Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

EMILIA GALOTTI

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

G. E. LESSING

Saksan-kielestä suomentanut

Erik Joh. Blom, Sysmän kappalainen

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.

Palkittu yli-oppilaisten näytelmä-seuralta.

JÄSENET:

Emilia Galotti.
Odoardo | Galotti, Emilian vanhemmat.
Klaudia |
Hettore Gontsa, Guastallan ruhtinas.
Marinelli, ruhtinaan kamari-herra.
Kamillo Rota, ruhtinaan neuvoksia.
Kontti, kuvaaja.
Kreivi Appiani.
Kreivinna Orsina.
Angelo, ja muutamia palvelijoita.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Näytelmä-paikka, ruhtinaan kylki-kammari.)

Ensimäinen kohtaus.

Ruhtinas työ-pöydän ääressä, täynnä asia-kirjoja ja paperia, joista hän muutamia silmäilee.

Ruhtinas. Valituksia, ei muuta kuin valituksia! Anomus-kirjoja, yhä vaan anomus-kirjoja!… Noita onnettomia asioita; ja meitä vielä kadehtitaan!… Kyllä mä sen luulen; jospa vaan kaikkia voisimme auttaa: silloin sopisi meitä kadehtiakkin… Emilia? (Au'aistuansa vielä yhden anomus-kirjan ja katsastaen alle-kirjoitusta.) Emilia tosin!… Mutta eräs Emilia Bruneschi … ei Galotti. Ei Emilia Galotti!… Mitä tahtoo hän, tämä Emilia Bruneschi? (Lukee.) Paljon vaadittu, liian paljon… Kumminkin, hänen nimensä on Emilia. Saakohon! (Kirjoittaa alle ja helisyttää palvelijatansa, joka kohta tule sisään.) Eihän siellä vielä lie ketäkään neuvoksiani etu-huoneessa?

Palvelija. Ei.

Ruhtinas. Minä olen liian aikaiseen alottanut päiväni… Aamu on niin ihana. Arvelen lähteä ajelemaan. Markisi Marinelli on tuleva seurakseni. Anna hänelle sana. (Palvelija menee.) Työtä en kuitenkaan enään voi tehdä… Minä olin niin huoletoin mielestäni, niin huoletoin… Samassa sattui eräs Bruneschi-polonen olemaan nimeltä Emilia … poissa on rauhani, poissa kaikki!…

Palvelija (tullen uudestaan sisään). Markisia on jo laitettu hakemaan.
Ja tässä olisi kirje kreivinna Orsinalta.

Ruhtinas. Orsinalta? Pane se tuohon.

Palvelija. Kirjeen-juoksuttaja odottaa.

Ruhtinas. Minä lähetän vastimen; jos sitä tarvinnee… Missä kreivinna on? Kaupungissako vai huvilassansa?

Palvelija. Hän on eilen tullut kaupunkiin.

Ruhtinas. Sitä pahempi … parempi, sanoakseni. Sen vähemmin tarvitsee juoksuttaja odottaa. (Palvelija menee.) Kallis kreivinnani! (Haikeasti, ottaen kirjeen käteensä.) Yhtä kuin jo luettu! (Viskaa sen takaisin.) No niin, minä olen luullut rakastavani häntä! Mitä kaikkia sitä ei luulla? Voipi olla, että olen häntä tosiaan rakastanut. Mutta … rakastanut!

Palvelija (astuen taas sisään). Kuvaaja Kontti pyytäisi armon saadaksensa…

Ruhtinas. Kontti? Sepä hyvä; anna hänen tulla … Se on tuopa toisia ajatuksia mieleeni. (Nousee ylös.)

Toinen kohtaus.

Kontti. Ruhtinas.

Ruhtinas. Hyvää huomenta, Kontti. Kuinka jaksatte? Mitenkä taide loistaa?

Kontti. Ruhtinas, taide ajaapi leipää.

Ruhtinas. Sitä sen ei pidä tehdä; sitä se ei saa tehdä, … ei ainakaan minun vähässä piiri-kunnassani… Mutta taiturin pitää tahtomanki työtä tehdä.

Kontti. Työtä tehdä? Sehän se on hänen halunsakin. Ainoastaan täytyä tehdä liian paljon työtä, sillä voipi hän menettää koko taituri-nimensä.

Ruhtinas. Minä en sano paljoa; mutta paljon: vähän, vaan uutteraan… Ettehän, Kontti, toki tyhjänä tulene?

Kontti. On mulla muassani se muoto-kuva, jonka käskitte minun tehdä, armollinen herra. Ja tuonpa vielä toisenkin ilman käskyttänne tekemäni; mutta koska se sietäisi katseltaa…

Ruhtinas. Ja se olisi?… Eipä nyt juolahda mieleeni…

Kontti. Kreivinna Orsina.

Ruhtinas. Niin tosiaan!… Vaan käskyni täytäntä on vähän myöhistynyt.

Kontti. Meidän ihanoita impejämme ei saadakkaan joka päivä kuvaajan eteen. Kreivinna on kolmeen kuukauteen vaan yhden kerran voinut päättäidä istumaan edessäni.

Ruhtinas. Missä ne ovat, nämä kuvanne?

Kontti. Etu-huoneessa; minä haen ne.

Kolmas kohtaus.

Ruhtinas.

Hänen kuvansa!… Voipi olla! … Mutta kuvansa ei ole kumminkaan hän itse… Ja kenties, joll'en mä löytäne jälleen kuvassa, mitä en itsessänsä peri-kuvassa enään havaitse… Enkä tahdokkaan sitä jälleen löytää … Sen harmi, tuo kuvaaja! Minä luulen varmasti, hänen olevan lahjoilla voitetun… Vaikkapa niinkin! Kuinhan vaan eräs toinen kuva, joka toisella väri-sekoituksella, toiselle pohjalle kuvattu on, … tahtoisi sydämmessäni antaa hänelle uudestaan siaa … silloin, totisesti, olisi se mieleheni. Silloin kuin rakastin, olin aina niin hilpeä, iloinen ja vallatoin… Nyt olen perin toisin… Ei toki; ei, ei! Suloisempi eli sulottomampi; min' olen parempi näin.

Neljäs kohtaus.

Ruhtinas. Kontti kuvinensa, joista hän asettaa toisen nurinpuolin tuolia vasten.

Kontti (asettaen toisen oikein puolin). Minä pyydän, ruhtinas, miettikää taiteemme rajat. Paljon, mitä viehättävintä kauneudessa, on kokonansa haettava ulompana sen rajoja… Asettukaa näin!

Ruhtinas (vähän katsastettuansa). Herttainen, Kontti, … erin herttainen!… Tästä on taiteenne, tästä siveltimenne onni riippuva… Mutta ihannettu, Kontti; yli määrin ihannettu!

Kontti. Itse peri-kuva ei näkynyt olevan sitä luuloa. Ja oikein katsottu, ei se olekkaan enemmin ihannettu, kuin taitehen tulee ihantaa. Taitehen tulee kuvata, kuten kaavallinen luonto, … jos sitä liekkään … ajatteli kuvan, ilman sitä poikkeemisetta, joka välttämättömästi tulee itse teko-ainehen vasta-rinnasta; ilman sitä turmeluksetta, jolla aika sotii sitä vastaan.

Ruhtinas. Maltillinen taituri on vielä kahta ansiollisempi. Mutta peri-kuva, sanoitte, löysi kuitenkin…

Kontti. Suokaa anteeksi, ruhtinas. Peri-kuva on henkilö, jota minun tulee kunnioittaa. En ole tahtonut mitäkään haitallista hänestä esitellä.

Ruhtinas. Niin paljon kuin tahdotte!… Ja mitä peri-kuva sanoi?

Kontti. Minä olen tyytyväinen, sanoi kreivinna, ellen mä vaan rumemmalta näytä.

Ruhtinas. Ei rumemmalta?… O sitä oikeata peri-kuvaa!

Kontti. Ja hän sanoi sen mokomalla suun-vedolla, josta varmaan tämä kuvansa ei osoita niin aanaa, ei aavetta.

Ruhtinas. Sitähän minäkin; siinä se juuri on, kuin se ylöllinen imartelu ilmoitakse. Ah, enkö mä sitä tunne, tätä ynseätä ilkku-suuta, joka rumistaisi itse Sulottarenki muodon!… En tahdo väittää, suloisen suun, joka väännäkse vähän ivaan, usein olevan sitä kauniimman. Mutta, älyttävästi, hiukan vaan; tämä suun väännellys ei saa kääntyä irvi-suuksi, kuten tämän kreivinnamme. Ja silmien tulee pitää vaari hekkumallisesta pilkkaajasta … silmien, joita tällä kreivinna-hyvällä nyt, suorastaan sanoen, ei olekkaan; ei edes tässä kuvassakaan.

Kontti. Armollinen herra! Minä olen lopen hämmästynyt…

Ruhtinas. Ja mistä? Kaiken sen, minkä taide on voinut tehdä kreivinnan suurista, tuijottavista mulju-silmistä, sen olette te, Kontti, rehellisesti niistä tehneet… Rehellisesti, sanon minä?… Ei niin rehellisesti, ett'ei rehellisemmästi. Sillä sanokaa itse, Kontti, voipiko tästä kuvasta päättää, mikä kuvatun luonne on? Ja se kuitenki pitäisi. Hänen ynseytensä olette vaihtaneet korkea-ryhtiin, pilkkansa myhäilyyn, hennon suru-mielisen aiheensa hiljaiseen raskas-mielisyyteen.

Kontti (vähän suutuksissa). Ah, minun ruhtinaani, … me kuvaajat luotamme siihen, että valmis kuva tapaa rakastajansa yhtä lämpimänä, kuin hän oli lämmin sitä tilatessaan. Me kuvaamme rakkauden silmillä ja ainoastaan rakkauden silmillä pitäisi meitä tuomitakkin.

Ruhtinas. Jaa noh, Kontti; miks' ette tuoneet sitä kuukautta ennemmin?
Pankaa se pois… Mikä se on tuo toinen kappale?

Kontti (tuodessaan sitä edes ja pitäen vielä nurin-päin kädessänsä.)
Eräs naisen-kuva sekin.

Ruhtinas. Niin voin minä kohdasteen heittää sen ennemmin ihan katsomatta. Sillä itse juuri-kuvaa tässä (sormi otsassa), … eli pikemmin täällä (osottaen sydäntä) se ei kumminkaan ennätä… Minä soisin, Kontti, saavani taidettanne ihmetellä toisissa kohdin.

Kontti. Ihanamman taiteen voi tavata; mutta varmaan ei ainetta tätä ihanampata.

Ruhtinas. Niinpä lyön vedon, Kontti, että tämä on taiturin oma
lemmitty … (Kuvaajan kääntäessä kuvan esiin.) Mitä näen minä?
Teidänkö teoksenne, Kontti? Vai omanko mieli-johtoni?… Emilia
Galotti!

Kontti. Mitä mä kuulen, ruhtinas? Te tunnette tämän enkelin?

Ruhtinas (malttaiden, mutta kääntämättä silmänsä kuvasta). Liian puolinainen!… juuri siksi että tuntea hänen voi… Siit' on muutama viikko, kuin mä tapasin hänen äitinsä Vegghiassa… Sitten ei ole hän sattunut tieheni paitsi pyhillä paikoilla, … kussa vähemmin käy kuin silmin katsominen… Tunnen minä hänen isänsäkin. Hän ei ole ystäväni. Se oli hän, joka enimmin vastusti minua saamasta Sabionettaa… Tämä vanha soturi; ylpeä ja karu; muuten rehellinen ja hyvä!…

Kontti. Isänsä niin! Mutta nyt on tässä meillä hänen tyttärensä…

Ruhtinas. No totta tosiaan! Ihan kuin peilistä varastettu! (Vielä silmillään riippuen kuvassa.) O, tiedättehän, Kontti, että silloin vasta taituria oikein ylistetään, kuin hän teoksensa rinnalla unhotetaan itse.

Kontti. Kuitenkin on tämä heittänyt minun vielä vähemmin itseeni tyytyväksi… Ja tyydyn kumminki taas hyvästi siihen, ett'en itseeni tyydy… Haa, ett'emme voi suorastaan silmillämme kuvata! Sillä pitkällä välillä, silmästä käden kautta siveltimeen, kuinka paljon eikö siinä turhaannu!… Mutta, kuten mä sanon, siitä, että tiedän, mikä tässä on turhaantunut, ja kuinka se on turhaantunut, ja minkätähden sen on täytynyt turhaantua; siitä olen minä yhtä ylpeä, vieläpä ylpeämpi, kuin kaikesta siitä, mitä en ole antanut turhaantua. Sillä edellisestä tunnen minä paremmin, kuin jälkimäisestä, todella olevani jalo kuvaaja; mutta käteni vaan ei olevan se aina… Vai luuletteko, ruhtinas, että Raphael ei olisi ollut jalohin kuvaaja-neros, jos hän, onnettomasti kyllä, olisi syntynyt kädettömänä? Luuletteko sen, ruhtinas?

Ruhtinas (kääntäen ikään silmänsä kuvasta). Mitä sanotte, Kontti? Mitä tahdotte tietää?

Kontti. Ah, ei mitään, ei mitään!… Jonni joutavaa vaan! Teidän sielunne, näen minä, oli tykkynään silmissänne. Minä rakastan semmoisia sieluja, ja semmoisia silmiä.

Ruhtinas (väkisen kylmistyen). Te luette siis, Kontti, Emilia Galotin myös meidän kaupunkimme esimmäisiksi kaunottariksi?

Kontti. Siis? myös? myös esimmäisiksi? ja meidän kaupunkimme esimmäisiksl?… Te teette pilkkaa minusta, ruhtinas. Elikkä näitte te, koko ajan, yhtä vähän, kuin kuulittekin.

Ruhtinas. Armas Kontti! (Käännettyä uudestaan silmänsä kuvaan.) Kuinka tohtii minun-moinen silmiänsä uskoa? Oikeastaan ymmärtää vaan kuvaaja yksinään kauneutta arvostella.

Kontti. Ja itse-kunki tunne odottaisi muka ensin kuvaajan päättämystä?… Luostariin se, joka meiltä tahtoo oppia, mikä kaunis on! Mutta sen minä kuitenki, ruhtinaani, tahdon kuvaajana teille sanoa: elämäni suurin autuus on, että Emilia Galotti on istunut edessäni. Tämä pää, tämä muoto, tämä otsa, nämä silmät, tämä nenä, tämä suu, nämä posket, tämä kaula, tämä rinta, tämä vartalo, tämä koko ryhti ovat sitte muutaman ajan olleet minulle ainoana nais-kauneuden perustelu-aineena. Itse kuvaileman, jonka vuoksi hän istui, on hänen poissa oleva isänsä saanut. Mutta tämä kopia…

Ruhtinas (äkkiään kääntyen häneen). Noh, Kontti? Eihän se vielä lie luvattu pois?

Kontti. On teidän varallanne, ruhtinas; jos vaan halunne pitää.

Ruhtinas. Haluni!… (Myhäillen.) Tämän teidän nais-kauneuden perustelemisenne, Kontti, mitenkä voisin minä paremmin tehdä, kuin tehden sen minunkin omakseni? Tuolla, tuo kuva, ottakaatte se vaan mukaanne taas, … teettääksenne siihen reunus-puittehet.

Kontti. Hyvä!

Ruhtinas. Ja niin kaunihit, niin loistavat, kuin veistäjä vaan konsanaan voi ne saada. Se tulee muka kuvastoon asetettavaksi. Mutta tämä jää tänne. Piirtäyksestä ei pidetä niin paljon mahtia. Eikä sitä seinällekään ripusteta; muutoin vaan pidetään mielellänsä käsillä… Minä kiitän teitä, Kontti, minä kiitän teitä kiittämällä… Ja kuten sanottu on, minun piiri-kunnassani ei tarvitse taiteen leipää ajella, kunnekka ei ole itsellänikään. Laittakaa, Kontti, raha-vartiani luo, ja maksattakaa, teidän kuitillenne, kumpaisestaki kuvasta … mitä vaan tahdotte. Niin paljon kuin tahdotte, Kontti.

Kontti. Olispa nyt syytä pian pelätäkseni, ruhtinas, näin tahtovanne palkita vielä jotaki muuta, kuin taidetta.

Ruhtinas. Ah, mikä luuloisa taituri! Ei toki!… Kuulkaapas, Kontti; niin paljon kuin tahdotte. (Kontti menee.)

Viides kohtaus.

Ruhtinas.

Niin paljon kuin tahtoo! (Kääntyneenä kuvaan.) Sinua omatakseni on hinta mikä hyvänsä vielä liian vähäinen. Ah, sinä ihana taiteen teos, onko se totta, että sinä olet minun omani?… Joka sinun itsesikin omistaisi, luonnon ihanampi mestari-teos!… Mitä vaan tahdotte hänestä, rehellinen äiti! Mitä vaan tahdot siitä, vanha jörö! Vaadi vaan! Vaatikaa vaan! Mieluisimmin ostaisin minä sinun, Lumojatar, itseltäsi!… Tämä silmä, täynnä lemmen viettelystä ja kainoutta! Tämä suu! ah, kuin se aukeaa puhumaan! kuin se hymyilee! Tämä suu!… Siellä tulee joku. Enpä soisi vielä muiden sinua nähdä. (Kääntäen kuvan seinää vasten.) Se mahtaa olla Marinelli. Jos en toki olisi häntä kutsuttanut! Mikä aamu eikö tämä voisi minulle olla!

Kuudes kohtaus.

Ruhtinas. Marinelli.

Marinelli. Armollinen herra! Elkää pahaksi panko. En osannut olla varoillani niin aikaiseen käskyynne.

Ruhtinas. Minua halutti lähteä ajelemaan. Aamu oli niin ihana… Mutta nythän se jo on kulunut; eikä ole haluakaan enään … (Vähän vai'ettuansa.) Mitä uutisia, Marinelli?

Marinelli. Eipä erinäistä mitään, tietääkseni… Kreivinna Orsina on eilen tullut kaupunkiin.

Ruhtinas. Tuossa on jo hänen hyvä-huomenensaki (osottaen hänen kirjeesensä) vai mitähän sitte lienee. En ole muka ollenkaan kärkäs tuota tietämään… Oletteko häntä puhutelleet?

Marinelli. Enkö minä, valitettavasti, ole hänen uskottunsa? Mutta jos siksi rupeen taas naiselle, jonka on lentänyt mieleen rakastaa teitä oikein toden perästä, ruhtinas, niin…

Ruhtinas. Elkää mitäkään valallisesti luvatko, Marinelli!

Marinelli. Niinkö? Tosiaanko, ruhtinas? Voisiko tuo kuitenki siksi käydä?… Ah, niin eihän sitte kreivinnakaan liene niin väärässä…

Ruhtinas. Kaiketi, ihan väärässä!… Minä ja Massan ruhtinatar kuin kohta vihitään, niin on peräti välttämätöin, että minä ensiksi katkaisen kaikki ne semmoiset yhteydet, kuin Orsinan kanssa.

Marinelli. Jos se olisi sitä vaan; niin täytyisihän Orsinan osata yhtä hyvin sovittaida onneensa, kuin ruhtinaankin omaansa.

Ruhtinas. Joka väittämättä on kovempi, kuin hänen. Minun sydämmeni tulee surkean valtio-vaadinnon uhriksi. Hän ei tarvitse, kuin ottaa sydämmensä takaisi, vaan ei vasten tahtoansa kenkätä sitä kenellekään.

Marinelli. Ottaakko takaisi? Minkätähden ottaa takaisi? kysyy kreivinna: ellei muuta mitään ole, kuin puoliso, jota ei rakkaus tuota ruhtinaalle, mutta valtio-vaadinnot? Semmoisen puolison ohella löytää lemmitty vielä aina siansa. Eikä hän semmoisen rinnalla pelkää laimiin-lyötävänsä, mutta…

Ruhtinas. Uuden lemmityn rinnalla… Entäpä sitte? Lukisittenko sen minulle viaksi, Marinelli?

Marinelli. Niin minä? Elkää toki, ruhtinaani, hämmentäkö minua tuon hupakon kanssa, jonka sanoja minä vaan esitän … säälimyksestä esitän. Sillä eilen tosiaan säälitti hän minua kummallisesti. Hän ei tahtonut ollenkaan puhua teidän keskinäisistä asioistanne. Hän oli olevinaan ihan kylmä ja huoletoin. Mutta keskellä haluttominta puhetta varastihe suustansa ehtimiseen käänteitä ja viittauksia, jotka ilmasivat hänen särjetyn sydämmensä. Hilpeimmin suin puhui hän surullisimpia asioita; ja taas hulluimpia leikki-puheita kaikkein surkeimman näköisenä. Hän on ottanut pakonsa kirjoihin; ja niiden, pelkään minä, tekevän viimeisen.

Ruhtinas. Samote kuin ovat antaneet ensimäisenki lomauksen hänen järki-parallensa… Mutta mikä minua parahite myös on vieroittanut hänestä, sitähän, Marinelli, ette toki tahtone käyttää uudestaan vetääksenne minua häneen? Jos hän rakkaudesta tulee hulluksi, niin olisi hän pikemmin eli myöhemmin siksi tullut, ilman rakkaudettakin… Ja nyt, hänestä kyllä… Muuta siis jotakin!… Eikö mitäkään tapahdu kaupungissa?…

Marinelli. Melkeinpä et mitäkään. Sillä että kreivi Appiani tänä päivänä vihitään, … ei ole paljon enemmän kuin ei mitäkään.

Ruhtinas. Kreivi Appiani? ja kenenkä kanssa? En ole vielä kuullut, hänen olevan kihlatunkaan.

Marinelli. Asia on pidetty hyvin salaisena. Eikä tuosta paljon ollut huudettavaakaan… Te olette naurava koko asialle, ruhtinas… Mutta, niin se käypi vieno-luontoisille! Rakkaus tekee heille aina mitä pahimmia sutkauksia. Eräs neito, varatoin ja arvotoin, on osannut kietoa hänet paulohinsa … teeskennellen vähän itseänsä; mutta hyvin korskeillen siveydestä ja helleydestä ja nerosta … ja mitäpäs minä tiedän?

Ruhtinas. Joka niin kokonansa, ilman muuta katsomatta, voipi heittäidä viattomuuden ja kauneuden vaikutuksille; … sen luulisin olevan pikemmin kadehdittavan, kuin naurettavan… Ja mikä on sitte tämän miekkoisen nimi?… Sillä, kaikkine näine, on Appiani … kyllä mä tiedän, Marinelli, teidän suvaitsevan häntä yhtä vähän, kuin hänenki teitä … kaikkine näine on hän kuitenkin erin arvollinen nuori mies, rikas mies, kaunis mies, kunnian mies. Minä olisin hyvin toivonut voida sitoa häntä itseeni. Tahdonki vielä asiata arvella.

Marinelli. Joshan vaan ei ole liian myöhäistä… Sillä mitä minä olen kuullut, niin ei hän ai'o onneansa tavoitella suinkaan teidän hovinne tienoilla. Hän mielii muka lemmittynensä lähteä isiensä laaksoihin, Piemonttiin … kauriita ajelemaan Alpin tuntureilla, ja morrinkaisia kesyttämään… Mitäpäs parempaa hän voi tehdäkkään? Täällä on hänen olonsa kumminki lopussa sen epä-säätyisen avion tähden, johonka hän nyt joutuu. Ensimäisten sukujen seura on hänelle tästä lähden suljettu…

Ruhtinas. Teidän ensimäiset sukunne! joissa hovin tapa, pakko-käytös ja ikävä, välistäpä varattomuuski vallitsee… Mutta, nimittäkää nyt viimeinki se, jolle hän on tekevä näin suuren uhrin.

Marinelli. Se on eräs Emilia Galotti.

Ruhtinas. Kuinka, Marinelli? Eräs…

Marinelli. Emilia Galotti.

Ruhtinas. Emilia Galotti?… Ei kuuna päivänä!

Marinelli. Toden totta, armollinen herra.

Ruhtinas. Ei, sanon minä; se ei ole, se ei voi olla… Te hairahdutte nimessä… Galottien suku on laaja… Galotti voi se olla, mutta ei Emilia Galotti; ei Emilia.

Marinelli. Emilia … Emilia Galotti.

Ruhtinas. Niin löytynee sitte vielä joku toinenki, jolla on molemmat nimet… Vieläpä paitsi sitä sanoitte, eräs Emilia Galotti … eräs. Ensimäisestä voisi vaan narri niin puhua…

Marinelli. Te olette kiivastuksissa, armollinen herra… Tunnetteko siis tätä Emilia Galottia?

Ruhtinas. Minun tulee kysyä, Marinelli, eikä sinun… Emilia Galottiko?
Översti Galotin tytär, Sabionetasta?

Marinelli. Ihan se.

Ruhtinas. Joka asuu äitinensä täällä Guastallassa?

Marinelli. Ihan se.

Ruhtinas. Lähellä Pyhäin-Miesten kirkkoa?

Marinelli. Ihan se.

Ruhtinas. Sanalla sanoen … (juosten hakemaan kuvaa, ja antaen sen Marinellin käteen) Tuossa!… Tämäkö Emilia Galotti?… Sano vielä kerran tuo sinun saakelin "Ihan se", ja lyö samassa puukkoki sydämmeeni.

Marinelli. Ihan se!

Ruhtinas. Noh, pyövelin ruoka!… Tämäkö?… Tämä Emilia Galotti tulee tänä päivänä…

Marinelli. Kreivinna Appianiksi!… (Tässä tempaisee ruhtinas muoto-kuvan takaisin Marinellin kädestä ja viskaa sen syrjään.) Vihkiäiset tapahtuvat hiljaisuudessa, hänen isänsä maa-tilalla Sabionetassa. Puoli-päivän rinnassa lähtevät äiti ja tytär, kreivi ja kenties pari ystävää sinne ulos.

Ruhtinas (joka epäilyksissä heittäkse tuoliin). No, niinpä olenkin onnetoin. Enkä tahdo tästä-lähden enemmin elääkkään!

Marinelli. Mutta mikä teillä on, armollinen herra?

Ruhtinas (töydäten taas häntä vastaan). Kavaltaja! … mikäkö minulla on?… Niinpä noh, minä rakastan häntä; minä jumaloitsen häntä. Tottahan sen tietänette! tottahan jo aikaa sitte lienette sen tietäneet, kaikki te, joiden mielestä minun pikemmin pitäisi ikuisesti kantaman tuon hölmön Orsinan häpeällisiä kahleita!… Mutta, että te, Marinelli, joka niin usein olette vakuuttaneet minua vilpittömästä ystävyydestänne, … oi, ruhtinaalla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!… että te, te, niin kavalasti, niin pahan-elkisesti olette voineet aina tähän asti salata minulle sen vaaran, joka uhkasi minun rakkauttani: jos minä sen teille konsana anteeksi annan, … niin elköön annettako niin syntiäni anteeksi!

Marinelli. Tuskin löydän sanoja, ruhtinas, … jos antaisitte tilaa siihen … osoittaakseni teille hämmästystäni… Te rakastanette siis Emilia Galottia?… Vala siis valaa vastaan. Jos minä tästä rakkaudesta olen niin vähintäkään tietänyt, niin vähintäkään aavistanut; niin elkööt enkelit eikä pyhät minusta mitäkään tietäkö!… Saman tahtoisin vannoa Orsinanki sielun puolesta. Hänen luulonsa väikkyy tykkynänsä toisilla matkoilla.

Ruhtinas. Noh, suokaa sitten anteeksi, Marinelli; … (heittäiden hänen syliinsä) ja surkutelkaa minua.

Marinelli. Kas, siinä se nyt on ruhtinas! Tunnetteko tästä varovuutenne hedelmän!… "Ruhtinoilla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!" … Entäpä syy siihen, jos niin olisikin?… Sillä te ette tahdo ketäkään ystäväksi… Tänä päivänä he kunnioittavat meitä luottamuksellaan, ilmoittavat meille salaisimmat toivotuksensa, aukaisevat meille koko sielunsa, ja huomenna olemme heille taas niin vieraat, kuin ei sanaakaan olisi konsana vaihdettu.

Ruhtinas. Ah, Marinelli! kuinka saatoin minä teille uskoa, mitä en tahtonut tuskin itselleni tunnustaa?

Marinelli. Ja tottahan vielä vähemmin tuskanne tuottajalle?

Ruhtinas. Hänellekö?… Kaikki kokeeni saada häntä toisen kerran puhutella on ollut turha.

Marinelli. Ja ensi kerran…

Ruhtinas. Puhuttelin häntä … ah, minä tulen hulluksi! Ja minäkö sitte vielä kauvan teille kertomaan?… Te näette olevani aaltojen vallassa; mitä te enempätä kysytte, mitenkä olen siksi tullut? Pelastakaa minut, jos voitte: ja kysykää sitten.

Marinelli. Pelastaa? Siin' on paljon pelastamista?… Mitä olette, armollinen herra, laimiin-lyöneet tunnustaa Emilia Galotille, sen tunnustatte te nyt kreivinna Appianille. Tavaroita, joita ei voi ensi … kädestä saada, ostetaan toisesta: … ja tämmöisiä tavaroita usein toisesta kädestä sitä halvemmasta.

Ruhtinas. Leikittä, Marinelli, leikittä, eli…

Marinelli. Tosin kyllä ne ovat sitä huonompiakin…

Ruhtinas. Te rupeette hävyttömäksi!

Marinelli. Ja paitsi sitä tahtoo kreivi tavaroinensa heittää maamme.
Jonkatähden siis täytynee tuumia jotaki muuta.

Ruhtinas. Ja mitä?… Armas, hyvä Marinelli, ajatelkaa te minun edestäni. Mitä tekisitte te, minun siassani jos olisitte?

Marinelli. Epäilemättä, vähän asian vähänä pitäisin; … ja sanoisin itselleni, etten tahdo turhaan olla, mikä olen … herra!

Ruhtinas. Elkää mielitelkö minua vallasta, jota en ymmärrä mitenkä tässä kohdin käyttäisin… Tänä päivänä, sanotte te, jo tänä päivänä?

Marinelli. Vasta tänä päivänä … pitää sen tapahtuman. Ja vaan tapahtuneista ei ole enään neuvottelemista… (Vähän mietittyänsä.) Tahdotteko, ruhtinas, heittää minulle vapaat kädet? Tahdotteko hyväksi ottaa kaikki, mitä minä te'en?

Ruhtinas. Kaikki, Marinelli, kaikki, ku on vaan poistava tätä pulaani.

Marinelli. Niin elkäämme nyt yhtäkään viivytelkö… Vaan elkää tekään jääkö kaupunkiin. Lähtekää tuossa paikkaa huvi-linnaanne, Dosalaan. Tie Sabionettaan kulkee siitä ohitse. Ellen onnistuisi saada kreiviä samassa poikkeen, niin aivon minä… Mutta, mutta, minä luulen hänen varmaan menevän tähän ansaan. Ettekös, ruhtinas, arvele naimisenne suhteen laittaa lähettilästä Massaan? Pankaa kreivi lähettilääksi; sillä ehdolla muka, että hän vielä tänä päivänä lähtee… Ymmärrättekö?

Ruhtinas. Oivallinen!… Tuokaa hänet ulos minun luokseni. Menkää, joutukaa. Minä viskaun paikalla vaunuihin. (Marinelli menee.)

Seitsemäs kohtaus.

Ruhtinas.

Paikalla! paikalla!… Mihinkä se jäikään? … (Katsoen ympärillensä kuvan perän.) Maahanko? Liian se on halpa sia! (Nostaen sen ylös.) Enkö mä häntä toki katsone! katsastaa sinua ensinnäkin en mä enään huoli… Minkätähden pitäisi minun painaman nuoli vielä syvemmästi haavaan? (Panee sen syrjään.) … Palanut, huo'annut olen jo kauvan kyllä, … kauvemmin kuin olisi sopinutkaan; mutta en mitäkään tehnyt! ja vennon tehottomuuteni tähden ollut menettämäisilläni kaikki!… Entäpä jos nyt kumminki kaikki olisi menetetty? Jos Marinelli ei mitäkään toimittaisi?… Miksi mä tahdonki turvata ainoasti häneen? Juohtuupa mieleeni … tällä ajoin (katsoo kelloansa), juuri tänä hetkenä on tuo hurskas neitonen tavallisesti Dominikanein messua kuulemassa… Mitähän jos siellä koettelisin saada häntä puhutella?… Mutta kumminki, tänä päivänä, tänä hänen juhla-päivänänsä, tänä päivänä hänellä on muuta mielessä, kuin messu… Vaan ei tiedä?… Voip' häntä koetella … (helisyttää, ja sysätessänsä sukkelasti kokoon muutamia paperia pöydällänsä, astuu palvelija sisään.) Anna valjastaa!… Eikö siellä vielä ole ketäkään neuvosta?

Palvelija. Kamillo Rota.

Ruhtinas. Tulkohon sisään. (Palvelija menee.) Vaan viivytellä minua hän ei saa. Tällä kertaa ei!… Mielelläni olen toisen kerran hänen tuumissansa sitä kauvemmin avullinen… Vielähän tässä oli erään Emilia Bruneschinkin anomus-kirja… (Etsien sitä.) Tässähän se onki… Mutta, hyvä Bruneschi, jos sinun puolustajas…

Kahdeksas kohtaus.

Ruhtinas. Kamillo Rota, paperi-vihko kädessä.

Ruhtinas. Tulkaa, Rota, tulkaa… Tuoss' on, mitä tänä aamuna olen au'aisnut. Ei paljon lohduttavaa!… Te näette kyllä itsestänne, mitä niihin tulee päättää… Ottakaa vaan.

Kamillo Rota. Hyvä! armollinen herra.

Ruhtinas. Vielä tässä on yks anomus-kirja eräältä Emilia Galot …
Bruneschilta sanoakseni. Myönteeni siihen olen jo tosin kirjoittanut.
Mutta kuitenkin … asia ei ole vähä-pätöinen… Elkää vielä antako
sitä ulos… Eli vaikkapa annattekin: miten vaan tahdotte.

Kamillo Rota. Ei miten minä tahdon, armollinen herra.

Ruhtinas. Vieläkö muuta? Jotakin alle-kirjoittaa?

Kamillo Rota. Eräs kuoleman-tuomio olisi alle-kirjoitettava.

Ruhtinas. Hyvin mielelläni… Tänne vaan! sukkelaan.

Kamillo Rota (hämmästyneenä ja tuimasti katsoen ruhtinaan silmiin).
Kuoleman-tuomio, sanoin minä.

Ruhtinas. Kuulenhan minä sen … Oisi sen voinut jo nähdäkin. Minull' on kiire.

Kamillo Rota (katsellen kirjojansa). Ja nyt en ole kumminkaan ottanut sitä mukaani!… Suokaa anteeksi armollinen herra… Voipihan sen lykätä huomeneksi.

Ruhtinas. Niinpä niinkin!… Pankaa vaan paperinne kokoon: täytyy lähteäni… Huomenna, Rota, enemmän! (Menee.)

Kamillo Rota (päätä nyykyttäen ottaa paperit luoksensa ja menee). Hyvin mielelläni? Kuoleman-tuomio hyvin mielellään? En olisi tänä hetkenä voinut antaa hänen kirjoittaa sen alle, olisko vielä koskenut vaikka oman poikani murhaajata… Hyvin mielelläni! hyvin mielelläni!… Se tunkee sieluni läpitse tuo kauhistava "hyvin mielelläni"!

TOINEN NÄYTÖS.

(Näytelmä-paikka, sali Galottien hovissa.)

Ensimäinen kohtaus.

Klaudia Galotti. Pirro.

Klaudia (astuen Pirroa vastaan, joka tulee toiselta puolen sisään).
Kuka siinä täyttä neliä pihalle lennätti?

Pirro. Herramme, armollinen rouva.

Klaudia. Puolisoni? Onko se mahdollista?

Pirro. Hän tulee ihan kanta-päissäni.

Klaudia. Niin odottamatta?… (Rientäen häntä vastaan.) Ah, minun armahani!…

Toinen kohtaus.

Entiset. Odoardo Galotti.

Odoardo. Hyvää huomenta, lempeni! Eikö tosi, tämä on tulla luulematta?

Klaudia. Ja erin ihastuttaen!… Jos se muutoin vaan on ihastukseksi aiottu.

Odoardo. Ei miksikään muuksi! Ole huoletta… Tämän-päiväinen onnellisuuteni herätti minun niin varhain; aamu oli niin ihana; matka on niin lyhyt; luulin olevanne täällä niin puuhassa… Kuinka pian ei unhoteta jotakin, juohtui mieleeni … sanalla sanoen: minä tulen, katson ja palajan paikalla takaisin… Missä Emilia on? Epäilemättä koristelemassa…

Klaudia. Sieluansa!… Hän on kirkossa… Minun tulee tänä päivänä hartaammin, kuin muulloin, anoa armoa korkeudesta, sanoi hän, ja heitti kaikki sillensä, otti silmikkonsa ja riensi…

Odoardo. Ihan yksinänsä?

Klaudia. Ne muutamat askeleet…

Odoardo. Yksi on kyllä horjahtaakseen!…

Klaudia. Elä nyt suutu, armahani; ja tule sisään levähtämään hetken, ja, jos haluat, nauttimaan vähän virkistystä.

Odoardo. Kuten tahdot, Klaudia… Mutta hänen ei olisi pitänyt mennä yksinään.

Klaudia. Ja sinä, Pirro, jäät tänne etu-huoneesen, kieltämään vieraita tulemasta tänään.

Kolmas kohtaus.

Pirro, ja kohta jälestänsä Angelo.

Pirro. Jotka ilmoituttavat itsensä vaan uutisia kuullakseen… Mitä kaikkia eikö minulta ole jo hetken ajalla kyselty!… Ja kenpä tuollaki tulenee?

Angelo (vielä puoleksi näkyvissä, lyhyessä levätissä, jonka hän on vetänyt kasvoinsa ylitse, ja hattu silmillä). Pirro!… Pirro!

Pirro. Tuttava? (Angelon astuessa täydellensä sisään, lyöden levättinsä auki.) Mitä ihmeitä! Angelo?… Sinäkö?

Angelo. Näethän sen… Olen jo kauvan kyllä hiivinyt kartanon ympäri, saadakseni puhutella sinua… Yks sana vaan!

Pirro. Ja sinä uskallat tulla vielä näkyviin?… Sinä olet sitte viimeisen murha-työsi julistettu lain … suojattomaksi; päästäsi on pantu palkinto…

Angelo. Jota kumminkaan sinä et tahtone ansaita?…

Pirro. Mitä tahdot sinä? Minä rukoilen, elä tee minua onnettomaksi.

Angelo. Tälläkö muka? (Näyttäen hänelle raha-kukkaron.) Ota! Se on sinulle tuleva!

Pirro. Minulleko?

Angelo. Oletkos unhottanut? Tuo saksalainen, entinen herrasi…

Pirro. Ääneti siitä!

Angelo. Jonka veit meidän ansaamme, tiellä Piisaan…

Pirro. Jos kuka meitä kuulisi!

Angelo. Hän oli muka niin hyvä, että jätti meille kalliin sormuksenkin… Etkös muista?… Se oli liian kallis, se sormus, saadaksemme se kohdastaan ilman luulotta rahaksi. Viimeinkin olen siinä onnistunut. Olen, näet, saanut siitä sata pistolia! Ja se on sinun osasi. Heh!

Pirro. En huoli mitäkään … pidä hyvänäs.

Angelo. Noh, hyvä! … jos se on sulle yhden tekevä, mistä hinnasta kantanet pääsi kaupaksi… (aikovinaan pistää kukkaron takaisin lakkariin.)

Pirro. No, anna hänet! (Ottaa.) … Ja mitä nyt? Sillä että vaan tämän vuoksi olisit etsinyt minua…

Angelo. Sen riiviö! mitä sinä ajattelet meistä? … meidänkö muka voivan pidättää palkkansa keneltäkään? Se saattaa olla niin kutsuttujen rehellisten ihmisien tapana: meidän ei… Hyvästi nyt! (On lähtevinään, mutta käännäkse takaisin.) Yks mun olis kumminki vielä kysyttävä… Tuossa tuli tuo vanha Galotti ihan yksinänsä ratsastaen kaupunkiin. Mitä tahtoo hän?

Pirro. Ei hän tahdo mitäkään: hän vaan huvitteleksen. Hänen tyttärensä vihitään tän' iltana maa-tilalla, josta hän tulee, kreivi Appianin kanssa. Hän ei malta aikaa odottaa…

Angelo. Ja ratsastaa kohta taas sinne ulos?

Pirro. Niin kohta, että hän tapaa sinun täällä, jos vielä kauvan viivyt. Mutta ethän toki väijyne häntä. Varota vaan. Hän on mies…

Angelo. Enkö mä häntä tuntene? Enkö mä liene hänen allansa jo palvellut?… Jos tuolta olisi vaan edes jotakin otettavaa!… Milloinka nuori väki lähtevät jälestä?

Pirro. Noin puoli-päivän rinnassa.

Angelo. Suurellako saatolla?

Pirro. Yksillä vaunuilla: äiti, tytär ja kreivi. Pari ystävää
Sabionetasta tulevat todistajiksi.

Angelo. Entä palvelijoita?

Pirro. Kaksi vaan; paitsi minä, joka ratsastan edeltä.

Angelo. Se on hyvä… Vieläpä yks: Kenenkä ajo-kalut? Teidänkö? vai kreivin?

Pirro. Kreivin.

Angelo. Lempo tokinsa!… Siinä on vielä yksi edeltä-ratsastaja, paitsi ravakka ajaja. Mutta!…

Pirro. Minua hämmästyttää. Vaan mitäs sinä nyt tahdot?… Se vähäinen koristus, mikä morsiamella saattaisi kukaties olla, taitaa tuskin vaivaasi maksaa…

Angelo. Niin maksaahan sen morsian itse!

Pirro. Ja pitääkö minun tässäki rikoksessa oleman sinun kumppalis?

Angelo. Sinä ratsastat edellä. Ratsasta vaan, ratsasta! ja elä huoli mistäkään!

Pirro. Siihen en mene ollenkaan!

Angelo. Kuinka? taidatpa muka olla hellä-tuntoinen olevinas … Toveri! arvelen tuntevasi minut… Jos sinä vaan joutavia puhut! Jos yksi ainoa kohta on toisin, kuin olet minulle sanonut!…

Pirro. Mutta, Angelo, Jumalan tähden!…

Angelo. Tee, mitä et voi välttää! (Menee.)

Pirro. Haa! anna perkeleen saada vaan yhdestä hiuksestasi kiini, ja sin' olet hänen omansa iankaikkisesti!… Minä onnetoin!…

Neljäs kohtaus.

Pirro. Odoardo ja Klaudia Galotti.

Odoardo. Hän viipyy mielestäni liian kauvan…

Klaudia. Vielä silmän-räpäys, Odoardo! Hänen olisi paha mielensä, jos jäisi täten sua näkemättä.

Odoardo. Minun täytyy vielä pistäidä kreivinki luona. Tuskinpa maltan odottaa, kunnekka saan tätä nuorta, kunnian miestä pojakseni kutsua. Kaikki hänessä viehättää minua. Ja ennen kaikkia hänen päätöksensä elää itsellensä isäinsä laaksoissa.

Klaudia. Sydämmeni halkeaa tätä ajatellessani… Niin kokonansa kadotamme hänet, tämän ainoan armahan tyttäremme?

Odoardo. Mikä on sitte mielestäsi kadottaa hänet? Tietääkkö hänen olevan rakkauden sylissä? Toista on ihastuksesi häneen, toista hänen onnensa. Sinä voisit uudistaa vanhan luuloni: että se oli enemmin maa-ilman hälinä ja huvitus, enemmin hovin lähistö, kuin tyytyminen antaa tyttärellemme säädyllisen kasvatuksen, joka vaikutti sinua hänen kanssansa jäämään tänne kaupunkiin; … kaukana puolisosta ja isästä, joka niin sydämmellisesti teitä rakastaa.

Klaudia. Kuinka väärin luultu, Odoardo! Mutta anna minun tänä päivänä puhua vaan yksi ainoa puolustus-sana tästä kaupungista, tästä hovin lähistöstä, jotka ovat niin inhottavat siveyden innolles'… Täällä, ainoastansa täällä, saattoi rakkaus yhdyttää sen, mikä oli toinen toisellensa luotu. Täällä ainoastaan voi kreivi löytää Emilian; ja löysi hänen.

Odoardo. Sen kyllä myödytän. Mutta, hyvä Klaudia, oliko sulla oikein sentähden, että asian loppu antaa sulle oikeuden?… Hyvä, että tämä kaupungin-kasvatus on niin toki päättynyt! Elkäämme tahtoko olla viisaat, missä emme ole olleet muuta, kuin onnelliset. Hyvä, että niin en käynyt!… Nyt he ovat löytäneet toisensa, jotka olivat toinen toisellensa määrätyt. Nyt anna heidän mennä mihin rauha ja viattomuus vaatii… Mitäpä kreivin olisi täällä tekemistä? Kumartaakko, liehakoida ja nöyristellä, ja kokea saada Marinellilaiset syrjemmälle? tehdäkseenkö onnen, jota hän ei tarvitse? armostako viimein voittaaksensa kunnian, joka hänelle kunnia ei olisi?… Pirro!

Pirro. Tässä olen.

Odoardo. Mene ja taluta hevoiseni kreivin kartanolle. Minä tulen jälestä, ja istun siellä taas ylös. (Pirro menee.) … Minkä vuoksi pitäisi kreivin täällä palvella, kuin hän siellä voi itse käskeä?… Vieläpä et ajattele, Klaudia, ruhtinaan ja hänen keskinäisen välinsä olevan tyttäremme kautta tykkynään turmellun. Ruhtinas vainoo minua…

Klaudia. Ehkä vähemmin, kuin pelkäät.

Odoardo. Pelkäät! Ikään kuin en pelkäisi jotakin!

Klaudia. Sillä, lienenkö jo sulle sanonut, ruhtinaan jo nähneen tyttäremme?

Odoardo. Ruhtinaanko? Ja missä sen?

Klaudia. Viimeisessä Vegghiassa, kansleri Grimaldin luona, jota hän läsnä-olollansa kunnioitti. Hän käyttihe häntä kohtaan niin armollisesti…

Odoardo. Niin armollisestiko?

Klaudia. Hän puheskeli hänen kanssansa niin kauvan…

Odoardo. Puheskeli hänen kanssansa?

Klaudia. Näytti niin ihastuneelta hänen hilpeyteensä ja neroonsa…

Odoardo. Niin ihastuneelta?

Klaudia. On puhunut hänen ihanuutestansa niin monilla ylistys-sanoilla…

Odoardo. Ylistys-sanoilla?… Ja kaikkea tätä kerrot sinä minulle ihastuksen tapaan? Ah, Klaudia, tyhmä, turhallinen äiti!

Klaudia. Kuinka niin?

Odoardo. No hyvä, no hyvä! Tuokin on niin päättynyt… Haa! kuin vaan kuvittelen mieleeni… Se olisi juuri se kohta, jossa kuolettavimmin saatan haavoitettaa!… Yks hekkuman orja, joka ihmettelee, himoitsee… Klaudia! Klaudia! paljas ajatus panee minun vimmaan… Sinun olisi pitänyt paikalta ilmoittaa se minulle… Mutta, en tahtoisi mielelläni tänä päivänä sanoa sulle mitäkään pahoittavaa. Ja sen tekisin (Klaudian tarttuessa hänen käteensä), jos mä kauvemmin viipyisin… Sentähden laske minut! laske minut!… Jumalan halttuun, Klaudia!… Tulkaa onnellisesti jälestä!

Viides kohtaus.

Klaudia Galotti.

Millinen mies!… Ah, sitä tylyä siveyttä!… jos se muutoin ansainnee tätä nimeä… Kaikki on sen mielestä luultava, kaikki nuhdeltava… Eli jos tämä on tuntea ihmisiä: kuka toivoisi heitä tunteakseen?… Mutta mihinkä se Emiliaki jäi?… Ruhtinas on isän viha-mies: sentähden … sentähden, jos hän on silmin mielistynyt tyttäreen, niin on se vaan isää häväistäksensä.

Kuudes kohtaus.

Klaudia Galotti. Emilia.

Emilia (töydäisten sisään hädän hämmästyksissä). Jumalan kiitos! Nyt olen turvassa. Vai onko hän minua kenties seurannut? (Viskaten silmikkonsa taakse-päin ja nähden äitinsä.) Onko hän, äiti kulta? onko hän?… Ei, no kiitos Jumalan!

Klaudia. Mikä sull' on hätänä, tyttäreni? Mikä sulla on?

Emilia. Ei mitään, ei mitään…

Klaudia. Ja katsot niin tuimasti ympärilles? Ja vapiset joka jäsenessä?

Emilia. Mitä ei minun ole täytynyt kuulla! Ja missä, missä sitten on täytynyt se kuullani!

Klaudia. Minä olen luullut olevasi kirkossa…

Emilia. Juuri siellä! Mitä on ilkeydelle kirkko ja alttari?… Ah, minun äitini! (Viskauden hänen syliinsä.)

Klaudia. Puhu, tyttäreni!… Lopeta mun pelkoni… Mitä pahaa on voinut siellä, pyhillä paikoilla, sinulle tapahtua?

Emilia. Ei koskaan olisi minun hartauteni pitänyt olla syvemmän ja palavamman, kuin tänä päivänä; ei koskaan ole se ollut vähemmin sitä, mitä sen tuli olla.

Klaudia. Me olemme ihmisiä, Emilia. Rukouksen lahja ei ole alati vallassamme. Taivaalle on tahtoa rukoilla jo rukoileminenkin.

Emilia. Ja tahtoa syntiä tehdä jo syntiä tekeminenkin.

Klaudia. Sitä Emiliani ei ole tahtonut!

Emilia. En suinkaan, äitiseni; niin syvään armo ei toki antanut minun upota… Mutta, että toisen ilkeys voipi tehdä meitä, vasten tahtoamme, rikokseen osallisiksi!

Klaudia. Malta mielesi!… Toinnu mitä mahdollista… Sano kerrassaan, mikä on tapahtunut?

Emilia. Ikään olin langennut polvilleni … etempänä alttarista, kuin muutoin on tapani … sillä minä tulin liian myöhäiseen. Ikään rupesin ylentämään sydäntäni, kuin joku ajettui ihan taakseni! Niin ihan taakseni! En voinut väistäidä en edes, en syrjään, … kuinka mielelläni tahdoinkin; pelvosta, että toisen hartaus voisi häiritä minunkin… Hartaus! se oli pahin mitä pelkäisin… Mutta, eipä aikaakaan, niin kuulen lähellä korvaani, … syvän huokauksen perästä … ei jonkun pyhän nimen! … vaan, … elkää vihastuko äiti kulta … teidän oman tyttärenne nimen!… Minun nimeni!… Ah, että ankarin ukon jylinä olisi estänyt minua enemmän kuulemasta!… Se puhui kauneudesta, rakkaudesta… Se valitti, että tämä päivä, joka on tekevä minun onneni, … jos se sen muutoin tehnee … oli hänen onnettomuutensa iäksi päättävä… Se rukoili minua … kuullahan täytyi minun tämä kaikki. Mutta en katsonut taakseni; en ollut kuulevinani… Mitä taisin minä muuta?… Rukoilla hyvää Enkeliäni lyömään minua kuuroudella; ja vaikka, vaikkapa iäks' päiväksi!… Sitä rukoilin; se oli ainoa, mitä taisin rukoilla… Viimein tuli aika palata kotiin. Pyhä toimitus päätettiin. Minä vapisin kääntäidä. Minä vapisin silmätä sitä, joka rohkesi tehdä tämän ilkimystyön. Ja kuin käänsime, kuin näin hänen…

Klaudia. Kenenkä, tyttäreni?

Emilia. Arvatkaapas, äitiseni; arvatkaa… Minä olin vajota maan poveen… Hänen itsensä.

Klaudia. Kenenkä, hänen itsensä?

Emilia. Ruhtinaan.

Klaudia. Ruhtinaanko! Ah, siunattu olkoon isäsi malttamattomuus, joka ikään oli täällä, eikä tahtonut sinua odottaa!

Emilia. Isäni täällä? … ja ei tahtonut minua odottaa?

Klaudia. Jos sinä vielä hämmästyksissäs' olisit antanut hänenki kuulla tämän!

Emilia. Entäpä sitten, äitini? … Mitä moitittavaa hän olisi minussa voinut löytää?

Klaudia. Ei mitäkään; yhtä vähän kuin minussakin. Ja kuitenki, kuitenki… Haa, sinä et tunne isääsi! Vimmassansa hän ei olisi eroittanut rikoksen viatointa esinettä rikkojasta. Tässä mielessänsä olisin minä hänestä ollut syynä siihen, mitä en voinut, en estää, en aavistaa… Mutta vielä tyttäreni, puhu vielä! Kuin ruhtinaan tunsit… Minä arvaan olleesi tunnossa kyllä, yhdellä silmäyksellä osottaakses hänelle sen ylönkatseen, jonka hän ansaitsee.

Emilia. En ollut, äiti kulta! Sen silmäyksen perästä, jolla mä hänen tunsin, ei ollut minulla sydäntä, toista häntä kohtensa luoda. Minä pakenin…

Klaudia. Ja ruhtinas jälestäs…

Emilia. Jota en tiennyt, kunnekka kirkon pylväästössä tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Ja hänen sitten! Häpeästä täytyi minun tauvota: irroittaidu hänestä taas olisi kääntänyt puoleemme ohitse-käypien liiemmäisen huomion. Tämä oli ainoa arvelu, johonka kykenin … eli joka taasen muistiini juohtuu. Hän puhui; ja minä olen vastannut häntä. Mutta … mitä hän puhui, mitä minä olen vastannut; … jos se vielä juohtuu mieleeni, niin tahdon sen teille puhua äitini. Nyt en kaikesta tästä tiedä niin mitäkään. Aistini olivat heittäneet minun… Turhaan muistelen, mitenkä lienen pääsnyt hänen käsistänsä ja pylväästöstä. Vasta kadulla löydän hänen taas; ja kuulen hänen tulevan takanani; ja kuulen hänen yhtenä minun kanssani rientävän taloon, minun kanssani astuvan rappuita ylös…

Klaudia. Pelvolla, tyttäreni, on oma erikoinen luontonsa … En ole ikänäni unhottava, millä katsannolla lennähdit sisään… Ei; niin kau'as hän ei tohtinut toki seurata sinua… Hyvä jumala! jos isäsi tietäisi tämän!… Kuinka eikö hän jo julmistunut, kuin vaan kuuli, ruhtinaan sinua äskettäin ei ilman mielistyksettä nähneen!… Kuitenkin, ole huoletoin, tyttäreni! Pidä sitä unena, mikä on sattunut. Siitä onkin oleva vielä vähemmän seurantoa, kuin unesta. Sinä pääset tänä päivänä kerrassaan kaikki paulat ja väijymykset.

Emilia. Mutta, eikö niin, äitini? Kreivin pitää saaman tietää tämä.
Hänelle täytyy minun sanoa se.

Klaudia. Elä hulluja!… Miksi? Minkätähden? Tahdotko tyhjästä, ja taasen tyhjästä tehdä hänen levottomaksi? Ja josko kohta hän nyt ei huolettuisikaan, niin tiedä, lapseni, että myrkky, joka ei paikalta vaikuta, ei sentähden ole vähemmin vaarallinen myrkky. Mikä ei tuota huolta rakastajalle, voipi sen tuoda puolisolle. Rakastajaa voisi jopa mielitellä, että saisi niin korkeaa hangoittelijaa syrjään tungetuksi. Mutta, saakoon sen vaan kerran: ah, minun lapseni, … niin tulee rakastajasta usein tukkunaan toinen olento. Hyvä onnesi varjelkoon sinua tätä kokemasta.

Emilia. Te tiedätte, äiti-kulta, kuinka mielelläni kaikissa nöyryytän itseni teidän paremman tietonne alle… Mutta, entäpä jos hän saapi muilta tietää, että ruhtinas on minua tänä päivänä puhutellut? Eikös minun virkkamattomuuteni, ennemmin eli myöhemmin, enentäisi hänen huoltansa?… Minä arvelisin pikemmin ei salata häneltä mitäkään.

Klaudia. Heikkous! rakastunut heikkous!… Ei, ei niin mitäkään, tyttäreni! Elä virka hänelle mitään. Elä anna hänen mitäkään keksiä!

Emilia. Noh, olkoon niin, äiti-kulta! Minulla ei ole tahtoa niin mitäkään vasten teidän… Hoh, hoh! (Syvästi hengähtäen.) Tuntuuki taas ihan kepeältä… Mikä tyhmä, arka kappale enkö mä olekkin!… Eikö niin, äitini? … Oisinpa voinut tuossa vielä toisinki menetellä, ja yhtä vähän antaa sitä itselleni anteeksi.

Klaudia. En tahtonut sitä sinulle sanoa, tyttäreni, kunnekka oma järellinen järkesi sen sinulle sanoisi. Ja minä tiesin, sen niin tekevän, jälleen toinnuttuasi… Ruhtinas on imarteleva. Sinä olet liian vähän tottunut imarruksen tyhjä-peräiseen kieleen. Siinä on muka kohteliaisuus yhden sanova, kuin tunnollisuus; imarrus, kuin vakuutus; mieli-johto, kuin toivotus; toivotus, kuin päätös. Ei mitäkään soipi sillä kielellä, kuin kaikki; ja kaikki, kuin ei mitäkään.

Emilia. Ah, minun äitini!… niin tuleneehan sitte minun tätä arkuuttani nauraa!… Nyt hän varmaan ei saa siitä mitäkään tietää, armas Appianini! Hän voisi pitää minua pikemmin turhallisena, kuin siveänä… Taitaapa siellä tullakkin! Se on hänen astuntansa.

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Kreivi Appiani.

Appiani (astuu sisään syvissä ajatuksissa, katsoen alas eteensä, lähestyen keksimättä heitä, kunnekka Emilia juoksee häntä vastaan). Ah, minun armahimpani! En luullut olevas täällä etu-huoneessa.

Emilia. Toivoisin teidän, herra kreivi, olevan iloisen, jos ette luulisi minuakaan tapaavanne… Niin juhlallinen? niin toden-peräinen? Eikö tämä päivä ansaitsisi riemullisempaa mielen kuohahdusta?

Appiani. Se on suuremmasta arvosta, kuin koko elämäni. Mutta mieleni täynnä niin paljoa autuaallisuutta, … mahtaa se tosin olla juuri tämä autuaallisuus, joka tekee minun niin yksivakaiseksi, niin juhlalliseksi, kuten te kutsutte sitä, ryökkynäni… (Keksien äitin.) Haa! Teki täällä, armollinen rouva! … koht' sillään kunnioittava minua tutummalla nimellä!

Klaudia. Joka on oleva minun suurin ylpeyteni!… Kuinka onnellinen sinä, Emiliani!… Minkätähden ei isäsi ole tahtonut riemuita yhtenä meidän kanssamme?