PORMESTARIN VAIMO
Romaani
Kirj.
GEORG EBERS
Saksan kielestä suomentanut
Hilja Walldén
Helsingissä, G. W. Edlund Kustantaja, 1903.
Ensimäinen luku.
Varhain oli iloisa kevät alkanut Alankomaissa vuonna 1574 Kristuksen syntymän jälkeen.
Taivas oli sininen, hyttyset karkeloivat päivänpaisteessa, valkoisia perhosia kiikkueli äsken puhjenneissa kullankellervissä kukkasissa, ja ojan vieressä — yhden noista monista, jotka viiltelivät tuota laajaa tasankoa, — seisoi haikara, tavotellen muhkeata sammakkoa. Pianpa tuo raukka potkiskelikin vihollisen punaisessa nokassa. Naksaus vain — ja virkeä hypiskelijä oli kadonnut näkyvistä; murhaaja levitti siipensä ja kohosi ilmaan. Loitolle lintu ohjasi kulkunsa, jättäen kauas alapuolelleen puutarhat kukoistavine hedelmäpuineen, siroine lavoineen ja kirjavine lehtimajoineen, — kaupunkia ympäröivät koleat muurit ja tornit, — kapeat talot korkeine sahalaitaisine päätyineen, — kevään tuoreutta uhkuvain jalavain, poppelien ja lehmusten reunustamat siistit kadut. Vihdoin se laskeutui tiilikattoa kohden. Sen harjalla sillä oli lujasti varustettu pesänsä. Saavuttuaan hautovan puolisonsa luo ja luovutettuaan jalomielisesti saaliinsa tämän nautittavaksi, se asettui seisomaan oikealla jalallansa ja alkoi miettiväisenä katsella alhaalla sijaitsevaa kaupunkia, jonka häikäisevän punaiset tiilirakennukset kiiltävinä ja hohtavina kohosivat vehreältä, pehmoiselta nurmikolta. Monta vuotta haikara jo oli tuntenut tämän ihanan Leidenin, Hollannin kaunottaren. Kaikki nuo Reinin pää- ja sivuhaarat, jotka lohkoivat komean kaupungin moninaisiin saariin ja joiden ylitse johti yhtä monta kivisiltaa kuin viidessä kuukaudessa on yhteensä päiviä, — kaikki ne olivat sille perin tutut, mutta olipa toden totta paljon muuttunutkin siitä kuin se viimeksi läksi etelään.
Minne olivat joutuneet kaupunkilaisten kirjavat huvilat ja hedelmätarhat, minne puitteet, joille kutojat pingottivat moniväriset kankaansa?
Hävinneet olivat kaupunginmuurien ja linnatornien ulkopuolelta kaikki ihmiskäden, kaikki kasvikunnan tuotteet, mitkä vain olivat olleet olankorkuisetkaan, ja kauempana tuolla yksitoikkoisella tasangolla, linnun parhailla metsästysmailla, näkyi vihreän nurmikon keskellä ruskeaan vivahtavia, sieltä täältä mustiksi pilkutettuja tantereita.
Viime vuonna lokakuun viimeisenä päivänä, kohta sen jälkeen kuin haikarat olivat muuttaneet maasta, espanjalainen sotajoukko oli asettunut tähän leiriin, ja muutamia tuntia ennen siivekkäiden matkamiesten paluuta — josta kevään alku laskettiin — piirittäjät olivat poistuneet tyhjin toimin.
Kasvuttomat paikat rehevässä ruohostossa osottivat missä leirit olivat olleet, mustat pilkut taas olivat sammuneita hiiliä, tulisijojen jälkiä.
Keveämmin hengittivät vaarasta päässeen kaupungin kiitolliset asukkaat. Ahkera, ilomielinen kansa oli pian unohtanut kestämänsä kärsimykset, sillä ihaniahan ovat ensimäiset kevätpäivät, ja niiden suloutta nauttiessa tuntuu pelastunut henki rakkaammalta kuin koskaan muulloin.
Uusi, parempi aika näytti koittaneen sekä luonnossa että ihmisille. Omallekin sotaväelle, joka oli majaillut piiritetyssä kaupungissa ja siellä tehnyt monenmoista harmia, oli toissa päivänä lausuttu hyvästit laulun ja soiton kajahdellessa. Puusepän kirves välähteli jälleen kevätauringon valossa punaisten muurien, tornien ja porttien edustalla ja iski purevasti hirsiin, joista piti tehtämän uusia telineitä ja puitteita; huoletonna kulki muhkea karja laitumella kaupungin ympäristössä, ja hoidotta olleissa puutarhoissa muokkailtiin, kylvettiin ja istuteltiin ahkerasti. Kaduilla ja taloissa toimivat hyödyllisissä askareissa tuhannet kädet, jotka vielä äskettäin olivat pidelleet ampuma-aseita ja keihäitä valleilla ja torneissa, ja vanhat ihmiset istuivat levollisina ovillaan, paahtaen selkäänsä lämpimässä kevätauringossa.
Harvat olivat tänä huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä ne leideniläiset, joiden kasvoilla ilmeni tyytymättömyyttä. Mutta olihan niitä kärsimättömiä — ja jos halusi niitä nähdä, niin tarvitsi vain mennä kaupungin suurimpaan kouluun, jossa nyt päivällisajan lähetessä työ oli loppumaisillaan ja monet poikaset paljon hartaammin katsoivat ulos kouluhuoneen avoimista akkunoista kuin kuuntelivat opettajaansa.
Ainoastaan siinä osassa suurta salia, jossa isommille pojille jaeltiin oppia, ei voinut huomata mitään levottomuutta. Paistoihan kevätaurinko heidänkin kirjoillensa ja vihkoillensa, kutsuelihan kevät heitäkin ulkoilmaan, mutta mahtavammin vielä kuin sen houkutteleva ääni näkyi nuorten mieliin vaikuttavan se, mitä heille nyt puhuttiin.
Parikymmentä poikaa kuunteli silmät säihkyvinä ja katseet jännitettyinä tuota parrakasta miestä, joka puhui heille syvällä äänellänsä.
Yksin raju Jan Mulderkin oli laskenut kädestänsä veitsen, jolla oli alkanut piirtää koulupöytään oivallista liikkiön kuvaa, ja kuunteli tarkkaavasti.
Nyt kuultiin Pietarinkirkosta ja pian sen jälkeen raatihuoneen tornista kellon ilmoittavan päivällisaikaa, ja pikkupojat läksivät meluten salista, mutta — ihmettä ja kummaa; — isommille riitti yhä vielä kärsivällisyyttä! Varmaankin heille puhuttiin sellaista, mikä ei oikeastaan kuulu kouluopetukseen.
Mies, joka seisoi heidän edessänsä, ei ollut koulun opettajia, vaan kaupunginsihteeri van Hout, joka oli tänään ystävänsä maisteri ja pastori Verstrootin sijaisena, tämä kun oli sairastunut. Kuullessaan kellon äänen hän oli pannut kirjansa kiinni sanoen:
— Suspendo lectionem. Kuulepas, Jan Mulder, kuinka sinä kääntäisit sanan "suspendere"?
— Ripustaa, hirttää! vastasi poika.
— Vai ripustaa! naurahteli van Hout. — Sinut ehkä kyllä naulaan, mutta minne oppitunti ripustettaisiin? Adrian van der Werff —
Poika, jonka nimi mainittiin, nousi nopeasti paikaltaan ja sanoi:
— "Suspendere lectionem" on: päättää oppitunti.
— Oikein! Ja jos taas tahtoisimme hirttää Jan Mulderin, niin miten se sanottaisiin:
— Patibulare, — ad patibulum! huusivat pojat kilvan.
Kaupunginsihteerin äsken vielä hymyilevät kasvot kävivät vakaviksi. Hän huokaisi syvään ja sanoi:
— "Patibulo" on huono latinalainen sana, ja teidän isänne täällä istuessaan eivät ymmärtäneet sen merkitystä niin hyvin kuin te. Nyt tuntee sen Alankomaissa jokainen lapsi, sillä Alba on sen teroittanut mieliimme. Enemmän kuin kahdeksantoistatuhatta kelpo kansalaista on hänen "ad patibulum" saattanut hirsipuuhun!
Näin lausuen hän veti lyhyen mustan takkinsa vyön alta suoraksi, tuli lähemmäksi etumaista pöytää ja puhui, taivuttaen vahvarakenteista vartaloansa kauaksi eteenpäin yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella:
— Riittäköön tämä nyt täksi päiväksi, poikaseni. Ei haittaa suuresti, joskin sittemmin unohdatte nuo nyt oppimanne nimet. Mutta yksi seikka pitäkää aina mielessänne: Isänmaan etu ennen kaikkea muuta! Leonidaan ja hänen kolmensadan sparttalaisensa kuolema on tuottava hyötyä, niin kauan kuin on olemassa miehiä, jotka tahtovat seurata heidän esimerkkiänsä. Teidänkin vuoronne on tuleva. Ei ole tapanani kerskata, mutta mikä on totta, se on totta. Me hollantilaiset olemme uhranneet viisikymmenkertaisesti kolmesataa marttyyriä kotimaamme vapauden hyväksi. Tällaiset myrskyiset ajat kehittävät sukukunnan lujaksi. Yksin poikasetkin ovat kunnostautuneet, kuten esimerkiksi tuo Ulrikki Löwing, joka istuu tuolla ensi penkillä. Ennen muinoin oltiin kreikkalaisia tai persialaisia, mutta meillä ollaan hollantilaisia tai espanjalaisia. Eikä ylpeä Dareios varmaankaan niin raivonnut Hellaassa, kuin Filip on riehunut Hollannissa. Poikaseni! Ihmispovessa kasvaa monenlaisia kukkasia. Näistä on viha tuon myrkyllisen katkon kaltainen. Espanjasta käsin se on kylvetty yrttitarhoihimme. Minä tunnen sen kasvavan täällä povessani, ja te tunnette samaa, ja teidän tuleekin tuntea. Mutta elkää ymmärtäkö sanojani väärin! Siitä on kysymys, ollaanko espanjalaisia vai hollantilaisia, eikä siitä, katoolilaisiako ollaan vai reformeerattuja. Herralle kelvannee jokainen uskonto, kun ihminen vain vakaasti pyrkii vaeltamaan Kristuksen teitä. Taivaallisen valtaistuimen edessä ei kysytä olemmeko olleet paavinuskolaisia, kalvinolaisia vai luterilaisia, vaan millainen on ollut mielemme ja millaiset tekomme. Kunnioittakaa jokaisen uskoa; mutta sitä, joka isänmaan vapauden tuhoksi liittyy sortajaamme, sitä halveksikaa! Rukoilkaa nyt kukin hiljaa itseksenne. No niin, nyt saatte mennä kotiin.
Oppilaat nousivat paikoiltaan. Van Hout pyyhki hikeä korkealta otsaltansa, ja poikien vielä kootessa kirjojaan, piirtimiään ja kyniään hän sanoi hitaasti, ikäänkuin puolustaaksensa sitä, että oli näin puhunut:
— Tämä, millä teitä evästin, ei ehkä kuulu koulun alalle; mutta, pojat, taistelumme ei ole vielä kohtakaan lopussa, ja vaikka teidän tosin vielä tulee jonkun aikaa istua koulun penkeillä, niin olettehan kumminkin samalla vastaisia sotureitakin. Löwing, jää tänne, minulla olisi jotakin sanottavaa.
Hitaasti käänsi kaupunginsihteeri pojille selkänsä ja nämät syöksyivät ulos.
He pysähtyivät Pietarinkirkon torille, kirkon taakse erääseen kulmaan, jonka läheisyyteen vain harvan ohikulkijan tie johti, ja heidän sekavista huudoistansa kehittyi vähitellen jonkunmoinen neuvottelu, jota kirkosta tunkevat urkujen sävelet säestivät omituisella tavalla.
Iltapäivän varalta oli sovittava yhteisistä leikeistä.
Selvää oli, että nyt kaupunginsihteerin puheen jälkeen piti taisteltaman; ei ollut kenenkään tarvinnut tätä ehdottaakaan, vaan neuvottelu perustui aivan itsestään tuohon edellytykseen.
Päätettiin kohta, etteivät kreikkalaiset ja persialaiset taistelisi keskenään, vaan patriootat ja espanjalaiset; mutta kun pormestarin poika, neljäntoistavuotias Adrian van der Werff ehdotti, että jo valmiiksi jakaannuttaisiin puolueisiin, ja määräsi hänelle ominaisella komentavalla tavalla Paul van Swietenin ja Klaus Dirksonin espanjalaisiksi, panivat nämät jyrkästi vastaan, ja nyt kävi selville tuo arveluttava seikka, ettei ketään haluttanut esiintyä muukalaisena soturina.
Mutta kun sodan syttymiseen on tarpeen kaksi puoluetta ja hollantilaisten urhoollisuus ei voisi ilmetä ellei olisi espanjalaisia, niin pojat kehottivat toinen toistansa rupeamaan espanjalaiseksi, saadaksensa itse taistella Alankomaiden lipun alla. Nuorten mielet kiihtyivät, kiistelevien posket alkoivat hehkua, siellä täällä kohosivat jo nyrkitkin, ja kaikesta päättäen oli hirmuinen kansalaissota puhkeava ilmi, ennenkuin ryhdyttäisiin taisteluun vihollista vastaan.
Ja totta on, että nämä iloiset poikaset eivät juuri olleetkaan omiansa esiintymään Filip kuninkaan synkkinä, jäykkäniskaisina sotureina. Valkopäitten joukossa näkyi vain muutama ruskeatukkainen ja yksi ainoa mustatukkainen, tummasilmäinen poika. Tämä oli Aatami Baersdorp, jonka isä – samaten kuin van der Werffinkin — oli kaupunkilaisten johtajia. Kun tämäkin poikanen kieltäytyi rupeamasta espanjalaiseksi, huusi eräs tovereista hänelle:
— Etkö tahdo ruveta? Ja kumminkin isäni sanoo sinun isäsi olevan puolittain espanjalaismielisen ja lisäksi kerrassaan paavinuskolaisen.
Tämän kuullessaan Baersdorp heitti kirjansa maahan ja hyökkäsi nyrkit koholla vihollisensa kimppuun, — mutta Adrian van der Werff kiiruhti taistelevien väliin huutaen:
— Häpeä, Kornelio… Jos ken vielä haukkuu toista tuolla tavalla, niin tukin minä hänen suunsa. Katoolilaiset ovat kristittyjä kuten mekin. Kuulittehan kaupunginsihteerin sen sanovan, ja samaa sanoo myös minun isäni. Rupeatko, Aatami, espanjalaiseksi vai etkö?
— En! huusi tämä jyrkästi vastaan. — Ja jos ken vielä…
— Voittehan tapella jälkeenpäin, keskeytti Adrian van der Werff kiihottunutta toveriansa. Ottaen sitten tyynesti maasta Baersdorpin sinne heittämät kirjat, jotka tälle ojensi, hän sanoi päättäväisesti:
— Minä olen tänään espanjalainen. Ketkä muut?
— Minä, minä, sama se, kyllä minäkin, huusivat useat pojat, ja puolueiden muodostamista olisi jatkettu mitä paraimmassa järjestyksessä, ellei eräs uusi seikka olisi kääntänyt poikasten huomiota pois heidän toimestansa.
Nuori herra, jota musta palvelija seurasi, tuli katua pitkin aivan poikiin päin. Hänkin oli hollantilainen, mutta hän ei muussa suhteessa ollut koulupoikain kaltainen, kuin että oli samanikäinen, valkoihoinen, punaposkinen ja vaaleatukkainen ja että hänellä oli siniset, kirkkaat silmät, jotka katselivat maailmaa ylimielisesti. Jokainen hänen askeleensa todisti, että hän piti itseään muita parempana, ja hänen käytöstänsä jäljitteli hullunkurisella tavalla perässä kulkeva kirjavapukuinen neekeripoika, joka kantoi muutamia äsken ostettuja kapineita. Neekerin kaula oli vielä enemmän kenossa kuin junkkarin, jota jäykkä espanjalainen poimukaulus esti pitämästä kaunista päätänsä yhtä vapaasti kuin muut ihmislapset.
— Katsokaapas tuota apinaa, tuota, Wibismata, sanoi eräs koulupojista, osottaen sormellaan yhä lähemmäksi tulevaa junkkaria.
Poikalauma kääntyi tarkastamaan tulijaa; pilkallisesti katselivat he pientä, siivellä koristettua samettilakkia, punaista, vanulla sisustettua, hihoista ja rinnalta korkeaksi pöyhöteltyä atlassipukua, lyhyitä ruskeita puhkahousuja ja tulipunaisia silkkisukkia, jotka piukasti keveltyivät kaunisrakenteisille säärille.
— Mokoma apina, toisti Paul van Swieten. — Hän on kardinaalilainen, siksi hän on noin punainen.
— Ja niin espanjalainen kuin tulisi suoraa päätä Madridista, huusi toinen poika, ja kolmas lisäsi:
— Eivätpä Wibismat silloin viihtyneet täällä, kun meillä oli leivän puute!
— Luopioita Wibismat ovat kaikki tyyni!
— Ja sitten rehennellään täällä keskellä arkipäivää silkissä ja sametissa, sanoi Adrian. — Katsokaapas tuota mustaa korppia, jonka tuo punakoipinen haikara on tuonut muassaan Leideniin!
Pojat rupesivat ääneen nauramaan, ja niin pian kuin junkkari oli saapunut aivan heidän lähellensä, sähisi Paul van Swieten hänelle, nenäänsä puhuen:
— Kuinka voitte pakonne jälkeen, herra luopio, ja mitä uutta kuuluu
Espanjasta?
Junkkari heitti päätänsä vielä enemmän taaksepäin, neekeri teki samoin, ja molemmat kulkivat rauhallisesti eteenpäin, vaikkakin Adrian huusi junkkarin korvaan:
— Sanopas, luopio, kuinka moneen hopeapenninkiin Juudas möi Vapahtajan?
Nuori Matenesse van Wibisma teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, mutta hillitsi yhä vielä mieltänsä, kunnes Jan Mulder astui hänen eteensä, kurotti kerjäläisen tavoin häntä kohden pienen kukonhöyhenellä koristetun verkalakkinsa ja pyysi nöyrästi:
— Antakaa, herra grandi, ropo, että saan anekirjan meidän kissallemme; se varasti eilen vasikanluun teurastajalta.
— Pois tieltä! sanoi nyt junkkari ylpeästi ja tarmokkaasti, koettaen kätensä selkäpuolella työntää Mulderia sivulle.
— Elä koske, luopio! huusi nyt koulupoika, uhkaavasti kohottaen nyrkkiään.
— Antakaa minun sitten olla rauhassa, vastasi Wibisma. — Minä en tahdo joutua kahakkaan kenenkään kanssa ja teidän kanssanne kaikkein vähimmin.
— Miksikä et juuri meidän kanssamme? kysyi Adrian van der Werff, kiukustuneena tuosta kylmäkiskoisen ylpeästä äänestä, jolla junkkari oli lausunut viime sanat.
Wibisma kohautti halveksivasti olkapäitänsä, mutta Adrian huusi:
— Siksi että sinua enemmän miellyttää espanjalainen pukusi kuin meidän
Leidenin verasta tehdyt takkimme.
Nyt vaikeni Adrian, sillä Jan Mulder hiipi junkkarin taakse, löi kirjalla hänen lakkiinsa ja huusi, Nikolas van Wibisman koettaessa saada silmiltänsä päähinettä, joka esti häntä näkemästä:
— No, nyt on kai lakkisi lujassa, herra grandi? Sinähän saat pitää sen päässäsi yksin kuninkaankin edessä.
Neekeri ei voinut auttaa herraansa, hänellä kun oli syli täynnä kääröjä ja tötteröitä. Ei nuori herra kutsunutkaan häntä avuksensa, sillä hän tiesi, kuinka pelkurimainen tuo musta palvelija oli, ja tunsi olevansa kyllin voimakas puolustaaksensa itseänsä.
Komea valkoinen kamelikurjensulka oli hänen lakkiinsa kiinnitetty kallisarvoisella soljella, jonka hän oli saanut lahjaksi seitsemäntenätoista syntymäpäivänänsä; mutta ei hän tätä ajatellut, vaan heitti lakkinsa menemään, oikaisi käsivartensa, ikäänkuin ruvetaksensa voittosille, ja sanoi sitten, posket hehkuvina, tarmokkaasti ja lujalla äänellä:
— Kuka tämän teki?
Jan Mulder oli nopeasti vetäytynyt toveriensa joukkoon ja, sen sijaan että olisi tullut esiin ja sanonut nimensä, hän huusi vain nauraen:
— Hae käsiisi lakinvanuttaja! Leikkikäämme sokkosilla!
Junkkari toisti nyt vihan vimmoissa kysymyksensä yhä vaativammalla äänellä.
Kun nyt koulupojat, muuta vastausta antamatta, jatkoivat Jan Mulderin pilantekoa, iloisesti huutaen kilvan: — Sokkosille! Lakinvanuttajaa hakemaan! Luopio, alapas sinä! — silloin Nikolas ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan huusi tuolle nauravalle joukkueelle aivan raivostuneena:
— Mokomaa pelkurimaista roskaväkeä!
Tuskin oli hän lausunut nämät sanat, kun Paul van Swieten kohotti siannahkakantisen pienen kielioppinsa ilmaan ja heitti sillä Wibismata rintaan. Äänekästen huutojen kajahdellessa lenteli Donatuksen jälkeen muitakin kirjoja nuorukaisen hartioihin ja sääriin. Hämmentyneenä tämä vetäytyi kirkonmuuria kohden, suojellen kasvojansa käsillään. Sinne hän pysähtyi, valmistautuen hyökkäämään vihollistensa kimppuun.
Jäykkä, kuosikkaan korkea espanjalainen kaulus ei enää estänyt hänen kauniin, kultakutrisen päänsä liikkeitä. Uljaasti ja rohkeasti hän katsoi vastustajiansa silmiin, pingotti suoriksi ritarillisissa harjoituksissa karaistut nuorteat jäsenensä ja hyökkäsi sitten, aitohollantilainen kirous huulillansa, lähinnä seisovan Adrian van der Werffin kimppuun.
Pian oli pormestarinpoika maassa — hän kun oli vastustajaansa nuorempi ja heikompi; mutta nyt alkoivat toisetkin koulupojat käydä käsiksi voitetun päällä polvistuvaan junkkariin, häntä lakkaamatta luopioksi nimitellen.
Nikolas puolustautui uljaasti, mutta vastustajain ylivoima oli liian suuri.
Voimatta enää hillitä itseänsä, tempaisi hän raivosta ja häpeästä mieletönnä tikarin vyöltänsä.
Pojat päästivät nyt hirmuisen huudon, ja kaksi heistä hyökkäsi junkkarin kimppuun vääntääksensä aseen hänen kädestänsä. Pian tämä heille onnistuikin; tikari putosi maahan, mutta valitellen peräytyi Paul van Swieten, sillä terävä säilä oli sattunut hänen käsivarteensa ja helakkana virtasi veri maahan.
Pitkän aikaa esti poikien huuto ja neekerin ulvonta kirkonakkunasta tunkevia ihania urunsäveleitä selvään kuulumasta. Äkkiä taukosi soitto; taitehikkaasti esitettyä sävellystä seurasi yhdestä ainoasta urkutorvesta tunkeva valitusääni, joka vähitellen hiljeni, ja sakastin ovesta astui nopeasti esiin nuori mies. Pian kävi hänelle selväksi syy tuohon rajuun meteliin, joka oli häirinnyt hänen harjoituksiansa. Hänen kauniit, lyhyen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka juuri olivat näyttäneet kovin pelästyneiltä, vetäytyivät hymyyn, mutta varsin tarmokkaita olivat kumminkin nuhteet ja kädenliikkeet, joilla hän erotteli toisistansa noita raivostuneita poikasia, — eikä niiden tarkoitus jäänytkään saavuttamatta.
Koulupojat tunsivat soittotaiteilijan Vilhelmi Kornelionpojan, eivätkä vastustaneet häntä, sillä he pitivät hänestä, — jota paitsi hänen vaikutusvaltaansa lisäsi se seikka, että hän oli toistakymmentä vuotta heitä vanhempi. Ei yksikään käsi enää kohonnut uhkaamaan junkkaria, vaan pojat ympäröivät urkuria, kilvan puhuen ja huutaen, syyttääksensä Nikolasta ja puolustaaksensa itseänsä.
Paul van Swietenin haava ei ollut vaarallinen. Hän seisoi toverien muodostaman piirin ulkopuolella, nojaten haavoittunutta vasenta käsivarttansa oikeaan käteensä. Väliin hän puhalteli tuota polttelevaa paikkaa, jonka ympärille liina oli kiedottu, mutta hän oli kumminkin halukkaampi näkemään, kuinka tämä mieltäjännittävä oikeudenkäynti päättyisi, kuin saamaan hoitoa ja parannusta.
Kun rauhansolmijan toimi jo alkoi lähestyä loppuansa, huusi haavoitettu äkkiä varoittavasti tovereillensa, viitaten terveellä kädellänsä koululle päin:
— Tuolla tulee Nordwykin herra! Laskekaa luopio menemään, muutoin saamme nähdä kummia!
Ja tukien jälleen oikealla kädellänsä haavoittunutta käsivarttansa Paul van Swieten läksi juoksemaan kirkon sivutse. Useat pojista seurasivat häntä; mutta uudella tulokkaalla, jota he pelkäsivät, oli nuoret, tuskin kolmikymmenvuotisetkaan, sangen pitkät sääret, joita hän osasi käyttää oikein tarmon takaa.
— Seis, pojat! huusi hän kauas kuuluvalla, komentavalla äänellä. —
Seis! Mitä täällä on tapahtunut?
Leideniläiset kunnioittivat suuresti tätä korkeaoppista ja uljasta aatelismiestä; siksi ne pojista, jotka eivät olleet heti ottaneet korviinsa haavoitetun varoitusta, jäivät paikoilleen, kunnes Norwykin herra oli heidät saavuttanut.
Omituinen eloisa välähdys näkyi tämän järkevissä silmissä ja hänen viiksikäs suunsa vetäytyi hienoon hymyyn, kun hän huusi taiteilijalle:
— Mitä täällä on tapahtunut, herra Vilhelmi? Eikö Minervan oppilasten huuto ottanut sulautuaksensa urkujen säveliin, vai onko — mutta kautta kaikkein taivaankaaren värien! — sehän on Niko Matenesse, nuori Wibisma! Ja minkä näköinen junkkari on! Tappeluako kirkon turvissa, — ja sinäkinkö siitä osallisena, Adrian, ja tekin, herra Vilhelmi?
— Minä vain erotin heidät, vastasi taiteilija sävyisästi, laitellen epäkuntoon joutuneita kalvokkaitaan.
— Tyynesti, mutta tarmolla, kuten käsittelette urkujannekin, naurahteli herra van der Does. — Kuka alkoi tappelun? Tekö, junkkari? Vai nuoko toiset?
Kiihkolta, häpeältä ja vihalta Nikolas ei voinut tehdä selkoa asiasta, mutta Adrian tuli esille ja sanoi:
— Me olimme voittosilla. Elkää olko meille suutuksissanne, herra Janus!
Nikolas loi ystävällisen katseen vastustajaansa. Mutta Nordwykin herra Jan van der Does eli, kuten hänen tieteilijänä oli tapana nimittää itseänsä, Janus Dousa ei suinkaan tyytynyt tähän selitykseen, vaan huusi:
— Malttakaa! Malttakaa! Kovin sinä näytät epäluuloa herättävältä, Adrian mestarini! Tulepas tänne ja kerro "atrakeos", totuuden mukaan, mitä täällä on tapahtunut.
Koulupoika seurasi tätä kehotusta ja teki sen rehellisesti, salaamatta tai parantamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
— Hm, tuumaili Dousa, pojan lopetettua kertomuksensa. — Tämä on hankala juttu. Puolustettavissa ette ole yksikään. Ellette olisi käyttänyt tikaria, olisivat teidän asianne olleet paremmalla kannalla, arvoisa herra junkkari. Mutta sinä, Adrian, ja te, te röyhkeät poikanulikat, teidän asianne… Tuolla tulee rehtori. Jos hän saa teidät käsiinsä, niin ette varmaankaan saa tänä ihanana päivänä muuta katseltavaksenne kuin paljaita seiniä. Olisin siitä pahoillani.
Röyhkeät nulikat ja Adrian heidän muassansa käsittivät tämän vihjauksen, ja jäähyväisiä lausumatta he lensivät kirkon ohitse kuin haukan ajama kyyhkysparvi.
Heti heidän poistuttuansa kaupunginpäällikkö lähestyi Nikolasta ja sanoi:
— Ikäviä juttuja! On parasta, että teette samoin kuin nuo toisetkin.
Laittautukaa kotiinne! Oletteko vierailemassa tätinne luona?
— Olen, herra, vastasi junkkari.
— Onko isänne myöskin kaupungissa?
Junkkari vaikeni.
— Hän ei tahdo, että tiedettäisiin hänen olevan täällä?
Nikolas nyökäytti myöntävästi päätänsä ja Dousa jatkoi:
— Leiden on avoinna jokaiselle hollantilaiselle, teille myöskin. Mutta kun te tulette tänne Filip kuninkaan hovipoikana ja halveksien kohtelette vertaisianne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista. Tuossa on tikarinne, nuori ystäväni, ja tuolla lakkinne. Ottakaa ne maasta ja pankaa mieleenne, että tuollainen ase ei ole mikään leikkikalu. Monelta on yksi ainoa silmänräpäys, jolloin hän käytti sitä ajattelemattomasti, turmellut koko elämän. Ylivoima, joka teitä ahdisti, olkoon puolustukseksenne. Mutta kuinka aiotte kunnialla päästä tätinne luo repaleisessa takissanne?
— Minun viittani on kirkossa, sanoi taiteilija, — annan sen junkkarille.
— Oikein, herra Vilhelmi! sanoi Dousa. — Odottakaa täällä, herraseni, ja menkää sitten kotiin. Toivoisin että se aika vielä palaisi, jolloin isänne välitti minun tervehdyksestäni. Tiedättekö, miksi hän ei siitä enää välitä?
— En, herra.
— Tahdon sen sitten sanoa teille. Siksi, että hän pitää siitä, mikä on espanjalaista, ja minä pysyn hollantilaisena.
— Me olemme hollantilaisia kuten tekin, vastasi Nikolas posket hehkuvina.
— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:
— Herra, peruuttakaa tuo sananne!
Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti:
— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!
Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:
— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme. Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.
Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle jäähyväisiksi ja meni pois.
Toinen luku.
Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista, eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin suinkin.
Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi epätietoisena suuren rakennuksen eteen.
Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa omaisiltansa.
Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.
Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.
Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa, joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella varsin muhkeana.
Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.
Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.
Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa, vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!
Ja toiseksi… Kellon ääni kuului taas!
Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti keittiössä häntä armahtanut.
Mutta mitä auttoi miettiminen ja vitkastelu?
Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.
Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä, kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.
Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja — ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.
Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut pöytärukouksen.
Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille tai Kertulle korjattavaksi.
Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.
Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä ystävällisen katseen.
Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset, kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.
Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu, — saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia vastauksia.
Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.
Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa vasten:
— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle,
Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.
Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.
Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo. Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:
— Katsopas tänne, Jan! Onko hän tullut?
Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.
Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet lähtemään pois kotoa.
Hän aikoi satuloittaa hevosen ja ratsastaa odotettua lähettiä vastaan.
Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.
Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.
Pormestari kuuli sen kyllä, mutta ei antanut tämän häiritä itseänsä.
Nyt seisoi hänen vaimonsa aivan hänen takanansa.
Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan häiritä puolisoansa hänen toimissaan.
Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:
— Minä se olen, Pietari.
— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä lähemmin tarkastaakseen.
— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin, mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen, ystävällisen silmäyksen ja sanoi:
— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo hattuni.
— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:
— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy…
— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä, puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.
Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi vavahtelevin huulin:
— Tuohon tapaan olet puhunut avioliittomme ensi päivästä saakka.
— Ja valitettavasti — valitettavasti täytyy niin olla edelleenkin, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme, vastasi mies lujasti.
Silloin puna kohosi Marian hennoille poskille ja nopeammin hengittäen hän huudahti kiivaasti ja tarmokkaasti:
— Niin kyllä, tuon perusohjeen kuulin kyllä jo kosiessasi, ja minä olen isääni enkä ole koskaan väittänyt sitä vastaan, mutta nyt se ei enää pidä paikkaansa meihin katsoen, vaan sen tulee kuulua: "Kaikki isänmaalle ja vaimolle ei mitään!"
Van der Werff laski kynän kädestänsä ja kääntyi kokonaan vaimoonsa päin.
Tämän hoikka vartalo näytti ylenneen, ja ylpeästi säihkyivät nuo kyyneltyneet siniset silmät. Olipa todella kuin Jumala olisi luonut tämän elämäntoverin häntä, nimenomaan häntä varten. Pietarin sydän lämpeni. Vilkkaasti ojensi hän tuolle rakastetulle olennolle molemmat kätensä ja sanoi sydämellisesti:
— Tiedäthän, mikä on kysymyksessä! Sydämeni on muuttumaton ja tuleehan toisia aikoja.
— Milloinkahan ne tulevat? kysyi Maria niin koleasti kuin hän ei olisi ollenkaan uskonut ruohon parempaan tulevaisuuteen.
— Pian! vastasi hänen puolisonsa lujasti. — Pian, kun vain jokainen nyt vapaaehtoisesti antaa sen, mitä isänmaa vaatii.
Maria irroitti Pietarin lausuessa näitä sanoja kätensä tämän käsistä, sillä ovi aukeni ja Barbara rouva huusi kynnykseltä veljellensä:
— Herra Matenesse van Wibisma, tuo luopio, on eteisessä ja tahtoo tavata sinua.
— Tuo hänet sisään, sanoi pormestari harmistuneena.
Kun hän jälleen oli kahden kesken puolisonsa kanssa, kysyi hän nopeasti:
— Tahdotko olla kärsivällinen ja tahdotko auttaa minua?
Maria nyökäytti myöntävästi päätänsä koettaen hymyillä.
Pietari huomasi ettei hänen mielensä ollut iloinen. Tämä koski häneen, ja hän ojensi hänelle vielä kerran kätensä sanoen:
— Tuleehan parempia aikoja, jolloin sinulla on minusta enemmän iloa kuin nyt. Mitä äsken aioit sanoa?
— Valtiolle on yhdentekevää tiedätkö sen vai et.
— Mutta sinulle ei. No, kohota nyt jälleen päätäsi ja katso minuun.
Puhu pian, rakkaani, sillä he tulevat jo portaita ylös.
— Ei siitä kannattaisi puhua. — Tästä päivästä vuosi sitten… tänään voisimme viettää hääpäiväämme.
— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta, tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen unohtanut!
Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja
Adrian toi paroonin sisään.
Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:
— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.
Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli. Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään hyvää muassaan.
Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.
Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat taistelujärjestykseen.
Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.
Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan, pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.
Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään sen kotiin.
Penkillä portin edustalla istui vanha palvelija pienen kuusivuotiaan siskon kanssa. Adrian antoi lapsukaiselle kukkaset, joita tähän saakka oli piilotellut selkänsä takana, ja sanoi:
— Vie, pikku Liisa, nämät äidille, tänään on hänen hääpäivänsä. Lausu hänelle myös herttaiset onnentoivotukset meidän kummankin puolesta.
Pienokainen nousi, mutta vanha palvelija sanoi:
— Adrian, sinä olet kunnon poika.
— Niinkö luulet? kysyi tämä, ja hänen mieleensä johtuivat kaikki aamupäivän synnit.
Mutta valitettavasti ne eivät ollenkaan herättäneet hänessä katumusta. Päinvastoin alkoivat hänen silmänsä vilkkailla veitikkamaisesti ja suu meni nauruun, kun hän taputtaen vanhaa palvelijaa olalle hiljaa kuiskasi tämän korvaan:
— Tänään vasta haivenia harvenneltiin, Kerttu. Tuolla kamarissa on vuoteen alla takkini ja uudet sukkani. Ei kukaan ole niin hyvä parsimaan kuin sinä.
Palvelija heristi hänelle sormeaan, mutta poikanen pyörähti pois ja juoksi kaupunginportille päin, tällä kertaa aikeessa johtaa espanjalaisia hollantilaisia vastaan.
Kolmas luku.
Pormestari oli pyytänyt vapaaherraa istumaan kirjoitustuoliin, mutta itse nojasi hän puoleksi istuen pöytään ja kuunteli hiukan kärsimätönnä uhkean vieraansa puhetta.
— Ennenkuin puhun tärkeämmistä asioista, alkoi herra Matenesse van Wibisma puheensa, — pyytäisin että te oikeutta harrastavana miehenä rankaisisitte sitä sopimatonta kohtelua, jolla tässä kaupungissa on solvaistu minun sukuani.
— Puhukaa, pyysi pormestari, ja ritari kertoi nyt lyhyesti ja suuttumustaan peittelemättä, että koulupojat olivat loukanneet ja hätyyttäneet hänen poikaansa Pietarin kirkon luona.
— Minä ilmoitan rehtorille tästä harmillisesta tapauksesta, virkkoi nyt van der Werff, — ja syyllisiä rangaistaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mutta suokaa anteeksi, arvoisa herra, kysymykseni: Onko myöskin jo tutkittu, kenestä alku läksi?
Herra Matenesse van Wibisma katsahti hämmästyneenä pormestariin ja vastasi kopeasti:
— Olettehan kuullut poikani antaman kertomuksen.
— On kohtuullista kuulustella toisiakin, vastasi van der Werff tyynesti. — Niin on Alankomaissa ollut tapana ikivanhoista ajoista.
— Poikani kantaa samaa nimeä kuin minä, ja hän puhuu siis totta.
— Meidän pojillamme on nimenä vain Leendert tahi Adrian tai Gerrit, mutta totta hekin puhuvat, ja siksi minun täytyy pyytää teitä lähettämään junkkari kouluun tutkittavaksi.
— Se ei suinkaan tule tapahtumaan, vastasi ritari jyrkästi. — Jos tämä asia mielestäni olisi rehtorin ratkaistava, niin olisin mennyt hänen luoksensa enkä teidän, herra Pietari. Pojallani on yksityisopettajansa, eikä häntä siis hätyytetty teidän koulussanne, jossa käydäksensä hän muutoin olisikin liian vanha, sillä hän on jo pian seitsentoistavuotias, vaan häntä ahdisteltiin yleisellä kadulla, jonka turvallisuudesta teidän pormestarina on pidettävä huolta.
— No hyvä, toimittakaa siis kanne, viekää junkkari oikeuden eteen, hankkikaa todistajat ja antakaa lain tuomita! Mutta, herra, jatkoi van der Werff, hilliten äänensä kärsimätöntä sointua, — ettekö itsekin kerran ole ollut nuori? Oletteko kokonaan unohtanut tappelut linnan luona? Mitä iloa teillä siitä on, jos me heitämme pari ajattelematonta veitikkaa tällä päivänpaisteisella säällä kahdeksi päiväksi tyrmään? Kyllä nuo irvihampaat keksivät sielläkin yhtä hyvin kuin ulkona huvikseen joitakin kepposia, ja rangaistus kohtaa ainoastaan vanhempia.
Viime sanat kuuluivat niin ystävällisiltä ja hyväsydämisiltä, etteivät ne olleet vaikuttamatta vapaaherraan. Tämä oli kaunis mies, jonka säännöllisissä, miellyttävissä, kokonaan alankomaalaisissa kasvonpiirteissä ei ilmennyt rahtuakaan kovuutta.
— Jos puhutte tähän tapaan, tuumaili hän hymyillen — niin voimme helpommin selvittää asiamme. Tahdon lähemmin esittää kantaani. Jos tappelu olisi syntynyt leikissä tai poikamaisessa kiistassa, niin en hukkaisi sanaakaan koko asiaan. Mutta kun jo lapset alkavat pilkalla ja väkivallalla ahdistaa toisinajattelevia, niin se ei saa jäädä rankaisematta. Pojat huusivat junkkarille tuon ruman sanan…
— Se on todella paha loukkaus, keskeytti van der Werff ritaria, — sangen inhottava sana se on, jolla kansamme nimittää vapautensa vihollisia.
Vapaaherra nousi paikaltaan ja seisoi kiihkoissaan pormestarin edessä.
— Kuka teille sanoo, huusi hän, lyöden leveään, silkkipuhkain peittämään rintaansa, — kuka teille on sanonut että me emme soisi Hollannille vapautta? Me toivomme aivan yhtä hartaasti kuin tekin, että voittaisimme sen takaisin staateille, mutta toista, suorempaa tietä kuin Oranialainen.
— Ovatko tienne suoria vai vääriä, herra, vastasi van der Werff, — ei ole minun ratkaistavanani, mutta valitettavasti tiedän aivan varmaan, etteivät ne johda meidän päämääräämme.
— Niiden tulee johtaa Filipin — meidän ja teidän kuninkaamme — sydämeen.
— Niinpä niin, jos hänellä vain olisi sitä, mitä me täällä Hollannissa nimitämme sydämeksi, vastasi pormestari katkerasti hymyillen. Mutta Wibisma heitti kiivaasti päätään taaksepäin ja sanoi nuhtelevasti:
— Herra pormestari, te puhutte voidellusta ruhtinaasta, jolle olemme vannoneet uskollisuutta.
— Vapaaherra Matenesse, vastasi van der Werff synkän vakavalla äänellä, oikaisten itsensä suoraksi ja laskien kätensä ristiin rinnalle, samalla kuin katsoi aatelismiestä terävästi silmiin, — minä puhun pikemmin sortajastamme, jonka verioikeus julisti kuolemaan tuomituiksi pahantekijöiksi kaikki, jotka omistavat itselleen hollantilaisen nimen — ja teidät meidän muiden kanssamme —, joka on antanut Alban, tuon teurastaja-paholaisensa, polttaa, mestata ja hirttää kymmeniätuhansia oiva kansalaisia, joka on ryöstänyt toisilta kymmeniltätuhansilta heidän omaisuutensa ja karkottanut heidät maasta, minä puhun tuosta katalasta tyrannista…
— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä oikeudella te…
— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. — Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan, kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme sitä pelasta.
— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä. — Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja joudutte itse sen muassa perikatoon!
— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit kuolemaan.
— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren kukoistavan vaimon.
— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.
— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä, joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän ylitsenne.
— Me emme sitä pelkää.
— Ettekö nytkään vielä?
— Nyt täydestä syystä vähemmin kuin ennen.
— Ettekö sitten tiedä, että prinssin veli…
— Ludvig Nassaulaisella oli neljäntenätoista päivänä kova ottelu espanjalaisten kanssa ja me pääsimme voittopuolelle…
— Aluksi kyllä.
— Lähetti, joka eilen illalla…
— Meidän lähettimme tuli tänä aamuna.
— Tänäkö aamuna? Ja mitä hän…
— Prinssin sotajoukko joutui Mookerin nummella tappiolle ja hajoitettiin kokonaan. Ludvig Nassaulainen itse kaatui.
Van der Werff tarttui lujasti kiinni kirjoituspöytään. Terve puna poistui hänen poskiltaan ja huuliltaan, jotka kävivät kalmankalpeiksi ja vavahtelivat tuskallisesti hänen kysyessään hiljaa, koleasti:
— Onko Ludvig kuollut, aivan varmaan kuollut?
— Kuollut hän on, vastasi parooni varmaan ja synkästi. — Me kannatimme vastakkaisia mielipiteitä, mutta Ludvig oli ihana nuorukainen, ja minuakin surettaa hänen kohtalonsa.
— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi sitten lujalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.
— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa luopumista?
— Niin aion, herra, niin totta kuin olen hollantilainen.
— Muistakaa Haarlemin kohtaloa.
— Minä muistan sen asukasten vastarintaa ja pelastunutta Alkmaaria.
— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää, rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.
— Jo riittää, herra parooni. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.
— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra. Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä, olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti: samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin. Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa, vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen. Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte taivuttaa hänet…
— Mihin, jalo herra? ·
— Liittoutumaan meihin. Me tiedämme, että Madridissa ymmärretään arvostella hänen merkitystänsä ja pelätään häntä. Asettakaamme ensi ehdoksi täysi anteeksianto hänelle ja hänen puoluelaisilleen. Minä tiedän, että Filip kuningas on armollisesti ottava hänet…
— Syliinsä, rutistaaksensa hänet kuoliaaksi, virkkoi pormestari tarmokkaasti. — Oletteko unohtanut nuo entiset valheelliset anteeksiannon lupaukset, oletteko unohtanut Egmontin ja Hoornin, tuon jalon Montignyn ja monen muun ylhäisen herran kohtalon? He luottivat häneen ja näkivät joutuneensa tiikerin luolaan. Mitä tänään ostamme, se varmaan huomenna otetaan takaisin, sillä mikä vala olisi Filipistä pyhä? En ole mikään valtiomies, mutta sen tiedän: vaikka hän soisikin meille kaikki entiset vapautemme, — tuota yhtä, jota ilman elämä ei ole minkään arvoinen, sitä hän ei koskaan suo meille.
— Mitä sitten, herra Pietari?
— Sitä, että saisimme uskoa, mitä sydämemme halajaa. Teidän kannaltanne katsoen ovat aikeenne hyvät, herra parooni; mutta te luotatte espanjalaisiin, me emme sitä tee, ja jos me sitä yhä vielä tekisimme, niin antaisimme kuin lapset pettää itsemme. Teidän uskontonne ei joudu mihinkään vaaraan, meidän sitä vastoin mitä suurimpaan; te ajattelette, että sotajoukon suuruus ja kullan valta ratkaisee taistelumme, me turvaamme siihen toivoon, että Jumala vihdoin suo voiton uljaan kansan oikeutetuille pyrinnöille — kansan, joka olisi valmis vaikkapa tuhansin kerroin kuolemaan vapautensa puolesta. Tämä on mielipiteeni, ja sitä olen puolustava raatihuoneella.
— Ei, Pietari herra, ei! Te ette voi ettekä saa sitä tehdä!
— Mitä voin, se on vähäpätöistä, mitä saan, sen ratkaisee sydämeni ja sitä seuraan.
— Ja teitä johtaa siis loukkaantunut sydän eikä järkevästi punnitseva pää, ettekä siis voi antaa muita kuin huonoja neuvoja. Muistakaa, mies, että Oranialaisen viimeinen sotajoukko joutui häviölle Mookerin nummella.
— Aivan niin, herra, ja elkäämme siis nyt käyttäkö hetkiä puheluun, vaan toimintaan.
— Tuosta otan minäkin opikseni, herra pormestari, sillä kuninkaalla on Leidenissä vielä paljon ystäviä, joita täytyy varoittaa sokeasti seuraamasta teitä teurastuslavalle.
Nämät sanat kuullessaan peräytyi van der Werff aatelismiehestä, tarttui tarmokkaasti oikealla kädellään viiksiinsä ja sanoi, korottaen ääntänsä, kylmästi ja käskevästi:
— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana, käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.
Vapaaherra poistui jäähyväisiä lausumatta.
Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.
Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla, joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi ne pois kätensä selkäpuolella.
— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki. Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin, jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!
Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten hankkimiseen.
Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan, harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.
Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.
Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.
— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian, tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.
Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen otsalleen ja sanoi sitten synkästi:
— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka! Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.
— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia tulee päähäsi!
— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, — hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.
— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta
Pietari jatkoi:
— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se… Tee hyvin, Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.
Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.
Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.
Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita, ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään, heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena häntä kohdeltiin.
Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.
Nyt Pietari oli löytänyt mitä haki. Hän otti hattunsa ja huomasi jälleen vaimonsa.
Kuinka kalpealta ja pettyneeltä tämä näytti!
Pietarin sydäntä kirveli; mielellään hän olisi pukenut sanoihin tuon valtavan ja lämpimän rakkauden, jota tunsi vaimoansa kohtaan, ja lausunut hänelle herttaiset onnittelut, mutta tällä hetkellä, tämä suru mielessä, nämät huolet sydämellä hän ei voinut sitä tehdä, ja siksi ojensi hän vain Marialle molemmat kätensä sanoen sydämellisesti:
— Tiedäthän, Maria, kuinka kallis minulle olet, ja ellet sitä tiedä, niin sanon sen sinulle tänä iltana. Minun täytyy vielä tavata herrat raatihuoneella, muutoin menee kokonainen päivä hukkaan, ja näinä aikoina ovat hetket kalliita. No, Maria?
Maria katsoi maahan. Mielellään hän olisi heittäytynyt miehensä povelle, mutta hänen loukattu ylpeytensä ei sitä suvainnut, ja salainen voima oli tenhonnut hänen kätensä eikä sallinut hänen laskea niitä miehensä käsiin.
— Hyvästi, sanoi hän hiljaa.
Silloin Pietari huudahti nuhtelevasti:
— Maria! Toden totta, tänään ei ole sopiva aika oikuttelemiseen. Ole järkevä ja tule luokseni!
Mutta Maria ei tullut heti. Pietari kuuli kellon ilmoittavan neljättä tuntia, jolloin neuvoston istunto oli lopussa, ja hän läksi huoneesta taaksensa katsomatta.
Kukkavihko oli jäänyt pöydälle. Maria huomasi sen ja voi tuskin pidättää kyyneleitänsä.