IHMISEN VELVOLLISUUDET

Kirj.

Giuseppe Mazzini

Italiankielestä suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS.

Giuseppe Mazzini. Italian työläisluokalle. I. Italian työmiehille. II. Jumala. III. Laki. IV. Velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan. V. Velvollisuudet isänmaata kohtaan. VI. Velvollisuudet perhettä kohtaan. VII. Velvollisuuksia itseänne kohtaan. VIII. Vapaus. IX. Kasvatus. X. Yhdistyminen — Edistys. XI. Taloudellinen kysymys. XII. Loppusanat.

Giuseppe Mazzini.

Napoleon oli kukistunut, Eurooppa vihdoinkin riisunut yltään verisen vaippansa, ja kansat, jotka vierasta valloittajaa vastaan taistellessaan vihdoinkin olivat heränneet itsetuntoon, palasivat koteihinsa odottaen uuden, vapauden ajan alkua. Mutta sitä ei saapunutkaan.

"Pyhä Allianssi", joka saatuaan tehtäväkseen Euroopan olojen uudelleen järjestämisen ryhtyi taas määrittelemään valtakuntien rajoja, ei tuntenutkaan käsitettä "kansa". Se tunsi vain käsitteen "ruhtinas", tai käsitteen "valtio" ruhtinaan hallitseman maa-alueen muodossa, jonka rajojen sisällä saattoi asua joko yksi tai useampia kansallisuuksia. Ja niin piirrettiin Euroopan kartta uudelleen kokonaan syrjäyttäen kansalliset näkökohdat ja pyrkimykset. Puolan jako jäi pysyväiseksi, Itävaltaan liitettiin kirjava joukko kansoja, Saksa pysyi yhä edelleen satoihin pikkuvaltioihin jakautuneena ja Italia paloiteltiin kotimaisten ja ulkomaisten ruhtinaiden kesken.

Mutta silti ei vanha, Ranskan suuren Vallankumouksen herättämä vapauden rakkaus ollut kuollut. Se kyti yhä edelleen tuhankin alla, sytyttäen kapinoita siellä täällä, johtaen monissa paikoin suuriin tulipaloihin, joiden leimu vieläkin kangastelee silmissämme, kun luemme 19. vuosisadan historiaa. Milloin huomaamme välähdyksen Puolassa, milloin Kreikassa, milloin Ranskassa. Joskus ne tukahtuvat, joskus ne sammuvat, mutta siellä täällä kohoo liekeistä uusia maita, ja vuosisadan lopulla astuu jo yhdistynyt Saksa rautaisin askelin Euroopan suurvaltojen rinnalle, ja jokseenkin samoihin aikoihin pääsee Italiakin yhdistymään, monivuotisesta alennustilastaan uhkeana kohoten.

Se mies, joka Garibaldin rinnalla on enimmin vaikuttanut Italian syntymiseen, on GIUSEPPE MAZZINI, genovalaisen lääketieteen professorin poika, s. 1805.

Hänen vanhempansa olivat molemmat älykkäitä, sivistyneitä ihmisiä, jotka tarkoin seurasivat tapauksia ympärillään, ja poika kuuli joka päivä heidän puhuvan "tasavallasta" ja kohtelevan ylhäisiä ja alhaisia samanlaisella huomaavaisuudella.

Jo neljäntoista vanhana tuli Giuseppe ylioppilaaksi, ja hänen piti antautua isänsä alalle. Mutta hän sairastui leikkaushuoneissa ja kääntyi pian tutkimaan lakitiedettä. Sekään ei miellyttänyt nuorukaisen herkkää, vaikutuksille altista henkeä: kirjallisuus oli hänen ihanteensa. "Tuhansia historiallisten draamojen ja romaanien suunnitelmia kulki sieluni silmien ohitse", kirjoittaa hän itse. Rakas kirjallisuus jäi sittenkin syrjään toisen, vielä suuremman, vielä ihanamman rinnalla. Italia, sen hajanaisuus, sen kansan ja varsinkin työkansan kurja tila vaikutti syvästi hänen mieleensä, ja Mazzinissa syntyi pyhä päätös uhrata kaikki voimansa ja taitonsa sen puolustamiseksi, sen kohottamiseksi.

Heräämisestään kertoo hän seuraavaa:

Hän oli kerran, kuudentoista vanhana ollessaan, ulkona kävelemässä äitinsä ja erään perheen ystävän seurassa. Silloin tuli heidän luokseen "pitkä, mustatukkainen mies, vakavin ja tarmokkain ilmein, silmissään ylpeä katse, jota en ole koskaan sen jälkeen unohtanut. Hän ojensi meitä kohti valkoista liinaa, sanoen vain: Italialaisille pakolaisille! — Äitini ja ystävämme pudottivat kolikon nenäliinaan, ja hän lähti pois pyytääkseen toisilta samaa." Mies oli Genovaan paenneita kapinallisia, jotka olivat tehneet turhan yrityksen Itävaltaa vastaan. Siitä saakka kiintyi nuoren Mazzinin mieli yhä enemmän Italiaan ja sen kohtaloihin. Hän miettii, lukee ja tutkii. Oppii Byronilta vihaamaan Pyhää Alliansia ja rakastamaan vapautta ja Dantelta yhä suurempaa rakkautta Italiaa kohtaan. Sen liittäminen yhdeksi suureksi valtioksi, ennen kaikkea tasavallaksi, on nyt Mazzinin toinen lempiaate. Toinen taas on Italian rahvaan, etenkin työväen aseman parantaminen, ja siinä hän pienemmässä tai suuremmassa määrässä kannattaa sosialismin oppeja.

Nuoruutensa kaikella innolla ja hehkulla ryhtyikin Mazzini toimeen. Uneksivan, hiukan hentomielisen ajatustapansa vuoksi ei hänestä tullut miekan miestä niinkuin Garibaldista. Suurten esikuviensa Byronin ja Danten esimerkkiä noudattaen valitsi hän aseekseen kynän.

Hän kirjoitti artikkeleita Italian asiasta eri lehtiin m.m. arvokkaaseen Antologiaan. Sitäpaitsi liittyi hän Italiassa siihen aikaan hyvin tunnettuun Carbonarien salaseuraan. Siihen oli aluksi kuulunut innostuneita vapaamielisiä aineksia, pääasiallisesti nuorta väkeä, jotka pyrkivät, käytännöllisiä keinoja omaamatta, vapauttamaan Italian. Tosin oli seuran loistoaika jo ohi, epäonnistuneet kapinanyritykset olivat saattaneet sen huonoon huutoon. Mutta Mazzini luuli voivansa kohottaa sen, uneksi suurista teoista nuorten intomielisten eturivissä, haaveili kaikesta kauniista, mitä nuorukaisen sielussa suinkin saattaa kyteä.

Mutta Mazzinille kävi niinkuin monille muillekin. Hallitus huomasi hänen puuhailevan vaarallisia, ja hänet suljettiin Savonan linnoitukseen. Siellä katseli hän ikkunastaan "merta ja taivasta, äärettömyyden molempia tunnuskuvia, jotka Alppeja lukuunottamatta olivat ylevintä maailmassa". Siellä valmisteli hän, aatteistaan luopumatta, Nuoren Italian, kansallis-vapaamielisen julkaisun suunnitelmia, seuranaan Raamattu, Tacitus ja Byron, sekä pieni viheriävarpunen toverina.

Kun hän pääsi pois vankilasta, oli koko ohjelma selvänä hänen mielessään. Ei siinä mitään uutta ollut. Samat sanat oli jo Dante lausunut, samat unet nähnyt. Samojen ihanteiden takia oli moni vielä Mazzininkin aikana käynyt vankeuteen ja kuolemaan. Mutta hän toi noihin aatteisiin oman persoonallisen lisänsä. "Hän sytytti ne tuleen", kuten eräs hänen englantilainen ystävänsä ja hänen elämäkertansa julkaisija sanoo. Voimakkain, pateettisin, intoa hehkuvin sanoin ajaa hän asiaansa. Kirjoitus seuraa kirjoitusta, runo runoa, tutkielma toistansa:

/# "Minä näen kansan kulkevan silmieni editse turmeluksen ja valtiollisen sorron leimaamana, ryysyisenä ja nälkäisenä, vaivalla kooten ne murut, mitä rikkaat solvaten sille pöydältään pudottelevat, tai minä näen sen hukkaan menneenä kulkevan villin, eläimellisen, turmelevan ilon nautinnoissa ja myrskyissä. Ja minä muistan, että noilla eläimellisillä kasvoilla on Jumalan sormen leima, saman tehtävän merkit kuin meillä itsellämmekin. Minä nostan katseeni tulevaisuutta näkemään, ja minä huomaan kansojen nousevan majesteetillisina, veljinä samassa uskossa, samassa tasa-arvoisuuden ja rakkauden liitossa, minä näen kansalaiskunnon ihanteen, joka yhä kasvaa kauneudessa ja vallassa, tulevaisuuden kansan, jota himot eivät ole raiskanneet, johon turmelus ei ole tarttunut, joka on pelottava tuntiessaan oikeutensa ja velvollisuutensa." #/

Siinä runoilijan unelma, siinä ihanteellisen elämänuskon tunnuslause! Mutta kirjoittaapa hän voimakkaampiakin sanoja selittäessään, kuinka kansan on pyrittävä vapauteen. Siihen aikaan luotettiin tavallisesti vapaaseen vallankumoukselliseen Ranskaan, odotettiin, että se auttaisi Italiaa karkoittamaan itävaltalaiset sortajat. Tästä kirjoittaa Mazzini:

"Ei mikään kansa ansaitse vapautta, eikä voi sitä pitkälti säilyttää, jollei se itse hanki sitä. Kansan tulee itsensä tehdä vallankumous kansaa varten" — ajatuksia, joita hän myöhemmin tarkemmin selvittelee pääteoksessaan "Ihmisen velvollisuuksista".

Tällaista toimintaa ei Itävallan silloinen hallitus tietenkään voinut hyväksyä. Se tarjosi hänelle "pidätyksen jossakin pienessä kaupungissa tai maanpaon". Mazzini valitsi jälkimäisen, niin katkeraa kuin luopuminen isänmaasta olikin. V. 1831 lähti hän Ranskaan, ensin Lyoniin ja sieltä Marseilleen. Köyhänä ja yksinäisenä, vain muutamia karkoitettuja kansalaisiaan ympärillänsä jatkoi hän täältä käsin työtänsä Italian hyväksi, josta vaikkapa ase kädessä oli tehtävä riippumaton, yhtenäinen tasavalta, ja näiden aatteittensa puolesta oli Mazzini yhä valmis astumaan vankilaan tai mestauslavallekin, jos asia sitä vaati.

Hänen omakohtainen vaikutuksensa, jota erinomaisen miellyttävä ulkonäkö lisäsi, tuli yhä suuremmaksi, hänen sanansa yhä voimakkaammiksi, iskevämmiksi, kauemmas kantaviksi. "Nuoren Italian" liitto laajeni laajenemistaan. Lentokirjasia, runoja ja puheita aivan tulvi rajan yli, haaraosastoja ja salaisia seuroja syntyi kaikkialla. Kiihotus ulottui matalimpaan majaan, köyhimpiin kaupunginosiin: oli syntymässä todellinen kansanliike, joka siinä määrin herätti Itävallan hallituksen huomiota, että se v. 1833 sääti kuolemanrangaistuksen "Nuoren Italian" jäsenille.

Nyt alkoivat henkilökohtaiset kärsimykset raskaina langeta, nyt alkoi nuorelle taistelijalle sorron ja ahdistuksen kausi, joka oli vähällä murtaa hänen luottamuksensa ja voimansa. Itävallan hallitus pani toimeen todellisen ajojahdin, kaikkialta etsien "Nuoren Italian" jäseniä. Ilmiantoja satoi, vangitsemisia ja kuolemantuomioita seurasi tuhkatiheään.

Mazzini kääntyi apua saadakseen Piemontin kuninkaan Kaarlo Albertin puoleen, jota — omituista kyllä — pidettiin vapausliikkeen ystävänä, vaikka hän todellisuudessa ei ollut uskaltanut nostaa kättänsä sen puolesta. Mazzinin kirje hänelle hehkui intoa ja isänmaanrakkautta, muistuttaen kuninkaalle palavin sanoin hänen velvollisuuttaan kansaa ja isänmaata kohtaan. Mutta näin "carbonarien tikarin ja jesuiittain myrkytetyn suklaan välillä seistessään" vastasi kuningas Mazzinin kirjeeseen vangitsemiskäskyllä. Nyt suunnittelivat kapinalliset kansannousua, joka pakottaisi kuninkaan joko liittymään heihin tai luopumaan. Vangiksi joutuneille alkoi kamala aika. Ei mitään keinoja häikäilty, kidutustakin käytettiin saadakseen vangitut ilmaisemaan toverinsa. Mazzinin paras ystävä Jacopo Ruffini teki itsemurhan vankilassa kidutuksen uuvuttamana, ja Mazzini itse tuomittiin kuolemaan. Ranskan hallituskin karkoitti hänet maasta, mutta hän pysyi piilossa Marseillessa, jatkaen kiihotusta. V. 1833 tapaamme hänet taas Genovassa järjestämässä uutta kapinaa. Mutta se epäonnistui surkeasti eräiden liittolaisten epäluotettavuuden tähden, ja nyt oli Mazzinin paettava Sveitsiin. Hänen epätoivoista mielialaansa todistaa seuraava ote:

/# "Kuolleitten toverieni haamut kohoavat eteeni kuin rikoksen ja sitä seuraavan turhan katumuksen aaveet. Minä en saata herättää heitä eloon. Kuinka monen äidin olen minä saattanut itkemään Kuinka monet saavat vielä oppia itkemään, jos minä pysyn yrityksessäni nostattaa Italian nuoriso jaloon tekoon, herättää heissä yhteisen isänmaan kaipuu! Ja entäpä, jos tuo isänmaa onkin vain harhakuva!" #/

Sveitsinkin hallitus karkoitti hänet Itävallan painostuksesta, ja nyt harhaili hän levottomana paikasta toiseen tunnon tuskien ja vihollisen vakoojien takaa-ajamana. Mutta pian kirkastuu hänen mielensä taas. Hänen sanansa saavat takaisin voimakkaan sointunsa, hänen sielunsa jännittyy jälleen, ja taas palaa taistelun tuli hänen sielussaan:

"Nuoret veljeni!" kirjoittaa hän kerran; "jos te joskus olette sielussanne käsittäneet tehtävänne, älkää antako pysäyttää askeleitanne. Kulkekaa määräänne voimalla, täyttäkää tehtävänne joko rakkauden siunaamina tai vihan ahdistamina, joko voimakkaampina, toisiin liittyneinä, tai siinä mykässä yksinäisyydessä, mikä ajatuksen marttyyrejä ympäröi. Tie on selvänä edessämme, te olette pelkureita, tulevaisuuteenne luottamattomia, jos te ette kulje tietänne loppuun suruista ja pettymyksistä huolimatta."

Nyt pakeni Mazzini, v. 1837, hänen kohtaloaan pelkäävien ystävien kehoituksista Englantiin, tuohon "auringottomaan ja soitannottomaan maahan", joka tähän aikaan oli kaikkien valtiollisten pakolaisten turvapaikka.

Lontoossa oli toimeentulo perin vaikeaa. Mazzini eli mitä suurimmassa köyhyydessä ansaiten elatuksensa sanomalehtikirjoituksilla ja yksityisopetuksella. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään alituiseen joukko vähemmän hienotuntoisia italialaisia pakolaisia, joilta Mazzini hyväluontoisuutensa takia ei saattanut kieltää mitään. Mutta kuitenkin tutustui Mazzini useihin kuuluisiin englantilaisiin, jotka taas omasta puolestaan kiintyivät nuoreen, miellyttävään, laajahenkiseen italialaiseen. Niinpä joutui hän m.m. Carlylen perheen tuttavaksi ja liittyi lujilla ystävyyden siteillä kuuluisaan skotlantilaiseen aatteenmieheen. Tässä kodissa oli Mazzinilla mieluinen olinpaikka, ja sekä Carlyle että hänen viehättävä vaimonsa tekivät kaikkensa lievittääkseen maanpakolaisen ankaraa kohtaloa. Äidin ja rouva Carlylen lempeät kuvat ovat kai väikkyneet Mazzinin silmäin edessä, kun hän "Ihmisen velvollisuuksissa" kirjoittaa kauniit sanansa kodista ja naisesta, "kodin enkelistä".

Mazzini oli nyt rauhassa poliittisilta myrskyiltä, rauhassa vainolta, ja hänen taloudellinenkin asemansa oli hiljalleen parantunut. Mutta hänen henkensä kaipasi työtä, tyytymättä tyyneyteen ja rauhaan. Nyt kirjoitti hän suuret tutkistelmansa Byronista ja Goethestä, Dantesta ja Lamennaisista, osoittaen harvinaista kykyä tunkeutua kirjailijain sieluun, tulkitsemaan heidän aatteitansa ja näkyjään.

Varsinkin teki Lamennaisin äsken ilmestynyt kirja Paroles d'un croyant suuren vaikutuksen häneen, kuten myös saman tekijän Le livre du peuple ("Kansan kirja"). Ne aatteet, jotka Mazzinin sielussa temmelsivät, saivat Lamennaisista kuin kirkastajansa. Sama rakkaus kansaan, sama uskonnon, velvollisuuden ja edistyksen ihailu puhui voimakkaan, runollisen kielen ja korkean paatoksen kannattamana hänelle Lamennaisin kirjoituksista. Tähän asti paraastapäästä revittyään, alkoi Mazzini nyt rakentaa, luoda velvollisuuden, ihmisyyden ja edistyksen rakennusta, esittäen aatteensa kiihkeällä innolla, lämpimästi ja kaunopuheisesti teoksessaan Dei doveri del' uomo; tämän ensimäinen osa ilmestyi v. 1848 eräässä italialaisessa lehdessä, jonka hän oli perustanut Lontooseen, täältäkin merien ja maiden takaa puhuakseen kansalaisilleen, rohkaistakseen ja innostaakseen heitä vapauden taistelussa.

Sillaikaa oli Mazzinin ystäväpiiri yhä laajentunut. Kerran huomasi hän, että hänen kirjeitään oli avattu, ja tutkimus osoitti muutamien korkeiden englantilaisten virkamiesten antautuneen Itävallan vakoojiksi. Seikka herätti ääretöntä huomiota. Mazzini sai kestää häikäilemättömiä hyökkäyksiä, joista hän kuitenkin kunnialla selviytyi ystävien, varsinkin Carlylen voimakkaasti avustaessa. Nyi tuli hänen nimensä tunnetuksi, ja hänen ympärilleen liittyi yhä enemmän puoltajia, kuten sanottu. V. 1841 sai hän m.m. toimitetuksi rangaistukseen muutamia tunnottomia maanmiehiänsä, jotka Italiasta houkuttelivat nuoria poikasia Euroopassa kiertävien posetiivinsoittajien suoranaiseen orjuuteen. Jutulla oli siksi suuri merkitys, että se pelotti muitakin tuon kauniin ammatin harjoittajia. Hänen ihmisystävällisyytensä suuntautui muillekin aloille. Jo v. 1841 avasi hän koulun pojille Hatton Gardenissa, opettaen heille tiedon alkeita, Italian historiaa, suurten miesten elämäkertoja ja yleisinhimillistä ajatustapaa. Nämä vuodet olivat onnellisimpia, rauhallisimpia Mazzinin elämässä, täynnä päiväpaistetta, jos varjoakin.

* * * * *

Seuraava kausi Mazzinin elämässä sisältää hänen ihanteittensa kirkkaimman voiton ja samalla niiden syvimmän tappion. — "Nuori Italia" oli hajonnut ensimäisten, epäonnistuneiden yritystensä jälkeen, ja sen johtaja oli liiaksi ihanteen mies, liiaksi runoilija, uskoi liiaksi oman kansansa kykyyn ja kehitykseen, ryhtyäkseen ajamaan asiaansa diplomaattisesti, vehkeilyllä ja sovittelulla. Sen jätti hän muille.

Hänen ensimäisen maanpakonsa aikana näyttikin vapauden liekki Italiassa sammuneen. Se tuikahteli vain heikosti "tasaisten" puolueohjelmassa, pilkahti esiin Giobertin kirjassa paaviuden uudistuksesta, leimahtipa kohta sammuvaan liekkiinkin äsken valitun paavin Pius IX:n valtiollisessa anteeksiannossa, jossa sallittiin tuhatkunnan pakolaisen palata kotimaahansa.

Mutta taantumus väijyi. Metternich ja Itävalta kuristivat rautaisin käsin sen ensimäiset taimet. Paavin täytyi perääntyä, ja kaikki näytti palaavan entiselleen.

Näitä tapauksia Mazzini kaukaa tarkkaili kiihtyvällä innostuksella. Apostolato Popolare -lehdessään ennusti hän tulevia myrskyjä ja osoitti paaville hehkuvan kirjeen, vaatien häntä asettumaan Italian vapausliikkeen etunenään. Ja Mazzini oli ennustanut oikein. Saapui vuosi 1848, ja taas jyrähti Ranskassa vallankumouksen ukkonen, kiirittäen kaikuansa kaikkiin Euroopan kulmiin. Joka paikassa nousi kansa vaatimaan vapautta, vaatimaan perustuslakeja. Näytti siltä kuin Itävalta, taantumuksen vanha päävarustus, olisi alkanut horjua. Metternich pakeni, Unkari kapinoi, Pohjois-Italian kaupungit vapautuivat.

Nyt tuli Mazzinille kiire. Hänen täytyi päästä Italiaan, vieras maaperä poltti hänen jalkojensa alla. Nopeasti Lontoosta Pariisiin ja sieltä Milanoon, missä innostunut väkijoukko otti hänet riemuiten vastaan. Mutta jo nyt syntyi eripuraisuutta. Ennenkuin voittoa oli saatukaan, alettiin riidellä Italian hallitusmuodosta, ja sillaikaa voitti Itävallan sotamarski Radetzky horjuvan ja epäröivän Kaarlo Albertin taistelussa toisensa jälkeen.

Roomassa oli voitto kuitenkin ollut varma. Paavi oli paennut vaunuissa Gaetaan, ja oli valittu väliaikainen hallitus, joka kävi yleisen äänioikeuden perustalla valituttamaan Kansalliskokousta. Edustajiksi tulivat myöskin Garibaldi ja Mazzini. Kansalliskokous julisti suurella äänten enemmistöllä tasavallan. Nyt tunsi Mazzini unelmiensa käyvän toteen, nyt näki hän jo innoitetussa näyssä Italian yhtyneenä, Rooman sen pääkaupunkina, kaikki kansat veljinä. Nyt oli keisarien ja paavien Rooman sijaan tullut kansan kaupunki, joka aatteillaan ja siveellisellä voimallaan hallitsisi maailmaa mahtavana ja suurena kuin ennenkin.

Hän puhui kuin triumfaattori kansan juhlivien huutojen kaikuessa, kansan, joka tuskin ymmärsi mitä hän puhui, mutta jonka hän kaunopuheisuutensa tulisella teholla tempasi mukaansa. Ja Mazzini uskoi, uskoi kaikella ihanteellisen sydämensä voimalla kansansa kykyyn, asiansa ja aatteittensa lopulliseen voittoon. Ja nyt ryhtyi hän kokoamaan tasavaltalaisten muualla jo hajonneita voimia. Hän sai Kaarlo Albertin vielä kerran marssimaan Itävaltaa vastaan, mutta Radetzky löi tämän taas perin pohjin Novaran luona, ja hänen täytyi luopua kruunustaan poikansa Viktor Emmanuel II:n hyväksi.

Tapaus teki järkyttävän vaikutuksen Roomassakin, ja siellä valittiin "triumvirit" Mazzini, Saffi ja Armellini valtiota johtamaan. Paavikin, joka tähän saakka oli ollut vaiti Gaetassaan, päästi nyt hätähuudon, kutsuen katolista maailmaa vapauttamaan hänet "lurjusjoukon" vallasta. Ranska, joka juuri äsken oli julistanut kunnioittavansa toisten kansojen vapautta, marssitti sotajoukkonsa rajan yli nuorta tasavaltaa vastaan.

Mutta Mazzini ei hämmästynyt. Nyt oli hänen puolustettava ihanteitaan vereen ja henkeen. Nyt oli hänen näytettävä mitä usko ja ihanteet voivat. Roselli ja Garibaldi valittiin hoitamaan kaupungin puolustusta, mutta kaiken sieluna oli Mazzini. Sanotaan, että Rooman puolustus nosti italialaista luonnetta. "Epäitsekkäänä, väsymättömänä, yksityisestä mukavuudestaan välittämättä, helläsydämisenä kuin lapsi, suurenmoisine uskoineen jumalalliseen tehtäväänsä osoitti tuo 'myrkyllinen vehkeilijä' paavin alamaisille sellaista sielun suuruutta, ettei moista ollut nähty yhdessäkään Kristuksen sijaisessa koko sinä aikana kuin Rooma oli ollut kristitty."

Toinen merkillinen piirre hänessä oli se, ettei hän ollut vähääkään kostonhaluinen. Kukaan ei saanut koskea kirkon omaisuuteen eikä sen palvelijoihin. Kun kansanjoukot esim. kantoivat rippituoleja katusulkuihin, käski Mazzini viedä ne pois. "Hallituksen velvollisuus on säilyttää uskonnon koskemattomuus", sanoi hän.

Kun kaupungin puolustajat, torjuessaan hyökkäyksen, saivat joukon ranskalaisia vangiksi, vietiin heidät Pietarin kirkkoon, jossa Mazzini lausui heille: "Ranskalaiset ja italialaiset, rukoilkaamme yhdessä tässä pyhässä paikassa Kaikkivaltiasta kansan vapauden ja yleisen veljeyden puolesta." Sitten saatettiin heidät kadulle ja lähetettiin pois, mukanaan suuria sikaarikääryjä lahjaksi tovereilleen.

Triumviri asui Quirinalilla pienessä huoneessa, jonne kaikilla oli vapaa pääsy. Hän söi halvassa ravintolassa kahdella frangilla päivässä ja eli koko piiritysajan leivällä ja rypäleillä, jakaen suuren palkkansa kokonaan muille. Hänen ainoa ylellisyytensä oli kukkakimppu, jonka tuntematon käsi joka päivä toi hänelle.

Mutta päivä päivältä harveni sankarien joukko. Ranskassa pääsi katolinen puolue voitolle, ja piiritystä jatkettiin. Äkkiä kieltäytyi Garibaldikin tottelemasta Rosellia ratkaisevalla hetkellä, ja heinäkuussa päätti Kansalliskokous antautua. Mazzini vastusti viimeiseen saakka: "Monarkia voi antautua; tasavalta voi vain kuolla ja todistaa asiansa oikeutta marttyyriuteen saakka." Silloin lähti Garibaldi joukkoineen, häntä ajettiin takaa, ja hän sai kärsiä kovaa, menettäen rakkaan vaimonsakin Comacchion soissa. Toiset johtajat kaatuivat tai ammuttiin. Mazzini piiloitteli Roomassa vielä muutaman päivän, pelastuen kuin ihmeen kautta. Hänen päänsä oli harmaantunut kahdessa kuukaudessa, hänen kasvonsa olivat vanhentuneet, mutta sielussa kyti yhä, ankarasta pettymyksestä huolimatta, entinen tuli. Ääni kajahti varmalta ja tyyneltä, silmä oli kirkas, vaikka surullinen. Hänen elämänsä suurin ja kirkkain unelma oli loppunut, ja taas alkoi taistelu, taas oli edessä köyhyys ja maanpako.

* * * * *

Suuren pettymyksensä jälkeen pakeni Mazzini nopeasti Sveitsiin ja sieltä Englantiin jatkamaan entistä elämäänsä — suojellen pakolaisia, kirjoitellen yhä aatteittensa puolesta, m.m. sarjan kirjeitä "Italian kansalle" vv. 1861-71.

Vanhat ystävät ottivat hänet avosylin vastaan, ja yleensä herätti hän yhä enenevää huomiota Englannin älykkäimpien, sivistyneimpien piirien keskuudessa. Swinburne lauloi hänen kunniakseen, ja häntä ympäröi liehakoiva, imarteleva ihailijajoukko. Mutta hänen mielensä paloi yhäti Italiaan. Hän koetti saada Englantia "siveellisesti kannattamaan" sen asiaa, hän perusti "Italian ystävien" seuran, johon suuri joukko ajan merkittävimpiä vapaamielisiä kokoontui. Sitäpaitsi järjesti hän entiselle ohjelmalleen uskollisena kapinoita siellä täällä; niistä kuitenkin oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä, kun toiset miehet olivat toisin keinoin ryhtyneet ajamaan Italian asiaa.

Cavour ja Viktor Emmanuel, diplomaatti ja sotilas, toteuttivat sen, mitä ihanteen mies oli aavistellut. Italia vapautui, Italia yhtyi. Mutta se, ettei Italiasta tullut tasavaltaa, suretti Mazzinia syvästi hänen viimeisinä vuosinaan, eikä hän koskaan lakannut ponnistelemasta tämän ihanteen puolesta. Vielä nytkin on Mazzinin nimi Italian tasavaltalaisten huulilla, vielä nytkin on ihmisiä, jotka sitä hänen esimerkkiään seuraten ihanteena tavoittelevat. Ja tasavallan puolustajana, tasavaltaisen oppisuunnan julistajana on Mazzinin nimi jäänyt historiaankin.

Sosialismin historiassa hän myöskin joskus vilaukselta näyttäytyy. Siihen vaikutti tietysti hänen toimintansa alempien kansanluokkien, varsinkin työläisluokan kohottamiseksi, ja tapaammehan esim. "Ihmisen velvollisuuksissa" monta ajatusta, jotka nykyinen sosialismi on hyväksynyt, kuten aatteet työnjaosta ja palkan suhteesta tehtyyn työhön, kansojen veljeydestä, yhteiskuntaluokkien suhtautumisesta toisiinsa j.n.e.

Mutta Mazzini oli ennen kaikkea ihanteen mies, uskonnollisen ihanteen. Kaikki oikeutemme ja velvollisuutemme johtaa hän Jumalasta ja Hänen laistaan. Se, mikä sosialismissa näytti kallistuvan materialismiin, oli hänelle kauhistus.

Hän ei myöskään hyväksy yksityisen omaisuuden hävittämistä, todistaen terävästi ja selvästi, että maailmasta silloin, yksityisen yritteliäisyyden lakatessa, katoisi myöskin edistymisen halu. Jokainen eläisi itsekseen harrastuksetonta, harmaata elämää, mikä lopulta veisi epätoivoon ja anarkiaan.

Sellainen ei ole Mazzinin tulevaisuusihanne. Pateettisin sanoin lausuu hän julki uskontunnustuksensa "Ihmisen velvollisuuksien" viimeisillä sivuilla: "Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja mietteen ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin tulevan ajan ihmisten keskuudessa… Minä uskon yhdistymiseen ainoana keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi, että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset ilmiöt ja asettaa yksilön elämän yhteiselämän yhteyteen."

Näin ei hänen työnsä kohdistu ainoastaan Italiaan, vaan koko ihmiskuntaan. Kun Mazzini eli, oli hänen nimensä kuin sotahuuto, joka sai tyrannit kaikkialla maailmassa vapisemaan. Sanotaan, että hänen kuolemansa oli mieluinen tapaus monille Euroopan kruunatuista ja kruunaamattomista hallitsijoista. Oma kansansa kunnioittaa häntä kansallissankarinaan Garibaldin rinnalla. Kun hän kuoli, v. 1872 matkalla kotimaassaan, saateltiin hänet juhlallisesti hautaan kotikaupunkinsa kuuluisalle kirkkomaalle, äitinsä viereen, ja kun hänen syntymänsä satavuotismuistoa juhlittiin, oli kuningas ministereineen läsnä, kouluissa vietettiin juhlia ja hänen muistopatsaansa oli kiedottu Italian ja Englannin lippuihin.

Meihin vaikuttaa hän kuitenkin ennen kaikkea ihmisenä. Mazzini oli niin peräti kokonainen persoonallisuus, että sellaisia harvoin tavataan. Ainakin hän itse täytti ne velvollisuudet, joita hän julisti, milloinkaan poikkeamatta siitä minkä oikeaksi näki, konsaan vastuksia väistämättä, kumartelematta ja mutkistelematta kulkien suoraan omaa päämääräänsä kohti. Ja siksi palaakin hänen nimensä yhä vapauden soihtuna siellä, missä kansa kalleimpansa puolesta taistelee, ja siksi soivatkin hänen sanansa uskosta lopulliseen voittoon lohduttavina ja rohkaisevina kaikille sorretuille ja vainotuille. Luulenpa, että Mazzinilla nyt on sanansa sanottavana meidänkin kärsivälle, taistelevalle kansallemme.

Hänen luonteensa rajaton hyvyys pistää silmään kaikkialla. Melkein arvostelematta saattoi hän tuhlata omaisuutensa, viimeisen roponsakin sille, joka sanoi sitä tarvitsevansa. Hänen lapsuudestaan kerrotaankin kuvaava tarina:

Kuusivuotiaana käveli hän kadulla äitinsä kanssa. Heiltä pyysi almua kerjäläinen, vanha, kunnianarvoisan näköinen ukko. Mazzini seisahtui kuin jähmettyneenä, juoksi äitinsä luota, kietoi käsivartensa kerjäläisen kaulaan ja suuteli häntä huutaen: "Anna hänelle jotakin, äiti! Anna hänelle jotakin." — "Rakastakaa häntä paljon, rouva", sanoi ukko; "hän tulee rakastamaan kansaa".

Ja ennustus toteutui. Mazzini rakasti kansaa, omaa kansaansa, melkein sokeasti, sen vikoja näkemättä. Hän asetti omat hehkuvat aatteensa sen sieluun, uskoen oman lujuutensa, oman rehellisyytensä piilevän jokaisen työmiehen karkean puvun alla. Ja siitä johtuivat hänen useimmat pettymyksensäkin.

Sitäpaitsi oli hänen olemuksensa ja koko käytöksensä erinomaisen miellyttävää. Hän ei ollut lahjakas ainoastaan puhujana ja kansan johtajana; hänen runolliset ja soitannollisetkin taipumuksensa olivat tavallista suuremmat. Väitetään että se, joka hänet tapasi, ei voinut koskaan unohtaa hänen henkevää keskusteluaan, kauniita, ilmeikkäitä kasvojaan ja suuria, tummia silmiään, joissa salama joskus välähti lempeän, surumielisen sävyn takaa.

Ja niin oli hänen elämänsä kaikesta levottomuudestaan, kaikista kärsimyksistään ja puutteistaan huolimatta ihana elämä. Vaikka hänen valtiollisella toiminnallaan ei ollutkaan suuria, suoranaisia seurauksia — toisethan hänen työnsä loppuun veivät — loistaa hän sentään silmiimme suurena ihmisenä, apostolina, otsallaan uneksijan miettivä ilme ja silmissään ennustajan kauas tähtäävä, ihmeitä näkevä katse.

Tampereella syyskuulla 1917.

Suomentaja.

IHMISEN VELVOLLISUUDET

Italian työläisluokalle.

Teille, kansan pojille ja tyttärille, omistan minä tämän pienen kirjan. Olen siinä osoittanut ne periaatteet, joiden nimessä ja voimalla te voitte, jos tahdotte, täyttää kutsumuksenne Italiassa: tasavaltaisen edistyksen tehtävän kaikkien hyväksi ja oman vapautuksenne itsenne vuoksi. Sallikaa niiden, joita olosuhteet tai äly ovat erikoisesti suosineet ja jotka helpommin kykenevät käsittämään nämä periaatteet, sallikaa heidän selostaa ja eritellä niitä toisille, ja innostakoon heitä se rakkauden henki, jolla minä kirjoittaessani olen miettinyt teidän murheitanne ja puhtaita pyrkimyksiänne uuteen elämään, joka — sittenkun tuo kiero eriarvoisuus, mikä nyt lamauttaa teidän voimianne, on voitettu — syttyy teidän toimestanne Italian maassa.

Olen rakastanut teitä aikaisimmasta nuoruudestani alkaen. Äitini tasavaltalainen vaisto sai minut tovereitteni joukosta etsimään ihmistä eikä pelkästään rikkainta tai mahtavinta yksilöä, ja isäni yksinkertainen, itsetiedoton kunto totutti minut ihailemaan — ennen itserakasta, vaativaista puolitietoa — tuota hiljaista, unhotettua uhrautuvaisuuden sankaruutta, mikä niin usein ilmenee teidän keskuudessanne. Myöhemmin päättelin isänmaamme historiaa lukiessani, että Italian oikea elämä on sen kansan elämää, ja että vuosisatojen hidas työ on aina pyrkinyt, eri rotujen keskinäisten yhteentörmäysten ja anastusten ja valloitusten aikaansaamien pintapuolisten ja ohimenevien muutosten keskellä, muodostamaan suurta, kansanvaltaista kansallista yhteyttä. Ja niin kolmekymmentä vuotta sitten annoin minä itseni teille.

Minä näin, että valtakunta — vapaitten, tasa-arvoisten ihmisten yhdistynyt valtakunta — ei voinut saada alkuansa ylimystön keskuudesta, jolla meidän maassamme ei koskaan ole ollut alotteentekevää tai kokoavaa elämää, eikä monarkiasta, joka keinottelulla hankkiutui keskuuteemme 1500-luvun puolivälissä, ulkomaalaisten jäljissä kulkien ilman omaa kutsumusta, ollenkaan ajattelematta yhteyttä tai vapautumista; ja siispä sen täytyy saada alkunsa ainoastaan Italian kansasta. Ja minä sanoin niin. Minä näin, että teille oli välttämätöntä pudistaa päähänne palkkaamisen ies, ja vähitellen, vapaan yhtymisen avulla, tehdä työ Italian maaperän ja pääoman herraksi, ja jo ennen kuin Ranskan sosialistiset lahkot olivat tulleet sekoittamaan kysymyksen, sanoin minä niin.

Minä näin, ettei Italia, sellaisena kuin me sen sielussamme kuvittelimme, voisi olla olemassa siksi kunnes siveellinen laki, joka on tunnustettu korkeammaksi kuin kaikki ne, mitkä nyt ovat asetetut ihmisen ja Jumalan välittäjiksi, ehtisi hävittää kaiken tyrannisen pakkovallan perusteen, paaviuden. Ja niin minä sanoin. Raivoisat syytökset, herjaukset ja minuun kohdistettu pilkka eivät koskaan saaneet minua pettämään teitä tai teidän asiaanne, eikä karkaamaan tulevaisuuden lipun alta, ei edes silloinkaan kun te itse — neuvosta sellaisten miesten, jotka olivat pikemmin väärien jumalien palvelijoita kuin uskovaisia — jätitte minut niitten vuoksi, jotka käyden kauppaa verellänne käänsivät katseenne pois teistä itsestänne.

Muutamien teidän parhaittenne, kansan pojat ja tyttäret, varma ja sydämellinen kädenlyönti lohdutti minua muitten luopumuksesta ja monesta mitä katkerimmasta pettymyksestä, joita sieluni sai kokea paljon rakastamieni miesten puolelta, — ja hekin olivat sanoneet rakastavansa minua. Minulla ei enää ole montakaan vuotta elettävänä, mutta tuota liittoa, joka on solmittu muutamien teikäläisten kanssa, ei niin kauan kuin elän voi särkeä mikään, ja ehkäpä se jää elämään kuolemani jälkeenkin.

Ajatelkaa minua niinkuin minä teitä ajattelen! Olkaamme veljiä rakkaudessamme isänmaata kohtaan! Teissä piilee todellisesti sen tulevaisuus.

Mutta te ette voi hankkia isänmaallenne ettekä itsellenne tuota tulevaisuutta, jollette vapauta itseänne kahdesta taudista, jotka nykyään liiaksi saastuttavat omistavia luokkia, — vaikka toivoakseni vain lyhyeksi aikaa — ja uhkaavat johtaa Italian kehityksen väärälle suunnalle: — machiavellismista ja materialismista. Ensinmainittu, huono väännös suuren, vaikka onnettoman miehen opista, johtaa teidät pois rakkaudesta ja totuuden suorasta, rohkeasta ja puhtaasta ihailusta; toinen syöksee teidät oman edun palveluksen kautta itsekkyyteen ja anarkiaan.

Jos te tahdotte vapautua mielivaltaisesta hallituksesta tai ihmisten sorrosta, tulee teidän palvella Jumalaa. Ja taistelussa, jota maailmassa pahan ja hyvän välillä käydään, tulee teidän liittyä hyvän lipun alle ja sotia pahaa vastaan aselepoa tekemättä, hyljäten kaikki epäilyttävät keinot, kaikki raukkamaiset teot ja kaiken johtajien ulkokultaisuuden silloin kun he yrittävät välittää sovintoa molempien kesken. Ensinmainitun tiellä saatte minut elinikäiseksi toveriksi.

Ja koska nuo kaksi valhetta esittäytyvät teille kovin usein viettelemisen tarkoituksella, houkuttelevien toiveitten varjon alla, jotka vain usko Jumalaan ja totuuteen voi muuttaa tosiseikoiksi, olen tuntenut olevani velvollinen varoittamaan teitä niistä, kirjoittamalla tämän kirjan. Rakastan teitä liiaksi hellitelläkseni intohimojanne, tai suvaitakseni niitä kultaisia unelmia, joilla toiset koettavat saavuttaa suosiotanne. Minun ääneni saattaa tuntua karkealta ja liian itsepintaiselta, tehostaessani teille uhrautumisen ja hyveen välttämättömyyttä toisiin nähden. Mutta minä tiedän, — ja te, jotka olette hyviä ja joita väärät opit ja rikkaudet eivät ole turmelleet, tulette kohta ymmärtämään, — että jokainen oikeutenne voi johtua ainoastaan täytetystä velvollisuudesta.

Jääkää hyvästi! Pitäkää minua nyt ja aina veljenänne.

Huhtik. 23 p. 1860.

Giuseppe Mazzini.

I

Italian työmiehille.

Tahdon puhua teille velvollisuuksistanne. Tahdon puhua teille, niin kuin sydämeni minua käskee, kalleimmista, mitä me tunnemme, Jumalasta, ihmisyydestä, isänmaasta ja perheestä. Kuunnelkaa minua rakkaudella, niinkuin minäkin rakkaudella puhun teille. Minun sanani ovat vakaumuksen sanoja, jotka pitkät kärsimysten, huomioiden ja opinnoiden täyttämät vuodet ovat kypsyttäneet. Velvollisuudet, jotka tässä olen osoittava teille, koetan minä nyt ja aina täyttää siinä määrin kuin voimani myöntävät. Saatanhan erehtyä, mutta sydämeni ei erehdy.

Saatanhan pettyä, mutta en pettää teitä. Kuunnelkaa siis veljellisesti minua. Arvostelkaa vapaasti keskuudessanne puhunko teidän mielestänne totuutta; hyljätkää minut, jos teidän mielestänne julistan vääryyttä, mutta seuratkaa minua ja toimikaa neuvojeni mukaan, jos pidätte minua totuuden kuuluttajana. Erehtyminen on säälittävä onnettomuus, mutta jos tunnet totuuden, etkä toimi sen mukaan, teet rikoksen, jonka taivas ja maa tuomitsee.

Miksikä puhun minä teille velvollisuuksistanne, ennen kuin mainitsen mitään oikeuksistanne? Miksikä minä, yhteiskunnassa, missä kaikki tahtoen tai tahtomattaan sortaa teitä, missä kaikkien, ihmiselle kuuluvien oikeuksien nauttiminen alituisesti riistetään teiltä, missä kaikki onnettomuus on jäänyt teidän osaksenne, ja se, mitä onneksi sanotaan toisten yhteiskuntaluokkien jäsenille; — miksi puhun minä teille uhrautumisesta, enkä anastuksesta, kunnosta, siveellisestä kohoamisesta, kasvatuksesta, enkä aineellisesta hyvinvoinnista? Siinä kysymys, joka minun täytyy ensiksi selittää ennen kuin jatkan, koska juuri tässä piilee eroavaisuus meidän ja monen muun opin välillä, joita nykyään Euroopassa julistetaan, ja sitten vielä siksi, että juuri tuo kysymys kohoaa helposti kärsivän työläisen kiukustuneesta sielusta.

"Me olemme köyhiä, orjia, onnettomia: puhukaa meille aineellisista parannuksista, vapaudesta, onnesta. Sanokaa, olemmeko tuomitut ikuisesti kärsimään, vai saammeko mekin vuorostamme iloita. Saarnatkaa velvollisuuden tuntoa isännillenne, meitä ylempänä oleville luokille, jotka kohtelevat meitä kuin koneita ja pitävät yksityisoikeutenaan kaikille kuuluvia aarteita. Meille tulee teidän puhua oikeuksista, puhukaa niiden saavuttamisen keinoista, puhukaa meidän voimastamme. Odottakaa siksi, kun meidän olemassaolomme on tunnustettu, ja puhukaa meille sitten velvollisuuksista ja uhrautuvaisuudesta." Niin sanovat monet meidän työmiehistämme ja seuraavat oppeja ja yhdistyksiä, jotka vastaavat heidän mielihalujaan, muistamatta yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, että tuota oppia, johon he vetoavat, on esitetty jo viisikymmentä vuotta, sen vähintäkään parantamatta työväen aineellisia elinehtoja.

Mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna on tehty edistyksen ja yhteishyvän puolesta yksinvaltaista hallitusmuotoa ja perinnöllistä ylimystöä vastaan, se kaikki on tehty ihmisen oikeuden nimessä; — vapauden nimessä keinona ja hyvinvoinnin nimessä elämän päämääränä. Kaikki Ranskan vallankumouksen ja sitä seuraavien ja jäljittelevien oppien tulokset, olivat ihmisen oikeuksien julistuksen seurauksia. Kaikkien filosofien tutkimukset, jotka sitä valmistivat, perustuivat vapauden teoriaan ja tarpeeseen tehdä jokaiselle yksilölle tiettäviksi hänen omat oikeutensa. Kaikki vallankumoukselliset oppisuunnat julistivat ihmiselle, että hän on syntynyt onneen, että hänellä on oikeus hakea sitä kaikin keinoin, ettei kellään ole oikeutta estää häntä tässä pyrkimyksessä, ja että hänellä taas on valta murtaa hänen tielleen asettuvat esteet. Ja esteet murrettiin, vapaus saavutettiin, säilyi jonkun vuoden muutamissa maissa, vallitsee muutamissa vieläkin. Onko rahvaan asema parantunut? Miljoonat, jotka elävät omien käsiensä jokapäiväisellä työllä, ovatko he ehkä saavuttaneet pienintäkään osaa toivotusta, luvatusta hyvinvoinnista?

Ei, rahvaan asema ei ole parantunut, se on pikemmin huonontunut ja yhä huononee melkein kaikissa maissa. Melkein kaikissa maissa, ja erikoisesti siinä, missä tätä kirjoitan, on elämän välttämättömien tarpeiden hinta asteettaisesti noussut, työmiehen palkka monissa teollisuuden lajeissa asteettaisesti vähentynyt, ja asutus kasvanut.

Melkein kaikissa maissa on työ-ihmisten kohtalo tullut epävarmemmaksi, huolestuttavammaksi, pulmat, jotka tuomitsevat tuhansia työläisiä joksikin aikaa työttömyyteen, ovat tulleet tavallisemmiksi. Rahvaan aineellisen tilan huononemisesta puhumme numeroin ja tosiseikoin Apostolaton seuraavissa numeroissa, mutta maasta maahan ja Euroopasta muihin maanosiin siirtymisen jokavuotinen kasvu, ja hyväntekeväisyyslaitoksien, köyhien veron, ja vaivaisten huoltamista tarkoittavien toimenpiteiden luvun nouseminen riittää todistamaan sen. Viimemainitut todistavat myöskin, että yleisön harrastus yhä enemmän suuntautuu herättämään kansaa näkemään omat puutteensa: mutta sen tehottomuus vähentämään silmin nähtävästi noita puutteita osoittaa kurjuuden yhtä asteettaista lisääntymistä niiden luokkien keskuudessa, joiden avustamista ne tarkoittavat.

Ja siitä huolimatta ovat yhteiskunnallisen varakkuuden lähteet ja aineellisen omaisuuden määrä yhä kasvaneet viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna.

Tuotanto on tullut kaksinkertaiseksi. Kauppa on, päästyään loppumattomista pulista, joita ei järjestelmällisyyden täydellisen puutteen vuoksi ole voitu välttää, saanut suuremman toimintatarmon, laajemman alan yrityksilleen. Kulkuneuvot ovat melkein kaikkialla saavuttaneet varmuuden ja nopeuden, ja niin on liikakustannusten vähentyessä myöskin elintarpeiden hinta alentunut. Ja toiselta puolen tunnustetaan nykyään yleisesti inhimilliseen luonteeseen läheisesti kuuluvat oikeudet, tunnustetaan sanoissa silläkin taholla, missä koetetaan niitä teeskennellen kiertää. Miksi ei rahvaan asema siis ole parantunut? Miksikä tuotteiden kulutus, sen sijaan, että olisi tasaisesti jakautunut Euroopan yhteiskuntien jäsenten välille, on keskittynyt muutamien, uuteen ylimystöön kuuluvien henkilöiden käsiin? Miksi ovat kaupan ja teollisuuden saamat uudet herätteet luoneet vain muutamien ylellisyyden, eikä yleistä hyvinvointia?

Vastaus on selvä, jos haluamme tarkastella syitä hiukan syvemmältä. Ihmiset ovat kasvatuksen tulos, ja toimivat vain sen kasvatusperiaatteen mukaan, joka on heille annettu. Miehet, jotka ovat edistäneet tähänastisia vallankumouksia, vetosivat yksilölle kuuluvien oikeuksien ihanteeseen. Vallankumoukset julkaisivat nuo oikeudet, julistivat, että korkein onni oli vapaus. Vallankumoukset anastivat vapauden, yksityisen vapauden, opetuksen vapauden, uskonnon vapauden, kaupan vapauden, kaiken vapauden kaikille.

Mutta mitä hyötyä oli oikeuksien tunnustamisesta niille, joilla ei ollut tilaisuutta käyttää niitä hyväkseen? Mitä hyötyä oli opetuksen vapaudesta sille, jolla ei ollut aikaa, eikä tilaisuutta hyötyä siitä? Mitä hyötyä oli kaupan vapaudesta sille, jolla ei ollut mitään kaupaksi tarjottavaa, ei pääomaa, eikä luottoa? Niissä maissa, joissa nuo periaatteet julistettiin, kuului yhteiskuntaan pieni määrä maata, luottoa, pääomaa omistavia yksilöitä, ja suuri paljous ihmisiä, joilla ei ollut muuta kuin omat käsivartensa, ja joitten oli pakko, elääkseen, antaa ne työaseiksi ensinmainituille millä ehdoilla hyvänsä, pakko menettää aineelliseen yksitoikkoiseen raadantaan koko päivänsä. Mitä oli muuta vapaus noille, nälän ahdistuksessa taisteleville kuin katkeran irooninen harhakuva? Jotta asiain tila olisi muuttunut, olisi omistaviin luokkiin kuuluvien ihmisten välttämättömästi tullut myöntyä lyhentämään työaikaa, korottamaan palkkoja, hankkimaan enemmistölle yhdenlaista, ilmaista opetusta, ulottaa työn välineet kaikkien saataviksi, myöntää kyvykkäälle ja aloterikkaalle työläiselle luottoa. Mutta miksi olisivat he tehneet sen? Eikö hyvinvointi ollut elämän ylin tarkoitus? Eivätkö aineelliset edut olleet ennen kaikkea haluamisen arvoisia? Miksikä siis vähentää omaa nautinto-oikeuttaan toisten hyväksi? Auttakoon itseään ken voi. Kun yhteiskunta kerran vakuuttaa jokaiselle ihmisluonteeseen kuuluvien oikeuksien nautinnon, tekee se kaiken, mitä on velvollinenkin tekemään. Jos kerran on sellaisia, jotka oman asemansa mahdottomuuden vuoksi eivät voi nauttia yhdestäkään noista oikeuksista, tyytykööt he osaansa älköötkä moittiko ketään.

Oli luonnollista että sanottaisiin niin ja niin todella sanottiinkin. Ja tämä onnen etuoikeuttamien luokkien suhtautuminen köyhiin kansanluokkiin tulikin kohta jokaisen yksilön suhteeksi toiseen yksilöön. Jokainen pitää huolta omista oikeuksistaan ja oman asemansa parantamisesta koettamattakaan huolehtia muista; ja kun omat edut olivat ristiriidassa toisten etujen kanssa, syntyi taistelu. Ei taistelu verellä, vaan kullalla ja vehkeilyillä. Paljon vähemmän miehekäs taistelu kuin edellämainittu, vaan kuitenkin yhtä tuhoisa. Mitä muuta on vapaa kilpailu kuin katkeraa sotaa, jossa voimakkaat, omaten kaikki edut, armotta musertavat heikot ja kokemattomat? Tässä alituisessa sodassa tottuvat ihmiset itsekkyyteen ahnehtien yksinomaan aineellisia etuja.

Uskonnon vapaus rikkoo kaiken uskon yhteisyyden. Opetuksen vapaus synnyttää siveellisen anarkian. Kun ihmisten välillä ei ole yhteistä sidettä, ei uskonnollisen tunteen eikä päämäärän yhteyttä, kun he saavat vain nauttia, mitään muuta hakematta, etsivät he jokainen oman tiensä varomatta, etteivät he sitä kulkiessaan polje rikki veljiensä päitä, veljien nimellisesti, vihollisten todellisuudessa. Siihen olemme nyt päässeet oikeuksien teorian avulla.

Varmasti on oikeuksia olemassa, mutta kun yksilön oikeudet joutuvat ristiriitaan toisen oikeuksien kanssa, kuinka voimme toivoa sovittavamme ne, saattavamme ne sopusointuun, nojautumatta johonkin kaikkia oikeuksia korkeampaan? Ja kun yksilön oikeudet, monien yksilöiden oikeudet joutuvat ristiriitaan maan oikeuksien kanssa, mihinkä tuomioistuimeen silloin vedotaan? Jos hyvinvoinnin oikeus, mahdollisimman suuren hyvinvoinnin oikeus ulottuu jokaiseen elävään ihmiseen, kuka ratkaisee riitakysymyksen työmiehen ja teollisuudenharjoittajan välillä? Jos olemisen oikeus on joka ihmisen ensimäinen, loukkaamaton oikeus, kuka voi vaatia häntä uhraamaan sen toisten ihmisten aseman parantamiseksi? Voitteko vaatia sitä isänmaan, yhteiskunnan, veljesjoukkonne nimessä?

Mikä on isänmaa niitten mielestä, joista puhuin, jollei se paikka, missä yksilölliset oikeutemme ovat paraiten turvatut? Mikä on yhteiskunta, jollei ihmisryhmä, missä monien voima on sopimuksesta asetettu kannattamaan jokaisen etuja? Ja yksilön totuttua viidenkymmenen vuoden aikana siihen ajatukseen, että yhteiskunta on säädetty vahvistamaan hänelle oikeuksiensa nauttimisen, kuinka voi silloin pyytää häntä uhraamaan kaikki yhteiskunnalle, alistumaan, jos tarve vaatii, alituisiin vaivoihin, vankeuteen, maanpakoon sen parantamiseksi? Saarnattuanne hänelle kaikkialla, että elämän päämääränä on hyvinvointi, voisitteko yht'äkkiä kehoittaa häntä hävittämään hyvinvointinsa ja elämänsäkin vapauttaakseen isänmaansa vieraan vallan alamaisuudesta tai hankkiakseen paremmat elinehdot luokalle, joka ei ole hänen omansa. Puhuttuanne hänelle vuosikausia aineellisista eduista, kuinka voisitte välttää, juuri kun hänellä on valta ja rikkaus käsissään — ettei hän ojentaisi kättään pitääkseen kiinni niistä, vaikkapa veljiensä vahingoksikin?

Italian työväki! Nämä eivät ole mieleeni juolahtaneita, tosiasioista riippumattomia mielipiteitä: — ne ovat historiaa, meidän aikamme historiaa, historiaa, jonka sivut kuohuvat verta, kansan verta. Kyselkääpä kaikilta niiltä miehiltä, jotka ovat muuttaneet 1830:n vallankumouksen henkilöiden vaihdokseksi ja ovat tehneet teidän tovereittenne ruumiista Ranskassa, niiden, jotka kaatuivat kolmipäiväisessä taistelussa, oman valtansa astinlaudan: kaikki heidän oppinsa ennen vuotta 1830 perustuivat vanhaan aatteeseen oikeuksista, eikä uskoon ihmisen velvollisuuksista.

Te sanotte heitä nyt pettureiksi ja luopioiksi, mutta todellisuudessa edustivat he vain oman oppinsa tuloksia. He taistelivat suorin mielin Kaarle X:n hallitusta vastaan, koska tuo hallitus oli suorastaan vihamielinen luokalle, mihin he kuuluivat, loukkasi ja koetti poistaa heidän oikeutensa. He taistelivat hyvinvoinnin nimessä, jota heillä ei ollut niin paljoa kuin he mielestään olisivat ansainneet. Muutamia vainottiin ajatuksen vapauden tähden, toiset, voimakkaat kyvyt, tunsivat olevansa syrjäytettyjä, estettyjä saamasta virkoja, joita hoitivat heitä kyvyttömämmät henkilöt. Ja sitten suututtivat myöskin kansan kärsimykset heitä. Silloin kirjoittivat he rohkeasti ja hyvässä uskossa kaikille ihmisille kuuluvista oikeuksista. Ja sitten, kun heidän omat poliittiset ja henkiset oikeutensa olivat vahvistetut, kun virkaura oli heille avoinna, kun he olivat saavuttaneet sen hyvinvoinnin, mitä hakivat, unohtivat he kansan, unohtivat, että miljoonat, jotka olivat heitä alempana kasvatuksen ja harrastusten puolesta, hakivat toisenlaisten oikeuksien nautintolupaa, pyrkien toisenlaiseen hyvinvointiin, ja he rauhoittivat sielunsa, eivätkä välittäneet muista kuin itsestään. Miksi sanotte heitä pettureiksi? Miksikä ei pikemmin nimitetä tuota oppia petolliseksi?

Siihen aikaan eli ja kirjoitti Ranskassa mies, joka älyltään oli paljon mahtavampi kuin kaikki nuo muut. Silloin oli hän meidän vihollisemme, kaikkien vallankumouksellisten käsitystapojen vihollinen, mutta hän uskoi velvollisuuteen, velvollisuuteen uhrata koko olemassa olo yhteisen hyvän vuoksi, totuuden etsimisen ja sen riemuvoiton hyväksi.

Hän tutki tarkkaavasti ihmisiä ja aikoja; hän ei antanut hyväksymisen vietellä, eikä pettymysten lamauttaa itseään. Yritettyään yhteen suuntaan ja erehdyttyään, haki hän toiselta taholta joukkojen aseman parannusta. Ja kun tapausten kulku osoitti hänelle, että yksi ainoa mahti saattoi toimittaa sen, kun kansa esiintyi areenalla paljon kunnokkaampana ja uskovampana kuin kaikki ne, jotka olivat väittäneet ajavansa sen asiaa, tuli hänestä, Lamennaisista, Uskovan Sanojen tekijästä, jonka teoksen te kaikki olette lukeneet, etevin julistaja sen aatteen, jossa me olemme veljiä, ja se hän vielä tänäänkin on. Hänessä ja niissä henkilöissä, joista nyt olemme puhuneet, näemme selvästi erotuksen oikeuksien miesten ja velvollisuuden miesten välillä. Ensinmainituille riittää heidän yksilöllisten oikeuksiensa saavuttaminen poistaen varsinaisen kiihokkeen ja siksi he pysähtyvät siihen; viimeksimainittujen työ ei pysähdy täällä maailmassa, ennenkuin elämän sammuessa.

Ja niitten kansojen keskuudessa, jotka elävät täydellisessä orjuudessa, missä taistelu on aivan toisella lailla vaarallista, missä joka askel parempaa kohti on merkitty marttyyrien verellä, missä työltä hallitsevaa vääryyttä vastaan puuttuu julkisuuden ja hyväksymisen tuki, mikä kiihoke kestävyyteen voi siellä pidättää hyveen tiellä ihmiset, jotka supistavat pyhän, yhteiskunnallisen sodan, jota me edistämme, taisteluksi omien oikeuksiensa puolesta?

Puhumme tietysti yleistapauksista, emme poikkeuksista, joita jokaisessa koulukunnassa on. Kun ajatusten melske ja tyranniutta vastaan kohdistuva kumousliike, joka luonnostaan vetää nuorisoa puoleensa, on tauonnut muutaman vuoden ponnistusten ja tällaisissa yrityksissä välttämättömien pettymysten jälkeen, ketkä eivät lopultakin väsähtäisi? Kuinka eivät he pitäisi minkälaista lepoa hyvänsä parempana vastakohtien ja vaarojen kuohuttamaa elämää, joka minä päivänä hyvänsä saattaa loppua vankilassa, mestauslavalla tai maanpaossa? Se on liiankin tavallinen tarina nykypäivien italialaisista, jotka ovat vanhojen, ranskalaisten aatteiden läpitunkemia, hyvin surullinen tarina, mutta kuinka voisi sen lopettaa muuttamatta periaatetta, jonka johtamina he ovat taisteluun lähteneet? Kuinka ja minkä nimessä voi heidät saada vakautuneiksi siitä, että vaarojen ja pettymysten tulisi vahvistaa heitä, ettei heidän ole taisteltava vain muutamia vuosia, vaan koko elämänsä? Kuka saattaa sanoa ihmiselle: jatka taistelua oikeuksiesi puolesta! kun se taistelu tulee hänelle kalliimmaksi kuin oikeuksista luopuminen?

Ja kuka voi, sellaisessakin yhteiskunnassa, joka on rakennettu oikeammille perusteille kuin meidän, saada ainoastaan omaan oikeus -teoriaansa nojaavan henkilön vakautuneeksi siitä, että hänen on työskenneltävä yhteishyvän vuoksi, koetettava kehittää yhteisaatetta? Otaksukaapa, että hän nousee vastaan, otaksukaapa, että hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja sanoo teille: "minä rikon yhteiskuntasopimuksen, minun harrastukseni, minun taipumukseni vaativat minua toisaalle; minulla on pyhitetty, loukkaamaton oikeus kehittää niitä, ja minä ryhdyn sotaan kaikkia vastaan". Minkä vastauksen voitte antaa hänelle, jos hän pysyy omassa opissaan? Mikä oikeus on teillä, enemmistönä ollen, vaatia häntä tottelemaan lakeja, jotka eivät sovellu hänen pyrkimyksiinsä, hänen haluihinsa? Millä oikeudella rankaisette te häntä, jos hän rikkoo niitä vastaan?

Kaikilla ihmisillä on samanlaiset oikeudet, yhteiskunnallinen yhteiselämä ei voi luoda yhtään uutta. Yhteiskunnalla on enemmän voimaa, ei suurempia oikeuksia kuin yksilöllä. Kuinka voitte te siis todistaa yksilölle, että hänen tulee yhdistää tahtonsa veljiensä tahtoon isänmaan tai ihmiskunnan piirissä? Mestauksillako, vankiloilla? Tähänastiset yhteiskunnat ovat niin menetelleet. Mutta se on sotaa, ja me tahdomme rauhaa; se on väkivaltaista pakkoa, ja me tahdomme kasvatusta.

Kasvatusta, sanoimme, ja siihenpä suureen sanaan koko meidän oppimme sisältyykin. Se elinkysymys, mikä liikuttaa mieliä meidän aikakaudellamme, on juuri kysymys kasvatuksesta. Ei ole luotava uutta asiaintilaa väkivallalla: väkivallalla luotu tilanne on aina väkivaltainen, vaikka ehkä onkin parempi kuin entinen. Meidän on väkivoimalla muserrettava se raaka voima, joka nyt asettuu kaikkia parannusaikeita vastaan, jätettävä kansakunnan hyväksyttäväksi, kun se nyt on vapaa lausumaan tahtonsa, mielipiteemme asioiden paraasta selvittelystä, ja kasvatettava kaikin keinoin ihmisiä kehittämään sitä ja toimimaan sen mukaisesti. _Oikeus_teorialla voimme me kaataa ja murtaa esteet, mutta emme luoda vahvaa ja kestävää sopusointua kaikkien niiden eri ainesten välille, joita kansakuntaan kuuluu. Nojaten onnen ja hyvinvoinnin teorioihin, asettaen ne elämän ylimmäksi silmämääräksi luomme me itsekkäitä, aineellisuutta palvelevia ihmisiä, jotka tuovat vanhat intohimot uusiin oloihin ja turmelevat ne muutamassa kuukaudessa.

Meidän on siis löydettävä opetusmenetelmä, joka on kaikkia muita etevämpi, johtaen ihmisiä parempaan — joka opettaisi heille mielenlujuutta uhrautuvaisuudessa ja yhdistäisi heidät tovereihinsa tekemättä heitä riippuvaisiksi yksityisen oikusta tai kaikkien voimasta. Ja tämä periaate on velvollisuus. Täytyy saada ihmiset vakautuneiksi siitä, että heidän, ainoan Jumalan lapsina, tulee täällä maan päällä olla yhden ainoan lain täyttäjiä — ettei kenenkään tule elää itseään vaan toisia varten — ettei elämän tarkoituksena ole suurempi tai pienempi onni, vaan itsensä ja toisten paremmaksi tekeminen — että vääryyttä ja petosta vastaan taisteleminen veljienne hyväksi, missä hyvänsä, ei ainoastaan ole oikeus, vaan velvollisuus, velvollisuus, jonka laiminlyöminen on synti, velvollisuus, jota kestää koko elämän.

Italian työläiset, veljeni, kuunnelkaa meitä tarkoin! Kun sanoimme, ettei oikeuksiensa tajuaminen riitä ihmisille heidän työskennellessään tärkeiden, kestävien parannusten puolesta, emme suinkaan luovu noista oikeuksista. Sanoimme vain, että ne ovat ainoastaan täytettyjen velvollisuuksien seurauksia, ja että täytyy alottaa viimemainituista, päästäkseen ensinmainittuihin. Ja kun me sanoimme, että asettaessamme elämän päämääräksi onnen, hyvinvoinnin, aineelliset edut, joudumme vaaraan luoda itsekkäitä ihmisiä, ei tarkoituksemme ollut olla noita etuja hankkimatta; sanoimme vain, että jos yksistään haemme aineellisia etuja, ei keinoina, vaan loppumääränä, johtavat ne aina mitä surullisimpaan tulokseen.

Kun entiset roomalaiset keisariajalla tyytyivät pyytämään leipää ja huvituksia, olivat he alhaisinta joukkoa mitä olla voi, ja kärsittyään keisariuden julmaa ja typerää hirmuhallitusta lankesivat he pelkurimaisesti maahan tunkeutuvien barbaarien orjuuteen. Nykyään ovat Itävallan arkkiherttuakunnan, Wienin asukkaat hyvinvoinnin puolesta paljon paremmassa asemassa kuin kaikkien muiden kansakuntien jäsenet. Kuka italialainen haluaisi olla heidän kaltaisensa? Kuka tahtoisi menettää ihmisarvokkuutensa muuttuakseen rajattoman mielivallan tahdottomaksi koneeksi?

Ranskassa ja muualla ovat kaiken inhimillisen edistyksen viholliset levittäneet turmelusta ja koettaneet saada ihmiset pettämään uudistusten aatteen, edistäen aineellisen toiminnan kehitystä. Ja auttaisimmeko me vihollista käsivarsillamme? Aineelliset parannukset ovat välttämättömiä, ja me taistelemme saavuttaaksemme ne. Emme kuitenkaan siksi, että ihmiselle olisi tärkeää vain syödä ja asua hyvin, vaan pikemmin sen tähden, että tietoisuus omasta arvostanne ja siveellinen kehityksenne ei saata kohota, koska te olette, niinkuin tänä päivänäkin, alituisessa taistelussa kurjuutta vastaan. Te teette työtä kymmenen tai kaksitoista tuntia päivässä; mistä saisitte aikaa opintojen harjoittamiseen? Useimmat teistä ansaitsevat tuskin omansa ja perheensä elatuksen; millä voisitte hankkia opiskelun välikappaleita?

Teidän työnne epävarmuus ja sen keskeytymiset saavat teidät liikkumaan liiallisen toiminnan täyttämien tai joutilaiden ajanjaksojen välillä: kuinka voisitte näin ollen kasvaa säännöllisiksi ja uutteriksi? Teidän ansionne niukkuus ehkäisee kaikki niin tehokkaan säästämisen toiveet, että siitä voisi olla jotain hyötyä lapsillenne ja teille itsellenne vanhuuden päivinä; kuinka voisitte te siis tottua taloudellisiin tapoihin? Useiden teistä on pakko erottaa lapsensa, jollei juuri huolenpidosta minkälaisen kasvatuksen osaisivat työmiesten vaimoparat lapsilleen antaa? — niin ainakin äitiensä rakkauden ja hoidon ulottuvilta lähettääksenne heidät muutamasta pennistä epäterveellisiin töihin teollisuuslaitoksissa — kuinka saattaisivat siis perhetunteet näin ollen kehittyä ja jalostua?

Teillä ei ole kansalaisoikeuksia, ette ota osaa vaaleihin ettekä äänestyksiin, ette lainsäädäntään, mikä järjestää teidän toimintanne ja elämänne; kuinka voisi teillä näin ollen olla kansalaistietoisuutta, harrastusta valtion asioihin ja syvää kunnioitusta lakeja kohtaan? Oikeudenkäyttö on epätasaisesti jaettu teidän ja muiden luokkien välillä; mistä tulisi teille siis lain kunnioitus ja rakkaus? Yhteiskunta kohtelee teitä ilman myötämielisyyden varjoakaan; mikä siis opettaisi teidät olemaan myötämielisiä yhteiskunnalle? Siis on tarpeellista, että teidän aineelliset edellytyksenne muuttuisivat voidaksenne siveellisesti kehittyä.

Teidän on välttämätöntä tehdä vähemmän työtä voidaksenne uhrata jonkun tunnin päivästä sielunkykyjenne kehittämiseen. Te tarvitsette työstänne palkan, mikä antaa teille tilaisuuden tehdä säästöjä, rauhoittaa mieltänne tulevaisuuteen nähden, puhdistaa ennen kaikkea sielunne kaikista kostotuumista, kaikista rankaisuyrityksistä, kaikista oikeutta loukkaavista ajatuksista niitä kohtaan, jotka ovat tehneet vääryyttä teille. Teidän täytyy siis pyrkiä tätä asiaintilan uudistusta kohti, mutta teidän tulee hakea sitä keinona, ei päämääränä, hakea sitä velvollisuutenne, eikä ainoastaan oikeutenne tuntien, pyrkiä siihen tullaksenne paremmiksi, eikä ainoastaan aineellisesti onnellisiksi. Joll'ei, mikä erotus olisi silloin teidän ja sortajienne välillä? He ovat sortajia juuri sen tähden, etteivät he ajattele muuta kuin hyvinvointia, huvituksia ja valtaa.

Paremmaksi tuleminen, olkoon se elämänne päämäärä! Te ette voi pysyvästi päästä vähemmän onnettomiksi, jollette itse tule paremmiksi. Teidän keskuudestanne nousee sortajia tuhansittain, jos te taistelette heitä vastaan ainoastaan aineellisten etujen, tai jonkun järjestelmän nimessä. Yhteiskunnallisen järjestelmän muuttaminen ei vaikuta paljoakaan, jos te ja muut pidätte kiinni nykyisistä intohimoistanne ja itsekkyydestänne. Järjestelmät ovat samanlaisia kuin eräät kasvit, jotka myrkyttävät tai parantavat sen mukaan kuin niitä käytetään. Hyvät ihmiset tekevät kehnostakin järjestelmästä hyvän, huonot tekevät hyvätkin kelvottomiksi. Jos on tehtävä paremmiksi ja velvollisuudentuntoisiksi ne luokat, jotka teitä nyt tahtomattaan tai tahallaan sortavat, ette te onnistu siinä, jollette alusta alkaen tee itseänne paremmiksi.

Kun siis kuulette niitten, jotka julistavat yhteiskunnallisen uudistuksen välttämättömyyttä, sanovan teille, että voitte saada sen aikaan ainoastaan oikeuksiinne vedoten, olkaa heille kiitollisia hyvästä tarkoituksestaan, mutta älkää uskoko sen onnistumiseen. Etuoikeutetut luokat tietävät kyllä ainakin jossain määrin köyhän kärsimykset, tietävät, mutta eivät tunne.

Yhteisen uskon puutteesta syntyneen yleisen välinpitämättömyyden vuoksi, itsekkyyden tähden, joka on monivuotisen, aineellista hyvinvointia tehostavan saarnan välttämätön seuraus, ovat ne, jotka eivät kärsi, vähitellen tottuneet pitämään noita kärsimyksiä yhteiskuntajärjestyksestä johtuvana surullisena välttämättömyytenä, tai jättämään huolehtimisen niistä tuleville sukupolville. Vaikeus ei piile heidän vakaannuttamisessaan, vaan siinä, että heistä saisi pois pudistetuksi välinpitämättömyyden, ajetuksi heitä, vakautuneita kun ovat, toimimaan, liittymään yhteen, veljeytymään teidän kanssanne, luodaksenne yhteiskunnallisen järjestelmän, joka tekisi lopun, siinä määrin kuin inhimilliset olosuhteet sen sallivat, teidän kärsimyksistänne ja vaivoistanne. Tämä on uskon tehtävä, uskon siihen kutsumukseen, jonka Jumala on antanut ihmisolennolle täällä maan päällä, uskon vastuunalaisuuteen, joka painaa kaikkia kutsumuksensa pettäneitä, uskon velvollisuuteen, joka käskee kaikkia työskentelemään lakkaamatta uhrautuen totuuden puolesta. Kaikki mahdolliset opit oikeuksista ja aineellisesta hyvinvoinnista saattavat johtaa vain yrityksiin, jotka pysyvät eristettyinä, ja ainoastaan teidän voimiinne nojaten eivät ne onnistu. Ne saattavat vain valmistaa raskainta yhteiskunnallista onnettomuutta: kansalaissotaa eri luokkien välillä.

Italian työväki! Kun Kristus tuli ja muutti maailman muodon, ei hän puhunut oikeuksista rikkaille, joitten ei ollut tarvis vallata niitä, eikä köyhille, jotka ehkä olisivat käyttäneet niitä väärin rikkaita jäljitellen. Eikä hän puhunut hyödystä ja eduista sukukunnalle, jonka etujen ja hyödyn tavoittelu oli turmellut. Hän puhui velvollisuudesta, puhui rakkaudesta, uhrautuvaisuudesta, uskosta. Hän sanoi, että vain ne tulisivat ensimäisiksi, jotka olivat työllään ilahuttaneet kaikkia. Ja nuo elon kipinääkin vailla olevan yhteiskunnan korvaan kuiskatut sanat elähyttivät sen, valloittivat miljoonia, valloittivat maailman, ja saivat ihmiskunnan kasvatuksen astumaan askeleen kauemmas edistyksen tiellä.

Italian työväki! Me elämme samanlaista aikakautta kuin Kristus. Elämme mädäntyneen yhteiskunnan keskuudessa, samanlaisen kuin Rooman valtakunta oli, ja meidän mielessämme kytee halu herättää se elämään, uudistaa se, yhdistää kaikki sen jäsenet ja työntekijät samaan uskoon, saman yhteisen lain alle, samaa päämäärää kohti kulkemaan, kaikkien niiden taipumusten asteettaista kehitystä edistämään, jonka siemenen Jumala on kylvänyt luomansa sieluun. Me haemme Jumalan valtakuntaa maan päällä niinkuin taivaissakin, tai pikemmin pyrimme siihen, että maa olisi taivaan valmistajana ja yhteiskunta yritys asteettaan lähentyä jumalallista ajatusta.

Mutta jokainen Kristuksen toimi vastasi oppia, jota hän julisti, ja hänen ympärillään oli apostoleita, jotka töissään ruumiillistuttivat hyväksymänsä uskon. Olkaa sellaisia, ja te tulette voittamaan. Julistakaa velvollisuuden oppia teitä ylempänä oleville luokille, ja täyttäkää velvollisuutenne mikäli mahdollista. Julistakaa puhtautta, uhrautuvaisuutta, rakkautta, ja olkaa puhtaita, nopeita uhrautuvaisuuteen ja rakkauteen. Ilmaiskaa pelottomasti tarpeenne ja ajatuksenne, mutta vihatta, uhmatta ja uhkauksitta. Voimakkain uhka, jos te sitä tarvitsette, on lujuus, ei kiukkuinen suunpieksäntä.

Sillävälin levittäkää tovereittenne keskuudessa heidän tulevien kohtalojensa aatetta, aatetta kansallisuudesta, joka on antava heille nimen, sivistyksen, työtä ja ansionmukaisen palkan, ja käsitystä ihmisen arvosta ja kutsumuksesta. Sillävälin sulattakaa heihin välttämättömän taistelun tietoisuus, johon heidän tulee valmistautua, niin että he kerran voivat anastaa kaiken tuon oman ja vieraan mahdin vastustuksesta huolimatta. Koettakaa sivistää heitä, parantaa heitä, opettaa heidät täysin tuntemaan velvollisuuksiensa täyttäminen.

Tämä työ on Italiassa mahdoton suurimmaksi osaksi. Ei mikään tasainen kansanopetustyö saata toteutua meillä ilman kansan aineellisten olosuhteiden uudistumista, eikä ilman valtiollista vallankumousta. Ken itsensä pettäen toivoo sitä ja julistaa sen välttämättömäksi kaikille vapautuspyrinnöille, hän saarnaa velttoutta eikä mitään muuta. Mutta ne harvat teistä, joiden olosuhteet ovat suotuisammat, ja joille oleskelu vierailla mailla suo vapaampia sivistysvälikappaleita, he saattavat sen tehdä, ja se on siis heidän velvollisuutensakin. Ja ne harvat teistä, joille kerran on auennut oikea käsitys siitä, mistä kansan kasvatus riippuu, riittänevät kerran levittämään sitä tuhansien keskuuteen, johtamaan heitä tiellä ja suojelemaan heitä viisastelijoilta ja vääriltä opeilta, jos ne pyrkisivät heitä eksyttämään.

II

Jumala.

Teidän velvollisuuksienne alkulähde on Jumalassa. Teidän velvollisuutenne määritelmät löydätte hänen laistaan. Hänen lakinsa asteettainen julkituominen ja käytäntöön sovittaminen on ihmiskunnan tehtävä.

Jumala on. Meidän ei tarvitse, emmekä tahdokaan todistaa sitä. Sen yrittäminen saattaisi tuntua herjaukselta, kieltäminen hulluudelta. Jumala on, koska mekin olemme olemassa. Jumala elää meidän omassatunnossamme, ihmiskunnan omassatunnossa, meitä ympäröivän maailman kaikkeudessa. Meidän tietoisuutemme huutaa hänen puoleensa surun tai ilon ylevimpinä hetkinä. Ihmiskunta on saattanut muunnella, häväistä, mutta ei koskaan poistaa hänen pyhää nimeään.

Maailman kaikkeus ilmaisee hänet sopusoinnullaan, lakiensa ja ilmiöittensä tarkoituksenmukaisuudella. Teidän joukossanne ei ole ateisteja, ja jos olisikin, olisivat he pikemmin säälin kuin kirouksen arvoisia. Se, joka saattaa kieltää Jumalan tähtikirkkaan yön kimmeltäessä, rakkaimpiensa haudan ääressä, tai marttyyrin uhrautuvaisuutta katsellessaan, on hyvin onneton tai hyvin rikollinen. Ensimäinen ateisti oli epäilemättä mies, joka oli salannut rikoksen muilta ihmisiltä ja pyrki, kieltäen Jumalan, vapautumaan ainoasta todistajasta, jolta hän ei voinut sitä salata ja tukahuttamaan häntä tuivertavat omantunnon tuskat. Tai ehkäpä oli hän hirmuhallitsija, joka oli vapauden ohella ryöstänyt puolet veljiensä sielusta ja koetti asettaa raa'an voiman kunnioituksen velvollisuuden ja ikuisen oikeuden uskon sijaan.

Hänen jälkeensä ilmeni silloin tällöin, jonkun kerran vuosisadassa, miehiä, jotka filosofiset harhat olivat vieneet ateismiin, mutta heitä oli vähän ja he olivat hyvin häpeissään. Sitten esiintyi meitä lähellä olevana aikana joukkokuntia, jotka vihasta väärää, tyhmää Jumala-käsitettä vastaan, minkä joku kasti, tai väkivaltainen voima oli omaksi hyödykseen sepittänyt, kielsivät Jumalan itsensä, mutta sitä kesti vain hetken, ja sen hetken kuluessa kunnioittivat he, niin tarpeellinen oli heille Jumala. Järjen jumalatarta, Luonnon haltijatarta. Nyt on taas olemassa ihmisiä, jotka inhoavat kaikkea uskontoa, nähdessään nykyisten uskomusten turmeluksen, eivätkä aavista tulevien puhtautta. Muttei yksikään heistä uskalla sanoa olevansa ateisti. On pappeja, jotka häväisevät Jumalan nimen rahallisilla laskelmillaan tai mahtavien vihaa peljäten. On hirmuvaltijaita, jotka pilkkaavat sitä huutaen sitä hirmutöittensä tueksi. Mutta kieltäisimmekö auringon tai sen säteiden maailmankaikkeutta elähyttävän voiman sen tähden, että sen valo joskus saapuu meille hämärtyneenä ja likaisten usvien sumentamana? Moittisimmeko vapautta sen tähden, että pahanilkiset ihmiset saattavat joskus kohottaa sen keskelle anarkian kummituksen?

Usko Jumalaan loistaa kuolemattomalla valolla kaiken pilkan ja turmeluksen läpi, millä ihmiset ovat sumentaneet hänen nimeänsä. Pilkka ja turmelus katoavat niinkuin väkivaltakin katoaa. Jumala kestää niin kuin kansakin, tämä Jumalan kuva maan päällä. Niinkuin kansa läpi orjuuden, kärsimysten ja kurjuuden valtaa askel askeleelta tietoisuutta, voimaa, vapautta, niin kohoo Jumalan pyhä nimikin turmeltuneiden uskojen raunioista sädehtiäkseen puhtaamman, tulisemman ja järjellisemmän ihannoimisen keskellä.

Minun ei siis tule puhua teille Jumalasta todistaakseni hänen olemassaolonsa, tai kehoittaakseni teitä häntä palvelemaan. — Te palvelette häntä, hänen nimeään mainitsemattakin, joka kerran kun te tajuatte elämänne ja teitä ympäröivien olentojen elämän. — Mutta minä puhun sanoakseni kuinka teidän tulee palvella häntä, puhun huomauttaakseni teille erehdyksestä, mikä johtaa useiden teitä hallitsevien miesten mieliä ja heidän esimerkkinsä mukaan monia teistäkin — erehdyksestä, joka on yhtä suuri ja yhtä vaarallinen kuin ateismi.

Tämä enemmän tai vähemmän silmäänpistävä erehdys on siinä, että Jumala erotetaan töistään, maasta, jossa teidän on vietettävä yksi elämänne ajanjakso.

Toiselta puolen sanotaan teille: "Kyllä, Jumala on olemassa, mutta te voitte vain myöntää sen todeksi ja palvella häntä. Ei kukaan osaa selittää Jumalan ja ihmisten välillä vallitsevaa suhdetta. Se on kysymys, josta teidän tietoisuutenne saa sopia Jumalan itsensä kanssa. Ajatelkaa siitä mitä haluatte, mutta älkää tyrkyttäkö uskoanne kaltaisillenne, älkää koettako sovittaa sitä tämän maailman asioihin. Politiikka on seikka sinänsä, uskonto toinen. Älkää sekoittako niitä. Jättäkää taivaalliset asiat vahvistetulle hengelliselle vallalle, oli se mikä hyvänsä, säilyttäen itsellenne vapauden olla uskomatta sitä, jos se teistä näyttää pettävän kutsumuksensa. Antakaa jokaisen ajatella ja uskoa omalla tavallaan; yhdessä täytyy hoitaa vain maallisia asioita. Uskotteko te, materialisteina tai spriritualisteina, vapauteen ja ihmisten yhdenvertaisuuteen? Toivotteko enemmistölle hyvinvointia? Haluatteko yleistä äänioikeutta? Yhtykää saadaksenne toiveenne täytetyiksi; sen tähden ei teidän tarvitse käsittää taivaallisia asioita."

Toisella puolen on taas ihmisiä, jotka sanovat teille:

"Jumala on olemassa. Mutta hän on niin suuri, liian paljon ylempänä kaikkia luotuja, että te voisitte ihmistöillä saavuttaa hänet. Maa on tomua. Elämää kestää vain hetkinen. Erottautukaa edellisestä niin paljon kuin voitte, älkääkä antako jälkimäiselle enempää arvoa kuin se ansaitsee. Mitä ovat kaikki maalliset edut verrattuina sielunne iankaikkiseen elämään? Ajatelkaa tätä, kohottakaa katseenne taivaaseen. Mitäpä väliä sillä on, minkälaisessa asemassa te elätte täällä? Te olette määrätyt kuolemaan, ja Jumala tulee tuomitsemaan teidät niiden ajatusten mukaan, jotka olette omistaneet hänelle eikä maalle. Kärsittekö? Siunatkaa Herraa, joka lähettää teille koettelemuksia. Maallinen elämä on koetuksen aikaa. Maanpäällä te olette kodittomia. Halveksikaa sitä ja kohotkaa sen yli. Kärsimysten, kurjuuden ja orjuuden kautta voitte te palata Jumalan luo, ja pyhittää itsenne häntä palvelemalla, rukoilemalla, maallisia halveksimalla, uskomalla tulevaisuuteen, joka korvaa teille runsaasti kaiken."

Näistä, jotka näin puhuvat, eivät edelliset rakasta Jumalaa ja jälkimäiset eivät tunne häntä.

Sanokaa edellisille: ihminen on yksi. Te ette voi jakaa häntä kahtia ja siten saada häntä olemaan yhtä mieltä kanssamme periaatteista, joiden tulisi säännöstää yhteiskunnan järjestely, koska hän eroaa teistä alkuperänsä, vaiheittensa ja elämäntapansa puolesta täällä alhaalla. Uskonnot hallitsevat maailmaa. Koska ihmiset Intiassa uskovat olevansa syntyneet mikä Braman, heidän Jumalansa, päästä, mikä käsivarresta, mikä jalasta, järjestävät he yhteiskunnan ihmisajatusten mukaan kasteihin, määräävät yksille perinnöksi henkisen työn, toisille sodan toimet, kolmansille orjan työt, tuomiten siten itsensä liikkumattomuuteen, mitä yhä kestää ja on kestävä, siksi kunnes usko tuohon periaatteeseen loppuu. Kun kristityt julistivat maailmalle, että kaikki ihmiset olivat Jumalan lapsia ja veljiä hänessä, eivät kaikkien antiikin lainlaatijain ja filosofien opit, jotka määrittelivät ihmisen kaksinaisen luonteen, riittäneet ehkäisemään orjuuden poistamista, orjuuden joka muodosti täydellisesti erillisen ihmisryhmän yhteiskunnan keskuuteen. Jokaisen uskonnollisten tunteiden edistysaskeleen kulussa voimme osoittaa vastaavan yhteiskunnallisen edistyksen tapahtuneen myöskin ihmiskunnan historiassa. Mutta uskonnollisen välinpitämättömyyden opille ette voi löytää muuta vastinetta kuin anarkian. Te kykenette kyllä hävittämään, ette koskaan rakentamaan, kieltäkää se, jos voitte. Mihin olette saapuneet liioittelemalla erästä protestanttiseen oppiin sisältyvää periaatetta, jonka hylkäämisen protestanttinen oppikin nykyään tuntee tarpeelliseksi — johtamalla kaikki aatteensa ainoastaan yksilön vapaudesta? Anarkian yhdyselämään: se on, heikkojen sortamiseen; vapauteen poliittisessa järjestössä: se on, heikon halveksumiseen, koska hänellä ei ole aikaa, ei tilaisuutta käyttää omia oikeuksiaan; siveelliseen itsekkyyteen: se on, heikon eristämiseen ja tuhoamiseen, kun hän ei voi auttaa itseään. Mutta me pyrimme yhdistymään, ja kuinka saavutamme sen varmasti, jollemme veljien avulla, jotka uskovat samoihin, järjestäviin periaatteisiin, jotka yhtyvät samassa uskossa, jotka vannovat samassa nimessä? Tahdomme yhteistä kasvatusta, ja kuinka voimme antaa tai ottaa sitä vastaan ilman yhteistä uskoa? Me tahdomme luoda kansakunnan, ja kuinka onnistuisimme siinä uskomatta samaan päämäärään, yhteiseen velvollisuuteen? Ja mistä voisimme me johtaa opin yhteisestä velvollisuudesta, jollemme aatteesta, jonka kehitämme Jumalasta ja hänen suhteestaan meihin? Yleinen äänioikeus on varmasti mainio asia, on ainoa laillinen keino, millä maata voipi hallita yhä uudistuvitta, raivokkaitta pulitta. Mutta yleinen äänioikeus saman uskon hallitsemassa valtakunnassa ilmaisee kansallisen pyrkimyksen kansallisen tahdon. Mutta kuinka se maassa, jossa ei ole yhteistä uskoa, voisi ilmaista muuta kuin luvultaan suuremman osan edut sortaen kaikkia muita? Kaikki uudistukset uskonnottomassa ja uskonnosta väliä pitämättömässä maassa kestävät niin kauan kuin yksityisten oikut tai edut sitä vaativat, eikä enempää. Viimeisten viidenkymmenen vuoden kokemus on vakaannuttanut meidät kylliksi tässä kysymyksessä.

Sanokaa niille, jotka puhuvat teille taivaasta erottaen sen maasta, että taivas ja maa ovat yhtä niinkuin elämä ja sen loppu. Älkää sanoko, että maa on tomua. Maa on Jumalan. Hän loi sen, että te sen kautta voisitte kohota hänen luokseen. Maa ei ole katumuksen ja kiusausten laakso, se on meidän työtämme ja itseparannustamme varten varattu paikka, kehittyäksemme korkeampaa olotilan astetta kohti. Jumala ei luonut meitä mietiskelemään, vaan toimimaan, hän loi meidät omaksi kuvaksensa ja hänessä on ajatus ja toiminta, — siispä hänessä ei ole ajatusta joka ei muuttuisi toiminnaksi. Meidän tulee, sanotaan, halveksia maallisia asioita ja hyljätä maallinen elämä pitääksemme huolta taivaallisesta; mutta mitä on mainen olo, jollei taivaallisen alkusoitto, askel kohti sen saavuttamista? Ettekö huomaa, että siunatessamme viimeisiä astuimia niissä portaissa, joita pitkin meidän kaikkien tulee nousta, taitamme tiemme ensimäisiä kiroomalla? Sielun elämä on pyhää kaikilla asteillaan, maallisella niin kuin seuraavillakin. Jokaisen asteen tulee siis olla seuraavan valmistusta, kaiken ajallisen edistyksen täytyy avustaa lakkaamatonta ylöspäin pyrkivää kehitystä ikuista elämää kohti, jonka Jumala vuodattaa jokaiseen meistä ja yhteisihmisyyteen, joka kehittyy meidän jokaisen toiminnan ohella.

* * * * *

Nyt on Jumala asettanut teidät tänne maan päälle. Hän on asettanut teidät miljoonien kaltaistenne olentojen keskuuteen, joiden ajatus saa ravintonsa teidän ajatuksistanne, joiden parantuminen edistyy tasan teidän parantumisenne rinnalla, joiden elämä hedelmöittää teidän elämänne. Pelastuaksenne erilleen jäämisestä on hän antanut teille tarpeita, joita ette yksin voi tyydyttää, ja voimakkaan yhteiskunnallisen vaiston, joka eläinten sielussa nukkuu, ja joka erottaa teidät eläimistä.

Hän on hajoittanut teidät ympäri tämän maailman, jota te nimitätte aineeksi, suurenmoisessa kauneudessaan, elämää kuohuvan, elämää, — ette saa sitä unohtaa, — joka kaikkialla kantaa Jumalan näkyvää leimaa, mutta siitä huolimatta vaatii teiltä työtä, riippuu teistä ilmaisumuodoissaan ja kasvaa voimassa sen mukaan kuin teidän toimintakykynne kohoaa. Hän on kätkenyt teihin sammumattoman osanoton vaistoja: käskenyt sääliä murehtivia, iloita hymyilevien kanssa, vihata niitä, jotka sortavat toisia, — oikeuden loppumattoman kaipuun, neron ihailun, kun se keksii uusia tuntemattomia totuuksia, innostuksen, kun joku muuttaa ne kaikille hyödylliseksi toiminnaksi, hartaan kunnioituksen niitä kohtaan, jotka kuolevat marttyyreinä, kun eivät ole saattaneet viedä totuutta voittoon, todistaen omalla verellään sen oikeutuksen puolesta. Kun te nyt kiellätte, halvennatte nämä tehtävänne merkit, jotka Jumala on teidän läheisyyteenne asettanut, huudatte te anathemaa hänen ilmestymismuodoilleen vaatien meitä suuntaamaan koko voimamme sisäiseen puhdistustyöhön, joka pakostakin tulee jäämään puolinaiseksi, mahdottomaksikin yksin jatkettuna!

Eikö Jumala rankaise sitä, joka häntä noin kiusaa? Eikö hän alenna orjaa? Eikö puolet köyhän päivätyöläisen sielusta uppoa aistillisiin haluihin, sen, mitä te aineeksi nimitätte, sokeihin vaistoihin, niin kauan kuin hänen on pakko tuhlata omaa jumalaista elämäänsä ruumiillisiin toimiin ilman sivistyksen valoa? Tapaatteko elävämpää uskonnollista tunnetta venäläisessä orjassa kuin puolalaisessa, joka taistelee isänmaansa ja vapautensa puolesta? Tapaatteko tulisempaa jumalallista rakkautta Kaarlo Albertin tai Modenan herttuan sorrettujen alamaisten parissa kuin 1100-luvun Lombardian tai 1400-luvun Firenzen tasavaltalaisten keskuudessa?

Missä hyvänsä Jumalan henki vallitsee, siellä on vapaus, on sanonut eräs mahtavimpia apostoleja, mitä me tunnemme. Hänen julistamansa oppi vaati orjuuden poistamista, sillä kukapa osaisi ymmärtää ja palvella Jumalaa oikein ryömien hänen luomiensa olentojen jaloissa? Teidän oppinne ei ole uskontoa, se on ihmisten keksimä lahko, sellaisten, jotka ovat unohtaneet alkuperänsä, unohtaneet taistelun, jota heidän isänsä kävivät turmeltunutta yhteiskuntaa vastaan, ja voitot, jotka he saavuttivat, uudistaen töillään tämän maailman, jota te, haaveilijat, nyt halveksitte. Mikä hyvänsä vakava usko nouseekaan vanhojen, pilautuneiden tunnustusten raunioista, on se uudistava nyt vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen, koska voimakas oppi aina pyrkii soveltautumaan inhimillisen toiminnan kaikkiin aloihin, koska maa kaikkina aikoina on pyrkinyt mukautumaan taivaan mukaan, johon se uskoi, koska koko ihmiskunnan historia toistaa eri muodoissa, muunnellen asteettain aikojen mukaan Herran rukouksen sanoja: Tulkoon sinun valtakuntasi, niin maan päällä kuin taivaissa!

Tulkoon Jumalan valtakunta niin maan päälle kuin taivaisiin! Olkoon se, oi veljeni! paremmin käsitettynä ja käytäntöön sovellettuna kuin ennen, teidän uskontunnustuksenne, rukouksenne! Toistakaa sitä ja työskennelkää, että se toteutuisi! Älkää kuunnelko niitä, jotka koettavat saada teidät taipumaan toimettomaan alistuvaisuuteen, välinpitämättömyyteen maallisista asioista, kumartamaan jokaista ajallista, vaikkapa väärääkin mahtia, toistaen teille seuraavaa lausetta sitä ymmärtämättä: "Antakaa keisarille, mitä keisarin on, ja Jumalalle mitä Jumalan on!" Voitteko mainita jotakin mikä ei olisi Jumalan? Keisarin ei ole mikään muu kuin se, mikä on Jumalan lain mukaista. Keisari, toisin sanoen ajallinen valta, varsinainen hallitus on vain Jumalan tarkoitusten valtuutettu toimeenpanija, siinä määrin kuin hänen voimansa siihen riittävät. Jos hän rikkoo valtakirjansa, on teillä, en sano oikeus, vaan velvollisuus korjata se.

Mikä on teidän tehtävänne täällä maailmassa, jollei harjoitella kehittämään voimienne mukaan omalla alallanne Jumalan aivoituksia? Miksikä saarnaisimme ihmissuvun yhteyden oppia, joka on välttämätön seuraus Jumalan yhteydestä, jollemme työskentelisi sen toteuttamiseksi, vastustaen mielivaltaisia jaoituksia, vihamielisyyden syitä, jotka kaikkialla erottavat ihmiskunnan asuttamat alueet? Miksikä uskoisimme ihmisten yhdenvertaisuuteen, joka on välttämätön seuraus ihmissuvun yhteydestä Jumalan kasvojen edessä, jos välinpitämättömästi kärsisimme, että tuota yhdenvertaisuutta yhteiskunnan tietäen hävyttömästi loukataan? Miksikä uskoisimme ihmisten vapauteen, inhimillisen vastuunalaisuuden perustaan, jollemme työskentelisi hävittääksemme kaikki esteet, jotka häiritsevät ensinmainittua ja vahingoittavat jälkimäistä? Miksikä puhuisimme veljeydestä tietäen että meidän veljiämme joka päivä sorretaan, pilkataan ja häväistään? Maa on meidän työpaikkamme. Ei ole tarvis halventaa sitä, vaan pyhittää se. Aineelliset voimat, joita tapaamme ympärillämme, ovat meidän työvälineitämme. Ei pidä suinkaan hyljätä, vaan tulee parantaa niitä.

Mutta sitä te ette saa aikaan Jumalatta. Olen puhunut teille velvollisuuksista. Olen selittänyt, ettei ainoastaan tietoisuus oikeuksistanne riitä johtamaan teitä kestävästi hyvälle tielle, ei riitä hankkimaan teille asemanne asteettaisia, jatkuvia parannuksia, joihin pyritte. Mutta mistä johtuu velvollisuus Jumalatta? Jumalatta ette te voi millekään haluamallenne yhteiskuntajärjestelmälle keksiä muuta perustetta kuin sokean, raa'an, väkivaltaisen voiman.

Tästä ei ole poikkeusta. Joko riippuu ihmisellisten asioiden kehitys salliman laista, jota meidän kaikkien tulee tutkia ja sovittaa käytäntöön, tai nojaa se sattumaan, hetken olosuhteihin, tai henkilöön, joka paraiten osaa käyttää tuota sattumaa, noita olosuhteita hyväkseen. Joko täytyy meidän totella Jumalaa, tai palvella ihmisiä; samantekevää, yhtäkö tai useampia. Jollei korkein sielu hallitse kaikkia ihmissieluja, kuka voisi pelastua kaltaistemme mielivallasta, kun he sattumalta ovat voimakkaampia kuin me? Jollei ole olemassa pyhää, loukkaamatonta lakia, jota ihmiset eivät ole säätäneet, minkä ohjeen mukaan arvostelisimme, onko teko oikea tai ei? Kenen nimessä, minkä nimessä vastustaisimme sortoa ja vääryyttä?

Jumalatta ei ole muuta valtiasta kuin tosiasia, tosiasia, jonka eteen materialistit aina kumartuvat, olkoon sen nimi sitten Vallankumous tai Napoleon; tosiasia, jota materialistit vieläkin Italiassa ja muualla käyttävät kilpenään puolustaakseen velttouttaan silloinkin, kun he teoreettisesti kannattavat meidän periaatteitamme. Kuinka voisimme siis vaatia heiltä uhrautuvaisuutta, alttiutta kärsimään, omien yksilöllisten mielipiteittemme nimessä? Muuttaisimmeko, ainoastaan omien etujemme painolla, teorian käytännöksi, abstraktisen periaatteen toiminnaksi? Älkää pettykö siinä. Niin kauan kuin me yksilöinä puhumme jonkin teorian nimessä, minkä meidän yksilöllinen älymme meissä herättää, tulee meillä olemaan se, mitä meillä nytkin on: yhteyttä sanoissa, vaan ei teoissa. Huuto, joka kaikuu kaikkien suurten vallankumousten keskellä, ristiretkien huuto: " Jumala sen tahtoo! Jumala sen tahtoo!" saattaa yksin muuttaa veltot toimiviksi, antaa pelokkaille rohkeutta, laskeville luonteille uhrautumisen intoa, uskoa niille, jotka epäillen hylkäävät kaikki inhimilliset käsitteet. Todistakaa ihmisille, että vapautuksen ja asteettaisen edistyksen työ, johon te heitä kutsutte, kuuluu Jumalan tarkoituksiin, ja kukaan ei nouse vastaan. Todistakaa heille, että täällä suoritettava maallinen työ on oleellinen kuolemattoman elämän osa, ja kaikki hetken laskelmat haihtuvat tulevaisuuden tärkeyteen nähden. Jumalatta voitte te käskeä, ette vakaannuttaa, voitte olla vuorostanne hirmuvaltijaita, ette kasvattajia ja apostoleja.

Jumala sen tahtoo! Jumala sen tahtoo! Se on kansan huutoa, veljeni! Se on teidän kansanne, Italian kansan huuto! Älkää antako niiden pettää itseänne, te, jotka sydämellisellä rakkaudella työskentelette kansanne hyväksi, niiden, jotka ehkä selittävät teille, ettei Italian henki ole valtiollista henkeä, ja että uskonnollinen henki on erinnyt täältä.

Uskonnollinen henki ei ole koskaan eronnut Italiasta, niin kauan kuin Italia, vaikka hajallaankin, on pysynyt suurena ja valveutuneena. Mutta se erosi siitä silloin kun 1500-luvulla Firenze oli sortunut Kaarle V:n ulkomaalaisista aseista ja Italian elämän vapaus paavien petoksen vuoksi. Ja me aloimme menettää kansallisen luonteemme ja elää niin kuin me olisimme espanjalaisia, saksalaisia tai ranskalaisia. Silloin alkoivat meidän oppineemme näytellä ruhtinaiden narreja, poistaa isäntiensä haluttomuutta, nauramalla kaikelle ja kaikille. Silloin meidän pappimme, nähdessään kaiken uskonnollisen totuuden sovelluttamisen mahdottomaksi, alkoivat kaupata pyhiä asioita ja ajatella itseään eikä kansaa, jota heidän olisi tullut valistaa ja suojata. Ja silloin tuo kirjailijoiden pilkkaama, pappien pettämä ja nylkemä, kaikesta valtiollisesta vaikutuksesta eristetty kansa alkoi kostaa, nauraen oppineille, epäillen pappeja, nousten kapinaan kaikkea uskoa vastaan huomatessaan entisen turmeltuneen, kykenemättä näkemään tulevaisuuteen.

Siitä ajasta alkaen me hyljättyinä ja voimattomina vajosimme tottumuksen ja hallitusten vaikutuksen alaisina taikauskoon ja uskottomuuteen. Mutta me tahdomme nousta jälleen mahtavina ja kunnioitettuina. Ja muistakaamme kansallista perintöämme. Muistakaamme, että Jumalan nimi huulillansa, ja uskonsa merkkien alla taistelun keskustassa, voittivat meidän lombardialaiset veljemme 1100-luvulla saksalaiset anastajat ja valloittivat takaisin heiltä riistetyn vapauden. Muistakaamme, että Toscanan kaupunkien tasavaltalaiset kokoontuivat neuvottelemaan kirkkoihin. Muistakaamme Firenzen käsityöläisiä, jotka kieltäytyen alistamasta Medicin perheen käskynvaltaan kansanvaltaista vapauttaan, valitsivat juhlallisella äänestyksellä Kristuksen tasavallan johtajaksi. Muistelkaamme veli Savonarolaa, joka julisti samalla kertaa Jumalan ja kansan oikeutta, muistelkaamme genovalaisia, jotka kivet aseinaan ja suojelevaa neitsyt Mariaa avukseen huutaen vapauttivat v. 1746 kaupunkinsa sitä hallussaan pitävästä saksalaisesta sotajoukosta. Muistelkaa koko samanlaista tapaussarjaa, missä uskonnollinen ajatus suojeli ja hedelmöitti Italian kansallisia pyrkimyksiä.

Ja uskonnollinen tunne lepää kehitystä odottaen kansamme sydämessä. Ken sen saisi heräämään, tekisi kansakunnan hyväksi paljoa enemmän kuin parikymmentä valtiollista oppia. Ehkäpä on syynä siihen kylmyyteen, mitä Italian kansa tähän asti on osoittanut kapinanyrityksille, yhtä paljon tuon tunteen puute niissä miehissä, jotka ulkomaalaisia hallitusmuotoja ja monarkistisia menettelytapoja jäljitellen ennen johtivat näitä yrityksiä Italiassa, kuin selvästi kansallisen päämääränkin vaillinaisuus. Levittäkää siis oppejanne Jumalan nimessä, veljet! Se, jolla on italialainen sydän, on seuraava teitä.

Puhukaa Jumalan nimessä. Oppineet tulevat hymyilemään. Kysykää oppineilta, mitä he ovat tehneet isänmaansa puolesta. Papit tulevat julistamaan teidät kirkon kiroukseen. Sanokaa papeille, että te tunnette Jumalan paremmin kuin he kaikki, ja että Jumalan, hänen lakinsa ja teidän välillänne ei tarvita välittäjiä. Kansa on ymmärtävä teitä ja on toistava kanssanne: Me uskomme isään Jumalaan, ihmiskunnan Järkeen ja Rakkauteen, Luojaan ja Kasvattajaan.

Ja sen sanan merkeissä te ja kansa voitatte.

III

Laki.

Te elätte. Siis on teillä myös elämän laki. Ei ole elämää ilman lakia. Kaikki mitä on, on olemassa jollakin määrätyllä tavalla, määrätyillä ehdoilla, määrättyä lakia seuraten. Mineraaleja johtaa ryhmityslaki, kasvun laki johtaa kasveja, liikuntolaki tähtiä, ja laki hallitsee teitä ja teidän elämäänne — laki, joka on sitä jalompi ja korkeampi mitä ylempänä te olette kaikkia muita luotuja maan päällä. Kehittyä, toimia, elää lakinne mukaan on teidän ensimäinen ja ainoa velvollisuutenne.

Jumala on antanut teille elämän. Siis on Jumala antanut teille lainkin. Jumala on ihmisrodun ainoa lainsäätäjä. Hänen lakinsa on ainoa, jota teidän tulee totella. Ihmiselliset lait ovat elinvoimaisia ja hyviä vain siinä määrin kuin ne sopeutuvat siihen selittäen sitä ja sovelluttaen sen käytäntöön. Ne ovat taas huonoja aina, kun ne ovat ristiriidassa sen kanssa tai eroavat siitä; ja silloin ei ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin vaatii olemaan niitä tottelematta ja hävittämään ne. Se joka paraiten selittää ja inhimillisiin tapauksiin sovittaa Jumalan lakia on teidän laillinen johtajanne. Rakastakaa ja seuratkaa häntä. Mutta paitsi Jumalaa ei teillä voi, eikä saa olla, häntä pettämättä ja häntä vastaan kapinoimatta, toista käskijää.

Teidän elämänne lain, Jumalan lakien tuntemisessa piilee moraalin peruste, teidän töittenne ja velvollisuuksienne ohje ja vastuunalaisuutenne mitta. Se on myöskin puolustajanne vääriä lakeja ja mielivaltaa vastaan, jos joko yksi tai useat ihmiset koettavat sortaa teitä. Sitä tuntematta ette voi vaatiakaan ihmisen nimeä tai oikeuksia. Kaikkien oikeuksien alkuperä on laissa, ja niin kauan kuin te ette vetoa siihen olette te joko sortovaltiaita tai orjia; ei muuta! Olette sortajia, jos olette voimakkaita; muiden voiman orjuuttamia, jos olette heikkoja. Ollaksenne ihmisiä tulee teidän tuntea laki, joka erottaa ihmisluonteen eläinten, kasvien, mineraalien luonteesta, sekä toimia sen mukaan.

Kuinka opimme sen tuntemaan?

Tämän kysymyksen on ihmiskunta kaikkina aikoina tehnyt kaikille niille, jotka ovat lausuneet sanan velvollisuus, ja tähän päivään saakka ovat vastaukset olleet erilaisia.

Eräät ovat vastanneet osoittamalla lakikokoelmaa, kirjaa, sanoen: "Tähän sisältyy koko siveellinen laki." Toiset ovat sanoneet: "Kysyköön jokainen omalta sydämeltään; siellä piilevät hyvän ja pahan määritelmät." Toiset taas ovat vedonneet yleiseen oikeudentuntoon, hyljäten yksityisen arvostelukyvyn, ja selittäneet, että "missä ihmiskunta on yhtä mieltä jostakin uskomasta, siellä on tuo uskoma tosi".

He erehtyvät kaikki. Ja ihmissuvun historia julistaa, vastaansanomattomilla syillä, kaikki vastaukset mahdottomiksi.

Ne, jotka vakuuttavat kirjasta, tai yhden ainoan ihmisen huulilta lukevansa koko siveellisen lain, ne unohtavat, ettei ole ainoatakaan lakikokoelmaa, jota ei ihmiskunta vuosisatojakin siihen uskottuaan olisi hyljännyt hakeakseen ja julistaakseen toista, ja ettei ainakaan nykyään ole syytä uskoa, että ihmiskunta muuttaisi menettelytapaansa.

Niiden, jotka väittävät, että yksilön tajunta sellaisenaan olisi oikean ja väärän, siis myöskin hyvän ja pahan ohje, tulee muistaa, ettei yhdestäkään uskonnosta, oli se miten pyhä hyvänsä, ole puuttunut kerettiläisiä, puhumattakaan eriuskolaisista, jotka aina ovat nopeita vakaumuksella käymään marttyyrikuolemaan oman oikeudentajuntansa nimessä. Nykyään hajaantuu protestanttinen oppi tuhansiin lahkoihin ja alalahkoihin, jotka kaikki perustuvat yksilön oikeudentajuntaan. Kaikki ovat ne valmiit katkeraan keskinäiseen taisteluun ja tukevat uskonanarkiaa, joka on sen eripuraisuuden ainoa todellinen lähde, mikä nykyään valtiollisesti ja yhteiskuunallisesti rasittaa Euroopan kansoja.

Ja toiselta puolen tulee niiden, jotka kieltävät yksityisen tajunnan todistuksen vedoten koko ihmiskunnan yksimielisyyteen johonkin uskomaan nähden, muistaa, että kaikki nuo suuret aatteet, jotka ovat kohottaneet ihmiskuntaa, alussa esiintyivät vastustaen sitä, minkä ihmiskunta hyväksyi, ja että niitä julistivat henkilöt, joita ihmiskunta pilkkasi, ahdisti, ristiinnaulitsi.

Näistä ohjeista ei siis yksikään riitä hankkimaan Jumalan lain totuuden tuntemusta. Ja kuitenkin on yksilön tajunta pyhä, ihmiskunnan yleinen hyväksyminen on pyhä, ja se, joka jättää kysymättä neuvoa jommaltakummalta, luopuu totuuden tuntemisen oleellisesta keinosta. Tähänastinen, yleinen erehdys on ollut se, että on tahdottu liittää totuus yhteen ainoaan näistä keinoista. Seurauksiltaan ratkaiseva ja mitä turmiollisin erehdys, koska se ei saata määrätä yksityisen tajuntaa ainoaksi totuuden ohjeeksi anarkiaan lankeamatta, eikä voi määrätyllä hetkellä vedota yleisen yksimielisyyden peruuttamattomaan tuomioon tukahuttamatta inhimillistä vapautta, syöksymättä suoraa päätä hirmuvaltiuteen.

Mainitsemme nämä esimerkit osoittaaksemme, kuinka näille ensimäisille perustuksille rakentuu lujemmin kuin luulisikaan koko yhteiskunnallinen rakennus. Ja niin ovat ihmiset saman erehdyksen vallassa järjestäneet valtiollisen yhteiskunnan, toiset kunnioittamalla ainoastaan yksityisen oikeuksia, unohtaen täydellisesti yhteiskunnan kasvattavan tehtävän, toiset taas yhteiskunnallisten oikeuksien nojalla uhraten yksilön vapauden ja toimintavallan.[1] Ranska, suuren vallankumouksensa jälkeen, ja etenkin Englanti osoittavat meille, kuinka edellinen järjestelmä johtaa vain eriarvoisuuteen ja enemmistön sortoon. Kommunismi taas, jos se milloinkaan saattaisi muuttua tosiasiaksi, osoittaisi, kuinka jälkimäinen tuomitsee yhteiskunnan kivettymään, riistäen siltä kaiken liikunnan ja kaiken edistymiskyvyn.

Niinpä edelliset, ottaen huomioon vain niin sanotut yksilön edut, ovat järjestäneet tai pikemmin saattaneet epäjärjestykseen taloudellisen järjestelmän, asettaen sen ainoaksi perusteeksi rajattoman, vapaan kilpailun teorian, kun taas jälkimäiset, jotka ottivat huomioon vain yhteiskunnallisen yhteyden, tahtoisivat siirtää hallitukselle kaikki valtion tuotantovoimat. Siinä kaksi käsityskantaa, joista edellinen on antanut meille kaikki anarkian varjopuolet; jälkimäinen taas johtaisi paikoillaan pysymiseen ja kaikkiin hirmuvallasta johtuviin onnettomuuksiin.

Jumala on antanut teille tovereittenne yleisen hyväksymisen ja omantuntonne kuin siiviksi, joilla voitte kohota niin lähelle häntä kuin mahdollista. Miksi tahdotte itsepäisesti silpoa toisen? Miksi tahdotte eristäytyä ja erottautua maailman yhteydestä? Miksi tahdotte tukahuttaa ihmiskunnan äänen? Molemmat ovat pyhiä; Jumala puhuu molemmissa. Missä hyvänsä ne kohtaavat toisensa, missä hyvänsä omantuntonne ääntä tukee ihmiskunnan mielipiteen kannatus, siellä on Jumala; silloin tiedätte varmasti tavanneenne totuuden. Edellinen varmentaa jälkimäisen.

Jos teidän velvollisuutenne olisivat vain kielteisiä, jos tehtävänne olisi ainoastaan olla tekemättä pahaa, olla vahingoittamatta veljiänne, ehkäpä riittäisi omantuntonne äänikin, sillä kannalla, missä vähemmänkin sivistyneet nyt ovat, johtamaan teitä. Te olette syntyneet hyvään, ja joka kerta kun te toimitte suorastaan lainvastaisesti, joka kerta kun teette sellaista, mitä ihmiset sanovat rikokseksi, on teissä jotakin, mikä syyttää teitä kuin moittiva ääni, jonka voitte salata toisilta, mutta ette itseltänne. Teidän tärkeimmät velvollisuutenne ovatkin myönteisiä. Toimettomuus ei riitä, täytyy toimia. Ei ole kylliksi se, että te tyydytätte itseänne ollen rikkomatta lakia; teidän tulee toimia lain mukaan. Ei riitä olla vahingoittamatta, tulee hyödyttää veljiään. Liiankin usein tähän saakka on moraali esiintynyt ihmisille pikemmin kielteisessä kuin myönteisessä muodossa. Lain selittäjät ovat sanoneet: "älä varasta, älä tapa!" Harva, tuskinpa kukaan on näyttänyt heille ne velvoitukset, jotka kuuluvat heille ihmisinä ja sen, kuinka he voivat hyödyttää lähimäisiään ja Jumalan luomia tarkoituksia. Tämä on siis moraalin ensimäinen tarkoitus, eikä yksilö, joka kuuntelee ainoastaan oman oikeustajuntansa ääntä, voi milloinkaan päästä siihen.

Yksilön oikeudentunto puhuu hänen kasvatuksensa, hänen harrastustensa, tapojensa ja intohimojensa kieltä. Villin irokeesin omatunto puhuu toisenlaista kieltä kuin 1800-luvun sivistyneen eurooppalaisen. Vapaan miehen omatunto luo hänelle velvollisuuksia, joita orjan tajunta ei saata arvatakaan.

Kyselkääpä köyhältä piemontilaiselta tai lombardialaiselta päivätyöläiseltä, jonka ainoana moraalin julistajana on ollut halpa pappi, jonka ainoana, suvaittuna lukemisena, jos hän edes osaa lukea, on ollut itävaltalainen katkismus; kysykääpä häneltä, niin hän vastaa, että ankara työ millä palkalla hyvänsä perheen elättämiseksi, rajaton lakeihin alistuminen tutkimatta, minkälaisia ne ovat, sekä eläminen toisia vahingoittamatta ovat hänen velvollisuutensa. Sille, joka puhuisi hänelle velvollisuuksista, jotka yhdistävät hänet isänmaahan ja ihmiskuntaan, sille, joka sanoisi hänelle: "Te vahingoitatte tovereitanne suostuessanne tekemään työtä alhaisemmalla palkalla kuin työn arvo on, te rikotte Jumalaa ja kuolematonta sieluanne vastaan tottelemalla vääriä lakeja", vastaisi hän kuin mies, joka ei käsitä kysymystä, nostaen hämmästyneenä kulmiaan. Kysykääpä italialaiselta työmieheltä, jolle paremmat olosuhteet ja seurustelu älyltään kehittyneempien ihmisten kanssa ovat opettaneet osan totuutta, vastaa hän teille, että hänen isänmaansa on sorretussa asemassa, että hänen toverinsa ovat väärin tuomitut elämään aineellisessa ja siveellisessä kurjuudessa, ja että hän tuntee tarvetta huutaa vastalauseensa, mikäli hänen voimistaan riippuu, tuolle vääryydelle.

Kuinka saattaa omantunnon ääni puhua niin suuresti eroavalla tavalla kahdelle saman ajan ja saman kansan yksilölle? Minkä tähden löydämme kymmenen oleellisesti samaan ryhmään kuuluvan yksilön keskuudesta, jotka kannattavat ihmisrodun kehitystä ja edistystä, kymmenen eri mielipidettä siitä, kuinka usko on muutettava toiminnaksi, kymmenen eri käsitystä velvollisuudesta? Silminnähtävästi ei yksityisen omantunnon ääni riitä, kaikissa tilanteissa, muutta ohjeetta, elävöittämään lakia hänelle. Tajunta riittää vain selvittämään teille, että laki on olemassa, ei millainen se on, se riittää selvittämään, että teillä on velvollisuuksia, ei millaisia nuo velvollisuudet ovat. Sen vuoksi on ihmiskunnan keskuudessa aina ollut marttyyrejä, oli sitten itsekkyys miten paljon voitolla hyvänsä. Mutta kuinkahan lukuisia ovat ne marttyyrit, jotka ovat uhranneet elämänsä luuloteltujen velvollisuuksien vuoksi, nyt kaikille selvinneiden erehdysten hyväksi!

Teidän tietoisuutenne tarvitsee siis opasta, valoa, joka hälventäisi teitä ympäröivän pimeyden, ohjetta, joka vahvistaisi sitä ja ohjaisi vaistojanne. Ja tuo ohje on ihmisyyden järki.

Jumala on antanut järjen teille kaikille, että kasvattaisitte sitä tuntemaan hänen lakinsa. Nykyään anastaa teiltä kurjuus, vuosisatojen juurtuneet erehdykset ja isäntienne tahto sen kasvattamisen mahdollisuudenkin. Ja sen vuoksi on teidän välttämättömästi murrettava nuo esteet voimalla. Mutta vaikkapa nuo esteet olisivatkin raivatut pois, ei yhdenkään teidän järkenne riittäisi käsittämään Jumalan lakia, jollei se nojaisi ihmiskunnan järkeen. Teidän elämänne on lyhyt, teidän yksilölliset kykynne heikot, voimattomat ja kaipaavat tukipistettä. Niinpä on Jumala asettanut rinnallemme olennon, jonka elämä on jatkuva, jonka kyvyt kerääntyvät summaksi kaikkien niiden yksilöllisten kykyjen määrästä, mitä ehkä neljäntoista vuosisadan kuluessa on kehitetty; olennon, joka yksilöiden erehdysten ja rikosten keskellä yhä kasvaa viisaudessa ja siveydessä; olennon, jonka kehitykseen Jumala on kirjoittanut ja kaikkina aikoina kirjoittaa rivin laistaan.

Se olento on Ihmiskunta.

Ihmiskunta, niinkuin eräs ajattelija viime vuosisadalla on sanonut, on ihminen, joka lakkaamatta oppii. Yksilöt kuolevat, mutta ei totuuden määrä, minkä he ovat ilmituoneet; se hyvyyden paljous, mitä he ovat tehneet, ei mene hukkaan heidän poistuessaan: ihmiskunta kokoaa sen, ja ihmiset, jotka kulkevat heidän hautojensa yli, käyttävät sitä hyödykseen. Joku meistä syntyy tänään aatteiden, uskomusten piirissä, joita koko edeltävä ihmiskunta on muodostellut, ja jokainen meistä tuopi, tietämättäänkin, enemmän tai vähemmän tärkeän aineksen tulevaisuuden ihmiskunnan elämään. Ihmiskunnan sivistys kasvaa, niinkuin kohoavat Itämailla nuo pyramiidit, joihin jokainen matkustaja lisää kiven. Me kuljemme ohi, päiväkauden kestävällä vaelluksellamme, kutsuttuina samalla täydentämään yksityistä sivistystämme. Niin edistyy koko ihmiskunnankin sivistys maan päällä. Jumalan tarkoitus, mikä väläyksinä esiintyy meissä jokaisessa, kehittää hitaasti, asteettaisesti, jatkuvasti ihmiskuntaa. Ihmiskunta on Jumalan elävä sana. Jumalan henki hedelmöittää sen, ja tulee ilmi siinä yhä puhtaampana, yhä tarmokkaampana, ajanjaksosta ajanjaksoon, joskus yksilön, joskus kansan välityksellä. Työstä työhön, uskosta uskoon saa ihmiskunta vähitellen yhä selvemmän käsityksen omasta elämästään, omasta kutsumuksestaan, Jumalasta ja hänen laistaan.

Jumala tulee ihmiskunnassa lihaksi vähitellen. Jumalan laki on yksi niinkuin Jumalakin. Mutta meille se selviää kappale kappaleelta, rivi riviltä, mitä enemmän edeltävien sukupolvien kasvattavaa kokemusta kokoontuu, mitä enemmän kasvaa laajuudessa ja tarmossa yhteys rotujen, kansojen, yksilöiden välillä. Ei yksikään ihminen, ei mikään kansa, ei ainoakaan vuosisata voi väittää selvittäneensä sitä kokonaan. Vain yhtynyt ihmiskunta voi selvittää siveellisen lain, ihmiskunnan elämän lain, kun kaikki voimat, kaikki kyvyt, joista ihmisluonne on koottu, ovat suunnatut toimintaan. Mutta sen ohella opettaa meille se ihmiskunnan osa, joka on päässyt kauimmas sivistyksessä, kehityksellään osia siitä laista, jota me haimme. Sen historiasta luemme me Jumalan tarkoitukset, sen tarpeista omat velvollisuutemme, velvollisuudet, jotka muuttuvat tai paremmin sanoaksemme kasvavat tarpeitten mukaan, koska meidän ensimäinen velvollisuutemme on avustaa ihmiskunnan nousua sille sivistyksen ja parannuksen asteelle, jonka Jumala ja kulunut aika ovat sille valmistaneet.

Jos te siis haluatte tulla tuntemaan Jumalan lain, täytyy teidän paitsi omaan tietoisuuteenne vedota myöskin ihmiskunnan omaantuntoon ja hyväksymiseen. Tunteaksenne omat velvollisuutenne, on teidän otettava selkoa ihmiskunnan samanaikuisista tarpeista. Moraalin edistyminen on asteettaista niinkuin ihmissuvun ja teidänkin kuntonne. Kristinuskon siveysoppi ei ole samanlainen kuin pakanallisten aikojen, meidän aikamme moraali ei ole sama kuin kahdeksantoista vuosisataa sitten. Nykyään pyrkivät teidän isäntänne salaamaan teiltä velvollisuutenne samoinkuin ihmiskunnan tarpeet, erottamalla teidät uusista luokista, kieltämällä teitä yhtymästä, alistamalla sanomalehdistön kaksinkertaisen sensuurin alaiseksi. Ja kuitenkin voitte te, jos tahdotte, ennen sitäkin aikaa, jolloin kansakunta opettaa teille ilmaiseksi yleissivistävissä kouluissa ihmiskunnan entistä historiaa ja sen nykyisiä tarpeita, hankkia osittaisia tietoja edellisistä ja arvata jälkimäiset.

Ihmiskunnan nykyiset tarpeet ilmenevät suuremmalla tai pienemmällä voimalla, enemmän tai vähemmän epätäydellisesti, niissä tapauksissa, joita joka päivä sattuu maissa, missä liikkumattomuus ja hiljaisuus ei ole aivan ehdoton laki. Mikäpä kieltäisi teitä niitä tietämästä? Mikä väkivaltaisen epäilyksen voima voisi pitemmän aikaa estää miljoonia ihmisiä, joista hyvin useat matkustavat Italian rajojen ulkopuolella taas palatakseen, tietämästä mitä Euroopassa tapahtuu? Jos julkiset yhdistykset ovat kielletyt teiltä Italiassa, kukapa voisi estää salaisia seuroja, jos ne välttävät ulkonaisia merkkejä ja monimutkaisia järjestöjä, muodostaen vain veljellisen ketjun, joka ulottuu maasta maahan, lopulta koskettamasta jotakin rajan monilukuisista pisteistä?

Tapaattehan kaikkialla maa- ja merirajalla omia ystäviänne ja kansalaisianne, miehiä, jotka teidän isäntänne ovat karkoittaneet, koska he halusivat auttaa teitä, miehiä, jotka tahtovat olla totuuden sanansaattajia keskuudessanne, jotka kertovat teille mielihalulla sen, mitä he opinnoilla ja maanpaon surullisella helppoudella ovat saaneet tietää ihmiskunnan vaiheista ja sen nykyisistä pyrkimyksistä. Kuka voi estää teitä saamasta jotakin niistä kirjoituksista, joita teidän veljenne painattavat teitä varten maanpaossa, jos te vain itse haluatte niitä? Lukekaa niitä ja polttakaa ne, niin että teidän isäntienne lähettämät urkkijat eivät keksisi niitä teidän käsissänne, tehdäkseen sen perusteella syytöksen teidän perhettänne vastaan. Avustakaa meitä tarjouksillanne laajentamaan toiminta-alueitamme, laatimaan ja painattamaan teitä varten yleisen ja teidän isänmaanne historian oppikirjoja. Auttakaa meitä avaamalla uusia pääsyteitä, että ne voisivat levitä mahdollisimman laajalle.

Olkaa varmoja siitä, ettette opetuksetta saata oppia tuntemaan velvollisuuksianne ja että yhteiskunnalle, eikä teille, jää kaikki vastuu jokaisesta oikeuden loukkauksesta, koska se kerran kieltää teiltä kaiken opetuksen. Teidän vastuunalaisuutenne alkaa siitä päivästä, kun teille tarjotaan tilaisuutta oppiin ja te lyötte sen laimin; siitä päivästä, kun teille ilmautuu keinoja kukistaa yhteiskunta, mikä tuomitsee teidät tietämättömyyteen, ettekä aio käyttää niitä. Te ette ole syyntakeisia, koska te olette tietämättömiä. Te olette syyntakeisia silloin, kun te alistutte jäämään oppimattomiksi, koska, kun teidän tajuntanne ilmaisee teille, ettei Jumala ole antanut teille lahjoja käskemättä kehittää niitä, kuitenkin annatte kaikkien järjenlahjojenne nukkua sielussanne, — koska tietäessänne, ettei Jumala ole voinut antaa teille totuuden rakkautta näyttämättä keinoja sen seuraamiseksi, te epätoivoisina ette haekaan sitä ja hyväksytte tutkimatta oikeaksi sen, mitä mahtimiehet ja heidän lahjomansa papit teille totuutena esittävät.

Jumala, ihmiskunnan isä ja opettaja, ilmaisee ihmisille lakinsa aikojen kuluessa. Kysykää neuvoa ihmiskunnan vaiheilta — teidän tovereittenne neuvonantajalta — ei yhden vuosisadan rajoitetulta alalta tai yhden ajattelijakoulun opeista, vaan kaikilta vuosisadoilta ja kuolleilta sekä eläviltä ihmisiltä. Aina kun teidän tajuntanne ääni on sopusoinnussa ihmiskunnan yleisen äänen kanssa, saatte olla varmat totuudesta, tietäen varmasti tuntevanne rivin Jumalan laista.

Me uskomme ihmiskuntaan, Jumalan lain ainoaan tulkkiin maan päällä. Ja ihmiskunnan äänestä, kun se on sopusoinnussa oikeustajuntamme kanssa, johdamme me sen, mitä nyt aiomme puhua teille velvollisuuksistanne.

IV

Velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan.

Ensimäiset velvollisuutenne ei järjestykseen, vaan tärkeyteen nähden ovat velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan, koska te niitä käsittämättä voitte vain epätäydellisesti täyttää muut. Teillä on velvollisuuksia kaupunkilaisina, poikina, puolisoina, isinä; pyhiä, loukkaamattomia velvollisuuksia, joista myöhemmin tulemme laajemmin puhumaan. Mutta pyhiksi ja loukkaamattomiksi tekee nuo velvollisuudet se kutsumus, velvollisuus, jota teidän ihmisyytenne teiltä vaatii.

Te olette isiä kasvattaaksenne ihmisiä ihailemaan ja kehittämään Jumalan lakia. Te olette kaupungin asukkaita, teillä on isänmaa, voidaksenne helposti, rajoitetulla alueella, ihmisten avulla, joita jo kieli, harrastukset, tottumukset kiinnittävät teihin, voidaksenne työskennellä kaikkien ihmisten hyväksi, olivat he ketä hyvänsä, tulevat he minkälaisiksi tahansa — tehtävä, jonka hyväksi voisitte huonosti työskennellä erillänne, te yksinäiset ja heikot keskellä kaltaistenne ääretöntä paljoutta. Ne, jotka opettavat teille moraalia rajoittaen velvollisuutenne tunnon vain isänmaahan tai perheeseen, neuvovat teille enemmän tai vähemmän ahdasta itsekkyyttä, ja johtavat teitä siihen, mikä on paha toisiin ja itseenne nähden. Perhe ja isänmaa ovat kuin kaksi niitä ympäröivään suurempaan piiriin piirrettyä ympyrää, kuin kaksi porrasta rapuissa, joita ilman ette voi kohota korkeammalle, mutta joille teidän ei ole lupa pysähtyä.

Olette ihmisiä, siis ajattelevia, yhteiskunnan muodostavia olentoja, joitten edistysmahdollisuudet ovat rajattomat. Nuo piirteet luovat ihmisluonnon, mikä erottaa teidät muista teitä ympäröivistä olennoista, ja joka on uskottu teille kaikille kuin hedelmöitettävä siemen. Koko teidän elämänne tulee pyrkiä näiden luonteenne peruskykyjen harjoitukseen ja säännölliseen kehitykseen. Joka kerta kun te tukahutatte tai sallitte tukahuttaa jonkun näistä kyvyistä, joko kokonaan tai osaksi, alenette te ihmisten joukosta alempien eläinten parveen ja rikotte elämänne lakia, Jumalan lakia.

Te vaivutte eläinten tasolle ja rikotte Jumalan lakia joka kerran, kun te tukahutatte tai sallitte tukahtua jonkun niistä lahjoista, jotka kuuluvat ihmisluonteeseen teissä itsessänne tai muissa. Jumala ei tahdo ainoastaan sitä, että hänen lakinsa täyttyisi teissä — jos Jumala ei olisi muuta tahtonut, olisi hän luonut teidät yksinäisiksi — vaan että se täyttyisi maan päällä, ihmisissä, kaikissa olennoissa, jotka hän loi omaksi kuvaksensa. Hän tahtoo, että täydellisyyden ja rakkauden aate, jonka hän on maailmaan asettanut, ilmenisi ja loistaisi yhä enemmän ihailtuna ja edustettuna. Teidän mainen olemassaolonne, jonka aika ja kyky tarkoin rajoittavat, ei saata edustaa sitä kuin epätäydellisesti ja väläyksittäin. Ainoastaan ihmiskunta saattaa jatkuvasti sukupolvien työllä ja älyllä, joka saa ravintonsa kaikkien jäsentensä älystä, edelleen kehittää jumalallista ajatusta, sovittaa sen käytäntöön ja kohottaa sen kunniaan.

Jumala antoi siis elämän teille, että käyttäisitte sitä ihmiskunnan hyväksi, että kehittäisitte henkilökohtaisia kykyjänne veljienne lahjojen hedelmöittämiseksi, että te työllänne liittyisitte avustamaan yhteistä, parannuksia ja totuuden etsimistä tarkoittavaa työtä, jota sukupolvet hitaasti, mutta jatkuvasti edistävät. Teidän tulee sivistyä ja sivistää, täydellistyä ja tehdä täydelliseksi. Jumala on teissä; sitä ei saata epäillä. Mutta Jumala on myöskin kaikissa ihmisissä, jotka teidän kanssanne maan päällä asuvat. Jumala on kaikkien edesmenneiden, nyt olevien ja tulevienkin sukupolvien elämässä, jotka ovat edistäneet ja yhä edistävät ihmiskunnan hänestä, hänen laeistaan ja meidän velvollisuuksistamme saamaa käsitystä. Teidän tulee kunnioittaa ja palvella häntä, missä ikinä hän lieneekin. Maailman kaikkeus on hänen temppelinsä. Ja jokainen tämän temppelin vastalauseeton, sovittamaton häväistys sattuu kaikkiin uskoviin.

Ei merkitse mitään, että te voitte sanoa itseänne puhtaiksi; ja vaikkapa, muista eristäytymällä, voisittekin pysyä puhtaudessa, ja jos parin askeleen päässä teistä vallitsee turmelus, ettekä yritä vastustaa sitä, petätte te velvollisuutenne. Ja vaikkapa te sydämissänne palvelisittekin totuutta, ei siitä ole mitään hyötyä, jos harhat johtavat veljiänne tämän maan toisessa kulmauksessa, maan joka on yhteinen äitimme, ettekä halua ettekä yritä kaikin voimin poistaa niitä, näin pettäen omat velvollisuutenne. Jumalan kuva on vääristynyt teidän lähimäistenne kuolemattomissa sieluissa. Jumala tahtoo, että häntä palveltaisiin hänen laissaan, ja teidän keskuudessanne selitetään väärin, loukataan ja kielletään hänen lakiansa. Ihmisellinen luonne on väärennetty miljoonissa ihmisissä, joille Jumala, samoin kuin teillekin, on uskonut tarkoitustensa sopusointuisan täyttämisen. Voitteko te, toimettomina ollen, sanoa itseänne uskoviksi?

Kansa, Kreikan, Puolan, Circassian, nousee liehuttaen isänmaan ja riippumattomuuden lippua, taistelee, voittaa tai kaatuu sen puolesta. Mikä saa sydämemme sykkimään kuullessamme kerrottavan heidän taisteluistaan, mikä kohottaa rintaanne ilosta heidän voitoistaan kuullessanne, mikä tekee mielenne murheelliseksi, kun he joutuvat tappiolle? Mies, joko meikäläinen tai ulkomaalainen, nousee yleisen hiljaisuuden keskellä jossakin maankolkassa, julistaa aatteita, jotka hän uskoo oikeiksi, puolustaa niitä vainottuna tai kahleissa, kuollen luopumatta niistä mestauslavalla. Miksi kunnioitatte te häntä pyhän marttyyrin nimellä? Miksi kunnioitatte ja opetatte lapsennekin kunnioittamaan hänen muistoaan?

Ja miksi luette te halukkaasti niistä isänmaanrakkauden ihmeistä, joista Kreikan aikakirjat kertovat, ja toistelette niitä lapsillenne ylpein tuntein kuin olisivat ne kertomuksia teidän isistänne? Nuo kreikkalaisten sankarityöt ovat kahdentuhannen vuoden vanhoja ja kuuluvat sivistyskauteen, joka ei ole teidän eikä milloinkaan tule olemaankaan. Tuo mies, jota sanotte marttyyriksi, kuoli ehkä aatteiden vuoksi, jotka eivät ole teidän, ja hän taittoi kuolemallaan kaikki oman, yksityisen kehityksensä tiet. Tuo kansa, jota te voitoissa ja tappioissa ihailette, on teille vieras, ehkäpä melkein tuntematonkin, puhuu toista kieltä, eivätkä sen elinehdotkaan vaikuta merkittävästi teidän oloonne. Mitäpä se teihin kuuluu, hallitseeko sitä sulttaani, Baijerin kuningas, Venäjän tsaari, tai kansan myöntymyksellä syntynyt hallitus?

Mutta sydämessämme huutaa ääni: "Nuo miehet, jotka elivät kaksituhatta vuotta sitten, nuo kansat, jotka nyt taistelevat kaukana teistä, nuo marttyyrit, jotka kaatuivat aatteen puolesta, jonka vuoksi te ette kuolleet, olivat, ovat teidän veljiänne; eikä ainoastaan alkuperän ja luonteen yhteyden takia, mutta työn ja tarkoitusten yhtäläisyyden tähden." Nuo muinaiset kreikkalaiset menivät manalle, mutta heidän työnsä ei kuollut, ettekä te ilman heitä nykyään olisi sillä älyllisen ja siveellisen kehityksen asteella, minkä olette saavuttaneet. Nuo kansat pyhittivät verellään kansallisen vapauden aatteen, jonka puolesta tekin taistelette. Tuo marttyyri opetti kuolemallaan, että ihmisen tulee uhrata kaikki, ja tarpeen tullessa elämänsäkin sille, mitä hän oikeaksi luulee.

Merkitsee sangen vähän, että hän ja monet muut, todistaen verellään uskonsa, katkaisivat maailmassa oman yksilöllisen kehityksensä: Jumala huolehtii heistä muualla. Tärkeä on ihmiskunnan kehitys. On tärkeää, että tuleva sukupolvi nousee, teidän taistelujenne ja uhraustenne esimerkkiä seuraten, korkeampana ja voimakkaampana kuin te lain tajunnassa ja totuuden ihailussa. On tärkeää, että ihmisluonne esimerkkien vahvistamana paranisi ja toteuttaisi Jumalan tarkoitukset maan päällä. Ja missä hyvänsä ihmisluonne parantuneekin, ja missä hyvänsä se vallanneekin omakseen totuuden, missä hyvänsä se päässeekin askeleen sivistyksen, edistyksen, siveyden tiellä, on se askel voitto, joka ennemmin tai myöhemmin luottaa hyötyä koko ihmiskunnalle. Te olette kaikki sotilaita armeijassa, joka liikkuu eri teitä pitkin, eri osastoihin jaettuna, valloittamaan samaa päämäärää. Tänään tarkkaatte te vain lähimpiä johtomiehiänne, eri univormut, eri käskysanat, toimivia ryhmiä erottavat välimatkat ja vuoret, jotka peittävät toiset toisten katseilta, saavat teidät usein unohtamaan tuon tosiasian ja kiinnittävät teidän katseenne yksinomaan lähimpään päämäärään. Mutta on olemassa yksi teitä kaikkia korkeampi, jolla on käsitys kokonaisuudesta, ja joka johtaa ja liikuttaa sitä. Jumala yksin tietää taistelun salaisuuden ja saattaa koota teidät kaikki samaan leiriin, saman lipun alle.

Kuinka suuri onkaan välimatka tästä uskosta, joka itää sielussanne, ja josta tulee nyt alkavan aikakauden moraalikäsityksen pohja, siihen uskoon, joka oli sukukuntien siveyskäsityksen perustana, niiden, joita me nyt nimitämme muinaisiksi! Ja kuinka likeisesti liittyykään meidän käsityksemme jumalallisesta vallinnasta siihen käsitykseen, mikä meillä on velvollisuuksistamme!

* * * * *

Ensimäiset ihmiset tunsivat Jumalan olevaksi, käsittämättä häntä, koettamattakaan ymmärtää häntä hänen lakinsa avulla. He tunsivat hänen voimansa, mutta eivät hänen rakkauttaan, heillä oli epäselvä käsitys jonkunlaisista suhteista hänen ja yksilön välillä, mutta ei muuta. Heillä ei ollut kykyä erottautua aisteilla havaittavien esineiden piiristä, ja he ruumiillistuttivat hänet johonkin niistä — puuhun, johon olivat nähneet salaman lyövän, kiveen, jonka viereen he olivat telttinsä pystyttäneet, eläimeen, joka ensimäiseksi oli sattunut heidän silmiinsä. Se oli uskoa, jota uskontojen historiassa tarkoitetaan fetishismillä. Ja siteekseen tunsivat ihmiset perheen, joka tavallaan oli heidän yksilöllisyytensä toinen muoto. Perheen piirin ulkopuolella oli vain vieraita, tai tavallisimmin vihollisia. Ainoa siveyden peruste oli heidän ja heidän perheensä säilyttäminen vihollisilta.

Myöhemmin laajeni käsitys Jumalasta. Aistihuomioista noustiin varovasti abstraktisiin käsitteihin, yleistäen. Jumala ei enää ollut vain perheen, vaan useampien perheiden yhtymien, kaupunkien, heimojen suojelija. Fetishismiä seurasi polyteismi, monien jumalien palvelus. Silloin laajensi moraalikin toimintapiiriään. Ihmiset tunnustivat laajempien kuin perhevelvollisuuksien olemassaolon ja rupesivat työskentelemään rodun, kansallisuuden hyväksi. Kuitenkin oli ihmiskunta -käsite vielä tuntematon. Kaikki kansakunnat nimittivät ulkomaalaisia barbaareiksi, kohtelivat heitä sen mukaan ja pyrkivät joko voimalla tai viekkaudella kukistamaan heidät ja anastamaan heidän maansa. Kaikkien kansojen keskuudessa oli ulkomaalaisia tai barbaareja, ihmisiä, miljoonia ihmisiä, joita ei päästetty kansalaisten uskonnollisiin toimituksiin, ja joita pidettiin luonteeltaan erilaisina, orjina vapaiden joukossa. Ihmissuvun ykseyden saattoi vain jumalan ykseys tuoda mukanaan. Jumalan ykseyttä, jonka muutamat harvat antiikin ajattelijat olivat aavistaneet, ja jonka Mooses voimakkaasti oli julistanut (kuitenkin tehden tuon tuhoisan rajoituksen, että vain yksi kansa oli Jumalan valitsema), ei tunnustettu ennen kuin Rooman valtakunnan hajoamisen aikana, kristinuskon alettua työnsä.

Kristus asetti uskonsa ensimäiseksi oppilauseeksi kaksi toisistaan erottamatonta totuutta: On ainoastaan yksi Jumala; kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia. Ja noiden kahden totuuden julkaiseminen muutti maailman ulkonäön ja laajensi moraalin piirin aina asutun maailman äärimmäisille rajoille saakka. Velvollisuuksiin perhettä ja isänmaata kohtaan liittyivät nyt velvollisuudet ihmiskuntaa kohtaan. Silloin huomasi ihminen, että missä hän tapasi kaltaisensa, siellä kohtasi hän myös veljen; veljen, joka oli saanut kuolemattoman sielun niin kuin hänkin, ollen kutsuttu liittymään Luojaansa, ja että hän oli velvollinen rakastamaan häntä, jakamaan hänelle uskostaan, auttamaan häntä toimilla ja neuvoilla, missä ikinä tarvittiin.

Silloin kuului Apostolien huulilta yleviä, ennen tajuamattomia, Apostolien seuraajiltakin sitten taas hämärtyneitä tai sikseen jääneitä sanoja, jotka ennustivat toisia, kristinuskossa piileviä totuuksia: Sillä niinkuin meillä on yhdessä ruumiissa monta jäsentä, mutta ei kaikilla jäsenillä ole yhtäläinen työ, niin mekin monet olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta keskenämme olemme me toinen toisemme jäsenet.[2] Ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.[3] — Ja nyt kahdeksantoista vuosisadan opintojen, kokemusten ja vainojen kuluttua on saatava nuo totuudensiemenet itämään.

Ei ole ainoastaan tehtävä tiettäväksi että ihmiskunta on yksi ruumis, ja että yhden ainoan lain tulee sitä hallita, vaan myöskin että tuon lain ensimäinen pykälä on edistys, täällä maan päällä, edistys, jonka toteuttamiseksi meidän tulee täyttää jumalan tarkoitus voimiemme mukaan ja kasvatuksen avulla pyrkiä parempaan asemaan. On opetettava ihmisille, että kun ihmiskunta kerran on yksi ruumis, tulee meidän kaikkien, tuon ruumiin jäseninä, työskennellä sen kehittämisen puolesta, saattaa sen elämä sopusointuisemmaksi, toimeliaammaksi ja voimakkaammaksi. On saatava meidät itsemme vakautuneiksi siitä, että me voimme kohota Jumalan luo vain veljiemme sielujen avulla, parantamalla ja puhdistamalla ne, silloinkin kun he eivät itse pyydä sitä meiltä. Tulee asettaa yksityisiin suuntautuvan armeliaisuustyön sijaan yhteistyö kokonaisuuden parantamiseksi ja järjestää perhe ja yhteiskunta sitä varten, koska kerran vain ihmiskunta kokonaisuudessaan voi toteuttaa Jumalan tarkoituksen, mikä täällä maan päällä on toteutettava.

Toisia, vielä laajempia velvollisuuksia on teille tulevaisuudessa ilmenevä, sikäli kuin me saamme vähemmän epätäydellisen, selvemmän käsityksen elämämme laista. Näin johtaa Jumala hitaan, mutta keskeytymättömän uskonnollisen kasvatuksen avulla ihmiskuntaa parempaan päin. Ja tämä kasvatus parantaa jokaisen yksilönkin.

Me paranemme ihmiskunnan parantuessa. Jollei kokonaisuus parane, ette voi toivoakaan, että teidän omat aineelliset ja henkiset elinehtonne parantuisivat. Yleisesti sanoen ette te voi, vaikka tahtoisittekin, erottaa elämäänne ihmiskunnasta; te elätte siinä, sen ohella, sitä varten. Teidän sielunne, lukuunottamatta harvoja, erikoisen voimakkaita, ei voi vapautua niiden ainesten vaikutuksesta, joiden keskuudessa te elätte, aivan kuten teidän ruumiinnekaan, oli se rakenteeltaan kuinka voimakas hyvänsä, ei voi vastustaa sitä ympäröivän, pilaantuneen ilman vaikutusta.

Kuinka monella teistä olisi kylliksi mielenlujuutta kasvattaa poikanne rajattomaan totuuden rakkauteen tietäen lähettävänne heidät vainoille alttiiksi maahan, missä hirmuvalta ja urkinta pakoittavat teidät kahdeksi kolmanneksi osaksi salaamaan omatkin mielipiteenne tai valehtelemaan? Kuinka moni saattaisi kasvattaa heidät halveksimaan rikkauksia yhteiskunnassa, missä kulta on ainoa mahti, jonka avulla saavutetaan kunniaa, vaikutusvaltaa, arvonantoa, missä ainoastaan se suojelee käskijöiden ja heidän kätyreittensä mielivallalta ja loukkauksilta? Kukapa teistä ei olisi parasta tarkoittaen kuiskannut rakkaimmilleen Italiassa: "Älkää luottako ihmisiin." "Rehellisen miehen tulee sulkeutua itseensä ja välttää julkista elämää." "Armeliaisuus alkaa kodista", sekä samantapaisia, selvästi epämoraalisia neuvoja, joihin kuitenkin yhteiskunnan yleinen tila antaa aiheen?

Mikäpä äiti ei olisi, vaikka hän kuuluukin uskoon, joka ihailee ihmiskunnan vapaaehtoisen marttyyrin Kristuksen kärsimystä, kietonut käsiään poikansa kaulaan koettaen estää häntä vaarallisista yrityksistä veljiensä onnen edestä? Ja vaikkapa teillä olisi voimia opettaa päinvastoinkin, eikö yhteiskunta tuhansin äänin hävittäisi sen tuloksia, murtaisi tuhansin, surullisin esimerkein teidän sanojenne vaikutusta? Voitteko puhdistaa, kohottaa sielunne turmeluksen ja tartunnan saastuttamassa ilmapiirissä?

Ja jos tarkastatte aineellisia elinehtojanne, luuletteko voivanne kestävästi parantaa niitä muuta tietä kuin yhteisten parannusten avulla? Kun täällä Englannissa, missä nyt kirjoitan, määrättiin uusi vero tuloista, jotka nousivat yli sadan viidenkymmenen punnan vuodessa, vastasivat rikkaat tehtailijat siihen ilmoittaen työmiehilleen alentavansa heidän päiväpalkkansa yhdellä shillingillä. Tuleeko huonosti järjestetyn hallinnon aikana, yhteiskunnassa, missä työläisten elinehdot ovat jätetyt palkanmaksajien mielivaltaan, tuleeko sieltä koskaan puuttumaan veroja, joista viimemainitut kostavat alentamalla teidän palkkojanne?

Yksityinen hyväntekeväisyys uhraa Englannissa vuosittain miljoonia puntia kurjuuteen joutuneiden tilan huojentamiseksi. Ja kurjuus kasvaa vuosittain, hyväntekeväisyys yksityisille on todistettu kykenemättömäksi korjaamaan epäkohtia, ja yhä selvemmin on opittu tuntemaan järjestettyjen, kollektiivisten toimenpiteiden tarpeellisuus. Missä ankara taistelu sortajien ja sorrettujen välillä jatkuvasti uhkaa maata sitä hallitsevien väärien lakien vuoksi, voitteko uskoa, että sinne virtaisi kylliksi pääomaa, laajoja, aikaa vieviä, kalliita yrityksiä varten? Missä verot ja rajoitukset riippuvat rajoittamattoman hallituksen mielivallasta, jota ei mikään estä, ja jonka menot sotajoukolle, urkkijoille, asiamiehille ja eläkkeennauttijoille alituisesti kasvavat sen turvallisuustoimenpiteiden ohella, luuletteko, että teollisuuden ja kaupan toimintatarmo saattaa siellä päästä asteettain, jatkuvasti kehittymään?

Vastannette, että teidän mielestänne on kylliksi, jos kotimaamme hallitus ja yhteiskunnalliset olot järjestetään paremmin? Se ei ole kylliksi. Ei mikään kansa elä nykyään ainoastaan omilla tuotteillaan. Te elätte tavaran vaihdolla, tuonnilla ja viennillä. Köyhtyvä ulkomainen kansa, missä kuluttajien luku vähenee, on teille menetetty markkinapaikka. Ulkomainen kauppa, joka kelvottoman johdon vuoksi joutuu pulaan ja häviöön, aiheuttaa pulia ja häviötä teidänkin kaupassanne. Vararikot Ameriikassa tai Englannissa johtavat vararikkoihin Italiassakin. Luotto ei nykyään ole kansallinen, vaan eurooppalainen laitos. Ja muuten on jokainen teidän tekemänne kansallisen parannuksen yritys vihollisuuden osoitus kaikkia hallituksia kohtaan, ruhtinaiden välisten sopimusten johdosta, sillä he ovat ensimäisiä tunnustamaan, että yhteiskunnallinen kysymys on nykyään kaikkialla samanlainen. Te ette voi toivoa mitään miltään muulta kuin yleismaailmallisilta parannuksilta, kaikkien Euroopan kansojen veljeydeltä ja Euroopan avulla koko ihmiskunnalta.

Älkää siis, veljeni, velvollisuutenne ja etunne vuoksi, unohtako koskaan ensimäisiä velvollisuuksianne, niitä, joita noudattamatta ette voi toivoa täyttävänne velvollisuuksia, joita perhe ja isänmaa vaativat: velvollisuuksianne ihmiskuntaa kohtaan. Tulkoot sananne ja työnne kaikkien hyväksi, niin kuin Jumala on kaikkien Jumala laissaan ja rakkaudessaan. Lienette itse missä hyvänsä, missä mies vain taistelee oikeuden, hyvän ja toden puolesta, siellä on teidän veljenne. Missä mies kärsii, erehdysten, vääryyden, hirmuvallan kiusaamana, siellä on teidän veljenne. Vapaina tai orjina, olette kaikki veljiä.

Teidän alkuperänne on yhteinen, yhteinen on laki, yhteinen teidän kaikkien päämääränne. Yhteinen olkoon uskokin, yhteinen työ. yhteinen se lippu, jonka alla te soditte. Älkää sanoko: "mehän puhumme eri kieliä". Kyyneleet, työt, kärsimys, ne ovat ihmisten yhteisenä kielenä lukumäärään katsomatta, kielenä, jota te kaikki tajuatte. Älkää sanoko: "Ihmiskunta on liian laaja ja me liian heikkoja". Jumala ei katso voimiin, vaan tarkoitukseen. Rakastakaa ihmiskuntaa! Kysykää aina itseltänne työskennellessänne isänmaan ja perheen piirissä: "Hyödyttäisikö vai vahingoittaisiko minun työni, jos se olisi kaikkien tekemää, ihmiskuntaa?" Ja jos omatunto vastaisi: vahingoittaisi, luopukaa siitä; luopukaa, vaikka teistä tuntuisikin, että teidän työnne tuottaisi välitöntä hyötyä perheelle ja isänmaalle. Te olette sen uskon julistajia, julistajia kansojen veljeyden ja sen yhteyden, minkä ihmisrotu nykyään periaatteessa hyväksyy, mutta työssä kieltää. Julistakaa sitä missä ja miten hyvänsä voitte. Ei Jumala eivätkä ihmiset voi vaatia enempää teiltä. Mutta minä sanon teille, että te sellaisiksi apostoleiksi ruvetessanne — vain itsellennekin, jos ette muuta voi — hyödytätte ihmiskuntaa. Jumala mittaa sen sivistysmäärän, mihin hän sallii ihmiskunnan kohota, uskovien luvun ja puhtauden mukaan. Kun olette puhtaita ja monilukuisia, avaa teille Jumala, joka teidän lukunne tietää, tien toimintaan.

V

Velvollisuudet isänmaata kohtaan.

Teidän ensimäiset velvollisuutenne — ensimäiset ja viimeiset tärkeydessä — kohdistuvat, niinkuin olen teille selittänyt, ihmiskuntaan. Te olette ihmisiä ennen kuin olette kansalaisia tai isiä. Jollei rakkautenne kohdistu koko ihmiskuntaan, jollette tunnusta uskovanne sen ykseyteen, joka johtuu Jumalan ykseydestä, ja kansojen veljeyteen, kansojen, joiden tehtäväksi on annettu muuttaa tuo ykseys tosiasiaksi — jollette kaikkialla, missä teidän toverinne valittavat, kun vääryys ja väkivalta loukkaa inhimillisen luonteen arvoa, ole valmiita, siihen kyetessänne, auttamaan sorretuita, tai ette, siihen kyetessänne, tunne olevanne kutsutuita taistelemaan petettyjen ja sorrettujen asian puolesta — silloin ette te tottele elämänne lakia, tai ette ymmärrä sitä uskontoa, joka tulee siunaamaan tulevaisuuden.

Mutta mitä saattaa jokainen teistä omin voimin tehdä ihmiskunnan siveellisen parantumisen, sen edistyksen puolesta? Te voitte joka hetki antaa hedelmättömiä todisteita uskostanne; te saatatte silloin tällöin osottaa armeliaisuutta veljellenne, joka ei kuulu teidän maanne asukkaihin, ettekä mitään enempää. Ei, armeliaisuus ei ole tulevaisuuden uskon tunnussana. Tulevaisuuden uskon tunnussana on yhdistyminen, veljellinen yhteispyrkimys yhteistä määrää kohti, ja se on yhtä paljon armeliaisuutta ylempänä kuin monien yhtyneiden työ yhteisestä sopimuksesta rakentaa talo kaikkien yhteiseksi asunnoksi on parempi kuin jos te tahtoisitte rakentaa majan jokaiselle erikseen ja auttaisitte toisianne vain vaihtamalla kiviä, tiiliä ja savea. Mutta kielten, pyrkimyksien, tapojen ja taipumusten eri ryhmiin jakamina ette te voi ryhtyä tuohon yhteiseen työhön.

Yksilö on liian heikko, ihmiskunta liian laaja. "Jumalani", rukoilee brittiläinen merimies ulapalle lähtiessään, "suojele minua; venheeni on niin pieni ja valtameri ääretön!" Ja tuo rukous kuvaa teidän jokaisen asemanne, jollei olisi keinoja teidän voimienne ja toimintatarmonne vahvistamiseksi loppumattomiin. Ja Jumala antoi teille nuo keinot antaessaan teille isänmaan, jakaessaan ihmiskunnan kuin ymmärtäväinen työnjohtaja, joka asettaa tehtävät eri työmiesten kyvyn mukaan, erillisiin ryhmiin maanpallomme pinnalle kylväen siten kansakuntien siemenet. Huonot hallitukset ovat turmelleet Jumalan tarkoituksen, jonka te näette selvästi osoitetun niin kauas kuin Eurooppaa ulottuu ainakin suurten virtojen juoksulla, korkeilla vuorijonoilla ja muilla maantieteellisillä merkeillä — turmelleet sen niin täydellisesti, että nykyään ei ole yhtään kansaa, Ranskaa ja Englantia lukuunottamatta, joiden rajat vastaisivat tuota tarkoitusta. Ne eivät tunnustaneet, eivätkä tunnusta mitään isänmaata omaa perhettään ja sukuaan, luokka-itsekkyyttään lukuunottamatta.

Mutta jumalallinen tarkoitus vaatii ehdottomasti täyttymystä. Luonnolliset jaoitukset, kansojen synnynnäiset, luontaiset taipumukset tulevat astumaan huonojen hallitusten pyhittämän mielivallan sijaan. Euroopan kartta on piirrettävä uudelleen. Kansojen isänmaat, vapaiden äänien määritteleminä, tulevat nousemaan kuninkaiden ja etuoikeutettujen luokkien isänmaiden raunioille. Niiden välillä tulee vallitsemaan sopusointu ja veljeys. Ja silloin tulee rauhallinen, asteettainen kehitys täyttämään ihmiskunnan yleisen parannustyön, oikean elämänlain tutkimiseen ja sovelluttamiseen nähden, yhdistymisen edistämänä ja paikallisten taipumusten mukaan jaettuna. Silloin jokainen teistä, voimakkaana tunteissaan ja miljoonien, samaa kieltä puhuvien ihmisten avun tukemana, samoja pyrkimyksiä kannattaen, saman historiallisen perintätiedon kasvattamana, voi toivoa hyödyttävänsä koko ihmiskuntaa omilla, henkilökohtaisilla ponnistuksillaan.

Teille, Italiassa syntyneille, on Jumala suonut, aivan kuin teitä erikoisesti suosien, paraiten määritellyn alueen Euroopassa. Toisissa maissa, joita epämääräisemmät tai hajanaisemmat rajat saartavat, saattaa syntyä riitakysymyksiä, jotka kaikkien rauhallinen äänestys kerran tulee ratkaisemaan, mutta jotka ovat maksaneet ja yhä vieläkin tulevat maksamaan kyyneleitä ja verta. Teidän maassanne ei koskaan. Jumala on asettanut ympärillenne ylväitä, kiistämättömiä rajamerkkejä.

Toiselle puolelle Alpit, Euroopan korkeimmat vuoret, ja toiselle meren, äärettömän meren. Ota Euroopan kartta ja aseta harpin toinen kärki Parmaan, Pohjois-Italiassa, aseta toinen Var-joen suulle ja piirrä puoliympyrä Alppeja kohti. Se kärki, joka puoliympyrän toisessa päässä sattuu Isonzo-joen suulle, on piirtänyt Jumalan meille antamat rajat. Näille rajoille saakka puhutaan ja ymmärretään teidän kieltänne; niiden toisella puolen ei teillä ole mitään oikeuksia. Sicilia, Sardinia, Corsica ja pienet saaret niiden välillä kuuluvat kieltämättä teille. Raaka voima saattaa hetkeksi kieltää teiltä nämä rajat, mutta kansojen yleinen, äänetön hyväksyminen on vanhoista ajoista saakka tunnustanut ne teille, ja sinä päivänä, kun te yksimielisinä käytte viimeiseen taisteluun ja pystytätte kolmivärisen lippunne rajoille, tulee koko Eurooppa hyväksyen tervehtimään ylösnoussutta Italiaa ja ottamaan sen kansojen yhteyteen. Varustakaa kaikki voimanne tähän viimeiseen ponnistukseen.

Isänmaatta ei teillä ole nimeä, ääntä, tunnusmerkkiä, ei oikeuksia, eikä pääsyä kansojen yhteiseen toveriliittoon. Te olette ihmiskunnan aviottomia lapsia. Liputtomina sotilaina, Israelin lapsina kansojen joukossa ei teitä uskota eikä suojella, kukaan ei halua vastata teistä. Älkää pettäkö itseänne toivoen pääsyä kieroista yhteiskunnallisista oloista, jollette ensin valloita itsellenne isänmaata. Missä ei isänmaata ole, siellä ei ole myöskään yhteistä mielipidettä, johon te voisitte vedota. Oman edun itsekkyys hallitsee ainoastaan, ja se, jolla on voima puolellaan, pysyy vallassa, koska kaikkien eduilla ei ole yhteistä suojelijaa.

Älkää antako aineellisten parannusten ajatuksen johtaa teitä väärille teille ennen kuin kansallinen kysymys on ratkaistu. Te ette saa sitä aikaan. Teidän teollisuusyhdistyksenne ja keskinäiset avustusliittonne ovat hyödyksi sivistys- ja kasvatuskeinoina teitä itseänne varten; taloudellisina ilmiöinä tulevat ne pysymään hedelmättöminä siksi kunnes Italia on teidän. Taloudellinen kysymys edellyttää ennen kaikkea pääoman ja tuotannon kasvua, ja kun teidän maanne on jakautunut erillisiin paloihin — koska teillä tullirajojen ja kaikenlaisten teennäisten hankaluuksien kiertäminä on vain rajoitetut markkinat avoinna, ette saata toivoa tuota kasvua. Nykyään — älkää pettäkö itseänne — ette te olekaan Italian työläisluokka, te olette vain sen murto-osa, joka on voimaton, kykenemätön itselleen asettamaansa suureen tehtävään. Teidän vapautuksenne ei tosiasiassa saata alkaa ennenkuin kansallinen hallitus, joka ymmärtää ajan merkit, Roomasta käsin laatii Italian kehitystä johtavien periaatteiden julistuksen, liittäen siihen nämä sanat: Työ on pyhä, ja se on Italian vaurauden lähde.

Älkää antako aineellisen edistyksen toivon, mikä teidän asemanne nykyisellään ollessa saattaa olla vain erhekuva, johtaa teitä harhaan. Vain teidän maanne, laaja ja rikas Italian maa, joka ulottuu Alpeista Sicilian viimeiseen kolkkaan, saattaa toteuttaa sen toiveen. Te voitte saavuttaa oikeutenne ainoastaan tottelemalla velvollisuutenne käskyjä. Olkaa niiden arvoiset ja te saatte ne. Oi, veljeni, rakastakaa maatanne! Meidän maamme on koti, jonka Jumala on antanut meille, asettaen sinne lukuisan perheen, jota me rakastamme, ja joka rakastaa meitä, ja johon me ajatuksilla ja tunteilla yhdymme lähemmin kuin mihinkään muuhun; perheen, joka keskittäen voimansa määrättyyn kohtaan ja ainestensa yhdenlaisen luonteen vuoksi on saanut osakseen erikoisen toimintamuodon.

Meidän maamme on meidän työalamme. Teidän toimeliaisuutenne tulosten tulee lähteä siitä koko maailman hyväksi, mutta työvälineet, mitä me paraiten ja vaikuttavimmin osaamme käyttää, sisältyvät siihen ja meidän ei tule heittää niitä pois ollen luottamatta Jumalan tarkoituksiin, vähentäen siten omaa voimaamme. Työskennellessämme oikeiden periaatteiden mukaan maamme hyväksi, työskentelemme me ihmiskunnan hyväksi, meidän maamme on sen vipusimen tuki, jota meidän tulee hoitaa yhteisen hyvän vuoksi. Jos te hylkäätte tuon tuen, olette vaarassa joutua tarpeettomiksi maallenne ja ihmiskunnalle. Ennen kuin liitytte kansoihin, joista yhdistyy ihmiskunta, täytyy teidän itsenne olla olemassa kansana. Yhteys saattaa syntyä vain yhdenvertaisten kesken, eikä teillä ole tunnustettua kokonaisolemusta.

Ihmiskunta on suuri armeija, joka on lähtenyt liikkeelle valloittamaan tuntematonta maata mahtavalta ja varovaiselta viholliselta. Kansat ovat tämän armeijan eri osastoja ja rykmenttejä. Jokaisella on sille uskottu asema, jokaisella oma tehtävänsä suoritettavanaan, ja yhteinen voitto riippuu siitä tarkkuudesta, millä eri tehtävät toimitetaan. Ei pidä häiritä taistelujärjestystä. Älkää hyljätkö lippua, jonka Jumala on teille antanut. Olkaa missä hyvänsä, minkä kansan keskuuteen olosuhteet lienevätkin teidät ajaneet, taistelkaa sen kansan vapauden puolesta, jos aika sitä vaatii.

Mutta taistelkaa italialaisina, niin että vuodattamastanne verestä kasvaa kunniaa ja rakkautta ei ainoastaan teille, vaan myöskin kansallenne. Ja olkoon teidän sielunne ainainen ajatus aina suunnattuna Italiaan, olkoot teidän elämänne kaikki työt Italian arvoisia, ja olkoon se lippu, jonka alle te asetutte työskentelemään ihmiskunnan hyväksi, Italian lippu. Älkää sanoko minä, sanokaa me. Olkoon jokainen maansa ruumiistus, ja olkoon sekä tehköön hän itsensä vastuunalaiseksi kansalaistovereittensa puolesta. Oppikoon jokainen teistä toimimaan siten, että hänessä ihmiset kunnioittaisivat ja rakastaisivat hänen maatansa.

Teidän isänmaanne on yksi ja jakamaton. Aivan kuin perhe ei voi iloita yhteisen pöydän ympärillä, jos joku sen jäsenistä on kaukana poissa, veljiensä rakkauden piiristä pois riistettynä, niin ei teilläkään saa olla iloa eikä rauhaa niin kauan kuin osakaan siitä alueesta, missä teidän kieltänne puhutaan, on erillään kansakunnasta.

Teidän isänmaanne on merkki tehtävästä, jonka Jumala on antanut teidän täytettäväksenne ihmiskunnan keskuudessa. Kaikkien sen poikien kyvyt ja voimat on liitettävä yhteen tämän kutsumuksen täyttämiseksi. Määrätty luku yhteisiä velvollisuuksia ja oikeuksia kuuluu jokaiselle, ken toisten kansojen kysymyksen: "Kuka olet?" vastaa: Olen italialainen.

Noita oikeuksia ja velvollisuuksia saattaa edustaa vain yksi ainoa, teidän äänestyksenne tulokseen perustuva valta. Maalla täytyy siis olla vain yksi hallitus. Poliitikot, jotka sanovat itseään "federalisteiksi", ja jotka tahtovat perustaa Italiassa eri valtioiden veljesliiton, hajoittavat maan, ymmärtämättä ykseyden aatetta. Ne valtiot, joihin Italia nyt on jaettu, eivät ole oman kansan luomia, ne ovat ruhtinaiden tai vierasten valloittajien laskelmien ja vallanhimon tuloksia, eikä niillä ole muuta tarkoitusta kuin paikallisten ylimysten turhamaisuuden tyydyttäminen, koska he tarvitsevat pikemmin ahdasta piiriä kuin suurta maata.

Se, minkä te kansana olette luoneet, kaunistaneet ja pyhittäneet lemmellänne, ilollanne, suruillanne ja verellänne, on kaupunki, kunta, ei maakunta tai valtio. Kaupungissa, kunnassa, jossa isänne lepäävät ja jossa teidän lapsenne tulevat elämään, missä te harjoitatte taipumuksianne ja persoonallisia oikeuksianne, siellä elätte te elämäänne, elätte yksilöinä. Te voitte jokainen sanoa kaupungistanne samaa, mitä venezialaiset omastaan: Venezia la xe nostra: l'avemo fatta nu.[4] Kaupungissanne tarvitsette te vapautta niin kuin te isänmaassanne tarvitsette yhteyttä. Kunnan vapaus ja isänmaan ykseys — olkoon se siis teidän uskontunnustuksenne. Älkää sanoko Roma ja Toscana, Roma ja Lombardia, Roma ja Sicilia; sanokaa Roma ja Firenze, Roma ja Siena, Roma ja Legnano ja niin läpi kaikkien Italian kuntien. Kaikki muut jaoitukset ovat teennäisiä, eikä niitä vahvista teidän kansallinen perintätietonnekaan.

Isänmaa on vapaiden ja yhdenvertaisten miesten toveruusliitto, joita lähentää toisiinsa veljellinen yhteistyö samaa päämäärää kohti. Teidän täytyy tehdä se sellaiseksi ja säilyttää se sellaisena. Maa ei ole ryhmä, se on yhdyskunta. Oikeata maata ei ole olemassa ilman yhtenäistä oikeutta. Se ei ole mikään oikea isänmaa, missä tuon lain yhtenäisyyttä loukkaavat luokat, etuoikeudet ja erivertaisuus — missä suuren yksilömäärän voimia ja kykyjä sorretaan tai pidetään toimettomina —, missä ei ole tunnustettua, hyväksyttyä ja kaikkien kehittämää yhteisperiaatetta. Asiain tilan sellaisena ollessa ei voi olla kansakuntaa eikä kansaa, vaan ainoastaan joukko, satunnainen ihmisryhmä, jonka olosuhteet ovat vieneet yhteen ja taas toiset olosuhteet erottavat.

Isänmaanne nimessä tulee teidän lakkaamatta taistella kaikkia etuoikeuksia, kaikkea eriarvoisuutta vastaan siinä maassa, joka on nähnyt teidän syntyvän. Vain yksi etuoikeus on laillinen — neron etuoikeus, kun nero ilmautuu kuntoon liittoutuneena, mutta se on etuoikeus, jonka Jumala, eivätkä ihmiset, myöntää. Ja kun te sen tunnustatte ja seuraatte sen ohjeita, tunnustakaa se vapaasti seuraten omaa järkeänne ja omaa valintaanne. Mikä hyvänsä etuoikeus, joka vaatii teitä alistumaan voiman tai perinnöllisyyden nimessä, tai oikeus, joka ei ole yhteisoikeutta, on anastusta ja väkivaltaa, ja teidän tulee taistella sitä vastaan ja koettaa tehdä se tyhjäksi. Olkoon isänmaanne teidän temppelinne. Jumala sen huipulla, yhdenvertainen kansa sen perustana. Älkää hyväksykö mitään muuta tunnuslausetta, mitään muuta siveellistä lakia, jollette tahdo häväistä maatanne ja itseänne. Asettakaa olemassaolonne asteettaisen järjestelyn toisarvoiset lait tuon ylimmän lain asteettaiseksi sovelluttamiseksi.

Ja että niistä tulisi sellaisia, on välttämätöntä, että kaikki ottaisivat osaa työhön niitä laadittaessa. Lait, jotka vain osa kansalaisia on laatinut, eivät koskaan saata ihmisten ja asioiden luonteen vuoksi kuvastaa muuta kuin juuri sen osan pyrkimyksiä ja toiveita. Ne eivät edusta koko maata, vaan sen kolmatta tai neljättä osaa, luokkaa tai piiriä. Lain pitää tuoda ilmi yleiset pyrkimykset, edistää yhteistä hyvää, vastata kansakunnan sydämen vaatimukseen. Koko kansan tulee siis, suorasti tai epäsuorasti? olla lainsäätäjänä. Antaessanne tämän tehtävän muutamille harvoille, asetatte te jonkun luokan itsekkyyden isänmaan sijalle, joka on kaikkien luokkien liitto.

Isänmaa ei ole ainoastaan määrätty alue; tuo rajoitettu maa-alue on vain sen pohja. Isänmaa on se aate, mikä tuolta pohjalta kohoaa, se on rakkauden tunne, toveruusvaisto, mikä sitoo yhteen kaikki tuon alueen lapset. Niin kauan kuin joku yksityinen teidän veljienne joukossa ei ole omalla äänioikeudella edustettu kansallisen elämän kehityksessä, niin kauan kuin joku yksityinen kasvaa oppia saamatta opin saaneiden joukossa, niin kauan kuin joku toimintahaluinen ja kykenevä yksilö kituu köyhyydessä, työnpuutteessa — ei teillä ole sellaista isänmaata kuin pitäisi, kaikkien isänmaata kaikille. Äänioikeus, kasvatus, työ, siinä kansakunnan päätuet! Älkää levätkö, ennenkuin teidän kätenne ovat vahvasti pystyttäneet ne!

Ja kun ne ovat pystytetyt, kun jokainen teistä saa olla varma sekä ruumiillisesta että sielullisesta ravinnosta; kun te, vapaasti yhtyneinä, kierrätte oikean kätenne kuin veljet rakkaan äidin kaulaan, edistytte kauniissa, pyhässä yksimielisyydessä omien kykyjenne kehitystä ja Italian tehtävän täyttymistä kohti, muistakaa silloin, että tuo tehtävä on Euroopan siveellisen ykseyden toteuttaminen; muistakaa niitä äärettömiä velvollisuuksia, jotka se teille asettaa.

Italia on ainoa maa, joka kahdesti on lausunut suuren sanan erillisten kansakuntien yhtymisestä. Ensiksi silloin, kun teidän valloittavat kotkanne kulkivat tunnetun maailman päästä päähän valmistaen sitä yhdistymiselle, tuoden muassaan sivistyslaitoksia. Toisen kerran, sen jälkeen kuin luonnon ja suurten muistojen voima ja hengellinen innostus oli kukistanut itse pohjoismaiset valloittajatkin, ja Italian olemus ruumiistui paaviudessa ja ryhtyi juhlalliseen kutsumukseen, jonka se jo vuosisatoja sitten on hyljännyt — saarnaamaan sielujen ykseyttä kristillisen maailman kansoille. Nyt on meidän Italiallemme aukenemassa kolmas kutsumus, yhtä paljon laajempi kuin entinen, kuin Italian kansa, vapaa ja yhtynyt isänmaa, jota te ryhdytte perustamaan, on oleva suurempi ja mahtavampi kuin Caesarien tai paavien maailmanvalta. Tuon tehtävän aavistus kuohuttaa Eurooppaa ja kääntää kahlittujen kansojen katseet ja ajatukset Italiaa kohti.

Velvollisuutenne isänmaatanne kohtaan ovat suhteelliset tämän tehtävän korkeuteen. Teidän on pidettävä se puhtaana itsekkyydestä, vapaana vääryyden ja tuon poliittisen jesuitismin tahroista, jota sanotaan diplomatiaksi.

Maan hallituksen tulee teidän työnne avulla olla perustettu periaatteiden kunnioitukselle, ei hyödyn ja tilaisuuden epäjumalan palvelukselle. Euroopassa on maita, joissa vapaus on pyhitetty laeilla, mutta joissa sitä järjestelmällisesti loukataan niitä; ihmisiä, jotka sanovat: "Totuus on seikka sinänsä, hyöty toinen; teoria on seikka sinänsä, käytäntö toinen." Nuo maat saavat ehdottomasti sovittaa erehdyksensä pitkänä eristyskautena, sorron ja anarkian vallitessa. Mutta te tunnette oman maanne tehtävän ja kuljette toista tietä. Teidän työstänne tulee Italialla olemaan yhden taivaisen Jumalan ohella yksi ainoa totuus, yksi ainoa usko, yksi ainoa poliittisen elämän laki maan päällä. Sen rakennuksen harjalle, joka on komeampi kuin Capitolio tai Vatikaani, ja jonka Italian kansa tulee kohottamaan, nostatte te vapauden ja yhteisyyden lipun, niin että se loistaa kaikkien kansojen katseissa, ja sitä ette te enää koskaan laske alas hirmuhaltijoiden pelosta tai päivän ansion halusta.

Teillä tulee olemaan rohkeutta niinkuin teillä on uskoa. Te tulette lausumaan korkealla äänellä maailmalle ja niille, jotka nimittävät itseään tämän maailman herroiksi, ne ajatukset, jotka värisevät Italian sydämessä. Te ette koskaan saa kieltää sisarkansojanne. Isänmaan elämän tulee teidän avullanne kasvaa kauneudessa ja voimassa, vapaana orjamaisesta pelosta ja epäilyksen epäröimisestä, pitäen perustanaan kansaa, ohjeenaan periaatteittensa loogillisesti johdetuita ja tarmokkaasti sovellettuja seurauksia, voimanaan kaikkien voimaa, toimeentulonaan kaikkien huojennusta, päämääränään sen tehtävän täyttämistä, jonka Jumala on sille antanut. Ja koska te olette valmiit kuolemaan ihmiskunnan puolesta, tulee teidän isänmaanne elämä kuolemattomaksi.

VI

Velvollisuuksia perhettä kohtaan.

Perhe on sydämen isänmaa. Perheessä on enkeli, joka sulouden, lempeyden ja rakkauden voimalla helpottaa velvollisuuden täyttämistä, huojentaa surua. Ilot, joihin ei ole sekoittunut surua, ainoat puhtaat ilot, joiden nauttimisen ihminen on saanut osakseen maan päällä, ovat tuon enkelin ansiosta, perhe-iloja. Se, jolla ei olosuhteiden pakosta ole ollut tilaisuutta elää rauhallista perhe-elämää tuon enkelin siipien suojassa, sen sieluun on surumielisyys jättänyt varjonsa, ja hänen sydämessään on tyhjyys, jota mikään ei voi täyttää. Minä, joka kirjoitan näitä sivuja, tunnen sen.

Siunatkaa Jumalaa, tuon enkelin luojaa, te, jotka jo nautitte perheen riemuja ja lohdutusta. Älkää pitäkö itseänne vähäosaisina, vaikka kuvittelisittekin löytävänne toisaalta kiihkeämpiä riemuja, tai suruillenne pikaisempaa lohdutusta. Perheessä piilee sellainen onnenaines, jota harvoin muualta löytää, ja se on uskollisuus. Sen tunteet kietoutuvat hiljaa ympärillenne, huomaamatta, mutta päättävästi ja kestävästi kuin köynnös puun ympäri. Ne seuraavat teitä joka hetki ja sulautuvat hiljaa elämäänne. Joskus te ette ole tietoisia niistä, koska ne muodostavat osan teistä itsestänne, mutta jos te kadotatte ne, tunnette te, että jotain määrittelemätöntä, jotain läheistä ja olemassaolollenne välttämätöntä on kadonnut. Te kuljette rauhattomina ja allapäin. Te saatatte kyllä löytää lyhyitä iloja ja huojennusta, mutta ette ylintä lohdutusta, ette rauhaa, aallon rauhaa järvellä, tyynen unen rauhaa, unen, joka uuvuttaa lapsen äitinsä rinnoille.

Nainen on perheen enkeli. Äitinä, vaimona tai sisarena on nainen elämän hyväily, lemmen hiljainen, sen vaivoja lievittävä sulotar, joka kertoo yksilölle ihmiskuntaa johtavasta rakastavasta sallimuksesta. Hänessä on lohduttavan hellyyden aarre, joka riittää huojentamaan kaiken tuskan. Sitäpaitsi on hän useimmille meistä tulevaisuuden tiennäyttäjä. Äidin ensimäinen suutelo opettaa lapselle rakkautta; rakastetun naisen ensimäinen hyväily opettaa miehelle toivoa ja uskoa elämään, ja rakkaus ja usko luovat halun täydellistyä, antavat voimaa nousta ylöspäin askel askeleelta, luovat — sanalla sanoen, tulevaisuuden, jonka elävänä tunnuskuvana on lapsi, tuo side meidän ja tulevan sukupolven välillä. Naisen kautta tähtää perhe, lisääntymisen jumalallisen arvoituksen suojassa, ikuisuutta kohti.

Pitäkää siis perhettä pyhänä, veljeni. Pitäkää sitä elämän erottamattomana ehtona ja tuhotkaa jokainen sitä vastaan suuntautuva hyökkäys, jonka tekevät väärän ja raa'an filosofian läpitunkemat henkilöt, tai pintapuoliset ajattelijat, jotka liian usein nähdessään siinä itsekkyyden ja luokkahengen hoitolan, katkeroituvat ja luulevat barbaarein tavoin, että siitä johtuvien epäkohtien ainoa parannuskeino on sen hävittäminen.

Perhe on Jumalan luoma, ei ihmisten. Ei mikään inhimillinen mahti saata hävittää sitä. Niin kuin isänmaa, ja vielä suuremmassa määrässä kuin isänmaakin, on perhe elämän perusaineksia.

Vielä suuremmassa määrässä kuin isänmaa, sanoin minä.

Tuo tällä hetkellä niin pyhä isänmaa saattaa ehkä jonakin päivänä kadota, kun joku ihminen omassa tietoisuudessaan syventyy ihmiskunnan siveellisiin lakeihin, mutta perhe on kestävä niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Se on ihmiskunnan kehto. Niinkuin kaikkien inhimillisen elämän ainesten tulee senkin olla alttiina kehitykselle, ja sen pyrkimysten, sen tarkoitusten tulee parantua aikakaudesta aikakauteen, mutta ei yksikään voi milloinkaan poistaa sitä.

Teidän tehtävänne on yhä enemmän pyhittää perhe, liittää se yhä läheisemmin isänmaahan. Mitä isänmaa on ihmiskunnalle, sitä tulee perheenkin olla isänmaalle. Minä olen sanonut teille, että isänmaan tehtävänä on kasvattaa ihmisiä; niinpä on perheen tarkoituksena kasvattaa kansalaisia. Perhe ja isänmaa ovat saman viivan päätepisteet. Mutta siellä, missä ei niin ole, johtaa perheen turmelus itsekkyyteen, — sitä vastenmielisempään ja raaempaan, mitä enemmän se asettaa turmiolle alttiiksi pyhimmän kaikesta, lemmen, johtaen sen harhaan oikeasta tarkoituksestaan.

Nykyään vallitsee itsekkyys olosuhteiden pakosta liian usein ja liiaksi perheessä. Huono yhteiskunnallinen järjestys pilaa sen. Yhteiskunnassa, jota poliisivalta, urkkijat, vankilat ja hirsipuut kannattavat, on äitiparan, joka saa väristä pelosta poikansa jalojen pyrkimysten tähden, pakko opettaa hänelle epäluottamusta, pakko sanoa: "Varo! Mies, joka puhuu sinulle isänmaasta, vapaudesta, tulevaisuudesta, joka tahtoo painaa sinut rintaansa vasten, onkin ehkä vain petturi." Yhteiskunnassa, jossa kunto on vaarallista, ja rikkaus ainoa vaikutusvallan ja turvallisuuden peruste, vainon ja ahdistuksen este, pakottaa rakkaus isää sanomaan nuorisolle, joka janoaa totuutta: "Varokaa! Rikkaudessa on pelastus. Oikeus yksin ei voi pelastaa teitä toisten vallanhimolta ja turmelukselta." Mutta minä puhun teille ajasta, jolloin te lemmellänne ja verellänne olette hankkineet pojillenne vapaiden miesten isänmaan, joka on perustettu kunnolle ja sille hyvälle, mitä jokainen teistä on veljelleen tehnyt. Siihen hetkeen asti on liiankin totta, että teillä on vain yksi ainoa edistyksen tie avoinna, yksi äärimmäinen velvollisuus täytettävänä: kokoontua ja valmistautua valitsemaan oikea hetki taistellaksenne, voittaaksenne Italianne kapinalla. Vasta silloin saatatte te täyttää muut velvollisuutenne suuremmitta, jäykemmittä esteittä. Ja sitten, kun minut jo luultavasti on laskettu maan poveen, tulette te taas lukemaan nämä minun sanani. Ne harvat, veljelliset neuvot, joita ne sisältävät, tulevat teitä rakastavasta sydämestä ja ne ovat kirjoitetut vakaumuksen suoruudella.

Rakastakaa ja kunnioittakaa naista! Älkää pyytäkö häneltä vain lohdutusta, vaan voimaa, intoa, siveellisten ja älyllisten kykyjenne karttumista. Pyyhkikää pois sielustanne ajatus, että te olisitte häntä korkeammalla; sitä te ette millään lailla ole. Aikojen ennakkoluulot ovat epäsuotuisalla kasvatuksella ja lakien vuosisataisella sorrolla luoneet tuon näennäisen älyllisen alemmuuden, johon te nyt vetoatte, pysyttääksenne sorron voimassa. Mutta eikö kaiken sorron historia opeta teille, että sortajat aina vetoavat puolustuksekseen itse luomaansa tosiseikkaan?

Etuoikeutetut luokat eristivät teidän kansanne lapset sivistyksestä aina meidän päiviimme saakka, ja johtivat ja johtavat vieläkin teidän puuttuvasta sivistyksestänne väitteensä, sulkeakseen teidät pois kaupungin pyhätöistä, sieltä, missä lait ovat laaditut, äänioikeudesta, jota teidän yhteiskunnallinen tehtävänne edellyttää. Neekerien omistajat Ameriikassa selittävät rodun olevan kaikin puolin alhaisemman ja kykenemättömän sivistykseen ja vainoavat vielä jokaista, joka koettaa sivistää heitä. Puoli vuosisataa sitten selittivät hallitsevien perheiden kannattajat, että meille, italialaisille, ei vapaus sopinut, ja kuitenkin pitivät he palkkajoukkojen raa'alla voimalla kaikki tiet vapauteen suljettuina, ikäänkuin me, jos tuo kykenemättömyys vapauteen tosiaan olisi ollut olemassa, olisimme niitä myöten voineet hankkia sen itsellemmekin. — Ja onko pakkovalta milloinkaan saattanut kasvattaa vapauteen!

Niin, me olemme kaikki olleet ja olemme yhäkin yhtä syyllisiä naisen loukkaamiseen. Ajakaa kauas luotanne tuon loukkauksen varjokin, sillä Jumalan edessä ei ole katkerampaa loukkausta kuin se, mikä jakaa ihmisperheen kahteen luokkaan ja tekee toisen sortamisen luvalliseksi tai pakolliseksi. Ainoan Jumalan ja Isän edessä ei ole miehiä eikä naisia, vaan ihmisolentoja, olentoja, joissa miehen ja naisen muodossa ovat olemassa ne ominaisuudet, jotka erottavat ihmiskunnan eläinten luokasta, nimittäin yhteispyrkimykset, oppimisen kyky ja edistymistaipumukset. Missä hyvänsä nuo ominaisuudet esiintyvätkin, siellä ilmaisee itsensä inhimillinen luonne, sekä sen seurauksina oikeuksien ja velvollisuuksien tasa-arvoisuus.

Kuin kaksi samasta rungosta puhkeavaa oksaa, nousevat mies ja nainen yhteiseltä perustalta, joka on ihmiskunta. He eivät ole millään lailla eriarvoisia keskenään, mutta heillä on, niin kuin usein sattuu miestenkin keskuudessa, erilaiset harrastukset, erilainen kutsumus. Onko kaksi saman kielen soipaa ääntä eriarvoisia tai eriluontoisia? Mies ja nainen ovat nuo kaksi ääntä, joitta inhimillinen kieli ei ole mahdollinen. Ottakaa kaksi kansaa, joista toinen on erikoisten taipumustensa, erikoisten elämänehtojensa puolesta kutsuttu levittämään ihmisten välisen yhtymisen aatetta siirtokuntien avulla, toinen julistamaan sitä tuottamalla koko maailman ihailemia kirjallisia ja taiteellisia mestariteoksia; ovatko niiden yleiset velvollisuudet ja oikeudet erilaisia? Nuo molemmat kansat ovat tietoisesti tai tiedottomasti saman jumalallisen aatteen apostoleja ja ovat veljiä ja yhdenvertaisia tehtävänsä vuoksi. Miehellä ja naisella, kuten noilla kahdella kansallakin, on ihmiskunnassa erikoiset tehtävänsä, mutta nuo tehtävät ovat molemmat yhtä pyhiä, yhtä välttämättömiä yleisen kehityksen kannalta, ja ne edustavat kumpikin sitä ajatusta, minkä Jumala on asettanut kuin maailman kaikkeuden sieluksi.

Pitäkää siis naista toverina, eikä ainoastaan ilojenne ja surujenne, vaan myöskin ajatustenne, opinnoittenne, ja yhteiskunnallista parannusta tarkoittavien ponnistustenne jakajana. Pitäkää häntä vertaisenanne valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Olkaa yhdessä, te ja hän, inhimillisen sielun siipinä, kohottaaksenne sen kohti sitä ihannetta, joka meidän tulee saavuttaa. Vanhassa Testamentissa sanotaan Jumala loi miehen, ja naisen miehestä, mutta teidän Raamattunne, tulevaisuuden Raamattu tulee sanomaan: Jumala loi ihmiskunnan, joka jakautuu miehiin ja naisiin.

Rakastakaa lapsia, joita sallima teille suo, mutta rakastakaa heitä oikealla, syvällä, vakavalla rakkaudella, eikä hervottomalla, järjettömällä, sokealla lemmellä, mikä on itsekkyyttä teissä ja heidän turmionsa. Kaiken sen nimessä, mikä pyhintä on, älkää koskaan unohtako, että teidän on huolehdittava tulevasta sukupolvesta, ja että teillä on mitä vakavin vastuu teille uskotuista sieluista ihmiskunnan ja Jumalan edessä, pelottavin vastuu, mitä inhimillinen olento saattaa tuntea. Teidän ei tule johtaa heitä elämän iloihin ja nautintoihin, vaan itse elämän, sen velvollisuuksien, sitä hallitsevan siveellisen lain tuntemukseen.

Harvat äidit, harvat isät tällä uskottomalla vuosisadalla, etenkin hyvinvoipien luokkien keskuudessa, ymmärtävät kasvattavan tehtävänsä vakavuuden ja pyhyyden. Harvat äidit, harvat isät ajattelevat, että meidän aikamme monet uhrit, ainainen taistelu, ja pitkä kärsimys, ovat suuressa määrässä sen itsekkyyden hedelmiä, jota kolmekymmentä vuotta sitten hentomieliset äidit ja huolimattomat isät vuodattivat lastensa sieluihin, sallien heidän tottua katselemaan elämää ei suinkaan velvollisuuden ja kutsumuksen kannalta, vaan huvin hakeminen ja itsekkään hyvinvoinnin tavoittelu päämääränä. Teille, työn lapsille, eivät vaarat ole niin suuria, useimmat teidän lapsistanne oppivat liiankin hyvin tuntemaan elämän kieltäymykset. Ja, toiselta puolen te, jotka teidän alempi yhteiskunnallinen asemanne pakottaa alituiseen raadantaan, teillä ei ole niinkään suurta mahdollisuutta kasvattaa heitä kunnollisesti. Te saatatte kuitenkin osaksi täyttää vaativan tehtävänne esimerkillänne ja sanoillanne.

Te saatatte tehdä sen esimerkillänne.

/# "Teidän lapsenne tulevat teidän kaltaisiksenne, turmeltuneiksi tai kunnialliseksi, riippuen siitä, oletteko te itse turmeltuneita tai kunniallisia."

"Kuinka voisi heistä tulla kunnon ihmisiä, sääliviä ja inhimillisiä, jos te itse ette ole suoria ettekä sääli veljiänne? Kuinka saattaisitte te hillitä heidän suuria halujansa, jos he näkevät teidän vaipuvan kohtuuttomuuteen? Kuinka voisitte te säilyttää koskemattomana lastenne luonnollisen viattomuuden, jollette pelkää loukata siveyttä heidän läsnäollessaan sopimattomin teoin ja rivoin sanoin?"

"Te olette tuo elävä malli, jonka mukaan heidän vaikutteille alttiit luonteensa muodostuvut. Riippuu teistä, tuleeko pojistanne ihmisiä vai eläimiä".[4a] #/

Ja te voitte kasvattaa heitä sanoillanne. Puhukaa heille heidän isänmaastaan, minkälainen se oli, ja minkälaiseksi sen pitäisi tulla. Kun illalla äidin hymy ja polvillanne istuvan lapsen viaton puhelu saattaa teidät unohtamaan päivän vaivat, kertokaa heille yhä uudelleen entisten tasavaltojenne rahvaan kuuluisista urotöistä, opettakaa heille niitten suurten miesten nimet, jotka rakastivat Italiaa ja sen kansaa ja pyrkivät läpi kärsimysten, herjauksen ja vainon parantamaan sen kohtaloa. Älkää vuodattako heidän nuoriin sydämiinsä vihaa sortajia vastaan, vaan tarmokasta päättäväisyyttä vastustamaan sortoa. Antakaa heidän omilta huuliltanne, äidin rauhallisesti hyväksyessä kuulla, kuinka kaunista on kulkea hyveen teillä, kuinka suurta nousta oikeuden apostoliksi, kuinka pyhää uhrata itsensä, jos vaaditaan, veljensä puolesta. Sytyttäkää heidän herkkiin mieliinsä, istuttaen sinne kapinan siemenet kaikkea väkisin anastettua tai sen kannattamaa valtaa vastaan, ainoan oikean vallan, neron kruunaaman kunnon vallan ihailu. Pitäkää huolta siitä, että he kasvavat vihaamaan pakkovaltaa ja anarkiaa yhtä paljon, omantunnon uskonnossa, joka ei perustu mihinkään perintätapoihin. Kansa haluaa auttaa teitä tässä tehtävässä. Teillä on lastenne nimessä oikeus vaatia sitä. Ilman kansallista kasvatusta ei oikeaa kansaa ole olemassa.

Rakastakaa vanhempianne. Älkää antako sen perheen, joka saa alkunsa teistä, koskaan saattaa unohduksiin sitä perhettä, josta te saitte alkunne. Liiankin usein höllyttää uusi side vanhan, ja sen vuoksi tulee teidän olla sen rakkauden siteen uutena nivelenä, mikä yhdistää toisiinsa perheen kaksi polvea. Ympäröikää isänne ja äitinne valkeat päät hellällä ja kunnioittavalla lemmellä heidän viimeiseen päiväänsä saakka. Siroittakaa kukkasia heidän tielleen, heidän hautaa kohti vaeltaessaan. Henkikää heidän väsyneihin sieluihinsa uskon intoa ja kuolemattomuutta rakkautenne uskollisuudella. Ja olkoon se kiintymys, jonka te ehjänä säilytätte vanhemmillenne, panttina siitä, mitä lapsenne tulevat tuntemaan teitä kohtaan.

Vanhemmat, siskot ja veljet, vaimo ja lapset, olkoot ne kaikki teille kuin eri järjestyksessä saman puun rungosta versovat oksat. Pyhittäkää perhe rakkauden yhtenäisyydellä. Tehkää siitä temppeli, jossa te samalla uhraatte isänmaalle. En tiedä, tuletteko onnellisiksi, mutta sen minä tiedän, että jos te näin teette, lankee teidän ylitsenne vastoinkäymistenkin keskellä juhlallisen rauhan tunne, tyynen omantunnon rauha, joka tulee antamaan teille voimaa kaikissa vaivoissa ja avaamaan silmienne eteen sinisen taivaan kannen kaikkien myrskyjenkin aikana.

VII

Velvollisuuksia itseänne kohtaan.

Aikeita.

Olen sanonut teille: "Te elätte, sen vuoksi on teillä myöskin elämän laki. — Itsenne kehittäminen, elämän lain mukaan toimiminen ja eläminen on teidän ensimäinen, ei, teidän ainoa velvollisuutenne." Olen selittänyt teille, että Jumala on antanut teille kaksi keinoa, joiden avulla te opitte tuntemaan elämän lain: oman oikeustajuntanne, ihmiskunnan omantunnon: tovereittenne yleisen vakaumuksen. Olen selittänyt teille, että silloin kun te vetoatte omaantuntoonne ja tunnette sen äänen sopeutuvan ihmisrodun suureen ääneen, jonka historia on tuonut teille julki, saatte olla varmoja, että olette kohdanneet ikuisen, muuttumattoman totuuden.

Nykyään on teidän hyvin vaikea sopivasti tiedustella sen suuren äänen mielipidettä, jolla ihmiskunta puhuu teille historian lehdiltä; teiltä puuttuu todella hyviä, helppotajuisia kirjoja, eikä teillä ole aikaakaan. Mutta ne miehet, jotka taitonsa ja omantunnontarkkuutensa puolesta paraiten edustavat historian tutkimusta ja tietoa ihmiskunnasta viimeksi kuluneella puolivuosisadalla, ovat tästä äänestä johtaneet muutamia meidän elämämme lain piirteitä.

He ovat huomanneet, että inhimillinen luonne on oleellisesti yhteiskunnallinen ja kasvatukseen taipuva, että niin kuin on ja saattaakin olla vain yksi Jumala, samoin saattaa yksityistä ihmistä ja koko ihmiskuntaa hallita vain yksi laki, ja että tuon lain pohjimmainen, yleinen ominaisuus on edistys. Tästä totuudesta, joka nykyään on kumoamaton, koska kaikki inhimillisen tiedon haarat vahvistavat sen, ovat johdetut kaikki velvollisuudet teitä itseänne kohtaan, ja siis myöskin kaikki oikeutenne, jotka taas sisältyvät yhteen ainoaan: Oikeuteen olla täydellisesti kahleeton ja saada määrätyissä rajoissa avustusta velvollisuuksienne täyttämisessä.

Te olette vapaita, ja te tunnette sen. Mitkään kelvottoman filosofian viisastelut, jotka tahtovat asettaa en tiedä minkä kohtalo-opin inhimillisen oikeustajunnan äänen sijalle, eivät voi pakottaa vaikenemaan kahta voittamatonta todistusta vapauden puolesta: katumusta ja marttyyriutta. Sokrateesta Jeesukseen, Jeesuksesta niihin miehiin, joita alituiseen kuolee maansa puolesta, kohottavat uskon marttyyrit äänensä tuota orjallista oppia vastaan huutaen teille: "Me rakastimme myös elämää, me rakastimme olentoja, jotka tekivät sen meille mieluisaksi, ja jotka rukoilivat meitä väistymään. Heidän sydämensä joka sykähdys vaati meitä elämään! Mutta tulevien sukupolvien pelastukseksi valitsimme me kuoleman." Kainista aina nykypäivien tavalliseen urkkijaan saakka tuntevat kaikki ne, jotka pettävät veljensä, kaikki ne, jotka kulkevat pahuuden polkua, sielunsa syvyydessä oman tuomionsa, rauhattoman, moittivan äänen, joka sanoo heille: Kuinka olette hyljänneet hyveen tien?

Te olette vapaita, ja sen vuoksi vastuunalaisia. Tästä siveellisestä vapaudesta johtuu teidän oikeutenne valtiolliseen vapauteen, velvollisuutenne vallata se itsellenne, pitää sitä loukkaamattomana, ja toisten velvollisuus olla rajoittamatta sitä.

Te olette taipuvia kasvatukseen. Jokaisessa teissä piilee joku määrä kykyjä, joille vain kasvatus saattaa antaa eloa ja tarmoa, ja jotka muuten pysyisivät hedelmättöminä ja tylsinä, tai ilmautuisivat vain välähdyksinä ilman säännöllistä kehitystä.

Kasvatus on sielun leipää. Niinkuin fyysillinen tai orgaaninen elämäkään ei voi kasvaa ja kehittyä ravinnotta, niin tarvitsee moraalinen ja henkinenkin elämä ulkonaisia vaikutteita kehittyäkseen ja ilmetäkseen täydellisenä, ja sen täytyy sulattaa itseensä ainakin osa toisten aatteita, harrastuksia ja pyrkimyksiä. Yksilön elämä puhkee ilmoille kuin kasvi, jonka joka muunnoksella on oma elintapansa, erikoinen luonteensa, puhkeaa yhteisestä maaperästä ja saa ravintonsa kaikkien elämän yhteisistä aineksista. Yksilö on ihmiskunnan vesa, ja se ruokkii ja uudistaa omaa elinvoimaansa ihmiskunnan elinvoimalla. Tämän ravinnon ja uudistuksen työn toimittaa kasvatus, joka suoraan tai epäsuorasti välittää yksilölle koko ihmisrodun edistyksen tulokset.

Teidän ei siis tule hankkia itsellenne niin paljoa kasvatusta kuin mahdollista ainoastaan sen takia, että se on välttämätöntä elämällenne, vaan myöskin siksi, että se on jonkunlaista pyhää seurustelua kaikkien lähimäistenne ja kaikkien jo eläneiden sukukuntien kanssa; niiden, jotka ovat ajatelleet ja toimineet ennen teitä. Teidän tulee hankkia moraalista ja älyllistä kasvatusta, jonka tulee käsittää ja hedelmöittää kaikki ne luonnonlahjat, mitä Jumala on teille hedelmääkantavaksi siemeneksi antanut, ja joiden tulee kehittää ja pitää yllä yhteyttä teidän yksilöllisen ja koko ihmiskunnan yhteiselämän välillä.

Ja siksi, että tuo kasvatustyö valmistuisi pikemmin, ja että teidän yksilöllinen elämänne varmemmin ja läheisemmin liittyisi kaiken yhteiselämään, ihmiskunnan elämään, on Jumala tehnyt teidät oleellisesti yhteiskunnallisiksi olennoiksi. Mikä alempi olento hyvänsä saattaa elää vain itselleen, ollen yhteydessä vain luontoon, vain fyysillisen maailman alkuaineksiin. Sitä ette te voi. Joka askeleella tarvitsette te veljiänne, ettekä te saattaisi tyydyttää elämän yksinkertaisimpiakaan tarpeita, ottamatta avuksi heidän työnsä tuloksia.

Vaikkapa te vertaisiinne yhdistyneinä, olette voimakkaampia kuin mikään muu olento, olette te eristettyinä voimien puolesta heikompia kuin monet eläimet, voimattomia, kyvyttömiä kehitykseen ja täydelliseen elämään. Kaikki sydämenne arvokkaimmat tunteet, niinkuin isänmaan rakkaus, ja siis myöskin vähemmän arvokkaat kuten kunnian ja muun kiitoksen halu, ilmaisevat synnynnäistä pyrkimystä yhdistämään elämänne niihin miljooniin, jotka teitä ympäröivät. Te olette siis luodut yhteiselämään. Se suurentaa teidän voimanne satakertaisiksi, tekee toisten aatteet, toisten edistysaskeleet omiksenne ja kohottaa, parantaa, pyhittää luontonne ihmisperheen yhteisyyden kasvavan tunteen ja myötätuntoisuuden voimalla. Mitä laajempi, mitä läheisempi ja ymmärtäväisempi suhde veljiinne on, sitä kauemmas tulette te edistymään yksilöllisen kehityksen tiellä.

Elämän lakia ei voi kokonaan täyttää muu kuin kaikkien yhteinen työ. Ja jokaisen suuren edistysaskeleen tapahtuessa, tuon lain pienenkin osan tunnetuksi tullessa osoittaa historia vastaavaa inhimillisen yhteistunteen laajennusta, läheisempää kosketusta kansojen välillä. Kun ensimäiset kristityt julistivat inhimillisen luonteen ykseyttä vastoin pakanallisia filosofeja, jotka tunnustivat kaksi ihmisluonnetta, herran ja orjan, oli Rooman kansa kantanut kotkansa kaikkien tunnettujen kansojen keskuuteen Euroopassa. Ennenkuin paavius — nykyään turmiollinen, mutta siunausta tuottava perustamisensa ensi aikoina — ilmoitti: henkinen voima on korkeampi kuin ajallinen, olivat maahan tunkeutuneet kansat, joita me sanomme barbaareiksi, saattaneet germaanisen ja romaanisen maailman kiinteään kosketukseen. Ennenkuin se aate, että vapaus kuului kansoille, oli herättänyt sen käsitteen kansallisuudesta, joka nyt myllertää Eurooppaa ja on määrätty voittamaan, olivat Ranskan vallankumous ja keisariajan sodat kohottaneet ja kutsuneet toimintaan muusta Euroopasta siihen saakka eristetyn aineksen, slaavilaiset kansat.

Lopuksi olette te edistyviä olentoja.

Tuo sana, edistys, jota vanha-aika ei tuntenut, tulee tästä lähin olemaan pyhä sana ihmiskunnalle. Siihen sisältyy täydellinen yhteiskunnallinen, valtiollinen ja uskonnollinen uudistuminen.

Antiikki, muinaisten Itämaiden ihmiset ja pakanalliset uskonnot luottivat kohtaloon, sattumaan, salaperäisiin, käsittämättömiin voimiin, jotka mielivaltaisesti hallitsivat ihmisten kohtaloita vuorotellen luoden ja hävittäen kenenkään saattamatta ymmärtää, kehittää tai jouduttaa niiden toimintaa. He uskoivat, että ihmisen oli mahdotonta löytää mitään kestävää ja jatkuvaa maan päällä. He uskoivat, että kansat olivat tuomitut ainaisesti kiertämään eräitten yksilöiden täällä muodostamaa piiriä, että ne kohosivat, nousivat ylöspäin vallan kukkuloille, laskeutuivat sitten alaspäin vanhuuden tullen ja poistuivat palajamatta. Ahtaiden aatteiden ja tosiseikkojen piiri edessään, tuntematta ollenkaan historiaa oman maansa ja useinpa oman kaupunkinsa rajojen ulkopuolella, pitivät he ihmiskuntaa ainoastaan ihmislaumana, jolla ei ollut omaa elämää, eikä omia lakeja, ja johtivat käsityksensä siitä vain niistä tuloksista, joita he yksilöitä tarkastelemalla saivat.

Tällaisen opin seurauksena oli taipumus hyväksyä olemassa olevat seikat sellaisinaan niitä häiritsemättä, tai toivomatta muutoksia niihin. Missä olosuhteet olivat luoneet tasavaltaisen hallitusmuodon, siellä olivat ihmiset tasavallan kannattajia, missä yksinvalta hallitsi, siellä he olivat alistuvia, edistyksestä välinpitämättömiä orjia. Mutta sittenkun he huomasivat, että ihmiskunta kaikkialla sekä tasa- että itsevaltaisen hallitusmuodon alla oli jaettu joko neljään luokkaan niinkuin Itämailla, tai kahteen, vapaihin ja orjiin, kuten Kreikassa, hyväksyivät he luokkajaon, tai uskon kahdenlaatuisiin ihmisiin. Niinpä Plato ja Aristoteleskin, kreikkalaisen maailman mahtavimmat nerot, hyväksyivät sen. Teidän luokkanne vapauttaminen olisi tällaisten ihmisten keskuudessa ollut aivan mahdotonta.

Ne miehet, jotka Jeesuksen sanoille perustivat uskonnon, korkeamman kuin muinaisten Itämaiden tai pakanoiden uskomukset, aavistivat hämärästi, mutta eivät voineet käsittää edistys -sanassa piilevää pyhää aatetta. He ymmärsivät ihmisrodun ykseyden, lain yhtenäisyyden ja ihmisen täydellistymismahdollisuudet. Mutta he eivät ymmärtäneet millä voimilla täytettäisiin se, minkä Jumala on ihmiselle antanut, eikä tapaa millä se tapahtuisi.

He rajoittuivat siis johtamaan elämän hallinnon yksilö -tutkimuksistaan. Ihmiskunta kokonaisruumiina oli tuntematon heille. He tunsivat kaitselmuksen ja asettivat sen entisen, sokean sallimuksen sijaan, mutta he pitivät sitä yksilön suojelijana, eikä ihmiskunnan lakina. Heidän mielentilansa, äärettömän täydellistymisaatteen, jonka he olivat aavistaneet, ja yksityisen lyhyen, surkean elämän tietoisuuden välillä hoippuen, loi tarpeen keksiä välittävä määritelmä niille, siis Jumalan ja ihmisen välille. Ja kun he eivät olleet käsittäneet aatetta ihmiskunnasta kokonaisuutena, turvautuivat he jumalallisen lihaksitulemisen ajatukseen. He selittivät, että usko tuohon lihaksitulemiseen oli ihmisille ainoa pelastuksen, voiman ja armon lähde.

Aavistamatta sitä jatkuvaa ilmestystä, joka ihmiskunnan kautta siirtyy Jumalasta ihmiseen, uskoivat he ainoaan välittömään ilmestykseen, joka oli tapahtunut määrätyllä hetkellä Jumalan erikoisesta suosiosta. He käsittivät sen siteen, mikä Jumalassa yhdistää ihmiset toisiinsa, mutta he eivät käsittäneet sitä, mikä yhdistää heidät täällä maan päällä ihmiskunnan nimessä. Sukupolvien jatkuvaisuus oli sangen pienimerkityksinen niille, jotka eivät saattaneet käsittää, kuinka sukupolvi vaikuttaa toiseen. He totuttautuivat siis jättämään ne huomiotta ja pyrkivät erottamaan ihmisen maailmasta ja ihmiskuntaa kokonaisuutena koskevista asioista, nimittäen lopulta maata, jonka he jättivät vallassa oleville mahdeille, vain katumuksen laaksoksi, asettaen sen vastakohdaksi taivaan, jonne ihmisen tuli kohota armon ja uskon avulla, mutta josta hän niitä paitsi oli ijankaikkisesti karkoitettu.

Koska ilmestys heidän mielestään oli ollut välitön, kerta kaikkiaan, määrätyllä hetkellä tapahtunut, päättivät he, ettei siihen voi lisätä mitään, ja että tuon ilmestyksen säilyttäjät olivat erehtymättömiä. He unohtivat, että Jeesus juhlallisena hetkenä, ylevällä tulevaisuuden näkemyksellä oli sanonut: Minulla on vielä paljon sanomista, mutta ette voi nyt kantaa. Vaan koska se tulee, totuuden Henki, hän johdattaa teitä kaikkeen totuuteensa; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, sitä hän puhuu.[5] Näihin sanoihin sisältyy ennustus edistyksen aatteesta ja totuuden jatkuvasta ilmestymisestä ihmiskunnan välityksellä, oikeutus sen tunnussanan, jonka uudelleen heräävä Rooma on tarjoava Italialle sanoissa "Jumala ja kansa", tasavaltaisten julistusten otsakkeihin kirjoitettuina. Mutta ne miehet, jotka kannattivat keskiaikaisia uskomuksia, eivät voineet sitä käsittää. Aika ei vielä ollut täyttynyt.

Pakanuutta seuraavien uskontojen koko järjestelmä lepää nyt esittämillämme perusteilla. On selvää, ettei teidän vapautustanne täällä maailmassa voi perustaa niihin.

Kolmetoista vuosisataa sen jälkeen, kun mainitsemamme Kristuksen sanat olivat lausutut, kirjoitti eräs italialainen, suurin kaikista italialaisista, seuraavat totuudet: "Jumala on. Maailmankaikkeus on Jumalan ajatus, sen vuoksi on maailmankaikkeuskin yksi. Kaikki tulee Jumalasta. Kaikilla on suurempi tai pienempi osa jumalallisesta luonteesta, vastaten tarkoitusta, joihin ne ovat luodut. Ihminen on jaloin luoduista. Jumala on valanut häneen enemmän omaa luontoaan kuin muihin. Kaikki, mikä Jumalasta tulee, pyrkii kohti sen saavutettavissa olevaa täydellisyyttä. Ihmisen täydellistymiskyky on rajaton. Ihmiskunta on yksi. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeetonta, ja koska on olemassa vain yksi ihmiskunta, täytyy kaikilla ihmisillä olla yksi ainoa tarkoitus, tehtävä, joka on loppuun saatettava kaikkien yhteistyöllä. Ihmisrodun tulee siis työskennellä liitossa, niin että kaikki siinä hajallaan olevat voimat saavuttaisivat mahdollisimman korkean kehitysasteen toiminnan ja ajatuksen maailmoissa. Siinä on siis ihmisrodun yhteinen uskonto."

Se mies, joka toi ilmi nämä ajatukset, oli nimeltään Dante. Jokaisen Italian kaupungin, kun Italia on vapaa ja yhtynyt, tulisi pystyttää patsas hänelle, koska noissa ajatuksissa piilee tulevaisuuden uskonnon siemen. Hän kirjoitti ne latinan- ja italiankielisissä teoksissa nimeltä De Monarchia ja Il Convito. Ne ovat vaikeita käsittää, eivätkä nekään, jotka sanovat itseään oppineiksi, nykyään ole pitäneet väliä niistä.[6] Mutta älyn maailmoihin kylvetyt aatteet eivät koskaan voi kuolla. Toiset korjaavat niiden sadon, vaikkapa olisivatkin unohtaneet niiden alkuperän. Ihmiset ihailevat tammea, mutta kukapa muistelisi terhoa, josta se versoi.

Siemenet, jotka Dante kylvi, ovat kantaneet hedelmän. Eräiden voimakkaiden älyjen aikojen kuluessa laajentamina ja hedelmöittäminä kehittyivät ne etenkin 1700-luvun lopulla. Edistyksen aatteesta elämän lakina, hyväksyttynä ja kehitettynä, historian toteamana ja tieteen vahvistamana, tuli tulevaisuuden lippu. Nykyään ei ole olemassa vakavaa ajattelijaa, joka ei pitäisi sitä elämäntehtävänsä tukipisteenä.

Me tiedämme nyt, että edistys on elämän laki. Yksilön edistys on ihmiskunnan edistystä. Ihmiskunta täyttää tuon lain maanpäällä, yksilö maanpäällä ja muuallakin. Yksi Jumala, yksi laki. Olemassaolonsa ensi hetkestä saakka on ihmiskunta asteettaisesti, mutta vääjäämättömästi täyttänyt tuota lakia. Totuus ei ole koskaan ilmennyt täydellisesti, eikä yhdellä kertaa. Jatkuva ilmestys tuo ilmi totuuden osia, sanan laista, aikakaudesta aikakauteen. Jokainen noista sanoista myllertää syvästi inhimillistä elämää sen kulussa täydellisyyttä kohti, luoden vakaumuksen uskon.

Uskonnollisen aatteen kehityksellä on siis loppumaton edistymisen mahdollisuus, ja toisiaan seuraavat vakaumukset, kehittäessään ja puhdistaessaan tuota aatetta yhä syvemmälti, tulevat jonakin päivänä kuin temppelin pylväät kannattamaan ihmiskunnan Pantheonia, yhtä ainoaa, suurta uskontoa maamme päällä. Ne miehet, joita Jumala on siunannut nerolla tai tavallista suuremmalla kunnolla, ovat sen apostoleita; kansa, tuo ihmiskunnan yhteistietoisuus on sen selittäjä, hyväksyy sen totuuden ilmaisun, siirtää sen sukupolvelta sukupolvelle ja saattaa sen käytäntöön, sovelluttaen sen inhimillisen elämän eri haaroihin ja ilmiöihin.

Ihminen on kuin mies, joka elää loppumatonta ajanjaksoa ja oppii aina. Ihmiset ja vallat eivät ole eivätkä saatakaan olla erehtymättömiä. Lain tulkitsijoiden tai säilyttäjien keskuudessa ei ole eikä saatakaan olla etuoikeutettua luokkaa. Jumalan ja ihmisen kesken ei tarvita eikä voikaan olla muuta välittäjää kuin ihmiskunta. Asettaessaan kaitselmuksellisen, edistyvän sivistyksen pyrkimyksen ihmiskunnalle, istuttaessaan edistysvaiston joka ihmisen sydämeen on Jumala siis kätkenyt ihmisluontoon edistyksen toteuttamiseen vaadittavat kyvyt ja voimat.

Yksilöllinen ihminen, tuo vapaa ja vastuunalainen olento, kykenee käyttämään niitä väärin tai oikein, riippuen siitä antautuuko hän velvollisuuden tielle, vai kuunteleeko itsekkyyden sokeita houkutuksia. Hän saattaa hidastuttaa tai jouduttaa omaa kehitystään, mutta kaitselmuksen tarkoitusta ei mikään inhimillinen voima saata tehdä tyhjäksi. Ihmiskunnan sivistyksen täytyy itsensä täydentää itseään. Niinpä barbaarien maahantunkeutumisista, jotka näyttivät tukahuttavan kaiken sivistyselämän, nousikin uusi, entistä korkeampi sivistys, joka levisi entistä laajemmille alueille. Yksityisten hirmuhallituksesta näemme me kohta erkanevan entistä nopeamman vapauden kehityksen.

Edistyksen lakia tulee jokaisen täyttää maanpäällä niinkuin muuallakin. Maa ja taivas eivät millään lailla ole toistensa vastakohtia. Ja on herjausta otaksua, että me voisimme rikosta tekemättä halveksia Jumalan työtä, majaa, jonka hän on meille antanut, ja jättää sen niille voimille, jotka kuuluvat, oli niiden luonne mikä hyvänsä. pahan, itsekkyyden ja hirmuvallan vaikutteihin. Maa ei ole katumuksen laakso, se on paikka, jossa toimitaan totuuden ja oikeuden ihanteen puolesta, jota jokainen meistä kantaa sieluunsa istutettuna, se on porras kohti täydellisyyttä, jonka me voimme saavuttaa vain kunnioittamalla Jumalaa ihmiskunnassa työllämme ja pyhittämällä itsemme muuttamalla tosiasiaksi niin monta hänen aivoitustaan kuin mahdollista. Tuomio, joka meistä jokaisesta tulee lausuttavaksi joko julistaen meidän ylenevän edistyksemme tällä täydellistymisen asteikolla tai langettaen meidät laahautumaan vielä kerran sen matkan, minkä jo olemme astuneet hedelmättömin tuloksin tai syntiä tehden, perustuu siihen hyvään, mitä me olemme veljillemme tehneet, siihen kehitysasteeseen, jonka saavuttamisessa me olemme auttaneet toisia.

Yhä läheisempi ja laajempi yhteys tovereittemme kanssa on se keino, mikä tekee voimamme moninkertaisiksi, se piiri, jossa teidän tulee täyttää velvollisuutenne, tie, jolla toimiva edistys toteutetaan. Teidän tulee pyrkiä tekemään koko ihmiskunta yhdeksi perheeksi, jonka jokaisen jäsenen tulee itsessään edustaa siveellistä lakia toisten hyödyksi. Ja niinkuin ihmiskunnan täydellistyminen edistyy aikakaudesta aikakauteen, sukupolvesta sukupolveen, niin kulkee yksilön täydellistyminen olennosta olentoon hitaammin tai nopeammin teidän omista ponnistuksistanne riippuen.

Tässä on lueteltu eräitä niistä totuuksista, jotka sisältyvät sanaan edistys, josta taas tulevaisuuden uskonto on nouseva. Ainoastaan siinä sanassa saattaa teidän vapautuksenne toteutua.

VIII

Vapaus.

Te elätte. Se elämä, joka teissä on, ei ole sattuman ansio. Sattuma sanalla ei ole minkäänlaista merkitystä ja se keksittiin vain peittämään ihmisten tietämättömyyttä muutamista asioista. Se elämä, joka teissä on, tulee Jumalalta ja ilmaisee asteettaisella kehityksellään järjellisen aivoituksen. Teidän elämällänne on siis välttämättömästi joku määrä, joku tarkoitus.

Se viimeinen päämäärä, jota varten meidät luotiin, on meille nykyään tuntematon, eikä toisin saata ollakaan, mutta siitä syystä emme saa kieltää sitä. Voisiko pienokainen tietää sen tarkoituksen, johon hänen täytyy pyrkiä perheen, isänmaan, ihmiskunnan kautta? Ei, mutta tuo tarkoitus on olemassa, ja me alamme tuntea sen hänen sijastaan häntä varten. Ihmiskunta on Jumalan lapsi. Se tuntee sen määrän, jota kohti sen tulee kehittyä. Ihmiskunta alkaa juuri nyt käsittää, että edistys on sen laki, se alkaa juuri nyt epäselvästi ymmärtää jotakin maailmankaikkeudesta ympärillään, ja suurin osa siihen kuuluvia yksilöitä on tosin melkein kelvoton raakuuden, orjuuden ja täydellisen sivistyksenpuutteen vuoksi tutkimaan tuota lakia ja maailman kaikkeutta, seikka, joka on välttämätön, ennen kuin me saatamme ymmärtää itseämmekään. Vain vähemmistö niistä miehistä, jotka asuvat meidän pienessä Euroopassamme, on kykenevä kehittämään älyllisiä ominaisuuksiaan, tietojen hankkiminen tarkoituksena.

Teissä itsessännekin — useimmat teistä kun ovat opetuksesta eristettyjä ja pakotettuja elämään huonosti järjestetyllä ruumiillisella työllä — nukkuvat nuo kyvyt, eivätkä kykene kantamaan osaansa tiedon pyramiidin rakennukseen. Kuinka me siis nyt luulisimme voivamme tietää sen, mikä vaatii kaikkien yhteistyötä? Kuinka siis nousta kapinaan, kun ei vielä ole saavutettu huippua, mikä on maallisen edistyksemme viimeisin askel, kun vain muutamat meistä, ja hekin hajallaan, alkavat vasta sopertaa tuota pyhää, hedelmöittävää sanaa? Tyytykäämme siis olemaan tietämättä niitä seikkoja, jotka pakostakin ovat saavutettavissamme vasta pitkän ajan kuluttua, älkäämmekä luopuko lapsellisen kiivauden vallassa tutkimasta sitä, minkä me kykenemme saavuttamaan.

Totuuden löytäminen edellyttää vaatimattomuutta ja itsensä hillitsemistä yhtä paljon kuin lujuutta. Paljon enemmän sieluja on kadotettu tai johdettu harhaan oikealta tieltä kärsimättömyydellä ja inhimillisellä ylpeydellä kuin tarkoituksellisella pahuudella. Tätä totuutta tahtovat muinaisajan viisaat opettaa meille kertomalla, kuinka ylpeä hirmuvaltias taivaita tavoitellessaan kykeni rakentamaan vain sekaannuksen tornin, ja kuinka jättiläiset, jotka yrittivät hyökkäyksellä vallata Olympon, jäivät salaman lyöminä makaamaan meidän tuliperäisten vuortemme uumeniin.

Meidän on tärkeä päästä vakautuneiksi siitä, että oli tarkoitus, mihin meidät on määrätty, mikä hyvänsä, saatamme me vain keksiä ja saavuttaa sen älyllisiä kykyjämme asteettaisesti kehittämällä ja harjoittamalla. Meidän kykymme ovat Jumalan meille antamia työkaluja. Sen vuoksi on välttämätöntä, että niiden kehitystä avustetaan ja edistetään, ja että niiden käyttö on vapaata ja suojattua. Vapaudetta ette te voi täyttää mitään velvollisuuksianne; teillä on siis vapauden oikeus ja velvollisuus vallata se kaikin keinoin mahdilta, joka kieltää sen teiltä.

Ilman vapautta ei moraalia ole olemassa, sillä jollei ole valinnan vapautta hyvän ja pahan, yhteisen edistysinnon ja itsekkyyden hengen välillä, ei ole vastuunalaisuuttakaan. Vapaudetta ei oikeaa yhteiskuntaa ole olemassa, koska vapaiden miesten ja orjien välillä ei voi olla yhteyttä, vaan toiset ovat toisten vallan alaisia. Vapaus on pyhä, niinkuin se yksilö, jonka elämää se edustaa, on vapaa. Missä vapautta ei ole, on elämä supistunut vain elimellisiksi toimiksi. Mies, joka sallii vapauttaan loukattavan, on kierossa suhteessa omaan luonteeseensa ja kapinoi Jumalan käskyjä vastaan.

Siellä ei ole vapautta, missä luokka, perhe tai mies anastaa vallan toisten yli luuloteltujen jumalallisten oikeuksien nimessä tai syntyperästä ja vallasta johtuneiden etuoikeuksien perusteella. Vapauden täytyy olla olemassa kaikkia varten ja kaikkien saavutettavissa. Jumala ei ole myöntänyt yliherruutta kellekään yksilölle, sen yliherruuden määrän, mikä meidän maailmassamme saattaa olla edustettuna, on Jumala uskonut ihmiskunnalle, kansalle, yhteiskunnalle. Ja tämäkin lakkaa ja hylkää ihmiskunnan yhteisryhmät, jolleivät ne käytä sitä hyvän eduksi, kaitselmuksellisen tarkoituksen täyttämiseksi. Siis ei oikeuksien yliherruutta saata olla kenelläkään, yliherruus riippuu päämäärästä ja toiminnasta, joka siihen vie.

Pyrinnöt ja päämäärä, jota kohti me etenemme, täytyy alistaa kaikkien arvostelulle. Ei ole, eikä saatakaan olla pysyväistä yliherruutta. Se laitos, jota me nimitämme hallitukseksi, on vain johtokunta, muutamille uskottu tehtävä, sillä käskyllä, että se nopeammin saavuttaisi kansakunnan päämäärät, ja jos sen jäsenet eivät ole oikeamielisiä, täytyy tuon harvoille uskotun vallan lakata. Jokainen hallitukseen kutsuttu on yhteisen tahdon täyttäjä. Hänen täytyy tulla valituksi ja olla velvollinen eroamaan milloin hyvänsä hän käsittää väärin tai asettuu tuota tahtoa vastustamaan. Siis ei voi olla olemassa, minä toistan sen, luokkaa tai perhettä, joka pitäisi valtaa omalla oikeudellaan loukkaamatta teidän vapauttanne. Kuinka voitte sanoa olevanne vapaita, kun on olemassa henkilöitä, joilla on valta käskeä teitä, teidän suostumuksettanne? Tasavalta on ainoa oikeutettu ja johdonmukainen hallitusmuoto.

Teillä ei ole muuta herraa kuin Jumala taivaissa ja kansa maanpäällä. Kun te olette keksineet rivinkin laista, Jumalan tahdosta, tulee teidän siunata ja totella sitä. Kun kansa, tuo teidän tovereittenne yhteisruumis, selittää, että se kannattaa jotakin vakaumusta, täytyy teidän taivuttaa päänne ja luopua kaikista kapinallisista hankkeista.

Mutta on olemassa seikkoja, joista teidän yksilöllinen olemuksenne muodostuu, ja jotka ovat oleellisia inhimilliselle elämälle. Ja niihin ei kansallakaan ole oikeutta kajota. Ei enemmistö, eikä yhteisvoima voi ryöstää teiltä sitä, mikä tekee teidät ihmisiksi. Ei mikään enemmistö voi julistaa tyranniutta voimaan, eikä sammuttaa tai poistaa omaa vapauttaan. Kansaa vastaan, joka haluaisi tehdä sellaisen itsemurhan, ette te voi käyttää voimaa, vaan vastalauseoikeutta, joka elää, mihin sitten olosuhteet johtanevatkin, ja on elävä jokaisessa teissä ikuisesti.

Te haluatte vapautta ja kaikkea, mikä on tarpeellista elämän siveellistä ja aineellista ylläpitoa varten.

Henkilökohtainen vapaus, liikuntavapaus, uskonnollisen vakaumuksen vapaus, mielipiteitten vapaus kaikissa suhteissa, vapaus ilmaista mielipiteensä painetun sanan avulla, yhdistymisvapaus, niin että voisitte viljellä sielunkykyjänne kosketuksessa toisiin sieluihin, ajatustenne ja käsienne tuotteiden kaupan vapaus — nämä kaikki ovat seikkoja, joita ei kukaan saa riistää teiltä, — paitsi muutamissa harvoissa tapauksissa, joita ei lie tarpeellista tässä mainita, — tekemättä suurta vääryyttä, herättämättä teissä vastaansanomisen velvollisuutta.

Kellään ei ole oikeutta yhteiskunnan nimessä vangita teitä, tai toimittaa teitä pakon ja urkinnan alaiseksi mainitsematta teille niin pian kuin mahdollista syytä siihen ja asettamatta teitä heti maan oikeusvallan eteen. Kellään ei ole oikeutta passeilla tai muilla rajoituksilla estää teitä liikkumasta syntymämaassanne. Kellään ei ole oikeutta vainota teitä, olla suvaitsematta, tai lainsäädännöllä eristää teitä uskonnollisten mielipiteittenne takia. Ei millään, paitsi ihmiskunnan suurella, rauhallisella äänellä ole oikeutta asettua Jumalan ja teidän omantuntonne välille. Jumala on antanut teille ajatuksen, siis ei kellään ole oikeutta rajoittaa sitä, tai kieltää ilmitulemasta sitä, mikä on teidän ja veljienne sielun yhdysside ja ainoa kehitystie, mitä meillä on.

Sanomalehdistön pitää olla aivan vapaa. Älyn oikeudet ovat loukkaamattomia, ja kaikenlainen ennakkosensuuri on hirmuvaltaa. Rangaiskoon yhteiskunta vain kynän rikokset, niin kuin rikollisuuteen kehoittamisen ja selvään epäsiveellisyyteen opettamisen, samoin kuin se rankaisee muutkin siveyden loukkaukset. Juhlallisen, julkisen tuomion langettama rangaistus on inhimillisen vastuunalaisuuden seuraus, mutta kaikenlainen väliintulo etukäteen on vapauden kieltämistä.

Rauhallinen yhdistyminen on pyhä, niinkuin ajatuskin. Jumala istutti teihin yhdistymispyrkimyksen ikuiseksi edistyskeinoksi, sen yhteyden pantiksi, jonka ihmiskunta lopulta on määrätty saavuttamaan, ja sitä ei millään mahdilla ole oikeutta estää tai rajoittaa. Teidän jokaisen velvollisuutena on käyttää elämää, jonka Jumala teille antoi, säilyttää ja kehittää sitä. Jokainen teistä on siis elämälle velkaa työtä, joka on ainoa aineellisen pystyssä pysymisen keino. Työ on pyhää. Kellään ei ole oikeutta estää sen tuotteiden vapaata vaihtoa. Teidän synnyinmaanne on teidän markkinapaikkanne, jonka yhdestäkään osasta teitä ei saa karkoittaa pois.

Mutta kun te olette saavuttaneet sen, että nämä vapaudet tunnustetaan teille ja pidetään pyhinä, kun te lopulta olette perustaneet valtion kaikkien äänioikeudelle niin että kaikki inhimillisten taipumusten kehitykseen johtavat tiet ovat avoinna yksilölle, muistakaa silloin, että jokaisen teidän edessänne on yhä tuo suuri päämäärä, jonka saavuttaminen on velvollisuutenne: itsenne ja toisten siveellinen parantaminen ja yhä läheisempi, yhä laajempi yhteys kaikkien inhimillisen perheen jäsenten välillä, niin että se kerran, jonakin päivänä tulevaisuudessa, tuntee ainoastaan yhden lain.

/# "Teidän tehtävänne on muodostaa yhteisperhe, rakentaa Jumalan kaupunki, ja yhtämittaisella työllä asteettain muuttaa hänen työnsä ihmiskunnassa tosiasioiksi.

"Kun te rakastatte toisianne veljellisesti ja kohtelette toisianne molemminpuolisesti veljinä, ja jokainen, etsien omaa hyväänsä toisten onnessa, sulattaa oman elämänsä kaikkien elämään, omat etunsa kaikkien etuihin, ollen aina valmis uhraamaan itsensä yhteisen perheen kaikkien jäsenten puolesta, ja he taas yhtä valmiita hänen puolestaan uhrautumaan, tulevat useimmat epäkohdat, jotka nyt painavat ihmisrotua, katoamaan niinkuin katoavat näköpiiriin kokoontuneet paksut usvapilvet auringon noustessa. Ollen Jumalan tahtoa tulee tuo rakkaus vähitellen ja yhä lähemmin yhdistämään ihmiskunnan hajalliset ainekset, yhdistämään ne yhteen ruumiiseen, ja ihmiskunta tulee olemaan yksi, niinkuin Jumala on yksi".[7] #/

Älkää koskaan, veljeni, jättäkö mielestänne näitä sanoja! Ne lausui mies, joka eli ja kuoli kuin pyhimys ja rakasti kansaa ja sen tulevaisuutta äärettömällä rakkaudella. Vapaus on vain keino; on teidän ja tulevaisuutenne onnettomuus, jos te milloin totuttaudutte pitämään sitä päämääränä. Teidän yksilölliseen olemukseenne kuuluu oikeuksia ja velvollisuuksia, joita ei koskaan saa luovuttaa kenellekään. Mutta teille ja tulevaisuudellenne on onnettomuudeksi, jos tuo kunnioitus, jota te tunnette sitä kohtaan, mikä muodostaa teidän yksilöllisen elämänne, joskus turmeltuisi kohtalokkaaksi itsekkyydeksi! Teidän vapautenne ei ole kaiken laillisen vallan kieltämistä, se on hylkäämistä kaiken sellaisen mahdin, mikä ei edusta kansakunnan yhteistä tarkoitusta, ja joka pyrkii rakentautumaan, pysyttäytymään millä hyvänsä muulla perusteella kuin teidän omalla vapaalla ja välittömällä suostumuksellanne.

Kasuistien opit ovat viime aikoina turmelleet vapauden pyhää käsitettä. Muutamat ovat supistaneet sen halvaksi ja epämoraaliseksi individualismiksi sanoen, että Minä on kaikki kaikessa, ja että inhimillisen työn ja yhteiskunnallisen järjestelmän ainoana tarkoituksena tulee olla yksilön halujen tyydyttäminen. Toiset taas ovat julistaneet, että kaikki hallinto, kaikki valta on välttämätöntä pahaa ja että sitä täytyy supistaa ja kahlita niin paljon kuin mahdollista: että vapaudella ei ole rajoja, että jokaisen yhteiskunnan ainoana tehtävänä on laajentaa sitä loppumattomiin; että ihmisellä on oikeus käyttää vapautta oikein tai väärin, kunhan hänen toimensa vain eivät suorastaan tuota vahinkoa muille, ja ettei hallituksella ole muuta tehtävää kuin estää yksilöä tekemästä vääryyttä toiselle. Hylätkää nuo väärät opit, oi veljeni! Ne, ne saattoivat turmiolle Italian, kun se juuri oli kulkemassa tulevaa suuruuttaan kohti.

Ensinmainitut synnyttivät luokka-itsekkyyden, toiset tekivät yhteiskunnasta, joka hyvin järjestettynä olisi pyrkinyt edustamaan teidän yhteistarkoituksianne ja elämäänne, tekivät siitä vain sotilas- tai poliisivirkailijan, jonka tehtävänä on säilyttää näennäinen rauha. Molemmat alensivat vapauden anarkiaksi. Ne hävittivät yhteisen, moraalisen uudistuksen aatteen, hävittivät opetuksen ja edistyksen tehtävän, jonka yhteiskunta itse halusi ottaa suoritettavakseen. Jos te ymmärtäisitte vapauden tällä lailla, edistäisitte sen kadottamista ja kadottaisittekin sen ennemmin tai myöhemmin. Teidän vapautenne tulee olemaan pyhä niin kauan kuin se kehittyy velvollisuuden ja uskon hallitsevan aatteen vaikutuksen alla yhteisessä täydellistymisessä. Teidän vapautenne tulee kukoistamaan Jumalan ja ihmisten suojelemana niin kauan kuin te ette pidä sitä oikeutena käyttää oikein tai väärin kykyjänne sillä tavalla kuin te mieluimmin haluatte, vaan oikeutena valita vapaasti ja sopusoinnussa yksityisten taipumustenne kanssa keino, jolla voitte tehdä hyvää.

IX

Kasvatus.

Jumala on tehnyt teidät kasvatukseen taipuviksi. Sen vuoksi onkin teidän velvollisuutenne hankkia opetusta niin paljon kuin mahdollista on; ja teidän oikeutenne on taas siinä, ettei yhteiskunta, johon te kuulutte, saa estää teitä kasvatustyössä, vaan auttaa teitä siinä ja hankkia teille opetusvälineitä, kun teiltä puuttuu niitä.

Vapautenne, oikeutenne, vapautumisenne kieroista yhteiskunnallisista elinehdoista, elämäntyö, joka jokaisen teistä tulee suorittaa täällä maailmassa, riippuu siitä sivistysasteesta, mikä teidän on sallittu saavuttaa. Kasvatuksetta ette te voi selvästi valita oikean ja väärän välillä, ette voi hankkia omien oikeuksienne tuntemusta, ette saavuttaa valtiollisessa elämässä sitä osaa, jota ilman teidän oma vapautuksenne ei saata menestyä, te ette voi määritellä elämäntehtäväänne itsellenne. Kasvatus on teidän sielunne leipä. Ilman sitä pysyvät kykynne herpaantuneina ja hedelmättöminä aivan niin kuin se elollinen voima, mikä piilee siemenessä, pysyy hedelmättömänä, jos se heitetään muokkaamattomaan maahan, jos siltä puuttuu kastelun hyvä vaikutus tai ahkeran maamiehen huolenpito.

Nykypäivinä ei juuri kukaan teistä ole saanut kasvatusta, tai sitten vain huonoa ja riittämätöntä opetusta, mitä teille ovat antaneet ihmiset ja vallat, jotka eivät edusta mitään paitsi itseään, eivätkä noudata minkäänlaista johtavaa periaatetta. Parhaat heistä luulevat tehneensä kaiken, mitä heiltä vaaditaan, kun he ovat avanneet hallitsemallaan alueella jonkun määrän epätasaisesti jaettuja kouluja, joissa teidän lapsenne saavat jonkun verran alkeis-opetusta. Opetukseen kuuluu pääasiallisesti lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen.

Sitä sanotaan opetukseksi, ja se eroaa kasvatuksesta yhtä paljon kuin teidän elimenne eroavat teidän elämästänne. Teidän elimenne eivät ole elämää, ne ovat vain sen välineitä ja sen ilmenemiskeinoja. Ne eivät voi johtaa tai hallita sitä ja ne ovat yhtä hyvin täysin puhtaan ja täysin turmeltuneen elämän toimintakeinoja. Samaan tapaan hankkii opetus keinoja, joilla sovitetaan käytäntöön se, mitä kasvatuksella saavutetaan, mutta se ei voi astua kasvatuksen sijalle.

Kasvatus suuntautuu siveellisiin kykyihin, opetus älyllisiin. Ensinmainittu kehittää ihmisessä velvollisuuksien tuntemusta, jälkimäinen tekee hänet kykeneväksi täyttämään ne. Opetuksella saattaisi kasvatus liiankin usein olla vaikutukseton, kasvatuksetta olisi opetus vipuvarsi, tukipistettä vailla. Te osaatte lukea: mitäpä hyötyä siitä olisi, jos ette osaa arvostella mitkä kirjat sisältävät erheitä, mitkä totuutta? Te kykenette kirjoittamalla esittämään ajatuksenne veljillenne; mitä apua siitä on, jos teidän ajatuksenne ilmaisevat vain itsekkyyttä? Opetus, niinkuin rikkauskin, saattaa olla joko hyvän tai pahan lähteenä, riippuen tarkoituksesta, mihin sitä käytetään. Yleiselle edistykselle omistettuna on se sivistyksen ja vapauden välikappale, vain henkilökohtaisen edun hyväksi käytettynä tulee siitä hirmuvallan ja turmeluksen ase. Nykyisessä Euroopassa on opetus, jota ei seuraa vastaava siveellisen edistyksen aste, hyvin vaarallinen paha. Se pitää yllä eriarvoisuutta saman kansan eri luokkien välillä ja taivuttaa mielen laskelmiin, itsekkyyteen, sovitteluihin oikeuden ja vääryyden ja kaikenlaisten kierojen oppien välillä.

Erotus niiden henkilöiden välillä, jotka tarjoavat teille enemmän tai vähemmän opetusta ja niiden, jotka julistavat kasvatusta, on syvempi kuin te luulettekaan, ja minun täytyy uhrata muutama sana erikoisesti tälle aiheelle.

Kaksi ajatussuuntaa jakaa kahtia niiden leirin, jotka taistelevat vapauden puolesta väkivaltaa vastaan. Toiset selittävät, että yliherruus piilee yksilössä, toiset väittävät, että se kuuluu ainoastaan yhteiskunnalle ja hallitsee enemmistön ilmaistun tahdon avulla. Edelliset kuvittelevat, että he ovat täyttäneet erikoistehtävänsä, kun he ovat julistaneet oletettujen oikeuksien olevan oleellisia ihmisluonteelle, ja pelastaneet vapauden. Jälkimäiset ottavat melkein yksinomaan huomioon yhteyden ja johtavat jokaisen yksilön oikeudet sopimuksesta, mikä on yhtymyksen perusteena. Edelliset eivät näe kauemmaksi kuin siihen, mitä me sanoimme opetukseksi, koska opetus tosiasiassa pyrkii helpottamaan yksilöllisten kykyjen kehitystä, kuitenkin ilman yleistä, määrättyä suuntaa. Jälkimäiset käsittävät sellaisen kasvatuksen tärkeyden, joka heidän mielestään on yhteiskunnallinen ohjelmajulistus. Edellisten mielipide johtaa ehdottomasti siveelliseen anarkiaan, jälkimäinen pyrkii unohtamaan vapauden oikeudet ja on vaarassa johtaa enemmistön hirmuvaltaan.

Edelliseen näistä oppisuunnista kuuluivat ne, joita Ranskassa sanottiin doktrinääreiksi.[8] He pettivät kansanjoukot 1830:n vallankumouksen jälkeen, ja julistamalla opetuksen vapauden, eikä mitään enempää, jättivät he taas edelleen hallitsemisen yksinoikeuden keskiluokalle, jolla on jokseenkin paljon keinoja yksilöllisten kykyjensä kehittämiseksi. Jälkimäistä edustavat nykyaikana valitettavasti vain lahkot ja vanhoista vakaumuksista riippuvat vallat, jotka ovat vihamielisiä tulevaisuuden edistykselle.

Molemmat oppisuunnat erehtyvät liian ahtaan ja yksipuolisen tarkoituksensa vuoksi.

Totuus on tämä: Kaikki yliherruus on Jumalalla, siveellisellä lailla, maailmaa johtavalla kaitselmuksellisella tarkoituksella, — jonka asteettain ilmaisee sankariluonteisten ihmisten innoitus ja ihmiskunnan erilaiset pyrkimykset sen elämän eri kausina — ja vielä piilee yliherruus siinä päämäärässä, joka meidän on saavutettava, kutsumuksessa, jota meidän on seurattava. Yksilöllä ei ole minkäänlaista yliherruutta, samoin kuin ei yhteiskunnallakaan, paitsi silloin kun jompikumpi mukautuu tähän tarkoitukseen, tähän lakiin, ja ohjaa toimintansa tuon tarkoituksen saavuttamiseksi. Hallitseva yksilö on joko siveellisen lain paras tulkitsija ja hallitsee sen nimessä, taikka sitten kukistettava vallan anastaja. Enemmistön puhdas äänioikeus ei perusta yliherruutta, jos se on selvästi korkeimman siveellisen lain vastainen, tai harkiten sulkee tien tulevalta edistykseltä. Yhteiskunnallinen hyvinvointi, vapaus, edistys! Näiden kolmen sanan ulkopuolella ei saata olla yliherruutta.

Kasvatus opettaa mitä yhteiskunnallinen hyvinvointi on.

Opetus varaa yksilölle vapaan valinnan niihin keinoihin nähden, joilla saavutetaan yhtämittainen edistys yhteiskunnallisen hyvinvoinnin käsitteen rajoissa.

Teille on erikoisen tärkeää, että te saatte oppia tietämään mitkä ovat ne vallitsevat periaatteet ja vakaumukset, jotka johtavat teidän tovereittenne elämää heidän omassa maassaan, mikä on heidän kansansa siveellinen, yhteiskunnallinen ja valtiollinen ohjelma, mikä on sen lainsäädännön henki, jonka mukaan heidän tekojaan tullaan tuomitsemaan, mikä se edistysaste, jonka ihmiskunta jo on saavuttanut ja se, mikä sen vielä tulisi saavuttaa. Ja teille on hyvin tärkeää, että te jo aikaisimmista ajoista tuntisitte kuuluvanne yhteen yhdenvertaisuuden ja yhteisen päämäärän rakkauden hengessä miljoonien veljienne kanssa, jotka Jumala on teille antanut.

Kasvatus, joka antaa teidän lapsillenne sellaista opetusta, saattaa tulla vain isänmaalta.

Nykyinen siveysopetus on vain anarkiaa. Ainoastaan vanhemmille jätettynä on se mitätöntä, sillä missä köyhyys ja melkein lakkaamaton aineellisen raadannan pakko riistää heiltä ajan opettaa itse lapsiaan ja keinot hankkia heille muita opettajia; se on turmiollista, missä itsekkyys ja rappiotila ovat pilanneet ja saastuttaneet perheen. Kun mahdollisuuksia on ollut olemassa, ovat nuoret imeneet sieluunsa taikauskoisia tai materialistisia aatteita, pyrkimyksiä vapauteen tai pelkurimaiseen alistumiseen, ylimysmielisyyteen tai ylimystön vastustukseen, riippuen siitä, minkä maallikon tai papin isällinen mieltymys on opettajaksi valinnut. Kuinka voisivat siis he, näin opetettuina, kun ovat ylenneet miehen ikään, yhtyä veljelliseen liittoon yhteistä tehtävää varten ja itse henkilökohtaisesti edustaa isänmaanne ykseyttä?

Yhteiskunta kutsuu heitä edistämään yhteisajatuksen kehittämistä, johon heitä ei koskaan ole opetettu. Yhteiskunta rankaisee heitä lainrikoksista, lain, josta he kuitenkin ovat tietämättömiä, ja jonka henkeä ja tarkoitusta yhteiskunta ei koskaan ole opettanut jäsenilleen. Yhteiskunta vaatii heiltä yhteistyötä ja uhrautumista tarkoituksen hyväksi, jota mikään opettaja ei ole heille selittänyt, kun he astuvat elämään kansalaisina. Omituista kyllä, tuo doktrinäärinen oppisuunta, jonka ylempänä mainitsin, tunnustaa oikeuden johtaa ja opettaa nuorisoa yksilöinä, mutta ei kaikkien muodostamana liittona, ei kansakuntana. Heidän huutonsa, opetuksen vapaus, ottaa isänmaalta sen siveellisen johdon oikeuden. He selittivät, että rahajärjestelmän ja mittojen ja painojen yhtäläisyys on tärkeä ennen kaikkea, mutta niiden periaatteiden yhtäläisyys, joille kansallinen elämä tulisi rakentaa ja kehittää, ei heistä ole minkään arvoinen. Älkää antako pettää itseänne tuon huudon, jota useimmat perustuslaillisen hallitusmuodon kannattajat nykyään toinen toisensa jälkeen toistelevat.

Ilman kansallista kasvatusta, sitä ainoaa, mistä kansallinen itsetunto voi nousta, ei kansalla ole minkäänlaista siveellistä olemassaolon oikeutta.

Ilman kansallista kasvatusta, joka olisi yhteinen kaikille kansalaisille, on velvollisuuksien ja oikeuksien tasa-arvoisuus ajatukseton lauseparsi. Velvollisuuksien tunteminen ja oikeuksien harjoittamisen kyky ovat jätetyt onnen vaihtelujen, tai niiden mielivaltaisen tahdon varaan, jotka valitsevat opettajat.

Henkilöt, jotka julistavat vastustavansa kasvatuksen yhtäläisyyttä vetoavat vapauteen. Kenen vapauteen? Isienkö vai lastenko? Lasten vapautta loukataan, heidän järjestelmässään, vanhempien käskynvallalla; nuoremman polven vapaus uhrataan vanhoille; edistyksen vapaudesta tulee harhaluulo. Pelkästään yksilöllisiä vakaumuksia, ehkäpä vääriä ja edistykselle vihamielisiäkin, siirretään nuorisolle isällisen arvovallan painolla, iällä, jolloin niiden tarkastelu on mahdoton. Myöhemmin estää kohtalo, joka kahlitsee useimmat teistä aineelliseen työhön koko päiviksi, nuoria sieluja, joihin nuo uskomukset jo ovat tarttuneet, vertailemasta niitä muihin tai uudistamasta niitä. Tuon valheellisen vapauden nimessä tuo anarkinen järjestelmä, josta minä juuri puhuin, pyrkii perustamaan ja tukemaan kaikkein pahinta hirmuvaltaa, moraalista kastijakoa.

Sitä, mitä tuo järjestelmä puolustaa, pitäisi oikeastaan sanoa omavaltaiseksi tahdoksi eikä vapaudeksi. Oikeaa vapautta ei voi olla olemassa ilman tasa-arvoisuutta, eivätkä ne voi olla tasa-arvoisia, joiden toiminta ei nouse samalta perustalta, yhteisestä periaatteesta, yhteisestä velvollisuuden tunnosta johtuen. Tuon velvollisuuden tunnon ulkopuolella ei voi olla vapautta. Minä selitin teille muutamaa sivua aiemmin, ettei todellinen vapaus saa olla oikeutena valita pahaa, vaan oikeutena valita joku niistä poluista, jotka johtavat hyvään. Vapaus, johon väärät filosofit vetoavat, on isälle annettu mielivaltainen oikeus valita pojalle huonompi tie. Mitä? Jos isä uhkaisi jollakin tavoin vahingoittaa tai silpoa poikansa ruumista, astuisi yhteiskunta väliin yleisen mielipiteen kehoituksesta. Tulisiko siis tuon olennon sielun tai mielen olla vähemmän arvoinen kuin ruumis? Eikö yhteiskunnan tule suojella sitä sen kykyjen silvonnalta. tietämättömyydeltä, siveellisen tunteen turmelemiselta ja taikauskolta?

Tuo huuto opetuksen vapaudesta palveli hyödyllistä tarkoitusta silloin kun se ensiksi kohosi, ja on hyödyllinen vielä nykyäänkin siellä missä siveellinen kasvatus on yksinvaltaisen hallituksen, taantumuksellisen luokan, tai papiston yksityisoikeutena, sellaisen papiston, joka dogmiensa luonteen perusteella vastustaa edistystä. Se oli ase hirmuvaltaa vastaan, ja vapautuksen epätäydellinen, mutta välttämätön tunnussana. Ottakaa se käytäntöön siellä, missä te olette orjia. Mutta minä puhun teille ajasta, jolloin uskonnollinen vakaumus tulee kirjoittamaan sanan edistys temppelinsä ovelle, ja jokainen julkinen laitos tulee toistamaan samaa sanaa eri muodoissa. Puhun ajasta, jolloin kansallinen kasvatus tulee opetuksen loputtua hyvästelemään oppilaitaan seuraavin sanoin: Teille, jotka olette määrätyt elämään yhteisessä liitossa meidän kanssamme, olemme me opettaneet tuon liiton perustavat opit, ne periaatteet, joihin teidän kansanne nyt uskoo. Mutta muistakaa, että ensimäinen näistä periaatteista on edistys. Muistakaa, että teidän tehtävänne ihmisinä ja kansalaisina on parantaa veljienne mielet ja sydämet, missä hyvänsä voitte. Menkää, tutkikaa ja vertailkaa, ja jos löydätte totuuden, joka on korkeampi kuin omistamamme, julaiskaa se rohkeasti ja te saatte maanne siunauksen. Silloin, mutta ei ennemmin, luopukaa vaatimasta opetuksen vapautta, koska se ei vastaa tarpeitanne ja on vaarallinen maanne yhteydelle. Pyytäkää ja vaatikaa sellaisen vapaan kansallisen kasvatuksen säätämistä, joka olisi pakollinen kaikille.

Kansakunnan velvollisuus on tehdä ohjelmansa tunnetuksi jokaiselle kansalaiselle. Jokaisen kansalaisen tulee saada kouluissa moraali-opetusta, läpikäydä kurssi kansakuntien historiassa, johon liittyy nopea katsaus ihmiskunnan edistykseen. Hänen tulee tutustua oman maansa historiaan, kuulla kansantajuinen esitys niistä periaatteista, jotka hallitsevat maan lainsäädäntöä, ja saada alkuopetusta, josta ei ole erimielisyyttä. Jokaisen kansalaisen tulee näissä kouluissa oppia oikeamielisyyttä ja rakkautta.

Kun tämä ohjelma kerran tulee kansalaisten tietoon, valloittaa vapaus oikeutensa takaisin. Ei ainoastaan perheen opetus, vaan kaikki muukin on pyhää. Joka ihmisellä on rajaton oikeus tutustuttaa toisia omiin aatteisiinsa, jokaisella ihmisellä on oikeus kuunnella toista. Yhteiskunnan tulee suojella ja rohkaista ajatuksen vapaata ilmaisua sen kaikissa muodoissa ja avata kaikki tiet yhteiskunnallisen ohjelman kehittämiselle ja uudistamiselle Hyvää kohti.

X

Yhdistyminen — Edistys.

Jumala on tehnyt teidät yhteyttä harrastaviksi ja edistyviksi olennoiksi. Teidän velvollisuutenne on siis liittyä yhteen ja edistyä niin paljon kuin mahdollista siinä toimintapiirissä, johon olosuhteet ovat asettaneet teidät, ja teillä on oikeus vaatia, että yhteiskunta, johon te kuulutte, ei saa estää teidän yhdistys- ja edistystyötänne, vaan sen tulee auttaa teitä yhdistys- ja edistysvälineillä, jos te niitä kaipaatte.

Vapaus antaa teille vallan valita hyvän ja pahan välillä, se on, velvollisuuden ja itsekkyyden välillä. Kasvatus saa opettaa teille, kuinka on valittava. Yhdistymisen tulee antaa teille ne keinot, joilla te voitte sovelluttaa valintanne käytäntöön. Edistys on se päämäärä, joka teillä tulee olla silmienne edessä valintaa tehdessänne, ja se on samalla kertaa, kun se selvästi on perille viety, todiste siitä, että te ette ole erehtyneet valinnassanne. Kun jokukaan näistä ehdoista jätetään täyttämättä tai syrjäytetään, ei ole olemassa ihmistä eikä kansalaistakaan, tai ne ovat olemassa vain kehkeytymättömässä tilassa, kehityksessään pysähtyneinä.

Teidän tulee siis taistella näiden kaikkien ja etenkin yhdistymisoikeuden puolesta, jota paitsi vapaus ja kasvatus olisivat hyödyttömiä.

Yhdistymisvapaus on yhtä pyhä kuin uskonto, joka on sielujen liityntää. Te olette kaikki Jumalan lapsia, ja siksi te olette veljiä. Eikö siis ole rikos rajoittaa yhdistymisvapautta, veljien uskonyhteyttä?

Sanan uskonyhteys, jota tässä on tahallaan käytetty,[9] lausui teille tuo kristinusko, jota ihmiset muinoin julistivat muuttumattomana totuutena, mutta joka todellisuudessa on ainoastaan yksi aste ihmiskunnan uskonnollisten mielenilmaisujen nousevassa sarjassa. Ja se on pyhä sana. Se opetti ihmisille, että he ovat yhtä perhettä, yhdenvertaisia Jumalan edessä; se yhdisti herrat ja orjat samalla pelastusajatuksella, samalla toivolla, ja samalla taivaan rakkaudella.

Entisinä aikoina oli tämä ääretön edistysaskel, kansan ja filosofien uskoessa, että kansalaisten ja orjien sielut olivat eri luonnetta. Tämän käsityksen kumoaminen oli kylliksi kristinuskolle. Uskonyhteys oli sielujen veljeyden ja tasa-arvoisuuden symbooli; ihmiskunnan tehtäväksi jäi laajentaa ja kehittää tuossa symboolissa piilevää totuutta.

Kirkko ei voinut eikä osannut tehdä sitä. Arkana ja epävarmana alussa, liitossa ruhtinaiden ja ajallisten voimien kanssa myöhemmin, ja oman edun haun täyttämänä, ylimyksellisten pyrkimysten rinnalla, jotka olivat vieraita sen perustajan hengelle, erkani se oikealta tieltä ja peräytyi niin paljon, että se vähensi ehtoollisen arvoa, supistaen maallikoiden aterian vain leipään ja pidättäen vain papeille kaksiaineksisen ehtoollisen.

Siitä saakka kuului niiden vaatimus, jotka tunnustivat koko ihmisperheen oikeuden rajoittamattomaan ehtoolliseen, tekemättä erotusta maallikoiden ja pappien välillä: Kaksiaineksista ehtoollista kansalle! Kalkki kansallekin! Neljätoistasata-luvulla oli tuo vaatimus kapinaan nousseen joukon huutoa, uskonnollisen uudistuksen marttyyriuden pyhittämää alkusoittoa. Eräs pyhä mies, böömiläinen Johan Huss, sortui inkvisitionin sytyttämiin liekkeihin. Monet teistä eivät tunne historiaa, eikä noita entisiä taisteluita, tai he luulevat, että ne olivat vain uskonkiihkon riitoja puhtaasti jumaluusopillisista kysymyksistä. Mutta kun kansallisen kasvatuksen tajuttavaksi tekemä historia on opettanut teille, että jokainen uskonnollisen ajatuksen edistysaskel tuo mukanaan vastaavan edistysmäärän kansallisessa elämässä, opitte te ymmärtämään näiden murtokohtien todellisen arvon, ja kunnioittamaan noiden marttyyrien muistoa hyväntekijöinänne.

Heille ja heidän edellään käyneille marttyyreille olemme me velkaa nykyisen tietomme, ettei Jumalan ja ihmisten välillä ole etuoikeutettua luokkaa, ja että meidän joukostamme kunnoltaan ja inhimillisten ja jumalallisten asiain tuntemukseltaan paraan tulee ja täytyykin neuvoa ja johtaa meitä oikealle tielle, mutta ilman vallan erikoisoikeutta tai minkäänlaista luokkaylemmyyttä, ja että kaikilla on samanlainen uskonyhteyden oikeus. Mikä on pyhää taivaassa, on pyhää maankin päällä. Ja ihmisten uskonyhteydestä Jumalassa johtuu ihmisten yhteys maisessa elämässä. Sielujen uskonnollisesta yhteydestä kehittyy yhteysoikeus kykyihin ja töihin nähden, joka taas muuttaa ajatuksen todellisuudeksi.

Pitäkää siis yhdistymistä velvollisuutenanne ja oikeutenanne.

Ne, jotka tahtovat rajoittaa kansalaisten yhdistymisvapautta, sanovat teille, että oikea yhtymä on valtio, kansa, että te olette ja teidän tuleekin olla sen jäseniä, ja että sen vuoksi kaikenlaiset erikois-yhtymät teidän keskuudessanne ovat joko valtionvastaisia tai tarpeettomia.

Mutta valtio ja kansa edustavat ainoastaan kansalaisyhtymiä sellaisten seikkojen ja sellaisten päämäärien vuoksi, jotka ovat yhteisiä kaikille niihin kuuluville jäsenille. On olemassa tarkoituksia ja päämääriä, jotka eivät koske kaikkia kansalaisia, vaan ainoastaan määrättyä lukua. Ja niinkuin kaikille yhteiset tarkoitukset ja päämäärät pitävät kansakuntaa koossa, niin vaativat vain muutamille kansalaisille yhteiset tarkoitukset ja pyrinnöt muodostamaan erikoisia yhtymiä.

Sen lisäksi — ja se on yhdistymisoikeuden peruskivi — on yhdistyminen edistyksen vakuutena. Valtio edustaa erikoista periaateryhmää ja -määrää, jotka kansalaisten yleinen mielipide on hyväksynyt valtiota perustettaessa. Otaksukaapa, että muutamat kansalaiset keksivät uuden ja oikean periaatteen, uuden ja järjellisen, valtiolle elämää antavien totuuksien kehitysmuodon: kuinka voitaisiin levittää sen tuntemista ilman yhdistymistä? Otaksukaapa, että tieteellisten keksintöjen johdosta on avattu uusia yhdysteitä kahden kansan välillä, tai että jostakin muusta syystä jotkut valtioon kuuluvat henkilöt saavat selville uuden etua tuottavan seikan; kuinka saattaisivat ne, jotka ovat ensimäiseksi huomanneet sen, saada sille paikan jo kauan vaikuttaneiden etujen rinnalla, paitsi yhdistämällä yksilölliset keinonsa ja voimansa? Kykenemättömyys ja tyytyväisyys jo vallitsevaan asioiden tilaan, jonka ihmisten yleinen hyväksyminen on pyhittänyt, ovat liiankin luonnollisia ihmisluonteelle yksityisten henkilöiden ilman muuta horjuteltaviksi tai voitettaviksi. Mutta joka päivä kasvavan vähemmistön yhteenliittyminen saattaa tehdä sen. Yhdistyminen on tulevaisuuden toimintakeinoja. Ilman sitä pysyisi valtio paikoillaan, kahlittuna silloin saavuttamaansa sivistysasteeseen.

Yhtymisen tarkoituksen tulee olla niitä totuuksia edistävä, jotka ihmiskunnan ja kansan yleinen hyväksyminen on ainaisesti tunnustanut, eikä niiden vastainen. Yhtymä, joka on perustettu helpottamaan toisten kansojen omaisuuden ryöstöä, yhtymä, joka määrää moniavioisuuden pakolliseksi jäsenilleen, yhtymä, joka kannattaa kansakunnan hajoittamista tai itsevaltiuden voimaan saattamista, olisi laiton. Kansakunnalla on oikeus sanoa sen jäsenille: "Me emme voi suvaita, että meidän keskuudessamme levitetään oppeja, jotka loukkaavat ihmisluonteen perushyveitä, siveellisyyttä tai isänmaata. Menkää pois ja perustakaa keskuuteenne, omien rajojenne sisälle, sellainen yhtymä, mihin teidän pyrkimyksenne viittaavat."

Yhtymän pitää olla luonteeltaan rauhallinen. Siinä ei saisi käyttää muita aseita kuin puhuttua tai kirjoitettua sanaa. Sen tarkoituksen tulee olla kehoittava, ei pakoiltava.

Yhtymän pitää olla julkinen. Salaiset yhdistykset ovat laillisen taistelun aseita silloin kun vapautta ja isänmaata ei ole olemassa, mutta ne ovat laittomia ja kansakunnan tulee hajoittaa ne, kun vapaus on tunnustettu oikeus ja isänmaa suojelee ajatuksen kehitystä ja loukkaamattomuutta. Silloinkin, kun yhtymä pyrkii avaamaan tietä edistykselle, tulee sen olla kaikkien tarkastuksen ja tuomion alainen.

Ja lopulta tulee yhtymän toisissakin kunnioittaa niitä oikeuksia, jotka johtuvat ihmisluonteen oleellisesta laadusta. Yhtymän, joka keskiaikaisten yhdistysten tavoin loukkaisi työn vapautta, tai pyrkisi suorastaan supistamaan omantunnon vapautta, on kansakunta hallituksensa avulla oikeutettu kukistamaan.

Näitten rajojen ulkopuolella on yhdistymisvapaus kansalaisten keskuudessa yhtä pyhä ja loukkaamaton kuin edistys, jolle se antaa elämän. Hallitus, joka yrittäisi rajoittaa sitä, pettäisi yhteiskunnallisen tehtävänsä. Kansan velvollisuus olisi ensiksi varoittaa sitä, ja sitten kun kaikki rauhalliset keinot ovat koetellut, musertaa se.

Ja nämä, oi veljeni, ovat ne pääasialliset perusteet, joille teidän velvollisuutenne rakentuvat, ne lähteet, joista teidän oikeutenne johtuvat. Te saatatte yksityisessä elämässänne kohdata lukemattoman määrän erikoiskysymyksiä, mutta tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole etukäteen selvittää tai auttaa teitä ratkaisemaan niitä. Minun teokseni ainoana tehtävänä on osoittaa teille ne periaatteet, jotka soihtuina polullanne johtavat teitä näitä kysymyksiä harkitessa, ja jotka tunnollisesti käytäntöön sovellettuina antavat teille aina keinoja niiden ratkaisemiseksi. Ja sen luulen minä tehneeni.

Minä olen viitannut Jumalaan teidän yhdenvertaisuutenne lähteenä ja huoltajana, siveelliseen lakiin kaiken kansalaislain lähteenä, sinä ohjeena, jonka mukaan teidän tulee arvostella niiden toimintaa, jotka säätävät lakeja; kansaan, teihin itseenne, kansalaisten yhteistuntoon, josta kansakunta syntyy, ainoana oikeutettuna lain tulkitsijana, valtiollisen vaikutusvallan lähteenä.

Olen sanonut teille, että lain pohjimmainen luonne on edistys, ajasta aikaan rajaton ja jatkuva edistys, edistys kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla, ajatuksen kaikissa ilmausmuodoissa, uskonnosta teollisuuteen ja varallisuuden jakautumiseen.

Minä olen huomauttanut teille, mitkä teidän velvollisuutenne ihmiskuntaa, isänmaata, perhettä ja teitä itseänne kohtaan ovat. Ja minä olen johtanut nuo velvollisuudet niistä luonnepiirteistä, jotka ovat ominaisia ihmisolennolle, ja joita teitä vaaditaan kehittämään. Nämä joka ihmisessä loukkaamattomat luonnepiirteet ovat: vapaus, taipuvaisuus kasvatukseen, yhteiskunnalliset pyrkimykset, edistymisen välttämättömyys ja kykeneväisyys. Ja näistä oleellisista ominaisuuksista, joita ilman ihmisolento ei ole mies eikä kansalainen, olen minä johtanut teidän velvollisuutenne, teidän oikeutenne, ja sen hallituksen yleisen luonteen, jota teidän on omaa isänmaatanne varten haettava. Älkää koskaan unohtako näitä periaatteita. Pitäkää huolta, ettei niitä koskaan saa loukata. Juokaa ne veriinne ja te tulette olemaan vapaita ja edistytte.

Työ, johon teidän vuoksenne olen ryhtynyt, olisi siis valmis, jollei teitä estäisi näitä velvollisuuksia täyttämästä ja oikeuksia harjoittamasta peloittava este suoraan yhteiskunnan sydämestä sellaisena kuin se nykyään on. Ja tuo este on keinojen epäsuhtaisuus.

Velvollisuuksienne täyttämistä, oikeuksienne harjoittamista varten, on kolme seikkaa tarpeen: aikaa, älyllistä kehitystä, ja taattu aineellinen toimeentulo.

Nyt, nykypäivinä, ei kovinkaan monella teistä ole noita edistyksen alkeita. Teidän elämänne on kestävää, epävarmaa taistelua hankkiaksenne keinoja aineellisen olemassaolon kannattamiseksi. Teihin nähden ei ole kysymyksessä edistyminen, vaan eläminen.

Yhteiskunnassa, sellaisena kuin se nykyään on, piilee siis syvä ja juurtunut epäkohta. Ja minun työni olisi hyödytön, jollen minä voisi määritellä tuota epäkohtaa ja osoittaa teille tietä sen korjaamiseksi.

Taloudellinen kysymys tulee siis olemaan teokseni loppuosan aiheena.

XI

Taloudellinen kysymys.

I

Monet, liian monet teistä ovat köyhiä. Ainakin kolme neljättä osaa työläisluokkiin kuuluvista ihmisistä, olivat he sitten maatyöläisiä tai teollisuuslaitosten palveluksessa, elävät elämäänsä jokapäiväisessä taistelussa, ansaitakseen olemassaololleen välttämättömimmät tarpeet. He tekevät käsillään työtä kymmenen, kaksitoista, joskus neljäkintoista tuntia päivässä, ja kuitenkin ansaitsevat he tuolla sitkeällä, yksitoikkoisella, ankaralla työllä vain ruumiillisen toimeentulon tarpeet. Huomauttaa heille edistymisen velvollisuutta, puhua heille älyllisestä ja siveellisestä elämästä, valtiollisista oikeuksista, kasvatuksesta, on valtion ja yhteiskunnan — nykyisellä kannalla ollen pelkkää ironiaa.

Heillä ei ole aikaa eikä keinoja edistymiseen. Loppuun väsyneinä, nääntyneinä, puolitylsinä viettäessään elämää, joka kuluu ala-arvoisessa koneellisessa raadannassa, oppivat he kantamaan synkkää, voimatonta, usein kieroa kaunaa sitä ihmisluokkaa kohtaan, joka käyttää heitä töissään. He hakevat unhotusta nykyisistä kärsimyksistään ja huomisen epävarmuudesta väkevien juomien huumauksesta ja heittäytyvät levolle asunnoissa, joita pikemmin voisi nimittää luoliksi kuin huoneiksi, odottamaan seuraavaa päivää samoine ruumiillisten voimien tylsine kulutuksineen.

Asema on kauhea, ja se täytyy saada muuttumaan.

Te olette ihmisiä ja sellaisina teillä on kykyjä, ei ainoastaan ruumiillisia, vaan myöskin älyllisiä ja siveellisiä, joita te olette velvolliset kehittämään. Te pyritte olemaan kansalaisia, ja sellaisina tulee teidän harjoittautua yleisiä hyödyllisiä oikeuksia varten, jotka vaativat määrättyä kasvatusastetta ja määrättyä aikaa.

On selvää, että te haluatte tehdä vähemmän työtä ja ansaita enemmän kuin nykyään.

Meidät, jotka kaikki olemme Jumalan lapsia ja toistemme veljiä hänessä, meidät kaikki on kutsuttu luomaan yhtä ainoaa, suurta perhettä. Tässä perheessä saattaa olla olemassa erilaisuuksia, jotka johtuvat erilaisista kyvyistä, eri harrastuksista, taipumuksista erilaisiin töihin. Mutta vain yhden periaatteen tulee hallita sitä. Kuka vain on suostuvainen antamaan toisten hyväksi sen työmäärän, mihin hän kykenee, hänen tulee myöskin saada siitä kylliksi korvausta voidakseen kehittää omaa elämäänsä enemmän tai vähemmän, kaikilla niillä tavoilla, joista se tunnetaan inhimilliseksi.

Tämä on se ihanne, jota tutkien teidän tulee ajatella, kuinka pääsisitte yhä lähemmäksi sitä, vuosisadasta vuosisataan. Jokainen uudistus, jokainen vallankumous, joka ei vie meitä askelta lähemmäksi sitä, joka ei saata yhteiskunnallista edistystä päätökseen valtiollista edistystä varten, joka ei yhdelläkään asteella paranna köyhien kansanluokkien asemaa, loukkaa Jumalan tarkoitusta, ja alentuu puolueriidaksi, jokaisen etsiessä laitonta ylivaltaa; se on valhetta ja se on pahaa.

Mutta missä määrin voimme me nyt toteuttaa tuon ihanteen? Ja kuinka ja millä keinoin voimme me toteuttaa sen?

Muutamat teidän pelokkaat ystävänne ovat hakeneet parannusta työmiehen omasta siveellisyystajusta. Perustamalla säästöpankkeja ja muita sellaisia laitoksia ovat he sanoneet työmiehille: Tuokaa palkkanne tänne! Säästäkää! Luopukaa juomien ja muiden nautintoaineiden liiallisesta käyttämisestä! Pelastakaa itse itsenne puutteesta itsekieltäymyksellä! Ja nämä ovat erinomaisia neuvoja, koska ne tarkoittavat työläisluokan siveellistä uudistusta, jota ilman kaikki parannukset olisivat hyödyttömiä. Mutta ne eivät saata ratkaista varallisuuskysymystä, eivätkä ne millään lailla kosketa yhteiskunnallista velvollisuutta. Hyvin harvat teistä voivat säästää mitään palkoistaan. Ja nuokin harvat saattavat vain hitaasti ja kärsivällisesti koota rovon vanhojen päiviensä varaksi. Mutta taloudellisen uudistuksen silmämääränä täytyy olla varastot miehuuden päiviä, elämän kehitystä ja täyttä laajennusta varten, silloin kun se on toimintatarmoinen ja voimakas ja saattaa vaikuttavasti kannattaa isänmaan ja ihmiskunnan edistystä.

Aineelliseen hyvinvointiin nähden on kysymys siitä, kuinka varallisuutta ja tuotantoa saatettaisiin lisätä, ja nuo neuvot, joista minä olen puhunut, eivät saata osoittaa, kuinka jompikumpi olisi saavutettavissa. Sitäpaitsi yhteiskunta, joka elää kansansa lasten työllä ja vaatii heiltä veriveron joka kerta kun vaara sitä uhkaa, on pyhässä velassa heille. On olemassa toisia ajattelijoita, — ei kansan vihollisia, vaan ainoastaan välinpitämättömiä heitä ja tuota tuskanhuutoa kohtaan, joka kohoaa työmiesten rinnoista, — jotka pelkäävät kaikkia tärkeitä uudistuksia.

Nämä, jotka kuuluvat n.s. ekonomistiseen oppikuntaan, joka kunnolla ja menestyksellisesti taisteli kaikissa vapauden ja teollisuuden taisteluissa, ottamatta kuitenkaan huomioon edistyksen ja yhdistymisen tärkeyttä ihmisluonteesta erottamattomina seikkoina, väittivät ja väittävät yhä, niinkuin nuokin ihmisystävät, joista juuri olen puhunut, että jokainen, nykyisissä oloissakin, saattaa perustaa omalla toiminnallaan oman riippumattomuutensa. He selittävät, että jokainen työjärjestelmän muutos johtaisi liiallisuuksiin ja epäkohtiin, ja että lauselma: Jokainen itsensä ja kaikki vapauden vuoksi on riittävä vähitellen luomaan likimääräisen varallisuuden ja toimeentulon tasapainon yhteiskuntaan kuuluvien luokkien välille. Sisäisen liikkumisen vapaus, kaupan vapaus kansakuntien kesken, tullimaksujen, etenkin raaka-aineita koskevien, asteettainen vähentäminen, suurien liikeyritysten yleinen rohkaiseminen, yhdysteiden luvun ja kaikenlaisen tuotantoa kasvattavan koneiston kartuttaminen — siinä kaikki, mitä yhteiskunta ekonomistien mukaan saattaa tehdä. Kaikki pitemmälle käyvä välitys sen puolelta olisi heidän mukaansa pahuuden lähde.

Jos he olisivat oikeassa, olisi köyhyyden tauti parantumaton. Ja Jumala varjelkoon, veljeni, että minut koskaan saataisiin vakaumuksella yhtymään heihin ja heittämään vastaukseksi teidän kärsimyksillenne ja pyrkimyksillenne mainittu epätoivoinen, ateistinen, siveetön loppupäätelmä. Jumala on varannut teille paremman tulevaisuuden kuin sen, mikä sisältyy ekonomistien parannuskeinoihin.

Näitten keinojen ainoana päämääränä todellisuudessa on varallisuuden tuotannon lisääminen eikä sen entistä tasaisempi jakautuminen. Kun nyt filantropistit ottavat huomioon ihmisen sellaisenaan ja pyrkivät kohottamaan hänen siveellisyyttään ryhtymättä omasta puolestaan kasvattamaan yleistä varallisuutta, antamalla hänelle jonkunlaisen tilaisuuden parantaa aineellista asemaansa, pyrkivät ekonomistit vain rikastuttamaan tuotannon lähteitä, välittämättä mitään itse ihmisestä. Silkan vapauden hallinnan aikana, jota he julistavat, ja joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä on järjestänyt taloudellisen maailman olot meitä lähimpinä vuosina, näyttää meistä tuottava toiminta ja pääoma, mutta ei yleisesti levinnyt varallisuus, täysin todistettavalla selvyydellä kasvaneen. Työmiesluokan köyhyys pysyy muuttumattomana.

Vapaa kilpailu niihin nähden, jotka eivät omista mitään, joille on mahdotonta säästää mitään päiväpalkoistaan, ja joilla siis ei ole mitään, millä alottaa kauppayrityksiä, on valhe, aivan samoin kuin valtiollinen vapaus on valhe niiden kannalta, jotka kasvatuksen, opetuksen, tilaisuuden ja ajan puutteessa eivät voi käyttää hyväkseen oikeuksiaan. Tavaran vaihdon suurempi helppous, jakelun ja rahanvaihdon keinojen parannus saattaa kyllä vähitellen vapauttaa työn kauppiasluokan hirmuvallasta, luokan, joka on tuottajan ja kuluttajan välillä, mutta se ei saata pelastaa sitä pääoman hirmuvallasta, tai antaa työvälineitä sellaisille, jotka niitä kaipaavat. Ja varallisuuden tasaisen leviämisen puutteeseen nähden, tuotteiden kohtuullisempaan jakautumiseen ja kuluttajien luvun asteettaiseen kasvamiseen katsoen on kapitaali itsekin poikennut oikeasta, taloudellisesta tehtävästään, ja pysyy osaksi paikoillaan vain harvojen käsissä, hajaantumatta täydellisesti kiertämään. Sitä käytetään tarpeettomien tavaroiden ja ylellisyysesineiden tuottamiseen ja keksittyjen tarpeiden tyydyttämiseen, sen sijaan kuin sen tulisi kohdistua olemassaololle kaikkein tarpeellisimpiin asioihin; pannaanpa se alttiiksi vaarallisiin ja usein epäkunniallisiin keinotteluihinkin.

Nykyään on pääoma — ja siinä onkin meidän nykyisen taloudellisen yhteiskuntamme kirous — työn sortovaltias. Nuo kolme luokkaa, jotka nykyään muodostavat yhteiskunnan taloudellisessa merkityksessä ovat — kapitalistit — työn välikappaleiden ja apuneuvojen, etenkin maiden, tehtaiden, puhtaan rahan ja raaka-aineiden omistajat; hankkijat — työn johtajat ja alkuunpanijat, kauppamiehet, jotka edustavat tai pyrkivät edustamaan älyä; ja lopuksi työmiehet, jotka edustavat ruumiillista työtä.

Näistä on ainoastaan ensiksi mainittu luokka kaiken herrana: sille kuuluu työn alote, sen tahdosta riippuu työn hidastuttaminen tai jouduttaminen tai sen johtaminen erikoisia päämääriä kohti. Ja heidän osuutensa työn hyötyyn ja tuotannon arvoon on jokseenkin tarkasti määrätty. Työn välineiden sijoittaminen saa vaihdella vain tunnettujen, ahtaiden rajojen sisällä; ja aika kuuluu heille määrättyyn pisteeseen saakka, kun he kerran eivät ole täydellisen puutteen vallan alaisia. Toisen osuus on epämääräinen. Se riippuu heidän omasta työtarmostaan ja älystään, mutta erittäinkin olosuhteista, kilpailun suuremmasta tai pienemmästä kehityksestä ja pääoman luoteesta ja vuoksesta, jotka johtuvat laskelmien ulkopuolella olevien seikkojen vaikutuksesta. Viimeisen luokan, työläisten osuutena on palkka, joka on määrätty ennen työn päättymistä, riippumatta yrityksen tuottamasta suuremmasta tai pienemmästä hyödystä. Ne rajat taas, joiden välillä palkat vaihtelevat, määrää tarjotun ja kysytyn työn välillä vallitseva suhde — toisin sanoen työtätekevän väestön suhtautuminen pääomaan.

Jos siis ensinmainittu pyrkii kasvamaan ja laajenemaan niin paljon, että se yleensä voittaa, vaikka vähälläkin, jälkimäisen kasvun, alkavat palkat, jollei muita seikkoja väliin satu, aleta. Ja aika ei ole työmiehen käsissä. Rahalliset tai valtiolliset pulmat, uusien koneiden äkillinen käytäntöön tuleminen teollisuustoiminnassa, tuotannon häiriöt, tai sen liian runsas, usein tapahtuva kasaantuminen yhdelle suunnalle — epäkohta, joka aina liittyy lyhytnäköiseen kilpailuun — työtätekevän väestön epätasainen jakautuminen toiminnan eri aloille ja haaroille ja monet muut työtä häiritsevät seikat riistävät työmieheltä hänen elinehtojensa vapaan valinnan. Hänellä on vaihtoehtoisesti edessään vain täydellinen puute tai minkä hyvänsä hänelle esitettyjen ehtojen hyväksyminen.

Tällaisessa asiaintilassa, minä toistan sen, piilee siemen sairauteen, joka on parannettava. Mutta ekonomistien ehdottamat keinot ovat vailla vaikutusta tässä suhteessa.

Ja kuitenkin on sen luokan asemassa, johon te kuulutte, huomattavissa kehitystä, historiallista jatkuvaa kehitystä, mikä on voittanut hyvin monenlaisia esteitä. Kerran olitte te henkiorjia, sitten olitte te maaorjia, nyt olette te palkan alaisia. Te olette itse vapauttaneet itsenne orjuudesta, maahan kuuluvaisuudesta; kuinka ette voisi vapauttaa itseänne palkan ikeestä ja muuttua vapaiksi tuottajiksi, koko tuotantonne arvon täydellisiksi herroiksi? Kuinka ette te omalla toiminnallanne ja yhteiskunnan avustuksella — sillähän on pyhiä velvollisuuksia jäseniään kohtaan — voisi rauhallisesti toimittaa suurinta ja kauneinta vallankumousta, mitä ajatella voi, vallankumousta, joka tekisi työstä ihmisten keskeisen toveruuden aineellisen perustan, työn hedelmistä varakkuuden perustan, ja joka kokoaisi kaikki meidän yhteisen äitimme, isänmaamme, lapset saman ainoan tuotannon ja kulutuksen tasapainon lain alle, tekemättä eroa luokkien välillä, toisen työnedellytyksen kohoamatta toisen hirmuhallitsijaksi?

II

Yhteiskunnallisen velvollisuuden tunne työtätekeviä luokkia kohtaan, sellainen kuin minä olen huomauttanut, oli hitaasti versomassa ihmisten mielissä — kiitos etenkin tasavaltaisen opin levittämisen — siten varmistaen tulevaisuuden kansan vallankumousta, kun viimeisinä kolmenakymmenenä vuonna kohosi, varsinkin Ranskassa, ajattelijakoulu, johon kuului enimmäkseen hyviä ihmisiä ja kansanystäviä, mutta joita johti liikanainen järjestelmän rakkaus ja yksilöllinen turhamaisuus. Sosialismin nimellä nuo miehet ajoivat jyrkkiä, liioiteltuja oppeja, jotka usein asettuivat sotakannalle muitten luokkien jo saavuttamaa varallisuutta vastaan, ollen taloudellisesti mahdottomia toteuttaa. Pelotellen alemman keskiluokan joukkoja, ja synnyttäen epäluottamusta eri kansalaisluokkien välillä, työnsivät he yhteiskunnallisen kysymyksen syrjään ja jakoivat tasavaltaisen leirin kahtia. Ranskassa oli tämän epäluottamuksen ja hirmun ensimäisenä tuloksena valtiokaappauksen helppo voitto.[10]

En saata teidän kanssanne yksitellen tarkastella noita eri järjestelmiä, joita sanotaan saintsimonismiksi, fourierismiksi, kommunismiksi j.n.e. Yleensä perustettuina itsessään hyville aatteille, jotka kaikki edistyksen uskon kannattajat hyväksyvät, turmelivat ja väärensivät niiden ajajat ne kelvottomilla tai tyrannillisilla toimintatavoilla, joilla he yrittivät sovittaa niitä käytäntöön. Ja on tarpeellista, että minä lyhyesti osoitan teille, missä kohdin he ovat erehtyneet, koska nuo, näiden systeemien kansalle antamat lupaukset ovat niin sokaisevia, että ne helposti saattavat vietellä teidät harhaan, ja te joutuisitte vaaraan niihin liittyessänne hidastuttaa tulevaa vapautustanne, jonka te varmasti tulette piankin saavuttamaan. On totta — ja sen jo pitäisi riittää herättämään mielessänne vahvoja epäilyksiä — että kun olosuhteet kutsuivat jonkun noista miehistä valtaan, eivät he ryhtyneetkään käytännössä toimeenpanemaan omia oppejaan. Rohkeuden jättiläisiä kirjoituksissaan, peräytyivät he tosiasioiden kanssa tekemisiin jouduttuaan.

Jos te joskus tarkkaavasti tutkitte näitä systeemejä ja muistelette niitä perusviivoja, jotka minä olen teille esittänyt, ja ihmisluonteeseen eroamattomasti kuuluvia ominaisuuksia, huomaatte te, että ne kaikki loukkaavat edistyksen lakia, sitä tapaa, millä se ihmiskunnassa täyttyy, ja yhtä tai toista niistä taipumuksista, jotka kuuluvat ihmiselle.

Edistys täyttyy askel askeleelta, lain voimalla, jota ei mikään inhimillinen mahti voi murtaa, niiden ainesten kehityksen ja lakkaamattoman uudistumisen avulla, jotka ilmaisevat elämän toiminnan. Eräinä aikakausina, eräissä maissa, eräiden ennakkoluulojen ja erehdysten vaikutuksesta ovat ihmiset usein antaneet yhteiskunnallisen elämän edellytysten nimen seikoille, joiden juuret eivät ulotu luontoon, vaan ainoastaan erehtyneen yhteiskunnan sovinnaisuuksiin ja tapoihin, ja jotka katoavat tuon erikoisen aikakauden kuluttua, tai pysyvät noiden erikoisten maiden rajojen sisällä. Mutta te opitte huomaamaan, mitkä ihmisluonteesta eroamattomat oikeat ainekset ovat, kysymällä neuvoa — niinkuin minä jossakin sanoin — sielunne vaistoilta, ja todeten kaikkien kansojen keskuudessa esiintyvät vaistot omiksenne, siinä määrin kuin ne ovat sellaisia kuin ihmiskunnan vaistot aina ovat olleet. Ja nuo seikat, mitkä synnynnäinen ääni — ja ihmiskunnan suuri ääni — ilmaisee elämän perustavaksi ainekseksi, ovat uudistuneet ja jatkuvasti kehittyneet aikakaudesta aikakauteen, mutta niitä ei voi koskaan hävittää.

Näitten ihmiselimen elämän alkuaineiden joukkoon kuuluu myöskin yksityisomaisuus, uskonnon, vapauden, yhdistymisen ja muiden tämän teoksen kulussa mainittujen rinnalla.

Omaisuuden periaatteella, sen alkuperällä, on juurensa itse inhimillisessä luonteessa, ja se edustaa tuon aineellisen elämän tarpeita, jonka ylläpitäminen on yksilön velvollisuus. Niin kuin yksilö on kutsuttu uskonnon, tieteen, vapauden avulla uudistamaan, parantamaan ja johtamaan siveellistä ja älyllistä maailmaa, niin on hän myöskin kutsuttu uudistamaan, parantamaan ja hallitsemaan fyysillistä maailmaa aineellisella työllä. Ja omaisuus on tuon kutsumuksen täyttymisen merkki ja edustaa sitä työmäärää, jolla yksilö on uudistanut, kehittänyt ja kasvattanut luonnon tuottavia voimia.

Omaisuus on siis ikuinen periaatteensa puolesta, ja te huomaatte ihmiskunnan koko olemassaolon suojelevan ja säilyttävän sitä. Mutta ne menettelytavat, joilla omaisuutta hallitaan, ovat muutoksen alaisia ja määrätyt, niinkuin kaikki muutkin inhimillisen elämän ilmiöt, tottelemaan edistyksen lakia. Ne, jotka selittävät, huomatessaan omaisuuden jo vakiintuneen määrättyyn muotoon, tuon muodon olevan loukkaamattoman ja vastustavan kaikkia muutosyrityksiä, kieltävät itse edistyksen. Tarvitsee vain avata pari historiallista, kahta eri aikakautta käsittelevää teosta, löytääkseen molemmissa muutoksia omaisuuden olemuksessa. Ja ne, jotka selittävät, huomatessaan sen huonosti järjestetyksi määrättynä ajanjaksona, että se tulisi hävittää ja pyyhkiä pois yhteiskunnallisesta järjestelmästä, kieltävät erään inhimillisen luonteen peruspiirteistä. Ja jos he milloin pääsisivät kulkemaan omaa polkuaan, onnistuisi heidän vain hidastuttaa edistystä elämää silpomalla. Omaisuus tulisi ehdottomasti jälleen ilmenemään lyhyen hetken kuluttua samassa muodossa kuin häviönsä hetkelläkin.

Yksityisomaisuus on huonosti järjestetty nykyaikana, koska sen nykyinen jakaantuminen on saanut alkuperänsä, yleisesti puhuen, anastuksesta, väkivallasta, jolla kaukaisina aikoina muutamat maahantunkeutuvat kansat riistivät itselleen muille kuuluvaa maata ja työn hedelmiä. Omaisuus on huonosti järjestetty, koska jakoperuste omistajan ja työntekijän välillä molempien yhteisiä työntuloksia jaettaessa ei pysy oikealla ja tasaisella kannalla itse työhön verrattuna. Omaisuus on huonosti järjestetty, koska annettaessa niille, jotka omistavat sitä, valtiollisia ja lainsäädännöllisiä oikeuksia, jotka työmieheltä kielletään, se pyrkii olemaan harvojen yksityisoikeutena ja suuremman puolen saavuttamattomissa. Omaisuus on huonosti järjestetty, koska verotusjärjestelmä on huonosti laadittu ja pyrkii pysyttämään omistajan hallussa vallan yksityisoikeuden, sortaen köyhempiä luokkia ja ottaen heiltä kaikki säästämisen mahdollisuudet. Mutta jos, sen sijaan että epäkohtia korjattaisiin ja hitaasti uudistettaisiin omaisuuden järjestelyä, pyrkisitte hävittämään sen, sulkisitte te varallisuuden, kilpailun ja toiminnan lähteen, ja te olisitte kuin villejä, jotka hedelmiä kootakseen kaatavat puun.

Ei ole välttämätöntä hävittää omaisuutta, vaikka sitä nykyään on ainoastaan muutamilla, vaan täytyy avata teitä, joilla useammatkin saattaisivat sitä hankkia.

Meidän tulee palata periaatteihin, jotka tekevät sen luvalliseksi, ja järjestää asiat niin, että ainoastaan työllä voi hankkia omaisuutta.

Yhteiskuntaa tulee johtaa kohti tasapuolisempaa korvausperustaa omistajan tai kapitalistin ja työmiehen välillä.

Verotusjärjestelmää tulee korjata niin, ettei se koskisi tuloja, jotka riittävät vain toimeentuloon, ja että se jättäisi köyhällekin mahdollisuuden säästöjen kokoamiseen, ja siten vähittäiseen omaisuuden hankkimiseen. Ja tämän aikaansaamiseksi tulisi omaisuudelle myönnetyt etuoikeudet hävittää, ja kaikkien tulisi saada ottaa osaa lainsäädäntötyöhön.

Nämä kaikki ovat mahdollisia ja oikeudenmukaisia. Kasvattaessanne itseänne ja järjestyessänne vaatimaan niitä tarmokkaasti ja päättäessänne ne hankkia, saavutatte te ne. Mutta pyrkiessänne tuhoamaan omaisuuden, teette te vääryyttä niille, jotka ovat ansainneet sen omalla työllään, ja te vähennätte tuotantoa, sen sijaan että saisitte sen kohoamaan.

III

Yksityisomaisuuden hävittäminen on kuitenkin monien sosialististen järjestelmien, joista minä olen puhunut, ja etenkin kommunismin ehdottama parannuskeino. Toiset menevät kauemmaksi, ja huomatessaan uskonnollisten erehdysten, luokkaetujen ja hallitsijahuoneiden itsekkyyden turmelleen uskonnollisen käsityksen hallituksesta ja isänmaasta, vaativat he kaiken uskonnon, kaiken hallituksen, kaiken kansallisuuden hävittämistä. Tämä on lasten ja raakalaisten menettelyä. Eiköhän olisi yhtä järkevää koettaa hävittää kaikki hengitettävät kaasut, siksi että turmeltunut ilma usein synnyttää tauteja?

Mutta te ette kaipaa minun puoleltani mitään niiden erehdyksen vääräksi todistamista, jotka vapauden nimessä pyrkivät perustamaan anarkian ja hävittämään yhteiskunnan, jättämällä ainoastaan yksilön oikeuksiinsa. Minun koko toimintani kohdistuu tuota mielipuolista unta vastaan, joka kieltää edistyksen, velvollisuudet, inhimillisen veljeyden, kansojen yhteistunnon, kaiken sen, mitä te ja minä kunnioitamme. Mutta niitten pyrkimys, jotka taloudelliseen kysymykseen rajoittuen vaativat yksityisomaisuuden hävittämistä ja kommunismin julistamista, koskettaa kaukaisimpia äärimmäisyyksiä, kieltää yksilöllisyyden, kieltää vapauden, sulkee tien edistykseltä ja niin sanoakseni jähmetyttää yhteiskunnan.

Kommunismin yleinen tunnuslause on seuraava: kaikkien tuotantovälineiden omistus, kuten maan, pääoman, koneiden, ja kaikkien työkalujen j.n.e., tulee keskittää valtiolle; valtion tulee määrätä jokaiselle työalansa, ja sen tulee järjestää palkkiot, — muutamain mielestä täydellisen tasavertaisiksi, toisten mielestä suhteellisiksi tarpeihin. Sellainen elämä, jos se olisi mahdollinen, olisi majavien, eikä ihmisten elämää. Vapaus, arvokkuus, yksilön itsetunto katoaisi kokonaan tuottavien koneiden järjestöön. Se tyydyttäisi kyllä fyysillistä elämää, mutta siveellinen ja älyllinen elämä katoaisi, ja sen mukana kilpailu, toiminnan vapaa valinta, menestyksen ilot, vapaa yhdistyminen, tuotannon kiihotin, ja kaikki edistyksen yllykkeet. Sellaisen järjestelmän vallitessa tulisi ihmisperheestä lauma, joka ei kaipaisi mitään muuta kuin riittäviä laitumia. Kuka teistä ottaisi taipuakseen sellaiseen järjestelmään?

Tasaisuus tulisi siten taatuksi, sanovat he. Kuinka?

Yhdenvertaisuudella työn jaossako? Se on mahdotonta. Työ on erilaista, eikä sitä voi määritellä työajan pituuden tai tunnissa saavutetun tuloksen mukaan, se riippuu työn vaikeudesta, suuremmasta tai pienemmästä epämiellyttävyydestä, sen vaatimasta elämän kulutuksesta, hyödystä, minkä se yhteiskunnalle tuottaa. Kuinka voitte te mitata eron kivihiilikaivoksessa vietetyn tunnin tai suossa pilaantuneen veden puhdistamiseksi tai kehruulaitoksessa menetetyn tunnin välillä? Sellaisen laskun mahdottomuus on saattanut muutamat näiden järjestelmien perustajat ajattelemaan yritystä panna jokainen vuorostaan suorittamaan määrätty työpaljous hyödyllisen teollisuuden eri aloilla. Kelvoton parannuskeino, joka tekisi kunnollisen tuotannon mahdottomaksi, koska siten ei onnistuttaisi poistamaan eroa heikon ja vahvan, älykkään kyvyn ja tylsä-älyisen, hidasluontoisen ja kiivasluontoisen välillä. Työ, joka toisesta on mukavaa ja miellyttävää, on toisesta raskasta ja vaikeaa.

Tasaisuudella tuotteiden jaossako? Se on mahdotonta. Kaiken tasavertaisuuden tulisi olla täydellistä, ja siinä olisi ääretön vääryys, kun se ei tekisi eroa eri tarpeiden välillä, jotka johtuvat elimistöjen erilaisuudesta, ei velvollisuuden tunnosta johtuvan vallan ja kykyjen, eikä suoraan luonnosta, ilman omaa ansiota saatujen välillä. Taikka sitten tulisi eron olla suhteellinen ja sovellutettu erilaisten tarpeiden mukaan. Ottamatta huomioon inhimillistä tuotantoa loukkaisi se niitä omaisuuden oikeuksia, joitten tulisi kuulua työntekijälle hänen työnsä hedelminä.

Ja kukapa sitten rupeisi antamaan lausuntonsa joka yksilön tarpeista? Valtioko?

Työmiehet, veljeni, oletteko te halukkaat hyväksymään hengenvallan, jota pitäisivät yhteisen omaisuuden? herrat ja mestarit — sielujen haltijat ahtaan kasvatuksen kautta, ruumiin herrat, omistaen vallan määrätä työnne, taipumuksenne ja tarpeenne? Eikö täten mennä takaisin entiseen orjuuteen? Eikö noita valtiaita, niin suuria tarpeita edustaen, tempaisi mukaansa hyödyn teoria, ja heidän omiin käsiinsä keskitetty voima houkuttelisi taas perustamaan entisten kastien perinnöllistä diktaattorivaltaa?

Ei, kommunismi ei tuottaisi työmiehille tasa-arvoisuutta, se ei lisäisi tuotantoa, mikä on nykypäivien suuri välttämättömyys — sillä niin pian kuin elinehdot ovat taatut, on ihmisluonto — ainakin keskimäärin — tyydytetty, ja pyrkimys siihen, että tuotannon kasvu jakaantuisi kaikkien yhteiskunnan jäsenten kesken, tulee niin vähäiseksi, ettei se edes riitä virkistämään ihmisen taipumuksia.[11] Tuotannon laatu ei paranisi. Ei olisi mitään, joka innostaisi edistykseen keksinnöissä, eikä yleisen järjestön yhteinen, epävarma ja epä-älykäs johto voisi avustaa edistyksen kulkua. Kommunismin ainoa keino kansan lapsia rasittavia epäkohtia vastaan on heidän suojaamisensa nälältä. Saattaako sen tehdä, saattaako työmiehen työn ja elämän oikeuden turvata kaatamatta koko yhteiskunnallista järjestystä, tekemättä tuotantoa hedelmättömäksi, hävittämättä yksilön vapautta ja sitomatta häntä yksinvaltaiseen järjestelmään?

IV

Teidän nykyisen tilanne parannuskeinoa ei saata löytää mistään mielivaltaisesta yleisestä järjestelmästä, joka olisi rakennettu jonkun erikoisesti laaditun suunnitelman mukaan, mikä taas olisi ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen kansalaissuhteiden perusteiden kanssa ja säädelty kerta kaikkiaan pakkolakien nojalla. Meidän tehtävämme täällä ei ole luoda ihmiskuntaa, vaan jatkaa sitä. Me saatamme ja meidän tuleekin uudistaa sen oleelliset ainekset ja järjestää ne paremmin, mutta me emme voi tuhota niitä. Ihmiskunta kapinoi ja on aina kapinoiva kaikkia sen laatuisia yrityksiä vastaan. Harhakuvitelmiin menetetty aika on sen vuoksi tuhlattua aikaa. Eikä parannuskeinoksi myöskään kelpaa hallitsevan vallan määräämä palkkojen korotus käyttämättä hyväkseen pääomaa kasvattavia keinoja. Palkkoihin käytetyn rahamäärän kasvu — s.o. tuotannon kustannusten lisäys — toisi muassaan tuotteiden hinnan nousun, kulutuksen vähenemisen, ja johdonmukaisesti vähemmän työnsaantia työmiehelle.

Siihen ei kelpaa mikään keino, joka tekisi tyhjäksi vapauden — työn pyhittäjän ja ponnistuksiin innostajan, eikä mikään pääomaa, työn ja tuotannon välinettä, vähentävä keino.

Teidän nykyisen asemanne parannuskeino on pääoman ja työn yhtyminen samoihin käsiin.

Jos yhteiskunta ei tunnustaisi mitään erotusta tuottajien ja kuluttajien välillä, tai mieluummin, jos jokainen olisi tuottaja ja kuluttaja — jos työn koko tulos, sen sijaan että jakautuisi tuon välittäjäjoukon kesken, mikä alkaa kapitalisteista ulottuen vähittäiskauppiaihin saakka ja nostaen tuotteiden hintaa 50% sadalta, pysyisi työn hallussa — katoaisi teidän keskuudestanne köyhyyden pysyvä syy. Teidän tulevaisuutenne piilee vapautuksessanne pääoman kiristyksestä, tuon nykyisen tuotannon määrääjän, tuotannon, jossa sillä ei ole mitään todellista osaa.

Puhuin teidän aineellisesta ja siveellisestä tulevaisuudestanne. Katselkaa ympärillenne. Missä hyvänsä te tapaatte pääoman ja työn yhtyneinä samoihin käsiin, missä hyvänsä työn tulokset jaetaan kaikkien työtätekevien kesken suhteellisesti niiden tulosten kasvun ja sen työmäärän mukaan, millä jokainen työntekijä on avustanut yhteistä yritystä — siellä huomaatte te köyhyyden vähenevän, ja samalla kertaa kunnon kasvavan. Zürichin kantonissa, Engadinissa ja monessa muussa paikassa Sveitsissä, missä talonpoika on omistaja, ja maa, pääoma ja työ ovat yhdistyneet samassa yksilössä — Norjassa, Flandriassa, Itä-Frisiassa, Holsteinissa, Reinin maakunnassa, Belgiassa, Guernseyn saarella Englannin rannikolla — siellä saattaa huomata varallisuuden olevan suhteellisesti suuremman kuin kaikissa muissa Euroopan osissa, missä maa ei kuulu sen viljelijälle. Näillä seuduilla asuu maanviljelijärotu, joka on tunnettu kunniallisuudestaan, arvokkuudestaan ja riippumattomuudestaan, sekä suorista, rehellisistä tavoistaan. Cornwallilaisten vuorimiesten elämäntavat Englannissa samoin kuin amerikkalaisten hylkeenpyytäjien, jotka ovat asioissa Kiinan kanssa, ja jotka ovat osallisia yrityksen tuottamasta voitosta, tunnustavat viralliset todistuskappaleet paremmiksi kuin sellaisten työläisten, jotka ovat alistetut edeltäpäin määrätyn palkkajärjestelmän alaisiksi.

Työn yhdistyminen, työn tulosten, s.o. tuotteiden myynnistä karttuvan voiton jakaminen työntekijöiden kesken suhteellisesti tehdyn työn määrään ja arvoon, siinä on sosialinen tulevaisuus. Siihen sisältyy myöskin teidän vapautuksenne salaisuus. Te olitte kerran työorjia, sitten maaorjia, sitten palkkalaisia. Kohta on teistä tuleva, jos te vain tahdotte, vapaita tuottajia ja liittoveljiä.

Yhtiö, vapaa ja vapaaehtoinen, ja teidän itsenne määrätyille perusteille järjestämä, miesten kesken, jotka tuntevat toisensa, rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, ei pakollinen, hallitsevan vallan käskemä ja yksilöllisistä taipumuksista ja tunteista väliäpitämättä järjestetty yhtymä, joka kohtelee ihmisiä niinkuin tuotantokoneita eikä niin kuin vapaan ja välittömän tahdon omaavia olennoita!

Yhtiö, jota hallitsevat tasavaltaisen veljeyden hengessä teidän omat valtuuttamanne, ja jotka te saatatte toivomustenne mukaan kutsua pois; yhtiö, joka ei riipu valtion itsevaltiudesta tai mielivaltaisesti laaditusta, tarpeitanne ja taipumuksianne tuntemattomasta ylivallasta!

Ryhmien yhdistyminen, ryhmien, jotka ovat muodostetut teidän omien pyrkimystenne mukaan; ei sellaisten kuin niiden järjestelmien, joihin olen kiinnittänyt huomiotanne, alkuunpanijat tahtoisivat, vaan ryhmien, joihin kuuluvat kaikki määrätyllä teollisuus- tai viljelysalalla toimivat henkilöt!

Kaikkien yksilöjen keskittäminen samaan valtioon, tai vaikkapa samaan kaupunkiin, yhteen ainoaan tuottavaan yhtymään, johtaisi taas vanhaan väkivaltaiseen ammattikuntain erikoisoikeuteen. Se tekisi tuottajasta hintojen määrääjän, kuluttajan vahingoksi, antaisi laillisen muodon vähemmistöjen sorrolle, ottaisi ja riistäisi työmiehellä kaiken mahdollisuuden työn saantiin, ja poistaisi edistymisen välttämättömyyden, sammuttaen kaiken kilpailuhalun työssä, kaiken keksimisinnon.

Yhdistymisyrityksiä on viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena tehty ensin arasti ja epäsuotuisissa olosuhteissa Ranskassa, sitten Englannissa ja Belgiassa, ja ne ovat saavuttaneet menestystä kaikkialla, missä niitä ajettiin tarmolla, päättäväisyydellä ja uhrautuvaisuudella. Niissä piilee täydellisen yhteiskunnallisen uudistuksen salaisuus, joka teidän tottumustenne avulla ja alotteillanne yhteiskunnallisen edistyksen alalla, alotteilla, jotka aina ovat kuuluneet teille, tulee ensiksi selvenemään Italiassa. Ja tuo uudistus, vapauttaen teidät palkan orjuudesta, tulee samalla antamaan uutta virikettä tuotannolle kaikkien luokkien hyväksi, ja tulee parantamaan maamme taloudellista tilaa.

Nykyisen järjestelmän aikana on kapitalistin päämääränä tavallisesti koota niin paljon rikkautta kuin hän saattaa voidakseen sitte vetäytyä pois toiminnan tantereelta. Yhdistymisjärjestelmän avulla pyrkisitte te sen sijaan turvaamaan työn jatkuvaisuuden, — tuotannon kestävyyden. Nykyään se työn johtaja tai päämies, joka ei saata kiittää omaisuudestaan mitään erikoista kykyä, vaan ainoastaan pääomaansa, on usein ajattelematon, hätäinen tai kykenemätön; yhtymä, jota johtaa kaikkien sen jäsenten tarkastuksen alaiset valtuutetut, ei olisi millään lailla sellaisten vajavaisuuksien vaaran alainen. Nykyään johdetaan työtä usein tuottamaan ylellisyystavaroita, ei välttämättömiä tarpeita. Oikullisen ja väärän epätasaisuuden vuoksi palkoissa on työntekijöitä liiaksikin jollain toiminta-alalla ja puuttuu taas toisella. Työmiehellä, jota määrätty palkkio kahlehtii, ei ole mitään syytä uhrata työlleen kaikkea sitä intoa, mihin hän kykenee, kaikkea tarmoa, millä hän saattaisi kohottaa tai parantaa toimeentuloaan. Yhdistyminen, sehän on selvää, voisi korjata tämän ja monet muut tuotannon säännöttömyyden ja ala-arvoisuuden syyt.

Vapaus erota, tuottamatta haittaa yhdistykselle, kaikkien jäsenten tasa-arvoisuus valittaessa toimeenpanevaa, rajoitetuksi ajaksi määrättyä, tai vielä mieluummin erottamisen alaista valtuuskuntaa; vapaus päästä osalliseksi yhtymän perustamisen jälkeen, olematta velvollinen sijoittamaan pääomaa, mutta saaden antaa sitä yhteisen rahaston hyväksi vähennyksenä ensimäisen vuoden voitosta; yhteisen pääoman jakamattomuus ja pysyväisyys; kaikille yhteinen elämän välttämättömiä tarpeita vastaava hyvitys; työkalujen ja -välineiden käytettävänä pito, joka vastaa jokaisen työn paljoutta ja laatua — siinä ne yleiset periaatteet, joille teidän tulee perustaa yhtiönne, jos te olette halukkaita tekemään tällä kertaa uhrauksia vaativaa työtä, joka kuitenkin tulevaisuudessa tuottaa voittoa niille luokille, joihin te kuulutte. Jokainen näistä periaatteista, ja etenkin se, joka koskee yhteisen pääoman pysyväisyyttä — teidän vapautuksenne ehtoa, sitä sidettä, mikä yhdistää teidät tuleviin sukupolviin — tarvitsisi eri kappaleen selvityksekseen. Mutta erikoistutkielma työmiesten yhdistyksistä ei kuulu tämän teokseni suunnitelmaan. Ehkäpä, jos Jumala vielä suo minulle muutaman elinvuoden, laadin minä sen erikseen, rakkaudestani teihin. Olkaa kuitenkin varmat siitä, että nämä säännöt, jotka tässä olen asettanut teille, ovat syvän ja vakavan tutkimuksen hedelmiä ja ansaitsevat teidän puoleltanne tarkkaa huomiota.

Mutta pääoma? Mistä tulee pääoma, jolla tuollainen yhtiö saadaan alkuun?

Se on vakava kysymys, ja minä en tässä saata käsitellä sitä niin kuin tahtoisin. Mutta minä tahdon lyhyesti huomauttaa teille omastanne ja toisten velvollisuudesta.

Pääoman alkulähteen tulee olla teissä itsessänne, teidän säästöissänne, teidän uhrautumishalussanne. Minä tunnen teidän useimpien aseman; mutta muutamille suo säännöllisen tai hyväpalkkaisen toimen saavuttaminen tilaisuuden kokoamaan huolellisesti lisäämällä pennin penniin pienen riittävän summan työn alkamiseksi omaan laskuun. Ja tietoisuuden siitä, että te täytätte juhlallisen velvollisuuden ansaitessanne oman vapautuksenne, tulee tukea teitä tässä säästämisessä. Minä saattaisin kertoa teille teollisuusyhtiöistä, nyt rahallisesti mahtavista yrityksistä, jotka alotettiin täällä Englannissa niin, että joukko työmiehiä maksoi 10 penniä päivässä. Voisin toistaa teille monta tarinaa, Ranskasta ja muualta, uhrauksista, joissa sankarillisesti kestivät työmiesjoukot, joilla ei nytkään ole hallussaan suuria pääomia.[12] On tuskin mitään vaikeutta, jota ei voimakas tahto saattaisi voittaa, kun sitä tukee tietoisuus siitä, että pyrkimys on hyvä.

Jokainen teistä voi säästöjensä avulla lisätä hiukan pientä kantarahastoa rahoilla, aineksilla tai muilla avustuksilla. Te kykenette kyllä, jos käytöksellänne saatatte voittaa luottamusta ja arvoa, kokoomaan pieniä lainoja tuttaviltanne tai työtovereiltanne, jotka tahtoisivat tulla vain osakkaiksi yhtiöön, ja jotka vaatisivat korkoa lainoistaan vain siinä tapauksessa, että yritys menestyy. Useissa yrityksissänne, missä raaka-aineen hinta on hyvin pieni, on pääomakin, joka työn alottamiseen vaaditaan, hyvin vähäpätöinen. Jos te olette päättäneet saada sen, keksitte te kyllä keinon. Ja on parempi teille, jos saatte tuon pienen pääoman kokoon aivan omin voimin, oman otsanne hiellä, tai luotolla, jonka olette hankkineet kelvollisella työllänne. Samoin kuin kansakunnat, jotka ovat hankkineet vapauden omalla verellään, säilyttävät sen paraiten, niin saapi teidän yhtiönnekin suuremman ja varmemman voiton pääomistaan, jotka ovat kootut pitkinä työpäivinä ja säästävyydellä, kuin sellaisesta, joka on juossut jostain muusta lähteestä. Sellainen on asiain luonto. Ne työmiesyhtiöt, jotka perustettiin Parisissa 1848 hallituksen avustuksella, edistyivät paljoa vaikeammin kuin ne, jotka kokosivat pääomansa omilla uhrauksillaan.

Mutta vaikka minä kehoitankin teitä uhrautuvaisuuteen, siksi että minä rakastan teitä vilpittömästi, enkä orjallisella matelulla koeta imarrella tai kevyesti kohdella teidän mahdollisia heikkouksianne, ei se saa vähentää toisten velvollisuuksia. Niiden, joille olosuhteet ovat suoneet rikkautta, tulee ymmärtää tämä; heidän tulee ymmärtää, että vapaus on osa sallimuksen tarkoituksista ja että se ehdottomasti saavutetaan joko heidän avullaan tai heitä vastaan. Monet näistä miehistä, etenkin ne, jotka kannattavat tasavaltaa, ymmärtävät tämän, ja näitten joukosta, jos te osoitatte heille päättävää tahtoa ja kunniallista älyä, saatte te auttajia yrityksillenne.

He voivat, — ja heti kun he tajuavat että yhdistymishalu ei ole ainoastaan hetken oikku, vaan useimpien meidän uskomme, he tahtovat — hankkia teille helpotuksia luoton saannissa, joko lainoilla tai perustamalla pankkeja, jotka antavat luottoa, vakuutena työmiesten yhteisen joukon tulevan työn tulos, tai ottamalla teidät osallisiksi hankkeittensa tuloista, — välittävä aste nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä, jonka avulla te saatatte hankkia sen pienen pääomamäärän, joka tarvitaan riippumattomaan yhtiöön. Belgiassa on enemmän kuin muualla sellaisia yhtiöitä kuin minä olen kuvaillut, Kansan-Pankin tai Ennakkomaksu-Pankin nimellä. Skotlannissa antavat pankit luottoa jokaiselle kunnialliseksi tunnetulle henkilölle, joka vastaa puolestaan ja tarjoo vakuudeksi toisen miehen nimen, jonka kunniallisuus on yhtä varma. Ja työläisten pääsy osalliseksi voitoista on suunnitelma, jota muutamat työnantajat ovat erikoisella menestyksellä käyttäneet.

XII Loppusanat.

Mutta valtio, hallitus, — laitos, joka on laillinen ainoastaan silloin kun se on ottanut ajaakseen kasvatuksen ja edistyksen asiaa, jota ei vielä ymmärretä — on juhlallisessa velassa teille, velassa, joka on helppo suorittaa, jos hallitus milloin on kansallinen, vapaan yhtyneen kansan hallitus. Silloin saattaa hallitus monella lailla avustaa kansaa, joka on ratkaiseva yhteiskunnallisen kysymyksen ryöstämättä, väkivallatta, koskematta käsin kansalaisten aikaisemmin hankkimaan rikkauteen, synnyttämättä luokkien välille tuota vastenmielisyyttä, joka on väärää, epäsiveellistä ja kansalle onnettomuutta tuottavaa, ja joka nyt hidastuttaa Ranskan edistymistä.

Voimakasta avustusta voi antaa seuraavilla tavoilla:

Käyttämällä siveellistä vaikutusta yhdistymisen hyväksi. Hallituksen asiamiesten toiminnan julkisesti ilmenevällä hyväksymisellä, lukuisilla keskusteluilla heidän perusaatteistaan eduskunnassa, ja lainsäädännöllä, johon osaaottaminen on sallittu kaikille vapaaehtoisille, ylempänä mainituiden periaatteiden pohjalle laadituille yhdistyksille.

Parantamalla liikenneuria, ja hävittämällä kaikenlaiset vapaan kuljetuksen ja tuotannon esteet.

Perustamalla julkisia varastohuoneita ja laitoksia, jotka, kun säilytetyn tavaran lakimääräinen arvo on varmistettu, myöntävät yhdistyksille asia- tai velkakirjoja, jotka ovat samanlaisia kuin pankkivekselit ja kelvollisia siirrettäviksi ja myytäviksi, tehdäkseen siten mahdolliseksi yhtiölle jatkaa työtänsä olematta pakotettu myymään heti paikalla mihin hintaan hyvänsä.

Yleisten töitten myöntämisellä yhdistyksille samoilla ehdoilla kuin yksityisillekin yrityksille myönnetään.

Laillisten muotojen yksinkertaistuttamisella, koska ne nyt ovat kovin kalliita ja köyhien saavuttamattomissa.

Maaomaisuuden myynnin ja siirron laillisella helpottamisella.

Perusteellisella verotusjärjestelmän muutoksella, asettamalla yksinkertainen tulovero nykyisen monimutkaisen ja kalliin suoranaisen ja välillisen verotusjärjestelmän sijaan. Vahvistamalla periaatteen, että elämä on pyhä, ja että koska ilman elämän oikeutta ei työ, ei edistys, eikä velvollisuuden täyttäminen ole mahdollista, ei verotus saa ulottua tuloihin, jotka ovat välttämättömiä elämän ylläpidolle.

Mutta on muitakin keinoja. Kirkollisen omaisuuden maallistuttaminen tai käytäntöön ottaminen — toimenpide, jonka tarkastamisesta ei nyt ole mitään hyötyä, mutta joka on välttämätön, kun kansakunta kerran ryhtyy kasvatuksen ja yhteis-edistyksen tehtävään — tulee tuomaan valtiolle suuria rikkauksia. Otaksukaapa nyt, että tähän liitetään hedelmällisen ja viljelyskelpoisen maan arvo, joka tähän asti on jäänyt käyttämättä, rautateiden ja muiden julkisten yritysten voiton arvo, joiden hallinto keskitettäisiin valtion käsiin, arvo, jota edustaa kaikki kunnille kuuluva maaomaisuus, se arvo,[13] jota edustavat sivulliset perinnöt, joitten neljännessä asteessa tulisi palata valtiolle, ja kaikkien muiden varallisuuslähteiden arvot, joita on tarpeetonta luetella. Otaksukaapa, että tästä äärettömästä varallisuusmäärästä perustettaisiin Kansallinen rahasto, jota käytettäisiin koko maan älyllisen ja taloudellisen edistyksen hyväksi. Miksikä ei merkittävää osaa tuosta rahastosta voisi muuttaa, ottaen tietenkin huomioon sen hajoamisen estämisen, lainarahastoksi, josta jaettaisiin lainoja puolentoista tai kahden prosentin korolla vapaaehtoisille työläisyhdistyksille, jotka olisivat perustetut ylempänä mainittujen periaatteiden mukaan, ja jotka tarjoisivat vakuudeksi kunnon ja kyvyn? Se pääoma tulisi siis omistaa tulevaisuudenkin, eikä vain yhden ainoan sukupolven työlle. Yritysten laaja asteikko takaisi korvauksen silloin tällöin sattuvista välttämättömistä vahingoista.

Tuon luoton jakamista ei tulisi toimittamaan hallitus, eikä Kansallinen Keskuspankki, vaan paikalliset pankit, joita hoitaisivat valinnaiset kunnallisneuvostot, keskushallinnon tarkastuksen alaisina. Loukkaamatta eri luokkien nykyistä varallisuutta, sallimatta yhden ainoan luokan ottaa monopoolikseen kaikilta kansalaisilta kannettavaa veroa, jonka pitäisi palvella kaikkien hyötyä, jakamalla luottoa, lisäten tuottoa, korkomäärän asteettain vähentyessä, ja luottaen kaikkien tuottajien intoon ja etuun varmistaa työn edistymistä ja jatkuvaisuutta, — näin tulisi muutamiin käsiin kokoutuneen huonosti hoidetun varallisuusmäärän sijaan rikas kansa, oman tuotantonsa ja kulutuksensa hoitaja. Ja tässä, Italian työmiehet, on teidän tulevaisuutenne. Te voitte jouduttaa sen tuloa. Valloittakaa isänmaanne! Perustakaa kansallinen hallitus, joka edustaa sen kokonaiselämää, sen tehtävää, sen ajatusta. Järjestäytykää laajaksi, yleismaailmalliseksi Kansan Liitoksi, niin että teidän äänenne on oleva miljoonain ääni, eikä vain muutaman yksilön. Teillä on totuus ja oikeus puolellanne: kansakunta on kuunteleva teitä.

Mutta varokaa! Uskokaa sanoja miehen, joka on kolmekymmentä vuotta tutkinut asioiden kulkua Europassa, ja on nähnyt pyhimpien ja hyödyllisimpien yritysten menevän hukkaan menestyksen hetkellä, ihmisten kunnottomuuden takia. Te tulette menestymään vain paremmiksi kasvamalla, te ette saavuta oikeuksienne käyttöä muutoin kuin ansaitsemalla ne uhrautuvaisuudella. Jos te haette niitä täytetyn tai täytettävän velvollisuuden nimessä, saavutatte te ne, mutta jos te haette niitä itsekkyyden tai jonkunlaisen hyvinvointioikeuden nimessä, jota materialistit ovat teille opettaneet, saavutatte te vain hetkellisiä voittoja, joita pelottavat pettymykset seuraavat. Ne, jotka puhuvat teille hyvinvoinnin tai aineellisen onnen nimessä, pettävät teitä. He hakevat vain omaa hyvinvointiaan, ja saavuttaakseen sen yhtyvät he teihin kuin voima-ainekseen, koska heillä on vastuksia voitettavana. Mutta niin pian kuin he teidän avullanne ovat saavuttaneet hyvinvoinnin, tulevat he hylkäämään teidät, nauttiakseen rauhassa saavutuksistaan. Tämä on viimeisen puolivuosisadan historiaa, ja tuon ajanjakson nimi on materialismi.

Ja se on surun ja veren historiaa. Minä olen nähnyt heidän — noitten miesten, jotka kielsivät Jumalan, uskonnon, velvollisuuden ja uhrautuvaisuuden voiman ja puhuivat vain onnen ja nautinnon oikeuden nimessä — olen nähnyt heidän rohkeasti taistelevan sanat kansa ja vapaus huulillaan ja sekottautuvan meihin, uuden uskon miehiin, jotka nopeasti otimme heidät riveihimme. Niin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutui heille voiton tai pelkurimaisen sovittelun avulla turvata itselleen mukavuutta ja nautintoa, karkasivat he riveistämme ja heistä tuli seuraavana päivänä teidän katkeroita vihollisianne. Vain muutama vuosi vaaroja ja kärsimyksiä riitti uuvuttamaan heidät. Kuinka olisivat he — välinpitämättöminä laista ja velvollisuudesta ja uskomatta ylimmän vallan ihmisille asettamaan tehtävään - voineet pysyä vakaina uhrautuvaisuudessa elämänsä loppuun saakka? Ja syvällä surulla olen minä nähnyt kansan lasten, joille moiset filosofit ovat opettaneet materialismia, pettävän tehtävänsä, pettävän tulevaisuutensa, pettävän isänmaansa ja itsensä, tyhmän, kelvottoman toiveen vietteleminä, että he muka löytäisivät aineellisen hyvinvointinsa hirmuvallan oikkuja ja etuja palvellessaan.

Minä näin Ranskan työmiesten välinpitämättöminä syrjästäkatsojina avustavan jouluk. 2 p:n vallankaappausta, koska koko yhteiskunnallinen kysymys oli heihin nähden supistunut kysymykseksi aineellisesta menestyksestä, ja he pettivät itseään uskoen, että lupaukset, joita heidän isänmaansa vapauden tukahuttaja oli taitavasti levittänyt heidän joukkoonsa, muuttuisivat tosiseikoiksi. Nyt valittavat he menetettyä vapauttaan, eivätkä vieläkään ole saavuttaneet luvattua hyvinvointia. Ei! Minä sanon teille syvällä vakaumuksella, että ilman Jumalaa, ilman uskoa lakiin, ilman siveellistä kantaa, ilman itseuhrautumisen voimaa, harhailemalla pois oikealta polulta niiden vanavedessä, joilla ei ole uskoa, ei totuuden, ei apostolien elämän ihailua, ei mitään paitsi heidän oman järjestelmänsä turhamaisuutta, ette te koskaan tule menestymään. Te voitte nostattaa kapinoita, mutta ette koskaan sitä oikeaa, suurta vallankumousta, jota te ja minä toivomme, vallankumousta, joka, jos se ei ole itsekkäiden kostonhalun herättämä harhaluulo, on uskonnon työtä.

Itsenne ja toisten parantaminen — olkoon se kaikkien puhdistusliikkeiden, kaikkien yhteiskunnallisten uudistusten ensimäinen päämäärä ja korkein toive. Ihmisen osa ei ole muuttunut uudistettaessa ja kaunistettaessa sitä taloa, missä hän asuu. Missä hengittää vain orjan ruumis, eikä ihmisen sielu, siellä ovat uudistukset hyödyttömiä. Sievä, ylellisesti kalustettu asunto on valkaistu hauta, eikä mitään muuta. Te ette koskaan saa yhteiskuntaa, johon te kuulutte, asettamaan yhdistys -järjestelmää palkkajärjestelmän sijaan, paitsi osoittamalla, että teidän yhdistyksenne tulee olemaan parannetun tuotannon ja yhteismenestyksen ase. Ja te voitte todistaa sen ainoastaan osoittamalla kykenevänne perustamaan ja ylläpitämään yhdistystänne rehellisyydellä, keskinäisellä hyväntahtoisuudella, uhrautuvaisuuteen taipumisella ja työn rakkaudella. Edistyäksenne täytyy teidän näyttäytyä kykeneviksi edistymään.

Kolme on pyhää: Perintätieto, edistys, yhdistyminen.

"Minä uskon", niin kirjoitin teille kaksikymmentä vuotta sitten, "Jumalan mahtavaan ääneen, jonka vuosisadat kantavat kuuluviini kaikkien ihmiskunnan yleisten vaiheitten läpi. Ja se kertoo minulle, että perhe, kansa ja ihmiskunta ovat ne kolme piiriä, joitten keskuudessa ihmisyksilön tulee toimia yhteisen tarkoituksen hyväksi, itsensä ja toisten siveellisen parannuksen, tai mieluummin oman parannuksensa hyväksi toisten avulla ja toisten edestä. Se kertoo minulle, että omaisuus on luotu ilmaisemaan yksilön aineellista toimeliaisuutta, sitä osaa, mikä hänellä on fyysillisen maailman uudistuksessa, niinkuin äänioikeuden tulee ilmaista sitä osaa, mikä hänellä on valtiollisen maailman uudistuksessa. Se kertoo minulle, että yksityisen ansio tai syyllisyys Jumalan edessä riippuu siitä, kuinka hän on käyttänyt oikeuksiaan näillä toiminta-aloilla. Se kertoo minulle, että kaikki nämä, ihmisluonteen aineksina, muuttuvat ja uudistuvat alituisesti, mitä lähemmäksi ne pääsevät sitä ihannetta, jonka teidän sielunne hämärästi käsittävät, mutta että niitä ei koskaan saata hävittää.

"Ne kertovat vielä, että kommunismin unet yksilön katoamisesta ja sulautumisesta yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen eivät koskaan ole olleet enempää kuin ihmisrodun elämän satunnaisia ja ohimeneviä ilmiöitä, näyttäytyen aina suurten siveellisten tai älyllisten murroskausien aikana, ja ovat mahdottomia toimeenpantaviksi paitsi aivan pienessä asteikossa niinkuin kristillisissä luostareissa. Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja mietinnän ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin tulevan ajan ihmisten keskuudessa. Minä luulen, ettei ole niin tärkeää määritellä tulevan edistyksen muotoa, — tärkeämpää on avata oikean, uskonnollisen kasvatuksen avulla kaikki edistyksen tiet ihmisille ja saattaa heidät kykeneviksi täyttämään sen. Ja minä luulen, ettei ihmistä voi tehdä paremmaksi, suuremman rakkauden arvoiseksi, ylevämmäksi, jumalallisemmaksi — ja se on teidän päämääränne ja pyrkimyksenne maailmassa — kokoamalla hänelle fyysillisiä iloja ja asettamalla hänen silmäinsä eteen elämän tarkoitukseksi tuon ironian, jota sanotaan onneksi.

"Minä uskon yhdistymiseen ainoana keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi, että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset ilmiöt ja asettaa yksityisen elämän yhteiselämän yhteyteen. Ja minä tiedän, että yhdistyminen varmaan voi tuottaa hedelmiä ainoastaan vapaiden yksilöiden keskuudessa, kansojen keskuudessa, joilla on vapaus toteuttaa oma juhlallinen tehtävänsä. Minä uskon, että voidaan päästä nauttimaan ja elämään ilman että joka elinhetki kuluu aineellisessa raadannassa; että ihmisen tulee saada aikaa kehittääkseen korkeampia vaistojaan. Mutta minä kuuntelen pelolla niitä ääniä, jotka sanovat teille: Ihmisen tarkoitus elämässä on itsesäilytys; nautinto on hänen oikeutensa, koska minä tiedän, että sellaiset oppilauseet saattavat kasvattaa vain itsekkyyttä, ja että ne Ranskassa ja muualla ovat hävittäneet kaikki jalot aatteet uhrautumishalusta, ja kaikki takeet tulevasta suuruudesta, uhaten tuhota ne Italiassakin.

"Ihmiskunnan elinvoimaa jäytää nykypäivinä yhteisen uskon, kaikkien hyväksymän aatesuunnan puute, aatesuunnan, joka yhdistäisi taivaan ja maan, Jumalan ja maailmankaikkeuden. Vailla tuota yhteistä uskoa on kumarruttu palvelemaan elotonta ainetta, ja pyhittäydytty jumaloimaan itsekkyyden kunnioitusta. Ja tämän kohtalokkaan uskon ensimäisiä pappeja olivat kuninkaat ja ruhtinaat ja huonot hallitukset. He keksivät tuon hirmuisen sanontatavan: jokainen omaa itseään varten; he huomasivat, että he niin voisivat luoda itsekkyyttä, ja itsekkään ja orjan välillä on vain askel."

Italian työmiehet, veljeni, varokaa tuota askelta. Sen kavahtamisesta riippuu teidän tulevaisuutenne.

Teillä on juhlallinen tehtävä. Teidän on todistettava, että me kaikki olemme Jumalan poikia ja veljeksiä hänessä. Sen voitte tehdä ainoastaan parantaen itseänne ja täyttäen velvollisuutenne.

Minä olen osoittanut teille parhaani mukaan, mikä teidän velvollisuutenne on. Ja kaikkein suurin ja olennaisin velvollisuus kohdistuu isänmaahanne. Isänmaanne vapauden ja yhtenäisyyden suojaaminen on teidän velvollisuutenne ja on myös välttämätön. Innostus ja toimintatavat, joista olen teille puhunut, saattavat olla vain vapaan, yhtenäisen kansan työtä. Teidän yhteiskunnallisen asemanne paraneminen voi johtua ainoastaan osanotosta kansakunnan elämään. Äänioikeudettomina ette voi löytää tarpeittenne ja pyrkimyksienne todellisia edustajia. Ilman kansallista hallitusta, joka Roomassa sijaa pitäen tulisi antamaan muodon Italian Sopimukselle, joka perustuisi kansakunnan yhteiseen hyväksymiseen ja johtaisi kaikkien valtion kansalaisten edistykseen, ette voi toivoa itsellenne parempaa asemaa. Sinä päivänä kun te, seuraten Ranskan sosialistien esimerkkiä, erottaisitte yhteiskunnallisen kysymyksen valtiollisesta ja sanoisitte: Me saatamme vapautua, oli isänmaata hallitseva valtiomuoto mikä hyvänsä, sinä päivänä sinetöisitte te itse oman yhteiskunnallisen orjuutenne asiakirjan.

Ja minä tahdon osoittaa teille, hyvästi sanoessani, toisen velvollisuuden, joka ei ole vähemmän juhlallinen kuin se, mikä vaatii teitä perustamaan vapaan ja yhtenäisen kansakunnan.

Teidän vapautuksenne voi perustua vain yhteen periaatteeseen, ihmisperheen ykseyteen. Nykyään on puolet ihmisperheestä, se puoli, jolta me haemme innoitusta ja lohdutusta, se puoli, jolle lastenne ensi opetus on uskottu, omituisena ristiriitaisuutena, julistettu kansalaisina, valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti alempiarvoiseksi, ja on suljettu pois tästä ykseydestä. Teidän, jotka pyritte itse vapautumaan, on uskonnollisen totuuden nimessä suunnattava vastalause kaikilla tavoin, kaikissa tilaisuuksissa tuohon ykseyden kieltämiseen.

Naisen vapautuksen tulee kaikkialla teidän keskuudessanne yhtyä työmiehen vapautukseen. Se on antava teidän työllenne yleispätevän totuuden pyhityksen.

Viiteselitykset:

[1] Puhumme luonnollisesti maista, missä monarkisen, perustuslaillisen järjestelmän avulla on jollakin lailla koetettu järjestellä yhteiskuntaa. Yksinvaltaisissa valtioissa ei ole yhteiskuntaa. Sekä yhteiskunnalliset että yksilölliset oikeudet on siellä uhrattu.

[2] Paavalin Roomalais-kirje 12: 4-5.

[3] Johanneksen Evankeliumi 10: 16.

[4] Venezia on meidän: me olemme tehneet sen.

[4a] Lamennais, Kansan kirja, XII.

[5] Joh. Evank. 16: 12-13.

[6] Mazzini on itse julkaissut tutkimuksen Danten pienemmistä teoksista. Suom.

[7] Lamennais, Kansan kirja, III.

[8] Restauration aikuinen vasemmistopuolue-nimitys. He väittivät, että hallituksen oikeutus riippuu ainoastaan siitä tavasta, millä se käyttää valtaansa. Suom.

[9] Italiassa merkitsee comunione myöskin Herran ehtoollista.

[10] Tarkoittaa Napoleon III:n valtiokaappausta v. 1851.

[11] On laskettu, että jos sadastatuhannesta työmiehestä yksi tuottaisi vuodessa sata frangia enemmän kuin tuotannon keskimäärä on, saisi hän itselleen tuhannennen-osan frangia vuosittain, kolme centimiä kolmessakymmenessä vuodessa. Kuka voi sanoa tätä tuotannon kiihokkeeksi?

[12] Vuonna 1848 saattoi suuremman, välttämättömän pääoman puute muutaman sadan työmiehen valtuutetut, jotka yhtyivät perustaakseen yhtiön pianojen valmistusta varten, pyytämään hallitukselta 300,000 frangin avustusta. Hallituksen valiokunta kieltäytyi myöntämästä sitä. Yhtiö hajosi, mutta neljätoista työmiestä päätti olla välittämättä vastuksista ja perustaa sen uudelleen, yksin voimin. Heillä ei ollut rahaa eikä luottoa; heillä oli usko.

Muutamat heistä toivat uudelle yhtiölle aineksia ja työkaluja noin 2,000 fr. arvosta. Mutta liikkuva pääoma on välttämätön. Jokainen yhtiömiehistä maksoi, ei suinkaan vaivatta, 10 fr. Muutamat työmiehet, joilla ei ollut suoranaisia etuja ajettavana yhtiössä, liittivät pienet roponsa tähän pienoiseen pääomaan. Ja maalisk. 10 p. 1849, kun 229 fr. 50 c. oli koossa, julistettiin yhtiö perustetuksi.

Yhteinen rahasto riitti tuskin perustamiseen ja pieniin jokapäiväisiin tehdasliikkeen menoihin. Palkkoja varten ei jäänyt mitään, ja enemmän kuin kaksi kuukautta kului työläisten saamatta viittäkään penniä maksuksi. Kuinka elivät he tänä pulmallisena aikana? Niin kuin työmiehet elävät työttöminä ollessaan: työmiesten avulla, joiden on onnistunut saada työtä — myyden ja pantaten huonekalunsa toisen toisensa jälkeen.

Kun jonkunverran työtä oli valmiina, maksettiin hinta toukokuun 4 p. 1849. Tämä päivä oli yhtiölle samaa kuin voitto sodan alussa. Kun velat oli maksettu ja heidän saatavansa kootut, jäi joka jäsenelle 6 fr. ja 61 c. Sovittiin, että jokainen saisi 5 fr. palkkana ja loput käytettäisiin veljelliseen ateriaan. Nuo neljätoista jäsentä, joista useimmat eivät olleet maistaneet viiniä yhteen vuoteen, panivat perheineen yhdessä toimeen juhlan, joka maksoi 16 pennyä hengeltä.

Koko kuukautena tästä alkaen olivat palkat vain 5 fr. viikossa. Kesäkuussa eräs leipuri, soitannonystävä tai keinottelija, halusi ostaa pianon ja maksaa sen leivässä. Ehdotus hyväksyttiin ja hinnaksi määrättiin 480 fr. Tämä oli mainio onni yhtiölle, joka nyt oli varma saavansa ainakin välttämättömimmät elämäntarpeet. Leivän määrää ei laskettu palkkoihin. Jokainen sai niin paljon kuin tahtoi, ja naimisissa olevat niin paljon kuin heidän perheensä tarvitsivat.

Vähitellen voitti yhtiö, johon kuului hyvin kykeneviä työmiehiä, kaikki esteet ja puutteet, joita se ensi aikoina kohtasi. Sen kirjoista näkyvät edistysaskeleet paraiten. Elokuussa v. 1849 nousi joka miehen viikottainen ansio 10, 15, 20 frangiin, eikä tämä summa vielä osoita koko voittoa; joka jäsen maksoi yhteiseen rahastoon suuremman summan kuin otti.

Yhtiön kirjat jouluk. 1850 osoittivat seuraavaa tulosta. Silloin oli jäseniä 32. Laitos maksoi 2,000 fr. vuokraa, ja huoneustot olivat jo liian pienet tehtaalle.

/# Työaseiden ja kaluston arvo 5,922 fr. 60 c. Valmista tavaraa ja raaka-aineita 22,972 fr. 28 c. Käteistä rahaa 3,540 fr. Perimättömiä saatavia, melkein kaikki varmoja 5,861 fr. 90 c. #/

Säästö täten oli 39,317 fr. 88 c. Tästä oli yhtiö velkaa ainoastaan 4,737 fr. 80 c. muutamille saamamiehille, ja 1,650 fr. kahdeksallekymmenelle avuliaalle työläiselle, jotka tekivät samaa työtä ja olivat lainanneet yhtiölle sen alkuaikoina. Lopullinen säästö oli 32,950 fr. 2 c.

Yhtiö on kukoistanut senkin jälkeen.

[13] Tällainen omaisuus kuuluu laillisesti kunnalle, siveellisesti kunnan puutteenalaisille jäsenille. Tarkoitus ei ole, että se otettaisiin kunnilta, vaan että se käytettäisiin kunnan kaikille köyhille, jättämällä se kunnan valittavan neuvoston hoidettavaksi, maanviljelysyhtymäin luovuttamattomaksi pääomaksi.