Produced by Tapio Riikonen

ISÄNTÄ JA RENKI.

Kirj.

Leo Tolstoi

Suom. Martti Wuori

WSOY, Porvoo, 1895.

I.

Se tapahtui 70-luvulla, talvella, Nikolainpäivän jälkeisenä päivänä. Pitäjäässä oli juhla ja kauppias Wasili Andrejitsh Brehunov, majatalon pitäjä, ei voinut olla poikessa, hänen kun kirkonisäntänä piti olla kirkossa ja sitte kotona ottaa vastaan ja kestitä sukulaisia ja tuttavia. Mutta niin pian kuin viimeiset vieraat olivat lähteneet pois, alkoi Wasili Andrejitsh heti hankkiutua matkalle naapuriin kartanon omistajan luo, jonka kanssa jo kauan oli eräästä metsästä kauppaa hieronut. Wasili Andrejitsh teki kiirettä, ett'ei kaupungin kauppamiehet kerkiäisi ennen häntä tehdä tuota edullista kauppaa. Nuori kartanon herra pyysi metsästä kymmenen tuhatta ruplaa sen tautta vaan, että Wasili Andrejitsh tarjosi siitä seitsemän. Metsän oikeasta arvosta oli se kuitenkin ainoastaan kolmas osa, Wasili Andrejitsh olisi ehkä tinkinyt vieläkin enemmän hinnasta, sillä metsä oli hänen piirissään ja hänen ja muiden maakauppiaitten kesken oli jo ammoin olemassa semmoinen järjestys, ett'ei toinen kauppias korottanut hintaa toisen piirissä; mutta hän tiesi, että muita metsänostajia oli aikeessa mennä kauppaa hieromaan Gorjatshkinin metsästä, ja hän päätti heti lähteä ja lopettaa asia kartanon herran kanssa. Ja sen tautta hän, niinpian kuin juhla oli ohi, otti arkustaan 700 ruplaa, lisäsi niihin huostassaan olevia kirkon rahoja 2,300, jotta kaikkiaan oli 3,000 ruplaa, ja ne tarkkaan luettuaan ja pantuaan lompakkoon oli valmis lähtemään.

Renki Nikita, ainoa Wasili Andrejitshin rengeistä, joka sinä päivänä ei ollut humalassa, juoksi hevosta valjastamaan. Nikita sen tautta ei ollut humalassa sinä päivänä, että hän oli juoppo ja nyt paastosta asti, jota ennen oli viinaan menettänyt sekä takkinsa että saappaansa, oli vannomalla päättänyt olla juomatta eikä juonutkaan toista kuukautta. Silläkään kertaa hän ei juonut, vaikka juhlan ensimmäisinä päivinä viljanaan vuotava viina siihen häntä kovasti viettelikin.

Nikita oli viidenkymmenen vanha mies, naapurikylästä kotoisin. Hän ei ollut oma isäntänsä, niinkuin hänestä sanottiin, vaan suurimman osan elämästään hän oli ollut palveluksessa muilla. Joka paikassa pidettiin häntä arvossa hänen työteliäisyytensä, sukkeluutensa ja voimansa tähden, pääasiallisesti kuitenkin hänen hyvän, miellyttävän luonteensa tähden; mutta ei missään hän pysynyt kauempaa aikaa, sillä pari kertaa vuodessa, jopa välistä useamminkin, hän juopotteli ja silloin sitä paitsi menetti viinaan kaikki päältään ja kävi raivoisaksi ja toraisaksi. Wasili Andrejitshkin oli jo muutamia kertoja ajanut hänet luotaan, mutta ottanut sitte taas takaisin, sillä hän piti arvossa hänen rehellisyyttään, rakkauttaan eläimiä kohtaan ja ennen kaikkea vähäpalkkaisuuttaan. Wasili Andrejitsh ei maksanut Nikitalle 80 ruplaa palkkaa, minkä sellaisen rengin olisi pitänyt saada, vaan noin 40, jotka antoi hänelle ilman tiliä, vähinerin, ja enimmäkseen tavarassa kalliista hinnasta puodista eikä rahassa.

Nikitan vaimo, Martta, reima muija, joka ennen oli ollut kaunis nainen, emännöitsi kotona kasvavan pojan ja kahden tytön kanssa. Nikitaa hän ei pyytänytkään luoksensa asumaan ensiksikin sentähden, että jo 20 vuotta eli erään tynnyrintekijän, toisesta kylästä olevan miehen kanssa, joka majaili samassa talossa, ja toiseksi sentähden, että hän, vaikka kohtelikin miestään, miten tahtoi, kun tämä oli selvänä, pelkäsi häntä kuin tulta, kuin hän oli humalapäissään. Nikita oli näet kerran, kun oli kotona juonut päihinsä, luultavasti kostaakseen vaimolleen kaiken selvänä kärsineen nöyrtymisensä, murtanut auki hänen kirstunsa, ottanut sieltä kaikki hänen kalliimmat koristeensa ja kirveellä hakkuupölkyllä pieniksi pirstaleiksi paloitellut kaikki hänen röijynsä ja hameensa. Koko Nikitan ansaitsema palkka annettiin hänen vaimolleen eikä Nikita ollenkaan pannut sitä vastaan. Niinpä nytkin Martta paria päivää ennen pyhää tuli Wasili Andrejitshin luo ja otti häneltä vehnäjauhoja, teetä, sokeria ja pullollisen viinaa, kaikkiaan kolmella ruplalla, sekä vielä viisi ruplaa rahassa. Tästä kaikesta hän vielä kiitti, niinkuin mistäkin hyvästä työstä, vaikka Wasili Andrejitshin vähintäin olisi ollut 20 ruplaa maksettava.

— Ollaankos me sinun kanssasi mitä sopimusta tehty? — sanoi Wasili Andrejitsh tavallisesti Nikitalle. — Kun tarvitset, niin ota, sittepähän sen taas työllä ansaitset. Eikä minun luonani tehdä niinkuin muualla, että saat palkkaa ja tiliä odottaa ja vielä palkasta rangaistukseksi osa poisluetaan. Täällä käypi kaikki rehellisesti. Sinä kun minulla palvelet, niin en minäkään sinua jätä. Kun hätä tulee, niin minä kyllä päästän. — Ja näin puhuessaan Wasili Andrejitsh oli ihan vakuutettu, että hän oli Nikitan hyväntekijä. Osasipa hän niin varmasti sen sanoa, että kaikki, Nikitasta alkaen, myönsivät hänen haastavan oikein.

— Ka, ymmärränhän minä sen, Wasili Andrejitsh, ja palvelenhan minä teitä kuin omaa isääni, parastani koetan, varsin hyvin sen ymmärrän, — vastasi Nikita, varsin hyvin ymmärtäen, että Wasili Andrejitsh petti häntä, mutta samalla tuntien, ett'ei ollut koettelemistakaan selvitellä laskujaan, vaan että piti elää siinä niin kauan kuin ei toista paikkaa ollut ja ottaa mitä annettiin.

Saatuaan isännän käskyn valjastaa hevosen, lähti Nikita nyt, niinkuin ainakin, iloisesti ja mielellään, astuen reippaasti ja kevyesti hanhen tavoin käyvillä jaloillaan, liiteriin, otti sieltä naulasta tupsukkaat suitset ja niitä helisytellen meni sulettuun talliin, jossa seisoi erillään se hevonen, jonka isäntä oli käskenyt valjastaa.

— Vai tuli jo sinun ikävä, tuhmuri? — puheli Nikita vastatessaan hirnahtamiseen, jolla häntä tervehti keskikokoinen, nöyrä, hiukan matalalanteinen, tummanruskea orit, joka seisoi yksin tallissa. — No, no! Vielä tuossa kerkiät, annahan kun ensin juotan sinua, hölmö, — puhutteli hän hevosta aivan kuin ymmärtäväistä olentoa ja, pyyhkäistyään takin liepeellä hevosen pölyistä, keskeltä uurteelle lihavoittunutta selkää, pani sen kauniisen, nuoreen päähän suitset, korjasi korvia ja tupsua ja, riimun heitettyään, meni juottamaan. Varovasti astuttuaan ulos tallista alkoi Rusko tepastella ja vikuroida, ollen potkaisevinaan takajalallaan Nikitaa, joka hänen kanssaan kilvan kaivolle juoksi.

— Kujeile, kujeile, veitikka! — puheli Nikita, joka tiesi, miten varovasti Rusko heitteli takajalkaansa sillä ainoastaan koskettaakseen hänen turkkiaan eikä potkaistakseen, ja joka hyvin rakasti tätä hevosen kujetta.

Juotuaan kylmää vettä hevonen vähän aikaa seisoi, puhalsi, liikutellen märkiä huuliaan, joiden karvoista tippui sankoon kimaltelevia pisaroita, ja kuorsahti.

— Kun et tahdo, niin ole ilman, sittepähän sen tiedän; eläkä enää pyydäkään, — sanoi Nikita ihan vakavasti ja tarkkaan selitellen Ruskolle, mitä teki. Ja taas juoksi hän liiterin luo, suitsista vetäen potkivaa ja pelmuavaa iloista nuorta hevosta.

Muita renkejä ei siinä ollut. Oli vaan muudan vieras, keittäjättären mies, joka oli tullut sinne pyhänä käymään.

— Menehän, hyvä mies, kysymään, — sanoi Nikita hänelle, — minkä re'en käskee panemaan, suuren vai pienen?

Mies meni taloon ja palasi kohta takaisin ilmoittaen, että käskettiin panemaan pieni reki. Nikita oli sillä välin jo pannut valjaat hevosen selkään, kiinnittänyt setolkan ja, kantaen toisella kädellään köykäistä, maalattua vempelettä, toisella taluttaen hevosta, astui liiterissä olevan kahden re'en luo.

— Pannaan pieni sitte, — sanoi hän ja talutti aisoihin viisaan hevosen, joka koko ajan kujeili ja oli häntä puraisevinaan. Ja vieraan miehen auttaessa alkoi hän valjastaa.

Kun kaikki jo oli melkein valmiina ja ohjakset vaan vielä olivat kiinni pantavat, niin Nikita lähetti vieraan miehen hakemaan liiteristä olkia ja aitasta säkkivaatteen.

— Kas niin! No, elä pönkyttele! — sanoi Nikita, painellen rekeen vieraan miehen tuomia tuoreita olkia. Ja nyt anna vaate, niin peitetään. Kas noin, nyt se hyvä tulee, — sanoi hän, peitellen olkia ja tukkien niitä joka taholta istuimen ympäri.

— Suur' kiitos, hyvä mies, sanoi Nikita miehelle, kahden käypi aina sukkelammin. — Ja selvitettyään ohjakset, istuutui Nikita pukille ja antoi lähtemään pyrkivän hyväluontoisen hevosen juosta pihan portille.

— Nikita kulta, Nikita hoi! — huusi hänen jälkeensä, juosten kiireesti ulos talosta, seitsenvuotias poika, jolla oli päällään lyhyt musta turkki, jalassa valkoiset vilttisaappaat ja päässä karvalakki. — Ota minut istumaan! pyysi hän lapsen äänellä, pannen juostessaan turkkinsa nappeja kiinni.

— No, no, tule, kultaseni, — sanoi Nikita, seisautti hevosen, otti talon ilosta loistavan pojan rekeen ja ajoi ulos tielle.

Kello kävi kolmatta. Oli pakkanen, — noin 10 astetta, pilvinen ja tuulinen ilma. Pihalla tuntui tyyneltä, mutta maantiellä puhalteli kova tuuli. Naapuritalon liiterin katolta tuiskusi kuin lakaisemalla lunta ja nurkassa, saunan luonna, pyöritteli pyry. Tuskin oli Nikita ajanut ulos ja kääntänyt hevosen portaiden eteen, kun Wasili Andrejitshkin, paperossi hampaissa ja lammasnahka-turkissa, joka oli kovaan ja alas vyöllä vyötetty, astui eteisestä kuistiin, jonka lumiseksi tallattu lattia vingahteli hänen vilttisaappaittensa alla, ja seisattui korjaamaan turkkinsa kaulusta. Kauluksen käret hän käänsi sisäänpäin molemmin puolin punakkaita ja, paitsi viiksiä, sileiksi ajettuja kasvojaan, ett'ei nahka kastuisi hengittämisestä.

— Katsos vekkulia, kun jo siihen kerkisi! — sanoi hän, nähtyään poikansa istuvan re'essä ja vetäen suunsa nauruun niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyivät, Wasili Andrejitsh oli maistellut vieraiden kanssa, ja oli sen tähden tavallista enemmän tyytyväinen kaikkeen, mikä oli hänen omaansa, ja kaikkeen, mitä hän teki. Hänen kalpea ja laiha vaimonsa, joka oli raskaana ja jonka pää hartioita myöten oli villahuiviin kääritty niin, että vaan silmät näkyivät, oli tullut saattamaan ja seisoi hänen takanaan eteisessä.

— Ottaisit toden perään Nikitan mukaan, — sanoi hän, arasti astuen
oven takaa esiin. Wasili Andrejitsh ei vastannut mitään, vaan sylkäisi.
— Rahoja viet, — jatkoi hänen vaimonsa samaan valittavaan nuottiin.
— Ja jos vielä Jumalan ilma tulee. Todenperään.

— Niinkuin en minä tietä tuntisi, vai, että aina pitää saattaja mukana olla? — sanoi Wasili Andrejitsh samalla luonnottomalla äänen painolla, jolla hän tavallisesti puhutteli ostajia ja myyjiä, nähtävästi ihaellen omaa puhettaan.

— Ota nyt todenperään. Rukoilen sinua Jumalan tähden! — sanoi vaimo uudelleen, kiertäen huivinsa toiselle puolelle.

— Sekös nyt kiusaa!… Minnekä minä hänet otan?

— Wasili Andrejitsh, minä kyllä olen valmis lähtemään, — sanoi Nikita iloisesti. — Kunhan vaan hevosille ruokaa antaisivat poissa ollessani — lisäsi hän kääntyen emäntään päin.

— Kyllä minä pidän huolen, Nikita hyvä, Simon käsken antamaan, — sanoi emäntä.

— No, lähdenkö minä sitte, Wasili Andrejitsh, vai? — sanoi Nikita odotellen.

— Näkyy pitävän eukon mieltä noudattaa. Vaan jos lähteäksesi, niin mene ja pane lämpimämpi kauhtana päällesi, — sanoi Wasili Andrejitsh, jälleen hymyillen ja vilkuttaen silmää, katsellessaan Nikitan kainaloista, selästä ja liepeistä repeytynyttä, likaista ja jos jossakin hyvässä ollutta turkkia.

— Kuulehan, mieshyvä, tulehan pitelemään hevosta! — huusi Nikita samalle vieraalle miehelle.

— Minä itse, minä pitelen! — sanoi poika, ottaen palelevat, punaiset kätensä taskuista ja tarttuen kylmiin nahkaisiin ohjaksiin.

— Vaan elä kauan kauhtanaasi laittele! Joutuun! huusi Wasili
Andrejitsh, ilkkuillen Nikitalle.

— Tuossa tuokiossa olen valmis, Wasili Andrejitsh, — sanoi Nikita ja juoksi, paikatut ja likaiset saappaan käret sisäänpäin käännettyinä, pihan poikki tupaan.

— Lennätä pian, Arinushka, uunilta takkini, isännän kanssa lähteä pitää! — sanoi Nikita, tullen tupaan ja siepaten vyön naulasta.

Piika, joka oli maannut päivällisen jälkeen ja nyt asetti samovaarin kiehumaan, tuli Nikitan kiireestä iloiseksi ja otti sukkelaan uunilta hänen siellä kuivaneen, huonohkon, kuluneen kauhtanansa, puisteli ja pehmitteli sitä.

— Nytkös tulee hyvä isännän kanssa ajella, — sanoi Nikita keittäjättärelle, sillä hyvänsävyisestä kohteliaisuudesta lausui hän aina jotakin sille, jonka kanssa jäi kahden kesken. Ja kiertäen vyötäisiensä ympäri kapean, kuluneen vyön, veti hän sisäänpäin muutenkin laihan mahansa ja kiristi vyön niin kovaan, kuin suinkin jaksoi.

— Kas niin, — sanoi hän sen jälkeen, ei enää keittäjättärelle, vaan vyölle, jonka päitä hän tuppaili vyön ja turkin väliin. — Nyt et pääse ulos hyppäämään! — ja hartioitaan kohoutettuaan, jotta olisi väljempi käsivarsissa, puki hän kauhtanan päällepäin, sitäkin selästä ja kainaloista avarammaksi korjaillen, ja otti hyllyltä rukkaset. No, nyt on hyvä.

— Panisit e'es toiset jalkineet, Nikita, — sanoi keittäjätär, — kun ovat saappaasi noin huonot.

Nikita seisattui, ikäänkuin jotakin muistettuaan.

— Pitäisipä panna… Vaan välttäähän se näinkin; eihän tuo oo pitkä matka! Ja hän juoksi ulos pihalle.

— Eiköhän sun tule kylmä, Nikita hyvä? — kysäisi emäntä, kun hän tuli re'en luo.

— Vielä mitä, lämminhän täss' on kovin, — vastasi Nikita, korjaillen olkia re'en sevässä, niillä jalkojaan peittääkseen ja pistäen piiskan olkien alle, se kun oli tarpeeton nöyrälle hevoselle.

Wasili Andrejitsh istui jo re'essä, jonka kuperan perän hän kaksine turkkineen milt'ei yksin täytti, tarttui heti ohjiin ja antoi mennä. Kun hevonen jo oli liikkeessä hyppäsi Nikita vasemmalta etupuolelle ja jätti toisen jalkansa re'estä ulos.

II.

Jalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle ja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.

— Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, — huudahti Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa, joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. — Minä sinut opetan! Juokse äidin luo, nulikka!

Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte juoksuun.

Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin, häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.

— Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, — sanoi Wasili Andrejitsh hevosestaan ylpeillen. — Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa tunnissa vei perille.

— Mitäh?

— Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.

— Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.

He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna, että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle epämiellyttävä.

Tuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin välinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.

— No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? — alkoi Wasili Andrejitsh uudesta aineesta.

— Taitaapa olla ostettava, — vastasi Nikita, avaten kauhtanan kaulusta ja kumartuen isäntään päin.

Tämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.

— Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla työt teettää, — sanoi hän.

— Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili Andrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan, hevoskaupoista.

— Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, — sanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta hevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili Andrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja hän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.

— Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.
Omantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.
Vaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,
— huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. — Se on oikea hevonen.

— On maar', — sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti hänen korvansa ja kasvonsa.

Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi
Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.

Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.

— Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? — kysyi Wasili
Andrejitsh.

Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen peittyneitä.

Nikita mietti hetkisen.

— Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, — vastasi hän.

— Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki mieli ajaa suoraan.

— Kuinka tahdotte, — sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.

Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan verran, käänsi hän vasemmalle.

Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.

Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili
Andrejitsh sanoi jotakin.

— Mitä? — kysyi Nikita, silmiään aukaisten.

Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.

— Mikä nyt on, hä? — uudisti Nikita kysymyksensä.

— Hä, hä, — matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. — Viittoja ei näy! Varmaan ollaan eksytty.

— Seis sitte, niin katsastan tietä, — sanoi Nikita, hyppäsi keveästi reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle, jossa istui.

Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla, mutta tietä ei ollut missään.

— No? — sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.

— Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.

— Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, — sanoi
Wasili Andrejitsh.

Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta. Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.

— Oikealle pitää ajaa, — sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli yhä.

— Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, — sanoi Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? — sanoi hän osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.

Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. —
Mikä nyt? — kysyi hän.

— Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!

— Valehtelet! — sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.

— Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, — sanoi Nikita. — Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.

— Katos, minne eksyttiin! — sanoi Wasili Andrejitsh. — Mitenkäs nyt sitte?

— Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte tullaan, — sanoi Nikita.

Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.

— Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä — No, hevonen, no, no! — huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos reestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös kovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.

— Missäs sitä sitte ollaan? — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Kohtapahan nähdään! — vastasi Nikita. — No, ala mennä!
Jonnekinpahan tästä tullaan.

— Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? — sanoi Wasili Andrejitsh, osottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.

— Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, — sanoi Nikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja tiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut sanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä ojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista, uutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut metsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli muutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan varrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden luo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle, sitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli tie.

— Nyt sitä tultiin, — sanoi Nikita, — vaan tiesi minne.

Hevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä he olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita, josta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie myötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja kahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli muodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat ajaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla kuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli. Kovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. — Katos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois korjanneet, — sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.

III.

Kadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli tyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen kohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin juossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti siltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja kylmää.

— Tämähän on Grishkino, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Niin on, — vastasi Nikita.

Ja se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin kahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi määräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..

Keskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui keskitietä.

— Kuka siinä ajaa? — kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan heti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden sitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.

Se oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla tunnettu hevosvaras.

— Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! — kysyi Esa, joka haisi kovasti viinalle.

— Gorjatshkinoonhan se oli aikomus…

— Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi ajaa pitänyt.

— Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, — sanoi Wasili Andrejitsh seisauttaen hevosta.

— Nöyrä hevonenhan tämä on, — sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.

— Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?

— Eikä, välttämättä keritä pitää.

— Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!

— Kenkäs sitte? — vastasi Nikita. — Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies, on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.

— Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.

— Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? — kysyi
Nikita.

— Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko, vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie lähtee.

Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.

— Olisitte ennemmin yöksi jääneet! — huusi Esa heidän jälkeensä. Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta. Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli laannut satamasta.

Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.

Wasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi hevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki kääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien jalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina milloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli yltyivätkin.

Näin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä näkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa lumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt heitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.

— Ajakaa sivu… ai… edellepäin! — huudettiin reestä.

Wasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja nainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta vitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen, joka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti re'en perällä.

— Keitä olette? — huusi Wasili Andrejitsh.

Kuului epäselvä vastaus.

— Keitä olette, sanon minä.

Yksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut erottaa mitään, keitä he olivat.

— Aja! Elä laske edelle!

— Juhlaväkeä näkyvät olevan.

— Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!

Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan vieraat jäivät vähitellen jälelle.

Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.

Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä, ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.

Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.

— Taaskaan ei ajeta oikein, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Mitenkä niin?

— Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.

— Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, — vastasi Nikita lyhyesti, nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.

— Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, — sanoi hän istuutuen rekeen.

Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.

— Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä.
Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, — sanoi Nikita.

— Minnekäs sitte ajetaan? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— Antaa hevosen kulkea, — sanoi Nikita. — Kylläpähän viepi perille.
Antakaa ohjat tänne!

Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.

Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella korvalla.

— Pitää olla ääneti, — sanoi Nikita. — Näetsen mitä tekee. Mene, mene, minne tiedät! Noin, noin.

Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.

— Sekös on viisas, — jatkoi Nikita mielissään hevosesta.
Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.

Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan tarvitse, virstan päähän aistitsee.

Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat silminnähtävästi taas saapuneet tielle.

— Tämähän on taas sama Grishkino, — sanoi Nikita yht'äkkiä.

Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä tuimasti tuulen pieksettävinä.

Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi, lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.

Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja seisautti portille.

— Kutsuhan Taras ulos, — huusi hän Nikitalle.

Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.

— Kuka siellä? — kysyi ääni sisältä.

— Kauppias Brehunov, — vastasi Nikita. — Käyhän ulos kotvaksi aikaa.

Ikkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka tuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja ovea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha valkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen pyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies, punainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.

— Tehkää niin hyvin, — sanoi ukko.

— Me tässä on ajettu eksyksiin, — sanoi Wasili Andrejitsh; — oli aikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä kerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.

— Vai niin eksyitte, — sanoi vanhus. — Pekka, mene porttia aukaisemaan, — kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.

— No, kyllä, — vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.

— Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.

— Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.

— Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.

— Lämmitelkäähän sitte edes! Paraiksi samovaarin aikaan kerkisitte, — sanoi ukko.

— Lämmitellä kyllä voipi, — sanoi Wasili Andrejitsh, — pimeämpihän ei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte sisään lämmittelemään, Nikita.

— Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, — sanoi Nikita, joka oli hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille kohmettuneita jäseniään oikomaan.

Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan, liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti haukkumaan vierasta.

Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä, ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.

— Nyt se hyvä tulee, — sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.
— Sekös yhä haukkuu! — lisäsi hän koiralle. — Ole jo tuossa, hölmö!
Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, — sanoi hän. — Eihän tässä varkaita
ole, vaan omia miehiä.

— Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, — sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle jääneen reen.

— Mitenkä niin neuvonantajat? — sanoi Nikita.

— Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii, haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, — puheli nuori mies.

Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan, Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita, jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.

— No, just' niin se on, — sanoi Nikita.

— Tuli se maar' vilu tiellä? — kysäisi Pekka.

— Eipä tuo ilmankaan ole, — sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki porstuan kautta tupaan.

IV.

Talo, johon Wasili Andrejitsh poikkesi, oli kylän rikkaimpia. Siihen kuului viisi jako-osuutta ja vuokrattuna oli vielä maata muualtakin. Siinä oli kuusi hevosta, kolme lehmää, kaksi hiehoa ja noin parikymmentä lammasta. Perhekunnassa oli kaikkiaan 22 henkeä, joista neljä nainutta poikaa, kuusi lapsenlasta, joista Pekka yksin oli nainut, kaksi lapsenlapsenlasta, kolme orpoa ja neljä miniätä. Se oli yksi niitä harvoja taloja, joka vielä pysyi jakamattomana; mutta siinäkin jo kauan oli olemassa sisällistä eripuraisuutta, joka, kuten ainakin, oli saanut alkunsa akkaväestä ja välttämättä piakkoin oli saava ja'on toimeen. Kaksi poikaa oli Moskovassa vedenvetäjänä, yksi oli sotamiehenä. Kotona olivat nyt vaari, mummo, isännöivä poika ja pyhäksi Moskovasta kotia tullut toinen poika sekä kaikki naiset ja lapset; paitsi omaa väkeä oli vielä vieraana naapuri, kylänvanhin.

Tuvan pöydän kohdalla riippui kattolamppu, joka valaisi kirkkaasti pöydällä olevat teeastiat, viinapullon ja kylmät ruo'it sekä ylänurkan, jossa riippui Jumalan kuvat ja molemmin puolin niitä muita kuvia. Pöydän nenässä istui, musta lyhyt turkki yllään, Wasili Andrejitsh, imien jäätyneitä viiksiään ja tarkastellen ihmisiä ja tupaa mulkoilevilla raukan silmillään. Paitsi häntä istui pöydän ääressä valkopartainen, kaljupäinen vanhus, valkoinen kotikuteinen mekko päällään, hänen vieressään, puettuna hienoon kattuunimekkoon, jyhkeäselkäinen ja -harteinen poika, joka oli pyhäksi tullut Moskovasta kotiin, ja vielä toinen poika, leveäharteinen vanhin veli, joka oli isäntänä talossa, sekä laiha, punatukkainen kylänvanhin.

Miehet olivat juuri, ryypättyään ja haukattuaan, rupeamaisillaan teetä juomaan ja samovaari jo alkoi kiehua humista lattialla uunin luona. Lavereilla ja uunilla näkyi lapsia. Penkillä istui nainen kätkyen ääressä. Vanha muori, jonka kasvot olivat täynnä ryppyjä joka suunnalle ja huuletkin ryppyiset, kestitsi Wasili Andrejitshiä.

Nikitan tullessa tupaan muori juuri tarjosi Wasili Andrejitshille viinaa, jonka oli kaatanut paksuun lasiin.

— Elkää nyt, Wasili Andrejitsh, eihän sitä miten ilman, pitää toki onneksi juoda, — sanoi vaari.

Viina ja sen haju saivat Nikitan kovin hämille, varsinkin nyt, kun hän oli viluinen ja väsynyt. Hän rypisti otsaansa ja, ravisteltuaan lumen takistaan ja vaatteistaan, asettui Jumalan kuvia vastapäätä, ja ikäänkuin ketäkään näkemättä, kolme kertaa teki ristinmerkin ja kumarsi kuville, kääntyi sitte vanhaan isäntään päin, kumarsi ensin hänelle, sitte muille pöydän ääressä istuville, sitte naisille, jotka seisoivat uunin luona, ja toivotti onnellisia pyhiä. Ja sitte hän alkoi riisua päällysvaatteitaan, vilkaisematta pöytään päin.

— Oletpas sinä, hyvä ystävä, kuurassa, — sanoi vanhin veli, katsellessaan Nikitan huurteisia kasvoja, silmiä ja partaa. Nikita riisui kauhtanansa, puisteli vielä sitä, ripusti lähelle uunia ja meni pöydän luo. Hänelle tarjottiin myöskin viinaa. Se oli minuutti tuskallista taistelua. Hän oli vähällä ottaa lasin ja kallistaa tuoksuavan kirkkaan nesteen suuhunsa. Mutta hän katsahti Wasili Andrejitshiin, muisti valansa, muisti viinaan menettämät saappaansa, muisti tynnyrintekijän, joka eli hänen vaimonsa kanssa, muisti poikansa, jolle kevääksi oli luvannut ostaa hevosen, huo'ahti ja kieltäytyi juomasta.

— Minä en juo, kiitän nöyrimmästi, — sanoi hän otsaansa rypistäen ja istui penkille toisen ikkunan luo.

— Mitenkäs se niin on? — kysyi vanhin veli.

— En juo, siinä kaikki — sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen kieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.

— Ei sen kelpaa juoda, — sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien vesirinkeliä ryypyn jälkeen.

— No teetä sitte, — sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan viluissasi, mies parka? — Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa kuhnustelette?

— Jo on valmis, — vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella kiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja jyskäytti pöydälle.

Sillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä, miten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä tapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä tähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten oli ajettava.

— Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä suurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti ajaneet! — puheli kylän vanhin.

— Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, — kehoitteli muori.

— Ja aamulla on oikein mainio lähteä, — vakuutteli vaari.

— En voi, velikulta, asiat vaativat! — sanoi Wasili Andrejitsh, — minkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, — lisäsi hän muistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. — Ehkä sitä perille päästään? — sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.

Nikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan jääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.

— Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, — sanoi hän synkästi. Nikita oli synkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja ainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei vielä saanut.

— Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän kauttahan sitte tie käypi perille asti, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan, — sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.

— Juodaan teetä ja sitte matkalle.

Nikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan varovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä käsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän isäntäväelle ja sanoi:

— Teidän terveydeksenne, — ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.

— Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, — sanoi Wasili
Andrejitsh.

— Se käypi kyllä laatuun, — sanoi vanhin poika.

— Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.

— Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.

— Mitä te joutavia, — sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän se tehdään.

— Pekka, mene valjastamaan tamma, — sanoi vanhin poika.

— No, kyllä, — sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta lakkinsa, juoksi valjastamaan.

Sillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli pysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari valitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut lähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.

— Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, — sanoi vaari.

— Eivät kelpaakaan, — sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi tulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi. Kaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.

Nikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa osaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan myöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja hänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta asiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut pelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota jakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi olevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten mieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata pohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi itkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja että talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin kaikki mierolle joutuvat.

— Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, — sanoi kylänvanhin. — Oli heilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään ollut.

— Niinikään sinäkin tahdot, — kääntyi vaari poikansa puoleen.

Poika ei vastannut mitään ja tukala äänettömyys seurasi. Äänettömyyden keskeytti Pekka, joka jo oli valjastanut hevosen ja pari minuuttia tätä ennen oli palannut tupaan ja koko ajan hymyili.

— Semmoinen se on Paulsonin kirjassa satukin, sanoi hän. — Antoi isä kerran pojilleen vastan taitettavaksi. Yhdellä kertaa eivät saaneet poikki, vaan vitsoittain taittamalla se oli helppoa. Niin tässäkin, — sanoi hän, hymyillen, suu leveänä. — Hevonen on valmis! lisäsi hän.

— Kun on valmis, niin lähdetään, — sanoi Wasili Andrejitsh. — Vaan jakoon elä suostu, vaari! Sinä olet omasi ansainnut ja sinä olet siis sen haltiakin. Valita rauhantuomarille. Kyllä se järjestyksen näyttää.

— Niin juonittelee, niin juonittelee, — valitti vanhus yhä itkevällä äänellä, — ett'ei sen kanssa mihin pääse! Ihan on kuin riivattu!

Nikita, joka sillä aikaa oli juonut viidennen lasillisen teetä, ei kuitenkaan pannut lasiaan lautaselle ylösalasin [Kun venäläinen talonpoika panee teelasinsa ylösalasin lautaselle, on se merkki, ett'ei hän tahdo lisää. Suom.], vaan syrjälleen, toivoen, että hänelle kaadetaan vielä kuudes. Mutta samovaarissa ei ollut enää vettä eikä emäntä tarjonnut hänelle lisää, kun Wasili Andrejitshkin jo rupesi pukeutumaan. Nikitakin siis nousi ylös, pani takaisin sokeriastiaan sokeripalasensa, josta oli puraissut joka puolelta, pyyhki takinliepeesen hiestä märkiä kasvojansa ja meni pukemaan kauhtanan päälleen.

Pukeuduttuaan hän raskaasti huo'ahti, kiitti isäntäväkeä, hyvästeli ja astui lämpöisestä, valoisasta tuvasta ulos pimeään, kylmään porstuaan, johon tuuli ulvoen tunkeutui ja tuisku ajoi lunta, sekä sieltä ulos pimeälle pihalle.

Turkki päällä seisoi Pekka hevosineen keskellä pihaa ja saneli hymyillen runoa Paulsonin kirjasta. Nikita kuunteli ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään ohjaksia selvitellessään.

Vaari tuli saattamaan Wasili Andrejitshiä ja toi lyhdyn porstuaan valaistakseen hänelle, mutta tuuli puhalsi sen heti sammuksiin. Ja pihallakin huomasi, että tuisku oli yltynyt kovemmaksi.

"Onpas nyt ilma!" ajatteli Wasili Andrejitsh; "ehk'ei päästäkään perille, vaan kuitenkaan ei voi jättää, — asiat vaativat. Ja kun jo kerran ollaan lähdössäkin. Talon hevonenkin jo on valjaissa tuossa. Päästään kai, Jumalan avulla." Vanha isäntä arveli myöskin, ett'ei pitänyt lähteä; mutta hän oli jo pyytänyt jäämään, vaan häntä ei toteltu. "Ehkä minä vaan vanhuuttani pelkään, ja he kyllä perille pääsevät", arveli hän. — "Ja ainakinhan ajoissa maata päästään ilman puuhitta."

Pekka näki myöskin, että oli vaarallinen lähteä, ja häntä pelotti, mutta hän ei tahtonut sitä millään lailla näyttää, vaan oli olevinaan rohkea eikä muka pikkuistakaan pelännyt. Nikitan ei tehnyt ollenkaan mieli lähteä, mutta hän oli ammoin jo oppinut olemaan ilman omaa tahtoa ja palvelemaan muita. Näin ollen ei mikään pidättänyt lähteviä.

V.

Wasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä, istuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.

— Ajakaa edellä! — huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä, päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen. Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.

Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen. Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.

— No, Jumalan haltuun!

— Suur' kiitos, Pekka!

— Myrsky taivon mustaks' peittää, — huusi Pekka ja katosi näkyvistä.

— Sitäkös on runoniekka, — sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi ohjaksia.

— Oikein soma poika, — sanoi Nikita.

He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön. Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään tekemistä.

Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.

"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili Andrejitsh, — "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän, katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat vielä noin parikymmentä syltä, — ei ollut neljättä viittaa eikä metsää.

"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja, viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.

— Taaskin jouduttiin pois tieltä, — sanoi Wasili Andrejitsh, seisauttaen hevosen.

Nikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan, jota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli irti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista puolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän palasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.

— Oikealle on ajettava, — sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi hevosen.

— Aja sitte oikealle, jos on ajettava, — sanoi Wasili Andrejitsh, antaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin. — Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, — lisäsi hän.

Nikita ei vastannut mitään.

— No, oleppas hyvä, ystäväni, — huusi hän hevoselle, mutta hevonen astui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten ja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.

Nikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä, piiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas hölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin pimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt vempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa juossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen, silminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi taas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan, mitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen hevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi luisua jotakin kuilua alas.

— Tpruu, tpruu, tpruu, — sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen pysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen syvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.

Jyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui, tuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.

— Sitäkös nyt on…! — sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta puhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.

— Nikita, Nikita hoi! — huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta
Nikita ei hänelle vastannut.

Hänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte piiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi hän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta ylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä alahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä paikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja astui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta ja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän, ennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon hirnunnan, joka hänet tunsi.

— Tulen, tulen. Mitä hahatat, — sanoi hän. Vasta ihan reen luo tultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin, joka näytti suunnattoman isolta.

— Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään vaikka Grishkinoon, — alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.

— Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa!
Siinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse.
Töintuskin sieltä ylöskapusin.

— Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa, — sanoi Wasili Andrejitsh.

Nikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin, riisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin tunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa kengässä olevan rei'än.

Wasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan. Saatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset käsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä. Mutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen pysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.

Nikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin kauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli mennyt.

— Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? — huusi hän.

— Täällä olen, — vastasi Wasili Andrejitsh. — No, kuinka on?

— Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa tuulta kohti.

He ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas hengästyneenä re'en luo.

— No? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.

— Mitäs nyt sitte tehdään?

— Paikalla. — Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.

— Tule perässä, — sanoi hän, astuen hevosen edellä.

Wasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita käski.

— Tänne, minun perässäni! — huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle ja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin vastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut, niin upposi lumeen valjaita myöten. — Nouskaa ylös! — huusi Nikita Wasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja alkoi auttaa vetämään.

— Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille tekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! — huusi hän. Hevonen tempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se liikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin miettien. — Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita Ruskoa. — No, vielä kerta! — Taas veti Nikita aisasta toiselta ja Wasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja tempaisi sitte yht'äkkiä.

— No, no, elä pelkää, et uppoa, — huusi Nikita. Hevonen hyppäsi kerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui raskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.

Nikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi niin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.

— Annahan huo'ahtaa, — sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut kiinni turkin kauluksen.

— Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, — sanoi Nikita; — minä talutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista hevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja seisattui.

Paikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin olisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja suojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän talttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen, myrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin tempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun Wasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo puhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät ehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko painoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian kuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään, pisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä hihnaa.

— Mitäs sinä teet? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi pyytäen vastasi Nikita.

— Eikös sitte minnekään ajeta?

— Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään näköinen, — sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin valmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. — Yötä pitää olla, — lisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää rahetta. Länget laukesivat auki.

— Vaan eikös me palelluta? — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, — sanoi
Nikita.

VI.

Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla, varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille paperosseja ja tulitikkuja.

Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.

— No, tule tule, — sanoi hän, taluttaen sitä aisoista — Ja tähän sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, — puheli hän ja teki, mitä sanoi.

— Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.