SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN

Kirj.

Giovanni Papini

Italiankielisen alkutekstin ("Un Uomo Finito") yhdennestätoista painoksesta suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

Et ole kuollut, olet himmentynyt,
Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.

Dante.

SISÄLLYS:

Giovanni Papini

ANDANTE

I. Puoli muotokuvaa
II. Sata kirjaa
III. Miljoona kirjaa
IV. Kaikki ja ei mitään
V. Riemukaari
VI. Köyhyys
VII. Minun seutuni

APPASSIONATO

VIII. Pahan havaitseminen
IX. Toiset
X. Hän
XI. Ykseyden keksiminen
XII. Maailma olen minä
XIII. Mikään ei ole totta — kaikki on sallittua
XIV. Kuohuntaa

TEMPESTOSO

XV. Yöllinen esitys
XVI. Palazzo Davanzati
XVII. Hyökkäys
XVIII. Pako todellisuudesta
XIX. Kuolleet veljet
XX. Elävät vähäpätöiset
XXI. Minä ja rakkaus

SOLENNE

XXII. Kutsumus
XXIII. Täydellinen
XXIV. Kyky
XXV. Dies Irae
XXVI. Toimisinko?
XXVII. Kohti uutta maailmaa
XXVIII. Jumaluuden valloitus

LENTISSIMO

XXIX. Paluu
XXX. Minä syytän vain itseäni
XXXI. Häpeällisiä päiviä
XXXII. Mitä minusta tahdotte?
XXXIII. Kunnia
XXXIV. Ja vaikka…
XXXV. Olenko tylsämielinen?
XXXVI. … ja tietämätön?
XXXVII. Minä en tunne ihmisiä.
XXXVIII. Haltioituminen
XXXIX. Velkani
XL. Ilveilijä
XLI. Hieman varmuutta
XLII. Toivon pahaa
XLIII. Ruumiin loppu

ALLEGRETTO

XLIV. Kuolema
XLV. Nimenomaan siitä syystä
XLVI. Minä palaan maahan
XLVII. Kuka olen?
XLVIII. Tyyliä koskeva selitys
XLIX. Minä en ole sammunut
L. Uudelle sukupolvelle

GIOVANNI PAPINI.

Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin. Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa, ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos, Un uomo finito, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä »pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensa Storia di Cristo, jossa proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on, että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.

Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana. Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen, syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun, tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin, kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se »paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä, sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta» tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana, »loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa, »arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen valtavoiman vaistoamista.

Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi, niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai -arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä, kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava, että Papini jo Uomo finitossa tulkitsee kaikkia vaiheitansa ja käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen epäilemättä täytyy myöntää, että teokset Un uomo finito ja Storia di Cristo hyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti uskonnolliseen kokemukseen.

Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus, ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio. Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi. Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi, loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä havainnollinen esitys.

Un uomo finito on häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja, useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus- ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.

Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan, ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena, vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena. Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia, jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja »kuvioiden» tieltä.

Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.

Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon. Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (Leonardo oli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa kenties eniten muistuttaa.) Tämä grandezzan kaipuu, joka Uomo finiton sivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa, sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin selvempänä, Storia di Cristo teoksen alkulauseessa hän kirjoittaa: »Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi. Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran». Un uomo finito on ihminen, jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä, absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.

Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta erikoinen, säilyvä arvo.

J.H.

ANDANTE

Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.

Ariosto.

I

PUOLI MUOTOKUVAA

Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.

Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset: mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista. Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta, mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni aina yksinäisenä, mietteliäänä.

Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa; kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan kuvatukseksi».

He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.

Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa; koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.

Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras- tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine kasvoineen.

Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään. Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista. Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi, joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa, suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella, kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä, kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti kasvatettu pojanvintiö!»

Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti. Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä, ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää, joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.

Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten ensimmäisessä muotokuvassa.

Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä, ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat merimiespuseron kaulukselle.

Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka ei katsele minua eikä halua katsella ketään?

Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon liian myöhään.

Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan» synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa, kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia, tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut, tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden alle ja toisten toverien luo.

Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla ole ollut lapsuutta.

II

SATA KIRJAA

Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet — (tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä, jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia, nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani. Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä, mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut, mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota ja jylhää napamerta… Ja kun sitten selailin edelleen kirjan ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja…

Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.

Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta. Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa, josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja, hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.

Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja, kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä, mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni, kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.

Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.

Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.

Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit. Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle Jumalaa ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut, sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.

Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen Typeryyden ylistys. Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.

III

MILJOONA KIRJAA

Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä, ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen. Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.

Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin, sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava, silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja kysyi iljettävin, laahaavin äänin:

— Anteeksi, kuinka vanha olette?

Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten kolme vuotta todelliseen ikääni:

— Viidentoista.

— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden kuluttua.

Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut, köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti- tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla — todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä. Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten: minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!

Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista ja puoli vuotta.

Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin. Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin Darwin-tutkimuksen.

Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija — pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle, sanaakaan virkkamatta.

Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön, jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset, istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui. Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni olevasta kirjasta.

Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit, joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.

Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni. Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella, vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen, vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä, kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin hekuman tyyssijaan.

Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.

IV

KAIKKI TAI EI MITÄÄN

Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietää kaikki. (Siinäpä onkin onnettomuuteni sana: kaikki!) Aina siitä asti olen kuulunut niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus, kuolema!

Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön, kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty, sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.

Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.

Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.

Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään. Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.

Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti, milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.

Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin pohjautuva teos.

Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti. Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja, käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä on Aa — kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä »abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia koskevat seikat, tutustuin kaikkiin abies- (kuusipuiden) suvun eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian maantietoa.

Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä, kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla… Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden nähtävyys.

Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa, omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä, jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein, alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.

Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista! — ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.

Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta, kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta, aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.

Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.

Kuvittelemalla sen suurena, täydellisenä, kaiken olevaisen ja kaikkien toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.

Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.

Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen. Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja tasavaltalainen kuten isänikin.

Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma, mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon, äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava, kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen itsensä vuoksi.

Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku. Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen, täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen, jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan, tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.

Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.

Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.

Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan. Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.

Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset, kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin. Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita, joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia, ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja, saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien orjantappuraisille poluille.

Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus: että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien, piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia, kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta, jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden, konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.

»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»

Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.

Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen, melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.

Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä. Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa, kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin mukaisesti. Onko tekstissä Jumala vai jumalat, loi vai muovasi?

Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia: historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.

Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi. Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.

Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.

Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset, etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa, jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä, mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin: Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita (millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!) ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.

Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka: »Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja Puolittain vakavien filosofisten puhdejutelmien tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!

Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt. Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut, kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?

Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva ja muistutti hieman Guerrazzin Aasia, jonka lukeminen tuotti minulle niinä aikoina sanomatonta nautintoa.

Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään, varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni, juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät, Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin, luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa, silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.

Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on — niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan aiheiden mukaisesti.

Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian, joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden, luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut, mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.

Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin, mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista, kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon fuerosta myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin lukiessani Kuninkaallisten maagien mysteeriä, rakastuin Poema del Cidiin, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin — se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden historian käsikirjaa.

Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta esitykseni katkesi kesken Poema del Cidin kriitillistä käsittelyä. Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla. Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.

Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle, että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden mahdollisia tulkintoja.

V

RIEMUKAARI

Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä: kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin…» sanoin itsekseni, kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen, olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.

Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille, ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani kunnia ja maine.

Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua, joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.

Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia, hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine, hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät, siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa juhlivan lauman päitten yli.

Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia. Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen, kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle, mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta, olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.

Silloin minä yhtäkkiä nousin kapinaan. Tuntui kuin ankara veren hyöky, joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto. »Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi, parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma, mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin, että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte, nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin. Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»

Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.

Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.

VI

KÖYHYYS

Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta sittenkin kärsien.

Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen, kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)

Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.

Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti, pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin, hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen liiran setelit, omat setelini.)

Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset — mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja — (kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) — minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta. Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja. Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa, soldon päivässä! — syntirahoja, kuten suvussamme oli tapana sanoa. Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.

Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä ravintoa?

Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä. Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme kirjoitusvihkoa.

Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti. Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.

Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa. Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan, minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat salaamani rahakolikot!

Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja viheliäistä.

Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton, niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista, jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin, sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.

Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa, yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!

Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä, köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele. Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia — ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina yritin lukea varkain.

Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana, ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen… Kuinka he halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset, kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun, likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita, sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.

Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia, kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?

Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin — mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle kuului?

Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi. Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut arvokkaammaksi.

VII

MINUN SEUTUNI

Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan maasta, Firenzen seuduista.

Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia, ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin, talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin matkaa, kukin taholleen.

Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia, lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla! Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti- ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.

Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä, tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin, valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin. Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen, marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan… Minua miellytti kaikki se, mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta, erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään puutarhurit.

Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä, mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu, Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit, jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen, oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja kesän paahtavine aurinkoineen!

Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen, harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta, tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan kuivuneella varrella.

Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä, vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen, orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen, jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta elämästäni — ja elämästä yleensä.

APPASSIONATO

Jäi taakseni elämä tasankojen.

Ibsen.

VIII

PAHAN HAVAITSEMINEN

Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta, erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan, tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys, — kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi — nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat suitsevat liekit.

Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen ja perusteellinen vastalause.

Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina: Onko elämä elämisen arvoinen?

Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja muukalaiselta.

Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin, vasta tutustuttuani Uuteen tieteeseen, josta en paljoa ymmärtänyt, olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita. Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja rinnakkaisväittämiä.

Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine, taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita, jotka jäävät vaille vastausta.

Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan paadelle.

Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.

Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi, se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta, rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa, auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä. Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa, kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.

Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni, synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui, ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.

En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää: tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin, tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan, kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti. Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi: minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin. Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan, olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti asetettava ensimmäiselle sijalle.

Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.

IX

TOISET

Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin, että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni, ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin, kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen, jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.

Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon, jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika, kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja opettaa.

Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat, huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat, ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille. Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.

Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani, ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.

Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen Kolmiyhteys. Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.

Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen, vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka esineenä oli Kihlautuneet. Minä näet vihasin tuota teosta aina siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon, joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi, mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi — kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.

Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa! Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän kanssaan, mutta kolminaisuudestamme ei enää hiiskahdettu, ei silloin eikä myöhemmin.

Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia), musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin…), tutustutti minut Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja: Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen…

Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä, kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi, kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.

Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja, opetustunteja ja toisten vaimoja.

Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä. Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.

Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa kauneuden ja onnen etsinnöissä.

Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!), keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta, ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa sävellystänsä.

Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen. Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua. Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi viljelimme.

Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat, kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin kirjoitin.

Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt, että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää. Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.

Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.

Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas, vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja, kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia, keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa, joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa, aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.

Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne, kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.

X

HÄN

Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita. Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä. Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava, arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia, ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.

Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka olenkaan muuttunut!

Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti, ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen, hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut toistenlainen.

En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen, enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.

Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava. Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä, illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen, kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva meidän?

Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut; alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat; ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla, värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien tuoksuvia salaisuuksia.

Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin korkeuksiin.

Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki muu toisella puolella.

Siellä korkeudessa, lähellä sitä kohtaa, mistä lähtee San Leonardon tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla, samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi samoin… Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa, taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.

Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin, eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi siipivälinsä laajuuden.

Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.

Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä, aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme kauas jääneinä päivinä.

Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien, jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään, kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja alinomaista uudestimuovaamista.

Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme. Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden sopusointua.

Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja tiedon avioliitostasi toi minulle Corriere della Sera. Emmepä olleet suotta lukeneet niin kiihkein mielin Punaista ja mustaa ja Suden kuolemaa!

Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto? Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö sydämelläkin ole ollut siinä osaa.

Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi (ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.

XI

YKSEYDEN KEKSIMINEN

Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani, kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa — kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.

Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän. Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin, vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha — todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!

Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu: sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.

Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita, sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa täydellinen ilmaus.

Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet. Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus, joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni, joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset, aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena, jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin — uskoin — yhteen ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä enemmän kuin mitään muuta.

Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni, että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.

Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona, joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.

»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele, että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa, joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen. Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»

Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä, virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan kaikkinielevään kurimukseen.

XII

MAAILMA OLEN MINÄ

Mutta minä en pysähtynyt monismiinkaan. Olin silloin, samoinkuin olen nyt, vaeltaja ja epävakainen. Niinpä ei ajatukseni löydäkään lepoa. Viimeisen sivun valmistuminen on vain uuden osan alku, ja jokainen saavutettu huippu uusien kimmahduslauta.

Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai henki?

Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai vakuutetuksi idealistinen ratkaisu. Esse est percipi. Aistimus on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja on tajunnan tilojen ja tapahtumien alinomainen nousu ja lasku. Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää Schopenhauer, vaan Berkeley.

Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla runkoa, tyhjyyden hauras verho?

Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen, sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.

Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi ihmiselämän suuntautumista.

Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi, vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva, objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen, yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama tulos.

Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoin minun mielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!

Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut, että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.

Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti, kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.

Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat, kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa, että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?

Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia: siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa. Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.

Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin. Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä olento varjojen maailmassa.

Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni, ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.

XIII

MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA

Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.

Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa, niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki tuo on pelkkää määrittelyä, joka ei millään tavoin mitään muuta. Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala, vaan houkkio.

Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta, ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden — eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka, joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi, ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia — mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen, vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni heidät jälleen itsenilaisiksi.

Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni, kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää, osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja antaa ratkaisevia iskuja.

Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta, valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen, joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme, kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy, mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.

Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa, hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista — ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.

Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon, kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.

Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun päämääräni oli kaikkien ihmisten sisäinen, ideaalinen ja radikaalinen vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin. Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.

Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani, lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy», ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.

Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden. Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua, anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä ystävissäni.

XV

KUOHUNTAA

Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä, kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia, toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia, taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.

Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan, jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen, ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset muistutuskirjelmät.

Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen, jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat, harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä, jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.

Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku. Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta, missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.

Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin, joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina, koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.

Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta, joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole kehitellyt valmiiksi freskoksi.

On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette neuvoneet meille lähteitä!

Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut, jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä, ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.

Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja, maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita, jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa, sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.

Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia, nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin — meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme, kaikki riippuu meistä!

Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.

Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niin alastomiksi sielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat, filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.

On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot, heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi, sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä, selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää, jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee olla meidän järkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme ensimmäinen vuosi. Incipit vita nova.

Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa. Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi, asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa ihmisiä loitolta.

Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää; mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme, jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa, ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua paperia: — tavallinen sanomalehti!

TEMPESTOSO

Tulta minä olen tullut maailmaan tuomaan.

Luukas.

XV

YÖLLINEN ESITYS

Sanomalehti, sen henkilön ajatuksen korkein esine, joka tahtoo syöksyä valveuttamaan ja valistamaan tuhansia ja miljoonia ihmisiä, se kauan uneksittu ja lupaeltu sanomalehti, joka tahtoo valloittaa maailman rynnäköllä ja hyökätä ryövärien tavalla velton uneliaan nykyajan kimppuun, se lukemattomia kertoja ehdoteltu ja suunniteltu sanomalehti, jonka piti koota yhteen tuntemattomien kärsimättömyys, antaa ääni ja hahmo kouralliselle taka-alalla olevia henkilöitä, ilmaista päivän valtiaille, niille, jotka eivät olleet enää nuoria, kolmen- ja neljänkymmenen vuoden ikäisille henkilöille, että nuoriso, todellinen nuoriso, kahdenkymmenen vuoden ikäiset verekset voimat, olivat nyt nekin tulleet täysi-ikäisiksi ja että nyt oli vihdoin puheenvuoro uudella sukupolvella — tuo välttämättömän tarpeellinen sanomalehti, jonka piti olla kuin vasta vapaaksi päässeen vangin ensimmäinen jäsentensä ojentelu, ikäänkuin ensimmäinen laulu, kaikuva sellaisilta huulilta, jotka olivat siihen saakka saaneet vain hymistä, tuo sanomalehti, jonka piti, joka tahtoi ja voikin olla kaikkien apeamielisten ensimmäinen kostotyö, kaiken vihamme rukoeltu purkautuma, kaikkien äkkiyllätystemme ase, kaikkien taisteluhaasteillemme wagnerilainen pasuuna, unelmiemme päiväkirja, räjähdyspatruuna, jonka piti aloittaa jo liian kauan odotettu hävitystyö, kaikkein uhkarohkeimpien ajatusten suihkulähde, jonka vesi oli välkkyvä kaikin sateenkaaren värein — tuo kuuluisa sanomalehti syntyi vihdoin.

Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.

Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksi Lieska, ja sen oli määrä ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.

Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan transcendentaalisten kamppailujen kentälle. Sukeutuminen piti olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan, aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä, teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli oleva Kuvainsärkijä. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme, teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme, joissa vallitsi epätoivo.

Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli…

Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset, jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies, joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon suuntaamiseksi.

Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja ihmisiä vastaan.

Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä, jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista, jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan, joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta, uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.

Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki, joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?

Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa, mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä. Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea- ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa; sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen valitun ystävän.

Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle: se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»

Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä, kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä tupakansavua ja hillittyä juttelua.

Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen, vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa, mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä. Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa, paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa. Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin, oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia, ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.

Oli löydettävä nimi, symboli, otsake, joka voisi kerätä yhteen heidät kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuin Leonardo.

Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta. Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden alueilta. Lehden piti saada nimi Leonardo eikä mitään muuta.

Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme, personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä, toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona, kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus, ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.

Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen, arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana — alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?

En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon työtä.

XVI

PALAZZO DAVANZATI

Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma huone — oma toimitushuone!