PIKKU MARIE.

KYLÄKERTOMUS.

Kirj.

GEORGE SAND

Suomensi

Aatto S.

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

SISÄLLYS:

I. Ukko Maurice.
I. Germain, vahva maanviljelijä.
III. Äiti Guillette.
IV. Pikku Petter.
V. Suolla.
VI. Suurten tammien alla.
VII. Iltarukous.
VIII. Vaikka olikin kylmä.
IX. Taivasalla.
X. Kylän valtias kaunotar.
XI. Isäntä.
XII. Mummo.
XIII. Paluu kotiin.
XIV. Maurice mummo.
XV. Pikku Marie.

Ukko Maurice.

"Germain", sanoi appiukkonsa hänelle eräänä päivänä, "kyllä sinun kuitenkin pitää naida uudestaan. Johan on kohta kaksi vuotta siitä, kuin jäit leskeksi minun tyttärestäni, ja vanhin poikasi on jo seitsenvuotinen. Sinullakin on kohta ikää koko kolmekymmentä vuotta, poikaseni, ja, kuten tiedät, katsotaan miestä näillä paikoin liian vanhaksi tekemään uutta pesää, kun hän ehtii sen ijän ohitse. Sinulla on kolme kaunista lasta eikä niistä ole tähän asti ollut meillä mitään huolta. Vaimoni ja miniäni ovat heitä hoidelleet niin hyvin, kuin ovat voineet, ja rakastaneet heitä, kuten ovat olleet velvollisetkin. Pikku Petter on jo suuri poika ja ajaa härkiä varsin hyvin; on hän jo kyllin vakava paimentamaan elukoita niityllä ja kyllin vahva juottamaan hevosia. Hänestä siis ei ole meille mitään vastusta; mutta molemmat toiset, joitahan me kyllä sydämmestämme rakastamme, Jumala tietköön! ne viattomat lapsiraukat ne saattavat meidät pulaan tänä vuonna. Minun miniälleni syntyy kohta lapsi ja hänellä on ennestäänkin vielä pienoinen käsivarrella. Kun se, jota odotamme, tulee, ei hänelle enää jää aikaa hoidella sinun pikku Soulangeasi ja vielä vähemmin Sylvainiasi, joka ei vielä ole nelivuotinenkaan eikä pysy hiljaa hetkeäkään. Hän on samanlainen huimapää kuin sinä ja kyllä hänestä aikoinaan tulee vahva työmies, mutta hän on nyt hirveän vallaton lapsi eikä minun eukkoni nyt enää jaksa juosta niin sukkelaan, että saisi hänet kiinni, kun hän livistää lammikolle taikka karjan jalkoihin. Ja muutenkin, kun miniälleni tulee yksi lisäksi, saa minun eukkoni vähintään vuodeksi hänen nykyisen nuorimpansa vastuksikseen. Sinun lapsistasi on meillä siis paha pula ja huoli. Emme me tahtoisi, että he jäisivät ihan katsomatta, ja kun ajattelemme, mihin kaikkiin onnettomuuksiin he voivat joutua hoidon puutteessa, niin eipä mieli pysy oikein levollisena. Sinä sen tähden tarvitset toisen vaimon ja minä toisen miniän. Ajattelepas asiaa, poikaseni, johan minä olen monta kertaa nyhjännyt sinua; aika kuluu ja piankin sinä joudut vanhain lukuun. Naida niin pian kuin mahdollista on sinun velvollisuutesi sekä lapsia että meitä muita kohtaan jotka tahdomme pitää järjestystä talossa."

"No, isä", vastasi vävy, "jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte, täytyneehän minun se tehdä. Mutta enpä huoli salata, että hyvin vastenmielistä se minusta on; niin, ei minulla ole siihen juuri suurempaa halua kuin hukuttautumaankaan. Kyllä on helppo tietää, mitä on kadotettu, vaan tietämätöntä on, mitä saadaan. Minulla oli kelpo vaimo ja kaunis vaimo, siveä ja reipas, hyvä vanhemmillensa, hyvä miehelleen ja hyvä lapsilleen, sukkela töissään sekä ulkona että kotona ja taitava käsityön tekijä, kaikin puolin hyvä; ja kun te annoitte hänet minulle ja minä otin hänet, niin ei tehty mitään ehtoa, että minun pitäisi niin pian unhottaa hänet, jos satuinkin onnettomuudekseni hänet kadottamaan."

"No, tuo, mitä puhut, tulee kyllä hyvästä sydämmestä, Germain", vastasi ukko Maurice. "Kyllä minä tiedän, että sinä rakastit tytärtäni, että sinä teit hänet onnelliseksi ja että, jos sinä olisit voinut tyydyttää kuolemaa menemällä itse hänen sijastaan, niin Katerine vielä olisi elossa tänäkin päivänä ja sinä nyt makaisit hautuumaan mullassa. Katerine kyllä ansaksikin olla niin rakastettu, ja jos sinä et voi unhottaa häntä, niin emme sitä voi mekään. Mutta enhän minä vaadikaan sinua unhottamaan. Herramme tahto oli, että hänen piti lähteä täältä, eikä kulu päivääkään, jona me rukouksissamme, ajatuksissamme, sanoissamme ja töissämme emme osoittaisi hänelle, että pidämme kunniassa hänen muistoansa ja että olemme murheissamme hänen poismenostaan. Mutta jos hän voisi puhua sinulle toisesta maailmasta ja ilmoittaa tahtonsa, niin hän käskisi sinua etsimään äitiä hänen pikku orvoillensa. Siispä pitää nyt löytää vaimo, joka ansaitsee päästä hänen sijaansa. Se ei juuri ole mikään helppo etsintä, mutta ei siltä mahdotonkaan, ja kun vain löydämme sinulle sellaisen, niin sinä rakastat häntä yhtä suuresti kuin minun tytärtänikin, koska sinä olet kunniallinen mies ja opit olemaan hänelle kiitollinen siitä, että hän täyttää meidän tahtomme ja rakastaa sinun lapsiasi."

"Niin, isä", sanoi Germain, "kyllä minä teen tahtonne mukaan, kuten aina olen tehnyt."

"Pitääpä tunnustaa, poikaseni, että sinä olet aina totellut ystävällisiä ja hyviä neuvoja, joita perheesi päämies on sinulle antanut. Koettakaamme sen tähden yhdessä valita sinulle uutta vaimoa. Ensinnäkin minun ajatukseni on, että sinun ei pidä ottaa ihan nuorta tyttöä. Sellainen ei ollenkaan sovi sinulle. Nuoret ovat ajattelemattomat, ja koska kolmen lapsen kasvattaminen on kokonainen taakka, varsinkin jos ne ovat syntyneet toisesta äidistä, niin sinun pitää saada kunnon ihminen, joka on oikein vakava ja hellä ja ahkera. Jos hän ei ole jotakuinkin sinun ikäisesi, niin tuskinpa hänellä on kylliksi järkeä sitoutua sellaisiin velvollisuuksiin. Nuoren tytön mielestä sinä olet liian vanha ja sinun lapsesi liian nuoret. Hän lakkaamatta valittelisi ja sinun tapsillesi tulisi huono hoito."

"Siitä juuri minäkin olen levoton. Ajatelkaahan, jos hän niitä pikku raukkoja kohtelisi pahoin, vihaisi ja rääkkäisi?"

"Herra varjelkoon!" vastasi ukko; "mutta häijyt naiset ovat näillä seuduin harvinaisemmat kuin hyvät, ja hullutpa me olisimme, jos emme valitsisi sellaista, joka sopii kaikin puolin."

"Se on totta, isä! onhan täällä hyviä tyttöjä meidän kylässämme:
Louise, Sylvaine, Claudie, Marguerite. Niin, ketä te tahtoisitte?"

"Hiljaa, hiljaa, poikaseni; kaikki ne tytöt ovat liian nuoret tai liian köyhät taikkapa liian kauniit, sillä pitää sekin ottaa lukuun, poikaseni. Kaunis vaimo ei aina ole yhtä ymmärtäväinen kuin joku toinen."

"Tahdotteko siis, että minun pitäisi ottaa ruma?" kysäsi Germain vähän levottomasti.

"En, en minä rumaa, sillä sen vaimon tulee lahjoittaa sinulle lapsia, eikä mikään ole surettavampaa kuin rumat, heikot ja kivulloiset lapset. Terve, vielä kukoistava vaimo, ei kaunis eikä ruma, sellainen sopisi sinulle paraiten."

"Kylläpä näen", sanoi Germain, vähän surumielisesti hymyillen, "että täytyisi varta vasten luoda erityinen vaimo, jos mieli löytää sellaista, kuin te tahdotte, varsinkin kuin te ette huoli köyhästä, eikä rikkaita ole helppo saada, ainakaan leskimiehen."

"Entä jos se nainen olisi itse leski, Germain? Niin, lapseton leski, jolla olisi sievä omaisuus."

"En minä tunne ketään sellaista tässä kunnassa."

"En minäkään, mutta onpa niitä muualla."

"Teillä on joku ehdolla, isä; sanokaa yhtä hyvin heti suoraan."

II.

Germain, vahva maanviljelijä.

"Niin, on minulla yksi ehdolla", vastasi ukko Maurice. "Se on Leonard
Guerinin leski ja asuu Fourchessa."

"Minä en tunne häntä enkä paikkaakaan", vastasi Germain nöyrästi, mutta yhä enemmin pahoillaan.⁻

"Hänen nimensä on Katerine, niin kuin sinun vaimo-vainajasikin."

"Katerineko? Tuleepa tosiaankin hauska, jos saa käyttää sitä nimeä. Katerine! Mutta jospa minä en voi rakastaa häntä yhtä paljon kuin entistä vaimoani, niin tulee siitä vain enempi surua, sillä sitenhän tulisin muistamaan häntä sitä useammin."

"Minä vakuutan, että sinä kyllä miellyt häneen. Hän on kelpo ihminen ja hänellä on hyvä sydän. Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta ei hän silloin ollut mikään ruma tyttö. Vaan hän ei ole enää nuori, hänellä on ikää jo kaksineljättä vuotta. Hän on hyvästä perheestä, kunnon ihmisiä koko suku, ja hänellä on kahdeksan tai kymmenen tuhannen markan ala hyvää maata, jonka hän mielellään möisi ja ostaisi sijaan toista sieltä, mihin joutuisi asettumaan, sillä hän aikoo mennä uusiin naimisiin, ja minä tiedän, että hän ei suinkaan katsoisi sinun asemaasi huonoksi, jos vain muuten sinun luonteesi häntä miellyttää."

"Oletteko te jo sopinut koko asian?"

"Niin, paitsi ett'emme tiedä, mitä te molemmat ajattelette; mutta sitäpä juuri saisitte itse keskenänne selvitellä, kunhan ensin tulisitte tutuiksi. Hänen isänsä on vähän sukua minulle ja erittäin hyvä ystävä hän on aina ollut. Niin, kyllähän sinä tunnet Leonardin?"

"Olen minä nähnyt teidän puhelevan hänen kanssansa markkinoilla, ja viime kerran söitte yhdessä aamiaista siellä. Vai niin, siitäkö hän puheli teidän kanssanne niin kauan?"

"Siitä juuri; hän näki sinun myövän elukoita ja sinä hänen mielestään toimitit asiasi hyvin, ja hän arveli, että sinä näytit kauniilta, kelpo mieheltä ja sitä paitsi toimeliaalta ja ymmärtäväiseltä. Kun minä sitte kerroin hänelle, millainen sinä olet ja miten hyvin sinä olet käyttäytynyt koko ajan, kahdeksan vuotta, kuin me olemme eläneet ja tehneet työtä yhdessä, vaihtamatta koskaan tyytymätöntä tai pahaa sanaa, johtui hänelle mieleen, että sinun pitäisi naida hänen tyttärensä; ja minä sanon suoraan, että minä en vastustaisi sitä, sillä se vaimo on kunniallisesta perheestä ja melkoisen varakas ja pidetäänpä häntä arvossakin."

"Te näytätte pitävän paljon lukua tuosta varallisuudesta, isä."

"Niin, tietysti minä pidän; etkö sinäkin?"

"No, saatanpahan ottaa tuon lukuun, jos tahdotte; mutta kuten tiedätte, en minä puolestani huoli koskaan vaivata päätäni turhilla laskuilla, mitä minulle tulee taikka ei tule siitä, kuin me yhdessä ansaitsemme. Minä en ymmärrä jakelemista, siihen minun pääni ei kykene. Minä osaan arvostella maata, härkiä, hevosia ja vankkureja ja osaan kylvää, puida ja ruokkia elukoita. Lampaat, viinin viljelys, puutarhan hoito, pikku tulot ja hienoimpain kasvien viljelys, kaikki ne sellaiset ovat teidän poikanne huolena, enkä minä huoli niihin sekautua. Raha-asioissa minulla on huono muisti, ja minä mieluisemmin jätän ne kokonaan muille, kuin rupean riitelemään siitä, mikä on minun omaani, mikä toisen. Minä pelkään erehtyväni ja vahingossa ehkä vaalivani, mikä ei ole minulle tulevaa, ja jos kaupat eivät olisi niin yksinkertaiset ja selvät, en minä niistä koskaan selviäisi."

"Se on paha se, poikani, ja juuri sen tähden minä tahtoisin, että sinä saisit hyväpäisen vaimon, joka kykenisi olemaan minun sijassani silloin, kuin minua ei enää ole. Sinä et ole huolinut koskaan ottaa oikeaa selkoa meidän tileistämme, ja siitä saattaisit joutua riitaan minun poikani kanssa, kun minua ei enää olisi välittämässä rauhaa ja sanomassa, mitä kumpikin teistä on saapa."

"Jospa te saisitte elää kauan, isä! Mutta älkää huoliko olla levoton siitä, mitä tapahtuu teidän kuoltuanne; minä en rupea koskaan riitelemään teidän poikanne kanssa. Minä luotan Jaakkoon kuin teihin itseenne, ja koska minulla ei ole mitään omaa omaisuutta, vaan kaikki minun osani tulee teidän tyttärenne tähden ja kuuluu lapsillemme, saatan minä olla levollinen ja te myöskin; eihän toki Jaakko rupea ryöstämään sisarensa lapsilta omillensa, hän kun rakastaa heitä kaikkia yhtä paljon."

"Ihan olet oikeassa, Germain. Jaakko on hyvä poika, hyvä veli ja totuutta rakastava mies. Mutta hän saattaa kuolla ennen minua ja ennen kuin teidän lapsenne ovat kasvatetut. Perheessä pitää aina katsoa, että alaikäisiä ei jää ilman hoitajatta, joka osaa antaa heille hyviä neuvoja ja sovittaa heidän riitansa. Muuten sekautuvat lakimiehet asioihin, ärsyttävät heidät toinen toistansa vastaan ja narraavat heidät kuluttamaan kaikki tyyni turhiin juttuihin. Meidän siis ei pidä koskaan ajatteleman ottaa perheesemme ketään miestä eikä naista, selvittämättä itsellemme, että hänen ehkä kerran pitää johtaa kolmeakymmentä lasta, lapsenlasta, vävyä ja miniää ja vastata kaikkein heidän käytöksestään ja rahoistaan. Eihän koskaan voida tietää, miten paljon perhe lisäytyy, ja kun pesä on liian täysi ja mehiläiset varustautuvat parveilemaan, aikoo tietysti jokainen viedä kanssaan omat hunajansa. Kun minä otin sinut vävyksi, vaikka minun tyttäreni oli rikas ja sinä olit köyhä, en minä moittinut häntä, että hän valitsi sinut. Minä näin, että sinä olit hyvä työmies, ja tiesin varsin hyvin, että meidän kaltaisen talonpoikaisväen paras rikkaus on vahvat kädet ja hyvä sydän, kuten sinulla. Kun mies ne tuo kanssansa uuteen perheesen, on hänellä ihan kylliksi rikkautta. Mutta ihan toista on naisen; hänen työnsä kotosalla tarkoittaa koossa pitämistä eikä kokoomista. Muuten, kun sinä nyt olet isä ja etsit toista vaimoa, täytyy sinun muistaa, että uudesta aviosta syntyvät lapset, jotka eivät pääse jakamaan ensimmäisen pesän perintöä, jäisivät puutetta kärsimään, jos sinä kuolisit eikä sinun toisella vaimollasi itsellään olisi mitään omaisuutta. Ja ne lapset, joilla sinä kartutat meidän perhettämme, kuluttavat myöskin. Jos se kuluisi vain meiltä, niin me tietysti pitäisimme heistä huolta nurkumatta, mutta se vähentäisi koko perheen varoja ja silloin täytyisi entistenkin lasten uhrata osaansa. Kun perhe kasvaa runsaasti, varojen kasvamatta samassa suhteessa, tulee köyhyys vieraaksi, tehtäköönpä työtä miten ahkerasti hyvänsä. Se minun ajatukseni asiasta on, Germain; punnitse sitä ja koeta saada Guerinin leski, sillä hänen kykynsä ja rahansa tulisivat meille hyväksi avuksi nykyään ja turvaisivat meidän tulevaisuutemme."

"No, olkoon menneeksi, isä. Minä koetan päästä hänen suosioonsa ja itse mieltyä häneen."

"Sitte sinun pitää mennä häntä tervehtimään."

"Hänen kotiinsako? Eikö sinne ole pitkä matka? Tähän aikaan ei juuri joutaisi maantiellä vetelehtimään."

"Kun on puhe rakkaudesta, ei aika tule kuuloon. Mutta tämähän on järkevä liitto kahden henkilön välillä, joilla ei ole joutavia oikkuja, vaan jotka tietävät, mitä tahtovat; niinpä pitäisi asian pian selviämän. Huomenna on lauantai; sinä saatat jättää päivätyösi vähän lyhemmäksi kuin tavallisesti ja lähteä kello kahden paikoilla iltapäivällä, niin ehdit Fourchehen yöksi Nykyään on kirkas kuutamoaika, tiet ovat hyvät ja matkaa on vain kolme peninkulmaa. Se on lähellä Magnieria. Muuten saatathan ottaa tammasi."

"Minä mieluisemmin astun jalkaisin, kun on niin raitis ilma."

"Niin, mutta tamma on kaunis, ja kosija, joka tulee hyvällä ratsulla, näyttää aina paremmalta. Pue yllesi uudet vaatteet ja vie jokin kaunis metsälintu lahjaksi ukko Leonardille. Saatat sanoa, että minä sinut lähetin; puhele hänen kanssansa ja seurustele hänen tyttärensä kanssa pyhäpäivä ja maanantai-aamuna palaat sulhasena tai rukkaset kädessä."

"Niin minä teen", vastasi Germain levollisesti; mutta eipä hän kuitenkaan ollut mielessään oikein levollinen.

Germain oli aina elänyt kunniallisesti, kuten toimeliaan maanviljelijän tulee. Naituaan kahdenkymmenen vuoden ijässä oli hän tähän asti rakastanut ainoastaan yhtä naista, ja vaikka hänellä oli vilkas ja iloinen luonne, hän ei ollut leskeksi jäätyään laskenut leikkiä kenenkään muun kanssa eikä ketään mielistellyt. Hän oli uskollisesti kantanut totista surua sydämmessään, ja sen tähden hän vähän levottomasti ja vastenmielisesti taipui täyttämään appensa tahdon. Mutta appi oli aina viisaasti hallinnut perhettä ja Germain oli tähän asti yksinomaan ajatellut vain yhteistä työtä ja sen tähden myöskin kuuliaisesti noudattanut perheenisän tahtoa. Senpä tähden Germain ei voinut ajatella edes olevan mahdollistakaan ruveta nyt vastustamaan hänen hyviä syitänsä ja kaikkein etua.

Hän oli kuitenkin alakuloinen. Kului tuskin päivääkään, jona hän ei olisi salaa itkenyt vaimovainajaansa, ja vaikka yksinäisyys alkoikin tuntua raskaalta, oli hän aivan yhtä vastahakoinen rakentamaan uutta avioliittoa kuin haihduttamaan suruansakin. Hän hämärästi aavisti, että rakkaus ehkä voisi lohduttaa häntä, jos se äkisti tulisi hänelle, sillä muuten rakkaus ei lohduta. Sitä ei löydetä etsimällä; se tulee, jos tulee, odottamatta. Järkevä avioliitto, jonka Maurice ukko Germainille valmiiksi kehitteli, tuntematon morsian, ehkäpä myöskin hänen viisautensa ja hyvien avujensa ylistely saattoivat miehen pulaan. Hän liikkui mietiskelyihin vaipuneena omalla tavallaan, kuin ihminen, jolla on niin paljo ajatuksia päässä, että niiden täytyy joutua riitaan keskenänsä; hän ei etsinyt päteviä syitä itsekkääsen vastarintaan, mutta kärsi outoa, hämärää surumielisyyttä eikä ruvennut taistelemaan pahaa vastaan, joka oli välttämätön….

Ukko Maurice meni tupaan, jota vastoin Germain jäi auringon laskun ja pimeän tulon välihetkenä korjailemaan aitaa, jonka lampaat olivat rikkoneet läheltä asuinkartanoa. Hän löi pystyyn kepit ja painoi maata lujaan niiden ympärille, pikkulintujen liritellessä lähimmässä pensaassa ikään kuin kiirehtien häntä, että he pääsisivät uteliaisuuttaan tyydyttämään ja tutkimaan hänen työtänsä heti hänen poistuttuaan.

III.

Äiti Guillette.

Maurice ukko tapasi tuvassa naapurivaimon, joka oli tullut juttelemaan hänen vaimonsa kanssa ja tuomaan kuivia päreitä tulen virikkeeksi. Guillette asui hyvin rappeutuneessa pikku tuvassa, parin kivenheiton päässä tästä talonpoikaistalosta. Mutta hän oli järjestystä pitävä ja kelpo ihminen. Hänen huono asuntonsa oli siisti ja niin hyvässä kunnossa, kuin sitä suinkin kävi pitää, ja hänen omat, huolellisesti paikatut vaatteensa osoittivat, että hän kaikessa köyhyydessään koetti pitää itseään kunnioitettavassa kunnossa.

"Vai niin, toitteko päreitä sytytellä iltatulta, Guillette?" sanoi
Maurice; "onko teillä muuta asiaa?"

"Ei", vastasi hän, "ei nykyään. Minullahan ei ole taipumusta kerjäämään, kuten tiedätte; minä en tahdo käyttää väärin ystävieni hyvyyttä."

"Se on totta; sen tähden myöskin ystävänne aina mielellään auttavat teitä."

"Minä tässä puhelin teidän vaimonne kanssa ja kysyin eikö Germain vieläkään ole päättänyt naida uudestaan."

"Te olette vakava ettekä juorua turhia", vastasi ukko, "niin että teille saattaa puhua asioita, pelkäämättä niiden tulevan koko maailman tiedoksi. Sen tähden minä nyt kerron vaimolleni ja teille, että Germain on juuri päättänyt; hän lähtee huomenna Fourcheen."

"Mitäs sanot!" huudahti emäntä. "Poika parka! Suokoon Herra, että hän saa yhtä siivon ja kunniallisen vaimon, kuin hän itsekin on!"

"Vai niin, lähteekö hän Fourcheen?" virkkoi Guillette. "No, sepä sopii hyvin! Se oli oikein onnen sattuma minulle, ja koska äsken kysyitte, oliko minulla mitään asiaa, niin nyt minä sanon, Maurice, mitä hyvää te saatatte minulle tehdä."

"Sanokaa vain, kyllä me mielellämme autamme."

"Minä tahtoisin, että Germain ottaisi minun tyttäreni kanssansa."

"Mihin sitte? Fourcheenko?"

"Ei, ei sinne, vaan Ormeauxiin, jossa hän tulee olemaan vuoden loppuun asti."

"Mitäs sanotte?" ihmetteli talon emäntä. "Lähetättekö pois tyttärenne?"

"Täytyyhän hänen ruveta palvelukseen, ansaitaksensa jotakin. Minä kyllä olen siitä pahoillani ja hän myöskin tyttö parka. Juhannuksen aikaan me emme vielä saattaneet taipua eroamaan, mutta nyt on jo kohta pyhän Marin päivä käsissä ja hän sai hyvän paimenpaikan Ormeauxista. Talonpoika, sen paikan isäntä, ajoi tätä tietä markkinoilta palatessaan ja näki minun pikku Marieni paimentavan kolmea lammastaan tien varrella. 'Sinullapa ei juuri ole paljoa tekemistä, tyttöseni', sanoi hän hänelle; 'kolme lammasta paimennettavana, ei se kelpaa. Tahdotko sata lammasta? Minä ottaisin sinut palvelukseeni. Meidän paimenemme sairastui ja lähtee kotiin vanhempiensa luo, ja jos tulet meille viikon kuluessa, saat viisikymmentä francia vuoden loppuun asti eli juhannukseen.' Tyttö ei sanonut lähtevänsä, mutta eipä hän kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta eikä minulle kertomatta, kun tuli illan suussa kotiin ja näki minun olevan pahoillani ja huolissani talvesta, joka kyllä tulee pitkäksi ja vaikeaksi, sillä nythän kurjet ja muuttolinnut läksivät ainakin kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti. Me itkimme molemmat, mutta rohkasimme sitte mielemme ja päätimme, että meidän ei käy kauemmin olla yhdessä, koska pieni maatilkkumme tuskin elättää yhtäkään henkeä. Ja koska Marie on jo päässyt siihen ikään, että kohta täyttää kuusitoista vuotta, niin täytyy hänen kaiketi tehdä kuten muutkin: ansaita leipänsä ja auttaa vanhaa äitiänsä."

"Guillette", sanoi talonpoika-vanhus, "jospa ei muuta tarvittaisi kuin viisikymmentä francia haihduttamaan teidän huolianne ja pelastamaan teitä lähettämästä pois lastanne, niin minä totisesti ne antaisin, vaikka sellainen summa ei ole mikään pikku asia meidän kaltaisille. Mutta kaikessa täytyy kuulla järjen ääntä yhtä paljon kuin ystävyydenkin. Jos te pääsisittekin kärsimästä puutetta nyt ensi talvena, niin olisi se taas toisena edessä, ja mitä kauemmin tyttärenne viipyy teidän luonanne, sitä vaikeampi tulee hänen sitte erota. Pikku Marie on nyt suuri ja vahva tyttö eikä hänelle riitä työtä kotona, hän tottuisi vain laiskehtimaan."

"Oh, sitä minä en pelkää", vastasi Guillette. "Marie on yhtä vikkelä kuin kuka rikas tyttö hyvänsä, jolla on suuri talous. Hän ei istu koskaan kädet ristissä; milloin meillä ei ole muuta työtä, pyyhkii ja puhdistaa hän huonoja huonekalujamme, että ne ovat kirkkaat kuin peili. Se tyttö maksaa painonsa kultaa, ja minä olisin paljon mieluisemmin suonut hänen tulevan paimeneksi teille kuin muuttavan niin etäälle tuntemattomien ihmisten luo. Te olisitte kyllä ottaneet hänet kesällä, jos olisimme voineet silloin päättää erota; mutta nyt te jo olette pestanneet kylliksi palvelijoita eikä sitä nyt käy ajatteleminen ennen kuin tulevana juhannuksena."

"Siihen minä suostun oikein sydämmestäni, Guillette! Se tuleekin oikein paikalleen. Mutia siihen asti sopii tytön oppia ammattiansa ja tottua palvelemaan muita."

"Niin, niin, se onkin päätetty asia. Ormeauxin isäntä lähetti kysymään tänä aamuna; me suostuimme ja tytön täytyy lähteä. Mutta lapsi parka ei osaa yksin sinne enkä minäkään mielelläni lähetä häntä niin kauas pois yksinään. Koska teidän vävynne lähtee huomenna Fourcheen, saattaisi hän ottaa tytön kanssansa. Ne paikat ovat likekkäin, kuten olen kuullut sanottavan; itse minä en ole siellä koskaan käynyt."

"Ihan vierekkäin ne ovat; vävyni kyllä vie tytön sinne. Onhan se ihan kohtuullista, saattaapa Germain ottaa tytön taaksensa hevosen selkäänkin, niin säästyvät kengät. Tuossa hän juuri tuleekin illalliselle. Kuules, Germain, Guilletten pikku Marie lähtee Ormeauxiin paimeneksi. Otathan sinä hänet kanssasi hevosen selkään?"

"Kyllä se käy päinsä", vastasi Germain, ollen pahoilla mielin, mutta aina valmis auttamaan lähimmäistänsä.

Meillä ei koskaan johtuisi äidille mieleen jättää kuudentoista vuoden ikäistä tyttöä kahdeksankolmatta vuoden ikäisen miehen huostaan. Sillä tosiaankin Germain oli vasta kahdeksankolmatta vuoden ijässä, ja vaikka häntä kotiseudussaan yleisen tavan mukaan katsottiin vanhaksi naima-asioissa, oli hän kuitenkin koko seudun kaunein mies. Työ ei ollut häntä vielä tehnyt ryppyiseksi eikä vanhan näköiseksi, kuten useimmat talonpojat ovat, jotka ovat työskennelleet kymmenen vuotta ulkotöissä. Hän oli niin vahva, että hän varsin hyvin saattoi vielä kyntää maata toiset kymmenen vuotta vanhentumatta; ja nuorella tytöllä olisi tosiaankin pitänyt olla hyvin pinttynyt vanhuuden kammo, jos hän ei olisi huomannut, että Germainilla oli terve iho, vilkkaat silmät, siniset kuin toukokuun taivas, punaiset huulet, puhtaat hampaat sekä norja ja solakka vartalo kuin varsalla, jonka ei ole vielä tarvinnut luopua laitumestansa.

Mutta puhtaat tavat ovat pyhänä entisyyden perintönä näissä maalaisseuduissa, jotka ovat syrjässä suurten kaupunkien turmelevasta nautintoelämästä, ja Belairissa oli Mauricen perhe kunnioitettavimpain ja rehellisimpäin arvossa. Germain läksi hankkimaan itselleen vaimoa; Marie oli siis liian nuori ja liian köyhä, että mies olisi häntä saattanut ajatella miksikään kosittavaksi tytöksi, ja Germain olisi itsekin tuntenut olevansa "sydämmetön konna" ja "huono mies", jos hänellä olisi ollut mitään pahoja aikeita tyttöä kohtaan. Ukko Maurice sen tähden pysyikin ihan levollisena, kun näki vävynsä auttavan taakseen hevosen selkään kaunista tyttöä; Guillette äiti olisi katsonut pahasti loukanneensa Germainea, jos olisi pyytänyt häntä suojelemaan tyttöä kuin omaa sisartansa. Marie nousi itkien ylös, suudeltuaan parikymmentä kertaa äitiänsä ja nuoria ystäviänsä. Germain oli surumielinen omasta puolestaan, otti sitä enemmän osaa tytön suruun ja ratsasti pois vakavan näköisenä, naapurien huiskutellessa jäähyisiä Marie raukalle, ajattelematta mitään pahaa.

IV.

Pikku Petter.

Hiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta kaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas luonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi se emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli aidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta nuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää, vauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa ja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.

"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä", sanoi Germain, haihduttaakseen Marien surua. "Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä pikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan. Eilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki koko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin koetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta nähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä, enkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä."

"Minä näin hänet", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. "Hän juoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin hänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin hänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet meille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!"

"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan tehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi ymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta häntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin pahoillaan."

"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille mitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen mielensä mukaan."

"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen matkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri ollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he muuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki sanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla vastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä sinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan."

"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan. Äiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en kotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta, en minä puhu sanaakaan."

"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu morsian ei huolikaan minusta."

"Toivoaksemme hän kyllä huolii. Miksikäpä hän ei huolisi?"

"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei ole heidän äitinsä."

"Se on totta, mutta teidän lapsenne eivät ole kuten muiden."

"Mitenkä niin?"

"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että siivompia lapsia ei ole missään."

"Niin, mutta Sylvain ei ole niinkään helppo hoidella."

"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän on niin ymmärtäväinen."

"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä härkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän jo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin."

"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman kanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti mieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika."

"Niin, jos hän rakastaa lapsia, mutta jospa hän ei heistä huolikaan."

"Kukahan vaimo ei rakastaisi lapsia?"

"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja siitä minä juuri olen levoton."

"Ettekö te sitte ollenkaan tunne häntä?"

"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."

"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi."

"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?"

"Niin, teidän appenne."

"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä."

"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti ette erehdy."

"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen, jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen minulle kahden kesken."

"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."

Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine, jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä. Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.

"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku.
Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."

"Ei se ole mikään elukka!" huudahti Marie, "vaan makaava lapsi; teidän pikku Petterinnehän se on!"

"Katsopas vain!" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. "Niin, tuo pikku veitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme saattaisi purra häntä."

Hän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi kätensä hänelle kaulaan ja sanoi: "hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?"

"Kas niin, samaa vanhaa virttä! Mitä sinä täällä teet, paha poika?"

"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse", sanoi lapsi, "ja katselin pitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin."

"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä jäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut."

"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut", vastasi pikku Petter ihan luottavasti.

"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti kotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta."

"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?" valitti poikanen ja alkoi hieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.

"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo", vastusti Germain, ottaen tuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa ei ollut juuri luotettava.

Mutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi, että kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä yhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa suurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät pikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo oli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla, ei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille. Nämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän heittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää huolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin koko päivänä eikä yönä.

Germainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen vaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään pitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat paljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä sellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa, kuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku Marielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta näkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua; mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen järkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja silloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui Petteriä ja itsekseen pahoitteli.

"Te tosiaankin olette kovasydämminen", sanoi pikku Marie viimein, "minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen mielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet kanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä ja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on paljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri tämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä mieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä."

"Ei sinun tarvitse astua", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten taipumisen tilaisuutta. "Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa vaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten me tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja kuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee ja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan ja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi alusta saakka."

"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko tyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän Petteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen Fourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle huomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä puutu mitään."

"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko päivä on pitkä aika."

"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä vieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona."

Kun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön hameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa hänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien käden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta hyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten lapsilla on tapana.

"Kas niin", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, "nyt meidän pitää rauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos sinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku Petter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi ja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää tapahdu, ei koskaan, kuuletko?"

"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon tapahtua", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä. "Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä olet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi sinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun lapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan heidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa, joka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä ihan ilmeisesti inhoa."

"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen", vastasi pikku Marie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa vuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. "Jos vaimonne ei huoli lapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja sitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät mitään huomaa."

V.

Suolla.

"Oh, tosiaankin", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia eteen päin, "mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei palaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään."

"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte
Petterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle."

"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en muistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa."

"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen asian."

Tavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli niin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä. Mutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa oli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten hirveän nälkä hänellä oli.

"Kas niin, nyt se alkaa", sanoi Germain. "Kyllä minä tiesin, että ei pitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää."

"Minulla on jano myöskin", sanoi pikku Petter.

"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon. Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin viiniä."

"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."

"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä; meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."

"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan, ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."

"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin, nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."

He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.

Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen, sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin. Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa, johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi, näkyivätkö myöskin Belairin talot.

"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta poppelia, kellotapulin alapuolella."

"Jo minä näen", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.

"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie, lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."

He lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun Germain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi eivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua ennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.

Germain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan suoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti käyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä vähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään osunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois päin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta selkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän tultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä petollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla metsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin ainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli vaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.

Kun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän laidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin ajelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä päästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty sekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä olemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut paljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä ei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja valkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai odottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta olisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin metsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen peitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko vähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja vaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut kiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain päiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi hattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku Petter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana vastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä kunnolla hoitaa poikaa.

"Luulenpa, että meidät on lumottu", sanoi Germain pysähtyen. "Eihän tämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin juovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia, pääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa, ja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi paras antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme muutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan olisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä tosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä pelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa sumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen kompastuu nenälleen."

"Turha on enää ponnistella", sanoi pikku Marie. "Laskeutukaamme maahan, Germain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet varsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen ympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa hevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata."

Tästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista hevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se hiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen kiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että pysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien alla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä ollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän hiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua, sidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.

Mutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin voimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi takajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat korkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että hän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.

"Kas niin", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa, "nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta tiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä metsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden alla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis odottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia kauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän laitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä lieneekään, ja takanamme… niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes, mistä päin olemme tulleetkaan."

VI.

Suurten tammien alla.

"Olkaamme sitte kärsivälliset, Germain", sanoi pikku Marie. "Eihän tässä ole mikään hätä tällä pikku kunnaalla. Sade ei pääse tammen lehtien läpi, me saatamme tehdä tulen, maassa tuntuu olevan irtonaisia risuja, jotka ovat kyllin kuivat, että palavat. Onhan teillä tulineuvot, Germain, koska äsken polttelitte piippuanne?"

"Oli minulla! Tulukset olivat laukussa lintujen kanssa, jotka aioin viedä tulevalle morsiamelleni, mutta tamma veitikka vei kaikki tyyni kanssansa, jopa minun kappanikin, ja sen se nyt repii ihan turmiolle puiden oksiin."

"Ei, Germain, satula, kappa ja laukku, kaikki ovat tuossa maassa jalkainne juuressa. Hiirakko katkasi satulavyön ja pudotti lähtiessään kaikki maahan."

"Oletpa ihan oikeassa! Jos nyt vain saamme kokoon kuivia puita, niin voimme kuivaella ja lämmitellä itseämme."

"Kyllä niitä saadaan, ratiseehan kuivia oksia kaikkialla jaloissa; mutta antakaahan ensin satula tänne."

"Mitä sinä sillä teet?"

"Se kelpaa sängyksi pojalle; ei, ei niin päin, kääntäkää alas suin; ojassa makaa hän paremmin hiljaa ja se on vielä lämmin hevosen seljästä. Pankaa nyt kiviä kummallekin puolelle tueksi, tuolla niitä on."

"Missä? En minä näe mitään. Onko sinulla kissan silmät?"

"Vähän omiksi tarpeiksi; kas niin, nyt se pysyy hyvin. Antakaa nyt kappanne, minä käärin hänen jalkansa siihen, ja sitte minun kappani peitteeksi. Katsokaas, eikö hän makaa yhtä hyvin kuin omassa sängyssään? Ja tunnustelkaa, miten lämmin hänellä on."

"Niin tuntuu olevan. Sinä näyt osaavan hoitaa lapsia, Marie."

"Eihän se ole mikään konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukusta, minä kokoan puita."

"Ei ne puut pala, liian tuoreet ne ovat."

"Te epäilette kaikkea, Germain. Ettekö sitte muista, miten paimenessa ollessanne teitte tulen rankkasateessa?"

"Niin, sen tempun kyllä kaikki lapset osaavat, jotka käyvät paimenessa, mutta minun piti ryhtyä kyntämään heti, kuin astumaan kykenin."

"Sen tähden te olettekin käsivarsiltanne vahvempi kuin kätevä. Nyt on puut koossa; katsokaapas, eikö ne pala! Antakaa minulle tulukset ja kouran täysi sanajalkoja. Kas niin, puhaltakaa nyt! Ette suinkaan ole ahdashenkinen?"

"En tietääkseni", sanoi Germain ja puhalsi kuin pajapalkeet. Kohta leimahteli liekki ensin punertavana ja nousi vähitellen yhä ylemmäksi sinisinä kielinä tuuheain tammien alla, taistellen sumua vastaan ja kuivaten ilman parin sylen laajuudelta.

"Nyt minä käyn istumaan poikasen viereen, ett'ei putoile kipunoita hänen päällensä", sanoi nuori tyttö. "Te kootkaa enempi puita ja hoitakaa tulta, Germain; tässä meille ei tule vilutautia eikä nuhaa, sen minä takaan."

"Sinä olet tosiaankin viisas ja järkevä tyttö ja osaat tehdä tulta kuin pikku noita. Minä aivan virkistyn ja saan takaisin rohkeuteni; äsken kun olin läpimärkä polviin asti ja luulin saavani olla siten aina päivän tuloon asti, tuntui se minusta hyvin pahalta."

"Ja kun ollaan pahalla tuulella, silloin ei keksitä mitään", vastasi pikku Marie.

"Etkö sinä sitte koskaan ole tyytymätön?"

"En. Mitäpä siitä olisi apua?"

"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun on huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä eipä sinulla ole aina ollut varsin hauska."

"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole koskaan joutuneet toivottomuuteen."

"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys minua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä pääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä pysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä toivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa; minä olen kärsinyt toisella tavalla."

"Niin, te kadotitte vaimonne, ja se on kyllä suuri suru."

"Eikö tosiaankin ole?"

"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä. Ei, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään pitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin."

"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti sangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku ystävä, minä puolestani en tahdo itkeä."

"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä vaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä otan osani."

"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä sinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona! Ovatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan pojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin."

"Minulla on kyllin lämmin", sanoi Marie. "Jos tahdotte käydä istumaan, niin vetäkää allenne nutun nurkkaa, minulla on kyllin hyvä näin."

"Kyllä tässä tosiaankin on varsin hyvä", sanoi Germain, istuutuen ihan tytön viereen. "Minulla on vain vähän nälkä. Kello lienee yhdeksän ja olenpa ponnistellut melkein liiaksi astuessa näillä kelvottomilla teillä, niin että olen ihan väsyksissä. Eikö sinullakin ole nälkä, Marie?"

"Minullako? Ei ollenkaan. En minä ole tottunut syömään kuten te neljä kertaa päivässä, minä olen monesti käynyt levolle ilman illallista, yksi kerta lisäksi ei merkitse mitään."

"Kas vain, sellaisesta vaimosta kuin sinä ei olisi suurta vaivaa, hänen elatuksensa ei paljoa maksaisi", sanoi Germain hymyillen.

"En minä ole vaimo", vastasi Marie, ottamatta huomioon hänen ajatuksiensa käännöstä. "Joko te näette unta?"

"Niin, luullakseni minä uneksin", vastasi Germain. "Nälkä ehkä houkuttelee minua puhumaan sekavasti."

"Millainen ruoan palvelija te olette!" virkkoi Marie, hymyillen nyt hän vuorostaan. "No, jos ette voi tulla toimeen viittä kuutta tuntia syömättä, niin onhan teillä lintuja laukussanne ja tulta paistaa."

"Sepä oli hyvä ajatus, mutta entä lahja tulevalle apelleni?"

"Teillä on kuusi metsäkanaa ja jänis. Luullakseni ette toki tarvitse niitä kaikkia yhdeksi veroksenne."

"Mutta paistaa täällä ilman varrasta ja muita neuvoja, siitähän ei tule muuta kuin tuhkaa."

"Ei", vastusti pikku Marie, "minä kyllä paistan teille linnun tuhassa ilman vähintäkään savun makua. Ettekö te ole koskaan pyytäneet kiuruja ja paistaneet kivien välissä? Ah, tosiaankin, johan minä unhotin, että te ette ole olleet paimenena. Kas niin, kynikää nyt tämä metsäkana. Ei niin kovasti! Aivanhan te revitte siitä pois nahankin."

"Sinä voit kyniä toista, näyttääksesi, miten sitä tehdään."

"Aiotteko syödä kaksi? Kylläpä olette aika syömäri! — Kas niin, nyt ne ovat kynityt ja minä paistan ne."

"Sinusta tulisi kunnon ruokakauppias sotaväelle, pikku Marie; mutta pahaksi onneksi sinulla ei ole mitään lekkeriä, niin että minun täytynee juoda vettä tästä suosta."

"Tahtoisitteko viiniä? Tai ehkä kahvia? Luuletteko nyt olevanne markkinoilla lehtimajassa? Huutakaa kapakan isäntää: Belairin isäntä tahtoo jotain juodaksensa!"

"Häijy tyttö, sinä pilkkaat minua. Etkö sinä joisi viiniä, jos sitä nyt olisi tässä?"

"Minäkö? Joinhan minä tänä iltana viiniä teidän kanssanne Rebec-eukon luona toisen kerran koko elämässäni. Mutta jos olette oikein hyvä, niin minä annan teille melkein täyden pullon, ja hyvää viiniä se onkin."

"Vai niin, Marie, osaatko sinä tosiaankin loitsia?"

"Ettekö ollut niin tuhlaavainen, että pyysitte kaksi pulloa Rebec-eukon luona? Te ja pikku poikanne joitte toisen, mutta minä vain hiukan maistoin siitä, jonka otitte minua varten. Te kuitenkin maksoitte molemmat ihan katsomatta."

"No, entä sitte?"

"Sitte minä pistin täyden pullon koriini, kun ajattelin, että te ja pikku poikanne saattaisitte sitä tarvita tiellä, ja tässä se on."

"Sinä olet viisain tyttö, kuin minä olen koskaan tavannut. Ja kuitenkin, lapsi parka, itkit ravintolasta lähtiessä! Vaan se ei estänyt sinua ajattelemasta muita enemmän kuin itseäsi. Pikku Marie, ken sinut nai, hän ei ole tyhmä."

"Niinpä luulen ja toivon, sillä enpä minä huolisikaan tyhmästä. Kas niin, syökää nyt lintujanne, ne ovat paraiksi paistuneet, ja leivän sijasta saatte tyytyä pähkinöihin."

"Mistä ihmeestä sinä olet niitäkin saanut?"

"Ei se ole mikään ihme! Koko matkan minä poimiskelin niitä puiden oksista ohi ratsastaessa, niin että minulla oli taskut täynnä."

"Ja ovatko nekin paistetut?"

"Niinkö tyhmä ja ajattelematon minä olisin ollut, että olisin jättänyt panematta ne tuleen heti, kuin tuli tehtiin? Niinhän aina tehdään ulkona paimenessa."

"No niin, pikku Marie, nyt syömme illallista yhdessä! Sinun maljasi! ja olkoon sinulla onnea saada hyvä mies, ihan sellainen, kuin itse toivot! Millainen hänen pitäisi olla, kerropas se minulle!"

"Se ei ole helppo asia, Germain; minä en ole sitä vielä koskaan ajatellut."

"Mitä, etkö koskaan!" ihmetteli Germain, aljettuaan syödä oikein hyvällä halulla, mutta leikaten aina paraimmat palat ja tarjoten niitä seurakumppanilleen, joka itsenäisesti pysyi niihin koskematta ja söi ainoastaan muutamia pähkinöitä. "Sanopas, pikku Marie", jatkoi Germain, huomattuaan, että tyttö ei aikonut vastata, "etkö vielä ole ollenkaan ajatellut naimisiin menoa? Johan se ikä on sinulla."

"Ehkä, mutta minä olen liian köyhä. Tarvitaan vähintään sata ecu'tä talouden ensi aluksi, ja sitä summaa kootakseni täytyy minun tehdä työtä viisi tai kuusi vuotta."

"Tyttö parka, jospa appeni minulle lahjoittaisi ne rahat, niin minä antaisin ne sinulle."

"Paljon kiitoksia, Germain. Mitäs sitte ihmiset sanoisivat minusta?"

"Mitäpä he voisivat sanoa? Tietäväthän he, että minä olen vanha enkä voi naida sinua. Eipä koskaan voitaisi ajatella että minä… että sinä…"

"Katsokaas, Germain, nyt herää poikanne", keskeytti pikku Marie.

VII.

Iltarukous.

Pikku Petter oli noussut puoleksi ja katseli unen pöpperössä ympärilleen.

"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän", sanoi Germain. "Kanuunan laukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen vieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä."

"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään", sanoi pikku Marie, veitikkamaisesti hymyillen. "Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä sänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta isälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä en syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse pitää siitä huolen."

"Marie, sinun pitää syödä", käski Germain. "Muuten en minä enää syö yhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän tähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta lopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö."

"Joutavia", vastasi pikku Marie. "Teillä ei ole meidän ruokahalumme avainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin suden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä tulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?"

Pikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli. Tuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne joutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä sammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille, milloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja selvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt oli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää, alkoi hän vähän pelätä.

"Eikö tässä metsässä ole pahoja petoja?" kysyi hän isältään.

"Ei, ei ole. Älä pelkää."

"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen metsään, niin sudet vievät minut?"

"Kuulehan vain sitä viisastelevaa pikku herraa!" sanoi Germain hämillään.

"Kyllä Petter on oikeassa", myönsi pikku Marie. "Niin te sanoitte hänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei koskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi, ja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja."

"Onko pikku metsä kaukana suuresta?"

"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä.
Ja jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen."

"Ja sinä myöskin, pikku Marie."

"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"

"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me tappaisimme ne."

"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat, mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan, sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin, että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja puhelemaan pikku lasten kanssa."

"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."

"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain. "Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en ollenkaan tunne?"

"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut vaimostasi? Hänhän on kuollut."

"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?"

"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa, että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän nyt on siellä?"

"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."

"Minä luen rukoukseni", sanoi poika, "vaan nyt en muista sitä. Minä en osaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää auttaa minua."

"Kyllä, Petter, minä autan", sanoi tyttö. "Tule tänne ja käy polvillesi minun viereeni!"

Poika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin ja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän osasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein sana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes poikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin että hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa ajatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät tehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset vasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen päänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat toisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain pikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt kätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista tukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa Katerinen sielun puolesta.

Germain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku Marielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja, jotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta suutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen oli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.

"Te suutelette häntä liian kiivaasti", sanoi Marie ja työnsi hiljaa pois hänen päätänsä, "te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet nukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista."

Poika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta ojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon seljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin verran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin taikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä päivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. "Isä", sanoi hän, "jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä siksi pikku Marien."

Ja odottamatta vastausta ummisti hän silmänsä ja nukkui.

VIII.

Vaikka olikin kylmä.

Pikku Marie ei näyttänyt ottavan ollenkaan huomioon lapsen merkillisiä sanoja, hän käsitti ne vain ystävyydeksi, kääri pojan huolellisesti peitteihin, hämmenteli tulta ja neuvoi Germainia käymään sen viereen nukkumaan, koska läheisen suon pinnalla liitelevä sumu ei ollenkaan näyttänyt taipuvaiselta haihtumaan.

"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa", virkkoi hän. "Te ette puhu sanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää te vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta."

"Sinun pitää nukkua", vastasi Germain, "ja minä valvon vartioiden teitä molempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla on viisikymmentä ajatusta päässäni."

"Viisikymmentä! se on liian paljo", sanoi tyttö hiukan ivallisesti; "moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan."

"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla ainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen."

"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen oli mielessä."

"Niin, sano sinä, Marie, jos olet arvannut; sano sinä itse, se olisi hauska."

"Tunti sitte", sanoi tyttö, "ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette nukkumista."

"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän minua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että sinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin pilkata miestä, joka ei ole iloinen."

"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte", sanoi tyttö, asettuen puoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. "Te kiusaatte itseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan tahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi surujani vastaan niin hyvin, kuin taidan."

"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi luota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi syyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi paimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut vierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä käsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin osaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo, mieluisemmin kuin Fourcheen."

"Te puhutte hyvin hyvästi, mutta ymmärtämättömästi, Germain. Ei sovi hemmoitella ystäviänsä; teidän ei pitäisi puhua minun toimeni vaikeuksista, vaan sen eduista, kuten teittekin, kun istuimme syömässä Rebec-eukon luona."

"En minä sille mitään voi, että silloin minusta tuntui niin, vaan nyt tuntuu toisin. Sinulle olisi parasta, jos saisit miehen."

"Mahdollista kyliä Germain, johan minä sen sanoin; vaan koska se nyt on mahdotonta, niin minä en ajattele sitä."

"Mutta jospa se kuitenkin kävisi päinsä? Jos sinä sanoisit, millaisen miehen sinä tahdot, niin ehkäpä minun onnistuisi löytää sinulle joku."

"Ajatella jota kuta ei ole sama kuin löytää. Minä puolestani en viitsi ajatella mitään, koska siitä kuitenkaan ei ole hyötyä."

"Etkö ole koskaan ajatellut rikasta miestä?"

"En, tietysti en; olenhan minä itse köyhä kuin Job."

"Mutta jos hän olisi vähän varakas, niin ei suinkaan sinusta olisi vastenmielistä saada hyvä asunto, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja päästä kelpo perheeseen, joka mielellään näkisi sinun auttelevan äitiäsi?"

"Niin, mitä siihen koskee, niin äitini auttaminen onkin ainoa toiveeni."

"Ja jos sellainen tilaisuus ilmestyisi, vaikkapa mies ei olisikaan ihan nuori, niin vastustelisitko?"

"Suokaa anteeksi, Germain, nuoruudesta minä juuri pidän kiinni, en minä koskaan voisi rakastaa ukkoa."

"Ei, tietysti ei ukkoa, mutta esimerkiksi minun ikäistäni miestä."

"Teidän ikäistänne, hän olisi liian vanha minulle, Germain; ei, minä pidän paraiten Bastienin ikäisestä, vaikka hän ei ole niin kaunis kuin te."

"Vai niin, pidätkö sinä enemmän Bastienistä, ulkopaimenesta?" sanoi Germain pahastuen. "Sillä pojallahan on samanlaiset silmät kuin elukoilla, joita hän paimentaa."

"Minä en huoli pitää lukua hänen silmistään hänen kahdeksantoista vuotensa tähden."

Germain tunsi hirmuista kateutta.

"Niin", sanoi hän, "kyllä minä näen, että sinä olet mieltynyt
Bastieniin. Se on tosiaankin naurettavaa, jos saan sanoa."

"Niin, se olisi naurettavaa", vastasi Marie nauraen niin, että metsä kaikui, "ja hänestä tulisi naurettava mies. Hänellehän voi uskotella mitä hyvänsä. Tässä eräänä päivänä minä esimerkiksi otin kirkkoherran puutarhasta kauniin koison ja sanoin hänelle sitä punaiseksi omenaksi ja hän purasi sitä ahnaasti. Olisittepa nähnyt, miten hän irvisteli! Hyvänen aika, miten ruma hän oli!"

"Et sinä sitte rakasta häntä, kun teet pilkkaa hänestä."

"Ei se todista mitään. Mutta en minä hänestä huoli, sillä hän on niin häijy pikku sisarelleen ja sitä paitsi niin siivoton."

"Etkö tunne vetoa kenenkään muun puoleen?"

"Mitä se teihin koskee, Germain?"

"Ei koskekaan, minä vain kysyn huvikseni. Näenhän kyllä, pikku ystävä, että sinulla jo on joku, jota ajattelet."

"Ei, Germain, te erehdytte, ei minulla vielä ole ketään; vast'edes saattaa joku olla; mutta koska en voi ajatella naimisiin menoa ennen, kuin saan vähän kootuksi varoja, niin minullehan ei jää muuta neuvoa kuin mennä naimisiin vanhempana ja silloin tietysti vanhemmalle miehelle."

"Ota sitte vanhempi mies yhtä hyvin heti paikalla."

"En; sitte, kuin en enää ole nuori, on se minusta saman tekevä, mutta nyt on ihan toista."

"Jopa huomaan, Marie, että sinä et huoli minusta; se näkyy ihan selvästi!" sanoi Germain harmissaan ja sanojansa punnitsematta.

Pikku Marie ei vastannut. Germain kumartui hänen ylitsensä. Tyttö nukkui, hänet oli uni yht'äkkiä voittanut kuten lapset, jotka vielä lörpöttelevät nukkuessaankin.

Germain oli hyvillään, että Marie ei ollut huomannut hänen viimeisiä sanojansa, sillä hän itsekin katsoi niitä nyt tyhmiksi ja kääntyi seljin tyttöön, päästäkseen eroon noista ajatuksista.

Mutta eipä sitä ollut apua, hän ei voinut nukkua eikä ajatella mitään muuta kuin noita äskeisiä sanojansa. Hän astui parikymmentä kertaa tulen ympäri, meni edemmäksi metsään ja palasi takaisin. Kiihtyneenä, kuin olisi hänellä ollut elohopeaa suonissa, nojautui hän puuta vasten, jonka alla molemmat nuoret makasivat, ja katseli heitä.