HANNELE
2-näytöksinen unirunoelma
Kirj.
GERHART HAUPTMANN
Suomentanut
Eino Kalima
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
HENKILÖT:
HANNELE.
GOTTVALD, opettaja.
MARTHA-SISAR, laupeudensisar.
TULPE, |
HEDVIG, | köyhäinhuonelaisia.
PLESCHKE, |
HANKE, |
SEIDEL, metsätyömies.
BERGER, piiripäällikkö.
SCHMIDT, oikeudenpalvelija.
TOHTORI WACHLER.
Hannelen kuumehoureissa ilmestyy: Muurari Mattern, Hannelen isä. Naisolento, hänen äitivainajansa. Suuri, musta enkeli. Kolme valkeaa enkeliä. Laupeudensisar. Gottvald ja hänen koululapsensa. Köyhäinhoitolaiset Pleschke, Hanke y.m. Seidel. Neljä valkopukuista nuorukaista. Vieras. Paljon suuria ja pieniä valkoisia enkeleitä. Surevia naisia y.m.
ENSI OSA.
(Huone eräässä vuoristokylän köyhäinhuoneessa: Paljaat seinät, ovi keskellä, pieni ikkuna vasemmalla. Ikkunan edessä hontelo pöytä ja penkki. Oikealla olkipatjainen vuode. Peräseinällä uuni penkkeineen ja toinen vuode, jossa niinikään on olkipatja ja sen päällä muutamia ryysyjä. — On myrskyinen joulukuun yö. Pöydän ääressä, talikynttilän valossa, laulaen virsikirjasta istuu Tulpe, vanha ryysyinen kerjäläisämmä.)
TULPE (laulaa):
Ah, aina armossasi
Luoksemme Jeesus jää,
Niin ettei meitä —
(Heteksi kutsuttu, noin 30-vuotias, irstas, otsatukkainen nainen tulee sisään. Päässä hänellä on paksu huivi ja nyytti kainalossa; muuten on hän kevyesti ja köyhästi puettu.)
HETE (puhallellen sormiinsa, laskematta nyyttiä kainalostaan): Ai jessus, jessus! on siellä ilma. (Päästää nyytin kainalostaan pöydälle, puhaltelee yhä kouriinsa, astuen vuoroin toisella risaisella kengällään toiselle). Ei moneen vuoteen ole ollut mokomaa myrskyä.
TULPE. Mitäs sait?
HETE (puree hampaitaan ja voivottelee tuskissaan, istuu uunipenkille ja alkaa vetää kenkiä jalastaan): Herra jesta sentään minun varpaitani! — Polttaa kuin tulessa.
TULPE (on avannut nyytin, josta näkyy leipä, sikuripaketti, kahvitötterö, pari sukkia y.m.): Kai näistä jotakin riittää minunkin osalleni.
HETE (joka kenkiä riisuessaan ei ole huomannut Tulpea, syöksyy nyt haukan tavoin tavaroiden kimppuun ja kaapaisee ne kokoon): Tulpe! — (Toinen jalka paljaana, toisessa vielä kenkä, rientää hän taustassa olevan vuoteen luo). Sitäkö varten minä tässä virstamääriä juoksen, hä? Ja palellutan jäseneni, että te saisitte kaiken suuhunne hotkaista, hä?
TULPE. Tuki kitasi, senkin haaska! Minä en kajoa sinun riepuihisi (nousee, lyö kirjan kiinni ja pyyhkii sen huolellisesti vaatteillaan), jotka mankumalla olet kokoonkerjännyt.
HETE (pistäen tavarat olkipatjan alle): Kumpikohan meistä elämässään on enemmän mankunut, tekö vai minä? Ettehän te ole eläissänne muuta tehnytkään! niin vanha kuin olettekin, senhän jokainen tietää.
TULPE. Sinulla on kyllä ollut toiset tekemiset! Kiitoksetkos olet niistä pastorilta saanut? Kun minä olin sinun ikäisesi tyttö, niin totta minä itseni toisella tapaa käytin.
HETE. Siksipä olettekin saanut kykkiä kuritushuoneessa.
TULPE. Ja pääset sinne sinäkin, jos mielesi tekee. Annahan kun tapaan poliisin. Vedän vielä kaikki päivänvaloon. Koeta sinä vain pysyä siivolla, tyttö, sen minä sanon!
HETE. Lähettäkää sitten poliisi yksintein minun luokseni, niin kerronpa minäkin hänelle jotain.
TULPE. Kerro sinä vaan, mitä mielesi tekee.
HETE. Kukas palttoon varasti? Hä? Kapakan isännän pikku pojalta?
TULPE (on sylkevinään Heten päälle).
HETE. Tulpe! saakeli! No nyt ette saa mitään.
TULPE. Enkä huolisikaan! Minä viis sinun lahjoistasi.
HETE. Hyvä sanoa, kun ette saa.
(Pleschken ja Hanken on myrsky, joka on juuri raivoisana puuskana tärisyttänyt taloa, melkein heittänyt eteiseen. Pleschke, vanha kupukaulainen puoleksi lapsistunut ukko, purskahtaa sen johdosta äänekkääseen nauruun. Hanke, nuori vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, kiroilee. Avoimen oven kautta näkyy kuinka molemmat ravistavat lunta lakeistaan ja vaatteistaan eteisen kivipermannolle. Kummallakin on nyytti kädessä.)
PLESCHKE. Vietävän, vietävän, rakeet! Kuin ruoskalla, saakeli, sivauttelee. Vielä se tämä vanha köyhäinhuonerähjä… joskus maailmassa… joskus maailmassa romahtaa maahan.
HETE (nähdessään molemmat tulijat, miettii mitä tekisi, ottaa tavarat olkipatjan alta ja juoksee miesten ohitse eteiseen ja portaita ylös).
PLESCHKE (puhuen Heten jälkeen): Mitä sinä juokset… pakoon juokset… häh? Emmehän me sinulle mitään tee… mitään tee. — Eikös niin, Hanke? Eikös niin?
TULPE (uunin luona perunapadan hoidossa): Päästä vialla koko letukka.
Luulee meidän riistävän hänen tavaroitaan.
PLESCHKE (astuen sisään): Voi, hyvät ihmiset sentään! No täällä… täällä helpottaa. — Hyvää iltaa… hyvää iltaa. — Voi sun perhana millainen ilma… millainen ilma —! Suulleni… suulleni… heitti minut… ihan pitkin pituuttani heitti… (On polvet koukussa laahustanut pöydän luo. Laskee sille nyyttinsä ja kääntää tutisevan valkotukkaisen ja vesisilmäisen päänsä Tulpeen päin. Samalla huohottaa hän yhä vielä voimain ponnistuksesta, yskii ja tekee liikkeitä lämmitäkseen.)
(Sillä välin on Hanke tullut huoneeseen. Kerjuusäkin hän on laskenut oven pieleen ja alkanut heti vilusta väristen työntää kuivia risuja uuniin.)
TULPE. Missä asti kävitte?
PLESCHKE. Minäkö? Minäkö? Missäkö asti kävin? Kaukana, kaukana kävin.
Ylikylässä asti… kylässä asti laukkasin.
TULPE. Saitkos mitään?
PLESCHKE. Sain, sain, jos jonkinlaista hyvää… jonkinlaista hyvää sain. — Kanttori — antoi… antoi… viisi pfennigiä — ja kapakan isäntä — kapakan isäntä — antoi — antoi — ruukullisen, niin — ruukullisen — ruukullisen rokkaa.
TULPE. Pannaan heti lämpiämään. Annahan tänne, (vetää ruukun esiin mytystä, panee sen pöydälle ja kaivelee edelleen).
PLESCHKE. Sitten vielä makkaraa… makkaraa… sain vielä makkaraa. —
Teurastaja — Seipelt-teurastaja — antoi… Seipelt antoi.
TULPE. Paljonko sait rahaa?
PLESCHKE. Kolme kolikkoa, niin — kolme kolikkoa — muistaakseni.
TULPE. Anna vaan tänne. Minä panen ne sinulle talteen.
HETE (tullen takaisin): Olette tekin viisas, annatte tuolle kaiken rahanne. (Menee uunin luo.)
TULPE. Pidä sinä vaan huolta omista asioistasi!
HANKE. Onhan se sulhanen.
HETE. Voi jestas sentään!
HANKE. Täytyyhän sitä toki jotain tuoda morsiamelleenkin. Kun ne on kerran niinpäin asiat.
PLESCHKE. Pidä sinä pilkkanasi — pidä vaan pilkkanasi — ketä haluat… ketä haluat. Mutta vanhan miehen… vanhan miehen — voisit jättää rauhaan.
HETE (matkien vanhan Pleschken puhetapaa): Vanha Pleschke… Vanha Pleschke… se ei kohta enää ensinkään… enää ensinkään osaa puhua. Ei kohta — ei kohta — kohta, kohta, kohta saa… saa sanaa suustaan.
PLESCHKE (menee keppi kädessä häntä kohden). Mene nyt tiehesi — Hete — mene nyt tiehesi.
HETE. Teitäkö pakoon, hyh!
PLESCHKE. Mene nyt tiehesi… hyvällä!
TULPE. Anna sille että muistaa.
PLESCHKE. Mene hyvällä siitä!
HANKE. Jättäkää jo. Antakaa olla.
TULPE. Kun ette itse anna olla rauhassa!
HETE (käyttää Hanken selän takana hyväkseen sitä hetkeä, jolloin tämä häntä puolustaakseen on Pleschken kanssa tekemisissä, ja sieppaa Hanken kerjuusäkistä jotain salamannopeasti ja juoksee pois).
TULPE (joka sen on huomannut, hytkyy naurusta).
HANKE. Mitä siinä nauraa räkätät.
TULPE. (yhä nauraen) Niin kai! niin kai! ei saisi enää nauraakaan.
PLESCHKE. Voi sun vietävä! no katsohan vähän taaksesi.
TULPE. Katsoisit vähän myös tavaroittesi perään. Etteivät ne hyvin kutistumaan rupeaisi.
HANKE (kääntyy, huomaa tulleensa petetyksi): Lutka! (Syöksyy Heten jälestä). Annas kun saan sinut käsiini! (Kuuluu portaitten kolinaa, takaa-ajoa ja tukahdutettua kirkunaa).
PLESCHKE. Saakelin tyttö! Saakelin tyttö! (Nauraa kaikissa äänilajeissa).
TULPE (on myös pakahtua naurusta. Äkkiä kuuluu kuinka ulko-ovi singahtaa auki. Kummankin nauru taukoaa).
PLESCHKE. No? Mitäs se on?
(Kovat tuulenpuuskat ahdistavat taloa. Rakeista lunta räiskähtelee ikkunaa vasten. Hetken äänettömyys. Sitten ilmaantuu opettaja Gottvald — mustapartainen 32-vuotias mies, kantaen sylissään noin 14-vuotista Hannele Matternia. Tyttö, jonka pitkä punainen tukka riippuu valtoimena opettajan olan yli, valittaa taukoamatta. Hän on painanut kasvonsa opettajan kaulaa vasten, hänen kätensä riippuvat velttoina ja hervottomina. Hän on ainoastaan ohuessa puvussa ja liinoihin käärittynä. Gottvald laskee huolellisesti, huoneessa olijoista välittämättä, taakkansa vuoteelle, joka on oikealla seinän vieressä. Eräs mies — Seidel-niminen — on tullut samalla lyhty kädessä sisään. Hänellä on, paitsi sahaa ja kirvestä, mytty märkiä vaatteita kädessään, vanha metsästäjähattu nuorekkaasti huomattavan harmaantuneessa päässään.)
PLESCHKE (tyhmänä ja ällistyneenä tuijottaen): O, o, o, o, o, o!
— Mitäs tämä tietää? Mitäs tämä tietää?
GOTTVALD (levittäen peiton ja oman viittansa tytön yli): Lämpimiä kiviä, Seidel, pian!
SEIDEL. Kuulkaas, ystävät, pari tiiliä! Ei vitkastella. Joutuin, joutuin nyt!
TULPE. Mikäs sille on tullut?
SEIDEL. Jättäkää kyselyt! (Menee nopeasti Tulpen mukana).
GOTTVALD (rauhoittavasti Hannelelle): Rauhoitu, rauhoitu! Älä pelkää, ei sinulle tehdä mitään.
HANNELE (hampaat kalisten suussa): Minä niin pelkään! Minä niin pelkään!
GOTTVALD. Ei sinun tarvitse mitään pelätä. Ei kukaan tee sinulle mitään pahaa.
HANNELE. Isä, isä…
GOTTVALD. Eihän hän ole täällä.
HANNELE. Jos hän tulee, minä niin pelkään.
GOTTVALD. Ei hän tule. Usko nyt minua.
(Joku tulee kovaa vauhtia portaita alas.)
HETE (pitää raastinta korkealla ilmassa): Katsokaahan; katsokaahan millaisia lahjoja Hanke saa.
HANKE (on ajanut häntä takaa, saavuttaa hänet, aikoo riistää häneltä raastimen, mutta Hete heittää sen nopealla liikkeellä keskelle huonetta).
HANNELE (hypähtää pelästyneenä vuoteestaan): Hän tulee! Tulee! (Puoliksi nousten tuijottaa hän, pää eteenpäin ojennettuna, mitä suurimman tuskan ilme kalpeissa, sairaissa, surun kalvamissa kasvoissaan, meluun päin. Hete on irroittautunut Hankesta ja mennyt eteiseen. Hanke astuu sisään, nostaakseen raastimen maasta).
HANKE. Kyllä minä vielä sinua raastan. Riiviö!
GOTTVALD (Hannelelle): Älä pelkää, älä pelkää, Hannele. — (Hankelle).
Mitä te täältä tahdotte?
HANKE (hämmästyen): Minä? Mitäkö tahdon?
HETE (pistää päänsä sisään, huutaa): Pitkäsormi, pitkäsormi!
HANKE. Ole sinä huoleti, kyllä minä sinulle maksan.
GOTTVALD. Minä pyydän teitä olemaan hiljaa, täällä makaa sairas.
HANKE (on nostanut raastimen maasta ja pistänyt poveensa. Peräytyy hieman nolona): Mitäs on tapahtunut?
SEIDEL (tulee takaisin. Hänellä on kaksi tiilikiveä): Tässä tuon ensi hätään.
GOTTVALD (tunnustelee kiviä): Joko ne nyt?
SEIDEL. Kyllä ne jo hiukan lämmittävät. (Panee toisen kiven tytön jalkopäihin.)
GOTTVALD (osottaa minne toinen on pantava): Toinen tänne..
SEIDEL. Ei ole tainnut vielä yhtään lämmetä.
GOTTVALD. Aivan tärisee vilusta.
(Tulpe on Seidelin jälestä tullut sisään. Häntä ovat seuranneet Hete ja Pleschke. Ovella näkyy toisia köyhäinhuonelaisia. Kaikki ovat uteliaita, kuiskaavat, käyvät yhä äänekkäämmiksi ja lähenevät).
TULPE (seisoen lähellä vuodetta, kädet lanteilla): Kun olisi viinaa, kuumaa vettä ja viinaa.
SEIDEL (ottaa pullon taskustaan, samoin Pleschke ja Hanke): Tässä on vielä hiukan.
TULPE (jo uunin luona): Antakaas tänne!
SEDEL. Onkos kuumaa vettä?
TULPE. Oi jestas, vaikka härän keittäisi.
GOTTVALD. Ja vähän sokeria sekaan, jos vaan on.
HETE. Mistäpähän me sokeria saisimme.
TULPE. Sinullahan on. Älä siinä teeskentele.
HETE. Minulla? Sokeria? Ei. (Nauraa väkinäisesti.)
TULPE. Toithan sinä tullessasi. Näin äsken omin silmin. Älä siinä suotta valehtele.
SEIDEL. No pian nyt, anna tänne.
HANKE. No joutuin, Hete, joutuin!
SEIDEL. Näethän sinä, miten on tyttöparan laita.
HETE (paatuneesti): Vähät minä!
PLESCHKE. Tuo, tuo tänne sokerisi.
HETE. Kauppiaalta sitä saa. (Pujahtaa pois.)
SEIDEL. Oikeaan aikaan läksit, muuten olisit saanut aika tukkapöllyn. Olisi heitale ansainnut hyvän läksyn. — Tulkoonpas vastakertana pyytelemään.
PLESCHKE (oli hetkeksi poistunut, palaa taas): Sellainen se letukka on… sellainen se letukka on.
SEIDEL. Kyllä minä saisin hänestä oikut lähtemään. Jos minä olisin päällikkönä, niin ottaisin hyvän pajuisen raipan ja saisittehan nähdä enkö saisi häntä työhön. Sellainen tyttö… nuori ja vahva. Mitä hänen tarvitsee vetelehtiä köyhäinhuoneessa.
PLESCHKE. Tässä on… murunen… on murunen… pieni sokerin murunen — satuin tuolta vielä — satuin vielä löytämään.
HANKE (vetäen sieramiinsa grogin tuoksua): Mitähän jos minäkin tästä kerran sairastuisin.
SCHMIDT (piirin vartija tulee lyhty kädessä. Tuttavallisesti ja vaativasti): Tehkää tietä, herra piiripäällikkö tulee.
PIIRIPÄÄLLIKKÖ BERGER (entinen reserviväen kapteeni, kuten heti huomaa. Pienet viikset. Vielä nuorekkaat, hyväntahtoiset kasvot, hyvin harmahtunut tukka. Pitkä päällystakki, hieman keikarimainen. Keppi. Leveälierinen hattu nuorekkaasti kallellaan päässä. Koko hänen olennossaan on jotain hilpeän reipasta).
KÖYHÄINHUONELAISET. Hyvää iltaa, herra piiripäällikkö! Hyvää iltaa, herra kapteeni!
BERGER. Iltaa! (Laskee hattunsa, keppinsä ja viittansa pois.
Merkitsevällä kasvojen ilmeellä): No ulos, ulos täältä!
SCHMIDT (ajaa köyhäinhuonelaiset eteiseen).
BERGER. Hyvää iltaa, herra Gottvald. (Ojentaa hänelle kätensä.) No, kuinkas täällä on?
GOTTVALD. Vedimme hänet juuri äsken vedestä.
SEIDEL (astuu esiin): Suokaa anteeksi, herra piiripäällikkö. (Tekee vanhaan sotilastapaan kunniaa tervehdykseksi.) Satuin viipymään tuolla pajassa. Oli vähän asiaa, piti saada side kirveeseen. Ja kun olin lähtemässä sieltä pajasta, niin siinä on vähän matkan päässä… siinä Jeuchner'in pajan takana… sellainen lammen tapainen tai voisipa sitä sanoa järveksikin. (Gottvaldille) Niin, kyllä se on melkein niinkuin järvi. Ja — kenties herra piiripäällikkö muistaa — niin siinä on yksi sellainen jäätymätön paikka. Ei milloinkaan jäädy oikein umpeen. Kun minä vielä olin tuollainen pojan vekara…
BERGER. No niin, entä sitten? Mitä siellä oli?
SEIDEL (tehden taas kunniaa): No, kun minä tulen pajasta — kuu pilkahti juuri näkyviin — kuulen minä niinkuin valitusta. Arvelin ensin, että enkö liene vain kuvitellut. Mutta kohtapa minä jo näenkin että joku kulkee jäällä. Ja yhä lähemmäksi vain menee sitä avointa paikkaa kohti. Minä huusin — mutta samassa se jo katosi. Minä tietysti suoraa päätä pajaan, sieppaan laudan käteeni ja samaa kyytiä sanomatta kenellenkään juoksen lammelle. Heitän laudan jäälle. Yks', kaks', kolme — ja vedän tytön niskasta ylös.
BERGER. Kas niin sitä pitää, Seidel. Tavallisesti teillä on vain tappeluita, yhdeltä pää puhki, toiselta sääret poikki. Saa edes kerran kuulla jotain muutakin. Toitteko hänet sitten suoraan tänne?
SEIDEL. Herra opettaja Gottvald…
GOTTVALD. Satuin kulkemaan ohitse. Tulin opettajakokouksesta. Otin hänet ensin kotiini. Vaimoni haki hänelle jotain kuivaa ylle.
BERGER. Kuinkahan se oikeastaan on tämän asian laita?
SEIDEL (vitkastellen): Se on… tuota… muurari Matternin tytärpuoli.
BERGER (hetkisen hyvin hämmästyneenä): Kenen? Tuon heittiön!
SEIDEL. Tytön äiti kuoli kuusi viikkoa sitten kyllä jokainen tietää.
Tyttö-rukka tappeli vastaan, kun luuli minua isäkseen.
BERGER (mutisee): Senkin roisto.
SEIDEL. Nyt istuu hän taas kapakassa, on juonut eilisestä asti yhtä painoa. Antavat niin paljon kuin vaan tahtoo.
BERGER. Kyllä se mies vielä saa meiltä ansaitun löylyn. (Kumartuu vuoteen yli puhutellakseen Hannelea.) No tyttö! Sanohan! Mitä sinä niin valitat. Ei sinun ensinkään tarvitse niin arasti katsoa minuun. Minä en tee sinulle mitään. Mikä sinun nimesi onkaan? — — — Mitä sanot? Minä en ymmärtänyt! — — — (Ojentautuu.) Luullakseni on tyttö hieman itsepäinen.
GOTTVALD. Hän on vaan niin pelästynyt. — Hannele!
HANNELE (heikosti kuin huoaten): Mitä?
GOTTVALD. Sinun pitää vastata herra piiripäällikölle.
HANNELE (vavisten): Hyvä Jumala, minun on niin vilu.
SEIDEL (tulee tuoden grogin): Juoppas vähän tätä!
HANNELE (kuten äsken): Hyvä Jumala, minun on niin nälkä.
GOTTVALD (Bergerille): Ja kun hänelle tarjoo, niin ei hän tahdo syödä.
HANNELE. Hyvä Jumala, minuun koskee niin kovasti.
GOTTVALD. Mihin sinuun niin koskee?
HANNELE. Minä niin pelkään.
BERGER. Kuka tekee sinulle pahaa? Kuka? No, puhu nyt vaan. — Minä en ymmärrä tavuakaan, rakas lapsi. Siitä ei ole minulle mitään apua. — Kuulehan, tyttöseni, onko isäpuolesi tehnyt sinulle pahaa? — Onko hän lyönyt sinua, sano? — Sulkenut sinut lukon taa? Ajanut pois kotoa, Vai mitä hän on tehnyt? — — — Voi hyvä Jumala, no…
SEIDEL. Se tyttö on vaitelias. Silloin on jo pitänyt paljon tapahtua, kun hän puhuu. Se tyttö on suoraan sanoen äänetön kuin lammas.
BERGER. Minä vaan tahtoisin saada tietää jotain varmaa. Kenties voin minä nyt vihdoinkin panettaa sen roiston kiinni.
GOTTVALD. Tyttö pelkää aivan mielettömästi sitä ihmistä.
SEIDEL. Mitäpäs uutta siitä miehestä enää tarvitsee. Jokainen tietää millainen se on. — Voitte kysyä keneltä tahansa. — Ihmettelen minä, että tyttö on vielä voinut elää. Luulisi suoraan sanoen ihan mahdottomaksi.
BERGER. Mitä hän sitten on tytölle tehnyt?
SEIDEL. No — on suoraan sanoen tehnyt vaikka mitä. Kello yhdeksän illalla ottaa ja ajaa tytön ulos sellaiseen Jumalan-ilmaan kuin on tänäänkin ja tytön täytyy hankkia hänelle 5 kolikkoa, oli mikä oli. Juopotteluun, mihinkäs muuhun. Ja mistäpä se tyttö-raukka ottaa ne 5 kolikkoa. Seistä värjöttää puoleen yöhön asti ulkona kylmässä. Jos menee kotiin ilman rahaa, saavat ihmiset juosta hätään, kun tyttö-parka huutaa sen käsissä ihan pakahtuakseen.
GOTTVALD. Äidin eläessä oli tytöllä edes hänessä puolustaja.
BERGER. Minä toimitan sen miehen joka tapauksessa heti lukkojen taa. Hän on jo kauan ollut juoppojen luettelossa. No, tyttöseni, katsohan minuun.
HANNELE (rukoilevasti): Antakaa minun olla.
SEIDEL. Häneltä ei helposti saa sanaa suusta.
GOTTVALD (lempeästi): Hannele!
HANNELE. Mitä?
GOTTVALD. Tunnetko minua?
HANNELE. Tunnen.
GOTTVALD. Kuka minä olen?
HANNELE. Olette — opettaja — Gottvald.
GOTTVALD. No hyvä. Katsos nyt. Minä olen aina tarkoittanut sinun parastasi. Sinä voit nyt heti kertoa minulle kaikki — sinä olit siellä pajalammella. — Miksi et pysynyt kotona? No? Miksi?
HANNELE. Minä niin pelkään.
BERGER. Me menemme syrjään, kerro vaan kaikki herra opettajalle.
HANNELE (arasti ja salamielisesti): Minua kutsuttiin.
GOTTVALD. Kuka kutsui?
HANNELE. Rakas Herra Jeesus.
GOTTVALD. Mistä — rakas — Herra Jeesus kutsui sinua?
HANNELE. Vedestä.
GOTTVALD. Mistä?
HANNELE. Sieltä syvältä — veden pohjasta.
BERGER (ottaa, muuttaen aikeensa, päällystakin ylleen): Täällä tarvitaan ennen kaikkea lääkäriä. Minä luulen, että hän istuu vielä Miekan ravintolassa.
GOTTVALD. Minä jo lähetin hoitajatarta hakemaan. Lapsi tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
BERGER. Minä menen puhumaan lääkärille. (Schmidt'ille.) Toimittakaa
poliisi luokseni. Minä odotan Miekan ravintolassa. Hyvää yötä, herra
Gottvald. Me otamme miehen vielä tänä iltana korjuuseen. (Menee
Schmidt'in kanssa. Hannele nukkuu.)
SEIDEL (äänettömyyden jälkeen): Ei hän sitä miestä kiinni pane.
GOTTVALD. Miksikä ei?
SEIDEL. Kylläpähän itse tietää syyn. Kukas on sen tytön maailmaan saattanut?
GOTTVALD. Oh, Seidel, se on vain juorua.
SEIDEL. Noo, tiedättekö: se mies on aikoinaan elänyt iloisesti.
GOTTVALD. Kaikkeahan ne ihmiset juoruavat. Ei voi puoliakaan uskoa. —
Kunpa se tohtori vain pian tulisi.
SEIDEL (hiljaa): Minä en luule että tyttö enää siitä nousee. (Tohtori
Wachler tulee, hän on noin 34-vuotias, vakava mies.)
TOHTORI WACHLER. Hyvää iltaa.
GOTTVALD. Hyvää iltaa.
SEIDEL (auttaen häntä turkin riisumisessa): Hyvää iltaa, herra tohtori!
TOHTORI WACHLER (lämmittelee uunin luona käsiään): Tarvitsisin vielä kynttilän. (Toisessa huoneessa väännetään posetiivia.) Nuo ihmiset tuolla ovat kai järjiltään.
SEIDEL (jo takahuoneen avatun oven luona): Olkaahan siellä vähän hiljemmin. (Melu taukoo. Seidel katoo toiseen huoneeseen.)
TOHTORI WACHLER. Herra Gottvald? Eikö niin?
GOTTVALD. Nimeni on Gottvald.
TOHTORI WACHLER. Hän on aikonut hukuttaa itsensä, kuulin minä.
GOTTVALD. Hän ei kai tiennyt enää muuta keinoa. (Lyhyt äänettömyys.)
TOHTORI WACHLER (astuen vuoteen luo, tarkastaen): Hän puhuu kai unissaan?
HANNELE. Miljoonia tähtiä.
TOHTORI WACHLER ja GOTTVALD (tarkastavat häntä. Kuu paistaa ikkunasta valaisten ryhmän).
HANNELE. Sinä vedät minun luuni irti. Ai, koskee sielun pohjaan asti.
TOHTORI WACHLER (avaa varovasti hänen paidankauluksensa): Hänellä näyttää koko ruumis olevan naarmuissa.
SEIDEL. Samalla lailla runneltuna makasi tytön äitikin arkussaan.
TOHTORI WACHLER. Surkeata! Surkeata!
HANNELE (muuttuneella, itsepäisellä äänellä). Minä en tahdo. Minä en tahdo. Minä en mene kotia. Minun täytyy mennä — Holle-rouvan luo kaivoon. Päästä minut — isä. Hyi, kuinka sinä taas löyhkät! Olet taas juonut viinaa! — Kuule, miten metsä humisee! — Tänä aamuna kulki tuulispää vuorilla. Kun ei vaan sattuisi tulipaloa. — — — Jollei räätälillä ole kiveä taskussaan, eikä rautaa kädessään, lennättää myrsky hänet yli kaikkien vuorien. Kuule! kuinka myrskyää! — —
(Laupeudensisar Martha tulee.)
GOTTVALD. Hyvää iltaa, sisar.
MARTHA SISAR (nyökkää).
GOTTVALD (astuu laupeudensisaren luo, joka valmistaa kaikki hoitoa varten ja puhelee hänen kanssaan taustalla).
HANNELE. Missä on minun äitini? Taivaassa? Aah! Aah! niin kaukana! — (Avaa silmänsä, katsoo vieraasti ympärilleen, pyyhkäisee kädellään silmiään ja sanoo tuskin kuuluvalla äänellä:): Missä — minä olen —?
TOHTORI WACHLER (kumartuen hänen ylitseen): Hyvien ihmisten luona.
HANNELE. Minua janottaa.
TOHTORI WACHLER. Vettä!
SEIDEL (joka on tuonut toisen kynttilän, menee vettä noutamaan).
TOHTORI WACHLER. Koskeeko mihinkään?
HANNELE (pudistaa päätään).
TOHTORI WACHLER. Eikö? No katsos vaan, meidän laitammehan ei olekaan niin huonosti.
HANNELE. Oletteko te lääkäri?
TOHTORI WACHLER. Olen kyllä.
HANNELE. Silloin minä olen varmaan sairas?
TOHTORI WACHLER. Hiukan, ei pahasti.
HANNELE. Tahdotteko te tehdä minut terveeksi?
TOHTORI WACHLER (nopeasti tutkien): Koskeeko tänne? Entä tänne?
Tuntuuko kipeältä tässä? Tässä? — Entä tässä? — Ei sinun pidä katsoa
minuun niin arasti, en minä tee sinulle pahaa. Miten on tässä kohden?
Koskeeko siihen?
GOTTVALD (astuu taas vuoteen luo): Vastaa herra tohtorille, Hannele!
HANNELE. (sydämellisellä, rukoilevalla, kyynelten värisyttämällä äänellä): Voi, rakas herra Gottvald.
GOTTVALD. Kuuntele nyt vaan, mitä tohtori sanoo ja vastaa kauniisti.
(Hannele pudistaa päätään.) Miksi ei?
HANNELE. Siksi — siksi — että minä tahtoisin niin mielelläni äidin luo.
GOTTVALD (silittää liikutettuna hänen tukkaansa): Älä siitä nyt huolehdi.
(Lyhyt äänettömyys.)
(Tohtori nousee, henkäisee syvään ja on hetken mietteissään. Martha sisar on ottanut toisen kynttilän pöydältä ja valaisee sillä.)
TOHTORI WACHLER (viittaa Martha sisarelle): Sisar, olkaa niin hyvä!
(Astuu hänen kanssaan pöydän luo ja antaa hiljaisella äänellä hänelle määräyksiä. Gottvald ottaa hattunsa ja seisoo odottaen, katsahtaen milloin Hanneleeseen milloin tohtoriin ja laupeudensisareen.)
TOHTORI WACHLER (lopettaen hiljaisen keskustelunsa sisaren kanssa): Minä kai tulen vielä katsomaan. Lääkkeet minä lähetän heti. (Gottvaldille.) Mies on luultavasti jo otettu kiinni Miekan ravintolassa.
MARTHA SISAR. Niin minulle äsken kerrottiin.
TOHTORI WACHLER (ottaa turkin ylleen. Seidelille): Te tulette kai apteekkiin! — — —
(Tohtori, Gottvald ja Seidel sanovat mennessään hiljaa
Martha sisarelle hyvästit.)
GOTTVALD (huolestuneesti): Mitä te, herra tohtori, ajattelette hänen tilastaan?
(Kaikki kolme poistuvat. Laupeudensisar on nyt kahden Hannelen kanssa. Kaataa maitoa ruukkuun. Sen aikana avaa Hannele silmänsä ja tarkastaa häntä.)
HANNELE. Tuletko Herra Jeesuksen luota?
MARTHA SISAR. Mitä sanoit?
HANNELE. Tuletko Herran Jeesuksen luota?
MARTHA SISAR. Etkö sitten enää tunne minua, Hannele? Minä olen Martha sisar, muistatko? Olithan sinä meidän luonamme, etkö muista enää? Me rukoilimme yhdessä ja lauloimme kauniita lauluja. Eikö niin?
HANNELE (nyökkää iloisesti): Ah, kauniita lauluja!
MARTHA SISAR. Nyt hoidan minä sinua Jumalan avulla, kunnes paranet.
HANNELE. Minä en tahdo parantua.
MARTHA SISAR (maitokuppi kädessään): Tohtori sanoo, että sinun pitää juoda maitoa, että tulisit terveeksi jälleen.
HANNELE. Ah, sisar, minä kadun niin sydämestäni.
MARTHA SISAR. Ja uskot Herraan Jeesukseen Kristukseen? —
HANNELE. Minä uskon niin lujasti Vapahtajaani.
MARTHA SISAR. Silloin voit sinä odottaa rohkeasti ja levollisesti. —
Minä vedän nyt tyynysi suoraksi ja sinä nukut.
HANNELE. Minä en voi nukkua.
MARTHA SISAR. Koeta vaan.
HANNELE. Martha sisar!
MARTHA SISAR. No?
HANNELE. Martha sisar! Onko olemassa syntejä… Onko olemassa syntejä, joita ei saa anteeksi?
MARTHA SISAR. Nuku nyt, Hannele! Älä ajattele suotta sellaista.
HANNELE. Voi, sanokaa se minulle, oi, sanokaa, kuuletteko.
MARTHA SISAR. Sellaisia syntejä on kyllä. Synnit Pyhää Henkeä vastaan.
HANNELE. Jos minä olen tehnyt sellaisen…
MARTHA SISAR. Mitä sinä! Niitä tekevät vain hyvin huonot ihmiset.
Kuten Juudas, joka petti Herran Jeesuksen.
HANNELE. Mutta voihan sentään… voihan sentään sattua.
MARTHA SISAR. Sinun täytyy nyt nukkua.
HANNELE. Minua niin pelottaa.
MARTHA SISAR. Sinun ei yhtään tarvitse pelätä.
HANNELE. Jos minä olisin tehnyt sellaisen synnin?
MARTHA SISAR. Sinä et ole sellaista syntiä tehnyt.
HANNELE (takertuu sisareen ja tuijottaa pimeään): Oi sisar, sisar!
MARTHA SISAR. Ole nyt rauhassa.
HANNELE. Sisar!
MARTHA SISAR. Mitä sitten?
HANNELE. Hän tulee heti. Etkö kuule?
MARTHA SISAR. Minä en kuule mitään.
HANNELE. Hänen äänensä. Ulkona. Kuunteles!
MARTHA SISAR. Ketä sinä tarkoitat?
HANNELE. Isä, isä — tuolla hän seisoo.
MARTHA SISAR. Missä sitten?
HANNELE. Katso nyt!
MARTHA SISAR. Missä?
HANNELE. Vuoteen jalkopäässä.
MARTHA SISAR. Tässä on viitta ja tuossa hattu. Otetaan pois nuo pahat kapineet — ja viedään tuonne Plescke-vaarin puolelle. Minä tuon kylmää vettä, niin laitetaan sinulle kylmä kääre. Olethan sinä hetken yksin, eikö niin! Mutta katso että makaat hiljaa, aivan rauhallisesti.
HANNELE. Ah, olenpas minä tyhmä. Se oli vain viitta, niinhän, ja hattu?
MARTHA SISAR. Mutta aivan, aivan hiljaa, minä tulen heti takaisin. (Menee, mutta palaa, kun eteisessä on pilkkosen pimeätä.) Minä panen kynttilän tänne eteiseen. (Uhaten vielä keveästi sormellaan.) Ja aivan rauhallisesti! ( Menee.)
(Huoneessa on melkein pimeä. Hannelen vuoteen jalkopäähän ilmestyy heti muurari Matternin hahmo. Villit juopon kasvot, punainen, takkuinen tukka, päässä kulunut sotilastakki ilman kokardia. Vasemmassa kädessään on hänellä muurarityökaluja. Hän on kietonut hihnan oikean kätensä ympäri ja pysyy koko ajan jännityksessä ikäänkuin valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään Hannelen kimppuun. Näystä leviää haalea valo, joka valaisee Hannelen vuoteen ympäristön.)
HANNELE (peittää pelästyneenä käsillään silmänsä, voihkii, vääntelehtii ja äännähtelee valittavasti).
NÄKY (käheästi, mitä suurimman vimman tukahuttamalla äänellä): Minne sinä jäit? Missä olet ollut, tyttö? Mitä olet tehnyt? Kyllä minä opetan. Kyllä minä näytän sinulle, varrohan. Mitä sinä olet ihmisille puhunut? Olenko minä lyönyt ja rääkännyt sinua? Hä? Onko se totta? Sinä et ole minun lapseni. Laita itsesi nopeasti ylös! Vähät minä sinusta! Voin heittää sinut kadulle jos tahdon. Nouse tekemään tulta. Joudutko siitä? Armosta ja laupeudesta olen pitänyt sinua talossa. Vai vielä siinä laiskottelemaan rupeat! No, tuleeko siitä mitään? Minä lyön sinua siksi kunnes sinä —
HANNELE (on noussut vaivaloisesti ja silmät ummessa laahustanut uunin luo, avannut suupellit ja vaipuu nyt pyörtyneenä maahan. Samassa tulee Martha sisar, kädessä kynttilä ja vesiruukku, ja Mattern-näky katoaa. Hän säpsähtää, huomaa Hannelen makaavan tuhassa, pelästyy, huudahtaa: "Herra Jeesus!" laskee kynttilän ja vesiruukun syrjään, juoksee Hannelen luo ja nostaa hänet lattialta. Hänen huutonsa saa muutkin köyhäinhoitolaiset tulemaan paikalle).
MARTHA SISAR. Minun piti vain mennä vettä noutamaan, niin sillaikaa hän nousikin vuoteesta. Auttakaahan minua, Hedvig, olkaa hyvä!
HANKE. No Hete, ole varovainen, muuten taitat siltä kaikki luut.
PLESCHKE. Minä luulen että sen tytön — sen tytön — on joku — on joku loihtinut.
TULPE. Voipi olla hyvinkin, että se tyttö on loihdittu.
HANKE (äänekkäästi): Täällä se loppuu, sen minä sanon.
MARTHA SISAR (on Heten avulla vienyt Hannelen taas vuoteelle): Voi olla niin, rakas ystävä, mutta olkaa niin hyviä, näettehän te: sairasta ei saa enää häiritä!
HANKE. Mitäs häiriötä me sitten olemme tehneet?
PLESCHKE (Hankelle): Sinä olet hulttio — hulttio olet — hulttio, ettäs sen nyt tiedät — ja — ja — ja — sillä hyvä. Pitäähän sairaan — sairaan — senhän tietää lapsikin — sairaan pitää saada olla rauhassa.
HETE (matkien häntä): Sairaan — sairaan —
MARTHA SISAR. Minä pyydän teitä, olkaa nyt niin hyviä.
TULPE. Sisar on oikeassa, laittautukaa tiehenne.