Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PIKKU FADETTE

Kyläkertomus

Kirj.

GEORGE SAND

Ranskankielestä suomentanut Ester Peltonen

Suurten kertojain teoksia II.

WSOY, Porvoo, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, marraskuun 22 p:nä 1904.

GEORGE SAND.

Viime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle maailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen syntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään — nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on säilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien kirjailijanimien joukossa.

Tämä nainen, omalta nimeltään Amandine Aurore Lucie Dupin, syntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton. Isä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti halpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan seikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa ja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata rahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen kirjallisessa toiminnassaan.

Aikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä sekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen isoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18:een ikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin puolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja harrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään mieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka työtä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin suuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän täällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä oli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen suonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen kiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen elämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä kirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.

Isoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä onnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo Pariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä kulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli rouva Dudevand. Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta jatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan keskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan raa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla — toisella puolella nuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi elämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen, tasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda ja elostella muiden naisten kanssa — toverina nuoren aviovaimon avioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä elää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan avioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9 vuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831, mies ja vaimo menivät eroon asumaan — ja siihen päättyi Auroren elämän ensimäinen ajanjakso, n.s. porvarillinen aika.

Seuraavaa on sanottu hänen seikkailu-aikakaudekseen. Se alkoi siten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä tuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua — lapset jäivät toistaiseksi isän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi työkseen tunnetun kirjailijan Jules Sandeau'n kanssa "Rose et Blanche" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti "Figarohon". Mutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä, jolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee — George Sandin nimellä. Se oli romaani "Indiana", joka teki hänet heti kuuluisaksi, ja sitä seurasi yhtämyötään uusia: "Valentine", "Lélia" y.m., jolla viimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki pulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina kuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen hätä- ja vapautushuutoja — naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien ja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja avioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen mielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas synnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi tehdä ihmisen onnelliseksi — ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen tarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta kärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla voimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään paljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa Jules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui intohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus alkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän kiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin kuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt ja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8 vuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on itse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta ja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko aikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä äiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että poikansa Maurice mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä suhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja rakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi — pojan rakkauden.

Näiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa perään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia kokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden vaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin — hän oli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä hän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena seikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja, joissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä, julistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt ja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli kokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän aikanamme niin suurimerkityksellisen yhteiskuntaromaanin ensimäinen tienraivaaja.

Tätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota voisimme sanoa hänen valtiolliseksi aikakaudekseen. V. 1848 puhkesi Ranskassa n.s. "helmikuun vallankumous". Antaessaan vastamainituissa yhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja kantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä vallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka mielilause oli että "tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä", oli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti väliaikaisen hallituksen lehteen "Bulletin de la République", jopa perusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta puhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut kansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun kapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa. Hän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina 1855:een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki tasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III:n kunnianhimoista keisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen lopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.

Vallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa rakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon nuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa — heräsivät ja pulppusivat paperille monina ihanina kyläkertomuksina: "La petite Fadette", "François le Champi", "Les Maîtres Sonneurs" y.m., joista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi. Näillä kertomuksilla hän vallotti koko Ranskan kansan, ja ne ovat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin jälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva nainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden julistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei äidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen kauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit. Ja ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa, tapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan sydämessä — ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.

Mainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen piirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja kirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan onkin sanottu hänen äidilliseksi aikakaudekseen. Hän asuu yhä edelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari kolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan lastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen äiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka mielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin nuorempinakin päivinään. Hän elää "tyynen ja onnellisen vanhuuden päiviä", niinkuin hän itse sanoo. Poikansa ja tyttärensä ovat menneet naimisiin, ja elämä lasten ja lastenlasten keskuudessa valaa hänen viimeisiin vuosiinsa kauneutta ja onnea (sivumennen olkoon mainittu, että pojallakin oli kirjallisia lahjoja, hän m.m. julkaisi äitinsä kanssa kokoelman kansansatuja). Hänen luonaan käy Ranskan kuuluisimmat kirjailijat ja älyniekat vieraisilla, hän on viimeisiin saakka terve ja työkykyinen, paljon hälyä herättäneet seikkailuvuodet ovat unohtuneet ja hän kuolee v. 1876 kansansa ihailemana rauhallisessa Nohantissaan lähes 72 vuoden vanhana.

George Sand oli tuottelias, sillä hänen sydämensä pysyi aina nuorena ja mielikuvituksensa pirteänä, ja hän kirjotti helposti — viimeisinä aikoinaan hän ei edes lukenut läpi kirjottamaansa, vaan lähetti sen sellaisenaan painoon. Siksipä hänen kynästään onkin lähtenyt kaikkiaan toistasataa teosta. Hänen tuotteensa eivät niinmuodoin ole hiotun hiottuja, mutta ne ovat aina lyyrillisen lennokkaita, kaunopuheisia ja mukaansa tempaavia; tyyli on yksinkertainen, mutta varma ja sopusuhtainen suuren kertojan tyyli. Jotkut ovat sanoneet että hän liiaksi kaunisteli ja ihannoitsi, mutta toiset väittävät sitä erehdykseksi ja että tuskin kukaan on kuvannut Ranskan kansaa uskollisemmasti ja koristelemattomammasti kuin hän — se on vain tuo hänen lämmin, lennokas kirjotustapansa, joka valaa kaikkeen runollista hohdettaan. Eikä sovi unohtaa että hän oli romantikko, ja sellaisena hän epäilemättä liikkuu todellisuuden maakamaralla uskollisemmin kuin useimmat muut sen suunnan edustajista.

Jotkut ovat tahtoneet julistaa George Sandin pannaan noiden hänen vapaata rakkautta vaativien aikaisempien teostensa ja omien lemmenseikkailujensa vuoksi. Se on sokeata ahdasmielisyyttä, sillä jokaisen rehellisen ihmisen täytyy tunnustaa että hän silloinkin etsi totuutta ja onnen syntysanoja, että nuo vuodet olivat hänen puhdistavia kiirastulivuosiaan ja että hän koko elämänsä ajan taisteli kaikkea kehnoa, väärää ja kahlehtivaa vastaan, päämääränään koko ihmiskunnan kohoominen ja menestys, kaikkien sen jäsenten sekä yksityisen että yhteiskunnallisen elämän onnen-ehdot. Elämä ja taistelu sellaisen päämäärän eteen on kokonaisuudessaan suuri ja jalo elämä, jonka edessä pikkuseikat häipyvät kuin kedon epätasaisuudet rehevän, tähkivän laihon alle.

I.

Isä Barbeau, la Cossen kylässä, oli varakas mies — muuten häntä ei olisi kunnallishallinnon jäseneksi valittukaan. Hänellä oli kaksi peltoa, jotka antoivat perheelle elatuksen, jopa rahaistakin rahaa kirstunpohjaan kartuttivat. Niityistään hän korjasi kukkuraiset kuormat heinää, ja lukuunottamatta pitkin joenvartta kasvavaa, joka oli hiukan saraheinän sekaista, ei juuri parempaa rehua saatu koko seutukunnalla — se oli yleisesti tunnettu asia.

Ukko Barbeaun tiilikattoinen, hyvin rakennettu talo sijaitsi aukealla paikalla kukkulan rinteellä, antoisan vihannestarhan ja kahden tynnyrinalan suuruisen viinitarhan ympäröimänä. Vielä oli riihen takana kaunis hedelmäpuutarha, joka kasvoi runsaasti luumuja, kirsikoita, päärynöitä ja pihlajanmarjoja, ja sen laitamalla rehottavat pähkinäpuut olivat koko paikkakunnan vanhimmat ja suurimmat.

Ukko Barbeau oli rehti, hyväsydäminen mies, erittäin hellä perheelleen eikä suinkaan nurja naapureitaan ja pitäjäläisiäänkään kohtaan.

Hänellä oli jo kolme lasta, kun äiti Barbeau, joka nähtävästi arveli että heillä oli varaa elättää niitä vaikka viisikin ja joka halusi kiirehtiä, koska hänelle alkoi jo ikää karttua, sai päähänsä lahjottaa miehelleen yhtaikaa kaksi reimaa poikaa. Ja kun uudet tulokkaat olivat siinä määrässä samannäköisiä, että niitä tuskin saattoi toisistaan erottaa, huomasi jokainen heti ensi silmäyksellä että ne olivat kaksosia.

Sagette-muori, joka otti ne ihmisten ilmoille tullessaan esiliinaansa, piirsi ensiksisyntyneen käsivarteen neulalla pienen ristin, sillä, sanoi hän, joku nauhanpätkä tai kaulavitja voi hävitä ja koko esikoisoikeus siten mennä hukkaan. Kun lapsi kasvaa suuremmaksi, pakisi eukko, on häneen pantava sellainen merkki, joka ei lähde milloinkaan. Ja niin tehtiinkin. Vanhempi sai nimekseen Sylvain, mikä pian muuttui Sylvinetiksi, jotta hänet erotettaisiin vanhemmasta samannimisestä veljestään, joka oli ollut hänen kumminaan; toinen ristittiin Landryksi, minkä nimen hän sai pitää semmoisenaan, koska setäänsä, jonka mukaan hän oli nimensä saanut, aina pikku pojasta asti oli sanottu Landricheksi.

Ukko Barbeau hiukan hämmästyi, kun hän torilta palatessaan näki kehdossa kaksi pientä päätä. "Katsoppas!" virkkoi hän; "tuo kehto on aivan liian pieni, minun täytyy sitä huomenna suurentaa." Hänessä näet oli hiukan puusepän vikaa, niin että vaikkei ollutkaan milloinkaan saanut mitään oppia nikartelutaidossa, hän oli sentään itse tehnyt puolet huonekaluistaan. Ukko ei sen enempää ihmetellyt, menihän vaan vaimonsa luokse ja ojensi hänelle täyteisen lasin lämmitettyä viiniä, mikä suuresti virkisti sairasta. — "Sinä hommailet niin uutterasti, eukkoseni", sanoi hän, "että pitääpä minunkin ruveta tässä hiukan puuhiani terästämään. Meillä on nyt kaksi suuta lisää, joita emme suinkaan olisi välttämättä tarvinneet; se on minulle muistutukseksi että isken tanakammin maankamaraan. Ole huoletta, minä kyllä isken aivan hartiain takaa; mutta pidähän sentään varasi ettet lahjota minulle ensi kerralla kolmea yhtaikaa, sillä se olisi jo melkein liikaa."

Barbeaun muori pirahti itkuun, ja se koski kovasti miehen mieleen. "No", sanoi hän; "älähän nyt turhia tillittele, muoriseni! En sitä moittiakseni sanonut, vaan päinvastoin kiittääkseni. Pojat ovat kauniita ja hyvin kehittyneitä, niissä ei ole mitään ruumiinvikaa, ja siitä saatamme olla iloisia."

"Oi", sanoi vaimo, "tiedän kyllä ettet sinä, Barbeau, minua pahoin moitikkaan; mutta minä suren, kun olen kuullut sanottavan ettei mikään ole niin vaikeata ja tarkkaa kuin kaksoisten kasvattaminen. Ne ovat toisilleen alituiseksi haitaksi, niin että tavallisesti toisen täytyy kuihtua, jotta toinen viihtyisi."

"Vai niin", virkkoi mies; "onko asia sillä lailla? Minä puolestani en ole milloinkaan ennen nähnyt kaksosia — eihän sellaisia niin usein näe. Mutta Sagette-muori kai tuntee ne asiat hyvästi ja voi meitä neuvoa."

Kun Sagette-muorin mieltä kysyttiin, vastasi tämä: "Uskokaa minua, teidän kaksosenne kyllä jäävät eloon ja edistyvät eivätkä tule sairastamaan enemmän kuin muutkaan lapset. Olen jo viisikymmentä vuotta hoitanut kätilöntointa ja olen nähnyt kaikkien pitäjän lapsien syntyvän, elävän tai kuolevan. Eivät nämät siis ole ensimäiset kaksosetkaan. Samannäköisyys ei ensiksikään vaikuta mitään heidän terveyteensä. On sellaisia, jotka eivät ole enemmän toistensa näköisiä kuin te ja minä, ja useasti kuitenkin sattuu että toinen on voimakas ja toinen heikko, joten toinen jää eloon ja toinen kuolee. Mutta katselkaapas noita lapsia! Ne ovat molemmat yhtä kauniita ja yhtä kehittyneitä, aivan kuin kumpikin olisi perheen ainokainen. Ne eivät ole olleet toisilleen haitaksi äitinsä kohdussa; ne ovat tulleet maailmaan tuottamatta hänelle tavallista suurempia tuskia ja itse mitään erikoisempaa kärsimättä. Ne ovat kauniit kuin kaksi enkeliä, eivätkä suinkaan aijo kuolla. Rauhottukaa siis, äiti Barbeau; saatte niistä vielä paljo iloa, kun näette niiden kasvavan, ja jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, niin ei heitä voi enää toisistaan erottaa muut kuin te ja ne, jotka heidät näkevät joka päivä, sillä en ole milloinkaan nähnyt toista niin samannäköistä kaksoisparia. Nehän ovat aivan kuin kaksi vasta munasta puikahtanutta peltokanan poikasta, niin suloiset ja niin toistensa näköiset, ettei kukaan muu kuin peltokanamuori itse voi niitä toisistaan tuntea."

"No niin, käyhän se laatuun", sanoi ukko Barbeau korvallistaan raappien. "Mutta olen kuullut sanottavan kaksoisten kiintyvän niin toisiinsa, etteivät ne erotettuina enää jaksa elääkään, vaan ainakin toinen lopulta kuolee suruun ja ikävään."

"Sekin on totta", sanoi Sagette-muori; "mutta kuulkaahan nyt, mitä vanha kokenut vaimo teille sanoo. Älkää unohtako neuvojani, sillä kun lapsenne ovat ennättäneet siihen ikään, että joutuvat teistä eroon, silloin ei minua enää ole maailmassa. Pitäkää varalla siitä lähtien, kun kaksoset rupeavat ympäristöään tarkastamaan, ettette anna heidän olla alati yhdessä. Ottakaa toinen mukananne ulkotöihin ja jättäkää toinen kotiin. Kun toinen menee onkimaan, lähteköön toinen metsästämään; toisen kaitessa lampaita vartioikoon toinen härkiä laitumella; kun annatte toiselle viiniä, antakaa toiselle lasi vettä, ja päinvastoin. Älkää nuhdelko tai rangaisko molempia yhtaikaa, älkää pukeko heitä samalla tavalla; kun toinen saa hatun, antakaa toiselle lakki, ja varokaa varsinkin ettette teetä molemmille puseroita samasta sinisestä kankaasta. Kaiken kaikkineen, teidän tulee käyttää kaikkia mahdollisia keinoja estääksenne heitä liittymästä liian läheisesti toisiinsa ja tottumasta liiaksi toistensa seuraan. Pelkään pahoin että annatte näiden neuvojeni mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jos ette niitä seuraa, saatte vielä kerran katkerasti katua."

Sagette-muori puhui hyvin ja hänen sanojansa uskottiin. Luvattiin seurata hänen neuvojaan ja eukko sai ennen lähtöään kauniin lahjan. Ja kun hän oli vakavasti varottanut ettei kaksosia ruokittaisi samalla maidolla, ruvettiin kiireesti etsimään imettäjää.

Mutta sellaista ei ollut niiltä seuduin saatavissa. Barbeaun muori, joka ei ollut odottanut kahta lasta ja joka itse oli imettänyt kaikki muut lapsensa, ei ollut ryhtynyt etukäteen mihinkään sensuuntaisiin kuulusteluihin. Isä Barbeaun itsensä täytyi lähteä liikkeelle imettäjää hakemaan, ja kun äiti ei voinut antaa pienokaistensa nähdä sillaikaa nälkää, imetti hän itse molempia.

Meidän seudun rahvas ei tee yhdessä kädenkäänteessä päätöksiään, ja rikaskin tinkii aina mielellään jonkun verran. Barbeaun väellä tiedettiin olevan varoja ja arveltiin että äiti, joka ei enää ollut kukoistus-ijässään, ei kauvankaan jaksaisi rasittumatta imettää molempia lapsia. Kaikki imettäjät, jotka isä Barbeau sai käsiinsä, pyysivät häneltä 18 livreä kuussa, ei enempää eikä vähempää kuin herrasmieheltä konsanaan.

Ukko Barbeau ei tahtonut maksaa kuin 12 tai 15 livreä, koska se oli hänen mielestään kylliksi talonpoikaisissa oloissa. Hän kuulusteli ja kyseli joka taholta, mutta sopimusta vaan ei syntynyt. Asia ei muuten ollut niin varsin kiireellinenkään; kaksi niin pientä lasta eivät voineet juuri äitiään uuvuttaa, ja ne olivat niin terveitä, niin hiljaisia ja tyytyväisiä molemmat, etteivät tuottaneet sen enempiä vaivoja kuin jos talossa olisi ollut yksi ainoa lapsi. Kun toinen nukkui, nukkui toinenkin. Isä oli laittanut kehdon kuntoon, ja kun he tavallisesti itkivät yhtaikaa, niin heitä yhtaikaa soudatettiin ja tyynnytettiinkin. Lopulta isä Barbeau sopi erään imettäjän kanssa 15:sta livrestä, eikä riidanalaisena enää ollut kuin jonkun sadan soun käsiraha. Silloin hänen vaimonsa eräänä päivänä virkkoi: "Kuuleppas, ukkoseni; en tosiaankaan ymmärrä minkätähden meidän pitäisi tuhlata 180 tai 200 livreä vuodessa, aivan kuin olisimme hienoa herrasväkeä ja aivan kuin minä olisin liian vanha lapsiani imettämään. Minulla on enemmän maitoa kuin tarvitaankaan. Poikamme ovat jo kuukauden vanhat, ja katsohan itse miten terveennäköisiä ne ovat! La Merlande, jonka tahdot toista imettämään, ei ole läheskään niin terve kuin minä; hänen maitonsa on jo kohta puolentoista vuotista, eikä se ole sopivaa niin pienelle lapselle. Sagette -muori kielsi meitä imettämästä kaksosiamme samalla maidolla, jotteivät he kiintyisi liiaksi toisiinsa; niin hän tosin sanoi, mutta hän sanoi myöskin että meidän pitää hoitaa molempia yhtä hyvin, koska kaksoset eivät kuitenkaan ole yhtä voimakkaita kuin muut lapset. Näen mieluummin että lapsemme rakastavat toisiaan liiaksi, kuin että toinen kärsii toisen vuoksi. Ja kummanko sitte antaisimme imettäjän huostaan? Tunnustan suoraan että eroan yhtä vastahakoisesti kumpaisestakin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen sydämestäni rakastanut kaikkia lapsiani; mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että tuntuu kuin nämä olisivat kaikkein kauniimmat ja suloisimmat mitä olen sylissäni kantanut. Tuntuu siltä — en tiedä oikein miten — kuin pelkäisin aina heidät kadottavani. Pyydän, ukkoseni, ettemme ajattelisi enää ensinkään koko imettäjäjuttua; tehkäämme vaan muuten kaikki, mitä Sagette-muori on meille neuvonut. Sillä en voi käsittää kuinka imeväiset voisivat liiaksi toisiinsa kiintyä, nuo, jotka tuskin voivat erottaa käsiään ja jalkojaan siinäkään ijässä, jolloin heidät vierotetaan."

"Saatat olla oikeassa, muoriseni", vastasi ukko Barbeau katsellen vaimoaan, joka näytti vielä harvinaisen terveeltä ja voimakkaalta. "Mutta jos sinä kuitenkin heikontuisit sikäli kuin lapset varttuvat?"

"Ole huoletta", vastasi vaimo; "minulla on vielä sellainen ruokahalu kuin jos olisin viidentoista ikäinen. Sitäpaitsi, jos tunnen heikontuvani, lupaan kertoa asiasta, ja silloin ennätämme kyllä vielä liiaksikin lähettää toisen lapsiparoista muiden imetettäväksi."

Ukko Barbeau suostui tuumaan, sitä mieluummin, kun hän ei pitänyt turhista kulungeista. Barbeaun muori imetti kaksosensa sairastumatta tai muutenkaan rasittumatta, jopa oli siinä määrässä terhakka, että hän kaksi vuotta kaksosparin syntymän jälkeen synnytti vielä pienen sievän tytön, joka sai nimekseen Nanette ja jota hän samoin itse imetti. Se oli kuitenkin vähän liikaa, ja tuskinpa eukko olisi suoriutunut kunnialla koko asiasta, ellei vanhin tyttärensä, joka hiljattain oli saanut ensimäisen lapsensa, silloin tällöin olisi avustanut äitiään antamalla pienelle sisarelleen rintaa.

Sillä tavoin kasvoi ja lisääntyi perhe, ja päivänpaisteessa myllersi sekaisin pienet enot ja tädit pienten sisarenpoikiensa ja -tytärtensä kanssa, kaikki jokseenkin yhtä vallattomina tai yhtä vakavina.

II.

Kaksoset kasvoivat ja viihtyivät sairastamatta sen pahemmin kuin muutkaan lapset, jopa olivat niin hyviä ja tyytyväisiä, että näytti kuin ei heitä olisi milloinkaan vaivannut hammassärky tai sen semmoinen lastentauti.

He olivat vaaleaverisiä molemmat ja pysyivät sellaisina koko elämänsä. Kasvot olivat kauniit, silmät suuret ja siniset, hartiat kohtalaisen leveät, vartalo suora ja sopusuhtainen. He olivat pitemmät ja rohkeammat kuin kaikki muut ikäisensä, ja kaikki kylän läpi kulkevat pysähtyivät heitä katselemaan, ihmetellen poikain yhdennäköisyyttä ja virkahtain mennessään: "siinäpä kaunis kaksoispari!"

Ja juuri senvuoksi, että kaksoset jo aikaisin tottuivat olemaan muiden huomaavaisuuden ja kysymysten esineinä, eivät he jääneet typeriksi tai ujoiksi. He olivat reippaita ja ujostelemattomia kaikkia kohtaan, ja sensijaan että olisivat kätkeytyneet pensaisiin, niinkuin meikäläisillä lapsilla on tapana vieraita nähdessään, he menivät kohteliaasti tulijan luo ja vastasivat kysymyksiin luomatta katsettaan maahan tai hidastelematta. Ensi silmäyksellä ei heissä voinut huomata mitään erilaisuutta, he olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi marjaa konsanaan. Mutta ken tarkasti heitä yhtärintaa neljännestunnin verran, hän huomasi helposti että Landry oli pikkuruisen pitempi ja kasvultaan vankempi, että hänen hiuksensa olivat hiukan paksummat, nenä suurempi ja silmät vilkkaammat. Hänellä oli myöskin leveämpi otsa ja päättäväisempi kasvonilme, ja syntymämerkki, joka oli veljen oikealla poskella, oli Landrylla vasemmalla puolella ja muutenkin paljoa selvempi. Naapurit siis tunsivat heidät hyvin, mutta toisinaan hekin sentään erehtyivät, ja hämärissä taikka pienen välimatkan päässä miltei kaikki sekottivat heidät keskenään, sitä helpommin kun kaksosten äänensointukin oli aivan sama ja kun he, hyvin tietäen että heidän suhteensa saattoi erehtyä, vastailivat toistensa puolesta, huolimatta koskaan hairahdusta oikaista. Itse ukko Barbeaukin iski toisinaan kiveen. Kävi niinkuin Sagette-muori oli ennustanut, että ainoastaan äiti ei milloinkaan hairahtunut, ei edes pilkkopimeässä tai pitkänkään matkan päässä; heti kun hän vain näki heidän tulevan tai kuuli heidän äänensä, erotti hän poikaset toisistaan.

Toinen ei voinut ylvästellä olevansa toista parempi, sillä jos Landry olikin jonkun verran iloisempi ja rohkeampi kuin hänen vanhempi veljensä, niin oli Sylvinet sensijaan niin sydämellinen ja älykäs, ettei häntä voinut rakastaa vähemmin kuin hänen nuorempaa veljeäänkään. Kokonaista kolme kuukautta koetettiin heitä estää liiaksi toisiinsa kiintymästä. Kolme kuukautta on pitkä aika maalaisille, kun on kysymys jostain tavallisesta poikkeavasta. Mutta sen pahempi ei tuosta hommasta voitu huomata minkäänmoisia tuloksia, toisekseen oli kirkkoherra sanonut että Sagette-muori oli hölynpölyn puhuja ja että sitä, minkä Jumala oli luonnonlaiksi asettanut, ei ihmisten pitäisi ruveta muokkailemaan. Niin koko asia vähitellen unohtui. Ensimäinen kerta kun pojilta riisuttiin mekot ja heidät vietiin housuniekkoina kirkkoon, olivat nuo vaatekappaleet samasta kankaasta ja samaan malliin leikatut, sillä ne olivat tehdyt äidin hameesta ja pitäjänräätäli tunsi ainoastaan yhden housunmallin.

Aikaa myöten huomattiin että he suosivat samoja värejä, ja kun heidän Rosette tätinsä tahtoi antaa kummallekin kaulahuivin uudenvuodenlahjaksi, valitsivat molemmat samanvärisen sinipunervan huivin ympärikulkevan rihkamakauppiaan varastosta, jota tämä kuletti talosta taloon vanhan hevoskonin selässä. Täti kysyi johtuiko heidän vaalinsa siitä, että kummankin pitäisi aina olla samalla tavalla puetut. Mutta kaksoset eivät niin kauvas tähdänneet; Sylvinet vastasi että hänen valitsemansa huivi oli sekä väriltään että kuosiltaan kaunein kauppiaan koko varastossa, ja heti paikalla vakuutti Landry että kaikki muut kaulahuivit olivat rumia.

"Entäs mitä pidätte hevoseni väristä?" kysyi kulkukauppias nauraen.

"Se on hyvin ruma", vastasi Landry; "aivan kuin mikähän vanha harakka."

"Kerrassaan ruma", virkkoi Sylvinet; "ihan kuin pörhöinen harakka."

"Näettehän", sanoi kauppias viisastellen tädille, "että lapsilla on sama maku. Jos toisen mielestä punainen on keltaista, niin toinenkin heti vakuuttaa punaisen keltaiseksi, eikä kannata ruveta heidän kanssaan reistailemaan, sillä sanotaan että jos tahdomme estää kaksoisten pitämästä itseään kahtena saman mallin jäljennöksenä, niin he tulevat paksupäisiksi eivätkä tiedä enää mitään."

Niin sanoi kauppias sentähden, että hänen sinipunaiset kaulahuivinsa olivat arkavärisiä, joten hän halusi myydä niitä kaksi yhtaikaa.

Samoin kävi aina myöhemminkin, ja kaksoset olivat niin samalla tavalla puetut, että heitä oli entistäkin vaikeampi toisistaan erottaa. Ja liekö se sitte ollut lasten vallattomuutta taikka niitä luonnonlain seurauksia, joita kirkkoherra piti mahdottomana hävittää, mutta niin vain kävi, että kun toisen puukengästä sattui kärki irtautumaan, niin oli heti toisellakin saman jalan kenkä repaleina; kun toinen sai reijän lakkiinsa tai takkiinsa, puhkasi toinenkin viipymättä samanlaisen niin taitavasti, että olisi voinut väittää saman onnettomuuden kohdanneen molempia, ja jos joku tahtoi asiaa lähemmin tutkia, purskahtivat kaksoset täyttä kurkkua nauramaan, veitikkamaisen viaton ilme kasvoillaan.

Olipa sitten pahaksi tai hyväksi, mutta tämä ystävyys yhä vaan lisääntyi vuosien kuluessa, ja sinä päivänä, jolloin pojat kykenivät jonkun verran ajatuksiaan ilmaisemaan, sanoivat he toisilleen että heillä ei ollut lainkaan hauskaa muiden lasten seurassa, elleivät molemmat olleet saapuvilla, ja kun eräänä päivänä isä otti koetteeksi toisen mukaansa koko päiväksi toisen jäädessä kotiin äidin luo, oli molemmilla niin ikävä ja he olivat niin alakuloisia, kalpeita ja hitaita, että heitä luultiin sairaiksi. Ja kun he illalla tapasivat toisensa, läksivät he käsikkäin kävelemään eivätkä tahtoneet palata ollenkaan sisään, niin hyvä oli heidän mielensä kun taasen saivat olla yhdessä, ja samalla he olivat hiukan loukkaantuneita vanhemmilleen, jotka olivat heille tuottaneet tämän surun.

Eikä tätä yritystä enää uudistettukaan, sillä totta puhuen sekä isä että äiti, jopa enot ja tädit, veljet ja sisaretkin tunsivat kaksosia kohtaan sellaista hellyyttä, että se tuntui miltei heikkoudelta. He olivat pojista oikein ylpeitä, kun olivat kuulleet heitä niin paljo kiitettävän, ja todellakaan eivät kaksoset olleet ei rumia, typeriä eikä pahanilkisiä. Toisinaan isä Barbeau tuli vähän levottomaksi tuosta heidän ainaisesta yhdessäolostaan, ajatellessaan mitenkä sitten kävisi, kun pojat joutuisivat miehen ikään, ja muistellessaan Sagette-muorin sanoja hän koetti ärsyttää heitä toisiaan vastaan ja herättää heissä kateutta. Kun he olivat syypäät johonkin pieneen virheeseen, nipisti hän esim. Sylvinetiä korvalehdestä sanoen Landrylle: "Tällä kertaa annan sulle anteeksi, koska sinä tavallisesti olet kiltimpi". Mutta Sylvinet tyytyi kernaasti rangaistukseensa, kun näki veljensä pelastuvan, ja Landry itki ikäänkuin häntä olisi kuritettu. Toisinaan koetettiin antaa ainoastaan toiselle jotain, jota molemmat halusivat; mutta jos se oli jotakin syötävää, jakoivat he sen paikalla; jos se taasen oli joku leikkikalu tai muu sellainen, käyttivät he sitä yhteisesti taikka vuorotellen, erottamatta kummanko se varsinaisesti oli. Jos toisen käytöstä kiitettiin ja toisen avut jätettiin huomioon ottamatta, niin toinen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään kaksoisveljeään kiitettävän ja hyväiltävän ja hänkin puolestaan alkoi häntä kiittää ja hyväillä.

Sanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun kuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää mitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan kun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan Jumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia liioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen olla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan jotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään toistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan loukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän toisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja visertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.

Tästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi Jumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista ei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen kohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa niin Jumalan edessä kuin keskenään.

Siitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo koettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet ensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan, etupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat maailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima miehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät lujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka. Meidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi sopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat poimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne koonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa luonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne palvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen heistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja omat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon toimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen miehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan olisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen kaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta kun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut tähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi jo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät itkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja vainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He eivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he valmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään, mutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.

Ensimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan, aivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta sitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien tapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää itsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei heitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että heidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän lujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja ruumiillisella kurituksella.

"Kaipa meidän täytyy siihen suostua", sanoi Landry. "On vaan kysymys siitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty meille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa."

"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö", sanoi Sylvinet, "kun meidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan joutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun kanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia."

"Niinhän sitä voisi luulla", vastasi Landry, "mutta kuitenkin on sillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää kuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä ja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen iloinnut."

Landry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi itkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin veljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.

Landry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla tavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen ja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä häneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän kuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun perheen keskuudessa kuin kotonaan.

"Kuulehan, veliseni!" sanoi hän Sylvinetille. "Jos kerran voimme päättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät hyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita, joka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua ankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät erotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en takaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme luona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä kotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa huomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän että sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä lähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin maat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä. Minä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen heti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo puuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan. Olen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit poissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin."

III.

Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka hän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen Nanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan kaksoisveljensä niskoille.

Väiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät "pitkäätikkua", jolloin Landry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun tyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin "kruunua ja kantaa" kuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli siis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.

"Näethän että kohtalo on niin määrännyt", sanoi Landry, "ja sinä tiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään."

Vielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää itkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä suurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati ajatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan asian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt tolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun Sylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.

Niinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli siksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita miehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry neljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi tuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina oli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran ottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin kertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti Landry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää velvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen, Landryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.

Isä Barbeau otti kaksosen kumpaisellekin polvelleen, vaikka he olivat jo suuria ja kookkaita poikia, puhutellen heitä seuraavasti:

"Lapseni, olette nyt ennättäneet järkevyyden ikäasteelle; näen sen teidän alistumisestanne ja olen siihen tyytyväinen. Muistakaa, että kun lapset tuottavat iloa isälleen ja äidilleen, silloin he tuottavat myöskin iloa taivaan Herralle, joka heitä siitä vielä kerran palkitsee. En halua tietää kumpiko teistä on ensin alistunut. Mutta Jumala sen tietää ja hän on häntä siunaava siitä, että on antanut hyvän neuvon, samoinkuin hän on siunaava toista, joka on neuvoa seurannut."

Senjälkeen hän vei kaksoset äidin luo, että tämäkin lausuisi heille kiittävän sanan. Mutta Barbeaun muorin oli niin vaikea pidättää kyyneleitään, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan otti heidät syliinsä.

Ukko Barbeau ei ollut mikään pölkkypää ja hän tiesi varsin hyvin kumpiko pojista oli rohkeampi ja kummalla oli hellempi sydän. Hän ei tahtonut antaa Sylvinetin auliuden laimentua, sillä hän huomasi että Landry puolestaan oli järkkymätön päätöksessään ja että yksi ainoa seikka voi saattaa hänet horjumaan: levottomuus veljen puolesta. Siitä syystä hän herättikin Landryn ennen päivännousua, varoen tarkoin koskettamasta vanhempaan veljeen, joka nukkui hänen vieressään.

"Kas niin, poikaseni", kuiskasi hän; "meidän täytyy nyt lähteä Pricheen ennenkun äitisi näkee sinut. Tiedäthän että hän suree, ja meidän täytyy säästää häntä jäähyväisiltä. Seuraan sinua uuden isäntäsi luo ja kannan tavarasi."

"Enkö sano veljelleni hyvästi?" kysyi Landry. "Hän suuttuu minuun, jos menen hyväisiä sanomatta."

"Jos veljesi herää ja näkee sinun lähtevän, niin hän alkaa itkeä ja herättää siten äitinne, ja äiti taas itkee sitä enemmän, kun näkee teidän surevan. Kas niin, Landry; sinulla on sydän paikallaan etkä sinä tahdo tehdä äitiäsi sairaaksi. Suorita asiasi miehekkäästi loppuun saakka, poikani, ja mene huomiota herättämättä. Jo tänä iltana tuon veljesi luoksesi, ja kun huomenna on sunnuntai, niin saat tulla kotiin äitiä katsomaan."

Landry totteli reippaasti ja meni ovesta ulos taakseen katsomatta. Mutta äiti Barbeaupa ei ollutkaan nukkunut niin syvään ja levollisesti, ettei olisi kuullut kaikkea mitä miehensä sanoi Landrylle. Vaimoraukka, joka käsitti että miehensä oli oikeassa, ei liikahtanut paikaltaan, nosti vain jonkun verran sänkyverhoja katsellakseen Landryn jälkeen. Hän oli niin epätoivoinen, että syöksyi suinpäin sängystä rientääkseen poikaansa syleilemään, mutta pysähtyi kuitenkin kaksosten vuoteen ääreen, jossa Sylvinet vielä raskaasti nukkui. Poikaparka oli itkenyt niin paljo viimeisenä kolmena päivänä ja kolmena yönä, että oli aivan uupunut, jopa hiukan kuumeinenkin. Hän heittelihe levottomasti vuoteellaan, huokaili syvään ja valitti hiljaa, kuitenkin heräämättä.

Kun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän voinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se, josta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista kahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai siitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa heidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu kokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun suosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa kuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi hellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.

Katsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja uupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä muiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään eikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä, että olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara velvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa hiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin päätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi voinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen Jumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan minua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun Landryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta toiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän, hän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin omaa silmäteräänsä.

Näin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta kuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi poikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan pienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen taloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian täysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää askeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli eteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:

"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme perille ennen auringon nousua."

Landry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä, niin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli kadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui Pricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.

IV.

Kun isä Caillaud näki että hänelle lähetettiin kaksosista vahvempi ja vikkelämpi, otti hän pojan erittäin ystävällisesti vastaan. Hän tiesi ettei ero ollut tapahtunut naurusuin, ja hyvä ihminen ja kelpo naapuri kun oli sekä samalla Barbeaun hyvä ystävä, koetti ukko parastaan huvittaakseen ja lohduttaakseen nuorta renkiään. Hän käski paikalla antaa pojalle aamiaista ja maljallisen viiniä, sillä helposti näkyi että hän oli surullinen. Sitte otti ukko hänet kanssaan härkiä valjastamaan ja näytti kuinka se oli suoritettava. Landry ei ollutkaan aivan vast'alkaja näissä toimissa, sillä hänen isälläänkin oli kaunis härkäpari, jota hän oli usein valjastanut ja ajanut kuin mies konsanaan. Kun poika näki isä Caillaudin suuret härät, jotka olivat koko seudun väkevimmät, paraimmin ruokitut ja paraimmin hoidetut, tunsi hän itsensä ylpeäksi saadessaan ajaa noin kauniita juhtia. Hän oli samalla innostunut näyttämään ettei hän ollut typerä eikä laiska ja ettei hänellä ollut paljokaan uutta opittavaa. Isänsä niinikään teki parastaan antaakseen hänen osottaa taitoaan, ja kun oli tullut aika mennä työhön pellolle, niin kaikki isä Caillaudin lapset, pojat ja tytöt, suuret ja pienet, syleilivät Landryta ja pienin tytöistä kiinnitti hänen hattuunsa nauharuusukkeen ja kukkakimpun, koska tämä oli hänen ensimäinen palveluspäivänsä ja samalla sen perheen juhlapäivä, jonka keskuuteen hän oli joutunut. Ennen poislähtöään piti isä pojalleen uuden isännän läsnäollessa kehotuspuheen, käski hänen kaikessa noudattaa isäntänsä tahtoa ja hoitaa hänen elukoitaan aivan kuin omiaan.

Landry lupasi koettaa parastaan ja meni senjälkeen työhönsä. Hän puuhasi pitkin päivää reippaasti ja taitavasti ja palasi illalla työmaalta tuiki nälkäisenä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt niin ankarasti työtä, ja pieni väsymys on paras keino ikävääkin vastaan.

Mutta sitä vaikeampi oli se päivä Sylvinet-raukalle Kaksolassa, sillä sen nimen oli isä Barbeaun talo saanut siitä pitäin, kun molemmat pojat syntyivät ja kun vielä muuan talon palvelijattaristakin synnytti kaksoset. Maalaiset keksivät mielellään lisänimiä ja kompasanoja, ja missä ikinä Sylvinet ja Landry näyttäytyivätkään, kertyivät lapset heidän ympärilleen huutaen: "Katsokaapas Kaksolan kaksosia!"

Se oli tosiaankin surun päivä Kaksolassa. Kun Sylvinet heräsi ja näki veljensä tyhjän sijan vieressään, aavisti hän heti mitä oli tapahtunut. Mutta hän ei saattanut uskoa että Landry olisi mennyt noin vaan hyvästiä sanomatta, ja hän oli kesken suruaankin siitä veljelleen suuttunut.

"Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?" sanoi hän äidilleen. "Minkätähden Landry on minuun loukkaantunut? Olen tehnyt aina hänen neuvonsa mukaan, ja kun hän varotti minua itkemästä niin, että sinä sen näkisit, rakkahin äitini, pidätin kyyneleitäni, vaikka tuntui kuin olisi pääni halennut. Hän lupasi minulle ettei lähtisi puhumatta muutamia lohduttavia sanoja ja syömättä kanssani aamiaista hamppupellon nurmikolla, jossa meidän on tapana puhella ja pitää hauskaa. Minä olisin kerännyt hänen tavaransa ja antanut hänelle veitseni, joka on parempi kuin hänen omansa. Sinä, äiti, olet eilenillalla laittanut hänen tavaransa kuntoon minulle sanaakaan virkkamatta ja sinä tiesit hyvin, että hän aikoi mennä minulle jäähyväisiä sanomatta."

"Tein isäsi tahdon mukaan", vastasi äiti Barbeau.

Äiti teki voitavansa poikaa rauhottaakseen. Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sitä eikä tätä, ja vasta kun näki äitinsä itkevän, syleili hän häntä pyytäen anteeksi että oli vaan lisännyt hänen huoliaan ja lupasi jäädä äitinsä luokse häntä lohduttaakseen. Mutta tuskin oli äiti lähtenyt kanatarhaansa ja pesuaan katsomaan, kun Sylvinet jo oijusti Pricheen päin, ajattelematta sen tarkemmin tietä; hän vain seurasi vaistoaan aivan kuin kyyhkynen, joka lentää puolisonsa luo milloinkaan tiestä erehtymättä.

Hän oli vähällä ennättää jo Pricheen saakka, mutta silloinpa tuli paluumatkalla oleva isä vastaan. Ukko Barbeau tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan sanoen: "Mennään sitte illalla; nyt ei meidän sovi häiritä veljesi työtä, eikä siitä pitäisi hänen isäntänsäkään. Sitäpaitsi on äitisi ikävissään ja minä toivon että sinä lohdutat häntä."

V.

Kun Sylvinet palasi kotiin, riippui hän äitinsä hameissa kuin mikähän pieni lapsi, hellittämättä koko päivään ja puhuen alituiseen Landrysta. Hän ei voinut pidättäytyä veljeään ajattelemasta nähdessään kaikki ne paikat, joissa heidän oli ollut tapana yhdessä oleksia. Illalla hän meni Pricheen isänsä kansa, joka tahtoi seurata mukana, Sylvinet aivan paloi halusta saada syleillä veljeään eikä voinut syödä illallistakaan, niin kiire hänellä oli päästä matkaan. Poika toivoi että veljensä tulisi häntä vastaan ja hän oli aina näkevinään hänen rientävän juoksujalassa heitä kohti. Mutta vaikka Landry kyllä olisi omasta puolestaan ollut siihen halukas, ei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän pelkäsi että Prichen pojat ja rengit tekisivät pilaa tuosta kaksoisystävyydestä, jota pidettiin jonkinlaisena tautina, niin että kun Sylvinet saapui perille, tapasi hän veljensä istumassa pöydän ääressä, syöden ja juoden ikäänkuin olisi ollut koko ikänsä Caillaudin perheessä.

Kun Landry näki veljensä tulevan, rupesi hänen sydämensä rajusti ilosta lyömään, ja ellei hän olisi itseään pidättänyt, olisi hän varmaan sysännyt kumoon pöydät ja penkit saadakseen pikemmin veljeään syleillä. Mutta sitä hän ei tohtinut, sillä isäntäväkensä katseli häntä uteliaasti; heitä huvitti tarkastaa tuota ystävyyttä, jossa ilmeni jotakin uutta, luonnonvaistoa, niinkuin koulumestarilla oli tapana sanoa.

Kun siis Sylvinet heittäytyi hänen syliinsä suudellen häntä, itkien ja pusertuen häntä vastaan kuin lintu pesässä toveriaan vastaan lämmintä etsiäkseen, oli Landry häneen tyytymätön muitten tähden, vaikka omasta puolestaan kyllä tunsi tyytyväisyyttä. Mutta hän tahtoi esiintyä järkevämmin kuin veljensä ja teki senvuoksi hänelle tuon tuostakin pieniä huomautuksia, jotka kovasti harmittivat Sylvinetiä. Kun sitten isä Barbeau oli istuutunut juttelemaan ja tyhjentämään pari lasia isä Caillaudin seurassa, riensivät kaksoset yhdessä ulos, sillä Landry halusi salassa hyväillä veljeään. Mutta toiset pojat tarkastivat heitä kaukaa ja pieni Solange, isä Caillaudin nuorin tytär, vallaton ja utelias tytönleiju, hiipi heidän jälkeensä aina pähkinäpuumetsään saakka. Hän nauroi vähän nolon näköisenä, kun hänet huomattiin, mutta vartiopaikastaan hän ei silti väistynyt, sillä tyttö kuvitteli saavansa nähdä jotakin merkillistä, vaikka hän ei tosiaankaan ymmärtänyt mitä merkillistä siinä oli, että kaksi veljestä pitää toisistaan.

Vaikka Sylvinetiä hiukan hämmästytti veljensä levollinen kasvonilme ensi tapaamisessa, ei hän kuitenkaan aikonut häntä moittia; niin tyytyväinen hän oli saadessaan jälleen olla hänen kanssaan. Seuraavana päivänä oli Landry oma isäntänsä, sillä isä Caillaud oli hänet vapauttanut kaikista tehtävistään, ja poika lähti liikkeelle niin varhain, että luuli yllättävänsä kaksoisveljensä vuoteessa. Mutta vaikka Sylvinet oli aamu uninen, heräsi hän kuitenkin Landryn astuessa puutarhan portista sisään ja juoksi ulos avojaloin, ikäänkuin joku olisi hänelle sanonut että veljensä oli tulossa. Se oli Landrylle tavattoman hauska päivä. Hän oli onnellinen nähdessään jälleen omaisensa ja kotinsa, varsinkin nyt kun tiesi ettei hän saisi juosta kotona joka päivä ja että tämä käynti olisi hänelle jonkunlainen palkinto. Sylvinet unohti kaikki huolensa puoliinpäiviin saakka. Aamiaisella istuttaessa hän ajatteli että saisi syödä päivällistä veljensä seurassa, mutta kun päivällinen oli ohi, muisteli hän että illallinen olisi heidän viimeinen ateriansa ja kävi sen johdosta alakuloiseksi. Hän hyvitteli veljeään paraimpansa mukaan, antoi hänelle ruokapöydässä paraimmat palat, leipänsä pehmeimmän sisuksen ja sallattinsa sydämyksen. Sitte hän tarkasteli levottomasti veljensä vaatteita ja jalkineita, aivan kuin Landryn olisi pitänyt lähteä hyvinkin pitkälle matkalle ja ikäänkuin hän olisi kovin surkuteltavassa tilassa, huomaamatta lainkaan että hän itse oli heistä kahdesta surkuteltavampi, koskapa oli surullisempi.

VI.

Koko viikko kului samaan tapaan. Sylvinet kävi joka päivä Landryta katsomassa ja Landry viipyi hänen luonaan minuutin tai pari käydessään Kaksolassa päin. Landry tyytyi kohtaloonsa yhä paremmin, mutta Sylvinet oli levoton, laskien päiviä ja tunteja kuin kuolemaan tuomittu.

Ei kukaan muu kuin Landry saanut veljeä järkiinsä. Äitikin turvautui häneen ja pyysi hänen rauhottamaan Sylvinetiä, sillä tuon lapsiraukan suru lisääntyi päivä päivältä. Leikki oli unohtunut, työtä hän teki vain käskyn pakosta ja pikku sisarensa kanssa liikkuessaan hän ei välittänyt lainkaan hänen huvittamisestaan, pitihän vain silmällä ettei tyttö kaatuisi ja loukkaantuisi. Ja niin pian kun hän pääsi vanhusten näkyvistä, juoksi hän omia teitään, piiloutuen niin taitavasti ettei kukaan voinut häntä löytää. Hän ryömi kaikkiin ojiin, kaikkiin pensaikkoihin ja kiviröykkiöihin, missä hänen oli ollut tapana leikkiä ja puhella Landryn kanssa; hän istuutui puiden juurille, joilla he olivat yhdessä istuneet; hän kastoi jalkansa kaikissa pikku puroissa, joissa he olivat loiskineet kuin ankanpoikaset; hän tuli tyytyväiseksi kun löysi muutamia puunpalasia, joita Landry oli vuoleskellut veitsellään, tai joitakuita veljensä käyttämiä linkokiviä. Sylvinet poimi ne kaikki ja kätki johonkin onttoon puuhun tai puunkuoren alle, käyden tuon tuostakin niitä katsomassa kuin mitäkin aarteita. Kulkiessaan hän aina muisteli menneitä tapauksia, etsien niistä kadonneen onnensa jälkiä. Joku toinen ei olisi niille antanut mitään arvoa, mutta Sylvinetille ne olivat kaikki kaikessa. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, sillä hänellä ei ollut rohkeutta kuvailla mielessään kokonaista pitkää jaksoa samanlaisia päiviä kuin nämä. Hän ajatteli ainoastaan menneitä aikoja ja kidutti itseään loppumattomilla unelmillaan.

Muutamia kertoja hän oli näkevinään ja kuulevinaan kaksoisveljensä, ja hän puheli hänelle ääneen, luullen Landryn vastaavan. Taikka hän nukahti siihen paikkaansa, nähden unta veljestään, ja kun hän heräsi, niin hän itkeä tihuutteli että olikin yksin. Kyyneleensä hän antoi vapaasti vuotaa, sillä hän toivoi itsekin että ne lopulta uuvuttaisivat ja asettaisivat hänen surunsa.

Eräänä päivänä, jolloin hän oli kulkeutunut aina Champeauxin metsänhakkuupaikalle asti, löysi hän muutaman puron luota, joka sadeaikana kulkee metsän läpi mutta joka nyt oli aivan kuivunut, pienen myllynpyörän, sellaisen, joita lapset tekevät tikuista ja panevat juoksevaan veteen pyörimään; ja ne pyörivät väliin pitkät ajat itsekseen, kunnes toiset lapset ne rikkovat tai tulvat vievät mukanaan. Se, minkä Sylvinet nyt tapasi aivan eheänä ja entisellään, oli ollut siellä jo kolmatta kuukautta, ja kun seutu oli yksinäinen, ei kukaan ollut sitä ottanut tai vahingoittanut. Sylvinet tunsi sen heti veljensä tekeleeksi, ja sitä kyhättäessä he olivat luvanneet tulla sitä uudelleen katsomaan, mutta olivat unohtaneet koko asian ja tehneet senjälkeen monta muuta myllyä muihin paikkoihin.

Sylvinet tuli sentähden hyvin iloiseksi nähdessään myllyn jälleen, ja hän kantoi sen vähän kauvemmaksi, paikkaan, josta ei puron vesi vielä ollut kuivunut, nähdäkseen sen kieppuvan ympäri ja muistellakseen miten iloinen Landry oli ollut myllyä liikkeelle pannessaan. Sinne hän sen sitte jättikin, nauttien siitä tuumasta että hän palaa ensi sunnuntaina sinne Landryn kanssa, näyttääkseen hänelle kuinka hyvin heidän myllynsä oli kestänyt, kuinka tanakka ja hyvätekoinen se oli.

Mutta hän ei voinut olla sinne menemättä jo seuraavana päivänä, jolloin näki että härät olivat tallanneet puron rannat kauttaaltaan käydessään laitumelle mennessään siellä juomassa. Hän astui hiukan eteenpäin ja näki että elukat olivat käyneet hänen myllylläänkin ja musertaneet sen niin perinpohjin, että hän löysi ainoastaan muutamia sirpaleita. Silloin hänen sydämensä kävi raskaaksi, hän kuvitteli mielessään että joku onnettomuus oli sinä päivänä kohdannut hänen veljeään ja juoksi suoraa päätä Pricheen, vakuuttuakseen ettei mitään pahaa ollut tapahtunut. Mutta kun hän oli huomannut että Landry ei pitänyt siitä, että hän tuli hänen luokseen työaikaan, koska pelkäsi isäntänsä suuttuvan että häntä häirittiin askareissaan, tyytyi hän katselemaan kaukaa kuinka veljensä puuhasi työssään, näyttäytymättä lainkaan hänelle. Poikaparkaa olisi hävettänyt tunnustaa mikä mielijohde hänet oli sinne tuonut, ja hän palasi kotiin sanaakaan sanomatta ja kenellekään huolistaan kertomatta.

Sylvinet kävi kalpeaksi, nukkui huonosti eikä syönyt juuri mitään; äitinsä oli surullinen eikä tiennyt mitä tehdä häntä lohduttaakseen. Hän koetti ottaa pojan kanssaan toripäiville, taikka lähettää hänet eläinmarkkinoille isänsä ja setiensä kanssa; mutta mikään ei häntä huvittanut, mikään ei tuottanut hänelle iloa. Isä Barbeau, pojalle mitään asiasta puhumatta, koetti jo taivuttaa isä Caillaudia ottamaan molemmat pojat palvelukseensa. Mutta ukko antoi hänelle hyvin järkevän vastauksen:

"Vaikkapa ottaisinkin molemmat pojat joksikin aikaa, niin sitä ei voisi kuitenkaan kauvan kestää, sillä missä tarvitaan vaan yksi palvelija, siellä ei kahta suotta pidetä. Vuoden lopussa täytyisi teidän kuitenkin sijottaa toinen heistä jonnekin muuanne. Ettekö luule että jos Sylvinetinne olisi sellaisessa paikassa, jossa hänen olisi pakko tehdä työtä, niin hänellä ei olisi niin paljon aikaa tuumailuihin, vaan hän puuhaisi niinkuin toinenkin, joka on niin reippaasti kohtaloonsa alistunut. Ennemmin tai myöhemmin on niin käyvä. Te kenties ette saa hänelle paikkaa siellä, missä haluaisitte, ja jos kaksoset kerran joutuvat loitommaksi toisistaan eivätkä voi tavata useammin kuin kerran viikossa tai kuussa, niin on parasta totuttaa heitä jo ajoissa, etteivät aina ole toistensa kintereillä. Olkaa toki järkevä, vanha ystävä, älkääkä välittäkö niin paljo lapsen oikuista, lapsen, jota vaimonne ja toiset lapsenne ovat liiaksi hellineet. Pahin askel on jo otettu, ja uskokaa minua, hän kyllä tottuu kohtaloonsa, kunhan vain ette anna perään." Isä Barbeau myönsi naapurinsa olevan oikeassa ja että mitä useammin Sylvinet näki veljensä, sitä enemmän hän häntä ikävöi. Ja hän päätti hankkia hänelle jonkunlaisen paikan ensi muuttopäivästä, jotta poika, tavatessaan harvemmin veljeään, lopulta alkaisi tulla muiden kaltaiseksi ja vapautuisi tuosta sairaloisesta veljesrakkaudesta.

Mutta sitäpä tuumaa ei voinut ottaa puheeksikaan äiti Barbeaun kanssa, sillä hän puhkesi jo ensi sanasta viljaviin kyyneliin ja pelkäsi että Sylvinet vielä voisi riistää hengen itseltään. Ukko Barbeau kävi aivan ymmälle. Isänsä, isäntänsä ja äitinsäkin kehotuksesta Landry koetti puhua järkeä kaksoisveli-raukalleen. Sylvinet ei väittänyt vastaan ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei kyennyt voittamaan itseään. Ja hänen surussaan oli vielä jotain muutakin, josta hän ei milloinkaan puhunut, koska ei olisi mitenkään voinut sitä selittää: hänen sydämensä syvimmässä syvyydessä oli herännyt kiihkeä mustasukkaisuuden tunne Landryta kohtaan. Hän oli tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen nähdessään miten kaikki ihmiset pitivät hänen veljeään arvossa ja että hänen isäntäväkensä kohteli häntä yhtä ystävällisesti, kuin jos hän olisi ollut talon omia lapsia. Mutta vaikka tämä toiselta puolen häntä ilahuttikin, niin toiselta puolen häntä suututti ja loukkasi että Landry hänen nähdäkseen aivan liian lämpimästi vastasi tuohon uuteen ystävyyteen. Hän ei voinut sietää että Landry riensi täyttämään Caillaudin pienintäkin toivomusta, unohtaen isänsä, äitinsä ja veljensä ja ollen halukkaampi täyttämään velvollisuuksiaan kuin nauttimaan ystävyydestä.

Lapsiraukka oli nyt saanut aivan uuden päähänpiston, että nimittäin hänen veljensä oli kylmä hänen tunteilleen ja että niin oli aina ollut, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, tai että hänen kaksoisveljensä tunteet olivat viime aikoina kylmenneet, kun hän oli muualla tavannut henkilöitä, joista hän piti enemmän ja jotka häntä enemmän huvittivat.

VII.

Landrylla ei ollut aavistustakaan veljensä mustasukkaisuudesta, sillä omasta puolestaan hän ei voinut tuntea kateutta ketään kohtaan. Kun Sylvinet tuli Pricheen häntä katsomaan, tahtoi Landry huvittaa veljeään ja otti hänet sentähden mukanaan katselemaan talon suuria härkiä, kauniita lehmiä, muhkeita lampaita ja Caillaudin runsaita satoja, sillä Landry ihaili suuresti kaikkea sellaista, ollen huvitettu maataloustöistä ja karjanhoidosta sekä kaikesta kauniista ja hyödyllisestä, mitä maalaiselämä voi tarjota. Hän nautti nähdessään nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana, lihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia suoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka saattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet katseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä osotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle. Hän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:

"Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan ajattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä, mutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin sallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt mitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee minua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän ymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni on."

"Niin, onhan se hyvä eläin", sanoi Landry; "mutta katsoppas tätä! Jää tänne lypsyaikaan saakka, niin saatpa nähdä ettet ole milloinkaan nähnyt niin paljon maitoa yhtaikaa."

"Saattaa niinkin olla", vastasi Sylvinet. "Mutta lyön vetoa ettei maito eikä kerma ole niin hyvää kuin meidän Ruskolla, sillä Kaksolan laitumet ovat paremmat kuin tämän talon."

"Mitä vielä! Luulen että isä mielelläänkin vaihtaisi saraniittynsä isä Caillaudin laajoihin laidunmaihin."

"Kaikkea!" vastasi Sylvinet olkapäitään kohauttaen. "Saraniityssä on paljoa kauniimpia puita kuin teillä missään, ja jos ruoho on hiukan harvahkoa, niin se on sitä parempaa, ja kun se korjataan latoihin, leviää siitä pitkin tietä mitä ihanin tuoksu."

Näin he väittelivät tyhjästä, sillä Landry tiesi aivan hyvin ettei ihmisestä tunnu mikään niin hyvältä kuin se, minkä hän itse omistaa, ja Sylvinet ei tarkottanut sitä eikä tätä lausuessaan ylenkatseensa Prichen olojen ja elojen suhteen; kaikki nuo tyhjät sanat merkitsivät vain, että toinen pojista oli onnellinen työtä tehdessään ja tuntiessaan voimiensa varttuvan, olipa hän missä hyvänsä, ja että toinen ei voinut ymmärtää kuinka veljensä hetkeksikään saattoi tuntea iloa ja onnea ilman häntä.

Jos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken heidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta kuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se harmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata talon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen vähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan, koska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta jäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: "No niin, nyt olet kai jo saanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja olet minuun ikävystynyt".

Landry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle mielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä tahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.

Poikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin esineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin mustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen. Hän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja ystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä puuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän hänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut pikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa hauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.

Mutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus kalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli Sylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten kanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään muusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.

Sylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa niin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä välittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan. Häntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli kohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi ollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä onnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada veljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla onnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän oli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt toisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti kunnia-asianaan pysyä kotona.

Kun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia lopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui Landryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja sydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren rakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei tarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta huolimatta kävi joka pyhä kotona.

Tuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti huvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi ja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä ketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin pieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat, ollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan onnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään. Sylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa kehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota ainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada häneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä heidän paikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia lymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet, laatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille, taikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja, jommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia: kyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen tunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.

Tuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän jo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin tai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa suurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää, kuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi huvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja keilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren kuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen päästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän leikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta, lopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi huvittavan.

Landry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka hänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään — Sylvinet kun ei koskaan ollut siitä välittänyt — liikkui hän kuitenkin jo tanssissa yhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa kävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen tanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin jälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään teki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut että tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille. Mutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt kiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan harmitti.

Sylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä aivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan muuatta Caillaudin tytärtä, niin että hän itki mustasukkaisuudesta ja piti semmoista tekoa kokonaan sopimattomana ja synnillisenä.

Joka kerta kun siis Landry ystävyydestä veljeään kohtaan uhrasi oman huvinsa, oli hänellä varsin ikävä sunnuntaipäivä, mutta hän ei kuitenkaan jäänyt koskaan tulematta, sillä hän arveli että Sylvinet oli hänelle siitä kiitollinen, eikä hän välittänyt vähästä ikävästä, kunhan vaan voi tuottaa veljelleen iloa.

Kun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle epäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen sovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki katkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan vanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.

Landrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä mustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa isä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta, osotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja anteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että heikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja koetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras osa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen osaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.

Ensi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli siihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin väärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt häntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt, oli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä ja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua yhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä. Mutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän keskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän päivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä, josta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä tulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli siis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä. Itkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan: oli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen ääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru. Landry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen luokseen.

"Oi", nyyhkytti äiti, "millaista surua se poika minulle tuottaakaan!
Se aivan varmaan vie minut lopulta hautaan."

"Minäkö se olen, joka teille surua tuotan, äiti?" huudahti Landry heittäytyen hänen kaulaansa. "Jos se olen minä, niin rangaiskaa minua, älkääkä itkekö enää. En tiedä mitenkä lienen mieltänne pahottanut, mutta pyydän joka tapauksessa anteeksi."

Silloin käsitti äiti, ettei Landry ollutkaan niin sydämetön kuin hän usein oli luullut. Hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja tietämättä oikein mitä puhuikaan, sillä hän oli niin onneton, vastasi hän että se oli Sylvinet eikä hän, jota hän moitti, että hän oli toisinaan ajatellut Landrysta väärin ja pyysi sitä anteeksi, mutta että Sylvinet käyttäytyi kuin mielipuoli ja että hän oli niin levoton tuon pojan puolesta, hän kun oli mennyt tiehensä jo ennen päivännousua suupalaakaan syömättä. Aurinko oli nyt jo laskemaisillaan, mutta Sylvinetiä vaan ei kuulunut. Päivällisaikaan oli hänen nähty kulkevan joelle päin ja äiti Barbeau pelkäsi pojan heittäytyneen sinne, tehdäkseen itsestään lopun.

VIII.

Ajatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui äidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin verkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin surullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini oli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi. Mutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa äitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.

Landry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli häntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään voimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo, sen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä olevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri onkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen muutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret ilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne noin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli hyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen niittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.

Landry lähestyi "luolaa", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä paikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita myöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien päälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen edessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa, ettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä olisi siellä ollutkin.

Landry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään väikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin lehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen koiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu nähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.

Mutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei löytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän tutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se oli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen peitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia niin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry kuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta erään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku toinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.

Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä kerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan vastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu rinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto olisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia aina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin tuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi polvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.

Landry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli kyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille siitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.

Joki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia oksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua muistuttavalla äänellä.

Landry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli aivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus näytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon Jumalan avusta.

"Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan", ajatteli hän itsekseen; "se antaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni; sitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin paljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja kaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi Jumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä parin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää risujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne alas!"

Sitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.

Vihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä vanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui saraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle johtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni mökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan kerjätä, sillä hän taisi lääkitä monenlaisia tauteja ja hänen luokseen tultiin kaikilta tahoilta neuvoa kysymään. Hän tunsi salaisia keinoja parantaa haavoja, venähtämisiä ja kaikellaisia ulkonaisia vammoja. Sen ohessa hän kyllä uskotteli ihmisille vähän enempääkin taidostaan, parantaen semmoisistakin vammoista, joita ei asianomaisella koskaan ollutkaan, niinkuin lennosta ja mahakohjusta; mutta minä puolestani en ole milloinkaan oikein uskonut noita juttuja, yhtävähän kuin uskon sitäkään tarinaa, että hän voi siirtää hyvän lehmän maidon huonoon, vaikka eläin olisi ollut kuinka vanha ja laiha.

Mutta mitä tulee niihin hyviin lääkkeisiin, joita hän tunsi ja käytti vilustumisessa, tai niihin oivallisiin voiteisiin, joita hän valmisti kaikellaisiin haavoihin, tai niihin rohtoihin, joita hän keitti kuumeen poistamiseksi, niin on varmaa että hän ansaitsi rahansa rehellisesti ja että hän on parantanut monta sairasta, jotka lääkärin lääkkeillä olisivat saaneet muitta mutkitta kuolla. Niin hän ainakin itse vakuutti, ja ne, joita hän oli auttanut, uskoivat mieluummin hänen sanojaan kuin kääntyivät lääkärin puoleen.

Kun maalla ei kukaan voi käydä taitoniekasta osaamatta samalla jonkun verran yliluonnollisiakin asioita, niin oli monta, jotka uskoivat että Fadetin muori osasi enemmänkin kuin mitä tahtoi ilmaista; väitettiin että hän tiesi ilmottaa kadonneista tavaroista, jopa kadonneista henkilöistä, sanalla sanoen: sentähden että hän oli kyllin viisas ja ymmärtäväinen auttaakseen pulasta luonnollisissa asioissa, otaksuttiin hänen voivan suorittaa yliluonnollisiakin tehtäviä.

Lapset kuuntelevat aina mielellään kaikellaisia juttuja, ja Landry oli kuullut Prichessä, jossa kansa, kuten tunnettu, on paljoa taikauskoisempaa ja yksinkertaisempaa kuin Cossen kylän asukkaat, kerrottavan että Fadetin muori eräitten siemenien avulla saattoi löytää hukkauneen ruumiin. Eukko heitti, muutamia taikasanoja mumisten, siemenet veteen, ja ne uivat veden pinnalla virtaa myöten kunnes pysähtyivät siihen paikkaan, missä kuolleen ruumis oli. On monta, jotka luulevat että ehtoollisleivällä on sama ominaisuus. Mutta Landrylla ei ollut mitään sellaista, Fadetin muori asui aivan niityn kupeella ja hätä ei keinoja punnitse.

Hän siis juoksi Fadetin muorin asunnolle ja kertoi hänelle hätänsä, pyytäen eukon tulemaan kanssaan luolan luo ja koettamaan salaisilla taidoillaan hankkia hänelle veljensä takaisin joko elävänä tai kuolleena.

Mutta Fadetin muori, joka ei pitänyt siitä että hänet syrjäytettiin, eikä halunnut käyttää taitojaan ilmaiseksi, teki hänestä vain pilaa ja käski hänen lähtemään tiehensä, sillä hän oli nyreillään siitä, että Kaksolassa oli aikoinaan käytetty Sagette-muoria eikä häntä, kun oli kätilöä tarvittu.

Landry, joka oli luonteeltaan ylpeä, olisi ehkä jossakin toisessa tilaisuudessa suuttunut, mutta nyt hän oli niin suunniltaan, ettei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi takaisin luolaan päättäen mennä veteen, vaikkei osannutkaan sukeltaa eikä edes uida. Mutta siinä astellessaan pää kumarassa ja katse maahan luotuna, hän tunsi jonkun lyövän olkapäähänsä ja näki kääntyessään edessään Fadetin muorin tyttärentyttären, jota sanottiin pikku Fadetteksi, osaksi sentähden että se oli hänen sukunimensä ja osaksi koska hänenkin luultiin osaavan taikatemppuja. Fadet eli farfadet, josta toisin paikoin käytetään follet nimeä, on kuten tunnettu hyvännahkainen, hiukan vallaton tonttu. Fades nimeä käytetään myöskin haltijattarista, mutta niitä ei juuri enää meidän tienoillamme uskota. Mutta tytön nähdessään tuli Landry ehdottomasti ajatelleeksi pientä haltijatarta tai naispuolista tonttua, sillä tyttö oli siinä määrässä pieni, laiha, huonosti kammattu ja rohkea. Hän oli hyvin puhelias ja vallaton, vilkas kuin perhonen, utelias kuin punatulkku ja musta kuin sirkka.

Verratessa pientä Fadettea sirkkaan, käy samalla selväksi ettei hän ollut mikään kaunotar, sillä tämä niittyjen ja ketojen pieni sirkuttajaraukka on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos kuitenkin muistatte lapsena leikkineenne sen kanssa, pitäneenne sitä vankina puukengässänne, ärsyttäneenne sitä ja saattaneenne sen kitisemään, niin tiedätte kokemuksesta etteivät sen pienet kasvot suinkaan ole tuhmannäköiset. Cossen lapset, jotka eivät ole tuhmempia kuin muutkaan ja jotka yhtähyvin kuin muutkin lapset huomaavat yhdenkaltaisuuksia ja tekevät vertauksia, kutsuivat sentähden pikku Fadettea Sirkaksi, kun tahtoivat tehdä hänelle kiusaa, jopa toisinaan käyttivät sitä hyväilynimenäkin, sillä vaikka he hieman pelkäsivät hänen terävää kieltään, eivät he kuitenkaan tunteneet häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hän kertoi heille koko joukon satuja ja opetti heille aina uusia leikkejä, joita hänen sukkela päänsä keksi.

Mutta kaikkia näitä lisänimiä luetellessani unohdan mainita sen, jonka hän oli saanut kasteessa. Hänen oikea nimensä oli Françoise ja hänen isoäitinsä nimitti häntä sentähden aina Fanchoneksi.

Kun Fadetin muorin ja Kaksolan väen välillä oli jo pitemmän aikaa vallinnut jonkunlainen epäsopu, eivät kaksosetkaan puhuneet paljo pikku Fadetten kanssa, päinvastoin heillä oli jonkinlaista vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. He eivät olleet milloinkaan mielellään leikkineet hänen eikä hänen pikku veljensä Heinäsirkan kanssa, joka oli vieläkin kuihtuneempi ja hullunkurisemman näköinen kuin sisarensa, pieni raukka, joka aina riippui hänen hameistaan, suuttuen kun sisar juoksi häntä odottamatta ja heitellen kiviä hänen jälkeensä, ja kun sisar kujehti veljensä kanssa, äksyytyi Heinäsirkka yhä enemmän ja kiusotti sisartaan, mutta pikku Fadette oli omalta luonteeltaan iloinen ja nauroi mielellään kaikelle. Mutta Fadetin muorista oli niin huono käsitys, että muutamat, ja varsinkin Barbeaun suku, kuvittelivat Sirkan ja Heinäsirkan ystävyydestä olevan onnettomat seuraukset. Se ei kuitenkaan estänyt molempia veljeksiä puhelemasta heidän kanssaan, sillä he eivät olleet luonnostaan ylpeitä, ja pikku Fadettelta puolestaan ei milloinkaan puuttunut hullutuksia ja sutkauksia "Kaksolan kaksosista", milloin vaan sattui heidän läheisyyteensä.

IX.

Kun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä, jonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen takanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli syntymästään halvattu ja ontuva.

Ensin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän ei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän virkahtain: "Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on kadottanut toisen puoliskonsa!"

Mutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin leikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea kohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut, ellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista ja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias Fanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut hänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi kosketuksesta.

Tyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa heikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi syrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä nyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.

"Ilkeä Sirkka", huusi poika harmistuneena, "sinulla varmaankaan ei ole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen kuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä minua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän Heinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta tulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa."

"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn korkea herra", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; "olette typerä kun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja kaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää."

"Se muuttaa asian", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; "jos sinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin iloinen."

"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä hetkellä teitä ilahuttamaan", vastasi tyttö. "Olette puhunut tyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja taitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin oivallinen etsijä."

"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja", sanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. "Sinä et tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa olette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha valehtelija ja ihmisten puijaaja."

Mutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut saavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta, tuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen ja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan löytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi päästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun taikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät häntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.

Pikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry oli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle porrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: "Hyvästi sitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan odottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä huomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana kuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii jokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin kauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä."

Nuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli, saivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin aivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu yhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan varma niiden mitättömyydestäkään.

"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"

"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.

Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli, joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn, toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.

Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette, joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.

"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät ja mitä sanasi ilmaisevat."

"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle, jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"

"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko uuden veitseni?"

"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.

Kun hän näki veitsen — joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla — niin hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla oli höyheniä aina kynsiin saakka.

"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni", vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."

"Kuuleppas!" sanoi pikku Fadette. "Jos tahtoisin teidän pienen mustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?"

"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää yksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet minut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä kananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini mielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen varma."

"Olkoon menneeksi, Landry", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle pienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen hieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän näytti milteipä peikolta.

"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken vielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut, ja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn lupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo sinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on se täytettävä ilman vastaväitteitä."

"Sen lupaan, Fadette — se on päätetty", sanoi Landry kättä lyöden.

"No niin", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; "käänny heti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan määkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat veljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi vapaa."

Senjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä vähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet mukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä kuullut mitään — kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa aprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi samassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle asti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut luolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän kuuli karitsan samassa määkyvän.

"Jopa jotakin", ajatteli Landry. "Tyttö puhui totta: karitsa määkyy ja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en tiedä."

Hän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä kuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen askelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän veljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä, ja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.

Kun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän ruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että hän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä anteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun hän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä näyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin kovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä hämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette oli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja liikkumattomana kuin kivipatsas.

Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö, katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka, suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta, hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa, mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi pelkäsi aivan kauheasti.

X.

Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä, jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä, taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä, häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle, läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen. He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa, sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle, taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.

Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä salannut mitään veljeltään.

Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki, sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa pulasta päästäkseen.

Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin, mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa, joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään, niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä tai ei.

Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen: "Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja kurittaa heitä kaikesta."

"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi, etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa, hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."

Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään, mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade, veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan ollakseen veljensä mieliksi.

Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan. Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin, surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään omassaan.

Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.

Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen, ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa, katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.

Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen, jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni", ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin; mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita." Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että se olisi hänelle niin helppoa." — Näin huokaili tuo onneton poika itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.

Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä. Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana, koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.

XI.

Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja Landryn lupauksesta.

Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista. Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.

Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen, joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen, nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.

Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.

Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut. Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.

Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut, olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta. Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä, ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.

Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan eikä rohennut häntä puhutella.

Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan, ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja, sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä kaksoiskuumeestaan ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta. Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään, ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän siisteydestään huolta.

Landrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi kuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään tekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä kenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet puolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä häntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut hänen mustasukkaisuutensa.

Mutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat viikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat ne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa, ja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi hän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta — kaikki oli kuin pelkkää unennäköä.

Landry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi juhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen kulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi mieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa, eikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa läheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon hän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin erääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen sievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä vielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä päivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian ujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden lopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut olla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon ei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän kesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia ja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat nuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän Barbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi vaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.

Suostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry jäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt järkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon ulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet lähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut hyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen kiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi näkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys, vaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.

Juhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä kaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen suurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin kanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi. Hän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle hyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla veljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen ottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut Landrylle haitaksi.

Hän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei ollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan taas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan ja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen antavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä mustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut tuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä, joka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen hänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.

Kaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen päivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään syyskuun viimeisinä päivinä.

Se päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä, koska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien suurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he eivät olleet lainkaan odottaneet.

Isä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana Kaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja Landry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään yllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja pimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen aikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin kotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona, varsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät pimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona iltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä kotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina; mutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme pimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit eläimet ja pahat ihmiset pakoon.

Kun hän tuli vierinkiviportaan luo — sille oli annettu sellainen nimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä —, kääri hän housunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina nilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin puolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin, ettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo lehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin että eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.

Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina. Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina sulkuluukkujen luona kuului yhä — olihan se sangen kummallista.

XII.

"Olen varmaankin eksynyt", ajatteli Landry; "sillä nyt näen valon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä vasemmalta."

Hän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin ympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan tarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä selvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy siltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme askelta, sillä nyt näkyi valo Fadetin mökistä miltei takaapäin, vaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen yli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka. Hän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta joutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi hyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.

Mutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä syvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli hetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan paikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän rannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena, liitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin pihkainen puu tulessa.

Silloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli kuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin virvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja vie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.

Landry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi nopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi ruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan. Se oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu, toisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää, ja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien hänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta se, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin kaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi tahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.

Landry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin kääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan että se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen, kunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai kuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri silloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:

"Sirkka, sirkka, pikku sirkka, ota myssy ja huivitirkka! Mulla on viitta niin välkkyvän soma, joka sirkalla sulhonsa oma."

Ja pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä tai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli istuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota räväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan melkeinpä kuin mies. "Minä se olen, Fanchon", sanoi Landry kohoten seisomaan. "Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee."

Poika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin virvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä jonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja tanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan Fadetten tavatessaan.

"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen", sanoi pikku Fadette vähän mietittyään, "että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä miltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin, raukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin päivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun apuani."

"Olin siellä äsken", vastasi Landry, "ja olin vähällä upota. Uskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet löydäkkään porrasta?"

"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät", vastasi pikku Fadette nauraen. "No niin, anna tänne kätesi, pelkuri; ei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa kuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti, niin että me olemme vanhoja tuttuja."

Sitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin mitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:

"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
joka sirkalla sulhonsa oma."

Landry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen noidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun hän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin pahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan, jopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan niin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he kulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai virvatulen seuraamaan koko ajan jälessä — tuon luonnonilmiön, joksi koulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan pelätä.

XIII.

Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia — sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin nähnyt lähempää — tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:

"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään jälkeensä."

"Sehän on yhä pahempaa", ajatteli Landry, "tuli, joka ei polta — tietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä Jumalan tuli lämmittää ja polttaa."

Mutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun he olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen tehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää Kaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan kiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.

"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet", sanoi hän tytölle, "enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi sinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan kuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut tenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli, vaan ihan varmaan sinne uupunut."

"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä", vastasi Fadette. "En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika kuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa, olisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä olet sellainen."

"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?"

"Sentähden etten pidä teistä", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.

"Ja miksi te ette pidä minusta?"

"Sentähden etten kunnioita teitä", vastasi Fadette; "en teitä enkä teidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät rikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus on vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry, kiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin vika."

Landryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne olleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:

"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei veljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole koskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta saanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava sen palkinnon, minkä haluat."

"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi, vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."

"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi. Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on vähentänyt apusi arvoa suuresti."

Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä, seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:

"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut kiittämättömyydestäsi."

"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta; "minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin. Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."

"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut, vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa, tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."

Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin laulaen:

"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"

Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa, jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:

"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen. Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."

"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä", vastasi Fadette ankarasti. "Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän sen vasten kasvojasi takaisin."

"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo mitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle palveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä tekisin, ollakseni sinulle mieliksi?"

"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?" sanoi
Fadette pysähtyen.

"Ohoh, se on toki liian paljo!" vastasi Landry, joka ei voinut voittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä mukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista. "Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen, ettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota voin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen takaisin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä; "tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut anteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne täyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä vaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt sanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta päivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen, siis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina levolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun kanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon, niin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden, pelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan teitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!"

Ja pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi, salvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt sanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.

XIV.

Landryn mielestä tuntui Fadetten päähänpisto aluksi niin naurettavalta, että sille kannatti paremmin nauraa kuin harmitella. "Tyttö on pikemmin vallaton kuin paha", ajatteli hän, "ja hän on vaatimattomampi kuin luulisikaan; ei hänen maksuvaatimuksensa suinkaan kotiani köyhdytä." Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän huomasikin tuon velkansa maksutavan paljoa ilkeämmäksi kuin miltä alussa näytti. Pikku Fadette tanssi erinomaisen hyvin; hän oli nähnyt hänen pyörivän paimenten kanssa ulkona kedolla tai tienohessa, ja tyttö hyppi kuin pieni paholainen, niin nopeaan että oli vaikeata pysyä tahdissa hänen kanssaan. Mutta hän näytti kaikkea muuta kuin sievältä ja oli niin huonosti puettu, yksinpä sunnuntaisinkin, ettei kukaan Landryn ikäinen poika tahtonut hänen kanssaan tanssia, ei ainakaan niin että ihmiset näkivät. Korkeintaan sikopaimenet ja ripillä käymättömät poikaset pitivät häntä sen arvoisena, että pyysivät kanssaan tanssimaan, ja kylän kaunottarista hänen läsnäolonsa tanssissa tuntui milteipä loukkaukselta. Landry tunsi sentähden hirmuiseksi nöyryytykseksi viedä tanssiin moista toveria, ja kun hän muisteli pyytäneensä kauniin Madelonin ainakin kolmeen burreehen, ihmetteli hän itsekseen mitä tyttö arvelisi sellaisesta häväistyksestä, johon hän nyt oli pakotettu täytyessään jättää nuo luvatut tanssit tanssimatta.

Kun hän oli sekä nälkäinen että viluinen ja yhä vielä pelkäsi virvatulen ahdisteluja, astui hän nopeasti eteenpäin, ajattelematta juuri mitään tai taakseen katsomatta. Kotiin saavuttuaan kuivatti hän vaatteensa ja kertoi pimeän tähden erehtyneensä portaasta ja vain vaivoin päässeensä joesta ylös, mutta häntä hävetti tunnustaa pelänneensä, eikä hän maininnut mitään virvatulesta eikä pikku Fadettesta. Landry meni nukkumaan ajatellen itsekseen, että huomenna on kyllä aikaa tuumia tuon vastenmielisen kohtauksen seurauksia. Mutta rauhallista unta hän ei saanut ensinkään. Hän uneksi pikku Fadettesta ainakin viisikymmentä kertaa; hän oli näkevinään tytön ratsastavan haltijan selässä, joka oli kuin mikähän suuri punainen kukko ja piti toisessa jalassaan sarvilyhtyä, jossa palava kynttilä levitti säteitään koko saraniityn yli. Sitte muuttui pikku Fadette vuohen suuruiseksi sirkaksi ja lauloi hänelle sirkan vinkuvalla äänellä jonkun laulun, jonka sisällystä hän ei käsittänyt, vaan kuuli ainoastaan hiukan loppusanoja: "sirkka, huivipirkka, kaksoislirkka". Se sai hänet aivan päästään pyörälle. Sitte ilmestyi virvatuli niin äkkiä ja niin voimakkaana, että hän vielä herätessäänkin näki silmiensä edessä pieniä liiteleviä, tummia, punaisia ja sinisiä pilkkuja, jommoisia näemme kun olemme liian kauvan katselleet aurinkoa tai kuuta.

Landry oli tuon yön jälkeen niin väsynyt, että hän nukkui koko päivämessun ajan eikä kuullut sanaakaan kirkkoherran saarnasta, jossa tämä niin kaunopuheisesti kuvaili kelpo Saint-Andochen hyveitä. Ja astuessaan kirkosta ulos oli Landry niin uninen, että hän oli aivan unohtanut Fadetten. Hän seisoi asehuoneen ulkopuolella, kauniin Madelonin vieressä, joka odotteli tanssin alkamista, varmana että Landry pyytää hänet ensiksi. Mutta kun tämä lähestyi tyttöä häntä puhutellakseen, huomasi hän samassa Sirkan, joka astui askeleen häntä kohti ja virkkoi kuuluvalla äänellä painokkaasti:

"No Landry, pyysit minua eilen illalla ensimäiseen tanssiin, toivon ettet lupaustasi peruuta."

Landry sävähti tulipunaiseksi, ja nähdessään että Madelonkin punastui harmista ja hämmästyksestä, rohkasi hän mielensä.

"Mahdollista kyllä että lupasin tanssia kanssasi, Sirkka; mutta minä olen sitä ennen pyytänyt toisenkin, ja sinun vuorosi on vasta sen jälkeen."

"Eipä niinkään, Landry", sanoi Fadette varmalla äänellä; "nyt muistisi pettää. Et ole luvannut kenellekään ennen minua, sillä lupaus, jonka täyttämistä nyt vaadin, on jo viime vuonna annettu ja sinä sen vaan uudistit eilen illalla. Jos Madelonin tekee mieli tänään tanssia kanssasi, niin on tuolla kaksoisveljesi, joka on aivan sinun näköisesi ja jonka hän voi ottaa sinun sijastasi. Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Sirkka on oikeassa", vastasi Madelon ylpeästi, ottaen Sylvinetiä kädestä. "Kun teillä on niin vanha lupaus, niin se on täytettävä. Minä tanssin yhtä mielelläni veljenne kanssa."

"Niin niin, onhan se saman tekevä", sanoi Sylvinet mitään pahaa aavistamatta. "Tanssitaan kaikki neljä."

Heidän täytyi tyytyä tähän, ollakseen huomiota herättämättä, ja Sirkka alkoi tanssia niin varmasti ja notkeasti, että tuskin milloinkaan oli mitään burreeta paremmalla tahdilla ja vauhdilla suoritettu. Jos hän olisi ollut sievä ja kauniisti puettu, olisi häntä katsellut oikein huvikseen, sillä hän tanssi aivan erinomaisesti ja kaikki nuo muut, kaunottaret, toivoivat sydämestään omistavansa hänen keveytensä ja notkeutensa; mutta Sirkka-raukka oli niin huonosti puettu, että hän näytti kymmenen kertaa tavallistakin rumemmalta. Landry, joka ei uskaltanut katsoa Madeloniin — niin pahoillaan ja nöyrtynyt hän oli hänen tähtensä — katseli tanssitoveriaan ja ajatteli että tyttö oli tänään vielä rumempi kuin tavallisissa arkirepaleissaan; sillä tyttönen oli koettanut koristautua sieväksi, mutta oli siten vain tehnyt itsensä naurettavan näköiseksi.

Hänen myssynsä oli vanhuuttaan aivan keltainen ja sensijaan, että se olisi ollut pieni ja takaapäin ylöstaivutettu seudun viimeisen kuosin mukaan, oli sen kummallakin sivulla kaksi suurta, leveää korvalappua ja takana riippui muuan osa aina kaulaan asti, niin että hän muistutti isoäitiään ja hänen päänsä näytti hennon kepin päässä keikkuvalta suurelta nauriilta. Hänen puolivillainen hameensa oli ainakin kahta kämmenleveyttä liian lyhyt, ja kun hän oli sinä vuonna paljon kasvanut, pistivät hänen laihat, auringon paahtamat käsivartensa hihoista kuin kaksi hämähäkinjalkaa. Hänellä oli sentään punainen esiliina, ja siitä hän oli kovin ylpeä, mutta se oli äidin peruja eikä hän ollut huomannut irrottaa siitä rintatilkkua, jommoista eivät nuoret tytöt olleet käyttäneet enää kymmeneen vuoteen. Tyttöraukka ei suinkaan ollut turhamielinen, eipä tarpeeksikaan; hän eli kuin mikähän poika, ajattelematta lainkaan ulkoasuaan ja haluten vain leikkiä ja nauraa. Siksi hän näyttikin pyhäkoristeihinsa pukeutuneelta vanhalta mummolta ja häntä ylenkatsottiin huonon pukunsa tähden, joka ei ollut niin kehno köyhyyden, vaan yksinomaan isoäidin ahneuden ja tyttärentyttären kauneudenaistin puutteen vuoksi.

XV.

Sylvinet oudoksui että hänen kaksoisveljensä oli lyöttäytynyt Fadetten seuraan, josta hän puolestaan piti vielä vähemmin kuin Landry. Landry ei tiennyt mitenkä hänen piti selittää tätä seikkaa, hän olisi tahtonut vajota vaikka maan alle. Madelon oli hyvin tyytymätön, ja huolimatta siitä että pikku Fadette pakotti heidät karkeloimaan, olivat heidän kasvonsa niin happaman näköiset kuin olisivat kulkeneet hautajaissaatossa.

Ensimäisen tanssin päätyttyä hiipi Landry tiehensä ja meni läheiseen puistikkoon piiloon. Mutta hetken päästä tuli pikku Fadette hänen luokseen Heinäsirkan kera, joka tänään oli tavallista äkäisempi ja äänekkäämpi, hänellä kun oli hatussa koristeena riikinkukon sulka ja valekullalla huoliteltu nappi, ja vaati hänet taasen tanssiin. Tytön jälessä vielä seurasi joukko häntä itseään nuorempia tytönletukoita, sillä yhtikäisensä eivät juuri halunneet hänen kanssaan seurustella. Kun Landry näki Fadetten, ympärillään kaikki nuo rasavillit, jotka hän aikoi ottaa todistajiksi siinä tapauksessa että poika kieltäytyisi, alistui hän kohtaloonsa ja vei tytön saksanpähkinäpuiden luo, jossa luuli löytävänsä jonkun syrjäpaikan tanssiakseen hänen kanssaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei siellä näkynyt Madelonia eikä Sylvinetiä eikä muitakaan kyläläisiä, ja hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen urakkansa ja tanssiakseen kolmannen burreen Fadetten kanssa. Heidän ympärillään seisoi ainoastaan muutamia syrjäisiä, jotka eivät paljonkaan heitä tarkanneet.

Kohta kun tanssi oli loppunut, juoksi Landry Madelonia hakemaan, pyytääkseen hänet kanssaan lehtimajaan vehnäjauhovelliä syömään. Mutta Madelon oli tanssinut muiden kanssa, jotka olivat jo hänelle tarjonneet, ja hän vastasi Landrylle ylpeän kieltävästi. Kun Madelon näki että Landry vetäytyi johonkin nurkkaan kyynelsilmin — sillä pojan mielestä suuttumus ja loukattu ylpeys tekivät Madelonin entistäkin kauniimmaksi ja sen näkivät varmaan kaikki muutkin — söi tyttö annoksensa nopeasti loppuun, nousi pöydästä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Nyt soitetaan iltamessuun, kenenkä kanssa minä senjälkeen tanssin?" Tyttö kääntyi Landryyn päin, toivoen että tämä kiirehtisi vastaamaan: "Minun kanssani!" Mutta ennenkun Landry vielä oli ennättänyt suutaan avata, ilmautui jo muita pyytäjöitä, ja Madelon riensi uusien tanssitoveriensa kanssa iltamessuun heittämättä häneen silmäystäkään, enemmän nuhtelevaa kuin myötätuntoistakaan.

Iltamessun jälkeen meni Madelon heti ulos Pierre Aubardeaun, Jean Aladenisen ja Etienne Alaphilippen seuraamana, jonka jälkeen kaikki kolme vuoron perään tanssivat hänen kanssaan. Madelonilta ei milloinkaan puuttunut tanssiin pyytäjiä, sillä hän oli kaunis tyttö eikä hän ollut omaisuuttakaan vailla. Landry katseli häntä syrjästä ja pikku Fadette viipyi yhä kirkossa, lukien vielä muiden lopetettua pitkiä rukouksia. Hän teki niin joka sunnuntai; muutamat sanoivat sen johtuvan jumalanpelosta, toiset taas että tyttö sillätavoin tahtoi peittää yhteyttään paholaisen kanssa.

Landry näki ikäväkseen ettei Madelon välittänyt paljokaan hänen seurastaan, vaan oli iloinen ja punainen kuin ruusu ja näytti täysin lohdutetulta sen loukkauksen johdosta, mikä Landryn oli täytynyt hänelle tehdä. Hän huomasi nyt erään seikan, jota hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, nim. että Madelon ei ollut aivan vapaa keikailemisesta ja että tyttö ei missään tapauksessa paljo välittänyt hänestä, kun voi olla ilman häntä noin iloinen.

Hän tiesi voivansa olla väärässä; mutta Madelon oli äsken lehtimajassa nähnyt kuinka hän oli pahoillaan ja hänen olisi pitänyt ymmärtää että sen takana oli jotain, jota hän olisi mielellään tahtonut selittää. Mutta siitä ei tyttö välittänyt vähääkään, vaan oli iloinen kuin kauris samaan aikaan kun hänen oma sydämensä oli surusta halkeamaisillaan.

Kun Madelon oli tanssinut noiden kolmen kanssa, meni Landry hänen luokseen, sillä hän olisi halunnut puhua hänen kanssaan kahdenkesken, puolustaakseen itseään niin hyvin kuin voi. Hän ei tiennyt miten menetellä päästäkseen hänen kanssaan kahden, sillä hän oli vielä siinä ijässä, jolloin nuorukainen tuntee ujoutta toista sukupuolta kohtaan. Ja kun hän ei keksinyt mitä olisi tytölle asian aluksi sanonut, niin hän vaan tarttui hänen käteensä viedäkseen hänet mukanaan, mutta silloin sanoi Madelon puoleksi suuttuneella, puoleksi anteeksiantavalla äänellä:

"Oo, Landry? Joko sinä nyt vihdoinkin tulet pyytämään minua tanssiin?"

"En tule teitä tanssiin pyytämään", vastasi Landry, sillä hän ei ymmärtänyt teeskennellä eikä sanansa rikkominen juolahtanut hänen mieleensäkään; "tahtoisin vaan sanoa teille pari sanaa, jota ette voi kieltäytyä kuuntelemasta."

"Jos sinulla on jokin salaisuus minulle sanottavana, niin olkoon se toiseen kertaan", sanoi Madelon irrottaen kätensä. "Tänään meidän pitää tanssia ja huvitella. En ole vielä lainkaan väsynyt, ja kun Sirkka näyttää sinut noin uuvuttaneen, on parasta että menet nukkumaan; minä jään tänne."

Sitte hän suostui Germain Audouxin pyyntöön, joka tuli hänet tanssiin hakemaan. Ja kun hän käänsi Landrylle selkänsä, kuuli tämä Germain Audouxin sanovan: