Produced by Jarmo Lehtovaara and Tapio Riikonen

NATHAN VIISAS

Viisinäytöksinen näytelmäruno

Kirj.

GOTTHOLD EPHRAIM LESSING

SUOMENNOSTYÖ ON SUORITETTU "SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON" VAROILLA.

Suomentanut

J. SILJO

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.

Introite, nam et heic Dii sunt
Apud Gellium.

(Astukaa sisään, sillä täälläkin asuu jumalia!
Gelliuksen lause.)

HENKILÖT:

SALADIN, sulttaani.
SITTAH, hänen sisarensa.
NATHAN, rikas jerusalemilainen juutalainen.
RECHA, hänen ottotyttärensä.
DAJA, kristitty nainen, mutta juutalaisen talossa Rechan seuralaisena.
Nuori RISTIRITARI.
DERVISHI.
Jerusalemin PATRIARKKA.
MUNKKI.
EMIIRI sekä muutamia Saladinin MAMELUKKEJA.

Tapahtuu Jerusalemissa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: Nathanin talon eteinen.
NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.

DAJA. Hän on se! Nathan! Kiitos Jumalan, palaattepahan vihdoinkin!

NATHAN. Niin, Daja, Jumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'? Ma aioinko siis ennen palata? Tai voinko palata? On Babyloniin täält' yli parisataa penikulmaa, jos pakko oikeaan ja vasempaan on tieltään poiketa, kuin oli mun. Ja velkain periminen työlääksikin voi käydä, aikaa vie — ei suoriudu siit' aivan kättä kääntäen.

DAJA. Voi Nathan, kuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan sill'aikaa tulla täällä! Talonne…

NATHAN. Niin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon, ett' olen saanut kuulla kaikki jo!

DAJA.
Ja oli palaa perustusta myöten.

NATHAN. Me silloin, Daja, uuden, mukavamman oisimme rakentaneet.

DAJA.
Niinpä kyllä! —
Vaan palossa hiuskarvan varass' oli
myös Rechan henki.

NATHAN.
Mitä? Rechan henki?
Mun rakkaani? — En ole kuullutkaan. —
No, talokin ois saanut mennä silloin. —
Hiuskarvan varass'! — Oh, hän onkin varmaan,
hän onkin palanut! — Se tunnusta!
Kaikk' ilmaise! — Mua älä kiduta,
vaan surmaa! — Hän on kuollut siis.

DAJA. Jos ois hän kuollut, kuulisitteko sen multa?

NATHAN. Miks säikytit siis mua? — Rechani, oi Recha!

DAJA.
Teidän, — teidän Rechanne?

NATHAN. Mun oisko joskus luovuttava häntä omaksi lapsekseni sanomasta!

DAJA. Teill' onko yhtä hyvä oikeus myös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?

NATHAN. Mihinkään parempaan ei oikeutta! Minulle onni, luonto kaiken muun on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden oon itse ansainnut.

DAJA. Kuin kalliisti, oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne! Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu, hyvyyttä onkaan!

NATHAN.
Tuolla mielin? Millä?

DAJA.
Mun omatuntoni…

NATHAN. Suo, Daja, ensin mun kertoa…

DAJA. Mun omatuntoni, ma sanon…

NATHAN. … minkä kauniin kankaan olen ma sulle Babylonist' ostanut. Niin upean ja silti aistikkaan! Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.

DAJA. Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa: ei omatuntoni jää kuuroks enää.

NATHAN. Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet ja sormus, jotka sulle valikoin ma Damaskosta.

DAJA.
Sellainen te ootte!
Vain lahjain anto mieless', aina vain!

NATHAN. Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan, ja vaiti jää!

DAJA.
Niin, vaiti! Oottehan
suoruuden, jalouden perikuva.
Mut Nathan…

NATHAN. Mut oon juutalainen vain, sa tarkoitathan?

DAJA. Mitä tarkoitan, paremmin tiedätte.

NATHAN.
Siis vaikene!

DAJA. Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan on väärää tässä ja mit' en voi estää, en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!

NATHAN.
Ma vastaan! — Vaan hän missä viipyy, missä?
Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö
hän mun ees tulleen?

DAJA. Sitä teiltä kysyn! Häll' yhä kauhu hiipii hermoissaan. Häll' yhä kaikkeen muiston mielikuva luo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo ja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin maan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.

NATHAN.
Voi lasta! Voi meit' ihmispoloja!

DAJA. Tän' aamuna hän silmät kiinni kauan kuin kuollut makas. Sitten äkisti hän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla jo saapuu isän kameelit! — Ja kuule! Myös isän ääni hellä!' Kohta sammui taas hänen katseensa ja patjalle pää raukesi, kun käden tuki vaipui. — Mä syöksen portille! Ja todella: te tulettekin, tulettekin siinä! Mi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli vain teidän luonanne — ja hänen. —

NATHAN.
Hänen?
Kenenkä hänen?

DAJA. Miehen, joka hänet pelasti liekeistä.

NATHAN.
Ken on hän? Missä?
Ken pelasti mun armaan Rechani?

DAJA. Hän nuor' on ristiritari, jok' äsken juur' oli tuotu tänne vankina ja jolle Saladin soi armon.

NATHAN.
Mitä?
Vai ristiritari, jonk' armahti
Saladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa
ois pelastanut? Taivas!

DAJA. Surman oma ois Recha ilman häntä, joka jälleen henkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,

NATHAN. Miss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? — Vie minut jalkains' eteen! Annoitte kai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki, jotk' oli hallussanne? Lupasittte kai paljon, paljon lisää?

DAJA.
Kuinka voimme?

NATHAN.
Oh, ette?

DAJA. Emme tiedä, niistä tuli ja minne meni hän. — Vaikk' ensinkään hän taloa ei tuntenut, päin syöksi, vain kuuloon luottain, vaippa suojanaan, savuhun, tuleen, ääntä kohti, joka meit' apuun huusi. Miesnä menneenä jo häntä pidimme, kun äkist' esiin hän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu ei häntä liikuta ja kylmänä hän saaliins' alas laskee, — väkijoukkoon pois katoaa!

NATHAN.
Ei ainiaaksi, toivon.

DAJA. Taas näimme sitten lähipäivinä tuoll' astelevan hänen alla palmuin, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa. Hänt' ihastuen menin kiittämään ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran viel' armaan tyttölapsen luokse saapuis, jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen saa hälle tuoda kyynelkiitostaan.

NATHAN.
Kuin kävi?

DAJA. Turhaa! Kuuro hän on meille, mua varsinkin vain katkerasti pilkkas…

NATHAN.
Te siitä säikähtäin…

DAJA. Ei ensinkään! Ma joka päivä uudest' yritin ja joka päivä uutta pilkkaa kestin. Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan viel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan hän kartellut jo noit' on palmuja, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa; ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. — Mit' aprikoitte?

NATHAN. Sitä aprikoin, mi vaikutus voi sieluun sellaiseen kuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan niin suuren arvon! Siten kiintyä ja kohta siten hyljityksi tulla! — Saa kyllin pää ja sydän kiistää siinä, vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan. Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu lopulta haaveiluksi raueta, ja silloin pää ja sydän keskenään osia vaihtavat — mi pahaks koituu! — Näin Rechan laita on, jos hänet tunnen: hän haaveilee.

DAJA. Vaan kuinka hurskaasti, kuink' armaasti!

NATHAN.
Se haaveilua silti!

DAJA. Varsinkin eräs — haave, niin jos tahtoo — kaunistaa häntä. Hänestä ei ole maan lapsi, maallinen, tuo ritari; vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo hän pienen sydämensä suojaajaksi, se pilvivaippansa ol' yltään luonut ja tuless' ympärillään liidellyt, mut äkisti se ristiritarina esille astui. — Miksi hymyillä? Tai hymyilkää, — ja houre kallis hälle tuo jättäkää, jot' ei mun uskoni, ei teidän eikä muslemien kiellä.

NATHAN. On mullekin se kallis! Hyvä Daja, käy, katso, voinko puhutella häntä. — Ja sitten korskan suojaenkelin mä etsin sen. Jos vielä suvaitsee tääll' luonamme hän viipyä, jos vielä ritariks ilmenee niin töykeäksi, mä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.

DAJA.
On aie rohkea.

NATHAN. Jos sitten käy, sijalle kalliin houreen kallis totuus, — mua usko, Daja, rakkaamp' enkeliä on aina ihmiselle ihminen — et minuun suuttune, jos toipuu hän ja lakkaa haaveksimast' enkeleitä —?

DAJA.
Niin hyvä ootte ja niin paha sentään!
Mä menen! — Kas, hän tuolla itse saapuu!

TOINEN KOHTAUS.

RECHA ja EDELLISET.

RECHA. Isäni, kokonaan siis palaattehan Mä teidän luulin edelt' äänenne vain lähettäneen. Missä viivyitte? Mitk' erämaat ja vuoret, virrat vielä meit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki, miks ette riennä Rechaa syleilemään? Vaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! — Ei, oli, oli jäädä! Tyyntykää! Oi, kauheaa on kuolla liekkeihin!

NATHAN.
Mun armas lapseni!

RECHA. Yl' Eufratin ja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, — ja kuinka monen muunkin veden yli? — Kuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas, vapisin tähtenne! Mut armolta ja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo, senjälkeen kuin mua tuli uhkasi. — Vaan pelastunut oottehan ja minä, myös minä! Kuinka iloll' ylistämme nyt Herraa! Tueks teidän purtenne petollisilla virtain vesillä Hän näkymättömän soi enkelinsä. Hän, Hän se viittasi mun enkelini mua valkosiivin, näkyväisenä tulesta pelastamaan —

NATHAN (syrjään).
Valkosiivin!
Niin, valkovaippaansa pit' edessään
tuo ritari.

RECHA. — mua valkosiiven leyhkein tulelta näkyväisnä turvaamaan. — Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet, näin enkelin, näin oman enkelini.

NATHAN. Sen ansaitsisit, etkä enkeliä sä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.

RECHA (hymyillen).
Ket' imartelette nyt, isä, ketä?
Mun enkeliäni vai itseänne?

NATHAN. Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois vain mies, vain luonnon luoma ihminen: ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.

RECHA. Ei sellainen hän ollut enkeli, ei, todellinen, aivan todellinen! Omista puheistanne uskon sain mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee Jumala rakkautemme hyvitteeksi. Mä Häntä rakastanhan.

NATHAN. Ja Hän sua, ja joka hetki ihmeit' tekee sulle ja sinun laisilles, — niin, ikuisesti on tehnyt.

RECHA.
Tuota mielelläni kuulen.

NATHAN. Kai sinust' arki-luonnollista liian ois ajatella: pelastajas oli vain, ristiritari; mut eikö silti se ihme ois? — On korkein ihme, että niin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet voi tulla — täytyy tulla. Ja jos ei yleistä ihmettä sit' oisi lainkaan, täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi, jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa ja uutukaista.

DAJA (Nathanille). Hällä ilmankin on aivot kiihtyneet, te aiotteko noill' ylevyyksillänne kerrassaan ne särkeä?

NATHAN. Ei huolta! — Eikö ihmeeks se riitä Rechalle, ett' ihminen pelasti hänet, mies, jonk' itsensä pelasti ihme vain, niin, suuri ihme! Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut Saladin yhtään ristiritaria? Tai hältä ykskään ristiritari ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle ees tarjois vapaudestaan kalliimpaa kuin nahkavyötään taikka tikaria?

RECHA. Kas siinä näätte, isä! — Juuri siks ei hän ollut ritari, vain näytti siltä. — Jerusalemissa jos kuolo vain jokaista ristiritaria vartoo, jos siellä ykskään heistä vapaana ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?

NATHAN.
Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.
Sä tiesithän, ett' oli vankina
hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.

DAJA. No niin. — Niin tosin sanotaan, — vaan myös, ett' oli Saladin siks armahtanut ritarin, kun niin näköinen hän oli sulttaanin veljen erään, rakkaimman. Vaan kun jo parikymmentä on vuotta tää veli ollut vainaa — nimeään en muista, enkä minne kuoli hän —: niin tuntuu — tuntuu uskomattomalta, ett' asiassa jotain perää ois.

NATHAN. Oh, Daja, miks niin uskomattomalta? Et halunne kai — kuten tosin näyttää — viel' uskomattomampaa uskoa? Ken sisaruksiansa kaikkia niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö ois nuorempana jotain veljeään ylitse kaiken voinut rakastaa? — Kaht' eikö miestä samannäköist' oisi? — Tai olematon onko vanha tunne? — Ja milloin vaikuttamasta kuin ennen se lakkaa? — Uskomatont' onko tässä? — Se ihmett' ei lie sulle viisas Daja; vaan sinun ihmees uskon tarvitsevat … tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.

DAJA.
Mua pilkkaatte.

NATHAN. Kun sinä mua pilkkaat. Vaan silti, Recha, pelastuksesi on ihme, mahdollinen Hälle vain, jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden ja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa kuin leikillään — tai ehkä pilkoillaan — säikeillä heikoimmilla.

RECHA. Rakas isä, jos erhetyn, en toki mielikseni mä erhety.

NATHAN. Et: oppiahan otat! — Näes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen, se taikka tämä nenän korkeus; ja teräväin tai tylsäin kulmaluiden ylitse käyvä kulmakarvain kaari sen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy, pykälä, kulma — tunnus turha vain eurooppalaisen villin kasvoilla: jo tulelta sa säilyt Aasiassa! Siin' eikö ihme, ihmeenetsijät? Miks enkeleitä siihen vaivata?

DAJA. Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa, jos enkeliksi uskoo ennemmin kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan? Niin eikö pelastuksen alkusyy, käsittämätön, lähemmältä tunnu?

NATHAN. Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku niin mielellänsä nousis ahjosta hopeapihdeissä, jott' itsekin hopeamaljalta se näyttäis. — Pah! — Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa? Mä kysyn vastaan: mitä hyödyttää? Näes tuntos' Herran läheisyydest' on mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. — Vaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. — Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan — hän olkoon enkeli tai ihminen — te, sinä varsinkin, niin ylevästi kuin suinkin mielisitte palkita? Vai mitä? — Mutta enkeliä kuinka te kyllin voisittekaan palkita? Rukoilla, kiittää häntä huokaillen ja hänen ihailuunsa sulaa voitte, ja hänen päivänänsä paastota ja jakaa almuja. — Mut tyhjää kaikki! — Ma luulen, itse lähimäisinenne siin' enemmän te voitatte kuin hän. Ei paastoistanne liho, almuistanne ei hyödy hän, ei häntä jalommaksi tee ihastuksenne, ei mahtavammaks rukouksenne. Mutta ihmisen!

DAJA. Niin, josp' ois ihminen, hän enemmän sois meille tilaisuutta palveluksiin. Ja kuinka sitä kaipasimmekaan! Mut eihän tahtonut, ei tarvinnut hän yhtään mitään, omaan itseensä hän tyytyi, kuten enkeli vain tyytyy, kuin enkeli vain voi…

RECHA.
Kun vihdoin katos…

NATHAN. Katosi? Kuinka katos? Palmuin alla hänt' eikö enää näy? Vai ootteko jo häntä etempääkin etsineet?

DAJA.
No emme kyllä.

NATHAN.
Ette? Ette, Daja?
Kas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat!
Josp' on se enkeli nyt — sairaana! —

RECHA.
Sairaana!

DAJA.
Sairaana! Ei, älkää toki!

RECHA. Mua kylmä karmii! Daja, koetas, kuin jää on otsani, niin lämmin muulloin!

NATHAN. On tottumaton ilmanalaamme tuo nuori frankki, tottumaton nälkään, säätynsä kovaan työhön, valvontaan.

RECHA.
Sairaana!

DAJA.
Nathan niin vain arvelee.

NATHAN. Hän yksin on, ei ystävää, ei rahaa, joll' ystävän vois palkata!

RECHA.
Ah isä!

NATHAN. Hän toivotonna, vailla lohdutusta, ja tuskain, kuolon saalihina makaa!

RECHA.
Ah missä?

NATHAN. Mies, jok' alttiiks itsensä soi liekeille vuoks aivan ventovieraan — vuoks ihmisen —

DAJA.
Ah, Rechaa säälikää!

NATHAN. Ei tuntea, ei edes nähdä häntä, pelastamaansa, vaivat kiitoksen häneltä säästäin…

DAJA.
Säälikää jo Rechaa!

NATHAN. Ei pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen sen sais hän pelastaakseen — mutta onhan hän ihminen…

DAJA.
Jo riittää! Katsokaas!

NATHAN. Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto tään teon!

DAJA.
Riittää! Surmaattehan Rechan!

NATHAN.
Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut
sä hänet surmaan syöstä. — Recha, Recha!
En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.
Hän, pelastajas, elää — toivu siis!
Ei liene sairaskaan — ei edes sairas!

DAJA.
Ei kuollut, sairas? Eikö?

NATHAN. Varmaan ei! Jumala täällä tehdyn hyvän täällä myös palkitsee. — Nyt lähde! — Käsitätkö, kuin paljon hyvää työtä helpompaa on harras haaveilu? Kuin mielellään veltoinkin haaveilua harrastaa, jott' ei — vaikk' itselleenkin usein syy on hämärä — jäis aikaa hyviin töihin?

RECHA.
Ah, isä, älkää enää koskaan yksin
Rechaanne jättäkö! — Vaan ritarihan
voi matkallakin olla?

NATHAN. Voipa kyllä! Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona ma uteliaan muhamettilaisen nään seisovan, — ken lie?

DAJA.
Kas, dervishinne!

NATHAN.
Ken?

DAJA.
Shakkitoverinne, dervishi!

NATHAN.
Al-Hafi? Tuo Al-Hafi?

DAJA. Sulttaanin rahastonhoitaja.

NATHAN.
Hän! Näätkö unta?
Et, — todella! Hän on se! Tänne käy.
Te pian sisään! Mitä saanen kuulla!

KOLMAS KOHTAUS.

NATHAN ja DERVISHI.

DERVISHI.
Niin, ällistelkää suurin silmin vain!

NATHAN. Sinäkö? Näänkö oikein? Dervishi noin loistava!

DERVISHI. Miks' en? Vai eikö mitään, ei mitään dervishistä tehdä vois?

NATHAN. No totta vois! Mut aina luullut oon, ett' aito dervishi ei salli tehdä itsestään mitään.

DERVISHI.
Kautta profeetan!
En aito dervishi lie varmaankaan.
Vaan milloin täytyy —

NATHAN.
Täytyy? Dervishinkö?
Ei täydy kenenkään — miks dervishin?
Ja mitä täytyis?

DERVISHI. Mitä anotaan ja mikä oikeaa on dervishistä.

NATHAN.
Nyt toden lausuit, kautta Jumalani!
Sua syleilen, — mies, veljeni liet vielä?

DERVISHI.
Miks ette kysy, mikä oon mä nyt?

NATHAN.
Olitpa mikä olit!

DERVISHI. Jospa olen ma virkamies, jonk' ystävyys voi teille tukala olla?

NATHAN.
Josp' on sydämes
dervishin vielä, siihen luotan mä.
Vain pukunas on virkamies.

DERVISHI. Sen myös on tarvis kunniata. — Mikä oisin mä teidän hovissanne, arvioikaas?

NATHAN.
Dervishi vain. Tai ehkä myöskin — kokki.

DERVISHI.
No niin! Jott' unhoon ammattini jäisi.
Vai kokki? Tai myös juomanlaskija? —
Saladin sentään paremmin mun tuntee:
rahastonhoitajakseen teki. —

NATHAN.
Niinkö?

DERVISHI. Pienemmän, nähkääs, — yhä suurempaa isänsä valvoo, — perherahastoa.

NATHAN.
Suur' on se perhe.

DERVISHI. Suurempi kuin luullaan: jokainen kerjurihan siihen kuuluu.

NATHAN.
Saladin kerjureita vihaahan —

DERVISHI. Niin että maasta perinjuurin aikoo ne hävittää, — vaikk' itse kerjuusauvaan sen vuoks sais tarttua.

NATHAN.
Niin, juuri niin!

DERVISHI. Sen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan! Tyhjääkin tyhjempi näes rahastonsa on aina illan tullen. Nousuvesi, kyll' aamuin korkea, jo keskipäivin on aikaa laannut —

NATHAN. Kanavat kun nielee sen osiks, eikä niitä sulkea, ei täyttää mikään voi.

DERVISHI.
Tuo sana sattui!

NATHAN.
Sen seikan tunnen.

DERVISHI. Paha kyllä, jos on ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken. Vaan haaskoina jos kotkia he ruokkii, se vihoviimeist' on.

NATHAN. Ei, dervishi, ei sentään!

DERVISHI.
Teidän helppoa on haastaa.
Mit' annatte, jos saatte paikkani?

NATHAN.
Se mitä tuottaa sulle?

DERVISHI. Minulle? Vain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte. Kun luode kassass' on — ja usein on se — te siihen vuoksen luotte omillanne ja korot mielin määrin otatte.

NATHAN.
Ja koron koron korot?

DERVISHI.
Niinpä niin!

NATHAN.
Pääomani vain korkoja ois vihdoin —

DERVISHI.
Se eikö houkuta? Siis erokirja
koht' ystävyydellemme kirjoittakaa!
Ma teihin luotin suuresti.

NATHAN.
Vai niin?
Mitenkä? Kuinka niin?

DERVISHI. Ett' auttaisitte mua kunnialla virkaa hoitamaan; ett' aina kassanne ois avoin mulle. — Epäättekö?

NATHAN. No, ymmärrystä hiukan! Eroitus huomaa! — Sulle — miksi ei? Al-Hafi dervishi ain' asioineen mun luo on tervetullut. Vaan Al-Hafi sulttaanin defterdar, ma jolle — joka —

DERVISHI. Sit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys ja hyvyys aina tasapainoss' ovat! Vaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia te jaatte, vaan hän kohta yks on jälleen. — Kas, Saladin näin loistoon puki minut. Tään puvun, ennenkuin se haalistuu tai repaleiksi muuttuu dervishin, sen nostan naulaan Jerusalemissa ja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran pian mestareineni käyn paljain jaloin.

NATHAN.
Sa laises oot!

DERVISHI.
Ja pelaan shakkia.

NATHAN.
Se onnes!

DERVISHI. Arvatkaas, mi lahjoi minut? Mun kerjuuniko jotta loppuis jo? Jott' itse kerjureille komeilla ja tuokiossa ylvään kerjurin rikkaaksi poloiseksi muuttaa voisin!

NATHAN.
Ei sentään tuo.

DERVISHI.
Vaan juttu rumempi!
Imartelua maistoin ensi kerran
ma Saladinin hyvän luulon vuoksi. —

NATHAN.
Jok' on?

DERVISHI. 'Vain kerjuri voi kerjurin miel' alat tietää; kerjurille almun vain kerjuri voi taitavasti antaa. — Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, — hän sanoo. — Tylyst' antoi hän, jos antoi; anojan ensin tuiki tutki hän, ei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää vain puutteen sai, vaan vaati selville myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin syyn tämän mukaan rovon punnitsi. Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni ei Hafiss' ilmene niin tylynä! Ei ole hän kuin tukkeutunut putki, mi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen niin sameana esiin pärskyttää. Mun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' — Niin linnustajan pilli houkutteli, ja hölmö ansaan takertui. — Ma narri, ma narrin narri!

NATHAN. Tyynnä, dervishini, vain tyynnä!

DERVISHI. Mitä! Eikö ole narri, satojatuhansia ihmisiä ken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa, vaan yksille on muka ihmisrakas? Ken matkii taivaan Herran lempeyttä, mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa eroa tekemättä yli pahain ja yli hyväin, erämaan ja pellon, — vaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole: hän eikö narri, narri ole? Eikö?

NATHAN.
Jo riittää! Lakkaa!

DERVISHI. Suokaa näyttää mun, mik' itsekin oon narri! — Eikö narri hän ole, joka tuosta narriudesta viel' etsii hyvän puolen, jotta vois tuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa myös itse tähän narriuteen? Vai mitä se ois?

NATHAN. Al-Hafi, joutuin pakene taas erämaahasi! Mä pelkään, että ihmisten keskellä voit unhoittaa pian ihmisyytes.

DERVISHI. Sitä itsekin mä pelkään. Hyvästi!

NATHAN.
Noin äkin pois? —
Al-Hafi, karkaako sult' erämaas?
Hoi, varrohan! — Al-Hafi, kuule mua! —
Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme.
Hän miehen tuntenee.

NELJÄS KOHTAUS.

DAJA, rientäen esiin. NATHAN.

DAJA.
Oi Nathan, Nathan!

NATHAN.
Mik' on nyt?

DAJA.
Hän on näkyvissä taas
On näkyvissä taas!

NATHAN.
Ken, Daja, ken?

DAJA.
Hän! hän!

NATHAN.
Ain' näkyneehän joku hän!
Vai teidän 'hänkö' vain on 'hän'? — Vaikk' oisi
hän enkeli, ei niin saa olla, ei!

DAJA. Eestaas hän palmuin alla astelee ja taittaa silloin tällöin taatelin.

NATHAN.
Ja syö? — Kuin mies? Kuin ritari?

DAJA. Mua miksi taas kiusaatte? — Jo Rechan valpas silmä tiheiden palmuin takaa hänet keksi, vain häntä vartioi. — Te oitis menkää luo hänen, — Recha pyytää, vannottaa. Oi heti! Recha ikkunasta viittaa, hän käykö kohden vaiko loittonee. Oi heti!

NATHAN. Selästäkö kameelin näin suoraan? Sopiiko se? — Riennä sinä luo miehen, ilmoita mun tuloni. Vain poissaollessani, huomaa se, ritari väitellyt on taloani. Hän saapuu mielellään, kun isä kutsuu hänt' itse. Mene, kutsu kauniisti mun puolestani.

DAJA.
Turhaa! ei hän tule.
Luo juutalaisen ei hän koskaan tule.

NATHAN.
Siis mene edes pidättämään häntä,
hänt' edes silmilläsi seuraile.
Ma tuokiossa tulen jälkees. Mene!

(NATHAN rientää sisään, DAJA ulos.)

VIIDES KOHTAUS.

Näyttämö: palmutori. RISTIRITARI käyskelee edestakaisin palmujen alla. Eräs MUNKKI seuraa häntä syrjemmällä jonkun matkan päässä, aivan kuin haluten puhutella häntä.

RITARI. Tuo minust' ei vain seuraa kaipaa! — Kas, kuin käsiini hän tähtää! — Hyvä veli, — tai nimittää saan ehkä isäksikin?

MUNKKI.
Vain veli oon — vain palveleva veli.

RITARI.
Niin, veli, kunp' ois jotain itselläni!
Vaan, taivas nähköön, tyhjä oon —

MUNKKI. Mä silti syvästi kiitän! Taivas palkitkoon tuhansin verroin hyvän tahtonne. Vain tahto onhan antajan, ei lahja. Vuoks almun herran jälkeen lähetetty en olekaan.

RITARI.
Vaan sentään lähetetty?

MUNKKI.
Niin, luostarista…

RITARI. Jossa pyysin äsken mä pyhiinvaeltajan-atriaa?

MUNKKI. Jo katetut on pöydät: palatkaa siis sinne kerallani, herra.

RITARI.
Miksi?
En aikoihin kyll' ole lihaa syönyt, —
vaan mitä siitä? Taatelit on kypsät.

MUNKKI.
Varokaa, herra, sitä hedelmää!
Ei sitä paljon siedä nauttia:
se pernan salpaa, veren synkentää.

RITARI.
Josp' oonkin mielelläni synkeä?
Vaan teit' ei jälkeeni lie lähetetty
vain varoituksen vuoks?

MUNKKI. Oh ei! — Mun on vain suonenlyöntiänne tarkattava.

RITARI.
Ja itse ilmaisette sen?

MUNKKI.
Miks en?

RITARI (itsekseen). Ovela veli! — Teidänlaisianne lie luostarissa paljonkin?

MUNKKI.
En tiedä.
Mun, rakas herra, täytyy totella.

RITARI.
Järkeilemättä teettekö sen myös?

MUNKKI.
Kuin totella voin muuten, rakas herra?

RITARI (itsekseen). Ain' yksinkertaisuus on oikeassa! — Kai tietää saan myös, ken se minuun tahtois lähemmin tutustua? Itsestänne en sitä usko.

MUNKKI.
Sopisko se mulle?
Mua hyödyttäiskö se?

RITARI. Siis kelle sopii uteliaisuus, ketä hyödyttää?

MUNKKI. Kai patriarkkaa, luulen. — Hän se minut lähetti jälkeenne.

RITARI.
Vai patriarkka?
Punainen risti valkovaipassa
lie outo hälle?

MUNKKI.
Mulle ei!

RITARI. No, veli: mä ristiritari ja vanki oon. — Kun lisään: vangiks' jäin Tebninissä, jonk' aselevon viime hetkellä me ottaa mielimme, päin Sidonia sen jälkeen rynnätäksemme; — kun lisään: kahdestakymmenestä vangista mä yksin Saladinilta sain armon, — niin patriarkka tietää kylliksi. Jo enemmän kuin kylliksi.

MUNKKI. Vaan tuskin enemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois hän myös, miks armahtanut Saladin on herraa yksin.

RITARI. Tiedänkö sit' itse? Jo kaula paljaana ma polvistuin ja varroin iskua, — niin katseen tähtää Saladin minuun, syöksee luo ja viittaa. Pois putoo kahleeni, ma nousta saan; ma tahdon kiittää: hän on kyynelissä; hän lähtee, minä jään: vait kumpikin. — Tään seikan patriarkka itselleen saa syineen selvitellä.

MUNKKI. Siitä päättää hän, että suuriin töihin Jumala on teitä varjellut.

RITARI. Niin, suuriin töihin! Juutalaistytön tulest' auttamaan; uteliaita Siinaill' opastamaan, ja muuhun sellaiseen.

MUNKKI.
Viel' ehditte! —
Eik' ole tuokaan vallan mitätöntä.
Ehk' itse patriarkalla jo on
täysarvoisia töitä herraa varten.

RITARI. Vai niin? Vai luulee veli? — Jotain onko hän viittaillut jo teille?

MUNKKI.
Onpa kyllä!
Vain tutkia mun ensin täytyy herraa,
mies oikea hän onko.

RITARI.
Niinpä niin!
(Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! — No siis,

MUNKKI. Tie lyhin lie, jos suoraan herralle ma kerron patriarkan toivomuksen.

RITARI.
Jok' on?

MUNKKI. Hän herran huostaan jättänyt ois erään kirjeen.

RITARI. Mun? En lähetti ma ole! — Tuoko tehtävä se oisi suurarvoisempi kuin ne, joita ennen ma suoritin?

MUNKKI. On varmaan! Kirje tuo — niin sanoi patriarkka — läheisesti se koko kristikuntaa koskee. Kerran saa taivaan Herralt' erikoisen kruunun — niin sanoo patriarkka — hän, ken vie sen kirjeen taitavasti määrän päähän. Ja arvollisin — sanoo patriarkka — sen kruunun saajaksi on herra.

RITARI.
Minä?

MUNKKI. Ei kukaan, nähkääs, — sanoo patriarkka — sen kruunun ansioon lie taitavampi kuin herra on?

RITARI.
Kuin minä?

MUNKKI. Vapaahan tääll' ootte; kaikki paikat nähdä saatte; kaupungin piirityksen, puolustuksen te ymmärrätte — sanoo patriarkka paraiten arvioida osaatte sen toisen sisämuurin, jonka äsken Saladin rakennutti, selvimmin sen — sanoo patriarkka — kuvaatte Jumalan sotureille.

RITARI. Hyvä veli, selitä lähemmin jo kirje mulle!

MUNKKI. Niin, sitä — sit' en kyllä täysin tunne. Vaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. — On patriarkall'… Ihmeekseni usein käy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis vain taivaassa, voi samall' alentua niin paljon asioita tietämään tään maailman. Lie karvasta se hälle.

RITARI.
Siis — patriarkalla —?

MUNKKI. On tarkka tieto ja vallan varma, milloin, mistä päin ja miten, kuinka voimakkaana käy Saladin ryntäämään, jos ilmi puhkee taas sota.

RITARI.
Tuonko tietää hän?

MUNKKI. Ja sen hän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi, jott' arvioida hänkin suunnilleen vois, onko vaara liian peloittava, vai onko aselepo, minkä te, ritarit, uljaasti jo rikoitte, hinnalla millä tahans' uusittava.

RITARI. Kas siinä patriarkka! — Niinpä vain! Tuo jalo herra mua ei pyydäkään vain viestinviejäksi, vaan — vakoojaksi. — Sanokaa, hyvä veli, herrallenne: mikäli selvän saitte minusta, en ole sitä maata. — Itseäni mun viel' on katsottava vangiksi, ja ristiritarien tehtävänä on yksinomaan kaipaa käytellä, ei vakoilla.

MUNKKI. Kas sitä minäkin! — Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. — Vaan jäljellä on paras. — Patriarkka on vielä urkkinut, min niminen ja miss' on Libanonilla se linna, min kätköiss' on ne summat suunnattomat, joill' isä varovainen sulttaanin väkensä; pestaa, sotavalmistelut kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee Saladin siihen linnaan syrjäteitä, vain nimeks seuruetta mukanaan. — Kai ootte huomannut?

RITARI.
En koskaan!

MUNKKI. Milloin Saladin helpompi ois siepata ja armonisku antaa hänelle? Te säpsähdätte? — Oh, jo tarjoutunut hurskaita maroniittejä on pari samaiseen uhkatekoon, kunhan vain saa johtajakseen kunnon miehen.

RITARI. Joksi taas minut valinnut on patriarkka?

MUNKKI. Hän luulee, että Ptolemaiksesta paraiten kättään avuks ojentaa kuningas Fiilip.

RITARI. Mulle, veli, mulle? Kuin ette äskettäin jo kuullut ois, juur' äsken, mikä suhde Saladiniin minua sitoo?

MUNKKI.
Kuulinhan.

RITARI.
Ja silti —?

MUNKKI.
Niin oikein — tuumii patriarkka —, mutta
Jumala, ritaristo…

RITARI.
Niist' ei mitään!
Mua konnuuteen ei vaadi ne!

MUNKKI.
Ei toki?
Vaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina,
mi ihmisistä — tuumii patriarkka.

RITARI. Saladin säästi henkeni: mä häntä murhalla kiittäisinkö?

MUNKKI. Hyi! — vaan silti Saladin yhä — tuumii patriarkka — on kristikunnan vihamies, jok' ei saa oikeutta olla ystävänne.

RITARI. Miks ystävä? Kun en ma konna hälle, en kiittämätön ole?

MUNKKI. Siksipä! — Vaan kiitoksesta — tuumii patriarkka — eess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa, jos ei mua autettu vuoks itseni. Ja koska kuuluu — tuumii patriarkka — ett' armahtanut teit' on Saladin vain, koska olentonne, ilmeenne hänelle jotain kertoi veljestään…

RITARI. Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, — Kunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin! Jos piirtosellakaan mun kuvaani lie luonto lähentänyt veljes kuvaan — miks ei myös sieluissamme samaa ois? Ja jonkun patriarkan mieliksi salata voisinko sen sielun leiman? — Ei, niin ei valhettele luonto, niin ei Jumala töissään riitele! — Pois menkää! Pois, veli! Sappeani säästäkää!

MUNKKI.
Niin, menen — menen mieluummin kuin tulin.
Vain anteeks anon, herra. Meidän munkkein
päämiehiämme tulee totella.

KUUDES KOHTAUS.

RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.

DAJA. Ei munkki hänen luotaan näyttänyt hyvillä mielin lähtevän. — Mut täytyy mun onneani koettaa.

RITARI.
Kas, oivaa!
Lie tosi sana: kahdet kynnet on
aseina pirun — munkki sekä nainen.
Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.

DAJA.
Te, tekö täällä, jalo ritari? —
Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa
olette piillyt? Sairaana tok' ette?

RITARI.
En.

DAJA.
Tervennä siis ootte ollut?

RITARI.
Niin.

DAJA.
Olimme kovin huolissamme teistä.

RITARI.
Vai niin?

DAJA.
Te varmaan matkall' olitte?

RITARI.
Niin olin.

DAJA.
Vasta tänään palasitte?

RITARI.
Jo eilen.

DAJA.
Tänään saapui Rechan isä.
Ja nyt kai toivoa saa Recha?

RITARI.
Mitä?

DAJA. Mit' anonut niin usein teilt' on jo. Ja isä itse teitä välttämättä nyt kohta kutsuu. Babylonista kahdellakymmenellä kameelilla hän täydet, kalliit ryytikuormat toi ja jalokivet, kankaat arvokkaimmat ja kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy tai Persiasta taikka Syyriasta, niin, jopa Kiinasta.

RITARI.
En osta mitään.

DAJA. Kuin ruhtinas hän suur' on väestään. Mut usein ihmetellyt oon, miks häntä se 'Nathaniksi viisaaks' ylistää, ei 'rikkaaksi'.

RITARI. Kai rikas sekä viisas on siitä yhtä.

DAJA. Hyväks sittenkin ois häntä ennen muuta kutsuttava. Hyvyyttään ette voi ees kuvitella. Kun kuuli Rechan kiitosvelan teille, mit' oiskaan teille sinä hetkenä hän tehnyt, antanut!

RITARI.
Kas, kas!

DAJA. Nyt tulkaa ja kokekaa ja nähkää!

RITARI.
Mitä siis?
Kuin pian hetki ohi on?

DAJA. Jos ei hän niin hyvä ois, niin kauan oisinko mä häneen tyytynyt? Te luuletteko, ett' arvo kristityn on vieras mulle! — Ei minullekaan kehtoon lauleltu, ett' on mun Palestiinaan miestäni vain siksi seurattava, että siellä saan juutalaisen lasta kasvattaa. Soturi jalo Freedrik-keisarin ol' armas mieheni —

RITARI. Ja syntyisin Sveitsistä, kunnian ja armon sai hän keisarin ja majesteetin kanssa yht'aikaa samaan jokeen hukkua. Kuin monasti sen kuullut oon jo, vaimo? Mua ahdistamast' ettekö voi laata?

DAJA.
Ahdistamasta! Taivas!