JOSUA

Kirj.

Georg Ebers

Suomensi J. Judén

Porissa, Satakunnan Kirjapainossa, 1894.

ENSIMÄINEN LUKU.

"Mene alas, iso-isä; minä valvon."

Vanhus, jolle tämä kehoitus annettiin, kieltävästi pudisti kerittyä päätänsä.

"Mutta täällä ylhäällä sinä et kuitenkaan saa lepoa…"

"Ja tähdet? Ja tuolla alhaalla? Lepoa tällaisina aikoina?… — Heitä kauhtana ylleni! Lepoa näin kamalana yönä."

"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat."

"Tue minua käsivarrellasi!"

Nuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen kuluttua huudahti hän: "Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään peittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista… Se tulee kai meidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain kuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua."

"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla — tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! — Ei, paremmin länteen; kalman kaupungista se tulee."

"Oi iso-isä, isä — tuolla!" huusi nyt tuo toinen, papillinen nuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun jumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa, Taniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen olkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: "Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri nyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne ja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on tuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla vyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen… Tuon suuren heprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme! Päänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän valon, kun se aamulla nousee."

Vanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa hänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät hämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa karjuntaa.

Tarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan ei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin kaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.

Ylhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri tuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden harmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle ei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän kirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas antaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin vaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys. Milloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas, merelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien sileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle kuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa kaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot näkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian taas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin syvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas katkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului, pitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori pappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja pojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.

Kalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis alkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin tähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.

Niin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus tarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen terävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan mikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan että se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja liitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä paikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan luuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin tulisi se ylhäältä ilmasta.

Uusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän pojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen vapisevalla äänellä: "Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin virta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota vilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista sinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen kiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet portaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan."

"Niitä he ovat", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti vanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti, saaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: "Kirottuja he ovat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos ja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät avaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja nyt, — katsos, kuules. — Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan".

"Tuleen!" huusi nyt vanhus. "Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä, vesi!"

Näihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä yhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti korkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs alempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:

"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki elämä sammuu!"

Äänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi ennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:

"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?"

Myöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä vanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.

Mutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna heittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen syleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi tulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin toisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.

Alas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain riensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet tuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä kohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan kauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta nuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan ja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta jännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja ikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan tahtia korkean portin nurkkapieliin.

Kuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi hänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa nytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista, kiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän hiljaa: "Nyt tapaa se hänenkin".

Sitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui hänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän sfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti hänen sydäntään.

Mikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon sekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä, jota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden tahdikas astunta.

Juhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien graniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia rivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli tähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera hymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille tuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen kuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina vuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys katosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa. Suuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen vuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot kasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä säätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta tänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän aikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat uhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema kosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.

Nyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka ainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko nuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön sanomattomista kauhuista?

Olihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti riehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä juhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto oli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön turmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut tähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen jättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne astuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?

Sitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian hän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana tunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys taivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut kulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto tunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.

Mutta ei!

Koska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista tarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat tulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen veisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja, jommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.

Tahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva joukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan pyhästöön?

Nyt kouristi häntä uusi kauhu ja ylhäälle kohotetuilla käsivarsilla ikäänkuin pois torjuakseen lausui hän hetken loihtumisia pimeyden henkien juonia vastaan. Mutta pian painuivat hänen kätensä alas, sillä hän oli huomannut ystäviä, jotka vielä eilen vaelsivat elävien joukossa: ensiksi hänen jumalansa toisen profeetan korkean vartalon, sitten Amon-Ra'lle vihityt vaimot, Laulajat ja pyhät isät, ja huomattuaan ennustajain ja pastofoorein takana lankonsakin, jonka huoneen rutto vielä eilen oli säästänyt, sai hän uutta rohkeutta ja hän huusi häntä. Kuitenkin hämmentyi hänen äänensä esiintunkevien joukkojen lauluun ja huutoon.

Esikartano oli tullut valoisaksi. Mutta kun jokaisella oli tekemistä oman kärsimisensä kanssa, niin ei kukaan huomannut tähtien näkijää. Hän riisti kauhtanan vilusta täriseviltä jäseniltään, tehdäkseen pehmeämmän alustan nuorukaisen vavahtelevalle päälle ja tätä isällisellä huolella tehdessään kuuli hän eteenpäin tunkevan joukon laulusta ja huudosta ensiksi kauheita kirouksia heprealaisten ylitse, joiden kautta turmio Faraolle ja hänen kansalleen oli tullut, mutta sitten ehtimiseen hänen maansa perintöruhtinaan, prinssi Ramseksen nimeä, ja ääni, jolla sitä mainittiin, valitukset, jotka siihen liittyivät, ilmaisivat tuntijalle, että kuolema oli sulkenut kuninkaan esikoisenkin silmät.

Kasvavalla tuskalla katseli hän nyt pojanpoikansa kalpeita kasvoja, mutta kun sen ohessa valitus perintöruhtinaasta tuon tuostakin kuului, virtaili hänen sielunsa läpi hiljainen tyytyväisyyden tunne kuoleman vanhurskaudesta, joka yhtävähän säästää kuningasta valta-istuimella kuin kuljeksivaa kerjäläistäkään. Nyt hän tiesi, mikä tuon meluavan joukon toi temppeliin!

Niin nopeasti kuin hänen vanhat jäsenensä sallivat, riensi hän valittavan joukon luo. Mutta ennenkuin hän saavutti sen, näki hän vartijahuoneesta portinvartijan ja hänen vaimonsa astuvan ulos, kantaen matolla pojan ruumista. Mies kantoi toisesta ja hänen pieni heikko vaimonsa toisesta päästä. Jättiläis-moisen vartijan täytyi kumartua syvään säilyttääkseen tasapainoa. Kolme lasta päätti tuon surullisen kulkueen, jonka etunenässä pieni tyttönen kulki lyhdyllä.

Kenties ei olisi kukaan sitä huomannut, ellei portinvartijan vaimo olisi niin kuuluvasti ja äänekkäästi valittanut, ettei kukaan voinut olla sitä kuulematta. Niin kääntyi ensiksi Amonin toinen profeetta ja sitten hänen seuraajansa heihin ympäri. Juhlakulkue pysähtyi ja kun muutamat papit lähestyivät ruumista, huusi portinvartija kovalla äänellä: "Pois ruton tieltä! Esikoisemme se maahan kaatui".

Vaimo oli sill'aikaa temmannut lyhdyn tytön kädestä ja valaisten kuolleen pojan jähmettyneitä, kasvoja huusi hän:

"Jumala on tämän sallinut! Oman kattonsa alla antaa hän kauheita tapahtua. Ei hänen tahdollaan, ei, vaan vieraan kirouksella on valta meidän ja elämämme ylitse. Katsokaa tänne! Esikoisemme oli hän, ja kaksi temppelinpalvelijaa on se niinikään vienyt. Toinen on jo päivänsä päättänyt. Tuolla huoneessamme ojentaa hän jäseniään, ja tuolla — tuolla makaa vielä toinen, nuori Kamus, ennustaja Ramerin pojanpoika. Me kuulimme vanhuksen huutavan ja näimme mitä tapahtui, mutta kuka tukee toisen huonetta, kun hänen omansa sortuu? Ottakaat ajasta vaaria, sillä jumalat ovat oman temppelinsä avanneet turmiolle; ja joskin koko maailma hukkuisi, niin en sitä ihmettelisi enkä varmaankaan murehtisi! Te ylhäiset, papilliset herrat, minä olen vain köyhä, halpa vaimo, mutta eikö minulla ole valta kysyä: Nukkuvatko jumalamme, onko loihtija heidät uuvuttanut tai mitä he toimivat, missä ovat he, kuinka he sallivat heprealaisjoukon vallita meitä ja lapsiamme?"

"Heidän kimppuunsa! Kadotus muukalaisille! Mereen kuolemaan loihtija Mesu! [Mesu on lain-antaja Moseksen egyptiläinen nimi.] Niinkuin kaiku seuraa huutoa, niin seurasivat nämä kirouksetkin vaimon puhetta. Ja vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö Hornecht, jonka kuuma veri kuohahti nähtyään rakkaan kuolevaisen sukulaisensa, heilutti lyhyttä miekkaansa ja huusi vimmastuneena: Seuratkoon minua, kenellä rohkeutta on! Heidän kimppuunsa! Henki hengestä! Kymmenen heprealaista jokaisesta egyptiläisestä, jonka loihtija on murhannut!"

Niinkuin lauma tuleen syöksee, kun oinas edeltä juoksee, tempasi ylhäisen sotilaan kehoituskin joukon mukanaan. Vaimot miesten edellä tunkivat he hänen perässään porteille. Ja kun jumalan palvelijat epäröivät kunnes he olivat tiedustelleet Amon-profetan ajatusta, ojensi tämä majesteetillista vartaloansa suoraksi huutaen tyyneesti:

"Rukoukseen kanssani, joka vain papin pukua kantaa! Kansa on taivaan välikappale. Sen kädessä on kosto. Me jäämme tänne jälellepäin rukoillaksemme kostotyön menestykseksi".

Toinen Luku.

Baï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen profeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein pyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan, mutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen heprealaiskortteliin.

Niinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki, mitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin mukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään egyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut, kieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan kunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset, vapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan turmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä kaupungin korttelissa.

Kuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas tuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja hävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat, eivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.

Ensimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli heprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain omistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä viha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus vaijeten takaperin.

Hänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja majat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä egyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.

Tähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle ja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa, palvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja tapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli kansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.

Nyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.

Tuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa. Eräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat puoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni, ettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan joutsimiesten päällikkö.

Mutta mitä nyt?

Oliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen Jumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?

Kartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli muutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa pakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.

Rattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko, jota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien heprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla, jätti vanhan kotinsa.

Johtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se, mitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen naapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti tyhjää kartanoa.

Tunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa, tyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti heränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon muille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen sotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen perheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen isänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan ruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän tarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi soveliasta ollut.

Mutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia ja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei naapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat naukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä, vanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista, ja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja heikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet. Irvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä käheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta, aina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän voinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.

Mies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan surkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden valtaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan kanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa turmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin. — Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen heimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut, pitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.

Muutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta heitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen, jossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista. Niinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian makasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa. Kukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet olivat hyökänneet tapettujen päälle.

Muut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä niitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat niinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti, heilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin muuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä kokonaan hävitetyiksi.

Hehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet, sammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat siitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä olevia taloja ja koko Tanista.

Niin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa korkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet ulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä vielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret karjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä, peitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit kuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri raunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä olevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät tukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita, joita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä ryöstäjät olleet mukanaan vieneet.

Ehtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn kaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä, vaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista kotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä toimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa ympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut: poisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta vaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin vahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin ollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista, joihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli hän niitä.

Oli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka tapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa kuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: "Niin siunaa myös minuakin!"

Se oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä toinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän itsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli jumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän vihasi enemmän kuin ketään maan päällä.

"Niin siunaa myös minuakin!" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti vuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen sieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä sellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut käyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat riistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen kansaansa, jota hän rakasti.

Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; — ja minkä merkityksen mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala, antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:

"Niin siunaa myös minuakin!"

Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle mahtavalle muukalaiselle.

Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.

Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin, niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen, mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli tullut, — kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa olisivat mennyttä kalua.

Ollessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari ja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille. Ehdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen, erään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin. Silloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa yli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen kantotuoliansa, eivät voineet tulkita.

Kolmas Luku.

Joutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten parissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi niiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon kukistamiseksi.

Kun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille raunioita ja sanoi: "Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa heprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen poikansa Hosea —".

"Hän on meidän miehiämme", keskeytti häntä eversti. "Faraon sotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja", lisäsi hän hiljemmin, "minä luotan häneen päättävänä hetkenä".

"Siitä harvempain todistajain kuullen", vastasi toinen. "Muutoin olen hänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa — tiedäthän — olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä joukollaan raakalaisjoukon keskeltä". Sitten alensi hän äänensä ja ikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän opettavaisella tavallaan:

"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä syylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes jumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta, vieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos tuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan he etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota ne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä nälkään kuolemasta".

Tämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin tuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen kanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti kantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja kiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi oli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että se näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs solakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt kasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan: "Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt nostaa se kättään… Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja, sillä päänsä on täynnä kähäriä ja — auringon säde tunkeuupi kellariin — käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!"

"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet", sanoi sotilas, ja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:

"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien, tehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa. Koeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!"

Sillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko oli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään liikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle, missä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.

Tainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja kauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa olivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.

Profeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli poikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän oli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.

Ennen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen vaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi nimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta huomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut autioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut herätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli kajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas oli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä pölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet ryöstävien silmistä.

Profeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu seisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä pään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika nuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.

Hellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa vakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä hänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut eroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän saattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti avomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut kahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin kantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.

Näistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä suvustaan.

Kysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta; mutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja vastasi vapaasti:

"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä siis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in poika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla jotakin ilmoitettavaa."

"Mutta sinun tulee tietää", vastasi pappi, "että juuri tämän saman Hosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut hävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka suuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin saat sinä hänen kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän seassamme".

Tässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta ennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla ystävyydellä:

"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean välityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus tekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane sinulta puuttua."

Silloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri ja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta käsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:

"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä osoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita, jotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja käskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä".

"Vai niin", vastasi pappi; "Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle oikeampia ajatuksia. Käskeä — ihana päämaali nuorisolle! Vahinko vain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin rasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri tulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin käsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa. Mutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?" Epätietoisena katsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta keskeytti vaikenemisen kysymyksellä: "Ja suoruus, jota sinulle opetettiin?" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:

"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan".

"Naisenko?" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla silmäyksellä. "Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät toinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden jumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa hiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain ei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy sen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta sinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo täällä".

"Ei", vastasi sotilas, "mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen joukkonsa takaisintuloa."

"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat suosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen", huudahti profeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen: "Minä en ole mikään lemmen lähetti"; — ja pappi, jota tämä rohkea vastaus miellytti, sanoi iloisesti: "Olinkin unohtanut, että se oli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun". Sitten pitkitti hän vakavammin: "Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja sano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti liibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään suojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi et ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin ihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa lauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä huoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä minulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee tämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt Faraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla tämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa. Pelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan ja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa saivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän ajan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos oikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet. Kerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet ne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu komentaa. Tänä aamuna — Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin ovat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin monet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija Mesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten jumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi kädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän ansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen hänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla salassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen suojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan rangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja — sano hänelle sekin — hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä itseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä sotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse kuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?"

"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois", vastasi Efraim väräjävällä äänellä.

Oliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua kansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika heimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin katkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin taas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi puhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa, siihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja! Sentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin alle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa ja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Sinä tiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän puolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies ja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton kuin suloinenkin."

"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?" sanoi eversti vastenmielisesti.

"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan."

"Huonosti hän siksi kelpaisikin", lisäsi toinen levollisemmalla äänellä, "sillä hän on niinkuin lapsi." "Ja kuitenkin voittaisimme hänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle arvaamattomasta arvosta."

"Sinä tarkoitat Hoseaa?" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti taas pilvi; mutta profeetta pitkitti: "Ja jos niin tekisinkin? Onko hän sitten oikea heprealainen? — Pidätkö arvossapidetyn sotilaan tyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos aikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?"

"Ei herra!" lausui sotilas. "Mutta syihin, mitkä saattivat minua Faraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin, että edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee meidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on heprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella hänen ansionsa, — Kasana on häneen mieltynyt…"

"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?" keskeytti häntä toinen. "Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka uskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena? Sinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?"

"Niin oli hän varmaankin!" sanoi toinen; "jopa hän sydämestäänkin lempi häntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö minun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä — jumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla — sain hänet luopumaan? Koska on sellaista kuultu Egyptissä?"

"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla saattavat", vastasi pappi, "suuren asian vuoksi alistua niiden vaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele tätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti — sinunkin läsnäollessasi kerskaisi hän siitä — oli egyptiläinen, erään virkaveljen tytär."

"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?"

"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille kylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt siksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen hoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin."

Neljäs Luku.

Niinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin syvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla peitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen tyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja äänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen ja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto vaatinut uhrinsa!

Mutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa, ja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla voidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja ruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä tyttären kutsumusta.

Pölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori mies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat voidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla kirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta, verhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku, josta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän, sillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista kasvoista.

Kauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt; ja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton jälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin vuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä sieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison kuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda sotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle itselleen oli tarpeeksi käynyt.

Hänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas mies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti vaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon viisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa. Tämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen Hosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada heprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa sotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä, kun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt, vaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että eversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli ojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.

Mutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä kun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä yötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui sotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi Hoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään. Leskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen nainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla hän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita, vaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.

Tänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa ilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos välttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin. Nuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.

Ja minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun everstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine kuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine huonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine lemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle, joka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman maalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään kokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa, enemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin olisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan ja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja äsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli tosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten parissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin paimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet kimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken tämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli katseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni ja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan itseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin myötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän, että hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli kadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen ja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä puheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin kumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset kauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat paljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt häntä puhumasta.

Hänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa vihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla kehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja kuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin lempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin suloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen liikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä sydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.

Nyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä häntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti häntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska hän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut. Hän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka nuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei tietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut pyytänyt hänen rakkauttaan.

Hänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka varsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle niskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin kaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen nuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo tervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.

Nyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman hänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä hänen enonsa kanssa.

Silloin purskahti Efraim heleään nauruun, sillä se, joka oli hänen lähettänyt, oli niin vakava ja ankara, että ajatus hänen lempivistä tunteistaan herätti hänen iloisuuttaan. Hänen kauneuttaan ei hän koskaan ollut ajatellutkaan.

Nuori leski piti tuota naurua sellaisena vastauksena, jollaista hän oli toivonut; ja syvästi huo'aten laski hän kehräspuun kädestään ja kehoitti Efraimia seuraamaan häntä puutarhaan.

Sielläkös vasta lemusi ja oli ihanaa! Kukkaissarat, polut, lehdikot ja lammikot, — kuinka ne olivat hyvin hoidetut! Hänen yksinkertaiseen kotitaloonsa liittyi autio, koristelematon kartano vajoineen nautaeläviä ja lampaita varten, ja kuitenkin hän tiesi kerran tulevansa suuren omaisuuden hallitukseen, sillä hän oli varakkaan isän ainoa lapsi ja perillinen ja hänen äitinsä oli ollut rikkaan Nun'in tytär. Palvelijat olivat useammin kuin kerran sanoneet tämän hänelle ja häntä harmitti, ettei hänen kotinsa ollut juuri parempi kuin everstin orjahuonekaan, jonka Kasana hänelle näytti.

Vaeltaessaan puutarhan läpitse täytyi Efraimin auttaa häntä kukkien poiminnassa; ja kun kori oli täysi, jota hän kantoi hänen perässään, kutsui hän häntä lehdikkoon auttamaan seppeleitten sitomisessa. Ne olivat määrätyt kalliille vainajille. Sedän ja rakkaan serkun, joka oli ollut Efraimin näköinen, oli tuo hänen heimolaistensa Tanikseen tuottama rutto viimeisyönä temmannut pois.

Kadulta, joka sivuutti puutarhan muuria, kuului yhtämittaa naisten valitushuutoja, jotka valittivat jotakin vainajaa, elikkä kantoivat häntä hautaan ja kun heidän valituksensa kerran kuului erittäin liikuttavalta ja surulliselta, nuhteli hän ystävällisesti häntä kaikesta siitä, mitä Taniksen asukkaat saivat kärsiä heprealaisten tähden, ja kysyi häneltä voisiko hän kieltää, että egyptiläisillä oli perustettu syy vihata niitä, jotka heille sellaista matkaansaattivat.

Silloin tuli hänelle vaikeaksi antaa oikeata vastausta, sillä hän oli kuullut, että se oli hänen kansansa jumala, joka löi egyptiläisiä, vapahtaaksensa hänen kansalaisiansa häpeästä ja orjuudesta, eikä hän saanut kieltää ja halveksia niitä, joiden verta hän oli. Sentähden vaikeni hän, ettei valehteleisi, elikkä tekisi syntiä; mutta Kasana ei antanut hänelle rauhaa ja vihdoin vastasi hän, että kaikki, mikä tuottaisi Kasanalle murhetta, oli hänestä vastenmielistä, mutta kuitenkaan ei ollut hänen kansallaan valtaa terveyden eikä elämän yli; sillä kuin heprealainen sairastui, kääntyi hän usein egyptiläisten lääkärein puoleen. Mitä tässä oli tapahtunut, oli tosin hänen isäinsä Jumala tehnyt, joka oli muita jumalia voimallisempi. Heprealainen hän oli, mutta siitä saattoi Kasana olla vakuutettu, että hän, Efraim, oli ruttoon viaton; ja että hän halusta kutsuisi hänen setänsä ja serkkunsa elämään takaisin, jos vain hänellä olisi valtaa siihen. Tilapäisen emäntänsä edestä olisi hän valmis tekemään kaikkia, vieläpä vaikeintakin.

Kasana hymyili suosiollisesti hänelle ja sanoi: "Nuorukais-parka! Jos minä sinussa näen vian, niin on se se, ettäs kuulut kansaan, joka ei tunne vähintäkään surkuttelua — ei mitään armahtamista! Rakkaat onnettomat vainajamme! Heidän täytyy puuttua omiensa kuolon-valitustakin; sillä huone, missä he lepäävät, on saastutettu, eikä kukaan uskalla astua sinne!"

Vaijeten kuivasi hän silmiänsä ja pitkitti sitten seppeleiden sitomista, mutta kuitenkin vierähti kyynel toisensa perään alas hänen poskilleen. Nuorukainen ei osannut sanoa enempää, ja ojensi hänelle vain kukkia ja lehtiä ja kun hänen kätensä sen ohessa kosketti Kasanan käsiä, virtaili veri kiivaasti hänen suonissaan. Hänen päänsä ja haavansa rupesivat äkkiä häntä vaivaamaan ja väliin vilutti häntä hieman. Hän tunsi, että hänellä oli kuume, niinkuin silloin, kun punatauti oli ottaa häneltä hengen; mutta hän häpesi sitä tunnustaa ja piti itsensä pystyssä.

Kun aurinko rupesi mailleen menemään, astui eversti puutarhaan. Hän oli jo tervehtinyt Hoseata ja vaikka hän vilpittömästi iloitsikin, nähdessään koeteltua ystäväänsä, oli hän kuitenkin harmistunut ja tullut levottomaksi, kuin Hosea ennen muita kysymyksiä myötätuntoisesti tiedusteli hänen tytärtään. Hän ei ollut tästä puhumatta tyttärelleen ja hänen silmäyksensä ilmaisivat sitä tyytymättömyyttä jolla heprealainen tervehdys häntä täytti. Vihdoin kääntyi hän Efraimin puoleen ja ilmoitti hänelle, että Hosea oli joukkoineen ulkopuolella kaupunkia. Ruton vuoksi täytyi heidän leiriytyä sen ulkopuolelle, kaupungin ja meren välille. Heidän piti pian kulkemaan ohitse ja hänen enonsa käski hänelle sanomaan, että myöhempään kävisi häntä tapaamassa hänen teltassaan.

Nähdessään nuorukaisen auttavan hänen tytärtään seppeleitten sitomisessa, hymyili hän ja huudahti:

"Tänä aamuna toivoi tuo nuori veitikka saavansa koko elämänsä ijän olla vapaana ja käskeä, ja nyt on hän ruvennut sinun palvelukseesi, Kasana. Ei sinun tarvitse punastua nuori ystävä! Ja jos sinun haltijattaresi saa sinusta meikäläisen ja ryhtymään jaloimpaan ammattiin, nim. sotilaan, niin tapahtuu se sinun parhaaksesi. Katsos minua! Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta olen minä joutsella ampunut ja iloitsen vielä tänäänkin ammatistani. Tosin on minun totteleminen, mutta saan myös käskeä; ja tuhannet, jotka minua kuulevat, eivät ole nautoja eikä lampaita, vaan urhoollisia miehiä. Mietippäs vielä kerran tätä asiaa! Hänestä tulisi pulska joutsimiesten päällikkö! Vai mitä Kasana?"

"Varmaankin!" vastasi tuo nuori nainen ja hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta toisella puolen puutarhan muuria kuului lähenevän sotajoukon tahdin-tapainen astunta. Silloin lensivät nuoren naisen posket punaisiksi, hänen silmänsä rupesivat säihkymään, mikä pelästytti Efraimia ja välittämättä isästä ja vieraasta, riensi hän ohi lammikon, pitkin polkuja ja poikki kukkaissarkojen, ja nousi turveistuimelle muurin vieressä, katsellen jännitetyin silmin kadulle ja aseellista joukkoa, joka pian senjälkeen meni hänen ohitsensa.

Hosea astui täydessä sotapuvussa sen etunenässä. Everstin puutarhan kohdalla käänsi hän vakavaa päätänsä ja huomattuaan Kasanan, laski hän, ystävällisesti tervehtien, sotatapparan alas.

Efraim oli everstiä seurannut ja tämä osoitti hänelle hänen enoaan ja sanoi: "Sinullekin sopisi tuo kiiltävä sotapuku mainiosti, ja kun rumpu pärisee, huilu soi ja liput liehuvat ylitsemme, niin silloin käy astunta kuin lennossa vain. Tänään vaikenee sotamusiikki kauhean kurjuuden vuoksi, jonka tuo ilkiö on meille saattanut. Hoseakin kuuluu hänen kansaansa, ja vaikk'en voi olla sitä huomioon ottamatta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että hän on kelpo sotilas, nuoren polven esikuva. Ilmoita vain hänelle, mitä minä tässä suhteessa ajattelen hänestä. Sano nyt Kasanalle jäähyväiset ja seuraa sotilaita; muurin portti tuolla on auki." Hän kääntyi huoneesensa takaisin ja Efraim tarjosi kätensä nuorelle naiselle jäähyväisiksi.

Hän tarttui kernaasti siihen, mutta veti samalla sen takaisin ja sanoi levottomasti: "Kuinka sinun kätesi on kuuma! Sinulla on kuume!"

"Oi, ei, ei!" sopersi nuorukainen, mutta puhuessaan, notkistui hän polvilleen ja tuon sairaan pojan mielenliikutuksesta häiriintyneen sielun yli levisi huntu.

Kasana pelästyi, mutta toipui pian ja virvoitti hänen päälakeaan ja otsaansa lähellä olevan lammikon vedellä. Sen ohessa katseli hän levottomasti häntä kasvoihin ja niin Hosean näköiseksi ei hän vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Niinpä se mies, jota hän rakasti, täytyi poikana olla ollut tämän pojan näköinen. Hänen sydämensä sykähteli nopeammin ja pitäessään hänen päätänsä käsissään, suuteli hän hiljaa häntä.

Hän luuli pojan olevan tainiona, mutta virkistävä vesi oli jo pelastanut hänet helposta heikkoudestaan ja Efraim tunsi suloisesti väristen, mitä hänelle tapahtui, pitäen silmänsä suljettuina ja olisi siten saattanut levätä koko elämänsä ajan, pää hänen rinnallaan ja toivossa, että hänen suunsa vielä kerran etsisi hänen suutaan. Mutta suutelon sijasta huusi Kasana äänekkäästi apua. Silloin ponnahti hän ylös, katseli häntä villillä, säihkyvillä silmillä kasvoihin ja ennenkuin Kasana voi estää sitä, riensi hän niinkuin ainakin terve puutarhan porttia kohti, sysäsi sen auki ja seurasi sotajoukkoa. Pian oli hän saavuttanut ensimmäiset rivit, pian sivuuttanut monta muuta ja vihdoin päästyään päällikön sivulle, huusi hän enoansa ja mainitsi hänen nimeänsä. Silloin ojensi Hosea iloisena ja hämmästyneenä käsivartensa hänelle, mutta ennenkuin Efraim ennätti vaipua hänen rinnoilleen, meni hän toistamiseen tainioksi ja voimalliset sotilaat kantoivat pojan telttaan, jonka varusmestari jo oli pystyttänyt eräälle hiekkakummulle meren rannalle.

Viides luku.

Oli puoliyö. Hosean teltan edessä paloi valkea ja sen ääressä istui hän yksin katsellen milloin surullisesti ja miettivästi liekkeihin, milloin etäisyyteen: Teltassa lepäsi nuori Efraim enonsa kenttävuoteella.

Hosean sotajoukkoa seuraava lääkäri oli sitonut nuorukaisen haavat, antanut hänelle vahvistavaa juomaa ja käskenyt häntä pysymään rauhassa, sillä äkkinäinen kuume, joka oli poikaan tarttunut, oli pelästyttänyt häntä.

Mutta Efraim ei noudattanutkaan lääkärin määräyksiä. Milloin esiintyi Kasanan kuva hänen sisällisten silmäinsä eteen, kiihoittaen hänen muutoinkin kuuman verensä hehkua, milloin mietti hän keinoa ruveta sotilaaksi, niinkuin hänen enonsakin ja se näytti hänestä järkevältä; — se kun lupasi mainetta ja kunniaa, kuten hän itse mielessään kuvitteli, mutta todella halusi hän kuitenkin seurata sitä, koska hän siten pääsi lähemmäksi häntä, jota hänen sielunsa halasi. Sitten taaskin nousi hänen ylpeytensä, ajatellessaan niitä häväistyksiä, joilla Kasana ja hänen isänsä olivat merkinneet niitä, joihin hän veren ja taipumuksen puolesta kuului. Hänen kätensä puristui nyrkiksi muistellessaan isoisänsä hävitettyä huonetta, jota hän aina piti kunnioitettavimpana ihmisistä. Asiaansa ei hän myöskään unohtanut. Mirjam oli sen monesti kertonut hänelle ja hänen hyvä muistonsa oli säilyttänyt joka tavunkin, erittäinkin kun hän yksinäisellä vaelluksellaan Tanikseen ei väsynyt sitä kertomasta itselleen. Nytkin yritteli hän väliin samaa, mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, keskeytti häntä voimallinen halu ajatella Kasanaa.

Lääkäri oli käskenyt Hosean kieltämään häntä puhumasta ja kun kuumetautinen tahtoi toimittaa asiansa, täytyi Hosean noudattaa lääkärin määräystä ja velvoittaa hänet vaikenemaan. Sitten järjesteli sotilas huolellisesti, niinkuin äiti, päänalustinta, ojensi hänelle lääkkeitä ja suuteli häntä otsalle. Vihdoin asettui hän valkean ääreen teltan eteen ja huomattuaan tähdistä tunnin kuluneeksi, nousi hän vain tarjotakseen kuumetautiselle juotavaa.

Liekit valaisivat Hosean hieman ruskettuneita kasvoja ja ne olivat miehen, joka oli monta vaaraa silmiin katsonut ja pelottomasti voittanut ne vakavalla lujuudella ja viisaalla varovaisuudella. Käskevästi katselivat hänen mustat silmänsä, ja hänen täyteläiset kiinnisuljetut huulensa todistivat lämpimästä verestä, mutta vielä enemmän tämän ytimekkään miehen rautaisesta tahdonvoimasta. Hänen harteva sotilasvartalonsa nojasi muutamiin keihäisiin, jotka olivat ristiin maahan pistetyt ja kun hän voimakkaalla kädellään siveli mustia hiuskiharoitaan eli tuuheata partaansa ja hänen silmänsä sen ohessa loistivat uhkaavina, olisi saattanut ajatella hänen sielunsa kuohuvan ja hänen olevan suuren päätöksen aikeessa. Vielä lepäsi leijoja, mutta jos se karkaisi ylös, olisi vihollisen oltava karuillaan. Usein kyllä olivat hänen sotilaansa vertailleet kiharatukkaista, pelkäämätöntä, rautalujaa johtajaansa eläinten kuninkaasen, ja nyt kun hän pudisteli nyrkkiänsä ja sen ohessa jäntereet paisuivat hänen rusoittavassa käsivarressaan, ikäänkuin pyrkien rikkomaan niitä ympäröivää kultarengasta, nyt kun polttaisi liekit säihkyivät hänen silmistään, herätti hänen pelkoa.

Lännessä, mihinkä hän silmänsä käänsi, oli kalman kaupunki ja hävitetty muukalaiskortteli. Muutamia tuntia sitten oli hän vienyt joukkonsa läpi korppien ympäröimien raunioitten ja ohi isänsä maahan hajoitetun huoneen.

Vaijeten, niinkuin sotapalvelus vaatii, oli hän siitä ohitse kulkenut ja vasta kun pysähdys oli tehtävä ja kuultava, missä hänen joukkonsa tuli majailemaan, oli hän joutsimiesten päälliköltä Hornechtilta saanut tämän yön tapauksista tiedon. Vaijeten ja silmiään räpäyttämättä oli hän kuunnellut häntä, eikä sanallakaan pyytänyt lähempiä tietoja, ennenkuin hänen joukkonsa pääsivät telttoihin; mutta tuskin oli hän itse päässyt lepoon, kun heprealainen tyttö, huolimatta vartijan väitteistä, oli tunkeutunut hänen luokseen. Tämä tuli Eliabin, erään hänen huoneensa vanhimman orjan nimessä, pyytääkseen häntä tulemaan vanhuksen luokse. Vanhus oli jätetty jälelle, syystä että heikkous ja sairaus esti häntä kulkemasta; ja kohta kansan lähdettyä oli hän vaimoneen aasilla viety vähäiseen, valkaman luona olevaan huoneesen, jonka Nun, hänen jalomielinen herransa, oli uskolliselle palvelijalleen lahjoittanut.

Tyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt halusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista, jota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön ilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea tulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla oli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen. Iso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta oli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva seuratessaan häntä.

Että hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta sotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen seuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut monellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.

Vihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja niinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti ja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat virikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä, hiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin, ja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi näkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin tarkoittavassa sielussaan.

Puolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan pidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden kuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten oli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä lähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen sydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän, kolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun, kunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja äidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut, oli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon sotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää häntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen egyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen tähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa ja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli hän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli tunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta Sethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt ja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa, olivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala ja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille egyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle, joka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät ainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa, jotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa — olipa ne sitten jumalan palvelijoita tai ei — olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän muukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä tarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin "jumalasta", "kaikkiuden summasta", "oman itsensä luojasta" ja "suuresta ainoasta". Hymnit häntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat hänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki kaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain niinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken luodun summa — maailman kaikkius — sen ijankaikkinen syntyminen, joka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen olentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja mihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon "ainoan" voimaa. Paitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin hebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään maailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli jo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka kohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija, ja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa hänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa jumalalle pysynyt uskollisena.

Ja vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja obeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja iloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan läpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa neidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli hän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten vaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin hän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä, arvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän Succothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut Hosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa, neidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli heidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot pidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin parissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean asemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota hänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan, niinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla oli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan kuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän rakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut tavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin rakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin taipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka hän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut hänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt kasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen kanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava lastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään ja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen ja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin oli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana, ja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi vain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin pitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla istuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken olikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein ystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja kaikki egyptiläiset muukalaisia.

Olihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön Kasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena lapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta olennostaan.

Häneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä, tullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän viettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää syleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta oikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän monenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen velvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää huolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän oli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.

Näin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt. Nyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän iloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka rakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.

Niinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa korttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän sydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä raunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä katselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat soraläjissä.

Ensimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut Kasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän hänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään. Vaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti hallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta hän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut kauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli menestyksestään kiittäminen.

Hänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli valtaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein näyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta päästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä olivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja välikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.

Se oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja jouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan tuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja liittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän — kuinka raskaalta onnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä — kuului syntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut kieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan hän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta miehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa. Isänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän luullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain vastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.

Lippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen nyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten mahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi ansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan Eliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen eroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua isän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä käskyä.

Mutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän oli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman epäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja valkean läpitse sekä yöllä että päivällä.

Kuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli paennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja kunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni, joka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa. Pitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut ja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän tunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin kohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä yksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja tunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.

Kovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään valkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti loistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen omaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.

Jos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista velvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän käsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta vääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous oli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa pakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet heprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta ei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä sanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja hänen alamaisilleen osaksi.

Ei! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja sanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista pelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen hukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se kunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin kypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi; jos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän oman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi luopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam oli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu ymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.

Ylevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla, varoittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten silmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön ja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä naisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä sotilaalle oli rakasta.

"Ei, ei", jupisi hän itsekseen ja vaaka, jolla velvollisuus, rakkaus ja pojan kuuliaisuus lepäsivät veren käskyn ääressä, kohosi korkealle ilmaan. Hän oli, mikä hän oli, kymmentuhansien ylipäällikkö Faraon sotajoukossa. Hänelle oli hän uskollisuuden vannonut eikä, kellenkään toiselle. Hänen kansalaisensa pelastukoot egyptiläisten ikeestä, hän, Hosea, inhosi pakoa! Orjuus oli raskaasti heitä painanut, mutta häntä olivat maan mahtavimmat kohdelleet vertaisenaan ja pitivät häntä korkean huomion ansainneena. Palkita heitä uskollisuuden rikoksella ja petoksella, se oli hänen luonnettaan vastaan ja syvästi hengittäen ponnahti hän ylös ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän nyt tehnyt miehen päätöksen. Nainen ja rakkaudesta täytetyn sydämen arkamainen kaiho eivät saisi luovuttaa häntä elämänsä vakavista velvollisuuksista ja korkeista ihanteista.

"Minä jään!" kuului ääni hänen rinnastaan. "Isäni on viisas ja hyvä ja kun hän saa tiedon syistäni, on hän ne hyväksyvä ja siunaava minua kirouksen sijasta. Minä kirjoitan hänelle, ja poika, jonka Mirjam lähetti luokseni, on oleva sanansaattajani."

Huuto teltasta peljästytti häntä ja tarkastaessaan tähtiä, huomasi hän unohtaneensa velvollisuutensa poikaa kohtaan ja riensi nopeasti hänen vuoteelleen.

Efraim, kohonneena vuoteelta, odotteli häntä ja huusi hänelle:

"Olen jo kauvan sinua kaivannut. Mielessäni liikkuu niin monta ajatusta ja erittäinkin Mirjamin asia. Saatuani sen toimitetuksi, tulen levollisemmaksi — kuuntele sentähden minua!"

Silloin viittaili Hosea hänelle ja kun nuorukainen oli virvoitusjuoman ottanut, jonka Hosea hänelle ojensi, alkoi hän:

"Mirjam, Amramin ja Jochebethin tytär tervehtää Nun'in poikaa, efraimilaista. Hosea (apu) on sinun nimesi ja kansansa auttajaksi on Herra meidän Jumalamme sinun valinnut. Mutta Josua [oikeastaan Jehoschna, hän, jonka apu Jehova on], hän jonka apu on Jehova, olet sinä tästä lähin, hänen käskystään, kutsuttava, sillä Mirjamin, hänen palvelijansa kautta, käskee sinua hänen isäinsä Jumala, hän, joka on sinunkin Jumalasi, olemaan kansasi miekkana ja kilpenä. Hänessä on kaikki voima ja hän lupaa vahvistaa käsivartesi, ettäs voisit kukistaa viholliset".

Hiljaa oli Efraim alkanut, mutta vähitellen kasvoi hänen äänensä voima ja viimeiset sanat kaikuivat kuuluvasti ja juhlallisesti yön hiljaisuudessa.

Niin oli Mirjam sanonut ne hänelle, jolloin hän oli kätensä laskenut hänen päänsä päälle ja katsellut syvillä, yösynkillä silmillään hänen kasvoihinsa ja nuorukaisen niitä kertoessa oli hänestä tuntunut ikäänkuin pakottaisi joku salaperäinen voima häntä huutamaan niitä Hosealle sellaisina kuin hän oli kuullut ne naisprofeetan suusta. Sitten hengitti hän helpommin, kääntyi teltan seinälle ja sanoi levollisesti: "Nyt tahdon minä nukkua". Mutta Hosea laski kätensä hänen olkapäälleen ja huusi käskevästi: "Vielä kerran!"

Poika totteli; mutta tällä kertaa lausui hän nuo hänelle kerrotut sanat ajattelemattomasti ja hiljaa itsekseen. Sitten sanoi hän rukoilevasti: "Mutta salli nyt minun levätä", pannen kätensä poskensa alle ja sulkien silmänsä.

Hosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle päälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella hiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen mies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa polveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen, milloin liekkeihin.

Kuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa kilpenä ja miekkana kutsujan avulla?

Uutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin mieskin: "Kunnia Faraon nimelle!" eikä: "Kunnia Faraolle"! sanottiin puheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman Josuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta ihmisestä ja tuleminen uudeksi.

Mitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei sisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä, joksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi, jommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan ja sellaiseksi tuntemaan itsensä.

Mirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen isänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle Mirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän tulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon käskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman kuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa kautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli todella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän liian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään. Paljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen lupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen oli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt päätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean syvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.

Kuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli kuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja kirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot lapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja sekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.

Toisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä kutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja ylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella valaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen, tullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten aseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa, pelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.

Kolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli hän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän vielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä selvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui telttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän vielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi ja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain puolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.

Tämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän vartijoita.

Kuudes Luku.

Hogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata isoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman olevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja siunaamattaan häntä.

Silloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli vakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen valvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.

Kulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo lankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne olivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan selän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla naisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi, mutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea unohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä poisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien luo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän ollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser oli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera kuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan. Mielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä oli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään, kuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta kaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä, joka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.

Kun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja suuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat rakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat, joiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja muulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin, etteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä tekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään velvollisuutensa.

Inhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten silmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen hylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin hänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon palkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat ansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat karjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä, joiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden savimajat potkaisulla menivät kumoon.

Päätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen lippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan majaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen siellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin joukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu sisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta, tehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi ihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa omanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä ei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen ja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon yksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai hän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin vielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä oli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli olevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti hän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin ryypyllä.

Tässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon suuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi majaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän lehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin. Vieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja vähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa, erittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla aikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla särpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät ja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra ja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt, sillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla saattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.

"Me vanhat", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, "tulemme kuolemaan täällä. Alutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun Hogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan."

Nyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: "Eipähän siihen pitkä aika enään mahtane ollakaan."

Silloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti: "Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa."

Hosea kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi tuo kurja, ruma orpotyttö antanut hänelle opetuksen.

Hän oli sallinut noiden vapautettujen puhua rauhallisesti; mutta hänen aikansa oli lyhyt ja sentähden kysyi hän, jos Eliab oli kutsunut hänen jostakin erityisestä syystä luoksensa.

"Minun täytyi se tehdä", kuului vastaus; "ei ainoastaan tyydyttääkseni tämän vanhan sydämen kaipiota, vaan senkin tähden, että herrani käski minun niin tekemään. Suuri ja ihana on sinun miehuutesi ja Israelin toivoksi olet sinä tullut. Isäntäni on huoneensa orjille ja vapaille luvannut, että sinä, hänen hautaan mentyään, tulisit heidän herrakseen ja johdattajakseen. Täynnä ylistystäsi oli hänen puheensa ja suuri oli riemu, kun hän meille ilmoitti, että sinä tulisit poisvaeltavia seuraamaan. Mutta vihdoin suvaitsi herrani antaa minulle käskyn, että minä, siinä tapauksessa, jos sinä palajaisit kotiin, ennenkuin hänen sanansaattajansa sinun tapasivat, ilmoittaisin sinulle Nun'in, sinun isäsi, odottavan poikaansa. Mihinkä sinun kansasi kääntyykään, niin on sinun velvollisuutesi seurata sitä. Auringon nousuun päin, mutta sitten enemmän etelää kohti suunnitti kansa vaelluksensa ja Succothissa on se levähtävä. Onteloon sykomooriin, Amminadab'in huoneen edustalla, aikoo hän kätkeä kirjoituksen, joka on sinulle ilmoittava, mihinkä kansa siitä paikasta on suunnittava matkansa. Hänen ja meidän Jumalamme siunaus seuratkoon sinua kaikilla askeleillasi."

Vanhuksen viimeisiä sanoja lausuessa, kumarsi Hosea päänsä ikäänkuin kutsuakseen näkymättömiä käsiä laskeutumaan päänsä päälle. Sitten kiitti hän ukkoa ja kysyi sortuneella äänellä, jos kaikki olivat mieluisasti totelleet käskyä jättämään kodin ja konnun.

Silloin löi vanha vaimo kätensä yhteen ja huusi:

"Oi ei, herra, ei suinkaan! Mikä valitus ja itku olikaan ennen lähtöä! Useat vapisivat, toiset pakenivat eli etsivät lymypaikkoja, piiloutuakseen. Kuitenkin oli kaikki turhaa! Naapurimme Deguel'in huoneessa — tunnethan sinä hänet — oli nuori vaimo, synnytettyään ensimäisen poikansa, vast'ikään parantunut. Kuinkahan tuon kurjan käy kulkiessaan? Voi, hän itki niin katkerasti ja hänen miehensä sadatteli kovin, mutta ei auttanut mikään! Hän sijoitettiin rintalapsen kanssa rattaille ja kun lähtö tapahtui, tuli vaikutus häneen ja hänen mieheensä, niinkuin kaikkiin muihinkin, jopa Pinehakseenkin, joka vaimoneen ja viiden lapsen kanssa oli ryöminyt kyyhkyiskoppiin, ja kymäräiseen haudankaivaja-Kusajaan, muistathan häntä? Adonai! Hän oli nähnyt isän ja äidin, miehen ja kolme kelvollista täysikasvanutta poikaa, kaikki, mitä Herra hänelle rakasta oli lahjoittanut, kuolevan, ja meidän hautausmaallamme lepäsivät he vierekkäin. Mutta hän kävi joka aamu ja ehtoo heidän lepopaikallaan ja kun hän siellä istui pölkyllä, jonka hän oli asettanut pystytettyjen kivien viereen, niin liikkui hänen suunsa alituisesti ja mitä hänen huuliltaan tuli, ei ollut ainoastaan rukouksia, ei — minä kuulustelin häntä siellä hyvinkin usein, vaikk'ei hän sitä huomannut — ei, hän puhui vainajien kanssa, ikäänkuin kuulisivat ne häntä haudassa ja voisivat vastata hänen puheeseensa, kuten elävät ihmiset auringon alla. Seitsemättä-kymmentä vuottaan on hän jo lähellä, ja aina siitä ajasta kun hän täytti kolmasti seitsemän vuotta kutsuvat ihmiset häntä haudankaivaja-Kusajaksi. Tuohan oli narrimaista tointa; mutta juuri sentähden mahtoi hänestä tuntua kaksinkertaisesti vaikealta luopua: siitä, eikä hän sitä tahtonutkaan, vaan piiloutui pensaikon taakse. Mutta Ahieser, heidän johtajansa, veti hänet esiin. Otti oikein sydämeen hänen vaikeroimisensa. Mutta kun lähtö tuli, silloin tarttui vaikutus häneenkin ja yhtävähän voi hän sitä vastustaa kuin toisetkin."

"Mikä tuli noihin kurjiin ja mikä vaikutus tarttui heihin?" keskeytti tässä Hosea tuon vanhan puheentulvaa; sitten näki hän taas edessään kaikessa, kurjuudessaan kansan, jota hänen tuli, ei, täytyi johdattaa, niin totta kuin ei hän kalliimpaa tuntenut kuin isän siunauksen.

Silloin säpsähti tuo vanha vaimo ja levottomana siitä että ehkä oli loukannut herransa esikoista, suurta ja mahtavaa sotilasta, vastasi hän änkyttäen: "Mikäkö se oli, herra, joka heihin tarttui? Niin se… minä olen vain kurja, yksinkertainen orjan vaimo; mutta, herra, jos sinä, olisit nähnyt…"

"Mitä, mitä?" keskeytti häntä taas jyrkästi ja kärsimättömästi mies, joka ensikerran näki itsensä pakotetuksi toimimaan vastoin taipumustaan ja vakuutustaan.

Nyt koetti ukko auttaa tuskastunutta vaimoansa ja vastasi epäilevästi: "Voi, herra, ei saata mikään suu sitä kuvailla eikä ihmisaju ajatella. Se tuli Herralta Jumalalta, ja jos minä ryhtyisin kertomaan kuinka voimalliseksi se tuli kansan sieluissa…"

"Tee niin", keskeytti häntä Hosea; "mutta aikani on lyhyt. Siis on heitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan. Että he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin karja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne, jotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin ihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?"

Tässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja vastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: "Oi, herra, sinä olet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot, niin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin korotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä tietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia ihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi] kaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen kansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä kuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä. Oi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa sinulle…"

"Niin kerro siis!" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta innosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:

"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi, olisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän puhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni ikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä? Kuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla tahdon minä koettaa!"

Tässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet ja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi sen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät puoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä tasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:

"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty, sen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme mekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme Nun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin — ja siellä tarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta leipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä sinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä istuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme, rohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä hän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme tästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta. Ei ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti veitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta, vaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta vanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä, huusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa päämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden maan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina miehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme, mikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin täytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi meidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme itsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin kodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma lahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että sinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi kokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella meidän puolestamme."

"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet ja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja, tuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi ylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli puhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli milloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin tunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui; sillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he koskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi, ettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi johtajamme — kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän meille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta, tulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta ketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse oli johtajiksemme asettanut — silloin tuntui niinkuin mies toisensa jälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei kuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle aterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja niihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet, vuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat paljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä tulvasivat yli partaitten kiitosta.

"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka jo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan, ojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja. Herran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin nuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja astuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin minä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli näöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja ylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa, ja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut, heilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin ja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa, jolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo vanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan, istui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen ylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat alkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme toistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme, täyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin onnellisina ja toivorikkaina.

"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita kannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan kirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa sytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin pidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin katuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa Korah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi meidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi ja johdattaisi kansaansa."

Tässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä loistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja kehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain ylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla sydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan lauluun.

Hosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian täysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja katseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin kasvoihin.

Oliko hän ymmärtänyt häntä?

Oliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala itse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään matkalle.

Oliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut egyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja käskyjä?

Oliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja kadonnut kansastaan?

Sanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta, mutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja puristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi hänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: "Sinä saat kuulla minusta!" — silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä suuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.

Seitsemäs Luku.

Pää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli asettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja hänen täytyi totella.

Ja hänen kansansa Jumala!

Ukon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt uuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin aasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä "tuo ainoa" ja "kaikkiuden summa", kuten vihityt sanoivat.

Rukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus maailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut, syystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli vähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes ihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä Abrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään Joosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo lempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä Elisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän ne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.

Mutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta sanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala, joka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut hänelle tehdä sen suureksi kansaksi.

Mikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina (salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta. Heidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä rukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt Abrahamille.

Viisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen olemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja ajatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja salanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän todella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä suuruudessaan.

Ei hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen sekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen luettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa, jonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala ja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset. Valtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella ankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman kuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin elävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon ottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä kaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.

Ja tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei löytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei profetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä kantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja löytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?

Ja hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella oli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan korkeimman voiman kautta muuttunut! — Nyt halusi hän johdattaa sitä ja keskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren ääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa ja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa ja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.

Lyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän; mutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana ja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen, olematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä valaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi niiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.

"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen", huusi hän korkeutta kohti, "ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä minulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni valan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja veren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin syökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois täältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka olet palvelijasi valinnut!"

Niin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan pidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän hiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä sarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi taaskin levollisesti ajattelemaan.

Itselleen oli hän luvannut, ettei hän tahdo mitään tehdä vastoin isänsä ja Jumalansa tahtoa, mutta hän oli päättänyt ei myöskään tulevansa kunniattomaksi ja valapatoksi. Mikä hänen velvollisuutensa oli, se oli hänelle selvä. Hänen täytyi luopua Faraon palveluksesta ja sitä ennen ilmoittaa esimiehilleen, että hän kuuliaisena poikana aikoi seurata isänsä tahtoa ja jakaa hänen ja kansansa onnen.

Kuitenkaan ei hän ollut tietämätön, että häneltä kiellettäisiin hänen vaatimuksensa, että häntä väkivallalla pidätettäisiin ja että häntä ehkä uhattaisiin kuolemalla, jos hän järkähtämättömästi pysyisi päätöksessään ja vieläpä päälle päätteeksi jätettäisiin pyövelille. Vaikkapa hänelle näin kävisikin ja hänen aikeensa maksaisi hänelle hengenkin, niin oli hän oikein tehnyt ja sotatoverien, joiden kunnioitus oli hänelle kallis, täytyisi muistaa häntä urhoollisena ja kunnollisena kumppanina, mutta hänen isänsä ja Mirjam eivät saisi häneen vihastua, ei, vaan valittaa uskollista miestä ja poikaa, joka valitsi kuoleman ennemmin, kuin teki valanrikoksen.

Ylevänä ja levollisena antoi hän ylpeillä ryhdillä vahdille lunnassanan ja meni telttaansa. Efraim lepäsi vielä hiljaa vuoteella ja hymyili ikäänkuin suloisen unen helmassa. Itse hän etsi hänen vieressään matolla virkistystä tulevaa vaivaloista päivää varten. Pian sulkeutuivatkin hänen silmänsä ja tunnin kestävän raskaan unen perästä avasi hän kenenkään heräämättä silmänsä ja pukeutui paraimpaan juhlapukuun, kypäriin ja kullattuun rintahaarniskaan, jota hän tapasi käyttää suurissa juhlatiloissa ja kuninkaan läsnäollessa.

Sillävälin oli Efraimkin herännyt, ja tarkasteltuaan uteliaana ja iloisena enoaan, joka seisoi hänen edessään ihanassa miehuuden voimassa ja loistavassa kullatussa komeudessaan nousi hän ylös ja huusi: "Mahtaapa tuntua ylevältä noin puettuna johtaa tuhansia!"

Silloin kohautti toinen olkapäätään sanoen: "Ole kuuliainen Jumalallesi, älä anna suuremmalle äläkä pienemmälle oikeutta katsella sinua muutoin kuin kunnioituksella ja sinä saat kantaa päätäsi yhtä korkealla kuin ylpein sotasankarikin purppurapuvussa ja kullatussa haarniskassa.

"Mutta sinä olet ehtinyt pitkälle egyptiläisten seassa", pitkitti nuorukainen. "He pitävät sinua suuressa arvossa, niinkuin eversti Hornechtkin ja hänen tyttärensä Kasana."

"Tekevätkö niin?" kysyi sotilas hymyillen ja käski sisarenpojan vaikenemaan; sillä hänen otsansa hehkui tosin vähemmin levottomasti kuin eilen, mutta kuitenkin oli se vielä kuuma.

"Älä mene ulos", lopetti Hosea puheensa, "ennenkuin lääkäri käy sinua katsomassa ja odota täällä takaisintuloani."

"Viivytkö sinä kauvankin?" kysyi nuorukainen.

Silloin seisahtui Hosea miettivästi, katsahti rakkaasti hänen kasvoihinsa ja vastasi vakavasti:

"Joka on jonkun herran palveluksessa, ei tiedä koskaan, kuinka kauvan häntä pidätetään."

Sitten muutti hän äänensä ja pitkitti tyyneesti puhellen: "Tänään — tänä aamuna — tulee ehkä kaikki selväksi ja minä olen muutamassa tunnissa takaisin. Muutoin, ellen tänä ehtoona tai varhain huomenna ole palannut luoksesi, sitten" — ja samalla laski hän kätensä pojan olkapäälle — "mene niin pian kuin saatat kotiisi. Kun sinä tulet Succothiin ja jos kansa ennen sinne tuloasi on sieltä lähtenyt, niin löydät sinä ontelossa sykomorissa, Amminadabin huoneen edustalla, kirjoituksen, joka ilmoittaa sinulle, mihinkä se on mennyt. — Tavattuasi omaisemme tervehdi isää, isoisää Elisamaa ja Mirjamiakin. Sano hänelle ja toisille, että Hosea aina on muistava Jumalansa niinkuin isänsäkin käskyt. Tulevaisuudessa on hän kutsuva itsensä Josuaksi — Josuaksi, kuuletko sinä? — Ilmoita tämä ennen kaikkia Mirjamille. Mutta viimein on sinun kertominen heille, että jos minä jään tulematta, eikä minulle sallita seurata heitä, niinkuin kuitenkin tahtoisin, niin on Korkein päättänyt toisin minusta ja särkenyt valitsemansa miekan ennen sen käyttämistäkään. Ymmärrätkö minua poika?"

Silloin kumarsi Efraim ja vastasi: "Sinä ajattelet, että ainoasti kuolema voi sinua pidättää noudattamasta Jumalan kutsumusta ja isäsi käskyä."

"Se oli tarkoitukseni", vastasi Hosea, "mutta jos he kysyvät, miksi en ole paennut faraota ja hänen valtaansa, niin vastaa, että Hosea tahtoo ryhtyä uuteen toimeensa uskollisena miehenä, joka ei ole rikkonut valaansa, tai, jos se on Jumalan tahto, kuolla sellaisena — ja kerro nyt mitä minä olen sanonut."

Efraim totteli ja hänen enonsa puhe lienee painunut syvälle hänen sieluunsa; sillä hän ei unohtanut eikä sanonut yhtään sanaa väärin. Mutta tuskin oli hän lopettanut kertomisensa, ennenkuin hän kiivaasti tarttui Hosean käteen ja rukoili häntä hartaasti ilmoittamaan hänelle, jos hänellä oli syytä peljätä henkeänsä.

Silloin sulki sotilas hänen innokkaasti käsivarsiinsa lausuen toivomuksensa, että hän oli uskonut hänelle tämän sanoman unhottaaksensa sen.

"Kenties", päätti hän puheensa, "koettavat he väkivallalla pidättää minua, mutta Jumalan avulla olen minä taasen takaisin luonasi ja me ratsastamme yhdessä Succoth'iin."

Sitten astui hän pikaisesti ulos, kuulematta sisarensapojan uudistettuja kysymyksiä, sillä ulkona oli hän kuullut vaunujen ratinaa ja kaksi jalojen hevosten vetämää vaunua lähenivät nopeasti telttaa ja pysähtyivät sisäänkäytävän ulkopuolelle.

Kahdeksas Luku.

Hosea tunsi vallan hyvin miehet, jotka astuivat ulos vaunuista; ne olivat kuninkaan ensimäinen Kamariherra ja eräs ylimmäisistä kirjanoppineista ja he tulitat viemään häntä "korkeaan porttiin". [Kuninkaan linna. Nimi "Farao" merkitsee myöskin korkea portti.]

Ei sopinut viipyä eikä tehdä verukkeita ja pikemmin hämmästyneenä kuin levottomana astui hän toisiin ajoneuvoihin kirjanoppineen kanssa. Molemmat virkamiehet kantoivat surupukua ja valkean strutsisulan asemesta, joka on heidän varsinainen virkamerkkinsä, oli heillä musta sulka ohimoilla. Hevoset ja edellä-juoksijatkin olivat varustetut kaikilla syvimmän surun merkeillä, ja kuitenkin näyttivät kuninkaan sanansaattajat pikemmin iloisilta kuin murheellisilta, sillä kotka, joka Faraolle oli saatettava, seurasi heitä kernaasti, vaikka he olivat peljänneet, etteivät enää löytäisi sitä pesässä.

Tuulen nopeudella veivät kuninkaallisen tallin komeat hevoset nuo keveät ajopelit epätasaista rantaa ja sileätä maantietä pitkin linnaa kohti.

Efraim oli nuoruuden uteliaisuudella astunut teltan ulkopuolelle katselemaan tuota harvinaista näytelmää, mikä siellä tarjoutui. Ympärillä seisovat sotilaat olivat hyvillään, että farao oli omat vaununsa lähettänyt heidän päällikölleen ja miellyttipä se hänenkin turhamaisuuttaan nähdessään enon matkustavan sillä tavalla. Mutta kauvan ei hän saanut seurata häntä silmillään, sillä taajat tomupilvet peittivät pian ajopelit hänen silmistään.

Hehkuvan kuuma erämaan tuuli, joka niin usein kevätkuukausina puhaltelee Niilin laaksossa, oli ruvennut tuulemaan ja vaikka taivas olikin yöllä sekä aamulla loistanut kirkkaan sinisenä, niin oli se nyt, ellei juuri pilvessä, kuitenkin ikäänkuin valkoisen pölyn peittämänä.

Niinkuin sokean silmä katsoa tirroitti aurinko liikkumattomana ihmisten päälaeille alas. Siitä virtaileva hehkuva kuumuus näkyi nielleen tänään näkymättömät säteet. Sumun suojelemana saattoi katsoa aurinkoon sovaistumatta, ja kuitenkaan ei ollut sen kuumuus koskaan polttavampi kuin nyt. Vieläpä tuo vieno tuulikin, mikä muulloin aamuisin virkisti otsaa, läähöitti tänään kuni riehuvan petoeläimen kuuma hengitys. Se oli täynnä hienoja, hehkuvia hiekkajyviä, joiden koti on erämaa, ja muutti hengittämisilon kiusaavaksi vaivaksi. Tuo egyptiläisen maaliskuu-aamun muutoin niin lemuava ilma ahdisti ihmisten ja eläinten rintoja, se tuntui rasittavan kaikkia luontokappaleita ja painostavan niiden iloista eloa.

Jota korkeammalle tuo kalpea säteilemätön aurinko nousi, sitä harmaammiksi kävivät sumut, sitä taajemmiksi ja liikkuvammiksi erämaan hiekkapilvet.

Efraim seisoi teltan ulkopuolella ja katseli sinnepäin, mihin faraon vaunut katosivat pölyn sekaan. Hänen polvensa vapisivat, mutta tästä hän syytti Seth-Typhonin tuulta, jonka leyhkiessä väkevimmänkin jalkoja rasittaa näkymätön paino.

Hosea oli poissa, mutta muutaman tunnin kuluttua saattoi hän olla takaisin ja silloin oli hän seuraava häntä Succothiin, ja nuo ihanat kuvat ja toiveet, joita eilispäivä oli hänelle lahjoittanut ja joiden lumoavaa suloa kuume vielä enemmän lisäsi, haihtuivat ainiaaksi häneltä.

Viimeisyönä oli hän vielä lujasti päättänyt mennä faraon sotajoukkoon, jäädäkseen Tanikseen ja Kasanan läheisyyteen; mutta jos hän edes puoleksi oli käsittänyt Hosean sanoja, voi hän siitä varmuudella otaksua, että hän aikoi kääntää selkänsä Egyptille ja korkealle viralleen sekä ottaa hänenkin mukaansa, jos hän vain onnellisesti pääsisi menemään. Hänen täytyi siis luopua halustaan vielä kerran nähdä Kasanaa. Mutta tämä ajatus tuntui hänestä kärsimättömältä ja hiljainen ääni kuiskasi hänelle, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän saisi oman mielensä mukaan vapaasti toimia. Hänen holhojansa, hänen isävainajansa Teli, jonka kodissa hän oli kasvanut, oli vähän aikaa sitten tullut sairaaksi, eikä hänelle oltu annettu uutta holhojaa, hän kun jo oli jättänyt lapsuutensa päivät taaksensa. Olipa vielä määrätty, että hänen myöhempään piti tulla etevän sukunsa pääksi, ja eiliseen saakka ei hän ollut parempaa toivonut.

Kun hän eilen vapaan karjanomistajan ylpeydellä oli evännyt papin kehoitusta ruveta faraon sotilaaksi, oli hän siinä noudattanut sydämensä viettiä. Nyt sanoi hän itselleen, että oli ollut lapsellista ja hullua kieltäytyä siitä, mitä ei hän tuntenut, mikä väärässä ja peloittavassa karvassa oli hänelle kuvailtu, häntä muka siten kiinteämmin kiinnittääkseen heimolaisiinsa.

Vihattavina vihollisina ja sortajina olivat egyptiläiset hänelle kuvaillut, mutta kuinka suloiselta oli hänestä kaikki tuntunut, mitä häntä kohtasi ensimmäisessä huoneessa, johon hän astui ja joka oli erään faraon sotilaan oma!

Ja Kasana!

Mitä tulisi tämä ajattelemaan hänestä, jos hän, ottamatta häneltä jäähyväiset, jättäisi Taniksen? Eikö häntä harmittaisi ja loukkaisi elää hänen muistossaan kömpelönä ja talonpoikaisena paimenena? Olisipa ollut epärehellistäkin olla hänelle jättämättä takaisin hänen lainaamansa kalliit vaatteet! Ylistettiinhän heprealaistenkin seassa kiitollisuutta jalojen sydänten tärkeimmäksi velvollisuudeksi. Vihattava olisi hän itselleenkin ollut koko elämänsä ijän, ellei hän vielä kerran olisi käynyt hänen luonaan!

Mutta nyt oli hänen rientäminen; sillä kun Hosea palajaisi, täytyi hänen olla lähtöön valmiina.

Jo sitoi hän jalkineita jalkoihinsa, mutta hitaasti se kävi, eikä hän käsittänyt, miksi se hänestä tänään tuntui vaikealta.

Häiritsemättä pääsi hän leirin läpitse. Temppelin edessä olevat pyloonit ja obeliskit, jotka näkyivät hiljaa väräjävän kuumennetussa, pölyisessä ilmassa, osoittivat hänelle suunnan, jota hänen tuli vaeltaa, ja pian kulki hän leveätä tietä, joka johdatti kaupungin torille — eräältä raskaasti hengittävältä kauppiaalta, joka aasillaan kuljetti muutamia säkkiä viiniä leiriin, sai hän tämän tietää.

Paksu pöly peitti kuoppaisen tien ja puhalteli hänen ylitsensä, ja ylhäältä vuodatti päivän tähti kuumevirran hänen paljaalle päälaelleen. Haavaa rupesi taas repimään, hienon pölyn täyttämä ilma tunkeutui hänen silmiinsä ja suuhunsa polttaen ja kirveltäen kasvoissa ja hänen paljailla jäsenillään.

Tuskallista janoa tunsi hän, ja hänen täytyi usein seisahtua, sillä jalat tuntuivat hyvin raskailta. Vihdoin saapui hän kaivolle, jonka joku hurskas egyptiläinen oli tehnyt matkustajille ja vaikka se olikin koristettu jumalan kuvalla, jota Mirjam oli neuvonut hänen välttämään kauhistuksena, joi hän kuitenkin juomistaan eikä luullut koskaan nauttineensa sellaista virkistystä.

Nyt ei hän enään peljännyt tainioksi tulevansa, niinkuin eilispäivänä, ja vaikka hänen jalkansa tuntuivatkin raskailta, astui hän kuitenkin liukkaasti kohti; houkuttelevaa päämaalia. Mutta pian katosi hänen joustavuutensa taas, hänen otsastaan valui hiki, haavaa rupesi uudelleen repimään ja hänestä tuntui ikäänkuin rautavannes puristaisi hänen pääkalloansa kokoon. Nuo muutoin terävät silmätkin kielsivät palveluksensa, sillä mitä ne tahtoivat käsittää, hämmentyi tien tomuun, ja taivaan ranta liekkui ylös ja alas hänen silmäinsä edessä; myöskin tuntui hänestä, niinkuin astuisi hän pehmeällä suomaalla kovan kivitetyn tien sijasta.

Mutta kaikki tämä ei häntä paljon murehduttanut, sillä niin rikas ja kirjava ei ollut hänen sisällinen elämänsä koskaan ollut. Ihmeellisen kirkkain: esiintyivät hänen ajatuksensa hänen mielikuvituksessaan. Kuva toisensa perään ilmeni hänen sielunsa! avonaisten silmäin eteen, ei hänen tahdostaan, vaan se oli niinkuin joku salainen voima hänen ulkopuolellaan olisi sen vaikuttanut. Milloin oli hän lepäävinään Kasanan jalkain juuressa, painavinaan päänsä hänen syliinsä ja katsovinaan hänen kauniisin kasvoihinsa — milloin näki hän Hosean kiiltävässä sotapuvussaan niinkuin aivan äsken, mutta vielä ihanampana ja teltan heikon valon asemasta ympäröittynä punaisella valkeanhohteella. Sitten kulkivat hänen laumainsa kauniimmat härjät ja oinaat hänen ohitsensa ja sillä välin tuli hänen mieleensä lauseita niistä sanomista, joita hän oli muistoonsa pannut; jopa toisinaan oli hän kuulevinaan ikäänkuin huudettaisiin niitä kovalla äänellä hänelle. Mutta ennenkuin hän oikein käsitti niiden tarkoituksen, ilmestyi ihmeellisen loistavana tahi äänellisellä, suhisevalla kaiulla jotakin uutta hänen sisällisen silmänsä ja korvansa eteen.

Niin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen hikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään, pyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että ne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä mitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään silmänsä sisäänsä.

Tosin huomasi hän monesti kärsivänsä tuskaa ja silloin tunsi hän halua uupuneena heittäytyä maahan, mutta uudelleen toipui hän harvinaisesta hyvinvoinnin tunteesta. Vihdoin luuli hän, että hänen päänsä kasvoi ja paisui ensiksi niin suureksi kuin tuon kivimöhkäleen pää, jonka hän eilen oli nähnyt temppelin porteilla, sitten palmujen korkuiseksi tien ohella ja vihdoin sellaiseksi, että se ulottui sumuihin taivaslaella ja yli niidenkin. — Ja nyt tunsi hän äkkiä ikäänkuin käsittäisi tämä pää, mikä oli hänen, koko maan piirin ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja tuki otsaansa; sillä kaula ja hartiat olivat tulleet liian heikoiksi kantamaan sellaisen jättiläispään kuormaa ja tämän harhaluulon hallitsemana parkasi hän kovasti ja vaipui horjuvin polvin tainiona pölyyn.

Yhdeksäs Luku.

Samaan aikaan vei eräs kamariherra Mosean vastaanottosaliin.

Vaikka muutoin vastaanottoon käsketyt alamaiset tuntikausia saivat odottaa, ei heprealaisen kärsivällisyyttä kuitenkaan kauvan aikaa koeteltu. Tänä syvimmän surun aikana olivat linnan avarat huoneet, joissa muulloin oli kylläkin melua ja hälinää, aivan kuin autiot; vaan myös monet miehet ja naiset kuningasparin lähimmästä piiristä olivat ruton vuoksi pakoon painuneet ja olivat ilman lupaa lähteneet matkaan.

Ainoastaan siellä ja täällä nojasi yksinäinen pappi, virkamies tai hovipalvelija pilaria vastaan tai istui kädet kasvoillaan laattialla, odottaen käskyä. Vartijat astuivat alaslasketuin asein edes ja takaisin, jupisten kolkosti itsekseen. Silloin tällöin hiipivät muutamat papit surupuvuissaan ruton saastuttamien huoneitten läpi ja heiluttelivat vaijeten hopea-astioita, joista lemusi väkevä hartsin ja katajan haju.

Tuntui ikäänkuin raskas paino olisi levännyt linnan ja sen asukkaitten päällä; sillä paitsi surua rakastetusta, kuninkaanpojasta, mikä raskautti monen sydäntä, tuli vielä lisäksi kuoleman pelko ja erämaan tuuli, joka riisti ruumiilta ja hengeltä niiden virkeyden.

Täällä valta-istuimen läheisyydessä, missä muutoin toivo ja kunnianhimo, kiitos ja pelko, innostus ja viha panivat silmät kirkkaasti loistamaan, kohtasi Hosea tänään kaikkialla kumartuneita päitä ja tylsiä silmäyksiä.

Ainoastaan Baï'jia, Amonin toista profeettaa, ei näkynyt murhe eikä tuska, eikä myöskään päivän uuvuttava ilma vaivaavan, sillä hän tervehti etusalissa Hoseaa niin iloisesti ja vilkkaasti kuin muulloin koskaan ja vakuutti hänelle sitten — vaikka tosin hiljaisella kuiskeella — ettei kukaan sallisi hänen kärsiä siitä, mitä hänen omaisensa olivat rikkoneet. Mutta kun heprealainen rohkeasti tunnusti, että hän, linnaan kutsuttaessa, oli ollut lähdössä ylipäällikön luo pyytääkseen eroa sotapalveluksesta, keskeytti pappi häntä ja muistutti siitä kiitollisuudesta, niitä hän, Baï, oli velkaa hänelle, henkensä pelastajalle. Sitten vakuutti hän, että hän olisi koettava kaikkea pidättääkseen häntä sotajoukossa ja osoittaakseen hänelle, että Egyptiäsi — faraonkin tahtoa vastaan, ja hänestä tahtoi hän salaa puhua hänen kanssaan — ymmärrettiin arvostella oikeata ansiota katsomatta persoonaan ja sukuperään.

Mutta heprealaisella oli vain vähän aikaa vakuuttaa vakaista aikeistaan; sillä ylimmäinen kamariherra keskeytti hänen, saattaakseen hänet "hyvän jumalan" [eufemistinen nimitys Faraolle] kasvojen eteen.

Vähemmässä, kuningasperheen asuinhuoneen vieressä olevassa, vastaanottosalissa odotteli Farao heprealaista.

Se oli komea huone, mikä tänään näytti vielä suuremmalta kuin muulloin, jolloin suuret ihmisjoukot sen täyttivät; sillä ainoastaan muutamat hovimiehet ja papit sekä muutamat kuningattaren naisista seisoivat joukoissa ja syvästi surullisina valta-istuimen vieressä; mutta sitä vastapäätä istuivat piirissä laattialla strutsin sulilla koristetut kirjanoppineet ja kuninkaan neuvosto.

Kaikki kantoivat he murheen merkkejä, ja että kuolema tässäkin linnassa oli uhrinsa vaatinut, sitä todisti itkijäin yksitoikkoinen, valittava laulu, josta silloin tällöin korkea-ääninen, kimeä, väräjävä ulina kuului: Se tunkeutui kuninkaan huoneuston sisimmästä osasta hiljaisten huoneitten läpi tähän saliin.

Hallitsijapari istui mustilla peitteillä verhotulla, kulta- ja elefanttiluisella leposijalla. Loistavan puvun asemasta olivat he puetut mustiin vaatteisiin ja ylhäinen puoliso ja äiti, joka suri esikoistaan, nojasi liikkumattomana ja kumartuneella päällä korkean puolisonsa olkapäätä vasten.

Faraokin katseli jäykästi ja ikäänkuin uneen vaipuneena laattiaan. Hallitsija-sauva oli liukunut hänen kädestään ja lepäsi hänen polvillaan.

Kuningatar oli riistetty kuolleen poikansa ruumiin äärestä, mikä oli palsamoitavaksi jätetty ja vasta vastaanottosalin kynnyksellä oli hän voinut hillitä kyyneleitänsä. Vastustaa ei hän ajatellutkaan; sillä kovin järkähtämätön tapa vaati kuningattaren läsnäoloa merkillisimmissä vastaanotoissa. Tämä olisi kylläkin voitu täksi päivää välttää, ellei farao olisi vaatinut hänen läsnäoloansa, ja hän tiesi mitä tässä piti aikaansaatavan ja hyväksyi sen, sillä hän pelkäsi heprealaisen Mesun voimaa, hänen, jota hänen heimolaisensa kutsuisit Mosekseksi, ja hänen jumalaansa, joka oli niin kauheasti etsinyt heitä. Oi, olihan hänellä vieläkin monta lasta kadotettavana ja hän tunsi Mesun lapsuudesta alkain, ja tiesi myöskin kuinka korkeaksi suuri Ramses, hänen puolisonsa isä ja jalo edeltäjä, oli arvostellut tämän muukalaisen viisautta, joka oli tullut kasvatetuksi yhdessä hänen poikainsa kanssa.

Oi, jos onnistuisi sovittaa tätä miestä! Mutta Mesu oli omainsa kanssa matkustanut pois sieltä, hän tunsi hänen rautaisen luonteensa ja oli saanut kokea, että tuo peljättävä mies oli varustettu ei ainoastaan faraon uhkauksia, vaan hänenkin palavia rukouksiansa vastaan.

Nyt odotti kuningatar Hoseaa ja jos kukaan, niin oli se Nun'in poika, ensimmäinen mies heprealaisten seassa Taniksessa, joka voi matkaan saada sitä minkä he, hänen puolisonsa ja Rui, tuo vanha ensimmäinen profeetta ja Amonin ylimmäinen pappi, koko maan papiston pää, joka samalla oli ylituomari, rahaston ylihoitaja ja maaherra ja oli seurannut hovia Thebestä Tanikseen, katsoivat parhaimmaksi kaikille.

Ennenkuin kuningatar saatettiin vastaanottosaliin, oli hän sitonut seppeleitä rakastetulle vainajalle ja lotuskukat, kannukset, malvat ja pajunlehdet, joista hän aikoi sitoa seppeleet, oli hänen toivomuksestaan kannettu hänen perässään. Tuossa ne nyt olivat hänen edessään pöydällä ja hänen helmassaan, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi ja käsi, jonka hän ojensi niitä ottamaan, kielsi palveluksensa.

Hänen puolisonsa vasemmalla puolella, eräällä matolla, istui Rui, Amonin ensimmäinen profeetta, ukko, joka jo kauvan oli astunut yli yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa. Hänen ruskeissa kasvoissaan, jotka olivat yhtä ryppyiset ja uurteiset kuin vahvan tammen kuori, säihkyi kaksi viisasta, paksujen valkeain silmäkarvain varjostamaa silmää ikäänkuin komeat kukat kuivassa pensaassa ja erosivat omituisesti hänen laihasta, kokoonkyyristyneestä ja kymärästä vartalostaan.

Asiain johdon oli ukko jonkun aikaa sitten jättänyt toiselle profeetalle, Baïlle, mutta arvonsa, sijansa faraon sivulla ja istuimensa neuvostossa piti hän, ja niin vähän kuin hän puhuikin, tuli hänen mielipiteensä kuitenkin useammin päätökseksi kuin tuon puheliaan, tulisen ja paljon nuoremman toisen profeetan mielipide.

Aina siitä ajasta kuin rutto tunkeutui linnaan, ei ollut ukko luopunut faraon sivulta ja kuitenkin tunsi hän tänään itsensä vilppaammaksi kuin muulloin. Kuuma erämaan tuuli, joka muita näännytti, teki hyvän vaikutuksen hänessä, sillä häntä vilutti aina, huolimatta pantterintaljoista, jotka peittivät hänen hartioitaan ja selkäänsä, ja tämän päivän kuumuus lämmitti hänen vanhaa jähmettyvää vertansa.

Heprealainen Moses oli ollut hänen oppilaansa, ja valtavampaa luonnetta ei hänellä koskaan ollut johdatettavana eikä hengen lahjoilla rikkaammin varustettua nuorukaista opetettavana. Hänen kauttansa oli heprealainen tullut korkeimpiin salaisuuksiin vihityksi. Hänellä oli ollut suurimmat toiveet hänestä Egyptin ja sen papiston eduksi ja kun Mesu oli lyönyt kuoliaaksi voudin, joka oli julmalla tavalla ruoskinut erästä hänen kansalaistaan, ja sen jälkeen paennut erämaahan, oli ukko niin pahakseen pannut tämän tapauksen, kuin olisi hänen oma poikansa sen tehnyt ja täytyisi kärsiä seuraukset siitä. Esirukouksillaan oli hänen onnistunut hankkia Mosekselle armoa; mutta kun tämä oli palannut Egyptiin ja hänessä oli tapahtunut, minkä virkaveljet nimittivät hänen "lankeemisekseen", oli hän valmistanut hänelle vielä syvemmän surun kuin paollaan. Jos hän, Rui, olisi ollut nuorempi, niin olisi hän vihannut häntä, joka oli pettänyt hänen kauniimmat toiveensa, mutta ukko, jolle ihmissydän oli niinkuin avonainen kirja ja joka vapaana ennakkoluuloista osasi asettua kanssa-ihmisensä sieluntilaan, tunnusti itsekseen, että se oli ollut hänen oma vikansa, kun ei hän edeltäpäin aavistanut oppilaansa muutosta.

Mesu, heprealainen, oli kasvatuksen ja opetuksen kautta tehty egyptiläiseksi papiksi hänen ja jumaluuden mielen mukaan; mutta sittenkuin hän kerran oman kansansa eduksi oli nostanut kätensä niitä vastaan, joihin ihmisellinen viisaus ja tahto oli hänen liittänyt, oli hän eronnut egyptiläisistä ja tullut sukunsa oikeaksi pojaksi ja missä tämä lujatahtoinen ja ylevämielinen mies kulki edellä, siellä täytyi muiden seurata perässä.

Ylimmäinen pappi tiesi myöskin mitä tuo luopio aikoi sukukunnalleen antaa; sillä hän oli sen itse tunnustanut hänelle. — Se oli usko yhteen ainoaan Jumalaan. Mesu oli silloin todistanut vääräksi syytöksen valapattoisuudesta ja vakuuttanut ei suinkaan kavaltaneensa mysteriain (salaisuuksien) "ainoata" heprealaisille, vaan ainoasti johdattaneensa heitä sen Jumalan luo, jota he jo olivat palvelleet, ennenkuin Jooseppi ja hänen veljensä tulivat Egyptiin. Tosin oli vihittyjen "ainoa" monessa suhteessa heprealaisten Jumalan kaltainen, mutta sepä juuri olikin rauhoittanut tuota vanhaa viisasta, sillä kokemus oli häntä opettanut, ettei rahvas tyydy yhteen ainoaan näkymättömään Jumalaan, jota moni edistyneempikin henki hänen oppilaistaan ainoastaan vaikeudella voi käsittää. Kansan mies ja nainen tarvitsivat aistimilla tunnettavampia kuvia kaikesta merkittävästä, jonka vaikutuksen he itsessään ja ympärillään tunsivat ja sellaisia antoi heille egyptiläisten uskonto. Minkä käsityksen voi lemmenliekistä sairas neitonen saada luovasta ja maailman juoksua johtavasta näkymättömästä voimasta? Ystävällisen Hathor'in luo, joka voitollisissa käsissään pitelee sydäntä sydämeen sitovia siteitä, tuon kauniin, voimallisen sukupuolikumppanin luo tunsi hän itsensä vedetyksi ja hänelle voi hän luottamuksella tunnustaa, mikä hänen rintaansa ahdisti. Äiti, joka tahtoi pelastaa rakkaan lapsen kuolemasta, mitä merkitsi hänen pieni kärsimisensä tuolle käsittämättömän suurelle, koko maailmaa hallitsevalle kaikkivallalle? Mutta hyvää Isis'tä, joka itse oli itkenyt silmänsä punaisiksi syvässä surussa, häntä voi hän käsittää! Ja kuinka usein tapahtuikaan Egyptissä, että nainen määräsi miehen suhdetta jumaliin!

Myöskin oli ylimmäinen pappi nähnyt kylliksi monta heprealaista miestä ja naista hurskaina rukoilijoina maansa pyhästöissä. Vaikka Moses saattaisikin heitä siihen, että he tunnustaisivat hänen jumalaansa, niin näki hän, kokenut ukko, varmaan edeltäpäin, että he pian kääntyisivät pois tuosta näkymättömästä hengestä, jonka aina täytyi jäädä heille vieraaksi ja käsittämättömäksi ja että he suurissa laumoissa rientäisivät takaisin niiden jumalien luo, joita he käsittivät.

Nyt uhkasi Egyptiä maa- ja rakennustyömiesten puute, joita niin hyvin tarvittiin, mutta Rui uskoi saatavan ne takaisin.

"Missä hyvät sanat riittävät, siellä levätköön miekka ja joutsi", oli hän vastannut toisen profeetan Baï'n vaatimukseen ajaa poisvaeltavia takaa ja hävittää heidät. "Ruumiita on meillä yllinkyllin maassa; työtä tekevistä käsistä on meillä puute. Pitäkäämme siitä kiinni, mikä meiltä uhkaa kadota."

Ja nämä lempeät sanat olivat aivan faraon mielen mukaan, sillä hän oli kyllin kärsinyt kurjuutta ja olisi pitänyt viisaampana aseettomana astua leijonan häkkiin, kuin vielä kerran uhoitella tuon peljättävän heprealaisen vihaa.

Sentähden oli farao sulkenut korvansa toisen profeetan kiivaille sanoille, jonka ponteva ja tarmokas menettelytapa teki sitä suuremman vaikutuksen häneen, jota epäröivämpi hän itse oli, ja rauhoitettuna ja ikäänkuin uuden toivon virkistämällä oli hän suostunut vanhan Ruin esitykseen lähettää Hosea heimolaistensa luo, keskustelemaan heidän kanssansa faraon nimessä.

Toinenkin profeetta, Baï, oli vihdoin hyväksynyt tämän ehdotuksen, sillä siten sai hän uutta apua sen valta-istuimen sortamiseen, jonka hän aikoi kumota. Jos heprealaiset uudestaan asettuisivat maahan, niin kantoi ehkä jo silloin prinssi Siptoh, joka ei pitänyt mitään rangaistusta liian kovana heprealaisten päämiehille, joita hän vihasi, valtikkaa tuon heikon Menephtah-kuninkaan asemasta.

Mutta ensiksi piti paholaisia viivyteltämän ja Hosea oli siihen toimeen mies paikallaan; mutta ei kukaan ollut Baï'n mielestä sopivampi voittamaan suoran soturin luottamusta kuin Farao itse ja hänen korkea puolisonsa. Tätä mielipidettä oli ylimmäinen pappi Ruikin, ehkei hän ollut osallinen salaliitossa, ja sentähden oli päätetty, että hallitsijapari keskeyttäisi kuoleman valituksensa ja ottaisi itse heprealaisen vastaan.

Tämä oli laskeutunut alas valta-istuimen eteen ja noustuaan jälleen ylös katselivat kuninkaan kasvot häntä surullisesti, mutta kuitenkin lempeästi.

Niinkuin tapa vaatii, olivat hiukset ja parta isältä, jonka esikoinen oli kuollut, joutuneet partaveitsen uhriksi. Kerran olivat ne kiiltävän mustina ympäröineet hänen kasvojansa, mutta kahdenkymmenen vuotinen surullinen hallitus oli tehnyt harmaiksi molemmat ja hänen vartalonsakin oli kadottanut pystysuoran asentonsa ja näytti veltosti ja ukkomaisesti kumartuneelta, vaikka hän tuskin oli viidennettä kymmenennettä ikävuottaan vanhempi. Kauniit olivat hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa yhä vielä, ja niiden surullisissa, pehmeissä piirteissä, joissa ei näkynyt mitään pontevuutta, oli jotakin surkuttelua herättävää, erittäinkin kun hymyilevä juonne antoi suulle sydäntä voittavan lumouksen. Hitaisuus, jolla hän oli tottunut liikkumaan, teki tuskin mitään haittaa hänen ylevälle olennolleen, mutta hänen sointuva äänensä kaikui harvoin toisin kuin heikolta ja ikäänkuin apua tarvitsevalta. Hän ei ollut syntynyt hallitsijaksi, sillä kolmetoista vanhempaa veljeä oli jo kuollut, ennenkuin oikeus faraojen istuimeen oli hänelle langennut, ja niin oli hän maan kauniimpana nuorukaisena, naisten suosikkina ja onnen kevytmielisenä lempilapsena viettänyt miehuutensa ikään asti huoletonta ja nautintorikasta elämää. Sitten oli hän seurannut isäänsä, suurta Ramsesta ja tuskin oli hän valtikkaan tarttunut, kun libyalaiset useitten liittolaisten kanssa olivat nousseet Egyptiä vastaan Hänen edeltäjäinsä sodissa harjaantuneet joukot ja heidän johtajansa auttoivat häntä voittoon; kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet Ramseksen kuolemasta, olivat hänen joukkonsa harvoin saaneet levätä; sillä kapinoita oli milloin idässä, milloin lännessä tukahdutettavana ja sen sijaan että hän Thebessä, jossa hän oli viettänyt monta ihanaa vuotta, taipumuksensa mukaan, ihanimmassa kaikista linnoista, saisi iloita rauhan lahjoista ja etevien miesten seurustelusta, jotka juuri siihen aikaan siellä tutkivat ja runoilivat, täytyi hänen milloin seurata sotajoukkoa sotaan, milloin hallita ala-Egyptin pääkaupungissa Taniksessa järjestääkseen tämän rajamaan tukalia oloja. Niin tahtoi vanha Rui ja kuningas suostui mielellään hänen johtonsa alaiseksi, olihan hänen isänsä, valtakunnan pyhimys Thebessä ja sen ylimmäinen pappi, viimeisinä vuosina tullut rikkaammaksi ja voimallisemmaksi kuin kuninkaallinen huone, ja Menephtah'n velton olennon mukaista oli parempi olla välikappaleena kuin johtavana kätenä, saati vain faraon ulkonaiset kunnianosoitukset annettiin hänelle, sillä niistä piti hän erittäin tarkan vaarin, jotavastoin hän ei koskaan niin paljon välittänyt vakavammista seikoista.

Tuo lempeä alentavaisuus, jolla farao vastaanotti Hosean, ilahdutti ja häiritsi häntä samalla kertaa; mutta hän sai rohkeutta vapaasti tunnustamaan, että hän halusi päästä virastaan ja siitä valasta vapaaksi, jonka hän oli sotajoukolle tehnyt.

Levollisesti kuunteli kuningas häntä ja vasta tunnettuansa, että se oli hänen isänsä käsky, mikä saatti häntä tähän, viittasi farao ylimmäiselle papille, jolloin tämä puhui hiljaisella, vaikeasti ymmärrettävällä äänellä:

"Poika, joka alttiiksi panee suuria asioita, pysyäkseen isälleen kuuliaisena, on varmaankin uskollisin hyvän Jumalan palvelijoista. Noudata siis Nun'in kehoitusta. Auringon poika, yli- ja ala-Egyptin herra, laskee sinut vapaaksi; mutta minun, hänen palvelijansa, kautta panee hän sinulle ehdon."

"Ja kuinka se kuuluu?" kysyi Hosea.

Silloin viittasi farao toistamiseen ylimmäiselle papille ja hänen itsensä vaipuessa valta-istuimelle takaisin, nosti ukko kirkkaat silmänsä Hoseaan ja vastasi:

"Mitä molempain maailmain herra sinulta pyytää on helppo täyttää. Sinä olet jälleen tuleva hänen omakseen, meidän omaksemme, niinpian kuin sinun, kansasi ja sen johtajat, jotka ovat saattaneet niin paljon kärsimistä tämän maan yli, tarttuvat auringon pojan jumalalliseen käteen, mikä sovinnollisesta ojennetaan heille, ja taaskin antautuvat hänen valta-istuimensa hyväntekeväisen varjon alle. Runsailla armonsa osoituksilla aikoo hyvä Jumala sitoa luopuneet itseensä ja valtakuntaansa, niinpian kuin he erämaasta ovat kotiin palanneet, jossa he aikovat uhrata heidän Jumalalleen. Käsitä oikein minua! Mikä raskautti kansaa, jonka seassa olet syntynyt, on siltä pois. otettava. Uudessa laissa aikoo suuri Jumala antaa sille laajat vapaudet ja edut, ja mitä me lupaamme, se kirjoitetaan muistoon ja todistetaan meidän ja teidän puolelta uutena, kelvollisena liittona lapsille ja lastenlapsille. — Mutta jos se on tapahtunut rehellisellä aikomuksella, pitää se viimeiseen päivään meidän puoleltamme, ja jos sinun heimolaisesi ovat suostuneet siihen, olette halukas taaskin tulemaan meikäläiseksi?"

"Ota välittäjän toimi vastaan, Hosea", tarttui tässä kuningatar ukon puheesen hiljaisella äänellä ja katseli surevin silmin rukoilevasti heprealaisen kasvoihin. "Minua kauhistuttaa Mesun viha ja mitä meihin tulee, teemme kaikki mitä voimme, voittaaksemme hänen vanhan ystävyytensä. Sano hänelle nimeni ja muistuta häntä niistä päivistä, jolloin hän minulle, pienelle Isisnefert'ille, nimitteli ne kasvit, jotka minä toin hänelle, ja minulle ja sisarelleni selitti niiden hyötyä ja vahinkoa silloin kuin hän kävi kuningattaren, hänen toisen äitinsä luona, naishuoneustossa. Anteeksiannetut ja unohdetut ovat ne haavat olevat, jotka hän teki sydämihimme. Ole nyt sanansaattajanamme, Hosea, äläkä kieltäydy".

"Sellaiset sanat sellaisesta suusta", vastasi sotilas, "ovat ankaria käskyjä ja tekevät kuitenkin hyvää sydämelle! Välittäjän viran otan toimekseni."

Silloin nyökäytti vanha ylimmäinen pappi hyväksyen hänelle ja huudahti: "Niin toivon minä, että tästä lyhyestä hetkestä kasvaa pitkä siunauksen aika. Mutta huomatkaa tarkasti, missä lääkkeet auttavat, siellä vältettäköön leikkaaminen ja polttaminen! Missä silta johtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse"!

"Niinpä todella kartettakoon pyörre", kertoi farao ja kuningatar sanoi samaa ja katseli uudelleen kukkia helmassaan.

Neuvottelu alkoi.

Kolme kirjuria istahti permannolle aivan ylimmäisen papin viereen, kuullakseen hänen alhaista ääntään ja piirissä istuvat kirjanoppineet ja neuvonantajat ottivat kirjoituskalut esiin ja työskentelivät kohta kirjoitusneuvolla elikkä pensselillä, pitäen papyruslehteä vasemmassa kädessään, sillä ei mitään saanut jäädä merkitsemättä mitä sanottiin ja päätettiin faraon kasvojen edessä.

Tämän nyt seuraavan keskustelun aikana kuultiin vain hiljaisia kuiskeita salissa; liikkumattomina pysyivät vartijat ja hovimiehet paikoillaan ja kuningaspari katseli mykkänä ja jäykästi niinkuin unessa eteensä.

Ei olisi faraolle eikä hänen puolisolleen ollut mahdollista käsittää miesten hiljaista puhetta, mutta egyptiläiset eivät lopettaneet lausetta katsahtamatta ylös kuninkaasen ikäänkuin saadakseen hänen suostumuksensa. Hoseakin noudatti heidän hyvin tuttua tapaansa ja alensi samoin kuin muutkin äänensä; mutta kun jonkun kerran toisen profeetan eli kirjanoppineitten esimiehen ääni kuului kovemmin nosti farao päänsä ylös ja kertoi ylimmäisen papin lauseen: "Missä silta johtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse", sillä nämä sanat sisälsivät tarkasti mitä hän ja kuningatar toivoivat: Ei mitään taistelua! Rauhaa heprealaisten kanssa ja rauhaa heidän peljättävältä johtajaltaan ja hänen Jumalansa vihalta, kadottamatta kuitenkaan poisvaeltajain ahkeria käsiä!

Niin edistyi keskustelu eteenpäin ja kun neuvottelevien hyminä ja kirjoitusruovon rapiseminen oli kestänyt tunnin, pysyi kuningatar yhä paikoillaan, mutta farao rupesi liikkumaan ja korotti äänensä kovemmaksi, sillä hän alkoi peljätä, että toinen profeetta, joka vihasi sitä miestä, jonka siunausta hän halusi ja jonka vastustus näkyi niin kauhealta, asettaisi välittäjälle sellaisia ehtoja, jotka olivat mahdottomia täyttää.

Mutta mitä hän sanoi, oli vain uusi kehoitus neuvostolle ajattelemaan siltaa virran yli ja kysyvä silmäys kirjanoppineitten esimieheen saattoi tätä rauhoittamaan häntä, sillä kaikki oli hyvin päin. Hosea oli vain pyytänyt, että voudeiksi, jotka valvoivat työtä tekevää kansaa, ei enää valittaisi libyalaisia, vaan heprealaisia, joiden vaali tapahtuisi hänen kansansa vanhimpain kautta ja laillistettaisiin Egyptin hallituksen vahvistuksella.

Silloin heitti farao levottomasti rukoilevan silmäyksen Baïjiin, toiseen profeettaan ja muihin neuvonantajiin, mutta ensinmainittu kohautti haltioitaan synkällä katsannolla ja suostui tähänkin Hosean ehtoon, olettamalla, että hän alisti oman mielipiteensä faraon jumalallisen viisauden alle. Kiitollisesti kumartaen päätään hyväksyi Jumala maailman istuimella sen miehen nöyryyden, jonka pyrinnöt jo usein olivat vastustaneet hänen omia toiveitaan ja sittenkuin "kertoja" elikkä julistaja oli julkilukenut erityiset kohdat liittokirjassa, velvoitettiin Hosea vannomaan, että hän kaikissa tapauksissa palajaisi Tanikseen kertomaan korkealle portille, kuinka hänen heimolaisensa olivat vastaanottaneet kuninkaan ehdotuksen.

Varova päällikkö, joka tunsi ne juonet ja vehkeet, joista tämä paikka oli liian rikas, teki tuon valan vastenmielisesti ja sittenkuin kirjallisesti hänelle vakuutettiin, ettei hänen vapauttaan mitenkään häirittäisi, mihinkä päätökseen tahansa keskustelut johtaisivatkaan, jahka hän vain voisi näyttää tehneensä mitä hän voi saadakseen kansansa johtajat liiton hyväksymään.

Vihdoin ojensi farao kätensä soturille suudeltavaksi ja sittenkuin Hosea oli painanut huulensa kuningattaren hameen liepeelle, antoi ylimmäinen pappi Rui viittauksen ensimmäiselle kamariherralle ja tämä taas faraolle ja nyt tiesi hallitsija ajan olevan hänellä poistua ja hän tekikin sen mielellään ja uudistetulla rohkeudella, sillä hän uskoi parhaimmalla tavalla pitäneensä huolta omasta ja kansansa menestyksestä.

Hänen kauniilla, väsyneillä kasvoillaan liikkui valoisa päivänpaiste, ja kun kuningatar niinikään noustuaan ylös näki hänen hymyilevän, hymyili hänkin. Vastaanottosalin kynnyksellä hengähti hallitsija syvästi ja sanoi, kääntyen puolisoonsa: "Jos vain Hosea toimittaa asiansa hyvin, niin pääsemme kyllä sillan ylitse".

"Emmekä tarvitse uida pyörteessä", pitkitti kuningatar samalla äänellä.

"Ja jos päällikkö onnistuu rauhoittamaan Mesun", lisäsi farao, "ja hän kehoittaa kansalaisiansa jäämään maahan —"

"Niin otat sinä tämän Hosean — hän näyttää ylevältä ja rehelliseltä — niin otat hänen kuninkaan heimolaisten joukkoon", keskeytti puoliso häntä.

Mutta nyt luopui farao veltosta, kumartuneesta ryhdistään ja vastasi innokkaasti:

"Kuinka olisi se mahdollista? Heprealaisen! Jos me ottaisimme hänet ystäväin joukkoon eli auringonvarjon kantajaksi, niin olisi se korkeinta! Ei ole helppoa tässä suhteessa varoa liika paljon taikka liika vähän!"

Jota pitemmälle pariskunta eteni palatsin sisustaan, sitä korkea-äänisempänä kaikui itkijäin valitus. Kuningattaren silmissä herätti se ensin kyyneleitä; mutta farao mietiskeli, minkä sijan hän antaisi Hosealle, jos hänen lähetyksensä onnistuisi.

Kymmenes Luku.

Hosean oli rientäminen, jos mieli aikanaan saavuttaa kansalaisensa, sillä jota kauvemmaksi he olivat ennättäneet, sitä vaikeammaksi tulisi hänelle saada Moseksen ja heimojen päämiehiä palajamaan ja hyväksymään liittokirjan.

Mitä tänäpänä oli tapahtunut, tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän piti sitä sen Jumalan sallimana, jonka hän oli löytänyt, ja se muistutti häntä myös sivunimestä "Josua", se on: "Hän, jonka apu Jehova on", minkä hän oli saanut Mirjamin kutsumuksesta Hän tahtoi mielellään kantaa sitä nimeä, sillä jos kohtakin hänestä ei ollut helppoa luopua siitä, jota hän oli kunnialla kantanut, niin olivat kumminkin monet hänen sotatovereistaan kutsuneet itseään samalla nimellä. Ja hänen nimensä oli ihanalla tavalla toteutunutkin, sillä Jumalan apu ei ollut koskaan selvemmin hänelle osoittautunut kuin tänä aamuna. Faraon hoviin oli hän astunut siinä luulossa, että hän, päättäneenä seurata kansaansa, kadottaisi vapautensa ja jätettäisiin pyövelille, mutta kuinka pian olivatkaan ne siteet katkenneet, jotka sitoivat hänet sotapalvelukseen. Ja senjälkeen oli hän vastaanottanut tehtävän, mikä tuntui hänestä niin suurelta ja ihanalta, että hän oli melkein uskoa isäinsä Jumalan kutsuneen häntä täyttämään sitä.

Hän rakasti Egyptiä. Se oli ihana maa. Missä voikaan hänen kansansa löytää kauniimman kodin? Ainoastaan ehdot, joissa se oli elänyt, olivat käyneet sietämättömiksi. Nyt oli sillä toivoa paremmista päivistä. Hänen kansalaistensa vapaassa tahdossa oli palata Gosen'iin tai asettua Niilin länsipuolella olevaan maahan, jonka hedelmällisyyden ja vesirikkauden hän tunsi. Ei kellään olisi oikeutta pakottaa sitä päivätöihin ja hänen ylitsensä, joka työntekijänä lainasi kätensä elonkorjuusen, tulisivat vain heprealaiset valvomaan, eikä enään kovat ja julmat muukalaiset.

Että hänen maamiehensä piti tulla faraon alamaisiksi, oli päivänselvä hänellekin. Olivatpa Jooseppi, Efraim ja hänen poikansa, hänen esi-isänsäkin, kutsuneet itsensä siksi ja viihtyneet egyptiläisinä hyvin.

Jos liitto tulisi voimaansa, niin saisivat heimojen vanhimmat itse hoitaa kansan sisällisiä asioita. Huolimatta Amonin, toisen profeetan, vastaansanomisista, oli Moses määrätty uuden asumasijan maaherraksi. Itse tulisi hän johtamaan aseellista joukkoa, suojelemaan piirin rajoja, ja heprealaisista sotilaista, jotka jo olivat osoittautuneet monessa sodassa urhoollisiksi, tulisi uusia joukkoja muodostettaviksi. Ennen linnasta lähtemistään oli kuitenkin toinen profeetta Baï antanut hänelle monta salaista viittausta, jotka kokonaisuudessaan jäivät hänelle epäselviksi, mutta joista kuitenkin tuli näkyviin, että egyptiläisellä oli tärkeitä aikeita ja että hän, niinpian kuin valtionjohto siirtyisi vanhan Ruin käsistä hänen käsiinsä, aikoi antaa hänelle suuria tehtäviä, ehkäpä kaikkien palkkasoturien johdonkin, joita nyt syrialainen nimeltä Aarsu komensi. Tämä teki hänet enemmän rauhattomaksi kuin iloiseksi. Mutta kumminkin tyydytti häntä, että hän oli saanut aikaan, että maan itäinen raja pidettäisiin joka kolmantena vuonna avonaisena hänen maamiehilleen heidän päästäkseen erämaahan uhraamaan. Siihen näkyi Moses panevan suurimman arvon, mutta voimassa olevan lain mukaan ei ollut kenellekään sallittu ilman esivallan lupaa jättää tuota kapeata ja itää vastaan linnoituksilla saarrettua rajamaata. Ehkäpä tämän toivon myöntäminen tekisi tuon suuren johtajan suosiolliseksi kansalle hyödyllistä liittoa kohtaan.

Näiden keskustelujen aikana oli hän taaskin tullut huomaamaan, kuinka vieraaksi hän oli käynyt maanmiehilleen; ei hän edes voinut sanoa, mitä tarkoitettiin uhrilla erämaassa. Myös tunnusti hän suoraan faraon neuvonantajille, ettei hän ollut oikein selvillä kansan valituksista eikä vaatimuksista, ja tämän hän teki säilyttääkseen maanmiehilleen oikeuden monessa suhteessa muuttaa esittämiänsä ehtoja ja tehdäkseen ne täydellisemmiksi.

Mitä saattoivat hänen omaisensa, mitä heidän johtajansa parempaa vaatia?

Täynnä uutta toivoa tulevasta onnesta kansalleen ja hänelle itselleen oli tulevaisuus hänen edessään.

Kun sovintoliitto tulisi toteutetuksi, niin oli aika hänellä perustaa oma koti ja Mirjamin kuva näyttäytyi taasen hänelle kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan. Hurmaavalta tuntui hänestä ajatus omistaa tuo ylevä nainen ja hän kysyi itseltään, oliko hän myös kyllin kelvollinen hänelle ja ellei olisi liika rohkeata pyytää omakseen tuota jumalallista, ihanaa neitoa, profetissaa.

Hän oli elämää kokenut mies ja tiesi aivan hyvin, millaisen arvon voi antaa heikon miehen lupauksille, jonka heikolle kädelle valtikka oli liian raskas. Mutta hän oli ollut varovainen ja jos hänen kansansa vanhimmat suostuisivat sovintoon, tulisi liitto lause lauseelta piirrettäväksi metallitauluihin niinkuin kaikki muutkin sitovaiset välipuheet Egyptin ja vierasten kansojen välillä ja sitten ripustettavaksi valtiotemppeliin Thebessä, faraon ja hänen kansansa edusmiesten allekirjoittamana. Sellaiset kirjoitukset — sen hän oli nähnyt Chetan kanssa tehdyistä rauhan artikkeleista — turvasivat ja pitensivät valtiollisten liittokirjain lyhyttä aikaa. Todellakaan ei hän ollut laiminlyönyt suojelemasta kansalaisiansa petokselta ja lupauksien rikkomisilta. Vahvemmaksi, luottavaisemmaksi, oloonsa tyytyväisemmäksi ei hän koskaan ollut itseänsä tuntenut kuin astuessaan uudestaan faraon vaunuihin ottaakseen jäähyväiset alamaisiltaan. Ruin'kin salaiset selitykset ja ehdotukset häiritsivät häntä vähän enään, sillä hän oli tottunut tulevaisuudelle jättämään tulevaiset huolet. Mutta leirissä odotti häntä eräs ikävä seikka, mikä kuului nykyaikaan; sillä kummastuksella, harmilla ja murheella sai hän kuulla, että Efraim oli salaisuudessa jättänyt teltan, sanomatta kellenkään, mihin hän aikoi. Tarkasti tutkisteltuaan sai hän tietää, että nuorukainen oli nähty tiellä Tanikseen ja Hosea käski nyt uskollista kilvenkantajaansa tiedustelemaan poikaa kaupungissa ja, jos hän löytäisi hänen, käskemään häntä seurata enoansa Succothiin.

Päämies, otettuaan jäähyväiset sotilailtaan, läksi matkalle ja salli ainoastaan vanhan tallirenkinsä seurata itseään.

Häntä ilahutti, että adonit [vastaa jotenkin meidän ajutanttiamme] ja alapäälliköt, jotka olivat seisoneet häntä lähellä, kuten myöskin nuo karaistuneet sotilaat, joiden kanssa hän oli kaikkia jakanut sodassa ja rauhassa, hädässä ja puutteessa, niin julkisesti osoittivat, kuinka ero hänestä suretti heitä. Monen sodassa harmahtuneen miehen ruskettuneille kasvoille valuivat kirkkaat kyyneleet, kun hän viimeisen kerran ojensi hänelle kätensä. Monet parrakkaat huulet suutelivat hänen vaatteensa liepeitä tai hänen jalkojaan ja jaloa libyalaista hevostaan, joka kaarevalla kaulallaan valmiina hyökkäämään eteenpäin, mutta ratsastajansa hillitsemänä kantoi häntä heidän riviensä läpitse. Ensi kerran hänen äitinsä kuoleman jälkeen kävivät hänen silmänsä kosteiksi, kun uskolliset jäähyväis- ja suosion-huudot sydämellisesti ja korkeaäänisesti kaikuivat hänen sotamiestensä miehuullisista rinnoista.

Niin syvästi kuin tänä hetkenä ei hän koskaan ollut vielä tuntenut, kuinka hän oli kiintynyt näihin miehiin ja kuinka paljon hän piti jalosta virastaan.

Mutta velvollisuus, jota hän nyt totteli, oli myöskin suuri ja ylevä, ja se Jumala, joka oli päästänyt hänet hänen valastaan ja tasoittanut tien hänelle, niin että hän totisena ja uskollisena miehenä voi totella isänsä käskyä, vei hänet ehkä takaisin sotakumppanien luo, joiden sydämellisiä jäähyväisiä hän luuli kuulevansa, vielä sittenkin kun oli mahdotonta enään kuulla mitään.

Hänelle uskotun toimen koko ihanuus, jalo tunnelma miehellä, joka siveellisellä vakavuudella ryhtyy vaikeaan tehtäväänsä, täydellinen onnellisuus rakastavalla, joka vakuutettuna ihanimpien toiveittensa toteutuvan rientää valittuansa vastaan, tuli hänelle vasta silloin osaksi, kun hän jo oli jättänyt kaupungin taaksensa ja läpi tuon tasaisen, palmu- ja vesirikkaan lakeuden kiiruhti nopeassa ravissa kaakkoa kohti.

Pääkaupungin kaduilla ja valkaman läheisyydessä hiljentäessään hevosensa kulkua oli hän niin ajatuksissaan äskeisten kokemustensa ja kadonneen pojan johdosta, että hän tuskin oli huomannutkaan lukuisia ankkurissa olevia laivoja, kirjavaa joukkoa laivanreitaajia, kauppiaita, merimiehiä ja kantajia Afrikan ja etu-Aasian mitä erilaisimmista heimoista, jotka tänne olivat virtailleet etsiäkseen voittoa, sekä palvelijoita, sotilaita ja kerjäläisiä, jotka olivat seuranneet faraota Thebestä Ramseksen kaupunkiin.

Ei hän myöskään ollut nähnyt kahta korkea-arvoista miestä, vaikka toinen heistä, joutsimiesten eversti Hornecht, oli hänelle viitannut.

He olivat vetääntyneet Seth-temppelin pyloonien välillä olevaan syvään porttiin suojellakseen itseään tomulta, jota erämaan tuuli alituisesti ajoi tien yli.

Kun eversti turhaan koetti vetää ohitse ratsastavan huomiota puoleensa, kuiskutti toinen, Baï, Amonin toinen profeetta, hänelle:

"Anna hänen olla! Hän saa kyllä aikanaan tietää, missä hänen sukulaisensa majailee."

"Sinulla on valta käskeä", vastasi sotilas. Sitten pitkitti hän innollisesti jo ennen alkamaansa kertomusta: "Tuodessaan pojan oli hän savenvalajan työhuoneessa olevan savikappaleen näköinen."

"Eipä ihmettäkään", keskeytti häntä pappi, "hän lepäsikin kyllin kauvan tomussa tiellä. Mutta mitä etsi hovimestarisi sotamiesten luona?"

"Adon'iltani, jonka minä eilen ehtoolla lähetin ulos, olimme saaneet tiedon, että kova kuume vaivasi poikaparkaa ja sentähden pani Kasana viiniä ja imettäjänsä balsamia yhteen sekä lähetti vanhuksen sillä leiriin."

"Pojan vaiko päällikön luo", kysyi profeetta veitikkamaisella hymyilyllä.

"Sairaan luo", vastasi sotilas päättäväisesti ja hänen otsansa rypistyi uhkaavaisesti. Mutta hän maltti mielensä ja pitkitti ikäänkuin anteeksi anoen: "Hänen sydämensä on pehmeä kuin vaha ja heprealainen poika, näithän sinä hänet eilen…"

"Soma poika, aivan naisten mielen mukaan!" naurahti pappi. "Ja joka sisarenpoikaa hyväilee, hän ei tee enolle vääryyttä."

"Sitä oli hänellä tuskin mielessään", vastasi eversti jyrkästi. "Muutoin näkyy tuo ilmainen heprealaisjumala omistavan yhtä terävät silmät omiansa kohtaan kuin kuolemattomat, joita sinä palvelet, sillä hän vei Hotepun pojan luo, kun hän jo oli kuoleman kielissä. Uneksija olisi varmaankin ratsastanut hänen ohitsensa, sillä pöly oli jo —"

"Muuttanut hänet savikappaleeksi. Mutta sitten?"

"Silloin näki vanhus äkkiä jotakin kullalta hohtavaa harmaassa pölyssä —"

"Ja sille kumartaa jäykin niska."

"Aivan niin! Minun Hotepuni teki samoin ja leveä kultarengas, jota poika kantoi, kuulsi auringossa ja pelasti hänen henkensä."

"Ja parasta on, että poika nyt on meillä."

"Niinpä kyllä, minuakin ilahduttaa nähdessäni hänen avaavan silmänsä uudestaan. Sitten tointui hän yhä paremmaksi ja lääkäri luulee hänen olevan nuorten kissojen kaltaisen, niin ettei hänen henkensä ole vaarassa. Mutta hänellä on kova kuume ja hän puhuu kaikenlaisia hulluja asioita kielellään, joita ei tyttäreni vanha imettäjä, vaikka onkin Askalonista, oikein ymmärrä. Ainoastaan Kasanan nimen luuli hän eroittavansa."

"Siis taaskin nainen, joka vaikuttaa onnettomalta."

"Lopeta tuo pila, pyhä isä", vastasi eversti ja puri huuleensa. "Siveä leski ja tuollainen parraton poika!"

"Niin nuorena", väitti pappi hämmästymättä, "joutuvat nuoret perhoset pikemmin täysin puhjenneitten ruusujen kuin nuppujen paulaan ja tässä tapauksessa", lisäsi hän vakavammin, "on se oivallista. Meillä on Hosean sisarenpoika vallassamme ja sinun on pitäminen huoli siitä, ettei hän pääse pauloista."

"Sinä tarkoitat", huusi sotilas, "että meidän on rajoittaminen hänen vapauttansa?"

"Sinäpä sen sanot."

"Mutta sinä kunnioitat hänen enoansa."

"Kyllä! Mutta vielä enemmän valtiota."

"Tämä poika —"

"Hänessä on meillä hyvä vakuus. Hosean miekka oli meille hyvin hyödyllisenä välikappaleena, mutta jos sitä kantava käsi on vielä korkeamman vallassa, kuin me tunnemme…"

"Sinä tarkoitat Mesua, heprealaista?"

"Silloin lyö Hosea meihin yhtä syvät haavat kuin ennen viholliseemme."

"Mutta minä olen jo useamman kerran kuullut sinun suustasi, ettei hän voi tehdä väärää valaa."

"Ja minä pysyn sanassani, hän on tänään osoittanut sen ihmeellisellä tavalla. Päästäkseen irti valastaan pisti hän päänsä krokodiilin kitaan. Mutta jos Nun'in poika onkin leijona, niin löytää hän kuitenkin Mesussa sitojansa. Tämä mies on Egyptin päävihollinen ja häntä ajatellessani paisuu sappeni."

"Surevien valitushuuto tämän portin sisäpuolella kehoittaa meitä kylläkin korkeaäänisesti vihaamaan häntä."

"Ja kuitenkin tahtoo tuo heikko raukka istuimella unohtaa koston ja lähettää nyt Hosean."

"Sinun suostumuksellasi, ajattelen."

"Aivan niin", vastasi pappi ivallisella hymyllä. "Lähetämmehän me hänen ulos siltaa rakentamaan! Oi millaisen sillan! Ukon kuivuvat aivot käskevät sitä rakentamaan, ja kuinka hyvin soveltuukin tämä sellaisen isän kurjalle pojalle, joka todella ei kammonut uida läpi valtavimman virran, erittäinkin kun oli kysymys koston harjoittamisesta. Koettakoon Hosea vain rakentaa! Jos lankku vie hänen virran yli takaisin luoksemme, niin sanon hänen lämpimästi ja suoraan tervetulleeksi, mutta meidän, uskaliaitten Egyptissä, täytyy surra, kun pilarit hänen kansansa suosijain seassa lysähtävät yhteen niin pian kuin vain tämä ainoa mies seisoo rannallamme."

"Niin, niin! Mutta minä pelkään, että me kadotamme päällikönkin, jos hänen heimolaisilleen käy, kuten he ovat ansainneet."

"Siltäpä melkein näyttää."

"Sinä olet minua viisaampi."

"Mutta tässä tapauksessa luulet sinä kuitenkin minun erehtyvän."

"Kuinka saattaisin yrittää…"

"Sotaneuvoston jäsenenä olet sinä velvoitettu lausumaan oman ajatuksesi ja minä pidän nyt tarpeellisena osoittaa sinulle, mihinkä se tie viepi, jolla sinä tähän asti olet ummessa silmin meitä seurannut. Kuule nyt ja tee sen mukaan kuin sinun vuorosi neuvostossa tulee. Ylimmäinen pappi Rui on vanha…"

"Ja sinä hoidat jo nyt puoleksi hänen virkansa."

"Otettakoon häneltä viimeinenkin osa kuormasta! Ei minun tähteni, sillä minä rakastan taistelua, mutta maamme menestyksen vuoksi! Se on kerran syvästi painunut luonteesemme, pitää sitä viisautena, mitä vanhus lausuu ja määrää ja sentähden on harvoja neuvonantajista, jotka eivät noudattaisi ukkoa, ja kuitenkin käy hänen toimintakykynsä, kuten hän itsekin, vain kainalosauvoilla. Hyvä pahenee hänen heikon horjuvan johtonsa alla."

"Juuri sentähden saat sinä vallita ääneni yli!" huudahti sotilas. "Sentähden lainaan minä molemmat käteni uneksijan syöksemiseksi istuimelta ja noiden horjuvain kumartelijain, jotka ovat hänen neuvonantajansa."

Silloin pani profeetta sormensa suulleen, kehoitti toista varovaisuuteen, astui lähemmäksi häntä, viittasi kantotuoliinsa ja sanoi sitten nopeasti ja hiljaa: "Minua odotetaan korkeassa portissa, kuule siis vielä tämä: Jos Hosea onnistuu sovitustyössään, niin palajavat hänen heimolaisensa syyttömät kuin syyllisetkin — ja viimemainitut tulevat rangaistuiksi. Ensimainittuihin on meidän lukeminen päällikön koko sukukunta, joka kutsuu itseänsä Efraimin pojiksi, aikain vanhasta Nunista aina huoneessasi olevaan poikaan saakka".

"Meidän täytyy säästää heitä, mutta Moseskin on heprealainen ja mitä me teemme hänelle —"

"Ei ole tapahtuva avonaisella kadulla ja lapsenleikkiä on kylvää vihollisuutta kahden miehen välillä, joiden tulee hallita samassa piirissä. Minä pidän huolta siitä, että Hosea ei välitäkkään toisen lopusta; mutta silloin on farao, olkoonpa hän sitte Meneptah tai — ja tässä vaijensi hän ääntään — tai jo Siptah, korottava hänet niin korkealle, ja sen hän ansaitseekin, että silmät hänen huimaavassa päässään ovat katsomatta sitä, mitä me tahdomme salata häneltä. Löytyy, näet, oikeus, josta ei kukaan luovu, joka kerran on sitä maistanut."

"Oikeus?"

"Valta, tarkoitan minä, Hornecht — suuri, valtava valta! Suuren maakunnan maaherrana, kaikkien palkkasoturien johtajana Aarsun sijassa, varoo hän rikkomasta väliään meihin. Tunnen hänet Onnistuuko vain uskottaa hänelle, että Mesu on tehnyt vääryyttä hänelle — ja väkivaltainen mies on siihen kyllä syytä antava —. Ja saammeko hänen siihen vakuutukseen, että laki säätää ne rangaistukset, jotka me tuomitsemme noidalle ja pahimmille hänen heimolaisistaan, silloin sallii hän sen tapahtua, vieläpä antaa meille siihen suostumuksensakin".

"Mutta jos lähetys epäonnistuu?"

"Silloin tulee hän kuitenkin joka tapauksessa takaisin luoksemme; sillä hän ei murra valaansa. Ainoasti siinä tapauksessa, että Mesu, josta voi kaikkia uskoa, pidättää häntä väkivallalla, on poika tuleva meille hyödyksi, sillä Hosea pitää hänestä, hänen heimolaisensa rakastavat paljon elämää ja hän kuuluu heidän jaloimpaan sukuunsa. Farao on kaikessa tapauksessa uhkaava poikaa; mutta me tulemme häntä suojelemaan ja se on uudestaan yhdistävä hänen enonsa meidän kanssamme ja johtava hänet niiden luo, jotka vihastuvat kuninkaasen. Oivallista!"

"Ja varmimmasti pääsemme päämaaliin, jos meidän onnistuu punoa vielä toinenkin side. Lyhyesti sanoen — ja minä pyydän sinua tämän kerran pysymään levollisena, sinä liian nuori harmaaparta lyhyesti sanoen, sinun ja minun heprealainen asetoverimme, henkeni pelastaja, kunnollisin mies sotajoukossa, joka myös sentähden voi olla varma korkeimmista arvoista, hän on tuleva vävyksesi. Kasana on suosiollinen heprealaiselle — sen olen kuullut omalta emännältäni."

Silloin vetääntyivät taas rypyt everstin otsalla yhteen ja vaikeudella taisteli hän voittaakseen mielenmalttinsa. Hän tunsi, että hänen täytyi luopua vastahakoisuudestaan kutsua sitä miestä vävykseen, jonka syntyperä oli vastenmielinen hänelle ja jota hän yhtä hellästi suosi kuin hän kunnioittikin häntä. Tosin eihän voinut olla hiljalleen itsekseen kiroilematta, mutta vastaus, minkä hän papille antoi, kuului järkevämmältä ja levollisemmalta kuin hän oli odottanutkaan. Oliko Kasana nyt kerran haltijain hallussa, jotka häntä vetivät muukalaiseen, niin täytyi hänen saada tahtonsa! Mutta Hosea ei ollut lainkaan häntä pyytänyt.

"Kuitenkin", huusi hän kiivaasti, "ruskean Sethin ja hänen seitsemänkymmenen kanssaveljensä nimessä! Et sinä eikä kukaan muukaan saa minua tarjoomaan lastani, jota kaksikymmentä kosivat, sille miehelle, joka kutsuu itsensä meidän ystäväksemme eikä ole antanut itselleen aikaa käydä meitä tervehtämässä huoneessamme! Pitää pojasta kiinni on toinen asia ja sen otan minä tehdäkseni!"

Yhdestoista Luku.

Tumman, puhtaan sinisenä, lukemattomilla tähdillä kaunistettuna oli taivas puoliyön aikana levinnyt yli itäisen deltan lakean maakunnan ja Succothin kaupungin, jota egyptiläiset temppelipiirinsä mukaan myöskin kutsuivat Turn-jumalan paikaksi eli Pithomiksi.

Nyt läheni maaliskuun yö loppuansa ja valkeat huurut leijailivat kanavan yli, joka, heprealaisten pakkotyöntekijäin tekemänä, leikkasi lakeuden ja kasteli kedot ja laidunmaat, joiden ääriä ei näkynyt, katselipa sitten mihinkä päin hyvänsä.

Idässä ja etelässä oli taivas taajan sumun sumentama, mikä kohoili suurista järvistä ja kapeasta merenpoukamasta, joka pisti syvälle maankaistaleesen. Erämaan tuuli, joka eilen täälläkin oli kuumana ja pölyisenä riehunut yli janoovan ruohon ja Succothin huoneitten ja telttain, oli jo ennen yön tuloa laskeutunut levolle ja viileys, mikä maaliskuulla Egyptissäkin käy ennen auringon nousua, oli jotenkin tuntuva.

Joka jo varhain puoliyön ja aamun välillä astui vähäpätöiseen rajakaupunkiin paimentelttoineen, kurjine Niilin mudasta rakennettuine majoineen ja muutamine kelpokartanoineen ja asuntohuoneineen, olisi sitä tuskin tänään tuntenut. Paikan ainoa huomattava rakennus, lukuunottamatta auringonjumalan Turnin temppeliä, tuo suuri varustettu varastohuone tarjosi tänä hetkenä omituisen näön. Tosin välkkyivät sen pitkäjonoiset, valkeiksi sivutut muurit yhtä selvästi kuin ainakin yöllä, mutta sen sijaan kuin rakennus muulloin tähän aikaan kohosi hiljaisena ja aivan kuin autiona yli nukkuvan kaupungin, oli siinä ja sen ympäristöllä hyvinkin vilkasta liikettä. Sen tarkoituksena oli myöskin torjua saaliinhimoisia schasuschareja [beduineja, jotka paimentolaisina asuskelivat Egyptiä rajoittavassa, nyt Aasiaan kuuluvassa erämaassa], jotka olivat kuljeskelleet maankaistaleella olevien linnoitusten ympäri, ja sen vahvojen muurien takana löytyi egyptiläinen vartijasto, joka helposti voi puolustaa sitä vahvaa ylivoimaa vastaan.

Tänään näytti se siltä ikäänkuin erämaan pojat olisivat tehneet rynnäkön sitä vastaan, mutta miehet ja vaimot, jotka työskentelivät jättiläisrakennuksen juurella ja sen leveällä muuriharjanteella, eivät olleet schasuja, vaan heprealaisia. Huutaen korkeaäänisesti ja liikkuen ketterästi ryöstelivät he noita tuhatlukuisia nisuja ja ohria, rukiita ja durraa, palkohedelmiä, daadelia ja sipulia sisältäviä kuormia, joita he löysivät täysinäisissä varastohuoneissa. Jo ennen auringon laskua olivat he alkaneet tyhjentämään aitat ja niiden sisällyksen säkkeihin, ämpäreihin ja nahkaleileihin, kaukaloihin, saviastioihin ja esiliinoihin sekä laskivat ne sittemmin köysillä alas tai kantoivat tikapuita myöten maahan.

Etevimmät eivät ottaneet osaa tähän työhön, mutta niiden seassa, jotka täällä työskentelivät, nähtiin huolimatta öisestä taivaasta kaikenikäisiä lapsia, jotka kantoivat pois niin paljon kuin he voivat äitinsä keittiöstä tuomissa astioissa ja vadeissa.

Tuolla ylhäällä varastohuoneiden peittämättömien, aukkojen ääressä, joihin tähdet tuikkivat sisään, ja tikapuitten alapuolella valaisivat vaimot soihduilla eli lyhdyillä toisten työtä.

Varsinaisen linnan raskaitten, suljettujen porttien eteen oli asetettu kirkkaasti palavia soihtuja, joiden valossa kulki aseellisia paimenia edes ja takaisin. Kun kivenheitot eli potkut tapasivat metallilla päällystettyä ovea sisältäpäin ja uhkaavia sanoja lausuttiin egyptin kielellä, niin ei myöskään ulkona seisovilta heprealaisilta puuttunut ivan ja pilkan sanoja.

Elojuhlan päivänä oli muutamia nopeita sanansaattajia, ensimmäisen ehtoovartion aikana, saapunut Succothiin ja siellä asuville Israelin lapsille, joiden lukumäärä oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin egyptiläisten, ilmoittaneet, että he aamulla olivat lähteneet Taniksesta ja että kansa oli aikonut lähteä sieltä yöllä; heimolaisten Succothissa piti olla valmiit seuraamaan mukana. Silloin oli syntynyt suuri ilo heprealaisten joukossa, jotka uudenkuun yönä kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin elojuhla tavallisesti alkoi, olivat, kuten heidän kansalaisensakin Ramseskaupungista, kokoontuneet juhlallisiin pitoihin.

Heille oli sukukuntain päälliköt ilmoittaneet että nyt oli vapauden päivä tullut ja että Herra aikoi viedä heitä luvattuun maahan.

Täällä, kuten Taniksessakin, oli ollut monta epäilevää ja vastahakoista ja olivatpa muutamat yrittäneet erotakin ja jäädä jälelle, mutta täälläkin olivat he tulleet temmatuiksi mukaan. Niinkuin Aaron ja Nun olivat puhuneet kansanjoukolle Ramseskaupungissa, niin olivat täälläkin Eleazar, edellisen poika ja Judan sukukunnan etevimmät päämiehet, Hur ja Naheson, puhuneet kansalle. Mutta Mirjam, Moseksen neitseellinen sisar, oli kulkenut talosta taloon ja kaikkialla oli hän hehkuvin sanoin herättänyt ja sytyttänyt innostuksen tulen miesten sydämiin ja näyttänyt vaimoille, että ensiaamun aurinko olisi heille ja heidän lapsilleen tuottava uuden onnen, hyvinvoinnin ja vapauden päivän.

Ainoasti harvoissa oli profetissa löytänyt kuuroja korvia, sillä tämän neitsyeen olennossa ilmenikin jotakin majesteetillista, mikä vaati kuuliaisuutta, kun hänen suuret, mustat silmänsä, joiden yli kaareilivat paksut, tummat, yhteen kasvaneet silmäkarvat, tarkastelivat niitä, joita hän katseli, aivan sydämen syvyyteen ja näkyivät uhkaavan vastahakoisia kolkoilla iskuillaan.

Juhla-aterian jälkeen olivat kunkin perheen jäsenet menneet virkistynein sydämin ja iloisine toiveineen levolle. Mutta kuinka paljon olikaan jo toinen päivä, sitä seuraava yö ja ensi-aamu muuttanut heitä. Oli, niinkuin erämaan tuuli olisi haudannut kaiken rohkeuden ja uskalluksen edellään ajamaansa pölyyn! Pelko vaeltaa tietymättömään oli taaskin hiipinyt heidän sydämiinsä ja moni, joka uskaliaasti ja toimeliaasti oli heiluttanut matkasauvaa, pidätettiin nyt jälleen ikäänkuin koukuilla ja kahleilla kiinnitettynä isäinsä huoneisiin, hyvin hoidettuun puutarhaan ja vainion eloon, mikä vasta puoleksi oli tullut korjatuksi.

Linnoitetussa varastohuoneessa olevilta egyptiläisiltä sotilailta ei ollut myöskään jäänyt huomaamatta, että omituinen liike oli vallannut heprealaiset, mutta tämän olivat he lukeneet elojuhlan syyksi. Että Moses aikoi viedä kansalaisensa erämaahan heidän siellä uhratakseen Jumalalleen, oli linnoitusten päällikkö kuullut ja pyytänyt apuväkeä. Mutta tarkempaa tietoa ei hänellä ollut, sillä aina siihen aamuun saakka, jolloin erämaan tuuli alkoi, ei ollut yksikään heprealainen tullut kansansa aikeen kavaltajaksi. Mutta jota raskaammin päivän helle oli rasittanut heitä, sitä valtavammin oli kauhu vaelluksesta kuuman, hiekkaisen, vedettömän erämaan läpi vallannut heitä. Tuo kauhea päivä oli kiusannut heitä niinkuin esimakuna siihen, mikä heitä odotti, ja kun puolipäivän aikana pöly oli käynyt yhä taajemmaksi, ilma rasittavammaksi, oli eräs heprealainen porvari, jolta egyptiläisetkin sotilaat ostivat tavaroita, pistäytynyt varastohuoneesen kehoittaakseen päällikköä estämään hänen kansalaisiaan syöksymästä turmioon.

Mutta etevämpienkin seassa oli tyytymättömiä, joiden äänet olivat käyneet kuuluviksi. — Asarja ja Michael poikineen, jotka kadehtivat Moseksen ja Aaronin valtaa, olivat kulkeneet miehestä mieheen ja koettaneet kehoittaa heitä, ennen lähtöön hankkimistaan, vielä kerran kokoon kutsumaan vanhimmat ja esittämään heille, että he ryhtyisivät uusiin keskusteluihin egyptiläisten kanssa.

Sill'aikaa kun nämä tyytymättömät hyvällä seurauksella olivat koonneet puoluelaisia ja kavaltaja oli mennyt egyptiläisen vartioston päällikön luo, oli kaksi uutta lähettilästä tullut ilmoituksella, että ulosvaeltajain matkue tulisi puoliyön ja aamun välillä saapumaan Succothiin.

Hengästyneenä ja puhumattomana, hiessä ja verisin huulin oli vanhempi lähettiläs vaipunut sen huoneen kynnykselle, joka oli Amminadabin oma ja nyt tarjosi Mirjamillekin olinpaikkaa. Väsyneille miehille oli täytymys antaa viiniä ja virvoituksia, ennenkuin tuo vähemmin uupunut oikein kykeni puhumaan. Mutta sitten oli hän käheällä äänellä, vaikka tulvaten kiitoksesta ja tulisesta innostuksesta, kertonut, mitä oli tapahtunut lähdössä ja kuinka isäin Jumala oli täyttänyt kunkin sydämen hengellään ja vuodattanut arkojen sieluihin uutta luottamusta.

Loistavin silmin oli Mirjam kuunnellut tätä puhetta, mutta sen loputtua oli hän heittänyt hunnun päänsä yli ja käskenyt lähettiläitten ympäri kokoutuneita huoneen palvelijoita kutsumaan koko kansaa sykomorin alle, jonka leveä, tuhatvuotinen kruunu varjosti lavean piirin auringonpoltolta.

Erämaan tuuli oli yhä vielä puhallellut, mutta tuo iloinen sanoma näkyi murtaneen voiman, mikä sillä oli ollut ihmisten yli, ja monen sadan heprealaisen kokoonnuttua sykomorin alle oli Mirjam tarjonnut kätensä Eleazarille, hänen veljensä Aaronin pojalle, hypähtänyt tuolle muhkeata, onteloa puunrunkoa vastaan nojautuvalle penkille, korottanut silmänsä ja kätensä, ikäänkuin haltioissaan, taivasta kohti ja rukoillut Herraa korkeaäänisesti, niinkuin olisi hänen sallittu nähdä häntä.

Sitten oli hän antanut sananvuoron lähettiläälle, ja kun tämä vielä kerran oli kuvaillut tapahtumia Ramseskaupungissa ja senjälkeen myöskin kertonut että heprealaiset Taniksessa muutamien tuntien kuluttua saapuisivat sinne, oli äänekäs riemu remahtanut kansan joukossa; mutta Eleasar, Aaronin poika, oli palavalla innostuksella ilmoittanut, mitä Herra oli tehnyt omilleen ja mitä hän oli luvannut heille, heidän lapsilleen ja lastensa lapsille.

Kuni tuores aamukaste kuivuvalle ruoholle oli jokainen sana tuon innostuneen miehen suusta langennut kansan sydämille. Riemuiten olivat uskovaiset ylistäneet häntä ja Mirjamia, ja epäileväin uupuvalle rohkeudelle oli kasvanut uusia siipiä. Asarja, Michael ja heidän puoluelaisensa eivät kauvemmin olleet napisseet, jopa useampiin oli tarttunut yleinen innostus, ja kun eräs heprealainen palkkasoturi oli hiipinyt esiin varastohuoneen vartiostosta ja kertonut, että hänen päällikölleen oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, olivat Eleasar, Naheson, Hur ja toiset kokoutuneet neuvottelemaan sekä koonneet kaikki läsnäolevat paimenet ympärilleen ja palavin sanoin kehoittaneet heitä osoittamaan olevansa miehiä eikä pelkäämään Jumalansa mahtavalla avulla taistella kansansa ja sen vapauden puolesta. Kirveistä, nuijista, sirpeistä ja vaskikeihäistä, raskaista seipäistä ja lingoista, jotka olivat paimenen aseita erämaan petoja vastaan, joutsista ja nuolista ei ollut ollenkaan puutetta ollut ja niinpian kuin komea joukko voimallisia miehiä oli liittynyt Huriin, oli hän hyökännyt egyptiläisiä vouteja vastaan, jotka valvoivat muutaman sadan heprealaisen päiväläisen maantöitä. Huudolla: "He tulevat! Kuolema sortajille! Herra meidän Jumalamme on johtajamme!" olivat he viskautuneet libyalaisen vahdin päälle, ajaneet sen pakosalle ja vapauttaneet nuo kaivavat ja muurailevat heimolaiset. Niinpian kuin jalo Naheson vihdoin oli painanut erään vanhimman näistä onnettomista rintaansa vastaan niinkuin veljen, olivat muutkin vapautetut päiväläiset heittäytyneet paimenten rinnoille ja niin olivat he yhä huudolla: "He tulevat! ja Herra meidän isäimme Jumala on johdattajamme!" kasvavassa joukossa rientäneet eteenpäin. Kun vihdoin pienestä paimenjoukosta oli kasvanut muutamia tuhansia, oli Hur johtanut heitä egyptiläisiä sotilaita vastaan, joita he olivat paljon lukuisammat.

Jo olivat egyptiläiset joutsiampujat lähettäneet nuolisateen ja voimallisten paimenten lingoista oli kuolettavia kiviä tavannut vihollisen etummaisia rivejä, kun torventoitotus oli kajahtanut kutsuen varastohuoneen vartioston luisujen muurien ja vahvan portin taakse. — Heprealaisten ylivoima oli päälliköstä näkynyt liian suureksi, mutta velvollisuus oli vaatinut häntä säilyttämään linnaa, kunnes annettu apu saapuisi.

Kuitenkaan ei ollut Hur ollut tähän ensimmäiseen voittoon tyytyväinen. Niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska sytyttää hiipuvan valkean, oli menestys herättänyt hänen heimolaistensa rohkeuden, ja missä tahansa joku egyptiläinen näyttäytyi varastohuoneen harjalla, oli ympyriäinen kivi jonkun paimenen lingosta tavannut hänen. Nahesonin käskystä oli tuotu tikapuita. Silmänräpäyksessä oli satoja heprealaisia kaikilta puolilta kiivennyt ylös rakennukselle ja lyhyen, verettömän taistelun perästä olivat varastohuoneet joutuneet heprealaisten käsiin. Egyptiläiset olivat ainoastaan voineet puolustaa linnoitusta.

Näiden tapauksien aikana oli erämaan tuuli laskeutunut levolle. Raivostuneet veitikat vapautettujen päiväläisten seassa olivat koonneet olkia, puita ja varpuja sen kartanon portille, johonka egyptiläiset olivat tulleet ahdistetuiksi, ja hyökkääjille olisi ollut vähäinen asia hävittää vihollinen tulella aina viimeiseen mieheen saakka, mutta Hur, Naheson ja muut varovat, kansan päälliköt eivät olleet sitä sallineet, estääkseen siten varastohuoneissa olevien elonvarojen polttamista.

Helppoa ei suinkaan olisi ollut estää nuorempia noista kiusatuista päiväläisistä tästä koston työstä, mutta kukin heistä oli perheenjäsen, ja kun isät ja äidit vielä avustivat Hurin varoituksia, eivät he ainoastaan olleet rauhoittuneet, vaan vieläpä auttaneetkin vanhempia jakamaan varastohuoneitten sisällystä sukukuntain päämiesten kesken sekä kuormaamaan ne juhdille ja kärryille, joiden piti seurata ulos vaeltajia.

Tämä työ tapahtui kirkkaassa soihdunvalossa ja muodostui uudeksi juhlaksi, sillä ei Hur, Naheson eikä Eleasarkaan olleet voineet estää miehiä eikä vaimoja avaamasta viinileilejä ja nahkasäkkejä. Kuitenkin onnistuttiin säilyttää parhain osa tästä ihanasta saaliista tarpeen ajaksi ja siis ei löytynyt aivan monta juopunutta, mutta tosin lisäsi rypälemehun henki ja ilo näin runsaasta saaliista kansan kiitollista liikutusta. Kun Eleasar vihdoin astui toistamiseen heidän keskelleen kertoakseen heille luvatusta maasta, kuuntelivat miehet ja vaimot häntä ihastunein mielin ja yhtyivät ylistyslauluun, jota Mirjam oli alkanut laulamaan.

Niinkuin hurskas innostus oli käsittänyt kansan sydämet Taniksessa lähdön hetkenä, niin tapahtui nyt myöskin Succothissa, ja kun noin seitsemänkymmentä heprealaista miestä ja naista, jotka olivat piiloittautuneet Turnin temppeliin, kuulivat riemulaulun, astuivat he ulos, liittyivät toisiin ja kokosivat tavaransa kokoon, niin toivorikkaina ja niin lämpimällä luottamuksella isäinsä Jumalaan, kuin jos eivät koskaan olisi tunteneetkaan mitään pelkoa lähdön vuoksi.

Kun tähdet vaipuivat alemmaksi, lisääntyi iloinen liikutus. Joukottain vaelsi miehiä ja naisia tietä pitkin Tanikseen lähestyviä kansalaisiaan vastaan. Moni isä talutti sen ohessa kasvavaa poikaa kädestä ja moni äiti kantoi lastaan käsivarrellaan, saatiinpa myös lähestyvien joukossa tervehtää monta rakasta sukulaistakin; olihan tuo kohta heräävä aamu tuottava juhlahetkiä, joita ei tahdottu ryöstää keltään rakastetulta sydämeltä ja joiden myöskin piti kaikua pienokaisten sydämissäkin, kunnes heillä itsellään oli lapsia ja lastenlapsia.

Ei etsitty enään leposijaa teltissä, majassa eikä asuinhuoneessa, sillä nyt oli kysymys vain viimeisten tavarain kokoamisesta. Varastohuoneilla oli työskentelevien joukko harventunut, sillä useimmat olivat jo varustetut niin paljolla elatuksella kuin he voivat mukanaan kuljettaa.

Monen teltan ja majan edessä oli matkaan valmiita miehiä ja naisia leiriytyneinä äkkiä sytytettyjen nuotioitten ympärillä ja suuremmissa maakartanoissa ajoivat paimenet karjan kokoon ja teurastivat nautaeläimiä ja lampaita, jotka eivät olleet matkalle sopivia. Monen huoneen edustalla kuultiin kirveitten ja vasarain iskuja ja sahain suhahtelemista, sillä tarvis oli valmistaa kantotuoleja ja paareja sairaita ja heikkoja varten. Täällä huomattiin vielä vaunuja ja kärryjä ja perheen-isillä oli vaikea tehtävä vaimojen kanssa, sillä antaa alttiiksi tavaraa on aina vaikeata, olipa se sitten suurempaa tai pienempää, ja naisen sydän riippuu usein enemmän näennäisesti arvottomissa kuin kalliimmissa kapineissa. Jos kankuri Rebekka kiihkeästi tahtoi kuormata kärryille tuon kömpelösti yhteenkooton kehdon, jossa hänen lemmikkinsä oli kuollut, ennemmin kuin tuon siron elehvantinluulla koristetun ebenpuu-lippaan, minkä joku egyptiläinen oli panttauttanut hänen miehelleen — kukapa sitä voi moittia?

Kaikista ikkunaluukuista ja jokaisesta telttaovesta loisti valkea ja suurien huoneitten katoilta hohti soihtuja eli lyhtyjä tulevia vastaan.

Yöllä ennen elojuhlaa laitetussa ateriassa ei ollut puuttunut paistettua lammasta yhdeltäkään pöydältä; tänä odotuksen hetkenä tarjosi perheen äiti taaskin väelleen mitä hän voi.

Vähäpätöisen rajakaupungin ahtailla kaduilla virtaili vilkas elämä ja niin iloisia, niin kirkkaasti ja innostuksesta loistavia silmiä, niin ihania toivosta ja hurskaasta uskosta kirkastettuja kasvoja eivät sammuvat tähdet koskaan olleet nähneet.

Kahdestoista Luku.

Erään suurimman talon katolla Succoth'issa olivat vielä aamun koittaessa kaikki kokoutuneina, jotka eivät olleet menneet alas tervehtimään ulosvaeltajia, joiden piti täällä pitemmän aikaa ensikerran levähtää.

Heidän edellään kiiruhtaen oli toinen nopeajalkainen mies eli poika toisen perästä saapunut Succothiin. Useampain päämaalina oli Amminadabin huone. Siinä oli kaksi rakennusta, joista toisessa majaili Naheson, omistajan poika ja hänen omaisensa, mutta toisessa isommassa asuivat, paitsi harmahtunutta isäntää ja hänen puolisoansa, hänen vävynsä Aaron vaimoneen, lapsineen ja lastenlapsineen sekä myös Mirjam. Vanha ylhäinen heimopäällikkö, joka oli muuttanut virkansa velvollisuudet pojalleen Nahesonille, ojensi vapisevat kätensä jokaiselle sanansaattajalle ja kuunteli hänen kertomustaan loistavin, usein kyyneleillä himmennetyin silmin. Vanhan puolisonsa oli hän saanut istahtamaan nojatuoliin, jossa hän oli kansan perässä kannettava, että hän siihen tottuisi, ja itse lepäsi hän jo nyt samasta syystä omassa tuolissaan.

Kun tuo vanha vaimo kuuli sanansaattajain ylistävän, että kansalle luvattu ihana tulevaisuus nyt toteutui, etsi hänen silmänsä usein puolisoa, jolloin hän huudahti: "Siunattu mies, tuo Moses!", sillä hän piti vävynsä veljeä suuressa arvossa ja hän iloitsi nähdä toteutuvan, mitä Moses oli hänelle ennustanut Aaronikin, heidän vävynsä, katseli vanhuksia ylpeydellä, mutta koko heidän rakkautensa kuului Eleasarille, heidän pojanpojalleen, jonka he näkivät kasvavan toiseksi Mosekseksi. Mirjamissa olivat he jonkun aikaa sitten löytäneet uuden ja mielellään nähdyn jäsenen perheessä. Noiden lämminsydämisten vanhuksien mieltymys tuohon vakavaan neitsyeesen ei riittänyt tosin vanhempain hellyydeksi, ja tämän suuren talouden huolet tahtoi heidän tyttärensä Eliseba, Aaronin sievä vaimo, yhtä vähän jakaa profetissan kanssa kuin Amminadabin pojan Naheson'in vaimokaan, joka sitäpaitsi omaisiensa kanssa asui saman katon alla Mutta vanhukset olivat Mirjamille kiitoksen velkapäät siitä huolesta, jota hän osoitti heidän lapsenlapselleen Milcalle, Aaronin ja Eliseban tyttärelle, minkä kova onnettomuus iloisesta lapsesta oli tehnyt raskasmieliseksi, kaikelle ilolle kuolleeksi naiseksi.

Muutama päivä häitten jälkeen rakastetun puolison kanssa oli tämä viehättynyt nostamaan kättään erästä egyptiläistä verotusvirkamiestä vastaan, joka, kun farao vaelsi Succothin kautta itään, tahtoi ajaa pois suuren lauman kauniimpia elukoita "herran yli molempain maailmain keittiötä varten." Tämän omankäden oikeuden vuoksi oli tuo onneton viety valtiovankina vuorikaivoksiin, ja kukin tiesi hyvin kyllä, että nuo rangaistut siellä liiallisesta rasituksesta turmeltiin sekä ruumiin että sielun puolesta. Vanhan Nunin, Hosean isän, vaikutuksesta saatiin estetyksi, että tuomitun vaimo ja omaiset eivät joutuneet saman rangaistuksen alaisiksi, minkä laki sääti, mutta Milca hivui pois, ja ainoa, joka voi herättää tuon kalpean, hiljaisen vaimon alakuloisuudestaan, oli Mirjam. Hänelle oli tuo yksinäinen vaimo avannut haavoitetun sydämensä ja häntä hän seurasi, kun neitsyt köyhäin majoissa harjoitti oppimaansa lääketaitoa ja antoi heille lääkkeitä ja apua.

Viimeiset sanansaattajat, jotka Amminadab ja hänen vaimonsa vastaanottivat, kuvailivat pimeillä väreillä vaelluksen vaivoja ja sitä kurjuutta, johonka he olivat todistajina olleet. Mutta erään helläsydämisen heistä valittaessa vaimojen ja lasten kestämiä raskaita kärsimyksiä erämaan tuulen puhaltaessa ja hänen surullisena ja levottomana tulevaisuudesta, ajatellessa kaikkein kauheinta, mikä hänen muistoonsa oli painunut, lausui ukko hänelle lohduttavia sanoja ja osoitti häntä Jumalan kaikkivaltiaisuuteen ja tottumukseen, jonka voima osoittautuisi heissäkin. Hänen ryppyisistä kasvoistaan puhui varma luottamus, sen sijaan kuin Mirjamin kauniissa, mutta ankaroissa juonteissa ilmeni vähän tuota iloista toivoa, mikä muutoin on nuorison tuntomerkkinä.

Sanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien sivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi tarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti ja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen levottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien siihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain, hänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin millainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?

Ainoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän niin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä ensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli kyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.

Sittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa vakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten kanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää, ennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi mustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle Ruben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli neitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin olisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten sanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin Rubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi luuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli vaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän tiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja lämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva kaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.

Ne olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan ystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta niitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli vallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja pian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua ja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää, jollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut… ja tuolla vyöryi eteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön virta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin tähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.

Vielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla kuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä, sillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle, kulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä rikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä olentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden tapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä lujaäänisiä huutoja kuului.

Nyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle, jonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.

Komentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin vuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu puroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian yhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä kaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset ihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin niitä silmiltä peittävät pölypilvet.

Tie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt aamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja, lampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella Amminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan, laumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan maahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän juotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka kantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti taivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä läheisen kanavan rantaa.

Siellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen kirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata, minkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta työskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään kieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle, jolle se oli tuleva.

Monta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut leiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka silmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen todistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.

Hän ei voinut suoraan tunnustaa ukolle, mitä hän näki, sillä se olisi häirinnyt hänen iloista toivoansa.

Hän, joka innostuneen sielunsa koko voimalla turvautui isäinsä Jumalaan ja hänen kaikkivaltiaisuuteensa, omisti vielä päivää ennen sellaisen luottamuksen kuin ukkokin, mutta Herra oli myös lainannut hänelle merkillisen lahjan nähdä asioita ja kuulla sanoja, joita eivät muut käsittäneet. Tavallisesti näki hän näitä unessa, mutta usein myöskin yksinäisinä hetkinä ajatellessaan menneitä tai tulevia päiviä.

Mitä Ephraim hänen nimessään oli ilmoittanut Hosealle korkeimman sanana, oli huudettu hänelle näkymättömästä suusta, kun hän sykomorin alla ajatteli ulosvaellusta ja sitä miestä, jota hän rakasti aina lapsuudestaan saakka, ja kun hän tänäpänä puoliyön ja aamun välillä taaskin oli istunut tuon kunnioitettavan puun alla ja väsymys oli hänen vallannut, oli hän jälleen kuulevinaan saman äänen. Sanat, jotka se oli hänelle huutanut, olivat kadonneet hänen muistostaan, mutta hän tiesi niiden surullisesti ja varoittavasti kaikuneen.

Niin epämääräinen kuin tämä varoitus oli ollutkin, teki se kuitenkin hänen levottomaksi ja laitumilta tunkeuva huuto ei suinkaan johtunut ilosta, että onnellisesti oli saavuttu veljeni luo ja ensimäiseen vaelluspaikkaan niinkuin ukko hänen vieressään uskoi, ei, se oli raivoisten, hillittömien miesten taisteluhuutoa, jotka vihamielisellä katkeruudella riitelivät ja taistelivat niityllä mukavasta telttasijasta tai kaivolla ja vesihautojen äärellä hyvästä juottopaikasta karjalle.

Vihaa, pettynyttä toivoa, epäilystä kuului näistä huudoista, ja kun hän etsi paikkaa, missä melu oli suurin, näki hän vaimon ruumiin eräällä telttavaatteen kappaleella, jota pilkkailevat päiväläiset kantoivat, ja kalpean kuolon korjaaman rintalapsen, jota puolialastoin, raivoisa mies, hänen isänsä piti käsivarsillaan, samalla kun hän vapaalla, vasemmalla nyrkillä uhkaili sinnepäin, missä Mirjam huomasi veljensä.

Ensi silmänräpäyksessä näki hän, kuinka eräs kovan työn alla kyyristynyt harmajaparta nosti kätensä Mosesta vastaan ja olisi hänen maahan lyönyt, elleivät toiset olisi kaataneet hänet maahan.

Silloin ei hän enään kauvemmin voinut viihtyä katolla, vaan kalpeana ja liikutettuna riensi hän leiriin. Milca seurasi häntä ja missä he kohtasivat kansaa Succothista, tervehti se kunnioittavasti heitä.

Kansa Zvan'ista, jota heprealaiset kutsuivat Tanikseksi, kansa Phakoksesta ja Bubastiksesta, mikä tiellä oli yhtynyt heihin, ei tuntenut Mirjamia, mutta profetissan korkea olento ja jalo arvokkaisuus vaikutti sen, että hekin kunnioittavasti väistyivät hänen tieltään elikkä vastasivat häntä hänen kysymyksiinsä.

Silloin sai hän kuulla huonoja, sydäntä särkeviä seikkoja, yhtä sillä iloisella mielellä kuin matkue oli kulkenut ensi päivänä, yhtä epäröivänä ja murheellisena oli se seuraavana päivänä kulkenut. Erämaan tuuli oli murtanut monen terveen ihmisen jäntevyyden ja pontevuuden; niinkuin päiväläisvaimoon ja hänen lapseensa, niin oli myös toisiin lapsensynnyttäjiin vaelluksen aikana pölyssä ja päivän paahtavassa helteessä kuume tarttunut, ja hänelle näytettiin joukkio, mikä läheni heprealaisten hautausmaata Succothissa. Ne, joita nyt vietiin sijaan, mistä ei palausta ole, eivät olleet ainoastaan vaimoja ja lapsia, eivätkä ainoastaan sellaisia, joita sairaina oli kuljetettu mukana, etteivät jälelle jäisi, vaan myöskin muutamia miehiä, jotka vielä päivää ennen olivat olleet voimakkaita, mutta joita raskaat kuormat olivat uuvuttaneet tai jotka laahaten tietä pitkin olivat liian varomattomasti asettuneet puolipäivä-auringon vaikutuksen alaisiksi.

Eräässä teltassa, missä kova kuume rasitti nuorta lapsenvuodevaimoa, pyysi Mirjam kalpean Milcan tuomaan lääkearkkusen hänelle ja tuo puolisoa puuttuva vaimo toimitti pian ja nopeasti tuon tehtävän. Tiellä kääntyi hän tosin monen puoleen ja kysyi kainosti vangittua puolisoansa, mutta kukaan ei voinut hänelle antaa mitään tietoa hänestä. Mirjam sai Nun'ilta, Hosean isältä, tietää, mitä hänen jälelle jättämänsä, vapautettu orjansa, Eliab, oli hänelle kertonut, nimittäin, että hänen poikansa olisi valmis seuraamaan kansalaisiaan. Niinikään sai hän tietää, että sairas Efraim oli saanut hoitoa odotetun teltassa.

Oliko poika kovin sairas tai mikä pidätti muutoin hänen enoansa Taniksessa? Tämä kysymys täytti hänen sydämensä uudella levottomuudella, mutta tästä huolimatta antoi hän harvinaisella toimeliaisuudella apua ja lohdutusta, missä vain tarvittiin.

Vanhan Nunin sydämellinen tervehdys oli häntä ilahduttanut, ja voimallisempaa, hyväntahtoisempaa, rakastettavampaa ukkoa ei voitu ajatellakaan.

Jo tuon arvokkaan pään näkö lumivalkeilla taajoilla kiharahiuksilla ja parralla ja nuo säännöllisistä kasvoista nuorenlaisesti loistavat kirkkaat silmät tekivät hänelle hyvää, ja kun hän tulvaavalla, vilkkaalla, sydäntä voittavalla tavalla ilmoitti iloansa hänen näkemisestään, kun hän painoi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle, sittenkuin hän oli Nun'ille ilmoittanut, että hän korkeimman nimessä oli kutsunut Hosean "Josuaksi" ja oli kehoittanut häntä palajamaan hänen heimolaistensa luo johtamaan heidän sotajoukkoansa, tuntui hänestä ikäänkuin olisi hän saanut palkkion kuolleesta isästään ja uudella voimalla antautui hän raskaisiin velvollisuuksiin, mitkä häntä täällä kaikkialla odottivat.

Eikä ollutkaan vähäinen asia tuolle ylevälle neidolle ystävällisellä alttiudella uhrautua ihmisille, joiden raakuus ja villit tavat häntä innoittivat. Vaimot ottivat halulla vastaan hänen apuansa, mutta miehet, jotka olivat kasvaneet voudin ruoskan alla, eivät osoittaneet mitään tunteellisuutta. He olivat niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin villiytyneet, ja kun he saivat tietää, kuka hän oli, ja raa'oilla sanoilla nuhtelivat, häntä, että hänen veljensä oli houkutellut heitä kärsittävästä tilasta syökseytymään kaikkein kauheimpaan, kun Mirjam kuuli kirouksia ja sadatuksia ja näki, kuinka nuo mustat silmät säkenöivät katkeruudesta ruskeissa kasvoissa, joita ympäröivät kiharat ja typistetyt hiukset ja parta, tunsi hän sydämen kouristuksia. Kuitenkin onnistui hänen hillitä pelkoaan ja inhoaan ja sykkivin sydämin sekä odottaen pahinta kehoitti hän niitä, jotka hänestä olivat vastenmielisiä ja joita hän vaimollisen heikkoutensa tähden olisi paennut, heidän isäinsä Jumalan ja hänen lupauksensa turviin.

Nyt luuli hän tietävänsä, mitä tuo surullinen varoittava ääni oli sykomorin alla ennustanut, ja nuoren kuolemalle vihityn äidin vuoteen ääressä kohotti hän kätensä ja sydämensä taivasta kohti ja lupasi korkeimmalle tehdä kaikkia mitä hän voi taistellakseen arkaa heikkouskoisuutta ja raakaa uppiniskaisuutta vastaan, mikä uhkasi syöstä kansan suuriin vaaroihin. Korkein ja suurin oli sille luvannut ihanimman päämaalin eikä se tulisi petetyksikään yksityisten hairaantuneen lyhytmielisyyden ja ynseyden vuoksi; mutta tuskin voi Jumalakaan vihastua niihin, jotka tyytyväisinä, kunhan vain heidän ruumiilleen suotiin mitä se halusi, olivat kuin luontokappaleet vastustamatta kärsineet pilkkaa ja lyöntejä. Kansanjoukko ei vielä tuntenut, että sen täytyi elää sitä ympäröivän yön läpitse tullakseen kelvolliseksi siihen kirkkaasen päivään, mikä sitä odotti.

Mirjamin antamat lääkkeet näkyivät tekevän sairaalle hyvää ja uuden luottamuksen elähdyttämänä jätti profetissa teltan tavatakseen veljiään.

Leirielämä oli tuskin sanottavasti muuttunut ja hän sai täällä taaskin nähdä seikkoja, joista hän hämmästyi ja joiden tähden hän valitti tuoneensa tunteellisen Milcan mukanaan.

Kehnot henkilöt päivätyöläisten joukossa, jotka olivat näpistelleet toisten kaluja ja karjaa, olivat joutuneet kiinni ja tulleet erääsen palmuun sidotuiksi, ja korpit, jotka seurasivat matkuetta eivätkä tiellä löytäneet runsasta ravintoa, lensivät nyt vaakkuen tuon pikaisesti laaditun mestauspaikan ympärillä.

Kukaan ei tietänyt, kuka täällä oli ollut tuomarina elikkä pannut tuomion täytäntöön, mutta vallanpitäjät, jotka olivat tähän nopeaan työhön ottaneet osaa, havaitsivat sen oikeutetuksi ja iloitsivat siitä.

Nopein askelin ja poiskäännetyin päin veti Mirjam tuon vapisevan nuoren vaimon mukanaan pois ja jätti hänen sukulaiselleen Naheson'ille, että hän veisi hänet kotiin. Tämä oli aivan äskettäin eronnut miehestä, joka yhdessä hänen kanssansa suvun ruhtinaana johti Judan poikia. Se oli sama Hur, joka paimenten etunenässä oli voittanut ensimäisen voiton egyptiläisiä vastaan ja iloisella ylpeydellä saattoi hän neitoselle miehen ja nuorukaisen, hänen poikansa ja pojanpoikansa. Molemmat olivat olleet egyptiläisten palveluksessa ja olleet Memphiksessä kultaseppinä ja metallivalureina faraon palveluksessa. Ensimäiselle oli hänen taitonsa vuoksi annettu nimi Uri, mikä egyptin kielellä merkitsee suuri, ja tämän mestarin pojasta, Hurin pojan pojasta, Bezaleel'ista sanottiin, että hän oli isäänsä etevämpi suurissa lahjoissa, vaikka hän tuskin oli pojanijästä päässyt.

Oikeutetulla ylpeydellä katseli Hur poikaa ja pojanpoikaa; sillä vaikka molemmat olivatkin voittaneet arvoa egyptiläisten seassa, olivat he kuitenkin ilman vastaväitöstä seuranneet isän sanansaattajia ja olivat hyljänneet kaikki, missä heidän sydämensä riippui ja mitä he Memphiksessä olivat ansainneet, sekä liittyneet poisvaeltavaan kansaan jakaakseen sen epätietoista onnea.

Mirjam tervehti tulokkaita lämpimästi, ja miehet, jotka seisoivat hänen edessään kolmen sukukunnan edustajina, tarjosivat kuvan, jota jokainen hyväntahtoinen ihminen mielellään katseli.

Iso-isä oli viidenkymmenen ikävuotensa lopulla, ja vaikka hänen mustan kiiltävissä hiuksissaan olikin paljon hopeisia karvoja, piti hän kuitenkin itsensä suorana kuin nuori mies, ja hänen laihoissa, terävissä kasvonpiirteissään ilmeni taipumaton lujuus, mikä teki käsitettäväksi, että poika ja pojanpoika olivat niin pian taipuneet hänen tahtonsa alaisiksi.

Urikin oli pulska mies ja Bezaleel nuorukainen, josta nähtiin, että hän ahkerasti oli käyttänyt yhdeksäntoista ikävuottansa ja seisoi jo vakavasti omilla jaloillaan. Sitäpaitsi loisti hänen taiteilijasilmänsä hyvin omituisesta valosta ja sittenkuin hän ja hänen isänsä olivat jättäneet Mirjamin hyvästi käydäkseen tervehtimässä Kalebia, heidän iso- ja kanta-isäänsä, toivotti hän miehelle, joka luettiin hänen veljeinsä uskollisimpain ystäväin joukkoon, sydämestään onnea, että hänen jalolla suvullaan oli sellaisia pylväitä.

Nyt tarttui Hur hänen käteensä ja huusi kiitollisesta mielestä vuotavalla lämmöllä, mikä muutoin oli vierasta tälle hillittömän paimensukukunnan ankaralle ja käskevälle päämiehelle:

"Niin niin, he ovat pysyneet hyvinä, kunniallisina ja tottelevaisina. Jumala on heitä varjellut ja minulle tämän ilopäivän valmistanut. Sinun vallassasi on nyt tehdä se kaikkein kauniimmaksi juhlaksi Jo kauvan olet varmaankin huomannut, että minun silmäni seuraavat sinua ja että sinä olet kallis sydämelleni. Työskennellä kansan hyväksi on korkeinta minusta miehenä ja sinusta vaimona, ja se on luja side. Mutta minä haluaisin, että tulisimme yhdistetyiksi vieläkin vahvemmalla siteellä, ja koska vanhempasi ovat menneet pois, enkä enää voi lähestyä Amramia morsiuslahjalla ostaakseni sinua häneltä, niin pyydän nyt sinua itseltäsi, sinä jalo neito. Mutta ennenkuin vastaat minulle myöntävästi tai kieltävästi, on sinun tietäminen, että minun poikani ja pojanpoikani ovat valmiit kunnioittamaan sinua huoneemme päänä samoin kuin itseänikin ja että sinun veljesi mielellään sallivat minun kosijana lähestyä sinua".

Mirjam oli hämmästyksestä mykkänä kuunnellut tätä kosimista. Hän kunnioitti tuota miestä, joka niin hartaasti häntä halusi, hyvin paljon ja oli suosiollinen hänelle. Huolimatta monista vuosistaan seisoi hän täydessä miehuuden voimassaan ja jalossa arvokkaisuudessaan hänen edessään, ja tuo rukoileva katsanto hänen muutoin niin käskevistä ja itsetietoisesti katselevista silmistään liikutti hänen sieluansa.

Mutta neito odotti palavalla halulla erästä toista ja sentähden vastasi hän häntä ainoastaan surullisella pään pudistuksella.

Mutta tuo ikämies, suvun päällikkö, joka oli tottunut viemään päämaaliinsa mitä hän oli päättänyt, ei kuitenkaan hämmästynyt tästä mykästä kiellosta, vaan pitkitti vielä hartaimmin kuin ennen: "Älä yhdessä silmänräpäyksessä hävitä koko vuoden vaivaloisesti pidätettyä kaipiota! Onko se minun vanhuuteni, mikä on sinulle vastenmielinen?"

Silloin pudisteli Mirjam toistamiseen kieltäväisesti päätänsä, mutta Hur pitkitti:

"Ja juuri se oli se, jota pelkäsin, vaikka minä miehuuden voimassa olen monen nuoren vertainen. Mutta jos sinä saatat katsoa sivuun kosijan harmaista hiuksista, niin ehkäpä punnitset sanoja, joita hän nyt sinulle lausuu. Sieluni uskollisuudesta ja alttiudesta en tahdo minä puhua. Minun ijälläni ei kosi kukaan, jota ei sydän väkevästi siihen vaadi. Mutta eräs toinenkin seikka näkyy minulla olevan yhtä suuresta arvosta. Huoneeseni sanoin minä tahtovani sinut viedä. Tuolla se on, ja se on vahva ja tilaa kyllin, mutta huomisesta on teltta oleva kotimme, leiri asuntonamme ja siellä on vilkas elämä. Katsele vain noita onnettomia, jotka tuolla ovat palmuihin sidotut! Ei kukaan tuomari tutki syytettyjen asiaa, kansan valtavat himot ovat lakimme. Siellä ei ole kukaan turvattu, eipä edes henkensäkään puolesta, ja kaikkein vähimmin vaimo, tuntekoon hän itsensä kuinka väkeväksi tahansa, joka on tehnyt niiden asian, joita vastaan tuhannet napisevat, omaksi asiakseen. Sinun vanhempasi ovat kuolleet, sinun veljesi voisivat suojella sinua, mutta jos kansa panee kätensä heidän päällensä, niin vetävät samat kivet sinua syvyyteen, joita myöten sinä aivoit mennä virran ylitse."

"Ja sinut kanssani, jos minä olen vaimosi!" vastasi Mirjam ja nuo paksut silmäkarvat vetääntyivät kolkosti yhteen.

"Sen vaaran otan minä osalleni", vastasi Hur. "Jumalan kädessä on kaikki meidän onnemme, minun uskoni on yhtä vahva kuin sinunkin ja takanani seisoo Judan sukukunta, joka seuraa minua ja Nahesonia niinkuin lauma seuraa paimenta. Vanha Nun ja efraimilaiset pitävät yhtä meidän kanssamme, olkoonpa sitten, että meidän pahimmassa tapauksessa täytyisi. Jumalan tahdon jälkeen hävitä taikka uskollisessa liitossa, voimassa ja hyvinvoinnissa saisimme luvatussa maassa odottaa myöhäistä loppua".

Silloin katseli häntä Mirjam lujasti ja pelvotta hänen ankariin silmiinsä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja vastasi: "Ne olivat sanoja, arvolliset sille miehelle, jota minä suuresti kunnioitan lapsuudestani alkain ja joka on kasvattanut sellaisia poikia, mutta sinun vaimoksesi en voi tulla!"

"Sinä et voi!"

"En, herra, minä en voi!"

"Kova tuomio, mutta minun täytyy siihen tyytyä", lisäsi toinen ja taivutti surullisesti päätään, mutta Mirjam huudahti:

"Ei, Hur, sinulla on oikeus kysyä kieltoni perustusta ja koska minä kunnioitan sinua, niin olen sinulle velkaa puhtaan totuuden. Toinen kansamme mies on mielessäni. Hän kohtasi minua ensikerran, kun olin vielä lapsi. Niinkuin poikasi ja pojanpoikasi, on hän mennyt egyptiläisten joukkoon. Mutta Jumalamme kutsumus ja hänen isänsä käsky on hänelle ilmoitettu niinkuin sinunkin omillesi. Ja jos hän sitä tottelee niinkuin Uri ja Bezaleel ja hän vielä halajaa minua omaksensa, silloin tahdon tulla hänen vaimokseen, jos se Jumala sallii sen, jota minä palvelen ja joka minulle on osoittanut armon kuullakseni hänen ääntänsä, mutta sinua olen aina kiitollisuudella muisteleva".

Neidon suuret silmät olivat näissä sanoissa loistaneet kostealla valolla ja harmahtaneen kosijan ääni vapisi, kun hän ujosti ja pitkäveteisesti kysyi: "Ja jos nyt se mies, jota sinä odotat — en kysy hänen nimeänsä — jos hän nyt sulkee korvansa sille kutsumukselle, jolla hän on kutsuttu, jos hän kieltäytyy ottamasta osaa kansamme epävakavaan kohtaloon?"

"Se ei koskaan ole tapahtuva!" keskeytti hänet Mirjam ja kylmä väristys virtaili sen ohessa hänen suoniensa läpi; mutta Hur huusi:

"Ei löydy mitään, ei koskaan, eikä mitään varmaa paitsi Jumalassa. Ja jos huolimatta hyvästä uskostasi käykin toisin kuin sinä odotat, jos Herra kieltää sinulta toivon, mikä sinussa on alkanut liikkua, ollessasi vielä ymmärtämätön lapsi?"

"Niin on hän osoittava minulle oikean tien, mikä tähän asti on askeleitani johtanut".

"Hyvä siis", päätti Hur, "turvaa häneen ja jos valitsemasi mies on arvollinen sinulle ja tulee sinun herraksesi niin on sieluni iloitseva ilman kateutta, jos vain korkein seuraa liittoanne. Mutta jos Jumala päättää toisin ja sinä haluat voimallista käsivartta turvaksesi, niin olen minä täällä! — Hurin teltta ja sydän ovat aina auki sinulle."

Sitten kääntyi hän ympäri; mutta Mirjam katseli miettivästi hänen peräänsä ja vanhan miehen ylevä päällikkövartalo oli vielä kauvan aikaa hänelle näkysällä.

Ajatuksissaan astui hän vihdoin vierasystävänsä huoneesen takaisin, mutta Taniksesta johtavan tien varrella seisahtui hän ja katseli pohjaan päin. Pöly oli laskeutunut maahan ja tietä pitkin voitiin kauvaksi katsoa; mutta tuota ainoata, jonka piti tulla hänen ja hänen kansansa luo, ei näkynyt. Surullisesti huoaten astui hän kumartunein päin eteenkäsin, mutta kauhistui äkkiä, kun hänen veljensä Moseksen syvä ääni huusi häntä vanhan sykomorin alta.

Kolmastoista Luku.

Aaronin ja Eleasarin tuliset puheet olivat osoittaneet tuota napisevata, uupunutta kansaa Jumalan voimaan ja lupauksiin. Joka häiritsemättä ojentaa jäseniään ja lepää hyvin, jota juoma ja ruoka on vahvistanut, hänessä kohoaa vaipunut luottamus uudelleen. Vapautetut päiväläiset muistutettiin raskaasta palveluksestaan ja alentavista iskuista, joita he olivat välttäneet, ja heidän täytyi tunnustaa sitä Jumalan sallimukseksi, ettei farao ajanut heitä takaa. Elähdyttivätpä heidän uskallustaan nuo runsaat lahjatkin, joita tuo valloitettu varastohuone aina tarjosi, ja päivätyöläiset ja spitaaliset — sillä näitä viimeksi mainituita oli myöskin monta seurannut mukana ja lepäsivät leirin ulkopuolella — lyhyesti sanottuna kaikki, joiden elatuksesta farao oli pitänyt huolta, näkivät itsensä pitemmäksi ajaksi hädästä ja puutteesta turvatuiksi. Kuitenkaan ei puuttunut nytkään tyytymättömiä ja siellä ja täällä kysyttiin, tietämättä kuka sen oli alkanut, eiköhän olisi ollut viisaampaa kääntyä takaisin ja turvautua faraon armoon. Mutta joka nosti tämän kysymyksen, teki sen salaisesti ja sai usein osakseen jyrkkiä, jopa uhkaavia vastauksiakin.

Mirjam oli kohdannut veljensä ja oli ottanut osaa niihin raskaisiin murheisiin, mitkä täyttivät heidät. Kuinka oli kansan uskallus voinut niin pian vaipua lyhyen vaelluksen aikana erämaan tuulessa! Kuinka kärsimättömäksi, kuinka heikkouskoiseksi ja uppiniskaiseksi oli se osoittautunut ensimäisessä kovassa kohtalossa, mihinkä se oli joutunut, kuinka hillitsemättömästi se oli noudattanut raakoja viettejään! Kun tiellä vähää ennen auringon nousua oli kutsuttu rukoukseen, olivat muutamat kääntyneet päivän tähden puoleen, joka nousi idässä; toiset olivat tuoneet esiin vähäisen epäjumalan kuvan, jonka he olivat mukaansa ottaneet ja toiset taaskin katsoneet Niili-akasian puoleen tien ohella, mikä monessa Egyptin maakunnassa pidettiin pyhänä puuna. Mitä tiesivätkään he Jumalasta, joka oli käskenyt heitä heittämään niin paljon taaksensa ja kantamaan niin raskaita kuormia? Monet olivat vielä epäröiviä ja kuitenkaan eivät he vielä olleet katsoneet mitään vakavampaa vaaraa kasvoihin, sillä Moseksella oli ollut aikomus viedä kansaansa Succothista Philisteaan johtavalla tiellä suoraan luvattuun maahan Palestiinaan; mutta kansan käytös pakotti häntä luopumaan tästä aikeesta ja ajattelemaan toista.

Saavuttaakseen suurta, Afrikaa ja Aasiaa yhdistävää tietä oli välttämätöntä kulkea niemekkeen yli, mikä pikemmin eroitti kuin yhdisti molemmat maanosat, sillä se oli paraiten suojeltu sisääntunkeilijoilta ja sulki osaksi luonnollisilla ja osaksi taiteellisilla esteillä tien jokaiselta pakolaiselta. Sen maalla aaltoili rivi syviä järviä ja missä ne eivät estäneet vaeltajan kulkua, kohosi vahvoja linnoituksia, joissa oli sotakuntoisia egyptiläisiä joukkoja vartiostona.

Chetam eli, niinkuin heprealaiset kutsuivat, Etham oli tämän linnoitusketjun nimitys ja muutamassa tunnissa saattoi Succothista lähtevä vaeltaja saapua lähimpään ja vahvimpaan linnaan.

Kun kansa, Jumalansa nimessä, innostuneena ja valmiina pahimpaan, oli pudistanut kahleet päältään ja riemuiten hyökännyt uutta vapautta ja luvattua maata kohti, olivat Moses ja hänen kansansa useimmat vanhimmat luulleet, että se kuni vuorivirta, joka särkee sulut ja tokeet, murtaisi ja hävittäisi kaikki, mikä sen tielle uskaltaisi asettua. Näillä innostuneilla joukoilla jotka rohkealla eteenpäin tunkeutumisellaan voittaisivat korkeimman maalin, mutta arkamaisella peräytymisellään tuottaisivat itselleen kuoleman ja turmion, olivat he aikoneet mennä Ethamlinjan linnoitusten ikäänkuin risukasojen poikki. Mutta nyt, kun lyhytaikaiset vaivat ja kärsimykset olivat tukahduttaneet tulen heidän sieluissaan, nyt, kun mihinkä vain katsottiin, löytyi kaksi välinpitämätöintä ja viisi tyytymätöintä eli hätääntynyttä ihmistä yhden ilosta rohvaistuneen rinnalla, olisi Ethamlinjan hyökkäys maksanut verivirtoja ja sitäpaitsi pannut kaiken tähän saakka saavutetun vaaraan.

Pithomin varastohuoneen vähäisen vartioston voittaminen oli tapahtunut niin suosiollisissa suhteissa, ettei sellaista enään voitu odottaa, ja sen vuoksi oli alkuperäinen suunnitelma muutettava ja koetettava käydä linnoitusten ympäri. Koillisen sijasta piti kansan nyt kääntyä etelään.

Mutta ennenkuin tämä päätös tuli täytäntöön, tahtoi Moses muutamien uskollisten miesten kanssa katsahtaa tuota uutta tietä ja tarkastaa, oliko se suurelle vaeltavalle kansalle käytävä.

Amminadabin huoneen ulkopuolella olevan sykomorin alla keskusteltiin kaikesta tästä ja Mirjam seurasi keskustelua mykkänä todistajana.

Miesten neuvottelussa tuli vaimon vaijeta, vaikka tuo vaimo olikin Mirjam, mutta vaikeaksi kävi hänelle pysyä levollisena, kun päätettiin luopua päätöksestä hyökätä linnoituksia vastaan, vaikkapa sodantaitava Hoseakin, jonka Jumala oli valinnut miekakseen, olisi palajanut kotiin. "Mitä hyödyttää parhainkaan sotapäällikkö, kun puuttuu sotajoukko, joka häntä tottelee?" oli Naheson, Amminadabin poika huutanut ja toiset olivat samaa mieltä kuin hänkin.

Kun kokous vihdoin hajaantui, otti Moses veljellisellä sydämellisyydellä jäähyväiset sisareltaan. Mirjam tiesi, että hän oli aikeessa syökseytyä uusiin vaaroihin, ja kainolla tavalla, joka aina oli omituista hänelle, puhutellessaan tuota hengen ja ruumiin puolesta ylevämpää veljeänsä, ilmaisi hän huoliansa. Silloin katsahti hän ystävällisesti moitteella hänen silmiinsä ja osoitti oikealla kädellä taivasta; mutta Mirjam ymmärsi hänen, suuteli kiitollisella lämmöllä, hänen kättänsä ja sanoi:

"Sinä seisot korkeimman varjeluksessa enkä minä pelkää enään."

Silloin painoi hän huulensa hänen otsalleen, pyysi häneltä taulua, kirjoitti siihen muutaman sanan, heitti sen onteloon sykomorin runkoon ja sanoi: "Hosealle, ei Josualle, Nunin pojalle, kun hän tulee minun poissaollessani. Herralla on suuria mielessään hänen kanssaan, hänen opittuaan korkeampaa häneltä odottamaan, kuin maan mahtavilta".

Sitten erosi hän hänestä; mutta Aaron, joka vanhimpana oli hänen sukunsa pää, jäi hänen luokseen ja ilmoitti hänelle arvokkaan miehen häntä kosivan; mutta Mirjam vastasi kalpeana: "Minä tiedän sen."

Silloin katsahti hän kummastellen hänen kasvoihinsa ja pitkitti varoittavalla vakavuudella: "Kuinka valinnetkaan, on hyvä, kun ajattelet tätä yhtä: sydämesi kuuluu sinun jumalallesi ja kansallesi, ja miehen, jota sinä seuraat, täytyy olla valmis, niinkuin sinä itsekin, palvelemaan molempia; sillä kaksi pitää yhdeksi tulla avioliitossa ja ellei toisen korkein tarkoitus ole sama kuin toisenkin, niin pysyvät he kahtena loppuun saakka. Aistinten ääni, mikä heidät vei yhteen, tulee pian vaikenemaan ja mikä sitten on jälellä, on eripuraisuus."

Sitten poistui hän ja Mirjamkin valmistelihe jättämään muut; sillä kenties häntä kaivattiin noin vähää ennen lähtöä huoneessa, missä hän nautti vierasystävyyttä, mutta uusi tapaus pidätti häntä sykomorin alla ikäänkuin kahleilla ja siteillä.

Mitä välitti hän särkyvien kalujen kokoomisesta ja ruumiillisten asiain huolesta, kun oli kysymys sellaisista, jotka täyttivät koko hänen sieluansa! Nuo muut huolet soveltuivat Eliseballe, Nahesonin vaimolle, kullekin emännöitsijälle ja uskolliselle orjalle. Tässä oli kysymyksessä korkeammat asiat — asiat jotka koskivat hänen kansansa onnea ja onnettomuutta.

Vanhimpiin olivat toisetkin etevät miehet kansasta liittyneet sykomorin alla; mutta Hur oli jo Moseksen kanssa poistunut.

Nyt tuli Uri, ensinmainitun poika, vanhan puun alle. Hän, metallityöntekijä, joka äsken oli tullut kotiin Egyptistä, oli Memphiksessä puhunut sellaisten kanssa, jotka olivat lähellä korkeata porttia, ja kuullut, että kuningas olisi valmis poistamaan heprealaisilta suuret kuormat ja antamaan heille uusia suosion osotuksia, jos vain Moses tahtoisi tehdä sen Jumalan, jota hän palveli, suosiolliseksi kuninkaalle ja saada kansan palajamaan, sittenkuin se erämaassa oli uhrannut, ja sen vuoksi olisi viisasta lähettää lähettiläitä Tanikseen ja vielä kerran ruveta keskusteluihin korkean portin kanssa.

Näitä ehdotuksia, joista metallityöntekijä ei ollut vielä rohjennut puhua isälleen, oli hän hyvässä tarkoituksessa esittänyt kokoontuneille vanhimmille; hän toivoi kuitenkin, että niiden hyväksyminen tulisi säästämään kansalta paljon vaikeuksia. Mutta tuskin oli hän ehtinyt lopettaa selvän ja vakuuttavan puheensa, ennenkuin vanha Nun, Hosean isä, joka tuskalla tähän asti oli voinut malttaa mielensä puhkesi puhumaan.

Ukon muutoin niin iloiset kasvot hehkuivat vihasta ja niiden tulinen puna erosi harvinaisella vavalla taajoista, valkeista kiharoista, jotka niitä ympäröivät. Muutamia hetkiä sitten oli hän kuullut Moseksen suurella päättäväisyydellä ja perusteellisilla syillä kumoavan samallaiset ehdotukset ja nyt, kun hän kuuli niitä uudelleen esiteltävän ja huomasi monta suostumuksen merkkiä kokoontuneitten joukossa, näki hän koko tuon suuren yrityksen vaarassa, jonka menestykseksi hän oli enimmin uhrannut.

Se oli tuolle vilkkaalle ukolle liian paljon ja säihkyvin silmin ja uhkaillen korotetulla nyrkillä lausui hän:

"Mitä puhetta tämä on?! Pitäisikö meidän taaskin koota yhteen sen nyörin päät, jonka Herra meidän Jumalamme itse on katkaissut poikki? Kehoitatko sinä niitä uudelleen sitomaan yhteen helpolla solmulla, mikä niin kauvan pitää, kuin horjuvan, heikon luonne, joka kaksikymmentä kertaa on syönyt sanansa meille ja Mosekselle? Tahdotko sinä viedä meidät häkkiin takaisin, josta kaikkivaltijas ihmeen kautta on meidät vapauttanut? Kohteleisimmeko Herraamme Jumalaamme niinkuin huonoa velallista ja pitäisimmekö meille tarjottua väärää kultasormusta parempana, kuin tuota kuninkaallista aarretta, jonka hän meille lupaa? Oi, sinä, joka tulet egyptiläisten luota — minä tahtoisin…"

Tässä kohotti kiivas ukko vihastuneena nyrkkiänsä, mutta ennenkuin hän lausui uhkauksensa mikä hänen huulillaan liikkui, laski hän käsivartensa, sillä Gabriel, Sebulonin suvun vanhin, oli hänelle huutanut:

"Ajattele omaa poikaasi, joka vielä tänäin viihtyy kansan vihollisten joukossa!"

Tämä sana oli sattunut; mutta ainoasti silmänräpäykseksi häiritsi se tulisen vanhuksen iloista itsetietoisuutta ja niiden äänien seassa, jotka ilmoittivat tyytymättömyyttänsä kostonhimoisen Gabrielin esiintymisen johdosta ja niiden harvojen äänien, jotka yhtyivät sebulonilaiseen, huusi hän: "Juuri sen vuoksi, että minun on ehkä alttiiksi antaminen ei ainoastaan kymmenentuhatta kyntömittaa maata, minkä jätin jälkeeni, vaan vielä kelpo poikani, ollakseni kuuliainen korkeimmalle, on minulla oikeus tässä puhua!"

Sen ohessa nousi hänen rintansa syvistä henkäyksistä ja hänen taajain valkeain silmäkarvojensa suojelemat silmät katselivat nyt lempeämmästi Hurin poikaa, joka oli käynyt kalpeaksi hänen kiivaasta puheestaan, ja hän pitkitti: "Tämä on hyvä, isälleen kuuliainen poika ja on samoin täytynyt paljon alttiiksi antaa jättäessään nuo paljon kiitetyt työpajat ja oman huoneensa Memphiksessä, eikä korkeimman siunaus ole häneltä puuttuva. Mutta juuri sen tähden, että hän tähän saakka on noudattanut käskyä, ei hänen pidä pyytää hävittää, mitä me korkeimman avulla olemme alkaneet. Mutta sinulle Gabriel, sanon minä, ettei minun poikani viihdy vihollisten seassa, vaan kutsumukselleni kuuliaisena on hän tuleva luoksemme niinkuin Uri, Hurin esikoinenkin. Varmaankin pidättää häntä joku pakottava syy, jota Hosean tarvitsee yhtä vähän hävetä kuin minunkaan, hänen isänsä. Minä tunnen hänen ja luotan sentähden häneen ja joka odottaa häneltä toista, hänet on poikani käytös ennemmin taikka myöhemmin tekevä valhettelijaksi."

Tässä hän vaikeni pyyhkiäkseen valkeat hiukset hehkuvalta otsaltaan ja kun ei kukaan häntä vastustanut, kääntyi hän jälleen metallityöntekijän puoleen ja pitkitti sydämellisellä ystävyydellä: "Mikä minua harmitti, Uri, ei ollut sinun aikomuksesi. Se on hyvä; mutta isäimme Jumalan suuruutta ja kunniaa olet sinä mitannut egyptiläisten epäjumalain mittakaavan mukaan, jotka kuolevat ja nousevat ylös ja jotka, niinkuin Aaron tuonnoin sanoi, esittävät ainoastaan vähäisen osan siitä, joka on kaikessa ja vaikuttaa ja ulottuu yli kaiken. Siksikuin Moses opetti minulle parempaa uskoin minä, että Jumalan palvelus olisi naudan, lampaan ja hanhen uhraamista kuten egyptiläiset. Mutta jos sinun silmäsi, kuten minulle tapahtui Moseksen kautta, avaantuvat sille, joka maailmaa hallitsee ja on tehnyt meidät kansaksensa, niin käy sinulle, niinkuin minulle ja meille kaikille ja pian kyllä pojallenikin, että omassa rinnassa syttyy uhrituli, mikä ei koskaan sammu ja joka kuluttaa kaiken rakkauden ja uskollisuuden, uskon ja kunnioituksen, mikä ei hänelle ele kelvollista. Palvelijansa, Moseksen kautta, lupasi Jumala meille suurinta: pelastuksen orjuudesta ja että me vapaina herroina saisimme hallita ja vallita omalla pohjallamme, meidän ja lastemme omistamassa ihanassa maassa! Me vaellamme hänen lahjaansa kohti ja joka tahtoo pidättää meitä tällä tiellä, joka tahtoo meitä palajamaan ja matelemaan takaisin siihen verkkoon, jonka vaskisilmukat me mursimme, hän neuvoo kansaansa juoksemaan, niinkuin lampaat, takaisin siihen tuleen, josta he ovat pelastuneet! Minä en vihastu sinuun, sillä sinun kasvosi ilmaisevat, ettäs tunnustat, kuinka kauheasti sinä erehdyt, mutta teidän tulee tässä kaikkien tietää: Moseksen oinasta suusta olen minä muutama tunti sitten kuullut, että se, joka neuvoo palajamaan ja sopimaan egyptiläisten kanssa, sitä tahtoo hän syyttää Jehovan, meidän Jumalamme ylenkatsojaksi ja kansansa turmelijaksi ja pahimmaksi viholliseksi."

Silloin oli metallityöntekijä mennyt ukon luokse, oli ojentanut hänelle kättä ja syvästi vakuutettuna hänen varoituksiensa oikeudesta huutanut: "Ei mitään keskustelua, ei mitään sopimusta egyptiläisten kanssa. Sinulle, Nun, olen minä kiitollinen, ettäs olet avannut silmäni. Minullekin koituu hetki, jolloin sinä tai joku toinen, joka seisoo häntä lähempänä kuin minä, opettaa minua täydellisesti käsittämään sinun Jumalaasi, joka myöskin on minun."

Niin poistui hän ukon kanssa joka laski käsivartensa hänen hartioilleen, mutta Mirjam oli hengähtämättä kuullut Urin viimeistä anomusta ja kun tämä lausui toivonsa oppiakseen täydellisesti tuntemaan kansansa Jumalaa, olivat Mirjamin silmät loistaneet haaveksivasta innostuksesta. Hän tunsi, että korkeimman suuruus täytti hänen sielunsa ja että hänellä oli puheen taito jakaa toisellekin sitä tietoa, mikä hänellä itselläänkin oli. Mutta tapa vaati hänen vaikenemaan tälläkin kertaa. Se suretti hänen sydäntään ja kun hän jälleen meni kansajoukon keskelle ja oli tullut vakuutetuksi ettei Hosea vieläkään ollut saapunut, meni hän, hämärän alkaessa, kotiin ja astui toisten luo katolle.

Siellä ei näkynyt kukaan häntä kaivanneen, ei edes tuo raskasmielinen Milca-parkakaan ja hän tunsi itsensä äärettömästi yksinäiseksi tässä huoneessa.

Jospa Hosea toki tulisi, jos hän kuitenkin löytäisi vahvan rinnan turvakseen, jos tämä vieraanaolo samassa kodissa, tämä hyödytön elämä katon alla, jota hänen täytyi kutsua omakseen, vaikkei hän koskaan tuntenut itseänsä oikein perehtyneeksi siellä, toki loppuisi!

Moses ja Aaron olivat niinikään poistuneet ja ottaneet Hurin pojanpojan mukaansa, mutta kukaan ei ollut häntä, joka vain hengitti ja eli kansan ja sen menestyksen hyväksi, katsonut arvolliseksi uskoa hänelle, mihinkä heidän vaelluksensa suuntasi ja mitä se tarkoitti.

Miksi oli se Jumala, jolle hän oli koko sieluina ja olemuksensa omistanut, tehnyt hänen vaimoksi, vaan antanut hänelle miehen hengen ja sielun?

Ikäänkuin tehdäkseen koetuksen, eikö noista hyvistä ihmisistä, joihin hän kuului, kukaan häntä rakastaisi, odotti hän, että joku häntä ympäröivistä suurista ja pienistä puhuttelisi häntä, mutta Eleasarin lapset tungeskelivat isovanhempain ympärille eikä hän koskaan ollut ymmärtänyt vetää pienokaisia puoleensa Eliseba johti orjia, jotka kokosivat viimeisiä mukaanotettavia tavaroita. Milca istui kissa sylissään ja katseli ulos avaruuteen ja vanhemmat pojat olivat menneet ulos. Ei kukaan hänestä välittänyt eikä puhutellut häntä.

Silloin tuli hän kovin surulliseksi ja sittenkun hän toisten kanssa oli ottanut osaa ehtooateriaan ja hillinnyt itseään, ettei hän synkällä mielellään häiritsisi lasten iloista intoa, jotka suurella mieltymyksellä odottivat vaellusta, ikävöitsi hän jälleen ulos.

Syvästi hunnutettuna meni hän aivan yksin leiriin ja mitä hän täällä näki ei ollut suinkaan omiaan poistamaan häneltä murheita, mitkä häntä painoivat. Siellä oli kovaa melua ja hälinää ja vaikka muutamin paikoin kaikuikin hurskaita lauluja riemuiten ja toivorikkaasti häntä vastaan, niin saatiin kuitenkin paljon enemmän kuulla raakaa kiistaa ja kapinallisia puheita. Missä hän kuuli uhkauksia ja häväistyksiä suurta veljeänsä vastaan, kiiruhti hän askeleitaan; mutta huolesta, mitä huomenna auringon nousun jälkeen lähdössä tapahtuisi, jos tyytymättömät saisivat vallan, ei hän voinut vapautua.

Hän tiesi, että kansa oli pakotettu tunkeutumaan eteenpäin, mutta huoli faraon sotavoiman vuoksi ei sallinut hänelle lepoa. Hosean sankarimuoto teki sen hänelle ikäänkuin ruumiilliseksi. Ellei Herra itse asettunut noiden kurjain päiväläisten ja paimenien riveihin, jotka hänen sivullaan kiistelivät ja riitelivät, kuinka voisivat he vastustaa egyptiläisten sotaan tottuneita, hyvin varustettuja joukkoja?

Hän oli kuullut, että leirin kaikille puolille oli asetettu vahteja käskyllä, vihollisen lähestyessä, puhaltaa torveen tai lyödä messinkilevyyn siksi kun miehet olivat saapuneet sinne, missä varoittava huuto ensin oli kaikunut.

Sellaista kuullakseen oli hän jo kauvan odottanut, mutta kuinka paljon suuremmalla jännityksellä olikaan hän kuulustanut erään erityisen ratsun kavionkopsetta, kaivatun sotilaan vakavia askeleita ja syvää ääntä!

Hänen tähtensä palasi hän yhä jälleen leirin pohjoispäähän takaisin, mikä kosketti Taniksesta tulevaa tietä ja missä nyt Moseksen käskystä parhaimpien taistelukuntoisten miesten teltat kohosivat. Täällä oli hän toivonut löytävänsä paljasta luottamusta; mutta kun hän kuunteli aseellisten puheita, jotka taajoissa joukoissa ympäröivät vahtivalkeita, kuuli hän, että Urin ehdotus oli heillekin ehtinyt. Useimmat olivat puolisoita ja isiä, heillä oli huone, maankappale, ammatti eli virka, ja vaikka moni viittasi korkeimman käskyyn ja uuteen kauniisen kotiin, jonka Jumala oli heille luvannut, niin ei ollut kuitenkaan harvoja taipuvaisia palajamaan. Kuinka mielellään olisi hän astunutkaan näiden sovaistuneitten keskelle ja kehoittanut heitä uudella uskolla ja luottamuksella seuraamaan Herran käskyä ja veljeänsä! Mutta tässäkin täytyi hänen vaijeta. Ainoasti kuunteleminen oli hänelle sallittu ja hän tunsi itsensä vahvemmin sinne vedetyksi, missä hän odotti kuulevansa kapinallisia sanoja ja neuvotteluja.

Salaperäinen viehätys oli tässä hirvittävässä mielenliikutuksessa ja kun moni valkea sammui, miehet laskeusivat levolle ja puheet vaikenivat, niin tuntui hänestä ikäänkuin häneltä olisi riistetty jotakin, jota hän toivoi.

Nyt kääntyi hän viimeisen kerran Taniksesta tulevalta tieltä; mutta siellä ei liikkunut kukaan paitsi edes ja takaisin astuvat vartijat.

Vielä ei hän ollut epäillyt Hosean tulemista, sillä olihan kutsumus, jonka hän Herran nimessä oli hänelle lähettänyt, saapunut hänelle; mutta nyt, kun tähdet ilmaisivat hänelle puoliyön kuluneeksi, johtui selvästi hänen mieleensä, kuinka monta vuotta Hosea oli elänyt egyptiläisten seassa ja että hän ehkä piti arvottomana miehelle seurata naisen kehoitusta, vaikka se olisi tehty korkeimman niinessäkin. Hän oli kylliksi saanut osakseen nöyryytyksiä, miksipä ei tämäkään kohtaisi häntä?

Neljästoista Luku.

Kovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam vierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui kynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran pohjaanpäin.

Hosean täytyi sieltä tulla.

Mutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka aseellisella joukolla kulki leirin läpitse.

Hänkään ei voinut pysyä huoneessa.

Yö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia unelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla oli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta hänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä ei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi seisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli kuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.

Pauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen huutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin ikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa ja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä, koirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.

Se oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!

Että hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti siteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki hänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja kiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus voi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä kauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena tunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa ja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi päiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin, hänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen kutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.

Ennenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin suuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.

Varmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, rientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa leirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän vihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen seuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.

Se oli Hosea, se eli hän!

Mutta hänen seuralaisensa — hän tunsi hänen selvästi ja hämmästyi kovin — hänen seuralaisensa oli Hur, mies, joka muutamia tuntia sitten oli pyytänyt häntä vaimokseen.

Tuossa seisoivat molemmat, jotka häntä kosivat, aivan vierettäin tähtein valossa ja tulisoihtujen valaisemina, jotka paloivat rattaiden ja tavarain äärellä, mitkä olivat valmiit huomispäivän vaellusta varten.

Tuo korkeakasvuinen vanhempi heprealainen voitti nuoremman lujajäntereisen sotilaan pituudessa, ja laumain omistaja ei ollut vähemmin suora kuin egyptiläinen sankarikaan. Molempain äänet sointuivat vakavilta ja miehuullisilta, mutta rakastetun ääni tuntui hänestä ytimekkäämmältä ja syvemmältä. Nyt olivat he tulleet häntä niin liki, että hän voi käsittää heidän puhettaan.

Hur kertoi tulijalle, että Moses oli lähtenyt tiedustelu-retkelle ja Hosea lausui ikävänsä siitä syystä, että hän tahtoi keskustella hänen kanssaan tärkeistä seikoista.

Silloin olisi hänen seuraavana aamuna lähteminen kansan kanssa, huomautti Hur, sillä Moses aikoi yhtyä heihin tiellä. Senjälkeen osotti hän Amminadabin huonetta, mikä oli syvässä pimeydessä ja missä ei valoa näkynyt sekä kehoitti Hoseaa viettämään lopun yötä hänen kattonsa alla, koska ei hän tahtonut herättää vanhaa isäänsä niin myöhäisenä hetkenä.

Silloin huomasi Mirjam ystävänsä viipyvän vastauksella ja tähystelevän naisten huonetta ja vierasystävänsä kattoa, ja tietäen, mitä hän sieltä etsi, ei hän voinut kauvemmin pidättää sydämensä halua, vaan esiintyi sykomorin varjosta tervehtien Hoseaa lämpimästi ja sydämellisesti tervetulleeksi.

Ei voinut Hoseakaan salata sydämensä iloa ja Hur seisoi noiden jälleen yhdistyneitten vieressä, kun he ojensivat toisilleen kättään ja tervehtivät toisiaan ensin vaijeten, mutta sitten lämpimin sanoin:

"Tiesinhän sinun tulevaksi!" huudahti neito ja Hosea vastasi iloisella liikutuksella:

"Sen voit helposti arvata, profetissa; sillä minua tänne kutsuvien äänien seassa oli sinunkin".

Sitten pitkitti hän levollisemmasti:

"Minä toivoin, paitsi sinua, tapaavani veljesikin, sillä minä tuon tietoja, joilla on suuri merkitys hänelle, meille ja kansalle. Minä näen myöskin teidän lähtöön valmiina, mutta minua surettaisi häiritä sinun vanhoja vierasystäviäsi levosta ja ryhtyä vaarallisiin hankkeisiin, joita vielä saatetaan välttää."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Hur ja astui toista lähemmäksi.

"Minä tarkoitan", vastasi tämä, "että jos Moses pysyy päätöksessään viedä kansan itään, on huomenna vuotava paljon hyödytöntä verta, sillä kuten Taniksessa varmasti kuulin, on vartiosto Ethamissa saanut käskyn, ettei päästää ketään ihmistä läpi, puhumattakaan tuosta lukemattomasta kansan paljoudesta, jonka suuruus minua hämmästytti ratsastaessani leirin lävitse. Minä tunnen Apun, joka on linnoituksien päällikkö, ja ne legionat, joita hän johtaa. Siitä tulisi vaarallinen, peljättävä verisauna meidän turvattomien osaksi harjaantumattomien maanmiesten joukossa, se tulisi… lyhyesti sanottuna, minun täytyy välttämättömästi ja viivyttelemättä puhua Moseksen kanssa, estääkseni pahinta onnettomuutta, ennenkuin se on myöhäistä."

"Mitä sinä pelkäät, ei ole meiltäkään jäänyt huomaamatta", vastasi Hur, "ja juuri sitä estääkseen on Moses lähtenyt vaaralliselle matkalle."

"Mihinkä?" kysyi Hosea.

"Se on salaisuus kansan johtajain seassa."

"Niihin kuuluu isänikin."

"Varmaan, ja tarjouduinhan minä jo viemään sinut hänen luokseen. Jos hän ottaa sinut vihkiäkseen…"

"Jos hän siinä loukkaa velvollisuutta, niin vaijetkoon. Kuka johtaa huomenna vaeltavat joukot?"

"Minä."

"Sinäkö?" kysyi Hosea ihmetellen ja toinen lisäsi tyynesti:

"Sinä ihmettelet paimenen rohkeutta tahtoessaan johtaa sotajoukkoa, mutta kaikkien sotalaumain herra, jolle me olemme uskoneet asiamme, on johtajanamme, ja minä luotan hänen johdatukseensa."

"Sen teen minäkin", vastasi Hosea. "Ei kukaan muu kuin Jumala, jonka kautta Mirjam kutsui minua tähän paikkaan, uskonut minulle — siitä olen varma — tuota tärkeätä sanomaa, joka toi minut tänne. Minun täytyy tavata Moses, ennenkuin on myöhäistä."

"Kuulithan jo, että on jokaiselle ja minullekin mahdotonta saavuttaa häntä, ennenkuin huomenna, ehkäpä ei ennen kuin ylihuomenna; tahdotko kumminkin puhua Aaronin kanssa?"

"Onko hän leirissä?"

"Ei, mutta me odotamme hänen palajamistaan ennen kansan lähtöä, se on, muutamien tuntien kuluttua."

"Onko hänellä oikeus päättää tärkeitä kysymyksiä Moseksen poissa ollessa?"

"Ei, hän julkaisee vain kansalle puheliaammalla kielellä, mitä hänen jalo veljensä on säätänyt."

Tässä katseli sotilas pettyneellä toiveella maahan ja pitkitti sitten lyhyen harkinnan perästä, nostaessaan silmänsä Mirjamin puoleen:

"Se on Mosekselle, kuin Herra meidän Jumalamme ilmoittaa tahtonsa, mutta sinullekin, hänen korkealle, neitseelliselle sisarelleen, sinullekin ilmaisee itsensä korkein, sinullekin…"

"Oi, Hosea!" keskeytti hänet naisprofeetta ja ojensi rukoilevasti ja torjuen kätensä häntä kohti; mutta huolimatta hänen varoituksestaan pitkitti päällikkö innokkaasti:

"Sinut on Herra meidän Jumalamme käskenyt kutsumaan minua, hänen palvelijaansa, kansan luoksi takaisin, sinun käski hän antamaan minulle nimen, johonka minä tahdon muuttaa isäni ja äitini minulle antaman nimen, jota minä kolmekymmentä vuotta kunnialla olen kantanut. Kuuliaisena kutsumuksellesi olen minä itseltäni heittänyt pois, mikä minut voi tehdä suureksi ihmisten parissa; mutta tiellä, jota minun Egyptissä, Jumalani ja sinun kuvasi kanssa sydämessä, oli vaeltaminen uhkaavaa kuolemaa kohti, on se sanoma tullut minulle, jota minun on tässä esiintuominen, ja sentähden uskon minä, että se on korkein itse, jolta se tulee. Saattamaan sen kansan johtajille olen minä velvoitettu; mutta kun en löydä Mosesta, en voi uskoa sitä kellekään paremmalle kuin sinulle, joka, vaikka oletkin vain nainen, veljesi jälkeen seisot korkeinta lähinnä, ja sentähden pyydän sinua nyt kuulemaan minua. Kolmannen korville ei ole sanomani vielä kypsynyt."

Silloin ojensi Hur itsensä suoraksi ja keskeyttäessään toisen puheen kysyi hän Mirjamilta, tahtoisiko hän kuunnella Sunin poikaa ilman todistajia; mutta hän vastasi hänelle kaikumattomalla "kyllä".

Silloin kääntyi Hur ylpeästi ja kylmästi sotilaasen: "Minä luulen, että Mirjam tuntee Herran tahdon niinkuin veljensäkin ja että hän tietää, mikä soveltuu vaimoille Israelissa. Ellen erehdy, oli se myös tämän puun alla kuin sinun oma isäsi, arvoisa Nun, antoi pojalleni Urille ainoan vastauksen, jonka Moseksenkin täytyy antaa kullekin sinun kaltaisellesi sanantuojalle."

"Tunnetko sinä sen?" kysyi sotilas jyrkällä ja torjuvalla äänellä.

"En", vastasi toinen, "mutta minä aavistan mitä se sisältää ja katso tänne."

Samalla kumartui hän nuoruuden notkeudella ja nosti voimallisilla käsivarsilla ylös kaksi suurta kiveä, asetti ne vastatusten, vieritti sitten muutamia pienempiä niiden sivulle ja huudahti kiivaasti:

"Tämä muistopatsas olkoon todistajana minun ja sinun välillä, niinkuin muistopatsas Mizpassa, jonka Jaakop ja Laban nostivat. Ja niinkuin hänkin huusi Herralle, että hän olisi hänen ja, toisen välillä vartijana, niin teen minäkin. — Mutta sinua neuvon minä tälle muistopatsaalle, ettäs muistaisit sitä, kun olemme erossa toisistamme. Tässä lasken minä käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä Hur, Kalebin ja Ephrat'in poika, en pane uskallustani kehenkään muuhun kuin Herraan isäimme Jumalaa ja että minä olen nöyrä noudattamaan hänen käskyänsä, joka kutsuu meitä faraon valtakunnasta maahan, jonka hän meille on luvannut. Mutta sinulta Hosea, Nunin poika, kysyn minä, ja Herra meidän Jumalamme kuulee sinua. Etkö sinäkään odota muuta apua kuin Abrahamin Jumalalta, joka valitsi kansansa valituksi kansakseen? Ja tahdotko todistaa, että sinä aina muistat egyptiläisiä, jotka ovat meitä sortaneet ja joiden orjuudesta Herra meidän Jumalamme on luvannut lunastaa meidät, Jumalasi ja kansasi kuoleman vihollisina?"

Silloin vavahtelivat sotilaan parrakkaat kasvot ja hän halusi syöstä kumoon muistopatsaan ja ojentaa kiusallista kysyjää vihastunein sanoin, mutta Mirjam oli laskenut kätensä muistopatsaan päälle ja huudahti:

"Hän kysyy sinulta Herramme ja Jumalamme edessä, joka on todistajanne!"

Silloin onnistui Hosean hillitä vihaansa ja puristaessaan lujemmin neidon kättä vastasi hän vakavasti:

"Hän kysyy, mutta minä jään vastauksen velkaa, sillä myöntämisestä ja kieltämisestä on tässä vähän apua; Jumalan otan minäkin todistajaksi ja tämän muistopatsaan edessä on sinun Mirjam, mutta ainoastaan sinun käsittäminen mitä minä ajattelen ja mitä tarkoitusta varten olen tullut. — Mutta sinä Hur, katsele tänne! Niinkuin sinäkin, lasken minäkin käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä, Hosea, Nunin poika, en pane luottamustani kehenkään muuhun kuin Herraamme, Isäimme Jumalaan. Sinun ja minun välillä seisokoon se todistajana ja päättäköön, josko minun tieni on hänen taikka erehtyväisen ihmisen. Minä tottelen hänen tahtoansa, jonka hän on ilmoittanut Mosekselle ja tälle jalolle neidolle. Tämän lupaan minä valalla, jonka vartija on Herra meidän Jumalamme."

Hur oli jännitetyllä tarkkaavaisuudelta kuunnellut ja liikutettuna tämän puheen vakavuudesta huudahti hän:

"Herra meidän Jumalamme kuuli valasi, ja valaasi vastaan panen minä tämän muistopatsaan edessä vielä yhden todistuksen: 'Jos se hetki tulee, jolloin sinä muistellessasi tätä muistopatsasta annat sen vakuutuksen, minkä äsken kielsit minulta, ei ole tulevaisuudessa syntyvä mitään vihaa välillämme, ja jos korkeimman tahto sellainen on, niin jätän minä mielelläni päällikkötoimen sinulle, johonka sinä monissa sodissa tottuneena olet taitavampi kuin minä, joka tähän asti olen komentanut vain paimeniani ja laumojani. Mutta sinun mieleesi, Mirjam, painan minä sen, että tämä muistopatsas on myös todistajana siihen keskusteluun, johonka sinä, Jumalan kasvojen edessä, aiot ryhtyä tämän miehen kanssa. Minä muistutan sinua nuhtelevista sanoista, joita sinä kuulit tämän miehen isän suusta tämän puun alla, ja huudan Jumalan todistajaksi, että minä isällisellä kirouksella olisin synkistyttänyt elämän Urille, omalle pojalleni, joka on sydämeni ilo, jos vain hän olisi astunut kansan sekaan voittaakseen sen sanomalla, jonka hän meille toi; sillä se olisi kääntänyt vähä-uskoiset heidän Jumalastaan. Siitä muistutan sinua, neito, ja sanon sinulle vielä kerran: Jos minua etsit, niin olet löytävä minut, ja ovi, jonka minä avasin sinulle, pysyy sinulle avonaisena, mitä tahansa tapahtukoon'."

Näin puhuttuaan käänsi Hur hänelle ja sotilaalle selkänsä.

He eivät tietäneet, kuinka heidän laitansa oli, ja hän, joka pitkän, vaarojen alaisen ratsastuksen kestäessä hartaalla halulla oli ikävöinyt tätä hetkeä, jolloin hän saisi tavata rakastettuansa, katseli hämmästyneenä ja kovin levottomana maahan, mutta Mirjam, joka hänen lähestyessään piti häntä varten valmiina korkeimman ja suloisimman palkinnon, jolla rakastava vaimo palkitsee uskollisuuden ja rakkauden, oli tuon vakavasti varoittavan kivipatsaan edessä vaipunut maahan puun viereen ja painoi otsana onteloa, visaista runkoa vasten.

Viidestoista luku.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä sykomorin alta kuin neidon hiljaista nyyhkytystä ja sotilaan levottomia askeleita, joka, koettaessaan malttaa mielensä, ei uskaltanut häiritä häntä.

Hän ei voinut vielä käsittää, mikä niin äkkiarvaamatta, vuorenkorkuisena oli tunkeutunut hänen ja rakastetun välille.

Hurin sanoista oli hän käsittänyt, että Moses ja hänen oma isänsä olivat evänneet kaiken välityksen, ja kuitenkin näkyivät hänestä lupaukset, mitkä hänellä oli kansalle esitettävänä, korkeimman armorikkaiksi lahjoiksi. Eihän kukaan hänen kansalaisistaan vielä niitä tuntenut ja oliko Moses se, jona hän piti häntä, niin täytyi Herran avata hänen silmänsä ja näyttää hänelle, että hän oli valinnut hänen, Hosean, hänen välityksellään johtamaan kansaa parempaa tulevaisuutta kohti; ei hän myöskään epäillyt, että hän helposti voisi saada isän puolelleen. Täydellä vakuutuksella olisi hän myöskin toistamiseen vakuuttanut, että se oli korkein, joka hänelle oli tien osoittanut, ja tätä kaikkea mietittyään ja Mirjamin vihdoin noustua ylös astui hän häntä kohti uudella luottamuksella. Rakastava sydän kehoitti häntä sulkemaan hänet käsivarsiinsa, mutta hän viittasi häntä peräytymään ja neidon muutoin niin puhdas, syvä ääni kuului käheältä ja ikäänkuin peitetyltä kysyessään häneltä miksi hän oli niinkauvan viipynyt ja mitä se oli, jota hän aikoi uskoa hänelle.

Sykomorin alla ei hän ollut ainoastaan etsinyt lepoa ja rukoillut Jumalaa siitä, vaan myöskin katsonut sydämeensä. Hän rakasti Hoseaa; mutta hän aavisti hänen tulevan samalla esityksellä kuin Urikin, ja vanhan Nun'in vihaiset sanat kaikuivat nyt vahvemmin kuin koskaan hänen sielussaan. Pelko, että tuo rakastettu vaelsi väärillä poluilla ja Hurin hämmästyttävä teko olivat tasoittaneet hänen kiihkonsa korkeat laineet ja hänen järkevään harkitsemiseen palautunut henkensä pyysi ennen kaikkia tietää, mikä häntä niinkauvan oli pidättänyt, jota hän Jumalansa nimessä oli kutsunut, ja miksi hän tuli yksin ja ilman Ephraimia.

Kirkas taivas oli täynnä tähtiä, ja nämä, joiden määrä oli nähdä jälleenyhdistetyn rakastavan ihmisparin onnea, tulivat nyt todistajiksi levottoman tytön arkoihin kysymyksiin ja tulisen katkerasti petetyn miehen kärsimättömiin vastauksiin.

Vakuuttaen rakkauttaan ja tulleensa omistamaan hänet omakseen alkoi hän puhettaan; hän salli tosin hänen pitää kättään omassaan, mutta pyysi häntä luopumaan kosimisestaan ja ensiksi kertomaan hänelle mitä hän tahtoi tietää.

Monenlaisia tietoja oli hän saanut Ephraimista eräältä sotatoverilta Tuniksesta, ja niin voi hän kertoa, että poika tottelemattomuudesta ja luultavasti tyhmästä uteliaisuudesta oli haavoitettuna ja sairaana mennyt kaupunkiin, mutta että hän oli saanut asunnon ja hoidon erään ystävän luona. Mutta tämä teki neidon levottomaksi ja hän nuhteli itseänsä, että tuo orpo, kokematon poika, joka oli kasvanut hänen silmäinsä alla ja jonka hän oli lähettänyt vieraasen maahan, oli nyt egyptiläisessä huoneessa.

Hosea vakuutti kuitenkin; että hän ottaisi huolekseen hänen takaisin saattamisensa omiensa luo, ja kysyi häneltä, kun hän huolimatta tästä näyttäytyi murheelliselta oliko hän menettänyt hänen rakkautensa ja luottamuksensa. Mutta antamatta hänelle lohduttavaa vastausta alkoi hän uudelleen kysellä häneltä ja tahtoi tietää, mikä oli hänen tuloansa viivyttänyt, ja niin piti hänen syvästi levottomana ja loukatulla mielellä aloittaa kertomuksensa.

Sill'aikaa kuin Mirjam, nojautuen sykomorin runkoa vastaan, kuunteli häntä, astui Hosea, kaipion ja levottomuuden vallassa milloin edes ja takaisin, milloin taas, tuskin itsensä herrana, hänen luokseen. Ainoastaan kiihko ja toivo, mitkä hänen täyttivät eikä mikään muu, näkyivät hänestä ansaitsevan pukea sanoiksi. Jos hän olisi varmasti tietänyt, että hänen sydämensä oli vieraantunut hänestä, olisi hän ratsastanut täältä pois jälleen, aukaistuaan ensin sielunsa isälleen ja uskallettuaan ratsastaa umpimähkään, löytääkseen Moseksen. Voittaa Mirjam ja varoa itseään valapattoisuudesta oli kaikki, mitä hän halusi, ja vaikka hän olikin kokenut ja toivonut merkillisiä seikkoja viime päivinä, vastasi hän kuitenkin Mirjamin kysymyksiin kiivaasti ja ikäänkuin olisivat ne koskeneet arvottomia asioita.

Lentävin sanoin alkoi hän kertomuksensa ja jota useammin Mirjam häntä keskeytti, sitä kärsimättömämmin vastasi hän häntä, sitä syvemmiksi kävivät rypyt hänen otsallaan.

Muutaman tunnin oli Hosea hevosen hoitajansa seurassa iloisin mielin ja toivorikkaana ratsastanut etelää kohti, kun hän, vähän ennen pimeän tultua huomasi suuren ihmisjoukon, joka kulki hänen edellään. Alussa oli hän ollut siinä luulossa, että hän oli kohdannut pois vaeltavien heprealaisten jälkijoukon. Sentähden oli hän kiiruhtanut hevosensa juoksua. Mutta ennenkuin hän oli saavuttanut vaeltajat, olivat muutamat talonpojat ja kuorma-ajurit, jotka olivat jättäneet juhtansa ja rattaansa alttiiksi, rientäneet hänen ohitsensa kovalla huudolla ja kiihkeillä varoituksilla, mitkä ilmoittivat hänelle, että hänen edellänsä vaeltajat olivat spitaalisia. Ja pakolaisten varoitus olikin ollut hyvin perustettu, sillä ensimäiset, jotka kääntyivät hänen puoleensa sydäntä liikuttavalla huudolla: "Spitaali! Spitaali", kantoivat tuon hirvittävän taudin tuntomerkkejä ja heidän ruvella ja valkealla hilseellä peitetyistä, rumennetuista kasvoistaan katsella tuijottivat karvattomat silmät kolkolla kiillolla häntä vastaan.

Pian tunsikin Hosea muutamia heistä osaksi egyptiläisiksi papeiksi kerityllä päällä, osaksi heprealaisiksi miehiksi ja vaimoiksi. Molemmille teki hän päällikön ankaralla tyyneydellä tarpeelliset kysymykset ja sai tietää, että he tulivat kivilouhimoista vastapäätä Memphistä, joka oli heidän erityinen olinpaikkansa Niilin itärannalla Muutamat heprealaiset heidän seassaan olivat siellä kuulleet omaisiltaan, että heidän kansansa aikoi jättää Egyptin ja etsiä maata, jonka Herra oli heille luvannut Silloin olivat useat päättäneet uskoa itsensä samoin heidän isäinsä väkevälle Jumalalle ja seurata vaeltavia; mutta egyptiläiset papit, joita sama onnettomuus liitti heprealaisiin, olivat lähteneet heidän kanssansa ja asettaneet vaelluksensa päämaaliksi Succothin, johon Moses, niinkuin olivat kuulleet, aikoi ensin viedä kansansa. Mutta jokainen, joka olisi voinut näyttää heille tien, oli paennut heidän edellään, ja siitä syystä olivat he kulkeneet liiaksi pohjoiseen ja harhautuneet Thabne-linnan läheisyyteen. Penikulman matkalla tältä paikalta oli Hosea tavannut heidät ja kehoittanut heidän päällikköänsä pyörtämään takaisin, etteivät saattaisi onnettomuutta poisvaeltaville veljille.

Tämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt linnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö joka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet saivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain niemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä, ei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet, koska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se heidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta jos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli tuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi havaitulla olisi vapaus palata kotiin.

Nämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen pysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut niin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa Thabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi hänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin vaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän piti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa auringonvalossa.

Hänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo pehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain joukossa, oli ojentanut tälle kätensä.

Syy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja vasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt Succothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin paljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä vallan.

Nopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen sydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän läheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman onnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan katkerata pettymystä.

Sekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut, mitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän uskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen sotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka kiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen paikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: "He ovat meidän vertamme ja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja Phibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat spitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa seisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista — niitä ei ole monta — saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi kansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja pieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät vihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit erottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän vertamme, luoksemme?"

Silloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi kuului hänen vastauksensa: "Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen tuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan laumasta."

"Aivan oikein", keskeytti neito häntä innokkaasti, "sillä paimen on heikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta Herra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa ankarasta kuuliaisuudesta."

"Näin ajattelee nainen", vastasi Hosea; "mutta mitä sääliväisyys hänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te seuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että sallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä teille ja suvullenne on soveliasta."

Silloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi tässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä että se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän tänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea, ettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen muistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt nojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi hänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain puolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi piiriinsä takaisin.

Mutta Hoseakin tunsi itsensä arvossaan loukatuksi ja Mirjamin käytös ilmaisi hänelle, että tämä hetki oli päättävä, tulisiko valta, heidän tulevassa liitossaan, hänelle vaiko Mirjamille. Ylpeänä ja ankaran ylevänä seisoi Hosea hänen edessään, — todellakin niin miehekkäänä ja ihailtavana, jollaisena ei hän koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Kuitenkin sai halu taistella loukatun naisellisen arvonsa puolesta hänessä ylivallan yli kaiken muun tunteen, ja vihdoin oli se hän, joka katkaisi tuon lyhyen kiusallisen vaitiolon, mikä oli Hosean nuhtelevien sanojen seurauksena, ja levollisuudella, jonka hän koko tahtonsa voimaa ponnistamalla sai, alkoi hän: "Me unohdamme kumpikin, mikä meitä niin myöhään yöllä täällä pidättää. Sinä aioit uskoa minulle, mikä sinua omiesi luo tuoja kuulla minulta, ei mitä Mirjam, tuo heikko nainen, vaan mitä Herran uskottu siitä tuomitsee."

"Myöskin sen neidon ääntä, jonka rakkautta minä halasin, toivoin kuulevani", vastasi hän kolkosti.

"Sinä saat sen kuulla" sanoi Mirjani nopeasti ja otti kätensä muistopatsaalta pois. "Mutta saattaa tapahtua, etten minä voi yhtyä sen miehen mielipiteesen, jonka voima ja viisaus ovat niin paljon ylempänä minua, ja kuitenkin osoitit sinä juur'ikään, ettet sinä suvaitse naisen etkä edes minun vastaansanomistani."

"Mirjam," keskeytti Hosea nuhtelevalla äänellä; mutta hän pitkitti innokkaammin: "minä olen kokenut sitä ja koska elämäni suurin suru olisi kadottaa sydämesi, täytyy sinun oppia ymmärtämään minua, ennenkuin kehoitat minua lausumaan tuomion".

"Kuule sinä ensiksi minun sanomani!"

"Ei, ei!" vastasi hän vilkkaasti. "Vastaus tulisi kuolemaan huulillani! Salli minun ensiksi kertoa sinulle naisesta, jolla on rakastavainen sydän ja kuitenkin tuntee jotakin muuta, mikä on hänestä korkeampaa kuin rakkaus. Sinä hymyilet? Ja sinulla on oikeus siihen, niin kauvan kuin et tunne sitä, mitä minä aion uskoa sinulle."

"Puhu sitten!" keskeytti Hosea häntä äänellä, josta hän ymmärsi, kuinka vaikeata hänestä oli olla kärsiväinen.

"Kiitos!" sanoi hän lämpimästi. Sitten nojasi hän vanhan puun runkoa vasten ja sill'aikaa kuin Hosea istahti penkille katsellen milloin maahan, milloin hänen kasvoihinsa, alkoi Mirjam puhumaan:

"Lapsuus on takanani ja pian myöskin nuoruus. Vielä vähäisenä ollessani olin tuskin erillainen muita tyttöjä. Minä leikin niinkuin hekin, ja vaikka äitini oli opettanut minua rukoilemaan isäini Jumalaa, niin mielistyin kuitenkin siihen, mitä muut lapset minulle kertoivat Isis-jumalattaresta. Milloin vain sopi, hiivin minä hänen temppeliinsä, ostelin ryytejä, riistin puutarhan hänen tähtensä, voitelin hänen alttariansa ja vein hänelle kukkia uhriksi. Minä olin muita isompi ja vahvempi ja lisäksi Amramin tytär, ja senvuoksi tottelivat he minua ja tekivät mielellään mitä tahdoin. Ollessani kahdeksan vuotias tulimme tänne Zvanista. Ennenkuin vielä olin saanut leikkisisaren, tulit sinä Gamalielin, sisaresi miehen luo, parantuaksesi erään libyalaisen keihään tekemästä haavasta. Muistatko sinä vielä aikaa, jolloin sinä nuorukaisena korotit pienen tytön kumppaniksesi? Minä toin sinulle, mitä sinä tarvitsit, loruilin sinulle mitä tiesin, mutta sinä kerroit minulle verisistä taisteluista ja voitoista, sotilasten kiiltävistä sotavaruksista sekä heidän hevosistaan ja vaunuistaan. Sinä näytit minulle urhoollisuudellasi voittamasi sormuksen, ja kun haava rinnassasi oli parantunut, harhailimme ympäri laitumilla."

"Isiksellä, jota sinäkin suosit, oli täällä temppeli, ja kuinka usein olenkaan salaisesti hiipinyt esikartanoon rukoillakseni edestäsi ja lahjoittaakseni hänelle juhlakakkuni. Sinulta olin kuullut niin paljon faraosta ja hänen loistostaan, egyptiläisistä, heidän viisaudestaan, heidän taidostaan ja heidän koristellusta elämästään, että pieni sydämeni halusi elää heidän keskellään pääkaupungissa; olinpa myöskin kuullut, että veljeni Moses oli kuninkaan linnassa saanut osakseen suuria suosionosoituksia ja tullut pappein parissa kunnioitetuksi mieheksi. Kansamme ei enään miellyttänyt minua, sillä se oli kaikissa suhteissa takapajulla egyptiläisistä."

"Sitten tuli ero sinusta, ja koska pieni sydämeni oli hurskas ja odotti kaikkea hyvää jumalalliselta voimalta, olipa se sitten minkä nimellinen hyvänsä, rukoilin minä faraon ja hänen sotajoukkonsa edestä, jonka riveissä sinä taistelit."

"Äitini puhui joskus isäimme Jumalasta, niinkuin voimallisesta suojelijasta, joka kuluneina aikoina oli velvoittanut kansansa kiitollisuuteen, ja hän kertoi minulle hänestä monta kaunista kertomusta; mutta monasti uhrasi hän itse Sethin temppelissä tai vei auringon jumalan pyhälle haralle apilaskukkia. Hän muisteli myös ystävällisesti egyptiläisiä, joiden seassa hänen ylpeytensä ja ilonsa, meidän Moseksemme oli noussut niin korkeaan kunniaan."

"Niin tulin viidentoista vanhaksi ja elin iloisena toisten kanssa. Ehtoisin, paimenten kotiinpalattua, istuin minä nuorison kanssa valkean ääressä ja minusta oli mieluista, kun laumain omistajain pojat antoivat minulle etusijan ennen muita sekä kosivat minua; mutta minä lähetin heidät kaikki kotiinsa, jopa egyptiläisen päämiehenkin, joka komensi varastohuoneen linnaa, sillä minä ajattelin sinua, nuoruuden kumppaniani. Kun tanssin juhlallisissa leikeissä ja lauloin tamburinin säestyksellä äänekkäiden suostumushuutojen vastaani kaikuessa, niin ei mikään olisi ollut minulle liian kallista löytääkseni loihtusanat, joiden avulla olisin silloin saanut sinut luoksemme. Niin usein kuin minua vain ihailtiin ajattelin sinua, — livertelin täydestä sydämestä kuin leivonen, sillä lauloin sinulle enkä Herran kunniaksi, jolle lauluni oli pyhitetty."

Tässä valtasi intohimo uudella voimalla miehen, jolle tuo rakastettu oli tehnyt niin suloisen tunnustuksen. Kiivaasti kavahti hän ylös ojentaen käsivartensa hänelle, mutta neito torjui hänet jyrkästi pois, hillitäkseen hänkin intohimoaan, mikä uhkasi vallata hänenkin.

Kuitenkin oli hänen syvä äänensä saanut uuden, oudon soinnun, kun hän nopeasti ja hiljaa, sitten kovemmin ja painavammin pitkitti:

"Ja niin täytin kahdeksantoista vuotta enkä kauvemmin voinut viihtyä Succothissa. Sanomaton kaipio, ei vain sinun perääsi, oli saanut vallan sielussani. Mikä ennen valmisti minulle iloa, tuntui minusta nyt tyhjältä, ja yksitoikkoinen elämä täällä etäisessä rajakaupungissa, paimenien ja karjalaumojen parissa, näytti minusta kurjalta ja surulliselta".

"Eleasar, Aaronin poika, oli opettanut minua lukemaan ja toi mukanaan kirjoja, täynnä kertomuksia, jotka eivät koskaan voineet olla tapahtuneet, mutta kuitenkin panivat sydämen sykkimään. Monet sisälsivät ylistyslauluja jumalillekin ja palavia rakkauslauluja. Nämä menivät syvälle sieluuni ja niin usein kuin minä ehtoisin tahi puolipäivän aikana, jolloin kaikki oli hiljaa ja paimenet sekä laumat olivat kaukana laitumella, olin yksinäni, kerroin minä itsekseni näitä lauluja tai keksin uusiakin, joista useimmat olivat ylistyslauluja jumaluudelle. Milloin ylistivät ne oinaspäistä Amonia, milloin nautapäistä Isistä ja usein myöskin suurta ja kaikkivaltiasta Jumalaa joka oli ilmestynyt Abrahamille ja josta äitini sitä useammin puhui, jota vanhemmaksi hän tuli. Sellaisten ylistyslaulujen miettiminen, näkyjen odottaminen, jotka näyttivät minulle Jumalan suuruuden ja ihanuuden tai kauniita enkeliä ja hirveitä haltijoita, oli minusta mieluisinta työtä. Iloisesta lapsesta, olin tullut haaveilevaksi neidoksi, joka salli kaikki käydä mielen mukaan. Eikä ollut ketään, joka olisi minua varoittanut; sillä äitini seurasi kuollutta isääni, ja nyt elin minä yksinäni vanhan Rahel-tätini kanssa tyytymättömänä itseeni enkä kenellekään iloksi. — Aaron, vanhin meistä, oli muuttanut appensa Amminadabin luo, sillä Amramin huone, hänen perintönsä, oli käynyt hänelle liian pieneksi ja halvaksi, jonka tähden hän jätti sen minulle. Leikkitoverinikin karttivat minua, sillä ilo oli paennut minusta ja kurjassa ylpeydessä halveksin minä heitä syystä että voin tehdä lauluja ja näyissäni sain nähdä enemmän kuin he kaikki."

"Niin täytin yhdeksäntoista vuotta ja syntymäpäiväin ehtoolla, jota ei kukaan muu ajatellut kuin Milca, Eleasarin tytär, lähetti korkein minulle ensikerran sanansaattajan. Hän tuli enkelin muodossa ja käski minun valmistamaan huonettani, sillä eräs vieras oli tulossa, joka oli minulle rakkain kaikista."

"Se tapahtui varhain aamulla tämän puun alla; mutta minä menin kotiin ja valmistin vanhan Rahelin avulla huoneeni sekä laitoin vuoteen ja aterian, viinineen ja kaikkineen, joilla vierasta kunnioitetaan. Puolipäivä tuli ja ehtoopäivä kului; ehtoosta tuli yö ja taaskin aamu ja minä odotin yhä vain vierasta. Mutta kuin tuon päivän aamu oli laskeumaisillaan, rupesivat koirat kovasti haukkumaan ja astuessani ovesta ulos, riensi voimakas mies hajalla hapsin ja parroin, rikkinäisessä valkeassa papin puvussa suoraan luokseni. Vinkuen pakenivat koirat häntä, mutta minä tunsin hänet veljekseni."

"Jälleen näkemisemme niin pitkän ajan kuluttua tuotti minulle alussa enemmän kauhua kuin iloa, sillä Moses oli kostajaa paossa, syystä että hän oli voudin tappanut. — Tiedäthän!

"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti hän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä sanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä iskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla ja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen täytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti hän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala."

Vavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta tuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina langenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala minulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa, jota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin hän puhui hänestä ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin kansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti taivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen jalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.

Niinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka Herra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys minut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen tuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin myöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat omaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi silmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia vastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin. Silloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan kutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni puhui minulle ikäänkuin kielillä.

"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen asuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin heidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin minä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä heidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon alla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi, jonka apu Jehova on — ja sinä, — et enään Hosea, ei, Josua tottelit Jumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä."

Tässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka kasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. "Niin, sinulle ja korkeimmalle olin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo kysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta niistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini kuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä sinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun suusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut, jolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha, jonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?"

"Rakkaudenko?" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä häneen. "Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman elämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin, Herran käskystä murtaakseen kansan orjuuden — se tapahtui kolme kuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta — siitä saakka en tiedä enään mitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä."

"Niin olet sinä senkin unohtava?" kysyi Hosea jyrkästi.

"Eipä suinkaan", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen kasvoihinsa. "Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon sydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä Herralle…" Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin haltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: "Sinä olet minua läsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät miksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen välikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien kansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut."

Tämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä, oli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä ja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa kruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän hämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä olentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta ihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua ennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea, Herran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen sielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: "Niinpä on siis hetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja kuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää Hosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle, jota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat, uutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman kodin!"

Silloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta ilosta innostuneena huusi hän: "Sinä tulet johtamaan meitä maahan, jonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan hyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!"

"Hän lähestyy, hän on täällä!" lankesi Josua innossaan hänen puheesensa; mutta Mirjam ei kieltäynyt, kun hän veti hänet puoleensa ja antauttuaan tunteen valtaamana, vastasi hän hänen huuliensa suudelmaan.

Kuudestoista Luku.

Peljäten omaa heikkouttaan irtautui Mirjam pian rakastetun syleilystä ja sitten kuunteli hän, onnellisena ja odottaen uutta armoa korkeimmalta, Hosean lyhyttä kertomusta mitä hän kutsumuksestaan saakka oli saanut kokea ja tuntea.

Ensiksi kertoi hän kauheasta epäilyksestä, jonka kanssa hän oli taistellut, kuinka hän sitten oli voittanut täyden uskonsa ja, kuuliaisena kansansa Jumalan ja isänsä kutsumukselle, oli vankilan tai kuoleman uhallakin mennyt linnaan päästäkseen vapaaksi valastaan.

Sitten kuvaili hän, kuinka armollisesti murheellinen kuningasparikunta oli häntä kohdellut ja kuinka hän vihdoin oli ottanut toimekseen esittää kansan johtajille, että he veisivät kansan vähäksi ajaksi korpeen ja sitten johtaisivat sen takaisin kotiin Egyptiin, jossa heille länsipuolella virtaa annettaisiin uusi, ihana maa asuttavaksi. Siellä ei tulevaisuudessa mikään vieras vouti rasittaisi työntekijöitä, heidän omat vanhimpansa tulisivat johtamaan heprealaisten asioita ja heidän oma valitsemansa mies tulisi olemaan heidän päämiehenään.

Vihdoin huomautti hän, että hän itse olisi määrätty johtamaan heprealaisten sotavoimaa ja maaherrana välittämään ja sovittamaan riitaisuuksia heidän ja egyptiläisten välillä, missä niin vaadittaisiin.

Yhdistettynä hänen kanssansa, tulisi hän onnellisena miehenä tuossa uudessa maassa pitämään huolta pienimmästäkin, joka oli hänen vertansa. Tänne ratsastaessaan oli hänen mielensä ollut niinkuin verisen taistelun jälkeen, jolloin torvien toitotus ilmoittaa voittoa. Varmaankin oli hänellä oikeus tuntea itsensä korkeimman lähettilääksi.

Mutta tässä keskeytti hän itseänsä, sillä Mirjam, joka alussa oli kuunnellut häntä avoimin korvin ja loistavin silmin, oli yhä aremmalla ja huolestuneemmalla katsannolla seurannut hänen puhettaan. Mutta kun hän vihdoin puhui toivostaan hänen sivullaan tehdä kansaa onnelliseksi, veti hän kätensä häneltä, katseli häntä tuskallisesti miehuullisiin kasvoihin, jotka hehkuivat iloisesta liikutuksesta ja silmäili sitten ikäänkuin mieltään malttaakseen, maahan.

Aavistamatta, mitä hänessä liikkui, lähestyi Hosea häntä. Hän luuli, että hänen kieltään lamautti neidon häpeä ensimäisestä suosion-osoituksesta, minkä tämä miehelle osoitti. Mutta kun neito, Hosean viimeisissä sanoissa, joilla hän ilmaisi itsensä Jumalan oikeaksi lähettilääksi, pudisti tyytymättömästi ja kieltävästi päätänsä, kavahti hän jälleen ylös ja huusi, tuskin ollen mies hillitsemään itseänsä tuskallisen pettymyksensä johdosta: "Sinä uskot siis että Herra on varjellut minua ihmeen kautta väkevän vihalta ja jättänyt toimekseni hankkia tuon valtijaan kädestä lahjoja kansalleni, jommoisia tuo väkevämpi ei koskaan myönnä heikommalle, tehdäkseen vain pilkkaa sen miehen iloisesta luottamuksesta jonka hän itse kutsui palvelukseensa."

Silloin keskeytti neito häntä kolkosti ja vaivaloisesti pidätetyillä kyyneleillä: "Väkevämpi heikommalle! Jos se on tarkoituksesi, niin pakoitat sinä minua kysymään sinulta oman isäsi sanoilla: 'Kuka on sitten väkevämpi, Herra meidän Jumalammeko vai tuo heikko istuimella, jonka esikoinen, korkeimman viittauksesta, kuivui kuni ruoho? Oi, Hosea, Hosea!'"

"Josua!" keskeytti hän häntä raivoisasti. "Kadehditko sinä minulta nimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen apuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla onnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä…"

"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe mitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä", vastasi hän hengästyneenä. "Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat; kansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä koskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet heidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua verkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi ne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen minä…"

"Liiaksi!" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. "Se on viha, joka on sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella — kuinka sanoitkaan äsken? — jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja käyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta on hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki — mutta missä on tämä rakkaus? — Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon minä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan isäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni kautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte maahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille luvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit. Mutta tätä en tehnyt kansan vuoksi — sillä mitä on se tähän asti ollut minulle? — Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani, ja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei tunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon, vihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on sinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta, sysäät sinä jalallasi pois itseltäsi."

Silloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä vavahtelevien kasvojensa eteen.

Aamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen virkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin ja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni kaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.

Kuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo rakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan, jonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut hänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea; mutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden! Sillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa, mitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin kohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin kuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin ukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus hänen vaatimuksestaan?

Kansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se Jumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen kanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen veljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli kurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta hänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo, joka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!

Mutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui, ikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli pakoittanut itsensä pysymään lujana.

Kahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet palvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli tunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi hänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle kun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin hänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen äänekkäästi täytynyt nyyhkiä

Välittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen ylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli avonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin odottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli suhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan hänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi auringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta, näki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä kauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle sen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua, vaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa suuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten silmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä muistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.

Tuskalloisesti hengittäen katseli Mirjam tätä näkyä ja kuitenkin olisi hän kernaasti sulkenut silmänsä ja kadottanut kuulonsa, ettei hänen olisi tarvinnut nähdä olentoa eikä kuulla ääntä puusta. Mutta äkkiä katosi näky, äänet vaikenivat ja nyt oli hän kirkkaassa valkean valossa näkevinään hänen, tuon ensimäisen miehen, jolle hän oli tarjonnut neitseelliset huulensa suuteloksi, kuinka hän kohotetulla miekalla, kansansa paimenien etunenässä, hyökkäsi näkymätöntä vihollista vastaan.

Pikaisesti, niinkuin salama välähtää, näkyi ja sammui tämä näky ja kuitenkin tiesi hän, ennenkuin se vielä oli kadonnut, mitä se hänelle merkitsi.

Mies, jonka hän oli "Josuaksi" nimittänyt ja joka oli omansa tulemaan kansansa turvaksi ja johtajaksi häntä ei saanut rakkaus vieroittaa korkeasta velvollisuudesta, johonka korkein oli hänet kutsunut. Sanomaa, minkä hän toi, ei saisi kukaan kansasta tietää ja sen kautta antaa itsensä eksyttää poikkeamaan tuolta vaaralliselta tieltä, jolle hän oli astunut. Mitä hänen oli tehtävänä, oli hänelle niin kirkas ja selvä, kuin kadonnut näkykin. Ja ikäänkuin korkein tahtoisi näyttää hänelle että hän oikein oli ymmärtänyt, mitä näky häneltä vaati, kuului Hurin ääni sykomorin läheisyydestä, ennenkuin hän vielä oli noussut ylös valmistaakseen rakastetulle sitä kärsimystä, johonka hän tuomitsi hänet ja itsensä ja tämä ääni käski kaikkialta esiin virtailevan kansan kokoontumaan lähtöön.

Tie hänen itsensä pelastamiseksi oli hänen edessään; mutta Josua ei ollut vielä uskaltanut häiritä rukoilevaa hänen hartaudessaan.

Neidon vastahakoisen käytöksen vuoksi tunsi hän sielunsa juuria myöten itsensä loukatuksi ja häirityksi. — Mutta katsottuaan alas häneen ja huomattuaan kuinka ankara vilunkohtaus täristeli hänen korkeata olentoansa ja kuinka hänen silmänsä ja kätensä, ikäänkuin lumottuina, olivat taivaasen ojennetut, silloin tunsi hän, että jotakin suurta ja pyhää liikkui hänen rinnassaan, jota olisi rikos häiritä; eikä hän voinut poistaa tunnetta, että olisi uhkarohkeata pyytää vaimoa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Herran kanssa. Suloista mahtoi tosin olla omistaa tätä ylevää olentoa, vaan myöskin vaikeata nähdä hänen enemmän suosivan toista, olipa tuo toinen sitten vaikka kaikkivaltijas itse, kuin rakastettua ja puolisoa.

Ihmisiä ja karjalaumoja oli jo kulkenut aivan läheltä sykomorin ohitse ja juuri kun hän oli päättänyt huutaa Mirjamille ja huomauttaa häntä lähestyvistä, nousi tämä ylös, kääntyi hänen puoleensa ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutuivat sanat: "Minä olen puhunut Herran kanssa, Josua, ja tunnen nyt hänen tahtonsa. Muistatko sinä niitä sanoja, joiden kautta Jumala sinua kutsui?"

Silloin kumarsi hän myöntävästi päätänsä; mutta neito pitkitti: "Hyvä, niin pitää sinun myös tietää, mitä korkein uskoi isällesi, Mosekselle ja minulle: Pois Egyptin maasta on hän meitä vievä, kauvas, kauvas pois maahan, missä ei kukaan farao tai hänen maaherransa hallitse meitä ja missä hän yksin on kuninkaanamme. Se on hänen tahtonsa ja haluatko palvella häntä, niin täytyy sinun seurata meitä ja, taistelun tultua, johtaa kansasi miehiä."

Silloin löi hän rintoihinsa ja huusi kiivaassa mielenliikutuksessa: "Minua sitoo vala palajamaan Tanikseen kertomaan faraolle, kuinka kansan johtajat ottivat sanoman vastaan, mikä minulle annettiin. Vaikka sydämenikin murtuisi, valapattoiseksi en voi tulla!"

"Ja ennemmin murtukoon minunkin sydämeni", huudahti Mirjam, "kun rikkoisin uskollisuuteni Herralle Jumalalle Olemme kumpikin päätöksemme tehneet ja niin olkoon sitten tämän muistokiven edessä se side katkaistu, mikä meidät yhdisti."

Aivan mielettömänä kiiruhti hän nyt tarttuakseen hänen käteensä; mutta Mirjani viittasi käskevällä liikkeellä hänet poistumaan, kääntyen samalla hänestä pois ja astuen kansaa kohti, mikä nautoineen ja lampaineen ympäröi kaivoa.

Suuret ja pienet väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään, kun hän ylpeällä ryhdillä lähestyi Huria, joka antoi käskyjä paimenille; Mutta tämä astui häntä vastaan ja kuultuaan, mitä hän hiljaisilla sanoilla lupasi hänelle, laski hän kätensä neidon pään päälle ja lausui juhlallisella vakavuudella: "Niin siunatkoon Herra meidän liittomme!"

Käsi kädessä harmahtuneen miehen kanssa, jolle hän oli itsensä antanut, astui Mirjam Josuan luo. Hänen sielunsa syvää liikutusta ei ilmaissut muu mikään kuin nuo lyhyet väliajat, jolloin hänen rintansa kohosi ja laskeusi, sillä hänen poskensa olivat tosin kalpeat, mutta hänen silmänsä kuivat ja hänen ryhtinsä yhtä suora kuin aina ennenkin.

Hurin antoi hän ilmoittaa tuolle rakastetulle, josta hän ainiaaksi oli luopunut, mitä hän Hurille oli lahjoittanut, ja kun Josua sen kuuli, pakeni hän takaperin ikäänkuin pohjattomuus olisi auvennut hänen jalkojensa edessä.

Huulet verettöminä katseli hän tuota epäsuhtaista paria. Pilkallinen nauru näkyi hänestä olevan oikea vastaus sellaiselle hämmästykselle; mutta Mirjamin vakavat kasvot saivat hänen tukahduttamaan sen ja kätkemään kapinallisen mielensä mitättömiin sanoihin.

Mutta hän tunsi, ettei hänelle pitkään aikaan onnistuisi näyttäytyä tyyneltä ja sentähden otti hän jäähyväiset Mirjamilta. Hän tahtoisi, sanoi hän pikaisin sanoin, tervehtää isäänsä ja hänen kauttansa kutsuttaa vanhimmat kokoon.

Mutta ennenkuin hän vielä oli lopettanut, riensi riiteleviä paimenia esiin ja huusivat Huria päättämään, minkä paikan kukin sukukunta saisi kulkueessa. Hän seurasi heitä ja kohta kun neito näki olevansa yksin Josuan kanssa, lausui hän rukoilevin silmin hänelle hiljaa, mutta painavasti:

"Mikä meitä yhdisti, täytyy rivakan toimen rikkoa, mutta korkeampi maali yhdistää meitä. Niinkuin minä annoin alttiiksi, mikä sydämelleni oli rakkainta, säilyttääkseni Jumalalleni ja kansalle uskollisuuteni, niin uhraa sinäkin se, missä sydämesi riippuu. Seuraa korkeinta, joka sinut Josuaksi kutsui! Tämä hetki muutti suloisimman onnen raskaaksi kärsimykseksi; kansamme onni kasvakoon siitä! Pysy sen kansan poikana, joka antoi sinulle isän ja äidin! Tule siksi, miksi Herra sinut kutsui, omiesi johtajaksi. Tahdotko pitää valasi, jonka faraolle vannoit ja esittää vanhimmille lupaukset, joilla sinä tulit, niin olet sinä voittava ne puolellesi, sen tiedän. Ainoastaan harvat tulevat sinua vastustamaan, mutta varmaankin ennen kaikkia oma isäsi. Kuulen hänen äänekkäästi ja vihaisesti korottavan äänensä omaa rakasta poikaansa vastaan. Ja jos sinä suljet korvasi hänen varoituksellensa, niin on kansa seuraava enemmän sinun kuin Jumalansa kutsumusta ja sinä olet voimallisena miehenä hallitseva heprealaisia. Mutta kun aika tulee, jolloin egyptiläiset eivät välitä lupauksistaan, kun saat nähdä, kuinka omiasi sorretaan vielä pahemmin kuin ennen ja kuinka he luopuvat isäinsä Jumalasta, palvellakseen jälleen eläinpäisiä jumalia, silloin on isäsi kirous lankeava päällesi. Korkeimman viha on tapaava soaistuneet ja epätoivo on oleva sen miehen osana, joka kurjuuteen johti häälyvän kansajoukon, jonka turvaksi korkein oli hänen valinnut. Ja sentähden huudan minä, heikko nainen, vaan korkeimman palvelija ja neitsy, jolle sinä olit elämää rakkaampi, varoittaen sinulle: 'Pelkää isäsi kirousta ja Herran rangaistusta! Varo kansaa houkuttelemasta turmioon!'"

Tästä keskeytti häntä orjatar, joka kutsui häntä hänen vierasystäväinsä luo, — ja hiljaa ja pikaisesti pitkitti hän:

"Vielä vain yksi asia! Ellet tahdo olla heikompi kuin se nainen, jonka vastaväitökset herättivät harmiasi, niin kieltäy omista toiveistasi tuhansien hyväksi tuolla, jotka ovat sinun vertasi! Käsi tämän muistokiven päällä sinun pitää vannoa…"

Mutta tässä vaikeni naisprofeetan ääni. Hänen kätensä hapuroivat turhaan jotakin turvaa ja valittaen vaipui hän Hurin muistokiven viereen polvilleen.

Josuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat vaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman pian palautetuksi elämään takaisin.

Vironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta kun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti hän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän rivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä, kuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi heikosti hymyillen Josualle: "Minä olen kuitenkin vain heikko nainen." Sitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden perästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi hiljaa: "Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi. Pysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!"

Silloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen silmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: "Minä tahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja sano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi, jolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava ja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän uskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka olen vannonut."

Tässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen hevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä: "Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon".

Silloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen, joka oli häntä varten määrätty. "Ole vahva ja luja", kuului sen lyhyt sisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; "Nämät sanat ovat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen kerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä vakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös sinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!"

Näin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen ratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta vapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti kohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja kuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen kanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli hänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti oli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli voittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa, ettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan voittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi pyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa. Ihmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa rinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.

Toisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan vanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan halunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko olisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille kummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.

Usein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän oli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien mielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä rasituksia, joita se oli kärsiä saanut.

Tutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä ja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai hän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän virkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa; sillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän sotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn yhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne Libyasta.

Vihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin ohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut, että rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat, vahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen profeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen kahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi oli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut hänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi, sinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna, valtakunnan voimallisimmaksi mieheksi.

Seitsemästoista Luku.

"Hän, jonka apu on Jehova!" jupisi viisi päivää, senjälkeen eräs kahleilla raskautettu valtiovanki katkerasti hymyillen itsekseen, kun hän neljänkymmenen kärsimystoverinsa kanssa vietiin voittoportin kautta Taniksesta itään.

Näiden onnettomien päämaali oli vuorikaivokset Sinain niemekkeellä, joissa tarvittiin uusia pakkotyöntekijöitä.

Lyhyen ajan oli rangaistusvangin hymyily kestänyt, mutta sitten ojensi hän voimallisen ruumiinsa suoraksi ja hänen parrakkailta huuliltaan kaikuivat sanat: "Luja ja vahva" ja ikäänkuin tahtoisi hän muuttaa jälleen voittamansa rohkeuden sivullaan käyvään nuorukaiseen, kuiskasi hän tälle: "Rohkeutta, Ephraim, rohkeutta! Ei alas tomuun, vaan ylös katsokaamme, tulkoon mitä tahansa!"

"Vaiti marssiessa!" huusi eräs aseellisista libyalaisista vartijoista, jotka johtivat kulkuetta, vanhemmalle vangille ja kohotti ruoskaa merkitsevällä liikkeellä Se, jota näin uhattiin, oli Josua ja hänen kärsimystoverinsa oli Ephraim, joka oli tuomittu samaan kohtaloon kuin hänkin.

Millainen se oli, tiesi jokainen lapsi Egyptissä, sillä lauselma: "Lähetettäköön minä vuorikaivoksiin!" oli kansan kauheimpia kirouksia eikä minkään vangin kohtalo ollut puoleksikaan niin kova kuin tuomitun valtiovangin.

Kaivoksissa odottivat heitä mitä kauheimmat nöyryytykset ja tuskat. Terveen voima murrettiin siellä sanomattomilla ponnistuksilla, nääntynyt pakotettiin töihin, jotka siinä määrässä rasittivat hänen voimiansa, että hän piankin kaatui ijankaikkiseen lepoon, jota hänen piinattu sielunsa jo kauvan oli ikävöinyt. Joutua vuorikaivoksiin oli sama kuin tulla tuomituksi pitkälliseen, tuskalliseen kuolemaan, ja kuitenkin on elämä ihmiselle niin rakasta, että lähettäminen pakkotyöntekijäksi vuorikaivoksiin, pidetään vähempänä rangaistuksena, kuin pyövelin käsiin joutuminen.

Josuan rohkaisevat sanat vaikuttivat vähän Ephraimissa, mutta kun muutamia minuuttia myöhemmin eräät auringonvarjolla varjostetut vaunut, joissa hevosohjaajan ja erään vanhemman vaimon takana seisoi solakka, ylhäinen nainen, kulkivat vankien ohitse, kääntyi hän nopealla liikkeellä ympäri ja katsahti loistavin silmin ajopelien jälkeen, kunnes tien pöly peitti ne silmistä.

Nuorempi nainen oli ollut tiheällä hunnulla peitetty, mutta Ephraim luuli hänessä tunteneensa sen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut ja jonka vähintäkin viittausta hän kuitenkin vielä olisi totellut.

Ja nuorukainen oli oikein katsonut, sillä ylhäinen nainen oli ollut Kasana, joutsiampujain päällikön Hornechtin tytär, ja tuo vanha vaimo hänen imettäjänsä.

Vähäisen temppelin luona tien ohella, missä, eräässä Nili-akasiain lehdossa, ylläpidettiin kaivoa matkustajia varten, käski Kasana vaimon odottamaan, sittenkun vaunut olivat hyvän matkan jättäneet vangit jälellepäin ja juoksi sen jälkeen kevein askelein tielle kulkien allapäin edes takaisin puitten varjossa, kunnes pyörivä pöly ilmaisi hänelle vankien lähestyvän.

Nyt otti hän esiin kultaiset sormukset, mitkä hän tätä tarkoitusta varten piti valmiina ja astui miestä vastaan, joka aasilla ratsastaen johti tätä kurjaa kulkuetta. Kasanan keskustellessa hänen kanssansa ja viitatessaan Josuaan, näki vartija salaisella silmäyksellä sormuksissa, mitkä olivat liukuneet hänen käsiinsä, tervetulleen keltaisen hohteen ja kun hänen myöntyväisyytensä riippui ainoastaan hopeasta, tulivat hänen kasvonsa piirteet oitis ystävällisen näköisiksi.

Tosin synkistyivät hänen kasvonsa vielä kerran Kasanan esittämästä anomuksesta, mutta uusi lupaus nuoren vaimon puolelta kirkasti ne jälleen, ja innokkaasti kääntyi hän nyt alamaisiinsa ja huusi: "Kaivolle myyrien kanssa, miehet! Antakaa heidän juoda! Heidän pitää terveinä maan alle!"

Sitten ratsasti hän vankien luo ja huusi Josualle: "Sinä olet kyllä monia komentanut ja näytät minusta uppiniskaisemmalta kuin meille kumpaisellekaan on hyödyllistä. Vartijat pitäkööt vaaria muista! Tämän kanssa tahdon minä puhua sanan neljän silmän kesken!" Sitten löi hän kätensä yhteen ikäänkuin olisi ollut kysymys kanojen karkoittamisesta puutarhasta ja sill'aikana kuin vangit kantoivat ämpäriä ja tyydyttivät itseään vartijain kanssa virkistävällä vedellä, vei johtaja Josuan ja Efraimin tien oheen, sillä heitä, eroittaminen ei käynyt laatuun, kahleen vuoksi, mikä kytki heidät jaloista yhteen.

Pieni temppeli kätki pian heidät toisten silmiltä ja johtaja istahti portaalle hiukan edemmäksi, osoitettuaan helposti ymmärrettävällä liikkeellä molemmille heprealaisille raskasta nuijaa oikeassa kädessään ja koiriaan, jotka etsivät paikkaa hänen jalkainsa juuressa.

Myöskin piti hän nyt seuraavan keskustelun aikana silmänsä auki. He voivat puhua mitä tahansa; hän tunsi virkansa ja vaikka hän jäähyväisissä hyvästä rahasta ymmärsi sulkea silmänsä, ei ollut kuitenkaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa huolimatta monesta pa'on yrityksestä, onnistunut kellenkään hänen myyristään — niin rakasti hän kutsua tulevia kaivostyöntekijöitä — pettää hänen valppauttaan.

Tuo kaunis vaimo tuolla mahtoi olla kihlattu tuolle pulskalle miehelle, joka hänelle oli ilmoitettu entiseksi sotapäälliköksi. Mutta hän oli kutsunut jo paljon jaloimpia miehiä "myyrikseen" ja jos tuo hunnullinen vaimo pistäisi viiloja tai kultaa vangitun käsiin, niin olisi se hänelle vain mieluista; sillä tänä ehtoona ei jäisi mitään noissa kummassakaan tarkastamatta, eipä edes nuoremman mustat hiuksetkaan, mitkä vain sentähden olivat jätetyt keritsemättä, että yleinen sekasorto niin vallitsi vankien lähdössä, sen kun tuli tapahtua ennen faraon sotajoukon marssia.

Mitä vaimo ja entinen sotapäällikkö kuiskuttaen keskenään keskustelivat, jäi vartijalle käsittämättömäksi, mutta vaimon nöyrä katsanto ja käytös johtivat hänen siihen luuloon, että se oli ollut hän, joka oli tuon ylpeän herran saattanut turmioon. Niin, ne vaimot! Ja tuo nuori poika kahleissa! Silmäykset, joilla hän katseli solakkaa vaimoa, olivat niin palavat, että ne olivat polttamaisillaan hänen huntunsakin. Mutta kärsivällisyyttä! Suuri isä Amon! Hänen myyränsä kulkivat koulua kohti, jossa opittaisiin kainoutta!

Nyt oli vaimo riisunut hunnun pois päältään. Kaunis oli hän. Raskaalta mahtoi tuntua ottaa jäähyväiset sellaiselta armaalta ja nyt hän itkikin!

Tuo raaka vartija tuli sydämessään niin helläksi, kuin hänen virkansa vain salli; mutta vanhempaa vankia vastaan olisi hän mieluisasti nostanut ruoskan, sillä eikö ollut häpeä rakastaa sellaista olentoa ja seisoa tuossa niinkuin kivettynyt? Tuo kurja ei ojentanut alussa edes kättänsä vaimolle, joka varmaankin oli hyvä häntä kohtaan, sill'aikaa kuin hän, vartija, olisi sydämestään suonut heidän molempien vaikka suutelevan ja syleilevän toinen toisiaan.

Taikka oliko tämä kaunotar ehkä sotilaan vaimo, joka oli pettänyt hänet? Mutta ei, ei! Kuinka ystävällisesti kumartuikaan hän alas häneen! Niin puhuu isä lapselleen; mutta hänen myyränsä oli liian nuori omistaakseen sellaisen tyttären. Sepä arvoitus! Mutta hän ei pelännyt sen ratkaisua, sillä marssin kestäessä oli hänen vallassaan tehdä suljetuimmankin vangin avonaiseksi kirjaksi.

Mutta ei ainoastaan tuo yksinkertainen vanki, vaan jokainenkin olisi varmaankin kysynyt, mikä tuota ihanaa, ylhäistä naista vei tuon onnettoman, kahleisiin kytketyn miehen luoksi aamuhämärässä ulkona maantiellä.

Eikä mikään olisi voinut saadakkaan Kasanaa tälle matkalle paitsi kiusaava tuska joutua sen miehen halveksittavaksi jota hän rakasti, ja kurjana petturina kirotuksi. Hirvittävä kohtalo odotti Josuaa ja Kasanan vilkas kuvitusvoima oli näyttänyt hänelle Josuan vuorikaivoksissa, nääntyvänä, murtuneena, kuihtuvana, kuolevana ja kirouksella huulillaan häntä vastaan.

Sen päivän ehtoona, jolloin Efraim, kuumeen vallassa ja puoleksi tien-pölyn tukahduttamana oli tuotu hänen huoneesensa, oli Kasanan isä ilmoittanut tyttärelleen, että hänellä tässä nuoressa heprealaisessa oli pantti, mikä pakoittaisi Hosean palajamaan Tanikseen takaisin ja myöntymään Baï-profeetan toiveisiin, jonka kanssa eversti, sen tiesi hän, oli liittynyt salavehkeisin. Sitten oli myös isä uskonut hänelle ettei ainoastaan suuret kunnian-osoitukset ja korkeat arvot, vaan myöskin yhdistys hänen kanssaan, tulisi kiinnittämään Hosean egyptiläisiin ja erääsen asiaan, josta hän, Hornecht, odotti suurinta hyötyä itselleen, huoneelleen ja maalleen.

Tämä oli täyttänyt Kasanan iloisella toivolla kauvan kaivatusta onnesta ja hän tunnusti sen, kumartunein päin ja kyynelsilmin vangille, tuon pienen temppelin vieressä tien ohella, sillä nyt oli Josua häneltä kuitenkin ainiaaksi kadotettu ja vaikkei hän vastannutkaan sitä rakkautta, minkä hän lapsuudesta oli hänelle lahjoittanut, niin ei hänen kuitenkaan pitäisi vihata häntä ja ilman kuulematta, tuomita häntä.

Ja Josua kuunteli häntä kernaasti ja vakuutti hänelle sitten, ettei mikään tulisi hänen sydäntään enemmän helpoittamaan kuin jos hän voisi puhdistaa itsensä syytöksestä jättäneensä hänet ja nuorukaisen hänen sivullaan kauheimmalle kohtalolle. Silloin nyyhki hän äänekkäästi ja saavutti vaikeudella mielen malttinsa jälleen, ennenkuin hänelle onnistui jotenkin levollisesti alkaa kertomuksensa.

Kohta Hosean lähdettyä oli ylimmäinen pappi kuollut ja vielä samana päivänä oli Baï, Amonin toinen profeetta, tullut hänen seuraajakseen. Nyt oli paljon muuttunut ja valtakunnan voimallisin mies oli täyttänyt Faraon vihalla heprealaisia ja heidän johtajaansa Mosesta vastaan, jota hän ja kuningatar tähän saakka olivat suojelleet ja peljänneet. Myöskin oli hän saanut hallitsijan ajamaan paenneita takaa ja pian oli sotajoukko kutsuttu aseisiin pakoittamaan heitä palaukseen. Silloin oli hän kohta peljännyt ettei Hosea myöntyisi sotimaan niitä vastaan, jotka olivat hänen vertansa ja että häntä harmittaisi tulla lähetetyksi tekemään liittoja, joita aljettiin rikkomaan ennenkuin edes tiedettiin josko ne olivat hyväksytytkään.

Kun hän sitten oli kotiinpalannut, oli Farao — tiesihän hän sen aivan hyvin — vartioinut häntä kuin vankia eikä tahtonut päästää häntä silmistään ennenkuin hän oli vannonut johtaa joukkojansa eteenpäin ja pysyä uskollisena palvelijana kuninkaalle. Mutta Baï, tuo uusi ylimmäinen pappi, ei ollut unohtanut, että hän oli pelastanut hänen henkensä ja oli osoittautunut hänelle suosiolliseksi ja kiitolliseksi; myöskin tiesi hän, että Baï oli toivonut saavansa hänet kiedotuksi salaiseen yritykseen, jossa hänen isänsäkin oli osallinen. Se oli niinikään ollut Baï, joka oli saanut faraon, jos Hosea uudistaisi uskollisuusvalansa, vapauttamaan hänet taistelusta omaa kansaansa vastaan, asettamaan hänet vieraitten palkkasoturien päälliköksi ja koroittamaan hänet kuninkaan ystävien joukkoon. Mutta tämä kaikki oli hänelle varmaankin tuttua, sillä olihan tuo uusi ylimmäinen pappi itse asettanut hänen eteensä nuo houkuttelevat ruvat, mitkä hän niin voimakkaalla, miehuullisella uhalla oli luotansa poistanut.

Kasanan isä oli samoin alussa seisonut hänen puolellaan ja ensikerran lakannut soimaamasta häntä hänen syntyperästään.

Mutta kolmantena päivänä Hosean takaisin tulosta oli eversti mennyt ulos puhuttelemaan häntä ja siitäpitäin oli kaikki kääntynyt pahoinpäin. Hän mahtoi paraiten tietää mikä oli saanut hänet, josta Kasana ei uskaltanut ajatella mitään pahaa, hän kun oli hänen tyttärensä, muuttumaan ystävästä hänen kuoleman vihollisekseen.

Tässä oli Kasana kysyväisesti katsahtanut häneen eikä hän jäänyt hänelle vastausta velkaa: eversti oli hänelle ilmoittanut, että hän tulisi olemaan tervetullut vävy.

"Ja sinä?" kysyi Kasana ja katsahti levottomasti hänen kasvoihinsa.

"Minun", lausui vanki, "täytyy vastata, että sinä olet ollut minulle rakas ja kallis aina lapsuudestasi aikain, mutta löytyy monta syytä, jotka estävät sitomasta naisen kohtaloa omaani."

Silloin leimahtivat Kasanan silmät ja hän huudahti: "Sentähden ettäs rakastat toista, erästä sinun kansasi naista, sitä samaa, joka lähetti Efraimin luoksesi!"

Mutta vanki pudisteli päätänsä ja vastasi ystävällisesti: "Sinä erehdyt, Kasana! Jota sinä tarkoitat on jo tänään erään toisen emäntä!"

"Mutta silloin", huusi leski ikäänkuin uudelleen, rohkaistuna ja katsahti sydämellisellä rukouksella ylös häneen: "miksi olet sinä — oi suo anteeksi miksi olet sinä sitten niin jyrkästi kieltäynyt isältä?"

"Se oli kaukana minusta, rakas lapsi", vastasi hän sydämellisesti ja laski kätensä hänen päälaelleen. "Kaikella minulle mahdollisella lämmöllä ajattelin minä sinua. Vaikk'en saattanutkaan täyttää hänen toivoansa, niin tapahtui se syystä, että ankara välttämättömyys kieltää minua oman lieteni ääressä pyytämästä rauhallista onnea, jota toiset halajavat; sillä jos he olisivatkin antaneet minun pitää vapauteni, niin olisi elämäni ollut täynnä levottomuutta ja taistelua."

"Mutta kuinka monet", sanoi Kasana, "kantavatkaan miekkaa ja kilpeä ja iloitsevat kotiintultuaan vaimosta ja mitä rakasta heillä on oman katon alla."

"Niinpä niinkin", vastasi hän vakavasti, "mutta minua kutsuvat erityiset velvollisuudet, joita egyptiläiset eivät tunne. Minä olen kansani poika!"

"Ja sitä aivot sinä palvella?" kysäsi Kasana "Oi minä käsitän sinut hyvin. Mutta kuitenkin — miksi palasit sinä takaisin Tunikseen? Miksi antauduit faraon valtaan?"

"Sentähden että pyhä vala minua siihen pakoitti, lapsiparka", sanoi hän suopeasti.

"Vala", huusi Kasana, "joka asettaa kuoleman ja vankeuden sinun ja niiden välille joita sinä rakastat, ja joita sinä tahdoit palvella! Oi, ettet koskaan olisi palannut tähän vääryyden, kavaluuden ja kiittämättömyyden paikkaan! Kuinka monille tuottaakaan tämä vala kurjuutta ja kyyneleitä! Mutta mitä kysyttekään, te miehet, kärsimystä, jota te muille saatatte? Minun kurjan elämäni ilon olet sinä turmellut ja sinun kansalaistesi parissa elää sinun arvoisa isäsi, jonka ainoa poika sinä olet. Kuinka usein olen minä nähnyt tuon rakkaan vanhuksen, tuon ihanan ukon loistavine silmineen ja lumivalkeine hiuksineen! Sellaiseksi tulisit sinäkin, jos sinulle annettaisiin korkea ikä, sanoin itsekseni, tavatessani hänet satamassa elikkä korkean portin esikartanossa komentamassa paimenia, jotka ajoivat nautoja ja villaisia lampaita maksuksi veronkantajan pöydän luo. Ja nyt on pojan uhkamielisyys katkeroittava kaikki hänen vanhuutensa päivät!"

"Nyt on hänellä poika", vastasi Josua, "joka kahleitten kytkemänä menee, kurjuuteen, mutta, joka rohkenee kantaa päänsä korkeammalla kuin ne, jotka hänen pettivät. Heidän ja erittäinkin faraon muistosta on kadonnut, että hän monella taistelutantereella vuodatti sydänverensä heidän edestään ja pysyi kuninkaalle uskollisena kaikissa vaaroissa. Menephtah, hänen maaherransa ja ylimmäinen tuomarinsa, jonkas hengen minä pelastin ja useat, jotka ennen kutsuivat minua ystäväkseen, ovat hyljänneet ja sysänneet minut kurjuuteen ja minun kanssani tämän onnettoman pojan; mutta ne, vaimo, jotka sen ovat tehneet, jotka näin ovat rikkoneet, heille kaikille…"

"Älä kiroo heitä!" keskeytti Kasana häntä hehkuvin poskin.

Mutta Josua ei välittänyt hänen pyynnöstään, vaan huusi: "Olisinko minä mies, jos minä unohtaisin kostaa?"

Silloin tarttui tuo nuori vaimo tuskallisena hänen käsivarteensa ja puhui: "Kuinka saattaisitkaan hänelle anteeksi antaa? Kuitenkaan ei sinun pidä kirota häntä, sillä rakkaudesta minuun tuli isäni viholliseksesi. Tunnethan hänet ja hänen kunnon verensä, mikä helposti vie hänet liiallisuuksiin, huolimatta hänen ijästään. Minulle vaikeni hän, mitä hän pitää häpeänä; sillä hän näki monen minua kosivan ja minä olen hänelle kalliin aarre. Ennemmin voi farao anteeksi antaa kapinoitsijalle, kuin hän miehelle, joka halveksi minua, hänen aarrettaan. Niinkuin riivaantunut palasi hän takaisin. Jokainen sana hänen suustaan oli sadatus. Hänellä ei ollut kotonaan lepoa ja ulkonakin riehui hän samoin. Mutta vihdoin olisi hän, kuten usein ennenkin rauhoittunut, ellei joku, jonka mielessä oli vuodattaa öljyä tuleen, olisi kohdannut häntä korkean portin esikartanossa. Ylimmäisen papin puolisolta tiedän kaiken tämän; sillä häntäkin harmitti, mitä he vahingoksesi miettivät; olihan hänen herransa saanut jo kaikki toimeen pelastaakseen sinut. Hän, joka on rohkea kuin mies, oli valmis auttamaan miestään ja avaamaan sinulle vankilan portit; sillä hän ei unohda, että sinä pelastit hänen puolisonsa Libyassa. Samalla kuin sinun, piti Efraiminkin kahleet putoaman, ja kaikki oli valmiina helpoittamaan pakoanne."

"Tiedän sen", keskeytti Josua häntä synkästi, "ja isäini Jumalaa tahdon minä kiittää, jos niillä olisi väärin, joilta minä kuulin, että he sitä vahvemmin sulkisivat vankilan portit meille."

Silloin huusi tuo kaunis, levoton vaimo tulisella innolla: "Olisinko minä sitten täällä, jos niin olisi asian laita? Todella heräsi minussakin viha, niinkuin kussakin naisessa, jota rakastaja halveksii; mutta onnettomuus, johonka sinä jouduit, muutti pian kyllä vihan sääliksi ja sytytti vanhan tulen uudelleen täällä sisällä. Niin totta kuin minä toivon lempeätä tuomiota kuolon tuomio-istuimen edessä, niin totta olen viatonkin enkä ole lakannut toivomasta vapautustasi! Vasta eilen ehtoolla, kuin kaikki oli myöhäistä, kuulin Baïn hankkeet turhaan menneen. Paljon voi ylimmäinen pappi, mutta juuri sen tielle, joka liittyi isäni liittolaiseksi, ei hän mene."

"Sinä tarkoitat Siptah-prinssiä, faraon orpanaa!" huusi Josua liikutettuna. "He ovat minulle ilmoittaneet, mitä he sommittelevat hänen puolestaan. Syrialaisen Aarsun, palkkasoturein päällikön sijaan, tahtoisivat he asettaa minut, kun minä vain suostuisin antamaan heille vapaan vallan kansalaisteni yli ja luopuisin heistä, jotka ovat minun vertani. Uutta ennemmin kuolisin kaksikymmentä kertaa, ennenkuin saastuttaisin itseni sellaisella kavaluudella. Aarsu soveltuu paremmin heidän pimeille hankkeilleen, mutta vihdoin on hän pettävä heidät kaikki. Mitä minuun tulee, on prinssillä hyvä syy vihata minua."

Silloin pani Kasana kätensä suulleen, viittasi levottomasti Efraimiin ja johtajaan ja sanoi hiljaa: "Säästä isääni! Prinssi — mikä herätti hänen vihollisuuttaan sinua vastaan…"

"Tuo irstailija koettaa houkutella sinuakin pauloihinsa ja on saanut tietää, että sinä tahdot minulle hyvää", keskeytti sotilas häntä.

Mutta hän kumarsi myöntävällä liikkeellä päätään, punastuen, ja lisäsi: "Sentähden täytyy Aarsun, jonka hän nyt on voittanut asiansa hyväksi, niin ankarasti valvoa ylitsemme."

"Ja syrialainen pitää kyllä silmänsä auki", huusi toinen. "Mutta salli sen nyt olla kylliksi! Minä uskon sinua ja kiitän sinua sydämellisesti, että sinä seurasit meidän onnettomien jäljissä. Kuinka mielelläni ajattelin ennen taistelutantereella suloista lasta, jonka näin kukoistavan!"

"Ja ajattelehan minua vieläkin ilman vihaa ja vainoa?"

"Mielelläni, aivan mielelläni." Silloin tarttui nuori vaimo intohimoisessa liikutuksessa vangin käteen suudellakseen sitä, mutta Josua veti sen pois häneltä ja nyt katseli Kasana kostein silmin häneen ja sanoi surullisesti: "Sinä kiellät minulta suosion, jota hyväntekijä ei kiellä kerjäläiseltäkään!" Sitten ojensi hän äkkiä itsensä suoraksi ja huusi korkealla äänellä, että johtaja kavahti ja katsahti aurinkoon: "Mutta minä sanon sinulle, aika on tuleva, jolloin sinä olet pyytävä suosiota saada kiitollisesti suudella tätä kättä! Sillä kun sanansaattaja tulee, joka saattaa sinulle ja tälle pojalle vapauden, jota te ikävöitsette, on se Kasana, jota teidän on siitä kiittäminen."

Viehätettynä tämän elähdyttävän toivon innosta hehkuivat hänen kauniit kasvonsa, mutta Josua tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Oi, onnistukoon sinulle, mitä sinun uskollinen sielusi sinulle määrää! Kuinka voisin minä estää sinua helpoittamasta sitä suurta onnettomuutta joka sinun huoneessasi on kohdannut tätä poikaa! Mutta rehellisenä miehenä täytyy minun sanoa sinulle, etten minä koskaan ole palajava egyptiläisten palvelukseen; sillä tapahtukoon mitä tahansa, olen minä tulevaisuudessa kuuluva niiden joukkoon, joita te vainootte ja halveksitte, sillä yhtenä heistä synnytti äitini minut."

Siiloin kumarsi hän ihanaa päätänsä, mutta kohta kohotti hän sen jälleen ja sanoi: "Niin jalo ja rehellinen kuin sinä olet, ei ole ketään toista. Ja kun minä oman kansani seassa en löydä ketään, jota minä kunnioittaisin, niin tahdon minä ajatella sinua, jossa kaikki on jaloa ja totta ja jossa pilkkuakaan ei ole. Mutta jos Kasana-paran onnistuu sinut vapauttaa, niin älä halveksi häntä, jos löydät hänen huonompana kuin jätit hänen, sillä kuinka hän alentaakaan itsensä, kuinka suuri häpeä hänelle tulleekaan…"

"Mitä aiot sinä tehdä?" keskeytti Josua häntä levottomasti; mutta hän ei saanut siihen vastausta annetuksi, sillä johtaja oli noussut ylös ja huusi, lyöden käsiänsä yhteen: "Eteenpäin, te myyrät!" ja "Rivakkaasti tielle!"

Silloin valtasi lämmin surumielisyys sotilaan vanhan sydämen ja pikaisen vietin vaikuttamana suuteli hän tuon ihanan onnettoman otsaa ja päätä, kuiskaten hänelle: "Jätä minut kurjuuteeni, jos vapautemme maksaa sinun häväistyksesi! Emme suinkaan koskaan enään näe toisemme; mutta kuinka olleekaan, niin elämäni ei tästä lähin tule olemaan muuta kuin taistelua ja itsekieltäymystä. Yhä synkempänä tulee yö meitä pimittämään, mutta olkoon se kuinka musta tahansa, on kuitenkin tälle pojalle ja minulle yksi tähti loistava: muisto sinusta, sinä uskollinen, sinä rakastettu lapseni!"

Hän viittasi Efraimille ja nuorukainen painoi huulensa kiihkoissaan tuon kovasti nyyhkyvän vaimon kättä ja käsivartta vasten.

"Eteenpäin!" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja kiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota onnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat vankeja.

Hevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia ruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti tuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää kohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä peitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä sumentivat kunkin yksityisen sielua.

Kahdeksastoista Luku.

Vasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka luona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin ja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei kaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien, vuorikaivosseudulle.

Vähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista varten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun rangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot saavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia etujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle sotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään vaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja faraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt heidän ohitsensa.

Vankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut mitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä perille, niin oli se sotajoukon syy.

Josuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi kahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä ollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen kysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän tiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi elikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän sivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja lupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.

Tien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei johtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän "myyränsä" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää hyvän aikaa.

Kohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa, tulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin inhottavaa huutoa.

Jo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt lähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas seuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon jälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat pystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja yönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.

Vielä ei ollut Josua lopettanut puhettaan, kun joukko tyhjiä vaunuja ja joutilaita aasia ilmestyi. Niiden oli määrä vastaanottaa ne verot leivässä ja jauhoissa, teuras-eläimissä ja linnuissa, viinissä ja oluessa, joita jokaisen kylän, mihinkä hallitsija marssin kestäessä tuli, oli antaminen ja mitkä jo päivää ennen olivat veronkantajille jätetyt.

Pian sen jälkeen ilmeni osasto vaunutaistelijoita. Kaksi hevosta veti pieniä kaksipyöräisiä pronssitettuja vaunuja ja kussakin seisoi sotilas ja ajaja. Vaunujen etuvarukseen oli suuria viinejä kiinnitettyinä ja sotilaat nojautuivat keihästä tai isoa jousta vasten. Vaskisuomuksiset paidat tai pehmeät panssaritakit kirjavakuosisella päällyksellä, kypäri ja vaunujen rintasuojus suojelivat vaunutaistelijoita vihollisen heittoaseilta. Hitaassa ravissa kulki tämä joukko eteenpäin, jota Josua nimitti etujoukoksi, ja sitä seurasi paljon vaunuja ja kärryjä, joiden eteen oli valjastettu hevosia, muuleja tai härkiä sekä kokonaisia laumoja kovasti kuormitettuja aasia.

Nyt näytti eno sisarensa pojalle pitkiä mastoja, tankoja ja raskaita kalliita kangaskääröjä, jotka olivat määrätyt kuninkaallisia telttoja varten ja joita vetivät monet kuormajuhdat, sekä aaseja ja kärryjä keittoneuvoineen ja kenttäpaja. Kuormaston keskellä ratsastivat harmailla elukoilla, joita nopeat ajajat seurasivat, lääkärit, vaatturit, voiteiden valmistajat, keittäjät, seppeleen sitojat, passarit ja orjat, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan leiriin. Juuri lähdön jälkeen olivat he vielä iloisia ja seikkailun haluisia, ja joka huomasi vangit, viskasi heille egyptiläisellä tavalla purevan pilkkasanan, jota taas monet koettivat lahjalla sovittaa Toiset, jotka pysyivät hiljaisina, lähettivät niinikään heille aasinajajilla muutamia hedelmiä ja vähän lahjoja; sillä joka tänään vielä oli vapaa, hän voi jo huomenna olla näiden kurjien seurakumppani. Johtaja salli sen tapahtua, ja kun eräs ohikulkeva orja, jonka Josua oli myynyt hänen epärehellisyytensä vuoksi, huusi Hosea-nimeä sekä osoitteli häntä iljettävällä käytöksellä, tarjosi tuo hyväsydäminen, raaka mies loukatulle viiniryypyn omasta pullostaan.

Efraim, joka oli jalkaisin vaeltanut Succothista Tanikseen sauva kädessä ja vähäisellä repulla, mikä sisälsi leipää, kuivaa lampaanlihaa, rettikaa ja taatelia, lausui ihmetyksensä noista lukemattomista ihmisistä ja tavaroista, joita yksi ainoa henkilö tarvitsi mukavuudekseen, sekä vaipui sitten jälleen mietintöihinsä, kunnes hänen enonsa herätti hänet uusilla selityksillä.

Niin pian kuin leirikuormasto oli kulkenut ohitse, tahtoi vankien johtaja antaa vankien lähteä, mutta "teiden avaajat", jotka kulkivat niiden joutsimiesten edellä, jotka nyt seurasivat, kielsivät sen häneltä, koska ei vankien sopinut sekaantua sotilaihin. Sentähden jäivät he kummulleen ja katselivat yhä vielä ohikulkevia.

Joutsimiehiä seurasivat raskasaseiset niin suurilla kilvillä paksusta eläimen nahasta, että ne ulottuivat pitkänkin miehen jaloista rintaan saakka, ja nyt kertoi Hosea nuorukaiselle, että kilvet asetetaan ehtoolla yhteen ja siten ympäröidään kuninkaallinen leiri niinkuin aitauksella. Paitsi tätä puolustusasetta oli raskasaseisella vielä keihäs, lyhyt, väki puukon tapainen miekka tai käyräsapeli, ja kun tätä aseellista joukkoa seurasivat linkoojat, puhui Efraim ensi kerran kysymättä ja vakuutti, että lingot, joita paimenet olivat opettaneet häntä valmistamaan, olivat paljon paremmat kuin sotilasten, ja enon kehoittamana kertoi hän niin elävästi, että nuo hänen sivullaan lepäävät vangitkin kuuntelivat häntä, kuinka hän oli onnistunut linkokivellä tappamaan ei ainoastaan shakaaleja, susia ja pantteria, vaan haukkojakin. Sillä välin kyseli hän lippujen merkitystä ja erityisten joukkojen nimiä.

Monet tuhannet olivat jo kulkeneet heidän ohitsensa, kun uusi joukko vaunutaistelijoita näyttäytyi ja vankien johtaja huusi: "Hyvä Jumala! Molempain maailmain herra! Elämänsä kukoistakoon! Onnea ja terveyttä!" Samalla vaipui hän rukoilevasti polvilleen ja vangit laskeutuivat niinikään alas suudellakseen maata ja olivat valmiit seuraamaan vartijan käskyä ja oikeaan aikaan yhtymään huutoon: "Eläköön, onnea ja terveyttä!"

Mutta heidän oli kauvan odottaminen, ennenkuin tuo odotettu ilmestyi, sillä vaunutaistelijain mentyä ohitse tuli henkivartijasto, muukalaisia palkkasoturia, omituisilla kypärätöyhdöillä ja suuremmilla miekoilla, jalkasin, ja niiden takana nähtiin vasta monilukuisia jumalan kuvia sekä sitten suuri joukko pappeja ja viuhkankantajia. Heitä seurasivat taaskin henkivartijat ja sitten vasta tuli farao saattojoukkoineen. Heidän edellään ajoi ylimmäinen pappi Baï kullatuissa sotavaunuissa, joita komeat ruskeat hevoset vetivät. Hän, joka jo ennen oli ollut päällikkönä sodassa, oli ruvennut tämän Jumalien käskemän vainoretken johtajaksi ja kantoi tosin papillista pukua, mutta myöskin sotapäällikön kypärää ja sotatapparaa. Vihdoin, hänen ajopeliensä takana, tuli farao itse; mutta hän ei mennyt kuten hänen sotaiset esi-isänsä sotavaunuissa taisteluun, vaan kannatti ennemmin itseään valta-istuimella. Auringon poltolta suojeli häntä ylhäältäpäin komea katos ja sivuilta nuo pitkissä tangoissa kiinnitetyt suuret ja taajat ympyriäiset strutsisulan viuhkat, joita erityiset palvelijat liehuttelivat.

Sittenkun Menephtah oli jättänyt taaksensa kaupungin ja voittoportin ja joukon riemuitsevat huudot olivat lakanneet pitämästä häntä hereillä, oli hän nukkunut, ja viuhkoista syntyvät varjot olisivat kätkeneet hänen muotonsa ja kasvonsa vangeilta, elleivät heidän huutonsa olisi olleet liian äänekkäät häntä herättämään ja saattamaan hänet kääntämään päänsä huutaville miehille. Mutta hänen kätensä armollinen liikunto osoitti, että hän oli luullut heidät muiksi kuin vangeiksi, ja ennenkuin vielä onnettomien huudot olijat vaijenneet, sulki hän taaskin silmänsä.

Efraimin äänetön miettiminen oli nyt muuttunut vilkkaimmaksi osanottavaisuudeksi, ja kun kuljetettiin ohitse kuninkaan tyhjiä kultaisia taisteluvaunuja, joiden edessä kauniimmat hevoset hyppelivät, kuin hän koskaan oli nähnytkään, purskahti hän äänekkääsen ihmettelyyn.

Ja nämät jalot eläimet, joiden viisaiden päitten päällä taajat sulkatupsut heiluivat ja joiden kalliit silat kimalsivat kullasta ja jalokivistä, olivat todellakin ihanat nähdä. Suuret kultaiset, smaragdeilla ympäröidyt viinet vaunujen sivulla olivat nuolilla täytetyt.

Tuo veltto mies, jonka heikkoihin käsiin suuren kansan johto oli uskottu, vetelys, joka pelkäsi kaikkea ponnistusta, sai jälleen kadotetun jäntevyytensä, niinpian kuin mentiin metsästämään, mutta tätä sotaretkeä piti hän suurena vaino-metsästyksenä, ja kun hänestä oli kuninkaallista huvia suunnittaa nuolensa otuksen asemasta ihmisiin, joita hän vähää ennen oli peljännyt, oli hän mukaantunut ylimmäisen papin kehoitukseen ja seurannut tätä retkeä. Suuren jumalan Amonin käskystä oli ryhdytty tähän sotaretkeen ja sentähden hänen tuskin tarvitsi peljätä Mesun kauheata voimaa. Jos hän vain tapaisi hänen, niin tahtoisi hän rangaista häntä siitä, että hän ja hänen vaimonsa olivat hänen edessään vapisseet ja hänen tähtensä vuodattaneet niin paljon kyyneleitä!

Josuan kertoessa nuorukaiselle, mistä fenisialaisesta kaupungista nuo kultaiset vaunut olivat, tunsi hän äkkiä Efraimin oikean käden puristavan hänen käsirannettaan ja kuuli hänen huutavan: "Hän, hän! Katso tuonne! Hän se on!"

Punastumistaan oli nuorukainen punastunut, eikä hän erehtynyt, sillä samoissa vaunuissa, joissa hän oli käynyt vankia tapaamassa, kulki kaunis Kasana faraon hoviseurueen joukossa ja paitsi häntä otti vielä melkoinen paljous naisia osaa sotaretkeen, jota jalkaväen eversti, eräs vanha urhoollinen sankari suuren Ramseksen ajoilta, oli kutsunut "huvimatkaksi".

Sotaretkillä, jotka ulottuivat läpi erämaan ja syvempään Syriaan, Libyaan tai Ethiopiaan, seurasi hallitsijaa ainoastaan valiojoukko jalkavaimoja suljetuissa vaunuissa, joita eunukit vartioivat; mutta tällä kertaa ei ollut kuningatar, joka jäi kotiin, vaan ylimmäisen papin Baïn puoliso antanut esimerkin toisille eteville naisille liittymään joukkoihin, ja olihan tuo hyvin houkuttelevaa monelle nauttia kerran vaaratta sodan kauhuista.

Kasana oli tuskin tuntiakaan sitten hämmästyttänyt vanhempaa ystäväänsä tulollaan; sillä eilen ei ollut nuori leski vielä taipuvainen seuraamaan joukkoja. Noudattaen erästä vaikutusta, kysymättä isältään, aivan valmistumattomana, niin että häneltä puuttui tarpeelliset matkakalutkin, oli hän yhtynyt sotaretkeen ja näytti niinkuin eräs mies olisi ollut hänelle maneettina, jota hän tähän saakka oli välttänyt, ehk'ei se ollut kukaan vähempi kuin Siptah, kuninkaan lanko.

Hänen kulkiessaan vankien ohitse seisoi prinssi hänen imettäjänsä sijassa tuon kauniin, nuoren naisen vieressä vaunuissa ja selitti hänelle pilaa puhuen, kukkien merkitystä eräässä kukkakimpussa, josta Kasana väitti, ettei se missään tapauksessa ollut hänelle aiottu, kun hän viisi neljännestuntia sitten ei ollut aikonut seurata retkelle. Mutta Siptah vakuutti, että hathorit jo auringon noustessa olivat ilmoittaneet hänelle, mikä onni häntä odotti ja että kunkin eri kukan valinta myönsi hänen totta puhuvan.

Muutamat nuoret hovimiehet, jotka kulkivat heidän vaunujensa edellä, ympäröivät heitä ja sekaantuivat nauruun ja iloiseen keskusteluun, johonka ylimmäisen papin vilkas puolisokin otti osaa, astuttuaan suurista matka-vaunuistaan pois, antaakseen kantaa itseänsä kantotuolissa.

Josualta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta ja kun hän nyt näki Kasanan iloisesti lyövän viuhkallaan prinssiä, jota hän vähää ennen vastenmielisesti oli ajatellut, synkistyi hänen otsansa ja hän kysyi itseltänsä, eikö tuo nuori nainen tehnyt rikoksellista pilaa hänen onnettomuudestaan.

Mutta nyt oli vankien johtaja huomannut kiharat Siptah'n ohimoilla, mitkä ilmaisivat, että hän oli kuninkaallisen huoneen prinssi ja hänen äänekästä; "onnea, onnea!" johonka muut vartijat ja vangit yhtyivät, kuulivat Kasana ja hänen seuralaisensa. He katsahtivat tamariskipensastaan, josta huuto kuului, ja nyt huomasi Josua, kuinka tuo nuori vaimo kalpeni ja sitten osoitti nopealla liikkeellä vankeja. Hän lienee Siptah'lle antanut jonkun käskyn, sillä tämä kohautti ensin tyytymättömästi hartioitaan, mutta hyppäsi sitten, hetkisen milloin pilaa laskien, milloin vakavasti hänen kanssaan keskusteltuaan, vaunuista ja viittasi vihdoin vankien vartijalle.

"Ovatko nuo ihmiset", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle, että Kasanakin kuulisi sen, "nähneet hyvän jumalan, molempain maailmojen herran kasvoja?" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä vastaus, pitkitti hän ylimielisesti: "Yhtäkaikki! Silloin näkevät he kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden toivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo yhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!"

Sitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: "Mutta nyt ovat silmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä päälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi minulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä syvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?"

Johtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: "Tarkastaa tahdon kyllä, prinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske myyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät ja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut samallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain veitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä murhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! — Hoi, Heten, pussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!"

Sill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja vangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi, käsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.

Kasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia, jotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla julkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön, joka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti alennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja prinssin oli täytynyt myöntyä.

Josua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja hän tunnusti sen kiitollisella ilolla.

Hänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä raskaammin hänen mieltään.

Sotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen saakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen kansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja Mirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin kiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli tunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt veriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka suuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka hän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi harjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja pelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa. Tämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti, vihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään noiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli komentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka olivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti häntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä aina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen ja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi ja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai avaruuteen.

Nyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä hiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä noin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: "Eihän näiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä on meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen niinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen sotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi olisin toisin menetellyt."

"Ja kuinka sitten?" kysyi Josua jyrkästi.

"Kuinka?" vastasi nuorukainen ja hänen nuoressa sielussaan leimahti tuli. "Kuinka? Olisin jäänyt sinne, missä löytyi kunniata ja mainetta ja kaikkea mikä on kaunista. Suurimmaksi suurista, onnellisimmaksi onnellisista olisit sinä voinut tulla — minä olen sen nähnyt, mutta sinä, sinä tahdoit toisin."

"Koska velvollisuus niin vaati", vastasi Josua vakavasti, "koska en tahdo palvella ketään muuta kuin kansaa, jonka seassa olen syntynyt."

"Kansaako?" kysyi nuorukainen halveksivasti. "Minä tunnen sen ja sinä olet tavannut sen jälleen Succothissa. Köyhät ovat menehtyneitä kurjia, jotka matelevat piiskan edessä; varakkaimmille on karja kalliinta ja kuuluvatko he sukukuntain päämiehiin, niin taistelevat he keskenään. Mikä on silmälle ja sydämelle mieluista, ei tiedä kukaan. Minua kutsuvat he yhdeksi rikkaimmista ja kuitenkin kauhistuttaa minua ajatellessani perittyä isän huonetta, mikä on suurimpia ja parhaimpia. Joka on nähnyt kauniimpaa, hän ei halua sellaista."

Silloin paisui suoni Josuan otsalla ja vihaisin sanoin nuhteli hän poikaa, että hän kielsi oman luontonsa ja luopui kavaltajana kansastaan.

Tässä käski johtaja hänet vaikenemaan, sillä Josua oli korottanut varoittavan äänensä kovemmaksi ja tämä käsky näkyi tuolle uhoittelevalle nuorukaiselle mieluiselta Kun eno, marssin kestäessä, nuhtelevasti katseli häntä kasvoihin elikkä kysyi häneltä oliko hän ajatellut hänen sanojaan, kääntyi hän tyytymättömänä pois ja pysyi mykkänä ja karsaana, kunnes ensimäinen tähti oli noussut ja yövyttiin paljaan taivaan alle sekä jaettiin niukkaa ruokaa vangeille.

Tämän jälkeen kaivoi Josua käsillään itselleen leposijan hiekkaan ja auttoi nuorukaista huolellisesti ja taitavasti valmistamaan itselleen samallaisen.

Efraim hyväksyi tämän vaijeten, mutta kun he vierekkäin lepäsivät ja eno alkoi puhumaan sisarensa pojalle kansansa Jumalasta, jonka apua heidän täytyi toivoa, elleivät vuorikaivoksissa tahtoisi langeta epätoivoon, keskeytti hänet nuorukainen ja huusi hiljaa, mutta jyrkästi:

"He eivät tule viemään minua elävänä kaivantoihin! Parempi kuolla paossa kuin hukkua sellaisessa kurjuudessa!"

Silloin kuiskutti Josua hänelle varoittavia sanoja korvaan ja muistutti häntä uudestaan velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Mutta nuorukainen pyysi jättämään hänet rauhaan; vaan kohta sen jälkeen kosketti hän enoaan ja kysyi häneltä hiljaa:

"Mitä on heillä mielessään prinssi Siptah'sta?"

"En tiedä, mutta varmaankaan ei mitään hyvää."

"Ja missä on Aarsu, syrialainen, joka on johtanut aasialaisia palkkasotureita, sinun vihollisesi, joka meitä vartioi niin julmalla innolla? Minä en nähnyt häntä toisten joukossa."

"Hän jäi joukkoineen Tanikseen."

"Linnaako vartioimaan?"

"Aivan niin."

"Niin komentaa hän siis monta ja farao luottaa häneen?"

"Korkeimmassa määrässä, vaikka hän tuskin sitä ansaitsee."

"Ja hän on syrialainen ja siis meidän vertamme."

"Kuitenkin on hän enemmän meidän kaltaisemme kuin egyptiläiset, mitä kieleen ja ulkonäköön tulee."

"Minä olisin pitänyt häntä meikäläisenä ja kuitenkin on hän, niinkuin sinäkin olit, yksi ensimmäisistä sotajoukossa."

"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita palkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä — egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä — on heprealainen isä."

"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?"

"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?"

"En voinut nukkua."

"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on varmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin tuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!"

Hetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim uudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä, kuin olisi hän itsekseen puhunut:

"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus ja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään päätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean, jonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan, sillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva egyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata kansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja antaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?"

Silloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:

"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi ja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt meikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko voimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene silloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi, äläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi veren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin."

Taaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei kuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta, mutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin:

"Kahleet eivät enään rasita meitä, ja kuinka voisin vihata häntä, joka meidät vapautti niistä?"

"Ole Kasanalle kiitollinen", kuiskutettiin hiljaa takaisin, "mutta vihaa hänen kansaansa."

Silloin kuuli Josua, kuinka nuorukainen kierteli itseään kuopassaan ympäri ja kuinka hän syvästi hengitti ja ähki.

Oli yli puoliyön, kasvava kuu seisoi korkealla taivaalla ja uneton vanhempi mies ei lakannut kuuntelemasta nuorukaista, mutta tämä lepäsi hiljaa, vaikka uni häneltä pakeni ja hänen sijaltaan kuului ääni ikäänkuin kiristeleisi hän hampaitaan. Taikka olivatko hiiret eksyneet näille kuiville, kovaa ruskeata ruohoa kasvaville paikoille, suolakorppujen ja autioiden mättäiden välille, nakertaen vankien kovaa leipää?

Sellainen kiristeleminen ja nakertaminen häiritsee unen siltäkin, joka sitä halajaa, mutta Josua tahtoi pysyä hereillä aukaistakseen tuon sovaistuneen silmät; mutta turhaan hän odotti elonmerkkiä sisarensa pojassa.

Vihdoin yritti hän laskea kätensä nuorukaisen olkapäälle, mutta ei tehnyt kumminkaan sitä, huomattuaan kuunvalossa, kuinka Efraim nosti toista käsivarttaan, vaikka ennen, hänen levolle laskettuaan, molemmat kädet olivat lujemmin sidotut yhteen kuin ennen.

Josua tiesi nyt, että nuorukaisen terävät hampaat, jotka olivat nakertaneet siteet poikki, olivat aikaansaaneet tuon äänen, mikä äsken oli häntä hämmästyttänyt, ja oitis ojensi hän itsensä suoraksi ja katsahti ensin ylös ja sitten ympärilleen.

Henkeään pidättäen seurasi tuo vanhempi mies nuorukaisen yritystä ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomasti. Efraim mietti pakoa ja ensimäinen askel pakoon oli jo onnistunut! Onnistukoon hänelle seuraavatkin! Mutta hän pelkäsi, että tuo vapautettu tulisi valitsemaan huonon tien. — Tämä nuorukainen oli hänen rakkaan sisarvainajansa ainoa poika, orpopoika, ja sentähden ei hän ollut koskaan saanut nauttia niitä opetuksia, jotka vain äiti voi antaa ja joita uppiniskainen, nuori mieli ainoastaan häneltä ottaa vastaan. Vieraat kädet olivat sitoneet tuon nuoren puun sauvaan ja se oli suoraan kasvanut, mutta äidinrakkaus olisi jalostuttanut sen huolellisesti valituilla keinoilla. Hän oli kasvanut toisen lieden äärellä kuin vanhempien, ja kuitenkin on tämä ainoa oikea koti nuorisolle. Ihmekös sitten, että hän tunsi itsensä vieraaksi omiensa luona?

Sellaisissa ajatuksissa valtasi Josuan syvä sääli ja lisäksi tieto, että hän oli suuressa velassa tälle nuorukaiselle, joka hänen tähtensä, tuodessaan hänelle sanoman, oli joutunut niin suureen onnettomuuteen. Mutta vaikka hän halusikin varoittaa häntä vielä kerran kavalluksesta ja uskollisuuden rikoksesta, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt pelosta täten ilmaisevansa hänen aikeitansa. Kukin ääni voi herättää vartijan huomion ja hän otti niin elävästi osaa vapautusyritykseen, ikäänkuin olisi Efraim alkanut sen hänen kehoituksestaan.

Sentähden valvoi hän häntä, vaivaamatta häntä varoituksillaan; olihan elämä opettanut häntä, että hyvää neuvoa useammin ylönkatsotaan kuin noudatetaan ja että ainoastaan oma kokemus on parhain opettaja.

Pian huomasi sotapäällikön harjaantunut silmä tien, jota myöten Efraim, jos onni olisi hänelle myötäinen, pääsisi pakenemaan.

Hiljaa huusi Josua hänelle ja oitis kuiskutti sisarenpoika enolleen: "Minä irroitan siteesi, jos vain kätesi ojennat minulle. Minun käteni ovat vapaat!"

Silloin kirkastuivat Josuan jännitetyt kasvot.

Tämä uppiniskainen poika oli kuitenkin jaloluontoinen ja pani omat aikeensa vaaraan sen hyväksi, joka, jos hän pääsisi pakoon hänen kanssaan, uhkasi estää häntä tieltä, jolla hän nuoruuden haaveilussaan luuli onnen löytävänsä.

Yhdeksäntoista Luku

Josua katseli tarkasti ympärilleen. Vielä oli taivas kirkas, mutta jos pohjatuuli kesti, täytyi pilvien, mitkä näkyivät merestä nousevan, pian sitä peittää.

Ilma oli muuttunut helteiseksi, mutta vartijat pitivät silmänsä auki ja vuorottelivat säännöllisesti toistensa kanssa. Vaikeata oli pettää heidän tarkastavaisuuttaan, mutta aivan Efraimin sijan vieressä, jonka hänen enonsa, tehdäkseen sen mukavammaksi, oli valmistanut loivasti kaltevaa kallioseinää vasten, oli kapea, alas laaksoon ulottuva maanhalkeama ja sen paljailla seinillä loisti valkeita kipsi- ja välkkyviä marianlasi-suonia kuutamossa. Onnistuiko tuon norjan pojan huomaamatta saavuttaa tämä aukko ja ryömiä sitä myöten aina tuolle pitkällä ruohikolla ja erämaan vesakolla reunustetulle suolalammikolle, johonka se päättyi, niin saattaisi hänen yrityksensä, pilven avulla, onnistua.

Tultuaan tähän vakuutukseen mietiskeli Josua yhtä tyyneesti, kuin olisi kysymys matkan suunnittelemisesta joukoilleen, onnistuisikohan hänelle itselleen, saatuaan kätensä vapaaksi, seurata Efraimia, ilmaisematta hänen aikeitaan. Mutta tätä täytyi hänen kieltää; sillä vartija, joka muutaman askeleen päässä heistä milloin istui, milloin astuskeli edes takaisin kallion partaalla, voi kuutamossa helposti huomata nuorukaisen yrityksiä irroittaa hänen lujia siteitään. Sitäpaitsi lähestyi pilvi kuuta ja pimitti sen ehkä ennenkuin tämä työ oli tehty. Niin saattoi Efraim joutua hänen tähtensä vaaraan, estyä käyttämästä ainoata onnellista silmänräpäystä pelastuakseen. Ja eikö olisi ollut iljettävin kaikista rikoksista, tuossa epätietoisessa toivossa päästä itse pakoon sulkea vapauden tie siltä, jonka luonnollinen suojelija hän oli? Niinpä kuiskasi hän Efraimille: "Minä en saata sinua seurata. Laskeudu oikealla kädelläsi olevan halkeaman kautta alas suolalammikolle. Minä pidän vartijoita silmällä. Kohta kun pilvi peittää kuun ja minä hiljaa yskäsen, niin lähde silloin. Jos onnistut, niin liity kansaan. Tervehdä vanhaa isääsi, vakuuta häntä rakkaudestani ja uskollisuudestani ja sano hänelle, mihinkä minä viedään. Noudata hänen ja Mirjamin neuvoa, se on paras. Pilvi lähestyy kuuta, eikä nyt sanaakaan enään!"

Kun Efraim kuitenkin hiljaa pyysi häntä ojentamaan hänelle kahlehditut käsivartensa, käski hän häntä vaikenemaan ja niin pian kuin kuu pimeni ja vartija, joka astui edes takaisin heidän yläpuolellaan, alkoi puhua erään toisen kanssa, joka oli tullut vaihtamaan häntä, yskähti Josua ja kuunteli tykyttävällä sydämellä ja pidätetyllä hengähdyksellä ulos yöhön ja alas rotkoon.

Ensin kuuli hän hiljaista rapinaa, ja valkean valossa, jota vartijat ylläpitivät mäen kukkulalla turvaksi petoeläimiä vastaan, huomasi hän Efraimin sijan tyhjäksi.

Nyt henkäsi hän syvään, sillä rotko oli varmaankin ottanut pojan suojaansa Mutta vaikka hän sitten teroittikin kuulonsa seuratakseen pojan ryömimistä eli liukuamista, ei hän kuitenkaan kuullut muuta kuin vartijain askeleita ja puhetta.

Mutta hän käsitti vain heidän puheensa kaikua eikä sisältöä, niin tarkasti oli hänen kuulonsa kiinnitetty pakolaisen retkeen. Kuinka notkeasti ja millä varovaisuudella mahtoikaan tuo norja veitikka liikkua!: Vielä oli hän rotkossa ja nyt näytti kuin kuu voitollisesti taistelisi pilvien kanssa, ja kun sen hopeainen puolisko kerran jakoi nuo raskaat mustat esiriput, mitkä peittivät sen ihmissilmiltä ja sen valo kuvasteli niinkuin solakka loistava patsas tuossa liikkumattomassa suolalammikossa, tuli väijyvälle Josualle mahdolliseksi nähdä mitä alhaalla tapahtui; mutta ei hän huomannut mitään, mikä olisi ollut ihmisellisen olennon kaltaista.

Olikohan pakolaiselle sattunut jotakin estettä, rotkossa? Pidättiköhän häntä joku kallionlohkare tai pohjattomuus pimeässä syvyydessään? Olikohan — ja tätä ajatellessaan luuli hän sydämensä lakanneen tykyttämästä — olikohan tuon pohjattomuuden syvyys niellyt pimeässä haparoivan?

Kuinka kaipasikaan hän nyt hiljaisintakin ääntä tuolta rotkosta. Tämä hiljaisuus oli kauhea. Mutta nyt! Oi, että nyt olisi ollut hiljaa! Nyt kuului rotkosta putoavien kivien kolina ja vieriävän maan rohina hiljaisessa yössä. Taaskin pilkisti kuunvalo pilvien raosta esiin ja Josua huomasi lammikon äärellä elävän olennon, joka enemmän oli eläimen kuin ihmisen kaltainen; sillä se näkyi ryömivän neljällä jalalla. Ja nyt purskahti vesi vilahtaen ylös. Olento tuolla alhaalla oli juossut lammikkoon. Sitten nieli pilvi jälleen yön lampun ja kaikki oli ylt'ympäri pimeätä.

Syvästi hengittäen sanoi hän itsekseen, että hän oli nähnyt pakenevan Efraimin ja että hän, tulkoon mitä tahansa, oli päässyt hyvän matkan vainoojiensa edelle.

Mutta nämät eivät levänneet eivätkä antaneet pettää itseänsä, sillä vaikka Josua, viedäkseen heitä harhaan, oli huutanut kovalla äänellä: "Schakaali!", päästivät he kumminkin kimeän vihellyksen, joka herätti heidän nukkuvat kumppaninsa. Vähän myöhempään seisoi johtaja palavalla kekäleellä hänen edessään, valaisi häntä kasvoihin ja hengitti helpommin huomattuaan hänet. Turhaan ei ollut hän sitonut häntä kahdesti; sillä kotona olisi hän saanut kärsiä, jos tämä mies olisi pakoon päässyt.

Mutta johtajan koetellessa vangin käsivarsissa olevia siteitä lankesi palavan kekäleen loimu, mikä häntä tässä valaisi, pakolaisen jättämälle sijalle. Siellä olivat vielä ikäänkuin pilkaksi nuo rikkinakerretut siteet; mutta johtaja otti ne ylös, heitti ne jälkeenjääneen jalkoihin, vihelsi alinomaa pilliinsä ja huusi sitten: "Paennut! Heprealainen! Tuo nuori kiharatukkainen!"

Välittämättä sen enempää Josuasta alkoi hän sitten ajamaan takaa. Harmista hengästyneenä antoi hän käskyn toisen perään, mitkä kaikki käsitettiin ja toteltiin.

Sill'aikaa kuin muutamat vartijat kokosivat vangit yhteen, lukivat ja sitoivat ne nuorilla kiinni toisiinsa, haki heidän päällikkönsä toisten ja koirien kanssa pakolaisen jälkiä.

Josua näki, kuinka hän antoi noiden viisaitten eläinten haistella Efraimin rikkinakerrettuja siteitä ja hänen sijaansa, ja kuinka he sitten syöksivät rotkoon. Kiivaasti hengittäen huomasi hän sittemmin, kuinka he melkoiseksi ajaksi jäivät sinne, ja vihdoin, sill'aikaa kuin kuu hajoitti enemmän ja enemmän pilviä, hyökkäsivät he rotkosta esiin ja riensivät suolalammikolle. Hän piti onnena, että Efraim oli kahlannut sen lävitse, käymättä sen ympäri; sillä koirat kadottivat sen rannalla jäljet, ja minuutti kului minuutin perästä, jolloin johtaja noiden innokasten eläinten kanssa, jotka painoivat kuononsa pakolaisen jälkiin, seurasi rantaa viedäkseen heidät jälleen oikeille jäljille. Nyt ilmaisi heidän äänekäs, iloinen haukuntansa, että he taaskin olivat jäljillä. Mutta vaikka he pakolaista vainoisivat ja saavuttaisivatkin hänet, niin ei tarvinnut tuon vangitun sotilaan enää pahinta peljätä, sillä Efraim oli päässyt hyvän matkan vainoojainsa edelle. Kuitenkin tykytti hänen sydämensä hyvin kiivaasti ja aika tuntui hänestä pysähtyneen, kunnes johtaja palasi uupuneena ja toimittamattomin asioin.

Tosin ei olisi tuo vanhempi mies koskaan voinut saavuttaa keveäjalkaista nuorukaista, mutta molemmat nuorimmat ja nopeimmat vartijat lähetettiin pakolaisen perään. Johtaja kertoi itse siitä iljettävällä pilkalla.

Tuo ystävällinen mies oli ikäänkuin muuttunut; sillä hän piti tapausta korjaamattomana häpeänä, jopa onnettomuutenakin.

Se, joka schakaali-huudollaan oli yrittänyt häntä eksyttää, oli varmaankin ollut pakolaisen apurina! Prinssi Siptah'iakin, joka oli sekoittanut itsensä hänen virkansa velvollisuuksiin, sadatteli hän kovaäänisesti. Mutta sellaista ei tulisi enää tapahtumaan ja hän tahtoi antaa koko joukkonsa tuntea, mitä Efraim'in kautta oli hänelle tapahtunut. Sentähden panetti hän vangit uudelleen kahleisiin, entisen sotapäällikön antoi hän kytkeä yskivän ukon kanssa yhteen ja vankien seisoa rivissä valkean edessä, kunnes aamu koitti.

Josua ei löytänyt mitään vastausta kysymyksiin, joita tuo uusi kahlekumppani teki hänelle; sillä ahdistetulla sydämellä odotti hän takaa-ajajain palausta. Sillävälin koetti hän koota ajatuksensa rukoukseen ja laski oman ja paenneen pojan kohtalon Jumalan käsiin, joka oli hänelle vakuuttanut apuaan. Hyvin usein häiritsi häntä johtaja raa'alla tavallaan purkaen vihaansa hänelle.

Mutta mies, joka ennen oli komentanut tuhansia, antoi tyynesti kaiken tämän tapahtua ja pakotti itseänsä sitä vastaanottamaan niinkuin poistamatonta kärsimystä rakeista tai sateesta; niinpä hän tuskin voi salata iloansakaan, kun monet takaa-ajamiseen lähetetyt vartijat, auringon laskun jälkeen, palasivat hengästyneinä ja hajalla hapsin, tuomatta muuta mukanaan kuin toisen koiran murskaantuneella päällä.

Nyt ei ollut johtajalla muuta neuvoa kuin ilmoittaa tapauksesta Etham-linnoituslinjan ensimäiseen linnaan, minkä ohitse vangit jo olivat kulkeneet, ja tähän suuntaan ajettiin nyt vangitkin.

Efraimin pa'osta alkain olivat vartijat käyneet kovemmiksi. Kun he päivää ennen olivat sallineet noiden onnettomien kulkea hitaasti eteenpäin, pakottivat he tänään heidät mitä suurimpaan kiireesen. Sen ohessa oli ilmakin helteinen ja paahtava aurinko taisteli ukkospilvien kanssa, mitkä pohjassa kokoontuivat suuriksi kasoiksi.

Josuan kaikenlaisiin ponnistuksiin tottunut ruumis kesti tämän nopean marssin vaivoja, mutta hänen heikko kahletoverinsa, joka oli harmahtunut kirjoitustuvassa, vaipui usein kokoon ja jäi vihdoin hänen viereensä makaamaan.

Silloin oli johtaja pakotettu asettamaan tuon onnettoman aasin selkään ja kytkemään erään toisen Josuan kanssa yhteen. Hän oli edellisen veli, kuninkaan tallin tarkastaja, roteva egyptiläinen, joka vietiin vuorikaivoksiin siitä onnettomasta syystä, että hän oli valtiorikkojan lähin sukulainen.

Tämän voimakkaan kahlekumppanin kanssa oli helpompi vaeltaa ja Josua kuunteli häntä osaa-ottavaisesti ja koetti häntä lohduttaa, kun hän hiljaisella äänellä uskoi Josualle ikäväänsä ja valitti hänelle, kuinka raskaalla mielellä hän jätti vaimon ja lapsen hätään ja kurjuuteen. Kaksi poikaa oli häneltä kuollut ruttoon ja häntä suretti, että hän oli estetty pitämästä huolta heidän hautaamisestaan, sillä nyt olivat hänen lemmikkinsä häneltä kadotetut sekä tässä maailmassa että ijankaikkisuudessa.

Toisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi. Kostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän tuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen korkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien tarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja hänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen huoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli myöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.

Kun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän hänelle: "Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat salaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava, sillä kälyni ei suinkaan minua armahda."

Sitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän tunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää, että hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan kahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian tuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa kärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään harvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.

Monta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin ja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen noita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat valloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa tilassaan.

Tämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää ja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.

Kun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja muistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista rikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen ja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin selvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi hänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että voimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja pelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen sotajoukon legiooneista.

Rukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden voimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat jättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet epätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota ei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi ihmeellinen rauha hänen sielunsa.

Vartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa, jopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä odotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa, puuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa, kahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja janoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen päivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei jättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä kauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle ja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.

Marssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä kallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää siitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.

Erämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen saapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun "Setin linnaan." He olivat kirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään, niinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.

Ilman palmua, ilman pensasta läheisyydessään kohosi se autiosta, kivisestä hiekkaperästä puupylvästöineen, vallineen, loivine muurineen, leveine laakeine kattoineen, mitkä vilisivät varustetuista sotilaista. Nämät olivat saaneet tietoja Pithomista, että heprealaiset aikoivat murtautua linnoitusrivin lävitse niemekkeellä, ja niin oli lähestyviä vankeja alussa pidetty poisvaeltavien etujoukkona.

Vahvojen etuvarustuksien huipuista, jotka ryntäystelineitten estämiseksi kohosivat loivista muureista kaikilla puolin, katselivat sotilaat lähestyviä vankeja. Joutsiampujat olivat pistäneet nuolen viineen, sillä tornista oli huomattu, kuinka vähälukuinen tuo lähestyvä joukko oli, ja eräs lähettiläs oli jo jättänyt asehuone-everstin kirjoituksen, joka valtuutti linnan päällikköä jättämään vapaan kulun vangituille.

Nyt avattiin vangeille pylvästöportti ja päällikkö salli heidän laskeutua hehkuvalle kivipermannolle tässä huoneessa.

Täältä ei voinut kukaan päästä pakoon, vaikka vartijatkin poistuivat, sillä korkean aitauksen yli oli vaikea päästä, ja linnoituksen katolta ja muurivaruksien ristikkojen läpi saavuttaisivat heittoaseet pakolaisen.

Entiseltä sotapäälliköltä ei jäänyt huomaamatta, että kaikki oli täällä valmistettu vihollisen torjumiseksi, niinkuin sodassa ainakin. Kukin mies oli paikallaan ja suuren vaskisen pyörölevyn vieressä tornissa seisoivat vartijat, raskaat palikat käsissään, kumauttaakseen niillä levyyn odotettujen vastustajien lähestyessä, sillä vaikk'ei puuta eikä huonetta silmänkantaman päässä ollut näkyvissä, kuului kuitenkin metallilevyn kaiku Etham-linjan lähimpään linnoitukseen ja varoitti sen väkeä tai kutsui sitä esiin.

Tulla lähetetyksi tähän yksinäiseen erämaahan ei ollut mikään rangaistus, vaan onnettomuus, ja sotajoukon johtajat pitivät siitä huolta, etteivät samat joukot koskaan pitkäksi aikaa jääneet erämaahan.

Josuakin oli aikaisempina aikoina ollut päällikkönä etelän etäisimmässä linnoituksessa, jota kutsuttiin etelän Migdoliksi; sillä kukin erityinen linnoitus kantoi Migdolin nimeä, mikä semiläisten kielessä merkitsee linnatornia.

Täällä odotettiin yhä vielä hänen kansalaisiaan, ja että Moses olisi vienyt kansan Egyptiin takaisin, ei ollut luultavaa. Sen täytyi siis olla jäänyt Succothiin tai kääntynyt etelään. Mutta siellä lainehtivat "karvaat järvet" ja "ruokomeri", ja kuinka voivat heprealaisten joukot läväistä noita syviä vesiä?

Josuan sydän sykki arasti tätä ajatellessaan ja hänen pelkonsa saikin nopean vahvistuksen; sillä hän kuuli, kuinka linnan päällikkö ilmoitti vankien kuljettajalle, että heprealaiset olivat useampia päiviä sitten lähestyneet linnoituslinjaa, mutta pian, ja ennenkuin he vielä olivat joutuneet linnaväen kanssa tekemisiin, kääntyneet etelää kohti. Siitä aikain näytti siltä kuin harhailisivat he Pithomin ja ruokomeren välillä olevassa erämaassa ympäri. Kaikkea tätä oli kerrottu Tanikseen, mutta kuninkaan oli täytynyt lykätä sotajoukon lähtö siksi kuin seitsemän suurta surupäivää perintöruhtinaan kuoleman johdosta oli ohitse. Tämä olisi voinut ulosvaeltajille olla hyödyksi; mutta nyt oli kirjekyyhkysellä saatu tietää, että nuo sovaistuneet leiriytyivät Pihahiroth'in luona, ei kaukana ruokomerestä. Niinpä olisi sotajoukolle helppo asia ajaa heitä, niinkuin karjaa, veteen, sillä muihin suuntiin ei ollut mahdollista päästä pakoon.

Tyytyväisyydellä oli vankien kuljettaja seurannut tätä kertomusta; sitten kuiskasi hän muutaman sanan linnan päällikölle ja osoitti sormella Josuaa, joka jo kauvan sitten oli hänet tuntenut sotatoverikseen, joka hänen joukoissaan oli komentanut yli sataa miestä ja jolle Josua oli osoittanut monta hyvää työtä. Kurjassa tilassaan tunsi hän vastenmielisyyttä muistuttaa tuota entistä käskyläistään, joka oli hänen velallisensa persoonastaan; mutta linnanpäällikkö punastui hänet nähdessään, kohautti olkapäitään tavalla, mikä ilmaisi hänen surkutteluaan Josuan onnettomuudesta ja että hänen oli mahdotonta tehdä mitään hänen hyväkseen, ja sitten huusi hän niin kovasti, että Josuan täytyi sitä kuulla: "Sääntö on kieltää puhumasta valtiovankien kanssa, mutta minä olen tuntenut tämän miehen parempina aikoina ja minä lähetän sinulle viiniä, jota minä pyydän sinua jakamaan hänen kanssaan".

Kun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä huomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin heikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli pakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:

"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä, vaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on sellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te olette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!"

Harmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon onnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.

Tällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi onnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi erämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa vaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun neuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä esti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään mietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein kuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä taistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon uuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha ja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin, jolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa oli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen hehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän vahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit marssin kestäessä olivat joutuneet.

Kun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata, riehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui, soveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat pilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin salamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas, vierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria joukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.

Sittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan, tulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat sitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta märkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin heidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä yö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja Jumalan ilmassa.

Mutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset vapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä, ja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain vihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin. — Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa todistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen kertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.

Kahdeskymmenes Luku.

Myrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse. Järvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi siihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan raivoissaan.

Tuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin, Etham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt, tuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja etevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla telttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot, villa- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa liikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.

Pohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein näkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan vesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta ja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa, kaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana, estääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.

Vartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava, huolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja tuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.

Leirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen edes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei ollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies, puoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi vartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä prinssi Siptah'n telttiä.

Hänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä ja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään epäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen lähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje oli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka toisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion ääressä, oli sen vahvistanut.

Kun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja toi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion ääressä; mutta hänellä oli kiire.

Kiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti ja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle viipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo päästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen sukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten kilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti astua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen lähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan. Hänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui eräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja joka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi kuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä taaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä seisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi Siptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt, kääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta ulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin luo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle, jonka hovimestari hän oli ja Efraim — sillä hän oli lähettiläs — oli valmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn nuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen kirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän saakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi ja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen hymyillen: "Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän suojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja tarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!"

Sitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja ja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat valkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla. Nähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen pesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään lihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin telttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei näkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan näön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään pahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi hovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.

Efraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut hänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että hovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan kaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun hovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli kokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja kurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat hovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti, niinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään ja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan kasvojen näköiset.

Kohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän nuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi vasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella siteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla, oli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen rannerenkaan käsivartensa ympäri.

Tässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria vaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa ja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä alla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen päälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.

Mutta oma kuva, minkä hän peilissä näki, turhamaisuus ja toivo olla Kasanalle mieliksi voittivat varovaisuuden ja järkevän harkinnan, ja pian kimalteli hänen käsivarrellaan tuo leveä, kallis koristus.

Hovimestari seisoi hämmästyneenä tuon kauniin, ylevän ja ylpeästi katselevan nuorukaisen edessä, joksi tuo halpa lähettiläs niin pian oli muuttunut, ja hänen huulilleen tunkeutui kysymys, kuuluisiko hän Kasanan sukulaisiin, ja kun se kiellettiin, mitä sukua hän oli.

Silloin katsahti Efraim hetkisen maahan epäröiden ja pyysi sitten egyptiläisiä säästämään häneltä vastauksen, kunnes hän oli puhunut Hornechtin tyttären kanssa.

Toinen katseli häntä, päätään pudistellen vielä kerran, mutta enempää ei hän tiedustellut, sillä mitä hän kirjeestä oli urkkinut, oli salaisuus, mikä sen tiettävälle saattaisi tuottaa kuoleman, ja tuo ylevä, nuori lähettiläs oli varmaankin jonkun mahtavan miehen poika, joka kuului hänen herransa, prinssi Siptah'n salaliittolaisiin.

Vahvassa, rehevässä ruumiissaan tunsi hovimies väristyksen ja myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katseli hän nyt tuota kukoistavaa ihmistaimea, joka niin nuorena antautui vaarallisiin yrityksiin.

Hänen herransa oli tähän saakka ainoasti viittailemalla vetänyt hänet salaisuuteen ja vielä olisi ollut mahdollista hänelle erottaa oman kohtalonsa hänen kohtalostaan. Jos hän tämän teki, niin odotti häntä murheeton vanhuus, mutta jos hän seurasi prinssiä ja tämän aikeet onnistuivat, kuinka korkealle voisi hän kohotakaan! Peljättävä ja seurauksista rikas oli valinta, minkä eteen hän, monen lapsen isä, näki itsensä asetetuksi. Otsa hikisenä ja kykenemätönnä selvästi ajattelemaan vei hän Efraimin Kasanan teltan eteen ja riensi sitten herransa luo.

Keveässä paalurakennuksessa, verhottuna raskailla kirjavilla kankailla, missä nuori leski asui, oli hiljaisuus vallalla.

Kovasti tykyttävällä sydämellä lähestyi Efraim sisäänkäytävää, ja kun hän vihdoin rohkaisi itsensä ja nosti maahan kiinnitetyn esiripun, jota tuuli puhalsi niinkuin purjetta, katsoi hän pimeään huoneesen, johonka oikealta ja vasemmalta puolelta liittyi samallainen. Toisessa oli yhtä pimeä kuin keskimmäisessäkin; mutta oikeanpuoleisesta loisti monen ra'on läpitse liehuva valo. Teltta oli kolmijakoinen tasaisella katolla, joita hän jo usein oli nähnyt, ja tuossa valaistussa huoneessa oli varmaankin se, johonka hän tunsi itsensä vedetyksi.

Ettei joutuisi uuden epäilyksen alaiseksi, täytyi hänen voittaa arkamaisuutensa, ja jo oli hän kumartunut ja vetänyt takaisin silmukan, millä esirippu oli kiinnitetty hakoihin maassa, kun valaistun huoneen ovi aukeni ja eräs naisolento astui pimeään keskihuoneesen.

Oliko se Kasana? Uskaltaisiko hän puhutella häntä? Se täytyi tapahtua!

Kokoon puristetuin käsin ja syvästi hengittäen rohkaisi hän itsensä, niinkuin olisi kysymys hiipiä kutsumattomille sulettuun kaikkein pyhimpään osaan temppelistä. Sitten lykkäsi hän esiripun syrjään ja hiljaisella huudahduksella otti hänet tuo ennen huomaamansa nainen vastaan. Mutta Efraim sai äkkiä malttinsa takaisin; sillä valonsäde oli langennut vaimon kasvoille ja se, joka hänen edessään seisoi, ei ollut Kasana, vaan hänen imettäjänsä, joka oli seurannut häntä vankien luo ja sitten leiriin. Hänkin tunsi Efraimin ja tuijotti häneen ikäänkuin olisi hän haudasta noussut.

He olivat hyvin tutut toisilleen; sillä kun hän ensikerran oli tullut joutsiampujain huoneesen, oli tuo vaimo valmistanut hänelle kylvyn ja balsamilla sivellyt hänen haavojaan, ja ollessaan toistamiseen saman katon alla, oli hän emäntänsä kanssa ollut hänen hoitajansa. Monta hetkeä olivat he silloin puhuneet keskenään ja hän tiesi, että hän oli hänelle hyvä, sillä kädellään oli hän, äidillisellä hellyydellä, häntä sivellyt, sill'aikaa kun hän puoleksi hereillään, puoleksi uneksien oli kuumeessa maannut, ja myöhemmin oli hän tiedustellut hänen kansastaan ja hän oli vihdoin tunnustanut Efraimille, että hän johtui syrialaisista, jotka olivat sukuja heprealaisille. Niinpä ei Efraimin puhekaan ollut hänelle aivan outoa; sillä vasta kaksikymmen-vuotisena naisena oli hän suuren Ramseksen muiden vankien kanssa tuotu Egyptiin. — Efraim, sanoi hän myös mielellään, muistutti häntä hänen pojastaan, tämän vielä nuorena ollessa.

Tältä vaimolta ei ollut nuorukaisella mitään pahaa peljättävänä ja sentähden tarttui hän nyt hänen käteensä ja kuiskasi hänelle, että hän oli vartijoita paennut ja tuli hänen emäntänsä luo saamaan hänen neuvojaan.

Sana "paennut" riitti vanhusta rauhoittamaan;. sillä mitä hän ymmärsi hengillä, se karkoitti toiset pakoon, mutta itse ei hän paennut. Rauhoitettuna, siveli hän nuorukaisen kiharoita ja käänsi, ennenkuin Efraim oli lopettanut kuiskutuksensa, hänelle selkänsä, rientääkseen valaistuun huoneesen ja antaakseen emäntänsä arvata, kenenkä hän tuolla ulkona oli tavannut.

Vähän myöhempään seisoi Efraim sen naisen edessä, joka oli tullut hänen elämänsä johtavaksi tähdeksi. Posket hehkuvina katseli Efraim hänen kauneihin, mutta kyyneleistä punaisiin kasvoihinsa, ja vaikka hän saikin piston sydämeensä, kun Kasana, ennen tervehtämistään, kysyi häneltä, seurasiko Hosea hänen mukanaan, unohti hän kumminkin tämän turhamaisen tuskan, huomattuaan, että hän ystävällisillä silmillä katseli häntä. Mutta Kasanan kysyttyä imettäjältä, eikö Efraim näyttänyt hänestä terveeltä ja reippaalta ja lisäksi vielä miehuullisemmalta kuin ennen, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän todella kasvanut ja hänen sydämensä tykytti nopeammin.

Aina yksityiskohtiin saakka tahtoi Kasana tietää, kuinka Hosealle oli käynyt, mutta Efraimin noudatettua hänen tahtoansa ja vihdoin annettuaan halulleen perään puhua omasta kohtalostaan keskeytti Kasana, hänet neuvotellakseen imettäjän kanssa, kuinka hänet kätkettäisiin kutsumattomilta silmiltä ja uusilta vaaroilta — ja pian oli neuvo keksitty.

Ensiksi sulki vanhus Efraimin avulla teltan pääoven niin tarkasti kuin mahdollista, mutta sitten osoitti hän hänelle pimeän huoneen, mihinkä hänen oli nopeasti ja hiljaa vetäytyminen, niin pian kuin hän vain hänelle viittasi.

Kasana oli sill'aikaa kaatanut pikarillisen viiniä Efraimille ja kun hän imettäjän kanssa palasi, vaati hän hänen laskeutumaan alas giraffitaljalle hänen jalkainsa juureen ja kysyi häneltä sitten itse, kuinka hänen oli onnistunut paeta vartijoilta ja mitä hän tulevaisuudelta odottaisi. Ennakolta tahtoi hän ilmoittaa hänelle, että hänen isänsä oli jäänyt Tanikseen ja ettei hänen senvuoksi tarvinnut huolehtia, että hänen isänsä tulisi tuntemaan ja pettämään hänet.

Hänestä voitiin nähdä ja kuulla, kuinka paljon tämä jälleen näkeminen ilahdutti häntä, niinpä, kun Efraim alkoi kertomuksensa sillä, että prinssi Siptah'n käsky riisua vangeilta kahleet, josta heidän kuitenkin oli ainoastaan Kasanaa kiittäminen, oli hänelle tehnyt pakenemisen mahdolliseksi, löi hän kuin lapsi kätensä yhteen. Sitten synkistyi hänen kasvonsa ja syvästi huo'aten pitkitti hän, että ennen Efraimin tuloa oli hänen sydämensä ollut melkein murtumaisillaan valituksista ja kyyneleistä, mutta Hosea saisi tietää, mitä nainen voi uhrata hartaimman halunsa vuoksi.

Efraimin vakuutuksen, että hän ennen pakoaan oli tarjoutunut irroittamaan hänenkin siteensä, palkitsi hän kiitollisin sanoin ja kuultuaan, että Josua oli kieltäytynyt vastaanottamasta sisarenpojan apua, ettei hän tekisi turhaksi sen aikeen menestymisen, minkä hän niin viisaasti oli hänelle miettinyt, huusi Kasana kostein silmin imettäjälleen, että niin saattoi ainoastaan tämä mies menetellä.

Jännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti hänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.

Että nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat niin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin hämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi tarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.

Puheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli sattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut syvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä kohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen suolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.

Mutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan tuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli hän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon kuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein oli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain nopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään, missä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt mitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan hengen ja elämän.

Mistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan lyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto "katsoppas vain poikaa!" hillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin tästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.

Toisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt kalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se ulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut nähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen löytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien, jota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän väsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen ja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli hän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita läheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä vesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.

Osan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt erään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat paljon käytyjä paikkoja.

Auringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut tietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt sen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään oli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla viljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi myydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä hankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti, että häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi vankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja anturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli luullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa, ja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt, niin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän ollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori, voimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi jättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli uhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli eräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan huoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman taatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli faraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin antanut hänelle.

Niin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut lähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle maistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle karvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus palata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet Kasanan luo.

Epätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi ottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän oli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse, oli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka valittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä ja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja lähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.

"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?" keskeytti nuori vaimo hänet ja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli tullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi Siptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan herransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja olisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi jalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, — ja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.

"Ja sinä autoit häntä?" kysyi Kasana.

"Mitä taisin minä muuta?" kuului vastaus. "Olihan hän jo puoleksi uupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet lähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne hänen balsamillaan."

"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa", vakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta Efraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle. Sitten pitkitti hän taas:

"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet niinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen kiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen herransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani pyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi kuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut vielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja täällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta niin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja katsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua kuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen kahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä pysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä äitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet minulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?"

Aivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen vallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten perästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki nuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi itsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi, mikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin hätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa, kätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.

Silloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen päälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän hänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa, katseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: "Sinä kurja, narrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin sinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan sinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni jo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi, kauvaksi!… Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat ja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä vuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän arvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika". — ja tässä suuteli hän häntä toistamiseen poskille — "Onnistuu kai minulle tasoittaa tie sinulle! Mutta nyt on kylliksi!"

Tämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli hillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän ylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: "Pois, pois paikalla!"

Miehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava sana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja Efraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä seuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että muutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo aukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse, missä Kasana — nuorukainen kuuli sen hyvin — tervehti uutta vierasta liiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä tulostaan.

Imettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen pakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: "Ole ennen auringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi uhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä ja minun lapseni, Kasana — oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä! — kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman huimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. — Kertomuksesi kestäessä olen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää, niin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka — lapsellani on kyllä oikein — joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen ihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle varmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut kauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme vaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin minä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä — minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä vaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän puhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen minun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata enoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!"

Odottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa aukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän silmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta Kasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia, jotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen "rakas lapsensa" salli hänen ainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja käski hänen mennä levolle.

Hän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli hänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

Imettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei enään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden ja kunnian alttiiksi miehelle, joka — sen tiesi hän — oli hänelle vastenmielinen.

21 Luku.

Sen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas ja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän tehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä ja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.

Myrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja Efraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se paikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja vaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään, niin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.

Prinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki Kasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt tuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden suuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.

Hänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen enolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä antanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa valmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin, että hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä ainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut ystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä putosivat, hän oli — sen tunnusti hän punastuen — tehnyt äsken ryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi, loukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa puolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän olikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.

Ja Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla ja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta hänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa — eihän ollut muu mahdollista — ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman vangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!

Siptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli hänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!

Aukko telttaseinässä näytti hänelle kaikki, mitä tuolla sisällä tapahtui, mutta monesti sulki hän silmänsä ei nähdäkseen mitään. Useammasti kiinnitti kuitenkin tuo harmittava näky salaisella tenhovoimallaan hänet ja silloin olisi hän mieluimmin repinyt telttavaatteen kahtia, lyönyt tuon inhotun maahan ja huutanut vasten tuon uskottoman silmiä Hosean nimen ja kovimpia sanoja.

Häntä vallitseva polttava intohimo oli, hänen huomaamattaan, muuttunut vihaksi ja ylenkatseeksi. Onnellisimpana kaikista ihmisistä oli hän pitänyt itseänsä ja nyt oli hän äkkiä tullut onnettomimmaksi. Sellainen sysäys korkeimmasta korkeudesta syvimpään syvyyteen, luuli hän, ei ollut vielä kenellekään tapahtunut.

Imettäjällä oli ollut oikein. Mitä hänellä oli tuolta uskottomalta odotettavana, ei ollut muuta kuin kurjuutta ja epätoivoa!

Kerran hypähti hän jo ylös paetakseen, mutta silloin kuului taaskin hänen suloisesti kaikuvan naurunsa viehättävä ääni ja salaiset voimat pakottivat häntä jälleen kuulemaan.

Alussa oli hänen kiehuva verensä suhissut niin kovasti korvissa, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi seuraamaan keskustelua valaistussa telttahuoneessa. Mutta vähitellen oli hän saanut ymmärryksen koko lauseitten sisällöstä ja nyt käsitti hän kaikki, mitä he sanoivat, eikä yhtään sanaa kadonnut häneltä heidän enemmästä keskustelustaan, ja se oli kyllä puoleensa vetävää; mutta hän sai kurkistaa syvyyteen, mikä häntä kauhisti.

Kasana kielsi tuolta häpeemättömältä paljon, mutta sepä vain kiihotti häntä sitä kiihkoisemmasti pyytämään häneltä kaikki, ruumiin ja sielun, ja mitä hän hänelle sen edestä lupasi, oli kaikkein korkeinta, oli sija hänen sivullaan, kuningattaren Egyptin istuimella, jota hän tavoitteli. Selvästi puhui hän siitä, mutta sitä seuraava oli vaikeata käsittää, sillä tuolla hillitsemättömällä kosijalla oli kiire — ja hän keskeytti usein nuo kiivaasti lausutut lauseet, vakuuttaakseen Kasanaa, jonka käteen hän samana hetkenä antoi elämän ja vapauden, muuttumattomasta rakkaudestaan tai rauhoittaakseen häntä, kun hänen liian rohkeat aikeensa herättivät hänessä tuskaa ja vastenmielisyyttä. Mutta kohta alkoi hän puhumaan kirjeestä, jonka tuojana Efraim oli ollut, ja luettuaan ja selitettyään sen tunsi nuorukainen kauhulla tulleensa osalliseksi kaikkein rikoksellisimpaan yritykseen ja silmänräpäykseksi sai hän halun paljastaa kavaltajat ja antaa heidät voimallisen käsiin, jonka perikatoa he miettivät. Mutta hän karkoitti tuon ajatuksen itsestään ja ajatteli ainoastaan mielihyvällä — ensikerran tänä kauheana hetkenä — että hän piti Kasanan ja tuon suuren herran kohtalon käsissään. Ja tämä vaikutti suosiollisesti häneen ja antoi hänelle sen varmuuden ja rohkeuden takaisin, minkä hän oli kadottanut. Jota halpamaisimpia seikkoja hän edelleen kuuli, sitä varmemmin palasi totisen ja hyvän kunnioitus häneen jälleen. Sen ohessa muisti hän enonsakin sanat: "Älä anna suurelle äläkä pienelle syytä arvostella sinua muutoin kuin kunnioituksella, — silloin saat kantaa pääsi korkealla niinkuin ylpein sotasankari purppurapuvussa ja kultaisessa haarniskassa."

Vuoteellaan Kasanan huoneessa oli hän aina, kuumeen häntä kouristellessa, kertonut tämän lauseen itsekseen; mutta vankeuden kurjuudessa ja pa'on kestäessä oli se jälleen kadonnut hänen mielestään. Vasta hovimestarin teltassa, kun vanha orja piteli peiliä hänelle, virkistetylle ja voidellulle, oli hän uudestaan sitä päällemiten ajatellut, mutta nyt se tuli koko hänen sielunsa herraksi. Ja ihmeellistä! Tuo halpamainen kavaltaja tuolla sisällä kantoi purppurapukua ja kultaista haarniskaa ja näytti sotasankarilta, mutta päätään ei hän uskaltanut nostaa vapaasti, sillä työ, jota hän aikoi panna täytäntöön, voi onnistua ainoastaan valon kauhuisessa salaperäisyydessä ja oli iljettävän myyrän työn kaltaista, joka pimeydessä kaivaa maata.

Tuo inhoittava apilan lehti, valhe, petos ja uskollisuuden rikos, oli hänen työaseensa ja se, jonka hän oli valinnut auttajattarekseen, oli se vaimo — sielunsa syvyydessä häpesi hän sitä — se vaimo, jonka vuoksi hän jo oli aikeessa uhrata kaikki, mikä hänelle oli kunniallista, hyvää ja kallista.

Jumalattomuus, jota hän oli opetettu välttämään, muodosti portaat niissä tikapuissa, jota myöten tuo kehno mies aikoi korkealle kiivetä. Efraim tiesi sen, sillä prinssin aikomus oli hänen edessään niinkuin avonainen kirja.

Käärö, minkä nuorukainen oli leiriin tuonut, oli sisältänyt kaksi kirjettä. Ensimäinen tuli salaliittolaisilta Taniksessa, toinen Siptah'n äidiltä.

He odottivat häntä pian takaisin ja ilmoittivat hänelle, että syrialainen Aarsu, vierasten palkkasoturein päällikkö, joka suojeli linnaa, niinkuin naishuonekin, oli valmiina suosimaan häntä. Jos Amonin ylimmäinen pappi, joka samalla oli ylituomari, maaherra ja sinetin vartija, sitten huusi hänet, niin oli hän kuningas, ja linnassa, joka oli avoinna hänelle, saattoi hän vastustamatta nousta istuimelle. Jos farao palasi takaisin, niin ottivat henkivartijat hänet vangiksi ja tappoivat hänen, kuten Siptah, joka ei rakastanut puolinaisia tekoja, salaisuudessa oli määrännyt, jotavastoin ylimmäinen pappi vaati, että hän pidettäisiin helpossa vankeudessa.

Muuta ei ollut peljättävää kuin Setin, Meneptah'n toisen pojan liian aikuista palajamista Thebestä, sillä tämä oli vanhemman veljensä kuoltua tullut perintöruhtinaaksi ja kirjekyyhkyset olivat eilen ilmoittaneet, että hän jo oli tulossa. Sen tähden oli Siptah'ia ja, voimallista pappia, jonka piti häntä huutaa, käsketty kovasti kiirehtimään.

Sotajoukon mahdollista vastustusta vastaan oli; keksitty tarpeelliset keinot, sillä kohta heprealaiset kukistettua piti suurin osa, aavistamatta mitään sotaherransa tapahtuvasta kukistuksesta, viedä takaisin vanhoihin vartiostoihin. Mutta henkivartijat riippuivat Siptah'ssa kiinni ja toiset, jotka kulkivat linnaan mukana, voi Aarsu, jos se tuli kysymykseen, palkkasoturineen helposti voittaa.

"Minun on nyt vain enään", huusi prinssi ja oikaisi itsensä samalla niinkuin mies, jolle vaikea työ on hyvin onnistunut, "muutamassa tunnissa Baïn kanssa palajaminen Tanikseen takaisin, antaminen kruunata itseni Amonin temppelissä ja huudattaa itseni kuninkaaksi sekä vihdoin tulla faraona linnassa vastaanotetuksi. Muu menee itsestään. Seti, jota he perintöruhtinaaksi kutsuvat, on yhtä heikko raukka kuin isänsäkin ja hänen täytyy taipua tapahtuneitten tosiasiain alle, vaikkapa väkivallalla. Henkivartijain johtaja pitää siitä huolta, ettei Meneptah enään palaja Ramseskaupunkiin."

Toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu faraolle, oli prinssin äiti kirjoittanut saadakseen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn mahdollisimman nopeasti linnaan takaisin, ilman että edellistä voitaisiin syyttää arkuudesta jättäneensä sotajoukon noin vähää ennen taistelua. Vaikkei hän koskaan ennen ollut paremmin voinut, vakuutti hän kuitenkin matelevin valituksin ja rukouksin, että hänen elämänsä hetket olivat luetut; mutta sitten rukoili hän kuningasta viipymättä laskemaan hänen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn, että hänelle olisi sallittu ennen loppuansa siunata ainoata lastaan.

Hän tiesi itsellään olevan paljon syntiä, eikä kellään paitsi ylimmäisellä papilla ollut valtaa tehdä jumalat, hänelle kuolevalle suosiollisiksi. Ellei hän saisi häntä puhutella, tulisi hän epätoivossa kuolemaan.

Tämänkin kirjeen oli tuo halpamainen kruunun ryöstäjä julki lukenut, kutsunut sitä viisaan vaimon kavaluuden mestariteokseksi ja sen ohessa iloisesti hieronut käsiään.

Kavaltaminen, murha, ulkokultaisuus, petos, pyhimpien tunteitten väärinkäytös, jopa kaikki mikä kehnoa on, olivat Siptah'n keinoja istuimelle päästäkseen, ja vaikka Kasana olikin käsiään hykertänyt ja vuodattanut kyyneleitä, saatuaan tietää, että hän aikoi työntää faraon tieltä pois, oli hän kuitenkin tullut levollisemmaksi, prinssin hänelle ilmoitettua, että Kasanan oma isä hyväksyi, mitä hän Egyptin pelastukseksi, kuninkaan, sen turmelijan, käsistä, oli säätänyt.

Prinssin äidin kirje faraolle, sen äidin, joka neuvoi omaa poikaansa jumalattomimpaan rikokseen, oli viimeinen, mitä Efraim kuuli, sillä juuri se herätti monessa heprealaisessa, joka ei ollut tottunut kunnioittamaan muita siteitä niin kalliina ja puhtaina kuin ne, mitkä yhdistivät vanhemmat ja lapset toisiinsa, sellaisen kiivauden, että hän uhaten nosti nyrkkinsä ja sitten kavahti pystyyn sekä avasi huulensa hiljaisiin sadatuksiin.

Ei hän kuullut kauvemmin, kuinka Kasana antoi prinssin vannoa täyttävänsä hänen ensimäisen rukouksensa, kun hän onnistui valtaan pääsemään. Ei se maksaisi hänelle kultaa, eikä tavaraa, se antaisi Kasanalle vain armahtamisoikeuden, missä hänen sydämensä sitä halajaisi; sillä asioita valmistettiin, joiden täytyi esiinkutsua jumalien vihaa ja niiden sovittamisen! tulisi hänen jättää Kasanalle.

Efraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä inhoittavia asioita.

Ensikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota tähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin jumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän kuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen mieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti korkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta murtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen itsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon tähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin nainen auringon alla.

Pois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet murhaan ja häpeään.

Lujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille, mutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan ja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti puoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta kuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa ja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.

Jos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla huomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään kärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen silmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui ulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä odotteli hänen palajamistaan.

Vanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän hyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään; sillä nuoruus tarvitsi unta.

Ja Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi hän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli hän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus — se oli hänen omansa — teltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin irtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja rauhaa hiljaiseen miettimiseen.

Hän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.

Että hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma. — Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä, mitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa ja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan Josuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan luo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko vyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni uuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä, että uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan täytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.

Leirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja härkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen, vaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja nautittiin.

Sillävälin kajahteli täällä räikeä torventoitotus, tuolla kuului äänekkäitä komentohuutoja ja leirin itäkulmalta papillista laulua, mikä hartaasti tervehti äskensyntynyttä auringonjumalaa.

Kasanan teltan vieressä olevan kalliin purppuraisen teltan eteen, jota nopeat palvelijat alkoivat purkaa, ajoivat kullatut vaunut, joita seurasi toiset samallaiset.

Prinssi Siptah ja ylimmäinen pappi Baï olivat saaneet faraon luvan mennäkseen Tanikseen täyttämään "kuolevan" toivetta.

Kohta senjälkeen otti Efraim jäähyväiset vanhalta orjalta ja käski hänen jättämään Kasanan imettäjälle kauhtanan ja ilmoittamaan hänelle, että lähettiläs oli noudattanut hänen ja enonsa neuvoa.

Sitten läksi hän matkalle.

Häiritsemättä pääsi hän egyptiläisten teittäin piiristä ja saavuttuaan erämaahan huutaa kajahutti hän kutsuakseen paimenensa kokoon. Kauvaksi lakeuden yli väräjävä huuto pelästytti erään varpushaukan, joka kalliolta tähysteli ympärilleen, ja kun lintu leijahtihe lentoon, tuntui nuorukaisesta niinkuin hänellekin, ojentaessaan käsivartensa, täytyisi kasvaa siivet, kyllin vahvat, kantamaan hänet läpi avaruuksien. Niin keveäksi ja norjaksi, niin vahvaksi ja vapaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä; niinpä jos pappi olisi tällä hetkellä lähestynyt häntä kysymyksellä, tahtoisiko hän päällikön viran tuhansien yli egyptiläisessä sotajoukossa, niin olisi hän varmaankin antanut hänelle saman vastauksen kuin Nunin hävitetyn huoneen edustallakin, ettei hän mitään parempaa pyytäisi kuin pysyäkseen paimenena ja vapaasti komentaakseen paimeniaan ja palvelijoitaan.

Hän oli orpo, mutta hänellä oli kansa, johonka hän kuului, ja missä se oleskeli, siellä oli hänen kotinsa.

Niinkuin vaeltaja, joka pitkien matkojen perästä vierailla mailla lähestyy kotiaan, kiiruhti hänkin askeleitaan.

Uudenkuun yöllä oli hän tullut Tanikseen ja tuo pyöreä hohtava ympyrä, mikä tänä aamuna kalpeni, oli vielä sama kuu, joka silloin peittyi hänen silmiltään. Kuitenkin tuntui hänestä niinkuin olisi vuosia hänen jäähyväisensä Mirjamista ja tämän päivän välillä ja olikin hän tällä lyhyellä ajalla saanut kokea kokonaisen elämän kokemukset.

Jos hän poikana olikin lähtenyt, niin palasi hän nyt miehenä omiensa luo ja kuitenkin, kiitos olkoon tämän ainoan kauhistavan yön, oli hän pysynyt samana ja saattoi vapaasti katsoa niitä kasvoihin, joita hän rakasti ja joihin hän kunnioituksella katseli.

Vieläpä enemmänkin!

Hänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että hänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän Josualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja siteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu lennähtää.

Kuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille. Sinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen Baal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan rannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.

Tosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan liikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja yksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla näkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.

Tuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia kansan johtajilla oli antaessaan kansan — prinssi oli sen kertonut Kasanalle — leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka majoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen rannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.

Olikohan Siptah tämänkin valehdellut?

Mutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan, sillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita savupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen lammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä kummallista sekasortoa hiekalla.

Se oli hänen kansansa leiri.

Kuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!

Mutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen huolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja telttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä muutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.

Hänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei itäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä ruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin, mistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen. Lännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja tulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin piiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.

Niinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä ajatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän tunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at ja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt tuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine jalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.

Niinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan aivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä. Varempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin silmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran voimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia muita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet hänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa lähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.

Helpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen opettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt hänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut tarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut mitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat paimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat kuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin pilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle tulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen itsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.

Hän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli itseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei mikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin — olipa se kuka tahansa — vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla Jumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.

Mutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa, puristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin ainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta, sanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa ainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa murskaksi.

Mitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut hänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan oli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä omakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon partaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka arvasi vaaran koko suuruuden.

Silloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli hänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä huolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli unohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä uhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä hävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa taivasta kohti.

Pohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut sinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne. Tuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti ja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä nopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja pylväitä keltahiekkaa edellään.

Hänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi häntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren rintansa kaiken voiman myrskyyn:

"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri Jumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota sinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni en pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa hädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä lupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja lupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri, etteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen, Eli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä. Niin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva sinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan sorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni, jotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon sotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää mitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi nähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä kuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit sen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja käsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot, valtavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin muistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen kautta annoit kansallesi.

"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää pahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen ja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta kaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia niinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka luottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on kaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua, Adonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin pian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja ettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä kaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut heille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he sinne päästä?"

Niin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä vuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa hävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää kohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta vankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä ajoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen marssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet, kuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa vähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli rientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa myrskyn kanssa saanut siivet.

Pihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan pysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat ihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet omaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai hänen omaistensa vaelluksen vuoksi.

Jota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä niin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä hirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä ympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja hänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat maasta.

Jota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky, sitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen tyrskyävät laineet. Nyt — lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista lähdöstään — saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle hyvin tuttu huuto: "saastainen!" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet, jotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn tuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin ulkopuolella.

Mutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa ympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka eräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti maahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.

Vihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista niinikään monet olivat kukistuneet.

Ensimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia, äitivainajansa ja Josuan isää.

Hän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja Efraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti häntä ja lauhdutti hänen otsaansa.

Mutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän ajatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän etsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.

Nuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä vanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä heprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset milloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä kasvavan myrskyn kotiin.

Eräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja kuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen kivien suojassa.

Vihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen jättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla, heprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa, pyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi, vaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun toiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen kauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun ja ruumista rasittavan murheen näky.

Vasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan päänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja pelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen käsivarresta, mikä häntä turvasi.

Vapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän saanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.

Silloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä, pukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua, ihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.

Nyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen olkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö hänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.

Niin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus käsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä kukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.

Hänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista ei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä leiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän aikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka nyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan tyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka hän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan kirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan poikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja vapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: "Minun isäini Jumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa yli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja simpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä hyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa meille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi — merentuntijat fenisialaiset sanovat niin — vielä edemmäksi mereen. He sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla Baal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me tiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän oli huonosti asiat, poikani!"

"Niin, isoisä!" huusi nuorukainen. "Teille on käynyt niinkuin leijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko — ensimäisestä viimeiseen mieheen kulki se ohitseni — on valtava ja voittamaton. Minä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat ilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä, hevosia ja vaunuja…"

"Tiedämme, tiedämme", keskeytti hänet ukko, "mutta nyt olemme paikalla!"

Samalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen palvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha heprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla peitettynä.

Kiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen luokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen sivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella paimeniaan ja palvelijoitaan: "Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on teitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri, kuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma ja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on rientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen nimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat kaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen etunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja spitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee suuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin kiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että hän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä joutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon paraimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian kuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse kokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla, he kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä käyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha, muistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut! Sinulla, Raphn, on nopsat jalat; — mutta minä otin huolekseni kehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja kiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis! Herra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja aja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla henkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään; kaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä kuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat yli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat häntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!"

Nämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja palvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet häntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen takaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät ja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan yhteen, jota myrsky peloitti.

Kansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta herransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa Efraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin, telttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin kului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot ihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja vanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi paarille ja vaunuihin.

Kaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin korkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset toimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet kehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen vieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain ja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa uppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli joutunut niin vaaralliseen tilaan.

22 Luku.

Murtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan johtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen toinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt sikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli saanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan miestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja pyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla hakatuiksi maahan.

Monta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet tiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla, silloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan lävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron viehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat kiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli murtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja uskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota katumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa tietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää sotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa pyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi niitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema oli tullut niin monelle egyptiläiselle.

Silloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että palajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea eteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet Huria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet, niin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien räikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja harmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon sotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo ruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat, uhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin mukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet ruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat pakotetut jättämään paon etelään.

Sentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren väliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän isäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen voima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan silmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista kurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan olivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän noussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja pauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli hän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän myöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja rukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.

Ja samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan rukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan, tuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän hänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan häneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen lapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa, oli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa huutanut korkeuteen: "Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä sinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin kuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur, puolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika, sinun uskollista palvelijaasi!"

Sitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni halpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen telttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla matolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä uskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.

Niin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa ylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo vaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.

Vihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen rukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.

Kun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki valituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa, toivorikasta ihmistä.

Ei ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain, muukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen luottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki voimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman riitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.

Auringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla, Aaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.

Myrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut lahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin sukukuntain edellä, lounasta kohti.

Ylhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla riippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he astuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat kulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.

Efraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli isoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue pysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva, sillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella, olivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri, kuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden oli kaikki viivytys vältettävä.

Myrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän, virkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä vastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen mielessään liikkui.

Niin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää. Meriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti itseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu Kasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä, mutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi antanut hänelle aikaa ajatella häntä.

Hänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen meriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen tarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi kulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka ajaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.

Monesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja rattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan, ja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana nousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä etuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä kulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien epäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli tekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi matalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli murtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski väkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan säkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.

Itkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan ja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka myötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin sanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan aikoi toteuttaa.

Soihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi tällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky olisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo oli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka viimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he olivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä tai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut. Näiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista saivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat estivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla toimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset erotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin sukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan, uhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että kuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai hän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin, ottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.

Myrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja pitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten ulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain komentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain laumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan läheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi sammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan tuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin askelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata pohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä huudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä leikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti hengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon vaunut tulivat muun sotavoiman edellä.

Pihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne pysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin saattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten riensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim jäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen sielunsa.

Hän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot ja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja avuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen tunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: "Eli, Eli, suuri Jumala korkeudessa! Sinä tiedät — sillä olenhan minä sen sanonut sinulle ja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä pimeästä yöstä — millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet luvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole meille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy vastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele vaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!"

Tämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin vuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli fenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi heimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.

Se oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen Jumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat ja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen etsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan pilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut ratansa korkeimman kohdan.

Silloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja ilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan uomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin, missä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei löytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin hävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty kirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.

Mutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra oli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat hänen omiakin vihollisiaan?

Ei, ei, tuhannen kertaa ei!

Ja kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen liittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan toivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!

Eihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!

Tapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä varmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä monen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin hän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon viimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.

Nyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen lähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi luottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä asennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä astuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain lähestymistä.

Viimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten merkitsi?

Kuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia pelastaakseen!

Siitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli, ja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi tuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli vihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti toivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.

Niinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös ja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.

Kuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta myrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät kuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren huipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä kohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.

Tuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien poikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä suurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään huolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän ajatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen valjastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai pidättäisi heitä.

Ei mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu silmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että savupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli jälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille, jotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja että välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat vaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli idästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä vastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän voimiansa kaksinkertaisiksi.

Paimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen sukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen osoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi oli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi itätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota lähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui, sitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto, ensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.

Se virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon perästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja huusi ihastuneena toisille: "pelastettu, pelastettu!"

Jo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä kohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista suurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä lähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän myös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja huomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen niinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään kuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta. Olihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti sauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta kielsi Jumala niitä palajamasta.

Kaikkivaltiaan puoleen ei tarvinnut hänen, Efraimin, enään kääntyä; — se oli tuon jalon, suuren miehen kädessä, mutta kuitenkin oli hänen tästälähin täyttäminen omaa vähäistä velvollisuuttaan pitää silmällä jokaisen pääsemistä eteenpäin.

Aina spitaalisten ja savuastioita heiluttavien poikain luo riensi Efraim vaeltajatulvaa vastaan takaisin huutaen jokaiselle osastolle: "Pelastetut! Pelastetut! Päämaalissa! Moseksen sauva hillitsee laineet! Jo ovat monet päässeet rantaan. Kiittäkäät Herraa! Eteenpäin, että tekin voisitte yhtyä riemuun! Kiinnittäkäät silmänne molempaan punaiseen valkeaan! Pelastetut ovat sytyttäneet ne! Niiden välillä seisoo Herran palvelija ja nostaa sauvansa!"

Sitten painoi hän taas, polvistuen kostealle hiekalle, korvansa maahan, ja nyt kuuli hän selvästi ja läheltä pyöräin ratinaa ja kovaa kavion kopsetta.

Mutta tuossa vielä kuulustellessaan vaikeni tämä melu vähitellen, eikä hän kuullut enään muuta kuin riehuvaa myrskyn ulvomista ja vaahtoisain laineitten pauhua tai yksinäistä huutoa, minkä itätuuli tänne toi.

Vaunut olivat saapuneet lahdelman kuiville paikoille ja viivyttelivät hyvän aikaa, ennenkuin ne pitkittivät kulkuaan tällä vaarallisella tiellä; mutta äkkiä kajahti egyptiläinen sotahuuto ja pyöräin ratina kuului uudelleen! Hitaammin entistään lähestyi se, — mutta kuitenkin nopeammin kuin kansa jaksoi vaeltaa.

Egyptiläisillekin oli tie laineista vapaa; mutta kunhan hänen kansalaisensa pääsivät vähänkin edelle, niin ei tarvinnut hänen enään peljätä tulevaisuutta; sillä pelastetut voivat yön aikana hajaantua erämaan vuoriin ja kätkeytyä paikkoihin, joihin eivät mitkään vaunut eikä hevoset voineet heitä seurata. Moses tunsi tämän maan, jossa hän niin kauvan oli pakolaisena oleskellut; kysymys oli ainoasti vihollisen lähestymisen ilmoittamisesta hänelle. Sentähden uskoi Efraim tämän sanoman eräälle leikkitoverilleen Benjaminin suvusta eikä hänellä ollut enään liian pitkältä pelastavaan rantaan. Itse jäi hän jälelle tarkastellakseen vielä lähestyvää sotajoukkoa, sillä jo kuuli hän, kumartumattaan ja kuulustelemattaan ja huolimatta myrskystä, mikä häntä vastaan pauhusi, pyöräin ratinaa ja hevosten hirnumista. Mutta spitaaliset, joiden korviin se niinikään kuului, vaikeroivat ja valittivat ja näkivät itsensä jo maahan viskatuiksi, yli ajetuiksi tai sysätyiksi kylmään vesihautaan, sillä tie oli käynyt kapeammaksi ja meri näkyi nyt täydellä todella tahtovan voittaa takaisin kadotettua alaansa.

Ihmiset ja karja eivät enään voineet kulkea eteenpäin niin laajoissa riveissä kuin ennen, ja rientäväin joukkojen kokoontuessa yhteen supistuivat he pitkiin jonoihin ja kallis aika meni hukkaan. Oikealla puolella olevat kahlasivat eteenpäin tunkevan veden läpitse — Kopeasti, hätäisesti, sillä jo kuului kaukaa egyptiläisten johtajain komennushuutoja.

Mutta viholliset olivat arvattavasti tulleet pidätetyiksi ja Efraim huomasi pian syyn vastustajain vähempään nopeuteen, sillä tie kävi aina pehmeämmäksi ja sotavaunujen kapeat pyörät leikkasivat varmaankin syvältä siihen ja ehkäpä vaipuivat aina akseliaan myöten liejuun.

Pimeän turvissa hiipi hän vainoojia niin lähelle kuin mahdollista ja kuuli milloin kirouksen, milloin julman käskyn viljellä ruoskaa voimallisemmin; mutta vihdoin kuuli hän selvästi, kuinka eräs johtaja huusi vieruskumppanilleen: "Kirottua mielettömyyttä! Olisivatpa vain antaneet meidän lähteä ennen puoltapäivää eikä odottaa kunnes ennustusmerkkejä tutkittiin ja kaikella juhlallisuudella asetettiin Anno Baïn sijaan, niin olisi työ ollut helppoa ja me olisimme vanginneet heidät niinkuin lintuparven! Onpa ylimmäinen pappi muulloin ollut urhoollinen taistelussa ja nyt jättää hän johdon kädestään, koska muka kuoleva vaimo liikuttaa hänen sydäntään!"

"Siptah'n äiti!" keskeytti toinen hänen puhettaan. "Ja kuitenkaan ei olisi kaksikymmentä prinsessaa pitänyt saada vieroittaa häntä velvollisuudestaan. Jos hän olisi jäänyt, niin emme olisi tarvinneet ruoskia hevosia kuoliaaksi, ja sitä vielä aikana, jolloin kukin järkevä johtaja antaa väkensä levähtää leirinuotioin, ehtooaterian ja lautapelin ääressä. Hevosille, Heter! Ne juuttuvat jälleen santaan!"

Sitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli, kuinka eräs toinen ääni huusi; "Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta henkikin!"

"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen", lausui taas vaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka ajoi kaikkien edellä, "niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on, niin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me olemme aivan heidän kantapäillään! — Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä savu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme teidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt Jumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei näe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin kerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!"

"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!" sadatteli eräs toinen! "Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat sanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun saakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi! Olisipa vain kirkkaampi —"

Mutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi niinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti vaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.

Pärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen takanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista, sillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut mereen.

Silloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen rientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava salama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi ukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma lähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä nuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin ne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä kaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä, jymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.

Laajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä ja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat ja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden hohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän keltaisen lasiseinän läpi.

Nyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet tulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain loiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat mereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että useammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he kuljettivat ja esteeksi toisten kululle.

Kuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti pakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut niin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien kehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin ukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.

Mutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan rannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin pimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien märkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä useammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.

Kapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.

Kuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan päämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle lahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.

Nyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli rantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien hyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta ponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista, kuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen; mutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli enään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut omia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti villa- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata veden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi Efraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen johtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.

Se onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä, korkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen karjaan saakka rannalle.

Spitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden läpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja sade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille ja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan tai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä onnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat vetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit veden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin pääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.

Niiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten reunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän vartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle, alkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon, jonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja sotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.

Hur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina keihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten päälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli tapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien takaa-ajavilta egyptiläisiltä.

Tervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei virtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista paimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha Nun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.

Mutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein ensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat kulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi pohjaan eikä lounaasen, vuoti — se oli ensimäisen aamuvartion aikana — hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: "Katsokaat terva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen. Faraon sotajoukon nielevät laineet!"

Silloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta äkkiä huusi Nun korkealla äänellä: "Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä olemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä tuomiolle vihollistesi kanssa!"

Tässä keskeytti hänet kova huuto; sillä lähteillä, missä Moses väsyneenä nojasi erästä palmua vasten ja Aaron oleskeli muutamien toisten kanssa, oltiin myöskin samaa huomattu kuin Efraimkin — ja suusta suuhun kulki tuo iloinen, kauhea, uskomaton ja kuitenkin todenperäinen ja silmänräpäyksestä toiseen vahvemmaksi vakuutettu tieto.

Moni silmä tähtäsi ylös ja siellä kulkivat mustat pilvet pohjaan päin ja yhä aina pohjaan.

Rankkasade hiljeni; mutta salaman ja ukkosen sijasta huomattiin vain vielä valon vilahduksia niemekkeen ja pohjan kaukaisen meren yli ja etelässä kirkastui taivas.

Vihdoin pilkistihe laskeuva kuu harmaista pilvenhattarista esiin ja sen rauhallinen valo hopeoitsi Baal-Zephonin korkeuksia ja lahden rannikkoa, jota nyt pauhaavat laineet jälleen peittivät.

Riehuva ja vinkuva myrsky muuttui aamutuulen hiljaiseksi löyhäykseksi, joka tuli etelästä, ja meri, joka mylvivän pedon kaltaisena oli syössyt kallioille, lepäsi nyt huo'aten ja murtunein voimin vuoren kivisellä juurella.

Niin monien ruumisten yli levitti meri vielä vähän aikaa synkän paaripeiton ja kalpeneva kuu piti ennen poismenoaan huolta siitä että kuninkaan ja niin monen suuren miehen kostea leposija ei puuttuisi kallista koristusta, sillä sen sateet valuivat yli merenpinnan ja reunustivat sen peittoa yltäyleensä kalliilla koristuksilla säihkyvistä timanteista hopeisissa kutouksissa.

Sill'aikaa kun taivas idässä kirkastui ja pukeutui aamuruskon hehkuvaan loistoon, oli leiri järjestynyt; kuitenkin oli ainoastaan vähän aikaa pikaista ateriaa varten; sillä hieman jälkeen auringon nousun kutsui kumajava vaskirumpu vaeltavan kansan kokoon ja kohta kun se oli lähteillä koolla, heilahutti Mirjam tamburinia, täristeli sen laidassa olevia tiukusia ja löi sen nahkaan niin, että se soi ja kumisi kauvaksi ja hänen kevein jaloin eteenpäin astuessa seurasivat häntä vaimot ja tytöt pyörötanssin rytmisessä tahdissa ja Mirjam lauloi:

Laulaa tahdon Jehovalle; — sillä hän on suuri; hevoset ja vaunut syöksi hän mereen!

Ylistäköön lauluni Jehovaa; sillä hän oli pelastukseni; — hän on Jumalani — ja häntä tahdon ylistää!

Hän, joka isäini Jumala on — häntä lauluni ylentäköön!

Faraon vaunut ja hänen voimansa syöksi hän mereen — vaunutaistelijainsa kukka ruokomeressä lakastui.

Yli heidän levisi meren virta — ja niinkuin kivet vajosivat he syvyyteen.

Sinun oikeasi, Jehova, jonka voima ja ylevyys suuri on, — sinun oikea kätesi viholliset ruhjoi.

Kukistat kunniallasi ne, jotka vastaasi nousevat — ja vihasi, jonka irkilasket heitä vastaan, kuluttaa heidät niinkuin tuli pellon sängen.

Veteen kun puhalsit, kohosivat he ylös — tulvat nousivat ja virrat mereen valuivat.

Vihollinen huusi: "Minä vainoon heitä, minä saavutan heitä, me ja'amme saaliin — rohkeuteni minä heissä vilvoitan — ja käteni heidät on kukistava:

"Mutta sinä puhalsit mereen, laineet loiskivat heidän ylitsensä — ja niinkuin lyijy vajosivat voimallisiin vesiin.

"Kuka on kaltaisesi jumalien seassa, Jehovah?

"Kuka heistä olisi niin kunniallinen ja pyhä kuin sinä — peljättävä kunniassa ja ihmeitä tekevä!

"Armollasi johdatat kansaasi, jonka sinä pelastat — ja voimallasi viet sinä sen pyhään asuntoosi."

Vaimot ja miehet yhtyivät lauluun, kun hän kertoi säkeen: "Laulaa tahdon Jehovalle, sillä hän on suuri; — hevoset ja vaunut syöksi hän mereen!"

Tämä laulu ja tämä juhlahetki jäi heprealaisille unohtumattomaksi ja kukin oli täynnä Jumalastaan ja toivoi iloisena ja kiitollisena parempia, onnellisempia päiviä.

23 Luku.

Ylistyslaulu oli kaikunut, mutta vaikka raju-ilma oli jo kauvan sitte lakannut raivoamasta, peitti kuitenkin harmaa sumu aamutaivaan, jota aamurusko ihanasti oli kaunistanut, ja lounaasta puhalteli yhä vielä väkevä tuuli, joka liikutti merta sekä ravisteli ja heilutteli palmujen latvoja lähteitten luona.

Pelastettu kansa oli korkeimmalle antanut kunnian ja kylmäkiskoisin ja vastahakoisinkin oli yhtynyt Mirjamin ylistyslauluun; mutta kun pyörötanssi oli lähestynyt merta, olisi moni mielellään jättänyt tuon järjestetyn rivin rientääkseen rannalle, missä oli paljon houkuttelevaa.

Nyt oli satoja ihmisiä mennyt rantaan, missä laineet jalomielisten rosvojen kaltaisina antoivat takaisin ja laskivat rannalle, mitä he tänä yönä olivat ryöstäneet.

Eipä edes vaimotkaan antaneet tuulen pidättää itseään; sillä ihmissydämen voimallisimmat vietit, ahneus ja kostonhimo, vetivät heitä rantaan.

Siellä ilmestyi joka silmänräpäys jotakin uutta, mikä herätti himoa; sillä täällä lepäsi erään sotilaan ruumis, tuolla hänen särkyneet vaununsa hiekassa. Jos hän oli mahtimies, niin riistettiin häneltä hopeaiset tai kultaiset koristuksensa ja hänen vyötäisiltään otettiin lyhyt miekka tai sotatappara. Alempiarvoiset heprealais- ja muukalais-miehet ja vaimot, orjat ja orjattaret ryöstivät ruumiilta jalometalliset soljet ja renkaat tai väänsivät hukkuneilta sormukset paisuneista sormista.

Korpit, jotka olivat seuranneet vaeltavaa kansaa ja myrskyn aikana olivat kadonneet, olivat jälleen ilmestyneet ja taistelivat vaakuen tuulta vastaan, puolustaakseen kumminkin paikkansa saaliissa, johonka haistin heitä veti.

Mutta ahnaammaksi kuin he osoittautui roskaväki ja missä meri oli lähettänyt kalliin koristuksen maihin, syntyi kauhea huuto ja riehuva riita. Johtajat pysyivät hiljaa, sillä kansalla, ajattelivat he, oli oikeus tähän saaliisen ja kun joku aikoi estää raakaa ahneutta, ei hänestä välitetty.

Mitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet, oli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä kostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot ja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia takaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai tavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä ja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla toisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka kuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen takaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.

Viha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan ajatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä onnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi kehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut hyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla lupasi antaa.

"Kuolema periviholliselle!" "Turmio heille!" — "Hukkukoot!" — "Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!" — "Te olette ajaneet meidät lapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!" — Sellaisia huutoja kuului kaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan sitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä nähtävää näytelmää.

Neidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään muuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen Jumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin hänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli rukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa menestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän vihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen edellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.

Efraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja puhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin kuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella arvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja hänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun kotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista kohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei ollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.

Efraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta, joka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta kahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä paljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja ja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin erittäin kallista.

Silloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin korkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien pyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen. Palttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen pohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas nuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden ajopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden pohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat aikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja käsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä ja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen kalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja hiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa kaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan hän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut hyvyyttä, — kunhan he vain kuulisivat häntä.

Tämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä useasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat sitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti kultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat rantaan.

Niinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen sydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.

Ruumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin Baïn puolison.

Tuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka eroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen jäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli rikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:

"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!"

Mutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta lapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse, tempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä pilkallisella huudolla: "Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!" Sitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta ennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja hänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui hän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: "Joka häneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon veren kanssa yhteen!" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen ruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.

Muutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen olla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului yltympäri: "Kostoa, kostoa! — Meille, jotka olemme vaimon löytäneet, meille yksin kuuluu saalis!" — "Kuinka uskaltaa tuo rohkea efraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?" — "Missä sopii egyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!" — "Niinkuin Herra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!" — "Hänen kimppuunsa!" — "Temmatkaa tyttö häneltä!"

Mutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes hän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut läheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten edellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja huusi: "Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan sukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä puolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee! Kostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta, joka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te pyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin lisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!"

Näin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet ja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin, jotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän, kultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: "Tässä on luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille tämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen jakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan pidän itse!"

Nämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat milloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista nuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen toisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo: "Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen lemmityn"!

Tähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut vaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen, mutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla käytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi löytävänsä uuden saaliin.

Tämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja taitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä prinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei hän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän haavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko liekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.

Mutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä pikemmin oli saavutettavissa.

Tuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja nuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua poikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue lähestyi häntä.

Niinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta vuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.

Koskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä ilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla niinkuin: "Herra siunatkoon sinua, lapseni!" taikka: "Ihana hetki, jolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!" Monta vuotta sitten — hän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla — oli ukko lähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla vaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille, — ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä enemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.

Hän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta nuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi hän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.

Tavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se ukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui hänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän, tervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.

Sittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman lääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam pyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän jälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti haavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän ennen saattoikaan.

Järjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa puhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi kypsynyt lapsi.

Tosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata veri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa, jonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja molemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei kumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista kasvoihin.

Tuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että Kasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois ja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin oli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana myötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet enemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on ollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän oli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.

Nyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja kuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen tekoon!

Vanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena lapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä ja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita tuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi silmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän tunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään, mutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin ilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun Mirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen otsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään toista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen katsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:

"Haava kirvelee — ja kuolema… täytyykö minun jo kuolla?"

Silloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat mielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti: "Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle totuus!" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi nyt itsensä vastatakseen: "Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä, mutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni elämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista."

Nämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi naisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa vääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt, sulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa.

Hänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän jälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi hän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: "Sinä olet vaimo ja harjoitat kuitenkin lääketaitoa?"

Silloin vastasi toinen: "Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään huolta kärsivistä kansassani."

Nyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin ennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän: "Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa", ja kun toinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: "Sinä sanoit sen", pitkitti Kasana: "Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet tietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit kuitenkin toisen!"

Silloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla vakavuudella: "Sinä sanoit sen!" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen ja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan ei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi häntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat alituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän ajatellut jotakin vaikeata asiaa.

Vihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä huusi hän tuskallisesti: "Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin hänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla te seisotte ja te saatte elää… Mutta minä, — — minä… Oi, kuinka kamalaa on jättää valo… Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut Anubis. Sydämeni punnitaan ja sitten…"

Tässä valtasi kauhu hänet ja hän sulki ja avasi vapisevat kätensä; mutta kohta kokosi hän jälleen ajatuksensa ja alkoi uudestaan puhua. Mutta Mirjam kielsi häntä ankarasti, koska se tulisi hänen loppuansa kiiruhtamaan.

Silloin kokosi kärsivä voimansa ja huusi kiivaasti ja niin lujasti kuin hän voi, mitattuaan pitkällä silmäyksellä naisprofeetan korkeata vartaloa: "Sinäkö tahdot estää minua tekemästä mitä minä voin? — Sinäkö?!"

Jonkinlainen pilkka oli kaikunut tästä kysymyksestä, mutta hän tunsi, että oli välttämätön säästää voimiaan; sillä paljon tyynemmin ja ikäänkuin puhuisi hän itsekseen pitkitti hän: "Niin en voi lähteä täältä, ei! Kuinka se on käynyt; miksi minä, kaikki, kaikki… Täytyykö minun kärsiä, niin en tahdo valittaa, kun hän vain saa tietää, kuinka on käynyt. Oi, Nun, hyvä, vanha Nun, joka minulle lampaan lahjoitti pienenä ollessani — minä rakastin, sitä kovin — ja sinä Efraim, poikani, teille tahdon kaikki uskoa."

Tässä katkaisi kova yskä hänen sanansa, mutta ruvettuaan kohta hengittämään kääntyi hän jälleen. Mirjamin puoleen ja huusi äänellä, josta katkera vastenmielisyys kuului niin lujasti, että se niitä, jotka, tunsivat hänen ystävällisen olentonsa, olisi oudostuttanut: "Mutta sinä tuolla — sinä ylpeä vaimo, syvällä äänellä, joka olet lääkäri, sinä olet houkutellut hänet Taniksesta, sotilaistaan ja minultakin… Hän, hän noudatti tahtoasi. Ja sinä… olet ruvennut toisen vaimoksi; se oli varmaankin hänen tulonsa jälkeen… Niinpä; Sillä kun Efraim häntä kutsui, nimitti hän sinua vielä neidoksi… Minä en tiedä onko se tuottanut hänelle, Hosealle, tuskan… Mutta yhden tiedän ja se on, että minä tahdon ja minun täytyy tunnustaa, ennenkuin se on liian myöhäistä… Ja sitä saavat vain ne kuulla, jotka häntä rakastavat, ja minä — kuuletkos? — minä rakastan häntä, rakastan häntä enemmän kuin kaikkia muita maailmassa! Mutta sinäkö? Sinulla on puoliso ja Jumala, jonka käskyjä sinä hartaasti tottelet — sanothan sinä sen itse! Mitä voi Hosea olla sinulle? Sentähden pyydän sinua jättämään meidät. Harvat niistä, jotka minä tunsin, ovat minulle olleet vastenmieliset; — mutta sinä, — sinun äänesi, sinun silmäsi — se kuristaa sydäntäni — ja jos sinä olet lähelläni, en voisi minä puhua, niinkuin minun kuitenkin täytyy… Ja puhuminen, oi, se tuottaa tuskaa! Mutta ennenkuin menet — olethan lääkäri — anna minun kuitenkin tietää vielä yksi seikka: — minulla on monellaista sanottavaa hänelle, ennenkuin minä kuolen… onko puhe oleva minulle kuolemaksi?"

Silloin ei löytänyt naisprofeetta muuta sanaa kuin tämän lyhyen: "Sinä sanoit sen!" Ja tällä kertaa kuului se varoittavalta ja lujalta.

Kun hän sitten horjuen lääkärinä sairaalle olevan velvollisuuden ja kuolleen käskyä noudattamatta olevan halun välillä huomasi harmaan Nunin silmäyksestä kehoituksen tottelemaan toisen tahtoa, läksi hän kumarruksissa teltasta; mutta tuolla ulkona seurasivat onnettoman katkerat sanat häntä ja turmelivat häneltä niin kunniallisesti aljetun päivän ja vielä monen tunnin tulevaisuudessakin ja loppuun saakka ei hän tietänyt selittää, miksi häntä tämän kurjan kuolevan edessä oli hallinnut tunto, että hän oli vähempi kuin tuo toinen ja että hänen täytyi peräytyä toisen edessä.

Niin pian kuin Kasana sitten huomasi olevansa yksinään isoisän ja tyttären pojan kanssa ja Efraim oli laskeunut vuoteen ääreen polvilleen, mutta ukko suudellut hänen otsaansa ja kumartanut valkoisen päänsä kuullakseen hänen hiljaisia sanojaan, alkoi hän jälleen:

"Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tämä suuri vaimo… Nuo kolkot yhteenkasvaneet silmäluomet… Nuo yönpimeät silmät; — ne hehkuvat niin kummasti ja kuitenkin ovat ne kylmät… Tämä vaimo… Onko Hosea häntä rakastanut, isä? Sano se minulle, tätä en varmaankaan kysy turhasta uteliaisuudesta!"

"Hän kunnioitti häntä", vastasi ukko murheissaan, "niinkuin jokainen kansan mies; sillä hänellä on ylevä henki ja Jumalamme ilmoittaa hänelle äänensä; mutta sinä, minun sydänkäpyseni, olet ollut lapsuudesta hänelle tuttu, sen tiedän minä."

Silloin kouristi kuolevaa hiljainen kauhu. Vähäksi ajaksi sulki hän silmänsä ja hänen suunsa ympärillä leikitsi suloinen hymy.

Tätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet omakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.

Hän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä, ojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi sitten uudestaan: "Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet, Hosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin hän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja minä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli sanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen tulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi. Niin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni oli niin täysi hänestä, niin täysi… Vieläpä sittenkin, kun he pakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani."

Viimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen, ennenkuin hän pitkitti: "Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka minä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin, ennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka iloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?… Vaimo — minä kuulin sen Efraimilta — tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä Pithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten… O, Nun sinun poikasi… Se oli, vaikeinta!… Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle tarjosi… Oi, kuinka se teki pahaa!… En voi enempää!… Anna minulle juotavaa!"

Hänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet ja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka alaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän hänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää hyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan yskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen, pitkitti hän kuitenkin:

"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole koskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä — tiedäthän sen. Efraim —. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo paha, tuo iljettävä… jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän minua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää… Eihän minulla koskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa… Mitenkä alkaisinkaan? Prinssi Siptah — tunnethan hänet, isä — tuo kurja mies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt salaliiton… Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!"

Hätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta Efraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla äänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla silmäyksillä.

Kun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa, jonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä hiljaisella huudolla: "Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa piti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä Siptah ei ole kuninkaan poika."

"Ja", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä ilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: "niinkuin Baï hänet korotti, niin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta syösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet kuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain oikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen levottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen valtaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut seuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?"

Silloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä siihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti ja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: "Sinun poikasi tähden rakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla sitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle. Mutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea… Oi, viimeksi oli hän niin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti… Ja silloin — silloin… Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä, hukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa laahusti eteenpäin, tuli mieleeni…"

"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen", huusi vanhus, "sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi, hänen avullaan, poikani, ystäväsi?"

Tässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa: "Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin inhoittava. Ja häpeä, pilkka — oi kuinka kauheata se oli!"

"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt", keskeytti hänet vanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi hänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi hiljaa: "Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja vuorikaivoksissa on niin kamalaa!"

Samalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen oikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti katseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä pitkitti: "Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden."

Tässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: "Tänään vielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen vartijansa!"

"Ja tästä suusta on hän kuuleva", lisäsi ukko siihen, "kuinka uskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on liian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista."

Mutta hänen äänensä loppui — kuolevan kasvoista oli kaikki tuska kadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös häneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa: "Hyvä, kaikki hyvä… Ainoasti yksi seikka vielä… Ruumiini… Palsamoimatta… Ilman pyhiä kaluja…"

Mutta ukko keskeytti hänen puheensa: "Niin pian kuin olet silmäsi sulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle laivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi."

Silloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä lämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin rintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan vaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen taistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen rakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle äiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen nukkumistaan sydämelle.

Itkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi liikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat olivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: "Minä en kernaasti tiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne edes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa säilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt mitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!

"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen ruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme hänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta huonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!"

24 Luku.

Kaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan hitaasti eteenpäin.

Huonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta matkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.

Yksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa oli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja tullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa viiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona toinen samallainen rajunnut — sama, mikä faraon sotajoukolle oli perikadon valmistanut — ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi. Myrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat muutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla sairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit olivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.

Vihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja asettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä antaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille kuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta vuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.

Tämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu hyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan kumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea hänen harmiansa.

Ehkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän olisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut niinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia tulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan faraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta sukulaistaan.

Mutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle tekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon kuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut häntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi häntä pysymään tässä päätöksessään.

Kun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän jänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta eteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja hänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia huutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti jäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin; mutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita tarvittaisiin vuorikaivoksissa.

Kerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän kaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä viinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen hänelle lepoa.

Prinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi ilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta sepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan Josuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt velvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä rauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.

Niin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli voimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa heikompia tovereitaan.

Kohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli palvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut yksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät pakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin lujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja aamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.

Vangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet pitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä typistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta maasta.

Suuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä, levättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi, poikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan kaivoksille.

Ainoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut heidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta vähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä tästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää lasikuonaa Egyptiin.

Niiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he viimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari, joka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen uupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen vaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen hajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea vartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli täynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa kumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti miettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien ohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen kuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan katsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.

Noiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman kauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän kuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.

Tämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen kauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt verrattomalta, huusi hän hänelle: "Niin eivät toki kaikki palaja kotiin, ei, ei varmaankaan!"

"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia", ajatteli hän itsekseen. "Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää. Ensikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä sopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja lujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan."

Niinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa vankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä, joka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi: "Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä. Siellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa annetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon pojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!"

Puoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa viimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt laaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat ilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren, jonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja melkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti vuorikaivoksiin.

Pienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa, jotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta muutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa, pauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin tavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille, jotka olivat jääneet sitä kuulemaan.

Sitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut väsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi ja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku ikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.

Huolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin unessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan hengitystä.

Niinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää sieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut vartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt suoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä se meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.

Mutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä ei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa, se oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli vihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.

Valmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi hänelle käskevästi: "Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa sokeasti minua!"

Silloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin oli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski onnettomuustoverinsa olemaan valmiina.

Ensimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut erään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä. Kymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut hänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä johtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja luulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä toinnuttuaan, toisille vartijoille: "Vankein taakse ja lyökää maahan jokainen, joka koettaa paeta!"

Mutta tuskin olivat hänen käskettävänsä rientäneet matkueen päähän, ennenkuin Josua kuiskasi kumppanille: "Hänen kimppuunsa!"

Samalla ryntäsi heprealainen, joka seuralaisensa kanssa vaelsi joukon etunenässä, hämmästyneen johtajan päälle ja Josua tarttui kiinni hänen oikeaan käsivarteensa, toinen hänen vasempaansa, ennenkuin hän tiesikään mistään.

Tosin yritti tuo vahva mies, jonka voiman raivo teki kaksinkertaiseksi, irroittaa itsensä irti, mutta rautaisilla kourilla piteli Josua ja hänen kahletoverinsa kiinni hänestä.

Pikainen silmäys oli näyttänyt sodanpäämiehelle tien, jota hänen oli kulkeminen saapuaksensa omiensa luo. Tosin johti se vähäisen egyptiläisen joutsimiesjoukon ohitse, jotka vastapäätä olevalta laakson seinältä ampuivat nuolia heprealaisiin, mutta vihollinen ei rohjennut ampua häntä ja hänen toveriaan, sillä johtajan voimakas vartalo, joka vaatteista ja aseista oli kyllin tunnettava, peitti heidät molemmat.

"Nosta kahle oikealla kädelläsi", kuiskasi sotilas toiselle, "minä pitelen elävää kilpeämme. Meidän on ristiin rastiin nouseminen vuoriseinää myöten ylöskäsin".

Hänen toverinsa totteli ja lähestyttyään vihollista ampumamatkan päähän pitivät he johtajaa heitä vastaan, kulkien milloin seljin, ja laajalti kaikuvalla huudolla: "Nunin poika palajaa isänsä ja kansansa luo!" lähestyi Josua askele askeleelta heprealaisia sotilaita.

Ei ollut vielä kukaan egyptiläisistä, jotka tunsivat vankein johtajan, uskaltanut ampua nuoltakaan pakeneviin vankeihin, kun vuorenrinteeltä, jota yhteen kytketty pari takaperin kiipesi ylöspäin, sotilaan nimi kajahti riemuhuudossa häntä vastaan ja kohta senjälkeen riensi Efraim nuoren sotilasjoukon kanssa alas ja suoraan hänen luokseen.

Ihmeekseen huomasi Josua, että kaikki nämät hänen kansansa pojat kantoivat yhtä suuria kilpiä kuin raskasaseiset egyptiläisetkin sekä vielä miekkaa ja sotatapparaa. Mutta paimenlingotkin ja pussi ympyriäisine kivineen olivat kiinnitetyt heidän vyötäisiinsä.

Efraim johti kumppania ja ennenkuin hän tervehti enoansa, järjesti hän ne kahteen riviin, niinkuin kaksinkertainen muuri, Josuan ja vihollisten joutsimiesten väliin.

Nyt vasta riemuitsi hän jälleennäkemisestä ja pian seurasi toinenkin iloinen kohtaus, sillä vanha Nun'kin oli, korkeiden egyptiläisten kilpien suojassa, jotka meri oli rantaan sysännyt, joutunut tuon esiinpistävän kallion luo, niissä vahvat kädet sahasivat Josuan ja hänen kumppaninsa kahleet rikki, sill'aikaa kuin Efraim muutamien toisten kanssa kahlehti vankein johtajan.

Tämä onneton oli luopunut kaikesta vastustuksesta ja aivan kuin menehtynyt tyytyi hän kaikkeen. Ennenkuin hänen käsivartensa sidottiin hänen selkänsä taakse, pyysi hän ainoasti saadakseen pyyhkiä silmänsä, sillä kyyneleitä vuoti vuotamistaan tuon kovan miehen harmaalle parralle, joka petettynä ja voitettuna ei voinut hoitaa velvollisuuksiaan.

Ukko painoi vapautetun, jälleenlöydetyn, ainoan poikansa, jota hän jo kadotettuna itki, kiihkoisesti rintaansa vasten. Sitten laski hän irti hänet, peräytyi muutaman askeleen hänestä eikä väsynyt iloitsemasta hänen näöstään ja kuulemasta, että hän uskollisena Jumalalleen oli vihkinyt itsensä hänen palvelukseensa.

Mutta ainoasti lyhyen ajan iloitsivat molemmat tästä ihanasta kohtauksesta, sillä taistelu vaati oikeutensa ja niinkuin itsestään tuli sen johto Josuan huoleksi.

Kiitollisella ilolla, mikä ei kuitenkaan ollut vapaa surullisesta alakuloisuudesta, oli hän saanut tietää, mikä loppu tuolla urhoollisella sotajoukolla oli ollut, jonka johtajaksi hän jo kauvan aikaa ylpeydellä oli lukenut itsensä, ja vielä, että eräs toinen joukko aseellisia paimenia Hurin, Mirjamin puolison, johdolla oli hyökännyt turkoskaivoksiin Dophkan luona, mitkä ollen etäämpänä etelässä olivat muutaman tunnin matkan päässä. Jos he voittaisivat, niin tulisivat he ennen auringon laskua yhtymään Efraimin nuoreen väkeen.

Tämä paloi halusta viskautua egyptiläisten niskaan, mutta järkevä Josua, joka oli tarkastanut vastustajat, ei epäillyt, että heidän täytyisi väistyä tulisia paimenia, jotka lukunsa puolesta olivat heitä paljon voimallisemmat; mutta juuri tässä taistelussa, joka hänen tähtensä taisteltiin, oli hänen huolenaan olla paljon verta vuodattamatta ja senvuoksi käski hän Efraimin leikkaamaan lehden lähimmästä palmusta, otti kilven ja astui, samalla kun hän heilutti rauhaa ilmoittavaa oksaa ja suojasi itseänsä sillä varovasti, yksinään, vihollista vastaan.

Vihollisen päävoima seisoi kaivoksien aukossa ja tuntien merkit, joita keskusteluissa käytettiin, pyysi hän heidän päällikköänsä puheilleen.

Tämä näkyi olevan taipuvainen siihen, mutta tahtoi ensiksi tiedustella erään kirjeen sisältöä, mikä hänelle juuri annettiin ja joka arvattavasti sisälsi huonoja tietoja Se oli huomattava lähettilään kasvoista ja muutamista katkelmoisista, mutta sisältörikkaista sanoista, joita tämä oli maanmiehilleen kuiskuttanut.

Sill'aikaa kuin muutamat faraon sotilaat tarjosivat tuolle väsyneelle ja pölyiselle juoksijalle virvoituksia ja kaikilla kauhistuksen tuntomerkeillä kuuntelivat niitä tietoja, joita hän käheällä äänellä ilmoitti, luki päällikkö kirjoituksen.

Hänen kasvonsa synkistyivät, ja lopetettuaan lukemisensa, käänsi hän papyruksen harmistuneena kokoon, sillä se ei ilmoittanutkaan vähempää kuin sotajoukon tuhon, farao Menephtah'n kuoleman ja vielä, että vanhin hänen jälellä olevista pojistaan oli Seti toisen nimellä huudettu ja kruunattu kuninkaaksi, sittenkuin prinssi Siptah'n yritys anastaa valtaistuin oli mennyt hukkaan. Tämä oli paennut deltan liejuiseen piiriin ja syrialainen Aarsu oli, luovuttuaan hänestä ja ruvettuaan uuden kuninkaan puolelle, ylennetty yhteisten palkkasoturein päälliköksi. Baïn, ylimmäisen papin ja ylituomarin, oli Seti toinen alentanut arvoistaan ja karkoittanut läheisyydestään. Siptah'n kanssa liittoutuneita ei viety vaskikaivoksiin, vaan ethiopialaisiin kultakaivoksiin. Sanottiinpa myös, että monet naiset suljettujen huoneesta [harem] ja varmaankin Siptah'n äiti olivat tulleet kuristetuiksi. Jokaisen sotilaan, jota paitsi voitiin vuorikaivoksissa olla, piti lähteä Tanikseen, koska siellä puuttui sopivia miehiä uusia perustettavia legiooneja varten.

Nämät tiedot tekivät mahtavan vaikutuksen, sillä Josuan ilmoitettua, että hän tiesi egyptiläis-sotajoukon perikadosta ja muutamien tuntien kuluttua odotteli uusia joukkoja, joiden oli määrä valloittaa Dophka, alensi egyptiläinen vaativan äänensä ja koetti saada suosiollisia ehtoja poislähtöönsä. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka heikko turkoskaivoksien vartiosto oli ja ettei hänellä ollut kotoa odotettavana mitään apua. Sitäpaitsi herätti keskustelijan persoona hänen luottamustaan ja niin tyytyi hän monien väitöksien ja uhkauksien perästä siihen, että vartioväki saisi juhtain ja tarpeellisen ruokavaraston kanssa vahingoittamatta lähteä pois. Mutta tämä piti vasta sitte tapahtua, kun he olivat laskeneet aseet pois ja näyttäneet heprealaisille kaikki käytävät, joissa vangit työskentelivät.

Viipymättä alotti nyt nuori heprealainen joukko aseiden riisumisen egyptiläisiltä, jotka luvultaan olivat heitä puolta vähemmät, ja tätä tehdessä kostuivat monen vanhan sotilaan silmät, moni mursi kiroten ja sadatellen keihäänsä tai särki nuolensa ja muutamat harmaapartaiset, jotka ennen olivat palvelleet Josuan johdon alla ja tunsivat hänen, nostivat nyrkkinsä ja haukkuivat häntä kavaltajaksi.

Se oli hylkyjoukko sotaväestä, joka lähetettiin tähän palvelukseen erämaahan, ja useimmat heistä kantoivat turmeluksen ja paatumuksen leiman kasvoissaan. Nilin varrella ymmärrettiin valita ne, joiden armahtamaton kovuus turvattomia vastaan oli käynyt velvollisuudeksi.

Vihdoin avattiin kaivokset ja Josua itse otti kaivoslampun ja tunkeutui kuumiin käytäviin, joissa valtiovangit alastomina ja kahleilla kytkettyinä hakkasivat vaskensekaista kiveä seinistä.

Jo kaukaa kuuli hän, kuinka pääskysenhännän muotoiset kuokat purivat kallioihin. Sitten kuuli hän kiusattujen miesten ja naisten valittavaa ulvomista, sillä julmat voudit olivat seuranneet heitä kaivoksiin ja pakottivat hitaita liikuttamaan käsiään.

Tänään, faraon syntymäpäivänä, olivat he tulleet ajetuiksi Hathorin temppeliin, läheisen kukkulan huipulle, rukoillakseen kuninkaan puolesta, joka oli syössyt heidät syvimpään kurjuuteen, ja he olisivatkin tulleet seuraavaan aamuun saakka vapautetuiksi työstä, ellei tuo odottamaton hyökkäys olisi saattanut päämiehen ajamaan heitä kaivoksiin takaisin. Sentähden työskentelivät siellä naisetkin tänään, joiden velvollisuutena muutoin oli musertaa ja hienontaa vaskea, jota tarvittiin lasikuorman ja väriaineksien valmistukseen.

Kun vangit kuulivat Josuan askeleita ja huudon, mikä kajahti paljaista kallioseinistä, pelkäsivät he uutta kärsimystä itselleen ja heidän ulvomisensa ja valituksensa kuului kaikkialla. Mutta pian oli pelastaja saapunut ensimäisten luo ja iloinen sanoma, että hän tuli tekemään lopun heidän onnettomasta olostaan, lensi pian kaivoksen takimmaisiin syvyyksiin.

Meluava riemu täytti nuo surullisiin valituksiin ja kuumiin kyyneleihin tottuneet huoneet; mutta myös kova avunhuuto, valittava vaikeroiminen, ähkiminen ja korina tunki Josuan korviin; sillä eräs kuumaverinen mies oli hyökännyt vihatuimman voudin kimppuun ja iskenyt hänet kuokalla maahan. Hänen esimerkkinsä sytytti pian toistenkin kostonhimon ja ennenkuin saatiin estetyksi, olivat jo muutkin voudit joutuneet saman kohtalon alaisiksi. He olivat kuitenkin puolustautuneet ja monen vangin ruumis makasi kiusaajansa vieressä maassa.

Noudattaen Josuan huutoa tuli tuo vapautettu joukko vihdoin päivän valoon. Raivoisalta ja kolkolta kaikui heidän huutonsa, johonka kahleitten kalina, joita he perässään laahasivat, epäsointuisesti sekaantui.

Pelottominkin heprealaisista, joka auringon valossa kohtasi tätä epätoivoisten laumaa, hämmästyi heitä nähdessään; sillä näiden onnettomien sovaistuneet ja punastuneet silmät, joista monet olivat ennen nauttineet omissa huoneissaan tai kuninkaan hovissa kaikkea elämän hyvyyttä, olivat olleet helliä äitejä ja isiä, iloinneet hyväntekemisestä ja olleet osallisia kaikista sivistyksen siunauksista, mitä rikkaasti lahjoitetulla kansalla on tarjolla — nämät silmät räpäyttelivät tosin kyynelten alla, joilla tuo äkkinäinen muutos rotkon yöstä puolipäivän auringon valoon oli täyttänyt ne, mutta pian säihkyivät ne villinä ja himokkaina niinkuin nälkäisten yökköjen silmät.

Alussa koettivat he tosin arkamielisesti ja hämmästyksissään kohtalonsa ihmeellisestä muutoksesta malttaa mielensä, eivätkä estäneet heprealaisia, jotka Josuan viittauksesta alkoivat sahata kahleita heidän jaloistaan; mutta sitten huomasivat he nuo aseettomat sotilaat ja voudit, jotka Efraimin ja hänen kumppaninsa varjioitsemina olivat asetetut erään kallioseinän syrjään ja nyt valtasi heidät omituinen liikutus. Kirkumisella ja kiljumisella, jota ei saata nimittää eikä sanoilla kertoa, ryöstivät he itsensä irti niistä, jotka tahtoivat vapauttaa heitä heidän siteistään, ja vaikk'eivät he yhdellä silmäyksellä elikkä sanallakaan olleet toisilleen ilmaisseet aikomustaan, tottelivat he kumminkin samaa hirvittävää viettiä ja syöksivät, huolimatta raudoista, mitkä painoivat heitä, noiden aseettomien kimppuun. Ennenkuin heprealaiset ehtivät estääkkään sitä, hyökkäsi kukin sen päälle, joka häntä pahimmin oli kiusannut, ja nyt nähtiin täällä erään laihan miehen kuristavan kaulasta väkevämpää vihollistaan, tuolla taas joukon alastomia, puutteesta ja huolimattomuudesta hirvittävän näköisiä naisia viskautuvan miehen päälle, joka heitä raaimmalla tavalla oli loukannut, lyönyt ja pilkannut, ja hampain ja kynsin purki kukin kauvan pidätettyä raivoansa hänen päälleen.

Näytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana kaikista kahleista, etsisi uhriansa.

Pöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo vihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia särkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa kutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten sekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu kostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset kietoutuivat toisiinsa.

Ainoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin kiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja pudistelivat nyrkkiänsä.

Yhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut olivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä niskaan.

Mutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis hänen suojeluksensa alla.

Sentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa ja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin onnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo oli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita käytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen luku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat useimmat hirvittävistä haavoista.

Rauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta päälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei kukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja kohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni onnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli, mielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.

Kernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta heprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni olevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.

Kun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät kotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja hänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään ja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi saadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää odotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt Egyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli ollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä tämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä pitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin, että sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen pelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen eikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona, jotka olivat hänen palvelijoitaan.

Josua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että viisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja Efraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan puoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä sulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja raskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista ruumistaan.

Voiton riemu, menestyksen ilo oli vallannut Efraimin ja hänen monen joukkonsa, mutta kun aurinko meni mailleen eikä näkynyt Huria ja hänen joukkoansa, tulivat Nun ja hänen kansalaisensa levottomiksi.

Efraim oli jo ottanut huolekseen lähteä muutamien kumppanien kanssa tiedusteluille, kun eräs lähettiläs ilmoitti Hurin sotilasten kadottaneen rohkeutensa nähdessään hyvin varustetun egyptiläisen linnan. Heidän johtajansa oli kyllä kehoittanut heitä ryntäykseen, mutta hänen joukkonsa oli pelännyt sellaista uhkarohkeutta, ja ellei Nun väkineen tulisi heidän avukseen, niin lähtisivät he toimittamattomin asioin sieltä pois.

Silloin päätettiin auttaa noita arkamielisiä. Iloisella luottamuksella mentiin heidän luokseen ja vaeltaessaan viileässä yössä kuvailivat Efraim ja Nun Josualle, kuinka he olivat Kasanan löytäneet ja kuinka hän oli kuollut. Mitä Kasana oli tahtonut ilmoittaa rakastetulle, tuli hänelle nyt tiedoksi ja sotilas kuunteli tätä syvästi liikutettuna ja kulki sitten miettien ja vaiti, kunnes he olivat saapuneet Dophkaan, turkoskaivoksien laaksoon, jonka keskellä se linna kohosi, johonka vankien huoneet päättyivät.

Hur oli väkineen pysynyt salassa eräässä rotkossa, ja sittenkuin Josua oli jakanut heprealaisten koko voiman useampiin osastoihin ja määrännyt kullekin tehtävänsä, antoi hän aamuhämärässä merkin rynnäkköön.

Lyhyen taistelun perästä voitettiin tuo pieni vartioväki ja linna valloitettiin. Aseettomat egyptiläiset lähetettiin kotiin niinkuin heidän kumppaninsakin vaskikaivoksista. Vangit vapautettiin ja spitaalisten, joiden kortteeri oli eräässä sivulaaksossa tuollapuolen kaivoksien ja joiden seassa myöskin löytyi sellaisia, jotka Josuan käskystä olivat tänne tuodut, sallittiin määrämatkan päässä seurata voittajia.

Mitä Hur, Mirjamin puoliso, ei voinut, onnistui Josualle, ja ennenkuin nuoret sotilaat Efraimin kanssa olivat lähteneet, kokosi Nun heidät kokoon ja kiitti yhdessä heidän kanssansa Herraa. Nekin, jotka seisoivat Hurin johdon alla, yhtyivät tähän rukoukseen ja missä Josua näyttäytyi, kunnioittivat Efraimin nuoret ystävät häntä riemuiten.

"Onnea päämiehellemme!" kaikui usein heidän vaeltaessaan eteenpäin. "Onnea hänelle, jonka korkein valitsi miekakseen. Häntä seuraamme kernaasti; hänen kauttaan vie Jumala meidät voittoon!"

Tähän huutoon ottivat Hurin sotilaatkin osaa eikä hän estänyt heitä siitä; olipahan hän linnan rynnäkön johdosta kiittänytkin Josuaa ja ilmoittanut hänelle iloaan hänen vapautuksestaan.

Lähdössä oli nuorempi peräytynyt, antaakseen vanhemmalle miehelle etusijan, mutta Hur oli pyytänyt harmaata Nunia, joka oli häntä paljon vanhempi, astumaan joukon etunenään, vaikka Moses ja vanhimmat olivat, kansan pelastuttua ruokomeren rannalle, asettaneet hänet heprealaisen sotavoiman ylimmäiseksi päämieheksi.

Tie johti ensiksi tasaisen vuorilaakson läpitse. Sitten kulki se miekkakärjen solan poikki, joka oli ainoa tie vuorikaivosten ja ruokomeren välillä.

Louhinen ja autio oli tuo kallioinen maakunta, jyrkkä oli kiivettävä polku. Josuan harmahtunut isä, joka oli kasvanut Gosenin tasangoilla ja oli tottumaton vuorilla kiipeämiseen, kannettiin ilohuudoilla pojan ja tyttärenpojan käsivarsilla, kunnes saavuttiin vuorisolaan. Mutta Mirjamin puoliso, joka sotajoukkonsa etunenässä seurasi Efraimin tovereita, kuuli nuorukaisten riemun, astui pää kumarassa heidän jäljissään ja katseli sen ohessa kolkosti maahan.

Täällä ylhäällä oli levähtäminen sen kansan odottamiseksi, joka Sin-erämaan läpi oli vietävä Dophkaan.

Vuorisolasta tähystelivät voittajat vaeltajia, mutta vielä ei ollut heistä mitään huomattavaa. Mutta kun he silmäilivät sitä vuoripolkua, jota he olivat tulleet, tarjoutui heille niin suuri ja ihmeteltävä näkö, että se tenhovoimalla veti jokaisen silmät puoleensa, sillä heidän allansa levisi ympyriäinen laakso, jota ympäröitsivät korkeat kalliot, rotkot, kummut ja töyränteet, mitkä näkyivät nousevan ylös hiekasta milloin mustan kiiltävinä, milloin harmaina ja ruskeina, milloin punertavina ja viheriöinä ja viittailivat atsurisiniseen, hohtavan kirkkaasen erämaan taivaasen, missä ei yhtään pilveä näkynyt.

Autiota ja tyhjää, hiljaista ja elotonta oli kaikki, mitä he täällä näkivät. Noiden moniväristen kallioitten rinteillä, jotka ympäröivät hiekkaista laaksonpohjaa, ei kasvanut yhtään kortta eikä edes kasvaintakaan Ei yksikään lintu, mato tai kovakuoriainenkaan elähyttänyt tätä hiljaista kaikkea eloisuutta vihaavaa paikkaa. Täällä ei kohdannut silmää mikään, mikä olisi muistuttanut ihmisellisestä olemuksesta, kylvämisestä, istuttamisesta ja toimeliaisuudesta. Näitä suuria, ei ketään elävää olentoa hyödyttäviä kuvia näkyi Jumala tehneen itseänsä varten. Joka tähän erämaahan tunkeutui, hän astui paikkaan, jonka korkein ehkä oli valinnut leposijaksi niinkuin tuon hiljaisen, lähestymättömän temppelin pyhästön.

Nuori miehistö oli vaijeten katsellut tuota ihmeteltävää taulua jalkainsa alla. Nyt se leiriytyi ja osoitti kaikenlaista palvelusta vanhalle Nunille, joka rakasti nuorison seuraa. Pikaan valmistetun suojuskaton alla lepäsi hän heidän keskellään ja kertoi loistavin silmin urotöistä, joita hänen poikansa sotapäällikkönä oli tehnyt.

Josua ja Hur seisoivat sill'aikaa yhä vielä kallionhuipulla ja tuo edellinen katseli vaijeten alas autioon kallionlaaksoon, joka taivaan sinisen holvin peittämänä ja vuorenkorkuisten Jumalan omassa tehtaassa tehtyjen patsaitten ja pilarein ympäröimänä aukeni hänelle valtavampana kaikista temppelisaleista.

Vanhempi mies oli jo kauvan katsellut kolkosti maahan, mutta äkkiä keskeytti hän vaitiolon sanoen: "Succothissa pystytin minä muistokiven ja avuksihuusin Herraa, olemaan todistajana minun ja sinun välillä. Mutta tässä paikassa, tässä hiljaisuudessa näkyy minusta, niinkuin voisimme ilman merkkiä tai tunnustähteä olla varmat hänen läheisyydestään." Tässä ojensi hän itseänsä ja pitkitti: "Ja minä nostan nyt silmäni sinun puoleesi, Adonaï, ja asetan sanani sinulle, Jehovah, sinä Abrahamin ja isäimme Jumala, ettäs toisen kerran olisit todistajana minun ja tämän miehen välillä, jonka sinä itse kutsuit palvelukseesi, että hän olisi miekkanasi".

Korotetuin silmin ja käsin oli hän huutanut nämät sanat. Sitten kääntyi hän toisen puoleen ja sanoi juhlallisella vakavuudella: "Nyt kysyn minä siis sinulta Hosea, Nunin poika, muistatko sinä todistusta, minkä sinä ja minä teimme kiven edessä Succothissa?" "Minä muistan sen", kuului vastaus. "Ja kovassa onnettomuudessa ja suuressa vaarassa olen minä tunnustanut, mitä korkein minulta pyytää ja olen halullinen omistamaan kaiken ruumiini ja sieluni voiman, josta minun on häntä kiittäminen, hänelle, yksin hänelle ja hänen kansalleen, joka myöskin on minun kansani. Josua on tästälähin oleva nimeni. En egyptiläisiltä enkä keltään vieraalta kuninkaalta etsi tästälähin apua, sillä se oli Herra meidän Jumalamme, joka sinun vaimosi suvun kautta antoi minulle tämän nimen".

Silloin katkasi Hur hänen puheensa ja lausui juhlallisella vakavuudella:

"Sitäpä juuri toivoin kuulevani, ja kun korkein tälläkin paikalla on todistajana minun ja sinun välilläsi ja kuulee tätä keskustelua, niin toteutukoon tässä, mitä minä hänen kasvojensa edessä lupasin. Sukukuntain päämiehet ja Moses, Herran palvelija, ovat korottaneet minut kansan sotajoukon ylimmäiseksi päälliköksi: Mutta nyt kutsut sinä itseäsi Josuaksi ja olet vannonut ei ketään muuta palvelevasi kuin Herraa meidän Jumalaamme. Tiedän myöskin hyvin, että sinä sotajoukon johtajana voit enemmän kuin minä, joka olen harmahtunut karjalaumojen seassa tai kuin joku toinen heprealainen, olkoon hänen nimensä mikä hyvään, ja niin toteutuu siis lupaus Succothissa. Mosekselta, Herran palvelijalta, ja vanhimmilta tahdon minä vaatia, että he uskovat sinulle johtajan viran. Heidän käteensä panen minä ratkaisun ja tietäessäni, että korkein katsoo sydämeeni, tunnustan myös, että minä ajattelin sinua salaisella katkeruudella. Mutta kansan hyväksi tahdon unohtaa mitä meidän välillämme on ja tässä tarjoon käteni sinulle!" Samalla ojensi hän Josualle kätensä ja tämä tarttui siihen ja vastasi avomielisesti:

"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja asian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä sinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi ja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle kunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle, nimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse kutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja se sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman arvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän, kuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka on vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen sinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella katkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä vaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!"

Silloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: "Mirjam! Minä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä, isäin tavan mukaan, morsiuslunnailla — vapaasta tahdostaan tuli hän vaimokseni!"

"Minä tiedän sen," vastasi toinen tyynesti, "mutta eräs toinen on kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja mustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä tuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit hänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin huutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle? Sillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on ja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan palavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa, vaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään ihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini ja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua luopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi tulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan vielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran sanomaa".

Noin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa siihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia nousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa pölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.

25 Luku.

Vaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista riensivät heitä vastaan.

Eivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten olivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa hoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle jyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka surkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti kirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa, epätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden puoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen juhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.

Voitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä, noita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina tunsivat Herran pelastavan armon.

Mutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman luota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka olivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut vaivalloinen ja hirmua herättävä.

Keskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla oli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä kohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.

Kuljettuaan Babaportin läpi olivat he samannimisessä laaksossa ja vaelluksellaan Sin-erämaan kautta tavanneet vain laaksoja jyrkästi kohoavilla kallioseinillä. Eräs kuolemankarvainen korkea vuori oli mustana ja hirvittävänä kohonnut punertavien jyrkänteiden yli ja nämä olivat näyttäneet vaeltajista kauheilta, ihmiskäsin tehdyiltä teoksilta, sillä niiden säännöllisillä välitiloilla pystytetyt kiviläjät olivat selvästi nähtävissä, ja olisipa saattanut luulla, että nuo jättiläis-rakentajat, joiden kädet olivat työskennelleet maailmanluojan palveluksessa, olivat tulleet pois kutsutuiksi, ennenkuin he olivat täyttäneet tämän työn, jonka ei tässä erämaassa tarvinnut kammoksua ketään tutkivaa silmää, eikä näkynyt olevan määrätty palvelemaan ketään elävää olentoa. Harmaat ja ruskeat graniittikalliot ja rotkot kohosivat tien ohella ja sitä peittävässä hiekassa oli suuria kasoja pieniä punaisia parfyriliuskoja ja hiilimustia, ikäänkuin vasaran rikkomia kiviä, mitkä olivat kuonankaltaisia, josta vaskea sulatetaan. Viheriän välkähtävät, kummallisesti muodostetut kallionlohkareet ympäröivät noita ahtaita, vuorien parittamia korkolaaksoja, joista toinen liittyi toiseen. Tuo ylöspäin nouseva tie kulki niiden läpi ja usein oli vaeltajia, heidän astuessaan tuollaiseen kattilalaaksoon, vallannut pelko, että tuo korkea, takapuolella oleva kallio, pakottaisi heitä palajamaan takaisin. Silloin oli napina ja valitus noussut; mutta pian oli aukko tullut näkyviin, mikä johti uuteen kalliolaaksoon.

Ruokomeren rannalla olevasta satamasta lähdettyään olivat he usein kohdanneet orjantappuraisen gummiakasian ja erään lemuavan erämaan kasvin, jota eläimet söivät; mutta jota pitemmälle matkue tunki kallioiseen erämaahan, sitä kuivemmaksi ja kuumemmaksi oli hiekka käynyt, ja vihdoin oli silmä turhaan etsinyt kasvia ja puita.

Elim'issä tavattiin makeita lähteitä ja varjoa antavia palmuja ja ruokomeren luona täytettyjä allikoita; mutta jo leiriytyessä Sin'in erämaassa ei löydetty mitään millä janoa sammuttaa, ja puolenpäivän aikaan näytti ikäänkuin joukko pahoja henkiä olisi ajanut varjon kallionseinämistä, sillä kaikki loisti ja hehkui näissä kallioissa ja syvänteissä, eikä missään ollut turvaa auringon polttoa vastaan.

Leirissä oli viimeinen mukana tuotu vesi jaettu ihmisille ja eläimille, ja kun matkue seuraavana aamuna oli tielle lähtenyt, ei ollut enään pisaraakaan löytynyt kiihtyvän janon sammuttamiseksi.

Silloin oli tuo vanha, vähäuskoinen haluttomuus ja vastenmielisyys jälleen vallannut kansajoukon. Eivät loppuneet kiroukset Mosesta ja vanhimpia vastaan, jotka olivat hyvästä olosta Egyptissä vieneet heidät sellaiseen kurjuuteen; mutta kun kansa vihdoin oli kiivennyt huipulle, olivat kuivat kielen kantimet käyneet jo liian kuiviksi pilkkaamaan ja kiroamaan.

Vanhan Nun'in, Efraimin ja Hurin sanansaattajat olivat jo lähestyville ilmoittaneet, että nuori miehistö oli saanut voiton ja vapauttanut Josuan ja muut vangit, mutta uupumus oli käynyt niin suureksi että tämä sanoma tuskin oli vaikuttanut mitään muutosta ja havaittiin ainoastaan heikko hymy miesten parrakkailla huulilla tai pikainen säihky naisten mustissa silmissä.

Mirjamkin oli kalpean Milcan kanssa jäänyt seuralaistensa luo eikä kehoittanut, kuten muulloin, kiittämään korkeinta.

Ruben, hänen raskasmielisen hoidokkaansa puoliso, joka pelosta tulla petetyksi ei rohjennut antautua uudestaan heränneen toivon valtaan, oli hiljainen, harvapuheinen mies ja sentähden ei voinut ensimäinen sanansaattaja sanoa kuuluiko hän vapautettujen joukkoon. Kuitenkin valtasi suuri liikutus Milcan ja kun Mirjam käski hänen hiljaa odottamaan, riensi hän toisesta ystävästä toiseen kysellen heiltä vilkkaasti. Mutta kun ei hän saanut mitään tietoa kadotetusta; puolisostaan, purskahti hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja pakeni jälleen naisprofeetan luo. Hänen luonaan löysi hän vähän lohdutusta, sillä Mirjamkin, jonka piti tervehtää puolisoansa voittajana ja nähdä lapsuutensa ystävän pelastettuna, oli itseensä sulkeutunut ja ahdistettu ja näytti niinkuin painaisi häntä, raskas kuorma.

Niinpiankuin Moses oli saanut tietää, että hyökkäys vuorikaivoksiin oli onnistunut ja Josua pelastettu, oli hän jättänyt kansan; sillä hänelle oli kerrottu, että sotaiset amalekilaiset, jotka asuivat kosteikossa Sinai-vuoren juurella, varustautuivat estääkseen vaeltajilta kulkua heidän vedestä ja palmuista rikkaan erämaan saaren läpitse. Silloin oli hän muutamien valittujen miesten kanssa lähtenyt vakoamisretkelle vuoren poikki. Alus'en ja kosteikon edessä olevan laakson, Raphidim'in välillä, alkoi hän jälleen yhtyä kansalaisiinsa.

Abidanin, benjamilaisten päällikön, niinkuin myöskin, vuorikaivoksista palautuneiden Hurin ja Nun'in, Judan ja Efraimin sukujen päämiesten, tuli sill'aikaa olla hänen ja hänen seuralaistensa sijaisia.

Kun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa heitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan puoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään oli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin väitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen sukukuntansa edellä.

Siellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta väsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät Mirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen tapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu. Sitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti olivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä; sillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan hänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli kärsinyt.

He olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät kulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten, vaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.

Mirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa, iloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen myötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben ja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan erämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän itse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä hetkellä.

Hän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan, mieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä ja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen mielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä niiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli kuollut niin nuorena.

Hän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet, velvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä, joka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä Jumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva johtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin kaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi kadotettu.

Jos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen sydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet korkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä käsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin ylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.

Mitkä ajatukset!

Sydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä hävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen jälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi läsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä toiveilta.

Judan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen egyptiläinen, tuo vapautettu vanki.

Mitä kysyi hän enään efraimilaista, josta hän ainiaaksi oli luopunut?

Miksi saattoi se enään loukata häntä, ettei tuo vapautettu tullut häntä vastaan, miksi säilytti hän salaisuudessa tuota hullua toivetta, että joku tärkeä velvollisuus pidätti häntä tuolla ylhäällä?

Hän näki ja kuuli tuskin, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja vasta kiitollinen tervehdys, jolla Milca tervehti hänen puolisoaan, ilmoitti hänelle, että Hur häntä lähestyi.

Jo kaukaa oli hän viittaillut hänelle, mutta hän tuli yksin, ilman Hoseata, Josuata, yhdentekevä kuinka tuo vapautettu nimitti itseänsä, ja että tämä häntä harmitti, jopa että se vihloi hänen sydäntäänkin. suututti häntä. Kunnioittahan hän vanhempaa puolisoansa, eikä hänestä tuntunut vaikealta ystävällisesti sanoa häntä tervetulleeksi.

Iloisesti ja sydämellisesti vastasi hän hänen tervehdykseensä, mutta kun hän huomautti häntä tuosta äsken yhdistetystä parista ja ylisti häntä voittajaksi ja Rubenin sekä niin monen onnettoman pelastajaksi, tunnusti Hur suoraan, että tämä ylistys ei sopinut hänelle, vaan Josualle, jonka Mirjam itse, korkeimman nimessä, oli kutsunut johtamaan kansan sotavoimaa.

Silloin vaaleni hän, ja vaikka tie vei jyrkästi ylöspäin, ahdisti hän kuitenkin puolisoansa vilkkailla kysymyksillä. Kun hän sitten sai tietää, että Josua tuolla ylhäällä, isänsä ja nuoren miehistön kanssa, nautti viiniä ja että Hur oli hänelle luvannut kernaasti peräytyvänsä, jos Moses siirtäisi päällikkyyden hänelle, vetääntyivät nuo yhteenkasvaneet silmäkarvat hänen korkean otsansa alla kolkosti yhteen ja jyrkästi huusi hän: "Sinä olet minun herrani eikä minun sovi vastustaa sinua, ei edes vaikka unohtaisitkin oman emäntäsi siihen määrään, että sinä peräännyt sen miehen edessä, joka kerran uskalsi kohottaa silmänsä hänen puoleensa."

Silloin keskeytti hän häntä kiivaasti: "Hän ei tunne sinua enään ja jos antaisinkin erokirjan sinulle, niin ei hän kuitenkaan pyytäisi sinua omaksensa."

"Eikö?" kysyi Mirjam pakoitetulla hymyllä. "Ja sinun on häntä itseään kiittäminen tästä tiedosta?"

"Kansan hyväksi on hän uhrannut itsensä ruumiineen ja sieluineen ja hän luopuu naisen rakkaudesta", vastasi Hur. Mutta hän huusi:

"Luopuminen on helppoa, missä vaatiminen ei tuottaisi muuta kuin uuden poistamisen ja häpeän. Ei hänelle, joka suurimman vaaran hetkenä etsi apua egyptiläisten luona, ei, sinulle yksin, joka veit kansan ensimäiseen voittoon varastohuoneen luona Succothissa ja jolle Herra itse, Moseksen, palvelijansa kautta, uskoi päällikkyyden, sinulle sopii sotajoukon johto!"

Silloin silmäili hänen puolisonsa levottomana sitä vaimoa, jota hän myöhäisellä lämpimällä rakkaudella lempi ja nähdessään hänen poskensa hehkuvan ja rintansa nousevan, ei hän tietänyt pitikö hänen lukea sitä kiipeämisen vaiko hänen korkealle pyrkivän kunnianhimonsa syyksi, jonka hän nyt tästälähin myöskin siirsi häneen, herraansakin.

Että Mirjam asetti hänet tuon nuoremman, sankarillisen miehen etunenään, jonka takaisintuloa hän oli peljännyt, ilahdutti häntä; mutta hän oli ankarassa velvollisuuden tunnossa harmahtunut ja mitä hän tunnusti oikeaksi siitä ei hän poikennut. Hänen nuoruutensa vaimolle, jonka hän muutamia vuosia sitten oli hautaan kantanut, olivat hänen viittauksensa olleet käskyjä, eikä hän Mirjamin puoleltakaan ollut vielä kokenut vastaväitettä. Että Josua oli paraiten valmistettu johtamaan kansan sotavoimaa, ei ollut epäilemistäkään ja niin vastasi hänkin läähättäen, sillä hänellekin oli kiipeäminen tullut raskaaksi: "Sinun korkea ajatuksesi kunnioittaa ja ilahduttaa minua; mutta vaikka Moses ja vanhimmat uskovat minulle päällikkyyden, niin tulee sinun kuitenkin muistaa muistokiveä Succothissa ja minun lupaustani. Minä pidän sen aina muistossani ja tulenkin sen pitämään."

Silloin katsahti hän harmistuneena sivulle eikä puhunut enempää, kunnes he olivat saapuneet kukkulalle.

Siellä tervehtivät voittorikkaat nuorukaiset lähestyviä kansalaisiaan kovalla riemulla.

Jälleennäkemisen ilo, voitettu ruokavarasto ja juoma, jota, jos kohtakin säästäväisesti, voitiin jakaa virkistykseksi enimmän tarvitseville, koroitti väsyneitten vaipunutta rohkeutta ja janoavaiset lyhensivät lepoa solakalliolla ehtiäkseen sitä ennemmin Dophkaan. He olivat Josualta kuulleet ettei siellä ollut ainoasti säilyneitä allikoita, vaan myös eräs salainen lähde, jonka paikan entinen vankien johtaja oli hänelle ilmoittanut.

Tie johti vuorta alaspäin. "Kiire" on nääntyvän lunnassana, hänen lähestyessään kaivoa ja niin saapuivat vaeltajat vähää jälkeen auringonlaskun turkoskaivosten laaksoon, missä he leiriytyivät sen mäen ympärillä, jolla hävitetty linna ja Dophkan poltetut makasiinit olivat sijainneet.

Tuo akasialaaksossa, Hathor-jumalattarelle, salattu lähde oli pian löydetty. Nopeasti virisi tuli toisensa jälkeen. Horjuvat sydämet, jotka Sin'in erämaassa olivat olleet lähes epätoivoa, tulivat jälleen täytetyiksi elämän halulla, toivolla ja kiitollisella uskolla. Kauniit akasiapuut olivat kuitenkin tulleet kaadetuiksi pääsyn helpoittamiseksi lähteelle, jonka virkistävä vesi oli syynä tähän ihmeelliseen muutokseen.

Solakalliolla olivat Josua ja Mirjam nähneet toinen toisensa, mutta saaneet tilaisuutta ainoasti ohimennen tervehtää toinen toistansa. Täällä leirissä he tulivat lähempään yhteyteen.

Oli jo myöhä, sillä vanhimmat olivat jo kauvan aikaa neuvotelleet mitä oli tehtävää amalekitain odottamatointa ylläkkää vastaan.

Josua oli isänsä kanssa esiintynyt heidän joukkoonsa. Kaikilta puolin oli iloisesti tervehditty ruhtinaallisen, kunnioitettavan ukon perillistä ja hänen neuvoansa muodostaa etujoukon nuorista ja takajoukon vanhemmista sotilaista sekä lähettää valittuja pieniä joukkoja edellisistä vakoinaan, oli kernaasti hyväksytty. Hän uskalsi sanoa, että hän tunsi, mitä suuren sotajoukon johtamiseen ja suojelemiseen kuului. Jumala itse oli uskonut hänelle päällikkyyden ja Moses oli vahvistanut hänet tässä arvossa, kehoittaessaan häntä olemaan vahvan ja lujan. Hur'kin, joka nyt oli siinä virassa, oli halukas jättämään sen hänelle. Ja tämän miehen sana oli vahva, vaikka hän olisikin laimiinlyönyt kertoa sanansa vanhimpien edessä. Kaikissa tapauksissa oli keskusteltu Josuan kanssa, ikäänkuin olisi hän nyt jo sotapäällikkö ja hän itse tunsi itsensä sellaiseksi.

Kokouksen päätyttyä oli Hur vaatinut häntä, huolimatta myöhäisestä tunnista, seuraamaan häntä telttansa luo ja sotilas oli häntä seurannut, koska hän halusi puhua Mirjamin kanssa. Hänen puolisonsa läsnäollessa tahtoi hän näyttää hänelle, että hän nyt oli tien löytänyt, jolle Mirjam niin innokkaasti oli häntä osoittanut.

Toisen puolison edessä vaikenivat heprealaisen hellät tunteet. Ettei hän pyytänyt häneltä enempää, täytyi Hurin vaimon tietää. Hän oli itsekin yksinäisinä hetkinä lakannut häntä halajamasta.

Hän tunnusti itsekseen, että Mirjam oli suuri, majesteetillinen nainen, mutta häntä kauhistutti ajatellessaan tätä suuruutta.

Hänen toimensakin ilmestyivät hänelle uudessa valossa. Niinpä kuin hän solakalliolla oli tervehtänyt häntä kylmällä hymyllä, oli hän tullut siihen vakuutukseen, että he olivat täydellisesti vieraat toisilleen ja tämä tunne oli leimuavan valkean äärellä tuon komean pääteltan edessä, missä hän tapasi hänet jälleen, yhä enemmän enentyvä.

Pelastettu Ruben Milcansa kanssa oli kauvan sitten jättänyt Mirjamin ja yksinäisen odotuksensa aikana oli hän monenlaisia tullut ajatelleeksi, joita hän tahtoi antaa sen tuntea, jolle hän niin paljon oli antanut, että se syntinä painoi hänen sydäntään!

Niitä me vihaamme ennemmin, joita vastaan olemme väärin tehneet, ja nainen pitää rakkautensa lahjan niin suurena ja kalliina, ettei hän koskaan lakkaa halveksitultakaan vaatimasta kiitollisuutta. Mutta Josua oli kehunut itselleen ei enään pyytävänsä sitä naista, jota hän kerran oli rakastanut ja käsivarsissaan pidellyt, vaikka hän vielä tarjoutuisikin hänelle. Ja hän oli vahvistanut tämän mielentilan, kun hän, tulematta häntä vastaan, rauhallisesti odotteli häntä.

Nyt tuli hän vihdoin, mutta puolisonsa seurassa, joka oli valmis peräytymään hänen edessään.

Mutta vielä oli hän siellä avonaisin silmin valvoakseen tuon liiaksi jalomielisen puolisonsa yli.

Tuota vanhempaa miestä, jonka kohtaloon hän oli omansa yhdistänyt ja jonka uskollinen alttiiksiantaminen liikutti häntä, ei saisi kukaan pettää johtavan aseman suhteen, mikä hänelle tuli, ja mistä hänen täytyi pitää kiinni jo siitäkin syystä, ettei häntä miellyttänyt olla sen miehen vaimona, joka ei saisi olla ensimäinen hänen veljiensä jälkeen.

Niin katkeraksi, haavoitetuksi ja ärtyiseksi ei ollut tuo ylistetty nainen, joka luotti profetalliseen lahjaansa, koskaan vielä tuntenut itseänsä. Hän ei tunnustanut sitä kuitenkaan itselleen, mutta hänestä tuntui, niinkuin tuo viha, jonka Moses oli istuttanut häneen egyptiläisiä vastaan ja jolla ei nyt ollut esinettä, vaatisi uuden päämaalin ja niinkuin kohdistuisi se nyt tuota ainoata miestä vastaan, jota hän joskus oli rakastanut.

Mutta oikea nainen saattaa olla hyväntahtoinen kullekin, jota ei hän halveksi, ja niin punastui hän tosin nähtyään miehen, jonka suutelon hän oli vastannut, mutta otti hänet ystävällisesti ja myötätuntoisilla kysymyksillä vastaan.

Sen ohessa nimitti hän häntä vanhalla nimellä Hoseaksi ja huomattuaan, että tämä tapahtui tahallaan, kysyi hän häneltä, oliko hän unohtanut, että hän itse, korkeimman uskottuna, oli käskenyt häntä kutsumaan itseänsä "Josuaksi."

Silloin vastasi hän ja hänen poskensa tulivat jännitetyiksi, että hänen muistonsa oli hyvä, mutta että se muistutti häntä ajasta, jonka hän mieluummin unohti. Nimen, jonka Herra oli hänelle antanut, oli hän itseltään poistanut, pitäessään egyptiläisten armon parempana, kuin Jumalan tarjooman avun. Hän olisi uskollisena vanhalle tavalleen eteenkäsinkin kutsuva hänet "Hoseaksi."

Sellaista vihamielisyyttä ei ollut tuo rehellinen sotilas odottanut, mutta hän oli jotenkin levollinen ja vastasi tyynesti, että hän harvoin antaisi hänelle tilaisuutta kutsumaan häntä niin tai näin. Ne, jotka olivat suopeita hänelle, tulisivat kyllä kutsumaan häntä Josuaksi.

Silloin vastasi Mirjam, että hänkin oli valmis siihen, jos hänen puolisonsa siihen suostuisi ja hän itse sitä vaatisi, sillä nimi oli vain puku. Toisin oli virkojen ja arvojen laita.

Kun Josua sitten hänelle vakuutti, että hän aina vielä uskoi Jumalan, hänen profeettansa suun kautta, kutsuneen häntä johtamaan kansansa sotilaita ja ettei hän sallisi kenellekään toiselle, kuin Mosekselle, oikeutta riistää häneltä tätä virkaa, yhtyi Hur häneen ja ojensi hänelle kätensä.

Nyt ei Mirjam enään hillinnyt itseänsä, vaan pitkitti palavalla kiihkolla:

"Siinäkin olen toista mieltä! Sinä vältit korkeimman kutsumuksen. Saatatko kieltää sitä? Ja kun kaikissa paikoin läsnä oleva löysi sinut faraon jalkojen juurella sen sijaan kuin sinun tuli olla kansalaistesi etunenässä, riisti hän sinulta viran, jonka hän sinulle uskoi. Sotapäälliköistä voimallisimpana komensi hän myrskyä ja laineita ja ne nielivät vihollisen. — Niin kävi niiden, jotka olivat ystäviäsi, kunnes heidän raskaista kahleistaan tulit tuntemaan, millaisia he olivat sinua ja sinun omiasi kohtaan. Mutta minä ylistin sillä välin korkeimman armoa ja kansa yhdistyi ylistyslauluuni. Ja vielä samana päivänä kutsui Herra sinun sijaasi toisen sotajoukon johtajaksi, ja tämä toinen, kuten tiedät, on puolisoni. Ja vaikkei Hur koskaan ole oppinutkaan sotataitoa, niin johtaa Jumala kuitenkin varmaan hänen käsivarttansa ja kuka on se, joka voiton lainaa, ellei hän? Puolisoni — kuule se toistamiseen — hän yksin on sotapäällikkö ja joskin hän liiallisessa jalomielisyydessään on unohtanutkin sen, on hän kuitenkin pitävä virastaan kiinni, ajatellessaan, kenenkä käsi se oli, joka hänet siksi valitsi, ja minä hänen vaimonsa korotan ääneni ja muistutan häntä siitä!"

Silloin kääntyi Josua lähteäkseen pois, tehdäkseen siten lopun tästä kiusallisesta riidasta, mutta Hur pidätti häntä ja vakuutti, syvästi liikutettuna emäntänsä sopimattomasta sekaantumisesta miesten asioihin, että hän pysyisi sanassaan. Vaimon kateelliset sanat haihtuisivat tuhkana tuuleen. Moseksen tuli selittää, kenenkä Jehova oli päälliköksi valinnut.

Näin sanoen oli Hur ankaralla arvollisuudella ja kehoittaen mielen malttiin katsonut vaimonsa kasvoihin ja hän näkyi saavuttaneenkin tarkoituksensa; sillä Mirjam oli milloin vaaleten, milloin punastuen heitä seurannut. Hän pidätti myöskin vierasta, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutensa suositella häntä, samalla kun hän vapisevalla kädellä viittasi hänelle lähemmäksi astumaan.

"Vielä yhden asian", alkoi hän syvästi hengittäen, "tahtoisin sanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista ystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka sinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun luottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, — ja sentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi egyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta oikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin ainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet."

"Mitä tarkoittaa tämä puhe?" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam jousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty haavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään ja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui hänen puheensa päättäväisyyteen: "Sitten kun Herran johdatus pelasti meidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin pitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä heprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli täynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua niinkuin sielunsa epäjumalaa."

Sydämessään liikutettuna vastasi Josua: "Jos tämä olisi täyttä totta, Hurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä senverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen tunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä sinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi, sillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!"

Nyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta hän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: "Sinun järkesi on kymmenestä terävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä korkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. — Tuntematta mitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta leimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän kuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin korkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle toisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja kuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa kytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot sitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin miksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia sinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät kutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja ylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää, rakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä vapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta ja sydämen vapaasta tahdosta."

Näin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä liikkeellä ja katosi yön pimeyteen.

Hur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin myöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta sitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä hellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.

Kahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana kuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut metallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi hänelle: "Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä Jumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni, antaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta."

"Kärsiä?" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys leimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui hämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se tuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: "Niin, sinä annat minun kärsiä siitä!" — "Häpeä minulle, jos minä annan toisten samankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!"

Silloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt ja puhui vielä:

"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut. Kunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan häpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee vihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus suojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja suoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti, kuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa, hänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka on sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt arvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan siltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan joka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on Jehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana tahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä, niinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin olet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle luvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa, ja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on sellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia."

Samalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen; mutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste lankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.

Hän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa vasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.

Arvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana ruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo harmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa oli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli tehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti hänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.

Nyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen rakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä — yksinään ollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.

Hän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka sydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen suustansa.

Niinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta, kuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja kuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.

Silloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita satoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin pehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin hänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen ja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja kuivaneen maan välillä.

Mutta vielä oli aikaa!

Tiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin oli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla ikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen sylissään se tuntea.

Nyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana; sillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi nyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.

Oliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?

Jumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista epäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä innostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu kutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet totiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt sopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen. Hänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon suuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei tuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen, oli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle oli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen kansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella loukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon onnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso — hän oli rikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.

Turvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo, mutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli toivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat balsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän voinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin tervetulleen korvauksen.

Voi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä ja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen rakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana. Mutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän valmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet pelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan, kunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon ja pimeys piiritti hänen.

Nyt valtasi omituinen pelko hänet.

Kaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät valkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa. Kaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja ravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan huoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan, ilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja pojanpoikansa luona.

Silloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana ja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän levolle.

Muutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa aamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam ylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.

Hur ei tullutkaan yksin; hänen poikansa Uri oli hänen kanssansa

Sitäpaitsi oli hän totisemman näköinen kuin tavallista; sillä Judan miehet olivat varhain kokoontuneet ja muistuttaneet häntä, ettei hän antaisi sotapäällikön arvon siirtyä miehelle, joka kuului toiseen sukukuntaan kuin hän itse.

Se oli tullut aavistamatta. Hän oli neuvonut heitä Moseksen päätökseen ja hän toivoi vain, että asia kävisi niinkuin hän oli mielessään ajatellut, erittäinkin huomattuaan nuoren vaimonsa itsekkään silmäyksen.

26 Luku.

Virkistyneenä ja rohvaistuneena läksi kansa varhain seuraavana aamuna tielle; mutta tuo pieni lähde, jota vihdoin oli saatu kaivamisilla juoksemaan, oli täydellisesti tyhjä.

Kuitenkin kärsittiin se keveästi, että se kieltäytyi lahjoittamasta varoja mukaan otettavaksi; sillä Alus'essa toivottiin toinen kaivo löydettävän.

Loistavassa majesteettiudessa oli aurinko kohonnut puhtaalle taivaalle. Valo vaikutti herättävästi ihmisten sydämiinkin ja niinkuin tuo sininen holvi korkeudessa, niin loistivat kalliot ja tien keltainen hiekkakin. Lemuava, puhdas, keveä, yön viileyden virkistämä ilma paisutti vaeltajain rintaa ja käyminen tuli huviksi.

Miehillä oli suurempi uskallus, vaimojen silmät loistivat iloisemmin kuin pitkään aikaan ennen; sillä Herra oli jälleen näyttänyt kansalle, että hän ajatteli sitä hädässä ja isät ja äidit katselivat ylpeydellä poikia, jotka olivat vihollisen voittaneet. Useammissa sukukunnissa oltiin jälleen tervehditty jotakuta hukkuneena pidettyä jäsentä. Tervetulleena velvollisuutena pidettiin palkita niitä kärsimyksiä, joita tuo hirvittävä pakkotyö oli hänelle tuottanut. Sitäpaitsi iloittiin ei vain efraimilaisten seassa, vaan kaikkialla Josuan takaisintulosta, sillä kaikki paitsi Judan sukukuntalaiset kutsuivat entisen Hosean Josuaksi, ajatellen tuota lohdullista lupausta, mikä tässä nimessä oli kätkettynä.

Nuorukaiset, jotka hänen johtonsa alla olivat karkoittaneet egyptiläiset, kertoivat kansalaisilleen, mikä mies Nun'in poika oli, kuinka hän oli kaikkia muistanut ja asettanut jokaisen sille sijalle, johonka hän soveltui. Kehenkä hänen silmäyksensä sattui, hänessä syttyi taistelun into. Hänen sotahuutoansa vain pelkäsivät viholliset.

Sen silmät, joka kertoi vanhasta Nun'ista ja hänen urhoollisesta tyttärensäpojasta, loistivat. Efraimin sukukunnalle, jonka korkeat vaatimukset olivat monelle olleet pahennukseksi, suotiin tämän vaelluksen aikana etusija. Ainoasti Judan sukukuntalaisten kuultiin napisevan ja sadattelevan. Jotakin syytä löytyi arvattavasti tuohon tyytymättömyyteen, sillä heidän ruhtinaansa Hur ja hänen nuori vaimonsa astuivat tällä kertaa raskaan kuorman rasittamana eteenpäin. Joka heitä puhutteli, olisi tehnyt paremmin valitessaan toisen hetken.

Niinkauvan kuin aurinko loisti vinosti, löytyi vielä muutamia varjoja hiekkakivikallioitten syrjässä, jotka rajoittivat tietä kummallakin puolella tai kohosivat sen keskellä ja kun Koran pojat virittivät laulun, lauloi nuori ja vanha yhdessä, ja iloisimmasti ja kiitollisimmasti Milca, joka ei enää ollut kalpea, sekä Ruben, hänen vapautettu, onnellinen puolisonsa.

Lapset poimivat kullankarvaisia kolokvintiomenia, jotka pudonneina kuivista oksista, niinkuin taivaasta, makasivat tiellä ja he toivat niitä vanhemmille. Mutta ne olivat karvaita kuin sappi ja eräs jyrkkä vanhus Sebulonin savusta, joka säilytti niiden kovia kuoria, pitääkseen niissä voiteita, sanoi: "Niin on käyvä tämänkin päivän. Se näyttää vielä iloiselta; mutta jos aurinko nousee korkeammalle emmekä löydä vettä, niin tulemme karvasta maistamaan!"

Ja liian pian toteutuikin hänen ennustuksensa, sillä niinkuin tie, joka erottuaan hiekkakiviseudusta yhä johti ylöspäin, milloin loivasti, milloin jyrkästi kallioitten poikki, jotka olivat punaisten ja harmaitten tiilimuurien kaltaiset, niin nousi aurinkokin yhä korkeammalle ja hetkestä hetkeen yltyi päivän kuumuus.

Terävämpiä nuolia ei se vielä koskaan ollut lähettänyt vaeltajiin ja armahtamatta tapasivat ne peittämättömiä päälakia ja niskoja.

Täällä vaipui vanhus, tuolla joku nuorempi niiden polttavasta pistoksesta maahan tai hoiperteli, omaistensa turvaamana, kuumetautisena ja käsi otsalla niinkuin juopunut eteenpäin. Naisten ja miesten poltettu iho irtautui kasvoista ja käsistä, eikä ketään ollut, jolta ei kuumuus olisi polttanut kitalaen ja kielen, sekä heikontanut heidän voimiaan ja uudestaan herännyttä rohkeutta.

Karja astui veltosti ja laahustavin jaloin vastahakoisesti maassa, kunnes paimenten ruoskat pakottivat eläimiä ponnistamaan väsyneet voimansa eteenpäin. Puolipäivän aikaan sai kansa luvan levähtää, mutta missä sen piti etsiä virkistystä, ei löytynyt käden levyiseltäkään siimestä. Joka ojensi itsensä puolipäivän kuumuudessa, sai virkistyksen asemesta uusia tuskia. Silloin vaativat nuo kiusatut itse lähtemään, päästäkseen Alus'en lähteelle.

Tähän saakka oli kuumuus päivä päivältä vähentynyt, sittenkuin aurinko pilvettömällä erämaan taivaalla oli alkanut laskeutua länteen, ja ennen hämärän tultua oli raitis tuulen löyhäys virkistänyt otsia; mutta tänään oli puolipäivän kuumuus paahtanut monta tuntia kalliomaisemaa, kunnes raittiimpi tuuli lehahteli lännestä mereltä päin. Samaan aikaan pysähtyi etujoukko, joka Josuan neuvosta astui vaeltajain etunenässä ja koko matkue seisahtui.

Miehet, vaimot ja lapset käänsivät silmänsä ja viittailivat käsin ja sauvoin samaan suuntaan; sillä kummallinen, ei koskaan ennen nähty näytelmä veti huomion puoleensa.

Kummastuksen ja ihmetyksen huuto kaikui kuivilta, väsyneiltä huulilta, jotka eivät pitkään aikaan olleet avautuneet puheeseen ja vastaukseen ja pian kulki se rivistä riviin, sukukunnasta sukukuntaan aina spitaalisiin asti matkueen lopussa ja jälkijoukkoon, joka heitä seurasi. Toinen sysäsi toistaan ja kuiskasi hänelle nimen, mikä oli jokaiselle tuttu, pyhän vuoren nimen, missä Herra oli luvannut Mosekselle viedä kansan hyvään, avaraan maahan, joka vuotaisi maitoa ja hunajaa.

Ei kukaan ollut hiiskunut siitä väsyneille, ja kuitenkin oli jokaisen tiedossa, että hän täällä ensikerran näki Horebin ja sen huipun, Sinain, tämän graniittivuoriston pyhimmän korkeuden.

Jos mikään vuori oli heidän isäinsä kaikkivaltiaan Jumalan istuin, niin oli se tämä!

Niinkuin pensas, josta hän tuolla puhui valitulleen, niin näkyi tänäkin hetkenä tuo pyhitetty vuori olevan tulessa. Korkeana ja majesteetillisena yleni sen seitsenhuippuinen kruunu korkeuksien ja laaksojen yli kaukaa ja se hehkui niinkuin jättiläismoinen rubiini, jota valo jostakin maailmanpalosta valaisi.

Sellaista ei ollut mikään silmä vielä nähnyt. Sitten aleni aurinko alenemistaan ja laski mereen, joka kätkeytyi vuoriston taakse. Nyt muuttui hehkuva rubiini mustaksi ametistiksi ja tuli vihdoin sinertäväksi; mutta kansan silmät riippuivat, niinkuin lumotut, tuossa pyhässä paikassa kiinni. — Niinpä kun päivän tähti jo täydellisesti oli kadonnut ja sen hohde kaunisti pitkähköä pilveä loistavilla reunoilla, aukenivat katselijain silmät avarammiksi, sillä ihaillen tätä näytelmän suuruutta, oli eräs mies Benjaminin suvusta tuntenut siinä Jehovan pitkän, liehuvan, kullalla kirjaillun kauhtanan, ja naapurit, joille hän sitä näytti, uskoivat häntä ja tunsivat samaa hurskasta liikutusta kuin mieskin.

Vähäksi ajaksi oli tämä ylentävä näky saanut vaeltajat unohtamaan janon ja väsymyksen. Mutta pian oli korkein innoitus muuttuva syvimmäksi alakuloisuudeksi; sillä kun yö tuli ja lyhyen vaelluksen perästä oli saavuttu Alus'een, tapahtui, että täällä asunut erämaan heimo eilen ennen lähtemistään oli täyttänyt ennen käyttämättömän lähteensä soralla ja kirillä.

Mitä juotavaa oli kuljetettu mukana, oli jo käytetty Dopkassa ja kaivoksien tyhjennetty lähde ei ollut sallinut täyttää yhtään nahkaleiliä. Jano ei kuivanut ainoastaan kitalakea, vaan alkoi polttaa sisuksiakin. Kuiva nielu kieltäytyi vastaan ottamasta vahvaa ruokaa, josta ei ollut puutetta. Mihinkä vain silmäiltiin, oli lohdutonta, sääliä herättävää ja liikuttavaa nähtävänä ja kuultavana.

Täällä riehuivat ja kirosivat, valittivat ja huokailivat miehet ja vaimot, tuolla antautuivat he kolkon epäilyksen valtaan. Toiset, joiden valittavat lapset huusivat vettä, olivat menneet täytetylle lähteelle ja tappelivat paikasta, josta he luulivat saavansa muutaman pisaran tuota kallista nestettä Lisäksi mylvi karja niin surkeasti ja tuskallisesti, että se vihloi niinkuin nuhde paimenien sydäntä. Ainoasti muutamat ryhtyivät vaivaan pystyttää telttaa. Yö oli lämmin ja jota pikemmin tultiin eteenpäin, sitä parempi, sillä jonkun tunnin matkan päästä oli Moses luvannut liittyä vaeltajiin. Hän yksin voi neuvon keksiä, hänen velvollisuutensa oli suojella ihmiset ja eläimet nääntymästä.

Jos Jumala, joka oli luvannut niin ihania asioita heille, antaisi heidän hukkua omiensa kanssa erämaassa, niin oli se mies, jonka johtoon he olivat uskaltaneet, pettäjä, ja se Jumala, jonka voimaan ja armoon hän ei lakannut heitä kehoittamasta, kavalampi ja voimattomampi, kuin nuo ihmis- ja eläinpäiset jumalat, joita he Egyptissä olivat rukoilleet.

Kirouksien ja sadatuksien seasta kuului myös äänekkäitä uhkauksiakin. Missä Aaron, joka oli palannut kansan luo, näyttäytyi ja puhutteli sitä, ojentui puristettuja nyrkkiä hänelle.

Mirjaminkin täytyi puolisonsa käskystä lakata lohduttamasta suosiollisella puheella naisia, sittenkuin eräs vaimo, jonka kuivanneella äidin rinnalla eräs lapsi korisi, oli ottanut kiven ja toiset seuranneet häntä.

Vanha Nun ja hänen poikansa nauttivat parempaa kohtelua.

Molemmat olivat yhtä siinä, että Josua saisi taistella, asettipa Moses hänet sitten mille paikalle tahansa; mutta Hur vei hänet sotilasten luo, jotka tervehtivät häntä iloisesti.

Ukko, samoinkin nuori mieskin, ymmärsivät hyvin kyllä vahvistaa heidän luottamustaan. He kertoivat miehille amalekilaisten lähderikkaasta kosteikosta, joka ei enään ollut kaukana, ja he viittasivat heidän käsissään oleviin aseihin, joilla Herra itse oli heidät varustanut.

Josua vakuutti heille, että he olivat lukunsa puolesta voimakkaammat erämaan sotilaita. Jos tuo nuori miehistö olisi yhtä urhoollinen kuin vaskikaivannoissa ja Dophkossa, niin olisi Jumalan avulla voitto heidän.

Jälkeen puoliyön antoi Josua, neuvoteltuaan vanhimpain kanssa, puhaltaa pasuunaa, niin kutsuakseen taistelukuntoiset miehet kokoon. Kirkkaan tähtitaivaan alla tarkasteli hän heitä, jakoi heidät osastoihin, määräsi kullekin sopivan johtajan ja teroitti heille komentohuutojen merkitystä, joita heidän tuli seurata.

Uupuneina ja puoleksi nääntyneinä janosta olivat he tulleet kokoon, mutta tuo uusi toimeliaisuus, mihinkä heidän nuori päällikkönsä velvoitti heitä, toivo voitosta ja saaliista kalliimmasta: kappale maata pyhän vuoren juurella, täynnä lähteitä ja palmuja, vahvisti ihmeellisesti heidän kadonnutta jäntevyyttään. Efraim oli heidän seassaan ja elähytti toisiakin väsymättömällä reippaudellaan. Mutta kun tuo entinen sotapäällikkö, jolle Herra jo oli näyttänyt, että hän piti häntä ansiollisena siihen apuun, minkä hänen nimensä hänelle lupasi, kehoitti heitä turvautumaan Jumalan kaikkivaltiaisuuteen, niin vaikutti se kokonaan toisin, kuin jos Aaron olisi sen tehnyt, jonka varoittavia puheita he lähdöstään saakka olivat kuulleet. Josuan puhuttua tunkeutui monen nuoren huulilta, vaikka ne virvoitustakin kaipasivat, tuo innostunut huuto: "Terve sotapäällikkö! Sinä olet johtajamme; emme tule ketään muuta seuraamaan!"

Mutta nyt selitti hän vakavasti ja lujasti heille, että hän aikoi ankarimmasti noudattaa sitä kuuliaisuutta, jota hän käski heillekin. Kernaasti olisi hän viimeisenä miehenä astuva viimeiseen riviin, jos Moses niin käskisi.

Vielä loistivat tähdet kirkkaina pilvettömällä taivaalla, kun sarvet kehoittivat kansaa lähtemään. Etujoukko oli sill'aikaa edeltäpäin lähetetty, jonka tuli Mosekselle kertoa, kuinka hänen kansansa laita oli, ja Efraim seurasi lähettiläitä harjoituksen päätyttyä.

Eteenpäin marssiessa piti Josua sotilaat niin ahtaasti yhdessä, ikäänkuin olisi hyökkäys odotettavissa. Sen ohessa käytti hän jokaista tilaisuutta opettaakseen miehistöään ja sen johtajia tulevaa taistelua varten sekä muistutti heitä tarkasti seuraamaan niitä ja lujemmin järjestämään rivejänsä. Niin piti hän heitä ja heidän tarkkaavaisuuttaan hereillä, kunnes tähdet vaalenivat. Ainoasti harvoin kuului vastaansanomista tai valitusta sotilasten seassa; mutta sitä kovemmaksi tuli napina, kiroukset ja uhkaukset niiden joukossa, jotka eivät kantaneet aseita. Jo ennen aamun hämärtämistä kuului janoovien miesten suusta, joilta väsymys mursi polvet ja joiden silmäin edessä vaimojen ja lasten kurjuus oli nähtävissä, yhä useammin huuto: "Moseksen kimppuun! Me kivitämme hänet, missä me vain löydämme hänet!"

Moni kokosi jo kauheilla kirouksilla ja leimuavilla silmillä kiven kappaleita maasta ja kansan viha yltyi vihdoin niin suureksi ja hirveäksi, että Hur keskusteli hyväntahtoisten vanhimpain kanssa ja riensi sitten Judan sukukunnan sotilasten kanssa kansan edellä, suojellakseen Mosesta, jos niin tarvittiin, aseellisella kädellä kapinoitsevia vastaan.

Josua sai toimekseen pidätellä kapinoitsevia joukkoja, jotka uhaten ja sadatellen pyrkivät tunkeutumaan sotilasten edelle.

Kun aurinko vihdoin nousi loistavassa komeudessaan, muuttui vaellus kurjaksi eteenpäin hiipimiseksi ja horjumiseksi. Aseelliset miehetkin kulkivat niinkuin halvatut. Mutta kun kapinalliset pyrkivät eteenpäin tunkeutumaan, tekivät nuo aseelliset velvollisuutensa ja ajoivat heitä miekoilla ja keihäillä takaisin.

Molemmin puolin sitä laaksoa, jota vaeltajat kulkivat, kohosivat korkeat seinät harmaasta graniitista, mikä kummallisesti kimalteli ja loisti, kun päiväntähden vinot säteet sattuivat pohjakiveen runsaasti siroteltuihin kvartsikappaleisiin.

Puolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden monessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä, mutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin virkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia [Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat aukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten sitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.

Niin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti äänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin, kunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.

Kukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän riemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin raikkaan veden löytöä.

Nyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja mitä vaikuttakaan se uupuneissa!

Ikäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt astian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään estettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän ohitsensa.

Mutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta lupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen suuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.

Vaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja vaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä ja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille lohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa luoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin päämaali oli saavutettu.

Josuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen läheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa. Mutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan sukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat vielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat valmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen suuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle, mikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.

Ensiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten joukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle, että voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa kuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.

Joka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä purosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt pysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle aikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili hämmästyttävässä paljoudessa.

Nähdessä tuota jumalanlahjaa, jota niin kiivaasti oli huudettu, oli helppo pysyä kärsivällisenä. Aarre oli löydetty ja nyt tarvittiin sitä vain käyttää. Ei yhtään tyytymätöintä sanaa, ei napinaa, eikä soimausta ollut enään kuultavana; jopa monet katselivat ujoina ja häpeissään korkeimman uutta lahjaa.

Lisäksi kuului kaukaa äänekkäitä, iloisia huutoja ja puheita; mutta jumalan mies, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Horeb-seudun laaksot ja kalliot, laitumet ja lähteet ja joka taas oli antanut kansalle niin suuren lahjan, oli vetäytynyt läheiseen rotkoon etsiäkseen siellä pakopaikkaa kiitoksilta ja huudoilta, jotka kohosivat kasvavalla innostuksella ja yhä laajemmissa piireissä, ja ennen kaikkia rauhaa ja lepoa omalle, syvästi liikutetulle sielulleen.

Kohta kaikui innollisia ylistyslauluja Herralle: noiden virkistyneiden, uudestaan elähytettyjen ja lämpimällä kiitoksella täytettyjen joukkojen keskeltä, jotka eivät vielä koskaan olleet toivosta rikkaampina ja iloisemmalla luottamuksella saapuneet leiriin.

Laulettiin, naurettiin, puhuttiin pilaa ja huudettiin kutakin telttaa pystytettäessä ja leiri oli niin äkkiä valmis kuin olisi se lumouksen kautta maasta kasvanut.

Taistelunhaluisina säihkyivät nuoren miehistön silmät ja moni eläin sai vertaan vuodattaa tehdäkseen ruoka-aterian juhla-ateriaksi. — Äidit, jotka olivat tehneet mitä voivat lieden ja leirin hyväksi, menivät lapsineen lähteelle ja näyttivät heille paikan, missä Moseksen sauva oli kansalaisilleen osoittanut tuon graniittihalkeamista lirisevän veden. Monet miehetkin seisoivat ylennetyillä silmillä ja käsillä sen paikan ympärillä, jossa Jehova oli ollut niin armollinen omilleen, ja heidän joukossaan löytyi monta kapinallista, jotka jo olivat kumartuneet ottaakseen kiveä, jolla he aikoivat kivittää Jumalan uskottua. Ei kukaan epäillyt, että tässä oli tapahtunut uusi suuri ihme.

Vanhat muistuttivat nuoria, etteivät koskaan unhoittaisi tätä päivää ja tätä juomaa, ja eräs isoäiti kostutti lähteen reunalla lastenlapsiensa otsat, vakuuttaakseen noita pienokaisia, tulevaisuuden varalta, Jumalan suojeluksesta.

Toivo, kiitollisuus ja lämmin luottamus vallitsi kaikkialla, mihinkä vain katseltiin ja pelko Amalekin sotaisista pojista oli kadonnut, sillä mitä voi niille tapahtua, jotka uskalsivat sellaisen kaikkivaltiaan suojelusherran armoon.

Ainoastaan yhdestä teltasta kaikista komeimmasta, Judan sukukuntaruhtinaan omistamasta, pysyi toisten ilo kaukana.

Mirjam istui yksin naistensa parissa, sittenkuin hän vaijeten oli jakanut kiitollisen innostuksen valtaamien miesten aterian ja myöhemmin saanut Rubenilta, Milcan puolisolta, kuulla, että Moses oli kaikkien vanhimpien edessä uskonut Josualle sotapäällikön viran. Vielä oli hän kuullut että Hur, hänen puolisonsa, oli ilolla ollut valmis jättämään sotajoukon johdon Nun'in pojalle.

Tälläkertaa oli naisprofeetta pysynyt kaukana kansan ylistyslauluista. Kun Milca ja hänen naisensa olivat vaatineet häntä seuraamaan heitä lähteelle, oli hän käskenyt heidän yksin menemään.

Hän odotti puolisoansa ja halusi yksin tervehtää häntä; täytyihän hänen näyttää, että hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan. Mutta Hur ei palannutkaan kotiin, sillä vanhimpain neuvoston hajottua auttoi hän uutta sotapäällikköä järjestämään sotilaita ja hän teki tätä apulaisena, niinkuin Hosean alamaisena, Hosean, jonka oli Mirjamia kiittäminen kutsumuksestaan ja Josua-nimestään.

Hänen palvelijattarensa, jotka olivat tulleet takaisin, kehräsivät; mutta tämä halpa työ oli hänelle vastenmielistä ja antaessaan kätensä levätä ja työttömänä katsellessaan avaruuteen, kuluivat tunnit häneltä hitaasti. Sen ohessa tunsi hän, kuinka hänen aikomuksensa, nöyrästi lähestyä puolisoansa, laimeni laimenemistaan. Hän halusi rukoilla voimaa nöyrtyäkseen hänen edessään, joka oli hänen herransa; mutta vaikka tottunut palavaan rukoilemiseen ei hän kuitenkaan tahtonut löytää oikeata hartautta. Jos hänen kerrankin onnistui koota ajatuksiaan ja ylentää sydämensä, niin tuli hän häirityksi. Kukin uusi ilmoitus, mikä tuli hänelle leiristä, enensi hänen tyytymättömyyttään. Kun vihdoin tuli ehtoo, saapui sana, ettei hänen tarvinnut huolehtia miesten ehtoollisateriasta, mikä jo kauvan oli ollut valmiina. Hur, hänen poikansa ja pojanpoikansa aikoivat noudattaa Nunin ja Josuan kutsumusta.

Silloin tuli hänelle tukalaksi pidättää kyyneleittä Jos hän olisi sallinut niiden estämättä vuotaa, niin olisi hänen poskilleen vuotanut vihan ja loukatun naisarvon kyyneleitä eikä surun ja kaipion.

Ehtoovartion aikana kulki hänen ohitsensa sotilaita ja rivi riviltä kaikui heidän ilohuutonsa Josuan kunniaksi.

Sielläkin, missä sanat "luja ja vahva!" kuuluivat, ajateltiin häntä, joka kerran oli ollut hänelle kallis ja jota hän nyt vihasi, sen tunnusti hän vapaasti itselleen. Huudoillaan kunnioittivat hänen puolisoansa ainoasti hänen omat sukulaisensa. Oliko tämä kiitollisuutta siitä jalomielisyydestä, jolla hän nuoremman miehen hyväksi oli riisunut itseltään arvon, mikä hänelle yksin tuli? Nähdä puolisonsa niin ala-arvoiseksi asetetuksi leikkasi hänen sydäntään ja teki hänelle vielä pahempaa, kuin että Hur jätti hänet, tuon äsken naidun, yksin.

Ehtooateria efraimilaisten teltan edessä kesti kauvan. Ennen puoliyötä lähetti hän palvelijattaren levolle ja laskeutui alas odottamaan kotiin palajavaa, tunnustaakseen hänelle, mikä hänelle tuotti tuskaa, ja häntä harmitti sekä niitä hän halusi.

Hän luuli valvomisen, sellaisen sieluntuskan ohella, olevan helppoa. Mutta viimeisten päiväin ja öitten suuret ponnistukset ja liikutukset vaativat osansa, ja rukoillessaan nöyryyttä ja rakkautta Herraltaan valtasi uni hänet. Vihdoin ensimäisen aamuvartion aikana, hämärän alkaessa, pelästytti hänet unesta pasuunain törähdys, mikä ilmaisi lähestyvää vaaraa.

Silloin nousi hän pian ylös ja silmäiltyään puolisonsa vuodetta huomasi hän sen tyhjäksi. Mutta sitä oli käytetty ja hiekkapermannolla — sillä mattoja käytettiin ainoastaan teltan asuinhuoneessa — huomasi hän aivan vuoteensa vieressä Hurin jalkain jälkiä.

Hän oli seisonut aivan vieressä ja ehkäpä hänen nukkuessaan ikävöiden katsonut hänen kasvoihinsa.

Niin oli tapahtunutkin; hänen vanha orjattarensa ilmoitti sen kysymättä hänelle. Sillä herätettyään. Hurin oli hän nähnyt, kuinka hän oli varovasti valaissut Mirjamin kasvoja ja sitten kumartunut kauan aikaa hänen ylitsensä ikäänkuin häntä suudellakseen.

Se oli hyvä tieto ja se ilahdutti tuota yksinäistä vaimoa niin kovin, että hän unohti jäykän käytöksensä, mikä oli hänelle omituista, ja painoi huulensa tuon pienen kymärässä kulkevan ja hänen vanhempiansa palvelleen vaimon ryppyiselle otsalle. Sitten antoi hän nopeasti järjestää hiuksiansa, vaatettaa itsensä vaaleansiniseen juhlapukuun, jonka Hur oli hänelle lahjoittanut ja riensi ulos ottamaan häneltä jäähyväiset.

Sotajoukot olivat sillävälin järjestäytyneet. Alettiin purkaa telttiä ja Mirjam etsi turhaan kauvan aikaa puolisoansa. Vihdoin löysi hän hänet, mutta hän oli vakavassa keskustelussa Josuan kanssa ja huomattuaan hänet kulki kylmän väreitä naisprofeetan veressä, eikä hän saattanut lähestyä miehiä.

27 Luku.

Ankara taistelu oli odotettavana, sillä niinkuin vakoojat kertoivat, oli toisiakin erämaan heimoja liittynyt amalekilaisiin. Huolimatta siitä olivat heprealaiset kaksinkertaisesti heitä lukuisammat. Mutta kuinka paljon huonommat olivatkaan Josuan sotilaat sotaisessa kunnossa kuin heidän taisteluun ja hyökkäykseen tottuneet vastustajansa!

Vihollinen tuli etelästä, pyhän vuoren juurella olevasta kosteikosta, ja tämä oli heidän heimonsa ikivanha koti, heidän elättäjänsä, heidän ihanuutensa, heidän kaikkensa, ja ansaitsipa todellakin sen edestä vuodattaa viimeisen veripisaransa.

Josua, jonka nyt Moses ja koko kansa oli tunnustanut heprealaisen sotajoukon päälliköksi, vei uudestaan muodostetut osastonsa laakson leveimpään paikkaan, jossa hänellä oli parempi tilaisuus käyttää sotajoukkonsa enempi-lukuisuutta.

Hän antoi käskyn leirin purkamiseen ja sen uudestaan rakentamiseen tappelutantereeksi määrätyn tasangon Raphidimin pohjoispäähän, erääsen kapeaan paikkaan, mikä helpoitti telttain puolustusta. Ylipäällikkyyden leirin ja sotilaitten yli, jotka hän jätti sen suojaksi, antoi hän varovalle isälleen.

Hän oli tahtonut jättää Moseksen ja vanhemmat sukukunnan päälliköt hyvin varjellun leirin suojaan, mutta kansan suuri johtaja oli ennättänyt hänet ja noussut Hurin ja Aaronin kanssa graniittikalliolle, jonka korkeimmalta huipulta voitiin taistelua nähdä. Niinpä näkivät taistelijat Moseksen ja hänen molemmat kumppaninsa laakson yli kohouvan kallion huipulla ja tiesivät, että korkeimman uskottu ei lakkaisi rukoilemasta heille voittoa ja turvallisuutta.

Mutta jokainen halpakin mies sotajoukossa, jokainen vaimo ja vanhus leirissä tiesi tänä vaaran hetkenä löytää isäinsä Jumalan ja Josuan valitseman sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" yhdisti sotilaitten sydämet taistelun johtajan kanssa ja muistutti arinta ja tottumattomintakin sotilasta, ettei hän voinut askeltakaan astua eikä iskua sivaltaa, ellei Herra sitä huomaisi.

Nyt kajahtivat heprealaisten pasuunat ja sarvet yhä kovemmin; sillä amalekilaiset tunkivat tasankoa pitkin, minkä piti olla taistelun näyttämönä.

Se oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö omasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat sitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät. Jos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja sotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.

Piirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi tässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella; sillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa ja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja ilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.

Jo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut vastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat parrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen piirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa leimahtelivat vastaan.

Niinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita, norjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he vaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai keihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä. Taistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden miesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai kudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.

Ensimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään, jotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä, ja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa, erittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista käyttämästä kaikkia voimiansa.

Mutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla dromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien ja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta tunsivat.

Surkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko ilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä pitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat sellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan ja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen, kun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai hänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä, vihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun yllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista. He pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka riippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä se vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen sydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja näiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin heprealaiselta rohkeuden.

Mutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän veti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä edemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi itselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa joukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista edestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain ryhtyä taisteluun.

Efraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät sanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden osastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä, ilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn kulkemaan eteenpäin.

Nopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat pois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian kuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin heidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät eteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan, kun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli kallionkieliltä sattui heihin.

Moses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi taistelutantereen yläpuolella.

Tuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli harmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.

Ei mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva miekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli alkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien sotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: "Minun emäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin poika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme lukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan. Niinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin väistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä käskystä."

"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset", kuului Moseksen vastaus.

Sitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:

"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä hänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi valitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi hänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että hän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii, johtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla sinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset."

Niin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä lakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa, ja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja että heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin täällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa kuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.

Ja Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää Nunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman halveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman amalekilaisjohtajan.

Silloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi jännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan riehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.

Aurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti paahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä virtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat jo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka raskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka mahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!

Moses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä hänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli ne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti, rukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.

Hänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta sykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus vähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan ja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan kaikuvalla huudolla: "Jehova meidän lippumme!" syöksyi vihollista vastaan.

Josuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset sellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään epäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi. Niin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä harvoin loistanut.

Mutta mitä se oli?

Aaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi peljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä kansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita valituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan myöskin naisista ja lapsista.

Hyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan ennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun vuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.

Silloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän eteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa ja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta päästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta ankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.

Sitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja kätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän korkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä palavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat voittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle, kukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa Jumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren alapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.

Josua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen mukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa, nuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.

Sydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä he olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin. Tarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi hän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet koskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.

Vanha Nun oli asettunut puolustukseen ja taistellut miehuullisesti leiriin hyökkäävää amalekilaisjoukkoa vastaan; mutta huomattuaan, että Josuan hänen komennettavakseen antamat joukot eivät voineet vastustajain hyökkäystä kauvemmin kestää, oli hän pyytänyt päälliköltä apua. — Josua uskoi oitis taistelun johdon Judan sukukunnan toiselle päämiehelle, Naheson'ille, sekä Urille, Hurin pojalle, joka oli kunnostanut itsensä rohkeudella ja viisaudella, ja kiiruhti toisten valittujen kanssa isänsä avuksi.

Silmänräpäystäkään ei hän ollut hukkaan menettänyt ja kuitenkin oli kaikki päätetty, kun hän ilmestyi taistelukentälle; sillä hänen lähestyessään leiriä olivat amalekilaiset jo murtaneet hänen joukkojensa läpitse, katkaisseet hänet heistä ja syösseet leiriin.

Ensiksi pelasti sotapäällikkö tuon urhoollisen ukon vihollisista; mutta sitten olivat erämaan pojat karkoitettavat teltoista ja nyt syntyi ankara taistelu, mies miestä vastaan ja rinta rintaa vastaan, ja itse voi hän olla ainoastaan yhdessä paikassa ja täytyi jättää nuoren miehistön huoleksi menetellä kussakin yksityisessä kohdassa oikein.

Täälläkin korotti hän sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" ja syöksi samalla Hurin päämiestelttaa vastaan, jonka vihollinen ensiksi oli valloittanut ja missä taistelu kuumimmasti raivosi.

Teltan oven edessä peittivät jo monet, ruumiit maata ja riehuvat amalekilaiset taistelivat vielä heprealaisjoukon kanssa; mutta sisältä kuului surkeita hätähuutoja.

Lentävin askelin juoksi hän kynnyksen ylitse ja nyt tarjoutui hänelle näytelmä, mikä täytti tuon pelkäämättömänkin kauhulla; sillä avaran telttapermannon vasemmalla puolella kierittelivät heprealaiset ja amalekilaiset sekaisin taistellen verisillä matoilla, mutta oikealla huomasi hän Mirjamin ja muutamia hänen palvelijattareitansa, joiden kädet viholliset olivat sitoneet.

Miehet olivat aikoneet viedä heidät pois kalliina saaliina, mutta eräs amalekilainen vaimo, joka riehuen vihasta, kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta tahtoi jättää nuo vieraat naiset liekkien valtaan, puhalsi hiiliin liedellä ja sai ne Mirjamin päästä tempaamalla hunnulla syttymään ilmivalkeaan.

Kauhea melu täytti tuon avaran naisten huoneen, kun Josua juoksi telttaan.

Täällä riehuivat taistelevat miehet, tuolla päästivät naisprofeetan palvelijattaret kovan huudon ja huomattuaan lähestyvät huusivat he apua ja pelastusta.

Heidän emäntänsä oli kuoleman kalpeana polvillaan tuon saman ylhäisen vihollispäällikön edessä, jonka vaimo uhkasi häntä valkean kuolemalla.

Niinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä nyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita, epäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia. Ensiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet, ihmeteltävä sankariolento.

Vuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla käyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta oli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis hänen sydämelleen.

Usein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän enemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.

Peljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa, kuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli sallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan poika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen niskaan.

Ettei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi kukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi hiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan sortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän huomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.

Mutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut tykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta leijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata vihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa ystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen herännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon ja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä unohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu kuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen sydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä pian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä katkaistu leijonan valtavalla voimalla.

Silloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa oli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.

Pian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan voitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita ja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän seassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä seisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja heidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä sitoi.

Hän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä kouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä miestä vastaan oli rikkonut.

Hän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän tuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä hän oli hänelle velkaa.

Hänen sydämensä halusi sovinnollista sanaa hänen suustaan ja sentähden lähestyi hän häntä, verisen permannon yli, polvillaan; mutta naisprofeetan puheliaat huulet olivat niinkuin halvatut, eivätkä voineet löytää oikeata sanaa, kunnes äkkiä hänen ahdistetusta rinnastaan äänekkäästi ja rukoilevasti tunkeutui huuto:

"Josua, oi Josua! Minä olen raskaasti tehnyt syntiä sinua vastaan ja tahdon katua sitä koko elämäni ajan; älä halveksi kiitollisuuttani! Älä karkoita sitä tyköäsi, ja jos voit, niin anna minulle anteeksi!"

Enempää ei hän olisi voinut sanoa; mutta silloin — ja sitäkään ei hän tulisi koskaan unohtamaan — olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen silmistään ja Josua oli vastustamattomalla voimalla, vaan kuitenkin lempeällä kädellä, nostanut hänet maasta, niinkuin äiti langenneen lapsensa, ja hänen suustaan oli hän kuullut lempeitä, ystävällisiä, anteeksi antavaisia sanoja. Hänen kädenpuristuksensakin oli vakuuttanut häntä, ettei hän enään ollut vihainen hänelle.

Mirjam piti vielä hänen kättään omassaan ja kuuli hänen vakuutuksensa, ettei hän kuulisi Josuan nimeä kenenkään suusta mieluummin kuin hänen.

Sotahuudolla: "Jehova meidän lippumme!" oli hän vihdoin kääntänyt selkänsä hänelle ja vielä kauvan kaikui sen kirkas kaiku ja hänen sotilaittensa innostunut huuto hänen sisällisissä korvissaan.

Vihdoin vallitsi hiljaisuus hänen ympärillään ja hän tiesi vain, ettei hän koskaan ennen eikä myöhemmin ollut itkenyt niin kuumasti ja katkerasti kuin tuona hetkenä. Myöskin oli hän tehnyt kaksi juhlallista lupausta Jumalalle, joka oli kutsunut hänet profeetakseen.

Mutta molemmat, joita ne lupaukset koskivat, olivat silloin taistelun melskeessä.

Toinen oli jälleen vienyt joukkonsa pelastetusta leiristä vihollista vastaan, toinen tarkasteli yhdessä kansan johtajan kanssa yhä raivoisammin riehuvaa taistelua.

Josua tapasi kansansa kovassa ahdingossa. Täällä he peräytyivät, tuolla he vastustivat vielä heikosti erämaan poikain hyökkäystä. Mutta Hur katseli kasvavalla huolella taistelun menoa, sillä leirissä näki hän vaimonsa ja pojanpoikansa, allansa taas poikansa kuoleman vaarassa.

Hänen isällistä sydäntään suretti nähdessään Urin perääntyvän; mutta hänen uudelleen tunkeutuessaan eteenpäin ja tehdessään hyvin johdetulla hyökkäyksellä vahinkoa viholliselle oikaisi hän itsensä iloisesti ja olisi kernaasti huutanut hänelle jonkun ylistelevän sanan.

Mutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen miehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta ja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä, pasunain ja torvien toitotuksista?

Nyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila heprealaisten takimmaisiin riveihin.

Jos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä siihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty ja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa seisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun ryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa tapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat olivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja ampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi joutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.

Hur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja käyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento, joka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta, kiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.

Saavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa, teki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin laskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä kallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin vuori olisi heidät niellyt.

Nuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.

Musta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee ollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti niiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.

Niin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen epäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla hyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja virkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.

Taistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut rukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille onnistui ankara hyökkäys.

Silloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen korkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut käsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt jäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä, joka johtaa taisteluja.

Johtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa oli rukous.

Niinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä se ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän rukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut isänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista vaaroista.

Mutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän seuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle hän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.

Siellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin häneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen ja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.

Mutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin alas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli hänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta kohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.

Sen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin usein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat uuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava mies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka hänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka useammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi, laakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja kätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut korkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas voitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.

Josua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.

Tästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä ratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja tuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu päätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin hajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat tulleet.

Sieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti: "Jehova meidän lippumme!" "Voitto!" ja taaskin: "voitto!"

Silloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta olkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla, ihmeellisesti virkistyneillä voimilla: "Kiitos olkoon Jumalan ja Herran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!"

Sitten pimenivät väsyneen silmät. Mutta kohta senjälkeen nosti hän silmänsä ja näki, kuinka Efraim ampujain ja linkoojain kanssa hyökkäsi amalekilaisjoukon päälle, joka seisoi laakson eteläisessä aukossa, sill'aikaa kuin Josua ajoi erämaan poikain päävoimaa heidän pakenevia veljiään kohti.

Sotapäällikkö oli vangeilta saanut tietää eräästä rotkosta, minkä kautta keveät kiipeäjät pääsivät erääsen sotatiehen, mikä johti taistelutantereen eteläiseen päähän ja Efraim oli, hänen käskylleen kuuliaisena, tätä vaivaloista polkua pitkin, joutsimiesten ja linkoojain kanssa, hyökännyt vastustajain selkään.

Kahdelta puolin ahdistettuina, harvalukuisina ja pelkureina luopuivat Amalekin pojat taistelusta ja nyt näyttäytyi, kuinka erämaan, tässä vuoristossa, kasvaneet lapset ymmärsivät käyttää jalkojaan, sillä heidän johtajansa merkki annettua pistivät, he dromedarit kuoliaaksi ja lensivät sitten kaikille suunnille niinkuin tuulen kuljettamat höyhenet. Jyrkkiä kallionrinteitä myöten, jotka näkyivät ihmisille käymättömiltä, kiipesivät he käsin ja jaloin sukkelina kuin oravat, mutta monet muut pakenivat sen rotkon kautta, minkä vangitut orjat Josualle ilmoittivat.

28 Luku.

Suurempi osa amalekilaisista oli kaatunut tai makasi haavoitettuna taistelutantereella; sotapäällikkö tiesi myös että nuo toiset erämaan heimot jotka heihin olivat liittyneet, tapansa mukaan, tulisivat jättämään kaatuneet ja pakenemaan omille mailleen.

Kuitenkin oli mahdollista, että epätoivo antaisi pakeneville rohkeutta ei jättämään ilman miekan iskua kosteikkoa heprealaisten käsiin.

Mutta Josuan sotilaat olivat liiaksi väsyneet oitis johdatettaviksi eteenpäin.

Itse oli hän vuotanut useista helpoista haavoista ja viimeisten päiväin vaivat tuntuivat rasittavan hänen rautaista ruumistaan.

Lisäksi laskeutui aurinko, joka tappelun aljettua ei ollut vielä kauvan ylhäällä ollut, ja jos mieli väkivallalla tunkeutua laaksoon, ei ollut pimeässä tappeleminen.

Mitä hän ja vielä enemmän hänen urhoolliset sotilaansa tarvitsivat, oli lepoa aamuhämärään.

Ympärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja ja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa joukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja hitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon, ikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli taivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.

"Terve Josualle!" "Terve voittajalle!" kaikui kallioseinistä, sittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta paljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli kiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: "Korkeimman miekaksi, vahvaksi ja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun apusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!"

Vielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja päälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten eikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän seurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.

Harras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen sekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa kaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet taistelutantereella.

Se oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi häntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat estäneet.

Korpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli ja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli houkutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan ja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.

Kun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä maalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat omaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja moni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain lintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja pantterien ulvomiseen.

Mutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.

Kallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet häntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä päättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli kuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman muutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.

Mikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim lepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli tänään turhaa ja arvotonta.

Sitä kunniaa ja arvoa, jolla vieraan kansan oikullinen, heikko kuningas voi tehdä hänet suureksi ja rikkaaksi, ei hän enään kysynyt. Mitä oli hyvin järjestetty ja harjaantunut sotavoima, jonka päälliköitten joukkoon hän niin suurella ylpeydellä oli lukenut itsensä?

Tuskin käsitti hän, että oli ollut aika, jolloin hän ei ollut pyrkinyt ylemmäksi kuin komentamaan yhä useampia egyptiläisiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hänelle annettiin uusi arvonimi tai loistava kunnian-osoitus sellaisilta, joita hän piti vähimmän kunnioituksen ansainneina.

Egyptiläisiltä oli hän odottanut kaikki, omalta kansaltaan ei mitään.

Vielä samana yönä teltan edessä oli hänestä tuo suuri joukko hänen kansalaisistaan ollut vastenmielinen, halpa-arvoisessa päivätyössä turmeltunut hylkyväki.

Laumain omistaja oli hänen isänsäkin, ja jos hän pitikin häntä suuressa arvossa, niin tapahtui se, huolimatta hänen säädystään, syystä, että hänen koko olentonsa vaati kunnioitusta, että tuon ihanan ukon tulinen tuoreus vaati rakkautta jokaiselta ja ennen kaikkia häneltä, hänen kiitolliselta pojaltaan.

Koskaan ei hän ollut lakannut kernaasti tunnustaumasta hänen omakseen, mutta muutoin oli hän pyrkinyt asetovereinsa seassa niin käyttäytymään, että he unohtivat hänen syntyperänsä ja pitäisivät häntä joka suhteessa vertaisenaan. Hänen kantaäitinsä Asnath, Joosepin puoliso, oli ollut egyptiläinen ja hän oli siitä kerskaillut Ja nyt tänään!

Jokaisen olisi hän antanut tuntea harminsa, joka olisi kutsunut hänet egyptiläiseksi, ja mitä hän vielä viimeisen uuden kuun aikana olisi mielellään salannut häpeänä, se saattoi hänet seuraavana uudenkuun yönä, mikä tähtikirkkaana alkoi, nostamaan ylpeänä päätänsä.

Mikä ylevä tunne oikeutetulla itsetietoisuudella tuntea itsensä siksi kuin hän oli!

Valheelta, lippunsa alituiselta hylkäämiseltä tuntui nyt hänestä hänen elämänsä ja toimintansa egyptiläisenä päällikkönä. Hänen totuutta rakastava mielensä riemuitsi tiedossa, että hänen sukuperänsä halpamainen kieltäminen ja salaaminen oli päättynyt.

Iloisella kiitollisuudella tunsi hän olevansa sen kansan jäsen, jota korkein piti kaikkia muita kansoja etevämpänä, ja kuuluvansa yhdyskuntaan, jonka seassa halvinkin, jopa lapsikin, rukoilevasti ylensi kätensä yhden Jumalan luo, jonka egyptiläisten etevämmät henget ympäröivät salaisuuden rajoituksilla syystä että he pitivät kansaansa liian heikkona ja tylsänä kestämään hänen valtavan suuruutensa edessä ja käsittämään sitä.

Ja tämä yksi ainoa Jumala, jonka edessä koko egyptiläisten kirjava epäjumalan maailma haihtui mitättömäksi, oli valinnut hänen, Nunin pojan, hänen lukuisten kansalaistensa joukossa valitun kansansa sankariksi ja suojelijaksi ja lahjoittanut hänelle nimen, joka vakuutti häntä hänen avustaan.

Olla Jumalalleen kuuliainen ja hänen suojeluksensa alla, pyhittää omalle kansalleen verensä ja henkensä, korkeampaa päämaalia ei hän luullut kenenkään asettaneen itselleen. Hänen mustat silmänsä säihkyivät tulisina ja kirkkaina sitä ajatellessaan. Sydän tuntui hänestä liian ahtaalta kaikelle rakkaudelle, jolla hän tahtoi veljiään sovittaa, mitä hän varhaisempina vuosina oli heitä vastaan rikkonut.

Tosin oli hän toiselle kadottanut ylevän, jalon naisen, jonka hän oli toivonut saavansa omistaa, mutta tämä ei mitenkään häirinnyt hänen sielunsa iloista innostusta, sillä hän oli lakannut häntä halajamasta, niin ylevänä kuin hänen kuvansa seisoikin hänen sielunsa edessä. Nyt ajatteli hän häntä vain levollisella kiitollisuudella; sillä hän tunnusti kernaasti itsekseen että hänen uusi elämänsä oli alkanut tuona ratkaisevana yönä, jolloin Mirjam oli antanut hänelle esimerkin uhrata kaikki, jopa rakkaimmankin, Jumalalleen ja kansalleen.

Mitä naisprofeetta oli rikkonut häntä vastaan, sen oli hän muistostaan kadottanut; sillä hän oli tottunut unohtamaan, mitä hän oli anteeksi antanut. Nyt tunsi hän vain velkansa suuruuden hänelle. Ihanana puuna, joka kohoaa taivasta kohti, missä kaksi vihollista maata koskettavat toinen toistaan, seisoi Mirjam hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä. Vaikka rakkaus olikin hautaan kannettu, niin ei kumpikaan koskaan voinut lakata kulkemasta samalla tiellä samaa päämaalia kohti.

Vielä kerran silmäili hän matkaa, jota hän jo oli kulkenut, ja hän rohkeni sanoa, että noista kurjista päiväläisistä oli hänen johtonsa alla tullut urhoollisia sotilaita. Taistelussa olivat he jo vapaasta tahdosta oppineet tottelemaan ja voiton jälkeen kantamaan päätänsä korkealla. Ja kunkin uuden menestyksen perästä olivat he yhä parantuneet. Jo tänään näyttäytyi hänestä ei ainoastaan toivottomalta, vaan myös sangen mahdolliseltakin, heidän etunenässään, voittaa heille isänmaa, jota he saattoivat rakastaa ja missä he vapaudessa ja hyvinvoinnissa voivat tulla kunnollisiksi miehiksi, jommoisiksi hän halusi muodostaa heidät.

Taistelutantereen kauhujen keskellä, kuuttomana yönä, tunkeutui päivänkirkas ilo hänen sydämeensä ja hiljaisella huudolla: "Jumala ja minun kansani!" ja kiitollisella silmäyksellä ylös tähtikirkasta korkeutta kohti jätti hän ruumiilla täytetyn kuoleman laakson. Niinkuin riemuvoittaja, joka kulkee palmunoksain ja kukkien yli, joita kiitollinen kansa hajoitti hänen voittopolulleen.

Loppu.

Leirissä kohtasi häntä vilkas toimeliaisuus.

Telttojen edessä paloi valkeita, joita iloiset ihmisjoukot ympäröivät ja moni nautaeläin tapettiin täällä kiitosuhriksi, tuolla taas juhlallista ehtooateriaa varten.

Missä Josua ilmestyi, otettiin hän iloisella huudolla vastaan, mutta isää ei hän löytänyt; sillä hän oli seurannut Hurin kutsumusta ja hänen telttansa edessä syleili poika kiitollisesta onnellisuudesta riemuitsevaa ukkoa.

Mirjam ja hänen puolisonsa ottivat tuota myöhäistä vierasta vastaan tavalla, mikä häntä ilahduta; sillä Hur ojensi hänelle avonaisella sydämellisyydellä kätensä, mutta Mirjam tervehti häntä kunnioittavasti ja hänen silmistään loisti iloinen kiitollisuus häntä kohtaan.

Ennenkuin hän asettui, viittasi Hur hänet syrjään käski orjan, joka juuri oli tappanut vasikan, jakamaan sen kahtia, osoitti puoliskoita ja sanoi:

"Sinä olet tehnyt suuria kansalle ja minulle. Nun'in poika, ja minun elämäni on liian lyhyt kiitokseen, johonka sinä olet velvoittanut minut ja emäntäni. Voitko sinä unohtaa nuo katkerat sanat, mitkä häiritsivät rauhaamme Dophkassa — ja sinä sanot niin tehneesi — pysykäämme liittoveljinä tulevaisuudessa, yhdessä ja puolustakaamme toinen toistamme ilossa ja surussa, hädässä ja vaarassa. Sotapäällikkyys kuuluu tästälähin sinulle yksin, Josua, eikä kellenkään toiselle ja siitä iloitsee koko kansa ja erittäinkin iloitsen minä ja vaimoni siitä. Oletko sinä samaa mieltä kuin minäkin, tekemään liittoveljeyden kanssani, niin kulje minun kanssani, isäin tavalla, tämän tapetun eläimen puoliskojen välitse."

Ja Josua soudatti mielellään tätä kutsumusta; mutta Mirjam oli ensimäinen, joka yhtyi äänekkäisiin suostumushuutoihin, joilla vanha Nun alkoi, ja hän teki sen tulisella innolla; sillä se oli ollut hän, joka nöyryyttäen itsensä hänen edessään ja jonka rakkauden hän jälleen omisti oli kehoittanut häntä pyytämään Josuata siihen liittoon, jonka kumpikin nyt olivat tehneet.

Tämä kaikki ei ollut hänestä raskasta; sillä nuo molemmat lupaukset, jotka hän itselleen oli tehnyt, sittenkuin Nunin poika, jota hän nyt mielellään kutsui "Josuaksi", oli pelastanut hänet vihollisen kädestä, lähenivät jo täytäntöänsä ja hän tunsi sen hyväksi hetkeksi, jolloin hän oli tehnyt sellaisen päätöksen.

Tuo uusi tunto olla vaimo, niinkuin kaikki toisetkin, antoi koko hänen olennolleen lempeyden, mikä hänelle tähän saakka oli ollut vierasta, ja tämä pelasti hänelle puolison rakkauden, jonka täyden arvon hän tuona katkerana aikana oppi tuntemaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut häneltä suljettuna.

Samana hetkenä, mikä teki Hurin ja Josuan liitto veljiksi, tapasi eräs uskollinen ihmisparikin toisensa, jonka pyhät velvollisuudet olivat toisistaan eroittaneet, sillä ystävien vielä Hurin teltan edessä nauttiessa ateriasta pyysi kolme henkilöä Nunin väestä, puhutellakseen herraansa. Ne olivat: tuo vanha vapaaksi päästetty, joka oli jäänyt Tanikseen, hänen tyttärensä Hogla ja Asser, hänen ylkänsä, josta tyttö oli eronnut hoitaakseen vanhempiansa.

Vanha Eliab, hänen isänsä, oli saanut pikaisen lopun ja äiti ja tytär olivat sitten seuranneet kansaa sanomattomissa vaivoissa, viimemainittu vanhuksen aasilla.

Nun vastaanotti nuo uskolliset ihmiset ilolla ja antoi Asserille Hoglan vaimoksi.

Niin oli tämä verinen päivä tullut monelle siunausta tuottavaksi ja sittenkin oli se päättyvä surkealla epäsoinnulla.

Valkeain palaessa leirissä oli melua ylt'ympäri, ja koko vaelluksen ajalla ei ollut yhtään ehtoota kulunut ilman riitaa ja veristä taistelua.

Usein oli annettu haavoja ja kuoloniskuja, kun loukattu oli kostanut vihollistaan, kun epärehelliset olivat omistaneet vierasta tavaraa tai kieltäneet velvollisuuksia, joita he olivat valalla vahvistaneet.

Sellaisissa suhteissa oli ollut tukalaa saada rauhaa aikaan ja vetää rikoksen tekijää tilille, sillä uppiniskaiset kieltäytyivät tunnustamasta ketä tahansa tuomariksi. Joka tunsi itsensä loukatuksi, liittyi toisten kanssa yhteen ja koetti raa'alla väkivallalla hankkia itselleen oikeutta.

Tuona juhlallisena ehtoona eivät Hur ja hänen vieraansa ensiksi välittäneet melusta, johonka kukin oli tottunut. Mutta kun heidän läheisyydessään raa'imman melskeen ohella ilmestyi kirkas valkean valokin, niin rupesivat päälliköt pelkäämään leirin turvallisuutta; sentähden nousivat he ylös tehdäkseen lopun tuosta sopimattomuudesta ja pian tulivat he näytelmän todistajiksi, mikä täytti toiset vihalla ja kauhulla ja toiset taas murheella.

Voiton ilo oli tehnyt joukon hurjaksi.

Se tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan jumaluudella ja noudattaen kotimaansa kauheita tapoja oli joukko fenisialaisia muukalaisten seassa, virittänyt suuren valkean Molochille ja aikoivat heittää muutamia vangittuja amalekilaisia liekkeihin tervetulleimpana uhrina tälle jumalalle.

Aivan sen viereen olivat israelilaiset asettaneet egyptiläisjumalan Sethin savikuvan, jonka eräs sen heprealainen palvelija oli tuonut mukanaan turvaksi itselleen ja omilleen.

Monet sadat henkilöt hyppelivät laulaen ja riemuiten sen ympärillä. Heidän palveluksensa ei olisi voinut olla hartaampi, eikä heidän sielujensa kiihkoisuus palavampi, jos he olisivat kokoutuneet heidän isäinsä Jumalalle antamaan hänelle tulevan kiitoksen. Aaron oli koonnut kansan, oitis leiriin palattuaan, ylistyslauluihin ja kiitosrukouksiin, mutta useilla oli ollut niin kova tarvis vanhalla totutulla tavalla nähdä kuvan siitä jumalasta, jonka luo heidän tuli sielunsa ylentää, että savisen epäjumalan kuvan näkeminen oli saanut heidät polvilleen notkistumaan ja luopumaan totisessa jumalasta.

Nähtyään Moloch'in palvelijat, jotka jo sitoivat ihmisuhrit heittääkseen ne valkeaan, vihastui Josua, ja kun nuo sovaistuneet häntä vastustivat, antoi hän puhaltaa pasuunoihin ja ajoi heidät takaisin leirikortteeriinsa nuorella miehistöllään, mikä häntä sokeasti totteli ja oli muukalaisille kaikkea muuta kuin suosiollinen.

Totellen vanhan Nun'in, Hurin ja Nahesonin vakavia kehoituksia luopuivat heprealaiset rikollisuudestaan, jonka kiittämättömyys teki kaksinkertaisesti rangaistavaksi. Mutta heidänkin seassaan ottivat monet pahakseen, että tuo tulinen ukko rikkoi epäjumalan kuvan, jota he kunnioittivat, ja ilman rakkautta häneen, hänen poikaansa ja pojan poikaansa sekä kunnioitusta hänen lumivalkeita hiuksiaan kohtaan olisi moni käsi kohonnut häntä vastaan.

Niinkuin jokaisen suuren vaaran perästä, jonka korkeimman armo oli saattanut hyvään päätökseen, oli Moses vetääntynyt yksinäisyyteen ja Mirjamin silmät täyttyivät kyyneleistä ajatellessaan sitä surua, minkä tieto sellaisesta lankeemuksesta ja kovasta kiittämättömyydestä olisi tuottava hänen veljelleen.

Josuankin iloisen luottamuksen yli oli pimeä varjo levittäytynyt. Hän lepäsi unettomana matolla isänsä teltassa ja katseli taaksepäin tapahtunutta.

Hänen sotilassieluansa elähdytti ajatus nähdä yhden ainoan, kaikkivaltiaan, ei koskaan erehtyväisen vaimon johtavan kaikkiutta ja ihmisten elämää ja vaativan kaikilta luontokappaleilta ehdotonta kuuliaisuutta. Että kaikki riippui tästä yhdestä ainoasta, äärettömän suuresta ja voimallisesta ja hänen viittauksestaan syntyi, järjestäytyi tai meni levolle, sen osoitti hänelle kukin silmäys luontoon ja elämään.

Hänestä, vähäisen sotavoiman johtajasta, oli hänen Jumalansa ylhäisin ja laajanäköisin kaikista sotapäälliköistä, ainoa, jolle voitto aina oli varma.

Mikä rikos, pilkata sellaista herraa ja palkita hänen hyvää työtään lankeemuksella!

Ja kuitenkin oli kansa hänen silmäinsä edessä tehnyt tuon kauhean työn, ja kun hän nyt muistoonsa johti nuo tapaukset, mitkä pakottivat hänet ryhtymään asian menoon, nousi hänessä kysymys, kuinka se oli suojeltava korkeimman vihalta, kuinka tuon sovaistuneen kansan silmät olisivat avattavat hänen ihmeelliselle, sydäntä ja mieltä korottavalle suuruudelleen.

Mutta ei hän löytänyt mitään vastausta eikä nähnyt mitään neuvoa kuvaillessaan itselleen tuota hillimättömyyttä ja mielivaltaisuutta leirissä, mikä uhkasi turmella hänen kansalaisiansa.

Hän oli onnistunut taivuttamaan sotilaansa kuuliaisuuteen. Niin pian kuin torvet soivat ja hän itse sota-asussa astui heidän etunenässään, alistivat he oman jäykän tahtonsa hänen tahtonsa alaiseksi. Eikö sitten löytynyt mitään keinoa pitämään heitä rauhallisen arkielämän aikana niissä rajoissa, jotka Egyptissä turvasivat halvimman ja heikoimmankin oloa ja suojelivat sitä ylimielisen ja väkevämmän loukkauksilta?

Sellaisissa ajatuksissa valvoi hän uuden aamun koittoon ja tähtien laskiessa kavahti hän ylös, antoi puhaltaa pasuuniin ja vastustamatta ja täysilukuisina kokoontuivat nuo uudestaan muodostetut joukot tänään niinkuin eilenkin.

Pian kulki hän heidän etunenässään ahtaan kalliolaakson läpi ja sittenkuin he hetken vaijeten olivat vaeltaneet pimeydessä, nauttivat sotilaat tuota virkistävää viileyttä, mikä käy varhaisen aamun edellä.

Päivä sarasti idässä, taivas alkoi kirkastua ja aamuruskon loistavassa hehkussa kohosi juhlallisena ja jättiläisvoimaisena pyhän vuoren majesteetillinen hahmo.

Lähellä ja selvästi pyrki se ruskeine kallioineen, lohkareineen ja rotkoineen vaeltajani edessä ylöspäin ja sen seitsensärmäisen huipun ympärillä liiteli kotkapari, jonka leveitä siipiä tuo nuori päivänvalo kultasi hohtavalla loistolla.

Niinkuin Alus'essa, niin pakotti nytkin hurskas kauhu vaeltavan joukon pysähtymään ja jokainen, ensimäisestä viimeiseen, kohotti hiljaisessa hartaudessa kätensä ylös rukouksessa.

Sitten kulkivat sotilaat rohvaistunein sydämin eteenpäin ja toinen huusi toiselleen iloisesti, kun heitä vastaan lensi visertäen somia mustia lintusia, jotka ilmaisivat raikkaan veden läheisyyttä.

Tuskin olivat he kulkeneet puoli tuntia, kun he saivat nähdä sinisen viheriöitä tamariski-pensaita ja korkealle ulottuvia palmuja; mutta vihdoin kuului heidän korvissaan suloisin kaikista erämaan äänistä: juoksevan veden kohina.

Se virvoitti sydäntä ja lisäksi täytti läheisen Sinaivuoren valtava näky, jonka taivasta tavoittelevaa päätä sininen usvahuntu peitti, Gosenin tasangoilla kasvaneitten miesten sielut hurskaalla hämmästyksellä.

[Nykyinen Serbál, eikä munkkien Sinai, joka meidän mielestämme vasta Justinianuksen aikana julistettiin lain-antamisen vuoreksi. Mielipiteemme perussyyt, että Serbál on raamatun Sinai, kuten Lepsius ennen meitä ilmaisi ja toisetkin myöntävät, löytyvät laajemmin selvitettyinä teoksessamme: "Gosenin kautta Sinaille, matkakirjasta ja kirjastosta." 2 painos Leipzig 1882. Vilh. Engelmann.]

Varovasti tunkeutuivat he nyt eteenpäin, sillä ehkäpä jäännös voitetuista amalekilaisista väijyi jossakin kätköpaikassa.

Mutta ei kuulunut eikä näkynyt yhtään vihollista ja ainoina osoitteina erämaan poikain kostonhimosta tapasivat heprealaiset heidän huoneensa hävitettyinä, ihanat palmut laaksossa kaadettuina ja heidän puutarhansa autioina.

Silloin oli raivaaminen tieltä nuo hoikat rungot tuuheine latvoineen, etteivät estäisi kansan vaeltamista eteenpäin, ja kun tämäkin työ oli tehty, nousi Josua laakson purolle johtavan kivisen rotkon kautta, vuoren ensimäiselle kallion kielekkeelle, tähystelläkseen läheltä ja kaukaa vihollista.

Punaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä dioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut korkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan lähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit kaunistivat autiota erämaata.

Täällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan kallion varjossa erään korkean miehisen olennon.

Se oli Moses.

Ajatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja hänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä pidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.

Kärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja tervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata…

Nyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä laaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi vuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.

Sen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja kaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja katsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän jonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa kohti.

Silloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä hän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän ollut löytänyt vastausta. — Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja vastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:

"Hillimättömyys leirissä — niin, se turmelee minun kansani! Mutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä, joka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja järkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!"

Sitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.

Sittenkun molemmat olivat kauvas aikaa katselleet avaruuteen, katkaisi Josua vaikenemisen ja kysyi: "Ja mikä on tämän voiman nimi?"

Silloin kaikui lujasti ja äänekkäästi jumalanmiehen partaisilta huulilta:

"Laki!"

Ja sen ohessa osoitti hänen sauvansa vuorenhuippua.

Sitten viittasi hän toiselle ja jätti hänet; mutta Josua lopetti tarkastuksensa ja huomasi laaksojen keltaisella pohjalla pimeitä varjoja, jotka liikkuivat milloin sinne, milloin tänne.

Ne olivat jäännöksiä voitetuista amalekilaisista, jotka etsivät uusia asuinpaikkoja.

Vielä lyhyen ajan tarkasti hän heitä ja tultuaan vakuutetuksi, että he etääntyivät kosteikosta, astui hän miettivästi laaksoon.

"Laki!" kertoi hän kertomistaan itsekseen

Niin, se oli se, mikä vaeltajilta puuttui! Sen ankaruudelle oli ehkä mahdollista muodostaa nuo laumat, jotka olivat orjuudesta paenneet, kansaksi, kelvolliseksi Jumalalle, joka antoi sille etusijan ennen kaikkia muita kansoja maan päällä.

Tässä keskeytyivät sotapäällikön tutkistelemiset, sillä ihmisellisiä ääniä, laumojen mylvimistä ja karjumista, koirain haukuntaa ja kovia vasaran lyöntejä tunkeutui kosteikosta hänen tykönsä ylös.

Telttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä tarvinnut.

Silloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä yli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän jäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen hyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti hänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut olla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi hän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli veljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi jälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän hiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille, jotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi. Vielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin ihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli nähnyt sen tiellä kaivoksiin.

Mutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?

Ja nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän suljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten kansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa heidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi uni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön kuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana, viattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi tuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli lemmikilleen lahjoittanut.

Molemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä valitsemaan toisen.

Mirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä liekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Laki", ja jonka hän tarjosi hänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista somista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli heiluttanut.

Taulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui ystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti Mutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva katosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa hämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut, ja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän kuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä hänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.

Silloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle kolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden tarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen niitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui pettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.

Myöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita sanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat omisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti myöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa suurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten lapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä kestävyyttä.

Josuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on jokaiselle tunnettu.

Tuolla luvatussa maassa syntyi monta vuosisataa myöhemmin Bethlehemissä eräs toinen Jehoschua, joka lahjoitti ihmiskunnalle, mitä Nunin poika oli turhaan heprealaiskansalle etsinyt.

Mutta nuo kolme sanaa lapsen suusta, joita sotapäällikkö ei voinut tulkita, olivat: "Rakkaus, armo, lunastus!"