E-text prepared by Jari Koivisto

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/52982

LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS I

Kolme novellia

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. Arvid Järnefelt

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
Päivälehden kirjapainossa 1904.

SISÄLLYS:

Lukijalle.

Lapsuus:

I. Kotiopettaja Karl Ivanovitsh.
II. Äiti.
III. Isä.
IV. Oppitunnit.
V. Mielipuoli.
VI. Metsästysretken valmistukset.
VII. Metsästys.
VIII. Leikit.
IX. Vähä niinkuin ensimäisen rakkauden tapaista.
X. Mikä ihminen oli isäni?
XI. Työhuoneen ja vierashuoneen toimia.
XII. Grisha.
XIII. Natalia Savishna.
XIV. Ero kodista.
XV. Lapsuus.
XVI. Runoelma.
XVII. Ruhtinatar Kornakova.
XVIII. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.
XIX. Iivinit.
XX. Tulee vieraita.
XXI. Ennen masurkkaa.
XXII. Masurkka.
XXIII. Masurkan jälkeen.
XXIV. Vuoteella.
XXV. Kirje.
XXVI. Mikä meitä maalla odotti.
XXVII. Suru.
XXVIII. Viimeiset surulliset muistot.

LUKIJALLE.

Tästä Leo Tolstoin teoksesta ilmestyi Venäjällä ensimäinen osa. "Lapsuus", jo vuonna 1852, ja oli kirjailijan ensimäisiä julkaisuja. Sittemmin ilmestyi teoksen toinen osa, "Poika-ikä", v. 1854, ja vihdoin kolmas osa, "Nuoruus" yhdessä edellisten osien kanssa eli siis koko teos yhtenäisenä kolmiosaisena kertomuksena v. 1857. Leo Tolstoin nimi tuli sen johdosta heti tunnetuksi yli koko Venäjän, vieläpä laajalti sen ulkopuolellakin.

Vaikka tällä elämänkuvauksella, katsoen sen tavattomaan vilkkauteen ja syvällisiin sielullisiin analyyseihin, helposti saattaisi otaksua olevan autobiograafisen luonteen, ei asianlaita ole kuitenkaan sellainen, — kuten myöskin tekijän läheinen ystävä N. Strahow asiantuntijana vakuuttaa. Tämä koskenee erittäinkin kertomuksen muutamia etualalla olevia sivuhenkilöitä. Niinpä esimerkiksi tekijän äiti on kuollut paljoa aikasemmin kuin kertomuksessa kuvataan. Kertomuksen "isän" mallina lienee myös ollut juku toinen henkilö kuin kirjailijan isä.

Mutta mitä päähenkilöön tulee, joka ensimäisessä personassa kertoo tässä elämäkertaansa, niin voinee erehtymättä sanoa, että tekijän omat syvimmät ja voimakkaimmat lapsuuden vaikutukset ovat ainoastaan siirretyt objektiivisesti kuviteltuun ja piirreltyyn romaanihenkilöön.

Kertoja vie lukijan valoisaan, tunteista rikkaaseen, lämpimään lapsuuteensa; sitten yhtä elävästi kuvaa poika-ikänsä levottomampaa, ristiriitaisuuksia sisältävää ja jo vähän kylmyyttä huokuvaa kehityskautta, sekä tekee vihdoin tiliä nuoruutensa ajoista, joihin lapsuuden valoisat vaikutukset ovat peräti sammuksissa ja hän seisoo — vaikka kotolaisten, ystäväin ja seurapiirin ympäröimänä — sittenkin ypö yksin täydellisen turmeltumisen ja oman siveellisen tunnon tienhaarassa. Tässä kaikessa on niin paljon elettyä ja koettua, niin paljon yleisinhimillistä, että, huolimatta kertomuksessa esitetyn aitovenäläisen ylimyselämän oudoista ulkonaisista puitteista, jokainen lukija, joka tämän kertomuksen lukee, on uudestaan elävä oman muinaisen lapsuutensa muistoja, onpa hänessä ehkä heräävä semmoisiakin muistoja, jotka muuten olisivat ikuisiksi painuneet unhotukseen.

Ainoastaan elettyä ja koettua voi niin kuvata. Ja siitäpä riippuukin tämän teoksen suuri ansio kirjallisena tuotteena yleensä, sekä sen erikoinen merkitys juuri Leo Tolstoin kynästä lähteneenä kuvauksena.

Virkby 22 p. lokak. 1904.

Arvid Järnefelt.

LAPSUUS

Novelli

I

KOTIOPETTAJA KARL IVANOVITSH.

Elokuun 12 päivänä vuonna 18— eli juuri kolme päivää syntymäpäivästäni, jolloin täytin kymmenen vuotta ja sain niin mainioita lahjoja, kello 7 aamulla, heräsin siihen että Karl Ivanovitsh sokeripaperista tehdyllä ja kepin päähän kiinnitetyllä letkaimella napautti kärpäsen juuri pääni yläpuolelta. Hän teki sen niin taitamattomasti, että keppi kävi suojelus-enkelini kuvaan, joka riippui vuoteen tammiselustassa, ja että kärpänen putosi suoraan päähäni. Unisena minä kurottauduin lämpimän peitteen alta asettamaan heiluvaa enkelinkuvaa, karistin tapetun kärpäsen lattialle ja aukasin silmäni juuri sen verran, että sain isketyksi vihasen katseen maisteriin. Tämä ei ollut ollakseenkaan. Kirjavassa, pumpulivuorisessa yönutussaan, samanverkaiseen vyöhön vyötettynä, päässä punanen, kudottu tupsumyssy, ja lämpimät pukinnahkasaappaat jalassa hän vaan jatkoi pyydystystään, väijyen kärpäsiä seinävierillä ja letkautellen niitä kuoliaaksi.

"Vaikka olenkin vielä pieni, mutta miksi hän kiusaa minua?" — ajattelin. — "Eipäs se tapa niitä Volodjan vuoteen luona; siellähän niitä on paljon! Ei, Volodja on minua vanhempi, minä olen nuorin kaikista, siinä se on koko asia. Ei se muuta mietikään, kuin vaan miten saisi minua kiusata. Se näkee ihan hyvin, että olen hereillä, mutta ei vaan ole mitään huomaavinaan, inhottava ihminen! Yönuttu, ja päähine, ja tupsu, — kaikki ne ovat yhtä inhottavia."

Sillaikaa kuin ajatuksissani näin harmittelin Karl Ivanovitshille hän oli jo mennyt oman vuoteensa ääreen, katsahtanut kelloonsa, joka lasihelmillä kirjaillussa kenkäsessä riippui hänen vuoteensa yläpuolella, pannut kärpäsletkaimen naulaan, ja nyt kääntyi meihin päin, ollen nähtävästi mitä paraimmalla tuulellaan.

— Auf Kinder, auf!… s'ist Zeit. Die Mutter ist schon im Saal! hän huusi tuolla hyvänsuovalla saksallaan, lähestyi minua, istahti jalkojeni puolelle ja veti taskustaan esille nuuskarasian. Minä olin nukkuvinani. Karl Ivanovitsh ensin nuuskasi, pyyhki nenänsä, näpähytti tupakin sormistaan ja vasta sitten kävi käsiksi minuun. Naurahdellen hän alkoi kutkutella varpaitani. — Nun, nun, Faulenzer! hän puheli.

Vaikka olin hyvin kutkun-arka, en kiusallakaan hypähtänyt vuoteeltani enkä ruvennut vastaamaan hänelle, vaan piilotin pääni yhäkin syvemmäksi tyynyjen alle, sätkäyttelin kiivaasti jalkojani ja ponnistin kaikki voimani ollakseni nauramatta.

— Kuinka hyvä hän sentään on ja kuinka hän meitä rakastaa, ja minä kun niin pahaa hänestä ajattelin!

Hermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, — yhtaikaa sekä nauratti että itketti.

— Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen pääni esille tyynyjen alta.

Karl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana rupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?… Hänen miellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata kyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä voinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl Ivanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua; nyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri selvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin muka nähnyt pahaa unta — mamma oli muka kuollut ja viety haudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä unia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani liikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin nähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.

Kun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan vetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi vuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt. Huoneeseen tuli palvelijamme Nikolai — pieni, puhtonen mies, aina totinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä. Hän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat, mutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli pienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi aurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten kumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren kotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen Nikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä suipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se puheli:

— Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.

Minä reipastuin kokonaan.

— Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.

Se ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka oli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo oli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja peseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen ilmestyin hänen eteensä.

Karl Ivanovitsh istui lasit nokalla kirjaa lukien tuolla ainaisella paikallaan ikkunan ja oven välillä. Oven vasemmalla puolella oli kahdet hyllyt, toinen meidän, lasten, toinen Karl Ivanovitshin, oma. Meidän hyllyllämme oli kaiken lajisia kirjoja, sekä oppikirjoja että muita, toiset niistä olivat pystyssä toiset kumollaan. Ainoastaan kaksi suurta punakantista nidosta Histoire des voyages nojasi vankasti seinään; sitten seurasi pitkiä ja paksuja ja suuria ja pieniä kirjoja, kansia ilman kirjoja ja kirjoja ilman kansia: jotka kaikki aina sikin sokin koottiin, painettiin läjään ja työnnettiin hyllylle, kun ennen väliajan alkamista tuli käsky järjestää kirjasto, kuten Karl Ivanovitsh kuuluvalla äänellä tätä hyllyä nimitti. Kirjakokoelma hänen omalla hyllyllään oli ehkä vähän pienempi, mutta ainakin yhtä monipuolinen. Muistan niistä kolme: saksalainen kirja puutarhan lannoittamisesta kaaliviljelykseen, — sitomaton, nidos seitsenvuotisen sodan historiaa — nahkakansissa, joiden yksi kulma oli kärventynyt, ja täydellinen hydrostatikin oppikurssi. Karl Ivanovitsh pani suuren osan aikaansa lukemiseen, jopa tärveli siihen silmänsäkin; mutta paitsi näitä kirjoja ja Pohjan Mehiläistä ei hän mitään lukenut.

Karl Ivanovitshin hyllyllä olevien esineiden joukosta eräs minua enin kaikista muistuttaa hänestä. Se oli kartongista leikattu ja puujalkuseen pistetty pyöreä paperi, johon oli liimattu pilakuva jostakin rouvasta ja tukanlaittajasta. Karl Ivanovitsh liimaili suurella taidolla: tämä laitos oli hänen oma keksimänsä ja sen tarkotus oli suojella hänen heikkoja silmiänsä liian kirkkaalta valolta.

Niinkuin olisi tänäpäivänä näen edessäni tuon pitkän olennon, pumpulisessa yönutussa ja punasessa myssyssä, jonka alta pistäytyvät hänen harvat harmaat hapsensa. Hän istuu pikku pöydän ääressä, jolla on tuo paperipyörä tukanlaittajineen. Se heittää varjon hänen kasvuilleen. Toisessa kädessään hän pitää kirjaa, toinen lepää nojatuolin kädensijalla; hänen vieressään on paitsi taskukelloa, jonka taululla näkyy pieni jääkärin kuva, myös ruudukas nenäliina, musta, pyöreä nuuskarasia, viheliäinen silmälasikotelo. Kaikki tämä niin arvokkaasti ja tarkasti asetettuna lepää määräpaikallaan, että yksin tästä järjestyksestäkin jo voisi päättää Karl Ivanovitshin omantunnon olevan puhtaan ja hänen sielunsa rauhallisen.

Joskus kun olin kyllikseni juoksennellut alhaalla salissa ja sitten varpaisillani hiipinyt ylös luokkahuoneeseen, näin Karl Ivanovitshin yhä istuvan yksinäisyydessä nojatuolissaan, ja rauhallisen ylevä ilme kasvoilla lukevan jotakin lempikirjoistaan. Toisinaan yllätin hänet semmoisinakin hetkinä, jolloin hän ei lukenut: lasit olivat silloin valuneet alemmas pitkin hänen suurta kotkan nenäänsä; merkillisen sammuvasti tuijottivat hänen siniset, puoleksi ummistuneet silmänsä, ja surullisesti hymyilivät huulet. Huoneessa on hiljaa; kuuluu vaan tasainen hengitys ja jääkärikuvalla varustetun kellon naksutus.

Hän ei huomaa minua, mutta minä seison ovella ja ajattelen: ukko, ukko raukka! Meitä on paljon, me leikimme, meidän on hauska, mutta hän on ypö yksin eikä kukaan häntä hyväile. Hän on todella orpo, niinkuin hän on itsestään sanonut. Ja hirveä on hänen elämänsä historia! Muistanhan minä hänen kertoneen itsestänsä Nikolaille, hirveätä olisi olla hänenä! — Ja tuli niin sääli häntä, että täytyi lähestyä, ottaa kädestä ja sanoa: "lieber Karl Ivanovitsh!" Hän piti hyvin siitä, että minä näin sanoin; hän hyväili minua ja näytti liikutetulta.

Toisella seinällä riippuivat maanosien kartat, melkein kaikki reveltyinä, mutta jälleen kokoon liimattuina Karl Ivanovitshin taitavalla kädellä. Kolmannella seinällä, jonka keskeltä meni ovi alakertaan, riippui toisella puolella kaksi viivotinta: toinen leikelty, meidän, ja toinen uuden uutukainen, hänen omansa, jota hän käytti enemmän huomautuksien jakelemiseen, kuin viivottamiseen; toisella puolella taas musta taulu, johon ympyröillä merkittiin meidän suuret rikoksemme ja risteillä pienet. Taulun vasemmalla puolella oli se nurkka, johon meitä käskettiin rangaistukseksi polvistumaan.

Kuinka elävästi muistan tämän nurkan! Muistan uuniovet, niiden ilma-aukon ja sen äänen, joka syntyi tätä avattaissa. Joskus kun oli saanut seista kauan nurkassa, että polvia kirveli ja selkää pakotti, tuli ajatelleeksi, että nyt Karl Ivanovitsh on minut unohtanut; hyvä hänen on pehmosessa nojatuolissa lukea hydrostatikiansa, mutta toista on minun tässä! Ja että hän huomaisi, rupesin tavallisesti hiljaa aukomaan ja taas sulkemaan ilmareikää tai karistelemaan rappauksia seinästä; mutta jos sitten liian suuri pala putosi permannolle, niin totisesti oli pelko yksin pahempi kaikkia rangaistuksia. Katsahdin Karl Ivanovitshiin päin, mutta hän ei ole ollakseenkaan, istuu vaan kirja kädessä eikä ole mitään huomaavinaan.

Keskellä huonetta oli rikkinäisellä, mustalla vahavaatteella peitetty pöytä, jonka reunat monin paikoin tulivat näkyviin ja olivat pännäveitsillä leikellyt. Pöydän ympärillä oli muutamia seluksettomia, maalaamattomia tuoleja, jotka pitkästä käyttämisestä olivat kuitenkin itsestään lakeerautuneet. Viimeisellä seinällä oli kolme ikkunaa. Näistä näkyi ulos ensin aivan ikkunan alla tie, jonka pienimmätkin mutkat ja kivet ja uurteet ovat ammoisista ajoista minulle tutut ja rakkaat; tien takaa näkyi lehmus-alea, jonka välistä siellä täällä pistäysi esiin nivottu säleaita; alean yli näkyi vilja-peltoja ja niiden takaa metsä; kaukana häämötti myös metsävahdin mökki. Oikeanpuolisesta ikkunasta näkyi osa terassia, jossa aikuiset tavallisesti istuivat ennen päivällistä. Usein, Karl Ivanovitshin korjatessa sanelun mukaan tehtyä kirjotustani, tulin katsahtaneeksi sinne päin. Sieltä näkyi äidin musta pää, jonkun muun selkä, ja epäselvästi kuului puhe ja nauru: rupesi niin harmittamaan, ettei saanut olla siellä mukana, ja ajatteli: milloinka minä siis tulenkaan suureksi, lakkaan lukemasta ja pääsen näiden sanelujen äärestä istumaan aina niiden seuraan, joita rakastan? Harmi muuttui kaihoksi ja jumalaties mistä syystä ja minkä johdosta sitä vaipui niin ajatuksiinsa, ettei kuullutkaan kuinka Karl Ivanovitsh kiukutteli tehtyjen virheiden takia.

Karl Ivanovitsh riisui yltänsä yönutun, pukeutui siniseen frakkiin, jonka olat olivat kohennetut ja poimutetut, korjasi peilin edessä kaulahuivinsa ja vei meidät alakertaan äitiä tervehtimään.

II

ÄITI.

Äiti istui ruokasalissa teetä kaadellen: toisella kädellään hän piteli teekannua, toisella teekyökin tappia, josta vettä valui teekannun ylitse tarjottimelle. Mutta vaikka hän koetti katsoa tarkkaan, ei hän sitä huomannut, ei huomannut myöskään, että olimme tulleet.

Kun koettaa mielikuvituksessa loihtia esille rakastetun henkilön piirteet, syntyy niin paljon erilaisia menneisyyden muistoja, että näiden läpi nuo piirteet hämärtyvät niinkuin kyyneleihin. Ne ovat mielikuvituksen kyyneleitä. Koettaessani muistoon johdattaa äitiäni semmoisena kuin hän tähän aikaan oli, näen ensin edessäni ainoastaan hänen ruskeat silmänsä, jotka aina yhtälailla ilmaisivat hyvyyttä ja rakkautta, näen myös syntymämerkin hänen kaulassaan, vähän alempana sitä paikkaa missä hänellä oli pieniä hiuskiharoita, virkatun valkosen kauluksen, hienon, kuivan käden, joka niin usein minua hyväili ja jota niin usein suutelin; mutta hänen kasvojensa yleistä ilmettä en voi kuvitella mieleeni.

Sohvan vasemmalla puolella oli vanha englantilainen flyygeli; sen edessä istui mustahko sisareni Ljubotshka ja soitteli ruusunpunasilla vastikään kylmällä vedellä pestyillä sormillaan ja huomattavasti ponnistellen voimiaan Clementin harjotuksia. Hän oli yhdentoista vuotias, kävi lyhyessä pumpulihameessa, valkosissa pitsireunaisissa pikku housuissa, ja oktaaveja hän saattoi ottaa vaan "arpeggio". Hänen vieressään puolikäänteessä istui Maria Ivanovna, päässä punanauhainen myssy, sininen peleriini hartioilla, kasvot vihasesti tulistuneina; ne saivat vielä ankaramman väreen heti kun Karl Ivanovitsh oli astunut sisään. Hän katsahti tähän uhkaavasti ja vastaamatta hänen tervehdykseensä polki jalallaan tahtia: un, deux, trois, un, deux, trois, entistä kovemmin ja käskevämmin.

Karl Ivanovitsh, panematta tuohon yhtään mitään huomiota, lähestyi tavallisella saksalaisella kohteliaisuudellaan suoraan suutelemaan äidin kättä. Tämä heräsi ajatuksistaan, pudisti päätänsä niinkuin olisi tahtonut karkottaa surulliset ajatukset, antoi kätensä Karl Ivanovitshille ja suuteli häntä ryppyiseen ohimoon, sillaikaa kuin Karl Ivanovitsh suuteli hänen kättään.

— Ich danke, lieber Karl Ivanovitsh, ja kysyi yhä saksaksi:

— Kuinka lapset ovat nukkuneet?

Karl Ivanovitsh oli toiselta korvaltaan vähän kuuro, mutta nyt soittomelun vuoksi ei kuullut mitään. Hän kumartui lähemmäksi sohvaa, nojautui toisella kädellään pöytään ja seisten vaan toisella jalallaan, suu vähän hymyssä (mikä silloin näytti minusta hienouden huipulta), kohautti myssyänsä ja sanoi:

— Anteeksi, Natalia Nikolajevna.

Varjellakseen kaljua päätään vilustumasta Karl Ivanovitsh ei milloinkaan ottanut pois punasta päähinettään, mutta kuitenkin joka kerta ruokasaliin tullessaan pyysi siihen läsnäolijain suostumusta.

— Pankaa vaan päähänne, Karl Ivanovitsh… Minä kysyin teiltä kuinka lapset ovat nukkuneet? sanoi äiti lähempää ja jotenkin kovasti.

Mutta ei se nytkään mitään kuullut, peitti kaljunsa punamyssyllä ja hymyili entistä ehommin.

— Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria
Ivanovnalle: — ei tässä kuule mitään.

Kun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa kauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina hetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi mitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki mitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat kasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se niitä rumentaa, niin ne ovat rumat.

Tervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen taaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:

— Olethan itkenyt tänään?

En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:

— Mitä sinä itkit?

Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota taisi täydellisesti.

— Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.

Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään. Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.

— No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.

Soitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta me menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä ukkivaarin ajoilta asti sanottiin officiantti-huoneeksi, me tulimme isän työhuoneeseen.

III

ISÄ.

Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja osottaen sormellaan siinä olevia kirjekuoria, papereita ja rahaläjiä, kiivaanlaisesti selitteli jotain voudille, Jaakko Mihailoville, joka seisoi tavallisella paikallaan oven ja ilmapuntarin välissä ja kädet selän takana liikutteli sormiaan sangen nopeasti joka suunnalle.

Mitä enempi isä kiivasteli, sitä nopeammin liikkuivat sormet ja taas päinvastoin, kun isä vaikeni, niin sormetkin pysähtyivät; mutta annas että Jaakko itse alkoi puhua, niin silloin sormet joutuivat mitä levottomimpaan kiemurteluun ja tekivät epätoivoisia hypähdyksiä joka suunnalle. Näiden sormien liikkeiden mukaan minusta saattoi arvata Jaakon salaisimpiakin ajatuksia; mutta hänen kasvonsa olivat aina tyynet — ne ilmaisivat oman arvon tuntoa ja samassa myös alamaisuutta, se on: minä olen oikeassa, mutta tietysti teidän on valta!

Meidät nähtyään isä sanoi vaan:

— Odottakaahan, — heti paikalla!

Ja päänsä liikkeellä osotti oveen, että joku meistä sen sulkisi.

— Hitto tietäköön, mikä sinuun on tullut, Jaakko, jatkoi hän voudille olkapäitänsä kohautellen (kuten hänen oli tapa). — Tähän kirjekuoreen suljetut 800 ruplaa…

Jaakko veti luoksensa nappulataulun, erotti 800 ja alkoi tuijottaa epämääräiseen pisteeseen odotellen mitä seuraa.

— … ovat talouden tarpeiksi poissaoloni aikana. Ymmärrätkö? Myllystä sinun on saaminen 1,000 ruplaa… eikö niin? Kiinnityksiä sinun on kruunulta saaminen takasin 8,000; heinästä, jonka voi myydä omien laskujesi mukaan 7,000 puutaa — panen 45 kopekkaa puudalta — sinä olet saapa 3,000; siis kuinka paljon sinulla on rahoja kaikkiaan? — 12,000… eikö niin?

— Aivan, aivan, sanoi Jaakko.

Mutta hänen sormiensa nopeasta liikkeestä huomasin hänen aikovan panna vastaan; isä keskeytti hänet.

— Näistä rahoista sinun siis on lähettäminen 10,000 Petrovskin maatilan edestä neuvoskunnalle. — Jotavastoin kassassa olevat rahat, jatkoi isä (Jaakko sekotti entiset 12,000 ja erotti 21,000): — sinun on tuominen minulle ja merkitseminen laskuihin menopuoleen nykyiselle päivämäärälle (Jaakko sekotti nappulat ja käänsi taulun ylös alasin, osottaen kai sillä että noiden 21.000 on käyvä samoin.) — Tämän kirjekuoren sinä taas annat sille, jolle se on osotettu.

Minä kun seisoin lähellä pöytää, näin kirjekuorella osotteen: "Karl
Ivanovitsh Mauerille".

Luultavasti isä huomasi minun lukeneen semmoista, mitä en tarvinnut tietää, koska hän pani kätensä olalleni ja kevyellä liikkeellä ohjasi minut pois pöydän luota. En ymmärtänyt hyväilyäkö tämä oli vai oikaisua, mutta joka tapauksessa minä suutelin suurta suonikasta kättä, joka lepäsi olallani.

— Ymmärrän, sanoi Jaakko. — Ja mitä suvaitsette määrätä Habarovkan rahojen suhteen?

Habarovka oli äidille kuuluva maatila.

— Ne ovat jätettävät konttoriin eikä niitä saa mihinkään käyttää minun määräämättäni.

Jaakko oli hetken aikaa vaiti; sitten hänen sormensa äkkiä alkoivat hurjasti kiemurrella, ja vaihdettuaan tottelevaisen tylsyyden, joka hänen kasvoillaan ilmeni kun oli herran käskyjä kuunteleminen, tuohon hänelle omituiseen viekkaaseen ilmeeseen, hän veti taas nappulataulun luokseen ja alkoi selvitellä:

— Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa että on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. — Te äsken sanoitte, jatkoi hän verkalleen: — että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä, myllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne nappulataululla). — Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan laskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja syvämietteisesti isään katsahtaen.

— Miksi niin?

— No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo kahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei sanonut olevan rahaa… se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette itse sen kanssa puhua.

— Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut puhua myllärin kanssa.

— Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt, ja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa tiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. — Mitä taas kiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän rahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin sitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään ja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden kuukauden kuluttua — Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt saisimmekin myydyksi 3,000 edestä…

Hän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon nappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon hinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään…"

Näkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja siksipä isä kai hänet keskeyttikin.

— Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen saamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan rahoista mikä puuttuu.

— Ymmärrän.

Jaakon kasvoista ja sormien liikkeistä saattoi huomata, että tämä viimeinen määräys oli hänelle suuresti mieleen.

Jaakko oli maaorja, sangen innokas ja altis mies; kuten kaikki hyvät käskyläiset oli hänkin äärettömän tarkka isäntänsä varojen hoidossa ja hänen käsityksensä herrasväen eduista olivat mitä kummallisimmat. Hän pyrki alituisesti huolehtimaan herran omaisuuden kasvamisesta rouvan omaisuuden kustannuksella ja koetti todistaa välttämättömäksi käyttää kaikki tulot tästä jälkimäisestä maatilasta Petrovskin maatilan hyväksi (missä me asuimme). Siksipä hän nyt oli riemuissaan. Hän oli täydellisesti onnistunut.

Tervehdittyään meitä isä sanoi että kylliksi olimme jo täällä maalla laiskotelleet, että nyt me emme enää olleet pieniä, ja että aika oli ryhtyä tosilukuihin.

— Kuten te jo tietänette minä lähden ensi yönä matkalle Moskovaan ja otan teidät mukaani, sanoi hän. — Te tulette asumaan mummon luona, mutta äiti jää tyttöjen kanssa tänne. Ja te tiedätte myös, että hänen ainoa lohdutuksensa tulee olemaan saada kuulla teidän ahkeruudestanne ja että teihin ollaan tyytyväiset.

Vaikka niistä valmistuksista, joita saattoi muutamien päivien kuluessa huomata, me jo olimmekin odottaneet jotain tavatonta tapahtuvaksi, niin tämä uutinen meitä kuitenkin hirveästi hämmästytti.

Volodja punastui ja vapisevalla äänellä ilmotti isälle mitä äiti oli käskenyt.

— Sitäköhän se minun uneni merkitsikin! ajattelin minä: suokoon vaan
Jumala, ettei mitään pahempaa tapahtuisi.

Minun oli niin sääli äitiä, vaikka toiselta puolen minua ilahutti ajatus, että nyt olimme siis tulleet suuriksi.

"Jos me nyt lähdemme, niin varmaankaan oppitunteja ei enää tule olemaan: se on mainiota! ajattelin minä — Sääliksi käy vaan Karl Ivanovitshia. Hän varmaankin erotetaan virasta, sillä eipä hänelle muuten olisi tuota kirjettä valmistettu… Parempi olisi vaikka pitäisi aina lukea, kunhan ei tarvitsisi lähteä täältä ja erota äidistä ja loukata Karl Ivanovitsh raukkaa. Se on muutenkin hyvin onneton!"

Nämät ajatukset vilahtelivat päässäni: minä en liikkunut paikaltani, tuijotin vaan puolikenkieni mustiin nauhaisiin.

Puhuttuaan Karl Ivanovitshin kanssa vielä muutamia sanoja ilmapuntarin laskemisesta, hän käski Jaakon pitää koiria toistaiseksi nälässä, koska tahtoi lähtiäisiksi panna päivällisten jälkeen toimeen metsästyksen nuorilla ajokoirilla. Vastoin odotustani isä lähetti meidät lukemaan lohdutukseksi luvaten kuitenkin ottaa myöhemmin mukaan metsästysretkelle.

Juostessani ylös minä poikkesin terassille. Kynnyksen edessä makasi päivänpaisteessa kokoonkäpristyneenä isän mielikki vinttikoira, Milka nimeltään.

— Sinä Milka kulta, puhelin minä sitä hyväillen ja kuonoon suudellen: — kohta lähdemme täältä pois; hyvästi! emme enää koskaan näe toisiamme!

Minä tulin liikutetuksi ja purskahdin itkuun.

IV

OPPITUNNIT.

Karl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen rypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa vaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten voimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti meidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä olin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään. Tuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea kyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan; ja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein silmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden missä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom Kaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut mitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten tuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi semmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.

Karl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti että se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa), uhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun vuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien vääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven jälkeensä.

Luokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.

— Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi
Karl Ivanovitsh tullessaan kynnyksen yli.

— Olenpa kyllä kuullut.

Varmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh sanoi: "istu vaan. Nikolai!" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois nurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.

— Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka kiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai! puhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.

Nikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai myöntävästi päätään.

— Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan edessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja nuuskarasiansa kattoa kohden: — että olen rakastanut heitä ja puuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia lapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli kuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni ummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin tietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen; mutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: — nyt lapset ovat tulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön. Aivan kuin eivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!

— Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin pois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.

— Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta missä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? — Natalia Nikolajevnaa minä kunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: — mutta mitä merkitsee täällä Natalia Nikolajevna?… Hänen tahtonsa tässä talossa merkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla liikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. — Kyllä minä tiedän ketä niistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt tarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa kuten muutamat ihmiset. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten edessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. — Olkoot sitten! Eivätpä he siitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä löydän leipäpalan… vai miten arvelet, Nikolai?

Nikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin päästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, — mutta ei sanonut sentään mitään.

Paljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä kuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään kenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä kuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään nimeltä Schönheit j.n.e.

Minä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä ja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet toisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja rupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa syntymään.

Palattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja ottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän juhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain syvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len Lei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist… "haben sie geschrieben?" Tässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella voimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit… "Ein grosses U." Odottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin häneen.

— Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä antamaan vihot hänelle.

Moneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää ilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä salaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui ikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen; ne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla tavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.

Kello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt aikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja ruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä panin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä. Tuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt jo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi, tuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa (Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta eipä näy vielä Fokaa — hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään päivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl Ivanovitshista välittämättä juosta alas.

Nytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita! Ulkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen saappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan tuntematon olento.

V

MIELIPUOLI.

Huoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset, pitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli niin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään kumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä jotain rääsyn tapaista, joka muistutti kauhtanaa tai takkia; kädessä mahdottoman suuri matkasauva, jota hän kynnyksen yli tultuaan kaikin voimin jyskytti lattiaan, ja vääntäen silmäkulmansa ja avaten suunsa selkoselälleen alkoi nauraa hahattaa hirveän luonnottomalla äänellä. Hän oli kiero toiselta silmältään ja sen terä hyppeli alituiseen, mikä teki hänen rumat kasvonsa vieläkin paljoa inhottavammiksi.

— Jaha, siinäpä te olette! hän huusi, tuli lyhyin askelin juosten Volodjan luo, tarttui hänen päähänsä ja alkoi suurella tarkkuudella tutkia päälakea, — sitten ihan totisena poistui hänen luotansa, tuli pöydän ääreen ja alkoi puhaltaa vahavaatteen alle ja tehdä ristinmerkkiä. — Ohhoh, surku tulee! Ohhoh! Ohhoh, ohhoh, kipeätä tekee!… voi polosia… lentävät pois, puhui hän sitten itkusta vapisevalla äänellä ja tuntehikkaasti katsoen Volodjaan, ja alkoi hihalla pyyhkiä todellakin valuvia kyyneleitä.

Hänen äänensä oli raaka ja käheä, liikkeet nopeita ja epätasasia, puhe sekava ja järjetön (hän ei milloinkaan käyttänyt pronomineja), mutta hän pani sanoihinsa painoa niin liikuttavalla tavalla, ja hänen keltaset, mielettömät kasvonsa saivat joskus niin vilpittömän surullisen ilmeen, että häntä kuunnellessa ei voinut olla tuntematta sekasin sekä sääliä, kauhua että surua.

Se oli mielipuoli maantienkuljeksija, Grisha.

Mistä hän oli kotosin? ketkä olivat hänen vanhempansa? mikä oli saattanut hänet maantielle kuljeksimaan? ei sitä kukaan tietänyt. Tiedän ainoastaan, että hän jo 15-ikäisestä alkaen oli tunnettu mielipuolena, joka kesät talvet kävi avojaloin, kuljeskeli luostareissa, lahjotteli pieniä pyhäinkuvia niille, joihin mieltyi, ja puhui arvotuksen tapaisesti, jota toiset selittivät ennustuksiksi. Eikä kukaan muistanut nähneensä häntä toisenlaisena. Vielä tiedän, että hän silloin tällöin käväsi mummoni luona, ja että jotkut sanoivat hänen olevan rikkaiden vanhempain onnettoman pojan ja puhtaan sielun, mutta toiset taas pitivät tavallisena moukkana ja laiskurina.

Vihdoin viimein ilmestyi kauan odotettu täsmällinen Foka, ja me läksimme alas. Grisha kulki takanamme yhä itkien, jatkaen mielettömiä puheitaan ja kolautellen sauvaansa astuimiin. Isä ja äiti kävelivät käsikkäin ruokasalissa, jostakin hiljaa puhellen. Maria Ivanovna istui arvokkaana nojatuolissa, joka kosketti sohvaan symmetrisessä suorassa kulmassa, ja ankaralla vaikka hillityllä äänellä antoi ohjauksia vieressään istuville tytöille. Karl Ivanovitshin astuttua huoneeseen hän katsahti tähän, kääntyi heti pois, ja hänen kasvonsa saivat ilmeen, jonka voisi lausua näin: "minä en näe teitä, Karl Ivanovitsh, te olette minulle ilmaa!" Tyttöjen silmistä näkyi, että he olisivat niin pian kuin mahdollista tahtoneet kertoa meille jonkun hyvin tärkeän uutisen; mutta paikoiltaan hypähtäminen ja meidän luokse töytääminen olisi ollut Mimmin sääntöjen rikkomista. Heidän oli ensin lähestyminen Mimmiä ja sanominen "bonjour, Mimi!" harppaseminen jalalla, ja vasta sitten oli lupa puuttua puheisiin.

Mikä harmillinen olento olikaan tuo Mimmi! Hänen läsnä ollessaan monastikaan ei saanut mistään asiasta puhua: kaikessa se löysi sopimattomuuksia. Sitten se vielä alituiseen kävi päälle: parlez donc français, ja juuri silloin kuin olisi enin tahtonut lörpötellä venättä; taikka päivällisissä, juuri kun pääsi jonkun hyvän ruuan makuun ja tahtoi sitä kenenkään häiritsemättä syödä, hän jo siellä kerkeää: — mangez donc avec du pain, taikka comment-ce que vous tenez votre fourchette? "Ja mitä ihmeen asiata hänellä oikeastaan oli meihin! Opettakoon se siellä niitä tyttöjään, meillä on siihen oma Karl Ivanovitshimme." Minä ymmärsin täydellisesti tämän inhoa muutamiin ihmisiin.

— Pyydä äidiltä, että pääsisimme mukaan metsästykselle, kuiskasi Katinka pysäyttäen minua takin liepeestä, kun aikuiset kulkivat edellä ruokasaliin.

— Hyvä; koetetaan.

Grisha söi ruokasalissa, mutta erikseen pikku pöydän ääressä; hän ei nostanut silmiään lautaselta, huokasi tuon tuostakin, teki hirveitä naamoja ja saneli ikäänkuin itsekseen: surkeata!… lensi pois… kyyhkynen lentää taivaaseen… voi, voi, haudalla on kivi!… j.n.e.

Äiti oli aamusta asti hermostuneessa mielentilassa; Grishan läsnäolo, juttelut ja temput nähtävästi pahensivat vaan tätä hänen mielentilaansa.

— Se on totta, olin unohtaa pyytää sinulta erästä asiaa, sanoi hän antaen isälle liemilautasta.

— Mitä niin?

— Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä suuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä hyökkäävät lapsienkin kimppuun.

Kuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi näytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:

— Tahtoi niitä repimään… Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria! Suuri synti! Älä lyö miekkonen… Jumala antaa anteeksi… nyt on toiset ajat.

— Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä.
— Minä en ymmärrä mitään.

— Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: — hän on minulle kertonut, että joku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin siihen se nyt sanoo: "tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut", ja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.

— Vai niin! sanoi isä. — Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista sitä metsästäjää?

— Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi hän ranskaksi: — mutta tämä tässä on minulle erittäinkin vastenmielinen ja on varmaankin…

— Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain säikähtänyt: — mistä sen tietää?

— Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan tuollaisiin olentoihin — niitähän käy luonasi niin lukuisasti — ja kaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia…

Näki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä tahtonut väitellä.

— Annappa minulle piirakka, sanoi hän. — Ovatko ne hyviä tällä kertaa?

— Ei, minua suututtaa, jatkoi isä ottaen käteensä piirakan, mutta pitäen sitä niin kaukana ettei äiti siihen ylettynyt: — ei, minua suututtaa kun näen, että järkevät ja sivistyneet ihmiset antautuvat mokomiin hullutuksiin.

Ja hän kolahutti kahvelinsa pöytään.

— Minä pyysin sinua antamaan piirakkaa, toisti äiti ojentaen kättänsä.

— Ja parasta onkin, jatkoi isä työntäen kättä syrjään, — että sellaiset olennot pistetään putkaan. Ne saavat aikaan vaan sen hyvän, että hermostuttavat jo ennestäänkin hermostuneita olentoja, lisäsi hän hymähtäen, kun huomasi että tämä keskustelu ei ollut äidille lainkaan mieleen, ja antoi vihdoin hänelle piirakan.

— Minä sanon siihen ainoastaan sen, että on vaikea uskoa, että ihminen, joka 60 ikävuodestaan huolimatta kesät talvet käy paljain jaloin ja vaatteittensa alla kantaa kahden puudan painoisia kahleita, ja joka päälliseksi monta kertaa on kieltäytynyt asumasta huoletonna ja ilman puutteita, — vaikeata on uskoa, — sanon, — että semmoinen ihminen menettelisi näin ainoastaan laiskuudesta. Mitä taas tulee ennustuksiin, lisäsi hän huoahtaen ja vähän vaiti oltuaan: — je suis payée pour y croire; olenhan sinulle kertonut kuinka sekin Kirjusha ennusti isä-vainajan kuolinhetken, joka sitten sattui yhteen ei ainoastaan päivälleen vaan ihan tunnilleenkin.

— Äh, minkä sinä nyt olet minulle tehnyt! sanoi isä hymyillen ja pannen kätensä sille puolelle suuta, jolla Mimmi istui. (Kun hän näin teki, minä aina rupesin jännityksellä kuuntelemaan, odottaen sieltä tulevan jotakin naurettavaa). — Miksi muistutit minulle hänen jalkojansa? minä katsahdin enkä nyt voi enää mitään syödä.

Päivällinen oli loppupuolella. Ljubotshka ja Katinka yhä vaan vilkkuen antoivat meille merkkejä, pyörivät tuoleillansa ja yleensä ilmaisivat mitä suurinta levottomuutta. Tämä vilkkuminen merkitsi: "pyytäkää jo pian että me pääsisimme mukaan!" Minä sysäsin kyynäspäälläni Volodjaa. Volodja sysäsi minua ja vihdoin rohkaisi mielensä: aluksi arasti, sitten jotenkin lujasti ja äänekkäästi hän selitti, että koska me nyt erotaan kotoa, niin eikö tytöt pääsisi mukaan metsästysretkelle, linjaalirattailla. Jonkun aikaa neuvoteltuaan suuret ratkaisivat tämän kysymyksen meidän eduksemme, ja mikä oli vielä parempi, äitikin sanoi tulevansa mukaan.

VI

METSÄSTYSRETKEN VALMISTUKSET.

Jälkiruuan aikana käskettiin Jaakko sisälle ja annettiin määräykset linjaalirattaista, metsäkoirista ja ratsuista — kaikkea tätä suurella tarkkuudella, jokaista hevosta nimeltä nimittäen. Volodjan hevonen ontui, jonka tähden isä käski satuloida metsästyshevosen. Tämä sana "metsästyshevonen" sai kummallisen soinnun äidin korvissa: hänestä näytti että metsästyshevosen täytyi olla jotakin metsäpedon kaltaista, että se tietysti pillastuu ja tappaa Volodjan. Ei auttaneet mitkään isän ja Volodjan vakuutukset; suurella urheudella Volodja selitti, ettei pillastuminen tee mitään ja että hän juuri toivookin hevosen pillastuvan. Äiti raukka sanoi moneen kertaan, että nyt hän koko aikana ei tule muuta kuin tuskailemaan.

Päivällinen päättyi; suuret menivät työhuoneeseen kahvia juomaan, mutta me juoksimme puutarhaan harppailemaan hiekkakäytäviä myöten, joille oli pudonnut keltasia lehtiä, ja puhelemaan. Puhuimme ensin siitä, että Volodja lähtee metsästyshevosella; siitä kuinka suuri häpeä oli että Ljubotshka juoksi hitaammin kuin Katinka; siitä että olisi hauska saada nähdä Grishan kahleita j.n.e.: mutta siitä että kohta eroamme kodista, ei sanottu sanaakaan. Puhelumme keskeytyi, kun kuului lähestyvien linjaalirattaiden räminä. Niiden jälkeen ratsastivat metsästäjät koirien kanssa, metsästäjien jälessä tuli kuski Ignat Volodjalle määrätyn hevosen selässä, johdattaen samalla riimusta minun iänikuista kaakkiani. Ensin me kaikki hyökkäsimme aidan luo, josta saattoi nähdä kaikkia näitä huvittavia asioita, ja sitten ilosta hihkaisten juoksimme melulla ylös pukeutumaan, ja pukeutumaan niin, että olimme niin paljon kuin mahdollista oikeiden metsästäjäin näköiset. Tärkeintä oli sitä varten vetää pitkävartiset saappaat housunlahkeiden päälle. Me pukeuduimme vähääkään viipymättä, koettaen mitä pikemmin päästä takasin verannalle ihailemaan koiria, hevosia, ja juttelemaan metsästäjien kanssa.

Oli kuuma päivä. Aamulla ensin näyttäytyi taivaanrannalla valkosia kummallisen muotoisia hattaroita, sitten tuulonen alkoi niitä ajella yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että jo toisinaan peittivät auringon. Mutta pilvien liikkumisista ja mustenemisista huolimatta ei näkynyt olevan sallittu niiden kokoontua ukkoseksi ja siten häiritä meidän viimeistä huviretkeämme. Illaksi ne taas alkoivat hajota: toiset vaalenivat, pitenivät ja etenivät taivaanrantaan; toiset noustuaan ihan päämme kohdalle muuttuivat valkoisiksi, läpinäkyviksi; ainoastaan yksi musta suuri pilvi pysähtyi itään. Karl Ivanovitsh aina tiesi mihin päin mikin pilvi suuntautuu, ja hän selitti että tämä pilvi lähtee Maslovkan kylään päin, että sadetta ei tule ja ilma on oleva erinomainen.

Foka vanhuudestansa huolimatta juoksi hyvin ketterästi ja nopeasti alas rappusia, huusi "ajakaa eteen!" ja jalat hajalla tanakasti asettui sisäänkäytävän eteen, semmoisen miehen asennossa, jolle ei tarvitse muistuttaa hänen velvollisuuksiansa. Naiset tulivat alas ja jonkun aikaa neuvoteltuaan siitä, kuka millekin puolelle asettuu ja kuka kestäkin pitelee (vaikka minusta ei olisi tarvinnut yhtään pidellä), istuutuivat, avasivat päivänvarjostimensa ja läksivät liikkeelle. Kun linjaalirattaat liikahtivat, niin äiti, osottaen "metsästyshevosta", kysyi vapisevalla äänellä kuskilta:

— Onko tuo hevonen Vladimir Petrovitshille?

Ja kun kuski vastasi myöntävästi, heilahutti hän toivottomasti kättänsä ja kääntyi poispäin. Minä olin kovasti kärsimätön: kiipesin oman hevoseni selkään, katselin sen korvien väliin ja tein pitkin pihaa kaikellaisia kiertoratsastuksia.

— Älkää suvaitko koiria musertaa, sanoi minulle joku metsästäjistä.

— Ole huoletta: en minä ole ensikertalainen, vastasin ylpeästi.

Volodja istui "metsästyshevosen" selkään, ja vaikka oli uskalias, näkyi hän nyt aristelevan, silitteli sitä ja moneen kertaan kyseli:

— Onko se hiljainen?

Hevosen selässä hän näytti hyvin komealta — oli aivan kuin aikaihminen. Hänen kiristetyt reitensä makasivat satulalla niin hyvin että minun kävi oikein kateeksi, erittäinkin siksi, että mikäli voin varjosta päättää itse en näyttänyt lähimainkaan niin komealta.

Vihdoin kuului isän askeleet rappusilta; koirainhoitaja ajoi esiin nälkäiset ajokoirat; metsästäjät vinttikoirineen kutsuivat luokseen kukin omansa ja alkoivat nousta hevosten selkään. Ratsujääkäri johdatti hevosen eteisen eteen; isän kahlekunnan koirat, jotka ennen makasivat kaikenlaisissa kauniissa asennoissa sen ääressä, töytäsivät nyt hänen luoksensa. Hänen jäljessään tuli ilosena Milka, helmillä ommeltu vyö kaulassa, rautasoljen kilahdellessa. Ulos juostessaan se aina ensin tervehti metsäkoiria: toisten kanssa leikitteli, toisille murahteli haisteltuansa, ja muutamilta etsi kirppuja.

Isä nousi hevosen selkään ja me läksimme.

VII

METSÄSTYS.

Jahtikoirien johtaja, jota sanottiin Turkaksi, ratsasti kaikkien muiden edellä sinertävällä käyräkuonoisella hevosella, pörröinen karvalakki päässä, tavaton metsästystorvi olan takana ja hirmuinen puukko vyöllä. Tämän miehen synkästä ja tuimasta ulkonäöstä olisi pikemmin luullut hänen olevan matkalla johonkin kamppailuun elämästä ja kuolemasta, eikä metsästysretkellä. Hänen hevosensa kintereillä juoksivat yhteenkahlitut ajokoirat kirjavana, temmeltävänä parvena. Surku tuli nähdä minkä kohtalon alaiseksi joutui se onneton, joka sai päähänsä jäädä muista jälelle. Sen piti suurella voimainponnistuksella voittaa kumppalinsa ja kun se siinä onnistui, niin yksi kaitsijoista, jotka ajoivat takana, aina iski siihen ruoskalla huutaen: "parveen!" Portista ulos päästyämme isä käski metsästäjien ja meidän ajaa pitkin tietä, mutta itse käänsi ruispellolle.

Elonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto rajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen, jota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi paikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut alkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean rukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain köyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista varten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja hajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella taholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia vankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa. Työnjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot kädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa, pyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli akkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi silloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla hännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät. Kaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja nostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen kintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli vehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn iloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa seisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja varjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli, metsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin verkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle — kaikkea tätä minä näin, kuulin ja tunsin.

Päästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja aivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat, joiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki, jäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut erehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien syönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada teetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei vielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena nautintona.

Turkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli tarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä ja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan noudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä), päästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi hevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen päästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten ne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen ravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri suunnille.

— Onko sinulla nenäliina, kysyi isä.

Minä otin taskustani nenäliinan ja näytin hänelle.

— Sido tuo harmaa koira nenäliinallasi…

— Giraninko? sanoin minä asiantuntijan tavalla.

— Niin: ala sitten laputtaa pitkin tietä. Kun tulee eteen aho, niin pysähdy ja katso eteesi, äläkä tule luokseni ilman jänistä!

Minä tein niinkuin isä oli käskenyt ja aloin kiireimmän kautta juosta määräpaikalle. Isä nauroi ja huusi minun jälkeeni:

— Joudu, joudu, muuton myöhästyt.

Giran vähä väliä pysähtyi, nosti korviansa, ja kuulosteli metsästäjäin huutoja. Kun ei minulla ollut voimia saada sitä liikkeelle, niin huusin: "tuu! atuu!" Silloin Giran riuhtoi eteenpäin niin vimmatusti, että tuskin saatoin sitä kiinni pidellä, ja monta kertaa lankesin ennen kuin pääsin perille. Valitsin korkean tammen juurella varjoisan ja tasasen paikan, pistin pitkäkseni ruohikolle, istutin Giranin viereeni ja aloin odotella. Niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, niin nytkin minun mielikuvitukseni meni kauas todellisuuden edelle: minä kuvailin väijyväni jo kolmatta jänistä, vaikka metsässä nyt vasta rupesi käymään ensimäisen ajokoiran haukunta. Turkan ääni kuului jo äänekkäämpänä ja iloisempana metsässä; nyt alkaa ajokoira jo vingahdella ja sen haukunta kuuluu yhä useammin: nyt siihen jo yhtyy toinen, bassoääninen haukunta, sitten kolmas, neljäs… Haukunta joskus vaikeni, toisen kerran taas haukkuivat kaikki yhtaikaa. Äänet yhä kovenivat ja kävivät vihdoin yhtämittaisiksi, kunnes muuttuivat yhdeksi ainoaksi vonkuvaksi ulinaksi. Metsikkö oli kaikuvainen ja ajokoirat eivät ääntä säästäneet.

Tätä kuullessani minä jähmetyin paikoilleni. Tuijottaen metsäaukkoon minä järjettömästi hymyilin, hiki vuoti minusta virtana, ja vaikka pisarat menivät kutkuttaen pitkin leukaani, en minä niitä pyyhkinyt pois. Minusta näytti, että tämän tärkeämpää hetkeä ei elämässä voi olla. Tämä jännityksen tila oli kuitenkin liian luonnoton kestääkseen aivan kauan. Ajokoirat haukkuivat joskus ihan metsän aukeaman luona, joskus taas etenemistään etenivät, jänistä ei näkynyt. Minä aloin katsella puolelta toiselle. Aivan sama oli Giranin laita: alussa se yritti vingahdellen riuhtaista itseänsä irti, mutta sitten laittautui makuulle minun viereeni, pani kuononsa polvilleni ja rauhottui.

Tammen paljastuneiden juurien luona, missä istuin, pitkin harmaata kuivaa maata, kuivien tammenlehtien, terhojen, puolimädänneiden varpujen, kellertävän viheriän sammaleen ja siellä täällä esiin pistävien hienojen ruohonpäiden välissä kiehui kiehumalla muurahaisia. Ne kiirehtivät toinen toisensa jälestä omatekoisilla pikku poluillansa: toiset kuormia kantaen toiset ilman. Minä otin käteeni terhon ja panin sen poikkiteloin polulle. Merkillisesti halveksien vaaraa ne kohta alkoivat kiivetä sen alitse ja ylitse; toiset taas erittäinkin ne, joilla oli kuormat kannettavana, joutuivat kokonaan tolaltaan eivätkä tienneet mitä tehdä: pysähtyelivät, hakivat muuta pääsyä, tai peräytyivät tai terhoa myöten pyrkivät minun kädelleni, varmaankin aikoen päästä hihan sisään. Näistä mieltä kiinnittävistä tarkastuksista kääntyi huomioni keltasiipiseen perhoseen, joka erittäin viehättävästi lenteli edessäni. Heti kun siihen katsahdin, se lensi pari askelta luotani, räpytteli siipiään puolikuihtuneen valkoisen metsäapilaan yläpuolella ja istui sen päälle. En tiedä päiväkö sitä lämmitti vai imikö se tuosta yksinäisestä metsän ruohosta jotain nestettä, — näkyi vaan, että sen oli siinä perin hyvä olla. Tuon tuostakin se levitteli siipiänsä ja likistyi kukkaa vastaan, vihdoin meni kokonaan niinkuin tainnuksiin. Minä panin pääni molempia käsiä vastaan ja katselin sitä hyvilläni.

Yhtäkkiä Giran ulvahti ja riuhtasihe semmoisella voimalla, että olin mennä selälleni. Minä katsoin ympärilleni. Metsänaukeamassa hypähteli paikasta paikkaan jänis, toinen korva pystyssä, toinen pitkin selkää. Veri hyökkäsi päähäni ja unohtaen tällä hetkellä kaikki, minä kiljasin luonnottomalla äänellä, päästin irti koiran ja läksin juoksemaan. Mutta tuskin olin tämän tehnyt, kuin jo kaduin, sillä jänis kyyristyi maahan, teki loikkauksen ja sen koommin en minä sitä elukkaa enää nähnyt.

Mutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka vonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka! Hän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut hillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: "voi teitä sentään, herra!" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä olisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi ripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.

Pitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta koiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:

— Voi, voi, minkä nyt tein!

Kuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella puolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka puhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, — mutta minä vaan en liikkunut paikaltani…

VIII

LEIKIT.

Metsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja siinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan laitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki kiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja ja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja heitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon hiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli lehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti minua suuresti.

Kun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä maton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja läksimme leikkimään.

— Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon säteiltä ja hypähdellen ruohikossa. — Leikitäänkö Robinsonia.

— Ei… se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle, oljenkorsi hampaissa: — aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos välttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa rakentamaan.

Volodja oli selvästi olevinaan: luultavasti hän ylpeili siitä, että oli ratsastanut metsästyshevosella ja oli nyt olevinaan hyvin väsyksissä. Voi niinkin olla, että hänellä jo oli liian paljon tervettä järkeä ja liian vähän mielikuvituksen voimaa voidakseen täydellisesti nauttia Robinson-leikistä. Tässä leikissä me näet näyttelimme kohtauksia Robinsonista, jota olimme lukeneet jo kauan sitten.

— No, älä nyt ole olevinas… miksi et muka voi tehdä mieliksemme? kiusasivat häntä tytöt. — Sinä saat olla Kaarlona taikka Ernestinä taikka isänä — miten vaan tahdot, puhui Katinka koettaen vetää häntä takin hihasta pystyyn.

— Ei todellakaan haluta, — kyllästyttää! sanoi Volodja venytellen jäseniään ja samalla kuitenkin tyytyväisenä hymyillen.

— Olisi sitten voinut kotiinkin jäädä, koskei kuitenkaan kukaan tahdo leikkiä, sanoi Ljubotshka itkuun valmiina.

Hän oli hirveä itkupussi.

— No, mennään sitten, kunhan et vaan rupea itkemään, sitä en voi sietää!

Volodjan alentuvaisuus ei tuottanut meille mitään huvia; päinvastoin hänen laiska ja ikävistynyt ulkonäkönsä vei leikiltä kaiken viehätyksen. Kun istuimme maahan ja kuvaillen soutavamme kalaretkelle aloimme kaikin voimin vedellä muka airoja, niin Volodja istui kädet rinnalla eikä ollut ollenkaan kalastajan näköinen. Minä huomautin häntä siitä; mutta hän vastasi, ettei asia siitä miksikään muutu jos me huidomme enemmän tai vähemmän käsillämme, kaikissa tapauksissa me pysymme paikallamme. Minun täytyi myöntää, Kun minä leikkien metsästäjää läksin keppi olalla metsään, niin Volodja heittäytyi selälleen pistäen kädet päänsä alle ja sanoi muka käyneensä hänkin metsässä. Semmoiset temput ja puheet kylmensivät meitä leikissämme ja olivat hyvin vastenmieliset, erittäinkin kun oikeastaan piti sydämmessä myöntää Volodjan menettelevän järkevästi.

Minä tiedän kyllä itsekin, ettei kepillä voi ampua saati sitten osata lintuun. Mutta tämähän on leikkiä. Jos tuolla tavoin puhuu, eipä silloin myöskään voi tuoleilla ratsastaa; mutta Volodjapa luullakseni hyvin muistaa, kuinka me pitkinä talvi-iltoina, peitettyämme nojatuolin huiveihin, muodostimme sen rattaiksi, kuinka toinen meistä istui kuskiksi, toinen lakeijaksi, tytöt keskelle, kolme tuolia pantiin kolmivaljakoksi, — ja niin läksimme matkalle. Kuinka monenlaisia asioita tapahtuikaan tällä matkalla! ja kuinka nopeasti ja iloisasti kuluivat talvi-illat!… Jos kaikki arvostellaan todellisuuden mukaan, niin eihän silloin leikistä mitään tule. Mutta jos leikistä ei tule mitään, niin mitäpä sitten on jälellä koko elämästä?…

IX

VÄHÄ NIINKUIN ENSIMÄISEN RAKKAUDEN TAPAISTA.

Ollen poimivinaan puusta muka amerikalaisia hedelmiä Ljubotshka tuli repineeksi lehden mukana tavattoman suuren madon, viskasi sen kauhistuen maahan, nosti kätensä ylös ja hypähti syrjään, niinkuin olisi pelännyt että siitä jotakin ruiskahtaa hänen päällensä. Leikki loppui; me kaikki, päät yhdessä, kumarruimme maahan tutkimaan tätä harvinaisuutta.

Minä katselin Katinkan olan yli; hän koetteli saada matoa nostetuksi maasta lehden avulla, jonka asetteli sen tielle.

Minä olin huomannut, että joillakuilla tytöillä on tapana olkapäitä nytkyttämällä koettaa saada avokaulaista olkapäältä laskeutunutta pukua jälleen paikoilleen. Myös muistan, että Mimmi aina torui tästä liikkeestä ja sanoi: "c'est un geste de femme de chambre". Nyt, madon yli kumartuneena, Katinka teki tämän liikkeen, ja tuuli samalla myös nosti suortuvan hänen valkoiselta pikku kaulaltaan. Pikku olkapää oli vaan kahden sormen välin päässä minun huulistani. En minä enää katsonut matoa, katselin — katselin ja koko voimallani suutelin Katinkan olkapäätä. Hän ei katsahtanut taakseen, mutta minä huomasin, että hänen kaulansa ja korvansa punertuivat. Nostamatta päätään Volodja sanoi ylenkatseellisesti:

— Kas niitä hellyyksiä!

Mutta minulla oli kyyneleet silmissä.

Minä en lakannut katsomasta Katinkaan. Jo kauan sitten olin tottunut hänen tuoreihin, valkoverisiin kasvoihinsa, ja olin aina niitä rakastanut; mutta nyt katselin niitä vielä tarkemmin ja rakastuin vielä enemmän. Tultuamme vanhempien luo ilmotti isä suureksi iloksemme, että lähtö oli äidin pyynnöstä lykätty huomisaamuun.

Me ratsastimme paluumatkalla linjaalirattaiden rinnalla, Volodja ja minä kilpailimme keskenämme kuka meistä paremmin ja rohkeammin osaa ratsastaa. Ravailimme vaunujen ympärillä. Varjoni oli entistä pitempi ja sen mukaan otaksuin, että näytin jotenkin pulskalta ratsastajalta; mutta tyytyväisyys, jota tunsin, meni aivan pian myttyyn seuraavan seikan vuoksi. Aikoen lopullisesti hurmata kaikki linjaalivaunuissa istujat minä jätätin itseni hiukan jälkeen, sitten piiskan ja kannuksien avulla ajoin hevoseni lentoon, asetuin huolettoman keikailevaan asentoon ja olisin vihurina kiitänyt heidän ohitsensa siltä puolelta missä Katinka istui. En tiennyt ainoastaan mikä oli parempi: pyyhkäistäkö vaieten vaunujen ohitse vai hihkaista niiden kohdalla. Mutta pahuksen hevonen huolimatta kaikista ponnistuksistani pysähtyi niin odottamattomasti, vaunujen luo ennätettyään, että minä tupsahdin satulan yli sen kaulalle ja olin vähällä lentää maahan.

X

MIKÄ IHMINEN OLI ISÄNI?

Hän oli menneen sukupolven ihmisiä ja hänessä oli tuo sen ajan nuorisolle ominainen sanoin selittämätön ritarillisuuden luonne, omituinen toimeliaisuus, itseluottamus, hyväsydämmisyys ja huikentelevaisuus. Nykyaikaisia ihmisiä hän halveksi, ja tämä katsantotapa oli seuraus sekä synnynnäisestä ylpeydestä että salaisesta harmista, kun ei hänellä meidän aikanamme enää voinut olla sitä vaikutusvoimaa eikä sitä menestystä, mihin hän omalla ajallaan oli tottunut. Hänellä oli kaksi päähimoa elämässään, kortit ja naiset: hän oli iässään voittanut muutamia miljooneja, ja hän oli ollut suhteissa lukemattomiin naisiin kaikista yhteiskunnan kerroksista.

Ulkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten lyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet silmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet epäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti, vaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute — vähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni ulkonäkö mikäli häntä muistan, — ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä itsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia, olivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä, joita hän tahtoi miellyttää.

Hän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin. Kuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin aina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden kunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen määrän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän oli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla muutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja rikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen tunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui olevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja karkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja katkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden todella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain tuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet olivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini miehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään panetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän ikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten kaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin mukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti. Hänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet, suuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset… muuten hänen suureen kasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja rauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki yllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen luettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät kyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti musiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja, mustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua musiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä avonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja ikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin laulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia varieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon suorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin ainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään siveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista maallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia luoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei katsonut semmoista edes tarpeelliseksi.

Vanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja muuttumattomia sääntöjä, — mutta yksinomaan käytännöllisyyden perustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut hänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen mielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin vaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen sääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se olisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.

XI

TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.

Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy". Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.

Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin, ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia, läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää. Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.

Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin. Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.

"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, —
"Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"…

Minä nukahdin jälleen.

Onnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut herätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan nenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki minun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan. Sitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.

— Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä, pannen kätensä äidin olalle.

— Mitä niin, ystäväni?

— Otan Karl Ivanovitshin mukaan lasten kanssa. Tilaa on kuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan näyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa eivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon diable.

Minä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl
Ivanovitshiä.

— Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen tähtensä: hän on todella kelpo ukko.

— Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että hän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana… mutta mikä on kaikkein hullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa todellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi äidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: — suuremmoista!

Laskun sisällys oli seuraava:

"Lapsille kaksi onkea — 70 kopekkaa.

"Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten, lahjoituksia — 6 ruplaa 55 kopekkaa.

"Kirja, lahjana lapsille — 8 r. 16 k.

"Aluhousut Nikolaille 4 r.

"Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18— Moskovassa lupaama
kultakello, arvoltaan 140 r.

"Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa
— 159 r. 79 k."

Jokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki lahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle luvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei ole mitään muuta kuin epähieno saituri, — mutta jokainen olisi näin sanoen perinpohjin erehtynyt.

Astuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine puheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet, joita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli puheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla tuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta, vaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen itseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa: "niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista", hän kokonaan hämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja — hänen oli vetäminen esille taskustaan ruudukas nenäliina.

Niin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä kohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): — minä olen niin tottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka ilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä kyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.

Että Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin varmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten tuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.

— Jos teistä tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi luopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: — minä olen muuttanut aikeeni.

Vähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän oli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden mielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme uhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä huomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.

— Mitä?

— Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös miespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä kopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.

— Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.

Tytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan jälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan pimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.

XII

GRISHA.

Meitä kaikkia kauhistutti oleminen pimeässä; me likistyimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. Melkein heti sen jälkeen tuli hiljaisilla askelilla sisälle Grisha, toisessa kädessään hän piteli matkasauvaansa, toisessa oli vaskiseen jalustaan pistetty talikynttilä. Me saatoimme tuskin hengittää.

— Herralle Jeesukselle Kristukselle! Pyhälle äidille, neitsyt Marialle! Isälle ja Pojalle ja Pyhälle hengelle… toisti hän moneen kertaan erilaisilla äänenpainoilla ja monenlaisilla lyhennyksillä ja syvästi vetäen henkeä lauseiden välillä.

Tehtyään ristinmerkkejä hän asetti matkasauvansa nurkkaan, tarkasteli vuodettansa ja alkoi riisuutua. Avattuaan vanhan mustan vyönsä hän otti verkalleen yltään rääsyisen takkinsa, pani sen huolellisesti kokoon ja ripusti tuolin selustalle. Nyt ei hänen kasvoissaan näkynyt tuota tavallista hätäisyyttä ja tylsyyttä, päinvastoin hän oli rauhallisen, miettiväisen jopa ylevänkin näkönen. Liikkeet olivat hitaat ja punnitut.

Yllänsä enää ainoastaan alusvaatteet hän hitaasti laskeutui vuoteelleen, siunasi sen ristinmerkeillä joka puolelta ja, kuten näytti, voimain ponnistuksella (sillä hän rypisti silmäkulmansa) kohautti paidan alla olevia kahleita. Istuttuaan hetken ja huolellisesti tarkastettuaan muutamin paikoin repeytyneitä vaatteitaan hän nousi, nosti ristinmerkkiä tehden kynttilänsä jumalankuvaa kohden, ja vielä rukoiltuansa käänsi kynttilän ylös alasin. Se sammui rätisten.

Metsäänpäin antavia ikkunoita vasten paistoi täysikuu. Mielipuolen pitkää valkeata olentoa valaisi toiselta syrjältä kuun hämärät hopeaiset säteet, — toiselta syrjältä sen musta varjo yhtyi ikkunakehyksien varjoihin, kulkien permannon yli seinälle, josta ylettyi kattoon asti. Pihalla kolisteli yövahti rämisevää vaskipeltiään.

Isot kädet rinnalla pää painuksissa ja yhtämittaa raskaasti huokaisten Grisha seisoi äänetönnä jumalankuvien edessä, sitten suurella vaivalla laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.

Aluksi hän höpisi hiljaa tunnettuja rukouksia, pannen vaan muutamiin sanoihin painoa, sitten toisti samat rukoukset äänekkäämmin ja paljoa elävämmin. Vihdoin hän alkoi käyttää omiakin sanoja, koettaen tällöin parhaansa mukaan käyttää vanhaa raamatun kieltä. Hänen sanansa olivat yhteyttä vailla, mutta siltä liikuttavia. Hän rukoili kaikkien hyväntekijäinsä puolesta (semmoisiksi hän luki niitä, jotka ottivat häntä vastaan taloonsa), niiden joukossa äidin puolesta, ja meidän muiden puolesta; rukoili itsensä edestä, pyysi Jumalaa antamaan anteeksi hänen suuria syntejään ja toisti toistamistaan: "Jumala, anna anteeksi minun vihollisilleni!" Ähkien hän nousi, sitten yhä uudestaan matkien samoja sanoja laskeutui maata suutelemaan, ja taas nousi, välittämättä kahleiden painosta, jotka maahan koskiessa joka kerta kuivasti kilahtivat.

Volodja nipisti minua hyvin kipeästi jalkaan; mutta minä en edes katsahtanut taakseni: hieroin ainoastaan kädelläni sitä paikkaa ja yhä vaan seurasin lapsellisen ihmettelyn, säälin ja hartauden tunteella Grishan kaikkia liikkeitä ja sanoja.

Huvin ja naurun asemesta, joita kopukkaan tullessa olin odottanut, minua nyt vapisutti ja sydämeni pamppaili pelosta.

Kauan oli Grisha vielä tässä uskonnollisen innostuksen mielentilassa ja saneli omia rukouksiaan. Ja huudahduksensa: Herra, herra! hän lausui sellaisella ilmeellä kuin olisi välittömästi odottanut vastausta taivaasta. Sitten kuului ainoastaan valittavia nyyhkytyksiä… Hän nousi polvilleen, pani kätensä rinnalleen ja vaikeni.

Minä pistin hiljaa pääni oven raosta, uskaltamatta hengähtääkään. Grisha ei liikkunut; hänen rinnastaan tuli raskaita huokauksia; vinon silmän himmeässä terässä näkyi kuun valaisema kyynel.

— Tapahtukoon sinun tahtosi! huudahti hän äkkiä, sanoin kuvaamattomalla ilmeellä, lankesi maahan ja itkeä nyyhkytti kuin lapsi.

Siitä pitäen ovat jo monen talven lumet sulaneet, monet muistot ovat minuun nähden kadottaneet merkityksensä ja himmentyneet. Myöskin on kuljeksija Grisha itse jo kauan sitten päättänyt viimeisen matkansa; mutta hänen tekemänsä vaikutus ja herättämänsä tunne eivät koskaan kuole minun muistostani.

Voi sinua, suuri kristitty Grisha! Uskosi oli niin voimakas, että tunsit Jumalan läsnäolon; rakkautesi oli niin suuri, että sanat itsestään tulvasivat sinun huuliltasi, — et sinä niitä tarvinnut järjelläsi harkita… ja minkä ylevän ylistyksen sinä kannoit Hänen eteensä, kun sanoja löytämättä itkien sorruit maahan!…

Liikutuksen tunne, jolla olin kuunnellut Grishaa, ei voinut kestää kauan ensiksikin siitä syystä, että uteliaisuuteni oli tyydytetty, ja toiseksi, koska jalkani olivat kuoleutuneet istumisesta samalla paikalla ja minun teki mieleni yhtyä yhteiseen supatukseen ja hihittämiseen, jotka kuuluivat takanani pimeässä kopukassa. Joku tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: "kenen tämä käsi on?" Kopukassa oli aivan pimeä, mutta kosketuksesta ja äänestä, joka puhui juuri minun korvaani, tunsin heti Katinkan.

Aivan arvelematta minä sieppasin hänen lyhythihaisen kätensä kyynäspäästä ja kumarruin sitä suutelemaan. Katinka kai hämmästyi tätä tekoa, koska hän veti kätensä pois: tällä liikkeellä hän tuli työntäneeksi rikkinäistä tuolia, joka seisoi kopukassa. Grisha nosti päänsä, katsoi hiljaa ympärilleen ja rukouksia lukien alkoi tehdä ristinmerkkejä jokaista nurkkaa kohden. Me juoksimme kuiskutellen ja meluten kopukasta.

XIII

NATALIA SAVISHNA.

Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin iloisena, lihavana ja punaposkisena Natashkaksi sanottu tyttö. Hänen isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni tytön yläkertaan olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista. Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa, niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan puuteroitu pää ja polvisukat — ja kun tämän nuoren, vikkelän kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa, — saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon, sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin piti sanansa.

Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.

Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia, ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.

Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin paperipalasiin.

— Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä kädestä.

— Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: — tietysti minä en ole teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta… Minkä minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.

Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he rupesivat molemmat itkemään.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa, hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille oikean arvon, — silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen, ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut, varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen, hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?

Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen, ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan — niitä oli hänen huoneensa täynnä, — taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni". Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa, jonka kannen sisäpuolella — sen muistan kuin tämän päivän — oli liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku kuvanen ja Volodjan piirustus; — tästä kirstusta hän otti hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:

— Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän isoisä-vainajanne — autuus hänen sielullensa — kävi Turkin sodassa. Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän huokaisten.

Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä, että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.

Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.

— Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.

Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.

Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.

"Onko moista nähty!" — puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa: "Natalia Savishna sinuttelee minua, ja päälliseksi lyö minua kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se on jo sentään liikaa!"