E-text prepared by Tapio Riikonen

KAKSI HUSAARIA

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. V. K. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

KAKSI HUSAARIA

1800-luvulla, siihen aikaan jolloin ei vielä ollut rautateitä eikä viertoteitäkään, ei kaasuvaloa eikä steariinikynttilöitä, ei mataloita vieterisohvia eikä kiilloittamattomia huonekaluja, ei elähtäneitä, kakkulanenäisiä nuorukaisia eikä vapaamielisiä, järkeileviä naisia eikä suloisia kamelianaisia, joita nykyjään on niin paljon, — tuohon naiviin aikaan, jolloin Moskovasta Pietariin matkustettiin reessä tahi vaunuissa, otettiin matkalle kaikkea, mitä kotikeittiö tarjosi, ajettiin kahdeksan vuorokautta pehmeätä, pölyistä tahi likaista tietä pitkin ja uskottiin posharski-kotletteihin ja valdailaisiin rinkeleihin, — jolloin pitkinä syysiltoina poltettiin talikynttilöitä kaksikymmen- ja kolmikymmenhenkisessä perhepiirissä, mutta tanssiaisissa pantiin monihaaraisiin kynttiläjalkoihin vahakynttilät, jolloin oli tapana asettaa huonekalut symmetrisesti, jolloin meidän isämme olivat nuoria ei vain siinä suhteessa, että heidän kasvonsa eivät olleet rypyssä eikä hiuksensa harmaat, vaan he toimeenpanivat kaksintaisteluja naisten takia ja syöksyivät toisesta päästä huonetta nostamaan maasta vahingossa tahi tahallaan pudotettuja nenäliinoja, jolloin meidän äideillämme oli lyhyet miehustat ja hyvin isot hihat ja perheasiat ratkaistiin arvalla, jolloin viehättävät kamelianaiset karttoivat päivän valoa, — noihin vapaamuurarilooshien, martinistien ja nuorisoliittojen naiviin aikoihin, Miloradovitshien, Davydovien ja Pushkinien loistoaikoihin — oli K:n maaseutukaupungissa aateliston kokous, jossa toimitettiin vaalit.

I.

— No, samapa tuo, vaikka saliinkin, — sanoi nuori upseeri, jolla oli. turkki yllä ja husaarilakki päässä ja joka juuri oli noussut reestä ja nyt astui sisälle K:n kaupungin parhaaseen hotelliin.

— Täällä on parhaillaan oikein suuri kokous, teidän ylhäisyytenne, — puheli hotellin palvelija, joka jo oli ehtinyt kuulemaan upseerin sotamiespalvelijalta että husaari oli nimeltään kreivi Turbin ja joka sen vuoksi puhutteli häntä "teidän ylhäisyydeksenne." — Alremovin rouva tyttärineen lupasi iltaan mennessä lähteä pois; silloin tulee numero yksitoista tyhjäksi niin että te saatte sen, — sanoi hän astuen kevein askelin kreivin edellä käytävässä ja vilkkuillen koko ajan taakseen.

Isossa salissa istui pienen pöydän ääressä, joka oli mustuneen, keisari Aleksanteria esittävän kokovartalokuvan kohdalla, samppanjaa juoden muutamia miehiä, nähtävästi paikkakunnan aatelisia, ja syrjässä siniturkkisia, matkustavia kauppiaita.

Tultuaan huoneeseen ja kutsuttuaan sinne ison koiransa Blücherin, joka hänellä oli matkassa, kreivi riisui viittansa, jonka kaulus vielä oli kuurassa, tilasi viinaa ja istuutui lyhyeen siniseen atlastakkiinsa puettuna pöydän ääreen sekä rupesi puheisiin muiden herrojen kanssa, joihin hänen kaunis ja avoin ulkomuotonsa oli heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen ja jotka tarjosivat hänelle pikarin samppanjaa. Kreivi joi ensin ryypyn viinaa ja tilasi sitten myöskin pullon samppanjaa tarjotakseen uusille tutuilleen. Kyytimies tuli pyytämään juomarahaa.

— Sashka, — huusi kreivi, — anna hänelle!

Kyytimies poistui Sashkan kera, mutta tuli kohta takaisin rahat kädessä.

— Isä kulta, luullaksenihan koetin parastani teidän armonne hyväksi!
Sinä lupasit minulle puoli ruplaa, mutta tuo antoi vain neljänneksen.

— Sashka, anna hänelle rupla!

Sashka loi silmänsä alas ja katseli kyytimiehen jalkoihin.

— Kyllä se hänelle riittää, — sanoi hän bassoäänellä, — eikä minulla enempää rahaa olekaan.

Kreivi veti lompakostaan kaksi viiden ruplan seteliä — muuta siinä ei ollutkaan — ja antoi toisen niistä kyytimiehelle, joka suuteli hänen kättään ja poistui.

— Jopa olen pannut menemään! — sanoi kreivi. — Tässä ovat viimeiset viisi ruplaa.

— Husaarin tavoin tehty, kreivi! — sanoi hymyillen eräs aatelismiehistä, joka viiksistä, äänestä ja siitä pontevasta tavasta päättäen, jolla hän liikutti jalkojaan, ilmeisesti oli entinen ratsumies. — Aiotteko olla täällä kauankin, kreivi?

— Täytyy hankkia rahoja; muuten en suinkaan jäisi. Eikä tässä kirotussa kapakassa, piru vieköön, ole edes huoneita.

— Anteeksi, kreivi, — lausui ratsumies, — ettekö suvaitsisi sijoittua minun huoneeseeni. Asun täällä, numero seitsemässä. Jos nimittäin ette pidä halpana tätä väliaikaista yösijaa. Viipykääpä luonamme kolmisen päivää. Aateliston puhemiehellä on kohta tanssiaiset. Hän ilostuisi kovin!

— Tosiaankin, vierailkaapa täällä, kreivi, — yhtyi puheeseen muuan kaunis nuori mies. — Mikä kiire teillä on! Vaalithan tapahtuvat vain kerran kolmeen vuoteen. Katselkaapahan vain hiukan naisiamme, kreivi!

— Sashka, anna alusvaatteita! Lähden tästä saunaan, — sanoi kreivi nousten pöydästä. — Sitten sieltä tultua saamme nähdä — ehkäpä tosiaankin voi mennä aatelismarsalkan luo.

Sen jälkeen hän kutsui hotellin tarjoilijan ja puhui tälle jotakin, johon tarjoilija naurahtaen vastasi, "että kaikki on ihmiskätten työtä" ja poistui.

— Minä käsken siis viemään matkalaukkuni teidän huoneeseenne! huudahti kreivi ovelta.

— Olkaa niin hyvä ja tuottakaa minulle se ilo, — vastasi ratsumies rientäen ovelle. Numero seitsemän, älkää unohtako!

Kun kreivin askeleita ei enää kuulunut, palasi ratsumies paikalleen, istahti aivan lähelle tshinovnikkaa, katsoi häntä hymyilevin silmin suoraan kasvoihin ja sanoi:

— Sehän on sama mies.

— No?

— Niin, minä sanon sinulle, että se on sama kaksintaistelija ja husaari, tuo kuuluisa Turbin, ymmärräthän. Hän tunsi minut, lyön vaikka vetoa siitä. Sehän on luonnollista. Me mellastimme hänen kanssaan yhtä päätä kolme viikkoa Lebedjanissa, kun minä olin siellä korjaustöitten takia. Siellä tapahtui eräs juttu — me panimme sen yhdessä toimeen. Eikö se ole aika poika, mitä?

— Onpa kyllä. Ja kuinka mielyttävästi hän käyttäytyy! Ei hänestä huomaa mitään semmoista, — vastasi kaunis nuori mies. — Kuinka pian me tutustuimmekaan… Hän on kai korkeintaan viidenkolmatta ikäinen?

— Ei, hän näyttää siltä, mutta on vanhempi. Ajattelehan vain, mikä mies siinä on! Kuka vei Migunovan mukanaan? Hän. Sabrinin hän surmasi. Matnevia hän otti koivista ja heitti hänet ulos ikkunasta, ruhtinas Nesterovilta hän voitti pelissä kolmesataatuhatta. Siinä on kerrassaan huimapää — peluri, tappelija ja naisten viettelijä — mutta todellinen husaari, ihan oikeata maata! Siitä on heille kunniaa! Täytyy vain ymmärtää, mitä oikea husaari merkitsee. Oi, se oli ihanaa aikaa!

Ja ratsumies kertoi puhekumppanilleen semmoisista juomingeista Lebedjanissa kreivin kanssa, jommoisia ei koskaan ollut ollutkaan eikä voinutkaan olla. Koko juttu oli mahdoton ensiksikin siitä syystä, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kreiviä, vaan oli eronnut sotapalveluksesta kaksi vuotta aikaisemmin kuin kreivi siihen astu; ja toiseksi siitä syystä, että ratsumies ei koskaan ollut palvellutkaan ratsuväessä, vaan oli ollut neljä vuotta aivan vähäpätöisenä junkkarina Bjelevin rykmentissä ja heti vänrikiksi ylettyään eronnut sotapalveluksesta. Mutta kymmenen vuotta sitten hän oli saanut perinnön ja tehnyt todellakin matkan Lebedjaniin, juonut siellä korjaustöissä olevien upseerien kanssa seitsemänsataa ruplaa ja teettänyt itselleen oranssivärisillä taitteilla koristetun ulaanin puvun, koska hänellä oli aikomuksena astua ulaaniväkeen. Tuo aikomus mennä ratsuväkeen ja nuo kolme viikkoa, jotka hän oli elostellut Lebedjanissa upseerien kanssa, olivat hänen elämänsä onnellisimmat ja valoisimmat muistot ja niinpä tuo harras aikomus muuttuikin hänen mielikuvituksessaan todellisuudeksi, niin että hän lopulta itsekin alkoi uskoa palvelleensa muinoin ratsuväessä; tästä huolimatta hän oli mitä hyväsydämisin ja rehellisin ihminen.

— Niin, se joka ei ole palvellut ratsuväessä, se ei voi koskaan ymmärtää meikäläisiä.

Hän istahti hajareisin tuolille, työnsi alaleukansa eteenpäin ja alkoi puhua bassoäänellä:

— Siellä sitä ratsastetaan eskadroonan edessä; hevonen allasi on koko piru, hyppii ja reutoo kaiken aikaa, niin että on peijakkaan vaikeata pysyä selässä. Eskadroonan päällikkö tulee tarkastamaan. "Luutnantti", sanoo hän, "olkaa hyvä ja johtakaa eskadroona perille juhlamarssissa." Hyvä on, ei muuta kuin käännyt vain ympäri ja huudat isoviiksisille miehillesi… Voi, hitto soikoon, se oli ihanaa aikaa!

Kreivi palasi saunasta aivan punaisena ja tukka märkänä meni suoraan numero seitsemään, jossa ratsumies jo istui yöviitta yllä ja piippu suussa ajatellen ihastuksissaan, mutta myöskin jonkun verran peloissaan sitä onnea, mikä oli tullut hänen osakseen — nimittäin että sai asua samassa huoneessa kuuluisan Turbinin kanssa. "Entäpä" — tuli hänelle äkkiä mieleen, — "jos hän äkkiarvaamatta riisuu minut alastomaksi, vie ulos kaupungista ja paiskaa lumihankeen… tahi voitelee tökötillä… tahi yksinkertaisesti… ei, toverina hän ei tee sitä…" lohdutteli hän itseään.

— Anna ruokaa Blücherille, Sashka! — huusi kreivi.

Sashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko juovuksissa.

— Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!…
Anna ruokaa Blücherille!

— Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! — vastasi Sashka silittäen koiraa.

— Älä siinä lörpöttele! Mene syöttämään.

— Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa ryypyn, niin te heti moititte.

— Saat selkääsi! — huudahti kreivi semmoisella äänellä, että ikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.

— Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos koira on teille rakkaampi kuin ihminen, — puheli Sashka.

Mutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että hän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos käytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.

— Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, — murisi Sashka pyyhkien toisella kädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka nuoleskeli itseään, — hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta sittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen edestään vaikka tuleen — tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on minun kreivini. Tahdotko ruokaa?

Loikoiltuaan jonkun aikaa hän nousi, syötti koiran ja meni sen jälkeen huoneeseen jo melkein selvänä palvelemaan kreiviänsä ja tarjoamaan hänelle teetä.

— Te suorastaan loukkaatte minua, — puhui ratsumies arasti seisoen kreivin edessä, joka loikoi hänen vuoteessaan jalat seinää vasten, — olenhan minäkin vanha sotilas ja toveri, tiedämmä. Miksi te lainaisitte muilta, minä annan teille mielelläni käytettäväksi parisataa ruplaa. Minulla ei nyt ole enempää kuin sata, mutta minä saan ihan kohta. Te loukkaatte minua kreivi!

— Kiitos, ystäväni, — sanoi kreivi, joka heti arvasi, millainen suhde heidän välilleen syntyisi. — Kiitos, lisäsi hän tarttuen ratsumiestä olkaan. — No, siinä tapauksessa lähdemme tietysti tanssiaisiin. Vaan mitäs me nyt teemme? Kerro mitä kaikkea teillä täällä on. Ketä kaunottaria? Kuka täällä hurjistelee? Kuka pelaa korttia?

Ratsumies selitti, että tanssiaisissa tulee olemaan suuri joukko kaunottaria; että suurin elostelija on piiripoliisipäällikkö Kolkow, joka on valittu uudelleen, mutta hänessä ei ole oikeata husaarin uljuutta, vaikka hän kyllä muuten on mukava mies; että vaalien aikana täällä laulelee mustalaiskuoro, jossa Stjoshka on esilaulajana ja että nykyjään kaikki aatelismarsalkasta alkaen käyvät näitä kuuntelemassa.

— Ja kyllä täällä kelpo lailla pelataankin, — kertoi hän. — Luhnow, matkustavainen, pelaa rahapeliä ja Iljin, ulaanikornetti, joka asuu numerossa kahdeksan, pelaa myöskin paljon. Hänen luonaan on peli jo taas alkanut. Joka ilta siellä pelataan ja minä sanon teille, kreivi, miten ihastuttava mies tuo Iljin on: se sitten ei ole vähääkään saita, vaan antaa vaikka viimeisen paitansa.

— Mennään sitten hänen luokseen. Saamme nähdä, mitä väkeä siellä on, — sanoi kreivi.

— Mennään, mennään! He tulevat hirveän iloisiksi.

II.

Ulaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli istuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa viisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko joukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin kolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja ja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei uskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen siitä, mitä hän aavisteli — nimittäin että valtion rahoissakin jo oli vajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä unia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on menettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi — samaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui — ja näki ympärillään lattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin hän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen, joka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin vielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi tyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia seteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja muisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja valtion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.

Ulaani oli pelannut neljä yötä yhtä menoa.

Hän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion varoja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä tekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena syynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin isännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia yhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut Moskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa suorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää muutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa siellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut tilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä tervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli tekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään pahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa, Luhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut pelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä edes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.

Pukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli lähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen päässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo vaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli lämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille kaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen johdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi loppuansa.

"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin", ajatteli hän.

"Hukkaan on mennyt nuoruuteni", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, — ei siksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä hän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain mieleen tuo lause.

"Mitä minä nyt teen?" tuumi hän. "Pitänee lainata joltakin ja lähteä pois." Muuan neiti kulki ohi. "Siinäpä typerä olento", ajatteli hän tietämättä itsekään minkä tähden. "Enhän minä saa keneltäkään lainaksi. Hukkaan on mennyt nuoruuteni." Hän astui kauppahallien luo. Puodin ovella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia luokseen. "Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut nahkani." Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. "En saa keneltäkään lainaksi." Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi. Poliisi seisoi paikallaan. "Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin? Ampuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni. Kas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan kolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja sitten ruvetaan pelaamaan." Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran rahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla — valtion rahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. "Panen ensimäiselle kortille 25, sitten 15, 30, 60… — 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se onnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni."

Tämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui hänen huoneeseensa.

— Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? — kysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset silmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella silkkinenäliinalla.

— En, äsken vasta nousin. Olen nukkunut oivallisesti.

— Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa… Ettekö ole kuullut?

— En, en ole kuullut… No eikö muita vielä kuulu?

— He pistäytyivät luullakseni Prjahinille. Kyllä he kohta tulevat.

Kohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin seurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli kaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea tilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei suurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä alkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow varsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa tapahtuneesta konnantyöstä.

— Ajatelkaahan — puhui hän, — Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja kuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä paholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään matkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se juuri on kummallista.

Ulaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen loppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan kortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.

— Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta ryhtyä toimeen!

— Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, — sanoi kreikkalainen.

— Olisipa tosiaankin aika alottaa, — lausui linnaväen upseeri.

Iljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin katsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja joilla on koukut kynsinä.

— Rupeatteko pitämään pankkia? — kysyi ulaani.

— Eiköhän ole liian aikaista?

— Bjelow! — huudahti ulaani punastuen jostakin syystä — tuo minulle päivällistä!… Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään… Tuo samppanjaa ja kortit!

Samassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että Turbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät ystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden minuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän kreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä hänen nuoruudestaan.

— Siinäpä piimäsuu ulaani! — puheli hän. — Ja miten uljaat haituvat ylähuulella!

Iljinillä ei todellakaan ollut viiksen alkuja kuin nimeksi vain.

— Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, — sanoi kreivi. — No, toivon että voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, — lisäsi hän hymyillen.

— Näkyvät aikovan, — vastasi Luhnow avaten korttipakan. — Entä te, kreivi, ettekö suvaitse?

— Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun minä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa. Ei ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani. Siellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset sormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti puhtaaksi.

— Viivyitkö kauankin siellä majatalossa? — kysyi Iljin.

— Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun kievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.

— Kuinka niin?

— Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, — täydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän. Mutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä menen turkki päällä isännän huoneeseen — en matkustajahuoneeseen, vaan isännän omaan, ymmärrätkö, — ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki ovet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta muistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin parikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä päin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista, sieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle… Minä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni, muussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!

— Sepä oiva keino! — sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. —
Aivan niin kuin russakoita palellutetaan!

— Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin pääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi eukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili Jumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun matkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin Blücherin hänen kimppuunsa, — Blücher pitelee etevästi kievarin isäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin seuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri. Menimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet Blücherin?… Blücher!…

Blücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi näkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.

— Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää suinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä, — sanoi Turbin.

III.

Luhnow siirsi eteensä kaksi kynttilää, otti esille ison, ruskean lompakon, joka oli täynnä rahoja, avasi sen pöydällä hitaasti aivan kuin olisi suorittanut jonkin salaperäisen toimituksen, otti sieltä kaksi sadan ruplan seteliä ja pani ne korttien alle.

— Kuten eilenkin — pankki on kaksisataa, — sanoi hän kohottaen silmälasejaan ja avaten korttipakan.

— Hyvä on, — sanoi häneen katsomatta Iljin, joka parhaillaan keskusteli Turbinin kanssa.

Alettiin pelata. Luhnow piti pankkia täsmällisesti kuin kone, pysähtyi väliin kirjoittaakseen hätäilemättä jotakin muistiin tahi katsahti ankarasti silmälasiensa yli ja lausui matalalla äänellä: "antakaa tulla." Paksu tilanomistaja puhui kovemmalla äänellä kuin muut, lausui itsekseen kaikenlaisia mietelmiä ja sylki paksuihin näppiinsä niin että kortit hänen kädessään taipuivat. Linnaväen upseeri oli vaiti, teki sievästi muistiinpanojaan ja taittoi pöydän alla korttien kulmia. Kreikkalainen istui pankinpitäjän sivulla ja seurasi tarkkaavaisesti mustilla, syvällä kuopissa kiiluvilla silmillään pelin kulkua aivan kuin odotellen jotakin. Savalshevski, joka seisoi pöydän luona, vilkastui yht'äkkiä, kaivoi housuntaskusta esille punaisen tahi sinisen setelin, pani sen päälle kortin, iski sitä kämmenellään lausuen: "ota, seitsensilmä!" pureskeli viiksiään, muuttelehti jalalta toiselle, punastui ja oli liikkeessä siihen asti kunnes kortti lyötiin. Iljin söi vasikanlihaa ja kurkkuja, jotka oli asetettu hänen viereensä jouhilla täytetylle sohvalle, pyyhkäsi kiireesti käsiään takkiinsa ja pelasi tavan takaa uuden kortin. Turbin, joka alussa oli istunut sohvalla, huomasi kohta, kuinka asiat olivat. Luhnow ei ollenkaan katsonut ulaaniin eikä puhunut tälle mitään. Vain silloin tällöin hän hetkiseksi suuntasi silmälasinsa ulaanin käsiin, mutta suurin osa tämän korteista hävisi.

— Kunpa saisin yli tuosta kortista, — sanoi Luhnow tarkoittaen paksun tilanomistajan korttia, hänen joka aina pani peliin puoli ruplaa.

— Ottakaa Iljinin kortti, mitäs te minusta, — huomautti tilanomistaja.

Iljinin kortit hävisivät todellakin useammin kuin muitten. Hän repi hermostuneesti rikki pöydän alla häviötä tuottaneen kortin ja valitsi vapisevin käsin uuden. Turbin nousi sohvasta ja pyysi että kreikkalainen antaisi hänen istua pankinpitäjän viereen. Kreikkalainen siirtyi toiseen paikkaan ja kreivi istuutui hänen tuolilleen sekä alkoi katsettaan pois kääntämättä tarkoin katsella Luhnowin käsiä.

— Iljin! — sanoi hän yht'äkkiä tavallisella äänellään, joka hänen tahtomattaan kuului yli kaikkien muiden, — miksi pelaat noin? Sinä et osaa pelata.

— Pelasipa miten hyvänsä, tulos on aina sama.

— Näin sinä aivan varmaan häviät. Annahan kunhan minä asetan sinun edestäsi.

— Ei, suo anteeksi, minä teen sen aina itse. Pelaa omasta puolestasi, jos tahdot.

— Olenhan sanonut, että minä en pelaa omasta puolestani. Tahdon pelata sinun puolestasi. Minua harmittaa, kun sinä häviät.

— Minkäpä onnelleen taitaa!

Kreivi vaikeni, nojasi kyynärpäänsä pöytään, ja alkoi taas yhtä tarkasti katsella pankinpitäjän käsiä.

— Iljettävää! — lausui hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja hitaasti.

Luhnow katsahti häneen.

— Iljettävää, iljettävää! — lausui kreivi vielä kuuluvammin ja katsoi
Luhnowia suoraan silmiin.

Peliä jatkettiin.

— Ruma juttu! — sanoi Turbin taas samalla hetkellä kuin Luhnow otti yli korkean kortin, jonka Iljin oli lyönyt.

— Mikä teitä ei miellytä, kreivi? — kysyi pankinpitäjä kohteliaasti ja kylmästi.

— Se, että te annatte Iljinille pienempiä kortteja ja otatte sitten yli. Se juuri on iljettävää.

Luhnow kohautti hiukan olkapäitään ja kulmakarvojaan ikäänkuin sanoakseen että täytyi kaikessa heittäytyä onnettaren huostaan ja jatkoi pelaamista.

— Blücher, se! — huudahti kreivi nousten seisomaan. — Ota kiinni! — lisäsi hän nopeasti.

Blücher hypähti esiin, iskien selkänsä sohvaan ja ollen vähältä töytäistä nurin linnaväen upseerin, juoksi isäntänsä luo ja alkoi murista katsellen kaikkia ja heilutellen häntäänsä ikäänkuin kysyäkseen: "kuka täällä esiintyy sopimattomasti?"

Luhnow laski kortit käsistään ja siirtyi tuolineen sivulle.

— Näin ollen ei voi pelata, — sanoi hän. — Minä en ollenkaan pidä koirista. Mitä silloin pelistä tulee, kun tänne tuodaan kokonainen koiratarha!

— Varsinkin nuo koirat ovat inhoittavia. Niitä nimitetään luullakseni verikoiriksi, — yhtyi linnaväen upseeri.

— No, pelataanko vai ei, Mihailo Vasiljitsh? — kysyi Luhnow isännältä.

— Kreivi, ole hyvä äläkä häiritse meitä! — sanoi Iljin kääntyen
Turbinin puoleen.

— Tule tänne hetkiseksi, — sanoi Turbin tarttuen Iljinin käteen ja vei hänet toiseen huoneeseen.

Sieltä kuuluivat aivan selvään kreivin sanat, sillä hän puhui tavallisella äänellään. Hänen äänensä taas oli sellainen, että se kuului aina kolmen huoneen takaa.

— Mitä, oletko tullut hassuksi? Etkö näe, että tuo lasinokka herrasmies on oikein ovela väärinpelaaja?

— No, no, mitä sinä jutteletkaan!

— Niin, niin, heitä pois koko pelaaminen. Samahan se minusta muuten on. Jonkun toisen kerran minäkin sinua nylkisin. Mutta nyt ikäänkuin säälittää, kun sinua kynitään. Eiköhän sinulla liene valtion rahojakin?

— Eikä ole. Ja mitä oletkaan saanut päähäsi?

— Veliseni, minä olen itse juoksennellut noita teitä, tunnen sen vuoksi kaikki väärinpelaajain konstit. Minä sanon sinulle, että tuo silmälasipää mies on väärinpelaaja. Herkeä pelaamasta, ole niin hyvä. Pyydän sinua toverina.

— No, minä pelaan vain yhden pelin ja lopetan sitten.

— Kyllä minä tiedän, millainen se yksi peli on. No, katsotaanhan.

He tulivat takaisin huoneeseen. Yhdessä ainoassa pelissä Iljin taas hävisi tuntuvasti.

Turbin pani kätensä keskelle pöytää.

— No, se riittää! Lähdetään.

— Ei, en minä voi. Jätä minut rauhaan, — sanoi Iljin harmistuneena ja alkoi sekoittaa kortteja katsomatta Turbiniin.

— No, hitto sinut vieköön, häviä vaan, jos se sinua huvittaa. Mutta minun on aika lähteä. Savalshevski, mennään aatelismarsalkan luo.

He poistuivat. Kaikki olivat vaiti eikä Luhnow alkanut pitää pankkia ennen kuin heidän askeltensa töminä ja Blücherin kynsien rapina lakkasi kuulumasta käytävästä.

— Siinäpä hassu! — sanoi tilanomistaja nauraen.

— No, nyt saamme olla häneltä rauhassa, — lisäsi linnaväen upseeri kuiskaten.

Ja peliä jatkettiin.

IV.

Soittajat, jotka olivat aatelismarsalkan maaorjia, seisoivat takin hihat ylös käärittyinä ja alkoivat merkin saatuaan soittaa vanhanaikaista poloneesia "Aleksanteri, Elisabet." Vahakynttiläin kirkkaassa ja pehmeässä valossa alkoi isossa, parkettilattialla varustetussa salissa sulavasti liikuskella ihmisjoukko, etunenässä vanha kenraalikuvernööri, jonka rintaa koristi tähti ja jonka käsivarteen laiha aatelismarsalkan rouva nojasi, sitten aatelismarsalkka taluttaen kuvernöörin rouvaa ja sen jälkeen muut läänin virkamiehet monenkaltaisina yhtyminä ja ryhminä, kun Savalshevski puettuna siniseen isokauluksiseen ja pussihihaiseen hännystakkiin, sukat ja kengät jaloissa ja levitellen ympärilleen hajuveden tuoksua, jota hän oli runsaasti valellut viiksiinsä, takinkäänteeseen ja nenäliinaansa, astui sisälle saliin kauniin husaarin kanssa, jolla oli jalassa siniset tiukasti istuvat ratsashousut ja yllä kullalla kirjailtu punainen husaaritakki sekä rinnalla Vladimirin ritarikunnan risti sekä mitali vuodelta 1812. Kreivi ei ollut pitkä, mutta hänen vartalonsa oli erittäin kaunis. Siniset, tavattoman kirkkaat silmät ja jokseenkin runsas, suuriin kiharoihin taipunut tummanruskea tukka tekivät hänen kauniin ulkomuotonsa tavallisuudesta poikkeavaksi. Kreivin tuloa tanssiaisiin odotettiin, sillä kaunis nuorukainen, joka oli nähnyt hänet hotellissa, oli jo kertonut hänestä aatelismarsalkalle. Tämä uutinen otettiin erilaisin tuntein vastaan, mutta yleensä sen vaikutus ei ollut aivan miellyttävä. "Tuo poika tekee meistä vielä pilaa", arvelivat vanhat naiset ja miehet. "Entäpä jos hän ryöstää minut", ajattelivat enemmän tahi vähemmän itsekseen nuoret naiset ja neidot.

Heti kun poloneesi oli loppunut ja parit kumartaen eronneet, niin että naiset ja miehet taas jakaantuivat eri ryhmiin, vei Savalshevski onnellisena ja ylpeänä kreivin emännän luo. Aatelismarsalkan rouva tunsi sisimmässään pelkäävänsä, että tuo husaari ehkä voisi kaikkien nähden tuottaa hänelle jonkun ikävyyden, käännähti ylpeästi ja alentuvasti ja sanoi: "oikein hauskaa, toivottavasti tanssitte." Sitten hän loi husaariin epäluuloisen katseen, jossa kuvastui ajatus: "jos sinä loukkaat naista, niin olet todellinen roisto." Mutta kreivi voitti kohta hänen ennakkoluulonsa rakastettavuudellaan, huomaavaisuudellaan ja kauniilla sekä iloisella ulkomuodollaan niin että jo viiden minuutin kuluttua emännän kasvojen ilme puhui ympäristölleen: "minä tiedän, kuinka nuo herrat on otettava. Hän käsitti kohta, kenen kanssa hän on tekemisissä. Nyt hän tulee koko illan liehakoimaan minua." Samassa astui kuitenkin kreivin luo kuvernööri, joka oli ollut tuttu hänen isänsä kanssa, ja vei hänet hyvin suosiollisesti syrjään puhellakseen hänen kanssaan, mikä yhä enemmän rauhoitti yleisöä ja kohotti kreiviä sen silmissä. Sen jälkeen tutustutti Savalshevski hänet sisareensa, nuoreen lihavahkoon leskeen, joka heti alusta pitäen oli iskenyt kreiviin isot mustat silmänsä. Kreivi pyysi lesken valssiin, jota soittajat olivat alkaneet soittaa, ja tanssitaidollaan hän voitti lopullisesti kaikki puolelleen.

— Sepä vasta on mestari tanssimaan! — sanoi paksu tilanhaltijatar seuraten silmillään sinisiin ratsashousuihin puettuja jalkoja, jotka vilahtelivat salissa, ja laskien itsekseen: yks', kaks', kolm', yks', kaks', kolm'!… — koko mestari!

— Kylläpä laskettelee, kylläpä laskettelee, — sanoi muuan toinen naikkonen jonka käytöstapaa ei pidetty kyllin hienona, kumma kun hän ei sotkeudu kannuksiinsa! Ihmeen vikkelä mies!

Kreivi himmensi tanssitaidollaan läänin kolme parasta tanssijaa, nimittäin kuvernöörin pitkän ajutantin, joka oli tanssiessaan hyvin nopealiikkeinen ja piti naista hyvin lähellä itseään, ratsumiehen, joka huojui sulavasti valssia tanssiessaan ja tavan takaa iski kantapään kevyesti lattiaan, ja erään siviilimiehen, josta kaikki sanoivat, että hän älynsä puolesta oli sangen keskinkertainen, mutta aivan erinomainen tanssija ja kaikkien tanssiaisten sielu. Tämä siviilimies pyysi todellakin tanssiaisten alusta loppuun saakka kaikkia naisia tanssiin siinä järjestyksessä kuin he istuivat ja tanssi herkeämättä pysähtyen vain silloin tällöin pyyhkiäkseen läpimärällä batistiliinalla väsyneitä mutta iloisia kasvojaan. Kreivi saattoi heidät kaikki varjoon ja tanssitti kolmea huomattavinta naista: erästä isokokoista, joka oli rikas, kaunis ja tyhmä, keskikokoista, joka oli laiha eikä erittäin kaunis, mutta oikein hyvin puettu, ja pientä, joka oli ruma, mutta hyvin älykäs nainen. Hän tanssi muittenkin ja erittäinkin kaikkien kauniitten kanssa, joita viimeksimainituita olikin koko joukko. Mutta kaikkein enimmän miellytti kreiviä pikku leski, Savalshevskin sisar. Tämän kanssa hän tanssi sekä katrillia että masurkkaa. Kun he olivat asettuneet paikoilleen katrillissa, lausui kreivi hänelle aluksi koko joukon kohteliaisuuksia, vertasi häntä Venukseen ja Dianaan, ruusupensaaseen ja muihin kukkiin. Kaikkia näitä mielistelyjä kuullessaan leski vain taivutti valkeata kaulaansa, loi silmänsä alas, katseli valkoista musliinipukuaan ja muutti viuhkaansa kädestä toiseen. Kun hän sitten lausui: "älkää joutavia, kreivi, te laskette leikkiä" j.n.e., niin hänen syvältä kurkusta tuleva äänensä kaikui niin naivilta ja hyväsydämiseltä sekä samalla niin naurettavan typerältä, että häntä katsellessa todellakin täytyi ajatella, ett'ei siinä ollut nainen, vaan kukka, eikä ruusu, vaan jokin villi, upea, tuoksuton, valkea kukka, joka oli kasvanut esille neitseellisen valkeasta hangesta, jossakin hyvin kaukaisessa maassa.

Tämä yksinkertaisuus ja riippumattomuus kaikesta sovinnaisesta yhdessä tuoreen kauneuden kanssa teki kreiviin niin omituisen vaikutuksen, että hän katsellessaan keskustelun lomassa ääneti noita silmiä tahi kätten ja kaulan kauniita viivoja useampia kertoja tunsi niin voimakasta halua tarttua yht'äkkiä noihin käsiin ja suudella niitä, että hänen täytyi aivan väkisin hillitä itseään. Pikku leski huomasi mielihyvällä, minkä vaikutuksen hän teki, mutta hän alkoi tuntea jonkinmoista levottomuutta ja pelkoa kreivin käytöksen johdosta, vaikka nuori husaari ei ollut ainoastaan mielistelevä, vaan myöskin aivan äärimäisyyteen asti kunnioittava. Hän juoksi hakemaan naiselleen virvokkeita, nosti lattialta nenäliinan, tempasi tuolin erään nuoren rokonarpisen tilanomistajan käsistä, kun tämäkin tahtoi palvella pikku leskeä j.n.e.

Huomattuaan että sen aikuisen seuraelämän kohteliaisuudet eivät tehneet sanottavaa vaikutusta pikku leskeen hän koetti saada tämän nauramaan. Hän kertoi lystikkäitä juttuja ja vakuutti olevansa valmis, jos hänen kaunottarensa vaan käskisi, heti seisomaan päälaellaan, kiekumaan kuin kukko, hyppäämään ulos ikkunasta tahi menemään avantoon. Tämä keino auttoi. Pikku leski tuli iloiseksi ja nauraa heläytteli niin että kauniit valkoiset hampaat näkyivät ja oli hyvin tyytyväinen kavaljeeriinsa. Kreivi taas mieltyi yhä enemmän hänen, niin että oli katrillin loppuessa aivan rakastunut daamiinsa.

Kun pikku lesken luo katrillin päätyttyä saapui hänen kahdeksantoistavuotias ihailijansa, paikkakunnan rikkaimman tilanomistajan poika, sama kivulloinen nuori mies jonka käsistä Turbin oli temmannut tuolin, niin pikku leski otti nuoren miehen sangen kylmästi vastaan eikä hänessä enää ollut havaittavissa kymmenettäkään osaa siitä hämillään olosta, joka häntä oli vaivannut kreivin seurassa.

— Kylläpä olette hyvä, — sanoi hän nuorukaiselle katsellen samalla Turbinin selkää ja ajatellen tietämättään, paljonko kultanauhaa oli mennyt koko takkiin, — kyllä olette hyvä! Lupasitte hakea minut ajelemaan ja tuoda minulle konvehtia.

— Tulinhan minä, Anna Fedorovna, mutta te olitte jo lähtenyt, ja minä jätin teille kaikkein parhaita konvehtia, — sano nuori mies, jolla pituudestaan huolimatta oli hyvin vieno ääni.

— Aina te löydätte verukkeita. En minä huoli teidän makeisistanne.
Älkää luulkokaan.

— Minä huomaan kyllä, Anna Fedorovna, kuinka suuresti teidän suhteenne minuun on muuttunut ja tiedän, mistä se johtuu. Mutta se ei ole oikein, — lisäsi hän lopettamatta kuitenkaan lausettaan, sillä jokin voimakas sisällinen liikutus pani hänen huulensa nopeasti ja omituisesti vapisemaan.

Anna Fedorovna ei kuunnellut häntä, vaan seurasi edelleen silmillään
Turbinia.

Aatelismarsalkka, talon isäntä, joka oli komea ja paksu hampaaton ukko, astui kreivin luo, tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä viereiseen huoneeseen tupakoimaan ja ryyppäämään jotakin, ell'ei kreivillä ollut mitään sitä vastaan. Kun Turbin oli poistunut tunsi Anna Fedorovna ett'ei hänellä enää ollut mitään tekemistä salissa. Hän tarttui erään vanhan, kuivan neidin käsivarteen ja meni tämän ystävättärensä kanssa pukuhuoneeseen.

— No, mitä arvelet, eikö hän ole miellyttävä? — kysyi neiti.

— Kyllä, mutta tavattoman tunkeilevainen, — vastasi Anna Feodorovna astuen kuvastimen luo ja tarkastellen itseään siinä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, silmät nauroivat, hän punastui ja kiepsahti ympäri yhdellä jalalla aivan kuin balettitanssijattaret, joita hän näitten vaalien aikana oli saanut nähdä, ja alkoi sitten nauraa miellyttävällä kurkkuäänellään ja hypähti lopuksi ilmaan polviaan koukistaen.

— Kylläpä on mies! Hän pyysi minulta muistoesinettä, — sanoi hän ystävättärelleen, — mutta semmoista hän ei kos-ka-an saa, — hän venytti viimeistä sanaa ja nosti pystyyn sormensa vaaleanpunaisessa sormikkaassa, joka ulottui aina hänen olkapäähänsä asti.

Huoneeseen, johon marsalkka vei Turbinin, oli esillä eri lajeja vodkaa, liköörejä, einepaloja ja samppanjaa. Tupakan savussa istui ja käveli aatelisia keskustellen vaaleista.

— Kun kerran koko meidän piirimme jalosukuinen aatelisto teki hänelle sen kunnian että valitsi hänet, — puhui äsken valittu piiripoliisipäällikkö, joka jo oli aika lailla päissään, — niin hänen ei olisi pitänyt loukata koko seuraa, ei olisi koskaan pitänyt.

Kreivin tulo katkaisi keskustelun. Kaikki alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan ja varsinkin piiripoliisipäällikkö puristi kauan aikaa hänen molempia käsiään ja pyysi useita kertoja häntä kaikin mokomin lähtemään tanssijaisten päätyttyä yhdessä heidän kanssaan uuteen ravintolaan, jossa piiripoliisipäällikkö aikoi pitää kemut aatelisille ja jossa mustalaiset laulaisivat. Kreivi lupasi varmasti lähteä ja tyhjensi hänen kanssaan muutamia pikareita samppanjaa.

— Miksi te ette tanssi, hyvät herrat? — kysyi hän ennen kuin lähti huoneesta.

— Me emme ole tanssijoita, — vastasi poliisipäällikkö nauraen, — me pidämme enemmän viinasta, kreivi… Nuo neitoset kaikki olen muuten nähnyt silmieni edessä kasvavan, kreivi! Mutta kyllähän minäkin joskus hiukan otan osaa tanssiin…

— Mennäänpä nyt ottamaan osaa, — sanoi Turbin. — Saamme sitten pitää lystiä mustalaisten luona.

— No, mennään, hyvät herrat, tehdään isännälle mieliksi!

Ja kolme vierasta, jotka jo tanssiaisten alusta asti olivat istuneet sivuhuoneessa juomassa, alkoi aivan punakkana vetää käsiinsä ken mustia ken silkistä kudottuja hansikkaita mennäkseen kreivin kanssa saliin, kun heidän tielleen ilmestyi rokonarpinen nuorukainen aivan kalpeana ja kyyneliään pidätellen ja astui Turbinin luo.

— Te, kreivi, luulette voivanne tuuppia ihmisiä kuin markkinoilla ikään, — sanoi hän läähättäen, — mutta se on hävytöntä…

Hänen huulensa alkoivat taas vavahdella eikä hän voinut jatkaa.

— Mitä? — huudahti Turbin synkistyen. — Mitä? Nulikka!… — huusi hän tarttuen nuorukaisen käsiin ja puristaen niitä niin että tällä nousi veri päähän enemmän pelästyksestä kuin suuttumuksesta. — Mitä, tahdotteko kaksintastelua? Olen kyllä käytettävänänne.

Heti kun Turbin päästi irti kädet, joita hän oli niin lujasti puristanut, tarttui pari miestä nuorukaiseen ja vei hänet peräovelle.

— Oletteko tullut hulluksi? Varmaankin olette juovuksissa. Antakaahan, kun kerromme isällenne. Mikä teitä vaivaa? — puhelivat he hänelle.

— Ei, en minä ole juovuksissa, mutta hän tuuppii eikä pyydä anteeksi.
Hän on sika, siinä kaikki! — vikisi nuori mies itku suussa.

Hänen puheistaan ei välitetty, vaan hänet vietiin kotiin.

— Älkää välittäkö hänestä, kreivi, — rauhoittivat poliisipäällikkö ja Savalshevski Turbinia. — Hänhän on vielä lapsi, joka saa selkäänsä kotona, vasta kuudentoista ikäinen. On ihan käsittämätöntä, mikä häntä riivasi, mikä kärpänen sattui puraisemaan. Hänen isänsä on perin kunnianarvoisa mies ja meidän ehdokkaamme.

— No, hitto hänet vieköön, jos hän kerran ei tahdo…

Kreivi palasi saliin ja tanssi yhtä iloisena kuin ennenkin kauniin pikku lesken kanssa sekä nauroi täyttä kurkkua katsellessaan hänen kanssaan sivuhuoneesta tulleitten herrain pyörähtelyjä ja purskahti lopulta nauruun, joka kaikui yli koko salin, kun poliisipäällikön jalka luiskahti ja hän lensi pitkälleen tanssivien parien keskelle.

V.

Sillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna veljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä välinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi "Mikä on miehiään se husaari, joka tanssi minun kanssani?" Veli selitti parhaansa mukaan, miten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli jäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu rahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta se ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle pari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi tästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta. Anna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa. Tanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota itse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja pääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:

— Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut onnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa minulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.

Mutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui.
Kreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.

— Teidän veljenne on hölmö! — sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että jos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta tiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?

Anna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi hämillään silmänsä alas eikä vastannut.

— Naista suudellaan kaikkien nähden — sanoi kreivi hiljaa hänen korvaansa. — Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, — lisäsi hän hiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa hämminki.

— Voi, ei nyt heti sentään, — lausui Anna Fedorovna raskaasti hengittäen.

— Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain… Mutta tämän te olette minulle velkaa.

— No, sitten se kai jää sikseen, — sanoi Anna Fedorovna hymyillen.

— Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin suudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.

— Kuinka te löytäisitte?

— Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä… Onko se siis sovittu?

— Olkoon sitten.

Tanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki ihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja löi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin että vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja ratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen jälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat lähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä. Hän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen tähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko itsepintainen päähänpisto, — joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana kaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota naista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon emännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman turkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.

— Anna Fedorovna Saitsevan vaunut! — huusi hän.

Korkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät liikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.

— Seis! — huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli polveen asti.

— Mitä te tahdotte? — kysyi ajaja.

— Pitää nousta vaunuihin, — vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan vaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. — Seisohan, hiiden hölmö!

— Vasjka, seis! — huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.
— Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna
Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.

— Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi kiinni, — sanoi kreivi.

Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju. Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.

— Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, — sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, — niin saat selkääsi, mutta jos et sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.

Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen hänen viereensä.

Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi: "no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui. Vaunut lähtivät liikkeelle.

— Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? — puhui kreivi.

Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.

VI.

Uudelleen valittu piiripoliisipäällikkö seurueineen, ratsumies ja muut aateliset olivat jo pitkän aikaa kuunnelleet mustalaisten esityksiä ja juoneet uudessa ravintolassa, kun kreivi saapui puettuna sinisellä kankaalla päällystettyyn karhunnahkaturkkiin, joka oli ollut Anna Fedorovnan miesvainajan omaisuutta, ja yhtyi toisten seuraan.

— Isä kulta, teidän ylhäisyytenne! Ikävällä olemme teitä odottaneet! — sanoi kierosilmä mustalainen näyttäen hohtavia hampaitaan ja juosten jo eteiseen auttamaan turkin kreivin päältä. — Emme ole nähneet sen koommin kuin Lebedjanissa. Stjoshka on ollut menehtyä ikävästä…

Stjoshka, solakka nuori mustalaistyttö, jonka ruskeilla kasvoilla hohti heleä puna ja jonka syviä mustia silmiä pitkät ripset varjostivat, juoksi myöskin vastaan.

— Ai, kreivi kulta, kyyhkyseni, tämäpä hauskaa! — puheli hän hampaittensa lomitse iloisesti hymyillen.

Itse Iljushkakin juoksi kreiviä vastaan ollen olevinaan hyvin iloissaan. Vanhat eukot ja nuoret tytöt hyppäsivät paikoiltaan ja ympäröivät vieraan. Jokainen heistä oli olevinaan joko kummi tahi kaima.

Turbin suuteli kaikkia nuoria mustalaistyttöjä suulle, vanhat eukot ja miehet taas suutelivat hänen olkaansa tahi kättään. Aateliset olivat myöskin hyvin iloissaan vieraan saapumisesta, etenkin kun juominki jo oli saavuttanut huippukohtansa ja innostus jo oli laimenemaan päin. Kaikki olivat alkaneet jo kyllästyä; viini ei enää kiihoittanut hermoja, vaan täytti vain vatsan. Jokainen oli jo käyttänyt kaiken uljuutensa ja kaikki katselivat toisiaan. Kaikki laulut oli jo laulettu ja ne olivat menneet jokaisen päässä sekaisin soiden siellä yhtenä humuna. Jos joku teki jonkun odottamattoman tahi hurjan tempun, niin kaikkien mieleen kuitenkin pyrki ajatus, ett'ei tuo ollut miellyttävää eikä hauskaa. Poliisipäällikkö, joka lojui rumassa asennossa lattialla jonkin ämmän jalkojen juuressa, alkoi potkia ja huutaa:

— Samppanjaa!… Kreivi on tullut!… Samppanjaa!… Hän on tullut!…
No, samppanjaa!… Minä panen samppanjaa ammeeseen ja kylven siinä…
Herrat aatelismiehet! Minä pidän jalosukuisesta aatelisseurasta…
Stjoshka! Laula "Tie."

Ratsumies oli myöskin ylennystilassa, mutta toisella tavoin. Hän istui sohvalla eräässä nurkassa vierellään kaunis, korkeavartaloinen mustalaistyttö Ljubasha, vilkutti viinin samentamia silmiään, nyökytti päätään ja kuiskutteli yhä samoja sanoja mustalaistytön korvaan houkutellen tätä pakenemaan kanssaan jonnekin. Ljubasha kuunteli häntä hymyillen sen näköisenä kuin olisi se, mitä hänelle puhuttiin, ollut hänestä hyvin hauskaa, mutta samalla surullistakin, ja heitteli väliin syrjäsilmäyksiä mieheensä, tuohon kierosilmään Sashkaan, joka seisoi tuolin takana vastapäätä heitä. Vastaukseksi ratsumiehen rakkaudentunnustuksiin Ljubasha kumartui hänen korvansa luo ja pyysi ostamaan itselleen salaa, toisten näkemättä, hajuvettä ja nauhan.

— Hurraa! — huusi ratsumies, kun kreivi astui sisälle.

Kaunis nuorukainen käveli huolestuneen näköisenä vakavin askelin edes takaisin huoneessa ja hyräili säveliä "Kapinasta seraljissa."

Muuan vanha perheenisä, joka oli joutunut mustalaisten luo aatelismiesten hartaitten pyyntöjen johdosta, nämä kun olivat vakuuttaneet, että kaikki menee myttyyn, jos hän ei lähde mukaan, loikoi sohvalla, jolle hän oli heittäytynyt heti tultuaan eikä kukaan huomannut häntä. Eräs virkamies, joka niinikään oli lähtenyt mukaan, oli riisunut hännystakkinsa ja istui jalat pöydällä ja pörrötti tukkaansa osoittaakseen, että hän oli lystiä pitämässä. Kreivin astuttua sisälle hän avasi paidan kauluksen ja istuutui vielä ylemmäksi pöydälle.

Kreivin tulo toi uutta vilkkautta koko juominkiin.

Mustalaisnaiset, jotka olivat hajaantuneet ympäri huonetta, istuutuivat taas piiriin. Kreivi otti Stjoshan, esilaulajan, syliinsä ja käski tuomaan lisää samppanjaa.

Iljushka asettui kitaroineen esilaulajan eteen ja mustalaiset alkoivat laulaa tavallisia laulujaan: "Kun kuljen katua", "Hei, husaarit…", "Kuuletko, ymmärrätkö" j.n.e. Stjoshka lauloi oivallisesti. Hänen taipuisa, sointuva alttoäänensä, joka tuli syvältä rinnasta, hänen hymynsä laulun aikana, iloiset, tuliset silmänsä ja pikku jalka, joka liikkui laulun tahdissa, hänen hurja hihkaisunsa köörin yhtyessä lauluun — kaikki tämä liikutti jotakin kaunissointuista, harvoin kosketeltua kieltä kuulijan rinnassa. Näkyi, että hän eli kokonaan laulussa, jota hän esitti. Iljushkan osanotto lauluun kuvastui hymyssä, selän ja jalkojen liikkeessä, koko hänen olennossaan. Hän säesti kitaralla, katsoi koko ajan laulajaan aivan kuin olisi kuullut ensi kertaa koko laulun ja painoi alas sekä kohotti päätään huolekkaasti laulun tahdissa. Viimeisen säveleen kajahtaessa hän yht'äkkiä oikaisihe suoraksi ja aivan kuin tuntien olevansa ylempänä kaikkia muita hän potkasi jalallaan kitaran ylös, pyöritti sitä, polki jalkaa, ravisti päätään ja katseli kulmat rypyssä kuoroa. Koko hänen ruumiinsa kaulasta kantapäähän asti alkoi väristä, joka suoni liikkua… Ja kaksikymmentä voimakasta ääntä, jotka mitä omituisimmalla tavalla kilpailivat keskenään, kajahti yhtaikaa ilmassa. Eukot hyppivät tuoleillaan, liehuttivat liinojaan ja narskuttivat hampaitaan huutaen toinen toistaan kovemmin, mutta kuitenkin tahdissa. Bassot seisoivat tuolien takana päät kallellaan ja mörisivät kaulojaan venyttäen.

Kun Stjosha otti korkeita ääniä, siirsi Iljushka kitaran lähemmäksi häntä aivan kuin auttaakseen. Kaunis nuorukainen huudahteli silloin ihastuksissaan: "Tämä on b-mollia!"

Kun tanssin sävel kajahti ja Dunjasha lähti liihoittelemaan värisevin olkapäin ja rinnoin, pyörähti kreivin edessä ja liiteli etemmäksi, niin Turbin hyppäsi ylös paikaltaan, riisui takkinsa niin että vain punainen paita verhosi hänen yläruumistaan ja tanssi hänen kanssaan tehden jaloillaan semmoisia temppuja, että mustalaiset katselivat toisiinsa hyväksyvästi hymyillen.

Poliisipäällikkö istahti turkkilaiseen tapaan, löi nyrkillään rintaansa ja huusi: "vivat!" Sitten hän otti kreiviä jalasta kiinni ja alkoi kertoa, että hänellä oli ollut mukana kaksi tuhatta ruplaa, mutta niistä oli enää vain viisisataa jälellä, ja että hän voi tehdä mitä tahtoo, jos vain kreivi sallii. Vanha perheenisä heräsi ja tahtoi lähteä, mutta häntä ei päästetty. Kaunis nuorukainen pyyteli mustalaistyttöä kanssaan valssiin. Ratsumies tahtoi ylvästellä sillä, että hän oli kreivin ystävä, nousi nurkastaan ja syleili Turbinia.

— Voi sinua, ystäväiseni, — sanoi hän, — miksi jätitkään meidät!
Miksi?

Kreivi oli vaiti ja ajatteli ilmeisesti muita asioita. — Missä kävitkään? Voi sinua, veitikkaa, kyllä minä tiedän, missä sinä kävit.

Turbinia ei näyttänyt miellyttävän moinen veljeys. Hän ei hymyillyt, katseli ääneti ratsumiehen kasvoja ja sinkautti yht'äkkiä hänelle niin voimakkaan ja raa'an solvauksen, että ratsumies tuli murheelliseksi eikä pitkään aikaan päässyt selville, oliko hänen käsitettävä tuo loukkaus pilaksi vaiko todeksi. Viimein hän tuli siihen päätökseen, että se oli pilaa, hymyili ja meni taas mustalaistyttönsä luo ja vakuutti tälle menevänsä varmasti naimisiin hänen kanssaan pääsiäisen jälkeen.

Taas laulettiin laulu ja toinenkin ja tanssittiin. Kaikilla näytti edelleen olevan hauska. Samppanja vuoti virtanaan. Kreivi joi paljon. Hänen silmänsä ikäänkuin kostuivat, mutta hän ei horjunut, vaan tanssi vieläkin paremmin, puhui selvästi, vieläpä lauloi oivallisesti kuorossa sekä vuorolaulua Stjoshkan kanssa, kun tämä esitti laulun: "Lemmen vienot aallot." Kesken tanssin tuli ravintolan isäntä pyytämään, että vieraat lähtisivät kotiin, koska kello jo oli yli kaksi.

Kreivi otti isäntää niskasta kiinni ja käski hänen tanssimaan prisjadkaa. [Venäläinen kansallistanssi, joka vaatii paljon voimaa.] Isäntä vastusteli. Kreivi tempasi täyden samppanjapullon, asetti isännän päälaelleen, käski pitelemään häntä tässä asennossa ja kaatoi kaikkien nauraessa hitaasti koko pullon sisällön hänen päälleen.

Päivä sarasti jo. Kaikki olivat kalpeita ja uupuneita paitsi kreivi.

— Mutta nyt on minun aika lähteä Moskovaan, — sanoi hän yht'äkkiä ja nousi. — Lähtekää, pojat, kaikki minun luokseni, minua saattamaan… Juomme teetä yhdessä…

Kaikki suostuivat ehdotukseen, nukkuvaa tilanomistajaa lukuunottamatta, pakkautuivat kolmeen rekeen, jotka seisoivat oven edessä, ja lähtivät matkustajahotelliin.

VII.

— Valjastakaa hevoset! — huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin saliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. — Sashka! Ei mustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa selkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä! Savalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä Iljin tekee — lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin huoneeseen.

Iljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki rahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla, joka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen siitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi talikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi korttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään ajatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut sisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan. Kerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän pääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän maksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo rykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit, — mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että hän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa koettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän alkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän kuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa yhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle tulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas — ja kaikki on hukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle ruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän olisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta selvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen lisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä? Oi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!

Hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi pureksia jouhia.

— Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? — ajatteli hän. — Varmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja joisin itseni juovuksiin.

Samassa astui kreivi sisälle.

— No, veliseni, oletko menettänyt kaikki, vai? — huudahti hän.

"Olen nukkuvinani", — ajatteli Iljin — "niin ei tarvitse puhella hänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo."

Mutta Turbin astui hänen luokseen ja silitti hänen päätään.

— No, rakas ystäväiseni, oletko pahasti hävinnyt? Sano!

Iljin ei vastannut.

Kreivi nykäsi häntä kädestä.

— Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? — mutisi Iljin unisella, välinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen asentoonsa.

— Kaikkiko?

— Kaikki. Mitäpä siitä? Kaikki kerrassaan. Mitä se sinuun kuuluu?

— Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin, — sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja silitti edelleen hänen tukkaansa. — Minä olen todellakin mielistynyt sinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä autan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä… Oliko mukana valtion varoja?

Iljin hyppäsi ylös sohvalta.

— Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään, sillä… äläkä puhukaan kanssani… kuula otsaan — siinä on ainoa neuvo, joka minulla on jälellä! — sanoi hän todellisen epätoivon valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.

— Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.

Kreivi lähti huoneesta.

— Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? — kysyi hän hotellin palvelijalta.

Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui, kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi tuntenut häntä.

— Te ette näy tuntevan minua, — sanoi kreivi astuen päättävästi pöydän luo.

Luhnow tunsi kreivin ja kysyi:

— Mitä tahdotte?

— Tahdon pelata kanssanne, — sanoi Turbin istuutuen sohvaan.

— Nytkö?

— Niin.

— Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja makaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.

— Minä tahdon nyt hiukan pelata.

— En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta minä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.

— Te ette siis rupea?

Luhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi tehdä kreiville mieliksi.

— Ettekö rupea millään ehdolla?

Taas sama liike olkapäillä.

— Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä… No, rupeatteko pelaamaan?

Äänettömyys.

— Rupeatteko pelaamaan? — kysyi kreivi toistamiseen. — Varokaa!

Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin, jotka jo alkoivat synkistyä.

— Rupeatteko pelaamaan? — huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. — Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn kolmannen kerran.

— Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, — huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.

— Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn huoneessani vielä puoli tuntia, — lisäsi kreivi palaten takaisin Luhnowin ovelle.

— Roisto! Rosvo!… kuului huoneesta. — Vedän sinut oikeuteen.

Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja ystävyyden haaveet — kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.

Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja tyytyväisyys.

— Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! — sanoi hän heittäen pöydälle muutamia setelitukkuja. — Laske, onko siinä kaikki. Ja tule sitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, — lisäsi hän eikä ollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja kiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin mustalaislaulua.

VIII.

Sashka tuli vyötettynä ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina, mutta pyysi saada ensin käydä hakemassa kreivin päällysviitan, joka maksoi kauluksineen kolmesataa ruplaa, ja viedä pois iljettävän sinisen turkin sille lurjukselle, joka oli jättänyt sen kreivin viitan sijalle aatelismarsalkan luona. Mutta Turbin sanoi, ett'ei ollut tarpeellista lähteä viittaa etsimään ja meni omaan huoneeseensa pukeutumaan.

Ratsumies nikotteli koko ajan istuessaan ääneti mustalaistyttönsä vieressä. Poliisipäälikkö tilasi viinaa ja pyysi kaikkia herroja lähtemään hänen luokseen aamiaiselle sekä lupasi, että hänen vaimonsa aivan varmasti tanssii mustalaisnaisten kera. Kaunis nuorukainen selitteli syvämietteisesti Iljushkalle, että pianossa on enemmän sielukkuutta kuin kitarassa, jolla ei voi ottaa b-mollia. Virkamies joi surullisena teetä nurkassaan ja näytti päivän valossa häpeävän renttuilemistaan. Mustalaiset riitelivät keskenään omalla kielellään ja tahtoivat välttämättömästi osoittaa kunnioitustaan herroille, mutta Stjosha pani vastaan väittäen että "barorai" (mustalaiskielellä kreivi tahi ruhtinas taikka oikeastaan vain suuri herra) voi panna pahakseen. Yleensä oli humala jo kaikista haihtumassa.

— No, lähtiäisiksi vielä laulu ja sitten jokainen kotiin! — sanoi kreivi astuen saliin matkapuvussa reippaana, iloisena ja kauniimpana kuin koskaan ennen.

Mustalaiset asettuivat taas piiriin ja olivat juuri aloittamaisillaan laulun, kun Iljin astui saliin setelitukku kädessä ja kutsui kreivin syrjään.

— Minulla oli valtion rahoja kaikkiaan viisitoista tuhatta, mutta sinä annoit minulle kuusitoistatuhatta kolmesataa, — sanoi hän. — Nämä ovat siis sinun.

— Hyvä on, anna tänne!

Iljin antoi rahat katsoen arasti kreiviin, avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta punastui samassa niin että kyyneleet nousivat silmiin, tarttui kreivin käteen ja alkoi puristaa sitä.

— Mene tiehesi!… Iljushka!… Kuulehan… tuosta saat rahaa, mutta teidän pitää saattaa minua laulaen kaupungin portille saakka. — Ja hän heitti mustalaisen kitaran päälle tuhat kolmesataa ruplaa, jotka Iljin oli tuonut. Mutta ratsumiehelle ei kreivi muistanutkaan maksaa niitä sataa ruplaa jotka oli lainannut edellisenä iltana.

Kello oli jo kymmenen aamua. Aurinko kohosi kattojen yläpuolelle, kansaa alkoi liikuskella kaduilla, kauppiaat olivat jo aikoja sitten avanneet puotinsa, aatelismiehet ja virkamiehet ajelivat pitkin katuja ja rouvat käyskentelivät ostoksillaan kauppahalleissa, kun mustalaisjoukkue, piiripoliisipäällikkö, ratsumies, kaunis nuorukainen, Iljin ja siniseen karhunnahkaturkkiin puettu kreivi asuivat ulos hotellin portaille. Päivä paistoi ja sää oli lauha. Kolme kolmivaljakkoa ajoi portaitten eteen. Hevoset, joiden hännät oli lyhyiksi solmittu, kahlasivat vetelässä liassa. Koko iloinen seurue alkoi sijoittautua rekeen. Kreivi, Iljin, Stjosha, Iljushka ja kreivin palvelija Sashka istuutuivat ensimäiseen rekeen. Blücher hyppi ilosta, heilutti häntäänsä ja haukkui aisahevosta. Toisiin rekiin asettuivat muut herrat mustalaisten kera. Heti hotellista lähdettyä alkoivat kaikki reet ajaa rinnatusten ja mustalaiset virittivät kuorossa laulun.

Raikuvin lauluin ja kilisevin kulkusin ajettiin läpi kaupungin.
Vastaantulijain oli pakko väistyä käytävien reunaan.

Oli siinä ihmettelemistä kauppiaille ja oudoille vastaantulijoille, mutta enimmän ihmettelivät tutut nähdessään jalosukuisten aatelismiesten ajavan keskellä päivää katuja pitkin laulellen mustalaisnaisten ja juopuneitten mustalaisten kanssa.

Kun oli ajettu ulos kaupungista, niin valjakot pysähtyivät ja kaikki alkoivat sanoa jäähyväisiä kreiville.

Iljin, joka oli juonut vahvasti lähtiäisiksi ja koko ajan itse ohjannut hevosia, tuli yht'äkkiä surulliseksi, ja alkoi pyydellä kreiviä jäämään kaupunkiin vielä päiväksi, mutta kun hän huomasi, että se oli mahdotonta, niin hän hyökkäsi yht'äkkiä kyyneleet silmissä suutelemaan uutta ystäväänsä ja lupasi pyrkiä husaariksi samaan rykmenttiin, jossa Turbin palveli. Kreivi oli hyvin iloinen, työnsi lumihankeen ratsumiehen, joka koko aamun oli häntä sinutellut, usutti Blücherin poliisipäällikön kimppuun, sieppasi Stjoshkan syliinsä ja tahtoi viedä hänet muassaan Moskovaan, hyppäsi lopulta rekeen ja pani viereensä istumaan Blücherin, joka pyrki seisomaan keskellä rekeä. Sashka pyysi vielä kerran ratsumiestä ottamaan huostaansa kreivin turkin ja lähettämään sen, ja hyppäsi sitten pukille. Kreivi huudahti: "anna mennä!" otti lakin päästään, heilutti sitä päänsä päällä ja vihelsi hevosille. Troikat erosivat.

* * * * *

Edessä oli yksitoikkoinen lumiaavikko, jossa kiemurteli kellertävä, likainen tie. Kirkkaat auringonsäteet leikkivät kimallellen lumella, joka oli alkanut sulaa ja oli kuultavan jääkuoren peitossa; ne lämmittivät miellyttävästi kasvoja ja selkää. Hevoset höyrysivät, kulkunen kilisi. Talonpoika, joka kuletti kuormaa, nyki nuoraohjaksia ja koetti kiiruusti väistää sivulle vierivän rekensä sekä juoksi pehmeätä tietä pitkin niin että läpimärät tallukat lotisivat. Paksu, punaposkinen talonpoikaisvaimo, joka kuletti lasta lampaannahkaturkkinsa sisällä, istui toisen kuorman päällä ja löi ohjasperillä valkoista hevoskaakkia. Kreiville muistui yht'äkkiä mieleen Anna Fedorovna.

— Takaisin! — huusi hän.

Kyytimies ei heti ymmärtänyt.

— Käännä takaisin! Aja kaupunkiin! Pian!