Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MARTTI SALANDER

Romaani

Kirj.

GOTTFRIED KELLER

Otava, Helsinki, 1908.

Gottfried Keller

Gottfried Keller on, samoinkuin hänen aikalaisensa Fritz Reuter ja Konrad Ferdinand Meyer, sekä pohjois- että eteläsaksalaisen kertomataidon etevimpiä edustajia sinä kuihtuneisuuden aikana, joka Saksan kirjallisuudessa vallitsi romantikan mailleen mennessä. Hän on yksinäisin ja luoksepääsemättömin näistä kolmesta, ja vasta verrattain myöhään tulivat hänen teoksensa Saksassa vähän laajemmin tunnetuiksi. Mutta populääriksi hän ei ole koskaan päässyt, siksi liian kaukana on hän aina kulkenut lukevan yleisön valtatiestä. Vallankaan alasaksalaiset eivät ole koskaan jaksaneet oikein omaksua tuota karheata sveitsiläistä.

Samoinkuin Keller ihmisenä oli originelli, karu ja sulkeutunut, on hän runoilijanakin eristäytynyt ja jyrkästi omintakeinen. Vaikutuksia ei hänen voi varsinaisesti sanoa keneltäkään saaneen. Luonnonpakosta kuin kotimaansa vuoripurot kumpuaa hänen runoutensa ilmoille, ja myöskin yhtä oikullisena ja polveilevana, hilliintyen kuitenkin välistä tasaisena, kirkkaana ja sopusuhtaisena edelleen virtaamaan, kuten hänen lyyrillisessä tuotannossaan ja pienemmissä novelleissaan. Mutta enimmiten se rakastaa epätasaisia ja koukertelevia uria. Hänen fantasiansa on oikullinen, ja sen johteita itsepäisesti seuraten on hän varsinkin laajemmat tuotteensa punonut kirjaviksi kudoksiksi. Mutta hänellä on myöskin varma psykologinen vaisto ja elämän havaintoon terävä silmä, mikä pakottaa hänet kuitenkin aina pysymään todellisuuden maaperässä. Eikä hän tyystin jätä sitä silloinkaan, kun hänen taipumuksensa kummallisuuksiin ja groteskimaisuuteen saa hänen satiirinsa tai huumorinsa paisumaan yli äyräidensä.

Ollen itsekin jyrkkäpiirteinen personallisuus, kuvaa Keller henkilöidensä luonteet jyrkästi yksilöllisiksi. Hänen henkilönsä eivät ole mitään epäselvästi häämöttäviä reliefejä, vaan irtonaisia ja selväpiirteisiä veistoksia. Naisten ja lasten kuvaajana vallankin on hän onnistunut. Oivallisimpia esimerkkejä siitä ovat m.m. "Martti Salanderissa" esiintyvät henkilöt Maria Salander, tuo hiljainen, aina tyyni ja lujatahtoinen perheenäidin tyyppi, pöyhkeilevä mutta pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen Amalia Weidelich sekä hänen turhamaiset ja "sieluttomat" kaksoispoikansa. Ja kaikkialla henkilö- sekä arkielämän kuvauksessaan saa Keller aihetta jykevään leikinlaskuun. Suuremmoisessa huumorissa sekä taidossa suurentaa ja ylentää vähäpätöisiä ja naurettavia seikkoja kykenee hänet voittamaan ainoastaan "Don Quixote'n" luoja sekä Rabelais, jonka teoksia Keller vielä vanhanakin mielellään lueskeli. Mutta vaikka hän helposti heittäytyykin huvitteleimaan mielikuvituksensa vallattomilla oikuilla ja jättiläishuumorillaan, johtaa hän sentään aina tapaukset psykologisesti varmoihin tuloksiin. Ja kaiken pohjana hänen tuotannossaan on eheä, valoisa ja humaninen maailmankatsomus, joka ei salli siveellisesti vajonneenkaan kokonaan hukkua, sillä "kunnottominkin ihminen on vielä kultaisella langalla ihmisyyteen sidottu".

Gottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa suhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt Zürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi jääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa suuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina vuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen eräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo ensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä rajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla tiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen ja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi tulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa piirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein näkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän kuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen katseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa. Noista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. "Martti Salander'issa" monin paikoin todistuksia.

Saatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta opiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta elämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja kärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan maalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan ollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa runoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista taantumusta paenneita "nuoren Saksan" miehiä, kuten Freiligrath, Herwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti, opasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan Kellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä "Erään autodidaktin runoja". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin aikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain ystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla opiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman alalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet. Aluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli Feuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun. Heidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen jälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta, kääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran kahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi teatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän vain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim. parooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.

Berlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä runoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa "Der grüne Heinrich" nimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi vuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä alituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta. Vaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia kirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin vastenmielistä. — Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin ensimäisen osan novellikokoelmaa "Die Leute von Seldwyla".

Kotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes v. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva virasto) valitsi hänet — ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä tapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi siten pelastaa runoilijan "villiintymisen tilasta". Sanomalehdet pitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita kokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon suuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista vuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa Neuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon hänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän kuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset legendansa ja toisen osan "Seldwylan asukkaita".

V. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista työskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä "Züricher Novellen". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen "Grüner Heinrich'in" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas uusi novellisikermä "Das Sinngedicht" ja pari vuotta sen jälkeen Kellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller lopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886 ilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa "Martti Salander" (lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät Kellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. — Pitemmän aikaa sairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti hoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.

Vaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee hänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin kauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen "Der grüne Heinrich", eräänlainen "Dichtung und Wahrheit" romaani, joka isolta osaltaan sisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta Kellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta tunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista järkeilyä ja didaktisuutta, on "Der grüne Heinrich" läpeensä täyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä tuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen tunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi, johon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.

Kellerin lyrikassa ja "Grüner Heinrich'issä" ilmenevä romantikka on ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt hänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan "Martti Salander'issa". Kaikista Kellerin teoksista on "Martti Salander" paikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen vaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin Sveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä laajempi kansanvalta. Kun "Martti Salander" ilmestyi, otettiin se sekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti paljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei voinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla sitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. "Martti Salander'in" onkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen romaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen kuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin "Grüner Heinrich'iäkin", on sillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan, humanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma yleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin etevät runoilijaominaisuudet.

Monessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen novellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi. Parasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset sellaiset kuin "Romeo und Julia auf dem Dorfe", "Das Fähnlein der sieben Aufrechten", "Die arme Baronin" ja "Die drei gerechten Kammacher", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan Kellerin kertomuksista kaikista "kellerimäisin". Muodollisesti ovat vallankin erinomaisia Kellerin "Sieben Legenden", jotka suppeina, hillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita mestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito löytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän ihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele pyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine, vaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa naivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista mytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.

Kuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin omintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta painolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa, ovat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä. Niissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta luonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet ja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin tuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa, ei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä vivahdusrikkainta.

Hallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi Gottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle hengenelämälle.

Suomentaja.

I

Nuorenpuoleinen hyvinpuettu mies, jonka kupeella riippui englantilainen matkalaukku, lähti sveitsiläisen Münsterburgin kaupungin eräältä asemalta pitkin uusia katuja, ei kaupungin sisään, vaan heti määrättyä suuntaa noudattaen jotakin ympäristössä olevaa paikkaa kohti, kuten ainakin henkilö joka tuntee seudun ja on varma asiastaan. Kuitenkin täytyi hänen pian pysähtyä, voidakseen paremmin ympärilleen katsella, sillä hänen kulkemansa kadut eivät olleetkaan entisiä uusia katuja, joita hän kerran oli kulkenut; ja kun hän nyt katsoi taakseen, huomasi hän, ettei hän ollut tullutkaan ulos siltä asemalta jolta hän vuosia sitten oli matkalle lähtenyt, päinvastoin seisoi entisellä paikalla paljoa suurempi rakennus.

Tuo moniosainen, suunnattoman laaja kivimassa loisti niin tyynen muhkeana ilta-auringon valossa, että mies katsoi sitä kuin tenhottuna, kunnes katuliike hänet epämieluisasti havahutti ja hän jätti paikan. Mutta pystyssä oleva pää ja kupeella hiljaa edestakaisin keinuva matkalaukku antoivat tietää, kuinka ajatusten kiihoittamana ja tyydytyksen tuntein hän siinä edelleen asteli, etsiäkseen vaimoaan ja lapsiaan sieltä, jonne hän ne vuosia sitten oli jättänyt. Turhaan hän kuitenkin rakennusten välistä etsiskeli niiden entisten polkujen jälkiä, jotka ennen niittyjen ja puutarhojen keskitse varjoisina ja ystävällisinä johtivat ylös kunnaille. Sillä nämä polutkin olivat laajalti pölyisten tai karkealla soralla peitettyjen ajoteiden alle hautautuneina. Vaikka tämä kaikki hänen kummastustaan yhä lisäsikin, tuli hän lopuksi kuitenkin miellyttävällä tavalla yllätetyksi, kun hän muutaman nurkan ympäri kaartaen huomasi odottamatta joutuneensa erääseen talojen kulmaukseen, jonka hän silmänräpäyksessä tunsi jälleen vanhasta maalaismaisesta rakennustavasta. Nuo esiinpistävät katot, punaiset hirsiseinät ja pienet, talojen edessä olevat ryytimaat olivat aivan ennallaan.

"Siinähän on Varpunen!" huudahti kulkija, samalla kuin hän pysähtyi ja lämpimin kotoisin tuntein katseli tuota vanhaa paikkaa, "todellakin Varpunen! Varpusessa, sanotaan täällä! On käsittämätöntä, miksei tämä kaikki seitsemän vuoden kuluessa ole ainuttakaan kertaa mieleeni juolahtanut, ja kuitenkin olemme koulupoikina täällä niin mainiota omenaviiniä juoneet, milloin meillä oli hitusenkaan rahaa! Ja tuossa on vanha kaivokin, josta Varpusen isännän leikillä sanottiin viiniä ja maitoa imevän!"

Todellakin suihkusi ikivanhasta puupylväästä kirkasta lähdevettä samaan altaaseen kuin ennenkin ja juuri tuon vanhan, rihlattoman pyssynpiipun läpi, joka oli siinä rautaisen kaivoputken asemesta. Tämä huomio sai miehen uudelleen innostumaan.

"Terve sinulle, rauhallisen puolustusvoiman kunnianarvoisa esikuva!" lausui hän puoliääneen. "Tämä putki, joka aikoinaan on tulta sisältään syössyt, lahjoittaa nyt raikasta lähdevettä ihmisille ja eläimille! Mutta jokaisen talon seinällä riippuu jo luullakseni rihlattu kivääri ja odottaa vakavaa koetusta. Kunpa kotimaa sellaisesta kauan säästyisi!"

Tällöin lähestyi kaivoa joukko leikkiviä lapsia, pikkuväkeä kahden ja kuuden vuoden vaiheilla. Tätä viimeistä ikäluokkaa oli luultavasti kaksi poikaa, nähtävästi kaksoiset, koska he olivat ihan samankokoiset ja kummallakin oli samanlainen pyöreä pää pulleine poskineen ja vatsalla samanlaisesta vahakankaasta leikattu, kukkasilla kirjaeltu esiliina, nähtävästikin yhtä paljon näön vuoksi kuin pukua suojaamassa. Hiukan syrjässä seisoi yksinään muuan kalpea poika, jolla mahdollisesti oli kahdeksas kesä elettävänään ja joka antoi aihetta erääseen pikku tapaukseen, mikä tuon kotiapalaavan miehen huomion johti pois vanhasta pyssynpiipusta.

Toinen esiliinaan puetuista pojista huusi nimittäin kopeasti tuolle yksinään seisovalle pojalle: "Mitäs sinä täällä teet? Mitä sinä tahdot?"

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, vaan katseli alakuloisesti eteensä, astui toinen kaksoisista, kädet selän takana ja esiliinalla ympäröityä vatsaansa pullistaen, lähemmäs ja sanoi röyhkeästi: "Niin, ketä sinä odotat täällä?"

"Minä odotan äitiäni", vastasi nyt poika, käyden epävarmaksi oliko hänellä oikeutta siinä seisoa. Mutta toinen vastasi kuivasti ja halveksien kuin aikamies: "Jahaa, sinullako on äiti?" samalla kuin hänen veljensä purskahti äänekkääseen nauruun sekä huusi: "Ha, ha, sillä on äiti!"

Heti perään lojusi koko lapsikööri hullunkurisesti jäljitellyllä naurunhohotuksella: "Sillä on äiti!"

Harvoin kuulee pikkuväen laskevan niin iloista naurua. Ja ikäänkuin tuo seikka olisi heitä kovin huvittanut, toistivat he vilpittömän lapsensydämensä pohjasta yhä uudestaan "hahahaa" sekä seisoivat rinnatusten piirissä, jonka keskellä muuan kaksivuotias palleroinen lihavilla käsillään sivujaan pidellen toisteli: "Hoo, tillä on äiti!"

Kun tämä huvi vähitellen loppui kuten kaikki tässä maailmassa, kysyi matkalaukkua kantava mies, joka oli hyvin huomannut kaikki, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään, ystävällisesti: "Miksi te, lapset, nauratte sen vuoksi, että pojalla on äiti? Eikö teillä sitten ole ollenkaan äitiä?"

"Ei, me sanomme mamma!" selitti toinen pienokaisten johtajista ja otti samalla maasta astian, täytti sen altaasta ja heitti äidin omistajan päälle. Mutta tämä menetti kärsivällisyytensä. Hän karkasi esiin hiukan tukistaakseen tuota ilkeää kaksoispoikaa, jolloin molemmat veljet alkoivat parkua ja huutaa: "mamma, mamma!"

"Isidor! Julian! Mikä hätänä, mitä teillä taasen on?" kuului muuan ääni ja eräästä talosta tuli ulos tukevatekoinen nainen, epäilemättä suoraa pesukorvon äärestä. Märkä esiliina oli työnnetty syrjään, toisella kädellä piti hän edessään kukilla ja silkillä muodin mukaisesti koristeltua olkihattua ja toisella punaisenruskealla käsivarrellaan koetti pyyhkiä hikeä otsaltaan, samalla kuin hän moittivasti huusi perässään seuraavalle koruompelijattarelle että hattu oli onnistumaton, että kukat oli asetettu väärin ja että hän tahtoi niiden olevan yhtä suuria ja kauniita kuin muillakin rouvilla sekä valkoiset nauhat ruskeiden sijasta. Hän ei sanonut tietävänsä, miksei hän saisi pitää valkoisia nauhoja yhtä hyvin kuin tuo tai tämäkin, ja jollei hän ollutkaan mikään neuvoksetar, niin saattoi hän kerran vielä saada miniöikseen vaikka kaksikin kappaletta sellaisia!

Ompelijatar, joka sillä välin oli ottanut hatun takaisin, vastasi hieman nenäkkäästi, että oli hyvä, etteivät nauhat jo tällä kertaa olleet valkoiset, sillä muuten ne olisivat tärveltyneet rouvan märistä käsistä ja olipa niin ja näin, saisiko näitä ruskeitakaan enää puhtaiksi. Hän tahtoi nähdä, mitä johtajatar siihen sanoisi. Niin sanoen asetti hän hatun koteloon, jossa hän oli sen tuonut, ja lähti harmistuneena tiehensä, pesurouvan huutaessa hänen peräänsä, että hänen tuli saada hattu ensi sunnuntaiksi, sillä hän tahtoi saada sen kirkkoon päähänsä. Tämän jälkeen hän vihdoinkin katsahti poikiaan Juliania ja Isidoria, jotka eivät lakanneet parkumasta, vaikka vieras poika oli vetäytynytkin entiselle paikalleen.

"Mikä teillä on? Kuka teille tekee pahaa?" huudahti hän, mihin pojat parkuivat vastaukseksi: "Tuo tahtoo lyödä meitä!"

Mutta nyt sekaantui tuo tarkkaavainen vaeltaja asiaan ja selitti rouvalle, että molemmat pojat olivat ensinnä tuota toista valaneet vedellä ja nauraneet hänelle, kun hänellä oli ainoastaan äiti eikä mammaa.

"Se ei ole kauniisti tehty!" sanoi rouva lempeästi nuhdellen pojilleen. "Hänen vikansa ei ole, että hänellä on köyhät tai sivistymättömät vanhemmat, ja te saisitte kiittää Jumalaa, että teidän laitanne on paremmin!"

Matkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa köyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa vanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän kysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan jo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi häntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville, että tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja vastasi sitten, terävällä äänensävyllä: "Me emme täällä ole kansaa, vaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös! Ja kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän tarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä päin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on huolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!"

"Mitä sinä, eukko, pauhaat?" sanoi hänen miehensä, joka tuli kaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli täynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: "Siinä on nauriita pestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa uudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko, etteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset aina saa sotkea elukkain juomavettä!"

Tästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä enemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu eivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa nauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta seuraavana aamuna.

Ja kaksoiset puolestaan huusivat: "Isä, mamma sanoo, että me emme saa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin tahdomme?"

Vastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä. Mutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään, jäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies lastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen "isä", jonka ohessa hän todellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.

Näissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka kysyi: "Mitäs herralla täällä on asiaa?"

"Ei kai hänellä ole mitään asioimista!" pisti rouva väliin. "Hän on nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua mammaksi sanovat!"

"Se ei ollut tarkoitus!" sanoi vieras hymyillen, "minähän olen päinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa, kansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin havaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi! Kuinkas se on selitettävä?"

Rouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle arvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti. Mies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin rouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja hyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun: "Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin kerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki me pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi toisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota vastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista koristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme, ainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin veroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui herra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi, kun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan käytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti sellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten kesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä, heidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat kutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa varakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian vähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa. Sitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi karttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten kysymyksessä köyhä tai rikas."

Rouva oli jo tämän keskustelun alussa juossut vihastuneena takaisin kyökkiinsä. Isäntä meni myöskin kiiruusti tiehensä, arvellen itsellään olevan vielä riittävästi tehtävää ja että hän oli jo liiankin kauan pakissut, ja vieras seisoi jälleen yksinään tuolla hiljaisella paikalla. Vasta nyt huomasi hän tuon vanhan talon seinässä kirjotuksen: "Pietari Weidelich'in puutarha- ja maitotalous". Siis Weidelich'ejä ovat nämä ihmiset nimeltään, puhui hän itsekseen panematta asiaan mitään huomiota. Hän hieroi keveästi otsaansa kuin se joka ei oikein tiedä missä hän juuri sinä hetkenä on, kunnes hän muisti tarvitsevansa käydä vielä korkeintaan kymmenen minuuttia, nähdäkseen omaisensa. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen, laski joku kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Eikö se ole Martti Salander?"

Hän se todellakin oli; sillä hän kääntyi kuin salama ympäri, kuullessaan ensi kertaa kotoisilla seuduilla nimeään mainittavan ja nyt ensi kertaa myöskin tutut kasvot nähdessään.

"Ja sinä olet Möni Wighart, todellakin!" huudahti hän. Molemmat pudistivat toistensa käsiä, katsellen tarkkaavasti mutta iloisesti toisiaan kuin vanhat hyvät ystävät, joista kumpikaan ei ole toiselleen mitään velkaa. Sellainen tapaaminen on aina hauska yllätys kotimaahan palaavalle.

Möniksi nimitetty, oikeastaan Salomoni, oli näköjään kymmentä vuotta vanhempi kuin herra Martti Salander, mutta näytti kuitenkin viiksineen ja poskipartoineen yhtä reippaalta ja siistiltä kuin ennenkin ja kantoi samaa ruokokeppiä kullattuine koiranpäineen kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kaikkien kunnon ihmisten kanssa oli hän sinut, vaikkei kukaan selvästi tiennyt mistä ajasta lähtien. Siitä huolimatta hänellä ei koskaan ollut vihollista; sillä hän oli jokaiselle, joka hänet kohtasi, levähdyspiste ja välihetki suruissa ja mieltä liikuttavissa ajatuksissa, tai myöskin, jos toinen kuljeskeli hajamielisenä tietään, mukava pysäkki ajatusten kokoamiseksi.

"Martti Salander! Kuka olisi sitä osannut ajatella! Ja milloin olet sinä jälleen maahan tullut? Vai tuletko vasta nyt?" kysyi hän uudelleen.

"Juuri tulen asemalta!" oli vastaus.

"Mitä sanot! Minähän myös tulen sieltä, juon näet joka päivä kahvini
siellä ja samalla katselen matkustajia, mutta en huomannut sinua!
Tuhat tulimmaista vieläkin kerran! Niin niin, siinähän on Martti
Salander jälleen! Eikö totta, sinä tulet suoraa tietä Amerikasta?"

"Brasiliasta, vaikka kuudeksi viikoksi pysähdyin Liverpooliin muutamain asiain takia. Mutta nyt on aika etsiä vaimoani, josta en puoleen vuoteen ole saanut mitään tietoja, paremmin kuin kolmesta lapsestanikaan, jotka luonnollisesti ovat minua pitkään odottaneet. Toivottavasti he voivat hyvin!"

"Mutta missä he asuvat sitten? Täällä ylhäälläkö?" Tämän kysymyksen teki tuo vanha ystävä epävarmalla äänellä ja toinenkin näytti jonkun verran hämmästyneeltä vastatessaan: "Ai tosiaankin, hänhän on aikoja sitten vuokrannut pienen kesäravintolan ja vieraskodin Kreuzhaldella, joka ei liene kaukana täältä."

Itsekseen ajatteli hän: "Hän ei tiedä siitä mitään tai ainakin on olevinaan; merkki siitä, ettei hän ole ainuttakaan kertaa ollut siellä, tuo ijankaikkinen vaeltaja ja lasinkallistaja. Asiat eivät siis ole loistavalla kannalla, ja joka tapauksessa ei Maria paralla ole tarjottavanaan kunnollista viiniä!"

Kun tuo pieni hämminki oli ohi, tarttui Wighart käteen, jonka
Salander hänelle hyvästiksi ojensi, ja piti sitä omassaan.

"Minä tulisin heti mukaasi, mutta se ei nyt luonnollisesti sovellu teidän ensimäisessä jälleennäkemisessänne, jolloin kaikki häiritsijät ja töllistelijät ovat kiusallisia. Mutta kymmenisen askelta tästä, tuon nurkan takana, on vanhalla rauhantuomari Hauserilla 'Punaisessa miehessä' viimevuotista viiniä, jota juo kuin taivaanilmaa. Minä otan sitä puolituoppisen joka päivä kauniilla ilmalla. Nyt teen samoin, Martti veli, ja sinun täytyy kanssani tyhjentää yksi pullo tervetuliaisiksesi! Puolessa tunnissa, kahdessakymmenessä minuutissa se on tehty ja iltapäivää on vielä pitkälti! Tule! Ei mitään epäröimisiä! Minä tahdon kaikin mokomin juoda kanssasi ensimäisen lasin ja lupaan etten sinua kauvan pidätä!"

Martti Salander, jonka kättä tuo vanha kunnon ystävä ei hellittänyt, ponnisteli vakavasti vastaan, haluten päästä näkemään vaimoaan ja lapsiaan, joita hän oli jo niin lähellä; kuitenkin, kun hän oli jo niinkin lähelle kotiaan ehtinyt ja usein turhaan saanut tehdä suurempiakin kierroksia ja pysähdyksiä ja kun saattoi helposti neljännestunnin lisätä seitsenvuotiseen poissa oloon kunnioittaakseen tuota odottamatonta tapaamista, niin myöntyi hän lopulta. Hän tiesi kyllä, että tuon seuraa rakastavan herran etupäässä halutti kaikessa kiiruussa saada tietää jotain lähemmin hänen vaiheistaan, voidakseen sitten illalla ensimäisenä kaupungilla kertoa hänen tulostaan; mutta itsekin tunsi hän nyt äkkiä tarvetta tuolta asiantuntijalta ohimennen kuulla kotoisista oloista. Niinpä kääntyi hän, sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa Kreuzhaldelle, Möni Wighartin kanssa toiselle suunnalle ja seurasi tätä "Punaiseen mieheen", erääseen talonpoikaistaloon, jossa sen vanha asukas, rikas maanviljelijä, ammattinsa ohella piti tarjottavana puhdasta, itse viljelemäänsä viiniä.

Kaivon ympärys oli nyt kokonaan tyhjä ja hiljainen; ainoastaan yhdessä kulmauksessa seisoi vielä äskeinen poika, joka odotti äitiään ja oli juuri poistuneen Salanderin nuorin lapsi.

II

Noiden molempien miesten ei itse asiassa tarvinnut kauas mennä, ennen kun he löysivät tuon hedelmäpuiden taakse piiloutuneen talon. Isännän asuin- ja vierastupa oli heidän sisään astuessaan tyhjä; eräs naishenkilö, joka työskenteli jossakin tuli Wighartin koputuksesta esiin.

"Missäs herra rauhantuomari on?" kysyi hän tilaten samalla pullon viiniä.

"Ne ovat kaikki viinimaalla", vastasi tyttö, ottaen samalla kaapista valkoisen pullon ja pistäen sen vedellä täytettyyn kiiltävään kuparikattilaan, jonka kylkeen oli taottu puolikuun muotoinen suomustettu kala, sen molemmille puolin jonkun esi-isän nimikirjaimet ja alle eräs kahdeksannentoista vuosisadan vuosiluku. Tyttö meni noutamaan kellarista raikasta viiniä ja vieraat istuutuivat leveän pähkinäpuisen pöydän ääreen.

Martti Salander silmäili ympärilleen, veti syvästi henkeään ja sanoi: "Kuinka rauhallista ja hiljaista täällä on! Seitsemään vuoteen en ole istunut tällaisen pöydän takana!"

Ikkunasta näki vain vihreätä väriä, omenapuita, niittyjä ja taustassa, niin pitkälle kuin katse puunrunkojen ja oksien välitse pääsi, näki sinisen ilman asemasta viinimäen rinteen, jonka maaperää juuri parasta aikaa huolellisesti muokattiin. Ainoastaan siellä ja täällä näki kumartuneen työmiehen pään pistävän esiin lehtiverhon keskestä, ja saattoipa itsekin luulla näkevänsä samaan aurinkoiseen etäisyyteen, johon nuo esiin sukeltelevat päät katselivat.

"Seitsemän vuotta! Herran nimessä, oletko sinä jo niin kauan ollut poissa", lausui Wighart.

"Ja kolme kuukautta!"

Tyttö toi viiniä ja pari viipaletta hyvää ruisleipää, ja kun vieraat eivät mitään muuta halunneet, meni hän jälleen työhönsä. Wighart täytti molemmat lasit.

"Siispä tervetuloa!" tervehti hän uudelleen kotiin palaavaa ystäväänsä, joka ei kuitenkaan kokonaan vielä ollut kotona, vaan nautti lepoa ennen aikaansa; "terveydeksesi! Mutta hyvinvoivalta sinä vain näytät, todellakin kuin itse terveys! Saanee siis otaksua, että asiasi ovat hyvin menestyneet ja kaikki on sinulle onnistunut!"

"Monella tavoin on minulle käynyt; kuitenkin olen minä pitänyt puoliani ja kamppailut ja vähän lepoa saanut, sen voin sinulle sanoa, ja lopultakin olen tointunut siitä iskusta, joka minua silloin niin häpeällisesti kohtasi. Tosin se kesti kauemmin kuin luulinkaan."

"Jollen erehdy, jouduit sinä takauksen takia onnettomuuteen. Minä olin siihen aikaan matkoilla ja kun palasin, sanottiin sinun olevan poissa."

"Niin, se oli tuo juttu Louis Wohlwendin kanssa!"

"Oikein! Jokainen otti osaa sinun onnettomuuteesi, mutta yleensä myöskin kyseltiin, kuinka sinä saatoit niin ajattelemattomasti menetellen panna omaisuutesi peliin."

"Minä en ole mitään pannut peliin, minä en tahtonut mitään voittaa, vaan yksinkertaisesti täyttää velvollisuuden ystävää kohtaan, se on — minä en juuri uskonut, että se tulisi maksettavaksi, olin päin vastoin, mikäli muistan, sitä mieltä, ettei tuota soppaa kai syötäisi niin kuumana kuin se oli keitetty, ja että jokaisessa todellisessa ystävänpalveluksessa on vaara tarjona, muutoinhan se ei mikään ystävänpalvelus olisikaan. Me olimme jo opettajaseminaarissa hyviä ystäviä. Häneltä kävi oppiminen vaikeasti ja sen vuoksi liittyi hän minuun, jolta kävi helpommin; muista kyllä näytti siltä kuin minä olisin häneltä oppinut, jumala ties, kuinka se niin kävikin! Se huvitti minua kuitenkin; hän näet oli hyvin hauska, luottavainen ja järkevä, ja missä vain kaksi seisoi yhdessä, astui hän kohta luokse, vieläpä opettajien ja professorienkin. Näiden kanssa osasi hän vuositutkinnoissa menetellä hyvin hauskasti. Hän ei lainkaan ottanut selkoa tutkintoaineista, vaan osasi sensijaan johdatella heitä kysymään juuri sitä mitä hän itse halusi, jota varten hän siihen tarpeelliset asiat minulla pänttäytti päähänsä tai kuinka sitä sanoisin. Oli kuin hänellä olisi ollut kyky harvoin sanoin järjestää ihmisten ajatuksia, johtaa, yhdistää ja eroittaa niitä mielensä mukaan, ja kuitenkaan hän ei itse kyennyt hallitsemaan yhtenäisempää ajatusjuoksua. Mutta kaikki tuo kuten sanottu huvitti meitä ja jokainen antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Hän sai kun saikin sitten haltuunsa erään maaseutu-alkeiskoulun väliaikaisen hoidon ja siellä eli hän komeasti ja hauskasti; mutta kun hän otti haltuunsa realiluokat eli isompain lasten opetuksen, alkoi hän pian muutella paikasta toiseen ja heitti ennen pitkää koko opetuksen. Minä olin sillävälin suorittanut vielä sekundaariopettajan kurssinkin ja käyttänyt siihen erikoista ahkeruutta; myöskään en hoitanut koulua, johon minut valittiin, vain tavallisella innolla, vaan myöskin jonkunlaisella velvollisuudentunnolla pyrkien rehellisesti kohottamaan oppilaitani niin perinpohjaisesti kuin mahdollista. Mielessäni iloitsin jo siitä ajasta, jolloin toivoin tapaavani monia maamiehiä, jotka kiittäisivät minua siitä, että ammattiaan jättämättä kykenivät laatimaan kunnollisen laskun, mittaamaan vähän maata, ymmärtämään paremmin sanomalehtensä ja kenties ranskalaista kirjaakin lukemaan. Tosin minä en ole saanut sitä kokea, sillä pojat katosivat silmistäni jo ennen ja piiloutuivat kaikkiin mahdollisiin konttoreihin. Ainuttakaan minä en enää nähnyt pellolla ja auringonpaisteessa!"

Salander pysähtyi ja mietti; sitten huokasi hän keveästi ja puhui edelleen: "Mutta olenko minä itse sitten paremmin tehnyt? Enkö itsekin ole auran äärestä karannut?"

"Tarkoitat luopumistasi opettajanvirasta?" sanoi Wighart, kun toinen taas hetkiseksi vaikeni; "kuinka sinä tulitkaan sen tehneeksi?"

"Isäni ja äitini kuolivat kotona samalla viikolla ankaraan kuumeeseen. Heiltä oli tallissa kuollut sairas vasikka, jonka he olivat haudanneet niitylle talon yläpuolelle, lähelle hyvää kaivoamme ja siten kaikessa viattomuudessaan myrkyttäneet veden. Renki ja piika välttivät hädin tuskin kuoleman. Syy huomattiin vasta myöhemmin. Minun hämmästykseni ja suruni muuttui pian suureksi levottomuudeksi, kun huomasin omistavani vanhempaini omaisuuden, joka talon tultua myödyksi tuntui köyhästä koulunopettajasta melkoiselta summalta. Minä menin naimisiin vaimoni kanssa, jota olin jo pitemmän ajan katsellut, ja myöskin hänellä oli omaisuutta. Silloin kävi minulle yhtäkkiä ahtaaksi rauhallisessa koulusalissa yksinäisellä maaseudulla; minä vetäydyin tänne, tuohon kaupunkiin tuolla puiden takana, minä tahdoin olla täysi-ikäisten seurassa, katsella avoimesti vapautta ja tulevaisuutta, olla liikemies ja malli-isäntä, niin, vieläpä nyt jälestäpäin sotapalveluksenkin suorittaa ja tulla upseeriksi, ollakseni minäkin mies puolestani. Minä näet luulin olevani kaikkeen velvollinen, kun minulla oli vähän omaisuutta, jota oikeastaan ei sentään voinut miksikään rikkaudeksi sanoa.

"Ensi aluksi minä liityin osakkaaksi muutamaan pieneen kutomatehtaaseen, jota johti eräs taitava mies; sen ohella minä otin haltuuni muutaman isännättömäksi joutuneen olkiteollisuuskaupan; no niin, se ei käynyt huonostikaan, sehän on sinulle tunnettua. Minä pysyin ahkerana ja tarkkaavaisena toimissani, kääntämättä selkääni maailmalle. Louis Wohlwendkin oli taas läheisyydessäni; hän puuhasi muutamien asioimistojen toimissa ja oli yhä vielä sama makea ja tuttavallinen 'jokapaikanjussi', josta jokainen sai sen käsityksen, että hänen asiansa ovat hyvin ja että hän hyvin tietää mitä hän tahtoo. Minunkin seuraani haki hän ahkerasti, mikäli hänellä siihen oli aikaa, ja pian mainittiin minua hänen erikoisystävänään enkä minä pyristellyt sitä vastaan, vaikka hiljaisuudessa havaitsinkin monta hänelle epäedullista seikkaa. Muutamassa lauluseurassa, johon hän minut vei, huomasin hänen laulavan aina väärin; mutta minä ajattelin, ettei hän mahda sille mitään, ja jälestäpäin hän viinilasin ääressä oli sitä hauskempi ja miellyttävämpi, ja huolimatta tuosta julkisesta epäkohdasta piti hän edelleenkin paikkansa toisessa tenorissa. Se suututti minua lopulta kovin; mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja lopulta sanoin minä itsekseni, että oikeastaan se lienee ihanteellisuutta sekin, kun joku poloinen, jolla ei lainkaan ole laulukorvaa, tahtoo sentään kaikin mokomin laulaa.

"Kun minä eräänä iltana jouluviikolla istuin laskuja päättämässä, aikoen työskennellä sivu puoliyön, tuli hän hakemaan minua yhdistyksensä kuusijuhlaan. Minä en tahtonut lähteä, mutta hän ei hellittänyt ja kun vaimonikin pyysi minua menemään, saadakseni virkistystä, suostuin minä lopulta. Tämä oli onnettomuuspäiväni.

"Matkalla ostin minä vielä lisäksi lahjankin kuusijuhlaan, sievän korukantisen kuvakirjan, ja sain vastalahjaksi westfaalilaisen kinkun. Kun ateria, joka sitten seurasi, oli lopetettu ja kilparata avattu laulajille, lausujille ja ilvehtijöille, nousi Louis Wohlwendkin lavalle, ilmoittaen esittävänsä Schillerin balladin 'Takaus', jonka hän samalla aloittikin. Hän osasi ihmeekseni ulkoa tuon runon ja esitti sen jonkunlaisella liikutuksella tai vakuutuksella, puolittain värisevin äänin, mutta läpeensä niin kovin väärin korostaen, että vaikutus oli enemmän harmittava kuin naurettava. Tietämättään käyttäysi hän sellaisten sivistymättömäin ihmisten tavalla, jotka esityksessään valittavat tai intoilevat ja sen ohessa hakkaavat nyrkkiään pöytään ja puhettaan intohimon pakoituksesta vääntelevät, sanojaan venyttelevät ja ikäänkuin raivosta korostavat korottomiakin tavuja, kun korolliset eivät heille riitä. Heti ensi värssyn lopetti hän väärää korostusta käyttäen näin:

"Vai kaupunki sorrosta vapahtaa!
Varo, ettet ristillä katua saa!

"Sitten lopetti hän toisen värssyn:

"Saat pantiksi ystävän multa, hänet tapa, jos pakenen sulta.

"Perin auttamattomasti kaikui edelleen:

"Hymyin ilkein kuningas naurahtaa,

"samalla kuin hän todellakin koetti lisäksi saada kasvoilleen nauravan ja samalla vihaisen ilmeen. Runon loppu kuului sitä vastoin hauskasti:

"Minä olisin luvallanne
mies kolmas liitossanne.

"Siitä on nyt seitsemän vuotta ja nuo tuhmuudet ovat minulla sentään vielä niin elävästi mielessäni kuin olisivat ne eilen illalla tapahtuneet.

"Minä tunsin itseni jotakuinkin häiriytyneeksi, kun Wohlwend lavalta laskeutuen asettui taas minun viereeni, ja kun aika läheni jo puoliyötä, nousin minä hattuani ja päällystakkiani etsimään ja lähdin pois. Mutta tuskin olin päässyt kadulle, niin saavutti hän minut, asteli sivullani ja selvitteli kurkkuaan kuin aikeissa lausua uuden runon. Hänet keskeyttäen kysyin minä, mitä iloa hänellä oli esittää runoa tai ylipäätään puhetta niin huonosti, lausua niin kiihtyneesti ja samalla niin perin väärin?

"Niin, vastasi hän yhä vielä värisevällä äänellä, hän oli muka kiihtynyt eikä todellakaan voinut kauniisti lausua, koska hän itse oli juuri se, joka etsi takausmiehiä ja jonka elämä häälyi tukalassa käännetilassa.

"Kokonaan muuttuneella ja paljon luonnollisemmalla äänellä paljasti hän sitten kiiruusti asemansa. Hän oli ryhtynyt muutamaan uskaliaaseen yritykseen, joka vaati melkoisen pääoman sijoitusta, samalla kuin yrityksen jatkaminen oli vaatinut ja yhä edelleen vaati hänen pankkiluottonsa täydessä määrässään. Hänen oli mahdoton peräytyä vahingoittamatta kunniaansa ja omaisuuttaan, jota vastoin edelleen yrittäminen saattoi molempia lisätä; lyhyesti, kysymyksessä oli uuden luoton hankkiminen takuiden avulla ja se kävi päinsä kolmella nimikirjoituksella. Viidentoista minuutin kuluessa olin minä takaajana 'yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta' kirjoittanut nimeni Wohlwendin kotona jo valmiina olevan velkakirjan alle ja menin heti senjälkeen nukkumaan. Kahta muuta allekirjoittajaa minä en ole koskaan nähnyt; ne olivat pari hiljaista kunnon miestä, mutta typötyhjiä, jotka loppunäytöksen edellä tyynesti hävisivät seudulta, jättäen omat erityiset takaajansa ja velkojansa pulaan.

"No niin, ennen vuoden loppua selitti Wohlwend olevansa kykenemätön maksamaan, ja mikä heti konkurssipesää selvittelemään alettaessa oli ehdottomasti suoritettava, se oli juuri minun takaussummani. Se nieli minun ja vaimoni omaisuuden ja samalla hupeni siihen minun oma liikkeeni yhtä pian kuin perinpohjaisestikin, kiitos siinä vallinneen hyvän järjestyksen! Mutta minä olin kerta kaikkiaan puhdas mies ja sain mennä minne halusin! Nyt olisi ollut aika palata koulusaliin, mutta se oli minusta mahdotonta! Mutta Wohlwend eli vielä vuoden ja päivän konkurssitilansa nojalla, mikä sitten kuuluu rauenneen, en tiedä millä tavoin."

"Mutta kuinka sinä tulitkaan vaimosi omaisuuden panneeksi sillä tavoin alttiiksi?" keskeytti hänet Wighart, "vaimosihan saattoi lain ja oikeuden mukaan pidättää sen itselleen!"

"Vaimoni", sanoi Salander, "ei tahtonut tehdä sitä lasten tulevaisuuden vuoksi, sillä minusta olisi tullut vararikon leimaama mies. Me olimme nuoria ja luotimme tulevaisuuteemme, jota emme tahtoneet tärvellä!"

"Mutta mikset ottanut perhettäsi mukaan tai noutanut heitä myöhemmin, kun sinua alkoi onnestaa?"

"Koska minä tahdon elää ja kuolla kotimaassani enkä olla mikään siirtolainen! Ja lisäksi minä en olisi voinut niin ollen taistella ja seikkailla niinkuin minun oli pakko tehdä; minulla oli myöskin kahdesti kuume ja sain muutoin tarpeeksi asti oppirahoja maksaa sekä alkaa alusta kaikki uudelleen. Kotoa matkustaessani otin minä mukaani muutamia kirstullisia olkihattuja, jotka uskottiin minulle; niinikään sain minä muutamia vähäisempiä silkki- ja puuvillasäkkejä ja niin pääsin minä tarpeelliseen alkuun, kunnes muuan palveluksessani oleva nuorukainen varasti minut ja karkasi, kun minä turvatonna makasin kuumetaudissa. Hädän pakoittamana menin minä sitten muutaman suuremman liikkeen palvelukseen ja matkustelin brasilialaisissa maakunnissa myyden ja ostellen. Minä perehdyin siten sikäläiseen sisämaankauppaan, jota sittemmin harjoitin omiin nimiini, tietysti sikäli kuin varani sallivat. No niin, minä olen nyt onnistunut ja korvannut vahingon, enempäähän en tahtonutkaan, ja voin jälleen ryhtyä työhön täällä kotimaassa ja omaisteni luona. Täällä minulla on Moosekset ja profeetat!"

Hän taputti oivallista matkalaukkuaan, mutta huudahti samalla, vihdoinkin havahtuen: "Kas vain, onpa tämäkin kaunista kotiin matkustamista! Kuusi viikkoa Liverpoolissa, ja tänne viiden minuutin etäisyydelle vaimostani unohdun vielä aikailemaan! Juo, veikko, yksinäsi pullo loppuun, sillä sinähän jäät kai vielä istumaan. Tämä varjokas soppi on todellakin liian onnistunut paikka!" Vanha ystävä pidätti hänet kuitenkin, osoittaen matkalaukkua.

"Sinulla on varmaankin", sanoi hän, "hyviä papereita hallussasi? Jos mahdollisesti tarvitseisit yhden tai toisen niistä sijoittaa, niin pyydän sinua suomaan minulle tilaisuuden palveluksen tekoon; kuten tiedät, on tänä arvopaperien aikana aina syytä katsoa eteensä!"

"Ei siellä ole mitään sellaista!" vastasi Salander; "viime aikoina sijoitin minä kaikki ansioni Rio de Janeirossa olevaan atlantilaiseen rannikko pankkiin, joka on ripeästi kehittyvä nuori laitos, ja mukanani kuletan nyt lähes kolme tusinaa contos de reis'iä [contos de reis = 1000 milreisiä; milreis on portugalilainen rahayksikkö ja tekee meidän rahassa 5 mk. 60 p. Siis 'lähes kolme tusinaa contos de reis'iä' on noin 200,000 Smkaa. Suom. muist.] tekevän omaisuuteni arvon maksuosoituksena, joka suoritetaan puhtaana rahana kymmenen päivää näyttämisestä."

Uudelleen löi hän tyytyväisenä matkalaukkuaan.

"Tuhattulimmaista, onpa se mehevä vekseli!" arveli Wighart.

"Se aviseerattiin muistaakseni kaksi kuukautta sitten tai vähän enemmän", sanoi toinen.

"Missä pankissa? Varmaankin 'isossa arkussa'? Tai 'vanhassa kaapissako'? Eli kenties 'uudessa kaapissa'? Ne ovat näet pankkiemme uusimmat pilanimet."

"Xaverius Schadenmüller & Kumpp. se pitäisi olla; odotahan, se on minulla muistossa."

Hän veti nuttunsa sivutaskusta muistikirjan.

"Niin, Schadenmüller, Xaverius & Kumpp."

Wighart katsoi häntä silmät selkosen selällään, kunnes sai sanotuksi:

"Schadenmüller, sanot sinä? Tiedätkö kuka se on?"

"Joka tapauksessa toimelias liike, joskin tuntematon vielä seitsemän vuotta sitten!"

"Mies parka! Se on Louis Wohlwend eikä kukaan muu!"

Martti Salander nousi hitaasti ja kalveten pöydän takaa, mutta istuutui heti uudelleen ja sanoi: "Jokaisella ihmisellä näkyy olevan turmanlintunsa, joka kaikkialla tuijottavin silmin hänelle tavantakaa ilmestyy. Kun vähimmän sitä ajattelet, niin on se yhtäkkiä edessäsi. On tämä minulle nyt todellakin hauska asema! Mutta kuka sen sanoo, ettei hän aio maksaa? Hänhän on voinut toipua häviöstään ja kiivetä uudelleen ylös, kuinka sitten, on minulle yhden tekevää! Eikä tuo Atlantin-rannikko-pankkinikaan toki ole mikään ilmanaikainen laitos, vaan tietää se mitä tekee. Lopultakin on kohtalon tahto, että minä jälleen saavutan entisen varallisuuteni, kun se veitikka on kerta siksi vaurastunut!"

"Mies parka! sanon vieläkin. Schadenmüller-niminen henkilö on muuttanut pois kaksi vuotta sitten, samoin on tehnyt kuusi kuukautta sitten hänen seuraajansa, Wohlwendin liiketoveri, ja eilisestä saakka kerrotaan kauppanimen nykyisen edustajan, Wohlwendin, taas uudelleen lyöneen kintaansa pöytään, protesteja sanotaan tulevan satamalla ja konttorin olevan suljettuna!"

Salander syöksyi ylös ja astui keskelle huonetta, jossa hän matkalaukkuunsa tarttuen tirkisteli epävarmasti ympärilleen. Pian hän jonkunverran tointui ja sanoi huoahtaen: "Vaimo parkani! Minulla oli hänen menetetty perintöosansa erityiseksi eräksi merkittynä niin tyydyttävässä kunnossa ja korolleen lisääntyneenä huostassani, sijoittaakseni sen heti kotiinpalattuani varmalle talletukselle! Ja siinä on Wohlwend nyt toistamiseen! Mokomakin mies, joka niin perin kurjasti laulaa ja vielä huonommin lausuu!"

Tuo kunnon mies pyyhkäsi silmistään pari katkeraa kyyneltä. Osanottavaisuudesta ja vihasta hyvin liikutettuna seisoi Wighart hänen vierellään ja puhui hänelle kiiruusti.

"Ennen kaikkea", sanoi hän, "on sinun paikalla riennettävä alas kaupunkiin, etsittävä Wohlwendin konttori ja hankittava varmuus kuinka siellä asiat ovat. Se on Winkelriedin kadulla."

"Missä se sitten on? Sellaista ei ennen ollut olemassa."

"Se on hiljainen ylhäisön katu läntisessä kaupunginosassa; ei mitään kauppapuoteja, kirkasmetallisia nimilaattoja vain talojen ovilla ja ovien pielissä, ja sieltä sinä piankin löydät Schadenmüller & Kumppanin. Minä tulisin mukaasi, mutta ehkä se on parempi, että minä menen rouvallesi tulostasi ilmoittamaan ja jollakin soveliaalla tavalla häntä siihen valmistamaan."

Salander tarttui hänen käteensä. "Ei!" huudahti hän, "elä mene! Se on minun itseni tehtävä. Euroopaan tultuani en minä ole vaimolleni kirjoittanut, kun minä aina olen tahtonut yllättää hänet ja kun en luullut niin kauan viipyväni Englannissa, jossa minulla oli yhtä ja toista järjestettävänä ja tulevaisuuden varalle puuhattavana. Ja nyt en henno vaimo parkaani säikyttää ilmoittamalla tulostani vieraan kautta. Sitten on parempi, kun hän on ehtinyt vain kerrankaan minut jälleen nähdä."

"Kuten tahdot! Mutta siinä tapauksessa minä tulen viemään sinua notariuksen luo, kun sinne meno luullakseni on tarpeellista; sillä lähin tehtävä on kai huolehtia protestista. Sen jälkeen on sinun tehtävä korvausvaatimus Rannikko-pankille, tai kuinka sen nimi oli. Notariuksen kansliakaan ei ole enää samassa paikassa kuin seitsemän vuotta sitten. Mutta se minusta vain on kumma, kuinka ne siellä Riossa voivat noin tärkeissä asioissa olla Wohlwendin kanssa tekemisissä!"

Tämän sanottuaan huusi Wighart tarjoilijattaren, maksoi heidän pienen laskunsa ja miehet lähtivät rientämään alas tuota kaunista kaupunginosaa kohti, jossa Winkelriedin katu oli.

III

Sillä aikaa oli poika niin sanotussa Varpusessa odottanut vielä jonkun aikaa äitiään ja mennyt sitten kappaleen matkaa uudelleen häntä vastaan, mutta aina jälleen palannut entiselle paikalleen, peläten sivuuttavansa hänet. Lyhin tie Kreuzhaldelta kaupunkiin ei näet oikeastaan kulkenut tämän kautta, josta syystä Varpusen asukkaat eivät tuota pientä perhettä tunteneetkaan.

Rouva Salander oli ensi kertaa kulkenut tätä tietä, syystä että toisen tien varrella asui leipuri, jolle hänen ensi kerran oli täytynyt jättää kuukausi tilinsä suorittamatta ja yksi hänen tyttäristään, jonka hän oli lähettänyt leipää hakemaan, oli tullut kotiin tyhjin toimin. Tämä oli kipeästi loukannut häntä, jonka oli täytynyt joka hetki miestään odotellen jo pitkät ajat niukasti ja säästäen toimeen tulla. Ankara hätä oli taas äkkiä palannut kuin juro oikeudenpalvelija.

Niin odottamatta saapui tuo mykkä vieras, että hän tänään aamusella ei ollut kyennyt lapsille muuta jakamaan kuin hitusen silkkaa maitoa; itse hän ei ollut vielä mitään nauttinut. Ja tänään odotti hän sen lisäksi tuota melkein ainoaksi jäänyttä perhettä, joka vielä toisinaan iltapuoleen tuli heille juomaan kahvia ulkoilmassa. Muita vieraita hän ei ollut viikkokausiin nähnyt ja sen vuoksi hänellä ei ollut penniäkään rahaa. Joutamatta tätä seikkaa kuitenkaan kauan harkitsemaan tarvitsi hän ajatuksensa siihen, kuinka lapsineen päästä seuraavaan päivään.

Hän ei sentään kiiruhtanut irtaimistoaan myymään tai panttaamaan, vaan meni kaupunkiin muutaman tutun pikkuleipurin luo, jolta hän muutoin oli tilannut rinkelit ja muut sellaiset leivokset ja jolle hän ei ollut ollenkaan velkaa. Tarvitsematta paljonkaan sanoja tuhlata sai hän haluamansa määrän leipää, niinikään sai hän muutamasta sekatavarakaupasta paahdettuja kahvia sekä lisäksi tarpeellisen määrän sokeria, eräältä toiselta kappaleen hyvää kinkkua ja puoli naulaa tuoretta voita. Joka paikassa kohdeltiin häntä arvonannolla, hän kun oli hiljainen, itseensä sulkeutunut nainen, joka muutoin ei koskaan ottanut velaksi. Tuo lähellä asuva leipuri oli ainoa, joka ei antanut enää velaksi, koska hän tien varressa asuen oli tilaisuudessa näkemään, että ulkoravintolassa ei käynyt enää melkein ketään ja hän viisaasti otti seuraukset huomioon.

Vaikka kaupunkilaiset niin mielellään antoivatkin, ei hän kuitenkaan ottanut tavaraa luotiakaan enempi kuin mitä hetken tarve vaati, vaikka hän saman tien olisi voinut ruokatavaroilla varustautua useammaksikin päiväksi. Tässä vähäisessä seikassa ilmeni kolme hänelle ominaista piirrettä: rehellinen vaatimattomuus, tottumus luottamaan seuraavaan päivään ja ennen kaikkea hieno, joskin itsetiedoton vaisto säästää luottoaan seuraavaksi kerraksi.

Niin tuli sitten viimeinkin rouva Maria Salander, yksinkertaisesti ja siististi puettuna, ilman kukkia hatussaan, kori käsivarrellaan ja näyttäen pikemmin hoikkaselta kuin täyteläiseltä, astellen Varpusen ohi johtavaa tietä.

"No, Arnold, oletpa sinä saanut odottaa!" huudahti hän pojalle, joka riemastuen kipasi esiin vajan nurkalta, johon hän lopulta oli asettunut istumaan muutamalle kiviaidalle. "Minä olen saanut ruokaa, joskaan en kyennyt sitä maksamaan. Nyt pitää meidän rientää kotiin, ollaksemme valmiina, jos sinne todellakin tulee vieraita. Tänään ei minun vielä, Jumalan kiitos, ole tarvis sanoa, että suuhunpaneminen olisi kotoa tyyten lopussa!"

"Mutta jos he syövät kaikki", sanoi poika, "täytyykö meidän sitten taas nähdä nälkää?"

"Oo, eiväthän he koskaan syö kaikkea, korkeintaan vain puolet ja jäänöksellä saamme itse tulla toimeen huomiseen asti, jolloin minulla taas on hiukan rahaa! Mutta jolleivät he tule, niin juomme itse tyytyväisinä kahvin ja syömme minkä haluttaa, ja huomennahan on myöskin päivä!"

Pian ehtivät he ylös Kreuzhaldelle, josta näki kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maaseudun yli. Heti tulivat Arnoldin molemmat sisaret, Setti ja Netti, ulos ottamaan äidiltään koria; he olivat kymmenen ja yhdeksän vuoden vanhoja, yhtä hienon kalvakoita kuin veljensäkin, mikä on ominaista terveille lapsille, joita kalvaa heille itselleen käsittämätön huoli Kuitenkin paloivat heidän silmänsä kärsimättömämmin ja kiihkeämmin kuin pojan, joka näytti olevan tyynempiluontoinen.

Rouva Salander meni edellä sisälle ja lapset seurasivat kovin uteliaina perässä. Kiiruusti otti hän hatun päästään ja vyötti eteensä puhtaan, valkoisen esiliinan, jonka tehtyään hän tyhjensi korin, latoi leipälaitteet suuremmalle lautaselle, asetti voin pienemmälle samanlaiselle ja leikkeli kinkun viipaleiksi, joilla hän peitti kolmannen lautasen niin että se näytti hyvinkin täydeltä. Tämän kaiken teki hän hairahtumatta ainoatakaan palaa suuhunsa pistämään, ettei antaisi huonoa esimerkkiä lapsille, jotka kyynärpäät pöytään nojattuina siinä hänen työtään katselivat.

"No lapset", sanoi hän väkinäisen iloisesti hymyillen, "malttakaa mielenne ja olkaa kärsivällisiä! Kaikki päättyy hyvin, jahka isä tulee. Nyt täytyy meidän vielä vähän aikaa katsoa syrjästä, kuinka muut syövät; koettakaamme kuitenkin huvin vuoksi, emmekö siitäkin huolimatta kykene jotakin tekemään! Onko teillä lupa-ajan läksyt todellakin valmiina, eikö enää mitään laskettavaa, kirjoitettavaa, tai ulkoa opittavaa? Ottakaapa nyt kerran kirjanne esille! Minä melkein luulen, että sananlaskut ja laulut tarttuvat juuri tämän merkillisen paastopäivän vaikutuksesta paremmin muistiin kuin muulloin".

Tytöt eivät tahtoneet oppimisesta kuulla mitään; Setti nimitti pikku vanhan tavalla hiukavaa näläntunnettaan vatsakrampiksi. Netti pelkäsi saavansa päänkivistyksen ja kumpikin halusi mieluummin virkata, jos vain saisivat, sillä molemmat he olivat alkaneet valmistaa rahakukkaroa isälle. Ainoastaan Arnold tarttui urhealla luottamuksella äidin sotajuoneen ja selitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyvänsä opettelemaan ensi uskontotunniksi läksynä olevaa vaikeata laulua, jossa hän selitti olevan neljä värssyä, jokaisessa kymmenen riviä ja niistä jokaisen niin pitkän, etteivät ne sopisi mihinkään, vaan täytyisi niiden loppupäästään taipua kuin rastaan paulan. Äiti myöntyi kaikkeen ja riensi kyökkiin, ottaakseen esille sen maitoerän, jonka hän aamulla oli lujamielisesti pannut erilleen ja säilyttänyt kaikkien mahdollisuuksien varalta. Sitten haki hän ruokasäiliöstä hunajaruukun, jonka sisältö huonon valmistuksen takia oli valitettavasti vain liian makeaa. Hän täytti siitä sievän kristallimaljan ja samalla juolahti hänelle mieleen, että lusikallinen tuota sakeaa ja voimakasta mehua olisi omiaan hetkeksi virkistävästi lievittämään lasten näläntuskaa. Ajateltu, tehty: hän meni ruukku kädessä yhden luota toisen luo, käski heidän avata suunsa ja sipasi sinne lusikalla hunajaa.

Väsyneenä heittäysi hän viimein tuolille ja silmäsi huoaten noihin omituisiin laitoksiinsa, joilla hänen oli taisteltava synkkää kohtaloa vastaan tai ainakin pidätettävä sitä. Ei se saavu ainoastaan vihollisjoukkojen mukana, maanjäristyksissä, rajuilmoissa ja muissa yleisen hädän purkauksissa, vaan myöskin hiljaisen kotielämän vähäpätöisimmissäkin tapauksissa ilmenee se yhtäkkiä häiriötä tuottavana ja ikäviä kotisalaisuuksia paljastavana. Jos tuo hänen tämänpäiväinen huolehtimisensa menee hukkaan tai lopulta tuottaa ainakin nöyryytystä, niin voiko hän sitten enää uskotella olevansa hyvin varustettu emäntä? Jo useita viikkoja sitten on täytynyt lähteä matkalle sen laivan, jossa hänen miehensä tavaroineen matkustaa; jos se onkin joutunut haaksirikkoon? Pelkkä ajatus tästä sai hänet unhottamaan itsensä ja oman kohtalonsa, mielikuvituksen tavoitellessa kiinni kauan kaivatun puolison himmeätä kuvaa. Siten vaipuneena omiin ajatuksiinsa kuin merenpohjalle, säpsähti hän kuullessaan ulkoa ääniä ja kellon kilahduksen, myös lapset riensivät jo ikkunaan ja ilmoittivat siellä olevan professorin perheen.

Ravintolan pihamaalla, joka ennen oli ollut puutarhana, oli entisestä suuripuisesta puistosta nyt enää jälellä yksi ainoa plataani, joka tuuheine oksineen varjosti viimeistä jälellä olevaa pöytää. Perhe, johon kuului valkotukkainen herra rouvineen ynnä kaksi vanhanpuoleista tytärtä, oli asettunut jo pöydän ääreen. Mutta ikkunasta tähystelevät lapset huusivat: "Voi sentään, siellä on yksi lisää, muuan pitkä vieras, joka varmaankin syö kinkun suuhunsa!"

Ja todella olikin sinne saapunut muuan pitkä ylimääräinen vieras, kunnes rouva Salander ehti alas ja tervehti herrasväkeä.

"Kuinka te voitte, rouva Salander?" alkoi vanha herra, "te näette, että me pysymme teille uskollisina niinkauan kuin täällä yksikin puu seisoo! Tuokaapas nyt meille tuota tavanmukaista kahvia, sekä voita valkoista kuin norsunluu, ja sitten sitä sulaa merikultaa! Tätä viimemainittua naisia varten!"

"Pappa tarkoittaa merikullalla sitä oivallista hunajaa, jota te meille viimekerralla tarjositte! selitti professorin rouva emännälle, joka oli kuullut tämän selityksen yhtä usein kuin itse vertauksenkin, mutta joka tällä kertaa hajamielisyydessään unhotti sille hymyillä.

"Sitten, mitä meihin miehiin tulee", jatkoi herra professori, "niin juomme me joka tapauksessa yhteensä pullon tuota makeata punaista kuusikymmenviisivuotiasta, joka valmistustapansa kautta ei tosin ole miksikään Götheksi muuttunut, mutta kyllä Schilleriksi [Professorin sukkeluus johtuu siitä, että niillä seuduin nimitetään erästä viinilajia Schiller-viiniksi. Suom. muist.], synnyttäen suloisen kutinan niin pian kuin se on astunut ihmiskielen näyttämölle osaansa suorittamaan. Lisäksi otamme me, ettei tässä tarvitse työtönnä istua, muutamia viipaleita savustettua naudankieltä, jos teillä on sitä vielä laadultaan yhtä hienoa kuin viime kerralla."

"Kieltä ei paha kyllä enää ole", sanoi rouva hiukan punastuen, "mutta sen sijaan voisin minä tarjota kinkkua!"

"Hyvä niinkin, tuokaa vain kinkkua!"

Hän riensi panemaan kahvin ja maidon kiehumaan, jätti niiden silmälläpidon tyttöjen haltuun sillaikaa kuin hän itse valkoisella liinalla ja astioilla kattoi pöydän niin somaksi kuin talous olisi ollut parhaimmassa kukoistuksessa. Pian olivat ruuatkin houkuttelevina pöydällä, viini vain enää puuttui. Kellarissa säilytti rouva Salander vielä kahta jälellä olevaa pulloa tuota edellämainittua viiniä, muutoin ei enää ollutkaan talossa mitään juomatavaroita, paitsi puolta tusinaa olutpulloa, joista hän ei tiennyt, kelpasivatko ne enää lainkaan juotaviksi. Viinin hän sitävastoin oli tallettanut miestään varten, jota hän odotti Huoaten otti hän toisen pullon ja kantoi ylös, ollen kovin huolissaan, että voitaisiin pyytää ei ainoastaan toista, vaan vielä kolmattakin pulloa viiniä ja niin kehkeysi uusi vaara uhkaamaan hänen avuttomuutensa ilmitulemista. Sen jälkeen kantoi hän höyryävän kahvin ulos ja haki heti sen jälkeen kaivosta lasillisen puhdasta, kylmää vettä.

Mutta huoli saattoi hänet jälleen sisälle, pidättääkseen lapsia, jotka olivat ovella ulos tulossa, ja sulkeakseen heidät huoneeseen; sillähän pelkäsi niiden poloisten asettuvan palavin silmin vierasten ympärille ja paljastavan siten heidän nälkänsä tuolle puheliaalle herralle ja rouvan kaikkea arvostelevalle uteliaisuudelle. Hän ei kuitenkaan voinut estää lapsia asettumasta akkunaan pää pään viereen ja herkeämättä katselemasta noita ulkona pöydän ääressä hyvällä halulla aterioivia vieraita. He näkivät kuinka naiset leikkasivat leipää, silittivät voita päälle ja pistivät suuhunsa ja kuinka he vilkkaasti keskustellen yhä uudelleen toistivat saman tempun. Suuremmalla mielihyvällä huomasivat he vanhan herran pian työntävän lautasensa syrjään, ottaakseen esiin sikaarikotelonsa; mutta peljästyen näkivät he kuinka tuo pitkä ja outo vieras leveine suineen ja pukinpartoineen riehui ruuan kimpussa, näyttäen olevan oikea kinkkumylly, sillä hän latoi lautaselleen viipaleita kehään vierekkäin ja pisteli niitä yhden toisensa jälkeen kokonaisina suuhunsa. Lapset kauhistuivat eikä äidistäkään tuntunut hauskemmalta, kun viinipullo tuon kuotuksen takia oli jo tyhjänä ja professori huusi toista pulloa.

Uuden tuhon tuotti muuan lapsilauma, joka meluten ja katkottuja oksia ja varpuja mukanaan kuljettaen kulki avonaisen pihan läpi sekä äkkiä pysähtyi tuon pienen pöytäseurueen eteen töllistelemään. Joukon etunenässä seisoivat kaksoiset Isidor ja Julian, kädet selän takana ja esiliinalla verhottuja vatsojaan pullistaen; he silmäilivät hyvin tarkkaan pöytää ja heidän katseensa pysähtyi lopulta kinkunviipaleihin, seuraten niiden siirtymistä lautaselta leveäsuisen vieraan kitaan, kunnes tämä lopetti syöntipuuhansa. Professori otti lautaselta kahvelin kärkeen yhden viipaleen ja piti sitä Isidorin nenän edessä lausuen: "Suu auki, silmät kiinni!" Poika totteli vitkastelematta ja sieppasi suuhunsa viipaleen sekä leipäpalan, jonka professori sinne lisäksi pisti. Sama temppu uusiutui pikku Julianin kanssa ja niin vuoron perään kummankin kanssa heidän yhä edelleen seisoessaan etummaisina, kunnes viimeinenkin kinkunmurene oli hävinnyt näkyvistä. Toisten lasten, kanssa menettelivät molemmat neidit samoin, pistellen heidän suuhunsa voileivän paloja ja nauraen heidän hullunkurisille kasvonilmeilleen, joita he saivat paloja suuhun tavotellessaan. Lyhyessä ajassa puhdistuivat kaikki lautaset eikä pöydällä näkynyt enää mitään syötävää.

Rouva Salander seisoi ikkunassa lastensa takana ja katseli kuinka tässäkin toistui tavallinen maailmanmeno: toiset ahmasivat sen, mikä toisille oli määrätty. Hänen silmissään himmeni, mikä sentään johtui osaksi siitäkin, että sadekuuro oli huomaamatta vetäytynyt esiin ja yksittäiset pisarat hakkasivat jo ruutuja. Ja plataanin lehdissä kahisi tyly tuulenleyhkä. Seurue nousi hyvin nopeasti pöydästä. Vanha herra koputti kepillään pöytään ja pyysi esiin kiiruhtavalta rouvalta hetimiten laskua. Ennenkuin tämä vastasi, huudahti hän: "Nyt minä olen vielä kukkaronikin unohuttanut tai kokonaan kadottanut!" Etsittyään turhaan kaikista taskuistaan kääntyi hän pitkän vieraan puoleen: "Herra tohtori, pelastakaa te meidät pulasta! Olette kai asestettu?"

Mutta tämä oli jo käärinyt ympärilleen kellertävän vaippansa niin monikertaan, pitkin ja poikin, että hän ainoastaan suurella vaivalla saattoi rahakukkaroaan etsiä. Se kesti vanhuksesta liian kauan.

"Antakaa olla", huudahti hän, "meidän täytyy rientää, jos mieli ehtiä lähimmälle ajuriasemalle! Minä maksan ensikerralla, rouva hyvä, kyllähän te meidät tunnette!"

"Ei se haittaa mitään, hyvä professori, kunhan herrasväki pääsee vain kunnolla kotiin!" sanoi rouva Maria Salander, säilyttäen hyvän ryhdin, vaikkakin hänen askeleensa olivat hiukan epävarmat, kun hän seurasi puutarhan portille noita kiiruusti poistuvia ihmisiä.

Takaisin palatessaan näki hän vielä, kuinka kaksoiset pohjaa myöten tyhjensivät sokeriastian ja sitten tovereineen pyrähtivät liikkeelle. Hunaja oli myöskin lusikoitu tyhjiin.

Omat lapsensa oli hän sulkenut sisään ja ottanut avaimen taskuunsa ja niin latoi hän ilman heidän apuaan kaikki astiat suurelle kahvitarjottimelle, käänsi pöytäliinan säännöllisesti kokoon, otti sen kainaloonsa, kantoi kilisevän ja kalisevan tarjottimen sisään ja meni sitten lasten luo, jotka seisoivat yhdessä parvessa.

Kun he näkivät äidin huolien masentamana vaipuvan nojatuoliin, koettivat he olla ilmaisematta omia lapsellisia vaatimuksiaan äidille joka tänään oli huolenpidossaan ensi kerran osoittautunut epäluotettavaksi. Hänen hiljainen itkunsa hälveni juuri parhaallaan ryöppynä alas syöksyvän sateen kohinaan, ilma pimeni ja niin hallitsi hyvän aikaa hiljaisuus tuossa hämärtyvässä huoneessa. Maria rouva käytti silmänräpäystä hyväkseen, kohentaakseen ryhtiään. Hän päätti kestää viimeiseen saakka ja mennä lasten kanssa mieluummin ilman syömättä nukkumaan kuin saattaa vaaranalaiseksi kotiinpalaavan miehensä mainetta paljastamalla hädänalaisen tilansa.

Itse taivas näytti tulevan hänelle avuksi, sillä hänen ympärillään kirkastui; mailleen menevä aurinko hallitsi taas sotakenttää, karkoitettuaan vetisen pilven ylös vuoren rinnettä aina metsän ranteeseen saakka, minne se jäi roikkumaan kuin synkeän harmaa seinä, jonka yllä heloitti reheväkasteisella ja räikeän viheriällä metsäniityllä seisova leveä ja väkevä-värinen vesikaaren tynkä. Siinä oli nähtävänä niin voimakas värikimmellys, jollaista vain harvoin elämässään näkee ja jonka senjälkeen melkein aina mielessään säilyttää. Tuon valoilmiön loistaessa siksikin lähellä näkyi oikealla ja vasemmalla muutamia solakoita koivuja ja saarnia, joiden latvat häipyivät tuohon kirjavaan loistoon.

Enempää harkitsematta käytti äiti heti hyväkseen tuota kaunista värileikkiä, mikäli mahdollista johtaakseen lasten ajatukset pois heidän huolistaan ja antaakseen niille muuta työskentelyä, kunnes ehkä hämy taasen esiin hiipisi ja toisi vielä tullessaan suloisen unen Tätä varten mieli hän samalla viihdytellä lapsia kuvailemalla loistavia kemuja ja sillä kokonaan täyttää heidän mielikuvituksensa, sillä olihan hän joskus kuullut sanottavan, että nälkäiset ihmiset pääsevät auttavasti yön yli, uneksimalla herkuista ja kauniista asioista; ja toivoipa hän itsekin saavansa hiukan mukana kemuilla.

"Katsokaa toki, kuinka kaunis sateenkaari!" huudahti hän, siten havahuttaen lapset raskasmielisyydestään. He katsahtivat ulos ja ihmettelivät tuota kauneutta silmät suurina niin että ne kuivuivat kyynelistä.

"Niillä on asiat siellä nyt paremmin kuin meillä, jos tarina vain on totta!" huudahti hän jälleen.

"Kenellä niin? kenellä niin?" utelivat lapset.

"Tietysti vuoren pikku asukkailla! Ettekö ole vielä siitä kuulleet? Noista vuoressa asuvista pikku miehistä ja naisista, jotka tulevat niin vanhoiksi, että heillä on pikku kyttyröissään jonkun verran kuolemattomuutta, suhteellisesti nimittäin; sillä he eivät ole keskisormea suurempia. Noin tuhannen vuoden vanhoiksi sanotaan heidän tulevan. Kun he tällöin huomaavat, että heidän sukunsa siinä seudussa sammuu, kokoontuvat viimeiset sata pikku ihmistä parhaimpiin juhlapukuihinsa puettuina ja viettävät jäähyväiskemujansa sateenkaaren alla tai paremmin sanoen sen alakerrassa, joka muodostaa todellisen taikalinnan. Katsokaa vain, ulkoapäinkin voi huomata, kuinka siellä sisällä kaikki värit kimaltelevat! Vielä toisestakin syystä sanotaan heidän sellaisia erojaisia viettävän; kun nimittäin suuret ihmiset täällä maailmassa alkavat heikontua ja tulla tuhmiksi ja pahoiksi ja kun nuo vikkelät pikku ihmiset siellä alhaalla aavistavat surullisen lopun olevan käsissä, silloin päättävät he vaeltaa ulos ja välttää loppua. Silloinkin he kokoontuvat monissa vesikaarissa ja huvitteleivat vielä hetkisen. Olkoon sen laita kuinka tahansa, minä en tiedä mikä kemujen aihe heillä nyt on. Mahdollisesti se koskee sukupuuttoon kuolemista ja niitä on kuten sanottu korkeintaan sata pikku miestä ja naista, jotka ovat tuolla koolla. Koko päivän ovat he vuorihuoneissaan, metsän tiheiköissä ja purojen salaisilla lähteillä leiponeet ja paistaneet ja olutta panneet ja kaikenlaista hyvyyttä varustelleet, ja nyt he ovat käyneet sisälle, kukin kantaen seljässään tupsusella koristettua pientä silkkisäkkistä, jossa on äyrin kokoinen kultalautanen. Pitkiä ruokapöytiä on muodostettu kattopäreistä, joiden päälle on levitetty hienon hienoja pöytäliinoja. Sitten marssivat he ympäri juhlallisena kulkueena. Edellä marssii kymmenen haarniskoitua ritaria, rintapanssarinaan punaiseksi kiehutettuja ravunkuoria ja muita kuorirenkaita käsi- ja säärivaruksina; kypärinä heillä on päässään kauniskierteisiä pikku näkinkenkiä. He kantavat suvun vanhoja hopea- ja kultakannuja ynnä muita kalleuksia. Kun vuorelaiset nyt menevät pöytien ympärille, vetää jokainen säkkisestään esille pikku lautasensa, asettaa sen paikalleen ja asettuu itse sen taakse, ja jokainen puristaa vakavasti naapurinsa kättä. Mutta nyt seuraa sitä iloisempi aterioiminen, niin että nuo kultalautaset ja hienot veitset ja haarukat vain kilisevät. Ensiksi tulee herkullista riisipuuroa rusinain kanssa ja pieniä paistinmakkaroita, joiden sisällys on hakattu sekaisin peltoleivosen lihasta ja hienosta porsaanliikkiöstä. Mainiosti on nämä pikku makkarat paistettu. Aina kolmella tai neljällä miehellä on edessään yhteinen malja, nimittäin komea kypsä persikka, josta sydän on otettu pois, ja siten syntynyt kolo täytetty muskottiviinillä. Voitte kuvitella, kuinka he siellä pikku lusikoillaan nävertelevät ruokien kimpussa!"

Niin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla kuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja sen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo vaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.

"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä miehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet, nousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä kertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan alakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'

"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä, eillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien ulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat pöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa neitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden vanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen velvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita rautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä sateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen ritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet pois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään panevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat, niin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen jälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo viimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma kultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään vaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan toisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen, että sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään naimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa."

Tässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran alakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla kuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua joka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon viimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon ja pellonvakoon.

Silloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän reippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä niistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo vaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen sopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se jota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin pieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva kultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha brakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja säilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin vain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander oli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa kapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen. Koveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja kuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi "Heinricius rex" Paperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että kullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta kymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.

Hän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa ajatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen ulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut joukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä kultalautanen.

"Nyt ei hätää!" sanoi hän heille, "vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän paastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas kaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!"

Lapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta jatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä alkoi uudelleen herätä.

Silloin kilahti ovikello. Se oli Martti Salander, joka raha-asiainsa takia kaupungilla kierreltyään oli vielä asemalta hakenut matkakapineensa ja kirstunsa ja parilla miehellä tuottanut ne tänne, ettei hän omaistensa luo aivan tyhjänä ilmestyisi; omituista, mutta anteeksiannettavaa itsensä pettämistä.

Jo ennenkuin rouva oli kerinnyt tulta sytyttää, seisoi hän avonaisella huoneen ovella, sanoen liikutetulla ja matalalla äänellä sinne puolihämärään, jossa hän eroitti vain epäselviä ihmishaahmoja: "Hyvää iltaa!"

Hänen äänensä tuntien kohotti rouva kätensä ja hämmästyksestä raukeana käveli hitaasti häntä kohti ja vaipui hänen kaulaansa, alkaen heti perään ilosta itkeä.

"Ah, oma mieheni!" sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "tuletko sinä? Oletko viimeinkin kotona?"

"Kyllä, oma Mariani! ja minä tunnen sen ennenkuin voin sinua nähdäkään, että sinä olet minun uskollinen, hellä puolisoni, kokonaan minun oma vaimoni!" sanoi hän pitäessään häntä lujasti käsistä ja silittäessään hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja hienohipiäisiä poskiaan.

Rouva sulki hänen suunsa suudelmilla ja lausui häntä syleilystään päästämättä: "Lapset, sytyttäkäähän toki lamppu, että isä teidät näkee".

Sen tekivät molemmat tytöt ja kun huoneessa tuli valoisa, jäivät he veljensä kanssa riviin seisomaan. Tytöt olivat erottaessa olleet kahden ja kolmen vuoden ijässä ja oli heillä vielä hämärä muisto isästä; he tunsivat hänen senvuoksi lapsenomaisen hyvän tahtonsa avulla. Puoleksi tuttavallisesti, puoleksi uteliaasti katselivat he häntä. Arnold poika sitävastoin oli ollut yhden vuotias eikä voinut tuntea isää, niin paljon kuin äiti olikin hänestä kertonut. Hän loi senvuoksi ujosti katseensa alas, heittäen sitten kuitenkin syrjäsilmäyksen tuohon vieraaseen mieheen joka juuri astui häntä kohti, kohotti hänen leukaansa, sitten tyttöjen, jonka jälkeen hän sulki heidät kaikki syliinsä ja suuteli, katsellen heitä yhä uudelleen.

"Sinä kunnon vaimo", kuiskasi hän, uudelleen häntä syleillen "kuinka suloisia, sieviä lapsia sinä oletkaan minulle kasvattanut! Ja kuinka iloinen minä olenkaan, saadessani teille vielä olla avuksi!"

"He ovat myöskin hyviä lapsia!" kuiskasi rouva luottavaisena hänen korvaansa, kun hän isän tervehtiessä lapsia oli häntä valkean valossa katsellut, sellaisena kuin hän siinä esiintyi tropiikkiauringon paahtamana, mutta muutoin tuskin vanhempana kuin seitsemän vuotta sitten, eikä mitään vierastakaan ollut häneen tarttunut.

Miehet, jotka olivat tuoneet hänen matkatavaransa, koputtivat ovelle ja pyysivät maksuaan. Rouva Salander osoitti paikan kapineille, Salander maksoi miehet kuitiksi, jonka jälkeen hän ajatusjuoksuaan muuttaen, mutta sentään iloisesti, melkein huolettomasti lausui: "Mutta nyt, rouva emäntä, mitäs sinulla on tarjottavana miehellesi syötäväksi ja juotavaksi? Minulla on nälkä kuin sudella sillä sitten aamupäivän en ole paljon mitään nauttinut."

"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään syömättä!" sanoi rouva hymyilen, "me olimme juuri ennenkuin sinä tulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa me emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!"

Rävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan, vuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen sanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä sanomaan: "Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet minulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit muutenkin tulevasi toimeen?"

"Koska minä ennen tulinkin toimeen", vastasi hän, "ja koska minä halusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis voisit sitä tehokkaammin toimia!"

"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen kaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?"

"Ei palaakaan!"

"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen ravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin! Joutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla nuttuja ja hattuja?"

Nämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin pyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä parhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat käteensä.

"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!" sanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi mieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen, lähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten vierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi pysähtyen: "Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo astiat on tuossa?"

"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet!
Tule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!"

Niin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku vuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä tunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka vastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin muutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla häiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman suuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa kuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta siinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan; he seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin läpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä syötävän.

"He ovat oikeassa!" sanoi isä "mikseikäs meillä saisi tänään olla pöytämusiikkia? Odota heidän kanssaan tässä hetkinen, minä käyn katselemassa eikö siellä löytyisi jotain nurkkaa, missä me voisimme keskenämme olla!"

Hän meni taloon ja löysi rakennuksen alakerrasta, salin, jonka akkunat olivat auki ja jossa istui muutamia ihmisiä; muuan pienempi sivuhuone oli kuitenkin aivan tyhjä, vaikka siinä seisoikin katettu pyöreä pöytä. Heti haki hän rouvan ja lapset sisään ja asetti heidät pöytään, jonka yllä riippui kaasulamppu.

Kuinka tyytyväisinä siinä lapset katselivatkaan ympärilleen, kun he laskivat kätensä ristiin pöytäliinalle.

Martti Salander ojensi kätensä rinnallaan istuvalle rouvalleen, sitten pöydän yli lapsille, yhdelle toisensa jälkeen. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, oli vain onnellinen, unhoittaen kaiken muun. Tarjoilija tuli ja kysyi mitä he haluavat.

"Maria, käske sinä mitä haluat ja mikä lapsille on mieleen! Minä sitten luvallanne jälestä parannan, jos sinä olet kovin visu", sanoi Salander.

"Lämmintä soppaa ei taida olla nyt saatavana?" kysyi rouva tarjoilijalta.

"On kyllä", vastasi tämä, "konsertti-iltoina on meillä tarjona täydellinen illallinen".

"Sehän on juuri kuin meitä varten", arveli Salander, "silloinhan meidän ei tarvitse tässä päätämme sen pahemmin vaivata, eikö totta, Maria?"

"Minä olen hyvin tyytyväinen!" vastasi tämä iloisena siitä että pääsi enemmästä huolesta. Nopeasti laittoi tarjoilija pöydän kuntoon. Pian ilmestyi hän vadinkin kanssa, jossa höyrysi höysteikäs soppa.

"Pankaa se vain pöydälle!" sanoi Salander, "elkääkä pitäkö kiirettä muuhun ruokaan nähden, sillä me emme aio tässä hätäillä! Ei se silti teille vahingoksi ole!"

"Hyvä on!" sanoi tarjoilija ja jätti herrasväen yksikseen sopan ääreen. Kun Salander huomasi, kuinka hauskasti hänen vaimonsa nojasi tuolin selustaan ja aikoi juuri nousta lautasia täyttämään, pidätti hän häntä ja ammensi sen sijaan itse sopan, joka tuoksui kuin ambrosia. Ja kun he juuri tarttuivat lusikoihin, aloitti ulkona puutarhassa orkesteri repäisevän soittokappaleen, niin että lapset tuossa pasuunain ja vaskirumpujen jyminässä pistivät ensimäisen lusikallisen suuhunsa huumautuneina huikeasta nälästä ja sydämmenriemusta. Tuota aluksi puhjennutta räikkynää seurasi kuitenkin pian pianokappale, jota yleisö puutarhassa ääneti kuunteli; he siellä sisällä lusikoitsivat mistään piittaamatta edelleen, kunnes ulkoa sihahti "sch!", josta Maria rouva säikähti. Lapset nauroivat sille ja Salander sulki ikkunan.

"Syökää pois, älkääkä olko siitä millännekään!" kehoitti hän. Niin tapahtuikin ja hetkisen kuluttua istuivat lapset hyvin ravittuina ja tyytyväisinä kohtalaisen jälkiruuan ääressä. Jokainen heistä oli saanut lasin viiniä, mutta äiti oli juonut sitä kolme lasia ja isästä tuntui nyt kuin istuisi hän paratiisissa, kun häntä kohti loisti joka puolelta kukoistavia, keveästi punoittavia kasvoja iloisin silmin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hänelle sanoa, että mitä onni onkaan, eikö se ole kuin jonkunlainen menehdyksistä pelastava yrtti.

Ainakin sanoi hän ajatuksissaan itselleen: tämä näkemäni on totta, eikä se mitä minä tiedän!

Lapset tulivat yhä iloisemmiksi; Arnold oli omia aikojaan siirtynyt aivan isänsä viereen ja sanoi äkkiä: "Mutta isä, etkö tiedä, että minä olen tänään jo nähnyt sinut, siellä kaivolla, jossa Weidelichin pojat nauroivat minulle, kun minulla on äiti eikä mammaa!"

Salander oli sitä seuraavien tapausten aikana unhottanut kokonaan tuon kohtauksen sekä pojan ulkomuodon; nyt hän muisti sen ja huudahti: "Totta tosiaankin! Missä minun ajatukseni ovatkaan! Kumpa olisin toki tiennyt, että minä olin niin lähellä omaa vertani!"

Kummastuneena katsahti Maria rouva miestään.

"Oletko sinä sitten jo jälkeen puolisten ollut täällä läheisyydessämme etkä ole meidän luoksemme tullut?" kysyi hän melkein huolestuneena. Salander tunsi nyt, että hänen onneton asemansa oli sittenkin todellisuutta, rohkaisi kuitenkin itsensä, koska sen nyt kerta niin täytyi olla eikä hän voinut tuota uutta onnettomuuttaan täällä ja tällä hetkellä ilmaista. Hän kuului niihin, jotka mieluummin haluaisivat vaieta sellaisesta kuin esimerkiksi erehdys, johon ovat itse syypäät eikä toisen ilkeys.

"Todellakin", sanoi hän, "olin minä jo kahden aikana matkalla teidän luoksenne! Varpusessa tapasin minä muutaman vanhan tuttavan, Möni Wighartin, joka raahasi minut väkipakolla 'Punaiseen mieheen', siellä sitten juolahti mieleemme mennä asemalta hakemaan minun matkatavaroitani, että sekin olisi tehtynä; sitten täytyi minun pitää huolta tullauttamisesta, johon minä sainkin tilaisuuden; sitten minä matkalla vaihdoin Englannin rahaa, jota minulla oli ja lisäksi muita pikku toimia, lyhyesti, sellaisiin kului aika ja ilta tuli. Mutta elä ota niin pahaksesi, se kävi itsestään kuin maailmanmeno".

Rouva oli jo aikaa tyyntynyt ja iloitsi mielessään, että tuo maailmanmeno oli niin sovittanut, ettei hänen miehensä tullut vierasten aikana ja ne siten joutuneet jälleennäkemisen epämieluisiksi todistajiksi.

Vasta yhtätoista käydessä lähtivät he paluumatkalle Kreuzhaldeen. Kuu oli sillävälin noussut ja sen kirkkaassa kuumotuksessa kulkivat he edelleen, lapset edellä, jotka pian isän mielihyväksi rupesivat raikkain äänin ja sointuisasti laulamaan. Rouva ei jättänyt miehensä käsivartta, hän kyseli, kertoi, jutteli ja antautui kokonaan nauttimaan suopeasta kohtalonkäänteestä.

Mutta kuta lähemmäs kotia he tulivat, sitä raskaammin alkoi miehen sydäntä jälleen likistää, sillä se silmänräpäys läheni, jolloin hänen täytyi vaimo parkansa temmata alas onnen taivaasta.

Ei, ei vielä tänään, sanoi hän itsekseen, hänen täytyy vielä tämä yö saada nukkua onnellisena ja surutonna, minkähän kyllä on ansainnut! Huomenna on taas uusi päivä!

Talo lepäsi kuunvalossa äänetönnä heidän edessään; he avasivat oven, lapset juoksivat taas edeltä sisään ja sytyttivät valkean ja huone kävi eloisaksi pitkästä ajasta tähän vuorokauden aikaan. Äiti huomasi sateenkaarikupposensa paperiin käärittynä makaavan lattialla, nosti sen muiden huomaamatta ylös ja teki jotain asiaa kaapille, pistääkseen sen hiljaisuudessa jälleen talteen. Hänelle teki onnessaan hyvää yhdistää tuon sievän esineen omistukseen ja äskeiseen tapaukseen hiukan taikauskoa, että se nimittäin vastakin tietäisi muka onnea, niin kauan kuin se hänen hallussaan olisi.

"Laittautukaa nyt levolle, lapset! Aamulla pitää teidän ajoissa nousta ylös ja hankkia einettä isälle ja meille itsellemme. Myöhemmin menen minä sitte itse ulos".

Näin sanoen hääti hän innostuneet lapset kamariin, jossa hänellä oli tapana heidän kanssaan nukkua. Isä tuli mukana nähdäkseen heidän huoneensa ja peitelläkseen heitä. Ei siellä näyttänyt sellaiselta kuin ihmisten luona, joilla juuri vastikään ei ole ollut enää mitään syötävää, vaan kaikki oli puhdasta ja hyvässä kunnossa, sitäkin enemmän viereisessä huoneessa, jossa rouva jo kuukausia sitten oli pitänyt miehelleen vuoteen valmiina.

"Jollet sinä olisi tänään tullut", sanoi hän leikillään, "niin olisin minä huomenna alkanut sinun vuoteestasi ja myynyt sen tarpeettomana, ymmärrättehän!"

"Täydellisesti! Kumpa olisit sen vain jo ennemmin tehnyt sen sijaan että olet sellaista nälänhätää kärsinyt! Mutta minun mielessäni on jo parikin kertaa ollut eräs kysymys", jatkoi hän, osoittaen avonaisesta akkunasta kuun valaisemaa ympäristöä. "Minne ovat näetkös joutuneet ne monet kauniit puut, jotka ennen seisoivat tässä talon ympärillä? Onko omistaja, senkin kollo, hakkauttanut ja myynyt ne? Nehän olivat ravintolaa pitäessä melkoisena pääomana."

"Häneltä on otettu maa pois tai oikeastaan hänet on pakoitettu luovuttamaan se rakennusalaksi, kun jotkut muut maanomistajat laittoivat sen kautta tarpeettoman kulkutien. Sellaisena se nyt on, kaikki varjokas vihreys on hävinnyt ja maanpinta muuttunut sora- ja kivipohjaksi; mutta rakennuspaikkoja ei kukaan tule ostamaan. Ja puiden mukana katosivat minun ansionikin!"

"No ne on miehiä, itse ilmanalankin ne tärvelevät! Mutta täytyy panna jo levolle. — Kuules, Maria!"

"Mitä, Martti?"

"Väitänpä, että olet unhottanut erään asian!"

"Minkä niin?"

"Vanhan saapaspihtini!"

"Täällä se on."

Hän veti sen esiin sängyn jalkopäästä.

IV

Salander oli vihdoinkin rauennut uneen kaikkien edellisen päivän toimien ja mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin herätti hänet jo aamun sarastaessa raskas suru, joka ei lainkaan ollut uneen uupunut. Hän näki vierellään puolisonsa, joka uinui syvimmässä levossa, rauhaa ja tyytyväisyyttä kuvastavien kasvojen jokaisen piirteen tulkitessa sielun jaloutta. Ja tämän rauhan oli hän yhdellä sanalla perinjuurin sekaisin myllertävä; hetki oli auttamattomasti käsissä.

Tuo uusi onnettomuus tuntui hänestä todellisuudessa vasta nyt syntyneen, ja hän katui katkerasti, ettei hän eilen heti päätä suoraa paennut tai heti tuon onnettoman tiedon saatuaan kotiin rientänyt.

Vanhan kunnon ystävänsä opastuksella löydettyään Schadenmüller & Kumpp:in talon oli hän huomannut, että talon seinässä todellakin koreili kullatulle pohjalle maalattu Arnold von Winkelried, keihäitä käsivarressaan, sekä vieressä kirjoitus: "Pitäkää huolta vaimostani ja lapsistani!" Talo kuului herra Louis Wohlwendille, joka myöskin oli kuvan maalauttanut, mutta ei maksanut, kuten myöhemmin kävi selväksi.

Salander oli kiitellen sanonut hyvästit toverilleen, hän kun halusi mieluummin yksinään astua entisen ja luultavasti samalla nykyisenkin velkamiehensä eteen. Hän astui portaita ylös ja kohtasi heti ensi kerroksessa uudelleen nimikilven, jossa seisoi "Schadenmüller & Kumpp.", mutta sen vieressä oli myöskin Louis Wohlwendin nimikortti. Hän soitti, joku lapsutteli huonoissa tohveleissa ovea kohti ja kun se aukeni, seisoi hänen edessään renttumaiselta näyttävä nuori mies, kädessään liimapensseli, ja kysyi ketä hän halusi tavata.

"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?" kysyi Salander puolestaan.

"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on tavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on kysymys puhuttelemisesta?" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.

"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä minut!" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen ympäri ja työnsi häntä edellään.

Tämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan siinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili sillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri kääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä, pistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti, ennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin. Salander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: "Sisään!" Astuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän ääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun puetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti kirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.

"Herra Wohlwend!" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.

"Olen heti käytettävänänne", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen, mutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti jälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti häneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja silloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin tointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin hän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.

"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?" Martinkin täytyi tuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä tunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä ränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa muutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt viikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan ja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin. Tämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa viiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja lohduttomilta.

"Olen kyllä se!" sanoi Salander.

"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain", sanoi toinen, ojentaen kätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta, käyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono velallinen, "siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme nähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?"

"Tämä!" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta, luonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja ojensi hänelle.

Wohlwend otti sen vastaan kahdella sormella kuin ravun, kohotti kulmakarvansa ylös ja luki paperin.

"Aha!" sanoi hän, "tuo Atlantin rannikko pankki Riossa. Tosiaankin, me olemme liikeyhteydessä sen kanssa!"

"Eikö siitä ehkä ole ilmoitusta saapunut?"

"Tosiaankin, minä muistelen jotain sellaista, mutta en ole tullut ajatelleeksi ketä se koskee. Liikkeemme on ripeästi kehittymällä valitettavasti laajentunut siinä määrin, että minä en yhdessä hetkessä voi siitä saada yleissilmäystä. Mainitulla pankilla on meiltä melkoinen määrä saatavaa kuitenkin, meillä on vastasaatavaa ja minun pitäisikin katsoa sitä kirjoista. Tuhattulimmaista, satakuusikymmentä tuhatta frangia! Sinä olet suurissa asioissa, ystäväni!"

"Niillä paikoin se on, mitä minä seitsemänä vuotena olen koonnut.
Mutta olisi hyvä, jos sinä katsoisit kirjoista sitä asiaa!"

"Sitä en voi paikalla tehdä, Martti hyvä! Tiedä, että meillä nykyään on odottamaton pula, joka toivottavasti sentään on ohimenevää laatua."

"Kenellä meillä?"

"No, tietysti firmalla ja minulla, sen omistajalla! Ennen siihen kuului myös muuan Schadenmüller. Mutta asiaan palataksemme, kirjat ovat kansliassa, ja senhän käsität, etten minä nyt voi siitä selkoa ottaa!"

"Kirjoita sitten edes paperiin, että se on näytetty sinulle!"

"En minä kirjoita siihen mitään, ennenkuin asia on selvillä!"

Tällainen käytös suututti Salanderia, niin hyvin kuin hän hillitsikin itseään.

"Toistamiseen olet sinä nyt jo samanlaisessa suhteessa minuun etkä sinä näytä olevan milläsikään, saattaessasi minut tälläkin kertaa typötyhjäksi!" puhui hän, silmissään tuikea ilme. Mutta Wohlwend ei joutunut hämilleen.

"Pyydän, ei mitään loukkauksia!" sanoi hän ääntään koroittaen, "vielä minä en ole vararikkoinen! Enkä koskaan ole ollutkaan! Ja jos olisinkin, niin suojelee minua laki ja oikeus ja ennen kaikkea on oma taloni minun linnani!"

Salander vaipui hämmästyneenä ja melkein kuin uupuneena muutamaan plyysipäällystäiseen nojatuoliin. Wohlwend jatkoi leppeämmällä äänellä: "Vanha kunnon ystävä! Tee kuten minäkin, pidä pääsi pystyssä! Katsohan tänne, minä en ole jouten tänä pakollisena loma-aikanani, en huolehdi siitä, jota ei kerta voi välttää; minä antaudun harrastamaan tieteitä ja taiteita. Kas tässä, minä tutkin heraldikaa, talonpoikain puumerkkejä, ammattimerkkejä ynnä muita samaan alaan kuuluvia esineitä!" Pari vaakunakirjaa, jommoisia leimasinten ja lusikkain kaivertajat pitävät markkinoilla avonaisina edessään, oli kirjoituspöydällä, niiden vieressä sellainen värilaatikko, joita poikaset käyttävät piirustuksia värittäessään ynnä muutamia paperiliuskoja, joille oli perin lapsellisesti vaakunankuvia kopioitu. Myöskin muuan sekava asiakirja rehenteli siinä.

"Voisi sanoa tässä ilmenevän valtiollisen kulttuuri-kehityksen vanhojen säkeiden sekä uusien siihen liittyvän, sikäli kuin —"

Martti Salander ei kuunnellut pitemmälle hänen puhettaan; hän tarttui vain vielä koneellisesti muutamaan rasvaiseen ja aukinaiseen, mutta suullaan keskellä tuon liikemiehen ja mesenaatin pöytää olevaan kirjaan. Se oli erään lainakirjaston merkillä varustettu ikivanha rosvoromaani, mikä nähtävästikin oli tuon hassuttelijan varsinaisena luettavana hänen pakollisessa joutilaisuudessaan.

Hän otti brasilialaisen maksuosoituksensa tuon kunnon ystävänsä kädestä, talletti sen huolellisesti, keskeytti toisen puheen ja kysyi ainoastaan: "Oletko sinä naimisissa, Louis Wohlwend?"

"En! Kuinka niin?" vastasi tämä.

"Minä vain arvelin sitä tuon kauniin sananlaskun takia, mikä on talosi seinään maalatun Winkelriedin kuvan alla! Sinä kai yleensä olet leskein ja orpoin suojelija tai niiden, joista sellaisia voi tulla?"

"Sinä tiedät, että minä olen aina ollut ihanteellinen ja minä pidän sitä kiitettävänä tekona, että vapaiden kansalaisten asuinrakennuksia koristetaan ja kehoitetaan koristamaan historiallista tai siveellistä sisältöä olevilla mietelmillä."

Kun Wohlwend oli tämän sanonut, painoi Salander keskellä huonetta hatun päähänsä ja jätti talon sanaakaan enää lausumatta.

Hän kutsui ajurin ja ajoi kaupungin notariaattikansliaan. Notarius luki maksuosoituksen, jonka Salander asian valaistuaan hänelle antoi, työnsi silmälasit nenälleen ja sanoi: "Oletteko te itse herra Martti Salander? Niinkö? — Tämä on paha juttu! Konkurssitila tavanmukaisine aikamäärineen julistetaan virallisesti huomenna, joten teillä on vielä kyllä aikaa. Minä aion myös tänään vielä mennä itse sinne ja vaatimuksenne johdosta virallisesti häntä kuulustella."

"Minun nähdäkseni", väitti Salander, "on tärkeintä, että riolaiseen pankkiin menee mitä pikimmin protestivaatimus. Minä olen valmis suorittamaan sananlennätys-kustannukset!"

"Valitettavasti se ei ole heille enää tärkeintä, herra Salander!" vastasi notarius vakavalla osanotolla, "toissapäivänä saapui varma tieto, että Rio Janeirossa oleva Atlantin rannikkopankki on lakannut maksamasta ja eilen saatiin tietää lisäksi, että johtajat ovat hävinneet tiehensä ja henkilökunta hajonnut. Täkäläiset kauppahuoneet ovat jo pari viikkoa sitten saaneet huonoja tietoja, ja mikä pahinta, tuota hävinnyttä pankkia ja kaikkea mitä sen yhteyteen kuuluu, pidetään jo laajalle levinneenä rosvoliikkeenä. Minä pelkään, että suuri määrä sen haltuun uskottuja rahoja on hävinnyt kuin tina tuhkaan."

Salanderin täytyi ottaa pulpetista kiinni eikä hän puhunut mitään.

Notarius katsoi kelloaan.

"Minä lähden kanssanne oikeuden puheenjohtajan luo, siihen on vielä juuri aikaa; sillä kaikissa tapauksissa on tarpeellista teidän hankkia laillinen ulosottotuomio pankin omaisuudelle, mikä luultavasti korvannee teidän maksuosoituksenne."

"Minulla on ajuri tuolla alhaalla", sanoi Salander. He lähtivät ajamaan ja saivat toimeen haluamansa ulosmittauksen, jolla tuskin kuitenkaan oli sanottavaa arvoa.

Sellainen surullinen tieto oli odottamassa Maria Salanderin heräämistä, ja kun vahveneva ruskotus pilvettömällä taivaalla näytti elostuttavan hänen uinailevia kasvojaan kuin ihana unennäkö, lykkäsi mies taasen kevytmielisyytensä selvittelyn siksi kuin lapset olisi lähetetty ruokatavaroita ostamaan ja sitten taas siksi kuin eine olisi syöty. Hän ei tahtonut että hänen vaimonsa ensimäisenä aamuna heidän jälleen yhdyttyään seisoisi lieden äärellä kyyneleet silmissä.

V

Lapset lähtivät ja palasivat, rouva valmisti eineen ja nautti sen iloisena omaistensa parissa. Lapsetkin olivat niin iloissaan, että se tarttui isäänkin ja hänen surunsa uinahti vielä lyhyeksi aamuhetkeksi, vaikka kaikki tornikellot löivät jo seitsemää. Silloin juolahtivat hänen mieleensä myöskin lahjat, joita hän Englannissa oli anteliain mielin hankkinut. Heti avasi hän kirstunsa ja levitteli esille teräsvarusteisia nahkalippaita, erinomaisen sieviä kuvakirjoja, joiden englanninkielistä tekstiä hän aikoi heti käyttää hyväksi ensi-opetuksessa, hienoja liinoja ja pitsejä rouvalle ja tytöille, sekä kokonainen kasa erilaisia leivoksia, joita oli pistelty kaikkialle muiden tavaroiden lomaan.

Tuo kaikki tuotti mieluisaa hauskuutta ja antoi vakuutuksen kultaisen ajanjakson saapumisesta, mutta kannusti samalla rouvaa sellaista muutosta vastaavien velvollisuuksien täyttämiseen. Hän meni pukeutumaan, voidakseen lähteä tarpeellisille asioille, mikä seikka heti johti Martin mieleen sen, että häntä kohdanneen onnettomuuden täytyy olla jo kaupungilla tunnettuna; sillä toiselta puolen veli Wighart, joka kaikissa tapauksissa oli eilenkin tehnyt tavallisen iltakierroksensa muutamissa kahviloissa, oli tietystikin kertonut tuon uutisen kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen, ja toiselta puolen ei myöskään viranomaisilla ollut mitään salaamisen syytä julkisessa konkurssiasiassa, johon liittyi siksi tavattomia seikkoja. Hänen tuli estää ettei tuo uutinen yllättäisi hänen vaimoansa suorastaan avonaisella kadulla. Kiiruusti antoi hän lapsille yhden kirjoista ja kourallisen englantilaisia biskettejä sekä neuvoi heitä menemään ulos ja asettumaan plataanin alle, minkä he heti tekivätkin.

"Kuules, Netti! isämme miellyttää minua hyvin, eikö sinuakin?" sanoi pikkuvanha Setti heidän ulos mennessään siskolleen, joka häntä jäljitellen ja vieläkin nokkelammin vastasi: "Oo, hyvin hän minua miellyttää! Ja minusta näyttää hän käyttäytyvän hyvin äitiämme kohtaan! Eikö sinustakin?"

Arnold, joka äänetönnä kulki perässä, kuuli nämä viisaat lausunnot ja ymmärsi niitä enemmän kuin siskot luulivatkaan; sillä hän tunsi mielessään salaista onnea siitä, että vanhemmat soveltuivat hyvin toisilleen ja uskoi sen mielellään, mutta ei sanonut siihen asiaan sanaakaan.

Isä oli jo sillä välin astunut makuuhuoneeseen, jossa Maria rouva oli juuri heittänyt päällysvaatteen ylleen ja alkoi sitä rinnan kohdalta napittaa.

"Maria", sanoi hän, "sinähän et ole minulle koskaan kirjoittanut siitä, että Louis Wohlwend on jälleen aloittanut liikkeen, vieläpä jonkunlaisen pankkiliikkeen?"

Rouva pysähtyi ja katsoi häntä suurin silmin: "Siitä minä en ole tiennyt enkä tiedä vieläkään kerrassaan mitään! Kuinka minä sen tietäisin, kun minä tässä erakonelämässäni en joudu ihmisten pariin?"

"Etkö ole kuullut Schadenmüller & Kumpp. nimisestäkään liikkeestä?" kysyi hän edelleen, yhä vieläkin vitkastellen.

"En siitäkään! Mikäs se sitten on?"

"Se on liike, johon minun, johon meidän koko säästömme osoitettiin, jonka minä olen Riossa puhtaalla rahalla maksanut. Odotas!"

Hän riensi erään avatun kirstun luo ja toi sieltä Brasiliassa päätetyn pääkirjan, voidakseen sen avulla valaista asiain kulkua.

Viimeksi käytetyllä lehdellä oli kauniisti piirretyin numeroin merkittynä viivottimella huolellisesti vedetyn viivan yläpuolelle tilinpäätös hänen omaisuudestaan, ja sen alla oli luettavana: "Yllä olevasta saldosta on vähennettävä aviovaimoni Maria N.N:n laillinen saatava minulle antamastaan omaisuudesta, minkä arvo tekee kaksikymmentäviisi tuhatta frangia."

Avatun kirjan asetti hän vieressä olevalle pienelle pöydälle ja laski sormensa tilinpäätöksen kohdalle.

"Kuten näet, on siinä kolmekymmentäkuusi contos de reisiä, vähän yli kaksisataa tuhatta frangia meidän rahassamme! Kaiken varalta olen minä siihen alle merkinnyt sinun osuutesi, kuten näet. Mutta koko summasta annoin minä kolme neljättä osaa eräälle arvossapidetylle pankkiliikkeelle Riossa ja sain vastaan maksuosoituksen Schadenmüller & Kumppaneille täällä, jossa minun piti saada haltuuni omaisuuteni puhtaana rahana. Mutta kutka muodostavatkaan tämän Schadenmüllerin kumppanuskunnan? Yksi ainoa mies, ja hänen nimensä on Louis Wohlwend, joka ei maksa mitään; sillä hän on taasen kerran konkurssissa, mikä tänään virallisesti julistetaan. Ja tänne on jo saapunut tieto, että myöskin tuo riolainen kauppahuone tai seurue olisi hävinnyt tietymättömiin! Vielä ei voi kukaan tietää, mihin rahat ovat joutuneet, ovatko ne jo Riossa joutuneet hunningolle vai onko Wohlwend niitä saanut haltuunsa."

Tämän kaiken sanoi hän kuivalla ja katkonaisella äänellä. Maria rouva, joka aluksi oli vain puolittain utelias, katsoi milloin kirjaan, milloin häntä silmiin, mikä hänelle olikin pääasia ja enimmän hänen huomiotaan herätti, kunnes hän lopulta tuli kuolon kalpeaksi; mitään sanomatta pani hän vapisevin käsin päällysvaatteensa viimeiset napit kiinni ja alkoi vasta sitten änkyttää yksittäisiä kysymyksiä ja vähitellen pääsi hän selville onnettomuudesta. Kärsivällisesti ja melkein nöyrästi mukautui Martti hänen sekaviin kysymyksiinsä ja toisti uudelleen samat selitykset, kunnes kaikki oli hänelle selvänä.

Vasta nyt puhkesi hän käsiään väännellen kuumiin kyyneliin, samalla kuin hän huudahti: "Voi mies parkani! Missä on seitsenvuotinen eromme ja murehtimisemme?"

Yhtäkkiä muuttui tuo tukehuttava itku intohimoiseksi vihanpurkaukseksi.

"Viimeisen nuoruuden aikamme on hän tehnyt tyhjäksi, se koira! Missä hän on, se iilimato? Eikö hänen selkäänsä voida suolata? Eikö häntä voida pusertaa kokoon, sitä kaikkea imevää sientä? Se kirottu maanvaiva! Vartokoonpa! Jollet sinä voi häntä taltuttaa, niin kasvatan minä pojan sitä varten, että hän kerran maksaa sille palkan! Nyt käsitänkin, miksi mieleeni hiipi aina jonkunlainen aavistus, nähdessäni sen sileänahkaisen näädän. Onko se mahdollista, että minä juuri hetki sitten olin vielä onnellinen ja terve kuin leivonen, ja nyt niin onneton, niin sairas!" Hän asteli epätoivon vallassa ympäri huonetta, avasi akkunan ja silmäsi ulos.

"Mikä ihana päivä!" huudahti hän; "mikä suloinen kesäilma meiltä on tärvelty! Siis se on niin, se on niin, se on niin!" lisäsi hän puoleksi laulavalla, katkeran tuskan värittämällä äänellä, sulki akkunan ja istuutui lattialle nurkkaan, nojaten päänsä käsiin.

Martti Salander hämmästyi, niin onnettomaksi kuin hän itsensä tunsikin, tuota rajua intohimoisuutta, jollaista hän ei vielä ollut vaimossaan nähnyt; hänet valtasi hellä sääli ja hänen onnistui kohoutua puolisonsa mielentilan ja samalla oman syyllisyytensä tunnon yläpuolelle. Hän astui hänen luokseen.

"Rakas Maria!" sanoi hän hellän vakavasti, "elä ole noin toivoton! Onhan se vain rahaa! Pitääkö sen olla ainoa ja paras, mitä me voimme omistaa tai menettää? Onhan meillä toinen toisemme ja lapsemme! Ja pitääkö tämän lohdutuksen yhtäkkiä olla tyhjä puheenparsi, niin pian kuin se koskee meitä eikä muita ihmisiä? Tule eläkä kyyristele siellä lattialla kuin lapsi, noin syvää surua eivät rahat eikä Wohlwend ansaitse! Todellakin näen minä sinun intohimoisesta käytöksestäsi, että sinä olet vielä tarpeeksi nuori huolimatta valituksestasi hukatuista vuosista, ja se tuntuu minusta yhtä suloiselta kuin ihana kesäilma tuolla ulkona; mutta nouse nyt toki, kuivaa kyyneleesi eläkä anna lasten mitään huomata, niin toinnut sinä siitä aivan itsestäsi! Sinä et ehken kuullut, että minä olen pelastanut osan omaisuudesta, minulla on se mukanani luotettavina papereina, joihin Wohlwendin ei tule mitään, ja niin minun asiani ovat paljon paremmin kuin seitsemän vuotta sitten, ja lisäksi olen nyt rikkaampi hyödyllisistä kokemuksista ja tiedoista. Tule, somista itseäsi, meidän tulee nyt lähteä ulos, minun virastoihin ja sinun ostoksille, ja puolisten jälkeen teemme lasten kanssa kunnollisen kävelyretken. Kun me vain käyttäydymme hyvin tyynesti, niin saatpa nähdä, että me vielä neuvon keksimme!"

Hän ojensi kätensä vaimolleen, joka siihen tarttuen nousi ylös. Siinä oli oikeastaan melkein lapsen hämillisyyttä, kun hän pikimmältään loi mieheensä katseen, samallakuin hänen kasvoilleen vilahti paremman mielen ja luottamuksen kipinä. Sillä hän huomasi miehensä olevan asemastaan selvillä ja kykenevän kehoittamaan ja rohkaisemaan häntä, puolisoaan; myöskin oli tuo hänen miehensä nöyrä alistuvaisuus, joka häntä oli eniten kiusannut, taitavasti ja huomaamatta taka-alalle siirtynyt. Puolessa tunnissa olivat he valmiit lähtemään yhdessä alas kaupunkiin. Settin täytyi lähteä äidin mukana, toiset lapset karkoitettiin sisälle koulukirjojensa ääreen. Kun Salander silmäili ympärilleen tuolla autiolla sorapeitteisellä pihalla ja harmistuen huomasi, kuinka entisten lisäksi vielä joukko tietä varjostaneita hedelmäpuitakin oli hävinnyt, pisti hänen silmäänsä myöskin ulko-oven päällä riippuva puutaulu, jossa oli kirjoitettuna: "Kreuzhalden pensionaatti ja ulkoravintola."

"Odottakaas", sanoi hän, "tuo taulu on otettava pois ja nyt heti!"

Tuolin avulla nosti hän laudan koukuistaan ja pisti sen oven taakse.

"Nyt olet vapautettu harmillisesta ravintolanpidosta!" sanoi hän; "ilmoitamme hetimiten sanomalehdessä, että se on suljettu".

Vapautuminen tuosta omituisesta pakonalaisuudesta odottaa vieraita, joita ei tullut ja joille hän ei ollut enää osannut mitään tarjota, jos niitä tuli, kevensi rouvan mieltä, samoinkuin myöskin rahat, joita hänellä vihdoinkin taas oli riittävästi taskussaan, antoivat hänen askeleilleen niiden entisen varmuuden; hänen kasvoiltaan ei vain kaikesta tyyneydestä huolimatta tahtonut hävitä vakava ilme, syystä että nuo tuskin neljäkolmatta tuntia sitten tapahtuneet muutokset olivat vasta nyt saaneet hänet sisimmässään horjumaan, kun hän ei voinut loppua aavistaa. Mutta tämä hiljainen epäilys lujitti vain hänen, tahtoaan säilyttämään ryhtinsä ja pysymään uskollisena huoltajana omaisilleen.

Puolisot erkanivat pian päättäen päivällisen aikana taas yhtyä. Martti Salander lähti notariuksen kansliaan. Lain mukainen julistus oli juuri ilmestynyt lehtiin. Notariusta oli Wohlwend kieltänyt kirjoittamasta Salanderin maksuosoituksen alle mitään selitystä, ja samassa tarkoituksessa oli hän lähettäessään "liiketuttavilleen" muutaman ilmanaikaisen kiertokirjeen, sivuuttanut tuon ystävänsä, jolta hän oli omaisuuden riistänyt.

Notariuksen neuvosta oli Martti aamupäivällä etsinyt käsiinsä muutaman etevän asianajajan ja valtuuttanut hänet asiaansa puolustamaan, samalla kuin tämä oli puolestaan jättänyt hänen tehtäväkseen hankkia oikeaksi todistetut otteet kirjoista ja kirjevaihdosta, jotka koskivat hänen yhteyttään Rio de Janeirossa olevan pankin kanssa. Joka tapauksessa tuli jutun selvittäminen kestämään kauvan. Asia on niin, arveli asianajaja, että se olisi vielä onnellinen tapaus, jos siinä olisi muodollinen petos kysymyksessä, jolloin vangitsemalla ja rikosta tutkimalla voisi päästä käsiksi piilotettuun saaliiseen, jota vastoin tavallisessa vararikossa saatava kaikissa tapauksissa oli mennyttä kalua.

Täten saattoi Martti Salander toistaiseksi tyyntyä ja hänellä oli nyt tarpeeksi loma-aikaa miettiäkseen, mihin hänen sillä välin tuli ryhtyä. Senvuoksi tunsi hän itsensä rohkaistuneeksi ja tavallaan tyytyväiseksi, syödessään päivällistä, jonka hänen vaimonsa oli valmistanut hyväksi ja ravitsevaksi, mutta ilman mitään komeutta. Viiniä ei ollut enää olemassa, sanoi rouva, miehensä saisi määrätä, mitä mahdollisesti olisi hankittava; tänään täytyisi heidän tyytyä raittiiseen veteen, ja jos he päivällisen jälkeen liikkuvat hiukan ulkona, arveli hän, niin Martti kyllä poikkeaisi heidän kanssaan johonkin, missä olisi juotavaa, vallankin sellaiseen kuin "Punaiseen mieheen."

Tämän vihjauksen teki hän hymyillen ja iloisesti; mutta ilman noita tämänpäiväisiä paljastuksia ei hän sitä kuitenkaan olisi tehnyt. Miehensä ymmärsi hänet hyvin ja vastasi viivyttelemättä, että hän oli täysin oikeassa, muistuttaessaan häntä siitä; hän kyllä toimittaa astiallisen tuota viiniä, joka kyllä tulee hänelle maistumaan. Tähän vältteliääseen keskusteluun oli rouva tyytyväinen, kun hän huomasi miehensä tunnustaneen pikku erehdyksensä mennä melkein kotiportin edessä vieraan kanssa ravintolaan. Sovitukseksi selitti hän muuten haluavansa päivällisen jälkeen retkeillä vähän aikaa ulkona luonnonhelmassa; hän ei ollut kertaakaan käynyt ylhäällä metsässä, ei silloinkaan kun hän vielä oli pitänyt palvelusväkeä.