KUOLEMA

Kirj.

Leo Tolstoi

Suomentanut

Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]

Alkuperäinen nimi: Smertj Ivana Iljitshina

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1905.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, toukok. 18 p:nä 1905.

I

Ivan Jegorovitsh Shebekin yksityisessä virkahuoneessa, suuressa oikeuspalatsissa, jossa paraikaa oli käsillä Melvinskin juttu, kohtasivat toinen-toisensa heti istunnon jälkeen oikeuden jäsenet sekä yleinen syyttäjä. Syntyi keskustelu kuuluisasta Krasovskin asiasta. Fjodor Vasiljevitsh kiivastui ja koetti todistaa, ettei asia ollut tuomiovallan ratkaistavissa, Ivan Jegorovitsh väitti päinvastoin pysyen kiinni omassa mielipiteessään, mutta Pjotr Ivanovitsh ei huolinut ottaa osaa koko väittelyyn, vaan selaili juuri ilmestynyttä sanomalehteä.

— Hyvät herrat! virkkoi hän yhtäkkiä, — Nyt on Ivan Iljitsh kuollut.

— Mitä sanotte?

— Lukekaa itse, — sanoi hän Fjodor Vasiljevitshille, ojentaen tälle vielä tuoreuttaan tuoksahtavan numeron.

Mustan kehyksen sisässä seisoi painettuna: "Sydämmellisellä murheella ilmoitan täten sukulaisille ja tuttaville, että rakastettu puolisoni, Oikeudenjäsen, Ivan Iljitsh Golovin vaipui kuolemanuneen 4:nä p:nä helmikuuta tänä 1882 vuonna. Ruumissaatto lähtee perjantaina k:lo 1, jälkeen puolenpäivän. Praskovja Fjodorovna Golovina."

Ivan Iljitsh oli ollut koossa-olevien herrojen virkatoveri, ja kaikki olivat hänestä pitäneet. Hän oli sairastanut jo muutamia viikkoja tautia, jota oli sanottu parantamattomaksi. Jo ennen oli ollut puhetta siitä, että siinä tapauksessa että tämä mies kuolee, Aleksejev voipi tulla määrätyksi hänen paikalleen, Aleksejevin paikalle taas — joko Vinnikov tahi Shtabel. Niin että kuullessaan Ivan Iljitshin nyt kuolleen, ajatteli jokainen läsnäolevista herroista ensimmäiseksi sitä, mikä merkitys tällä kuolemalla saattoi olla itse Oikeudenjäsenten tai heidän tuttavainsa paikanmuutoksiin ja virkaylennyksiin.

"Nyt varmaankin saan Shtabelin tai Vinnikovin paikan", — ajatteli Fjodor Vasiljevitsh. — "Minulle on se toki aikoja luvattukin ja tekee se ylennys minulle 800 ruplaa lisätuloja, paitsi kansliatöitä."

"Nyt täytyy pyytää lankomiehelle paikanmuutosta Kalugasta", — ajatteli Pjotr Ivanovitsh. — "Vaimoni on siitä suuresti ilahtuva. Nyt eivät enää saata sanoa, etten minä koskaan ole mitään tehnyt hänen sukulaistensa hyväksi."

— Niin minä ajattelinkin, ettei se mies enää nouse vuoteeltaan, — sanoi Pjotr Ivanovitsh ääneensä. — Sääli häntä!

— Mikäs häntä oikeastaan vaivasikaan?

— Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä päättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin, niin minusta näytti, että hän paranee.

— Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä saakka, vaikka aina olen aikonut.

— Olikos hän kuinka varoissa?

— Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.

— Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!

— Niin — teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.

— Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana, — sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin puhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas läksivät istuntoon.

Paitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat aiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa, jotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että kuollut oli juuri hän enkä minä.

"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut", niin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat taas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa väkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko suorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset — ajaa sielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.

Kaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.

Pjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin kanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa vainajaa kohtaan.

Ilmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin kuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä heidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin ja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan asunnolle.

Ivan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut ja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen seinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja kultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa turkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli tuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa yläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan, pysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: "tuhmasti se Ivan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun kanssasi".

Shvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo laiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina, hienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa Shvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä purevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.

Pjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan heidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi yläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän, silminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi ruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta Shvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja viittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä Pjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.

Pjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä. Yhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa ole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että tarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan varma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen astuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin kumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli hän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä, jotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen oli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha mummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat olivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen korvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka yllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen ilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki varpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin lattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan hienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh nähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli ollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen paljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja keveitä kumartelujaan — keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja nurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä käsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä, herkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.

Kuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti, vainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja pää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla tavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa kaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä, joka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut ja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli nähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa kauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet sellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty perusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin nuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr Ivanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei häntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden Pjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten hänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin sekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten sääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan selkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen, sileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin tointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä kaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen pelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu ei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä järjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina kopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan, kun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun ääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen, jotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa iltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan Pjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen Fjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut sallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana. Praskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta kaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin oli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään myöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä kummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi vastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten seurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: "Sielumessu alkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään."

Shvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella silminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta, mutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin, huokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi: "minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä"… ja katsahti häneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr Ivanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä ristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista ja sanoa: "uskokaa minua!" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän tunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski molemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.

— Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on teille puhuttavaa, — sanoi leski. — Ojentakaa minulle kätenne.

Pjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa sisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää Pjotr Ivanovitshille.

"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen osakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota halunnet", puhui hänen leikkivä katseensa.

Pjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin, ja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään. Astuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan vieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän ääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle vieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan. Praskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä istuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen varottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen tekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh, kuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä neuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta kretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan istumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin ahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan pääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh kohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa, painonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.

Leski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh istuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan allensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr Ivanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan, vieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty, vetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi itkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu ja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan otsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan Iljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla, jonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa. Leski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin, sanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh teki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri niin kuin toinen vakuutti.

— Olkaa hyvä ja tupakoikaa, — sanoi rouva jalomielisellä ja samalla masentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan hautauspaikan hinnasta.

Pjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin seikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä, mikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän toimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.

— Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, — selitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit toiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää, työnsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä virkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun tautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi minua — en sano: lohduttaa… vaan haihduttaa mielipahastani, niin on se huolenpito miesvainajastani. — Hän vetäsi jälleen nenäliinansa esiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti, ikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi puhumaan levollisesti.

— Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.

Pjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran vietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.

— Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.

— Niinkö tosiaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.

— Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan tuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään hän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa, enkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto kuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!

— Ja oliko hän todella tajullaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.

— Oli kyllä, — sopersi leski, — ihan viimehetkeen asti. Hän hyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten viedä Volodjan ulos.

Ajatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen tuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli nähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia, ja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli jälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten lytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.

"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi millä hetkellä tahansa tapahtua minullekin", ajatteli hän, ja hänestä tuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei itsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että tämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei tätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan tapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin mielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen lukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään, rauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan yksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema olisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan Iljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.

Kaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan kokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet kauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta, että vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan hermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan asiastansa.

— Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean, niin kauhean raskaalta! — ja hän rupesi jälleen itkemään.

Pjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä puhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: "otan osaa suruunne", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta lausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin: kuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja kruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr Ivanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi, että hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä Pjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi kiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän tahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän rahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan mietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan hallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada enempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä keinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti paperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.

Ruokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta isäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain romukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia, jotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta hänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli kokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä hoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen näköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä olisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana seisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu rikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle oli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen huoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori kimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se oli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he Pjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14 vuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin, alkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti hänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu alkoi — kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen ja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi otsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan katsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä läksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta Gerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan huoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet löytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen ylleen.

— Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, — virkkoi Pjotr Ivanovitsh jotakin sanoakseen. — Onko ikävä?

— Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran sinne mennään, — sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset talonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa, työnsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin vaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä vielä olisi tehtävää.

Pjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa suitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.

— Mihin käskette ajaa? — kysyi ajuri.

— Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin luo.

Ja sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa lopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava saapua viidenneksi.

II.

Ivan Iljitshin elämänkertomus on mitä yksinkertaisin ja tavallisin, ja samalla mitä kamalin.

Hän kuoli 45 vuotiaana ollessaan Ylioikeuston jäsen. Hänen isänsä oli virkamies, joka eri hallintoaloilla ja osastoilla Pietarissa oli suorittanut sen virkauran, mikä viepi ihmiset siihen asemaan, ettei heitä, vaikkakin selvästi näkyy, etteivät kelpaa täyttämään minkäänlaista todellista velvollisuutta, pitkällisen entisen palveluksensa nojalla kuitenkaan voida potkia pois ja jotka sentähden aina saavat keksittyjä tyhjäntoimittaja-virkoja hyvillä palkoilla — aina 6:sta 10:een tuhanteen ruplaan, joilla he sitten elelevät vanhuuden päiviin saakka.

Sellainen oli salaneuvos Ilja Jefimovitsh Golovin, kaikenkaltaisten tarpeettomien laitosten tarpeeton jäsen.

Hänellä oli kolme poikaa ja Ivan Iljitsh oli niistä ikäjärjestyksessä toinen. Vanhin oli suorittanut samallaisen loistouran kuin isäkin, vaikka vain toisella hallinnonalalla, ja lähestyi jo sitä virka-ikää, jolloin tuo ansaitsematon palkankorotus saadaan. Kolmas poika oli onnenhylkiö. Eri aloilla palvellen oli hän joka-paikassa turmellut asiansa ja palveli nyt rautatiellä, ja sekä isä että veljet ja varsinkaan heidän vaimonsa eivät halunneet tavata häntä eivätkä ilman välttämättömintä pakkoa pitäneet velvollisuutenaan edes muistaa hänen olemassaoloaan. Sisar oli naimisissa parooni Grefin kanssa, joka oli samallainen pietarilainen virkamies kuin hänen appensakin. Ivan Iljitsh oli le phenix de la famille, niinkuin ranskaksi sanottiin. Hän ei ollut niin kylmäkiskoinen eikä täsmällinen kuin vanhin veli eikä niin kykenemätön kuin nuorin veli. Hän oli heidän keskiväliltään — älykäs, vilkas, miellyttävä ja seurataitoinen mies. Hän oli saanut koulukasvatuksensa yhdessä nuorimman veljen kanssa oikeustiedetten alalla. Nuorin veli ei päässyt koulua läpi, vaan karkoitettiin 5:nneltä luokalta. Ivan Iljitsh taas suoritti koulukurssinsa hyvin. Lakitieteissä hän jo silloin oli se, mikä hän oli sittemmin koko elämänsä ajan: kyvykäs, hilpeän hyväntahtoinen, ihmisystävällinen mies, joka kuitenkin tunnollisesti täytti sen, minkä piti velvollisuutenaan, ja velvollisuutenaan hän taas piti kaikkea sitä, mitä muutkin korkeammassa asemassa olevat henkilöt sinä pitivät. Hän ei ollut mikään suosionetsiskelijä ei poikana eikä sitten täytenä miehenä, vaan hänessä oli nuoruudestaan saakka se ominaisuus että hän, kuten kärpänen valoa kohti, pyrki korkeammassa asemassa olevien ihmisten piiriin, omisti itselleen heidän käytöstapojaan, heidän elämänkatsomuksiaan ja rakenteli ystävällisiä suhteita heidän kanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden huvitukset vierivät hänen ohitsensa tuntuvia jälkiä jättämättä, hän saattoi kyllä antautua herkkätunteisuuden ja kunnianhimon valtaan ja lopuksi, ylemmissä piireissä, vapaamielisyydenkin valtaan, mutta kaikki pysähtyi määrättyihin rajoihin, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti osoitti.

Koulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen näyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa itseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan että samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat henkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos kohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä hävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.

Päästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella sekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi Ivan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin hienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan päällekirjoituksella: "respice finem", lausui juhlalliset jäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen Dononilla — jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen, liinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä kantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista makasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut virkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä varten.

Maaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen yhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut koulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja vietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti hän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä ylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja lahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä, hänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.

Huolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen iloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen, virallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa hän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen, kohtelias ja tuollainen bon enfant, niinkuin hänestä hänen esimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin kotonaan.

Oli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita erääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen juristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa sekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien mukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin kaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella yhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin ylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää rumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il faut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin, puhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia, mitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa asemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan Iljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui muutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin uusia ihmisiä.

Ja Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.

Hänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan, vaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää kaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa paikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille liikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen paperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.

Tutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainen comme il faut, säädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet yksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen virkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi taas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin entinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika mukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä kekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain ja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä päällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan paperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat hänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia olivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli lähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut hauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten, hänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa toisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee heidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä oli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi Ivan Iljitsh että kaikki, — ehdottomasti kaikki, — tärkeimmätkin, itsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että tarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan, ja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen joko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo häntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava hänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä valtaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja, mutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä lieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen hänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia toimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta itsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä pukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä asia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla ilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi ja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli noudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä miehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.

Siirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan Iljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen uuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän asettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja valitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten ja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta, oli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen. Tämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta ulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa ja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.

Ivan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi: tuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä ja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi korttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn lyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin hienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.

Pari vuotta tässä uudessa virassa oltuaan kohtasi Ivan Iljitsh tulevan vaimonsa. Praskovja Fjodorovna Michel oli kaikista viehättävin, älykkäin ja loistavin neitonen siinä piirissä, jonka keskuudessa Ivan Iljitsh liikkui. Ensin joutui hän vain leikilliseen, keveään suhteeseen tämän neidin kanssa, pitäen sitä vain tavallisena huvituksena ja virvoituksena virkavaivojensa lomassa.

Ollessaan nuorena virkamiehenä erityisiä toimia varten, oli Ivan Iljitsh ylipäänsä ottanut osaa kaikkiin tanssiaisiin, mutta tultuaan tutkintotuomariksi nähtiin hänet enää vain poikkeustapauksessa tanssimassa. Hän otti nyt osaa näihin huveihin vain sillä mielellä, että vaikka olikin uuden virkalaitoksen miehiä sekä kuului viidenteen arvoluokkaan, niin kas kyllä tässä, jos niin tarvittiin, tanssiakkin osattiin ja, ehkä vielä paremmin kuin joku muu! Niinpä hän vain joskus ihmeeksi iltojen lopussa tanssi Praskovja Fjodorovnankin kanssa ja voitti etupäässä näiden tanssien ajalla hänen sydämmensä. Tyttö rakastui häneen, ja vaikka Ivan Iljitshillä ei ollut selvästi määriteltyä aikomusta mennä naimisiin, niin hän, koska tyttö häneen kerran rakastui, teki itsellensä kysymyksen: "Miksikäs minä en tosiaankin saattaisi mennä naimisiin?"

Neiti Praskovja Fjodorovna oli hyvästä aatelisperheestä eikä ollut ulkomuodoltaankaan ruma, ja olipa hänellä vähän omaisuuttakin. Tosinhan Ivan Iljitsh mielestään olisi voinut tehdä loistavammankin naimakaupan kuin tämä, mutta kyllä tämäkin jo hänelle kelpasi. Hänellähän oli itsellä oma palkkansa, ja tytöllä, toivoi hän, tulisi olemaan yhtä paljon. Sukulaisuussuhde oli sovelias, ja neito tuollainen suloinen, sievoinen, täysin säädyllinen naikkonen. Mutta yhtä väärin kuin olisi sanoa, että Ivan Iljitsh meni naimisiin sentähden, että muka rakastui morsiammeensa tai löysi hänessä vastakaikua elämänkatsomuksilleen, yhtä väärin olisi sanoa, että hän nai siksi, että hänen seurapiiriinsä kuuluvat ihmiset hyväksyivät tämän naimaliiton. Ivan Iljitsh meni naimisiin hiukan kumpaakin näkökantaa silmälläpitäen: hän teki omalle itselleen mieliksi hankkiessaan sellaisen vaimon, ja samalla hän myös teki sen, mitä ylemmässä asemassa olevat ihmiset pitivät luonnollisena.

Ja niin joutui Ivan Iljitsh naimisiin. Itse naimisen suoritus ja avio-elämän ensi aika aviollisine hyväilyineen, uusine huonekaluineen, uusine ruoka-astioineen, uusine liinavaatteineen, aina vaimon raskaaksitulemiseen asti, kävi sangen hyvin, niin että Ivan Iljitsh jo alkoi arvella, ettei naiminen ainoastaan ole häiritsemättä sitä kevyen, suloisen, hauskan ja aina säädyllisen ja seurapiirin hyväksymän elämän luonnetta, jonka Ivan Iljitsh katsoi ylipäänsä elämään kuuluvaksi, vaan vieläpä tekee elämänilon kaksinkertaiseksi. Mutta silloin, vaimon raskaudentilan ensi kuukausista alkaen, ilmaantui sellaista uutta, odottamatonta, epämieluista, painostavaa ja säädytöntä, jota ei mitenkään olisi voinut odottaa, ja josta ei mitenkään voinut päästä erilleen.

Vaimo alkoi nimittäin ilman pienintäkään aihetta, niinkuin Ivan Iljitshistä näytti, de gaité de coeur, kuten hän itselleen sanoi, rikkoa elämän suloa ja sopusointua: hän oli mustasukkainen ilman mitään syytä, vaati häneltä keimailevaa huomiota itseään kohtaan, etsi riitaa kaikesta sekä pani toimeen ikäviä ja raakoja kohtauksia.

Ensi alussa Ivan Iljitsh toivoi voivansa vapautua tästä tukalasta asemasta sillä samalla kevyellä ja säädyllisellä elämään-suhtautumisellaan, joka aina ennen oli hänet auttanut pulasta; hän koetti olla välittämättä vaimonsa pahantuulisuudesta, vietti entiseen tapaansa hauskaa ja kevyttä elämää, kutsuskeli luokseen ystäviä korttia lyömään ja ajoi myös itse toisinaan klubiin tai tovereinsa luo. Mutta erään kerran alkoi vaimo kiihkeästi, raaoin sanoin häntä haukkua ja jatkoi itsepäisesti tätä haukkumistaan joka-kerran, jolloin mies ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan, silminnähtävästi lujasti päättäneenä olla herkeämättä siihen asti, että toinen nöyrtyy, s.o. jää kotiin istumaan ja ikävöimään kuten hän itsekkin. Silloin kauhistui vihdoinkin Ivan Iljitsh. Hän ymmärsi, ettei avioelämä, ainakaan hänen vaimonsa kanssa, aina lisää elämän sopusuhtaisuutta, vaan päinvastoin sitä usein häiritsee, ja että siis on välttämätöntä varjella itsensä tästä häiriöstä. Ja Ivan Iljitsh rupesi etsimään siihen keinoja. Koska virkatoimi oli ainoa, jota Praskovja Fjodorovna piti pätevänä, niin alkoi Ivan Iljitsh sen ja siitä aiheutuvien virkavelvollisuuksien avulla taistella vaimoansa vastaan koettaen siten saada aidatuksi itselleen oman riippumattoman mailinansa.

Tämä tarve aidata itselleen oma mailmansa ulkopuolella perhettä, kävi Ivan Iljitshille vielä pysyväisemmäksi senjälkeen kun lapsi oli syntynyt ja sitä oli kaikellaisilla epäonnistuneilla tavoilla koetettu ruokkia ja hoitaa, ja äiti ja lapsi sairastuivat tauteihin, milloin todellisiin, milloin luuloteltuihin, joihin kaikkiin Ivan Iljitshin osanottoa vaadittiin, mutta joista hän ei voinut mitään ymmärtää.

Sitä mukaa kuin vaimo kävi yhä kärtyisämmäksi ja oikullisemmaksi, täytyi Ivan Iljitshinkin yhä enemmän oppia kantamaan elämänsä taakkaa, ja hän alkoi nyt enemmän kiintyä virkatoimeensa sekä tuli kunnianhimoisemmaksi kuin oli ollut ennen.

Sangen pian, ei enemmän kuin vuoden päästä naimisiinmenon jälkeen, ymmärsi Ivan Iljitsh, että aviollinen elämä, joka toi jonkunverran mukavuuksia elämään, todellisuudessa on kovin monimutkainen ja raskas laitos, jota varten, täyttääkseen siinä velvollisuutensa s.o. viettääkseen sopusuhtaista, hienon-mailman hyväksymää elämää, täytyy luoda määrätty suhde, kuten virkaakin varten.

Tällaisen suhteen avioelämäänsä varten loikin Ivan Iljitsh itselleen. Hän vaati perhe-elämältä ainoastaan niitä mukavuuksia, joita hänen vaimonsa hänelle emäntänä voi antaa, ja jotka koskivat esimerkiksi päivällisen laittoa ja vuoteen tekoa, sekä etupäässä sitä sopusointuisuutta ulkonaisissa muodoissa, minkä seuraelämän mielipide oli määrännyt. Kaikessa muussa etsi hän hilpeätä hauskuutusta ja, jos sitä sattui löytämään, niin oli hyvin kiitollinen. Jos hän taas kohtasi vastustusta ja murinaa, niin hän heti poistui tuohon erotettuun, omaan aitaamaansa työmailmaan ja pakoitti itsensä siinä löytämään viehätystä.

Ivan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen vuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät velvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet tahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä Ivan Iljitshillä toimessaan oli — kaikki tämä kiinnitti hänet yhä lujemmin virkaansa.

Tuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta Ivan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei läpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.

Seitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin Ivan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat sinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne he muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä täällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden kävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.

Kaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua, nuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet miehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät kysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat nämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia harvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken voi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin pieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta joilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle toinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi voinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt kovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan luonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin. Hänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä ikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja sopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä vähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli pakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi syrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että Ivan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset keskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa. Tunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon kenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään oikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä että alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa, minkä tunsi omaavansa, — kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä toverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti hänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän juoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin hauskasti ja säädyllisesti.

Siten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo 16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle jäi kimnasistipoikanen — eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh oli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen, mutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan, kimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan, joka koulua kävi, huonosti edistynyt.

III.

Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se, että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas jätettiin huomioonottamatta.

Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen, että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen — että kaikki hänet olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, — hän yksin tiesi, että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.

Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.

Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa sekä, rangaistakseen heitä, niitä, jotka eivät olleet pitäneet hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.

Toisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista kielloista, matkustikin Pietariin.

Hän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään viidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään erikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain paikkaa, — viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa, pankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa tullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli erota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.

Ja kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä tällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S. Iljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman, että ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr Ivanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.

Esitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle, erikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle oli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli nimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli Ivan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.

Moskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi, ja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta sai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan oikeusministeristössä.

Viikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:

Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan määräykseni.

Mainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh odottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän kohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen palkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki harmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu, ja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.

Hän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään aikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään syntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle Pietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen vihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka kaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä kovasti rakastivat siellä Pietarissa.

Praskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan kaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan suunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli muutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat olivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että hänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille kuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.

Ivan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä p:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin aikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden kuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan määräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin oli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja Fjodorovnan sielussa päätetty.

Ja nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään olivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain vähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä sellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton ensi-vuosina.

Ivan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan, mutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä oli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen perhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti pois yksikseen.

Hilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota vielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko ajalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista mies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin rakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone, rouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, — kaikki kuin vartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen, valitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin vanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi kasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen asettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi, huomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki että kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon ja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän salinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista vierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen, korukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset, maljat, pronssikapineet pitkin seinämiä — kaikki jo paikoilleen pantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa ja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen. He eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui varsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat sisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään omaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin todellisuudessa — hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti ja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli odottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli hänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä esimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin, suoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että usein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä itse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi hän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle, kuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti alas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja satutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa vähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi itsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän kirjoitti omaisilleen: "minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta nuoremmaksi!" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun kuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä tulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen näkivät.

Tosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti on kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla, jotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat toinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta, kukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset käyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten kaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset, ettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne näyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut omaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun, valmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli aukaissut oven — kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he sitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen mielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä erinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan, imien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun Praskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä, tiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin hän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja säikäyttänyt verhoilijan.

— Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi voinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti. Käyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian paranee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.

Ja niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina, silloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi huone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään tuntunut puuttuvan kuin mitätön summa — viitisen sataa ruplaa. Varsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun järjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa, tilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun verran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat sentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että kaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut mitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin jotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia tuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.

Vietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh tavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli ensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta. (Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai risautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa järjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä kipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen hänen uskonsa mukaan oli määräkin solua — kevyesti, hauskasti ja säädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden, puki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä aina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin tutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita, istunnoita — sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi osata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa virka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa mitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy olla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia. Tulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin. Ivan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla mitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä henkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka voi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella, — niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh kaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa ihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian kuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän kyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan Iljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön ja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin, kuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa toisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen sentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis vaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset vaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi, hauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.

Lomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan politiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja kaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla taiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan yhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten kotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin kaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti koulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen sanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli hyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan Iljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan tullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli lakipykäliä, — vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä lain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin hauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan jos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa kuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin mielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui hienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto koetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen ajanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty muiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.

Erään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli hauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon kanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet oli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että kaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin omin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että leivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa. Se oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi miehelleen: "voi sua sen pöllöpää!" jonka johdosta toinen, päähänsä tarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta. Mutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta seuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen naisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu "Haihduta huoleni"-nimisen yhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden iloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan Iljitshin todellisina iloina olivat — ruuvipelin ilot. Hänen täytyi tunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen, ei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen hyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta välttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä erota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää oikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten haukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten lisäksi oli sattunut hiukan voittamaan — hiukan vain, sillä suuret summat olivat ikäviä — niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin suloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.

Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän talostaan.

Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana. Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev, Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui sangen hyvältä.

IV.

Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä, että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. — Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua, jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä, josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus, joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille, että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta. Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista, milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi. Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen mielensä kiukkua.

Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.

Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella, jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja sitä, niin silloin… j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään. Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan kuului vain otaksumien punnitseminen — oliko tässä kysymyksessä munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko. Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat — huonosti, vaan että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.

Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: — me sairaat taidamme useinkin tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?…

Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."

— Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja mukavana, — lausui lääkäri. — Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.

Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.

Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia, epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti. Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta. Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit — kaikissa niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu, joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen jäydäntää sisässään.

Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.

— No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, — sanoi vaimo, — katsohan nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.

Ja rouva läksi pukeutumaan.

Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa, ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. — No, mitäpäs siitä, — arveli hän, — ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole kerrassa mitään hätää.

Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus. Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin, ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut. Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.

Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan, tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan sairauteensa.

Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt. Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon. Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi…" Ja hän suuttui sattuneeseen onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa. Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia. Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.

Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen. Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon. Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa hyvä tuttava — eräs sangen kelvollinen lääkäri — hän taas määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia! Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään — ja nyt olkoon loppu näille horjuvaisuuksille!…" Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi, niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää, millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä, oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", — puheli rouva tuttavilleen, — "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka yöllä."

— No milloinkas tässä sitten saisi! — sanoo Ivan Iljitsh harmistuneena, — jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.

— Entäpäs eilen Shebekin kanssa?

— Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.

— No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse parantumaan, ja meitä vain kiusaat.

Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa, joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut, mutta hänen ei silti ollut helpompi.

Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin, olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.

Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen. Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia — ja kannatti 2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa, kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa voipi riemuita korttipelistä.

Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.

Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää". Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen olemukseensa.

Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille, pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia, joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä säälinyt.

V.

Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa, tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon, parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike vahvisti todeksi kaiken.

— Mitä, olenko muuttunut?

— Ky-kyllä… muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen — ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti, tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen, hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo varpaisillaan ja alkoi kuunnella.

— Ei, sinä liioittelet, — puhui Praskovja Fjodorovna.

— En liioittele! Sinä et sitä näe — hän on kuin kuollut ihminen, katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?

— Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri) mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin…

Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken, mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.

— Mihin nyt, Jean? — kysyi vaimo omituisen surumielisin ja harvinaisen suopein kasvonilmein.

Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti synkästi puolisoonsa.

— Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.

Ja hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen kanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli kauvan hänen kanssaan.

Tarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä, mitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän ymmärtämään kaikki.

Oli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä tulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn, heikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen — ja kaikki tulee reilaan.

Hän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti puhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen. Vihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen. Hän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä tunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia, johon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä muisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa umpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi vierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin, soiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi, tyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin kuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän ei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä ajatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi huoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen pienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne, riisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä lukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo toivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja irtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui. "Niin, kyllä se niin on kaikki", — sanoi hän itsekseen. — "Täytyy vain auttaa luontoa." Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä ottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi rohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. "Tasasuhtaisesti nautittava ja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän paremmalta, paljonkin paremmalta." Hän alkoi hypistellä kylkeä, eikä hypistely koskenut kipeää. "Niin, eihän tuo tunnu — minä taidan tosiaankin jo voida paljon paremmin." Hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui kyljelleen… "Umpisuoli paranee, imeytyminen tapahtuu." Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän, kolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja suussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni. "Jumalani, jumalani!" — sopersi hän, — "taasen, taasen se tuntuu eikä ikinä lakkaa." Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan toisessa valossa. "Umpisuoli! munaskuu!" — sanoi hän itsekseen. — "Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja… kuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä voi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki, paitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan viikoista, päivistä — se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on ollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä — nyt lähden sinne. Minne?" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi. Hän kuuli vain sydämmensä iskut.

"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa? Ei mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole olemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo." Hän hypähti ylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin, pudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin tyynyjen päälle. "Minkätähden? vaan samase", — puheli hän itsekseen tuijottaen silmät-auki pimeyteen. — "Kun kerran on kuoltava, niin on kuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää, eikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven takaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään välitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä! Minulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä. Vaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!" Kiukku salpasi hänen hengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta. "Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä hirveä pelko?" Hän kohottautui vuoteessaan.

"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki uudestaan alusta saakka". Ja hän alkoi ajatella. "Niin, taudin alku. Ensin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä iloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua hiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa, sitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas riensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua. Voimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut eikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä tässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen parantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?" Jälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan tulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää, hän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä kovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen seljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.

Vieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna saatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi sisään.

— Mikä nyt?

— Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.

Rouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti hengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään, ja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.

— Mikä sinua vaivaa, Jean?

— E-ei mikään. Ka-kaa-sin… Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan ymmärrä, ajatteli hän itsekseen.

Puoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän pystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen oli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies samalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.

— Voitko huonommin?

— Ky-kyllä.

Rouva pudisti päätään ja jäi istumaan.

— Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin käymään?

Tämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla säälimättä rahaa.

Mies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi "ei".

Vaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään otsalle.

Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä häntä luotaan.

— Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.

— Hm, niin.

VI.

Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään voinut ymmärtää koko asiaa.

Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis Kaijus on kuolevainen — oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden. Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento: hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen, suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua, josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?

Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen tunteineen, ajatuksineen — hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut liian hirveätä!

Näin hänestä tuntui.

"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi, mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" — puheli hän itsekseen. — "Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä on selitettävä?"

Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä, sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden, säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.

Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa, jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä käsiksi virkatoimiini — sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti, miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa, kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu, alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi toimintaansa, — ja samalla hän, kuolema, tuli ja asettui suoraan hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään: onko siis vain se totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä. Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä oikeusvirastossakaan voinut välttää sitä. Kaikista pahinta oli se, ettei se houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi, katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.

Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä suojasivatkin, niin ne kohta taas — jolleivät juuri särkyneet, niin ainakin — paistoivat läpi, ikäänkuin se olisi tunkeutunut puhki kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.

Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka koristamiseksi hän — kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt oli ajatella — oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan. Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan paikoilleen.

Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä ahdisteli, — sitä ei silloin ollut näkyvissä.

Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo: "älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet itsesi!" — ja silloin se taas äkkiä välähti verhojen lävitse niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään takovaa kipua, — niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?

"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja kuitenkin se on totta."

Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa — voimatta mitään tehdä. Vain tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!

VII.

Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa, palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse — tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.

Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut. Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi, helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.

Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan, mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja vastenmielisemmiksi.

Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.

Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki — Gerasim.

Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan Iljitsh hämilleen.

Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan, vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi näkyivät.

Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa, astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei loukkaisi sairasta — meni astian luokse.

— Gerasim… — sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.

Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat, yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä parranhaituvia.

— Mitä suvaitsette?

— Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta minä en sille mitään voi.

— Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. — Miksikäs minä en näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.

Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua taas palasi huoneeseen.

Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.

— Gerasim, — sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi huuhdotun astian paikoilleen. — Ole niin hyvä ja tule minua auttamaan.

Gerasim meni.

— Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen lähettänyt kaupungille.

Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan. Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.

— Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.

Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.

— Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.

Gerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti Ivan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen suloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan ylöspäin.

— Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, — selitti yhä Ivan Iljitsh.

— Asetahan vielä tuo tyyny alleni.

Gerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn hänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa kun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne alas, tuntui hänestä taas pahemmalta.

— Gerasim, — sanoi hän hänelle, — oletko nyt hyvin töissä kiinni?

— En suinkaan, herra tuomari, — vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta tavotellen.

— Mitä tehtäviä sinulla vielä on?

— Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa huomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.

— Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, — saatatko?

— Miksikäs ei, käyhän se laatuun.

Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui, että tämä asento huojensi kipua.

— Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?

— Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.

Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.

Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan päinvastoin rauhoitti.

Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas, mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä, minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin ottamaan osaa tähän valheeseen.

Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe, joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle — se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä, jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle. Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:

— Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! — Näin hän lausui ilmaisten sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku uhraa saman vaivan.

Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, — vaikka kovasti häpesikin sitä tunnustaa — sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt — hän yhtäkkiä tekeytyi totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi, myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.

VIII.

Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta, valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä, vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.

— Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.

"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:

— En tahdo.

— Ettekös halua siirtyä sohvaan?

"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa", ajatteli potilas, ja vastasi vain:

— En halua, jätä minut rauhaan.

Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.

— Mitä haluatte?

— Annas kelloni!

Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.

— Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?

— Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä kaipaatte. Menenkös herättämään?

— Älä, ei tarvitse. — "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli hän. — Tuota niin… tuoppas sitä teetä, — sanoi hän ääneen.

Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, — lääkkeet."

— Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi, miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.

— Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.

Pjotr läksi.

Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta. "Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"

Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.

— Niin, — sopersi hän, — vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle. Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.

Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja katsahti peiliin. Häntä hirvitti, — hirvitti varsinkin se, kun hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.

Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen. Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi. Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.

Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin, että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin on ihan mahdotonta!"

Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa — että mitä te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme. Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut eikä voi sitä pois riistää — aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.

Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.

— Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan jahka ensin lämmittelen, — sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka heti laittaa asiat kuntoon.

— No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.

Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että "kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"

Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:

"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?" Matta tohtori ei ole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.

Ja Ivan Iljitsh sanoo:

— Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä. Ettekö voisi jotakin keksiä?

— Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi lämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää minun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä. — Ja tohtori puristaa potilaan kättä.

Ja jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin tutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta — ja taas alkavat nuot koputukset ja kuulostukset.

Ivan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja pelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen hänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin alemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia voimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta, aivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin kun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä syyn, miksi he valehtelevat.

Tohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä koputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja rouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu ilmoitettu tohtorin saapumisesta.

Praskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti vakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain väärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.

Ivan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä kiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen hipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden, hänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen kosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä tulvahtaa vaimoansa vastaan.

Vaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään. Kuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota hän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen suhteen mieheensä — sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi, ja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä taivuttaa terveyttään hoitamaan — eikä voi enää muuttaa suhdettaan häneen.

— Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin vahingollista, — jalat ylöspäin.

Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään jalkojaan ylhäällä.

Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa anteeksi."

Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään, ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa — niin nimitettiin jokapäiväistä tohtoria — tutkimaan ja tuomitsemaan sairaan tilaa.

— Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden, — sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää. Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään erottaa.

Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan päinvastainen käsitys.

Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon. Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin — niin että jälleen tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas järjestykseensä.

Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin, kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta terveeksi tulemiseen? — vastasi hän, ettei tietysti takuuseen voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse, jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa palkkion kuuluisalle tohtorille.

Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot — ja sama, oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.

Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää — ja hänelle kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.

Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana. Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä nautintoa.

Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen, tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti, vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi tohtorin määräysten mukaan!

— Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?

— Tulkoot vain.

Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna, tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän oli sen pannut tahallaan näytteille.

Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa, jotka häiritsivät hänen onneansa!

Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka käherrettynä à la Capoul, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.

Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen, yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento. Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.

Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.

Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"

— Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.

Praskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on mainio — varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen. Ja niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja luonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on aina ja ijäti sama.

Kesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan Iljitshiin — ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja vaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä silminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata, mutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä loppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta ryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe äkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella on olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten vaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui varomattomasti.

— Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, — sanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja hymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen, joka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös kahisuttaen hameitaan.

Kaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.

Kun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta ei ollut — se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt jäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut keveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.

Jälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä yksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.

— Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, — vastasi potilas Pjotrin kysymykseen.

IX.

Myöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä huoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä ja — sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois ja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään raottaen: — Ei. Mene itse!

— Kärsitkö sinä kovin?

— Samapa se.

— Ota ooppiumia.

Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy alas ja — herää.

Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu kolottaa hänen ruumiissaan.

— Mene pois, Gerasim, — sopertaa sairas.

— Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.

— Ei tarvitse, mene pois.

Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi. Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.

"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua kidutat?"

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle olen tehnyt, mitä?"

Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla, vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.

— Mitä sinä tahdot? — oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava käsite, minkä hän kuuli. — Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? — toisti hän itselleen. — Mitäkö? — Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että saisi elää! — kuului vastaus.

Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.

— Elää? Kuinka elää? — kysyi sielun ääni.

— Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, — hauskasti ja hyvästi.

— Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? — kysyi ääni.

Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen — paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.

Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh, niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.

Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen. Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin. Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen sisäinen elämänsä muuttunut.

Naimisiinmeno… niin yhtäkkiä myös pettymys… ja vaimon suusta tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä — yhtä-menoa ja yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin. Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut… Ja siinä nyt tulokset — kuole pois!

Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.

Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.

Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea oikeus tulee!"… Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?…Ja hän lakkasi itkemästä ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on tullut?

Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää hän aina oli viettänyt.

X.

Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan, jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?" Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.

Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa, milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.

Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta, ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.

Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt — muistella, kuinka hän aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.

Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa olemassaolon, — tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät. Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen leikkikalunsa… "Mitäs niistä… se käy liian kipeää", mutisi hän itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut. "Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme kuka-käskiä, mutta mamma — toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.

Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua. Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän alaspäin kohti kuolemaa…"

Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo, että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta väsyneet silmänsä — joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä hänen edessään häämötti — sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi, miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin, kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa", arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta, säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä siis kärsimys ja kuolema?"

XI.

Niin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan Iljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet julkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui Praskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle jotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana yönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja Fjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta eri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja katsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.

Rouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo ei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen viha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.

— Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! — lausui sairas.

Rouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni tervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin tuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti, että hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset vaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.

— Mekös tässä olemme syypäät? — virkkoi Liisa äidilleen. — Aivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta tarvitseekos meitäkään kiusata?

Tohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle lyhyesti "on" ja "ei" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä sanoi lopuksi:

— Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut rauhaan!

— Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, — arveli tohtori.

— Ette toki sitäkään voi, — antakaa minun olla.

Tohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle, että siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on — ooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.

Tohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja totta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään olivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin kidutuksensa.

Hänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä, kun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin, jykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: "mitäs, jos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni — ei olekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?"

Hänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt kerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt elämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat taisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat ihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka hän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin olla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen leipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki nuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla väärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan nyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo, mitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!

"Mutta jos se on näin, — sanoi hän itsekseen, — ja minä poistun elämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle oli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin — mitäs silloin?" Hän kääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella koko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja senjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin jokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle oikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän näki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki selvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli kauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman. Tämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä kymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi vaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän niihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.

Hänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin, mutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki pois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.

Vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi:

— Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se ei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein… Eihän se mitään haittaa. Useinhan terveetkin…

Ivan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:

— Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? — Ei tarvitse! Tai… no niin…

Rouva tillahti itkemään.

— Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin lempeä.

— Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, — sopersi sairas.

Kun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja tunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta kärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän alkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista. Kyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.

Kun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen vähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi miettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. "Elää, elää minä tahdon!" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan lausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:

— Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?

Ja katsomatta häneen, mutisi potilas: "niin kyllä".

Rouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy — kaikki puhuivat hänelle samaa: "ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja millä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän ja kuoleman." Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja vihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana lähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen sisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.

Hänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat "niin kyllä", oli kamala. Sen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän, heikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja ärjäsi:

— Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!

XII.

Tästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto, joka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa olla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli vaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt, että hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut, loppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.

— Oo! oo! oo! — huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä ääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.

Kokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään ajan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan näkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii teloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi pelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä kauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen on syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän siitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää häntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä elämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja vaivasi häntä kaikista enin.

Yhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että hengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun, ja — siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä tapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun luulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä takaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. "Niin, ei mikään ole ollut sitä", sanoi hän itsekseen. — "Mutta ei se mitään haittaa. Vielä, vielä voipi tehdä sitä. Mitä se on tuo: sitä?" kysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.

Tämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen ja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan epätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän. Poika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti itkemään.

Juuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi valon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan se, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän kysyi itseltään: mikä se on tuo "se"? — ja vaikeni, kuulostellen vastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän silmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa sääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen. Vaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja poskella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä kohtaan.

"Niin, minä olen heille vaivaksi", — ajatteli hän. — "He surkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen." Hän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta suustaan. "Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja", ajatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:

— Vie hänet pois… minun käy sääliksi… Sinua myös… —

Hän tahtoi vielä sanoa "anna anteeksi", mutta tulikin sanoneeksi "anna mennä", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain kättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.

Ja yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut eikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä kertaa — kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta. Sääli heitä, omaisia, — täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi kipeästi. Vapauttaa heidät — ja itsekkin vapautua kärsimyksistä. "Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!" — ajatteli hän. — "Mutta kipu?" kysyi hän itseltään. "Mihinkäs se on joutunut? — Hohoi, missäs olet kipu?"

Hän alkoi kuunnella. "Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä — jäytäköön vain!"

"Mutta kuolema? Missä se on?"

Hän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt. Missä se on? millainen on kuolema? — ei ollutkaan mitään kauhua enää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.

Kuoleman asemesta oli valkeus.

— Sepä ihmeellistä! — sopersi hän äkisti ääneensä. — Mikä riemu minun rinnassani!

Kaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän silmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä tosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin korahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä. Sitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.

— Loppunut! — lausui joku hänen vieressään.

Hän kuuli nämät sanat ja toisti ne sielussaan. "Loppunut on kuolema", — sanoi hän itselleen. — "Sitä ei ole enää." Hän vetäsi ilmaa sisäänsä, pysähtyi kesken henkäystä, oikaisihen suoraksi — ja kuoli.

(Kirjoitettu 25 p. maalisk. v. 1886.)