. Sitten vakuutti hän, että hän olisi koettava kaikkea pidättääkseen häntä sotajoukossa ja osoittaakseen hänelle, että Egyptiäsi — faraonkin tahtoa vastaan, ja hänestä tahtoi hän salaa puhua hänen kanssaan — ymmärrettiin arvostella oikeata ansiota katsomatta persoonaan ja sukuperään.

Mutta heprealaisella oli vain vähän aikaa vakuuttaa vakaista aikeistaan; sillä ylimmäinen kamariherra keskeytti hänen, saattaakseen hänet "hyvän jumalan" [eufemistinen nimitys Faraolle] kasvojen eteen.