RUHTINAS SEREBRJANI

Kertomus Iivana Julman ajoilta

Kirj.

ALEKSEI KONSTANTINOVITSH TOLSTOI

Venäjän kielestä suomentanut K. K. Saarikoski

Tampereella 1890, Hj. Hagelbergin kustannuksella.

SISÄLLYS:

I. Opritshnikit. II. Uusia tovereita. III. Loitsiminen. IV. Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa. V. Kohtaaminen. VI. Vastaanotto. VII. Aleksandrovan sloboda. VIII. Pidot. IX. Tuomio. X. Isä ja poika. XI. Öinen juhlakulku. XII. Panettelu. XIII. Vanjuha Persten ja hänen toverinsa. XIV. Korvapuusti. XV. Suutelu-tilaisuus. XVI. Ryöstö. XVII. Veren manaus. XVIII. Vanha tuttu. XIX. Venäjän mies muistaa hyvän. XX. Iloista väkeä. XXI. Satu. XXII. Luostari. XXIII. Tie. XXIV. Rosvojen kapina. XXV. Valmistus taisteluun. XXVI. Veljeys. XXVII. Basmanov. XXVIII. Ero. XXIX. Silmätysten. XXX. Miekan loihtiminen. XXXI. Jumalan tuomio. XXXII. Vjasemskin taikapussi. XXXIII. Basmanovin taikapussi. XXXIV. Narrin kaapu. XXXV. Mestaus. XXXVI. Palajaminen slobodaan. XXXVII. Anteeksi anto. XXXVIII. Lähtö slobodasta. XXXIX. Viimeinen kohtaaminen. XL. Jermakin lähettiläiskunta.

I Luku.

Opritshnikit.

Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,[1] ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.

Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.

Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui: keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.

— Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita. Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.

Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa, jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.

Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen, itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta, melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen, mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen, että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä ei hänelle oltu suotu.

Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.

Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä, jolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät heleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin aalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa olisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka ruohonkorrella.

Kirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi vuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja metsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.

Petoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen Iivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut hänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja tunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä käsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata kuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja entisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei yksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa. Hänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi kultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät löytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.

Jo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä iloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että siellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat poikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit liikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla. Päässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat, milloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja heittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken tyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat joukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja hyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.

Kylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.

— Heleijaa! — sanoi hän iloisesti, — katsokaapa, isäseni, kuinka ne, susi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä tässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi matkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka papuja puisi.

— Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! — sanoi ruhtinas, joka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.

— Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt. Sanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan taival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin väsyneet.

— No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.

— Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: — alas hevosilta, kattilat esiin, tehkäät tuli.

Sotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He kiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi hevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä korkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat ottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan, jatkaako ilonpitoa vai ei.

— Älkää kursailko, hyvät ihmiset, — sanoi ystävällisesti Nikita Romanovitsh: — jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.

— Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. — Jollei sinun armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me, jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo terveydeksemme! .— Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: — mitä pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.

— Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.

— Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella. Niin on tsaari käskenyt!

Ruhtinas Serebrjani tulistui.

— Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!

— Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan tekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä Stepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa oli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki, vieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko puhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi rievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin: ottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän! Ja kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.

Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.

— Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?

— Niin, — vakuutti talonpoika, — mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.

— Hupsu! huudahti ruhtinas, — älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin väeksi! — En saa päähäni, — hän ajattelu — Erityiset merkkinsä? Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!

Sillävälin piiritanssia jatkettiin.

Nuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika kumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja tyttöjä.

— Herra appiseni, — lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, — pane minulle olutta!

— Rouva anoppiseni, leivo piiraita!

— Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!

Otettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat sulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin. Sulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois sukulaisensa.

— Mene hiiteen, appi!

— Mene hiiteen, anoppi!

— Mene hiiteen, lanko!

Joka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin pojan.

Talonpojat nauraa hohottivat.

Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika, ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.

— Pelastakaa! kätkekää! — huusi hän, tarttuen talonpoikain vaatteisin.

— Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän toki opritshnikit?

Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään; kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.

— Tuolla, tuolla, — änkytti hän vapisevalla äänellä, — ryytimaiden takana, minä paimensin vasikoita … silloin he tulivat ja alkoivat teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,[2] rupesi rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta minua…

Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta päästä…

— Onnettomuus! onnettomuus! — huusivat he: — opritshnikit! juoskaa, tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja Sergevaan löivät kuoliaaksi.

Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä, sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja koiranpää.

— Goida! Goida! — huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni, pojat! Ei ketään saa säästää!

Talonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.

— Isäsemme! Bojari! — vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä ruhtinasta: — älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!

Mutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.

— Missä on bojari? — kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille tahoille. — Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat rientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää, voi, me olemme kuoleman omat!

Reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.

— Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset karkasivat?

Talonpoika kumarsi ääneti.

— Ripustakaa hän koivuun! — huudahti mustaparta: — hän pitää vaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!

Muutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät silmukan talonpojan kaulaan.

— Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää, veikkoseni, älkää surmatko vanhusta!

— Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!

Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.

— Kuka sinä olet, roisto? — kysyi ruhtinas.

— Ja ken sinä? — vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.

Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.

— Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!

— En ole sinun palkollisesi, rosvo, — vastasi mustaparta mitään pelkoa osoittamatta; — mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut kajota tsaarin väkeen!

Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.

Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat päässeet pakoon.

— Sitokaa tämäkin! — bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia, mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi kieltää, urhea poika! — ajatteli ruhtinas; — sääli, että hän on rosvo."

Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.

— Katso, isäseni, — hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja, silmukat päässä: — millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!

Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.

— Mitä ihmisiä nämä ovat? — kysyi ruhtinas. — minkätähden olette sitoneet heidät satuloihin?

— Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot. Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä vartioimaan.

— Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!

Vapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta kiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan, miten kävisi voitettujen.

— Kuulkaa, hirtehiset, — ruhtinas virkkoi vangituille opritshnikeille: — kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin palvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?

— Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai etkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä, opritshikeitä.

— Kirotut! huudahti Serebrjani; — jos henki on teille kallis, puhukaa totta!

— Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, — sanoi mustapartanen mies ivallisesti hymyillen, — etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt? Tosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee loiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!

Rosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.

— Kuuleppa, poikaseni, — hän sanoi: — sinun pelkäämättömyytesi miellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla sano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä, hirttämään sinut. —

Rosvo oikasihen ylpeästi.

— Minä olen Matvei Homjak, — hän vastasi, — Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja tsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee, että lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta; mutta koiranpää — että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka olen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä nimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?

Ruhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa. Tämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä. Mutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita Romanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria sekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat kauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken uhkasi talonpoikaraukkaa.

Silloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa satuloista, tuli hänen luokseen.

— Salli, bojari, minun lausua sananen.

— Puhu!

— Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden koirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä et näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi vielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä heidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua, bojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta, hirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule lähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.

Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja; vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria, että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä. Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly, ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.

— Kuka sinä olet, nuori mies? — kysyi Serebrjani; ja mintähden puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?

— Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä vaan sinua suorastaan.

Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet, ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin kanssa yksin ajavansa eteenpäin.

— Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, — sanoi tuntematon, — vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.

Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.

— Bojari isäseni, — sanoi hän, — saattaa olla niinkin, että tämä nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät syököön!

Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti, huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.

— Se oli mukavin keino, — sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän, mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.

Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili, partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.

— Bojari, — sanoi hän, — jos tahdot matkata ainoastaan yhden ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun. Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä läimäyttää enemmän kuin neljä.

Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä matkalle.

II Luku.

Uusia tovereita.

Tiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä olisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä kaikenlaisilla verukkeilla.

— Kah, susi heidät syököön! — sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: — minkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä pyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.

Sillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.

— Bojari, — sanoi hän, — teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret miehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa. Ne ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat. Näinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?

— Olkootpa vaikka ilkeitä, — vastasi ruhtinas huolettomasti, — kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan vielä opritshnikit!

— Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan vahingoita.

Pimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului ainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.

Kulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi säestää.

Tämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän tapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä kävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä Moskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa oli taas äkkiä siinä kirkossa, jossa hän ennen lähtöään kuunteli messua ja jossa keskellä juhlallista laulua, keskellä rahvaan hyminää hänet hurmasi hellä ja sointuva ääni, jota ei miekkain kalske, eikä litvalaisten tykkien jyrinä ollut voinut hälventää.

"Jää hyvästi, ruhtinas!" sanoi hänelle salaa tämä ääni; "minä rukoilen edestäsi"… Sillä välin tuntemattomat jatkoivat laulamistaan, mutta heidän sanansa eivät vastanneet bojarin ajatuksia. Laulussa puhuttiin arojen runsaista rikkauksista, Volga-emosta, kulkurimiehen vapaasta elämästä. Äänet milloin yhtyivät, milloin erkanivat, milloin soluivat tasaista juoksua, kuin leveä virta, milloin nousivat ja laskeutuivat raivoisina aaltoina, ja vihdoin, lennettyään ylös korkealle, liitelivät taivaalla, kuin kotkat levitetyin siivin.

Surullista ja iloista oli tyynenä kesäyönä, keskellä äänetöntä metsää, kuunnella sujuvata venäläistä laulua. Siinä on sekä tuskaa loppumatonta, toivotonta, siinä myöskin voimaa voittamatonta, siinäpä kovan kohtalon jälkeä, rautaista sallimusta, yksi kansallisuutemme pääominaisuuksia, joka voi selittää paljon, mikä venäläisessä elämässä näyttää käsittämättömältä. Ja mitä ei vielä kuulisi laulussa, laulettuna keskellä kesäistä yötä ja hiljaista metsää!

Kimakka vihellys keskeytti bojarin ajatukset. Kaksi miestä karkasi puiden takaa ja tarttui hänen hevosensa suupieliin: Kaksi muuta kävi hänen käsiinsä kiinni. Vastustaminen oli mahdoton.

— Ah, roistot! — huudahti Miheitsh, jonka tuntemattomat ihmiset myöskin olivat ympäröineet; — Ah, susi heidät syököön! Ovatpahan pettäneet meidät, ne kirotut!

— Kuka kulkee? — kysyi karkea ääni.

— Muorin värttinä! vastasi nuorempi ruhtinaan uusista tovereista.

— Ukon virsussa! virkkoi karhea ääni.

— Mistä Jumala tuopi, maamiehet?

— Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi ruhtinaan seuralainen.

Kädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen, tunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.

— Näet, bojari, — virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta — sanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain. Anna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme. Myllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin pari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.

— Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan toisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!

— Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta tuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin satuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja että me aina olemme uskollisia orjiasi.

— Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?

— Minulla ei ole yksi nimi, — vastasi nuorempi tuntemattomista. — Tällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys minulle löytyä.

Pian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi vedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei voinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän vanhus.

— Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. — Enpä odottanut sinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän kanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole kauroja, ei heiniä, eikä illallista!

Persten puhui jotakin myllärille ymmärtämättömällä kielellä. Ukko vastasi samanlaisilla ymmärtämättömillä sanoilla ja lisäsi puoliääneen:

— Olisinpa iloinenkin veikkoseni, mutta odotan vierasta; sellaista vierasta — Jumala varjelkoon, kuinka kiivas!

— Mutta puoti myllyn takana? sanoi Persten.

— On säkeillä ahdattu täyteen.

— Mutta aitta? Kuuleppas veli, sinun on heti hankittava paikka, kauroja hevosille, ja illallista bojarille! Mehän tunnemme toisemme, minua et petä!

Mylläri johdatti muristen matkustajat puodille, joka oli noin kymmenen askeleen päässä myllystä, ja missä, huolimatta leipä- ja jauhosäkeistä, oli tilaa vallan tarpeeksi.

Silläaikaa kun hän läksi pärettä noutamaan, Persten ja hänen toverinsa heittivät jäähyvästit bojarille.

— Mutta sanokaa, veikot, — kysyi Miheitsh, — mistä etsin teitä, jos ruhtinas ehkä, tämänpäiväisen asian johdosta, tarvitseisi todistajia?

— Kysy tuulelta, — vastasi Persten, mistä se tulee? Kysy aallolta vieriävältä, missä sillä on kotinsa. Me olemme kuin terävät nuolet, — lennämme jänteestä: mihin nuolenkärki tunkeutuu, siellä on myös sen koti! Todistajiksi, — jatkoi hän naurahtaen, — me emme hänen ruhtinaalliselle armolleen kelpaa. Mutta jos meitä mihin muuhun tarvitaan — tule, ukkoseni myllärin luokse; hän sanoo sinulle, miten etsiä Vanjuha Perstenin.

— Katsohan, susi sinut syököön! — ärähteli itsekseen Miheitsh: — millaisia vikuraisia puheita laskettelee!

— Bojari; — sanoi Persten poistuen, — tottele minua, älä kehu Moskovassa, että tahdoit hirttää Maljuta Skuratovin palvelijan ja sitten pehmitit häntä kuin vierasta sikaa.

— Kas kuinka opetti! — ärähti taas Miheitsh: — päästä rosvo menemään, älä hirtä rosvoa, äläkä vielä kehase, että tahdoit hirttää! Olipa konstinsa oppinut, näkyy, että ovat samasta papumaasta! Älä huolehdi veli, — lisäsi hän ääneen, — meidän ruhtinas ei pelkää mitään; hän välittää viis sinun Skurlatovistasi; hän on vastuunalainen ainoastaan tsaarille!

Mylläri toi sytytetyn päreen ja pisti sen seinänrakoon. Sitten hän toi kaalia, leipää ja haarikan olutta. Hänen piirteissään oli kummallinen sekoitus hyvänluontoisuutta ja konnamaisuutta; hivukset ja parta olivat kokonaan harmaat, mutta silmät kirkkaanharmaat väriltään; hänen kasvoihinsa oli kaikille tahoille syviä ryppyjä uurtunut.

Illastettuaan ja rukoiltuaan Jumalaa, ruhtinas ja Miheitsh ojensiihevat säkeille; mylläri toivotti heille hyvää yötä, syvästi kumartaen, sammutti päreen ja meni ulos.

— Bojari, — sanoi Miheitsh, kun olivat jääneet yksikseen: — suotta minusta jäimme tänne. Parempi olisi matkata Moskovaan.

— Jottako häiritä Jumalan ihmisiä keskellä yötä? Kiivetä hevosen selästä ja aukaista puomeja joka kadulla?

— Niinpä, isäseni, parempi on aukaista puomeja kuin nukkua pirun myllyssä. Senkin kirotut, kun kulettivat meidät juuri myllyyn! Ja vielä Johannes Kastajan päivänä! Hyi sinä hiiden pesä!

— No mikä sinua tässä vaivaa, mikä?

— Ei mikään, isäseni! sekä maata on rauhallista, että kaali oli hyvää, ja hevosille on runsaasti kauroja sirotettu; mutta se on paha, ruhtinas, että isäntä on mylläri!

— Mitä siitä, että hän on mylläri?

— Niin siitäkö, että hän on mylläri? — sanoi Miheitsh kuumaverisesti. — Näinköhän sinä et tiedä, ruhtinas, ettei ole mylläriä, joka ei olisi paholaisen kanssa liitossa jo syntymästään saakka? Tahi luuletko sinä että hän ilman paholaista osaisi tehdä myllyn toetta? On hänessä pirua kaksi! Susi hänet syököön!

— Olen minä sitä kuullut — sanoi ruhtinas, — vähänkös sitä ihmiset puhuvat. Mutta nyt aika valita; ota vastaan minkä Jumala lähetti.

Miheitsh oli hetken vaiti; sitten hän haukotti, oli vielä vähän aikaa ääneti ja kysyi jo unisella äänellä:

— Mutta mitä sinä arvelet, bojari, mikä mies tämä Matvei Homjak on, jonka sinä heitit hevosen selästä maahan?

— Arvelen, että hän on rosvo.

— Samoin minäkin luulen. Mutta mitä arvelet, bojari, mikähän mies tämä Vanjuha Persten on?

— Luulen, että hän myöskin on rosvo.

— Niinpä minäkin luulen. Ainoastaan tämä rosvo on hiukkasta puhtaampi tuota rosvoa. Mutta miten sinusta näyttää, bojari, kumpiko rosvo on sinusta vähän puhtaampi, Homjak tahi Persten?

Ja vastausta odottamatta Miheitsh alkoi kuorsata. Pian nukkui myöskin ruhtinas.

III Luku.

Loitsiminen.

Kuu kohosi taivaalle; tähdet kirkkaasti kiiluivat, puoleksi hajonnut mylly ja kohiseva pyörä loistivat hopeankarvaisessa valossa.

Äkkiä kuului kavionkapsetia, ja pian käskevä ääni huusi aivan myllyn luona:

— Hei, noita!

Näytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei vastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:

— Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni kuului.

— Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia on pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!

— Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! — kiljasi se, jota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan tänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!

— Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä sinulle jo sanoin — asia pelkää melua, mutta matkustavaisten karkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne nukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!

— No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi parempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä ajateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!

— Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen, sen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan vallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista, silloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.

— No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.

Tulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti vielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia tupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.

— Mitenkä, ruhtinas, — sanoi mylläri, — oletko oppinut sanat?

— Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.

— Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?

— Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, — ei mikään auta! Taannoin näin hänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi ja riensi huoneesen.

— Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua sinulle sana.

— Puhu, ukko!

— Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua…

— Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.

— Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?

— Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?

— Mutta jos … — jatkoi mylläri änkyttäen: — jollei hän rakastaisi miestänsä?

— Ah, sinä metsänpeikko! — huudahti ruhtinas: — kuinka tämä on sinun päähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin molemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!

Mylläri astui pelossaan taappäin.

— Noita, — jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, — auta minua! Rakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt! Kokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En rukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää karahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan ratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin kuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, — tuskaani en voinut juomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin kaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin pöydässä yhdessä pyövelien kanssa, — semmoisten kuin Grjasnoin ja Basmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin kyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä sammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että opritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa kiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta Skuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen saattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä helvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet minua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole tullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen ruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta loppua!

Mylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua luonnettaan, oli peloissaan hengestään.

— Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö minkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä noitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!

— Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On ruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, — kootaan Pietarin paastona. Sillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa Lisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha käänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti ja ripusta kaulaasi — kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.

Vjasemski naurahti katkerasti.

— Minua jo muutenkin pelätään, — sanoi hän: — en tarvitse kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.

— Vielä on Aadaminpää, — kasvaa soiden varsilla: helpoittaa synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.

— Eikö enään ole muita?

— Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka; jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.

— Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan vastenmieliseen?

Mylläri hämmästyi.

— En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee — en tunne!

— Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, — etkö tunne?

— Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho: sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne kappaleiksi.

— Mene hiiteen ruohoinesi! — sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen tuikean silmäyksensä mylläriin.

Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.

— Ukko! — huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: — anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla! Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.

Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

— Armahda minua! nyyhkytti hän: — auta minua! Minä annan sinulle lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!

Mylläri vielä enemmän säikähtyi.

— Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen, Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!

— En nouse, ennenkuin minua autat!

— Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri —: aika on ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!

Ruhtinas nousi.

— Alota, — hän sanoi: — olen valmis.

Molemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun valaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla valitteli nurmi-kärsittäjä. Huuhkain huuteli aika-ajoin sakeassa metsässä.

Ukko ja ruhtinas lähestyivät myllyä.

— Katso, ruhtinas, pyörän alle, kun minä rupean loitsimaan.

Ukko heittäytyi maahan pitkäkseen, ja vielä läähättäen pelosta, alkoi höpistä jonkinlaisia sanoja. Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului muutama hetki.

— Mitä näet, ruhtinas?

— Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.

— Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!

Vjasemski huokaili.

— Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?

— Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden kesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.

— Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin palveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!

— Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi punertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se merkitsee?

Mylläri oli ääneti.

— Mitä se merkitsee, ukko?

— Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!

— Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas, ikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas…

— Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!

— Seis, — sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: — on juurikuin hampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta tirskuisi!

Mylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.

— Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä… Voi kipeätä!

Ruhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.

Kauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:

— Tahdon tietää, rakastaako hän toista?

— Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?

— Kas, minkä löysin portin luota!

Ruhtinas näytti sinistä nauhaa.

— Heitä pyörän alle!

Ruhtinas heitti.

Mylläri veti povestaan savisen taskumatin.

— Ota siemaus! — hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.

Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä rupesi hämärtämään.

— Katsele nyt, mitä näet?

— Hänet, hänet!

— Yksinäänkö?

— En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei voi nähdä…

Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan … yhä likemmäksi, likemmäksi… Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä noita, ole kirottu, kirottu!

Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.

IV Luku.

Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.

Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin, Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja, jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot, vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.

Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet, jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi, honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla, vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on kaunis kaakkusista.

Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset. Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla, ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan, läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!

Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.

Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.

Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt; vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle onnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena Dmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen Jumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.

Kirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti taakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä samettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.

— Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? — kysyi Morosov.

Tunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.

Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi, hänelle turmioksi.

Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään Vjasemskille.

— Jelena Dmitrijevna, — bojari sanoi: — kyllä, oikeinko totta, ettei Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin vaha; suvaitsee, rakastuu!

— En koskaan, — Jelena vastasi, — en koskaan rakastu häneen. Ennen astun alas hautaan!

Bojari katseli häntä sääliväisesti.

— Jelena Dmitrijevna, — hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, — on keino pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.

— Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin jalkoihin.

Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu oljenkorteen.

Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.

— Lapsukaiseni, — hän sanoi, — lupaa tässä ristin kautta, ettet milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan edessä!

— Vannon, vannon! — sanoi Jelena kuiskaten.

Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu; kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina Andrejevitsh Morosovin morsian.

Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei sanoilla eikä ajatuksilla.

Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia, Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä ollut korkeata säätyä.

Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä — nousi pöydästä: ei sovi Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja nimitti häntä koiraksi.

Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.

Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja. Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti rukoili puolisonsa menestykseksi.

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia litvalaisia rykmenttejä?

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut minun palaustani, sinä petit minut!…"

24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat — kantoivat kotiinsa viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan, eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.

Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta. Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria, kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle. Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia, ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.

Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen ratsastajan puoleen:

— Miheitsh, — hän sanoi, — näetkö näitä juopuneita miehiä?

— Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on tullut kuumaksi.

— Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?

— Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!

Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.

— Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?

— Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! — huudahti Miheitsh, ajaen joukon luo: — missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?

— Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?

— Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville, voivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.

— Anna tänne kirje!

— Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö … mitä sinä? Oletko järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?

— Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa hallitsijaa?

— Ah, sinä roisto! — huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla oli alkamaisillaan puhua: — minun herraniko olisi tekemisissä kavaltajain kanssa!

— Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä, pojat, ja ruoskaa selkään!

Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.

— Takasin! — huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta pysähtyivät.

— Jos joku teistä, — jatkoi ruhtinas, — vaikkapa sormellaan tähän mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat vastata hallitsijalle.

Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha. Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat synkästi ja harhailevaisesti.

Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja katseli häntä suoraan kasvoihin.

— Sinä, sinä? hän sanoi, — ikäänkuin ihmetellen: — miksikä sinä olet täällä, näiden joukossa?

Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei riettaiden retkillä kulje".

Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.

— Mikitka, Mikitka! — hän sanoi, ravistaen päätänsä: — mihin sinä olet joutunut?

Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän puhutteli häntä nimeltä.

— Sinä tunnet minut? — hän kysyi.

Vähämielinen naurahti.

— Sinä olet veljeni! — hän vastasi: — minä tunsin heti sinut. Sinä olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä![4] Mutta nämät, — hän jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: — nämä eivät ole meille sukua! Uh!

— Vasja, — sanoi yksi opritshnikeista: — etkö tahdo mitään? Etkö tarvitse rahoja?

— En, en, en! — vastasi heikkomielinen: — sinulta en mitään tahdo! Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!

— Jumalan mies, — Serebrjani sanoi: — minä kysyin, missä bojari Morosow asuu.

— Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.

— Missä hän asuu? — toisti Serebrjani ystävällisesti.

— En sano, — vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: — en sano, sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!

Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.

Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani kääntyi uudestaan opritshnikoihin.

— Kuinka, — hän kysyi, — sanotteko vihdoinkin kuinka löydän Morosowin talon?

— Mene yhä suoraan, — vastasi muuan heistä jurosti. — Siellä, kun käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.

Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.

— Hei! — huusi eräs: — vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano, että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!

— Ja varusta itseäsikin varten nuora! — huusi toinen hänen jälkeensä.

Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.

"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" — hän ajatteli, antaen päänsä painua. — "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa, vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"

Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet täydelliseen rankaisemattomuuteen.

V Luku.

Kohtaaminen.

Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon. Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän puolipäivän auringossa.

Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen, kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat, koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen kokoshnik,[5] ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.

Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.

— Bojaritar, — sanoi yksi heistä: — koetteleppa vielä näitä rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.

— Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, — vastasi Jelena ystävällisesti: — kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt on tarpeeksi.

— Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin pyhäinkuva kehässään!

— Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!

— No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?

— Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin lauloit, kun marjoja poimitte!

— Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se on surullinen laulu, ei iloinen.

— Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!

— Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, — laulan; älä vain jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te ystävättäreni, säestäkää!

Tytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:

Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois, Niin talvellakin ne kukkia vois; Ja murhe mieltän ei murtaisi, En mitäkään minä surisi, En istuisi tässä sortuneena Jo katsoisin aukeita vainioita… — — — — —

Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki, Kohotin sopuliturkkiani. Ettei turkkini kahajaisi, Ettei näppini kilahtaisi, Ei kuulisi appi-ukkoseni, Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!

Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.

— Ah, minua hönttiä! — sanoi Pashenjka: — mitä olen tehnyt. Omaksi mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista, bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?

— Halupa sinun on niitä osatakin! — puuttui puheesen Dunjaska, vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.

— Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö saa bojaritarta iloiseksi!

Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi laulaa:

Pantelei-herra pihalla käy, Laajalla kartanolla kävelee, Näädän-nahkanen turkki maata laahaa, Sopulilakki hänellä on päässään. Ja Herran armo hänellä on ijäti; Tyttönsä katsoo uudinten alta, Herrat katselivat kaupungista, Rouvat häntä kamareistaan katsoo, Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen? Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on? Mut tytöt lausun: oma kultain on!

Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja hyrskähti itkuun.

— Kas siinä nyt sinun laulusi! — sanoi Pashenjka. — Mitä meidän nyt on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän sanoi.

— Tyttö-kullat! — sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan: — auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!

— Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra katkerasti?

— En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi … ja nytkin vielä sydämeni on pakahtua … ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas, niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni puitte… Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik, palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!

— Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina Andrejevitsh tietää!

— Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme ota sitä omalletunnollemme.

"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista muisteleminenkin."

— Olkoon niin, — hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin minun palmikoittiin.

Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen. Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.

Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.

— Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.

— Nouseppas, käyppä edessäni! — No, katsokaa, eikö totta, palmikko on kauniimpi kuin kokoshnik?

— Kaikki aikanaan, bojaritar. — vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!

— Heretkää, pilkkakirveet! — Dunjaska vastasi.

— Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin huoneenhaltijasta.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.

— Kumarru, Pashenjka, — bojaritar sanoi: — minä sidon sinulle vielä helminauhan… Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!

— Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.

— Jumala heidän kanssansa! — Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.

— Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?

— Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä, oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!

— Puhut, mutta itse et tiedä! — keskeytti hänet toinen tyttö. — Mitä vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut, heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.

Jelena rupesi miettimään.

— Tytöt, — hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: — onkohan Litvassa vellamonneitoja?

— Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on yhdentekevää…

Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.

Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta. Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?

Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!

"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"

— Tytöt! pyysi Jelena: — poistukaa, minä kutsun teidät jälleen, poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?

Serebrjani oli sillävälin toipunut.

— Jelena Dmitrijevna, — hän puhui ankarasti: — vastaa minulle ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa? Oletko todellakin naimisissa?

Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.

— Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, — nyt ei ole joulu!

— Kuule minua, Nikita Romanovitsh! — kuiskasi Jelena.

Ruhtinas alkoi vavista.

— Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, — hän sanoi — minä olen käsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!

Ja hän tempasi hevosensa taapäin.

— Nikita Romanovitsh! — Jelena huudahti: — rukoilen sinua Kristuksen ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin, mutta kuule minua ensin!

Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.

Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.

Hän pysähtyi.

Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi hentomielisyyttään.

— Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, — hän sanoi: — ei ole sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua; sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!

Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

— Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: — Kristuksen tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!

Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.

Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.

— Bojaritar, — hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: — näköään se oli Jumalan tahto … etkä sinä ole niin syyllinen … niin, sinä et ole syyllinen … ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, — en — Jumala näkee, en kiroa — Jumala näkee, minä … minä rakastan sinua kuin muinoin.

Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.

Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.

Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä. Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän huulensa yhtyivät…

Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?

Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies, että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että Nikita Romanovitshin!

VI Luku.

Vastaanotto.

Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan, Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse, ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta, arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.

— Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti asetettuina leveille hyllyille.

— Terve, terve, ruhtinas! — Kas, millaisen vieraan Jumala minulle lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah, hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit kuin karhunpoika, — anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, — kenen oikealle, kenen vasemmalle, — oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin poikia kuritit!

Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa loistivat lempeästi.

— Mutta muistatko, Nikitushka, — hän jatkoi, tarttuen toisella kädellään ruhtinasta olkapäähän, — muistatko, kuinka sinä et missään leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.

Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.

— Bojari, — hän sanoi, — kas tässä on sinulle kirje ruhtinas Pronskilta.

— Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä itseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa vaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!

Hiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä. Tarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena kumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt. Hän oli kalpea kuin kuolema.

— Ruhtinas, — Morosow sanoi, — tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna! Rakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille melkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin veljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja pyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja suolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista, tässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, — emäntä itse valmisti.

Morosow kumarsi syvään.

Ruhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.

Jelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat lasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa vastaan.

— Mikä sinun on, Jelena? — sanoi äkkiä Morosov — ethän vaan ole kipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, — hän lisäsi kuiskaten, — eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se kirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei ole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta lohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua! Hymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! — Anna anteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan, sanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan sinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?

— Kiitän, bojari, olen syönyt.

— Ei haittaa, Nikita Romanitsh, syöt vielä kerran! — Mene, Jelena, mene toimittamaan! Mutta sinä, bojari, maista sitä, minkä Jumala on lähettänyt, älä loukkaa epäsuosiossa olevaa ukkoa! muutenkin minulla on murhetta kyllin!

Morosov osoitti pitkää tukkaansa.

— Näen, bojari, näen ja tuskin silmiäni uskon! Sinä epäsuosiossa! Minkä tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.

Morosov huokasi.

— Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin kunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!

Tätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat tuiman katseen.

Hän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin väärämielisyyttä.

— Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä ajoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!

— Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä opritshnikeitä, vaan en pääse selville.

— Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on pimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat Silvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät luotaan, — silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä alkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia palvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä, mikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat, ja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta, mikä toivoen itselleen suosiota, — ja kaikille hän alkoi kallistaa korvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään vihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka korottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle. Ja silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät ristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä. Monta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja pantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan hallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun päällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, — kuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan yhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita Romanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista ajoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten mestattiin!… Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä puhuttavan?

— Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan. Toiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista pahantekijöitään.

— Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on tsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta, ettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia palvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine poikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä vielä monta muuta syytöntä.

Mielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. — Bojari, siihen tsaari ei varmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!

— Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään korvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta verta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka, rukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin sopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti hän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!

— Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: — jos joku toinen olisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi! Olisin itse käynyt häneen käsiksi!

— Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa hallitsijaani!

— Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta! Eiköhän vaan tsaari ole noiduttu?

— Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran Iivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on häpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä oli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä rupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. "En," Repnin sanoi, "sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni", ja tallasi jaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä tapettu Herran temppelissä.

— Bojari! Jumala meitä rankaisee!

— Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta kuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi verta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka päivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni tulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta pahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan helvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri joutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti marttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin tuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja verikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille lukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan, ja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna ja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä juoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: "hallitsija matkustaa pois, tietämätöntä minne!" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen päälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa Kremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä kukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille — näemme, sotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden jälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh. Tsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko irtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee maaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä henkilöitä — kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin reelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei ole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien taakse.

Me palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta mieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä (metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni on sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia juonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä osoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä hylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?

Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen. Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme ja päästi meidät menemään.

— Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? — kysyi Serebrjani.

— Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni, hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo, opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! — Siitä päivin alkoi hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen uskollisia palvelijoitaan, — eikä heitä vastaan ole missään tuomioistuinta eikä tutkintoa!

— Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? — huomautti Serebrjani.

— Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole Jumalasta?

— Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä? Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?

— Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt? Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi sanonut?

Serebrjani rupesi miettimään.

— Niin, — hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: — hallitsijatta ei olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette kaikkia ja vaikenette?

— Minäpä en vaikene, ruhtinas, — vastasi Morosov arvokkaasti. — En koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa. Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas, kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen mielit. Basmanovit, isä ja poika — enpä tiedä, kumpiko on inhottavampi! Maljuta Skuratov — puoleksi teurastaja, puoleksi peto, ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov — hän möisi isänsä ja äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua — ruhtinas Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se kirottu! Mutta mitäpä hänestä!

Morosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon. Serebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata muutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet, joihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.

Sillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.

Huolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti vieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä, paisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa. Mutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov itselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä seisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen pikarin korkealle.

— Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.

— Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! — vastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.

Jelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien keskustelussa.

Paljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten (tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan sodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan luo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi tappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan heidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa, päätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.

Morosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. — Pahoin, ruhtinas, — hän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, — hyvin pahoin. Että he rosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole ihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa olevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu asia: minkä voi ottaa — ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen polttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän tapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei sinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta jokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta kertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä. Ollappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei olisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, — milloin olet päättänyt käydä tsaaria tervehtimässä?

— Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee makuuhuoneestaan.

— Kuinka, ruhtinas? — Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle sadan virstan ajettavaa!

— Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?

— Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa, hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan, elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä anteeksiantamusta.

— Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän valjetessa, lähden kauppalaan.

— Älä matkusta, ruhtinas!

— Miksikä en, bojari?

— Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.

— Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!

— Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan, ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.

— Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!

— Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi, orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!

— Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi venäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.

— Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen puolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan vihollinen?

— Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on tuleva, sitä ei voi välttää!

— Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu, kenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt putoat kuin piki hiillokselle!

— Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella koettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta, — lisäsi Serebrjani, nousten seisovalleen, — kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän väkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!

Morosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi näkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja ettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan sijassa. — Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! — hän sanoi nousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, — pehmittäköön Herra tsaarin sydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen palavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen, kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!

Sananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen luo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä. Ajaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean puvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi pisteaitaa.

— Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, — minä kuulin keskustelusi Drushina Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan… Jumala sinua varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!

— Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna! Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!

— Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä ajatteleminen! — Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?

— Menköön se! — sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.

— Pyhä Jumalan äiti! — Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!

Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut häntä vaatinut?

Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas äkkiä.

— "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella, loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"

— Minä en voi olla menemättä, — sanoi hän päättäväisesti. — En yksin voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon. Jää hyvästi, Jelena!

Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän heittäytyi epätoivossaan maahan.

— Aukene allani, kostea maaemo! — hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!

Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan päätti hän temmata itsensä irti hänestä.

— Jelena, jää hyvästi! — hän sanoi: — jää hyvästi, sydämeni, päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me vielä näemme toisemme!

Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös hänen rakastettunsa!

Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?

VII Luku.

Aleksandrovan sloboda.[7]

Tie Moskovasta Troitskaja Lauraan[8] ja Laurasta Aleksandrovan slobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä tsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät jalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi kauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki tavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja. Laumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja balalaikoineen.[9] Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat kesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta matkustajilta.

— Armahtakaa, herrat, meitä, — puhuivat he kaikissa äänissä, — teille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän antimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!

— Isämme, taattosemme! — lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen tien vieressä: — antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon Jumala teidät Sergei Troitsin luostariin!

Toiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että moni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen kultarahan.

Usein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen välillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät slobodaan, elääksensä tsaarin almuista.

Myöskin sokeita guslinsoittajia[10] ja satujenkertojia kuleksi, guslit olkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.

Tässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut — hirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki. Huolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia rosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.

Rosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin, kun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja kokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä ryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he rosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi hyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan rosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet heille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin eivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset, kohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein rosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät sekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit. Mutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto asuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen: "Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille". Ja tuntematonta on, miten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että kauppiaat jäivät voitolle.

Troitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella. Saman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita Romanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee varmaan kuolemaan.

Noin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona sotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta: kuka hän on ja min tähden matkustaa njevoljaan (orjuuteen)? Tähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: sloboda, joka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin svoboda (vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan tutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti heidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään saattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut kuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä linnasta historiankirjoittajamme,[11] Iivanan aikuisten ulkomaalaisten todistusten mukaan.

"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan aikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi ja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä, kaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi, ruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin lukkariksi, antoi heille patalakit eli kalotit, ja mustat messukasukat, joiden alla heillä oli kullanhohtavat, sopulinnahalla reunustetut kauhtanat; laati heille luostarisäännöt ja oli itse esimerkkinä niiden noudattamisessa. Näin kuvaillaan tätä Iivanan luostarielämää. Aamulla kellon neljättä käydessä hän poikineen ynnä Maljuta Skuratov menivät kellotorniin soittamaan huomenmessuun, veljet kiiruhtivat kirkkoon; ken ei saapunut, rangaistiin kahdeksan päivän vankeudella. Kirkonmenoa jatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki ja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki voimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan kokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin veljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen mieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä jaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty; ruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti, se on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa uskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan jotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä; hän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui tavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä käydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli hänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi aikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella. Toisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan Iivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa. Tämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan, kävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli rajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten hän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka paikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka tosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät uskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa."

Tultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari oli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla. Vaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei yksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut muodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.

Paljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat toinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja näyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta, hopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa, huipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä voinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai kasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät päivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.

Ei kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat kirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille mestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta. Kauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa asuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit, leipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset muut hoviammattilaiset.

Slobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin temppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka tiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen verhoon.

Tämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät olleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen näytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain hirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä oli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja hirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja kestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi vuodeksi.

Kuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään välinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas kuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan salainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei Serebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa sisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen tuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa virnistelivät.

— Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, — lausui yksi heistä, osoittaen hirsipuuta: — ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä silmiäsi pois.

Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja pudisti päätään.

Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä, heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa. Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen kokonaisuuden.

Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle; mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia. Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa. Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa. Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä, tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan. Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. — Niin, niin! — hän sanoi: — hae miekkaasi!

Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.

— Nouse, bojari! — joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.

Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin, jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä hänen jalkainsa juuressa.

Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.

— Kunnon nuorukainen! — sanoi hänelle Serebrjani, — mainitse minulle sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!

— Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! — vastasi opritshnikki. — En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.

Tällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen pelastajansa oli jo kadonnut.

— No, isäseni, Nikita Romanitsh, — sanoi Miheitsh pyyhkien kauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, — minäkös olin peloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, — lisäsi Miheitsh kuiskaten! — Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa karhuja on päästetty kahleistaan?

Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa, eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.

Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi, annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi tsaarin vihan uhrien edestä.

Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on. Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.

Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.

Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.

VIII Luku.

Pidot.

Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin, veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja, joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja, kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein kosketti kattoa.

Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa, pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa puisissa maljoissa.

Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat hallitsijaa.

Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen hovimarsalkka.

Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.

Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan. Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja, joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet, kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.

Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle. Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja, heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille; sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.

Tällä päivällinen alkoi.

Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan, mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.

Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa, jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:

— Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen kalpea ja nurpea?

— Se on tsarevitsh[12] Ivan Ivanovitsh, — vastasi bojari, ja, vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: — olkoon Jumala meille armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen hallinnostaan meille huvia!

— Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista missä hänet olen nähnyt.

— Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten, henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov, tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, — jatkoi bojari, alentaen äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen kulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu ystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi, Jumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan askeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei käy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo nuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä kaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.

— Sekö? — kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.

— Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.

— Niin, — sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, — nyt muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?

— Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. — Tatarilainempa riemastui: — Tapaahan, tsaari — taattoni, — sanoo: — minulta meni tuhathevosinen tabuni,[13] mutta paljonko sinulta meni? se on meidän kielellämme, mitä panet veikkaa? — Menköön Rjasanin kaupunki! — sanoi tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! — Boris syöksi liekalla, missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme, että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris, viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: — anteeksi, armollinen herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! — Mutta tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: — No, sanoo — tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla jousella et ammu! — Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen mies, — jatkoi bojari, katsellen Godunovia, — ei hän koskaan hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan kirjoitettu. Tuo tuolla, — hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää miestä, — on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!

Serebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. — Sano, bojari, — kysyi hän, — kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin kolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt toinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on juomaan, ei muuta sovi sanoa, — vaan viini ei näy hänelle iloa suovan. Katso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin kekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten hän veitsellä pöytäliinaa viiltää!

— Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin, tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.

Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:

— Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta pöydästään!

Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.

Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa, nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista eri kumarruksella.

Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle kumartaen vyötäisiin saakka:

— Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!

Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja, piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä, palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä: romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen käskyjä.

Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin pikarin viiniä.

— Vasili! — sanoi Basmanov: — korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan tsaarin luo, ilmoitti hänelle: — Vasili tyhjensi pikarin, kiittää armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti maahan.

— Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: — viekää hän ulos! — Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean kostonsa todistajaksi.

"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina, ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä, suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.

Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.

Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan, mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään, nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta, mutta äkkiä kuuli hän takanaan:

— Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor Basmanov ja tarjosi hänelle pikarin.

Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden. Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä. Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.

Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot, kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä, niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin, tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa. Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan, pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita. Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.

Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli, laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui, kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja halveksimista välähti hänen kasvoissaan.

Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt, hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi, mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta. Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista, jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.

Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi. Ollen alhaista säätyä, Pahoinsyntynyt, vaivasi häntä kateus, kun hän näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän, Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa, että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot, korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta, kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielski.

Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.

Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta. Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut, jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.

Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta kääntyi hän Vjasemskiin.

— Afanasi, — hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi leikillisesti: — kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?

— Vjasemski ei ole opritshnik, — huomautti tsarevitsh. — Hän huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet sarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla. Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.

— Tsarevitsh! — Vjasemski huudahti, — jos sinulla olisi viisi vuotta lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!

— Afonjka! — sanoi tsaari ankarasti, — Älä unhota, kenenkä edessä puhut!

— Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, — vastasi Vjasemski rohkeasti: — jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni, mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.

— En, — sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: — aikaista on Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli viime yönä!

"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni, lempeätä vanhaa Smijevitshiä. — Hyvä, — sanoi Afoja, — rakastatpa vielä minuakin, valkea joutseneni! — Otti kaksitoista paraita palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen nuoren naisensa. — Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, — sanoi vaimo, — ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"

— No, mitä, Afonja, — lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen Vjasemskiin: — miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?

Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.

— Afanasi, — jatkoi tsaari, — minä lähden näinä päivinä Susdaliin rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo; tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään hänet pannastaan… Ja ota, — lisäsi hän painavasti, — ota kanssasi, arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.

Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.

Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.

Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen, ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.

Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.

— Hallitsija! — huudahti Maljuta: — tavaton teko! Kavaluus, kapina sinun tsaarillista armoasi vastaan!

Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi säihkyä.

— Hallitsija, — jatkoi Maljuta: — taannoin lähetin Moskovan tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?

Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:

— Kutsu tänne!

Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.

IX Luku.

Tuomio.

Homjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä kääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on rääkätty!

Lähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen lupaa.

Kaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi äänettömyyden.

— Kenen päälle valitat? — hän kysyi: — kuinka oli asia? Kerro järjestyksessä!

— Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei sanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle armollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.

Yleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Homjak jatkoi:

— Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään, kun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla tuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi kymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo, tahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka retkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää menemään.

Homjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen nurina kulki miehestä mieheen.

Kertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.

— Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? — hän sanoi, kotkan silmillään katsellen Homjakin läpi: — eiköhän pääsi ollut vähän pyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?

— Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija; panen puheistani pääni pantiksi!

— Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?

— Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan ruoskilla suomia meidät kaikki.

Nurkumista kuului taaskin koko seurasta.

— Montako teitä oli ratsaspatrullissa?

— Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!

— Mutta montako heikäläisiä oli?

— Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista vähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.

— Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu teidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt kantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen bojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on kerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan, mutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta hampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin nimitä se bojari, — ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä myönnä valhetelleesi, — niin paha sinut perii, poikaseni!

— Korkea hallitsija! — vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: — Jumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en pelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko sotajoukkoasi vastaan!

Nyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä todistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.

Vaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat. Hämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.

— Hallitsija, — hän sanoi, nousten: — jos tahdot tietää, kuka hyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä, käske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!

Kaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia kulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Nikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.

— Nikita, — sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: — tule tänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?

— Tunnen hallitsija.

— Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?

— Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun…

Homjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla itseään säästämättä.

— Hallitsija, — hän sanoi, — älä kuule bojaria! Hän valehtelee minusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken totuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus meidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka käske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän kesken tulee ilmi.

Serebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. — Hallitsija, — hän sanoi: — minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle, käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin…

— Kylliksi! — sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat minun opritshnikeitäni?

— En tiennyt, hallitsija.

— Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?

— Sanoivat, hallitsija.

— Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?

— Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.

— Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?

Serebrjani ei löytänyt vastausta.

Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan hänen sielunsa sisimpään.

— Et sentähden, — hän sanoi, — et sentähden luopunut heitä hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, — jatkoi tsaari karttuvalla vihalla, — sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja annoit ruoskia heitä?

— Hallitsija…

— Tarpeeksi! — ärjyi Iivana. — Tutkinto on päätetty. Veljet, — hän jatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: — sanokaa, minkä on ansainnut bojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen ajatuksen!

Iivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo sydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi sitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.

— Puhukaa, miehet, — toisti hän, korottaen ääntänsä: — minkä Nikita on ansainnut?

— Kuoleman! — vastasi tsarevitsh.

— Kuolema! — toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmat Basmanovit.

— Siis kärsiköön hän kuoleman! — sanoi Iivana kylmäverisesti. — sillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan. Miehet, tarttukaa kiinni!

Serebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet paikalla ja vei salista.

Moni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen. Sekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen muotonsa oli riemullinen.

— Veljet, — hän sanoi; — onko tuomio oikea?

— On, on! — vastasivat läheiset opritshnikit.

— On, on! — toistivat tuonempana olijat.

— Ei ole! — sanoi yksi ääni.

Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.

— Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian tuomio on väärä? — kuului kaikkialta.

Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta oli kuolon kalpea.

— Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä — kysyi Iivana, koettaen tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. — Joka sen sanoi, astukoon silmieni eteen.

— Hallitsija! — äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, — kunnon palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia, jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita humalapäissään lasketteli!

Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.

— Isä paraklisiarkka! — hän sanoi, naurahtaen, — kauanko siitä on, kun sydämesi heltyi?

— Hallitsija! — jatkoi Maljuta; älä käske… Mutta oli jo myöhäistä.

Maljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan edessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut Serebrjanin karhun kynsistä.

— Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? — sanoi Iivana ja katseli ilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. — No, sanoppa, Maksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?

— Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et antanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä, miksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!

— Älä kuule häntä, hallitsija! — rukoili Maljuta: — hän on päihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois, juomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!

— Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, — huomautti häijysti tsarevitsh. — Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään kastellut!

Maljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen olisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan kosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen perillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat esimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli hyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.

— Niin, — lisäsi hän naurahtaen: — Maksim ei syönyt eikä juonut päivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni opritshninaa!

Tämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään Iivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni hiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.

Maljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.

— Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! — virkkoi hän, tarttuen tsaarin vaatteiden liepeisin: — tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää, sukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon… Missä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö, saastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani, houkkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta minut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen rikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu! Mutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, — miksi annoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna tyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!

Surkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo kuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta kuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.

— Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! — hän sanoi: — Maksim on oikeassa!

— Mitä, hallitsija? — huudahti Maljuta: — onko Maksim oikeassa? — ja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se katosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi häntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia, että tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.

— Maksim on oikeassa, — toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan muotonsa: — minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten taiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan vielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle hyvä palvelija. Te kirotut, — tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja Basmanoveihin, — te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö teillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon kunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi, älkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut! Te kaikki saatte maksaa minulle hänen verestään!

— Ei ole myöhäistä, hallitsija, — sanoi Godunov, palatessaan saliin. — Minä käskin vähän viivyttää Serebrjanin mestausta. En miksikään armonosoitteeksi, vaan minä tiedän, että sinä olet armollinen, että monta kertaa sekä tuomitset että annat syylliselle anteeksi. Mutta Serebrjani on jo pannut päänsä pölkylle; pyöveli, riisuttuaan kauhtanan, käärittyään hihansa, odottaa sinun käskyäsi.

Iivanan kasvot kirkastuivat.

— Boris, — hän sanoi, — tule tänne, hyvä palvelijani. Sinä yksin tunnet sydämeni. Sinä yksin tiedät, etten huvin vuoksi vuodata verta, vaan hävittääkseni kavaluuden. Sinä et pidä minua verenhimoisena. Tule tänne, Fjodoritsh, minä syleilen sinua!

Godunov kumartui. Tsaari suuteli häntä päähän.

— Tule sinäkin, Maksim, minä ojennan sinulle käteni suudeltavaksi. Syö suolaa ja leipää, mutta puhu totta! Tee vastakin niin. Antakaa hänelle sopuliturkki!

Maksim kumarsi maahan asti ja suuteli tsaarin kättä.

— Minkälainen palkka sinulle tulee? — kysyi Iivana.

— Tavallisen sotilaan, hallitsija.

— Minä siirrän sinut päämiesten lukuun. Sinulle on tuleva muonaa ja kaikenlaisia tarpeita, jotka päälliköille kuuluvat. Mutta sinulla, näen, on kielelläsi jotakin vielä kerällä; puhu pelkäämättä, pyydä — mitä tahdot.

— Hallitsija! en ole ansainnut suurta armoasi, en ole mahdollinen saamaan kallista pukua, on minua vanhempiakin. Yhtä pyydän, hallitsija. Lähetä minut Litvaa vastaan sotimaan, lähetä Liivinmaahan. Tahi, hallitsija, lähetä Rjasaniin, tattarilaisia hätyyttämään!

Jotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.

— Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä ikävää?

— Ikävää, hallitsija.

— Miksikä niin? — kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.

Maljuta ei antanut pojan vastata. — Hallitsija, — hän sanoi, — hänen tekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin käsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri. Sentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.

— Ei hän sentähden pyydä päästä, — puuttui tsarevitsh puheesen, — vaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla opritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä tsaarin tahdon mukaan!

— Kas niin vaan, — sanoi Iivana pilkallisesti: — — vai sinä, Maksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä kurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo opritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!

— Oi, hallitsija! — kiirehti Maljuta sanomaan: — mihin vaan armosi tahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun käskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, — on myöhäinen; sano äidillesi, ettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja pitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!

Maksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.

Opritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan kaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat käärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt, antaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa rangaistuslajia.

— Tule tänne, ruhtinas! — sanoi Iivana. — Poikani olivat liiaksi kiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen: kalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti, että aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, — ei saakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat lähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut Homjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?

— Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten kimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun palvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein silloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi kylään ja alkoi surmata ihmisiä!

— Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani, olisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?

Tsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.

— Olisin silloinkin, hallitsija, — hän sanoi suoraan, — en olisi uskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!

Iivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut. Lopulta hän keskeytti äänettömyyden.

— Hyvin vastasit, Nikita! — hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet. Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä, vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe, kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin Rakel, — hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), — niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita… Tahi älä, odota pikkasen!

Iivana kääntyi Homjakkiin.

— Vastaa, — hän sanoi tuimasti, — mitä te hurjaan tapaanne Medvedevkassa teitte?

Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten korvallistaan.

— Ärsytimme pikkasen talonpoikia! — vastasi hän puolittain viekkaasti ja röyhkeästi; — ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi. Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!

Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.

— Mitä, — hän sanoi, — oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen päivä!

Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen maalaisbojareihin.

— Älkää luulko, — sanoi hän ankarasti, — nähdessänne tuomioni, että olen ruvennut teitä pilaamaan! — Ja samassa hänen rauhattomassa sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.

— Kuule! — hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: — minä armahdin sinua tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta. Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.

— Hallitsija, sanoi Serebrjani, — henkeni on sinun kädessäsi. Piileskellä sinua, ei ole minun tapani. — Lupaan sinulle odottaa tuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin rikokseen vikapääksi.

— Suutele sen vakuudeksi ristiä! — sanoi Iivana juhlallisesti, ja kohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen Serebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.

Kesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun Iivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään ristinmerkin, oli suudellut.

— Mene nyt! — sanoi Iivana: — ja rukoile kaikkein armollisinta Kolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta, vaikkapa helpostakin rikoksesta!

— Ja te, — lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, — te, kuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta Nikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran saa vihani syttymään!

Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi Iivana kasvoissaan mielihyvää.

— Poistukaa kaikki, — hän sanoi, — jokainen toimeensa! Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit, valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!

Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa, mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa. Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen. Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari. Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi, jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni tammi aukealla kedolla.

Tsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet pihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina, himmennyttyään, — himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua houkkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla hetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä tähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei ole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.

X. Luku.

Isä ja poika.

Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut, hän tuli isäänsä vastaan.

— Isä, — Maksim sanoi, — olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa kanssasi.

— Mistä? — kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa. Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.

— Minä lähden huomenna, — jatkoi Maksim, — anna anteeksi, isä!

— Mihin? — kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa Maksimiin.

— Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on tarpeeksi!

— Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla! Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?

— Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta kuitenkaan en saata jäädä.

— Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi? Miksikä, juuri nyt?

— Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi, etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta jätin lähtemättä. Mutta tänään, — jatkoi Maksim, ja veri kuohahti hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta, vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, — silloin sydämeni sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että totuus ei ole teidän puolellanne.

— Hän vainen on sinulta mielen vienyt' — huusi Maljuta, joka jo muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan — vai hän sinulta on mielen vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla niistä pääse, koira!

— Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! — sanoi Maksim, tehden ristinmerkin; — Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken, mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin — jatkoi Maljutan poika innostuneena — tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!

Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.

— Maksimushka! — hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin hänen pedonnaamansa salli, — et ole oikeaan aikaan alottanut lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?

Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.

— En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi katsoa, että isäni on… Maksim herkesi.

— No? — sanoi Maljuta.

— Että isäni on — pyöveli! — änkytti Maksim ja loi maahan katseensa, ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen sanan.

Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. — Ero on pyöveleillä! — hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. — Toinen on alhainen ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!

— Vaikene, isä! — sanoi Maksim, nousten seisomaan: — älä murra sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!

— Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? — sanoi ilkeästi hymyillen Maljuta. — Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän edessämme? — Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut? Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat! Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat ovat, sitä ei sovi kieltää.

Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi peloksi.

Mutta Maljuta ei sitä huomannut.

— Maksimuska, — hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt, tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi, niin luulen, että söisin hänet elävältä!

Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.

— Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?

— Ei mikään, isäni!

Maljuta salasi kiukkunsa.

— Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee sinun karanneen luotaan?

— Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus. Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!

— Mutta miten käy äitisi? — sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen keinoon. — Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle! Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!

— Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, — vastasi huoaten Maksim. — Äiti antaa minulle anteeksi.

Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.

Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.

— Kuule, maitosuu, — hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, — tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät isääsi halveksimasta!

Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän, että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen isällistä tahtoaan.

— Kas, — jatkoi Maljuta, — olenpa haastellut kanssasi, kohta on keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt! Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin — saapa minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama! kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan! Kyllä hänelle tämän maksan!

Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.

Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.

— Herra Jumala! — sanoi Maksim itsekseen. — Sinä näet sydämeni; tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi, Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani, et milloinkaan näe minua enää!

Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin, tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.

— Hyvästi, Bujan, — sanoi Maksim, — vartioitse meidän taloamme, palvele uskollisesti äitiä. — Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos ja lennätti pois vanhempainsa talosta.

Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.

Xl Luku.

Öinen juhlakulku.

Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut, jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki imettäjänsä, Onufrevnan.

Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat kaikin tavoin suositella häntä.

Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan — Iivana oli silloin neljän vuoden vanha — oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut, mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.

Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää tutisi suonenvedontapaisesti.

Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi tahi itsekseen höpisisi.

— Mitä? — sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, — rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule, mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!

— Herkeä, Onufrevna, — sanoi tsaari nousten, — itse et tiedä mitä puhut.

— Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?

Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.

— Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan. Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa; silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!

Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.

Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa. Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden jälkeen.

Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.

— No, mitä, isäseni? — sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi, — mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin, olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista, lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin, mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin rukouksillani pelastaa!

Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.

— Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan haltuun!

— Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? — Mutta älä sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No, kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi, antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.

Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.

Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.

Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.

— Kas, — hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella! Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!

Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.

Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.

— Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken varistamaan sinulle piittinää…

— Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve…

— Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole mikään munkki.

Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.

— Onufrevna, — sanoi hän äkkiä peloissaan, — kuka siellä käy etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.

— Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.

— Tulee, tulee joku! — Tulee tänne! Katso, Onufrevna!

Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana näyttäytyi Maljuta.

— Kuka se on? — kysyi tsaari, hypäten pystyyn.

— Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, — vastasi imettäjä, vihaisesti katsellen Maljutaa, — Grishka Skuratov, kas, kuinka säikäytti, kirottu!

— Lukjanovitsh! — sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: — hyvä ettäs tulit, mistä?

— Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet! — Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.

— Avaimet! — murahti vanhus; — kyllä sinua poltetaan toisessa maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana! Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä pihkassa, muista minun sanoneeni!

Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.

Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin läsnäolo.

— Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, — hän sanoi, — tiedä asiasi, älä välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä meidät!

Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.

— Vanha hupsu! toisti hän: — olenko minä vanha hupsu? Te muistatte minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi, Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa mukaan, mutta tämä, — jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, — tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä; siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!

Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.

Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti kotvasen aikaa.

— Mitä, Lukjanovitsh, — sanoi vihdoin tsaari, — tunnustivatko Kolitshevit?

— Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.

Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.

Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui.

Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.

Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain puuta.

Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin kauhistuttamaan.

Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee myrkytetty bojari.

Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.

Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.

"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen vihollisensa hajaantukoot!"

Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.

Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.

Kuollut kumarsi Iivanan edessä.

— Ole tervehditty, Iivana, — virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, — katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!

Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.

Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila Adashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.

Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:

— Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet mestannut minut syyttömästi!

Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen. Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat tsaarille, ja jokainen sanoi:

— Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!

Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita Sheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.

Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki sanoivat:

— Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme sinua!

Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki kalpeina ja verisinä.

Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet Kasaanin edustalla.

Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan pyövelin tekemiä.

Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja sopersivat:

— Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät syyttömästi!

Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta.

Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen hivuksensa nousivat pystyyn.

— Elävän Jumalan nimessä, — hän lausui, — jos te olette pahoja henkiä, vihollisen voiman lähettämiä — poistukaa! Jos te todella olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut — odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja teidän välillä!

Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: — Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!

Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä huoneesta makuuhuoneesen.

— Nouskaa! — huusi tsaari: — ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun jälessäni!

Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan ja kiirehtivät pukeutumaan.

Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.

Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.

Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja, mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja kalleille kiville.

Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili, äänekkäästi itkien:

— Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä! Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi surmaamaini sieluille rauha!

Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.

Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi tsaarille vapisevan kätensä.

— Nouse, isäseni! — sanoi Onufrevna: — minä autan sinua. Kauan sinua odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!

Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.

Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa, riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.

Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.

Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja alkoivat kuunnella.

— Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, — he sanoivat. — Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!

Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä, heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.

Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.

— Vaiti! — hän sanoi viimein: — vaiti, ettei Maljuta kuule!

Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.

XII Luku.

Panettelu.

Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo. Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään vankeuteen.

Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli, ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.

Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta, hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.

— Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! — sanoi tsarevitsh, seisahtaen ratsunsa. — Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi. Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi. Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia tuomaan, vai mitä arvelet?

Ja tsarevitsh purskahti nauruun.

Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.

— Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? — huomautti Basmanov, haluten olla tsarevitshille mieleen, — jossakin toisessa se tosin näkyisi, mutta ei hänessä.

Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.

Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi käyden linnalle.

"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu kosto varomattomille pilkkaajoille.

Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi pelkoansa.

"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa tapasi väkevämpänsä!"

Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään etsiä kavaltajia.

Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.

Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät välttäneet hänen epäluuloaan.

Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.

— Hallitsija, — sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, — sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun suurinta vastustajaasi!

Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.

Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.

— Asia, näet, hallitsija, on sellainen, — jatkoi Skuratov, ja hänen äänensä muuttui, — että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta julkilausumaan sitä kieli ei käänny…

Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.

— Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et kuitenkaan pääse!

Tsaari kuunteli eikä arvannut.

— Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!

Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla uteliaisuudella.

— Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi, muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir Andrejevitsh!

"Ah! — tuumasi tsaari: — kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni! Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"

— Puhu, — hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, — puhu, mitä tiedät Vladimir Andrejevitshistä!

— Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä. Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.

— Ketä sitten? — kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi värähdellä.

— Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle, niin asetammepahan me…

Maljuta kävi hämilleen.

— Kenen? — kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.

Maljuta tuli viheriäksi.

— Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.

— Kenen? — toisti Iivana, nousten sijaltaan.

Maljuta vitkasteli vastatessaan.

Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.

Maljutan polvet alkoivat notkahdella.

— Hallitsija, — sanoi hän puoliääneen, — älä sinä vihastu häneen, eihän hän itse ole sitä miettinyt.

— Puhu! — kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.

— Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, — alkoi Maljuta, välttäen tsaarin katsetta, — no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä. Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin, kaikki samaan päättyy.

Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.

Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan iskun.

— Hallitsija! — sanoi hän äkkiä terävästi: — älä etsi kavaluutta kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä olkapäiltä.

Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset silmänsä tsaariin.

Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas. Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.

Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.

Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken, tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.

Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.

— Mitä te anotte; kyynäräsaksat? — kysyi huolimattomasti tsarevitsh,

— Isäsemme! — vastasivat vanhimmat, — olemme tulleet rukoilemaan armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!

— Kas, hupsuja! — sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin päin. — He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne, höntöt!

— Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! — huusivat kauppamiehet.

Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli leipää ja suolaa.

Maljuta näki kaikki akkunasta.

— Hallitsija, — kuiskasi hän tsaarille, — kenties häntä on kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo kansakin tervehtii häntä valtiaana!

Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa olivat mananneet Iivanan kasvoille.

Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.

Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.

— Grisha, — sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille, — kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko se seisoo eheänä?

— Grisha, — jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, — otatko sinä hävittääksesi kavaluuden juurineen?

Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.

— Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, — kuiskasi hän vavisten koko ruumiissaan.

Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa näyttivät marmorista hakatuiksi.

— Ei saa vitkastella! — hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. — Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?

— Tiedän, hallitsija.

— Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.

Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.

Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.

Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa, rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän, pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.

Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, — tähän aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta, Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin, lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan virkkamatta.

Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.

Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi. Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja, jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.

Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja, alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä. Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle. Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan puun rytinää ja jyskettä.

Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.

Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina. Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi; esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi, puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.

Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa, mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle Hiidenkuilua.

XIII Luku.

Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.

Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta. Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa, siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja sukimattomia partoja.

Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri. Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.

Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen. Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti. Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien varassa: sitenhän oli mukavinta.

Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit alaisimia vasten.

— Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? — kysyi se, joka näytti heikommalta.

— Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan, ettei sinua kohta paha peri!

Ja nyrkit jatkoivat takomistaan.

— Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! — sanoivat katselijat.

— Eikä käperry! — vastasivat toiset: — miksikä hän käpertyisi; hänellähän pää on eheä!

— Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!

Mutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä, ja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän häntä nyrkillä ohimoon.

Hlopko kaatua romahti.

Moni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi paheksumistaan.

— Se ei ollut kunniallisesti tehty! — huusivat he; — Andrjushka käytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!

Ja Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.

— Mistä Jumala miehet tuo? — kysyi vanha sadunkertoja muutamilta nuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat ympärilleen kaikille tahoille.

Heitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei ollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.

— Kuuletteko te, haukan pojat! — sanoi heihin kääntyen tuo tukeva nuorukainen, — setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut? Vastatkaa sedälle!

— Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, — vastata sopersi eräs heistä.

— Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? — kysyi: Korshun: — näinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?

— Kenties kävi kuumaksi! — vastasi nuori mies: — kun opritshnikit olivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli palanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.

— Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?

— Sukua hakemaan!

Rosvot nauraa hohottivat.

— Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?

— Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä veljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni: lähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat minulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja pyysin ottamaan mukaansa!

— Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: — istu luoksemme, maista leipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!

— Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri kuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu, mitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?

— Kolonnan seuduilta! — vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen, voimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.

— Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?

— Morsiamen veivät! — vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.

— Mutta kerrohan toki!

— Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!

— No, entäs sitten?

— Mikäs sitten? Sitten ei mitään.

— Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?

— Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.

— Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?

— Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti, että Jumala varjelkoon.

Rosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.

— Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!

Nuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.

— Hei sinä, paistettu nauris! — sanoi muuan rosvo — ovat vieneet sinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen saat!

Nuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.

Hänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.

— Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! — sanoi eräs heistä, survaisten häntä kylkeen.

Nuorukainen oli ääneti.

Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.

Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas purskahtivat nauruun.

Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.

Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta kylmäkiskoisuudesta.

— Tarpeeksi tuupattu! — hän sanoi: — olenko minä mikään jauhokuli teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!

Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.

Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.

— Suutuhan, hölmö! — sanoivat rosvot, — mintähden et suutu?

— Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!

— Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!

— Hyvä on, mutta lujemmin?

— Siitä saat!

— No, pitäkää nyt puolianne! — sanoi nuorukainen, vihastuen vihdoinkin täydellä todella.

Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja keitos vieri hiilokseen.

— Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle, hiljaa! — huusivat rosvot.

Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin kerrassaan.

— Kas karhua! — sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata syrjemmälle.

Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan, juuri kuin haluten sanoa:

— Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!

— Oo, veli, — sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen kylkiään; — jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]

— Mutta mikä nimesi on, poikaseni? — kysyi vanha rosvo.

— Mainitaanpa Mitkaksi!

— No, Mitka! Oi, vai Mitka!

— Kyllä se semmoinen Mitka on!

— Pojat! — sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän luokseen, — atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten emme saa paikkaa!

— Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! — kaikui rosvojen kesken.

Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen, keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa. Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan koko hänen kasvonsa.

Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.

— Niinpä, veikkoset, — puhui Persten, — ei se vielä ole mikään kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!

— Ah, sepä vasta jotain olisi! — virkkoivat rosvot: — eipä vähään tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?

— En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on kuormastojakin pysäytellyt!

— Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?

— Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin. Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että Jumala varjelkoon.

— Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen, tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.

Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi, mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla, ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota. Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.

— Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!

Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa; ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni ei menekkään satimeen.

— Hyvä, sanoo, — kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin päin aluksesta!

He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.

Silloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri kuin sammakot. Mutta hän huutaa:

"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun kaikki, kuin sorsat!"

— Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?

— Reipas mies! — sanoivat rosvot, — todellakin aika poika! Mutta mitä hän aluksella teki?

— Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille, juurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.

— Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?

— Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi, mutta hartiat ovat hiukan leveämmät!

— Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän sitten on?

— No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän köyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!

— Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin ihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme ole nähneet!

— Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten olette nähneet! Sillä tiedättekö,— jatkoi Persten kiivaasti, — tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta roskaa, enkä mitään muuta!

— Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?

— Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.

— Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman joukkoa toimiskelee?

__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja viemään Moskovaan.

— Mitenkä saivat hänet kiinni?

— Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito, Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy muilla seuduin.

Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.

Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan. Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako? vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää surullisina hetkinä ajatteli?

— Atamaani! — huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä Perstenin luo, — viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi enemmän!

— Mihin ajavat? — kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.

— Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin, niin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.

— No, pojat — huusi Persten: — tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty! Kaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!

— Sinä, Korshun, — hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, — ota kaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin, sulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin miekat käsiin!

Persten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli pelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.

Rosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle kuuliaisuudelle.

Silmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja jakautunut kahteen riviin.

— Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, — ota mukaasi sauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!

Mitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä tavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden osastonsa jälkeen väärälle tammelle.

Toinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia ratsastajia vastaan.

XIV Luku.

Korvapuusti.

Samaan aikaan, kun Maljuta ja Homjak, opritshnikkiosaston seuraamana, kuljettivat tuntematonta Hiidenkuilulle, istui Serebrjani ystävällisesti keskustellen Godunovin kanssa pikareilla täytetyn pöydän ääressä.

— Sano, Boris Fjodoritsh, — puhui Serebrjani, — mikä tsaariin tuli tänä yönä? miksi koko sloboda nousi yölliseen jumalanpalvelukseen? Tahi tapahtuuko se teillä usein?

Godunov kohotti olkapäitään.

— Suuri hallitsijamme, — hän sanoi, — usein vaikeroi ja itkee pahantekijöitään ja usein rukoilee ja itkee heidän sieluinsa edestä. Mutta että hän kutsui meidät öiseen rukoukseen, sitä ei ensinkään ole ihmettelemistä. Itse Basilius Suuri sanoi toisessa kirjeessään Gregorius Saziansilaiselle: mikä toisille aamu, se hurskaille on puoliyö. Keskellä öistä hiljaisuutta, kun eivät silmät eivätkä korvat päästä pahennusta sydämeen, on ihmisymmärrykselle soveliasta seurustella Jumalan kanssa.

— Boris Fjodoritsh! Olen ennenkin sattunut näkemään, kun tsaari rukoili; mutta ei se käynyt niin. Nyt on kaikki muuttunut toisin. Ja opritshninasta minä en pääse selville. Ne eivät ole munkkeja, vaan ryöväreitä. Moniaita päiviä sitten kun palasin Moskovaan, minä kuulin ja näin niin paljon hirveitä tekoja, että on vaikeata uskoakin. Varmaankin ovat kietoneet hallitsijan pauloihinsa. Sinähän Boris Fjodoritsh, olet häntä lähellä, hän rakastaa sinua, sinä saattaisit sanoa hänelle opritshninasta?

Godunov hymyili Serebrjanin yksinkertaisuudelle.

— Tsaari on armollinen kaikille, — sanoi hän teeskennellyssä nöyryydessä, — minullekin osoittaa armoaan ei ansioitteni mukaan. Ei minun tule tuomita hallitsijani tekoja, ei minun ole tsaaria neuvominen. Mutta opritshninaa ei ole vaikeata käsittää: maa kokonaan on hallitsijan, kaikki me olemme hänen korkean kätensä alla; minkä hallitsija ottaa omiksi tarpeikseen, se onkin hänen, mutta minkä meille jättää, se on meidän; kenen käskee olemaan luonaan, se on häntä lähellä, mutta ketä ei käske, se on kaukana. Kas siinä koko opritshnina.

— Niin, Boris Fjodoritsh, kun sinä puhut, näyttää selvältä, mutta itse asiassa ei ole siten. Opritshnikit hävittävät ja rääkkäävät maalaisia pahemmin kuin tatarilaiset. Niitä vastaan ei ole mitään tuomio-istuinta. Koko maa joutuu niiden kautta perikatoon! Sinun pitäisi sanoa tsaarille. Sinua hän uskoisi!

— Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät sentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja, toiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat ihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi? Kaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!…

— Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan, olet sanonut hänelle totuuden!

— Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava järkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten minua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen olisi pelastanut sinut mestauspölkystä?

— Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala sinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!

Godunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.

— Näetkös, Nikita Romanitsh, — hän jatkoi, — hyvä on seista totuuden puolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä tekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä alkaisivat raadella syytöntä?

— Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen kimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran käsiin. — Godunov katseli häntä ihmetellen.

— Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh — hän sanoi, — päästyäsi viidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet kumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta, ruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa, että Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin lopettavat toinen toisensa.

Serebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja muutti puheenaineen.

— Kas, — sanoi hän, katsoen ikkunasta, — kukahan se tänne nelistää, kaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?

— Tuskinpa! — vastasi Serebrjani: — hän pyysi tänään päästäkseen toivioretkelle parinkymmenen virstan päähän…

Mutta tarkemmin katseltuaan ratsastajaa tunsikin ruhtinas hänet Miheitshiksi. Ukko oli kalpea kuin kuolema. Satulaa hänen allansa ei ollut; hän näkyi heittäytyneen ensimäisen ratsun selkään, mikä käsiin sattui, ja vasten kaikkea säädyllisyyttä, kiiti hän nyt pihaan, aivan kauniitten ikkunain alle.

— Isäseni Nikita Romanitsh! — huusi hän jo kaukaa, — sinä juot, syöt, virkistät itseäsi, mutta murhetta et tunne. Vast'ikään kohtasin minä tuolla puolen kirkkoa Maljuta Skuratovin ja Homjakin, molemmat ratsain, ja heidän keskessään, kädet sidottuina, kenenkä luulisit? itse tsarevitshin, ruhtinaan! Ne kirotut olivat panneet hänen päähänsä mustan paslikan, mutta tuuli löyhytti paslikkaa, ja niin tunsin tsarevitshin! Hän katsoi minuun, juuri kuin apua pyytäisi, mutta Maljuta, susi hänet syököön, lennätti paikalle ja vetäsi taas paslikan hänen silmilleen!

Serebrjani hypähti paikaltaan.

— Kuuletko, kuuletko, Boris Fjodoritsh? — huusi hän säkenöivin silmin. — Vai pitäisikö odottaa vielä, että ryövärit riitautuisivat keskenään! — Ja hän syöksi alas portaita.

— Tuo tänne hevonen! — huusi hän, kiskaisten suitset Miheitshin käsistä.

— Mutta tämä hevonen ei sovi sinulle, isäseni, — sanoi Miheitsh, — tämä on pahanpäivänen koni, eikä satulaakaan sillä ole … ja mitenkä sinä sellaisella hevosella saattaisit tsaarin luo ajaa?…

Mutta ruhtinas oli jo hypännyt selkään ja lennätti, ei tsaarin luo, vaan Maljutaa takaa-ajamaan.

On olemassa muinainen laulu, kenties Iivanan aikuinen, joka omalla tavallaan kertoo tässä mainitun tapauksen:

Kun perustukset pantiin Moskovan, Syntyi tsaari Iivana Vasiljevitsh. Kun läksi alle kaupungin Kasanin, Alle Kasanin kaupungin, alle Astrakanin: Hän Kasanin otti ohi mennessään, Vangitsi tsaarin, hänen tsaarittarensa; Hävitti Pihkovasta petoksen, Pihkovasta ynnä Novgorodista. Mitenkä hävittäisi Moskovasta sen! Virkkoi Maljuta ilkeä Skuratovitsh: "Voi sinua, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Petosta et poista ikipäivinäs! Sinua vastapäätä istuu vastustajasi, Syöpi kanssasi yhdestä astiasta, Juopi kanssasi yhdestä pikarista, Vaatteensa saapi yhdestä olkapäästä!" Ja tsaari asian arvasi, Tsarevitshia vihasi. "Voi, te ruhtinaat sekä bojarit, Tsarevitsh ottakaa käsistä valkeista, Pukekaa musta puku päällensä, Kuljettakaa hän suohon liejuiseen, Tuonne syvään Hiidenkuiluhun, Äkisti hänet siellä surmatkaa!" Bojarit kaikki kilvan poistuivat. Jäi yksin ilkeä Maljuta vaan, Tsarevitshin hän otti käsistä valkeista, Puetti hänet mustiin vaatteisin, Kuljetti sitten suohon liejuiseen, Tuonne syvään Hiidenkuiluhun. Sai tiedon Nikita Romanitshin palvelija, Istui hevosluuskan selkähän, Pian nelisti luo Nikita Romanitshin: "Hoi, isäseni, Nikita Romanovitsh! Sinä juot, syöt, virkistät itseäsi, Et petoksesta tiedä ensinkään! Putoaa tähti taivaan alainen, Sammuupi liekki kirkkaan tuohuksen, Tsarevitshia koht' ei olekaan!" Nikita Romanitsh säikähtyy, Heittäytyy hevosluuskan selkään, Pian suolle liejuiselle lennättää, Tuonne syvälle Hiidenkuilulle. Hän iski Maljutaa korvalle: "Sinä Maljuta, Maljuta Skuratovitsh! Et palaa tätä sinä nielekään, Palasta tästä sinä tukehdut!"

Kenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä, mutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja hämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin hovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin säädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet toisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät poistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen elämän ja yhteisten käsitysten leiman.

Sellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua kuvataan — siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet Moskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän mielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana haihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja tuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli sivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus, ja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas muinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi, minussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet mitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh, ja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa takaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin ei mitään ollut mahdotonta!

Serebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän tuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku ratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että tappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen vanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin iskuja!

Nyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli menneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja häntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen medellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa lentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.

Maljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän kiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei opritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat tietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu häkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies ratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä, että hän viedään niin kauvas tapettavaksi.

Maljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa piiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.

— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut arvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!

Maljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat lintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä kohdalla — jo on lähellä Hiidenkuilu!

— Kuulepas, — sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme kavioin kopsetta?

— Ei, — vastaa Homjak, — sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.

Ja yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa hevoset piiskan sivalluksia.

— Kuule, — sanoo hän Homjakille, — eiköhän joku huuda takanamme?

— Ei, — vastaa Homjak, — meidän puheemme vaan kaiku kertoo.

Maljuta kiihoittaa hevoisia.

— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme takaa-ajajia!

Äkkiä Maljuta kuulee takanaan: — Seiso, Grigori Lukjanitsh!

Serebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen hevoskulunsa ei jättänyt häntä.

— Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaan Skuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.

Voimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn laukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot juoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta lensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien vennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:

— Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?

Maljuta luiskahti satulasta. Nikita Romanovitshin vanha hevonen kompastui ja kaatui maahan, heittäen henkensä.

— Maljuta! — huudahti ruhtinas, nousten jaloilleen, — älä yrittele enää turhia! Tällä kerralla sinä menehdyt!

Ja temmattuaan Maljutan miekan hänen huotrastaan, alkoi huimia sillä hänen pääkallonsa ympäri.

Äkkiarvaamatta suhahteli toinen miekka ruhtinaan pään kohdalla. Matvei Homjak näet oli kiiruhtanut herrallensa apuun. Nytpä syntyi kiivas ottelu Homjakin ja Serebrjanin välillä. Opritshnikit hyökkäsivät ruhtinaan kimppuun paljastetuin miekoin, mutta puut ja kivilohkareet suojelivat, niin ettei kaikki voineet häntä yht'äkkiä ympäröidä.

Nyt on, — ajatteli ruhtinas torjuen lyöntejä, — kysymys elämästä, puhumattakaan tsarevitshin pelastuksesta! Jospa voisi kestää vaikka vaan puolituntisen, niin ehkä Jumala lähettäisi jostakin apua!

Ja tuskinpa hän niin oli miettinyt, kun läpitunkeva vihellys kajahti metsässä; äänekkäät huudot vastasivat siihen. Muuan opritshnikeistä, joka jo oli kohottanut miekkansa iskeäkseen ruhtinasta, kaatui halaistuin päin maahan, ja hänen ruumiinsa yli näkyi Vanjuha Persten, heilutellen veristä tshekaniansa. Samassa silmänräpäyksestä rosvot hyökkäsivät, kuin susilauma Maljutan palvelijain kimppuun, ja heidän välillään syntyi käsikahakka. Kylläpä Maljuta seuralaisineen koetti tehdä hyökkäystä vihollisia vastaan, vaan mistään ei ollut tie auki, kaikkialla vaan metsää ja murroksia. Useat uupuivat siihen, vaan toiset pian toipuivat. Huudettiin ja vannottiin. Liian uskaliaat joutuivat tallattaviksi. Itse Persten saatuaan haavan käsivarteensa, heilutti jo heikommin tshekaniansa, kun taas uusi vihellys kimahti metsässä.

— Pojat, olkaa rohkeat! — huudahti Persten — sieltäpä tulee ukko Korshun avuksi!

Ja tuskin oli hän lopettanut puheensa, kun Korshun jo vuorostaan ryntäsi opritshnikkien kimppuun, ja heidän kesken alkoi tiukka ja mitä verisin kahakka!

Ratsasmiesten oli vaikea vastustaa metsässä jalkamiehiä. Hevoset kohosivat takajaloilleen, kaatuivat nurinniskoin ja painoivat ratsastajat allensa. Opritshnikit rupesivat kuoleman pelosta epäröimään. Homjakin miekka viuhtoi kuin vihuri, hänen päänsä päällä leimusi salama.

Äkkiä yleisen tungoksen ajalla kuului jyminä. Väkevä Mitka syöksähti joukkoon, ja tunki aivan suoraan Homjakin luo, kaataen ilman eroitusta sekä viholliset että ystävät. Mitkä tunsi morsiamensa ryöstäjän. Kohotettuansa molemmin käsin aimo korentoansa, viskasi hän sillä vihollistaan. Homjak väisti sen, vaan lyönti sattui hevoseen. Ratsu kaatui kuolleena maahan, korento meni kappaleiksi.

— Odota! — sanoi Mitka, retustaen Homjakia kohti — nyt et pääse kynsistäni.

Taistelu taukosi. Ei ollut kenen kanssa tapella, kaikki opritshnikit makasivat kuolleina, ainoastaan Maljuta pelastui nopealla argamakillaan.

Rosvot alkoivat lukea miehiänsä, paljoa ei ollut jälellä. Olivatpa hekin kyllin monta menettäneet. — Kah, — sanoi Persten, tultuaan Serebrjanin luo ja pyyhkäistyään hien otsaltaan, — katso bojari, missä yhteen yhdyttiin!

Serebrjani, heti rosvojen ilmestyttyä, syöksi tsarevitshin luo ja vei hänet hevosineen varjoon; tsarevitsh oli sidottu satulaan. Serebrjani katkasi miekallaan köydet ja auttoi tsarevitshia kulkemaan, otti liinan, jolla hänen suunsa oli tukittu, pois. Koko taistelun aikana ei hän mennyt hänen luotansa, ja suojasi häntä omalla ruumiillansa.

— Tsarevitsh, — sanoi hän, nähdessään, että rosvot alkoivat ryöstää kuolleita ja ottaa kiinni sinne tänne juosseita hevosia, — taistelu on loppunut. Kaikki sinun kavaltajasi ovat kuolleet, ainoastaan Maljuta yksin pääsi pakoon, vaan minä luulen, ettei hänkään kauan hengitä, kun tsaari käskee häntä etsiä.

Tsarevitshin nimen kuullessaan, astui Persten takaperin.

— Kuinka? — sanoi hän: — onko tämä tsarevitsh? hallitsijan poika? Katsopas kenen avuksi Jumala joudutti! Katsopas ketä nuo roistot sidottuna kuljettivat!

Ja atamani heittäytyi Ivan Ivanovitshin jalkoihin.

Tieto hänen läsnäolostaan levisi nopeasti rosvojen joukossa. Kaikki lakkasivat tutkimasta kuolleiden taskuja ja tulivat kunnioittamaan tsarevitshia.

— Kiitän teitä hyvät ihmiset, sanoi hän suopeasti, ilman tavallista korskeuttaan: — keitä tahansa olettekin, kiitän teitä!

— Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, — olisinpa sen tietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä nuortamiestä, vaan kaksi sataa.

Silloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme ottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla kuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja silloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.

Kuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?

— Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria altansa.

— Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat, hellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa hirttonuora.

Mitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen, mutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki hämmästyksestä.

— Hlopko! — kaikui jokaisen huulilta: — Hlopkohan tämä on! Hän rutisteli Hlopkoa opritshnikkina.

Mitka katseli, väännellen suutaan.

Hlopko voi töintuskin hengittää — Voi mua pöllöä, — lausui viimein Mitka, — sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?

— Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit, sinä senkin hylje! Hyi!

— Mutta miten sinä jouduit minun alleni?

— Miten! Kuinka! Kun sinä "kontio" viskasit hevosta otsaan, niin ratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä "lurjus" syöksit minun niskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas iloitsiko hän!

— Oh mua tomppelia! — sanoi Mitka repien tukkaansa.

Rosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia ei mistään löydetty.

— Mitäs tehdä, — sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut, vaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan kynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua tielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen sopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et täältä ehkä palajaisikaan!

— No pojat, — pitkitti Persten, — kokoontukaa nyt suojelemaan hänen tsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi: istu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun hevosesi.

— Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet, eikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!

— Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi, sivulle, — istunhan minäkin!

Hän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän kellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä tavalla, ja viimein kohosi satulaan.

— Aha! — huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen kyynäsvarsiansa.

Koko joukko liikahti metsästä, ympäröiden tsarevitshia.

Kun viimein tultiin aukealle, ja etäältä häämötti Aleksanderin slobodan katto, niin Persten seisahti.

— Armollinen herra tsarevitsh, — sanoi hän, hypäten hevosen selästä, — tästä pääset nyt sinä tietäsi, tuollahan näkyy jo sloboda. Ei sopisi meidän enää viipyä sinun tsaarillisen armosi kanssa. Sitä paitsi tuolla maantiellä pöllyää tomu; sieltä tulee luultavasti sotilaita. Hyvästi, armollinen herra, älä etsi; vasten tahtoa Jumala toi!

— Odota, mies! — sanoi tsarevitsh, joka, vaaran vältettyänsä, alkoi tulla entiselleen. — Odota, mies! Sanopas edeltäpäin, mitä bojarisukua olet, mitä kullattua viittaa kannat?

— Armollinen tsarevitsh, — vastasi Persten nöyrästi, — paljo on meitä bojareja täällä ilman sukunimeä, paljo ruhtinaita ilman kantasukua. Käytämme sitä, minkä Jumala lähetti!

— Mutta tiedätkö, — jatkoi tsarevitsh ankarasti, että sellaisia ruhtinaita varten, kuin sinä olet, on korkeat asunnot torilla, etkä sinä itse osta viittaasi? Ellet sinä tänään olisi tehnyt minulle palvelusta, käskisin minä noiden ratsumiesten ottamaan teidät kaikki kiinni ja viemään slobodaan. Mutta tämänpäiväisen tähden annan minä sinun entisen rosvoamisesi anteeksi, ja puhun tsaari-isälle sinun puolestasi, jos tunnustat hänelle vikasi!

— Kiitän suosiostasi, armollinen herra, suuresti sinua kiitän; vaan minun aikani tsaarille vikoja tunnustaakseni ei ole vielä tullut. Raskaat ovat syntini Jumalan edessä, suuret ovat syyni tsaarin edessä; tuskinpa isä-tsaari antaisikaan anteeksi, ja vaikka antaisikin, niin oi sovi jättää tovereita!

— Kuinka? sanoi tsarevitsh ihmetellen, etkö jätä rosvoilemistasi, kun minä itse lupaan puolustaa sinua? Onko sinusta rosvoileminen maantiellä sopivampaa, kuin kunniallisesti eläminen?

Persten alkoi sivellä mustaa partaansa ja näytti, viekkaasti hymyten, kaksi riviä tasaisia ja valkeita hampaita, niin että hänen tummat kasvonsa näyttivät vielä tummemmilta.

— Armollinen herra! — sanoi hän: — sitävartenhan hauki on meressä, ettei ruutana nukahtaisi! Tottumattomana en ryhdy sota- enkä kauppa-asioihin. Jää hyvästi, isä; tuolla kohoaa jo tomu; aika on lähteä; kala etsii syvempää, vaan veljemme — missä on vähän vahvempi alusta!

Ja Persten katosi pensastoon, vetäen hevosen mukaansa. Rosvot yksi toisensa perään katosivat puitten sekaan, ja tsarevitsh Serebrjanin kanssa ratsastivat slobodaan ja pian kohtasivat joukon ratsuväkeä, jota johdatti Boris Godunov.

Mitä tsaari teki tällä ajalla? Kuulkaamme, mitä tietää siitä laulu ja miten se ilmituo tämän ajan käsitteet kansassa.

Mitä sanoo tsaari julma: "Voi teitä ruhtinaat ja bojarit! Mustiin pukeutukaa, Huomenmessuun tulkaa. Tsarevitshin sielumessua kuullaan, Teidät, bojarit, minä kattilassa keitän." Bojarit kaikki peljästyivät, Mustiin pukeutuivat, Huomenmessuun kokoontuivat, Tsarevitshin kuolinmessua kuullaksensa. Tulipa Nikita Romanovitsh, Kirjava nuttu yllä, Toi kerallaan nuoren tsarevitshin, Asetti hänet pohjoisoven ääreen. Mitä sanoo tsaari julma: "Voi sinua, Nikita Romanovitsh! Miksi herjaat edessäni? Kun tähti taivahalta putosi, Että pyhän neitseen kynttilän sammutti, Ei enää jäänyt minulle nuori tsarevitsh." Mitä sanoo Nikita Romanovitsh: "Voi sinua oikeauskoisin tsaari! Me emme tsarevitshin kuolinmessua laula, Me laulamme ylistysvirsiä!" Hän tarttui tsarevitshin valkeaan käteen, Vei hänet pohjoisista ovista! Mitä sanoo tsaari julma: "Kuules Nikita Romanovitsh! Miten sinut palkitsen? Puolenko annan valtakuntaa? Vai paljonko kultaa on tarvis?" — "Voi sinua, tsaari Ivan Vasiljevitsh! Älä anna puolta valtakuntaa eikä kultaa, Vaan anna rosvo Skurlatovitsh. Hänet vien nevalle vetelälle, Tuonne Hiidenkuilulle!" Miten sanoo tsaari Ivan Vasiljevitsh: "Tuoss' on rosvo Maljuta, Menettele hänelle, miten tahdot!"

Niin kertoo laulu; mutta niin ei itse asiassa ole. Aikakirjat näyttävät meille, että Maljuta vielä kauvan jälkeen v. 1565 oli Ivan Vasiljevitshin luona suuressa arvossa. Moni tsaarin lemmikeistä kaatui eri aikoina uhrina hänen epäluuloillensa. Ei säilyneet Basmanovit, ei Grjasnoi, eikä Vjasemski, vaan Maljuta ei joutunut koskaan epäsuosioon. Vanhan Onufrevnan ennustuksen mukaan hän ei kärsinyt vaivaa tässä elämässä ja kuoli kunniallisella tavalla. Pyhän Josef Volotskan luostarinsa, johon hänen ruumiinsa on haudattu, sanotaan Maljutan tapetuksi tsaarin toimesta.

Kuinka Maljuta puhdistautui panettelustaan — emme tiedä.

Saattaa olla, että Iivana, sittenkuin hänen mielensä oli tyyntynyt, piti lemmikkinsä käytöstä kiihkon erehdyttämänä: saattaa niinkin olla, ettei hän vielä nyt täydellisesti lakannut kantamasta epäluuloa tsarevitshia kohtaan. Olipa miten tahansa, niin Skuratov ei ainakaan kadottanut tsaarin luottamusta, vaan tästälähin tuli hän yhä rakkaammaksi Iivanalle. Tähän asti oli hänen vihamiehensä ollut ainoastaan Venäjän kansa, nyt tuli myös itse tsarevitsh hänen vihollisekseen. Iivana oli vaan hänen ainoa tukensa. Yleinen viha Maljutaan vakuutti tsaarille hänen uskollisuutensa. Yllytys Basmanovia vastaan ei myöskään ollut turha. Iivanan sydämessä iti epäilyksen siemen, ja vaikkei hän kohta päästänytkään sitä juurtumaan, niin kylmeni nähtävästi hänen ja hovimarsalkkinsa väli, sillä tsaari ei koskaan antanut anteeksi sille, jota hän varoi, vaikka viimein itsekin tunsi pelkonsa turhaksi.

XV Luku.

Suutelu-tilaisuus.

Jo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin läsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän ensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian syttyi uusi epäluulo hänen mielessään.

Jättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille, palasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät uhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja ahdistutti. "Jelena nukkuu nyt," — hän ajatteli, — "hän ei odota minua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy."

Morosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi valkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.

Äkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi naisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan varjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin. Morosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden latvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä tuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta onnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen sydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän Serebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee? Voineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman poikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen isänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan kaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin vihasta!

— "Vaan ei," — ajatteli Morosov, — "hän ei ole Serebrjani! Tämä on joku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään kummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme! Enkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa tytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö hän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut uskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen uskollisuuteen! Naisen uskollisuus — suuri huone, tamminen ovi, ja salvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle kunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti nuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!"'

Näin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi hyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä bojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.

Vaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut pilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän eroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten vallassa.

— Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta aurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta, enkä myöskään tule rakastamaan!

Samassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina seurasi hänen jälkeensä vitkalleen.

Seuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli vaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan silloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen kulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli silloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.

Kului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä oli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja koristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen katseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin kirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan aitaukselle.

Tämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja, lupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.

Jelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos huoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita Romanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta palauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei lakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä vilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja avomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.

Ja mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja edessään.

Hänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta nähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti. Morosov loi häneen kysyvän katseen.

— Armollinen herra, — sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein edellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, — otetaanko vastaan?

Samassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi, karkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.

— Vjasemskiko tulee minun luokseni? — sanoi Morosov. — Mitä hänellä olisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja odota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni — ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille leipäsuolaani! Mene!

Palvelija vapisi.

— Mitä vielä? — kysyi Morosov.

— Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!

— Mene! — huusi Morosov polkien jalkaansa.

— Bojari! — sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa itse tsaarilta.

— Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan tsaarin lähettiläitä.

Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan, tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin talon pihalle.

Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.

Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen, joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin otsasiteitä pitkinä ryhminä.

Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit astuivat alas hevosen seljästä.

Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.

— Ruhtinas, — sanoi Morosov, — sinut on tsaari lähettänyt luokseni. Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! — Ja bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän kumarsi.

— Bojari, — vastasi Vjasemski, — suuri hallitsija käski minun sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: — Bojari Drushina. Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!

Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.

Puheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat nostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.

— Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän suurta hallitsijaamme! — hän lausui vapisevalla äänellä, — ja jatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi ajoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni tsaarin lähettiläänä — käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat opritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan kiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään yöhön asti.

Opritshnikit menivät sisälle.

Morosov kutsui orjan luoksensa.

— Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja sano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä tsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa pois!

Annettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov palasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät, palvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi ainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit tarvitsivat.

Tuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti vielä.

Pian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä, jos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi vähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.

Pöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat paikoillaan; kaikki odottivat isäntää.

Drushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään, puettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen kädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli tasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja vieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.

Komeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi näiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen iloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat näkymättömät aseet.

Mutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet olivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että hänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa pöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon hän luuli luotettavaksi.

Jo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja tsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa metropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin ja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja erittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti nuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.

— Rakkaat vieraat, — hän sanoi, — sopimatonta on ilman emäntää juoda hänen maljaansa! Menkää, — hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, — noutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!

— Oikein, oikein! — melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole hunajakaan makeata.

Hetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,[18] kahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin, jolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti maljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri sekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina vyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti hovimestari sen uudestaan.

Kun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti pitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.

— Rakkaat vieraat, — hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen tavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko minun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko suudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna kaikkien vuoron perään suudella itseäsi.

Vieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi maahan silmäyksensä.

— Ruhtinas, ala sinä! — sanoi Morosov Vjasemskille.

— Ei, ei, tavan mukaan! — huudahtivat vieraat: — suudelkoon isäntä ensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!

— Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin kumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet kuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.

Morosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.

Morosov alkoi tarkastella.

Afanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot eivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin läsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov ajatteli.

Vjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen suutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois nähtävästi harmistuneena.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov toisti itsekseen.

Vjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He kumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina Andrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi rauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät silmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden joukosta.

"Hän on täällä," ajatteli Morosov.

Äkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä katseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.

Tämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän mahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä vakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona, ensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle. Hänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä Jumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon rikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin hänen jäseniänsä.

— Minä voin pahoin … — supisi hän: — päästä minut, Drushina Andrejitsh…

— Pisäty, Jelena, — Morosov sanoi rauhallisesti, — odota, sinä et nyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän toimituksen lopettaa!

Ja hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.

— Jalat ei kestä allani! … — lausui Jelena.

— Mitä? — sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: — sait häkää? mikä kumma!

— Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa! Hän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa. Siitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydän teitä!

"Missä on Serebrjani?" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä vieraiden joukosta silmillään.

Ruhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja jokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista kauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan omatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän pelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen hämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos jäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa Jelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi kadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä ei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.

Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi ruhtinaan.

Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov hänet saattoi.

Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa, niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa; hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi Nikita Romanovitshin puolesta.

Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja huulet äänsivät:

— Pyhä Neitsyt, auta minua!

Morosov tarttui Jelenaan.

— Oh! — hän sanoi: — semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää esille vaan, hyvät vieraat!

Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.

Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?

Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat pöytään.

Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan opritshnikkien joukosta.

— Ruhtinas, — sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, — aika on ryhtyä käsiksi!

— Vaiti! — vastasi Vjasemski sopottaen: — ukko kuulee!

— Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! — opritshnikki sanoi äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.

— Vaiti! — toisti Vjasemski.

— Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä annan merkin!

Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet voimakkaalla käsivarrella istumaan.

— Ole alallasi! — hän sanoi sille korvaan: — muuten työnnän tuon puukon kurkkuusi!

— Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! — huusi opritshnikki, nousten istuimeltaan. — Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te, ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota, katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!

Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa; mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.

— Arvoisat vieraat! — hän sanoi, nousten pöydästä: — ulkona on jo pimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja untuvatyynyt valmiina!

Opritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä varten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.

Serebrjani aikoi myöskin mennä.

Morosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.

— Ruhtinas, — hän sanoi kuiskuttaen, — odota minua täällä!

Pidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.

XVI Luku.

Ryöstö.

Päivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.

Hämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua puutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja viimein itse pihaan.

Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.

Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.

Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen, silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.

— Oletteko kaikki? — kysyi palvelija.

— Olemme, — vastasi tuo.

— Montako teitä on?

— Viisikymmentä.

— Hyvä, odottakaa merkkiä.

— Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.

— Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske polttamaan eikä raastamaan taloa!

— Ei käske! Onko hän minun herrani, — onko?

— Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään hänen käskynsä alla.

— Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö minua!

— Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!

— Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. — Ruhtinas on ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on minun kanssani tekemistä?

Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov, pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.

Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia. Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia, ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja yhdistykseensä Morosovin kanssa.

Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt… Jelena muisti suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov vasten tahtoaan tunsi sääliä.

— Jelena! — hän sanoi; — miksi sinä hämmennyit!

— Minä voin pahoin … Jelena kuiskasi.

— Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.

Bojaritar vavahti.

— Kun tänä aamuna, — Morosov jatkoi, — Vjasemski opritshnikkineen tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan siinä luvussa petollisista vaimoista.

— Voi Jumalani! — virkkoi Jelena.

— Minä luin, — Morosov pitkitti, — aviorikosta koskevaa rangaistusta…

— Jumalani: — rukoili bojaritar: — ole armollinen, Drushina Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet … minä en ole pettänyt sinua…

Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.

— Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen…

— Sääli minua, Drushina Andrejitsh!

— Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin, kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit sinä toista… Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen ääntänsä.

— Voi Jumala, voi Jumalani! — nyyhki Jelena, peittäen kasvot käsiinsä.

— Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että rakastit häntä?

Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.

— Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta, kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!

— Ei, herrani, — nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: — koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.

Kuullessaan: hän, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti mielensä ja hymyili kolkosti.

— Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle, Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä? Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!

Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä päättäväisyys.

— Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: — mitä tahdot tehdä?

Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.

— Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.

Morosov hymyili kolkosti.

— Älä pelkää itsesi puolesta! — hän sanoi kylmästi: — sinua en tapa. Ota kynttilä, ja astu edelläni.

Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.

— Näytä minulle valkeata! — toisti hän käskeväisesti.

Samassa kuului pihalla melua.

Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.

Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.

— Bojari! — hän huudahti, hänen katseensa leimusi: — minut, minut tapa! Minä yksin olen syypää.

Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli, kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.

— Tapa minut! — pyysi Jelena epätoivoisena: — minä en tahdo, minä en voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin sinua! Tapa minut!

Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt, niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan kuvastui.

— Drusbina Andrejitsh! — kaikui alhaalla ääni: — petos! kavallus! Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!

Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja pani sen hakaan.

Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.

Ovi tärähteli lyönneistä.

— Bojari! — huudahti Vjasemski: — avaa, ettei koko taloasi käännetä nurin!

— En luule sitä, ruhtinas! — vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.

— Aukase! — ruhtinas toisti, kolistaen ovea.

— Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan ruhtinas ja bojari!

— Minä olen — opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki! Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, — kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko Moskovan, saadakseni Jelenan!

Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.

Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen päässyt.

Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin: luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.

Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.

Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin. Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten, laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.

Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.

Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne. Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.

Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.

— Hei, hauskaa! — hän puhui, hykerrellen käsiään: — nyt on kestit, oivat kestit!

-~ Homjak! — huusi muuan opritshnikeista: — talon palvelijat veivät Morosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?

— Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne kartanolle, muuten tukehdumme!

— Homjak! — sanoi taasen eräs toinen: — mitä käsket tekemään Serebrjanille?

— Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan. Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän meidän miekkojamme muserteli!

— Nähtiin, kyllä nähtiin!

— Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?

— Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!

— No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin, ja minä — ruoskan iskut!

Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.

XVII Luku.

Veren manaus.

Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan porttejansa ja sammuttamaan tulta.

— Herra Jumala! — huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse Vjasemski palvelijoineen ratsasti: — Herra armahda meitä! päästä vaarasta!

Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: — Jumalan kiitos, vaara on ohitse!— ja taas ristivät silmiään.

Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään, jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa, kuin hän eksyi tieltä.

Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.

— Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, — orjani ovat jääneet jäljelle … täytyy odottaa!

Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä, sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia, samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.

— Bojaritar, — Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, — olenko minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä, kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.

— Ruhtinas! — kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: — ellei sinulla ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä…

— Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!

— Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!

— Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. — Vai luuletko, että se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.

Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen ymmärrystänsä hämmentää.

— Jelena, — hän sanoi, — minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian täytyy lähteä ijäiseen tuleen … rakasta minua, rakasta edes hetkinen … etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!… Jelena, — hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, — rakasta minua, sinä sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!…

Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää, vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan bojarittaren.

Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta. Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä… Äkkiä seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.

Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi viedä Jelenaa suloiseen uneen.

Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen, kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin Serebrjani oli tullut.

"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. — Joko taas olen puistossa? — Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?

Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.

— Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: — olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon. No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: — paikka on sille vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!

Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä; Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Ukko kulta! — hän huudahti: — pelasta minut, kätke minua!

Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, — luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.

Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. — Jumala olkoon kanssasi, bojaritar! — hän sanoi: — kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän tappaa minut, vanhuksen.

Jelena katseli kauhistuen mylläriä.

— Sinä tiedät … hän sanoi: — sinä tiedät, ken minä olen?

— Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.

— Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna… Häntä en pelkää, ukko kulta, — minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan orjia… Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!

— Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: — vai makaa Afanaasi Ivanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas Afanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on bojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan? Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!

— Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan, jos pelastat minut!

Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.

— Bojaritar, minun joutseneni, — hän sanoi tyytyväisin katsein: — siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä Jumala on armollinen!

Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului kavionkapsetta.

— He tulevat, he tulevat! — kirkasi Jelena. Älä anna minua heille, ukko kulta!

— Hyvä, bojaritar, tule perässäni!

Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.

— Kätkeydy tänne säkkien taa, — hän sanoi ja sulki oven hänen jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.

— Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!

Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen taakse.

Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.

Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin, kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta. Myllyllä he pysähtyivät.

— No, tännekö poikkesimme? — kysyi vanhin ratsumiehistä.

— Tännepäin hevonen on juossut! — sanoi toinen. — Minä näin jäljet! Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!

— Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!

— Herra auttakoon, — sanoivat palvelijat: — jo kolmannen kerran ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen pisaraan! — Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin esiin!

Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä pisti esiin myllärin pää.

— Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin että sydän tärähteli.

— Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari, ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!

— Mikä bojari? — vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.

— Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!

— Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!

— Ahaa, kuulitko, pölkkypää!

— Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: — pyydän anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset, pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja! Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.

— No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko sitä pidättää?

— Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti! Äh, nähtävästi ovela miekkailija — kuka löi hänen armoansa!

— Voiko pidättää verta, ukko?

— Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!

— Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!

— Niin, niin! — virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!

Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.

— Kas, kuinka hurme valuu! — hän pitkitti: — no, miten sen seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut pysäyttää, vaan nyt… Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!

— Kangistuu! — opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. — Siinä on sinulle, ukko, kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet — niin otan sinusta hengen.

— Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, — se toimi pelkää silmiä!

Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle ja alkoi loihtia:

"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee — suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa, niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele minua! Sanani on voimakas!"

— Lähestykää, isäkullat! — mylläri sanoi, — lähestykää pelotta; veri pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti … kylläpä tiesin, — kieleni jäykistyy!

Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut haavoista.

— Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!

— Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. — Vaan tässä ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!

Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.

— Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?

Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti näin:

Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski eli ei — Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua, jos pelastan bojarittaren.

Tämä poisti hänen epäilyksensä.

— En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! — hän sanoi: — enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!

— Ellet vaan, ukko, valehtelisi!

— Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!

— Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!

— Ei ansaitse katsoa, — sanoi eräs opritshnikki. — jospa olisikin jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!

— Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!

— Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!

— Eikö ole kotona?

— Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa, eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista! Ratsunne nyhtävät ruohoa… Se on vaan paha, että ruoho tässä on sellaista … kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.

— Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että hevosemme pakahtuisivat?

— Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous yön kauhuja vastaan … täällä on vähän epäsiistiä!

— Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?

— Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran — niin tulette majataloon!

— Me lähdemme! — sanoivat opritshnikit.

Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen selkään ja ajoivat jäljestä.

Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä, niin ukko avasi myllyn oven.

— Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä — Ole hyvä ja tule puotiin. Voi sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on sinun parempi.

Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.

— Syö virkistykseksesi, bojaritar! — hän sanoi, syvään kumartaen. — Heti tuon sinulle viiniä.

Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja savimaljan.

— Onneksesi, bojaritar!

Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti hänen iloiseksi.

— Ryyppää, bojaritar! — hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa: en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä, bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!

Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.

— Tässä on viiniä, joka kelpaa! — hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa kohden. — Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi minulle eräs hyvä mies … hänen nimensä on Persten … ha, ha! Täällä metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon, pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden sijasta saatiin mehiläisiä… Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot! Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan… Kuule, bojaritar! Hänen onneksensa … ha, ha! Ruhtinaan … ruhtinaan onneksi, ei tämän, vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh, ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani, vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin tai Serebrjanin luo … mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!

Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat. Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla; hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä, hän alkoi ääneen rukoilla.

— Ha, ha! mylläri sanoi — rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en pelkää… Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua suitsutuksella polta … kyllä minäkin osaan loihtia… En minä ole mikään semmoinen ja tämmöinen … minut tuntee vedenhaltija, metsänhaltija … minut tuntevat myöskin vedenneidot … ja noidat … ja tontut … kaikki tuntevat minut … minut … niin minut… Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!

— Herra Jumala! — Jelena vaikeroi.

— Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu, ptruu!

Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista. Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri lörpötteli oven takana itsekseen.

— Kaikki minut tuntevat! — hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla äänellään: — metsänukko … vedenukko … ja tontut … noidat… En ole mikään semmoinen ja tämmöinen! … minut tuntevat kaikki! Ptruu, ptruu!

Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.

XVIII Luku.

Vanha tuttu.

Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti lakin päästään ja kuulteli jotakin.

— Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, — hän sanoi, taputellen sen pyöreätä kaulaa: — kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.

Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.

— Seiso, Galka! — hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! — luulenpa taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa! Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et pääse minusta, sinä vintiö!

Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä ravia ääntä kohden.

— No, Jumalan kiitos, — hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: — saavutinpa viimeinkin; olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin! Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.

— Isäntä, kuule isäntä!

Ei kukaan vastannut.

— Isäntä, isäntä kuule!

Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.

"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin. Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.

— Kuule, sinä rahjus! — tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.

Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.

Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.

— Terve, isäntä! — hän sanoi mielistelevällä äänellä.

— Jumala olkoon kanssasi! — mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä ystävä?

— Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin kanssa.

— Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut Jumala toi?

— Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon! Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!

— Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten tulen kohta ulos luoksesi!

"Vai niin", — Miheitsh ajatteli: — "jospa näkisin, miten sinä, hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja pyörätkin ovat sammaltuneet!"

— Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien tarkasti oven jälkeensä.

— Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!

— Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan — metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla pyhitetty leipä, vai mukulakivi!

"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa hän ei olisi lapsia ristinnyt!"

— Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä kuulen!

— No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema; kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska sydämessä; ja mistä syystä — sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.

Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.

— Oh, vai niin! hän sanoi: — ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!

Miheitsh ihmetteli.

— Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En minä ole siitä sinulle mitään sanonut.

— Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule, kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.

— Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt. Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee, lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No, nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi pelastaa. Jos sen teet, — niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun palvelijasi.

"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! — Miheitsh lisäsi arvelevaisesti: — jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"

— Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin on sallittu!

— Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?

Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.

Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua, pitämättä Miheitshistä lukua:

"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun oli alhaalla, niin tulee ylös — kuulen — kaukaa kirkonkellon äänen: hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä haudataan; ei voi kuulla, — vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.

"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin, tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat hartioista — vaan, ei tiedä, kenen."

Miheitshiä pelotti.

— Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan jälkeen?

Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään, vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin eivät näkisi mitään.

— Ukkoseni, kuule ukko! — ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:

— No? — mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan huomaamaton.

— Mitä sinä laskettelet ukkoseni?

— Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa — siinäpä tulet pienelle tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä — niiltä saat enemmän kuulla. Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, — sinulla tulee olemaan työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat pannaan kahtia!

Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.

— Ukkoseni! — Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, — sano nyt selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?

Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla, paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.

"Susi hänet syököön!" — Miheitsh ajatteli: — "mihin hän aikoi minut lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin tähden!… Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta, annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään, Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.

XIX Luku.

Venäjän mies muistaa hyvän.

Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön suhina.

— Kas, minne tultiin! — Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: — ja todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson, millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee joku sellainen, että … hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille, jollei olisi bojaria pelastettava.

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois ohjakset ja päästi sen valloilleen.

— Nyhdä ruohoa, — hän sanoi, — vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!

Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty. Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.

Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.

— Mitä nyt? — Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: — kuka siinä rähisee? susi sinut…

Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.

— Älä koske! — sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista tuskin haituvia näkyi, — mitä hän teki sinulle? Mitä? — Tätä sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi tarkastelemaan Miheitshiä.

— Oh, harmaapää! — hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla ihmetyksellä.

— Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! — huudahti toinen: — isäkö — vai lanko?

— Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä koske, muuten suutun!

Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.

— Anna olla, Hlopko, — sanoi eräs heistä, — pidä varasi! Kun Mitka suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan riitelemään!

— Metsänpeikko häneen ryhtyköön! — Hlopko vastasi, käyden sivulle: onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!

Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.

— Mistä yökkö on lentänyt? — kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan silmiin.

Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.

"Ahaa, — hän ajatteli: — onhan nämä niitä rosvoja!" — Terve, hyvät miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?

— Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!

— Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri astui sisään vanhan Korshunin seurassa.

— Atamani! — huusivat rosvot: — tänne on tullut mies, joka kysyy sinua.

Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.

— Ka, sinäkö, toveri! — hän sanoi: — ole tervetullut! Miten on hänen ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi liioin riemastelleet! — Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita Romanitshia!

— Niin! — Miheitsh huokasi: — tsaari suosii, vaan ei koirain hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he, kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta, koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta saamansa korvapuustin!

— Hm! — yrähti Persten, istuen rahille: — siis tsaari ei käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?

— Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi mukaan…

— Kunnioita Vanjuhaa — ja siinä se!

— No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo, hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!

— Minunko! Sanoiko hän — minun luokseni?

— Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta jollei atamani pelasta ruhtinasta — niin kaikellainen onnettomuus kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän sanoi!

— No mitä! — Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: — näinköhän minä tosiaan riutuisin?

— Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!

Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.

— Eikö mylläri sanonut muuta?

— Kuinkas muuten, isäkulta! — katsellen syrjästä höyryävää kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: — mylläri sanoi vielä näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!

Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa tekivät hänessä.

Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan, iloiseen nauruun.

— Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta ruhtinasta, minä menehdyn?

— Sanoi, isäkulta, — palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat että kädet…

— Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä nauraen: — vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää ja suolaa, — hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka, me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?

— Vankihuoneessa on, isäkulta.

— Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?

— Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!

— Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?

— Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.

— Katso nyt! — Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: — kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi häntä auttaa?

Miheitsh pyyhkäsi tukkaansa.

— Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?

— Niin kyllä, — hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. — mitäpä minäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken vanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska täällä on kielletty.

— No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan vielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin mietitään… Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa karhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä on joskus hyvä tietää!… Ole huoleti, mietitään…

Persten vaipui ajatuksiin.

— Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan — Ukko Korshun! Meidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta — pelastakaamme mekin nyt hän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?

Vanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.

— Mitä, Korshun, etkö halua?

— Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko? Etkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat Maljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä? Ruoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin joutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun meistä nahka nyljetään?

— Niinpä niin, Korshun, mutta sanoohan sananlaskukin: velka maksettuna on kaunis! Jos ruhtinas ei olisi silloin meitä pelastanut, niin missä nyt olisimme? Riippuisimme jossain koivussa ja tuuli meitä heiluttaisi! Vaan miten hän nyt! Hän luullakseni ajattelee: taannoin minä pelastin veikkoset hädästä, ja ehkä he pelastavat nyt minut! Mutta jos nyt jätämme hänet, ja hän viedään mestattavaksi — hyi! — semmoisia ne olivat, hän sanoo: ryöstää ja rosvota kyllä osaavat, vaan hyvää työtä. eivät muista! Vaan vuodattavat syytöntä verta, eivätkä pelasta kristittyä! Minä en, hän sanoo, rukoile heidän puolestaan Herraa Jumalaa! Surma heidät vieköön tässä ja tulevassa maailmassa! Niin sanoo ruhtinas.

Korshun yhä vielä rypisti kulmiaan. Sisällinen taistelu kuvastiihe hänen kasvoillaan. Nähtävästi Persten oli kovasti kosketellut hänen sydäntänsä.

Mutta kauvan ei taistelu kestänyt. Ukko viittasi kädellään.

— Ei, veliseni, — hän sanoi, turhaan puuhailet; oma paita on lähimpänä ruumista! En rupea!

— Vai et, vai et! Persten sanoi. — Odottakaamme aamuun, ehkä silloin mietimme toisin; aamu iltaa viisaampi! Ja nyt, miehet, on aika nukkua! Joka voi Jumalaa rukoilla — hän rukoilkoon, joka ei voi, pankoon maata!

Atamani katseli salaa Korshunia. Hän huomasi nähtävästi ukossa jotain, sillä Korshun liikahti hiljaan, ja, ettei kukaan huomaisi sitä, hän alkoi kovasti haukotella ja sitten hyräillä jotain hiljakseen.

Rosvot nousivat ylös. Toiset ryömivät orsille, toiset rukoilivat vielä kauvan jumalankuvan edessä. Viimeisten joukossa oli Mitka. Hän kumarteli hartaasti, ja, jollei aseet ja vaatteus olisi vakuuttaneet hänen olevan rosvon, niin ei sitä kukaan olisi uskonut, niin rauhalliselta hän näytti.

Sellainen ei ollut ijäkäs Korshun. Kun kaikki olivat asettuneet sijoilleen, niin Miheitsh näki hämärän tulen valossa hänen nousevan vuoteeltaan ja lähestyvän jumalankuvaa. Muutaman kerran hän risti itseänsä, mutisi jotain ja sanoi lopuksi sydämekkäästi:

— Ei, en voi! Luulin että tänään on helpompi!

Kauvan kuuli Miheitsh, kuinka Korshun kääntyi toiselta kyljeltä toiselle, mutisten jotakin itsekseen, vaan ei voinut nukkua. Päivän sarastaessa hän herätti atamanin.

— Atamani, — hän sanoi, kuule atamani!

— Mitä nyt, ukkoseni?

— Suo anteeksi, minä lähden kanssasi; vie, minne tahdot!

— Kuinka niin?

— Niin vaan, — en voi nukkua. Eihän saa enää nukutuksikaan.

— Ethän vaan enää ota sanaasi takaisin?

— Kun sanoin: lähden, — niin älä luule!

— No, hyvä, ukko Korshun, kiitos! Vielä tarvittaisi yksi kumppani, vaan ei enempää. Paljoko vielä yötä on?

— Johan linnut laulavat.

— No, olkoon päätetty, aika on nousta. Mitka! — Persten sanoi, sysäten Mitkaa kylkeen.

— Mitä? — vastasi hän raottaen silmiään.

— Tahdotko tulla kanssamme?

— Mihin?

— Mitä se sinuun kuuluu! Sinulta vaan kysytään, tahdotko tulla minun ja ukko Korshunin kanssa?

— Mutta, mitä varten? — Mitka vastasi, haukotellen, ja kurotteli jalkojaan orsilta.

— Katsos, sitä rakastan. Mene minne viedään, äläkä kysy: mihin? Jos sinulta pää halaistaan — ei se sinuun kuulu, mehän tiedämme, mikä on tarpeen. No, katsos, tartu köyteen, äläkä sano: en uskalla; jos peräydyt, sanon sinua ravuksi!

— Älä sano! — Mitka vastasi ja alkoi kietoa rääsyjä jalkoihinsa.

Rosvot alkoivat pukeutua.

Mikä oli Perstenin tuuma ja miten hän sen onnellisesti suoritti — sen saamme tietää seuraavista luvuista.

XX Luku.

Iloista väkeä.

Syvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa, istui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja odotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli aikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen komeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin soiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski olleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä oli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano alkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen huomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen vankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko narahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia rupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven raosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin syrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki Serebrjanin sokeaksi.

Kun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän näki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä seurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.

Maljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin kasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.

— Terve, ruhtinaskulta! — hän puhui semmoisella äänellä, jommoista Nikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, — äänellä, joka oli inhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan verenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on vangittu hiiri.

Serebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti häntä.

— Boris Feodoritsh, — hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, — kiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!

Ja hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui taapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan osanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.

Serebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.

— En luullut, Boris Feodoritsh, — hän sanoi nuhdellen, — että sinä poistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun rangaistustani?

— Minä tulin, — Godunov rauhallisesti vastasi, — sinua kuulusteltaissa olemaan läsnä yhdessä Grigori Lukjanitshin kanssa. Luotasi poistumiseni ei merkitse mitään; koskaan en ole ajatellut niinkuin sinä, ja ainoastaan, kun tiedän tsaarin armahtavaisuuden, olen pidättänyt ansaitsemaasi rangaistusta!

Serebrjanin sydän sykki tuskallisesti, ja Godunovin muutos tuntui hänestä raskaammalta kuin kuolema.

— Armon aika on mennyt! — Godunov pitkitti kylmästi. — Sinä muistat lupauksen, jonka teit tsaarille? Antaudu sinä vaan hänen pyhälle tahdolleen, ja jos tunnustat kaikki meille ilman mutkia, niin vältät piinapenkin ja tulet pikaisella kuolemalla rangaistuksi. Alkakaamme kuulustelu, Grigori Lukjanitsh!

— Odota, odota hiukan! — Maljuta vastasi myhäillen. — Minulla on hänen armonsa kanssa omiakin tiliä! Tiukenna hänen kahleitansa, Fomka! — hän sanoi pyövelille.

Ja pyöveli, pistettyään tulisoihdun seinässä olevaan rautaiseen renkaasen, levitti Serebrjanin kädet seinää pitkin niin, ettei hän voinut niitä liikuttaa.

Sitten Maljuta läheni katsellen häntä kauvan, muuttamatta hymyään.

— Isäkulta, ruhtinas Nikita Romanovitsh! — hän alkoi viimein: — älä kiellä minulta suurta armoa!

Hän laskeusi polvilleen ja kumarsi maahan asti Serebrjanille.

— Me, isäkulta, — hän jatkoi ilkkuvaisella nöyryydellä, — me olemme sinun armosi edessä vähäpätöisiä ihmisiä; sellaisia suuria bojareita, kuin sinä, emme vielä koskaan ole rangaisseet emmekä kiduttaneet. Ja kuulustelussa täytyy olla arka. Sanotaan, ettei meidän suonissamme juokse samaa verta…

Ja Maljuta pysähti, hänen hymyilynsä tuli kylmemmäksi ja silmänsä laajenivat enemmän.

— Suvaitse, isäkulta, ruhtinas, — hän jatkoi, antaen äänelleen rukoilevan ilmauksen, suvaitse ennen kuulustelua, ehkä on liian paljon uskallettu, nähdä sinun bojari-vertasi.

Ja hän otti vyöltään puukon ja laskeutui polvilleen Serebrjanin eteen.

Nikita Romanovitsh työnsiihe taaksepäin, katsahtaen Godunoviin.

Boris Feodoritshin kasvot olivat liikkumattomat.

— Ja sitten, — Maljuta pitkitti, korottaen ääntään, — suo minun, halpa-arvoisen, leikata sinun ruhtinaallisesta seljästäsi hihnoja! — Suo minun, orjan, ottaa nahkaasi hevoseni suitsiin! — Salli minun, vanhan orjan, sinun ylhäisellä lihallasi ruokkia koiriani!

Maljutan tavallisesti karkea ääni muuttui nyt shakalin kitinäksi, itkun ja naurun sekaiseksi.

Serebrjanin hiukset nousivat pystyyn. Kun Iivana ensikerran tuomitsi hänet kuolemaan, hän meni lujasti mestauslavalle: mutta täällä vankihuoneessa, kahlehdittuna, nälän ahdistamana, ei hän kyennyt kestämään tätä ääntä ja katsetta.

Maljuta nautti hetkisen tästä vaikutuksestaan.

— Isäkulta, ruhtinas, — hän äkkiä sähisi, heittäen puukon pois ja nousi pystyyn, — suvaitse minun ensin maksaa velkani.

Ja kiristellen hampaitaan hän kohotti nyrkkinsä ja alkoi heilutella sitä Nikita Romanovitshin edessä.

Serebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen inhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa koskettaa.

Hän suuntasi katseensa Godunoviin.

Sillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris Feodoritshin tempauksesta.

— Grigori Lukjanitsh, — Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, — jos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata häntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.

— Pois! — Maljuta kiljasi — Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä minua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!

— Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin edessä!

Ja Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.

Mutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut mitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti työntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi heidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan ja sammui Godunovin jalkain alla.

Maljuta maltti mielensä.

— Minä sanon tsaarille, — hän änkötti, — että sinä puolustat kavaltajaa!

— Ja minä, — Godunov vastasi, — sanon tsaarille, että sinä tahdoit tappaa kavaltajan kuulustelematta, koska pelkäät hänen ilmiantojaan!

Maljutan rinnasta kuului jonkinlaista murinaa ja hän kiirehti vankihuoneesta, kutsuen mukaansa pyövelin.

Sillä välin kuin he hapuellen nousivat portaita ylös, Serebrjani tunsi, että kahleet irrotettiin hänestä ja että hän taas voi liikkua.

— Älä ole toivoton, ruhtinas! — Godunov kuiskasi hänelle korvaan, kovasti puristaen hänen kättään: — pääasia on voittaa aikaa!

Ja hän kiirehti Maljutan jäljestä, ensin suljettuaan ovet ja huolellisesti ne teljettyään.

— Grigori Lukjanitsh, — hän sanoi Skuratoville, saavutettuaan hänet portilla ja antaen hänelle avaimet vahdin läsnäollessa, — sinä et sulkenut vankilaa. Niin ei sovi tehdä: luullaan — että pidät yhtä Serebrjanin kanssa!

Samaan aikaan kuin tapahtui tämä vankihuoneessa, Iivana istui synkkänä ja tyytymättömänä makuuhuoneessaan. Jokin outo tunne valtasi hänet vähitellen. Tämä oli vastustamaton tunne Serebrjania kohtaan, jonka rohkeat teot kiusasivat hänen itsekästä sydäntänsä, vaan sillä välin hänessä heräsi epäluulo kavalluksesta. Tähän asti oli Iivana kohdannut joko selvää itsepäisyyttä, niinkuin bojareissa, jotka olivat synkentäneet hänen nuoruutensa ajan irstaisuudellaan, tai jäykkää tottelemattomuutta, kuten Kurbskissa, tai orjamaista nöyryyttä, niinkuin kaikissa, jotka häntä nykyään ympäröitsivät. Mutta Serebrjani ei kuulunut yhteenkään niistä. Hän erotti elämänsä vakuutuksen Iivanan oikeuksien Jumalallisessa etäisyydessä. Hän menetteli viisaasti tämän vakuutuksen mukaan, ja, koska oli enemmän tottunut toimimaan kuin ajattelemaan, ei koskaan luopunut tsaarin kuuliaisuudesta, edeltäpäin mietittyä, koska hän piti tsaaria Jumalan tahdon edustajana maan päällä. Vaan siitä huolimatta, hän joka kerta, kun oli syössyt ilmeiseen vääryyteen, hänen sydämensä kiehui harmista, ja synnynnäinen suoruus voitti säännöt, jotka luottamuksesta olivat tulleet tavaksi. Silloin hän, ihmeeksi itselleen ja melkein tietämättään menetteli näitä sääntöjä vastaan, ja asiasta ei tullutkaan sitä, mitä ne olivat ennustaneet. Tämä jalo johdonmukaisuuden puute vastusti Iivanan kaikkia käsityksiä ihmisistä ja saattoi hänen ihmissydämmen tuntemisensa häiriöön. Serebrjanin suoruus, hänen vilpistelemätön avomielisyytensä ja kykenemättömyytensä hankkia itselleen etuja, olivat silminnähtävät itse Iivanalle. Hän ymmärsi, ett'ei Serebrjani petä häntä, että häneen voi enemmän luottaa kuin johonkin valan tehneeseen opritshnikkiin, ja hänessä heräsi halu likentää häntä itseensä ja tehdä hänestä ase itselleen; mutta samassa hän huomasi, että tämä ase, joka oli ulkona hänestä itsestään, äkkiä saattaa luikahtaa hänen käsistään, ja ajatellessaan sellaisen mahdollisuuttakin, hänen mielipiteensä Serebrjaniin nähden muuttui kohta vihaksi. Vaikka Iivanan vaihteleva mieli silloin tällöin kieltäytyi veritöistä ja hän rupesi katumaan, niin oli se kuitenkin poikkeustiloissa; mutta tavallisesti häneen oli tunkeutunut vakuutus erehtymättömyydestään, hän uskoi vakaasti, että hänen vallallansa oli jumalallinen alku, ja hän säilytti sitä tarkasti ulkonaisia salahankkeita vastaan; salahankkeina hän piti kaikkia, niinkuin äänettömän tyytymättömyydenkin. Niinpä tapahtui nytkin. Ajatus, antaa anteeksi Serebrjanille, välähti hänen sydämmessään, vaan kohta sai sijan se vakuutus, että Serebrjani kuuluu niihin ihmisiin, joita ei sovi kärsiä valtakunnassa.

"Jos koko laumasta yksi ainoa menee vasemmalle ja kaikki muut oikealle, niin paimen antaa tämän jäädä uhriksi" — hän ajatteli. Samassa hän teki päätöksen Serebrjanin kohtalosta. Tuomio oli määrätty pantavaksi toimeen seuraavana päivänä; mutta hän käski ottaa kahleet Serebrjanilta, ja lähetti hänelle viiniä ja ruokaa omasta pöydästään. Sillä välin, karkottaakseen tunteet, jotka sisällinen taistelu hänessä oli herättänyt, — nuo tavattomat tunteet, hänestä niin epämiellyttävät, hän päätti lähteä metsästämään ja määräsi sen vuoksi pantavaksi toimeen suuren linnustuksen.

Aamu oli ihana. Yli- ja ali-haukankesyttäjät, johtavat henkilöt ja kaikki haukankesyttäjiin kuuluvat kulkivat ratsain, loistavissa varusteissa, tuoden mukanaan erilaiset haukkansa. He odottivat hallitsijaa kentällä. Turhaan ei ole sanottu, että metsästys lohduttaa ja virvottaa surullisia sydämiä, vaan jahtihaukan saalis tekee kerrassaan sekä vanhan että nuoren iloiseksi. Kuinka synkkä tsaari tahansa olikin, tullessaan opritshnikkiensa kera slobodasta, niin, nähdessään haukankesyttäjäin loistavan joukon, hänen katseensa selveni. Kokouspaikkana oli niityt ja pienet metsiköt, joihin pääsy muille oli kielletty, noin kahden virstan päässä slobodasta, Vladimirin tien varsilla.

Yli-haukankesyttäjä, puettuna punaiseen, kullalla kirjailtuun samettiviittaan, päässä kultareunuksinen lakki, keltaiset saappaat jalassa ja sievät hansikkaat käsissä, laskeusi hevosen seljästä ja lähestyi Iivanaa, ali-haukankesyttäjän seuraamana, jolla oli kädessä valkoinen jahtihaukka.

Tli-haukankesyttäjä kumartui maahan asti ja kysyi.

— Hallitsija, joko on aika iloita?

— Jo on, — Iivana vastasi, — ala leikki!

Silloin yli-haukankesyttäjä antoi tsaarille komean hansikkaan, johon oli kirjailtu kullalla muutamia sananparsia, ja, ottaen jahtihaukan ali-haukankesyttäjältä, hän asetti sen hallitsijan kädelle.

— Kunnioitettavat ja jalot metsästäjät! — yli-haukankesyttäjä sanoi, kääntyen opritshnikkien puoleen; — huvitelkaa ja virkistäkää itseänne mainion ihanalla metsästyksellä, ja karkoittakaa kaikki surut ja iloitkoon teidän sydämmenne!

Sitten kääntyen haukanpitäjiin:

— Hyvät ja ahkerat haukankesyttäjät, — hän sanoi — päästäkää irti ja koettakaa kiinni!

Silloin koko kirjava joukko haukanpitäjiä hajaantui pitkin kenttää. Toiset hyökkäsivät kirkuen metsikköihin toiset alkoivat juosta pienien järvien rantoja, jotka siellä, täällä pensaitten keskeltä välähtelivät kuin kuvastimet.

Äkkiä kohosi ankkoja kaislikosta ja lehahtivat lentämään.

Metsästäjät päästivät irti haukkansa. Ankat yrittivät järvelle päin, vaan toiset haukat kohtasivat heitä siellä, ja ne pelossaan lentelivät kuin pyssyn luodit, sinne tänne.

Erilaiset haukat, kirkunasta säikähtyneinä, hyökkäsivät ankkojen kimppuun, mikä takaa-ajaen, mikä kiistassa lentäen, mikä ankarasti tapellen, syösten ylhäältä alas kuin kivi, saaliinsa niskaan.

Tänään kunnostivat itseään sekä siperialaiset ryöstöhaukat Bjedrai ja Smjelai, että Arbas ja Anpras, kuin myös Horjak, Hudjak, Maljets ja Paljets.

Pääsi heiltä muutamia ankkoja ja teeriäkin, joita huonot haukankesyttäjät pelottelivat pois ruohikoista piiskoillaan. Ihmeelliseltä ja kauniilta näytti erilaisten haukkain lento. Teeriä putoili vähän väliä, pyörähdellen ilmassa. Jonkun kerran heittäysivät ankat hevosten jalkoihin epätoivossaan ja metsästäjät saivat niitä elävinä kiinni. Ei se aivan ilman vahinkoa käynyt. Nuori kotka, lentäen korkealta alhaalta lentävän vanhan ankan kimppuun, työnsiihen rintaansa myöten maahan ja kuoli siihen.

Astrjets ja Gorodum, kaksi kasanilaista haukkaa, lensivät metsästäjäin näkyvistä, huolimatta vihellyksistä ja kyyhkyisten sulista, joita he heiluttelivat.

Mutta mainioimmaksi ja kummallisemmaksi osottautui tsaarin jahtihaukka, jota kutsuttiin Adraganiksi. Kaksi kertaa tsaari päästi sen irti, ja kaksi kertaa se viipyi ilmassa hyvin kauvan, tappoi poikkeuksetta jokaisen linnun ja, huviteltuaan kyllikseen, laskeutui jälleen tsaarin kullatulle hansikkaalle. Kolmannella kerralla Adragan joutui aivan raivoon, niin että alkoi tappaa ei ainoastaan muita lintuja vaan myöskin haukkoja, jotka varomattomasti lensivät sen ohitse. Haukat Smislai ja Krushok kaatuivat katkaistuin siivin maahan. Turhaan tsaari ja kaikki hänen luonaan olevat haukankesyttäjät houkuttelivat sitä punaisella veralla ja linnunsulilla. Valkea jahtihaukka piirteli ilmassa leveitä kehiä, kohosi näkymättömään korkeuteen ja, ikäänkuin salama, hyökkäsi saaliinsa kimppuun, mutta sen sijaan, että hän sitten olisi laskeutunut maahan, hän vaan lensi korkeammalle ja kauvas.

Yli-haukankesyttäjä, kadotettuaan toivon saada Adragania kiinni, kiirehti antamaan tsaarille toisen. Mutta tsaari piti paljon Adraganista ja suri paraan lintunsa kadottamista. Hän kysyi yli-haukankesyttäjältä: kenelle palvelijoista oli Adraganin hoitaminen uskottu? Tämä vastasi Trishkalle.

Iivana kutsutti luokseen Trishkan, joka tuli kalpeana, onnettomuutta aavistaen.

— Mies, — tsaari sanoi hänelle, — niinkö sinä pidät huolta oivallisesta haukasta? Miksi sinulla on syötti, kun et osaa viehättää lintua? Kuule, Trishka, minä annan kohtalosi omiin käsiisi: jos saat kiinni Adraganin, niin osotan sinulle semmoista suosiota, jommoista ei kukaan teistä koskaan ole kokenut; vaan jos menetät haukan, niin, — älä pane pahaksesi, käsken lyömään sinun pääsi pois, — ja niin saavat toisetkin ymmärtää huutia; muuten olen minä kauvan huomannut, ett'ei haukankesyttäjissä vallitse oikein hyvä kuri ja että linnustus alkaa menettää hupaisuutensa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan Iivana vilkasi itse yli-haukankesyttäjään, joka taas vuorostaan vaaleni, sillä hän tiesi, ett'ei tsaari suotta kehenkään kierosti katso.

Trishka, aikaa kadottamatta, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti etsimään Adragania, rukoillen suojelushenkeänsä osottamaan hänelle kadonneen jahtihaukan.

Sillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi huvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi näky veti Iivanan huomion puoleensa.

Pitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen keski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän yllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin heitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen keräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden tähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja leipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan. Nuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään vanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti unohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen toisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja kompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei voinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva sokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan. Molemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka suu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi ääneensä.

— Mitä väkeä te olette? — hän kysyi. — Mistä tulette ja mihinkä menette?

— Mene tieltä! — vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään: — kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.

— Roisto! — kirkasi eräs opritshnikki: — etkö näe, kuka on edessäsi?

— Itse sinä roisto olet! — vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä opritshnikkiin päin: — miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan sinä — se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin näet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!

Tsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.

— Me olemme iloista väkeä, — sokea vastasi: — olemme kulkeneet isoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme turhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen selkään asetamme, ketä kiiruhdamme.

— Vai niin! — tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: — te olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa vielä sankareita?

— Miks'ei! — sokea vastasi änkyttämättä: — ei tämä kumppanikaan joutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä tukastaan verskan[19] maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin kuorman päällä.

Kaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut tuntunut niin hauskalta.

"Tosiaankin iloista väkeä," hän ajatteli: "nähtävästi he eivät ole täältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja samaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi kiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa yhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata sanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon lurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!" — Kuule, mies: osaatko kertoa satuja?

— Minkälaisia, — sokea vastasi, — ja kelle kertoisin. Mehän kerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta: silloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa meidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.

Vaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko voivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.

— Kuulkaa, miehet, — tsaari sanoi: — menkää slobodaan, suoraan hoviin; odottakaa siellä minun tuloani, — tsaari nimittäin lähetti teidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin kuuntelen teidän satujanne.

Kuullessaan: "tsaari," sokeat hämmästyivät.

— Isä — hallitsija! — he huudahtivat, langeten polvilleen: — älä suutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä kaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!

Tsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä, vaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.

Niin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan kiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki heidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille suunnille ja sanoi toverilleen:

— Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi, kun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai harmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?

— Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: — kun menen, niin en katso taakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on sydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa ajattelikin, niin sama tulee aina mieleen!

— No, mikä sun mieleesi tulee?

— Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin tuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella eikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut, olen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä kaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki, vaan rukoilla en voinut — ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas minua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani. Sinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä samanlainen, kuin minä.

Syvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä. Molemmat rosvot istuutuivat tien viereen.

— Mitka, — Persten sanoi oppaalle, — istahda vähän matkan päässä meistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta ole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile sanoja!

— Hyvä, — Mitka sanoi: — älä pelkää, en tuhlaa!

— Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele olemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin meitä ja itseäsi!

Mitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten kyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.

— Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä, — vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet — kerranko sitä hairahtuu! Mitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen! taistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee tukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus sinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!

Vanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen. Hän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.

— Näetkös, atamani, — hän sanoi: — kylliksi olen ihmisiä eläessäni tappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen paita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan — ja silloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan mailmasta pois, — ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa! luullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa; eihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?

— No mitä siitä? — Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.

— Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä; paljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani, minulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin pihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut valtaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin ettei voi kertoa?

— No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.

— Tosiaankin, — Korshun jatkoi, — paljon olen tekojani unohtanut, vaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme Volgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo Kotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo joukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin laivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan, eikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa? Hupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme kirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme peräsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille katselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan soutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia pistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan toisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme ruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut riivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä kuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin, saalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni kaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin selkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene ohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa, kauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen: ell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin ohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin tulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin, kopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut kohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. — Seiso akka, sanoin! Anna kopsa tänne! — Hän heittäysihe minun jalkoihini: — Mitä tahdot, ota, vaan älä koske tähän kopsaan! — Aha, ajattelin, siinä sinä, nähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko alkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin kyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin vielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja työnsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin jo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen, koska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin kopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa, jalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän katsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä oli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. "Voi sinua penikkaa!" ajattelin: "senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko lemmon tähden olen tehnyt syntiä!"

Korshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.

— Mitä teit lapselle? — Persten kysyi.

— Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!

Ukko vaikeni taas.

— Atamani, — hän sanoi äkkiä, — kun ajattelen tätä, niin sydämmeni on pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin muistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi se nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut. Sanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja toista, joka jo on muistista haihtunut…

Vanhus huokasi raskaasti.

Molemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään siivet, — ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa jahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei onnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.

Mitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.

— Ukko! — Persten sanoi kiireesti: — unohda menneet; me emme ole nyt rosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta ovat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.

Vanha rosvo pudisti päätään.

— Tämä ei ennusta minulle hyvää, — hän sanoi, osottaen kuollutta haukkaa. — Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei sitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!

Persten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.

— Kuule, ukko, — hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on tapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan: sydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista onnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.

— En, — Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on minun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on nähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko, atamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?

— Miks'en, tunnenhan.

— Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota kutsutaan Popoff-Krugiksi.

— Senkin tiedän.

— Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?

— Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu pois.

— Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.

— No mitä siitä?

— No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä sinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan varrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto. Löydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen, päivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta. Sinne, — Korshun jatkoi, alentaen ääntään, — minä kaivoin menneinä aikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä hopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa aarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että siellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin pakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua ei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa varmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille; toimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan minun nimeni on, — kuten tiedät — Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan minua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin toimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan hänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan aarteen! — kyllä piisaa ijäksesi!

Korshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.

— Hei raukat! — huudahti yksi heistä: — sanokaa, minne lensi jahtihaukka?

— Kylläpä sanoisin, veikkoset, — Persten vastasi, — vaan neljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!

— Kuinka niin?

— Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen — kasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä kiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut päästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään; aukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani, arvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään nähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani; tahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.

— Tehän olette — haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita tsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet, me huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella hänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän satujanne.

— Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! — Korshun tokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. — Miks'ei hän kuuntelisi! Kun kieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!

— Hyvä, hyvä, — haukankesyttäjät sanoivat: — toisella kertaa lörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa, auttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania — niin hän pääsee pian päästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!

Haukankesyttäjät ratsastivat kentälle.

Persten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.

Tuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa, jotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:

Kuin naapurillamme Hauskaa oli juttua!

Kun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen nuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui Perstenin puoleen.

— Jo on ruhtinaasi ollut neljä tai viisi päivää vankihuoneessa! — hän sanoi supisten, jatkaen uudestaan lauluansa. — Kaikki olen saanut tietää. Huomenna on hänellä kovat. Hän istuu suuressa vankilassa, vastapäätä Maljutan asuntoa. Mistä nurkasta voisi kukko päästä?

— Ole vaiti — Persten vastasi, vilkaisten sinne suuntaan, joka oli vankilaa vastapäätä.

Punatukkainen laulaja näpähytteli kaikin sormin kanneltaan ja, kääntyen Perstenistä, ikäänkuin ei olisi puhunutkaan hänen kanssaan, pitkitti heleällä äänellä:

Kuin naapurillamme Hauskaa oli juttua.

XXI Luku.

Satu.

Iivana Vasiljevitsh, metsästykseen väsyneenä, vetäysi tavallista aikaisemmin makuuhuoneeseensa.

Pian tuli Maljutakin, vankilan avaimet mukanaan.

Tsaarin kysymykseen Maljuta vastasi, ettei mitään uutta ollut tapahtunut, että Serebrjani tunnusti taistelleensa Morosovin puolesta Moskovassa, missä hän tappoi seitsemän opritshnikkiä ja haavoitti Vjasemskia.

— Mutta — Maljuta lisäsi — hän ei tahdo taipua sinun mielipiteeseesi, ja todistaa Morosovia vastaan. Huomenmessun jälkeen tutkimme häntä vielä, mutta joll'ei hän piinakoneen taikka tulen avulla todista Morosovia vastaan, niin ei sovi enää odottaa: silloin ollee paras lopettaa hänet.

Iivana ei vastannut mitään. Maljuta aikoi pitkittää, mutta samassa vanha Onufrevna eukko astui sisään.

— Isäseni, — hän sanoi, — sinä lähetit aamulla tänne kaksi sokeata: he ovat sadunkertojia, niinkö? he odottavat täällä eteisessä.

Tsaari muisti heidän kohtauksensa ja kutsutti sokeat sisään.

— Vaan, isäseni, tunnetko heitä? — Onufrevna kysyi.

— Mitä?

— No, sokeitahan ne lienevät?

— Kuinka? — Iivana sanoi, ja epäilys valtasi hetkeksi hänet.

— Kuule minua, hallitsija, — eukko jatkoi: pidä vaarilla näitä sadunkertojia; minä aavistan, ett'eivät hyvää puuhaile; pidä varasi, isäseni, kuule minua!

— Mitä tiedät heistä? Puhu! — Iivana sanoi.

— Älä kysy minulta, isäkulta. Minun tietoani ei sanoin selitetä; aavistan, että he ovat pahoja ihmisiä, vaan miksi niin luulen, — älä kysy. Turhaan en vielä ketään ole varoittanut. Jospa äiti-vainajasi olisi kuullut minua, niin ehkä hän nyt vielä eläisi terveenä.

Maljuta katsoi kauhistuneena eukkoa.

— Miksi minua tirkistelet! — Onufrevna sanoi. — Sinä surmaat ainoastaan syyttömiä, vaan tutkia häijyjä ihmisiä, ei ole sinun asiasi. Vainusi ei riitä siihen, punainen koira!

— Hallitsija! — Maljuta huudahti: — salli minun koetella näitä miehiä. Pian saan tietää, mitä he ovat ja kenen lähettämiä!

— Ei tarvitse, — Iivana sanoi: — minä tutkin itse heitä. Missä he ovat?

— Tuolla, isäkulta, oven takana, — Onufrevna vastasi, — seisovat eteisessä.

— Anna minulle, Maljuta, varusteeni seinältä; ole sitten menevinäsi kotiin, vaan kun he tulevat sisään, palaa eteiseen ja kätkey sotilaiden kera tämän oven taa. Heti kuin huudan, astukaa sisään ja ottakaa ne kiinni. Anna tänne Onufrevna sauva.

Tsaari pukeutui haarniskaansa, asetti sen päälle mustan messupaidan, heittäytyi vuoteelle ja asetti viereensä saman sauvan, jolla hän vähän aikaa sitten lävisti ruhtinas Kurbskin sanansaattajan jalan.

— Nyt tulkoot sisään! — hän sanoi.

Maljuta asetti avaimet tsaarin päänalustalle ja meni ulos eukon keralla. Pyhäin kuvain edessä olevat lamput valaisivat tupaa heikosti. Tsaari lepäsi vuoteellaan väsyneen näköisenä.

Persten ja Korshun astuivat sisään, varovasti liikutellen jalkojaan ja hapuillen käsillään.

Persten tutki tarkalla silmäyksellä tuvan ja siinä löytyvät esineet.

Vasemmalla puolen ovea oli pankko; etusopessa oli tsaarin vuode; pankon ja vuoteen väliin oli tehty ikkuna seinään; tätä ikkunaa ei koskaan suljettu luukulla, sillä tsaari piti siitä, että auringon ensi säteet tunkeusivat hänen makuuhuoneesensa. Nyt kuu pilkisteli ikkunasta, ja sen hopeinen loiste leikki muurin kirjavilla tiileillä.

— Terve, te sokeat, Muromilaiset velikullat, silmänkääntäjät! — tsaari sanoi, katsoen tarkkaan, mutta vaan sivumennen rosvojen kasvonpiirteitä.

— Eläköön sinun tsaarillinen armosi monta vuotta terveenä! — Persten ja Korshun vastasivat, kumartaen maahan asti. — Puolustakoon, suojelkoon ja olkoon Jumalan äiti sinulle armollinen, että sinä säästät meitä raukkoja, poloisia ihmisiä, jotka maita mantereita tallustamme, näkemättä Jumalan kirkasta valoa! Suojelkoon sinua pyhä Pietari ja Paavali, Iivana Sulopuhuja, Kusma ja Demjan sekä Hutioin ihmeidentekijät ja kaikki pyhät miehet. Antakoon Jumala sinulle kaikki, mitä pyydät ja rukoilet! Ikuisesti käyös kullassa, mukavasti syö'os ja juo'os, makeasti nukkuos! Vaan vihamiehiäsi ikuisesti nikottakoon ja nälättäköön; joka päivä heitä ijes painakoon ja oinaan sarvet ahdistakoon!

— Kiitos, kiitos, raukat! — Iivana sanoi yhä katsellen rosvoja: — joko kauvankin olette sokeina olleet?

— Nuoruudesta asti, isäkulta, — Persten vastasi, kumartaen ja notkistaen polviaan, — molemmat olemme nuoruudesta asti olleet sokeita! Emmekä muista, koska olemme Jumalan aurinkoa nähneet!

— Mutta kuka opetti teitä lauluja laulamaan ja satuja kertomaan?

— Itse Jumala, isäkulta, itse Jumala piti entiset ajat arvossa!

— Kuinka niin? — Iivana kysyi.

— Meidän vanhuksemme kertovat, — Persten vastasi, — ja guslansoittajat laulavat siitä: entiseen aikaan kun Kristus nousi ylös taivaaseen, niin itkivät köyhät, vaivaiset, rammat ja koko kerjäläisten joukko: mihin sinä, Kristus Jumalanpoika, lennät? Kelle meidät jätät? Kuka meitä syöttää ja juottaa? Ja Kristus, taivaan tsaari, sanoi heille:

"Minä annan teille, hän sanoi, kultaisen vuoren, hunajaisen virran, viinipuutarhat ja mehuisat hedelmät; te tulette syötetyiksi, juotetuiksi ja verhotuiksi! Silloin Iivana Jumaluusoppinut sanoi: Oi sinä, lempeä Vapahtaja. Älä anna heille kultavuoria ja hunajavirtoja, äläkä viinitarhoja ja mehuisia hedelmiä. He eivät ymmärrä niitä hallita; rikkaat ja mahtavat tulevat ja ottavat pois heidän omaisuutensa. Vaan anna sinä, Kristus, taivaan tsaari, heille sinun nimesi, ja ihanat laulut sekä mainiot sadut vanhasta muinaisuudesta ja hurskaista ihmisistä. Kun he raukat maata kulkevat, niin kertovat mainioita satuja, ja jokainen ottaa heidät vastaan ja kestitsee vierasvaraisesti." Ja Kristus sanoi: "Tulkoon, niinkuin sanoit, Iivana! Saakoot he ihanat laulut, heleät guslat ja jalot sadut; ja sille, joka heitä ruokkii ja pimeinä öinä suojaa, valmistan sijan paratiisissa; sille eivät paratiisin portit ole suljetut!"

— Amen! — Iivana sanoi. — Mitä satuja taidatte?

— Taidamme kaikenlaisia, isäkulta tsaari, mitä sinun armosi suvaitsee kuunnella. Osaan kertoa sinulle Jersh Jerskovitshistä, Tshetinikovin pojasta, Semjonien perheestä, Gorinitshin kärmeestä, mainioista gusloista, Dobrinjn Dikititshasta ja Agundinista…

— Miksi sinä, — Iivana keskeytti: — yksin kerrot satuja ja miksi ukko tuli kanssasi?

Persian huomasi, että Korshun oli melkein koko ajan ollut ääneti, ja vapautti hänen epämukavasta kertojan tilasta, hän muutti kohta käytöksensä ja alkoi laskea pilaa.

— Ukkoko? — hän sanoi, astuen huomaamatta Korshunin jalalle: — tämäpä, näet, on minun toverini, Amedka Gudok; pitkä on hänellä parta, mutta järki on lyhyt; kun juttelen hänelle jotakin jokapäiväistä, mautonta, niin hän ylistää ja kiittää minua ja on vaiti. Niinkö, ukko, valkoparta, ankan käynti, kanan askelet? Enkö poikkeisi tieltä!

— Tietysti! — Korshun tokasi, tointuen: meidän lasimme on täynnä viheriäistä viiniä, vaan kun join reunoilta, juon pohjaankin. No, ukko, kukon ääni, myyrän silmä. Antaa mennä eteenpäin!

— Hei, kuinka vuohet hyppivät vuorilla! — Persten sanoi, polkien jalkaansa: vuohet hyppivät, kärpäset surisevat, ja Eufrosyne eukon vasen korva kohisee!…

— Voi kätkyeni! — Korshun keskeytti, myöskin polkien jalkaa: — katsos kuin rapu istuu hiekkaruutalla; rapu ei sure, vaan hurisee kouraansa; kuin vesi tulee lähelle, niin vaara pakenee!

— Oh, isäkulta hallitsija, Persten lopetti, nöyrästi kumartaen, älä katso meitä karsaasti: tämä ei ole satu vaan ainoastaan pieni juttu!

— Hyvä! — Iivana sanoi haukotellen.

— Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta, ehkä minä, kuunnellessani, nukun!

Persten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:

"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli kutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja pidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi kajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi, ruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista sankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa torveen ruhtinas Vladimirin kuulten.

"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät kupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia lenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa, istuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle…"

— Odotapas! — Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa kuuntelemishalustaan: — minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin Akundinista!

— Akundinista? — Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä sadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: — isäkulta, hallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän sadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari, olen sen ehkä jo unohtanutkin…

— Kerro, sokea! — Iivana sanoi ankarasti: — kerro, niinkuin se on, mutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!

Ja tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.

Vaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän sadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo tunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään pois.

"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen Akundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut viinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli itsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun Akundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan tammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi purjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee ohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja johdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: — Katsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja katsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin katsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren kurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset palvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista. Vaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme Tugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se tappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja vaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin vaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi ja syntysi! — Tähän Akundin vastasi: — kotoisin olen Novgorodista, nimeni on Akundin Akundinitsh."

— "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! — Lausumatta sanaakaan, Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja kuollessaan, hän saattoi lausua: — voi sinua, lapsukkani, Akundin Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja valtaa."

— Kylläksi! — tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä, että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. — Ala toinen satu!

Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan asti.

— Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: — Enköhän kerro sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?

Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:

— Mitä osaat hurskasta, raukka?

— Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista, Galubinin kirjasta…

— No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, — kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä kuunnella jotakin hurskasta!

Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:

"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon sää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui neljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja kuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä pappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia, heikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa tsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari, Volodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.

"Niin lausui Volodimer tsaari: — Kuka meistä, veikot, on taitava lukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan maailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa kuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske? Mistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä? Miksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on tsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä oikeauskoiset talonpojat?

"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David Jeosievitsh tsaari: — Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin kirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja kaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä — niin ei se nouse: käsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea; sitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja lukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi ainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin — vaan en kuitenkaan! Itsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään. Minä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille, veikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista käytettävä.

"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista kasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan silmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat — hänen henkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt hänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat tulleet; hänen luistaan — ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on talonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano vielä meille:

"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri kaikkien merten emo? Mikä joki on kaikkien jokien ja vuorten äiti? Mikä kaupunki on ylin kaikkia kaupunkeja?"

Nyt Persten salaa katseli Iivana Vasiljevitshia, joka näytti yhä enemmän painuvan uneen. Silloin tällöin hän vaivalloisesti raotti silmiään ja taas sulki ne, mutta samalla hän joka kerta loi salaisesti tutkivan, läpitunkevan katseen kertojaan.

Persten silmäsi Korshunia ja jatkoi:

"Heille vastasi viisas David Jeosijevitsh: — Minä puhun teille siitä, veikot, sen ilmoitan teille: Golubinin kirjassa on kirjoitettu: ylimmäiseksi tsaariksi joukossamme tulee Valkea tsaari; hän tunnustaa kristinuskoa, hurskasta kristinoppia; hän uskoo Jumalan äitiä ja erottamattomaan Kolmiyhteyteen. Kaikki kansat kumartavat häntä, kaikki kielet tunnustavat hänet; hänen valtansa käsittää kaikki maat, koko luomakunnan. Hänen hurskas oikeauskoinen käsivartensa on ylinnä kaikkia muita; ja kaikki kunnioittavat Valkeata tsaaria! Pyhä Venäjän valtakunta on kaikkien maiden äiti; siellä ovat pyhät apostoliset kirkot. Okeani on kaikkien merten emo; siellä on tuomiokirkko muodostunut; siellä tuomiokirkossa lepää Rooman paavin Klemensin luut; tämä meri on ympäröinnyt kaikkia maita; kaikki virrat juoksevat mereen, kaikki juoksevat okeaniin. Jordan joki on kaikkien äiti; Jordan joessa kastettiin: itse Jesus Kristus, taivaan tsaari. Tabor vuori on kaikkien vuorien emo: mainiolla Taborin vuorella kirkastettiin itse Jesus Kristus, jolloin Hän näytti kunniansa opetuslapsilleen. Jerusalemin kaupunki on kaikkien kaupunkien äiti; se kaupunki on maapallon keskellä, siinä kaupungissa on pyhä temppeli; temppelissä on Herran ruumisarkku, siinä ovat itse Kristuksen vaatteet, pyhät tulet palavat lakkaamatta ja hyvänhajuiset yrtit siellä tuoksuavat"…

Nyt Persten taas katseli Iivanaa. Hänen silmänsä olivat suljetut, hengitys kävi tasaisesti. Julma näytti nukkuvan.

Atamani sysäsi kyynärpäällään Korshunia. Ukko hiipi pari askelta eteenpäin. Persten jatkoi verkalleen:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisas tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mikä kala on kaikkein kalain emä? Mikä peto ylin kaikista pedoista? Mikä on lintujen emä? Mikä kivi kaikkien kivien isä? Mikä puu kaikkein puiden emä? Mikä ruoho on ruohojen äiti?

"Viisas tsaari vastasi heille: — Minä sanon vielä senkin teille, veikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen Valaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu elää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko sininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil räpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko maassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan…"

Persten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa oli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten viimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja läheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.

Hän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.

"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee maakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa maaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja purot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja juomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus lepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa kanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän julisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on kaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse Jesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui. Kuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin Jumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä maahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin kasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan ihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat."

Nyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut silmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei mitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet. Päättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi äänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa Iivanaa, ja jatkoi:

"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin kirjasta! — Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: — oi sinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä, ilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun kaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa, jotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? — Viisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: — oi sinua, Volodimer Volodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan siitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat kohdanneet toisensa; tuo valkea peto on — totuus ja tuo harmaa — on vääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse taivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä totuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää vääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan…"

Nyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään tsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei äkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän pitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa anteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh, vastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on kuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa isäänsä ja äitiänsä, joka…"

Samassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois, mutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat toisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin jonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.

— Sokeat! — tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: — kolmas synti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin makuuhuoneeseen!

Ja hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui sauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.

— Aha! — tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.

Opritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.

— Ottakaa molemmat kiinni! — Iivana sanoi.

Kuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla vikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan jalallaan, hypäten ales puutarhaan.

— Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! — Maljuta kiljui, kivusta kiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.

Sillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.

Iivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari, seisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun rosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä. Puhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle; kaukaa kuului hätäkelloin soitto.

Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas, opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä juovilla.

— Sokea! — tsaari sanoi: — puhu, ken olet ja mitä salahankkeita sinulla on minua vastaan?

— En mitään salaa! — Korshun vastasi. — Minä tahdoin ottaa sinulta kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!

— Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?

Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.

— Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera rosvoilit? Ja mies sanoo: — "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän toverini oli — synkkä yö, toinenpa…"

— Olkoon! — Maljuta keskeytti hänet; — katsotaanpa, miten laulelet, kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs — hän jatkoi, katsellen Korshunia: — enköhän liene nähnyt jossain tuota harmaapäätä!

Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.

— Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä muistanet, Hiidenkuilulla…

— Homjak! — Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: — ota tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!

— Lähdetään, ukko! — Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta: — mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!

— Odota! — Iivana sanoi, — Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta; hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty, semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!

— Kiitä tsaaria, koira! — Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä: — ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme silmukkaita!

Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.

Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.

Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.

— Atamani! — supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja, joka aamulla oli hänet pidättänyt: — vahtimiehen olen tappanut. Anna nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?

— Tsaarin kourissa! — Persten vastasi katkonaisesti. — Kaikki on hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?

— Minä! — vastasi Mitka, tullen seinustalta.

— Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän tammen luona!

— Mutta ruhtinas? — Mitka kysyi.

— Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei saatu!

— Eihän vankila ole lukittu!

— Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?

— Minä!

— Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!

— Miks'en puhuisi? Tultuani tänne — ei ole ketään: vahtimies makaa jalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi vankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!

— Kas vaan sinua veitikkaa! — Persten iloissaan huudahti. — Totta on kuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua, sinä mukuri.

Ja Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille, samalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten tyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.

— Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja, odota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!

Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.

Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.

— Ruhtinas! — Persten sanoi, astuen maakuoppaan, — nouse ylös!

Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa varten.

— Joko nyt on aamu? — hän kysyi, — vai etkö sinä, Maljuta, kestä aamuun asti?

— En minä ole Maljuta! — Persten vastasi. — Minä olen se, jonka sinä pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä pelastan sinut!

— Kuka sinä olet! — Serebrjani kysyi. — En tunne ääntäsi!

— Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.

Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä ja piti hänen sanojaan pilkkana.

— Vai etkö luota minuun, ruhtinas? — atamani jatkoi närkästyen. — Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä — olen Vanjuha Persten!

Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko ilmaantuihe hänelle.

Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä, mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli jähmettyä hänen sydämessään.

— En voi! — hän sanoi: — en voi tulla mukaasi. Minä lupasin tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa, miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.

— Ruhtinas! — Persten lausui kummastuksissaan: — ei minulla ole aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja tule meidän kanssamme!

— En voi; — Serebrjani toisti synkkänä: — minä rikkoisin valani!

— Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta: ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?

— En! — Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen kostealle maalle.

— Etkö? — Persten toisti, hammasta purren: — etkö? Siis et omasta tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! — Samassa atamani tarttui ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.

— Nyt et kinastele! — hän sanoi vihoissaan.

Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin pienen lapsen, vankihuoneesta.

— Nopeasti! Kiiruhtakaamme! — Persten sanoi.

Yhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.

— Ketä kannatte? — he kysyivät.

— Tulipalossa haavoittunutta! — Persten vastasi. — Viemme parantajalle!

Slobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse; vahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui nikahtamatta.

Ilman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.

XXII Luku.

Luostari.

Me jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin slobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään iloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.

Maksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa itselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen tsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista huvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa hirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän kiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä Maljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi syrjätielle ja ajoi käyden.

Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia; niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta; vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä. Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä; iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli hänen sydämmessään, — haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt; ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua…

Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.

Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan, Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille, missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin…

Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä nelistä.

Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.

Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse taivaan sinessä.

Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.

Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.

Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä, ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.

"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."

Maksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen abotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet ystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun suitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat ystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään, vaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.

Ukko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin hyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti hänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He kulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse, joita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin askeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen nöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta, kaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei Maksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset oksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka päästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta kissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka pimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa, valon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä tuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä; vaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut, kiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat ylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin ruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin seinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat sammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen Maksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan temppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli Vapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä taas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin siivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin oli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä ja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset taulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen rauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot, joissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän epäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli hänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän oli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen lehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli seinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja kulkivat…

Hurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin eteen.

— Isäseni, hän sanoi, — minä olen suuri syntinen!

— Rukoile, — vanhus vastasi lempeästi: — suuri on Jumalan armo, paljon sinua katumisesi auttaa, poikani!

Maksim kokosi voimiansa.

— Raskas on minun rikokseni, — hän alkoi vapisevalla äänellä. — Kuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on hälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!

Abotti katsahti ihmetellen Maksimia.

— Älä jätä minua, isäseni! — Maksim pitkitti: — kuule minua! Kauvan olen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut. Olen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!

— Poikani — abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, — ehkä saatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi. Niin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä on tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja, vaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!

Maksim vaaleni.

— Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! — hän huudahti. — Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua! sydämmeni pakahtuu!

Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.

Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut kaupunkien vaikutuksia.

— Poikaseni, — abotti pitkitti, — en usko sinua; sinä soimaat suotta itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko käskyjä?

Maksim oli ääneti.

— Poikani, kunnioitatko isääsi?

— En! — Maksim virkki tuskin kuuluvasti.

— Etkö? — abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.

— Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?

— Minä olen … nuori opritshnikki sanoi: — minä olen Maksim Skuratov, Skuratov Bjelskin poika!

— Maljutanko poika?

— Niin! — Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.

Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä. Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.

— Poikani, — ukko viimein lausui, — kerro minulle kaikki järjestään äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?

Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä kanssa ja yöllisestä paostaan.

Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan, ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.

Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.

— Oletko minulle kaikki ilmoittanut? — abotti sanoi: eikö enää muuta ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?

Maksimin silmät säkenöivät.

— Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani vastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden hallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.

Abotti pani kätensä hänen päälleen.

— Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, — hän sanoi — kaikki syntinsä hän saa anteeksi!

Vieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.

— Poikani, — abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut. Pyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa, vieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan vihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka korkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.

— Laupias Jumala, — ukko pitkitti huoahtaen — on raskaitten syntiemme tähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita lyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala lähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan rukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet ankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee! Sen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu Iivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti. Muistakaamme vanhaa ennustusta: "Jos joku maa tekee oikein Jumalan edessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria; vaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria ja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!"

— Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä, niin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet, Jumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, — abotti jatkoi lempeästi, ottaen päältään messupaidan, — nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon jälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia haukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä tsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!

Ja ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.

XXIII Luku.

Tie.

Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.

Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.

Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi. Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli murheelliseksi.

— Mihin nyt aijot lähteä, poikani? — hän sanoi. — Me kaikki rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!

— Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.

Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet hyvästi.

Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta koristi musta, kaksipäinen kotka.

Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.

Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.

— Trifon! — hän huusi.

— Maksim Grigoritsh! — haukankesyttäjä vastasi iloisesti: — terve mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää, mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit, Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!

Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati. Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.

— Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! — hän vastasi, osottaen haukkaansa. — Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle! Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle ihmetyön!

Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.

— Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea, kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi, että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni — saisin armon, joll'en — menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja, kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää kädellään Adragania. "Trifon! — ratsumies sanoi: — älä täältä etsi Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle — vaikka en tiedä miten — se, että ratsumies oli pyhä marttyyri Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden. Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne — niin näen: todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies sanoi!

Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

— Maksim Grigoritsh, — hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: — nyt minä vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle, josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan, jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä, korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä, ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, — haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: — tuoss' on Adragan! otan pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni, odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!

Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.

— Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu, luullakseni, virstan taa.

Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.

— Ota minultakin vähän apua! — hän sanoi, heittäen kourallisen kultakolikolta Trifonin hattuun. — Tuoss' on kaikki rahani! minä en tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta varten.

— Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin, slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!

— Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: — kun tulet slobodaan, niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, — vaan ainoastaan hänelle, ettei kukaan kuulisi — sano, että poikasi on terve, Jumalan kiitos, ja tervehtii sinua.

— Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?

— Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan tietää sen, että voin hyvin.

— Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.

— Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit minut.

— Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee minua.

— Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!

— Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin rosvo! Tee miten tahdot, — en minä ota!

Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.

— Ell'et ota, — hän sanoi, — ehkä joku muu ottaa, minä en niitä tarvitse.

Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.

Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita. Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta. Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.

Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen. Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.

Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen, vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen. Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies, punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.

Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. — Nuku, nuku, lapseni! — nainen lauloi.

Nuku, nuku, lapseni, Kunnes suru poistuu, Kunnes turmiotas ei! Tuu. tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Pian paha katoo, Pian tsaari mestaa Ilkeän Maljuta koiran! Tuu, tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä alas ja sitoi sen puuhun.

Ääni jatkoi:

Maljuta, ilkeä koira, Pyhää isää kiusasi Pyhää isä Filippoa! Tuu, tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.

Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki hämmästyi.

— Keitä te olette? — Maksim kysyi.

— Isäkulta, — ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: — minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!

— Millä te, hyvät ihmiset, elätte?

— Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja. Kauppiaat käyvät myymässä.

— Mutta vähän tietysti saatte?

— Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole — että veisi tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.

Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti pöydälle kultakolikkonsa.

— Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! — hän sanoi ja tarttui oveen, mennäkseen ulos.

Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta meidän tulee Jumalaa rukoilla?

— Älkää minun puolestani rukoilko, — vaan Maljuta Skuratovin. Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?

— Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle — vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan — Rjasaniin! Vaan älä, ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme! Varjelkoon Jumala vaarasta!

Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.

— Isäkulta! — mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, — käänny takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä tiellä!

Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun väjyvän vihollisen.

Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.

Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:

— Alas ratsulta!

— Tuoss' on sinulle! — Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli lähinnä.

Rosvo horjahti.

— Se ei ole tarpeeksi! — Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.

— Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet elävänä! — huudahti karkea ääni.

— Tosiaankin hän on opritshnikki, — mörisi toinen: — nythän meillä ilot alkaa!

— Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!

Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun seljästä alas.

XXIV Luku.

Rosvojen kapina.

Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä. Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä, särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.

— Oh, — puheli yksi, — mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?

— Niin miten, — vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai päänahasta.

— Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!

— Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!

— Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti, vaan ukon jätti!

— Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään jonkun ruhtinaan hyväksi!

— Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele Jumala.

— Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!

— Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!

Synkkä murina kuului rosvojen kesken.

— Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! — sanoi moni.

— Tämän ruhtinaan edestäkö? — kysyi yksi. — Mitä hänestä on sitten? Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?

— Ei, ei lunnaita! — punatukkainen laulaja vastasi. — Tsaari, näet, loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan, minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit surmaamme ja ja'amme rahaston!

— Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme vuorokautta olleet täällä!

— Sen vuoksi, että atamanimme on akka!

— Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!

— Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!

— Ehkä, — sanoi joku: — hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei meidän vaan onnistuisi haistaakaan!

— Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!

— Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!

— Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!

— Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!

— Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin meitä!

— Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa; slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.

— Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!

— Surmatkaamme slobodassa olijat!

— Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!

— Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! — kaikui joka taholta.

Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi puheli Perstenin kanssa.

— Se on sinun asiasi, — atamani lausui: — suutut, tai et, vaan sinua en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen panisit pääsi mestaustukille!

— Pääni riippuu kokonaan minusta — ruhtinas vastasi suuttuneena. — Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan olla vankina.

— Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä, ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin tahdot.

— Mitäs tehdä? — hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan: — ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!

Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.

— Slobodaan, slobodaan! — kirkuivat juopuneet mellastajat.

— Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!

— Laskemme koko hanhiparven!

— Pelastamme Korshunin!

— Pelastakaamme ukko!

— Riistämme viinit kellarista!

— Kaivamme kullat esille!

— Surmaamme koko opritshninan!

— Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!

— Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! — Ruhtinas johtakoon meitä!

— Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!

— Niin teemme!

— Perstenin samoin!

— Perstenin nostamme haapaan!

Persten hypähti paikaltaan.

— Mitä melua he siellä pitävät! — hän lausui. Jo kauan kuulin heidän meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No, ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua: tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano, että johdatat heidät slobodaan!

Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, — Minäkö johdattaisin teitä slobodaan — hän sanoi; — ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!

— Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön; huomenna tulevat järkiinsä!

— Ruhtinas! — kirkuivat äänet: — sinua kutsutaan, tule ulos!

— Mene ulos, ruhtinas — Persten toistihe — muuten tunkeutuvat majaan — se on pahempi!

— No hyvä, — ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten saavat minut viemään heitä slobodaan!

— Aha — kiljahtivat rosvot; — jopa tuli!

— Johdata meitä slobodaan!

— Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!

— Niin, niin! — karjuivat äänet.

— Me kunnioitamme sinua! — huusivat toiset; — ole atamanimme, muuten hirtämme sinut!

— Jumal'auta, me hirtämme!

Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.

— Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan olette tarpeeksi iloinneet!

— Mitä sinun meihin tulee? — ärähti muuan: — ethän sinä ole meidän atamanimme!

— Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: — hän ei halua jättää päällikkyyttään!

— Hirteen hän!

— Hirteen, hirteen!

Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.

— Voi, te lemmon ruoat! — hän sanoi, — minäkö välittäisin teidän päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä en siitä välitä, syljen minä teille!

— Hyvä! — huusi joku.

— Kauniisti puhuu! — lisäsi toinen.

— Syljen minä teille! — Persten jatkoi: — vähänkö teidän kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla! Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.

— Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!

— Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!

Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi Serebrjania pikari kädessä.

— Isäseni! — hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis yhdessä ja syleilkäämme!

Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan puoleensa.

— Katsokaa, katsokaa! — kuului joukon huuto: olemme saaneet opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!

Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo, jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.

— Hei, veikkoset! — Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:

"Vieraat tulivat leskein kartanoille, Kirveet heiluivat yli päitten!…"

Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.

Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi auttamaan toveria.

Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.

— Katsoa piruja! — Persten sanoi Serebrjanille, — Hepäs eivät heti tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat: jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi hyvä olla.

Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan kärsineet.

Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen surmakseen.

Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja naulasivat niitä.

Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.

"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"

Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.

— Tuossa on valmis vuode, — hän sanoi: — päästä viitta ja nuku, vai mitä!

— Irrottakaa käteni, — Maksim vastasi: — en voi siunatakaan itseäni![20]

Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.

— Siunaa nyt, vaan nopeasti — hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut, Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.

Samassa Serebrjani astui esiin.

— Pojat! — hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa tottunut kajahtelemaan: — kuulkaa!

Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja, huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen kuultaviksi.

— Kuulkaa! — ruhtinas jatkoi. — Kaikkiko te tahdotte, että minä olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo minua?

— Oh! — huudahti joku — ethän sinä vaan peruuta sanaasi?

— Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!

— Kun annetaan päällikkyys, niin ota!

— Ota arvo, kun se on kokonainen!

— Antakaa siis minulle atamanin tshekani! — Serebrjani sanoi.

— Kas sekö! — huudahtivat rosvot. — No se onkin tarpeen!

Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.

Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.

— Päästä irti opritshnikki! — hän sanoi.

Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.

— Päästä heti! — Serebrjani ankarasti toisti.

— Mitä sinä! — punatukkainen sanoi: — sinäkö pidät hänen puoltaan! Katso onko oma pääsi lujassa?

— Kirottu! — ruhtinas karjasi: — älä lörpöttele, kun minä käsken!

Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.

Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.

Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille miettimisen aikaa.

— Päästä sinä irti! — hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen päänsä yli.

Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.

— Pojat! — Nikita Romanovitsh jatkoi: — ei tämä nuori mies ole niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä. Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.

— Aha, — lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske leikkiä!

— Siinä on oikea atamani! — puhuivat toiset: — hän lannistaa vaikka kenen.

— Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten hän laulajan nutisti!

Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen kanssaan.

— Terveeksi, ruhtinas! — Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti Nikita Romanovitshia: — kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!

Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.

Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.

— Kas siinä Fedjka! — virkkoi joku: — tuossa hän tulee poikineen!

Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.

Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa niinkuin voimaton ihminen.

— Mitä? — kysyi eräs rosvo.

— Luulen, että sattui onkeen? — liitti toinen.

— Sattui, sattui, vaan ei meidän! — Poddubni sanoi, istuen tulen ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin tuntuu, olen puolet myönyt.

— Kuinka niin?

Poddubni käännähti toveriensa puoleen.

— Tuokaa pakana tänne, veikkoset!

Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan. Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.

Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen, jotka olivat otetut vangilta.

— Tämähän on tatarilainen! — huudahti joukko. — Tatarilainen, — Poddubni toisti, — ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä hän olisi lentänyt kynsistämme!

— Kerro, kerro! — rosvot huusivat.

— No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista, tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti laahustaa.

— Kas roistoja! — sanoi eräs joukosta.

— Mitäs teitte kauppiaalle? — kysyi toinen.

— Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään, — Poddubni vastasi. — Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken. Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset, ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista hevosloimia…

— Voi, noita roistoja! — rosvot kirkasivat: — kuinka heitä, piruja, vielä maa kantaa?

— Papin, — Poddubni lisäsi, — he sitoivat hevosen häntään…

— Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!

— Jumala nähköön!

— Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!

— Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!

— Oh kyllä minä heille näyttäisin.

— Niin minäkin!

— Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?

— No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille: kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen. Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa. No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, — niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme, niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni, hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan. Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin pässin.

— Katsos Mitkaa! — virkkivät rosvot.

— Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! — Poddubni huomautti.

— Kuules Mitkä! — kysyi joku: — kaadatko sinä härän?

— Miksi niin! — Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta jatkaa keskustelua.

— Mitäs tatarin säkissä oli? — Hlopko kysyi.

— Katsokaa poikaset!

Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua, kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen ristin.

— Voi, sitä koiraa! — huudahti koko joukko: — siis hänkin on ollut kirkkoa ryöstämässä!

Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.

— Pojat! — hän sanoi: — näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi? Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän kyliä ja repiä veljiämme?

Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.

— Pojat, — Nikita Romanovitsh jatkoi, — kuka meistä ei ole velkaa Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!

Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen puheen yli.

— Mitä! — sanoi eräs: — näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä häväistäviksi!

— Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

— Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! — virkkoi kolmas: — parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!

— Se on totta! — lausui muuan vanha rosvo: — taistelukentällä on kuolemakin kaunis!

— Oli miten oli! — sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: — en tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!

— Ja minä! ja minä! ja minä! — huudahti moni.

— Teistä sanotaan, — Serebrjani pitkitti, — että te olette Jumalan unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette velvollisuutenne.

— Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.

— Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!

— Me hyökkäämme uskottomia vastaan!

— Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!

— Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!

— Pojat! ruhtinas sanoi: — ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!

— Ehkä hän niin sanoo, — rosvot huudahtivat, — kun vaan me palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!

— Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; — virkkoi eräs.

— No enpä suinkaan minäkään! — jatkoi toinen.

— Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! — ruhtinas sanoi.

— Kuolkaamme siis! — rosvot säestivät.

— Eikö me, pojat, — Serebrjani pitkitti, — jos Venäjän vihollisia vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!

— Juodaan!

— Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!

Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.

— Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme Iivana Vasiljevitsh! — Serebrjani lausui.

— Eläköön tsaari! — rosvot toistivat.

— Ja eläköön Venäjän maa! — lausui Serebrjani.

— Eläköön Venäjän maa! — rosvot toistivat.

— Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin viholliset! — ruhtinas jatkoi.

— Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! — rosvot huusivat kilvassa.

— Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka meidän kirkkojamme polttavat?

— Vie meitä sinne, — kaikui joka taholta.

— Tuleen tuo tatarilainen! — kirkasi joku.

— Hän tuleen! Liekkeihin! — lisäsivät toiset.

— Hiljaa, pojat! — Serebrjani sanoi: — tutkikaamme ensin häntä. Vastaa, — ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, — paljoko teitä on? Missä on teidän asemanne?

Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.

— Odota, ruhtinas, — Poddubni sanoi: — me irrotamme hänen kielensä. Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?

— Puhun, isäkulta! — tatarilainen tulen polttamana kirkasi.

— Paljoko teitä on?

— Paljo, isäkulta, paljo!

— Kuinka paljon?

— Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan huomiseen on tullut satatuhatta!

— Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?

— Khaani toi!

— Itsekö khaani?

— Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas, Shikmat!

— Missä hänen asemansa on?

Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.

— Kekäle tänne, Hlopko! — Poddubni karjasi.

— Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! — tatarilainen kiirehti vastaamaan: — ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.

— Näytä tietä! — Serebrjani käski.

— En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!

Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.

— Löydätkö tien?

— Löysin, isäkulta, löysin!

— Hyvä, — Serebrjani virkkoi, — syökää nyt, veikkoset, syöttäkää tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä merkitsee venäläinen voima!

XXV Luku.

Valmistus taisteluun.

Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.

— Nikita Romanovitsh, — hän lausui — maksoit, maksoit sinä tänään minulle siitä karhusta!

— No mitäpä, Maksim Grigoritsh, — Serebrjani vastasi, — siksihän elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!

— Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä, ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä, silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin. Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni! niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi, niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!

Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.

Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.

Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai soittokalun kielet.

— Mitä se on? — Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.

Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.

— Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän kaltaisesti suhisten, — äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen puuskauksesta.

— Jopa lakkasi! — Persten sanoi nauraen… Kas, minkälainen rinta sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!

— Mikä se oli? — ruhtinas kysyi.

— Tshebusga! — Persten vastasi. — Se on heillä sama kuin meillä jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.

Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.

— Aha! — Persten lausui: — tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän, koiranpentu, oli tukehtua!

Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.

— Kas siinä on kurkkua! — Persten sanoi. — Etäältä saat miettiä, mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!

Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.

— Ruhtinas, — Persten sanoi, — heidän asemansa saattaa olla likellä; luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat saatte huoahtaa ja tuumiskella.

— Mene Jumalan kanssa, — ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen seljästä sekä katosi pimeään.

Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan, ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti kahilaa.

Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui miekkaansa.

— Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! — Persten nauraen huudahti. — Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas, niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset; vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari, joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas, ja me ainoastaan tottelemme!

Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen menetellä, niinkuin tahtoi.

— Pojat, — Persten sanoi rosvoille, — me olemme vähän keskenämme jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla kanssani tatarien leirille?

— Valitse ken hyvänsä — rosvot vastasivat, — me olemme kaikki valmiita.

— Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut, ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan niin, että tuntuu.

— Hyvä, hyvä, — Perstenin valitsemat vastasivat: — miten käsket, siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.

— Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? — atamani jatkoi. — Kun saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, — että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja toisella on joki ynnä suo.

Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.

Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti, pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä, joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.

Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien telttoja.

Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.

Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.

Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka olivat siniset kovasta ponnistuksesta.

Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien, hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?

Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli, pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti, riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"

Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.

— Rjesheto, — hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: — eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?

— Etkö sinä? — Rjesheto vastasi hiljaa.

— Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.

— No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.

— Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.

Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.

— No; veikkoset, — Persten kuiskasi toisille tovereilleen: — ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti. Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän; jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?

— Olemme! — rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.

XXVI Luku.

Veljeys.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.

— Ruhtinas, — Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen luotaan, virkkoi hänelle, — ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa, mutta minua haluttaisi pyytää sinua…

— Mitä, Maksim Grigoritsh?

— Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin, omatuntoni…

— Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!

— Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä. Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun neitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat, vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella. Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt, ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani — Maksim lisäsi, luoden silmänsä alas, — en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää, itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!

— Maksim Grigoritsh, — Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti hänen käteensä, — ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!

— Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi; tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan nyt…

— Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet; mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!

Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja antoi sen Maksimille.

Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin, jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.

— Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.

Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit, syleilivät toisiansa.

Maksim oli ihastuksissaan.

— Nyt, — hän iloisesti virkkoi, — olet veljeni, Nikita Romanovitsh! Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin, rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!

— Maksim, — Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna — Jumala näkee, että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en tahdo sinusta erota.

— Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! — Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!

Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui Serebrjanin käteen.

Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä, ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin sivutse.

— Aika on — Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa ulos: — kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!

Rosvot hypähtivät ylös maasta.

— Aika on, aika on! — kajahteli joka taholta; — ruhtinasta totelkaamme!

Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki, joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.

Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.

Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä likemmäksi leiriä.

— Kas Persteniä! — rosvot huudahtivat: — ja meikäläiset! Hepäs ovat sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan pakanoita vastaan.

Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.

Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä rosvoja vastaan.

— Heidän kimppuunsa pojat! — Serebrjani karjasi — syöskää he veteen, ajakaa tuleen!

Ystävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja vastaan ja teurastus alkoi — — —

* * * * *

Auringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden tatarien peittämä.

Toiselta puolen tulen, toiselta taas — Serebrjanin joukon ahdistamat viholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille rannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka tukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät asemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen sekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään taistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua tulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa. Toinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui yli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli sieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut ampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja hämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.

Turhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo tatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki, uhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi ruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty, ja puukostansa valui verta.

— Olkaa alallanne, ystävät! — seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän huudahti rosvoille: — vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille tulee apua?

Tosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko taistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan auringon säteistä.

— Tatarejahan ne ovat! — lausui eräs.

— Itse sinä tatari olet! — Persten ärjäsi arvelematta. — Kuka olisi nähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon etunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen haarniska.

— Oikeauskoiset tulevat! — kajahti rosvojen keskellä: — seiskaa veikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!

— Kas, ruhtinas, — Persten virkkoi, — he, hiidenpenikat, eivät ammu enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!

Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui vihollisiaan.

Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.

Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen äsken tullut apujoukko.

Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.

Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen luokseen.

— No, Nikita Romanovitsh, — hän virkkoi: — Jumala taistelee pyhän Venäjän puolesta. Emmeköhän voi!

— Niin, — Serebrjani vastasi, — kiitos tuolle bojarille, joka kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?

— Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?

— Tunnetko sinä sitten?

— Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh, hänet. Hän on Fedjka Basmanov.

— Basmanov? Hän? Eikö mitä?

— Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö, hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima, ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, — Maksim jatkoi kiihkeästi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. — Uskotko, Nikita Romanovitsh, en tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla, ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester. Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!

Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.

— Varo itseäsi, Maksim, — hän sanoi, — älä suotta pane itseäsi alttiiksi; katso, olethan jo veressä!

— Se ehkä on vihollisen verta, — Maksim vastasi iloisesti katsottuaan pukuaan; — vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut minua!

Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa ja lennätti nuolen Maksimia kohden.

Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne, kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee, ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen poikansa palaa.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan, hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen poikansa!

Unohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka Basmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän näkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa. Serebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui sen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.

— Maksim, Maksim! — hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen hänen päätään; — elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!

Maksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.

— Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä yhdessä halusimme tehdä!

— Maksim, — Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle otsalle, — etkö määrää minulle mitään?

— Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä muistaen…

— Sanon, Maksim, sanon, — Serebrjani melkein itkien vastasi.

— Oi, risti, — Maksim lisäsi — se, joka on minulla, anna se hänelle … vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi…

— Veljeni, — Serebrjani sanoi — eikö vielä ole mitään sydämelläsi? Eikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita kuin äitiäsi sääli?

— Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin äitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!

Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.

Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.

— Veljeni — hän sanoi, — jos saisin juodakseni kylmää vettä!

Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi Maksimille.

— Nyt on kuin helpottaisi, — sanoi kuoleva, — kohota minua, auta minua siunaamaan itseäni!

Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein, huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.

— Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän puolestamme… Katso, miten he ovat hajonneet … vaan silmäni jo pimenee … oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!…

Veri purskasti hänen suustaan.

— Herra, Jumala, ota minun sieluni! — Maksim puheli ja kaatui kuoliaana maahan.

XXVII Luku.

Basmanov.

Basmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.

Tatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi, loput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin kunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa rannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti Serebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista ruhtinaan kanssa.

Viruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä valettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori palvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista oveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman rohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo nurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon lähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä täyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten kostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa. Serebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä, vaan ei liikkunut paikaltaan.

— Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? — Serebrjani kysyi hyväntahtoisesti.

— En, en ole haavoitettu, — Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat solvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: — ei, en ole haavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä ahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, — hän lisäsi yhä katsellen kuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: — kuinka pian ahavoituminen menee?

Serebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,

— Sääli, — Basmanov jatkoi: — ettemme tänään kerkiä saunaan; minun kartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas, pyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä minun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat — kahtakymmentä vanhemmat…

Puhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.

— Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, — Serebrjani vastasi kuivasti.

— Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?

— En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani sanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen tahdolleen.

— Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa, pelastetulle paratiisi![25] Vaan minä en tiedä palaanko minä?

— Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?

— No niin! — Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten vaan herättää Serebrjanissa luottamusta — palvelet tsaaria kaikella rehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän, huomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!

— Näyttää hän sinuakin suosivan.

— Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä! Näinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun tavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele pahaa. "Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!" Menen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen tottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! — "Kuule, Boris, tuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, — ymmärrätkö?" — Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä mieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! — Ja Fedjka ei vastustele; minne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa veljeäni — niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin pöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen olevan myrkkymaljan!

Serebrjani naurahti.

— Vaan mistä hän, — Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: — mistä hän löytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja, kuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten! Koettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!

Inho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi ikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:

— Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön? Tänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en säästä itseäni!

— Tosiaankaan et säästä, — Serebrjani lausui, voimatta pidättää kiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.

— Mitä minusta puhutaan? — Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen silmiään.

— Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan sinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö tanssit hameissa!

Puna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen häpeemättömyytensä avukseen.

— No mitä sitten, — hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, — jospa todella tanssinkin?

— Niin silloin hyvästi, — Serebrjani lausui: — en halua kanssasi syödä illallista enkä katsella sinua!

— Aha! — Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi, ja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: — aha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta! Vaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!

Serebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan kahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti hartioitaan.

— Miksi tartuit miekkaasi? — Basmanov jatkoi. — Et sillä minua peljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!

— Hyvästi! — Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua, mennäkseen pois.

— Kuule — Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: — jos joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti hakkasit tatareja.

— Niin sinäkin, — Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli — et sinä minua huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin mikäkin akka!

Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.

— No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan, niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.

— Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa, niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi, niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa sitten kristittynä Moskovaan.

— No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun luota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!

Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen parempaan suuntaan.

— Siis ei ole totta, — kiirehti hän kysymään, — että sinä hameissa olet tanssinut?

— Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä? Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan! Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!

— Mieluummin menisin mestauslavalle — Serebrjani sanoi.

— Noh, vai niin? — Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh, minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle siitä! Hänelle vaan kaikki — minulle ei mitään! Katsos, joku aika sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun — niin ja niin; älä salli, sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut sinua vaivaamaan, — itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". — Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen huonompi kuin hän? — "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! — "Ei, hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä. Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?

— Mitä sitten?

— No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun toinen kuolee, sidomme toisen.

Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.

— Ei, — hän sanoi, — sidotuita en ammu.

— No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa kaataa…

— Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos, ei ole Aleksandrovan sloboda!

— Et salli, — Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat, mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: — Oi, ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki, mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi silmässäni! Kuules, ruhtinas, — hän jatkoi liehakoiden, — tiedätkö mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä. Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua, ja sinä saat kiittää minua.

Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti Serebrjanissa entisen inhon.

— No, — Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: — Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota minuun?

— Feodor Aleksejitsh, — Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, — Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se … kuinka sanoisin? sehän on…

- Mitä? — Basmanov kysyi.

— Sehän on saastanen teko! — Serebrjani lausui ja ajatteli, heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.

— Saastainen teko! — Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?

— Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! — Serebrjani lausui. — Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor Aleksejitsh!

Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.

— Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?

— En, — Serebrjani vastasi.

Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi hoiperrella puolelta toiselle.

— Oh, mua orporaukkaa! — hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: — orpo olen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta minua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan hemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta elämääni! — Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun ja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!

Serebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin akat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta hävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä liikkuvat tunteet.

— Hyi! — Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov taas tarttui häneen viitan liepeestä.

— Katsos! — hän huudahti, — laulajia!

Muutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella odotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.

— Ah, veikkoset, — Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella äänellään, — alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa sellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!

Laulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun, jonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta toiselle ja puheli:

— Hitaammin, synkemmin! — Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa bojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista? Eikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä maailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty elämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! — hän huudahti äkkiä, ilman mitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin, karjasivat tanssilaulua.

— Vilkkaammin! — Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen juoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. — Vilkkaammin, haukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!

Basmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää näkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman hurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi edellään joukottain Tatareja.

— No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.

Basmanov katsahti iloisesti häneen.

— Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!

Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan Basmanovin kädestä.

— Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja sentähden: terveydeksesi!

Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.

— Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä Venäjällä!

Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä Basmanovin melua.

— Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?

Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen vaatetta hänen yllensä.

— Ota takkisi, bojari, — hän sanoi, — ulkona alkaa tulla ilma kosteaksi.

Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.

Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen, luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi kuulua vitkallista ulvomista.

— Mitä se on? — Basmanov kysyi vihaisesti.

— Skuratovin haudalla ulvoo koira, — ratsupalvelija vastasi, katsottuaan ulos teltistä.

— Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin me iloitsemme vieraan kanssa.

Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.

— Seis, Feodor Aleksejitsh, — hän sanoi, nousten ylös, — se on Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle; tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!

— Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!

— Ei se ole minulle neulottu, — Serebrjani lausui, tuntiessaan hameen, jota Basmanov hänelle tunki, — kanna sinä sitä edelleenkin.

Ja, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.

Jälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta, mutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki siinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi rosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien leimuavien tulirovioiden ympärille.

XXVIII Luku.

Ero.

Aamun koitteessa jo Persten herätti joukon.

— Pojat! hän sanoi rosvoille, kun nämät olivat kokoontuneet hänen ja Serebrjanin ympärille. — Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy eritä teistä! — Menen jälleen Volgan varsille. Jääkää hyvästi, pojat! — Älkää muistelko minua pahana, vaikka ehkä olen joskus ollut ilkeä teille!

Ja Persten kumarsi rosvoille vyötäisiinsä asti.

— Atamani! — he alkoivat yhteen suuhun, — älä jätä meitä! Mihin menemme ilmaa sinua?

— Menkää ruhtinaan kanssa, pojat, — Eilisellä työllänne ansaitsitte syntinne anteeksi; voitte ruveta entistenne kaltaisiksi; ja ruhtinas ei jätä teitä!

— Hyvät miehet, — Serebrjani lausui, — minä olen antanut tsaarille sanani, ett'en pakene hänen tuomiotaan. Te tiedätte, ett'en minä omasta tahdostani lähtenyt vankihuoneesta. Nyt minun täytyy pysyä sanassani ja viedä tsaarin haltuun pääni. Tahdotteko tulla kanssani?

— Armahtaako hän meitä? — rosvot kysyivät.

— Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. — Ehkä hän armahtaa, mutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten, kuka tulee ja ken ei.

Rosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat puoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin puoleen.

— Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.

— Ei, pojat, — Persten sanoi, — älkää minua vaatiko. Ell'ette menekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka. Kylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä kotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa katkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa, taikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat kuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari antaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.

Rosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat kahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.

— Vie meitä! — he sanoivat: — tapahtukoon meille samoin kuin sinullekin!

— Mitä toiset arvelevat? — Serebrjani kysyi.

— Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän mukaansa!

— Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, — Persten kuiskasi ruhtinaalle: — he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!

— Vaan sinä, — Serebrjani sanoi, — miksi et sinä tule kanssani?

— En, ruhtinas, minä en ole muiden kaltainen. — Minulle tsaari ei anna anteeksi: vikani ovat toisellaisia. Ja täytyy tunnustaani, minun tuli ikäväni Jermak Timofejitshiä: onhan jo vuosia kulunut, sittenkuin hänen olen nähnyt. Hyvästi, ruhtinas, älä muistele pahana minua.

Serebrjani pudisti kovasti Perstenin kättä ja syleili häntä.

— Hyvästi, atamani, — hän sanoi — ikävä on minusta, että menet Volgalle, ei sinun pitäisi semmoista tointa harjoittaa.

— Ken tietää, ruhtinas, — Persten vastasi, ja hänen uskalijas katseensa sai ihmeellisen ilmauksen: — Jumala ei ole armahtamaton; ehk'en minäkään ole aina sama kuin nyt!

Rosvot alkoivat valmistautua matkalle.

Auringon noustua joen rannalla ei enää ollut näkyvissä Basmanovin telttaa eikä miehiä. Feodor Aleksejitsh oli noussut yöllä, viedäkseen ensimmäisenä sanan tsaarille saadusta voitosta.

Persten, jättäessään tovereitaan hyvästi, huomasi vieressään Miikan.

— Hyvästi sinäkin, veitikka! — hän sanoi iloisesti, — eilen palvelit tsaaria nelinkertaisesti; ei hän kiellä sinulta armoansa!

Mutta Mitka epäröiden siveli niskaansa.

— No, mitä? — Persten kysäsi.

— Eikä mitään! — Mitka vastasi veltosti, sivellen toisella kädellä niskaansa, toisella hartioitaan.

— No, kun ei mitään, niin ei mitään! — Ja Persten oli jo lähtemäisillään, kuin Mitka, rohkaisten mieltänsä, sanoi puhkuen:

— Atamani, hei atamani!

— Mitä?

— Minä en halua slobodaan!

— Minne sinä sitten haluat?

— Sinun mukanasi!

— Ei minun kanssani sovi; minä menen Volgalle!

— No, minäkin Volgalle!

— Miks'et mene ruhtinaan kera?

Mitka työnsi toisen jalkansa eteenpäin ja oli melkein sekaantua virsuihinsa.

— Opritshnikkejäkö pelkäät? — Persten kysyi leikillisesti.

Mitka alkoi sivellä milloin niskaansa, milloin hartioitaan ja kylkeänsä, vaan ei vastannut mitään.

— Vähän kai olet nähnyt heitä? — Persten lisäsi, — söisiväthän ne sinut, eikö niin?

— Morsiamen veivät! — Mitka sanoi vastahakoisesti.

Persten alkoi nauraa.

— Kylläpä muistat pahan! Et tahdo sopia heidän kanssaan! Liity sitten Hlopkon joukkoon!

— Ei haluta, — Mitka sanoi päättävästi: — haluan kanssasi Volgalle!

— En mene minäkään suoraan Volgalle!

— En minäkään suoraan!

— Minne sinä sitte?

— Sinne, minne sinäkin!

— Oh, niin hän takertui kiinni kuin vihdan lehti saunassa! Niin tiedäpäs, että minun täytyy ensin käydä slobodassa!

— Miksi? — Mitka kysyi ja töllisteli atamaniin.

— Miksi! miksi! — Persten matki, alkaen kadottaa kärsivällisyyttään: siksi, että viime vuonna siellä jyrsin pähkinöitä, mutta kuoret unhotin.

Mitka katseli ihmetellen häntä, vaan äkkiä naurahti ja irvisti suutansa korviinsa saakka, mutta silmistä lähti pitkin ohimoita säteenläiset viirut; ne antoivat kasvoille ovelan ilmauksen, joka ikäänkuin tahtoisi sanoa: minua, veikkoseni, ei ole niin helppo puijata; minä kyllä tiedän, ett'ei slobodaan mene pähkinän kuoria etsimään, vaan jotain muuta.

Kuitenkaan hän ei sitä sanonut, vaan toisti nauraen:

— No, minä tulen kanssasi!

— Mitäs tehdä hänelle! — Persten tuumaili, kohauttaen hartioitaan. — Häntä ei näy saavan eriämään; no, tule sitten kerallani, hölmö, vaan älä sitten minua moiti, jos hirtetään sinä siellä.

— Hirttäkööt! — Mitka vastasi tyynesti.

— Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi ja sitten matkalle!

Mitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi kömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista siihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista, keneen päästä.

— Atamani, — Serebrjani virkkoi, — emmekö kulje samaa tietä?

— Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä saavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin älä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo lähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.

Serebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan seuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri suunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin viheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä, heidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä. Usein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten vehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä. Toinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui kolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka, huojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.

Laaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä, ikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään. Ainoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien hevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla rannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat kutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen, räpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille nuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet törröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin olisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.

XXIX Luku.

Silmätysten.

Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:

— Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi edestä!

Ivan katsahti ylös ja naurahti.

— Emme säästäneet itseämme, — Basmanov jatkoi liehakoiden: siis sinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!

— Mitä sinä tahtoisit, Fedja? — Ivan kysyi mitä herttaisimmalla muodolla.

— Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua soimaisi.

Ivan katsoi häneen tarkasti.

— Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? — hän kysyi äkkiään.

— Sinun maanpakolaisesiko? — Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä tavallisella hävyttömyydellänsä, — millä sitten, jos ei hirsipuulla? Karkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni rosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät kaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.

— Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut sitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle outoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!

— Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, — Basmanov jatkoi röyhkeästi: — mutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta, eikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä palkintoja säästä.

— Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia sinua vastapäätä!

— Armollinen hallitsija, — Basmanov vastasi kärsimättömästi, — koska olen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!

Basmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa slobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta häneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman Basmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys oli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan sydämen pois hänestä.

Basmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.

— Olkoon niin, — hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, — vaikka minun on kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin luultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla tulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En minä sinua väkisin pidätä.

Basmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä suhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.

— Kiitos sinulle, hallitsija, — hän sanoi, — kiitos kestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin kelvottoman koiran! Kyllä, — hän jatkoi varomattomasti, — kyllä kerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin palveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua palvellessani, yhdellä vain en saastuttanut — loihtimisella!

Iivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan hänen katseensa muuttui.

— Loihtimisella? — kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua vihastumiseksi — kuka täällä sitten loihtii?

— Vaikkapa sinun Vjasemskisi! — Basmanov vastasi, eikä luonut silmiään alas tsaarin katseesta. — Ja, — hän jatkoi huolimatta Iivanan julmasta ulkomuodosta, — sinä yksin et tiedä sitä, että kun hän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan; mutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.

— Ja mistä sinä sen tiedät? — tsaari kysyi, luoden terävän katseen Basmanoviin.

Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.

— Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän sanoi kiireesti, — jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo ilmoittanut sen sinun armollesi.

Tsaari mietti.

— Mene — hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, — minä otan selvän siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.

Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan, mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.

Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin, varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?

— Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov — hovimestari vastasi, — kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla kirkkaitten silmiesi eteen.

— Morosov? — Iivana sanoi: — eikö hän palanut tulipalossa? Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!

Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui polvilleen hänen eteensä.

Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä itsepintaisuutta.

Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.

Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti Iivanan katse ystävälliseltä.

— Drushina Andrejevitsh, — sanoi hän mahtavasti, mutta ystävällisesti; — minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet yksinkertaisessa puvussa?

— Hallitsija, — vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: — ei sovi pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, — jatkoi hän lujalla äänellä, — rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka Vjasemskista, joka minua on loukannut.

— Nouse, — tsaari sanoi, — ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän vaikka minua lähin mies.

— Hallitsija, — Morosov jatkoi nousematta — lähetä kutsumaan Afonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!

— Niin, — tsaari sanoi, vähän mietittyään, — pyyntösi on oikea. Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta te, — hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan, asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen. Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.

Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan tulisissa, levottomissa silmissänsä.

— Tule tänne, Afonja, — tsaari sanoi. — Tule sinäkin, Drushina. Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.

Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla, mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin kaikki seikat hyökkäyksestä.

— Niinkö asia oli? — tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.

— Niin! — Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka tiesi kaikki jo entiseltään.

Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.

— Miten sinä rohkenit sen tehdä? — hän kysyi, luoden Vjasemskiin ankaran katseen: — sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.

— Sinä tiedät, hallitsija, — Vjasemski vastasi yhä enemmin hämmästyneenä, — ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun lupasi?

— Minun lupani? — tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. — Milloin minä sen lupasin?

Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle juomingeissa, — nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä, jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin, että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen näyttivät hänestä sopivilta.

— Hallitsija, — hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt minua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut Moskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät, vihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen vaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita Serebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän orjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme itseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi jäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti vapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin haavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti bojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo ottanut häneltä hengen. Ei hänellä, — Vjasemski jatkoi, luoden mustasukkaisen katseen Morosoviin, — ei hänellä ole syytä minusta valittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi Morosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita Serebrjanin kanssa!

Tsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli silminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov nyt vasta katsoi viholliseensa.

— Sinä valhettelet, kirottu koira! — hän sanoi, ylenkatseellisesti silmäillen häntä päästä jalkoihin: — joka ainoa sanasi on törkeä valhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä. Hallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni, jonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!

Iivana katsoi Vjasemskiin.

— Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.

— Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen omasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät palvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut hevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän luki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.

Vjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi Iivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta; mutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle, vaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi käyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden varjon alle.

— Kuulitko? — hän sanoi Vjasemskille: — bojari Drushina on valmis sanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi hänelle?

— Bojarilla on vapaus puhua, — vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa itseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: — hänellä on vapaus väärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen valmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.

Kokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys tapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei kuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.

Itse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi voivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa säilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.

— Veljet! — hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: — otan teidät todistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole tuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät molemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista tekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen lampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja Vjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän perästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella torilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala antaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei kestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan kädestä!

Iivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen mukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut mahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja voimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän kaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun taistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi tyynesti:

— Hallitsija, olkoon tahtosi! — Olen vanha ja kivulloinen; en ole pitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi voima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää oikeassa asiassani. — Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten edessä viholliseni vääryyden.

Kuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi hänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala ratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden puolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.

Kuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille ja lausui:

— Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!

— Menkää — Iivana lausui, — etsikää itsellenne varamiehet, mutta kymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella torilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.

Heittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari istuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos salista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä ympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.

XXX Luku.

Miekan loihtiminen.

Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.

Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta. Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.

Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja. Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen, tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan satulaan.

— Ole tyytyväinen, bojari, — mylläri puhui hänelle, päätään vakuuttavasti nyökäyttäen, — ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen, tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!

— Hyvä! — vieras vastasi, nousten hevosen selkään. — Mutta sinä, vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin hirtän sinut kuin koiran.

Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän saanut selvää siitä, ken puhuja oli.

— Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, — mylläri jatkoi, syvään kumarrellen: — älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa, puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä kirottu, ell'et pääse kunniaan.

Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen ohitsensa.

Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.

Mylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja alkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä kädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.

— Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? — Vjasemski kysyi.

— I-i-isäseni! — mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: — isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?

— Puhu! — Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet pyörän luo: — puhu, mitä te minusta juttelitte?

Ja hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.

— Omaiseni! mylläri änkytti: — kaikki sanon sinun armollesi, kaikki sanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!

— Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?

— Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin sinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet, armaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit Basmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!

Vjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen vimmansa menneen ohitse.

— Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! — hän sanoi, nousten seisaalleen: — sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä; minä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!

— No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.

Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.

— Niin, näetkös, — hän sanoi luotettavan näköisenä: — Basmanov sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata, että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni, huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?

— Hiisi hänet vieköön! — Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: — mitä se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?

— En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen — bojaritar ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten näe enään mitään!

— Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?

— Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki; luultavasti hän on halpasäätyinen mies!

Vjasemski mietti.

— Ukko! — hän äkkiä sanoi; — voitko loihtia miekkoja?

— Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni? Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?

— Tietysti, että se löisi, sinä peikko!

— Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi katkeisivat haarniskaa vastaan.

— Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun on kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata vastustajani. — kuuletko?

— Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! — Ja ukko alkoi miettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen vastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä ylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata ajatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi, että Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta ja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen Nikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei Serebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa ryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian vanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa palkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee ruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. — Salli, isäseni, — minun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!

— Tee, miten haluat, — Vjasemski lausui ja istahti miettien puun tyvelle!

Mylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja, ammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.

— Oh, oh! — hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen liikkumatta: — minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en ymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän tulevan yhteen…

— Mitä? — Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.

— Enkelit seisovat vanhuksen edessä, — mylläri jatkoi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, — taivaan voimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.

— Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? — ruhtinas kysyi väristen.

Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle ilmestyi jotain hirmuista.

— Ja sinun armollasikin, — hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta nyt en näe mitään, vesi tummentui.

Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.

— On sinullakin puolustajia, isäseni, — hän kuiskasi peljästyneenä. — Kyllä voin loihtia miekkasi.

— Kas tuossa, — ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, — kas tuossa, loihdi!

Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä sen ympäri, lukien puoliääneen:

— Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna: nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä, eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni kunnia!

Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.

— Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään veteen!

— Mutta jos hän kastaa?

— Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa. Mutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se pussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.

— Anna kyyhkynen! — Vjasemski sanoi.

— Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä kyyhkyistäkään.

Ukko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.

— Kallis oli minulle sen saaminen, — hän sanoi, ikäänkuin kaipauksella päästäen kädestänsä rievun, — vaikea on sitä hankkia. Jos sopimattomaan aikaan kahlaat sitä hakemaan, niin semmoiset kauhut tulevat päällesi, että Jumal' auta.

Ruhtinas otti riepuun ommellun esineen ja heitti myllärille kourallisen kultarahoja.

— Jumala palkitkoon sinun ruhtinaallista armoasi! — ukko sanoi syvästi kumarrellen. — Mutta, isäseni, suo minun vielä lausua sananen: älä mene nyt, ennen taistelua kirkkoon, älä kuuntele Jumalan palvelusta; muuten ehkä minun loihtumiseni luikahtaa pois miekan terästä.

Vjasemski ei vastannut mitään ja aikoi mennä paikalle, minne hän sitoi hevosansa, mutta seisahtui äkkiä.

— Mutta voitko, — hän lausui, — sanoa varmaan, kuka meistä jää eloon?

Mylläri oli hämillänsä.

— Niin, luultavasti sinä, isäseni! Etkö sinä jäisi eloon. Minä jo ennenkin sanoin sinulle: ei sinun kuolemasi ole miekasta tuleva!

— Katso vielä kerran ammeseen!

— Miksi sinne enään katsoisin, isäseni! Nyt en enään mitään näe, vesi on aivan hämmentynyt.

— Ammenna raitista vettä! — Vjasemski sanoi käskevästi.

Mylläri totteli vastenmielisesti.

— Noh, mitä siellä näkyy? — ruhtinas kysyi maltittomasti.

Ukko kumartui silminnähtävällä inholla ammeen yli.

— Ei sinua näy, eikä sinun vastustajaasi! — hän sanoi vaaleten; — näkyy kenttä, täynnä kansaa; paljon päitä törröttää seipäissä; mutta sivulla palaa rovio ja ihmisluita on sidottu patsaasen!

— Keiden päät törröttävät seipäissä? — Vjasemski kysyi, voittaen kauhunsa.

— En näe, isäseni, kaikki taasen hämmentyi; rovio yksin vielä vain kiiluttaa, ja jonkun luut riippuvat patsaalla!

Mylläri nosti päätään ja ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea kääntää katseensa pois ammeesta. Hänen jäsenensä koukistuivat, hiki valui hänen kasvoiltansa; hän vaikeroiden ja änkyttäen hoipertui multapenkille ja kaatui siihen voimatonna.

Vjasemski etsi hevosensa, istahti satulaan ja syvissä mietteissä ajoi Moskovaan.

XXXI Luku.

Jumalan tuomio.

Vjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari käski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä palvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän herransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja mitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.

Suurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät kestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän suuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona, vahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti ne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski pitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet tsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin, kirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin tsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei — sen tiesi Jumala! Mutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän palattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat kiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä varkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.

Heidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja Iivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan kaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.

Basmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt Moskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut lähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä, saattaakseen epäluuloa Basmanoviin.

— Kuka tiesi, hallitsija, — sanoi Skuratov, — miksi hän ei ollut kuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja vain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua hävittääksensä.

Tsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän Basmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa oli huomattu.

Sillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon nousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat olivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta oli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat nimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin tuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa voiton tuossa asiassa.

— Noh, veikko, — sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja toverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli hyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, — käy eteenpäin; ehkä onnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta! Päästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia katsomaan Jumalan tuomiota.

Mutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että hyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.

— No, astuhan, mokoma hylky! — guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten toveriansa selkään; — vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?

— Ehkä! — nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.

Ja kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää kansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja kirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.

— Oikeaan, oikeaan! — vanhempi lausui: — mitä sinä vasempaan kuljet, hölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!

Paikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille. Se oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä veralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä törröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien. Muut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri kenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko ratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit ajoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua vitjoihin.

Kulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat vihdoin aivan kentän luo.

— Minne kiipeätte? — eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin partuskallaan.

Nuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä otti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun ja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa jälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:

— Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien katsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin kaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!

Ja veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita hampaitansa.

— Noh, olkoon niin! — opritshnik sanoi: — ette te enää voi tunkeutua takaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne halkaisen.

Vitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden puollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,[28] jotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän kanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista oli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III:nen aikana, ja hän keskusteli toverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.

— "Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti", hän luki, osoittaen sormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, — "vaan taistelulla voivat sopia…" kun kansan huudot keskeyttivät häntä.

— Tsaari tulee! Tsaari tulee! — kaikki lausuivat kiihkoisesti ja paljastivat päänsä.

Opritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh taistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita ylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä, joka odottaa hauskaa näytelmää.

Hänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet seisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri suunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat taistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu teräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut. Käsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen päässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta valui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä kiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja hakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä tupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli satulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja muinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan nykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.

Morosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti samettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään ommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset, vadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta rintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu, jota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä, kaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.

Ratsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla varustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina Andrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se puistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti, pureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta leveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva hevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen valkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.

Vjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei hän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä pidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän kilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista kivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä "erihonka", se on matala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan peitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea tupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen säteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu, rautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta, mutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin kohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat kasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti vain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella kiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja kelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty, sama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti luotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset naulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla, kultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni tappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla kirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka olivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut varret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti ja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.

Äfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä häntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla vitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin[29] asemasta peitti pantterin nahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit kultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään kengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni hopeakulkunen.

Kauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä, puhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin keveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan; mutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä suitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli, jos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle paikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli kaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti suitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak hypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen mustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille ja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.

Vjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna kulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä ihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.

— Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen ihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole nähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä Jumala tuommoista antanut! Mitenhän, — hän jatkoi itsekseen, — mitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis Hiidenkuilulle ajanut!

— Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa. — kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?

— Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.

— Tuoko? Miksi juuri se?

— Siksi, että se on vahvempi! — nuorukainen vastasi veltosti.

Guslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului julistajain äänet:

"Oikeauskoiset miehet! — he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva taistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja bojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee loukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin ryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää Kolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!"

Kaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta bojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja lausui syvään kumartaen:

— Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?

— Aloittakaa! — Iivana lausui.

Bojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit väistyivät.

Bojari antoi merkin.

Taistelijat tarttuivat aseihinsa.

Toisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta kaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään ohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja hovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen selästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.

— Viekää hevonen pois! — Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen himmentynein silmin: — taistelen jalkasin!

Nähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki samaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.

Morosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla kilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.

Vjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen, kultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.

Mutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat notkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä olisi tuettu.

— Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? — hovimestari ja puollusmies lausuivat yhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: — toinnu, ruhtinas! taistelussa ei ole seisominen — se on sama, kuin olla voitettuna!

— Riisukaa minun päältäni rautapaita! — ruhtinas Vjasemski lausui ollen tukehtumaisillaan: — ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut tukahuttaa!

Hän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja repäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.

— Kirous sinulle, noita! — hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan — kirous, kun petit minut!

Drushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.

— Antaudu, koira! — hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!

Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.

— Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä vihalla, — liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!

Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen — että ei tuomiota ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.

Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda hänen pois heittämänsä taikapussin.

Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.

— Säilytä tuo, — hän kuiskasi, — kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, — hän lausui lujaa, — tuokaa Vjasemski luokseni.

— Mitä, Afonja? — hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski astui hänen luoksensa: — näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia vastaan?

— Herrani, — vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat, — viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija, kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi minun edestäni!

Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella, sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari halusi Morosovin tappiota.

— Käske airueiden julistaa, — hän sanoi, — ehkä löytyy joku sinua uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä annetaan mestaajille!

Vjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat julistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:

— Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojari Morosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä? Astukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestä taistelemaan.

Mutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.

— Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! — huusivat julistajat. — Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa kaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa, hänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!

Ei kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja tsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden, valmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului huudot:

— Vapaaehtoinen tulee! Tulee! — Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään astui Matvei Homjak.

— Hei, siellä! — hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. — Käy lähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!

Nähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut miekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.

— En taistele palkatun kanssa! — hän lausui ylpeästi. — Ei sovi bojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!

Ja pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.

— Hallitsija, — hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa taistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua vastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.

Vaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen pyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan tuomiossa puolueellisena.

— Huuda, julistaja! — hän sanoi vihaisesti — mutta jos et löydä haluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!

Sillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja pilkkasi katsojia.

— Kas, — hän puhui, — miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole ainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani uudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat puutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!

— Ah, sinä hitto! — guslinsoittaja lausui puoliääneen: — kyllä minä sinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! — hän jatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, — tunnetko häntä?

Mutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja tuijotti Homjakiin.

— Mitä? — Homjak jatkoi: — ei näy olevan teidän seassanne haluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät, kankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?

— Minä! — nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin ketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös tammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.

Hän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt rohkeudestansa.

Silmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin opritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.

— Kuka olet? — taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.

— Minäkö? — hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.

— Kuka olet? — uudisti bojari.

— Mitkä olen! — hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen kysymystä.

— Kiitos sulle, uljas poika! — Morosov sanoi nuorukaiselle: — kiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni, en säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos Jumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!

Homjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut hevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä ratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun vimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan ulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.

— Millä tahdot taistella? — bojari kysyi, katsoen uteliaasti nuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.

— Millä tapella? — Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien silmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.

Mutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka olisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.

— Mitäs, — bojari lausui, — ota itsellesi miekka ja haarniska, asettaudu taisteluun.

Mitka katsoi hämillänsä ympärilleen.

Tsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.

— Antakaa hänelle ase! — hän lausui; — katsokaamme, miten hän osaa taistella!

Miikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten koettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri oli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.

Katsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä seurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.

— Mitä te kurkkujanne katkatatte? — Mitka sanoi harmistuneena; — menen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista vastaan.

Häh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.

Kuului taas naurua.

— Millä sinä taistelet? — bojari kysyi.

Mitka raaputti niskaansa.

— Eikö teillä ole seivästä? — hän kysyi vitkalleen, kääntyen opritshnikkeihin.

— Mikä hupsu tuo on, — he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet tänne työkkäsi? — Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin seipäillä tappelemme.

Mutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut ajaa häntä pois.

— Antakaa hänelle seiväs! — hän lausui; — taistelkoon, miten voi!

Homjak loukkautui.

— Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! — hän huudahti. — Minä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole koskaan vielä taistellut seipäillä.

Mutta tsaari oli hyvällä tuulella.

— Tappele sinä miekalla, — hän sanoi, — mutta poika tapelkoon omalla tavallansa. — Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka puollustaa Morosovia!

Toivat muutamia seipäitä.

Mitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista ja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.

— Eikö ole vahvempaa? — hän kysyi veltosti, katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin.

— Tuokaa hänelle aisa! — tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä odottavasta näytelmästä.

Kohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan vuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.

— Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.

— Mitäs? — Mitka vastasi, — ehkä kelpaa.

Ja tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin voimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa, ikäänkuin vihurin lentämästä.

— Katsoppas hittoa! — opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.

Tsaari kääntyi Homjakin puoleen.

— Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: — tahdonpa nähdä, miten sinä säilyt moukan seipäästä.

Mitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja puristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen ujoutensa oli hävinnyt.

— Noh, sinä! seiso, vai miten? — hän lausui päättävästi. — Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään!

Homjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman suhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi nuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.

Ratsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua samalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset tahi karhujen tappelut.

— Alottakaa tappelu! — hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.

Silloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä, lähestyen Homjakia hypähdellen.

Turhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli vain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri suuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.

Katsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak vetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi hyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.

— Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! — hän huusi, vähitellen joutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin tahansa.

Katsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa huudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.

— Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, — löylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!

— Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.

Mutta Mitka ei ajatellut Morosovia.

— Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! — hän kertoeli, pyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse hänestä joka taholle.

Muutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen varmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.

Äkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi muutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.

Kentällä kaikui iloinen huuto.

Mitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.

— Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeasti Iivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:

— Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras mies opritshnikkien seassa.

— Vetäkää tuota tomppelia jaloista! — tsaari huusi, — kaatakaa hänen yllensä vettä, mutta muistakaa — jättäkää hänet henkiin.

Vaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak nostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet hänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin guslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:

— Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!

Ja molemmat katosivat kansajoukkoon.

XXXII Luku.

Vjasemskin taikapussi.

Iivana Vasiljevitsh käski kutsua Morosovia.

Kenttä taas hiljeni. Kaikki katsoivat odotuksessaan tsaariin ja pidättivät hengityksensä.

— Bojari Drushina — Iivana sanoi juhlallisesti, nousten istuimeltaan: — Sinä olet Jumalan tuomion kautta puhdistautunut minun edessäni. — Herra Jumala on sinun vihollisesi häviöllä näyttänyt sinun oikeutesi, ja minä en jätä sinua armottani. Älä lähde slobodasta ilman käskyäni. Mutta se on, — Iivana synkästi jatkoi, — vain puolet asiasta. Vielä on itse tuomio täyttämättä. Tuokaa tänne Vjasemski.

Ruhtinas Afanasi Ivanovitshin tultua, tsaari katsoi kauvan häneen sanattomalla katseella.

— Afonja, — hän vihdoin sanoi, — sinä tiedät, että minä pidän lujasti sanani. Minä määräsin, että ken teistä, joko itse tahi taistelijansa kautta, joutuu taistelussa häviölle, hän mestataan heti. Sinun taistelijasi hävisi, Afonja!

— Niin, — Vjasemski vastasi päättävästi, — käske lyödä pääni poikki, hallitsija!

Kummallinen hymyily kierteleikse Iivanan huulilla.

— Ainoastaanko pään poikki? — hän lausui ilkeästi, — Luuletko, että sinulta lyödään vain pää poikki? Siten kävisi ehkä, jos sinun vain olisi Morosoville vastaaminen, mutta sinun ylläsi on vielä toinen vääryys ja toinen kirous. Maljuta, anna tänne hänen taikapussinsa!

Ja otettuaan Maljutan käsistä nauhasen, jonka Vjasemski oli pois heittänyt, kohotti Iivana sen, pitäen toisesta päästä.

— Mikä tämä on? — hän kysyi, katsoen julmasti Vjasemskin silmiin.

Ruhtinas aikoi vastata, mutta tsaari ei antanut hänelle aikaa.

— Viekas palvelija, — hän lausui ankarasti, ja läsnäolevien suonia pitkin kävi kylmä värähdys, — viekas palvelija! minä sinut otin valta-istuimeni lähelle; minä korotin sinut, osoitin sinulle yltäkyllin suosiota; mutta mitä sinä teit? Sinä saastaisessa sydämessäsi ikäänkuin kyykäärme ajattelit hukuttaa minut, sinun tsaarisi; tahdoit loihtimisella hävittää minut ja sentähden luultavasti sinä pyrit opritshninaan? — Mikä opritshnina on? — Iivana jatkoi, silmäillen ympärilleen ja korottaen ääntänsä, että koko kansa voi kuulla häntä. — Minä, niinkuin viinatarhan isäntä, olen Herran Jumalan asettama kansani yli, viljelemään viinitarhaa. Mutta minun bojarini ja valtioneuvosto ja neuvosmiehet eivät tahtoneet minua auttaa, ja aikoivat minut hävittää; silloin otin minä teiltä viinamäkeni ja annoin sen muille työntekijöille. Ja se on opritshnina! Kutsutut eivät tulleet häihin, ja minä lähetin torille ja teitten haaroihin ja käskin kutsua kaikkia, jotka löytyisi. Ja se on taasen opritshnina! Nyt kysyn kaikilta: mitä ansaitsee vieras, joka, tultuaan häihin, ei ole pukeutunut häävaatteisiin? Miten on hänestä pipliassa sanottu? "Sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos pimeyteen: siellä on oleva itku ja hammasten kiristys!"

Niin puhui Iivana, ja kansa kuunteli ääneti noitten evankeliumin sanain omavaltaista vertausta, säälimättä Vjasemskia, mutta syvästi liikutettuna mahtavan lemmikin nopeasta lankeemisesta.

Ei kukaan opritshnikeistä tahtonut eikä uskaltanut puhua sanaakaan Vjasemskin puollustukseksi. Kaikkien kasvoissa kuvastui kauhistua. Ainoastaan Maljutan pedonkaltaisissa silmissä ei näkynyt muuta kuin alttius heti toteuttamaan tsaarin käskyjä, ja vielä Basmanovinkin kasvoissa näkyi ilkeä ilo, vaikka hän koetti peittää sen välinpitämättömyyden varjolla.

Vjasemski ei pitänyt tarpeellisena puollustaa itseään. Hän tunsi Iivanan ja päätti kärsivällisesti kantaa häntä odottavia kipuja. Hän näytti lujalta ja arvokkaalta.

— Viekää hän pois! — tsaari sanoi. — Minä määrään hänelle samanlaisen mestauksen, kuin sille rosvolle, joka tunkeutui minun luokseni makuuhuoneesen ja nyt odottaa palkkaansa. Mutta etsikää ja tuokaa slobodaan noita, jonka kanssa hän oli yhteydessä. Antakoon hän kidutustutkimuksessa vielä uusia todistuksia.

— Julma on tämän maailman ruhtinaan viha — Iivana jatkoi, nostaen silmänsä taivasta kohden; — hän, kuten kiljuva jalopeura, käy ympäri, etsien minua nielläksensä. Mutta minä luotan Jumalan armoon, enkä Herran avulla anna petoksen juurtua Venäjällä!

Iivana astui alas ylennykseltä ja, istuttuaan hevosen selkään, lähti takaisin hoviin, opritshnikkien ympäröimänä, jotka olivat ääneti.

Maljuta lähestyi, köysi kädessä, Vjasemskia.

— Älä pane pahaksi, ruhtinas! — hän sanoi pilkaten, sitoessaan hänen käsiään selän taakse, — meidän on vain palveleminen!

Ja ympäröittyään Vjasemskin vartijoilla, vei hän hänet vankilaan.

Kansa alkoi poistua ääneti tahi kuiskaamalla puhuen tapahtumasta, ja kohta oli vielä äsken niin monilukuisella väellä täytetty paikka tyhjänä.

XXXIII Luku.

Basmanovin taikapussi.

Vjasemskia tutkittiin, mutta ei mitkään kiduttamiset saattaneet häntä lausumaan sanaakaan. Erinomaisella tahdon lujuudella kärsi hän ääneti hirmuisia kidutuksia, joilla Maljuta koetti pakoittaa häneltä tunnustuksen pahasta aikomuksesta tsaaria vastaan. Ylpeydestäkö, ylenkatseestako, vaiko siitä, että elämä hänelle oli vastenmielinen, ei hän edes koettanut heikentää Basmanovin kannetta, että hän itse oli kohdannut hänet myllyllä.

Tsaarin käskystä otettiin mylläri kiinni ja tuotiin slobodaan, mutta hänen kiduttamistansa ei vielä aloitettu.

Basmanov luuli kanteensa menestyksen olevan tirlitshin vaikuttaman, jonka hän aina kantoi yllänsä ja tuli vielä enemmän vakuutetuksi sen lumoavasta voimasta, kun Iivana ei osoittanut vähintäkään epäluuloa, ja vaikka hän niinkuin ennenkin pilkkasi Basmanovia, oli hän kuitenkin hänelle jotenkin suosiollinen.

Hävitettyään yhden kilpailijoistaan, nähdessään taas Iivana Vasiljevitshin yhä kasvavan suosion ja tietämättä myllärin istuvan slobodan vankilassa, kävi Basmanov vielä ylpeämmäksi. Hän, seuraten hänelle annettuja neuvoja, katsoi rohkeasti tsaarin silmiin, puhui vapaasti leikkiä hänen kanssansa ja vastasi röyhkeästi hänen pilkkaamisilleeen.

Iivana Vasiljevitsh kärsi sen kaikki.

Kerran, ollen tavallisilla ajoillaan, hän likimmäisten lemmikkiensä, niiden joukossa molemmat Basmanovit, kuultuansa likimmässä luostarissa aikaista puolipäivä jumalanpalvelusta, meni johtajan luo kammioon ja suvaitsi vastaanottaa hänen kestitsemisensä.

Tsaari istui penkillä pyhäin kuvien alla; hänen lemmikkinsä, paitsi Skuratov, joka ei ollut saapuvilla, seisoivat pitkin seiniä, mutta abboti, syvästi kumarrellen, asetti pöydälle hunajaa, erilaisia marjahilloja, maitoa, ja tuoreita munia.

Tsaari oli hyvällä päällä; hän maisteli joka ruokalajia, puhui suosiollisesti leikkisanoja ja piti uskonnollisia puheita. Basmanoville oli hän entistä suosiollisempi ja Basmanov tuli vielä enemmän vakuutetuksi tirlitshin voimasta.

Samassa tuokiossa kuului muurin takana kavioiden kopsetta.

— Fedja, — Iivana sanoi, — katso, ken sinne tuli?

Basmanov ei ennättänyt oven luo, kun se avautui, ja kynnyksellä näkyi Maljuta Skuratov.

Hänen katseensa oli salaperäinen, ja hänessä näkyi ilkeä ilo.

— Astu sisään, Lukjanitsh! tsaari sanoi ystävällisesti: — millä viestillä sinut Jumala tuo?

Maljuta astui kynnyksen yli ja vaihetettuaan katsetta tsaarin kanssa, alkoi ristiä silmiänsä pyhäin kuvien edessä.

— Mistä tulet? — Iivana kysyi, ikäänkuin ei hän olisi ensinkään odottanut häntä.

Mutta Maljuta, viivyttäen vastausta, kumarsi hänelle ensin, vaan meni sitten abbotin luo.

— Siunaa, isä, — hän sanoi, kumartuen ja siinä samassa vilkasi Feodor Basmanoviin, joka äkkiä tunsi pahan aavistuksen.

— Mistä tulet? — Iivana uudisti, iskien salaa silmää Skuratoville.

— Vankihuoneesta, hallitsija, noitaa tutkin.

— Noh, entä sitten? — tsaari kysyi ja vilkasi Basmanoviin.

— Yhä vaan jupisee, vaikea on saada selville. Yhden me vain ymmärsimme, kun aloimme katsoa hänen niveliänsä: "Vjasemski ei vain yksin minun luonani käynyt: kävi myös Feodor Aleksejevitsh Basmanov ja otti minulta juuren ja kantaa sitä nyt kaulassaan!"

Ja Maljuta taas katsoi Basmanoviin. Basmanov vaaleni. Koko rohkeutensa hävisi.

— Hallitsija, — hän sanoi, koettaen näyttää levolliselta, — luultavasti valehtelee hän minusta sentähden, kun annoin hänet ilmi sinun armollesi!

— Mutta, — Maljuta jatkoi, — kun me aloimme polttaa hänen jalkapohjiansa, niin hän sanoi, että Basmanov tarvitsi tuon juuren, vahingoittaakseen sinun terveyttäsi.

Iivana katsoi ankarasti Basmanoviin, joka horjahti tuosta katseesta.

— Isä tsaari! — hän sanoi; viitsitkö kuulla, mitä mylläri puhuu! Jos minä olisin pitänyt yhtä hänen kanssansa, olisinko minä hänet antanut ilmi?

— Senpä me näemme! Avaapas kauhtanasi, katsotaanpa, mitä sinulla on kaulassasi?

— Mitä muuta, kuin risti ja pyhäinkuva, hallitsija! — Basmanov lausui äänellä, joka oli kadottanut kaiken varmuutensa.

— Avaa kauhtanasi! — Iivana Vasiljevitsh lausui uudelleen,

Basmanov avasi vedontapaisesti pukunsa ylimmäiset napit.

— Ole niin hyvä, — hän sanoi, antaen Iivanalle ketjut pyhäinkuvineen.

Mutta tsaari huomasi, paitsi ketjuja, myös silkkinauhan Basmanovin kaulassa.

— Mutta mikä tämä on? — hän kysyi, itse avaten hänen kauluksensa rubiinisoljen ja vetäen paidan alta esiin nauhan pussineen.

— Se on, — Basmanov vastasi, ponnistaen viimeiset voimansa: — se on, hallitsija … äidin siunaus.

— Katsomme tuota siunausta! — Iivana antoi pussin Grasnoille. — Kas tuossa, avaa se, Vasjuk!

Grasnoi ratkoi veitsellä verhon ja aukaistuaan siihen käärityn palttinapalasen, puisteli siitä jotain pöydälle.

— Noh, mitä se on! — tsaari kysyi ja kaikki kumartuivat uteliaasti pöydän yli ja näkivät muutamia juuria ja sammakon luita.

Abboti risti silmiään.

— Noillako äitisi siunasi sinut? — Iivana Vasiljevitsh sanoi pilkallisesti.

Basmanov lankesi polvilleen.

— Anna anteeksi, hallitsija, orjallesi! — hän huusi peljästyneenä. — Nähdessäni sinun vihasi minua kohtaan, särkyi sydämmeni, ja päästäkseni jälleen sinun suosioosi, pyysin mylläriltä tuota juurta. Se on tirlitsh, herrani! Mylläri antoi sen minulle, että sinä taas mieltyisit minuun, sinun orjaasi, mutta pahaa aikomusta sinua kohtaan, Jumala sen tietää, ei minulla ollut!

— Mutta sammakon luut? — Iivana kysyi, nauttien Basmanovin pelvosta, jonka röyhkeys jo kauvan sitten oli häntä ikävystyttänyt.

— Luista en minä tiennyt mitään, hallitsija, Jumala tietää, en mitään tiennyt.

Iivana Vasiljevitsh kääntyi Maljutaan.

— Sinä sanot, — hän lausui, — noidan todistaneen Fedkasta: minkä vuoksi Fedka kävi hänen luonansa: vahingoittaakseen minua?

— Niin, hallitsija! — ja Maljuta väänsi suutansa, iloiten vihollisensa onnettomuudesta.

— Noh, mitäs, Fedjusha, — tsaari jatkoi pilkaten, — sinut on silmätysten asetettava noidan kanssa. Häntä on jo tutkittu; koettele sinä myös kidutusta, muuten sanovat: tsaari vain kiduttaa maalaisia, mutta säästää opritshnikkiänsä.

Basmanov lankesi Iivanan jalkain juureen.

— Ihana aurinkoni; — hän huusi, tarttuen tsaarin ohabnin[30] helmaan: — valoni, herrani, älä minua hukuta, aurinkoiseni, kuuni, valkohaukkaseni,[31] kärppäni! Muista, miten olen sinua palvellut, miten sinun tahdostasi en kieltänyt mitään.

Iivana kääntyi pois.

Basmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.

— Isä! — hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän lahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa sarafaanin[32] vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria narrina!

Mutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat. Hän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen maanpaon.

— Pois, — hän lausui, työntäen Feodoria, — pois, sinä petturi! Ken ei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne hänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!

— Pyhä abboti! — nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä abbotin luo: — pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!

Mutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko ruumiistaan.

— Jätä isä abboti rauhaan! — Iivana lausui kylmästi. — Jos on tarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.

Basmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia tahi peljästyneitä kasvoja.

Silloin hänessä tapahtui muutos.

Hän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin mestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään ollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen päättäväisyytensä.

Hän nousi seisoalleen, ojensi suoraksi vartalonsa, pisti kätensä vyöhön, katsoi röyhkeästi pilkaten Iivanaan.

— Armollinen hallitsija! — hän sanoi, pudistellen päätänsä, suoristaakseen sotkeutuneita kutriansa: — armollinen hallitsija, lähden sinun käskystäsi piinaan ja kuolemaan. Anna minun sanoa sinulle viimeinen kiitos kaikesta sinun suosiostasi! En mitään pahaa ajatellut sinua vastaan, mutta synnit ovat minulla sinun kanssasi yhteiset! Kun vievät minut mestattavaksi, kerron joka ainoan niistä kansalle! Mutta sinä, isä abboti, kuule nyt minun tunnustukseni! —

Opritshnikit ja itse Aleksej Basmanov eivät antaneet hänen jatkaa. He veivät hänet kammiosta pihalle ja Maljuta, asetettuaan hänet sidottuna hevosen selkään, vei hänet heti slobodaan.

— Sinä näet, isä, — Iivana lausui abbotille, — minkälaisilla sekä ilmeisillä että salaisilla vihollisilla minä olen ympäröitty! Rukoile Jumalaa minun, ansaitsemattoman, edestä, että Hän antaisi hyvän lopun minun aikeilleni, että Hän siunaisi minua, suurta syntistä, puhdistamaan pois petoksen juuren!

Tsaari nousi seisoalleen ja, ristittyänsä pyhäin kuvien edessä, astui abbotin eteen siunattavaksi.

Abboti ja koko veljeskunta saattoivat hänet vavisten muurin ulkopuolelle, jossa tsaarin tallirengit odottivat komeasti satuloittuine hevosineen, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun tomupilvi oli peittänyt tsaarin soturineen, eikä enään kuulunut hevosten kavioiden kopsetta, seisoivat munkit vielä, silmät alas luotuina, eivätkä uskaltaneet kohottaa päätänsä.

XXXIV Luku.

Narrin kaapu.

Samana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt slobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.

Kun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo opritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa valmistivat makupaloja.

Bojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut ainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle erinomaisen kunnian.

Kas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja Iivana Vasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin, Tshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, Aleksej Basmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.

Kumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki sijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi tyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.

— Istu, bojari Drushina! — sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen tyhjää paikkaa.

Morosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

— Hallitsija, — hän vastasi, — samaten kun Morosov on tehnyt kaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha olen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen maanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, — mutta alemmaksi Godunovia en istu!

Kaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi odotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.

— Boris; — hän lausui Godunovilie, — on kohta kaksi vuotta, kun tuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta näyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän maalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole isäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja paeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois täältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.

— Hallitsija, — Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin, — ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät vanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa järjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi, sinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!

Hän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti hänet katseellaan.

— Bojari on tosin vanha, — hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä hillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki läsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain eriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin viha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan, muistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.

Kaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.

— Niin, — Iivana jatkoi levollisesti, — bojari on nuorempi ikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan laskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana rakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev kuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on se ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle suosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne Nogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.

Väreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli levollinen, kuten ennenkin.

Morosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen tummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät säihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten yhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen muotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän epäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet, Morosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli kaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan liikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi sanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös pöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa kauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin paikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.

— Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa sinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!

— Pois! — Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: — älä rohkene kajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat palvelleet koirain vartijoina ja orjina!

Ja, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:

— Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on sinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!

Iivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.

— Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku. Kuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!

— Hallitsija, — Morosov jatkoi, — Herran Jumalan nimessä rukoilen sinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun isä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin tshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja Mstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja torjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain, paljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija! En säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun ala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja Belskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko elämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita hiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut, hallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä iloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!

Kaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta: mutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:

— Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta ilmi vihaan: — sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta tulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!

— Te, — tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, — auttakaa häntä; hän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut, tahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä Iivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian päättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana ei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia vastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois Vjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen luonne.

Silmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois ja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.

Iivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän antoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen oikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.

— Mutta lakin unohditte! — Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän kirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan asti.

— Drushina Andreitsh! — hän sanoi, — kumarramme, sinua tervehtäen uuteen virkaasi! — Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!

Silloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.

— Hyvä! — hän virkkoi lujasti ja vakavasti: — otan vastaan tsaarin armon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta tsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien kanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin narri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.

Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin väistyivät.

Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille, Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.

— Miten minä sinua huvittaisin? — hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. — Liian oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää! Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit, kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän partojansa.

Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.

— Mutta, — Morosov jatkoi, — tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä; kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä tappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua. Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä, olisi voinut keksiä.

— Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä, jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen, suutelet hänen jalustimiansa!

Morosov vaikeni.

Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää. Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä, vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.

Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään, peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.

Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui, osoittaen Morosoviin:

— Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!

— Älä tee sitä! — tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: — anna hänen armonsa puhua loppuun!

Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.

— Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan! — Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.

— Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, — Morosov jatkoi ja hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, — silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!

— Silloin, — Morosov huusi, nousten seisoalleen, — silloin sinä, hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun saastaisia kerjäläisiäsi.

Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä, että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.

— Hallitsija, — Morosov jatkoi ääntänsä korottaen — uusi narri on sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan, kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen, valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi, sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä on valmistettu!

Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.

Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana Vasiljevitshille:

— Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?

— Vankeuteen, — äänsi Iivana, vetäen henkeään. — Säästäkää hänet! Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.

Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.

Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta kestämättä, myöntyivät kaikkeen.

Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa, nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.

Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.

Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin. Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia, vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.

Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan pois ja meni rukoushuoneeseensa.

XXXV Luku.

Mestaus.

Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.

Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia, monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.

Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät. Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin, ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta, kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien puhe.

Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä, täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat, aamua odottaissa.

Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja huiput ja hirsipuutkin.

Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät, ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään näkynyt elävää henkeäkään.

Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh, ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.

Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina, kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti saaton.

Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.

— Ajakaa esiin kansaa! — hän sanoi opritshnikeille. — Älköön kukaan peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.

Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.

Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille nousivat mestaajat.

Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin syyllisiä.

— Miehet! — hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla olevat voivat kuulla; — te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun, ansaitsemattoman, edestä.

Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.

— Moskovan asukkaat: — Iivana silloin sanoi: — te näette nyt mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä, niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun vihollisteni yli!

Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina Andrejevitsh Morosov.

Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.

Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän paperikäärön ja luki kovalla äänellä:

"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla, katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä omaisuuttasi hallitsijan talouteen".

Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.

— Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, — hän vastasi levollisesti, — annan sieluni Herralle Jesukselle Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.

Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä mestauspölkylle.

Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.

Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.

— Moskovan miehet! — Iivana sanoi osoittaen tuomituita: — tässä näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan ansaitun palkinnon!

Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä, olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.

Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.

Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle, kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:

— Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini! Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa oikeauskoiset…

Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.

Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi, korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.

Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja sidottiin kiinni patsaasen.

Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan, mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi, ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit avautuivat ja sulkeutuivat…

Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla, helistäen ketjujaan.

— Shikalu! Kikalu! — hän lausui, — lensivät korpit rikkaalle aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni! Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!

Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.

— Shagadam! Kulla! Kulla! — kuului vielä savupilven läpitse ja ääni hävisi leimuavan rovion ratinaan.

Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät näyttivät levollisemmilta.

Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.

Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä odottavan mestauksen.

Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle kaikille neljälle suunnalle.

— Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! — hän lausui, — anna anteeksi minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.

Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä valmistettuihin renkaisiin.

— Sitokaa! — hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä, eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.

Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin sultanin kanssa.

Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin mestauksen välikappaleihin.

Kansa alkoi ääneen rukoilla.

— Herra, Herra! — kuului ylt'ympäri toria: — armahda heitä, Herra! Ota heti heidän sielunsa!

— Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat — huusivat muutamat joukosta: — muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!

Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:

— Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!

Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja kuului huudahduksia:

— Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!

Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö, harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan, Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.

Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset keskeytyivät.

Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut joku muu, ennen tuntematon mieliala.

Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja astui suoraan Iivanaa kohti.

— Ivashko! Ivashko! — hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia helminauhojaan ja yhä hymyillen: — Ivashko! Minut unohdit!

Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.

— Kas tässä on autuas! — hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen suitsiin: — miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita huonompi?

— Mene Jumalan nimeen! — tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: — tuossa on, Vasja, mene, rukoile minun edestäni!

Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti pois ja rahat putosivat maahan.

— Ai, ai! Polttaa! — hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen niitä ilmassa: — Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne helvetin liekissä kuumensit?

— Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, — jätä meidät, ei sinun sijasi ole täällä!

— Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.

— Mene, mene! — Iivana lausui vihastuen.

— En mene! — heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa. — Katsokaa, katsokaa! — hän huusi: — mitä hänellä on tuossa otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet! Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran pääksi!

Iivanan silmät saihkyivät.

— Pois, hullu! — hän huusi ja temmaten likinnä olevalta opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.

Kauhun huuto kuului kansassa.

— Älä kajoa häneen! — kuului joukosta, — älä kajoa autuaasen! Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!

Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi heikkomielisesti.

— Kurista minut, tsaari Saul! — hän lausui, vetäen sivulle rinnallansa riippuvat ristit: — pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme, tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?

Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys — ja se lentäisi heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta myrskyn oli ulos purkautuminen.

Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon, niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä lähinnä olevaan.

Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.

Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.

Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat, otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat — — —

Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja, ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien ruumiitten päälle.

Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä Moskovasta.

Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit vietiin Kremlin hautaan.

Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia kirkkoja, luitten ja veren päälle, niinkuin vanhat aikakauskirjat mainitsevat.

Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.

XXXVI Luku.

Palajaminen slobodaan.

Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta, vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä, kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän lakkasi etsimästä petosta.

Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit, äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja, silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan, seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]

Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen terveytensä edestä.

Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.

Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan, hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua, julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani.

Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.

Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko, johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli meneteltävä.

Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista ystävyyttä.

— Terve, ruhtinas, — hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, — tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan, Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet matkastasi uupunut.

Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.

— Sano, ruhtinas, — Godunov kysyi huolellisesti, — näkivätkö sinut, kun astuit portaille?

— En tiedä, — Serebrjani vastasi avomielisesti, — ehkä näkivätkin, minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.

Godunov synkistyi.

— Boris Fedorovitsh, — Serebrjani jatkoi luottavasti, — näehän, minä en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.

— Mitä sanot, ruhtinas! — Godunov huudahti.

— He, — Serebrjani jatkoi, — jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon, miten hän vain suvaitsee!

— Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?

— Tiedän, — Serebrjani vastasi ja synkistyi. — Minä, tullessani tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain katselet kaikkea tuota!

— Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?

— Vaikkapa ei kuuntelisikaan, — Serebrjani virkkoi itsepäisesti, — kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos ei sinulta?

— Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on mestattu?

Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta epäluuloon petoksesta.

— Ei, hän jatkoi puoliääneen, — syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas. Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi? Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?

Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.

— Mitä, Boris Fedoritsh, — hän vastasi Godunoville, — mitä on tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!

— Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva, et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä, miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.

— Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.

Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.

— Mitä, ruhtinas, — hän kysyi — surustako et tahdo elää.

— Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän vihollisiamme.

— Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä: joko tehdä niinkuin Kurbski — paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi, kuten minä — jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen. Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa; toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä, jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et vaikuta mitään.

— Jos hän ei olisi tsaari, — Serebrjani lausui synkästi, — niin kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan ystäväksi!

— Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin! Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!

— Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! — Serebrjani sanoi.

— Siihen saakka, — Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, — siihen saakka, jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia vastaan; se ei estä asiaa.

Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois hänet valtaavan synkkämielisyyden.

— Niin, — hän sanoi, — tatarien lyöminen onkin vain meillä jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin valloittaisimmekin.

Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.

Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.

Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.

— Jää hyvästi, bojari, — hän sanoi, — kohta on yö käsissä.

— Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.

— En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään, etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa, olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku joukko hyökkäytyä.

— No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!

— Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, — Godunov jatkoi, nähdessään, että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä, saattoi hänet takaportaille.

— Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, — hän taasen virkkoi, syleillen Serebrjania. — Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.

Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.

Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa! tulliportista aivan palatsiin saakka.

Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:

— Sinä peto! — hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, — miksi maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja! Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun saatanallisen sotajoukkosi.

Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.

— Odota, odota! — hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!

Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.

Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.

Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista, jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla, untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.

Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä, kun tämä oli toivonut armoa.

Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.

Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh ilman minkäänlaisia valmistuksia:

— Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?

— Kuka? — Iivana kysyi haukotellen.

— Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.

— Ahaa! — Iivana sanoi: — varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?

— Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan, jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.

— Muistivat! — Iivana sanoi. — Näitkö hänet?

— Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä. Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.

Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä, ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen, saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.

Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov, tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.

Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.

— Miten käsket, hallitsija, — hän kysyi: — kutsunko Grigori Lukjanitshin luoksesi?

Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.

Hän katsoi tarkasti Godunoviin.

— Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? — hän sanoi ankarasti. — On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen, mitä heidän kanssansa on tekeminen!

Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.

Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.

XXXVII Luku.

Anteeksi anto.

Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan rosvojensa seuraamana.

Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa, joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin heräämistä.

Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. — Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia. Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit Kremlin muurin alla.

Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet, että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.

Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä, ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.

Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas päänsä.

Iivana oli vähän aikaa vaiti.

— Terve, rosvot; — hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen Serebrjaniin, jatkoi: — Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan? Ikävöitsetkö vankilaa?

— Hallitsija! — Serebrjani vastasi nöyrästi, — vankilasta en minä itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää. Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi suvaitsee!

— Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta — Iivana kysyi rosvoilta. — Miten te hänet tunsitte?

— Isä tsaari, — rosvot vastasivat puoliääneen, — hän pelasti atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet vei ulos vankilasta.

— Medvedjevkassa! — Iivana lausui ja naurahti. — Se oli luultavasti silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?

Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.

— Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! — hän sanoi vihaisesti Iivanalle. — Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää hänessä jotain rikosta. — Eikö sinulle riittänyt piinaukset Moskovassa, mokoma susi!

— Vaiti, eukko, — Iivana ankarasti sanoi, — ei akkojen ole minua opettaminen!

Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan oleville rosvoille:

— Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.

Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.

— Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.

— Ei tullut! — Iivana kertoi: — minä arvaan, että tuo atamani on se sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa. Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään hänet seipään päähän!

— Sinut itse, — imettäjä murisi, — pirut toisessa elämässä pistävät seipään päähän!

Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen rosvoihin:

— Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa, pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?

Imettäjä jupisi huulillaan.

— Eläköön tsaari! — rosvot huusivat, — me palvelemme sinua, isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!

— Antakaa heille, — Iivana jatkoi, — hyvä kauhtana ja grivenik[37] kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko, hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?

Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:

— Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!

— Miten luulet, — Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille: — kelpaavatko he sotakuntoon?

— Kyllä kelpaavat sotakuntoon, — Nikita Romanovitsh vastasi, — mutta älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!

Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian ansaitsemattomina.

— Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, — hän lausui juhlallisesti.

— Mikä armo se onkaan! — pääsi Serebrjanin huulilta.

Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.

— He, — Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, — he, hallitsija, ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet Rjasaniin.

— Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? — Iivana kysyi, lävistäen silmillään Serebrjanin.

— Sentähden, hallitsija, — Serebrjani lausui, turhaan koettaen muodostaa puheensa sopivammaksi, — sentähden hallitsija, että, ehkä he ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!

Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen. Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.

Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.

— Mikä rotta tuo on? — tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.

Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.

— Väistykää, miehet, — Iivana sanoi, — tuokaa esiin tuo veitikka, joka siellä piiloutuu!

Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin syyllisen.

— Mikä mies sinä olet? — Iivana kysyi, katsoen häneen ylenkatseellisesti.

— Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, — kiirehti Serebrjani sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, — hän ei ole tavannut minua siitä saakka…

— Niin, niin, isä tsaari! — Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta änkyttäen: — hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!… Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä sinua!

— Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? — tsaari kysyi, Miheitshiin yhä epäillen silmäillen, — miksi sinä piilouduit rosvojen taa?

— Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun opritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat semmoista väkeä…

Ja Miheitsh puri kieleensä.

— Mimmoista väkeä? — Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen: — puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini ovat?

Miheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.

— Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä nähneetkään! — hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta näöstä — soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:

Tsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä avomielinen kuin hänen herransa.

— Noh, mitä sinä häneen tuijotat — imettäjä sanoi. — Tahdotko niellä hänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty semmoisia rosvoja?

Miheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.

— Niin, oikein, eukko kulta, — hän sanoi. — Heistä kaikki pahuus on tullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin, hallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla, koirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti, mutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin tuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!

Ja, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheni Serebrjania. — "Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!"

Tsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi rosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä. Imettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa Iivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla mielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja alentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea leikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.

— Siis sinua ei miellytä opritshnina? — hän kysyi Miheitshiltä ystävällisellä katseella.

— Ketä se miellyttää, isä hallitsija! — Siitä hetkestä saakka, kun palasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini ylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin herrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.

Ja Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta samassa ajatteli itsekseen: "Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni menettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!"

— Hyvä palvelija sinulla on: — tsaari sanoi Serebrjanille. — Olkoot minunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut sinulla!

— Minä, isäseni, Iivana Vasiljevitsh, — Miheitsh vastasi jo aivan rohkeana tsaarin kiitoksesta, — minä palvelen ruhtinasta aivan hänen lapsuudestansa saakka. Ja hänen isä-vainajaansa minä palvelin ja isäni palveli hänen iso-isäänsä, ja minun lapseni, jos niitä minulla olisi, palvelisivat hänen lapsiansa!

— Vai ei sinulla ole lapsia, ukkoseni? — tsaari kysyi vielä lempeämmin.

— Oli kaksi poikaa, isäseni, mutta Herra otti molemmat. Molemmat kaatuivat sinun palveluksessasi Polotskin kentällä, kun me Nikita Romanitshin ja ruhtinas Pronskin kanssa pelastimme Polotskin. Vanhemman pojan, Vasilin, kimppuun hyppäsi vihollinen Ljahi ja halkasi hänen päänsä, mutta nuoremman, Stepanin, rintaan ampuivat luodilla, aivan olkahaarniskan läpi noin paljon ylempänä vasenta rintaa.

Ja Miheitsh näytti sormellaan rinnassansa paikan, johon luoti oli sattunut Stepaniin.

— Kas sitä! — Iivana virkkoi, päätänsä pudistaen ja teeskennellen ikäänkuin säälisi Miheitshin poikia. — Noh, mitäpä tehdä, ukkoseni, Jumala heidät otti, saat vielä toisia!

— Mistäpä heitä saisin? Vaimoni on kuollut, ja eihän hihan suusta voi lapsia pudistaa!

— Mitä, — tsaari lausui, ikäänkuin lohduttaen vanhusta, — vieläpä, jos Jumala tahtoo, löydät toisen vainon!

Miheitshiä huvitti suuresti tuo keskustelu tsaarin kanssa.

— Niin, kyllä sitä tavaraa löytyy, — hän vastasi hymyillen, — mutta en minä ole halukas naisiin, isä tsaari, ja olen jo liian vanha siihen toimeen!

— Ei kaikki eukot ole yhtäläisiä! — Iivana huomautti ja, temmaten Onufrevnaa liivistä: — Kas, tässä on sinulle vaimo! — hän lausui ja työnsi eukon esiin. — Ota hänet, vanhus, elä hänen kanssansa rakkaudessa ja sovussa ja synnytä lapsia!

Opritshnikit, huomatessaan tsaarin laskevan leikkiä, nauraa hohottivat, mutta Miheitsh hämmästyksissään katsoi tsaariin, jos ehkä hänkin nauraisi, mutta Iivanan kasvoissa ei ollut hymyilyä.

Imettäjän elottomat silmät säihkyivät.

— Sinä hävytön, hän huusi Iivanalle; — jumalaton! Annanko minä sinun itseäni pilkata! Sinä hävytön, hyi! Sinä tunnoton kerettiläinen!

Eukko koputti sauvallansa portaaseen, ja hänen huulensa vielä vihaisemmin liikkuivat, mutta nenänsä kävi siniseksi.

— Älä suutu, mummo, — tsaari sanoi, — minä kosin sinulle hyvän miehen; hän rupeaa sinua rakastamaan, lahjoittamaan ja ymmärrystä opettamaan! Mutta häät vietämme jo tänä iltana jumalanpalveluksen jälkeen. No, mitä pidät vaimostasi, ukko?

— Armahda, isä hallitsija! — Miheitsh lausui aivan peljästyneenä.

— Mitä? Eikö hän miellytä sinua?

— Vieläkö miellyttäisi, isäseni! — Miheitsh vaikeroi, astuen taaksepäin.

— Kärsit — rakastut! — Iivana lausui, — ja minä annan hänelle hyvät myötäjäiset!

Miheitsh katsoi kauhulla Onufrevnaan, jonka tsaari yhä piti liivistä.

— Isä, Iivana Vasiljevitsh! — hän huudahti, langeten polvilleen: — käske mestata minut, mutta älä vaadi minun ottamaan sellaista häpeää! Ennen menen mestauslavalle, ennen kuin nain hänen armonsa, susi hänet syököön!

Iivana Vasiljevitsh oli hetkisen ääneti ja äkkiä purskahti ääneen nauramaan.

— Noh, — hän lausui, vihdoin päästäen Onufrevnan, joka kiiruhti pois, toruen ja sylkien, — kunnia on tarjottu, vahingosta Jumala varjeli![38] Minä tahdoin teidän onneanne, mutta väkisin en teitä vihi! Palvele niinkuin ennenkin herraasi, ukko, mutta sinä, Nikita, tule tänne. Annan sinulle anteeksi toisenkin rikoksesi. Mutta noita retkuja en kirjoita opritshninaan, urhoni ehkäpä siitä loukkautuvat. Menkööt Shisdriin, vartijaväkeen. Koska he ovat mieltyneet tatareihin, saavat kyllä kenen kanssa hyvänsä keskustella. Mutta sinä, — hän jatkoi erinomaisen suosiollisella äänellä, ilman tavallista pilkkaamistansa ja laskien kätensä Serebrjanin olalle, — sinä jäät minun luokseni. Minä sovitan sinut opritshninan kanssa. Kun lähemmin tutustut meihin, niin et enään ujostele. Hyvä on lyödä tatareja, mutta ei ainoastaan ne ole minun vihollisiani, on niitä vielä pahempiakin. Niitä opi puremaan ja luudalla lakaisemaan. Ja tsaari taputti Serebrjania olalle. — Nikita — hän sanoi suosiollisesti ja yhä pitäen kättänsä ruhtinaan olalla, — sinulla on totinen sydän, kielesi ei tunne viekkautta; semmoisia palvelijoita minä juuri tarvitsen. Kirjoita itsesi opritshninaan, minä annan sinulle poismenneen Vjasemskin paikan. Sinuun minä luotan, sinä et kavalla minua.

Kaikki opritshnikit katsoivat kateudella Serebrjaniin, he jo näkivät hänessä uuden, nousevan tähden ja Iivanasta kauvempana seisovat alkoivat jo kuiskata keskenänsä ja osoittaa mielipahaansa siitä, että tsaari, heidän palveluksistansa huolimatta, asettaa heitä ylemmäksi maanpakolais-kuljeskelijan, ensimmäisen luokan bojarin, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua.

Iivanan sanat koskivat kipeästi Serebrjanin sydämeen.

— Hallitsija, — hän sanoi, itsensä hilliten, — kiitän sinua armosi edestä, mutta salli minunkin yhtyä vartijaväkeen. Täällä ei ole minulla mitään tehtävää, slobodan tapoihin en ole tottunut, mutta siellä minä palvelen sinun armoasi niin kauan, kuin voimat riittävät.

— Vai niin, — Iivana lausui ja otti kätensä pois Serebrjanin olalta: — siis me emme kelpaa hänen ruhtinaalliselle armollensa! Varmaankin on kunniallisempaa olla varkaitten seurassa, kuin minun soturinani! No niin, — hän jatkoi ivallisesti, — minä en tunkeu kenenkään ystävyyteen, enkä väkisin pidä ketään. Kun olette tottuneet yhdessä olemaan, niin palvelkaa yhdessä. Onnellista matkaa, rosvojen päämies!

Ja katsahtaen ylenkatseellisesti Serebrjaniin, käänsi tsaari hänelle selkänsä.

XXXVIII Luku.

Lähtö slobodasta.

Godunov pyysi Serebrjania jäämään luoksensa lähtöön saakka. Tällä kertaa oli tuo pyyntö tehty sydämestä, sillä Boris Fedorovitsh, joka tarkoin seurasi tsaarin jokaista sanaa ja liikettä, päätti, ett'ei myrskyä enään tule ja että Iivana vain osoittaa kylmyyttä Serebrjania kohtaan.

Noudattaen Maksimille annettua lupaustansa, lähti Serebrjani suoraan tsaarin pihasta kaimansa äidin luo ja antoi hänelle Maksimin ristin. Maljuta ei ollut kotona. Vanha äiti jo tiesi poikansa kuoleman, hän otti Serebrjanin vastaan ikäänkuin oman poikansa; hän ei uskaltanut pidättää häntä luonansa, peljäten miehensä palajavan ja saattoi hänet vain portaille asti siunaten.

Illalla, kun Godunov jätti Serebrjanin makuuhuoneesen, ja lähti pois, toivotettuaan hänelle hyvää yötä, antoi Miheitsh täyden vallan ilolleen.

— Noh, bojari, — hän sanoi, — sain minä vihdoinkin ilon hetken pitkällisen murheen jälkeen! Siitä saakka, kun vangitsivat sinut, Nikita Romanovitsh, on ikäänkuin en näkisi Jumalan valoa. Yhä vain kuljeskelen ympäri Moskovaa ja slobodaa, etsien sinusta jotain tietoa. Kun kuulin tänään, että sinä palasit rosvojen kanssa, niin juoksin minkä jaksoin heti tsaarin pihaan, mutta tsaari onkin portailla! Minä koetan päästä rosvojen välitse sinun luoksesi, mutta en malttanut, tahdoin ottaa kiinni sinun liepeestäsi, vaan tsaari huomasikin minut. Noh, minäkös peljästyin! En ikinä unohda! Pidän huomenna kahdet rukoukset, toisen sinun terveydestäsi, mutta toisen — siitä, että Herra varjeli minut tuosta noita-akasta, eikä sallinut minulle tuommoista ilkeyttä tapahtuvan.

Ja Miheitsh alkoi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Morosovin talon hävityksen jälkeen, ja miten hän, ilmoitettuaan Perstenille ja palattuaan myllylle löysi sieltä Jelena Dmitrievnan ja otti saattaaksensa hänet miehensä maatilalle, jonne Morosovin palvelijat olivat hänet vieneet tulipalon aikana.

Serebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.

— Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, — vanhus sanoi, — sokea, vaikka olen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli kovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei tuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun tähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta kauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää siihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan oli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen, bojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on, armas, jäämään leskeksi.

— Älä soimaa minua, Miheitsb, — Serebrjani sanoi pahastuneena, — mutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.

— Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle järjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle: lensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari Dalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati se semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle bojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme hänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli hän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi vähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja kysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin vastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin hänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin surullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut sanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan levottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle, armaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.

— Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta hän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä katkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan hänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin vankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa hänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen. Mutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti hevosen, "Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!" — mitäs sinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? — "Setä kulta, sanoo, näetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?" — Näen, armollinen rouva. — "Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen nuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!" — minä tahdoin kieltäytyä, mutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! — "Minä, sanoo, odotan siellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina Andrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!" Mitäs tehdä, saatoin hänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.

— Kuinka pitkältä on siihen luostariin? — Serebrjani kysyi.

— Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on ehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme Shisdriin.

— Miheitsh! — Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi lähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen. Mutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi äläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki; pyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään, ennenkuin on kohdannut minut!

— Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa nunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee, eihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon hänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän meidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.

Miheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun koittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.

Boris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän tapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.

— Miksi sinä niin varhain nousit? — hän kysyi Nikita Romanovitshilta. — Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut levätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun luonani?

Mutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan levottomuuteen.

Boris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa Serebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta pääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin Nikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa Jelenaan.

— Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! — Godunov — Arvasin sen jo sinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit Vjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit sinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä, ruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy sinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita Romanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun tähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit tsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.

— Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?

— Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa vastaanottaminen.

— Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä olisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.

— Se on toinen asia. Minä tiedän, mitä teen. Minä en vastusta tsaaria; hän ei itse tahdo kirjoittaa minua siihen, niin minä olen itseni asettanut. Mutta sinä kun olisit tullut tsaarin aseenkantajaksi ja olisit ollut tsaarin läheisyydessä, niin siten olisit voinut palvella koko maata. Me olisimme sinun kanssasi pitäneet yhtä ja ehkäpä lyöneet koko opritshninan!

— Ei, Boris Fedoritsh, en minä olisi sitä ymmärtänyt tehdä. Itse sanot, että kaikki näkyy minun kasvoissani.

— Sen vuoksi, ett'et sinä tahdo hallita itseäsi, ruhtinas. Kas, jos sinä päättäisit hillitä suoraluonteisuuttasi ja vaikkapa nä'ön vuoksi menisit opritshninaan, mitä kaikkia emmekö yhdessä sinun kanssasi tekisi! Mutta nyt, katso minuun, olen aivan yksin, lyön kuin kala jäätä vastaan,[39] jokaista minun on pelkääminen, jokaista sanaa miettiminen; usein on pää pyörällä! Mutta jospa meitä olisi kaksi tsaarin luona, niin voimatkin olisivat kahdet. Semmoisia miehiä, kuin sinä, ruhtinas, ei ole monta. Sanon sinulle suoraan, minä jo ensi kerran sinut nähdessäni luotin sinuun!

— En kelpaa siihen toimeen, Boris Fedoritsh. Monta kertaa olen koettanut olla muitten lailla, vaan ei siitä tule mitään. Mutta sinä, Jumala suokoon sinulle terveyttä, sinä olet siinä mestari. Totta sanoen, ensin alussa, ei minua miellyttänyt, että sinä ajattelet toista ja puhut toisin; mutta nyt näen, mitä sinä tarkoitat, ja käsitän siten olevan parempi. Mutta vaikka minä niin tahtoisinkin, niin en osaa; ei Jumala antanut minulle semmoista taitoa. Mutta mitä siitä puhua! Tiedäthän itse, tsaari lähettää minut omasta pyynnöstäni rajavartijaväkeen.

— Ei se mitään, ruhtinas. Sinä taas lyöt tatarit, tsaari sallii sinut silmäinsä eteen. Aseenkantajana, tietysti, et enää voi olla, vaan jos pyydät opritshninaan, niin sinut kirjoitetaan. Mutta vaikka ei sattuisikaan, että löisit tatarit, kuitenkin tulet Moskovaan, kun Jelena Dmitrievnan leskiaika loppuu. Älä pelkää, että hän rupeaa nunnaksi, ei se tapahdu, Nikita Romanitsh, minä tunnen paremmin kuin sinä ihmissydämen; ei hän rakkaudesta mennyt naimisiin Morosovin kanssa, ei hän siis jää luostariin nyt. Minä rupean, jos tahdot sinun ystäväksesi häissä.

— Kiitos, Boris Fedoritsh, kiitos. Minä häpeän, että sinä teit minulle niin paljon, vaan minä en voi millään sinulle maksaa. Jos olisi sinun tähtesi kidutukseen meneminen, tahi taistelussa henkeni antaminen, niin en ajattelisikaan. Mutta älä kutsu minua opritshninaan, ja tsaarin lähellä en myöskään voi olla. Sitä varten on aivan omantunnon kieltäyminen, tahi osaaminen olla niinkuin sinä. Mutta minä vain suotta viekastelisin. Boris Fedoritsh, Herra on jokaiselle antanut omansa: haukalla on oma lentonsa, joutsenella omansa, olkoon vain jokaisessa totuus.

— Siis sinä et enää soimaa minua, ruhtinas, etten minä käy suoraa tietä, vaan kiertelen.

— Synti olisi soimata sinua, Boris Fedoritsh. Vaikka en puhuisikaan itsestäni, mutta kuinka paljo hyvää etkö ole tehnyt muille! Ja minun pojillenikin olisi, ehkä, ilman sinua käynyt huonosti. Ei ilman syytä kansa sinua rakasta! Kaikki sinuun toivovat, koko valtakunta katsoo sinuun!

Keveä puna levisi Godunovin tummille kasvoille ja hänen silmissänsä säihkyi ilo. Että semmoinen mies, kun Serebrjani, hyväksyisi hänen käytöksensä, oli hänelle suureksi riemuksi ja todisteena lumoavasta voimastansa.

— Minä, puolestani kiitän sinua, ruhtinas, — hän lausui. — Yhtä pyydän sinulta: koska et tahdo auttaa minua, niin, vähintäin, jos kuulet minusta puhuttavan pahaa, niin elä usko niitä huhuja eläkä sano minun panettelijoilleni kaikkia, mitä tiedät minusta.

— Ole siitä vakuutettu, Boris Fedoritsh! En anna kenenkään edes ajatellakaan sinusta pahaa, sen vähemmin puhua. Minun rosvoni jo nyt rukoilevat sinun edestäsi, mutta kun tulevat synnyinmaahansa, niin käskevät myös kaikkien tuttaviensa tehdä samaten. Jumala sinua suojelkoon.

— Herra suojelee lauhkeamielisiä, — Godunov sanoi, luoden siveästi silmänsä alas. — Mutta kaikki tapahtuu hänen pyhän tahtonsa mukaan! Jää hyvästi, ruhtinas, näkemiseen asti; elä unohda, että lupasit kutsua minut häihin.

He syleilivät ystävällisesti toisiansa ja Nikita Romanitsh kävi iloisemmaksi. Hän oli tottunut ajatukseen, ettei Godunov erehtyisi luuloissansa ja hänen levottomuutensa Jelenan suhteen hävisi. Hetkisen kuluttua ajoi hän jo jalkaväkensä etupäässä; mutta ennenkuin he lähtivät slobodasta, tapahtui seikka, joka sen ajaa luulon mukaan, oli pahana ennustuksena.

Erään kirkon luona seisautti sotaväen joukkoa kerjäläiset, jotka tunkeutuivat kirkon portaitten ääressä, poikki kadun, ja jotka odottivat rikkaita almuja joltain mahtavalta henkilöltä, joka oli kirkossa.

Ajaen hitaasti eteenpäin, antaakseen kerjäläisjoukolle aikaa väistyä, kuuli Serebrjani sielumessun ja kysyi, kenen edestä rukoillaan? Hänelle vastattiin, että Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski pitää sielumessun poikansa Maksim Grigorjevitshin edestä, jonka tatarit tappoivat. Siinä samassa kuului huuto, ja kirkosta kannettiin ulos tunnoton, vanha nainen; kyyneleet valuivat hänen laihoilla kasvoillansa, ja harmaat hiuksensa putosivat epäjärjestyksessä samettilakin alta. Se oli Maksimin äiti. Maljuta, siviilipuvussa, tuli ulos portaille ja hänen silmänsä kohtasi Serebrjanin silmiä, mutta Maljutan kasvoissa ei ollut tällä kertaa petomaisuus, vaan ainoastaan tylsämielisyys. Käskettyään laskea vaimon kirkon etehiseen, hän palasi kirkkoon kuulemaan sielumessua, mutta rosvot ynnä Serebrjani, paljastettuaan päänsä ja silmiään ristittyään, kulkivat kirkon portin sivutse ja kuulivat kirkosta juhlallisesti kaikuvan: "pyhien kanssa anna rauha!"

Tuo surullinen laulu ja Maksimin muisto vaikutti synkästi Serebrjaniin, mutta hän muisti Godunovin lohduttavaiset sanat, jotka kohta poistivat sielumessun surullisen vaikutuksen. Tien kääntyessä tummaan metsään, katsahti hän taaksepäin Aleksandrovin slobodaan, ja kun Iivanan palatsin kultaiset huiput katosivat näöstänsä, tunsi hän helpoituksen, ikäänkuin kuorma olisi vierinyt hänen sydämmeltään!

Aamu oli raitis, kirkas. Entiset rosvot, nyt hyvästi puettuina ja aseissa, astuivat tasaisin askelin Serebrjanin ja häntä seuraavien ratsastajien jälessä. Viheriän tumma metsä ympäröi heidät joka sivulta. Serebrjanin tulisenrohkea ratsu repäsi sivutsemennen lehtiä alasriippuvista oksista, mutta Bujan, joka Maksimin kuoltua yhä seurasi ruhtinasta, juoksi hänen edellään ja kohotti usein, tuulta haistellen, karvaisen kuononsa tahi käänsi päänsä sivulle ja huipisti korvansa, kun joku kaukainen jyske kuului metsästä.

XXXIX Luku.

Viimeinen kohtaaminen.

Muutaman päivän Serebrjani kulki sotajoukkoneen. Eräällä yöleiri-paikalla, josta tie kulki Neitsyt-luostariin, jätti hän miehensä ja ajoi Miheitshiä vastaan, joka oli luvannut tuoda hänelle vastuun bojarittarelta.

Koko yön ajoi hän lakkaamatta. Aamun koittaessa, lähestyen erästä tiehaaraa, näki hän sammuvan rovion ja Miheitshin istuvan sen lähellä. Molemmat hänen hevosensa olivat läheisyydessä, satuloittuina, laitumella.

Kuullen kavioiden kopsetta, hypähti Miheitsh seisoalleen.

— Armaiseni, ruhtinas Nikita Romanitsh! — huusi hän, tunnettuaan ruhtinaan: — elä aja etemmäs, isäseni! Käänny takasin, ei sinulla ole mitään siellä tekemistä!

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Serebrjani ja sydämmensä seisahtui lyömästä.

— Kaikki on loppunut, armaiseni! — Ei suonut Herra meille onnea!

Serebrjani hypähti maahan.

— Puhu! — sanoi hän: — mitä tapahtui bojarittarelle?

Vanhus oli ääneti.

— Mitä on tapahtunut Jelena Dmitrievnalle? — kysyi peljästyneenä Serebrjani.

— Ei ole enää Jelena Dmitrievnaa, armaiseni! — lausui Miheitsh synkästi. — On vain sisar Evdokia!

Serebrjani horjui ja nojautui puuhun, Miheitsh katsoi häneen surulla.

— Mitäs tehdä, Nikita Romanitsh! — Niin oli Jumalan tahto. Emme me syntyneet onnelliseen aikaan!

— Kerro kaikki! — sanoi Serebrjani toinnuttuaan. — Elä säästä minua. Milloin bojaritar otti hunnun?

— Kun hän sai kuulla Drushina Andrejitshin mestauksesta, armaiseni, kun luostariin tuli tsaarilta synodik, ynnä kaikkien mestattujen nimiluettelo ja käsky rukoilla heidän sieluinsa edestä; juuri päivää ennen, kun minä tulin hänen luokseen.

— Näitkö sinä hänet?

— Näin, armaiseni.

Serebrjani tahtoi sanoa jotain eikä voinut.

— Hetkisen vain näin, — Miheitsh lisäsi, — ei hän tahtonut ensin minua vastaanottaa.

— Mitä hän käski sanoa minulle? — tuskin taisi lausua Serebrjani.

— Että sinä rukoilisit hänen edestänsä, armaiseni.

— Eikö mitään muuta?

— Ei mitään, armaiseni.

— Miheitsh! — ruhtinas lausui, hetkisen vaiti oltuansa: — saata minut luostariin, tahdon ottaa jäähyväiset häneltä.

Vanhus pudisti päätään.

— Miksi tahdot mennä hänen luo? Elä häiritse häntä enää; hän on nyt sama kuin pyhä. Palatkaamme sotaväen luo ja lähtekäämme suoraan Shisdriin!

— En voi! — Serebrjani lausui.

Miheitsh taas vain pudisti päätään ja toi hänelle toisen hevosistaan.

— Istu tämän selkään, — sanoi hän, huoaten, — omasi on liiaksi uupunut.

He ajoivat, ääneti, luostariin,

Tie kulki koko ajan metsää pitkin. Kohta kuului veden kohinaa ja kaislojen välissä juokseva puro välkkyi tiheän ruohon läpi.

— Tunnetkos tuota paikkaa, ruhtinas? kysyi Miheitsh synkästi.

Serebrjani nosti päätänsä ja näki paikan, jossa ei kauan sitten oli ollut tulipalo. Siellä täällä maa oli kaivettu, mutta rakennuksen jäännökset ja rikkoutunut myllyn ratas osoittivat, että siinä oli ollut mylly.

— Se oli silloin, kun he ottivat kiinni noidan, — huomautti Miheitsh, — niin he hävittivät myös hänen asumuksensa, luulivat siinä löytävänsä aarteen, susi heidät syököön!

Serebrjani katseli hajamielisesti tuota paikkaa ja he ajoivat edemmäs.

Muutamien tuntien kuluttua alkoi metsä harventua. Puitten välissä näkyi valkoinen kivimuuri, ja hoidetulla kentällä oli luostari. Se ei seisonut, niinkuin muut luostarit, korkealla paikalla. Ahtaista rautaristikkoakkunoista ei näkynyt laveita, luostariin kuuluvia maita, ja silmät kohtasivat ylt'ympäri ainoastaan puun runkoja ja kuusien synkkää vihreyttä, joka ahtaana piirinä ympäröi luostarin aitauksen. Paikka oli yksinäinen ja synkkä; luostari näytti olevan köyhä.

Ratsastajat astuivat alas hevosen selästä ja kolkuttivat pieneen porttiin.

Kului muutamia hetkiä; kuului avainten helinää ja lähestyviä askeleita.

— Ylistys Herralle Jesukselle Kristukselle! — sanoi hiljaisesti Miheitsh.

— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! — vastasi portinvartija-sisar, avaten portin, — Ketä te tahdotte, herrat?

— Sisar Evdokia, lausui puoli ääneen Miheitsh, peljäten sillä nimellä uudestaan repiä herransa sielun haavaa. — Tunnethan sinä minut, äiti kulta, minä äsken kävin täällä.

— Ei, herrani, en tunne; minä olen vasta tänään määrätty portin vartijaksi, mutta minua ennen oli sisar Agnia…

Ja nunna katsoi peljästyneenä äsken tulleihin.

— Ei siitä mitään, äitiseni, — Miheitsh jatkoi, — laske meidät sisään. Ilmoita abbedissalle, että ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani on tullut.

Portinvartija katsahti peljäten Serebrjaniin, vetäytyi takaisin ja sulki kiireesti portin.

Kuului, miten hän kiiruusti meni pois, lausuen: "Herra Jesus Kristus, armahda meitä!"

"Mitä tää tietää?" ajatteli ratsupalvelija; "miksi hän pelkää minun herraani?"

Hän katsoi ruhtinaasen ja ymmärsi, että hänen pölyinen sotahaarniskansa, piikkisen pensaston rikkirepimä pukunsa ja levoton katseensa oli peljästyttänyt portinvartijan. Tosin olikin Nikita Romanitshin kasvot niin muuttuneet, että itse Miheitshikin ei olisi häntä tuntenut, jos ei olisi tullut hänen kanssansa yhdessä.

Muutamien minuuttien kuluttua kuului taas portinvartijan askeleet.

— Suokaa anteeksi, herrat, — hän sanoi vapisevalla äänellä portin takaa; — nyt ei abbedissa voi ottaa teitä vastaan; tulkaa huomenna, aamumessua jälkeen.

— Minä en voi odottaa! — Serebrjani kiljasi ja töykäten jalallansa porttiin, rikkoi hän salvat ja astui aitauksen sisään.

Hänen edessänsä seisoi abbedissa, melkein yhtä kalpeana, kuin hän itse.

— Vapahtajan nimessä, — hän lausui vapisevalla äänellä, — seisahdu! Minä tiedän, minkä tähden sinä tulit… Mutta Herra rankaisee murhan, ja viaton veri tulee sinun päällesi!

— Arvoisa äiti! — Serebrjani vastasi, käsittämättä hänen pelkoansa, mutta liian levotonna hämmästyäkseen: — arvoisa äiti, laske minut sisar Evdokian luo! Anna minun vain yhden silmänräpäyksen nähdä hänet! Anna minun ottaa häneltä jäähyväiset!

— Ottaa jäähyväiset? — toisti abbedissa: — tahdotkos ainoastaan ottaa jäähyväiset?

— Anna minun ainoastaan ottaa häneltä jäähyväiset, ja annan kaiken omaisuuteni sinun luostariisi!

Abbedissa katsoi häneen epäillen.

— Sinä tulit väkivaltaisesti sisään, sinä nimität itsesi ruhtinaaksi, mutta Jumala tiesi, ken sinä olet! Jumala tiesi, mitä varten tulit… Tiedän opritshnikkien nyt ajavan ympäri luostaria ja surmaavan niiden vanhurskaitten vaimoja ja tyttäriä, joita äsken Moskovassa mestattiin… Sisar Evdokia oli mestatun bojarin puoliso.

— En minä ole opritshnikki! — Serebrjani huusi; — minä antaisin itse kaiken vereni bojaritar Morosovin edestä! Päästä minut bojarittaren luo, arvoisa äiti, päästä minut hänen luoksensa!

Varmaankin näkyi Serebrjanin kasvoissa totuus ja avomielisyys. Abbedissa rauhoittui ja katsoi häneen sääliväisesti.

— Minä rikoin sinua vastaan! — hän sanoi. — Mutta kiitos Kristukselle ja hänen puhtaalle äidillensä, nyt näen, että erehdyin. Ylistetty olkoon Kristus, ijankaikkinen Kolminaisuus ja kaikki pyhät, ett'et sinä ole opritshnikki! Peljästytti minut portinvartija, minä jo mietin, miten vain pitkittäisin aikaa, että ennättäisimme piiloittaa sisar Evdokian! Vaikeat ajat on meillä, herrani! Ei Jumalan kartanoonkaan maapakolainen saa lymytä! Jos sinä olet Morosovin ystävä tahi sukulainen, niin minä saatan sinut sisar Evdokian luo. Tule minun kanssani tänne, bojari, hautakammion ohitse; hänen kammionsa on aivan keskellä puutarhaa.

Abbedissa saattoi ruhtinaan puutarhan kautta yksinäiseen kammioon, joka oli ruusu- ja kirsimarjapensaiden ympäröimänä. Siellä istui oven edessä penkillä Jelena, mustassa puvussa ja hunnussa. Laskeuvan auringon säteet lankesivat hänen yllensä tiheiden vaahterien kautta ja kultasi hänen ylitsensä niiden kellastuneita oksia. Kesä oli loppumaisillaan; ruusupensaitten viimeiset kukat karisivat; erakon musta puku oli niiden vaaleanpunaisilla lehdillä peitetty, Synkästi katseli Jelena vaahterapuitten keltaisten lehtien hitaista putoamista, ja ainoastaan lähestyvien askeleitten kapse häiritsi hänen mietteitänsä. Hän kohotti päänsä, huomasi abbedissan ja nousi seisoalleen, astuakseen häntä vastaan, mutta, äkkiä nähtyänsä Serebrjanin, huudahti, painoi kätensä rintaan ja laskeusi voimatonna penkille.

— Elä peljästy, lapsukaiseni! — abbedissa sanoi hänelle ystävällisesti, — bojari on sinun tuttavasi, sinun miesvainajasi ystävä, joka tuli ottamaan sinulta jäähyväiset!

Jelena ei voinut vastata; hän vain vapisi ja ikäänkuin peljästyksissään katseli ruhtinasta. Kauan molemmat olivat ääneti.

— Kas, — Serebrjani vihdoin lausui, — kas, miten meidän oli toisiamme kohtaaminen!

— Ei meidän sopinut muuten kohdata toisiamme! — Jelena sanoi tuskin kuuluvasti.

— Miksi sinä et odottanut minua, Jelena Dmitrievna? — Serebrjani sanoi.

— Jos minä olisin odottanut sinua, — hän kuiskasi, — ei minulla olisi riittänyt voimia … sinä et olisi päästänyt minua… On muutenkin minulla paljon syntiä, Nikita Romanitsh…

Taas äänettömyys. Serebrjanin sydän löi kovasti.

— Jelena Dmitrievna! — hän sanoi mielenliikutuksesta katkenneella äänellä: — minä otan ikuisesti jäähyväiset sinulta, ikuisesti, Jelena Dmitrievna… Anna minun viimeisen kerran katsoa sinuun … anna viimeisen kerran katsoa sinun silmiäsi … heitä pois huntusi Jelena!

Jelena nosti laihalla kädellänsä mustan vaipan, joka peitti yläpuolen kasvoistansa ja ruhtinas näki hänen lauhkeat, itkusta punaset silmänsä ja kohtasi tutun, siveän katseen, joka oli himmentynyt valvomisesta ja sieluntuskista.

— Hyvästi, Jelena! — hän huusi, langeten kasvoillensa ja kumartaen hänen jalkainsa juureen: — jää hyvästi ijäti! Suokoon Herra minun unohtaa, että me olisimme voineet tulla onnellisiksi!

— Ei, Nikita Romanitsh! — lausui synkästi Jelena, — ei onni ollut meille aiottu! Drushina Andrejitshin veri olisi ollut onnen ja meidän välillä. Minun tähteni hän meni maanpakoon, minä rikoin häntä vastaan, minä olen syyllinen hänen kuolemaansa! Ei, Nikita Romanitsh, me emme olisi voineet olla onnelliset! Ja kuka nyt on onnellinen!

— Ja, — toisti Serebrjani: — kuka on nyt onnellinen! Ei Herra ole armollinen pyhälle Venäjälle, mutta en kuitenkaan ajatellut, että meidän olisi tullut elävinä ijäisesti erota!

— Ei ijäisesti, Nikita Romanitsh, — Jelena surullisesti huokasi, — mutta vain täällä, tässä elämässä. Niin luultavasti piti olla. Eihän meille yksin vain iloa, kun koko maa kärsii suurta surua ja tuskaa!

— Miksi, — Serebrjani lausui synkästi, — miksi en kaatunut tataarin miekasta! Miksi ei tsaari minua mestannut, kun tulin hänelle tunnustamaan. Mitä minulle nyt jää maailmaan?

— Kanna ristisi, Nikita Romanitsh, kuten minäkin. Sinun kohtalosi on helpompi kuin minun, Sinä voit puollustaa isänmaatasi, mutta minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja itkeä syntiäni!

— Mikä isänmaa? Missä on meidän isänmaamme! — Serebrjani huudahti. — Ketä vastaan on meidän sitä puollustaminen? Ei tatarit, vaan tsaari hävittää isänmaan! Ymmärrykseni on hämmentynyt, Jelena Dmitrievna… Sinä yksin vielä ylläpidit järkeni, nyt on kaikki pimennyt; en näe enää, missä on valhe, missä totuus. Kaikki hyvä hukkuu, kaikki pahuus voittaa! Usein, Jelena Dmitrievna, muistin minä Kurbskin, ja ajoin pois ne syntiset ajatukset, niin kauan, kuin elämälläni oli vielä päämaali, niin kauan, kuin minulla vielä oli voimaa, mutta nyt ei minulla enää ole päämaalia ja voima on loppunut … järkeni hämmentyy…

— Valistakoon sinut Jumala, Nikita Romanovitsh! Siitäkö, että onnesi hävisi, rupeat hallitsijan viholliseksi, käyt koko valtakuntaa vastaan, joka on hänelle alammainen? Muista, että Jumala lähettää meille koetuksia, että voisimme kohdata toinen toisemme toisessa elämässä. Muista, koko entinen elämäsi ja älä valehtele itseäsi vastaan, Nikita Romanitsh!

Serebrjani painoi alas päänsä. Hänessä leimuava vihansa jätti sijaa ankaralle velvollisuuden tunnolle, jossa hän oli kasvatettu ja jonka hän tähän asti piti sydämessänsä pyhänä, ehkä ei aina voinut sille alistua.

— Kanna ristisi, Nikita Romanitsh! — toisti Jelena.— Mene, minne tsaari sinut lähettää! Sinä kieltäysit kirjotuttamasta opritshninaan, ja omatuntosi on puhdas. Mene Venäjän maan vihollisia vaataan; mutta minä en lakkaa rukoilemasta molempien edestä viimeiseen hetkeeni asti!

— Jää hyvästi, Jelena, jää hyvästi, sisareni! — huudahti Serebrjani, heittäytyen hänen luokseen.

Hän kohtasi levollisella katseella Serebrjanin tuskallisen katseen, syleili häntä niinkuin veljeä ja suuteli kolme kertaa, pelvotta ja hämittä, sillä tuossa jäähyväissuutelossa ei enää ollut sitä tunnetta, joka kaksi kuukautta sitä ennen, Morosovin puutarhan aituuksella, oli heittänyt hänet ruhtinaan syliin ehdottomasti ja vasten tahtoansa. — Jää hyvästi! — toisti hän, ja, laskien alas huntunsa, poistui kiireesti kammioonsa.

Alkoivat soittaa iltamessuun. Serebrjani katsoi kauan Jelenan jälkeen. Hän ei kuullut, mitä abbedissa hänelle puhui, ei tuntenut, kun hän otti hänen kädestänsä ja saattoi aituuksen luo. Ääneti istahti hän hevosen selkään, ääneti ajoi Miheitshin kanssa kuusimetsää pitkin. Luostarikellon ääni vihdoin herätti hänen tunnottomuudestansa. Hän nyt vasta käsitti koko onnettomuutensa. Sydämmensä särkyi tuosta soitosta, mutta hän alkoi kuunnella sitä lemmellä, ikäänkuin siinä soisi Jelenan viimeinen hyvästijättö, ja kun tasaiset lyönnit, sulaen yhteen kaukaiseen huminaan, vihdoin katosivat illan ilmaan, näytti hänestä, että kaikki, mikä oli hänelle kallis, temmattiin pois hänen elämästänsä ja yltä ympäri valloitti hänet kylmä, toivoton yksinäisyys…

Seuraavana päivänä jatkoi Nikita Romanitshin sotajoukko matkaansa, joutuen yhä edemmäs tummiin metsiin, jotka, pienillä väliteillä, yhtyivät Bojanskin tuuheihin metsiin. Ruhtinas ajoi joukon edellä, mutta Miheitsh seurasi häntä, uskaltamatta häiritä hänen äänettömyyttänsä.

Ajoi Serebrjani, pää alas vaipuneena, ja kesken synkkiä ajatuksiansa, kesken kaiken toivottomuuden, loisti hänelle, ikäänkuin kaukainen aamurusko, yksi ainoa lohduttava tunne. Se oli tieto, että hän oli elämässään täyttänyt velvollisuutensa, niin paljon kuin taisi, että hän oli astunut suoraa tietä, eikä kertaakaan siitä tahallansa poikennut. Tuo kallis tunne, joka surujen ja onnettomuuksien keskellä asuu, ikäänkuin poisryöstämätön aarre, jokaisen kunniallisen ihmisen sydämessä ja johon verraten kaikki maailman komeus, kaikki, mikä on ihmisten pyrintöjen päämaalina, on tomu ja tuhka!

Ainoastaan tuo tieto teki hänelle elon mahdolliseksi, ja hän, uudistaen muistossaan jäähyväisottonsa kaikki eri seikat, toistaen itselleen Jelenan jokaisen sanan, löysi synkän lohdutuksen ajatuksessa, että tosin olisi tunnotonta iloita nykyaikaan, ja ettei hän tahdo erota veljistänsä, vaan kantaa heidän kanssansa osansa yhteisestä onnettomuudesta.

Godunovin sanat johtuivat hänen mieleensä, ja hän naurahti katkerasti, muistaessansa, millä itseluottamuksella Godunov puhui ihmissydämen tuntemisestansa. "Näkyy", ajatteli hän, "ettei Boris Fedoritsh voi kaikkea tietää. Valtion asiat ja Iivana Vasiljevitshin sydän ovat hänelle tiettyjä; hän tietää edeltäpäin, mitä Maljuta sanoo, mitä joku opritshnikki tekee, mutta niiden tunteet, jotka eivät etsi omaa hyötyänsä, ovat hänelle tuntemattomat".

Ja ehdottomasti Serebrjani muisti Maksimin ja ajatteli, ettei hänen kaimansa olisi niin päättänyt. Hän ei olisi sanonut, ei hän rakkaudesta olisi mennyt Morosovin kanssa naimisiin, hän odottaa sinua! Hän olisi sanonut: kiirehdi, veljeni! älä viivyttele silmänräpäystäkään, älä säästä hevosta, vaan pidätä häntä niin kauvan, kun vielä on aikaa!

Ja ajatellessaan Maksimia, tuntui Nikita Romanitshin yksinäisyys vielä synkemmältä, sillä hän tunsi, ettei kukaan enään niin liki yhdisty häneen, ei kenenkään sielu sula hänen sieluunsa, ei kukaan auta häntä saamaan selvää niin monesta, jota hän rehellisessä sydämessään himmeästi tuntee, mutta jota hän, tapahtumien melskeissä ei ehdi pukea määrättyyn muotoon…

Ja hänen elämänsä on menevä menoansa, huolimatta siitä, jos hänen parhaimmat pyrintönsä sopivat tahi ei, sen raskaisin vaatimuksiin, ja ehkä se vielä kauan kehrää kirjavaa lankaansa, jossa jokaista erityisyyttä, erikseen otettuna, ei voi käsittää, mutta jossa kaikki ilmestykset rippuvat toinen toisistaan, eroittamattomalla siteellä, vuotaen toinen toisestansa välttämättömänä seurauksena.

Serebrjani painoi alas päänsä, heitti irralleen ohjakset ja ajoi käyden synkkään metsään, yhtä synkkään, kuin hänen ajatuksensa. Rosvojen tasaiset askeleet häiritsivät erämaan hiljaisuutta. Sen villit asukkaat, oravat ja kiipeejät, tottumattomat tuossa erämaassa pelkäämään ihmistä, eivät piiloutuneet sotureita nähdessään, vaan kiipesivät ylemmille oksille ja katsoivat sieltä uteliaasti ohitse kulkijoihin. Kirjavat tikat riippuivat kiinni puiden sammalisissa kuorissa, käänsivät punasta päätänsä, katsellen kulkijoita ja alkoivat taas koputtaa kuivaan puuhun.

Yksi sotureista, luonnon juhlallisuudesta innostuneena, alkoi puoli ääneen laulaa, toiset yhtyivät siihen, ja kohta kaikki äänet sulivat yhteen kööriin, jonka sointuisat aallot kaikuivat kauvas tuuheitten puitten alla…

Tähän voisi lopettaa tämän synkän kertomuksen, mutta on vielä mainittava muista henkilöistä, jotka ehkä ovat ynnä Serebrjanin kanssa herättäneet lukijan mielenkiintoa. Itse Nikita Romanovitshista kuulemme vielä kerran kertomuksemme lopussa, mutta sitä varten on seitsemän toista kymmenen raskaitten vuosien pois heittäminen ja muuttaminen Moskovaan, Sipirian valloituksen voittorikkaaseen aikaan.

XL Luku.

Jermakin lähettiläiskunta.

Paljon aikaa kului siitä päivästä asti, kun Serebrjani läksi slobodasta anteeksi saaneitten rosvojen etupäässä. Monenlaisia muutoksia tapahtui siitä asti Venäjällä. Mutta Iivana, niinkuin ennenkin, milloin antoi itsensä epäluuloihin ja mestautti kaikkein parhaimpia, kaikkein kuuluisempia kansalaisia, milloin taas tointui, katui julkisesti ja lähetti luostareihin kalliita lahjoja ja pitkät synodikit,[40] mestattujen nimineen, käskien pitää rukouksia heidän sielunsa rauhasta. Hänen entisistä lemmikeistään ei säilynyt ainoatakaan. Viimeinen ja mahtavin heistä, Maljuta Skuratov, joka ei koskaan kärsinyt maanpakolaisuutta, tapettiin Paidinin piirityksesssä, eli Weissensteinin, Liivinmaassa ja hänen kunniaksensa Iivana poltti roviolla kaikki saksalaiset ja ruotsalaiset sotavangit.

Sadottain ja tuhansittain läksi venäläisiä, jotka olivat kadottaneet kaiken toivon parempiin aikoihin, joukottain pois Litvaan ja Puolanmaahan.

Yksi ainoa onnellinen tapaus vain tapahtui tämän ajan kuluessa. Iivana käsitti hyödyttömyyden valtion ja'osta kahteen osaan, joista vähempi kidutti suurempaa ja, Godunovin vaikutuksesta, hävitti hän opritshninan. Hän palasi asumaan Moskovaan, mutta hirmuinen hovi Aleksandrovin slobodassa jäi ikuiseksi ajaksi autioksi.

Mutta sillä aikaa tuli paljon onnettomuuksia syntymämaamme ylitse. Nälkä ja rutto hävitti kaupunkia ja kyliä. Muutamia kertoja khani hyökkäsi meidän maihimme, ja kerran hän poltti kaikki Moskovan etukaupungit ja suuren osan itse kaupungista. Ruotsalaiset hyökkäsivät päällemme pohjoisesta; Stefani Batori, valtiopäivillä valittu Sigismundin jälkeen, uudisti litvalaisen sodan ja huolimatta meidän sotajoukkojamme urhoollisuudesta, voitti meidät taidollansa ja valloitti meiltä läntiset maakunnat.

Vaikka tsarevitsh Iivana oli osallisena isänsä hirmutöihin, tunsi hän tällä kertaa valtakunnan häpeän ja pyysi tsaarilta luvan lähteä sotajoukkoneen Batoria vastaan. Iivana luuli hänen aikomuksensa olevan syöstä hänet pois valtaistuimeltansa ja tsarevitsh, jonka Serebrjani oli kerran Hiidenkuiluilla pelastanut, ei nyt voinut välttää hirmuista kuolemaa. Raivon vimmassa isänsä tappoi hänet terävän sauvansa iskulla. Kerrotaan, että Godunov, joka heittäytyi heidän väliinsä, tuli myöskin raskaasti haavoitetuksi ja jäi henkiin ainoastaan permiläisen vieraansa, Stroganovin, lääketaidon avulla.

Tuon murhan jälkeen Iivana synkässä epätoivossa kutsui kokoon neuvoston, julisti tahtovansa mennä luostariin ja käski valita toisen tsaarin. Kuitenkin, suostuen bojarien hartaisiin pyyntöihin, jäi hän vielä valta-istuimelle ja tyytyi katumukseen ja rikkaisiin lahjoihin luostareihin, mutta kohta alkoivat taas mestaukset. Niin hän, Oderbornin todistuksen mukaan, tuomitsi kuolemaan kaksi tuhatta kolme sataa henkeä siitä, että he antoivat viholliselle muutamat linnat, vaikka itse Batori oli ihmetellyt heidän urhoollisuuttansa.

Kadottaen maakuntiansa toisen toisensa perään, joka taholta vihollisten ahdistamana, nähdessään valtakunnan sisällisen häviön, tuli Iivanan ylpeys kovasti loukatuksi ja tuo tuskallinen tunne näkyi hänen käytöksessään ja ulkomuodossaan. Hän oli huolimaton puvussaan, korkea vartalonsa köyristyi, silmät himmentyivät, alaleuka rippui ikäänkuin vanhuksella ja ainoastaan muitten läsnäollessa pakoitti hän itsensä, ojentui ylpeästi ja katsoi epäluuloisesti läsnäoleviin, jos joku huomaisi hänen alakuloisuutensa. Noina hetkinä oli hän vieläkin hirmuisempi kuin suuruutensa päivinä. Ei koskaan vielä Moskova ollut sellaisen epätoivon ja pelon alaisena.

Tuohon murheelliseen aikaan tuli odottamaton viesti kaukaisesta idästä ja lohdutti kaikki sydämet ja muutti yleisen murheen iloksi.

Kaman kaukaisilta rannoilta tuli Moskovaan ylhäiset kauppamiehet Stroganovit, sen saman vieraan sukulaiset, joka paransi Godunovin. Heillä oli tsaarilta annetuita kirjeitä Permin maan tyhjien paikkojen omistamisesta ja asuivat niissä hallitsevina ruhtinaina, permiläisistä maaherroista riippumattomina, omalla hallituksella ja henkivartijaväkineen, ainoalla ehdolla, että he suojelisivat rajoja sipirialaisista villeistä kansoista, jotka vähän aikaa sitten olivat Venäjän epäluotettavina vasalleina. Khani Kutchumin häiritseminä puisissa linnoissansa, päättivät he lähteä Kivisen-vyön yli ja itse hyökkäytyä vihollisen maahan. Tuon aikeen paremman menestyksen vuoksi kääntyivät he muutamien rosvojen puoleen, eli, kuten he kutsuivat itsensä kasakkain atamaneiksi, jotka joukkoineen hävittivät Volgan ja Donin rantoja. Etevimmät niistä oli Jermak Timofejev ja Ivan Koltso, joka muinoin oli kuolemaan tuomittu, mutta ihmeellisellä tavalla pelastui tsaarin joutsimiehiltä ja oli kauan aikaa tietämättömissä. Saatuansa Stroganoveilta lahjoja ja kirjeen, jossa he kutsuttiin voittorikkaasen ja kunnialliseen tekoon, — Jermak ja Koltso kolmen muun atamanin kanssa nostivat lippunsa Volgalla, kokosivat uljaista vapaa-ehtoisista sotajoukon ja tulivat Stroganovien kutsunnalla. Neljäkymmentä strugia[41] lastattiin heti ruokavaroilla ja aseilla ja pieni sotajoukko, Jermakin johdolla, jumalanpalveluksen pidettyään, kulki iloisesti laulaen Tshusovoj jokea ylös Traarin synkkiin vuoriseutuihin. Joka paikassa lyöden vihollisia heimoja, vetäen alukset joesta toiseen, saapuivat he Irtishin rannoille, missä he löivät ja ottivat vangiksi Sipirian etevimmän sotapäällikön Mametkulin ja valloittivat Sipirian kaupungin Irtishin korkealla ja jyrkällä vierteellä. Tyytymättä tähän valloitukseensa, lähti Jermak kauemmaksi, alisti koko seudun Obiin saakka ja pakoitti voitetut kansat suutelemaan veristä miekkaansa koko Venäjän tsaarin Iivana Vasiljevitshin nimessä. Silloin vasta hän antoi tiedon menestyksestänsä Stroganoveille ja lähetti samaan aikaan suositun atamaninsa Ivan Koltson Moskovaan kumartamaan suurelle tsaarille ja tervehtimään häntä uudella valtakunnalla.

Tuota ilahuttavaa sanomaa tuoden, tulivat Stroganovit Iivanan luo ja kohta heidän jälkeensä tuli Jermakin lähetyskunta.

Riemu kaupungissa oli erinomainen. Kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosmessuja, kaikki kirkonkellot soivat ikäänkuin pääsiäisenä, Tsaari, osoitettuaan suosionsa Stroganoville, määräsi juhlallisen, vastaanoton Ivan Koltsolle.

Kremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan istui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin[42] lakki päässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla kivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor, vasemmalla — Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat rindit,[43] valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla koristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja bojareja.

Mielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei Iivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi hymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen kasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään oli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.

Boris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut tsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja hänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana Vasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat hänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui, osoittaen niihin toisella kädellänsä: "Kas Fedor, kas Irina, kas Boris; ja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani hakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden noista kolmesta armaasta lapsestani".

Tuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä itserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen jokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön ja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.

Ei Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa vahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut hänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian mahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan silmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin sitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä. Kaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen läheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta Boris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka, senaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi kaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.

Katsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että ne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli ylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen herttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta naimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan oli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili yhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että tsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille: "Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei tsarevitshiksi!"

"Onhan Jumala armollinen", ajattelivat monet: "olkoon tsarevitsh heikko; hyvä on, ettei hän ole isänsä, eikä vanhimman veljensä luontoinen! — Kyllä häntä auttaa hänen lankonsa Boris Fedorovitsh. Ei hän anna valtakunnan hävitä!"

Hovilaisten kuiskaukset palatsissa häiritsi äkkiä torvien äänet ja kellojen soitto. Saliin astui kuuden hovimestarin jälessä Jermakin lähettiläät, heitä seurasi Maksim ja Nikita Stroganov sekä heidän setänsä Semjon. Heidän jäljessään kannettiin kalliita turkiksia, kaikenlaisia kummallisia koristeita ja joukko erinomaisia, ei ennen nähtyjä aseita.

Ivan Koltso, joka astui lähetyskunnan etupäässä, oli lähes viidenkymmenvuotias, keskikorkuinen, vahvavartaloinen mies, vilkas, teräväsilmäinen, tuuhealla, mustalla parralla, jossa oli vähän harmaita karvoja.

— Suuri hallitsija, — hän lausui, lähestyen valtaistuimen portaita: — sinun kasakka-atamanisi, Jermak Timofejef, ynnä kaikki sinun maanpakolaisesi, Volgan kasakat, jotka sinun armosi on kuolemaan tuominnut, ovat koettaneet katua rikoksiansa ja kumartavat sinua, tervehtäen sinua uudella valtakunnalla! Lisää, suuri hallitsija, sinun valloitettuihin Kasanin ja Astrakanin kuningaskuntiin myös Siperia, niin kauan kun kaikkein Korkein sallii maailman seisoa!

Ja lausuttuaan lyhyen puheensa, Koltso lankesi toverineen polvilleen ja painoi päänsä aina maahan asti.

— Nouskaa, hyvät palvelijani! — Iivana lausui. — Ken vanhaa muistuttaa, siltä silmä pois,[44] ja olkoon tuo entinen maapakolaisuus ei pakolaisuutena, vaan armona. Tule tänne, Ivan!

Ja tsaari ojensi hänelle kätensä, mutta Koltso nousi seisoalleen ja ettei hän polkisi valtaistuimen purppuraiselle astuimelle, heitti siihen ensi lammasnahkaisen lakkinsa, astui siihen toisella jalallansa ja, syvästi kumartaen painoi huulensa Iivanan kädelle, joka syleili ja suuteli häntä otsaan.

— Kiitän armollisinta ja ijankaikkista kolminaisuutta! — tsaari lausui, nostaen silmänsä taivaasen: — näen Jumalan kaikkivaltiaan huolepidon puolellani, koska aivan samaan aikaan, jolloin viholliseni ahdistavat minua ja lähimmätkin palvelijani tahtovat julmuudellaan minut hävittää, kaikkein armollisin Jumala lahjoittaa minulle voiton ja vallan pakanoitten yli ja valtakunnalleni kunniarikasta lisääntymistä.

Ja luoden voitollisen katseen bojareihin, hän lisäsi uhaten:

— Jos Herra on meidän kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla! Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon!

Mutta siinä samassa hän huomasi, että hän syyttä turmelee yleisen ilon, ja, kääntyen Koltsoon, jatkoi muuttaen katseensa lauhkeaksi:

— Miten sinua Moskova miellyttää? Oletko missään nähnyt moisia palatseja ja kirkkoja? Tahi ehkäpä olet jo ennen ollut täällä?

Koltso hymyili viekkaasti, ja hänen valkeat hampaansa ikäänkuin valaisivat tummat kasvonsa.

— Missä me alhaiset olisimme nähneet semmoisia ihmeitä! — hän lausui nykäisten olkapäitänsä. — Emme unessakaan ole nähneet semmoista komeutta, suuri hallitsija! Asumme Volgalla talonpojan tavalla, Moskovasta olemme vain kuulleet puhuttavan, mutta tässä maassa emme koskaan ole olleet!

— Oleskele täällä, — Iivana sanoi suosiollisesti, — käsken hyvästi kestittää sinua. Mutta Jermakin kirjeen olemme lukeneet ja käsittäneet ja olemme jo käskeneet ruhtinas Balhoskin ja Ivan Gluhovin viidensadan joutsimiehen kera mennä teitä auttamaan.

— Suuresti kiitämme, — Koltso vastasi, syvään kumartaen, — mutta eikö ole liian vähän, suuri hallitsija?

Iivana ihmetteli Koltson rohkeutta.

— Kas, miten sukkela olet! — hän lausui, ankarasti häneen katsoen. — Etkö käske minua itseäni juoksemaan teidän luoksenne lisäksi? Luuletko, ettei minulla ole muuta huolehdittavana, kuin teidän Siperianne? Ota, mitä annetaan, ja kerää palausmatkallasi vapaaehtoisia. On kylläksi kaikenlaisia kerjäläisiä Venäjällä. Sen sijaan että ikävystyttävät minua joka päivä leivästä, menkööt asumaan noihin uusiin maihin! Mutta Vologodskin piispalle olemme kirjoittaneet, että hän määräisi kymmenen pappia pitämään teille jumalanpalvelusta ja noudattamaan kaikki vaatimukset.

— Siitä myös kiitämme sinun armoasi, — Koltso vastasi, taase kumartaen: — Se on hyvä asia: mutta salli, suuri hallitsija, antaa meille paitsi pappeja, vielä aseita, niin paljon kuin mahdollista, ja ruutia enemmän!

— Ei niitäkään tule teiltä puuttumaan. Bolhovskilla on siitä käskyni.

— Ja kovin on pukumme kulunut, — Koltso huomautti viekkaasti hymyillen ja olkapäitänsä nykäisten.

— Vai niin, eikö Siperian teillä ole ketään, jota voisi ryöstää? — Iivana sanoi tyytymätönnä atamanin itsepintaisuudesta. — Sinä et unohda, näen mä, ainoatakaan taloutesi asiaa; mutta me olemme heikon ymmärryksemme mukaan ajatelleet kaikesta. Pukuja antaa teille Strogonovit; minä olen jakanut tsaarillisen palkkani päälliköille ja sotamiehille. Mutta ettet sinä, herra neuvonantaja, jäisi puvutta, — lahjoitan minä sinulle omat turkkini!

Tsaarin viitattua, toi kaksi hovimestaria kalliit, kultakankaalla päällystetyt turkit ja pukivat sen Ivan Koltson päälle.

— Kielesi on, näen mä, terävä, — Iivana sanoi, — mutta onko sinulla terävä miekka?

— Ei se huono ollut, suuri hallitsija, mutta tylsentyi vähän siperialaisten kalloissa!

— Ota minun aseistostani miekka, mikä sinua enin miellyttää, mutta valitse mielesi mukaan paras. Mutta etpä sinä, luullakseni, liiaksi ujostele!

Atamanin silmät säihkyivät ilosta.

— Suuri hallitsija! — hän huudahti, — kaikista sinun armonosoituksistasi on tämä suurin! Synti olisi minun empiä sinun lahjaasi! Valitsen sinun aseistostasi mitä parhaimman! — Mutta, — hän lisäsi vähän mietittyään, — koska sinä, hallitsija, et säästä miekkaasi, niin salli se viedä sinun tsaarillisessa nimessäsi Jermak Timofejitshille!

— Elä hänestä huolehdi, emme me unohda häntäkään! Mutta jos pelkäät, etten osaa miellyttää hänen armoaan, niin valitse kaksi miekkaa, itsellesi toinen, toinen Jermakille.

— Niin, oikein, hallitsija! — Koltso huudahti ihastuksissaan. — Kyllä me niillä kahdella miekalla palvelemme sinun tsaarillista armoasi!

— Mutta ei miekat ole kylläksi, — Iivana jatkoi. — Te tarvitsette vielä hyvät haarniskat, Sinulle me kyllä koeteltuamme löydämme sopivan, mutta kun emme vaan erehtyisi Jermakista. Millainen hän on vartaloltaan?

— Ehkäpä melkein minun kokoiseni, mutta vahvempi hartioiltaan. Kas, jotenkin tuon pojan kokoinen, — Koltso sanoi, osoittaen erästä tovereistaan, vahvavartaloista nuorukaista, joka, tuotuansa hirmuisen joukon aseita ja heitettyään ne maahan, seisoi hänen takanansa, suu ammollaan, eikä lakannut ihmetellen katsomasta milloin tsaarin kultaista pukua, milloin istuinta ympäröivien rindien komeutta. Koettipa hän ryhtyä keskusteluunkin erään kanssa, saadakseen tietää, eivätkö he kaikki ole tsarevitshejä. Mutta rindi katsoi häneen niin ankarasti, ettei hän uudistanut kysymystään.

— Tuokaa tänne, — tsaari sanoi, suuri, kotkan kuvalla koristettu haarniska, joka riippuu aseistossa ensimäisellä paikalla. Me koetamme sitä tuon suurisilmäisen päälle.

Kohta tuotiin raskas rautainen haarniska, varustettu vaskisella reunuksella hihojen ympärillä ja helmassa, ja kaksipäisellä kotkalla rinnassa ja seljässä.

Tuo pantsaripaita oli taidokkaasti taottu ja herätti kaikkialla ihastuksen kuiskeen.

— Pue se päällesi, hylkiö! — tsaari sanoi.

Nuorukainen teki niin, mutta, ehkä kuinka koetti, ei hän sopinut siihen ja työnsi kätensä ainoastaan hihojen puoliväliin.

Joku kauan sitten unohdettu muisto lensi Iivanan päähän.

— On kyllin, — Koltso sanoi, tarkoin silmillään seuraten nuorukaista, — riittää jo pingoittaa tsaarin pantsaria! Vieläpä sen rikot, karhu! Hallitsija — hän jatkoi, — haarniska on hyvä ja sopii Jermak Timofejitshille, mutta tuo ei sovi siihen sen vuoksi, että kourat estävät. Sellaisia kouria, kuin hänellä, ei ole kellään.

— Noh, näytäpäs nyrkkisi! Iivana sanoi katsoen uteliaasti poikaan.

Mutta nuorukainen katsoi häneen epäillen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt käskyä.

— Etkö kuule, pöllö, Koltso toisti, — näytä nyrkkisi hänen tsaarilliselle armolleen!

— Mutta jos hän hakkauttaa minulta pään poikki siitä? — moukka sanoi pitkäveteisesti ja hänen tyhmissä kasvoissansa näkyi pelko.

Tsaari naurahti, ja kaikki läsnäolijat tuskin voivat pidättää nauruansa.

— Hölmö, hölmö! — Koltso sanoi harmissaan, — sinä olet aina ollut hölmönä ja jäät nytkin hölmöksi!

Ja irroitettuaan nuorukaisen haarniskasta, veti hän hänet valtaistuimen luo ja näytti tsaarille hänen leveän kouransa joka oli enemmän karhun käpälän, kun ihmisen käden muotoinen.

— Suo anteeksi, suuri hallitsija, hänen yksinkertaisuutensa. Hän on puheissaan tyhmä, mutta teoissaan hyvä poika. Hän se oli, joka otti tsarevitsh Mametkulan vangiksi.

— Mikä on hänen nimensä? — Iivana kysyi, yhä tarkemmin katsoen poikaan.

— Mitka! — tokasi tuo yksinkertaisesti.

— Odotapas! — Iivana lausui äkkiä tuntien Mitkan, — etkö sinä ole juuri se sama, joka slobodassa taisteli Morosovin edestä, ja tappoi Homjakin aisalla.

Mitka hymyili typerästi.

— Minä en ensinnä tuntenut sinua, pöllö, mutta nyt muistan naamasi!

— Mutta minä muistin sinut heti! — Mitka vastasi tyytyväisen näköisenä, — sinä istuit silloin ylennyksellä aivan kentän laidassa!

Tällä kertaa purskahtivat kaikki nauruun.

— Kiitos sinulle, — Iivana lausui, — ettet unohtanut minua, alhaista miesparkaa. Noh, miten sinä otit kiinni Mametkulan.

— Heittäysin hänen päällensä vatsalleni! — Mitka vastasi välinpitämättömästi, eikä ymmärtänyt, mistä syystä kaikki taas nauraa hohottivat.

— Niin, — Iivana lausui, katsellen Mitkaa, — kun tuommoinen kontio heittäypi päälle, niin ei ole helppo päästä hänen altansa pois. Muistan kyllä, miten hän musersi Homjakin. Miksi sinä silloin lähdit pois kentältä? Ja miten sinä jouduit Siperiaan?

Atamani työkkäsi salaa kyynäspäällään Mitkaa, että tämä olisi vaiti, mutta hän käsitti sen päinvastoin.

— Tuo minut vei pois kentältä! — hän sanoi atamania sormellaan osoittaen.

— Hänkö sinut vei? — Iivana Vasiljevitsh lausui, katsoen hämmästyneenä Koltsoon. — Mitenkä, — hän jatkoi tarkemmin katsoen häneen, — sinähän sanoit olevasi ensi kerran tässä seudussa? Odotapas, veikkoseni, ehkäpä olemmekin vanhat tuttavat. Etkö sinä minulle kerran kertonut Golubinin kirjasta? Niin juuri, sinähän Serebrjanin vankilasta veit. Miten sinä, hurskas mies sait näkösi jälleen? Missä kävit Jumalaa rukoilemassa? Minkä Pyhän jäännöksiä suutelit?

Ja iloiten Koltson hämmingistä, tsaari iski häneen läpitunkevan, tutkijan katseen. Koltso loi silmänsä maahan.

— Noh, — tsaari vihdoin sanoi, — mikä on ollut, se on mennyt, ja mikä on mennyt, sen yli on ruoho kasvanut. Sano minulle ainoastaan, miksi sinä Rjasanin tappelun jälkeen et tullut muitten rosvojen kanssa tunnustamaan minulle rikoksiasi.

— Suuri hallitsija, — Koltso vastasi ottaen kaiken miehuutensa avuksi, — en silloin vielä ansainnut sinun suurta armoasi. Minua hävetti tulla sinun silmäisi eteen ja kun ruhtinas Nikita Romanitsh toi sinun luoksesi toverini, palasin minä Volgan rannoille, Jermak Timofejitshin luo, ajatellen: eiköhän Jumala salli minun tehdä sinulle uutta palvelusta.

— Mutta sillä aikaa varastit rahavarastoni laivoista ja ryöstit kisilbashi lähettilääni Moskovan tiellä.

Iivana Vasiljevitshin katse oli enemmän pilkallinen kuin julma. Vanjuha Perstenin, tahi Ivan Koltson rohkean yrityksen jälkeen oli jo kulunut seitsemäntoista vuotta, ja tsaarin kostonhimo ei kestänyt niin kauvaa, kun ei hänen itserakkauttansa oltu loukattu.

Koltso näki Iivanan kasvoista ainoastaan halun pilkata häntä. Siitä päättäen painoi hän alas päänsä ja silitteli niskaansa, pidättäen viekkailla huulillansa tuskin huomattavan hymyn.

— On tapahtunut jos jotakin, suuri hallitsija, — hän lausui puoliääneen, — olen syyllinen, sinun armosi.

— Hyvä, — Iivana sanoi, — sinä Jermakin kanssa olette sovittaneet rikoksenne ja nyt on kaikki entinen unohdettu, mutta jos sinä ennen olisit sattunut minun käsiini, niin, — elä pane pahaksesi!

Koltso ei vastannut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "sentähdenpä en minä silloin tullutkaan sinun luoksesi, suuri hallitsija!"

— Odotahan, Iivana jatkoi, — täällä on, luultavasti ystäväsi!

— Hei! — hän lausui, kääntyen hovilaisiin, — onko täällä tuo rosvojen päällikkö, mikä hänen nimensä onkaan? Nikita Serebrjani?

Puhe kuului joukossa ja riveissä syntyi liikettä, mutta ei kukaan vastannut.

— Kuuletteko? — Iivana toisti ääntänsä korottaen, — minä kysyn, onko tuo Nikita täällä, joka pyrki Shisdraan palvelemaan rosvojen kanssa?

Tsaarin toisen kerran kysyttyä astui esiin vanha bojari, joka oli ennen ollut sotapäällikkönä Kaluugassa.

— Hallitsija, — hän sanoi, syvästi kumartaen, — hän, jota kysyt, ei ole täällä. Seitsemäntoista vuotta sitten, samana vuonna kun hän tuli Shisdraan, tappoivat tatarit hänet ja hänen kanssansa kaatui koko hänen sotaväkensä.

— Tottako? — Iivana lausui, — ja minä kun en tiennytkään! Noh, hän jatkoi, kääntyen Koltsoon: — kun ei, niin ei, mutta minä olisin tahtonut saattaa teidät yhteen ja katsoa, miten te suutelisitte!

Atamanin kasvoissa näkyi suru.

— Onko sinun sääli toveriasi, vai mitä? — Iivana kysyi pilkaten.

— On, hallitsija! — Koltso vastasi, pelkäämättä tsaarin vihastumista siitä.

— Jaa, lausui tsaari ylönkatseella, — niin sen sopii olla; veli on vertainen ainakin!

Tosinko Iivana ei tiennyt Serebrjanin kuolemasta, vai teeskentelikö ei siitä tietävänsä, näyttääksensä sillä, miten vähä hän panee arvoa niihin, jotka eivät etsi hänen suosiotansa, — Jumala tiesi! Jos hän todellakin nyt vasta sai tiedon hänen kohtalostansa, niin säälikö hän häntä, vai eikö, — tuo on yhtä vaikea päättää; Iivanan kasvoissa ei näkynyt sääliväisyyttä. Hän oli näöltään yhtä välinpitämätön, kun sitä ennenkin.

— Oleskele täällä, — sanoi hän Ivan Koltsolle: — mutta kun on aika Bolhovskin lähteä, niin mene hänen kanssansa Jugorskin maahan… Jaa, olinkin unohtaa, että Bolhovski lukee sukupolvensa Ruurikista. Ei ole helppo tulla toimeen noitten ylhäisten ruhtinaitten kanssa; ehkäpä tahtovat lukea itsensä minun vertaisikseni! Eivät he kaikki pyydä lupaa, niinkuin tuo Nikita, mennä rosvojen seuraan. Siis, ettei hänellä olisi loukkaavaa olla kasakkojen atamanin vallan alla, nimitän nyt Jermakin Siperian ruhtinaaksi! Stshelkalov, — lausui hän edempänä seisovalle neuvoston sihtierille, — valmista Jermakille armollinen kirje, että hän on koko Siperian maan sotapäällikkö, mutta Mametkulan lähettäköön vahvan vartiaväen kanssa Moskovaan. Niin, oikein, kirjoita kirje myös Stroganoveille, että lahjoitan heille hyvästä palveluksestansa ja huolenpidostansa Semjonille — Isot ja Vähät suolapaikat Volgalla, mutta Nikitalle ja Maksimille — kaikissa sen seudun kaupungeissa ja linnoituksissa veroton kaupan käynti.

Strogonovit kumarsivat syvään.

— Se oli vanhin veljeni, Grigorji Anikin, vastasi Semjon Strogonov; — hän, Jumalan tahdosta, viime vuonna kuoli!

— Ei Anikin, vaan Anikjevitsh, — tsaari lausui, pannen painon viimeiselle tavulle: minä jo silloin käskin hänet olemaan korkeimpana vieraana ja nimittää itsensä täydellä isännimellä. Ja teidät kaikki käsken kirjoittaa itsenne vitsh -päätteellä ja nimittää itsenne ei vieraiksi, vaan korkeasukuisiksi henkilöiksi.

Tsaari alkoi tarkastella turkkitavaroita ja muita Jermakin lähettämiä lahjoja, ja päästi Ivan Koltson menemään sanottuaan hänelle vielä muutamia armollisia pilapuheita.

Hänen muassaan poistui myös koko seura.

Samana päivänä Koltso, yhdessä Strogonovien kanssa oli päivällisellä Boris Fedorovitshin luona monilukuisten vieraitten seurassa.

Pikarien tavan mukaan tyhjennettyään tsaarin, tsarevitshin, koko tsaarillisen huoneen ja kaikkein korkeimman metropoliitan terveydeksi, kohotti Godunov suuren kultapikarin ja esitti maljan Jermak Timofejitshin ja kaikkien hänen hyvien tovereinsa terveydeksi. — Eläkööt he koko Venäjän maan kunniaksi! — huudahtivat kaikki vieraat nousten istuimiltaan ja kumartaen Ivan Koltsolle. — Kumarramme sinulle koko oikeauskoisen maailman puolesta, — lausui Godunov, syvään kumartaen — mutta sinun persoonassasi myös Jermak Timofejevitshille, kaikkien ruhtinaitten ja bojarien, koko kauppasäädyn, koko Venäjän kansan puolesta! Ota vastaan koko maan suurin kiitos, kun teitte sille jalon palveluksen!

— Ja kaikukoon, — huudahtivat vieraat, kaikukoon teidän nimenne pojille ja pojanpojille ja kaukaisille jälkeisille, ikuiseksi kunniaksi, rakkaudeksi ja esimerkiksi, rukoukseksi ja opiksi!

Atamani nousi istuimeltaan, kiittääksensä kunniasta, mutta hänen tunteelliset kasvonsa äkkiään muuttuivat mielenliikkeestä; huulensa vapisivat, ja hänen rohkeissa silmissään ehjäpä ensikerran elämässään, kiilsivät kyyneleet.

— Eläköön Venäjän maa! — lausui hän hiljaan ja kumarrettuaan joka sivulle, istautui taas paikalleen, sanaakaan lisäämättä.

Godunov pyysi atamanin kertomaan oloistansa Siperiassa, ja Koltso, itsestänsä mainitsematta, alkoi innolla kertoa Jermakin erinomaisesta voimasta ja urhoollisuudesta, hänen ankarasta oikeamielisyydestänsä ja kristillisestä hyvyydestänsä, jolla hän aina kohteli voitetuita.

— Tuolla hyvyydellänsä, — päätti Koltso, — otti Jermak Timofejevitsh enemmän kun miekallansa. Kun valloitimme minkä kaupungin tahi linnoituksen hyväänsä, hyväilee hän kaikkia asukkaita siellä ja vieläpä antaa heille lahjojakin. Mutta kun otimme Mametkulan, niin hän ei tiennyt miten häntä kunnioittaa; otti omilta hartioiltaan turkin ja puki sen tsarevitshin yli. Ja kävi sanoma koko sen maan ympäri Jermakista, ettei ole vaikeata antautua hänen valtaansa, ja joukko ruhtinaita tuli itse hänen luoksensa ja toivat veron. Iloinen oli meillä elämä Siperiassa, — jatkoi atamani; — yhtä vain minä kaipasin, ettei meidän kanssamme ollut ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, hänelle olisi ollut mieluista ja meillä olisi ollut hänen kanssansa parempi. Sinä, Boris Fedorovitsh, olit, luultavasti hänen kanssansa ystävyydessä. Suo nyt juoda hänen muistoksensa!

— Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! — sanoi huoaten Godunov, joka ei pelännyt näyttää myötätuntoisuuttansa miestä kohtaan, jota vieraansa niin arvosteli: — olkoon hänelle ijankaikkinen elämä! — toisti hän täyttäen pikarin! — usein minä häntä muistan!

— Ikuiseksi muistoksensa! — Koltso lausui, ja tyhjennettyään pikarin, painoi hän päänsä alas, ajatuksiinsa vaipuneena.

Kauvan vielä keskusteltiin pöydän ääressä, mutta kun päivällinen loppui, ei Godunov sittenkään päästänyt ketään kotiin, vaan pyysi jokaista ensin lepäämään, ja sitten viettämään hänen kanssansa koko päivän. Kestitsemiset seurasivat toinen toistansa, puhe jatkoi puhetta, ja vasta myöhään illalla, kun ratsastavat yövartijat jo olivat muutamia kertoja ajaneet katuja pitkin, huutaen, että valkeat ja lyhdyt sammutettaisiin, lähtivät vieraat pois ihastuneina Godunovin vieraanvaraisuudesta.

Enemmän kun kolme vuosisataa on kulunut tässä kerrottujen tapahtumien jälkeen, ja vähän muistoja on jäänyt Venäjälle siitä ajasta. Kansan keskellä kulkee vielä kertomuksia julman tsaarin kunniasta, komeudesta ja hirmuisuudesta, siellä täällä lauletaan vielä tsarevitshin kuolemantuomiosta, tatarien hyökkäyksestä Moskovaan, Jermak Timofejevitshin Siperian valloittamisesta, ja hänen muotokuviansa, jotka luultavasti eivät ole hänen näköisiänsä, vielä nytkin voi tavata kaikissa siperialaisissa pirteissä; mutta noissa muinaistaruissa, lauluissa ja kertomuksissa on totuus sekoitettu satuun ja ne antavat tositapauksille epämääräisiä piirteitä, näyttäen niitä ikäänkuin läpi usvan ja sallien mielikuvituksen vapaasti muodostella noita epäselviä kuvia.

Todenmukaisemmin kertoo meille tuon ajan ulkonaisesta puolesta muutamat jälelle jääneet rakennukset, kuten Vasili Pyhän kirkko, jonka kirjavat huiput ja koristetut tornit voivat antaa käsitystä Iivanan palatsin eriskummallisesta rakennustavasta Aleksandrovin slobodassa, ja Trifon Naprudnin kirkko, Butirskin ja Krestovskin tulliporttien välillä, jonka haukankesyttäjä Trifon rakennutti, lupauksensa mukaan, ja jossa nytkin vielä näkyy pyhimyksen kuva, istuen Valkosella hevosella, jahtihaukka kädellänsä.

Aleksandrovin sloboda, tsaari Vasiljevitshin sieltä lähdettyä seisoi unohdettuna, ikäänkuin hänen vihansa synkkänä muistopatsaana ja elähytettiin vain ainoan kerran, ja senkin lyhyeksi ajaksi. Petturien hallituksen levottomina aikoina, nuori sotapäällikkö, ruhtinas Mihail Vasiljevitsh Skopin-Shuiskij, liitossa ruotsalaisen kenralin De la Gardien kanssa, kokosi sotavoimansa sen vahvojen muurien sisään ja pakoitti sieltä puolalaisen sotapäällikön Sapegin lakkauttamaan Sroitsko-Sergiefskin luostarin pitkällisen piirityksen.

Jälestäpäin, — kertoo muinaistaru, — eräänä kovana talvena, Tammikuussa, kohosi asukkaiden kauhuksi Aleksandrovskin slobodan yli musta pilvi, laskeutui aivan palatsin kohdalle ja iski siihen ukkosen jyrinällä, josta tornit syttyivät tuleen ja koko sloboda muuttui tuhaksi. Komeuden, irstaisuuden, murhien ja pilkallisen jumalanpalveluksen pesästä ei jäänyt jälkeäkään.

Ja auttakoon Jumala meitäkin poistamaan sydämistämme tuon julman ajan viimeiset jäljet, jonka vaikutus ikäänkuin perintötauti vielä kauan kulki elämässämme sukupolvesta sukupolveen. Antakaamme anteeksi tsaari Iivanan syntiselle haamulle, sillä ei hän yksin kanna edesvastausta hallituksestaan; ei hän yksiä keksinyt väkivaltaansa, kiduttamisia, mestauksia ja panettelemisia, jotka olivat tulleet velvollisuudeksi ja tavaksi. Nuo kauhistuttavat ilmestykset olivat edellä käypien vuosien valmistamat ja kansa, joka oli langennut niin syvään, että taisi inhotta katsoa niitä, oli itse luonut ja muodostanut Iivanan, samaten kuin orjalliset roomalaiset, lankeemuksensa aikoina, loivat Tiberiukset, Nerot ja Kaligulat.

Semmoiset henkilöt, kun Vasili Pyhä, ruhtinas Repnin, Morosov ja Serebrjani, ilmestyvät usein, ikäänkuin kirkkaat tähdet meidän Venäjän maan synkällä taivaalla, mutta, kuten itse tähdilläkin ei heillä ollut voimaa poistaa pimeyttä, sillä he loistivat erikseen, eivätkä olleet yhteisen mielialan ylläpitämät. Antakaamme anteeksi Iivana Vasiljevitshin syntiselle haamulle, mutta muistakaamme rakkaudella niitä, jotka, ehkä ollen riippuvat hänestä, kuitenkin seisoivat totuudessa, sillä vaikea on olla lankeamatta semmoiseen aikaan, jolloin kaikki käsitteet ovat turmeltuneet, jolloin kavaluus pidetään hyveenä, pettäminen on lainmukaista, mutta itse rehellisyys ja ihmisarvo luetaan velvollisuuden rikkomiseksi! Rauha teidän tomullenne jalot henkilöt! Uhraten itsenne aikakauden vaatimukselle, näitte hirmuvaltiaassa Jumalan vihan ilmestyksen ja kannoitte sen kärsivällisesti; te astuitte suoraa tietä, pelkäämättä maanpakolaisuutta, kuolemaa ja elämänne ei turhaan kulunut, sillä ei mikään maailmassa mene turhaan, vaan jokainen teko, sana ja ajatus kasvaa kuin puu; ja paljon hyvää ja pahaa, joka, ikäänkuin käsittämätön ilmestys, on vielä nytkin venäläisessä elämässä, piiloittaa juurensa muinaisuuden synkkään syvyyteen.

VIITESELITYKSET:

[1] Venäläinen ylimys. Suoment.

[2] Naisen nimi.

[3] Muinoin maaherra.

[4] Kuleksivia, uskonnollisista haaveiluista heikkomielisiksi tulleita henkilöitä, joita kansa kunnioittaa, nimittäen heitä myöskin "autuaiksi".

[5] Päähine, jota vaimot Venäjällä käyttävät.

[6] Juhla, joka vietetään seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä.

[7] Suuri kylä maantien varrella, kauppala, esikaupunki.

[8] Ensiluokan luostari.

[9] Gudok, kolmikielinen viulu: volinka, säkkipilli; balalaika, venäläinen kantele.

[10] Eräs harpunlaji.

[11] Venäläinen historiankirjoittaja Karamsin.

[12] Perintöruhtinas.

[13] Hevoskarja.

[14] Venäläisten naisten käyttämä ihokas.

[15] Argamak, villi hevonen (Kabardiassa).

[16] Venäläisissä taruissa mainittu, ylen väkevä sankari.

[17] Päällikkö.

[18] Hame venäläisillä naisilla.

[19] Venäjän tuuma.

[20] Nim. tehdä ristinmerkkiä. Suoment.

[21] Kymmenen kopeekkaa.

[22] Jossa Herran ehtoollisen tavarat säilytetään.

[23] Kaksi pikkulaista Neitsyt Marian kuvaa, joita muutamat papit kantavat kaulassaan.

[24] 1 p. Lokak.

[25] Venäläinen sananlasku.

[26] Venäl. sananlasku.

[27] Venäl. naisen nimi.

[28] Rajapäällikkö muinaisilla tsaareilla.

[29] Satulan alla olevat koristetut peitteet.

[30] Muinaisaik. miehen puku hihoilla, ilman nappia.

[31] Lempinimi Venäjällä.

[32] Ven. naisten kansallispuku.

[33] Muutamia psalmia, joita laulaessa on lupa istua kirkossa.

[34] Kelloilla varustetut rummut.

[35] Suurimmat luostarit Venäjällä, nim. Troitskin, Kievin ja Aleksanteri Nevskin, kutsutaan lavraksi.

[36] Mursu = tatarilainen ruhtinas.

[37] Grivenik = kymmenen kopekkaa.

[38] Sananlasku.

[39] Sananparsi.

[40] Kuolleitten nimiluettelot, joiden edestä on sielumessuja pitäminen kirkoissa.

[41] Suuria lotjia.

[42] Kievin ruhtinaan Monomahin kruunu, jolla tsaarit kruunattiin.

[43] Aseenkantajat muinoin tsaareilla.

[44] Sananparsi.