Vihreät sisaret

VIHREÄT SISARET

Kirj.

George Sand

Suomentanut

Felix Borg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

SISÄLTÖ:

I. Kolme leipää.
II. Ilmestys.
III. Oikeusjuttu.
IV. Kuolematon.
V. Kaksintaistelu.
VI. Päätös.

I.

KOLME LEIPÄÄ.

Isäni kehoituksesta läksin toukokuun loppupuolella vuonna 1788 kymmenen kilometrin päässä, Angersin ja Saunnerin välillä sijaitsevaan Ionis-nimiseen linnaan selvittämään erästä sangen arkaluontoista oikeusjuttua.

Olin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja harjoitin jo asianajajan ammattia, johon minulla oli hyvin vähän taipumusta, huolimatta siitä, että liikeasiat yhtä vähän kuin puhetaitokaan eivät tuottaneet minulle erityisempiä vaikeuksia. Mutta ikääni katsoen en ollut vailla lahjoja ja isäni taitavuus ja hyvä maine asianajajana kotiseudullani takasivat minulle huomattavan asiakaspiirin, jos vaan tahdoin hiukankin vaivata itseäni, osoittaakseni olevani kyllin arvokas hänen seuraajakseen. Mutta minä olisin kernaammin tahtonut antautua kirjailija-alalle, heittäytyä unelmieni valtoihin, käyttää lahjojani itsenäisemmin, olla vähemmin riippuvainen toisten asioista, mielialoista ja kärsimyksistä.

Kun olin varakkaiden vanhempien ainoa ja samalla sangen hemmoiteltu ja hellitty lapsi, olisin kyllä voinut seurata kutsumustani, mutta minä en tahtonut pahoittaa isääni, joka oli ylpeä, voidessaan ohjata poikansa samalle uralle, jolle hän itsekin oli antautunut, ja minä rakastin häntä liiaksi, voidakseni olla ottamatta varteen hänen toivomustansa.

Ilta, jolloin lopetin ratsastukseni vanhaa, uhkeaa Ionis-linnaa ympäröivissä metsissä, oli todella hurmaava.

Olin säätyni mukaisesti puettu ja hyvin varustettu ja minua seurasi palvelija, jonka läsnäoloa en pitänyt missään suhteessa tarpeellisena, mutta jonka äitini oli viattomassa turhamaisuudessaan määrännyt mukaani, tahtoen että hänen poikansa saapuisi kyllin arvokkaalla tavalla henkilön luo, joka oli parhaimpia ja ylhäisimpiä asiatuttaviamme.

Suurimmat tähdet taivaalla lisäsivät melkein huomaamattomasti iltayön valaistusta, kevyen usvan himmentäessä tuhansien pienten taivaankappaleiden loistetta, tähtien, jotka tuikkivat säteilevien silmien tavoin kylminä, kirkkaina öinä. Illan taivas oli todellakin kesätaivas, kylliksi selkeä ja kylliksi verhottu ollakseen häikäisemättä äärettömillä rikkauksillaan. Se oli, jos niin voin sanoa, tuollainen ihana taivas, joka suo ajatusten viipyä maallisissakin, sallii ihailla taivaanrannan utuisia ääriviivoja ja hengittää ruohon ja kukkien tuoksua, niin, huomata, että ihminen on jotakin äärettömyydessä, ja unohtaa, että hän on ainoastaan pieni tomuhiukkanen maailman kaikkeudessa.

Kuta lähemmäksi linnan puutarhaa saavuin sitä voimakkaammin erottautui metsäntuoksusta syrenien ja akasioiden tuoksu, ja kohta näkyivät niiden kukoistavat kruunut puutarhan muurin takaa. Samoin näin jo puuryhmien lomista loistavat, mustien ristikkojen jakamat linnanikkunat sinipunervine silkkiuutimineen. Linna oli todellinen renesanssiajan mestarituote, uhkea, hieno ja oikukas ääriviivoiltaan, rakennus, josta kuvastui nerokkuus ja rohkeus ja joka siirsi arkkitehdin mielikuvituksen katsojaan ja kohotti hänet jokapäiväisyyden yläpuolelle.

Tunnustan että sydämeni sykki melko ankarasti, sanoessani nimeni palvelijalle, joka otti minut vastaan. En ollut koskaan nähnyt madame d'Ionis'ia. Häntä pidettiin seudun kauneimpana naisena. Hän oli kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja naimisissa miehen kanssa, joka ei ollut kaunis eikä rakastettava ja joka laiminlöi hänet matkojensa tähden. Hänen käsialansa oli ihailtava ja hänen kirjeensä eivät olleet ainoastaan asiallisia, vaan myöskin sangen nerokkaita. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin jalo luonne. Siinä kaikki minkä hänestä tiesin, ja siinä oli todella enemmän kuin tarpeeksi herättämään minussa pelkoa, että näyttäisin hänen edessään kömpelöltä ja nololta.

Olin varmasti hyvin kalpea, astuessani saliin.

Ensi vaikutelmani muodostui helpoituksen ja ilon tunteeksi, kun näin edessäni kaksi iäkästä, hyvin rumaa naista, joista toinen, leskirouva d'Ionis, selitti minulle, että hänen poikansa vaimo oli erään ystävättärensä luona naapuritalossa, eikä luultavasti palaa ennenkuin seuraavana päivänä.

"Olette kuitenkin tervetullut", lisäsi vanha nainen. "Olemme sangen kiitolliset isällenne, ja näyttää siltä kuin olisimme suuresti hänen neuvojensa tarpeessa ja että te olette tullut tuomaan niitä meille."

"Tulen hänen puolestansa puhumaan madame d'Ionis'in kanssa liikeasioista…"

"Kreivitär d'Ionis hoitaa todella erinäisiä liikeasioita", virkkoi leskirouva terävästi, ikäänkuin antaakseen minun huomata erehdykseni. "Hän ymmärtää niitä, hänellä on hyvä pää, ja poikani ollessa estettynä — hän on Wienissä — seuraa hän tätä ikävätä, loppumatonta oikeusjuttua. Älkää uskoko, että minä voin korvata häntä, sillä eri ymmärrä yhtään mitään, ja kaikki mitä voin tehdä on, että, pidätän teitä täällä siksi, kunnes kreivitär palaa, ja valmistan teille sellaisen illallisen ja vuoteen kuin talo voi tarjota."

Sen jälkeen soitti vanha nainen kelloa ja antoi määräyksensä. Torjuin hänen illallistarjouksensa, sillä olin ollut kyllin varovainen syödäkseni jo matkan varrella, ja tiesin varsin hyvin, että mikään ei ole epämieluisempaa kuin syödä yksin henkilöiden kanssa, jotka ovat aivan ventovieraita.

Kun isäni oli suonut minulle useita päiviä suorittaakseni tehtäväni, niin en voinut menetellä paremmin kuin jäädä odottamaan ihanan turvattimme kotiinpaluuta, ja minä olin sekä hänelle että hänen perheelleen siksi tärkeä tekijä, että saatoin toivoa hyvinkin vieraanvaraista vastaanottoa. En siis odottanut toista pyyntöä, vaikka aivan linnan läheisyydessä sijaitsi jotakuinkin laatuunkäypä majatalo, jossa minun säätyiseni henkilöt tavallisesti asuivat, odottaessaan pääsyä ylhäisten henkilöiden luokse. Niin meneteltiin siihen aikaan maaseudulla, jotta vältyttiin näyttämästä tungettelevaiselta ylhäisön silmissä.

Porvarina ja filosofina (ei vielä sanottu demokraattina) en ollut millään tavalla vakuutettu aatelisten siveellisestä ylemmyydestä. Mutta vaikka hekin tahtoivat esiintyä filosoofeina, niin tiesin, että oli otettava huomioon heidän arkatunteisuutensa ja kunnioitettava sitä, tullakseen itse kunnioitetuksi.

Käyttäydyin myöskin, voitettuani ensi arkuuteni, yhtä sivistyneesti kuin konsanaan joku heistä; olin joutunut isäni parissa kosketuksiin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden kanssa. Leskirouva näkyi huomanneen sen pian, eikä hän vaivannut itseänsä kauempaa, päättääksensä suhtautua minuun, ellei juuri niinkuin vertaiseensa, niin ainakin kuin talon asianajajan poikaan.

Hänen keskustellessaan kanssani kuin nainen, jossa nerokkuuden korvaa tottumus, oli minulla hyvä tilaisuus tarkastaa häntä ja hänen seuralaistaan. Tämä oli lihavampi kuin leskirouva ja istui hieman kauempana, hypistellen jotakin käsityötä. Hän ei avannut suutansa eikä kohottanut silmäluomiansa katsoakseen minuun. Hän oli puettu melkein samoin kuin vanha rouva, tummaan kaitahihaiseen silkkipukuun, mustan pitsiliinan ollessa kiedottuna valkoisen myssyn ympäri ja solmittuna leuan alta. Mutta kaikki oli vähemmän huoliteltua. Kädet olivat vähemmän valkoiset, jos kohta yhtä lihavat, ja ilmiö oli jokapäiväisempi siitä huolimatta, että vanhan, lihavan neiti d'Ionis'in jäykät kasvonpiirteet eivät suinkaan kuvastaneet erikoisempaa hienotunteisuutta. En kauemmin ollut epätietoinen hänen asemastansa talossa, kun leskirouva, torjuttuani illallistarjouksen, sanoi hänelle:

"Kuitenkaan, Zéphyrine, emme saa unohtaa, että herra Nivières on nuori ja että hän voi tuntea itsensä nälkäiseksi ennen levolle menoaan. Antakaa viedä ruokatarjotin hänen huoneeseensa."

Pyylevä Zéphyrine nousi; hän oli yhtä pitkä kuin lihava.

"Ja ennen kaikkea", sanoi hänen emäntänsä, toisen juuri aikoessa poistua, "huolehtikaa, ettei leipää unohdeta."

"Leipää?" virkkoi Zéphyrine heikolla äänellä, joka muodosti hullunkurisen vastakohdan hänen rehevälle olemukselleen. "Leipää?" toisti hän äänensävyllä, joka kuvasti ihmettelyä ja hämmästystä. "Leipää!" vastasi leskirouva käskevästi.

Zéphyrine epäröi hetkisen ennenkuin läksi huoneesta; mutta hänen emäntänsä kutsui hänet heti takaisin ja antoi hänelle merkillisen määräyksen:

"Kolme leipää!"

Zéphyrine aukaisi suunsa vastataksensa, mutta kohauttikin vain tuskin huomattavasti olkapäitänsä ja katosi.

"Kolme leipää!" huudahdin minä vuorostani. "Kuinka nälkäiseksi te minua kuvittelettekaan, hyvä kreivitär?"

"Oh, ei se ole mitään", sanoi hän. "Ne ovat aivan pieniä."

Hän istui hetkisen ääneti. Koetin keksiä jotakin sanottavaa, saadakseni keskustelun jälleen käyntiin ja keksiäkseni tilaisuuden vetäytyä pois, mutta hän näytti olevan eräänlaisen levottomuuden vallassa; hän ojensi kätensä soittokelloa kohti, piti sitä hiljaa ja puhui aivan kuin itseksensä.

"Kolme leipää!…"

"Se on todellakin liikaa", sanoin minä, vaivoin nauruani pidättäen.

Hän katsoi minuun kummastuneena, tietämättä puhuneensa ääneen.

"Te mainitsitte oikeudenkäynnistä", sanoi hän ikäänkuin saattaaksensa minut unohtamaan hajamielisyytensä. "Meiltä vaaditaan todella paljon! Luuletteko, että me voitamme asian?"

Mutta hän tuskin kuunteli kiertävää vastaustani, vaan nykäsi päättäväisesti kellonnauhasta. Ovelle ilmestynyt palvelija sai määräyksen kutsua Zéphyrinen sisään. Zéphyrine palasi ja leskirouva kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sen jälkeen hän tuntui rauhoittuneen ja alkoi puhella kanssani. Hänessä oli melkoinen määrä yksinkertaisuutta, mutta hän oli hyväntahtoinen, miltei äidillinen; hän tiedusteli makuani, tapojani, suhteitani ja huvituksiani. Tekeydyin lapsellisemmaksi kuin mitä todellisuudessa olin, jotta hänen ei tarvitsisi aristella, sillä havaitsin pian, että hän oli niitä naisia, jotka, vaikka kuuluvatkin ylhäisimpiin piireihin, omistavat varsin keskinkertaisen älyn, eivätkä tunne vähintäkään tarvetta vaatia toisilta sen enempää.

Hän oli yleensä niin hyväsydäminen, että viihdyin hänen seurassaan tunnin ajan kutakuinkin hyvin, enkä varsin suurella kärsimättömyydellä odottanut tilaisuutta saada vetäytyä pois.

Muudan palvelija opasti minut huoneustooni, joka käsitti kolme erittäin kaunista, suurta, Ludvig XV:n tyyliin loistavasti kalustettua huonetta. Oma palvelijani, joka seurasi hyvältä äidiltäni saamiansa ohjeita, oli makuuhuoneessani, odottaen kunniaa saada auttaa minua riisuutumisessani.

"Paras Baptisteni", sanoin minä hänelle, jäätyämme kahden kesken; "voit mennä levolle. Riisuudun ja menen vuoteeseeni ilman apua, niinkuin olen aina tehnyt senjälkeen kuin tulin suureksi."

Baptiste toivotti minulle hyvää yötä ja poistui. Kello oli vasta kymmenen. En tuntenut erikoisempaa halua käydä niin varhain levolle ja olin juuri aikeessa ryhtyä tarkastelemaan huonekaluja ja tauluja, kun katseeni osui tarjottimeen, joka oli tuotu huoneeseeni ja jolle nuo kolme leipää olivat asetetut mielestäni salaperäiseen järjestykseen.

Ne olivat keskikokoisia ja sijoitetut vanhaan saksilaiseen porsliinikoriin keskelle kiillotettua tarjotinta. Korin keskiosan muodosti kaunis suolarasia, ja sitä reunusti kolme ruokaliinaa.

"Taivasten tekijä! Mikä merkitys tuon korin järjestyksellä on? Ja miksi on leipä, tuo ateriani välttämätön aines, niin huolestuttanut iäkästä emäntääni?" kysyin itseltäni. "Mistä syystä juuri kolme leipää? Miksi ei neljä tai kymmenen, jos minua kerran pidetään sellaisena ahmattina?" Ja ateria oli todellakin runsas ja viinipullojen laput lupasivat paljon. "Mutta miksi kolme vesikannua?" Siinä taas jotakin, joka tuntui tuiki salaperäiseltä ja omituiselta. "Luuleeko tuo vanha kreivitär minua kolmoisolennoksi tai minulla olevan kaksi pöytätoveria matkalaukussani?"

Mietin tätä arvoitusta, kun samassa kolkutettiin eteisen ovelle.
"Sisään!" huudahdin minä, menemättä aukaisemaan ovea, sillä luulin
Baptisten unohtaneen jotakin.

Hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen, kun näin pyylevän Zéphyrinen ilmestyvän ovelleni yömyssy päässä, toisessa kädessä kynttiläjalka, toisen käden etusormella painaen huuliansa sekä lähtevän sitten nauruhermoja kutkuttavan varovasti tepastelemaan elefantin askelin minua kohti, koettaen joka askeleella estää lattiapalkkeja narisemasta. Muutuin epäilemättä kalpeammaksi kuin mitä olin silloin, kun valmistauduin astumaan nuoren kreivitär d'Ionis'in eteen. Mikä hirveä kohtalo uhkasi minua tuossa lihavassa olennossa?

"Älkää olko peloissanne, hyvä herra", sanoi vanhus avosydämisesti, aivan kuin aavistaen kauhuni; "tulin antamaan selityksen kummallisuuksista… kolmesta vesikannusta… ja kolmesta leivästä!"

"Kuuntelen suurimmalla mielihyvällä" vastasin minä ja tarjosin hänelle nojatuolin; olinkin sangen utelias.

"Taloudenhoitajana olisi minulle kovin nöyryyttävää, jos te pitäisitte tätä minun puoleltani huonona pilana", sanoi Zéphyrine, torjuen tarjoukseni ja pitäen yhä kynttiläjalkaa kädessään. "En milloinkaan sallisi… Ja kuitenkin tulin pyytämään, ettette pahastuisi, ettette loukkaisi emäntääni."

"Puhukaa, neiti Zéphyrine; en ole sillä tuulella, että suuttuisin pienestä pilasta, varsinkin, jos se on todella huvittava."

"Hyvä Jumala, ei, huvittava se ei ole, mutta ei epämieluinenkaan. Asianlaita on tämä: Vanha kreivitär on kovin… hän on luonteeltaan hyvin…"

Zéphyrine vaikeni äkkiä. Hän piti vanhasta kreivittärestä tai pelkäsi häntä liiaksi, voidakseen arvostella häntä sen enempää. Hänen noloutensa vaikutti naurettavalta, sillä siihen liittyi hymyily, joka paljasti pienen, hampaattoman suun ja saattoi hänen pöhöttyneet, leuattomat ja otsattomat kasvonsa näyttämään vieläkin leveämmiltä. Johtui mieleen täysikuu, sellaisena kuin sen näkee kuvattuna vanhoissa kalentereissa. Zéphyrinen heikko ääni ja pehmeä puhetapa tekivät hänet niin hullunkuriseksi, että minä en uskaltanut katsoa häntä kasvoihin, peläten purskahtavani nauruun.

"No niin", sanoin hänelle. "Vanha kreivitär on hieman omituinen!"

"Ei hyvä herra, ei! Hän uskoo sen todeksi… kuvittelee…"

Koetin turhaan arvata mitä kreivitär kuvitteli, kunnes Zéphyrine sai vaivoin sanotuksi:

"No niin, hyvä herra, emäntäni uskoo henkien olemassaoloon!"

"Hän ei ole ainoa sukupuolensa edustaja, joka siinä iässä uskoo niihin; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa."

"Siitä on joskus vahinkoa niille, jotka pelkäävät sellaisia, ja jos te, hyvä herra, pelkäätte tässä huoneessa, niin voin vakuuttaa teille, että täällä ei ensinkään kummittele."

"Vahinko! Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä jotakin yliluonnollista… Kummitukset kuuluvat vanhoihin linnoihin, ja tämä linna on niin ihana, että kuvittelen täällä liikkuvan vain suloisia aaveita."

"Hyvä herra, oletteko sitten kuullut puhuttavan jostakin?"

"Joka olisi yhteydessä tämän linnan ja tämän huoneuston kanssa? En sanaakaan milloinkaan. Odotan juuri saavani kuulla…"

"Hyvä, kuulkaa siis. Vuonna… niin, en muista tarkalleen, mutta se oli kai Henrik II:n aikana — te tiedätte paremmin kuin minä, kauanko siitä on kulunut — oli täällä kolme d'Ionis-nimistä neitiä, jotka kaikki olivat kauniita kuin päivä ja niin rakastettavia, että kaikki ihmiset jumaloivat heitä. Muudan hoviin kuuluva ilkeämielinen nainen, joka kadehti heitä, ja varsinkin nuorinta heistä, antoi sekoittaa myrkkyä kaivoveteen, jota he joivat ja jota käytettiin leipomiseen. Kaikki kolme kuolivat samana yönä ja tarun mukaan tässä samassa huoneessa, missä me nyt olemme. Mutta sitä ei ole oikein varmuudella tiedetty, vasta viime aikoina siihen on alettu uskoa. Paikkakunnalla on tosin kerrottu tarua kolmesta valkoisesta sisaresta, jotka kauan sitten ilmestyivät linnaan ja sen puistoihin. Taru on niin vanha, että kukaan ei ole ajatellut eikä uskonut sitä. Muudan perheen ystävä, apotti de Lamyre, sukkela, leikillinen veitikka, nukkui tässä huoneessa. Hän näki unta, tai väitti nähneensä, kolmesta vihreästä naisesta, jotka olivat tulleet hänen luoksensa ja ennustaneet hänen tulevan kohtalonsa. Huomattuaan, että uni kiinnitti vanhan kreivittären mieltä ja huvitti hänen poikansa vaimoa, keksi hän kaikenlaista hyvää, antoi aaveiden puhua ja johti asiat niin pitkälle, että vanha kreivitär on nyt varma siitä, että perheen tulevaisuuden ja oikeusjutun päätöksen saisi tietää edeltäpäin, jos vaan voisi saada aaveet ilmestymään ja puhumaan. Mutta kun ei kukaan täällä asuvista ole nähnyt mitään ja hänen kysymyksilleen on vaan naurettu, on hän päättänyt antaa nukkua täällä kaikkien, jotka eivät tiedä mitään asioista ja jotka eivät aio tekaista mitään kummitusjuttua tai salata mahdollisia näkyjänsä. Sentähden hän on antanut tämän huoneen teidän makuuhuoneeksenne, kertomatta teille mitään. Mutta kun kreivitär ei ole juuri kaikkein vaiteliaimpia luonteita, ei hän malttanut olla teidän kuultenne mainitsematta noista kolmesta leivästä."

"Niin, todellakin, nuo kolme leipää ja kolme vesikannua antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta. Myönnän että en oikein käsitä mistä on kysymys."

"Ettekö? Noille kolmelle Henrik II: n aikuiselle sisarelle annettiin myrkkyä veteen ja leipään sekoitettuna."

"Sen kyllä ymmärrän, mutta että tämä ateria voisi heitä erityisemmin miellyttää, sitä en käsitä. Mitä te itse siitä arvelette?"

"Arvelen, että siellä missä he nyt ovat, he eivät tiedä mistään mitään, eivätkä välitäkään tietää", vastasi Zéphyrine vaatimattoman ylimielisesti. "Mutta te saatte tietää, mistä hyvä emäntäni on nuo päähänpistonsa saanut. Minulla on muassani käsikirjoitus, jonka madame d'Ionis, hänen poikansa vaimo, madame Caroline, niinkuin häntä täällä nimitetään, on jäljentänyt perhearkiston vanhoista papereista. Ehkä niiden lukeminen huvittaa teitä enemmän kuin minun lörpöttelyni, ja minä toivotan teille hyvää yötä… esitettyäni teille ensin erään pienen pyynnön…"

"Olkaa hyvä, neitiseni; mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Sen että ette kerro kenellekään, lukuunottamatta madame Carolinea, joka ei siitä pahastu, että olen varoittanut teitä, sillä vanha kreivitär moittisi minua, eikä enää luottaisi minuun."

"Lupaan sen teille. Entä, mitä minun on sanottava aamulla, kun minulle tehdään kysymyksiä näkyjen suhteen?"

"Niin, todella, hyvä herra… Teidän on hyväntahtoisesti keksittävä jotakin… uni, jolla ei ole alkua eikä loppua, mitä tahansa, kunhan se vaan koskee noita kolmea sisarusta, muuten on kreivitär aivan mahdoton, hän syyttää minua siitä, että en ole asettanut leipiä, vesikannuja tai suolaa paikoilleen, tai myöskin siitä, että olen varoittanut teitä ja teidän heikkouskoisuutenne on tehnyt kaikki tyhjäksi. Hän on varma siitä, että nuo sisarukset ovat oikullisia ja kieltäytyvät näyttäytymästä niille, jotka tekevät heistä pilaa, vaikkapa vaan ajatuksissa."

Jäätyäni yksin, Zéphyrinen lähdettyä, aukaisin käsikirjoituksen, josta mainitsen ainoastaan ne seikat, jotka ovat yhteydessä kertomukseni kanssa. Kertomus d'Ionis-sisaruksista tuntui minusta silkalta tarulta, jonka madame d'Ionis oli itse kirjoittanut, käyttäen apunaan eräitä vähemmin uskottavia asiakirjoja, joita hän itse arvosteli ajalle ominaiseen, kevyeen, leikkisään tapaan.

Sivuutan vaitiololla kuivakiskoisen kertomuksen noista kolmesta kuolleesta, joka kertomus tuntui minusta mielenkiintoisemmalta Zéphyrinen esittämänä; mainitsen ainoastaan seuraavan otteen, jonka madame d'Ionis oli jäljentänyt vuonna 1650 päivätystä, erään luostarin vanhan kappalaisen kirjoittamasta asiakirjasta:

"On totta, että nuoruudessani kuulin kerrottavan kolmesta hengettärestä, jotka näyttäytyivät Ionis-linnassa naisen muotoisina, komeasti puettuina. Ketään uhkaamatta näyttivät ne etsivän jotakin linnanhuoneista ja varastokamareista. Messuja ja rukouksia annettiin lukea niille, mutta se ei estänyt niitä jälleen palaamasta, ja viimein päätettiin antaa siunata kolme valkoista leipää ja asettaa ne huoneeseen, jossa nuo kolme d'Ionis-sisarusta olivat kuolleet. Seuraavana yönä ilmestyivät ne ilman minkäänlaista melua tai pelästyttämättä ketään, ja aamulla huomattiin, että ne olivat ikäänkuin nakertaneet leipiä kuten hiiret, ottamatta mitään mukaansa. Seuraavana yönä alkoi jälleen niiden valitus ja ovet ja sohvat narisivat. Sentähden asetettiin esille kolme vedellä täytettyä kulhoa, joista ne eivät juoneet, mutta kaatoivat osan maahan. Viimein kehoitti S:t ——:n priori lepyttämään heitä, uhraamalla heille rasiallisen valkoista suolaa, koska heidät oli myrkytetty suolattomalla leivällä. Heti tämän tapahduttua kuultiin niiden laulavan kaunista kiitosvirttä, jossa he lupasivat siunausta ja onnea nuoremmalle d'Ionis-suvun haaralle, joka oli ollut heidän perillisensä. Tämä tapahtui, niin on minulle kerrottu, Henrik II:n aikana, ja sen jälkeen ei heistä ole kuultu puhuttavan mitään. Mutta d'Ionis-suvun keskuudessa uskottiin kauan, että jos keskiyön aikana asetettiin esille raitista vettä ja suolaa, voitiin heidät houkutella esille ja saada heiltä tietää tulevia tapahtumia. Vieläpä kerrottiin, että jos mainitussa linnassa samalla pöydällä sattui olemaan yht'aikaa kolme leipää, kolme vesikannua ja suolakuppi, niin saattoi silloin kuulla ja nähdä mitä hämmästyttävimpiä asioita."

Tähän asiakirjaan oli kreivitär d'Ionis liittänyt seuraavan huomautuksen:

"On sangen valitettavaa d'ionis-suvulle, että tuo ihme on lakannut näyttäytymästä ja kuulumasta. Kaikki sen jäsenet olisivat olleet viisaita ja siveellisiä; mutta vaikka tunnenkin manauksen, jonka muudan entinen muinoin taloon kuulunut tähtientutkija oli keksinyt, niin ei minulla kuitenkaan ole toivoa siitä, että vihreät sisaret milloinkaan kallistaisivat sille korviansa."

Istuin hetkisen ajatuksiini vaipuneena, en sen vaikutuksen johdosta, minkä lukemani asia kirja oli minuun tehnyt, vaan kreivitär d'Ionis'in kauniin käsialan ja hänen sulavien, mukaansatempaavien huomautuksiensa johdosta.

En arvostellut, niinkuin tänään, tuon kauniin naisen pintapuolista epäuskoa. Olin samalla asteella kuin hän. Siihen aikaan oli tapana katsella yliluonnollisia asioita, ei niiden mielenkiintoiselta, vaan naurettavalta puolelta. Oltiin ylpeitä siitä, että ei enää uskottu eilispäivän satuihin ja kummitusjuttuihin.

Sitäpaitsi tunsin halun rakastua. Kotonani oli puhuttu niin paljon tuosta rakastettavasta naisesta ja äitini oli kotoa lähtiessäni niin hartaasti pyytänyt, etten antaisi hurmata itseäni, että oli jo puolittain niin tapahtunut. En ollut vielä ollut ihastunut kuin pariin kolmeen serkkuuni ja nuo pienet mieltymykset eivät estäneet minua nyt rakastumasta vakavasti.

Olin ottanut mukaani tukun asiapapereita, joihin isäni oli kehoittanut minua tutustumaan. Ryhdyin tutkiskelemaan niitä, mutta luettuani muutamia sivuja, ainoankaan sanan tarttumatta mieleeni, huomasin sen turhaksi ja lopetin. Luulin voivani hyvittää laiskuuteni alkamalla vakavasti ajatella d'Ionis-perheen oikeusjuttua, jonka tunsin kuin viisi sormeani, ja minä valmistelin todistuksia, joiden avulla voisin saada kreivittären vakuutetuksi edullisimmista menettelytavoista. Mutta kuinka ollakaan, kaikki asiallinen harkinta päättyi jonkinlaiseen sydänvaivaan, jolla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.

Ja kesken tuota tärkeätä hommaa aloin tuntea itseni nälkäiseksi. Parempien perheiden poikia ei voida kieltää syömästä illallista hyvällä ruokahalulla. Valmistauduin siis antamaan täyden arvon aterialle, joka niin houkuttelevana odotti papereideni takana, ja levitin ruokaliinan, joka oli lautasellani, kun hämmästyksekseni löysin sen alta neljännen leivän.

Hämmästykseni sai pian väistyä varsin yksinkertaisen selityksen tieltä. Jos vanhan kreivittären tarkoitus oli, että nuo kolme manausleipää jäisivät koskemattomiksi, niin oli tuon neljännen leivän tehtävänä luonnollisesti tyydyttää ruokahaluani. Maistelin viinejä ja havaitsin ne niin hyvänmakuisiksi, että jalomielisesti luovutin vesikannut kummituksille, joille ne olivat tarkoitetutkin.

Ja koko ajan, ollessani antautuneena aterian nautinnolle, mietin tuota vanhaa tarua ja kysyin itseltäni, mitä kertoisin kummituksista, joita en voinut olla näkemättä. Valitin, että Zéphyrine ei ollut yksityiskohtaisemmin kuvaillut minulle noiden kuolleiden oletettua ilmestymistä. Ote vuoden 1650 käsikirjoituksesta ei ollut kylliksi selittävä. Odottaisivatko nuo aaveet siksi kunnes olin vaipunut uneen, tullakseen hiirien tavoin nakertamaan leipiä, joita ne muka niin himoitsivat, tai ilmestyisivätkö ne ilman muuta eteeni ja istahtaisivat yksi vasemmalle puolelleni, toinen oikealle ja kolmas tuohon vastapäätä?

Kello löi kaksitoista. Kohtalokas hetki oli tullut.

II.

ILMESTYS.

Viimeinen kellonlyönti kajahti mitään tapahtumatta. Nousin paikaltani, arvellen että minua ei häirittäisi. Olin lopettanut aterioimisen, ja kahdentoista peninkulman ratsastus alkoi jo tuntua ruumiissani. Silloin kuulin kaunis- ja vakavakaikuisen linnankellon jälleen lyövän kunnioitusta herättävällä verkkaisuudella, ensin kaksitoista kertaa ja heti sen jälkeen neljä kertaa neljännestunnin merkiksi.

Tunnustan, että tuon kummitteluajan lähestyminen ahdisti minua hieman. Tähän saakka olin ollut mahdollisimman rauhallinen. Mutta vaikka olinkin järjen harras palvoja, niin olin kuitenkin vielä varsin nuori, mielikuvituksella varustettu mies, jonka oli kasvattanut kaikenlaisia taruja uskova äiti. Huomasin eräänlaisen lievästi epämiellyttävän tunteen ruumiissani ja voittaakseni sen, sillä häpesin todellakin suuresti, aloin riisuutua. Kello oli herennyt lyömästä, minä lepäsin vuoteessani ja olin sammuttamaisillani kynttilän, kun joku etäällä oleva kylänkello alkoi vuorostaan kaiuttaa noita kahtatoista keskiyön ja neljännestunnin lyöntiä, mutta niin onnettomuutta ennustavalla äänellä ja niin piinallisen verkkaan, että minä kävin todellakin kärsimättömäksi. Jos se, niinkuin linnankello, oli varustettu kaksinkertaisella lyömälaitteella, niin eihän se lopettaisi milloinkaan.

Minusta tuntuikin kuin olisin kuullut sen alkavan uudestaan ja lyövän kolmekymmentä seitsemän kertaa, mutta se oli pelkkä kuulohäiriö, josta pääsin selville, kun aukaisin ikkunan. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä. Taivas oli peittynyt pilviin, eikä ainoatakaan tähteä ollut enää näkyvissä; ilma oli painostava ja yöperhoset parveilivat valossa, jonka kynttiläni loi ulos ikkunasta; niiden levottomuus ennusti ukkosta. Kun aina olin ollut suuri ukkosilman ihailija, nautin suurella mielihyvällä sen lähestymisestä. Heikot tuulenpuuskat toivat mukanaan kukkaistuoksua puutarhasta. Satakieli lauloi vielä kerran ja vaikeni sitten, etsiäkseen itselleen turvapaikan. Nauttiessani todellisuudesta unohdin tyhmän pelkoni.

Huoneeni sijaitsi pihan puolella rakennusta; linnan piha oli avara ja sitä ympäröivät uhkeat rakennukset, joiden ihanat ääriviivat kuvastuivat ensimäisten salamoiden valossa selvinä synkkää taivaanlakea vasten. Mutta samassa alkoi tuulla ja se karkoitti minut ikkunasta, jonka verhoja puuskat vimmatusti pieksivät. Suljin ikkunan, ja ennenkuin jälleen laskeuduin vuoteeseen, tahdoin uhmailla kummituksia ja tyydyttää Zéphyrinen mieltä, ottamalla tarkoin vaarin kaikesta, mikä oli yhteydessä manauksen kanssa. Kuivasin pöydän ja poistin siltä ateriani jätteet sekä asetin nuo kolme vesikannua korin ympärille; suolaan en ollut koskenut. Sitten asetin kolme tuolia pöydän ympärille ja kolme kynttilänjalkaa pöydälle, yksi jokaisen tuolin eteen.

Sen jälkeen sammutin kynttiläni ja paneuduin levolle, unohtamatta verrata itseäni sir Enguerrandiin, jonka seikkailuista eräässä kauheassa linnassa Ardenneilla äitini oli usein kertonut minulle kansanlaulun muodossa.

Vaivuin heti sikeään uneen, sillä en muista mitään ukkosilmasta; eikä se aiheuttanut heräämistäni, vaan lasin kilinä pöydällä, kilinä, jonka ensin kuulin kuin unessa, mutta sitten aivan selvästi havahduttuani. Avasin silmäni, ja uskottakoon minua sitten tai ei, mutta sain nähdä niin ihmeellisiä asioita, että vielä kahdenkymmenen vuoden perästä pieninkin yksityisseikka on säilynyt mielessäni, ja minä näen kaikki vielä yhtä selvästi kuin silloin.

Huoneessani oli valoisa, vaikka ainoakaan kynttilä ei palanut. Epämääräinen vihertävä kajastus näytti tulevan avonaisesta uunista. Tuossa heikossa valossa eroitin, joskaan en aivan selvästi, niin kuitenkin varmasti, kolme olentoa, jotka istuivat tuoleilla pöydän ympärillä, yksi oikealla, toinen vasemmalla puolella ja kolmas näiden välissä, vastapäätä uunia, selittäin minuun.

Vähitellen, silmieni totuttua valaistukseen, olin havaitsevinani olennot naisiksi, jotka olivat puettuina avariin, vaaleanvihreisiin, pilven tavoin käsiä ja kasvoja verhoaviin harsoihin. En tiedä liikkuivatko ne, en voinut sitä eroittaa, ja kuitenkin kuului yhä lasien kilinä, aivan kuin niitä olisi tahdissa kilistetty vesikannujen kylkeen.

Oltuani hetkisen, sen tunnustan, kauhusta miltei lamautuneena, juolahti mieleeni, että olinkin joutunut ainoastaan pilan uhriksi, ja olin juuri hypähtämäisilläni päättäväisesti pystyyn, säikähdyttääkseni niitä, jotka olivat tahtoneet minua säikähdyttää, kun samassa muistin, että tässä talossa ei voinut olla muita kuin pelkästään kunniallisia naisia, vallasnaisia, jotka kunnioittivat minua pilallaan, jonka tähden suljin nopeasti vuodeverhot ja ryhdyin kiireesti pukeutumaan.

Oltuani valmis, katsahdin verhojen välistä, keksiäkseni otollisen hetken, jolloin voisin yllättää nuo leikkivät naiset. Mutta mitä? Ketään ei näkynytkään, kaikki olivat kadonneet, vallitsi mitä synkin pimeys.

Siihen aikaan ei vielä tunnettu keinoa, jonka avulla olisi voinut heti saada tulta. Minulla ei ollut edes tuluksia käsillä. Haparoin pimeässä pöydän luo, missä tapasin tuolit, vesikannut ja leivät samassa järjestyksessä kuin mihin olin ne jättänyt. Minkäänlaista melua ei ollut kuulunut noiden merkillisten olentojen poistuessa. Ulkona tosin tuuli vielä melko vinhasti ja se sai huoneeni uunin valittavasti ulvomaan.

Aukaisin ikkunan ja verhot, joita minun oli vaikea hallita. Päivä ei ollut vielä alkanut sarastaa, joten ei ollut kylliksi valoisa, voidakseni selvästi eroittaa esineitä huoneessani. Olin pakoitettu hapuilemaan sinne tänne, sillä en tahtonut kutsua ketään luokseni, etten olisi näyttänyt pelkurilta. Menin saliin ja toiseen huoneeseen, etsin ja haparoin melua aiheuttamatta ja palasin sitten jälleen vuoteeni luo, antaakseni kelloni lyödä ja miettiäkseni seikkailuani.

Kelloni oli pysähtynyt ja ympärillä olevat kellot löivät puoli, joten en päässyt selville ajasta.

Kuuntelin tuulen suhinaa ja koetin eroittaa sen muista mahdollisista äänistä. Terästin silmiäni ja korviani äärimmäisyyteen asti. Ja viimein kysyi itseltäni, että enköhän ollutkin vaan nähnyt unta. Se oli mahdollisinta, vaikkakaan en voinut keksiä, mikä oli aiheuttanut tuon näyn.

Päätin olla enempää vaivaamatta itseäni asialla ja, siltä varalta, että näky uudistuisi, laskeusin puettuna levolle.

En voinut nukkua. Kuitenkin olin väsynyt ja tuuli tahtoi vastustamattomasti tuudittaa minut uneen. Torkahdin tuon tuostakin, mutta heräsin heti jälleen ja tuijotin synkkään pimeyteen.

Olin viimein nukahtamaisillani, kun kilinä alkoi äkkiä uudestaan, ja nyt näin, katsoessani siinä, liikkumattomana, tuijottavin silmin, nuo kolme aavetta entisillä paikoillaan, vihreissä hunnuissaan, uunista tulevan valon hohteessa.

Olin nukkuvinani, sillä todennäköisesti he eivät voineet nähdä avonaisia silmiäni, varjossa kun olin, ja katselin kaikkea hyvin tarkasti.

Minua ei ensinkään peloittanut, olin ainoastaan utelias, tahdoin päästä perille salaisuudesta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä. Tunnustan, että en siinä onnistunut. Kaikki tuntui ainoastaan mielettömältä ja naurettavalta mutta kuitenkin mahdolliselta.

Näin kuinka nuo kolme haamua nousivat paikoiltansa, kulkivat nopeasti pöydän ympäri ja tekivät käsittämättömiä liikkeitä käsillään.

Istuessaan he olivat näyttäneet minusta keskikokoisilta, mutta noustuaan seisomaan he olivat miehen mittaiset. Äkkiä yksi heistä pieneni, muuttui naisen pituiseksi, surkastui aivan pieneksi, laajeni määrättömän suureksi ja lähestyi minua, toisten seisoessa uunin katoksen alla.

Minusta tuntui varsin epämiellyttävältä ja pidin lapsen tavoin pielusta kasvojeni edessä, ikäänkuin tahtoen siten asettaa esteen kummituksen ja itseni välille.

Silloin häpesin jälleen pelkuruuttani ja katsahdin — kummitus istui nojatuolissa vuoteen toisessa päässä. En nähnyt sen kasvoja; vuodeaukon verhot ikäänkuin eroittivat pään ja yläruumiin muusta vartalosta. Tulen kajastus, joka oli entisestään kirkastunut, valaisi ainoastaan ruumiin alaosaa ja vaatteita, joiden muoto ja väri olivat epämääräiset, mutta joiden todellisuutta en voinut epäillä.

Koko näky oli kauhistuttavan liikkumaton, oli aivan kuin noiden kääreliinojen alla ei olisi ollut minkäänlaista elämää. Odotin muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat minusta vuosituhansilta. Tunsin menettäneeni itsehillitsemiskykyni. Aloin liikuttaa itseäni vuoteessani ja tunsin halun paeta, en tiedä minne. Jäin kuitenkin paikoilleni. Vein käden silmilleni, sitten ojensin sen päättäväisesti suoraksi, tarttuakseni kummituksen kirkkaasti valaistuun pukuun. Sain käteeni ainoastaan ilmaa. Heittäydyin nojatuoliin — se oli tyhjä. Valo ja olennot olivat kadonneet. Aloin jälleen hapuroida huoneissa. En tavannut niissä tälläkään kertaa ketään. Ollen aivan varma siitä, etten tällä kertaa ollut nukkunut ja uneksinut, valvoin aina aamunsarastukseen saakka.

Nyttemmin on jo vuosikausia ahkerasti tutkittu harhanäkyilmiöitä ja tiedemiehet ovat tehneet mielenkiintoisia huomioita omien kokemustensa perusteella. Olenpa itse nähnyt herkkien hermostuneiden naisten kestävän tiheään uudistuneita kohtauksia, ei tosin ilman kärsimystä ja surua, mutta ilman kauhua ja täysin tietoisena tilasta, jossa olivat.

Nuoruudessani ei oltu päästy niin pitkälle. Oli tuskin olemassa minkäänlaista keskitietä kaiken yliluonnollisen ja sokean harhanäky-uskon välillä. Niille, jotka moisia näkyjä näkivät, naurettiin, heitä pidettiin pelkureina ja he saivat armon ainoastaan siinä tapauksessa, että olivat vakavasti sairaita.

Tuskallisen unettomuuteni aikana minulle selveni tilani, ja minä moitin itseäni sangen ankarasti ja epäoikeudenmukaisesti heikkoudestani ottamatta huomioon sitä, että kaikki saattoi johtua huonosta ruuansulatuksesta ja ilman vaikutuksesta. Tätä en ollut tullut ajatelleeksi, sillä lukuunottamatta pientä väsymystä ja huonoa tuultani, en tuntenut itseäni vähimmässäkään määrässä sairaaksi.

Lujasti päättäen olla kenellekään kerskumatta seikkailustani, heittäydyin vuoteeseeni ja nukahdin, enkä herännyt ennenkuin Baptiste kolkutti ovelle ja ilmoitti aamiaisajan lähestyvän. Aukaisin hänelle oven, todettuani ensin, että se oli ollut lukossa. Tein sitten saman huomion muidenkin ovien suhteen; olin nimittäin lukinnut kaikki ovet ennenkuin kävin levolle. Niinikään tarkastin uunilevyä kiinnittävät suuret rautaruuvit ja koetin keksiä merkkejä salaovesta, mutta turhaan. "Mitä se hyödyttää", sanoin itsekseni surumielisesti, Baptisten asettaessa jauhetta päähäni. "Olen nähnyt ainoastaan näyn, joka haihtui olemattomiin."

Ilman tätä tärkeätä seikkaa olisin voinut pitää kaikkea pilana madame d'Ionis'in puolelta; sillä kuulin Baptistelta, että madame oli saapunut kotiin kello kahdentoista aikaan yöllä.

Tämä uutinen käänsi ajatukseni toiselle tolalle. Olin hieman pahoillani, että toimeni vuoksi olin pakoitettu käymään mustissa vaatteissa. Mutta äitini oli varustanut minut niin kauniilla alusvaatteilla ja niin sopivilla puvuilla, että tunsin itseni sangen tyytyväiseksi. En ollut ruma enkä vartaloltani huonosti muodostunut. Olin äitini näköinen, joka oli ollut hyvin kaunis, ja olematta itserakas, voin sanoa, että olin tottunut kaikissa huomaamaan sen hyvän vaikutuksen, jonka miellyttävät kasvot tekevät.

Madame d'Ionis oli salissa, kun astuin sisään. Näin edessäni todella viehättävän naisen, mutta liian pienen, ollakseen joku noista kolmesta näkemästäni kummituksesta. Sitäpaitsi hän ei lainkaan ollut henkiolennon eikä aaveen näköinen; päinvastoin hän oli maallisen kaunis, terve ja säteilevä sekä, niinkuin siihen aikaan sanottiin, miellyttävän täyteläinen, ja puhui kaikesta varmalla arvostelukyvyllä, omaten näennäisesti lempeän ulkokuoren alla voimakkaan luonteen.

Käsitin hetken sananvaihdon jälkeen, että hän, kiitos älykkyytensä, lujuutensa ja avomielisyytensä sentään saattoi elää yhdessä kehnon miehensä ja perin ahdasmielisen anoppinsa kanssa.

Tuskin olimme istahtaneet aamiaispöytään, kun vanha kreivitär, tarkasteltuaan minua, huomasi, että olin rasittuneen näköinen, siitä huolimatta, että olin kylliksi unohtanut seikkailuni, voidakseni syödä hyvällä ruokahalulla ja antaakseni kauniin emäntäni huolenpidon vaikuttaa itseeni varsin, miellyttävästi.

Muistaen Zéphyrinen sanat, kiiruhdin kertomaan, että olin nukkunut hyvin ja nähnyt kauniita unia.

"Ah, olin siitä varma", huudahti vanha nainen lapsellisella ihastuksella. "Siinä huoneessa näkee aina suloisia unia. Kertokaapa meille unenne, herra Nivières!"

"Ne ovat hyvin epämääräisiä. Luulen kuitenkin muistavani erään naisen…"

"Yhdenkö vaan?"

"Ehkä kaksi!"

"Kenties kolmekin?" sanoi madame d'Ionis hymyillen.

"Aivan oikein, madame, nyt muistan, että niitä oli kolme."

"Kauniita?" kysyi leskirouva riemuiten.

"Hyvin kauniita, mutta hieman vanhahkoja."

"Todellako?" sanoi madame d'Ionis, nyökäten Zéphyrinelle, joka istui pöydän toisessa päässä. "Ja mitä he sanoivat teille?"

"Aivan käsittämättömiä asioita. Mutta siinä tapauksessa, että se tuottaa huvia, koetan panna parhaani palauttaakseni mieleeni heidän sanansa."

"Ah, rakas lapsi", virkkoi leskirouva, "se huvittaa minua niin, etten voi sitä sanoa. Selitän sitten myöhemmin. Alkakaa kertoa…"

"Kertoa; se on vaikeata; voiko unia kertoa?"

"Ehkä, jos teidän muistianne hiukan terästetään", sanoi kreivitär d'Ionis rauhallisesti. "Eivätkö he kertoneet teille perheemme tulevista vaiheista?"

"Taisivat kertoa."

"Oh, siinä näette, Zéphyrine!" huudahti leskirouva; "te joka ette usko mitään! Ja olenpa varma siitä, että he puhuivat oikeusjutusta. Kertokaa, herra Nivières, kertokaa minulle tarkoin kaikki!"

Madame d'Ionis loi minuun varoittavan katseen. Selitin, että en ollut unissani kuullut sanaakaan oikeusjutusta. Leskirouva suvaitsi ensin näyttää kovin pahastuneelta, mutta tyyntyi kuitenkin pian ja sanoi:

"Kyllä te saatte vielä kuulla!"

Tuo vielä kuulla kajahti perin epämieluiselta korvissani, vaikka se sanottiin hyväntahtoisella äänellä.

Minua ei lainkaan haluttanut viettää toista yhtä unetonta yötä kuin edellinen oli ollut. Mutta minä alistuin kohtalooni, kun madame d'Ionis sanoi minulle puoliääneen, leskirouvan moittiessa Zéphyrinea epäuskoisuudesta:

"Olette sangen rakastettava, lainatessanne huomiotanne perheemme mielikuvituksille. Toivon todella, että täällä meidän luonamme näkisitte ainoastaan kauniita unia; mutta teidän ei tarvitse ehdottomasti joka yö nähdä noita kolmea neitoa. Riittää, kun tänään nauramatta puhutte heistä anopilleni. Hän on siitä hyvin iloinen, eikä teidän rohkeutenne suinkaan joudu siitä kyseenalaiseksi. Kaikki ystävämme ovat rauhansa vuoksi päättäneet nähdä heidät."

Tunsin itseni enemmän kuin hyvitetyksi, ja tuon viehättävän naisen ystävällinen äänensävy vaikutti minuun rohkaisevasti ja palautti jälleen luonnollisen hilpeyteni; koko aterian ajan kerroin tuosta ihmeellisestä ilmestyksestä, jonka olin yöllä nähnyt, ja annoin noiden vihreiden naisten, luvata vielä moniaita ikävuosia leskirouvalle.

"Entä hengenahdistukseni, herra Nivières?" kysyi tämä; "sanoivatko he teille, että minä paranen hengenahdistuksestani?"

"Eivät mitään varmaa; mutta ne puhuivat pitkästä iästä, rikkauksista ja terveydestä."

"Todellakin! Hyvä, enempää en totisesti pyydäkään hyvältä Jumalalta. — No, tyttäreni", sanoi hän poikansa vaimolle, "sinä joka osaat kertoa niin hyvin, selitä tälle nuorelle miehelle d'Ionis-neitien tarina."

Teeskentelin hämmästystä. Madame d'Ionis pyysi saada jättää minulle käsikirjoituksen, jonka hän oli kirjoittanut ainoastaan säästyäkseen liian usein kertomasta samaa asiaa.

Aamiainen oli lopetettu. Leskirouva läksi lepäämään aterian jälkeen.

"Näin keskipäivällä on liian lämmin oleskella puutarhassa", sanoi madame d'Ionis; "enkä kuitenkaan soisi teidän heti pöydästä noustuanne ryhtyvän vaivaamaan itseänne tuolla sietämättömällä oikeusjutuilla. Jos tahdotte katsella linnaa, joka voi tarjota sangen paljon mielenkiintoista nähtävää, niin opastan teitä mielelläni."

"Moiseen tarjoukseen suostuminen olisi todella ajattelematonta ja väärin", vastasin minä; "ja kuitenkin kuolen halusta…"

"Hyvä, älkää kuolko, vaan tulkaa", sanoi hän ihastuttavan hilpeästi. Mutta hän lisäsi heti aivan luonnollisesti: "Tule Zéphyrine, sinä voit aukaista ovet."

Tunti sitten oli Zéphyrinen läsnäolo ollut sangen tervetullut, mutta nyt ei madame d'Ionis'in seura minua enää ujostuttanut, ja tunnustan, että kolmannen henkilön läsnäolo tuntui minusta kiusalliselta. Ajatukseni eivät missään suhteessa olleet pyyteelliset, mutta minä tunsin, että olisin voinut puhua vapaammin, jos olisimme olleet kahden kesken. Tuon "täysikuun" läsnäolo esti minua ajattelemasta kyllin selvästi ja kahlehti mielikuvitustani.

Eikä Zéphyrine ajatellut mitään muuta kuin sitä, jonka minä juuri tahdoin unohtaa.

"Näettehän, madame Caroline", sanoi hän madame d'Ionisille, kulkiessamme läpi pohjakerroksen halliin; "vihreiden sisarien huoneensa ei tapahdu yhtään mitään; herra Nivières on nukkunut erinomaisesti."

"Hyvä ystävä, sitä en hetkeäkään epäile", vastasi nuori nainen. "Herra Nivières ei tee mielestäni hullun vaikutusta. Se ei siitä huolimatta estä minua uskomasta, että apotti de Lamyre on nähnyt jotakin."

"Todellako", sanoin minä hieman liikutettuna. "Minulla on ollut kunnia tavata herra de Lamyre'ia erinäisiä kertoja, ja hän on tuntunut minusta yhtä vähän hullulta kuin mitä itse olen."

"Hän ei ole hullu, hyvä herra", virkkoi Zéphyrine; "hän on tyhmeliini, joka hulluttelee."

"Ei", sanoi madame d'Ionis päättäväisesti; "hän on sukkela mies, joka kiihoittaa mielikuvitustansa. Hän on alkanut laskea leikkiä kanssamme, kertomalla kummitusjuttuja. Meidän, mutta ei kylläkään leskirouvan, oli helppo kuulla hänen leikinlaskuaan. Mutta ehkä ei kaikista asioista pitäisi laskea liian paljon leikkiä. Olen aivan varma siitä, että hän oli eräänä yönä kovin pelästynyt, koska häntä ei ole sen koommin saatu mitenkään menemään tuohon huoneeseen. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta, sillä varmaankin on herra Nivières saanut jo kyllikseen tästä jutusta. Minä puolestani olen siihen perin kyllästynyt ja koska olet jo näyttänyt herra Nivières'ille käsikirjoituksen, niin pääsen kertomasta asiaa uudelleen hänelle."

"Kummallista, madame", sanoi Zéphyrine nauraen; "saattaisi melkein luulla, että te alatte nyt vuorostanne uskoa johonkin! Olenko minä siis ainoa epäuskoinen tässä talossa?"

Astuimme kappeliin, jonka nähtävyydet madame d'Ionis minulle nopeasti esitti. Hän tunsi hyvin asiat ja esitti ne sangen mielenkiintoisesti. Senjälkeen hän näytti minulle kaikki hienoimmat salit, patsaat, maalaukset ja harvinaiset ja kallisarvoiset huonekalut, joita linnassa oli paljon. Ja hän teki kaiken erinomaisella miellyttäväisyydellä. Rakastuin häneen vastustamattomasti, rakastuin niin, että pelkkä ajatus, että hän oli yhtä viehättävä, ollessaan kaikkien muiden seurassa, aiheutti minussa voimakkaan mustasukkaisuuden tunteen. Saavuimme viimein avaraan, kauniin huvimajan jakamaan, uhkeaan saliin. Tuota salia nimitettiin kirjastohuoneeksi, vaikkakin vain puolet salista oli omistettu kirjallisuudelle; toinen puoli muodosti eräänlaisen museon, jossa säilytettiin erinäisiä taide-esineitä ja tauluja. Huvimajassa oli kukkien ympäröimä suihkukaivo. Madame d'Ionis kiinnitti huomiotani tuohon kallisarvoiseen laitokseen, joka vast'ikään oli siirretty puutarhasta huoneeseen, jotta se säästyisi onnettomuudentapauksilta, sillä paksu, maahan pudonnut oksa oli eräänä ukkos-yönä vahingoittanut sitä jonkun verran. Suihkukaivon muodosti valkoinen marmori-möhkäle meripetoineen ja ylinnä keskessä olevine suloisine merenneitoineen, ja sitä pidettiin todellisena mestariteoksena. Ryhmä oli Jean Goujonin tai ainakin jonkun hänen oppilaansa tekemä.

Sensijaan, että merenneito olisi ollut alaston, se oli häveliäästi verhottu vaippaan. Se antoi aiheen uskoa, että oli kysymyksessä kaino neito, joka ei ollut tahtonut esiintyä mallina jumalattaren kevyessä hahmossa tai sallia taiteilijan tulkita muotojaan loukkaavien katseiden nähtäviksi. Mutta tuo verho, joka jätti ainoastaan kaulan ja käsivarret paljaiksi, ei estänyt tämän renessanssi-ajan kuvanveistotaiteelle luonteenomaisen teoksen kokonaisuutta pääsemästä täysiin oikeuksiinsa; nuo notkeat muodot; tuo siro täyteläisyys ja hillitty voima, kaikki teki tuon taideteoksen kauniimmaksi kuin luonto. Tuntui aivan kuin se olisi ollut jumalaista alkuperää. Sellainen on Jean Goujon'in kuuluisa veistos, suurpiirteinen miltei kammottava ilmestys, huolimatta pehmeistä viivoistaan, lumoava, eloisa kuin ruumiillinen voima, ja kuitenkin hillitty kuin kylmä järki.

En ollut siihen saakka nähnyt tai painanut mieleeni ainoatakaan tuon kansallisen kuvanveistäjän teosta, taiteilijan, jota emme ehkä koskaan ole kylliksi kunnioittaneet. En edes ymmärtänyt mitä näin, enkä sitäpaitsi tahtonutkaan ymmärtää, verratessani tuota ihmeellistä ilmiötä madame d'Ionis'iin, todelliseen, ihastuttavaan Ludvig XV:n ajan aina hymyilevään, eloisaan ja ylevään olentoon.

"Se on todellisuuttakin kauniimpi, eikö totta", sanoi hän kiinnittäen huomiotani merenneidon notkeaan, käärmemäiseen vartaloon.

"Sitä en juuri voi sanoa", vastasin minä, vaistomaisesti kääntäen katseeni madame d'Ionis'iin.

Hän ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Jääkäämme tänne", sanoi hän. "Täällä on viileätä ja suloista. Jos tahdotte, voimme keskustella liikeasioista; Zéphyrine, ystävä hyvä, sinä voit lähteä."

Olin vihdoinkin kahden kesken hänen kanssansa. Kaksi tai kolme kertaa tunnin kuluessa oli hänen kaunis, eloisa ja tuntehikas katseensa ollut saada pääni pyörryksiin, ja minä olisin heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ellei Zéphyrine olisi ollut läsnä. Mutta tuskin hän oli ennättänyt poistua, kun tunsin pelon ja kunnioituksen kahlehtivan itseni täydellisesti, ja minä aloin puhua oikeusjutusta odottamattoman tyynesti ja järkevästi.

III.

OIKEUSJUTTU.

"Ei siis ole olemassa mitään mahdollisuutta menettää juttua", sanoi madame d'Ionis, kuunneltuaan minua tarkkaavaisesti.

"Sekä isäni että myöskin minun mielipiteeni on, että menettääkseen jutun, täytyy ehdottomasti tahtoa sitä."

"Mutta teidän verraton isänne on kaiketi käsittänyt, että se on minun ehdoton tahtoni?"

"Ei, madame", vastasin minä päättäväisesti, sillä minun oli täytettävä velvollisuuteni; "isäni ei käsitä asiaa siten. Hänen omatuntonsa ei salli hänen ilmaista seikkoja, jotka kreivi d'Ionis on hänelle uskonut. Hän luulee, että te voitte taivuttaa puolisonne sovintoon, jonka hän on koettava tehdä niin mahdolliseksi kuin suinkin vastustajalle, jota te suojelette; mutta hän ei voi koskaan vakuuttaa d'Ionis'ille, että hänen asiansa on laillinen vääryys."

"Laillinen vääryys!" huudahti madame d'Ionis surullisesti hymyillen; "mutta inhimillinen, siveellinen oikeus; teidän arvoisa isänne tietää hyvin, että meidän oikeutemme saattaa meidät harjoittamaan julmaa väkivaltaa."

"Mitä isäni ajattelee, siitä hän on vastuussa ainoastaan omalletunnollensa", sanoin minä hieman epäröiden. "Kun asianajaja voi puolustaa asiaa, jossa sekä laillinen että inhimillinen oikeus yhtyvät, tuntee hän itsensä onnelliseksi. Te tiedätte, madame, että isäni on ainoastaan teidän tähtenne suostunut haastamaan herra d'Aillane'in oikeuteen."

"Niin, toivoin sitä. Olen saanut mieheni taivutetuksi siihen, että tätä asiaa ei jätetty kenenkään toisen hoidettavaksi. Toivoin, että teidän isänne, joka on parhain ja kunnioitettavin mies, minkä tunnen, onnistuisi pelastamaan tuon onnettoman perheen minun perheeni vainoilta. Asianajaja voi aina osoittaa jalomielisyyttä, varsinkin kun hän tietää, että hänen arvokkain turvattinsa ei sitä paheksu. Ja minä olen juuri tuo turvatti, hyvä herra. On kysymys minun, eikä kreivi d'Ionis'in omaisuudesta, jota ei mitenkään uhata."

"Totta kyllä, madame, mutta te olette miehenne holhouksen alainen, ja perheen päänä on mies…"

"Oh, sen tiedän hyvin! Hänellä on enemmän määräämisvaltaa omaisuuteeni nähden kuin minulla itselläni ja hän käyttää sitä minun hyväkseni; mutta hän unohtaa samassa minun omantuntoni; ja minkä tähden? Hänellä on ääretön omaisuus, eikä ainoatakaan lasta. Minulla on siis Jumalan edessä oikeus luopua osasta omaisuuttani, jotta en saattaisi perikatoon kunniallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pulmallisen oikeusjutun uhriksi."

"Tuo ajatustapa on teidän arvoisenne, madame, enkä minä ole täällä taistellakseni sitä vastaan, vaan muistuttaakseni teitä velvollisuudestanne ja pyytääkseni teitä olemaan vaatimatta, että meidän pitäisi luopua sen täyttämisestä. Tulemme noudattamaan asiassa kaikkea hienotunteisuutta, vaikka joutuisimmekin siten kreivi d'Ionis'in ja hänen äitinsä epäsuosioon. Mutta luopua tehtävästä selittämällä, että menestys on epävarma ja että olisi edullista antautua neuvotteluihin, on jotakin, joka kaikkien asiaa koskevien perusteellisten tutkimusten jälkeen olisi samaa kuin menetellä epärehellisesti ja petollisesti."

"Ei suinkaan, te erehdytte!" huudahti madame d'Ionis lämmöllä; "vakuutan teille, että te erehdytte. Tuollainen todistamistapa on ominaista asianajajalle, joka on harmaantunut ammatissaan, mutta nuoren, tunteilla varustetun miehen ei pidä ottaa sellaista menettelytapansa ohjeeksi… Jos isänne on ottanut ajaaksensa asiamme, ja te tunnustatte, että hän on tehnyt sen minun pyynnöstäni, niin on se tapahtunut siksi, että hän on aavistanut aikomukseni. Jos hän olisi sen väärinkäsittänyt, olisi se surettanut minua ja minä olisin ajatellut, etten liikkeenne puolelta nauttinut sitä kunnioitusta, jota toivoin teissä herättäväni. Silloin kun tuntee, että voitto tulisi olemaan kauhistuttava, ei saa empiä ehdottaa rauhaa ennen taistelua. Toisin menetteleminen olisi velvollisuuden väärin käsittämistä. Velvollisuus ei ole mikään sotilaallinen käyttäytymiskyky, se on uskonto; se, mikä vaatii jotakin väärää, ei ole mikään uskonto. Ei, älkää sanoko mitään! Älkää asettako herra d'Ionis'in kunnianhimoa minun rehellisyyteni yläpuolelle; älkää pyhittäkö tuota kunnianhimoa; se on ainoastaan harmillinen asia, eikä mitään muuta. Liittykää minuun ja pelastakaamme yhdessä nuo onnettomat. Olkaa sellainen, että voin nähdä teissä todellisen ystävän ja moitteettoman lakimiehen, järkähtämättömän asianajajan asemesta."

Puhuessaan näin madame ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun lämpimästi kauniilla, sinisillä silmillänsä. Kadotin kokonaan itsehillitsemiskykyni, ja peittäen hänen kätensä suudelmillani, tunnustin itseni täydellisesti voitetuksi. Olin ollut sitä jo etukäteen; ennenkuin näin hänet, olin jo samaa mieltä kuin hänkin.

Puolustin itseäni kuitenkin vielä. Olin hänelle luvannut olla taipumatta niiden tunnesyiden edessä, joista madame d'Ionis oli antanut aavistaa kirjeissään. Madame ei tahtonut ottaa mitään kuuleviin korviinsa.

"Te puhutte", sanoi hän minulle "kuin hyvä poika, joka puolustaa isänsä asiaa, mutta minusta olisi parempi, jos te olisitte vähemmän hyvä asianajaja."

"Hyvä madame", huudahdin minä ajattelematta, "älkää sanoko, että minä täällä vastustan teitä, sillä te saattaisitte minut silloin liiaksi vihamaan ammattia, johon tunnen itseltäni puuttuvan välttämätöntä kylmäverisyyttä."

En tahdo väsyttä lukijaa kertomalla yksityiskohtaisesti oikeusjutusta, jonka d'Ionis'in perhe oli nostanut d'Aillane'in perhettä vastaan, koska katson edellä esitetyn antavan siitä riittävän selvyyden. Oli kysymyksessä viidensadan tuhannen frangin kiinnitys, toisin sanoen, kauniin turvattimme miltei koko kiinteä omaisuus. Kreivi d'Ionis ei hoitanut kyllin arvokkaasti suunnatonta omaisuuttansa. Hän vietti kevyttä elämää ja lääkärit olivat antaneet hänelle ainoastaan pari vuotta elinaikaa. Mahdollisesti hän jättäisi leskelleen perinnöksi enemmän velkoja kuin tuloja. Jos madame d'Ionis luopui oikeuksistansa, uhkasi häntä syöksyminen varallisuuden huipulta keskinkertaisuuteen, johon hän ei ollut kasvatettu. Isäni surkutteli suuresti d'Aillane'in perhettä, joka oli varsin arvossapidetty ja johon kuului oikeudenmukainen aatelismies, hänen vaimonsa ja kaksi lasta. Oikeusjutun menettäminen olisi syössyt heidät köyhyyteen, mutta isäni katsoi luonnollisesti edullisemmaksi suojella turvattiansa onnettomuudelta, joka häntä mahdollisesti tulevaisuudessa uhkasi. "Madame d'Ionis'illa on haaveellinen ja varsin ylevä sielu, ja kuta enemmän hänelle puhuu hänen henkilökohtaisista eduistaan sitä suuremmaksi kasvaa hänen uhrautumishalunsa. Mutta iän mukana katoaa intomielisyys. On otettava huomioon katumus ja suojeltava itseään niiltä moitteilta, joita hänellä olisi oikeus tehdä meitä kohtaan, siksi ettemme olleet antaneet hänelle neuvoja, joita hänellä oli oikeus odottaa."

Isäni ei tuntenut minua haaveelliselta puoleltani. Erinäisten kiireellisten asioiden vuoksi hän oli antanut minun tehtäväkseni hillitä tuon ihastuttavan naisen jalomielisyyttä keksittyjen tekosyiden avulla, joita hän piti sivuseikkoina. Mutta hän ei ollut aavistanut, enkä itsekään ollut aavistanut, että tulisin niin täydellisesti yhtymään madame d'Ionis'in mielipiteisiin. Olin siinä iässä, jolloin maallinen omaisuus ei merkinnyt minulle mitään, jolloin vain sydän tulvehtii rikkaudesta. Ja sitten tuo nainen, joka vaikutti minuun kuin tulenkipinä ruutiin; tuo poissa oleva, inhoittava, lääkärin tuomitsema mies, köyhyys, joka tuota naista uhkasi ja jota kohti hän hymyillen ojensi kätensä… mitä minä tiesin!

Olin ainoa lapsi. Isäni oli varakas. Saatoin itse hankkia itselleni omaisuuksia. Tosin olin ainoastaan porvari, jonka esi-isät sukupolvesta sukupolveen olivat olleet raatimiehiä. Elettiin filosoofien aikakaudella ja, uhkaavaa vallankumousta aavistamatta voitiin kuvitella avioliittoa vararikkoon joutuneen aatelisnaisen ja hyvässä asemassa olevan kolmanteen säätyyn kuuluvan miehen välillä.

Sanalla sanoen, minä rakensin pilvilinnoja ja nuori sydämeni toivoi madame d'Ionis'in perikatoa. Hänen innostuneena puhuessaan rikkauden tuottamista huolista ja vaivoista ja Jean Jaques Rousseaun tapaisen miehen sopusuhtaisesta elämästä, kehittyivät mielikuvani siinä määrin, että minusta tuntui kuin hän olisi huomannut sen ja viitannut jokaisella hurmaavalla sanallaan siihen, mikä tuleva oli.

En kuitenkaan antanut täydellisesti perään. Lupasin ainoastaan koettaa taivuttaa isääni, mutta en voinut antaa hänelle toivoa onnistumisesta, sillä tuntien ukon lujan luonteen en rohjennut toivoa sitä itsekään. Loppu lähestyi. Olimme käyttäneet hyväksemme kaikki tarjolla olevat verukkeet. Madame d'Ionis teki erään ehdotuksen, siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi voittaa minut puolellensa, ja se oli, että isäni, tekosairauden nojalla, olisi estetty esiintymästä oikeudenistunnossa ja että asia jätettäisiin minun hoidettavakseni… menettääkseni sen.

Tunnustan, että tämä ehdotus kauhistutti minua ja että vasta silloin käsitin isäni epäröinnin. Pitää kädessään turvattinsa onnea tai onnettomuutta ja uhrata oikeus tunteen edestä on kaunista, kun sen voi tehdä avoimesti, mutta niin ei ollut minun laitani. Kreivi d'Ionis'ille oli lyötävä sumua silmiin, erehdykset oli tehtävä taitavasti ja oli turvauduttava oveluuteen, jotta hyve saisi riemuita. Minua alkoi peloittaa, kalpenin ja vuodatin miltei kyyneleitä, sillä olin rakastunut, ja kieltäytymiseni mursi sydämeni.

"Älkäämme puhuko enää siitä", sanoi madame d'Ionis ystävällisesti. Hän näytti huomanneen kiihoittuneen mielentilani. "Suokaa anteeksi, että asetin omantuntonne koetukselle. Ei, teidän ei pidä uhrata omaatuntoanne minun omantuntoni tähden; meidän on keksittävä toinen keino pelastaaksemme vastustajamme. Etsikäämme sitä yhdessä, te olette samaa mieltä kuin minäkin, huomaan sen, kaikesta huolimatta. Teidän on jäätävä tänne muutamiksi päiviksi. Kirjoittakaa isällenne, että minä vastustan ja että taistelette minua vastaan. Anoppini silmissä näyttäisi siltä kuin me yhdessä miettisimme voitonmahdollisuuksia. Hänellä on se varma vakaumus, että minä olen synnynnäinen asianajaja, ja taivas on todistajana, että ennen tätä valitettavaa oikeusjuttua en ymmärtänyt lakia enempää kuin hänkään, ja se ei ole vähän, se! No niin", lisäsi hän mukaansatempaavan, miellyttävän hilpeästi, "älkäämme olko pahoillamme! Me keksimme kyllä uusia syitä ratkaisun viivyttämiseksi. Muuten on olemassa jotakin, jolla, niin hullunkurista ja merkillistä kuin se onkin, olisi voimakas vaikutus vanhaan kreivittäreen, vieläpä kreivi d'Ionis'iinkin. Arvaatteko mitä se on?"

"Koetan turhaan arvata."

"No niin, meidän on saatava vihreät sisaret puhumaan."

"Todellako! Uskooko kreivi d'Ioniskin henkiolentoihin?"

"Kreivi d'Ionis on hyvin rohkea mies. Sen hän on osoittanut. Mutta hän uskoo henkien olemassaoloon ja pelkää niitä sanomattomasti. Jos nuo kolme sisarusta, kieltävät meitä jouduttamasta oikeudenkäyntiä, niin annamme sen vielä levätä."

"Ette siis keksi mitään parempaa, saadaksenne minut puolellenne, kuin inhoittavan petoksen. Madame, kuinka hyvin te osaattekaan tehdä ihmisiä onnettomiksi!"

"Kuinka! Te epäröitte ryhtyä tähänkin? Ettekö jo ole hyväntahtoisesti luvannut ottaa osaa…"

"Aivan oikein! Jälleen arvoton päähänpisto! Levätkäämme tämä päivä ja koettakaamme keksiä jotakin. Yö tuo mukanaan neuvoja ja huomenaamulla voin ehkä esittää teille jotakin tepsivää. Päivä on jo kulunut pitkälle ja minä kuulen apotti de Lamyre'in etsivän meitä."

Apotti de Lamyre oli miellyttävä mies. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä kaunis ja hyvin säilynyt. Hän oli hyvä, suvaitsevainen, sukkela ja hilpeä mies. Hän heittäytyi kaulaani ja valeli minua kokonaisella tulvalla kiitos-sanoja, jotka kuitenkin jätin omaan arvoonsa, hyvin tietäen hänen olevan sellaisten suhteen hyvin tuhlaavaisen kaikkia kohtaan, jos kohta olin niistä tavallista kiitollisempi, nähdessäni millaisen ilon niiden kuuleminen herätti madame d'Ionis'issa. Apotti kehui asianajaja- ja runoilijalahjojani ja pakoitti minun lausumaan muutamia runojani, joita pidettiin arvokkaampina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Madame d'Ionis onnitteli minua vilpittömällä, liikutetulla äänellä ja jätti meidät sitten kahden kesken, omistaakseen aikansa kodillensa.

Apotti de Lamyre puhui minulle tuhansista asioista, jotka eivät ensinkään kiinnittäneet mieltäni. Olisin tahtonut olla yksin, palauttaakseni mieleeni madame d'Ionis'in jokaisen sanan ja liikkeen. Mutta apotti ei jättänyt minua rauhaan, hän seurasi minua kaikkialle ja kertoi minulle tuhansia pieniä, nerokkaita juttuja, joista olisin tahtonut olla niin kaukana kuin suinkin mahdollista. Viimein sai keskustelu minulle varsin mieluisan käänteen, kun apotti alkoi puhua madame d'Ionis'ista ja minun oleskelustani linnassa.

"Tiedän mikä on tuonut teidät tänne. Hän on jo puhunut minulle siitä. Tietämättä tulopäiväänne hän odotti teitä. Teidän isänne ei tahdo, että hän on oikeassa. Mutta hän ei saa milloinkaan madamea muuttamaan mieltänsä, ja ellette tahdo joutua epäsopuun, on teidän noudatettava tämän toivomusta. Jos hän uskoisi vihreisiin sisariin, olisi helposti autettavissa; te voisitte antaa niiden puhua hänen hyväksensä. Mutta hän ei usko niihin enempää kuin te tai minäkään."

"Madame d'Ionis arvelee kuitenkin, että te uskotte sentään jonkunverran niihin, herra apotti."

"Minä? Onko hän sanonut niin? Niin, niin, tiedän, että hän pitää ystäväänsä suurena raukkana. No niin, olkaa samaa mieltä hänen kanssansa; minä en pelkää noita vihreitä sisaruksia, minä en usko niihin, mutta olen varma yhdestä asiasta, joka minua peloittaa, ja se on, että olen nähnyt heidät."

"Kuinka te saatte nuo kaksi vastakkaista asiaa sopimaan yhteen?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Kummituksia on olemassa tai ei ole olemassa. Minä olen nähnyt ja olen saanut maksaa, saadakseni tietää, että niitä on olemassa. Mutta minä en luule, että ne ovat ilkeitä, en usko, että ne voisivat lyödä minua. En ole luonteeltani pelkuri, mutta minä otan huomioon aivoni, jotka ovat tulenarat kuin ruuti. Tiedän, että hengillä ei ole mitään valtaa ruumiini ylitse, yhtä vähän kuin meillä elävillä olennoilla on valtaa henkien ylitse; sillä olen tarttunut yhtä noista sisaruksista käsivarteen, tapaamatta kuitenkaan mitään käsivartta. Siitä hetkestä lähtien, jota en muuten milloinkaan unohda ja joka on saattanut minut muuttamaan mielipiteeni tämän ja toisen maailman asioista, olen pyhästi luvannut olla milloinkaan uhmaamatta inhimillistä heikkoutta. Minulla ei ole vähintäkään halua tulla hulluksi. Sitä pahempi minulle, ellei minulla ole kylliksi voimia kylmästi ja järkevästi suhtautua siihen, jota en käsitä. Aloin nauraa, pilkata ja uhmata kummituksia. Ne näyttäytyivät minulle. Kiitoksia paljon, sain heistä kyllikseni ensi kerralla, en halua nähdä heitä toistamiseen."

On luonnollista, että se mitä kuulin, liikutti minua syvästi. Apotti uskoi ilmeisesti siihen mitä hän kertoi. Hän ei pitänyt itseänsä eräänlaisen päähänpiintymän uhrina. Tuon voimakkaan mielenliikutuksen jälkeen naisten huoneessa hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä. Mutta hän sanoi olevansa varma siitä, että henget eivät olisi tehneet hänelle mitään pahaa, jos hänellä olisi ollut rohkeutta tarkastaa niitä lähemmin. "Mutta minulta puuttui rohkeutta", lisäsi hän, sillä menetin miltei täydellisesti tajuntani, ja huomattuani olevani perin järkytetty, sanoin itsekseni:

"Ratkaiskoon ken tahtoo tämän arvoituksen, minä en sitä tee. En siihen pysty."

Kyselin tarkasti apotilta ja huomasin, että erinäisiä pikku seikkoja lukuunottamatta, hänen näkynsä oli ollut samanlainen kuin minunkin. Minun oli vaikea olla ilmaisematta omaa seikkailuani hänelle. Mutta minä tiesin hänet liian suureksi lörpöttelijäksi, jotta hän olisi voinut säilyttää salaisuuden omana tietonansa, ja minä pelkäsin madame d'Ionis'in ivaa paljon enemmän kuin kaikkia maailman henkiä. Niinikään vastasin varovasti apotin kaikkiin kysymyksiin, vakuutin hänelle, ettei mikään ollut häirinnyt untani, ja kun tuli ilta ja kello yhdentoista aikana oli vetäydyttävä levolle tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen, lupasin minä leskirouvalle panna tarkoin merkille uneni, ja toivotin hyvää yötä koko seuralle iloisin ja rohkein kasvonilmein.

Kuitenkaan en ollut iloinen yhtä vähän kuin rohkeakaan. Apotin läsnäolo, illallinen ja yhdessäolo madame d'Ionis'in kanssa vanhan kreivittären seurassa oli tehnyt madamen minua kohtaan paljon pidättyväisemmäksi kuin aamupäivällä. Oli aivan kuin hän olisi sanonut, viitattuani välillämme syntyneeseen äkilliseen luottamukseen: "Te tiedätte mistä hinnasta sen teille lahjoitin!" Olin tyytymätön itseeni; en ollut ymmärtänyt olla kylliksi taipuvainen tai myöntyväinen. Minusta tuntui kuin olisin pettänyt isääni ja tehnyt sen saamatta rakkaudelleni kuitenkaan mitään etua.

Alakuloinen mieleni saattoi minut näkemään kaikki synkissä väreissä. Huoneustoni tuntui minusta kolkolta. En tietänyt mitä uskoa omasta ja apotin järjestä. Ellei minua olisi hävettänyt, niin olisin pyytänyt saada asua jossakin muualla, ja minä tein vihaisen liikkeen, nähdessäni Baptisten astuvan sisään kirottuine tarjottimineen, jolla oli kori, kolme leipää ja kaikki edellisen illan hullunkuriset tarpeet.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin minä vihaisesti. "Minähän tulen suoraa päätä ruokapöydästä, eikä minulla siis ole lainkaan nälkä."

"Se on totta, hyvä herra", vastasi hän. "Minusta tämä tuntuu perin kummalliselta… Neiti Zéphyrine käski minun tuoda nämä tänne. Turhaan koetin saada häntä uskomaan, että te vietätte yönne nukkumalla niinkuin muutkin ihmiset, eikä syömällä; hän vastasi vaan: 'Hyvä, hyvä, mutta viekää tarjotin sisään vaan, se kuuluu talon tapoihin. Se ei häiritse herraanne, ja te saatte nähdä, että hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että jätätte sen hänen huoneeseensa. — Niin hän sanoi."

"Kas niin, ystäväni, tee minulle se ilo, että viet pois tarjottimen, mainitsematta siitä mitään keittiössä. Tarvitsen pöytää kirjoittamiseen."

Baptiste täytti pyyntöni. Suljin ovet ja menin vuoteeseeni, kirjoitettuani ensin isälleni. Ja mainitsen tässä ainoastaan, että nukuin sinä yönä erinomaisesti, ja näin unta ainoastaan yhdestä naisesta, madame d'Ionis'ista.

Seuraavana päivänä alkoi vanha kreivitär jälleen ahdistaa minua kysymyksillänsä. Olin kyllin epäkohtelias sanoakseni, että en ollut nähnyt mitään muistelemisen arvoista unta. Naisparka näytti pettyneeltä.

"Olen varma siitä", sanoi hän Zéphyrinelle, "että olette unohtanut asettaa herra Nivières'in huoneeseen sisarusten illallisen."

"Anteeksi, rouva kreivitär", sanoi Zéphyrine, luoden minuun moittivan katseen.

Madame d'Ionis näytti myöskin silmillään muistuttavan minua huomaavaisuuden puutteesta, ja apotti huudahti lapsellisesti:

"Merkillistä! Sellaista tapahtuu ainoastaan minulle!"

Hän sanoi jäähyväiset suuruksen jälkeen ja madame d'Ionis sopi minun kanssani kohtaamisesta kirjastosalissa kello yksi. Olin paikalla kello kaksitoista, mutta hän lähetti Zéphyrinen ilmoittamaan, että muudan odottamaton seikka esti häntä saapumasta, ja pyysi minua odottamaan kärsivällisesti. Sitä oli helpompi pyytää kuin tehdä. Odotin, ja minuutit tuntuivat minusta vuosisadoilta. Kysyin itseltäni, kuinka minun oli tähän saakka ollut mahdollista elää ilman tällaisia kohtauksia, joita jo sanoin jokapäiväisiksi, ja kuinka vastaisuudessa saatoin elää, kun minulla ei enää ollut tällaisia kohtauksia odotettavana. Mietin millä keinoin voisin tehdä ne välttämättömiksi ja päätin panna kaikki heikot voimani liikkeelle, viivyttääkseni oikeusjutun ratkaisua; tein tuhansia suunnitelmia, mutta ne osoittautuivat toinen toistaan mahdottomammiksi.

Kävellessäni levottomana edes takaisin salissa, pysähdyin välillä suihkukaivon eteen ja istahdin muutamia kertoja sen ihanien kukkien ympäröimälle reunalle. Tarkastelin merenneitoa ja havaitsin sen todella yleväksi ja kauniiksi taideteokseksi. En enää yrittänytkään arvostella sitä vertailutarkoituksessa. Tunsin, että kaikki vertailu oli sula mahdottomuus. Tuo Jean Goujen'in neron luoma kuva oli kaunis itsessään. Sen kasvoista kuvastui sisäinen lempeys. Se ikäänkuin soi ajatuksille lepoa ja rauhaa, samalla kuin kirkkaan veden lorina vaikutti vilvoittavasti tunteisiin.

Viimein saapui madame d'Ionis.

"Minulla on ilmoitettavana teille uutisia", sanoi hän, istahtaen viereeni. "Kas tässä merkillinen kirje, jonka olen saanut kreivi d'Ionis'ilta."

Hän antoi kirjeen minulle välittömyydellä, joka kerrassaan liikutti minua.

Kirje oli kylmä, pitkä ja epäselvä, virheellisesti ja epäselvällä käsialalla kirjoitettu. Tässä sen pääasiallinen sisällys:

"Teidän ei pidä antaa oikeusjutun ratkaisun vaivata omaatuntoanne. Minä en emmi käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan. En tyydy mihinkään muunlaiseen sovintoon kuin siihen, jonka olen esittänyt herra d'Aillaneille, ja minä tahdon, että tämä juttu päättyy. Voitettuamme sen on teillä vapaa valta ojentaa heille auttava kätenne. Minä en tule vastustamaan teidän jalomielisyyttänne. Heidän asianajajansa on loukannut minua puolustuspuheensa ensi osassa ja heidän anomuksensa on ennen kuulumattoman röyhkeä. Herra Nivières on mielestäni kovin hidas ja minä ilmoitan hänelle tyytymättömyyteni päivän postissa. Toimikaa te puolestanne ja kiihoittakaa hänen intoansa, mikäli emme saa määräyksiä ylempää, noilta… Niin, te tiedätte mitä tarkoitan, ja minua kummastuttaa, että te ette kerro minulle mitä huoneessa on huomattu tapahtuvan… sen jälkeen kuin minä matkustin. Eikö kukaan uskalla viettää siellä edes yhtä yötä ja kirjoittaa muistiin näkemiään ja kuulemiaan? Onko meidän tyydyttävä ainoastaan apotti de Lamyre'in epämääräisiin arveluihin, miehen, jota ei edes voi ottaa vakavalta kannalta? Toimikaa niin, että joku todella uskottava henkilö ryhtyy kokeilemaan, ellei teillä itsellänne — jota en muuten kummeksu — ole rohkeutta tehdä sitä."

Tämä viimeinen lause sai madame d'Ionis'in purskahtamaan äänekkääseen nauruun.

"Kreivi d'Ionis on verraton!" sanoi hän. "Hän imartelee minua, saadakseen minut taivutetuksi kokeeseen, johon hän ei itse milloinkaan antautuisi ja hän moittii raukkamaisiksi ihmisiä, joille hän ei koskaan suostuisi näyttämään esimerkkiä."

"Mikä minusta on merkityksellisempää", sanoin minä, "on se, että kreivi d'Ionis uskoo noihin näkyihin ja määräyksiin, joita hän luulee noiden kummitusten voivan antaa."

"Näette nyt", virkkoi madame d'Ionis, "että siinä on ainoa keino, jonka avulla voi lepyttää hänen mieltänsä tuota poloista d'Aillane'in perhettä kohtaan. Olen sen sanonut ja sanon sen vielä, ettekä te tahdo suostua siihen, vaikka tilaisuus on niin verraton. Ehkä teidän kunniasanaanne ei lainkaan tarvita, niin mielellään uskotaan vihreisiin sisariin."

"Päinvastoin, minusta tuntuu kuin silloin todella esittäisin pettäjän osaa, koska kreivi d'Ionis pyytää uskottavan henkilön todistusta."

"Ja sitten te pelkäsitte näyttävänne naurettavalta, pelkäsitte moitetta ja ivaa, joiden alaiseksi ehdottomasti joutuisitte. Mutta minä voin taata kreivi d'Ionisin vaitiolon tässä suhteessa."

"Ei, madame, ei! Minä en pelkää moitetta enempää kuin naurettavaisuuttakaan, kun on kysymyksessä totella teitä. Mutta te halveksitte minua, jos minua syytettäisiin väärästä valasta. Miksi emme muuten koettaisi saada d'Aillaneja taivutetuiksi kunnialliseen sovintoon?"

"Te tiedätte hyvin, että kreivi d'Ionis'in ehdottama ei ole sitä."

"Ette luule voivamme saada häntä muuttamaan päätöstänsä?"

Madame d'Ionis vaikeni ja pudisti päätänsä. Sitten hän ilmaisi minulle kyllin selvästi, kuinka sydämetön oli tuo mies, joka saattoi olla välinpitämätön noin suuresta viehätysvoimasta ja antautua mitä epäsäännöllisimmille elintavoille.

"Kuitenkin", sanoin minä, "kehoittaa hän teitä olemaan jalomielinen voiton jälkeen."

"Ja kenenkä kanssa hän sitten luulee olevansa tekemisissä!" huudahti madame vihasta punastuneena. "Hän unohtaa, että d'Aillane'it ovat itse rehellisyys ja että he eivät koskaan suostuisi ottamaan armolahjana vastaan sitä, jonka he laillisesti katsovat omaksensa."

Hämmästyin kiihkeästä äänensävystä, jolla tämä lausuttiin.

"Olette siis läheisessä yhteydessä d'Aillane'in kanssa?" kysyin minä.
"Sitä en luullut."

Hän punastui yhä enemmän ja vastasi kieltävästi.

"En ole milloinkaan ollut merkityksellisemmissä tekemisissä heidän kanssansa," sanoi hän; "mutta he ovat kyllin läheistä sukua minulle, jotta heidän kunniansa koskee myöskin minun kunniaani. Minun varma vakaumukseni on, että setämme tarkoitus oli luovuttaa heille minun omaisuuteni. Sitä suuremmalla syyllä, kun kreivi d'Ionis, joka meni naimisiin kanssani, niinkuin sanotaan, kauniiden silmieni tähden, ei olisi epäröinyt hankkia minulle myötäjäisiä ja purkaa testamenttia jonkun muotovirheen takia."

Sitten hän lisäsi:

"Ettekö tunne ketään d'Aillane'eista?"

"Olen nähnyt isän sangen usein, mutta lapsia en milloinkaan. Poika on upseeri, en tiedä missä joukko-osastossa…"

"Foursin"… sanoi hän nopeasti.

Sitten hän lisäsi heti:

"Niin ainakin luulen."

"Sanotaan, että hän on kelpo nuorukainen."

"Niin sanotaan. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tuli täysikasvuiseksi."

Tämä vastaus rauhoitti minua. Hetkisen ajattelin, että madame d'Ionis'in suuri jalomielisyys saattoikin johtua voimakkaasta rakkaudesta serkku d'Aillane'iin.

"Hänen sisarensa on kerrassaan suloinen", sanoi madame d'Ionis; "ettekö ole milloinkaan nähnyt häntä?"

"En. Eikö hän käy vielä koulua?"

"Kyllä, Amgersissa. Sanotaan, että hän on enkeli. Ettekö ole tunteva itseänne ylpeäksi, onnistuttuanne syöksemään kurjuuteen hyvästä perheestä olevan tytön, jolla oli täysi syy odottaa pääsevänsä kunniallisiin naimisiin ja saavansa viettää elämää, joka vastaisi hänen arvoansa ja kasvatustansa? Kas siinä suuri suru, joka hänen isäänsä odottaa. Mutta sanokaa minulle keinonne, sillä te olette keksinyt sellaisen, eikö totta?"

"Kyllä", vastasin minä, hetkisen ikäänkuin palavassa kuumeessa mietittyäni; "kyllä, minä olen keksinyt ratkaisun."

IV.

KUOLEMATON.

Tuskin olin lausunut julki tämän toivoni menestymisestä, kun samassa kauhistuin sitä, että itse olin moista ajatellut. Mutta peräytymisen mahdollisuutta ei ollut. Kaunis turvattini teki minulle lukemattomia kysymyksiä.

"No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti noista linnassa kummittelevista aaveista."

"Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?" kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä."

Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt.

Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle, jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita.

Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta, jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini.

Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle. Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä.

"Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta, joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä, että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta, jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi. Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan ette kunnioita minua sillä nimityksellä."

Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta naisten huoneessa. Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin seikkailuuni suhtautunut.

"Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin, sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan."

"Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen voivani hillitä itseni."

"Tänä yönäkö siis aiotte manata esille nuo hengettäret?"

"Ehkä. Mutta ensin tahdon lukea kaiken mikä on sen kanssa yhteydessä. Tahtoisin niinikään nähdä jonkun näitä asioita käsittelevän teoksen, en mitään tarkasti arvostelevaa kirjaa, olen itse kyllin suuri epäilijä, vaan jonkun tuollaisen vanhan, lapsellisen asiakirjan, josta saattaa silloin tällöin löytää nerokkaitakin keksintöjä."

"Hyvä", sanoi hän, "olette oikeassa. Mutta en tiedä mitä kertomusta teille suosittelisin. En ole erityisemmin penkonut vanhoja kirjoja. Jos tahdotte huomenna etsiä kirjastosta…"

"Jos sallitte, teen sen heti. Kello on vasta yksitoista; nyt on juuri se aika, jolloin linnassa on hiljaista ja rauhallista. Jään kirjastosaliin, ja jos minun onnistuu kiihoittaa itseäni hiukan, niin sitä voimakkaammin tunnen halua mennä huoneeseeni tarjoamaan noille kolmelle naiselle muistoaterian, jolla on se ominaisuus, että se vetää heitä puoleensa."

"Annan siis viedä huoneeseen kummitustarjottimen", sanoi madame d'Ionis hymyillen; "ja minun täytyy todellakin pakoittaa itseni ottamaan asia hullunkuriselta kannalta, jotta en tuntisi olevani hieman kiihoittunut."

"Kuinka, madame, tekin?"

"Oh, hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me oikeastaan tiedämme? Meidän päivinämme nauretaan kaikelle, ja ollaanko siitä huolimatta viisaampia kuin ennen? Me olemme heikkoja olentoja, jotka luulemme olevamme vahvoja, ja kuka tietää emmekö juuri sen tähden ole maallisempia kuin mitä Jumala tahtoo ja etteikö, se, jota me pidämme selvänäköisyytenä, olekin vaan sokeutta. Te uskotte niinkuin minäkin sielun kuolemattomuuteen. Täydellinen ero sielujemme ja niiden välillä, jotka jo ovat irtaantuneet aineellisuudesta, ei ole niinkään helposti käsitettävissä ja todistettavissa."

Hän jatkoi vielä hetken aikaa samaan sävyyn, saaden minut hieman liikutetuksi, sekä pyysi, että jos minut valtaisi levottomuus tai joutuisin synkkien ajatusten valtaan, en panisi täytäntöön päätöstäni. Olin niin onnellinen ja liikutettu hänen huolenpidostansa, että ilmaisin pahoitteluni sen johdosta, ettei minun tarvinnut uhmata mitään vaaraa, osoittaakseni hänelle intoani.

Menin ylös huoneeseeni, jonne Zéphyrine oli jo vienyt tarjottimen.

Baptiste tahtoi korjata sen pois.

"Anna olla", sanoin minä, "koska talon tapa niin vaatii, ja mene levolle. En tarvitse sinua enempää tänään kuin muulloinkaan."

"Hyvä herra", sanoi hän, "jos sallitte, niin vietän yöni jollain tuolilla teidän huoneessanne."

"Miksi niin, ystäväni?"

"Siksi, että kerrotaan täällä kummittelevan. Niin, niin, rakas herra, olen vihdoinkin ymmärtänyt palvelijoita. He ovat kovin kauhistuneita ja minä tahtoisin vanhana sotilaana osoittaa heille, etten ole yhtä pelkuri kuin he."

Eväsin häneltä suostumukseni ja jätin hänet järjestämään huonetta, lähtien itse kirjastosaliin.

Kuljin läpi tuon mahtavan salin, ennenkuin aloitin työni, ja lukitsin huolellisesti ovet, jotta uteliaat palvelijat eivät pääsisi minua häiritsemään. Sen jälkeen sytytin kynttilät suuressa kynttiläjalassa ja aloin tutkia vihreitä sisaruksia käsitteleviä asiakirjoja.

D'Ionis-neitien tiheät ilmestymiset, joita oli tarkasti seurattu ja yksityiskohtaisesti selostettu, soveltuivat kaikessa yhteen sen kanssa, mitä olin itse nähnyt ja mitä apotti de Lamyre oli kertonut. Mutta minulla yhtä vähän kuin hänelläkään ei ollut halua eikä rohkeutta puhutella kummituksia. Toiset olivat sen tehneet, kertoi asiakirjojen laatija, ja heidän oli suotu nähdä nuo kolme naista, ei vihertävän pilven muodossa, vaan kaikessa heidän nuoruutensa ja kauneutensa loistossa ja kukoistuksessa, ei kaikkia yht'aikaa, vaan yhden kerrallaan, toistan pysytellessä loitommalla. Silloin oli tuo kuollut kaunotar vastannut hänelle tehtyihin vakaviin kysymyksiin. Hän oli puhunut menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista. Hän oli antanut viisaita neuvoja. Hän oli maininnut salaisien aarteiden olemassaolosta, hän oli varoittanut onnettomuuksista, kehoittanut hyvittämään hairahduksia, puhunut taivaan ja enkelien nimessä, suhtautunut myötämielisesti ja ystävällisesti niihin, jotka olivat lähestyneet häntä hyvässä ja hurskaassa mielessä tehtyine kysymyksineen, ja ollut vihainen ja uhkaava ainoastaan pilkallisia, hillitsemättömiä ja epäuskoisia kohtaan. Käsikirjoituksessa sanottiin: "Pahaa ja petollista aietta on aina seurannut ankara rangaistus, ja ne, jotka manaavat heidät esille ainoastaan uteliaisuudesta ja ilkeämielisyydestä, saavat odottaa kauheita tapahtumia."

Lähemmin selittämättä noita kauheita tapahtumia oli käsikirjoituksessa mainittu manausmuoto ja kaikki menettelytavat sellaisella vakavuudella ja lapsellisella uskolla, että minua liikutti. Ilmestys sai mielikuvituksessani ihmeellisiä muotoja, jotka kiihoittivat minua ja täyttivät sydämeni pikemmin toivolla kuin pelolla. En tuntenut minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä ajatellessani, että saisin nähdä noiden kuolleiden kävelevän ja kuulla niiden puhuvan. Päinvastoin, antauduin taivaallisten unelmien valtaan, ja minä näin Béatrix'in kohoavan mielikuvitukseni taivaallisista liekeistä.

"Ja minkätähden minä en nauttisi näistä unelmista", huudahdin minä itsekseni, "koska olen saanut kokea näyn esimakua!" Tyhmä pelkoni teki minut arvottomaksi ja mahdottomaksi pääsemään lähemmin osalliseksi svedenborgilaisista salaisuuksista, joihin kunnon ihmiset uskoivat ja joista minä olin typeryydessäni tehnyt pilaa. "Olen ilolla luopuva entisestä katsantokannastani, sillä tämä on ehdottomasti houkuttelevampaa ja nautinnollisempaa runoilijan sielulle kuin konsanaan vuosisatamme ylimielinen epäuskoisuus. Jos minä joudun hullun kirjoihin ja jos tulen hulluksi, niin olen kuitenkin ollut ihanteellisessa taivaassa ja olen ehkä tunteva itseni onnellisemmaksi kuin kaikki maailman viisaat yhteensä."

Puhelin näin itsekseni, nojaten pääni käsiini. Kello oli noin kahden vaiheilla aamulla ja syvä hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, kun vieno, suloinen soitto, joka tuntui tulevan huvimajasta, herätti minut unelmistani. Kohotin päätäni ja siirsin pois kynttiläjalan edestäni, saadakseni selville, mistä soitto oikeastaan kuului. Mutta neljä kynttilää, jotka valaisivat kirkkaasti työpöytääni, eivät jaksaneet kyllin voimakkaasti valaista edes salin perukoita, vielä vähemmin huvimajaa.

Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle, missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä, tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä, satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta.

En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen. Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan.

Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani. Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt, merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta.

Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä vimmastuneita hirviöitä.

"Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia olentoja!"

Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä, sillä siksi korkea se oli.

"Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti…"

Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi liikahtanut.

Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön. Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen minun luokseni.

Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon, tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä.