Produced by Tapio Riikonen

LUONNOSTA JA ELÄMÄSTÄ

Satuja ja kertomuksia lapsille

Kirj.

LEO TOLSTOI

Werner Söderström, Porvoo, 1892.

SISÄLLYS:

Kaste ruohon lehdellä.
Shat ja Don.
Karhu kuormalla.
Haukka ja jänis.
Kotka.
Miten sudet opettavat poikiaan.
Leijona ja koira.
Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän
rakasti vanhempata veljeänsä.
Pietari ensimäinen ja talonpoika.
Raivostunut koira.
Kaksi hevosta.
Tasan jaettu perintö.
Hai.
1000 kultarahaa.
Vasikka jäällä.
Lehmä ja vuohi.
Kuningas ja haukka.
Jussi.
Jänis ja sen viholliset.
Elefantti.
Vanha hevonen.
Keisarinna Si-lin-tsi.
Silkkimato.
Tätin kertomus kesystä varpusesta.
Omenapuu.
Vanha poppeli.
Tuomi.
Tammi ja pähkinäpuu.
Rikkaus Jumalalta.
Sokea ja maito.
Tunto ja näkö.
Haistin aisti.
Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiasta:
Milton ja Pulkka.
Kilpikonna.
Pulkka ja susi.
Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.
Pulkan ja Miltonin loppu.
Halu pahempi kuin pakko.
Pikku tyttö ja hänen sienensä.
Hyppäys.

Kaste ruohon lehdellä.

Kun kirkkaana kesäaamuna menet metsään, niin näet timantteja kedon heinikossa. Kaikki ne loistavat ja kimaltelevat monenvärisinä: keltasina, punasina ja sinisinä.

Kun menet likemmäksi ja tarkastat, niin näet että ne ovat erään ruohon kolmikulmaisiin lehtiin kokoutuneita kastepisaroita, jotka loistavat auringon valossa.

Tämän ruohon lehdet ovat alapuolelta karvasia ja pöyheitä, niinkuin sametti. Ja nuo pisarat voivat liikahdella edes takaisin lehdellä sen siitä kostumatta.

Jos varomattomasti taitat lehden, jonka päällä on tuollainen kaste, niin pisara vierähtää siitä pois kirkkaana pallona, etkä näekään kuinka se putoaa alas lehtiruotia myöten. Jos joskus otat ja taitat sellaisen lehden, nostat sen hiljaa huulillesi ja juot siitä kastepisaran, niin maistuu se paremmalta kuin mikään muu juoma.

Shat ja Don.

Ukko Iivanalla oli kaksi poikaa, Shat ja Don. Shat oli vanhempi veli. ja sen vuoksi väkevämpi ja isompi, Don taas nuorempi ja siitä syystä pienempi ja heikompi.

Isä osoitti kummallekin heille tiensä ja käski heidän tottelemaan itseänsä.

Mutta Shat ei totellutkaan häntä eikä kulkenut hänen määräämäänsä tietä, vaan poikkesi siltä pois ja joutui häviölle.

Vaan Don sitä vastoin seurasi isänsä neuvoa ja meni sinne, minne hän oli käskenyt. Hän sai kulkea läpi koko Venäjän maan ja tuli kuuluisaksi.

Tulan kuvernementissa, Epifanian piirikunnassa on "Iivanan järvi" niminen kylä, ja samassa kylässä on järvi. Siitä juoksee eri haaroille kaksi puroa. Toinen niistä on niin kapea, että sen yli voi päästä astumalla. Sen nimi on Don. Toinen taas on leveä ja sillä on nimenä Shat.

Don juoksee suoraan ja kuta kauvemmaksi se ehtiii, sitä laajemmaksi se tulee.

Shat taas kiertelee siellä täällä tehden mutkia. Don kulkee läpi koko Venäjän ja laskee Mustaan mereen. Siinä on paljon kaloja ja siinä kulkee pienempiä ja suurempia laivoja. Mutta Shat kulki mutkissa eikä päässyt Tulan kuvernementin ulkopuolelle, vaan laskee Upan jokeen.

Karhu kuormalla.

Karhun kulettaja sattui kerran karhun kanssa kulkemaan kapakan ohi. Sen nähtyään sitoi hän karhun kiini porttiin, ja meni itse kapakkaan juomaan.

Heti sen perästä tuli muuan ajuri myöskin kapakan luo, pani kiini hevosensa ja meni sisään kapakkaan. Mutta ajurin kuormassa sattui olemaan vehnäleipiä. Karhun nenään tuli vehnäleivän haju kuormasta, se tempasi itsensä irti, meni kuorman luo, nousi rattaille ja rupesi penkomaan heiniä.

Hevoset vilkasivat taakseen ja läksivät laukkaamaan pois kapakan luota pitkin tietä. Karhu sieppasi käpäliinsä leipävartaan tietämättä, mitä tehdä. Mutta hevoset laukkasivat yhä kovemmin, kuta kauvemmaksi tultiin.

Karhu pitää siinä etukäpälillään varrasta ja kääntelee päätään sivulta toiselle. Mutta hevoset vilkasevat aina vähän ajan perästä taaksensa ja juoksevat vieläkin kovemmin vuoren juurella menevää tietä ja vihdoin laukkaavat ne vuorelle…

Ohikulkevat eivät tahdo ennättää väistyä tieltä pois. Koko kolmivaljakko kiitää pölyn peittämänä eteenpäin ja rattailla on karhu, joka pitäen varrasta käpälissään katselee vuoroon kummallekin sivulle. Karhu huomaa, että asiat ovat hullusti, hevoset saattavat tuottaa hänelle surman ja alkaa sen vuoksi kiljua. Hevoset kiihtyvät siitä vielä enemmän. Laukkaavat minkä kavioista lähtee ja viimein juoksevat kotiin maalle.

Kaikki tulevat akkunaan katsomaan, mikä siellä juoksee sillä tavalla. Hevoset tulevat kotitalonsa portille. Emäntä lähtee katsomaan, kuka siellä tuli. Siinä on heidän hevoset, mutta isäntää ei näykään mukana, hän mahtoi siis olla juovuksissa. Emäntä menee ulos pihalle, mutta näkeekin kummakseen, ettei rattailta laskeunutkaan isäntä, vaan karhu.

Ja silloin karhu hyppäsi niin kauvaksi, kuin voi, pois rattailta, ja juoksi suoraa päätä metsään.

Haukka ja jänis.

Ilta alkoi pimetä. Haukat lentelivät metsissä rotkojen seutuvilla ja katselivat saalista.

Silloin juoksi aholle suuri jänis ja rupesi siinä puhdistamaan itseänsä.

Vanha haukka istui puun oksalla ja katseli jänistä, vaan poika haukka virkkoi: "mikset mene ottamaan kiini jänistä?"

Vanha haukka sanoi siihen: "minun voimani eivät siihen riitä, jänis on niin suuri: jos menet ja isket siihen kyntesi, niin se vie mukanaan metsään."

Poika haukka vastasi: "minä tartun jänikseen toisella jalallani ja toisella otan kiini puusta."

Ja niin läksi poika haukka jänistä kiini ottamaan, iski toisen jalkansa kynnet jäniksen selkään, niin syvälle, että ne kokonaan upposivat lihan sisään ja varustautui toisella jalallaan tarttumaan kiini puuhun.

Kun nyt jänis alkoi vetää haukkaa mukanaan, niin iski tämä toisen jalkansa kynnet puuhun kiini ja ajatteli: "etpäs nyt pääse kynsistäni."

Mutta silloin tempasikin jänis kovasti ja repäsi haukan kahtia. Toinen jalka jäi puuhun ja toinen jäniksen selkään.

Seuraavana vuonna sattui metsästäjä ampumaan saman jäniksen ja ihmetteli, kun näki, että haukan kynnet olivat kasvettuneet kiini jäniksen selkään.

Kotka.

Kerran teki kotka pesänsä kauvaksi merestä, suuren maantien varteen, muni siihen ja sai poikia.

Sattui sitten kerran väkeä olemaan työssä kotkan pesäpuun luona juuri kun tämä lensi pesälleen, suuri kala kynsissä.

Väki näki kalan, keräytyi puun ympärille ja alkoi huutaa ja viskellä kotkaa kivillä.

Kotka pudotti alas kalan, ihmiset ottivat sen ja menivät pois.

Sitten kotka istahti pesänsä laidalle. Silloin nostivat pojat päänsä ja rupesivat vikisemään: ne pyysivät ruokaa.

Kotka oli väsynyt eikä jaksanut enää uudestaan lentää merelle, vaan jäi pesäänsä, sulki poikansa siipiensä suojaan, hyväili niitä ja oikoi niiden sulkia, ikäänkuin pyytäen, että ne odottaisivat hiukan.

Mutta kuta enemmän hän niitä hyvitteli, sitä kovemmin pojat vikisivät.

Silloin kotka lensi pois niiden luota ja istui saman puun ylimmälle oksalle.

Mutta nyt pojat vinkuivat ja vikisivät vieläkin surkeammin.

Silloin äännähti itse kotkakin äkkiä kovasti, oikasi siipensä ja lensi merelle. Sieltä se palasi vasta myöhään illalla: lensi hiljaa ja alhaalla, liki maan pintaa ja taaskin oli sillä kynsissä iso kala.

Kun se pääsi likelle pesäänsä, niin katsahti se oliko nytkin ihmisiä likehtäällä, sulki sitten äkkiä siipensä ja istui pesänsä laidalle.

Pojat nostivat päänsä, avasivat suunsa, ja kotka repi kalan kappaleiksi ja syötti poikiansa.

Miten sudet opettavat poikiaan.

Kulin kerran tietä pitkin ja kuulin takaani huutoa. Huutaja oli paimenpoika. Hän juoksi pitkin ketoa ja osoitti minulle jotakin.

Minä katsahdin sinne ja näin, että kaksi sutta juoksi aholla. Toinen oli emä ja toinen poika. Poikasudella oli selässä halki reväisty vasikka, jota se piti hampaillaan jalasta kiini. Emäsusi juoksi takana.

Nähtyäni sudet läksin paimenen kanssa juoksemaan niiden perään ja me rupesimme huutamaan. Meidän huutomme kuultuaan juoksi paikalle miehiä kylästäkin, koiria mukana.

Emäsusi juoksi oitis poikasuden luo, niin pian kun huomasi koirat ja miehet, sekä sieppasi vasikan sen selästä, heitti sen omaan selkäänsä, ja nyt rupesivat molemmat sudet juoksemaan kiivaammin ja katosivat näkyvistä.

Silloin poika rupesi kertomaan, miten asian laita oikeastaan oli. Vuoren rotkosta juoksi äkkiä kedolle emäsusi, sieppasi mukaansa vasikan, repäsi sen kuoliaaksi ja vei mukanaan.

Sitä vastaan juoksi poikasusi ja tuli vasikan luo. Emä antoi silloin poikasudelle vasikan kannettavaksi, ja juoksi sitten itse hiljalleen vieressä.

Ainoastaan silloin, kun hätä rupesi tulemaan, antoi vanha susi nuorelle opetusta ja otti itse vasikan kannettavakseen.

Leijona ja koira.

Kerran oli Lontoossa villieläinten näyttely ja sisäänpääsymaksun sai suorittaa joko rahassa tai tuomalla koiria ja kissoja villieläinten syötäväksi.

Muuan mies, joka halusi nähdä petoja, otti kadulta kiini pikku koiran ja toi sen näyttelyhuoneeseen. Hänet laskettiin katsomaan ja koira viskattiin leijonan häkkiin sen syötäväksi.

Silloin pani pikku koira häntänsä jalkojensa väliin ja kyyristiihe häkin nurkkaan. Leijona meni sen luokse ja haisteli sitä. Koira heittäysi seljälleen, nosti käpälänsä ylös ja rupesi lieputtamaan häntäänsä.

Leijona kosketteli koiraa käpälällään ja käänteli sitä hiljalleen.

Pikku koira hypähti ylös ja asettui takakäpälilleen leijonan eteen. Leijona katseli koiraa kääntäen päätään sivulta toiselle koskematta siihen.

Kun näyttelyn omistaja viskasi leijonalle lihapalan syötäväksi, niin repäsi tämä siitä kappaleen ja antoi sen koiralle.

Kun sitten leijona illalla rupesi maata, niin heittäysi koira sen viereen ja pani päänsä sen käpälää vasten.

Siitä asti oli koira leijonan kanssa samassa häkissä. Leijona ei tehnyt sille pahaa, vaan söi ja joi, jopa joskus leikittelikin sen kanssa.

Tuli sitten kerran näyttelyyn muuan herra, joka tunsi koiran omakseen. Hän ilmoitti, että koira oli hänen ja vaati näyttelyn omistajan antamaan sen hänelle. Tämä suostuikin sen tekemään, mutta heti, kun koiraa ruvettiin kutsumaan häkin ovelle, jotta se olisi saatu sieltä poisotetuksi, niin nosti leijona harjansa ja rupesi kiljumaan.

Siten elelivät leijona ja koira kokonaisen vuoden samassa häkissä.

Mutta vuoden kuluttua koira sairastui ja kuoli. Silloin herkesi leijona syömästä, nuuski ja nuoli lakkaamatta koiraa ja kosketteli sitä käpälällään.

Kun leijona huomasi, että koira oli kuollut, hyppäsi se ylös, nosti harjansa, alkoi huiskia hännällään kupeilleen, syöksyi häkin seiniä vastaan ja rupesi pureskelemaan häkin lattiaa ja rautaisia kaiteita.

Koko päivän se siten raivosi, hyppien ja kiljuen häkissään. Vihdoin se paneusi pitkälleen kuolleen pikku koiran viereen ja herkesi kiljumasta. Näyttelyn isäntä tahtoi viedä pois koiran raadon, mutta leijona ei laskenut ketään sen lähelle.

Isäntä luuli leijonan unhottavan surunsa, jos sille tuotaisiin kumppaniksi toinen koira ja pani häkkiin elävän koiran. Mutta leijona repäisi sen heti kappaleiksi. Sitte sulki se käpäliensä väliin kuolleen pikku koiran ja makasi siten viisi päivää.

Ja kuudentena päivänä kuoli jo leijonakin.

Talonpojan kertomus siitä, minkä vuoksi hän rakasti vanhempata veljeänsä.

Minä rakastan veljeäni muutenkin, mutta erittäinkin sen vuoksi, että hän meni sotamieheksi minun edestäni.

Asian laita oli seuraava: oltiin arvan nostossa ja minullekin sattui arpa.

Viikko sitten olin mennyt naimisiin ja nyt piti lähteä sotamieheksi.
Minulla ei ollut lainkaan halua jättää nuorta vaimoani.

Äitinikin alkoi itkeä ja sanoi: "pitääkö nyt Pekan mennä, hänhän on vielä niin nuori." Mutta mikään ei auttanut ja minua ruvettiin valmistamaan lähtöön.

Vaimoni neuloi minulle paitoja, hankki rahoja ja huomenna oli jo mentävä kaupunkiin ilmoittautumaan sotapalvelukseen. Äiti parka oli kuolla surusta, niin hän itki, ja kun itsekin ajattelin, että minun oli nyt välttämättä lähteminen, niin kouristi sydäntäni ihan kuin kuolemaan mennessä.

Ruvettiin sitten syömään illallista, mutta ruoka ei maistunut kellekään. Vanhempi veljeni, Nikolai, loikoi uunin korvalla eikä puhunut mitään. Nuori vaimoni itki. Isäni istui allapäin ja suuttuneen näköisenä. Kun äitini toi pöydälle puuroa, niin ei kukaan siihen koskenut. Äiti kutsui Nikolaita uunin korvalta syömään. Hän laskeusi alas, risti silmänsä, istui pöytään ja virkkoi: "älä ole pahoillasi äiti, minä menen Pekan edestä sotamieheksi, olenhan häntä vanhempi. Enhän minä joudu siellä hukkaan. Palvelen aikani ja palaan kotiin. Ja sinä, Pekka, hoida sinä isää ja äitiä minun poissa ollessani ja kohtele hyvin vaimoani."

Minä tulin iloiseksi sen kuultuani, äitikään ei enää näyttänyt olevan pahoillaan ja nyt ruvettiin toimittamaan Nikolaita matkalle.

Mutta kun minä aamulla heräsin ja aloin miettiä sitä, että veljeni lähtee edestäni, niin tuli mieleni pahaksi. Minä sanoin: "älä huoli lähteä, Nikolai, minunhan se on vuoroni ja minä menen." Mutta hän oli vaiti ja teki vaan lähtöä. Ja niin lähdimme me molemmat kaupunkiin ruvetaksemme sotapalvelukseen. Hän tahtoi jäädä ja minä tahdoin jäädä. Me olimme molemmat reippaita poikia. Meitä ei oltu vielä tarkastettu. Me seisoimme ja odotimme. Silloin katsahti äkkiä vanhempi veljeni minuun, naurahti ystävällisesti ja sanoi: "kohta tulee meidän vuoromme, mutta mene sinä, Pekka, nyt vaan kotiin, minä jään tänne. Elkää ikävöikö minua, minä rupean sotamieheksi omasta halustani." Minulta purskahti itku, mutta minä läksin kuitenkin.

Kun nyt muistelen veljeäni, niin tuntuu siltä, kuin voisin antaa koko elämäni hänen tähtensä.

Pietari ensimäinen ja talonpoika.

Keisari Pietari tapasi kerran eksyksissä ollessaan metsässä talonpojan.
Talonpoika oli halkoja hakkaamassa.

Keisari sanoi hänelle: "Jumala sinua auttakoon talonpoika!"

Talonpoika virkkoi puolestaan vastineeksi: "minä tarvitsen todellakin
Jumalan apua."

Keisari kysyi: "onko sinulla suuri perhe?"

— Minulla on perhettä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.

— No eipä ole sitten perheesi vallan suuri. Minne sinä panet rahasi?

— Minä pidän rahojani kolmessa osassa: yhdellä osalla maksan velkaa, toisen osan annan velaksi ja kolmannen heitän veteen.

Keisari mietti, vaan ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi, että ukko maksoi yhdellä osalla rahojaan velkaa, toista piti lainassa ja kolmannen heitti veteen.

Mutta ukko virkkoi: "minä maksan silloin velkaani, kun hoidan isääni ja äitiäni; velaksi taas annan poikiani kasvattaessani; veteen heitän kun elätän tyttäriäni."

Keisari sanoi: "sinä olet ukkoseni järkevä mies. Mutta olepas nyt niin hyvä, että saatat minut täältä metsästä ihmisten ilmoille, sillä minä en löydä tietä."

Ukko vastasi: "kyllä sinä löydät itsekin tien: mene ensin suoraan eteenpäin, käänny sitten oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle."

Keisari sanoi: "hiisi sinun jaarituksiasi ymmärtää, lähde vaan saattamaan minua."

— Eipä minuakaan ole koskaan kukaan herrasmies saattanut ja meille talonpojille on aika kallista.

— No, jos on kallista, niin kyllä minä maksan.

— Jassoo, vai maksat, no mennään sitten.

He istuivat rattaille ja läksivät ajamaan.

Keisari rupesi tiellä kyselemään talonpojalta: "olitko sinä, ukkoseni, nyt kuinka kaukana metsässä?"

— Kylläpä olin aika matkan päässä.

— Oletkos nähnyt keisaria?

— Keisaria en ole nähnyt, vaan kylläpä sietäisi mennä katsomaan.

— No, kun nyt pääsemme tästä aukealle kedolle, niin saat nähdä keisarin.

— Mutta kuinkas minä hänet tunnen?

— Kaikki heittävät lakin päästään, keisari yksin jää lakki päähän.

He tulivat siten kedolle. Kansa heitti heti keisarin nähtyään hatun pois. Talonpoika rupesi nyt katselemaan, missä keisari olisi, mutta ei nähnyt sellaista missään.

Hän kysyi: "missä on keisari?"

Keisari Pietari virkkoi: "katsopas, ainoastaan me molemmat olemme tässä lakki päässä: tottapa siis jommankumman meistä täytyy olla keisarin."

Raivostunut koira.

Eräs herra osti kaupungista koiran pennun ja toi sen turkkinsa hihassa kotiinsa maalle. Hänen rouvansa piti myöskin koiran pennusta ja antoi sen olla sisällä kammarissa. Pentu kasvoi; sille annettiin nimeksi Ystävä.

Se rupesi kulkemaan isäntänsä mukana metsällä, vartioitsi kartanoa ja leikitteli lasten kanssa.

Kerran juoksi sitten muuan koira puutarhaan. Se kulki suoraan pitkin puutarhan käytäviä, häntä alas painuneena, sen suu oli auki ja siitä juoksi vaahtoa. Lapset olivat silloin puutarhassa.

Isäntä sattui näkemään tämän koiran ja huusi: "Lapset, tulkaa pian kotiin! Siellä on raivostunut koira."

Lapset kuulivat, että isänsä kutsui heitä, vaan eivät huomanneet koiraa ja juoksivat suoraan sitä vastaan. Raivossa oleva koira oli juuri saada purra yhtä lapsista, kun Ystävä sen huomattuaan hyökkäsi sen kimppuun ja rupesi sen kanssa tappelemaan.

Lapset ennättivät sillä välin juosta pois; mutta kun Ystävä palasi huoneeseen, vinkui se ja sen kaulasta vuoti verta.

Kymmenen päivän kuluttua tuli Ystävä hyvin nuloksi, ei juonut eikä syönyt ja yritti jo kerran puremaan muuanta pentua. Kun se huomattiin, sulettiin Ystävä tyhjään huoneeseen.

Mutta lapset, jotka eivät ymmärtäneet, miksi Ystävä oli sinne suljettu, hiipivät sitä katsomaan.

He avasivat oven ja rupesivat kutsumaan koiraa. Ystävä juoksi ulos niin kiivaasti, että oli vähällä kaataa lapset mennessään. Sitten juoksi se puutarhaan ja rupesi maata pensaan juurelle. Kun lasten äiti näki Ystävän siellä, kutsui hän sitä luokseen, mutta Ystävä ei totellutkaan enää häntä, ei huiskuttanut häntäänsä hänelle eikä katsonut häneen päinkään. Sen silmät olivat raukeat ja suusta tuli vaahtoa. Rouva kutsui silloin miestään ja sanoi hänelle:

"Tule pian, joku on laskenut Ystävän ulos, se on ihan raivostunut. Tee
Jumalan tähden sille jotakin!"

Isäntä toi pyssyn, meni Ystävän luo ja tähtäsi sitä, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän ampui. Ja kuula ei sattunutkaan päähän, vaan takapuolelle ruumista.

Koira rupesi vinkumaan ja kyyristiihe maahan. Isäntä meni likemmäksi sitä, katsomaan, miten sen oli käynyt. Ystävän koko takapuoli oli veressä ja molemmat takajalat ruhjoutuneet. Ystävä mateli isäntänsä luo ja rupesi nuoleksimaan hänen jalkaansa. Isäntää vapisutti, hänelle tuli vedet silmiin ja hän juoksi sisälle.

Sitten kutsuttiin muuan metsästäjä, ja tämä ampui pyssyllään kuoliaaksi koiran ja vei sen pois.

Kaksi hevosta.

Kaksi hevosta vetivät kahta kuormaa. Edellä kulkeva hevonen veti hyvin, vaan takana oleva pysähtyi usein. Sen vuoksi ruvettiin edellä käyvälle hevoselle lisäämään kuormaa takimaisen kuormasta. Kun kaikki oli siirretty takimaisen kuormasta etumaisen kuormaan, astuskeli takimainen hiljalleen ja sanoi etumaiselle:

— Kiusaa sinä vaan itseäsi ja hikoile. Kuta enemmän koetat vetää, sitä enemmän sinua vaivataan.

Mutta kun sitten saavuttiin majataloon, sanoi isäntä:

— Mitäpä varten ruokkisinkaan kahta hevosta, kun yhdellä vaan voin vedättää kuormaa. Parempihan se on että annan yhdelle ruokaa mielin määrin, vaan tapan pois toisen: saanhan siitä edes nahkan.

Ja hän tekikin, niinkuin sanoi.

Tasaa jaettu perintö.

Eräällä kauppiaalla oli kaksi poikaa. Vanhempi oli isän lempipoika, ja isä halusi antaa hänelle kaiken omaisuutensa. Äiti sääli nuorempata poikaa ja pyysi miestään olemaan edes ilmoittamatta heille päätöstään. Hän näet tahtoi jollakin tavalla saattaa perinnön tasan jaetuksi molempien poikiensa välillä. Kauppias täyttikin hänen pyyntönsä eikä puhunut pojilleen mitään siitä, miten aikoi jakaa perintönsä heidän keskensä.

Kerran istui sitten äiti akkunan luona ja itki. Silloin sattui muuan matkustaja tulemaan akkunan luo ja kysyi, mitä hän itki?

Äiti vastasi: "kuinka en itkisi; minusta ovat molemmat poikani saman arvoiset, mutta isä tahtoo antaa kaikki toiselle pojalle eikä toiselle mitään. Minä pyysin miestäni olemaan ilmoittamatta päätöstään pojille, kunnes voisin keksiä keinon, miten saisin autetuksi nuoremman asiata. Mutta minulla ei ole itselläni rahaa, enkä tiedä miten päästä siitä huolesta."

Matkamies virkkoi: "sinun on helppo päästä surustasi; mene ja ilmoita pojillesi, että vanhempi on saava kaiken teidän rikkautenne, mutta nuorempi ei mitään; ja he saavat molemmat yhtä paljon."

Äiti teki niinkuin matkustaja oli neuvonut.

Kun nuorempi poika sai kuulla, ettei hän tule saamaan mitään, läksi hän vieraille maille ja saavutti siellä taitavuutta monissa töissä ja paljon oppia, vaan vanhempi oli isänsä luona kotona eikä oppinut mihinkään työhön, sen vuoksi että tiesi tulevansa rikkaaksi.

Kun sitten isä kuoli, niin ei vanhempi poika osannut tehdä mitään ja hävitti kaiken omaisuutensa, mutta nuorempi oppi ansaitsemaan vieraalla maalla ja tuli rikkaaksi.

Hai.

Meidän laivamme oli ankkurissa Afrikan rannalla. Oli kaunis päivä; mereltä henkäili viileä tuuli, mutta iltapuolella muuttui ilma: se tuli ihan polttavaksi ja Saharan erämaasta puhalsi niin kuumaa ilmaa kuin olisi se tullut ihan palavasta uunista.

Kapteeni tuli kannelle ennen auringon laskua ja huusi: "uimaan pojat!" Minuutin kuluessa olivat merimiehet jo ehtineet hypätä veteen, laskea alas yhden purjeen, sitoa sen kiini ja laittaa siitä itselleen uimasuojuksen.

Meillä oli laivalla mukanamme kaksi poikaa. He hyppäsivät ihan ensimäisinä veteen, mutta heistä tuntui kovin ahtaalta uida purjeen päällä ja he päättivät sen vuoksi uida kilvan aavalla merellä.

Molemmat pulikoivat, kuin sisiliskot vedessä ja koettivat kumpikin kaikista voimistaan ehtiä siihen paikkaan, missä ankkurin poiju kellui meressä ankkurin kohdalla.

Toinen pojista oli aluksi voiton puolella, vaan sitten rupesi jäämään jälemmäksi. Pojan isä, vanha tykkijunkkari, joka oli kannella, oli iloissaan nähdessään, miten reipas poika hänellä oli. Kun poika alkoi jäädä jälemmäksi, huusi isänsä hänelle: "elä anna perään! Ponnista kovemmin!"

Yhtäkkiä kuului kannella huuto: "hai" ja me näimme kaikki meripedon selän vedessä vilkkavan. Hai ui suoraan poikia kohti.

— "Takasin! takasin! kääntykää pois pian, hai tulee!" huusi tykkijunkkari. Mutta pojat eivät kuulleet hänen sanojansa, vaan uivat yhä kauvemmaksi, nauroivat ja huusivat vielä iloisemmin ja kovemmin kuin ennen.

Tykkijunkkarin kasvot kävivät kalpeiksi kuin palttina ja hän katseli aivan liikkumatta poikia.

Merimiehet työnsivät alas veneen, hyppäsivät siihen ja soutivat, minkä jaksoivat poikien luokse päin; mutta he olivat vielä kaukana heistä, silloin kun hai oli jo ehtinyt kahdenkymmenen askeleen päähän.

Pojat eivät aluksi kuulleet, että heille huudettiin eikä huomanneet haita; mutta sitten sattui yksi heistä vilkasemaan taaksensa, ja me kuulimme kaikki sydäntä särkevän parahduksen, ja pojat rupesivat uimaan eri haaroille.

Tämä parahdus ikäänkuin herätti tykkijunkkarin huumauksestaan. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi tykkien luo. Hän käänsi yhden niistä poikia kohden, kumartiihe sen yli, tähtäsi ja sieppasi käteensä sytyttimen.

Me kaikki, jotka olimme laivassa, olimme pyörtyä kauhistuksesta ja odotimme jännitettyinä, mitä oli tapahtuva.

Kuului pamaus, ja me näimme tykkijunkkarin kaatuvan tykin viereen ja peittävän kasvonsa käsillänsä. Me emme nähneet vielä, miten pojan ja hain oli käynyt, sillä savu esti hetken aikaa näkemästä.

Mutta kun savu hälveni veden päältä, niin alkoi joka puolelta kuulua hiljaista nurinata, sitten se tuli yhä kuuluvammaksi, mutta lopuksi kuului joka puolella kova ilohuuto.

Vanha tykkijunkkari avasi silmänsä, nousi ylös ja katsahti merelle päin.

Aaltojen päällä kellui hain keltanen vatsa. Muutamassa minuutissa oli vene ehtinyt poikien luo ja toi heidät laivaan.

1000 kultarahaa.

Muuan rikas henkilö tahtoi antaa tuhat kultarahaa köyhille, vaan ei tiennyt oikein, millaisille köyhille antaisi ne.

Hän meni papin luo ja sanoi: "minä haluan antaa tuhat kultarahaa köyhille, vaan en tiedä kelle antaisin. Ottakaa nämä rahat ja antakaa kelle tahdotte!"

Pappi vastasi: "rahoja on paljon, minäkään en tiedä, kelle ne antaisin: kenties antaisin toisille liian paljon ja toisille liian vähän. Olkaa hyvä ja sanokaa millaisille köyhille minun on ne jaettava ja minkä verran kullekin."

Rikas sanoi: "jollette te tiedä, kelle annatte rahat, niin tietäähän sen Jumala: antakaa ne sille, joka ensiksi tulee luoksenne."

Samassa pitäjässä asui muuan köyhä mies. Hänellä oli paljon lapsia ja itse oli hän taudissa eikä kyennyt työhön.

Kerran luki köyhä mies psalttaria ja tapasi siellä sanat: minä olin nuori, mutta nyt olen tullut vanhaksi, enkä nähnyt rehellistä hyljättynä ja hänen lapsiaan leipää kerjäämässä.

Köyhä ajatteli: "mutta minut on Jumala hyljännyt, vaikken ole tehnyt mitään pahaa. Mitähän, jos menen papin luo ja kysyn, mitä varten raamatussa löytyy valeita."

Hän meni papin luokse.

Pappi sanoi heti hänet nähtyään: "tämä köyhä mies tuli ensimäisenä luokseni", ja antoi hänelle kaikki nuo rikkaan tuomat tuhannen kultarahaa.

Vasikka jäällä.

Vasikka hyppeli navetassa ja opetteli tekemään mutkia ja käänteitä. Kun talvi tuli, laskettiin se aika lehmäin kanssa jäällä olevalle avennolle juomaan. Kaikki lehmät menivät varovasti purtilon luo, vaan vasikka hyppeli sinne tänne, huiskutti häntäänsä ilmassa, laski alas korvansa ja rupesi kiertelemään pitkin jäätä. Vaan jo ensimäistä kierrosta tehdessään liukahti sen jalka ja se kaatui päänsä purtiloon.

Se rupesi ammomaan:

"Voi minua raukkaa! Vaikka hyppelin polviani myöten oljissa, niin en kaatunut, vaan nyt liukahdin tässä sileällä jäällä."

Muuan vanha lehmä sanoi silloin:

"Jollet olisi ollut vasikka, niin olisit varmaankin tiennyt, että missä on helppo hypähdellä, siellä on vaikea pystyssä pysyä."

Lehmä ja vuohi.

Muutamalla vaimolla oli lehmä ja vuohi. Ne kävivät yhdessä laitumella.

Lehmä käänteliihe aina, kun sitä lypsettiin. Silloin toi eukko kerran leipää ja suolaa, joita hän antoi lehmälle ja puheli sille hyvitellen sitä: "niin, piikaseni, kas tässä saat nyt; tuonpa vielä enemmänkin, mutta seiso nyt vaan yhdessä kohden!"

Seuraavana iltana tuli vuohi kotiin ennenkun lehmä, asettui eukon eteen ja pani jalkansa harralleen. Eukko löi silloin sitä pyyheliinalla, vaan vuohi pysyi paikallaan eikä liikkunut. Se muisti näet, että eukko oli luvannut lehmälle leipää, jos se seisoisi hiljaa ja yhdessä kohden. Kun eukko huomasi, ettei vuohi välittänyt mistään, sieppasi hän kepin ja löi sillä sitä.

Heti kun vuohi oli mennyt pois, alkoi eukko taas hyvitellä lehmää antamalla sille suolaa ja leipää ja puheli sille yhtä ystävällisesti, kuin ennenkin.

"Ihmiset eivät ole rehellisiä!" ajatteli vuohi. "Minä koetin olla paremmin, kuin lehmä yhdessä kohden enkä saanut muuta palkakseni, kuin selkäsaunan."

Sitten väistäysi se syrjään, hyppäsi ja survasi maitokiulun kumoon, niin että kaikki maito juoksi siitä maahan ja töyttäsi vielä eukkoakin sarvellaan.

Kuningas ja haukka.

Muuan kuningas laski kerran metsälle mennessään jänistä kiini ottamaan haukan, josta hän piti enemmän kuin muista haukoistansa, ja läksi itse ratsain ajamaan.

Haukka saikin kiini jäniksen. Kuningas otti siltä pois jäniksen ja meni etsimään vettä juodakseen. Hän löysi sitä kallion rinteeltä. Mutta sitä oli niin vähän, että sitä tuli ainoastaan tippumalla. Kuningas haki satulastaan maljan ja asetti sen niin, että vesi tippui siihen. Vettä nihui kalliosta ainoastaan tipoittain, ja kun malja tuli täyteen, niin nosti kuningas sen suunsa eteen ja yritti juoda. Yhtäkkiä hypähti haukka hänen kädelleen, löi siivillään ja sai veden läikkymään maljasta.

Kuningas antoi taas veden tippua maljaan ja odotti niin kauvan, että malja täyttyi ihan reunojaan myöten. Mutta kun hän uudestaan yritti nostamaan maljaa suunsa eteen, löi haukka taas siivillään sen kumoon, niin että kaikki vesi meni maahan.

Kuningas täytti vielä kolmannen kerran maljan ja oli nostamaisillaan sitä huulilleen, vaan haukka kaasi taaskin sen. Kuningas suuttui, ja löi minkä jaksoi haukkaa vasten kalliota, niin että se kuoli.

Kuninkaan palveliat ratsastivat paikalle ja eräs heistä juoksi ylös lähteelle, löytääkseen enemmän vettä ja voidakseen pikemmin täyttää maljan.

Mutta eipä palveliakaan tuonut vettä; hän palasi takaisin malja tyhjänä ja sanoi: "sitä vettä ei voi juoda; lähteessä on käärme ja se on valanut myrkkyään veteen. Oli hyvä että haukka kaasi maahan veden. Jos olisit juonut tätä vettä, niin olisit kuollut."

Kuningas sanoi: "mutta minä maksoin huonosti haukalle sen tekemän hyvän työn. Se pelasti minun elämäni; mutta minä tapoin sen."

Jussi.

Jänö — Jussi asuskeli talvella kylän likehtäällä. Kun tuli yö, niin nosti se pystyyn toisen korvansa ja kuunteli; sitten taas toisen ja liikutteli partakarvojansa, haisteli ja istui takajaloilleen. Sitten hyppäsi se pari kertaa paksussa lumihangessa, istui taas takajaloilleen ja rupesi katselemaan. Joka haaralta näkyi vaan lunta eikä mitään muuta. Lumikinos oli muodostunut aaltomaiseksi ja loisti kuin sokuri. Jänön pään yläpuolella oli pakkaishuurua ja sen läpi loistivat kirkkaat tähdet.

Jänön oli mentävä suuren maantien poikki päästäkseen riihen luo, jonka hän tunsi jo ennestään hyvin. Sieltä kuului reen jalasten ratinaa, hevosten hirnuntaa ja rekien narinaa.

Jussi pysähtyi taas maantien viereen. Talonpoikia astuskeli rekien vieressä, nuttujen kaulukset pystyssä. Kasvot olivat tuskin näkyvissä. Parrat, viikset ja silmäkarvat olivat valkoset. Heidän suistaan ja nenistään tuli höyryä. Ja heidän hevosensa olivat hiessä, joka pakkasessa muuttui huurteeksi. Hevoset tempoivat sinne tänne valjaissaan ja upposivat nietokseen. Talonpojat ajoivat kilpaa ja toiset heistä pääsivät toistensa edelle. Kaksi vanhaa ukkoa ajoi rinnan ja toinen kertoi toiselle, kuinka häneltä varastettiin hevonen.

Sittenkun joukko oli mennyt ohitse, hypähti jänö tien poikki ja meni hiljalleen riihen luo. Kuormaston mukana seuraava koira huomasi silloin Jussiparan. Se rupesi haukkumaan ja läksi jänön jälkeen. Jänö juoksi nietoksia pitkin riihen luo. Sitä kannatti hanki, mutta koira jo kymmenennellä askeleella upposi kinokseen ja oli sen vuoksi pakoitettu pysähtymään. Silloin Jussikin pysähtyi, istahti takajaloilleen ja läksi sitten hiljalleen menemään riihen luo.

Sinne mennessään tapasi Jussi pari muuta jänistä. Ne söivät ja leikittelivät. Jussi leikitteli myöskin hetkisen kumppaniensa kera, kaivoi yhdessä niiden kanssa kylmää lunta, söi laihoa ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin.

Kylässä oli kaikki hiljaista, tulet olivat sammutetut. Kylän tiellä ei kuulunut muuta, kuin lapsen itku eräästä pirtistä ja pakkasen pauke tupien nurkista. Jussi juoksi riihen luo ja tapasi sielläkin tovereitaan ja leikki niiden kanssa riihen puhtaaksi laistulla laattialla, söi kauroja alotetusta kuormasta, kiipesi ylös pitkin lumen peittämää kattoa latoon ja meni aidan yli takaisin piilopaikkaansa.

Idässä alkoi jo näkyä päivän salo, tähdet lakkasivat vähitellen näkymästä, ja vielä entistäkin sakeampana peitti pakkasen synnyttämä utu maan. Lähisissä kylissä heräsivät jo vanhat eukot ja menivät vettä noutamaan. Talonpojat toivat ladoistaan karjalle ruokaa, lapset huusivat ja itkivät. Tiellä kulki nyt kuormia vielä enemmän ja ajomiehet pakinoivat kovemmin kuin ennen.

Jussi hyppäsi tien yli, tuli likelle vanhaa makuustaan, valitsi itselleen vähän etempänä toisen olopaikan, kaivoi lumen siitä pois, kyykähti takaperin uuteen makuukseensa, pani korvansa pitkin ruumista ja alkoi nukkua silmät auki.

Jänis ja sen viholliset.

Öisin hakevat jänikset ruokaansa. Metsäjänikset syövät puiden kuoria, peltojänikset laihoa ja ruohoa, ne taas, jotka asustavat talojen likehtäällä, syövät riihistä jyviä. Yöllä jättivät jänikset lumeen syviä näkyviä jälkiä.

Niiden vihamiehiä ovat ihmiset, koirat, sudet, ketut, korpit ja haukat. Jos jänis kulkisi yhtä suoraan, niin sen voisi aamuin löytää jäljistä ja ottaa kiini, mutta Jumala on luonut jäniksen araksi, ja tämä arkuus suojelee sitä.

Öillä kuleskelee jänis vainioilla ja metsissä pelkäämättä ja tekee suoria jälkiä, vaan kun aamu tulee, niin heräävät sen viholliset, jänis alkaa kuulla milloin koirien haukuntaa, milloin rekien ritinää, milloin ihmisten ääniä, milloin taas suden liikkeen metsässä ja alkaa pelosta hypellä paikasta toiseen. Kun se hyppää eteenpäin, niin säikähtää se jo jotakin ja juoksee takaisin entisiä jälkiään. Kuulee sitten vielä jotakin ja hyppää minkä käpälistä lähtee syrjään ja joutuu pois entisiltä jäljiltään. Taaskin risahtaa jokin ja jänis kääntyy taas takaisin ja hyppää taas syrjään. Kun päivä tulee, rupee se maata.

Aamulla alkavat jäniksen viholliset tarkastella sen jälkiä, eksyvät kaksoisjäljille ja pitkille sivu hyppäyksille ja ihmettelevät jäniksen kekseliäisyyttä. Mutta jänis ei edes ajattelekaan mitään petosta. Se vaan pelkää kaikkia.

Elefantti.

Eräällä hindulla oli elefantti, jolle hän antoi huonoa ruokaa, vaan jolla hän teetti kovaa työtä.

Kerran raivostui elefantti ja polki jalkoihinsa haltiansa. Hindu kuoli. Hänen vaimonsa itki, vei lapsensa elefantin luo, pani ne sen jalkojen juureen ja sanoi: "Sinä olet tappanut heidän isänsä, tapa nyt heidätkin!"

Elefantti katseli lapsia, sitten otti se kärsällään vanhimman pojan ja nosti selkäänsä.

Siitä pitäen totteli elefantti poikaa ja teki työtä hänen hyväkseen.

Vanha hevonen.

Kotona maalla asui luonamme vanha ukko, Pimen Timofeits. Hän oli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän asui pojanpoikansa luona eikä tehnyt enää mitään. Hänen selkänsä oli kymärässä: hän käveli kepin avulla ja liikutti hitaasti jalkojaan. Hän oli ihan hampaaton ja hänen kasvonsa olivat täynnä ryppyjä. Hänen alahuulensa vapisi. Kun hän joko käveli tahi puhui, maiskutti hän huuliaan eikä kukaan voinut käsittää, mitä hän puhui.

Meitä oli neljä veljestä ja me olimme kaikki innokkaita ratsastajoita.
Mutta meillä ei ollut tasavaluontoisia ratsuhevosia meidän varalle. Me
saimme ratsastaa ainoastaan yhdellä vanhalla hevosella. Sen nimi oli
Woronok.

Kerran äiti laski meidät ratsastamaan ja me menimme kaikki talliin sen palvelian kanssa, joka oli meitä hoitamassa. Kuski satuloitsi meille Woronokin, ja vanhin veli läksi ensin ratsastamaan. Hän ratsasti kauvan. Ensin riihen luo ja sitten puutarhan ympäri. Kun hän ratsasti takaisin, niin me muut huusimme hänelle: "no, annapas nyt nelistää."

Vanhin veli alkoi kannustaa Woronokkia jaloillaan ja löi sitä piiskalla, ja Woronok laukkasi meidän ohitsemme.

Vanhimman veljen perästä nousi toinen veli, joka oli häntä nuorempi, hevosen selkään. Hänkin ratsasti kauvan ja löi Woronokkia piiskalla ja ajoi laukkaa pitkin mäen syrjää. Hän olisi vielä ratsastanut mielellään, vaan kolmas veli pyysi, että hän laskisi pikemmin hänet alkamaan.

Kolmas veli ratsasti myöskin riihen luo ja puutarhan ympäri, vieläpä läpi kylänkin sekä ajoi täyttä laukkaa pitkin mäen rinnettä tallin luokse. Kun hän pääsi meidän luoksemme, läähätti Woronok, ja sen kaula ja kupeet olivat märkinä hiestä.

Kun nyt tuli minun vuoroni, niin halusin minä hämmästyttää veljiäni ja näyttää heille, kuinka hyvin minä ratsastan, ja aloin hätyyttää minkä voin Woronokkia tallista lähtemään, vaan se ei tahtonut liikkua paikaltaan. Ja vaikka minä olisin lyönyt sitä kuinka paljon tahansa, niin ei se viitsinyt juosta, vaan näytti olevan kovin peloissaan ja pakkasi kääntymään takaisin. Minä suutuin hevoseen ja löin sitä voimani perästä piiskalla ja potkin sitä jaloillani. Minä koetin lyödä sitä oikein niihin paikkoihin, joihin luulin kipeimmin koskevan. Ruoska taittui poikki, mutta minä löin vielä varren tyngälläkin sitä päähän. Mutta Woronok ei sittenkään tahtonut juosta. Minä käännyin takaisin, ratsastin palvelian luokse ja pyysin hänen toimittamaan minulle vankemman ruoskan. Mutta palvelia vastasi:

"Te olette ratsastaneet kylliksi, nuori herraseni, laskeutukaa pois hevosen selästä! Mitä varten kiusaatte noin kovin hevos parkaa?"

Minä loukkaannuin siitä ja sanoin:

"Kuinka? Minä en ole vielä saanut ratsastaa! Saatpa nähdä, miten minä heti paikalla lähden sillä ajamaan laukkaa. Anna vaan minulle vankempi ruoska. Kyllä minä saan Woronokkiin eloa."

Silloin pudisti palvelija päätään ja sanoi:

"Oi, herraseni, teillä ei ole lainkaan sääliä. Kuinka te enää voitte saada siihen eloa? Se on jo kahdenkymmen vuoden vanha. Hevosparka on tyyten kiusattu, saa töin tuskin enää huovutuksi ja on sen lisäksi ikiloppu. Onhan se niin kovin vanha, ihan kuin Pimen Timofeits. Voisittehan yhtä hyvin istua ukko Timofeitsin hartioille ja lyödä häntä minkä jaksaisitte ruoskalla. Tokkohan teidän tulisi häntä sääli?"

Minä ajattelin Pimen vanhusta ja kuuntelin palvelian sanoja. Minä astuin alas hevosen selästä, ja kun sitten katselin sen hien peittämiä kylkiä ja näin, kuinka raskaasti se läähötti ja huiskutti sinne tänne häntäänsä, josta jo oli lähtenyt pois paljon jouhia, niin käsitin, kuinka vaikeata se kaikki oli ollut hevoselle. Ennen olin luullut, että sillä oli yhtä paljon huvia ratsastuksesta, kuin minullakin. Minun tuli niin sääli Woronokkia, että rupesin suutelemaan sen hikistä kaulaa ja pyytämään siltä anteeksi sitä, että olin lyönyt sitä. Tultuani aikamieheksi olen aina säälinyt hevosia, ja muistan aina Woronokkia ja Pimen Timofeitsiä, kun näen hevosia kiusattavan.

Keisarinna Si-lin-tsi.

Kiinan keisarilla, Hoangtsilla, oli puoliso, jota hän hellästi rakasti.
Keisari toivoi, että koko kansa muistaisi hänen rakasta puolisotaan.

Sen vuoksi näytti keisari puolisolleen silkkimatoa ja sanoi: "otappas selko siitä, mihin tätä matoa voidaan käyttää ja miten sitä on hoidettava, niin kansa ei ole koskaan sinua unhottava."

Si-lin-tsi rupesikin tarkastelemaan näitä matoja ja huomasi, että niiden ympärillä oli jotakin hämähäkin verkon tapaista kudosta, silloin kun ne menivät tainnoksiin. Hän purki tämän kudoksen, kehräsi siitä lankaa ja kutoi jo yhden silkkihuivin. Sitten hän huomasi vielä, että nämä madot viihtyvät mulperipuissa. Hän rupesi kokoamaan mulperipuiden lehtiä ja ruokki niillä silkkimatojaan. Sillä tavalla kasvatti hän niitä suuren joukon ja opetti kansaa niitä hoitamaan.

Siitä ajasta on jo kulunut viisi tuhatta vuotta, mutta kiinalaiset muistavat vieläkin keisarinna Si-lin-tsiä ja pitävät juhlia hänen kunniakseen.

Silkkimato.

Minulla oli puutarhassani muutamia vanhoja mulperipuita. Ne oli jo isän isäni istuttanut.

Kerran sain syksyllä muutamia grammeja silkkimadon munia ja minua neuvottiin, miten minun oli hoidettava silkkimatoja, saadakseni niistä silkkiä. Nämä munat olivat mustanruskeita ja niin pieniä, että nuissa muutamissa grammeissa, jotka olin saanut, laskin niitä olevan 5,835 kappaletta. Ne ovat pienempiä, kuin pieninkin silmäneulan pää ja muuten ei niissä voinut huomata mitään elonmerkkejä. Ainoastaan silloin, kun niitä satuttiin puristamaan niin kovasti, että ne menivät rikki, ne narahtivat hiukan.

Nämä munat kuleksivat pöydälläni pitkät ajat minun niitä huomaamattani ja minä olin jo tyyten ne unhottaa.

Mutta kerran satuin sitten keväällä menemään puutarhaan ja huomasin, että mulperipuissa jo näkyi urpia ja että päivän puolella jo oli lehtiäkin. Silloin muistin silkkimadon munani, ja tultuani kotiin aloin niitä tarkastella ja hajottelin ne hiukan laajemmalle tilalle. Suuri osa munista ei ollut enää mustanharmaita, kuten ennen, vaan toiset olivat vaaleanharmaita, toiset melkein kokonaan vaaleita, maidon karvaisia.

Seuraavana aamuna nousin varhain näitä munia katselemaan ja näin, että toisista oli jo tullut ulos pieniä matoja, toiset taas olivat turvonneet ja täyttyneet sisäpuolelta jollakin nesteellä. Ne tunsivat nähtävästi kuorissaan, että niiden ruoka oli valmistunut syötäväksi.

Nuo pikku madot olivat mustia, karvaisia ja niin pieniä, että oli vaikea niitä nähdäkään. Minä katsoin niitä suurennuslasilla ja näin, että ne munassa ollessaan ovat ympyriäisen kuoren peitossa, ja sieltä ulos tullessaan oikaisevat itsensä suoriksi. Minä menin puutarhaan ja taitoin sieltä kolme kahmalon täyttä mulperipuun lehtiä, panin ne pöydälleni ja rupesin tekemään madoille olopaikkaa, sillä tavalla, kuin minua oli neuvottu.

Sillaikaa, kun laittelin paperia, johon niitä panisin, tunsivat madot hajusta ruokansa ja läksivät matelemaan sen luokse. Minä työnsin lehdet vähän syrjään ja rupesin houkuttelemaan matoja niiden luo, ja ne matelivat lehtien perästä, niinkuin koira lihapalan, pitkin veralla päällystettyä pöytää lyijykynien, saksien ja paperin ylitse lehtiin päin.

Silloin minä leikkasin kappaleen paperia, pistelin siihen reikiä pienellä pännäveitsellä, asetin sitten paperin päälle mulperipuun lehtiä ja panin ne sekä paperin matojen päälle. Nämä tunkeusivat silloin noihin paperissa löytyviin pikku reikiin ja rupesivat heti syömään lehtiä. Kaikki madot kullakin eri paperilehdellä kokoutuivat yhteen ja alkoivat syödä mulperipuun lehtiä, reunasta lähtien.

Minä pidin matoja hyllyllä huoneessani, ja kun niillä ei ollut mulperipuun lehtiä syötävänä, niin matelivat ne pitkin hyllyä, tulivat aivan reunaan saakka, vaan eivät koskaan pudonneet siitä alas vaikka olivat sokeita. Heti kun joku mato oli päässyt hyllyn reunalle, niin se laski suustaan lankaa, jonka se kiinnitti reunaan, ennenkun rupesi laskeutumaan sitä myöten alas. Tässä langassa se sitten riippui, katseli ympärilleen ja, jos sitä halutti laskeutua alammaksi, niin se laskeutui tämän hienon langan nojassa, ja vetäytyi taas takaisin, milloin halusi samaa lankaa myöten.

Päiväkausiin eivät madot tehneet muuta kuin söivät. Ja niille täytyi antaa yhä enemmän lehtiä. Kun niille tuotiin tuores lehti, ja ne olivat madelleet sen päälle, niin syntyi siitä liike, joka muistutti sadepisarain putoamista lehdelle. Tämä ääni syntyi siitä, että madot alkoivat syödä lehteä.

Siten elivät vanhimmat madot viisi vuorokautta. Ne kasvoivat siinä ajassa jo paljon ja söivät kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Minä tiesin, että ne menevät tainnoksiin viidentenä päivänä, ja odotin koko ajan, milloin se tapahtuisi. Ja aivan oikein takertuikin iltapuoleen viidentenä päivänä yksi vanhimmista madoista kiini paperiin ja herkesi syömästä ja liikkumasta. Seuraavina päivinä pidin minä kauvan sitä silmällä. Minä tiesin, että nämä madot luovat muutamia kertoja nahkansa, sentähden että kasvavat ja niille tulee sen vuoksi ahdas entisessä nahassaan, ja ne saavat uuden.

Minä ja kumppanini vartioimme sitä vuorotellen. Eräänä iltana huudahti kumppanini: "nyt se alkaa luoda nahkaansa, tulkaa pian katsomaan!" Minä riensin paikalle ja näin, että mato todellakin tarttui vanhasta nahastaan kiini paperiin, puhkasi suunsa kohdalle reijän, pisti sieltä ulos päänsä, ponnisteli siinä ja väänteliihe päästäkseen ulos, mutta vanha peite ei tahtonut irtautua pois ruumiista. Minä katselin kauvan, kuinka se teki työtä, pääsemättä kuitenkaan irti ja halusin auttaa sitä jollakin tavalla. Minä kohotin nahkaa hyvin vähän kynnelläni, vaan huomasin oitis, että olin tehnyt hullusti. Kynteeni oli jäänyt jotakin nestemäistä ainetta ja mato meni tainnoksiin. Minä luulin tuota nestettä ensin vereksi, vaan sitten huomasinkin, että madolla on nahan alla vetelätä nestettä sitä varten, että se sen avulla voisi helpommin luoda päältään peitteensä. Minä olin rikkonut auttaessani kynnelläni uuden nahan, sillä mato kuoli vaikka se pääsikin irti vanhasta peitteestään.

Muihin matoihin minä en enää koskenut, ja ne irtausivat samalla tavalla vanhasta nahastaan. Ainoastaan muutamat eivät siinä onnistuneet, vaan useimmat pääsivät siitä erilleen, vaikka se näyttikin niitä kovasti rasittavan.

Kun madot olivat saaneet uuden nahan, rupesivat ne syömään kovemmin ja lehtiä kului nyt enemmän.

Neljän päivän kuluttua ne taas menivät tainnoksiin ja alkoivat uudestaan luoda peitettään. Nyt kului vieläkin enemmän lehtiä ja madot olivat jo noin puolen sentimetrin pituisia. Sitten ne taas menivät kuuden päivän perästä tainnoksiin ja tunkeusivat ulos vanhoista nahoistaan uuden peittäminä, ja olivat jo hyvin suuria ja paksuja ja me ennätimme tuskin tuoda niille riittävästi lehtiä.

Yhdeksäntenä päivänä lakkasivat vanhimmat madot tyyten syömästä ja matelivat ylöspäin hyllyillä ja tuepuita myöten. Minä kokosin niitä yhteen ja panin tuoresta lehteä niille syötäväksi, mutta ne käänsivät pois päänsä lehdestä ja matelivat poispäin. Minä muistin silloin, että madot, kun ne valmistautuvat sulkeutumaan koteloonsa, lakkaavat kokonaan syömästä ja matelevat ylöspäin.

Minä jätin ne rauhaan ja rupesin katselemaan, mitä ne nyt tekisivät. Vanhimmat matelivat ylös kattoon, hajaantuivat sinne tänne, kiertelivät sillä tavalla hiukan ja rupesivat sitten kukin eri suunnillaan kehräämään lankojaan, laskien yhden langan aina kerrallaan.

Minä pidin yhtä niistä tarkemmin silmällä. Se meni nurkkaan, laski kuusi lankaa noin viiden sentimetrin päähän toisistaan, keinui niiden nojassa, taivutti itsensä kahteen osaan niin, että tuli hevosen kengän muotoiseksi ja rupesi sitten kääntelemään päätään ja laskemaan silkkilankaa niin, että se kiertyi sen ympärille. Illalla oli jo sen ympärillä pilven tapainen kudos, niin että sitä enää näkyi vaan hiukan ja aamulla sitä ei enää lainkaan voinut eroittaa kudoksen sisältä. Se oli jo kokonaan kääriytynyt silkin sisään ja yhä se vaan vielä laski lankaa.

Kolmen päivän perästä lakkasi se kutomasta koteloaan ja meni tainnoksiin. Sittemmin sain kuulla, kuinka pitkältä yksi silkkimato ehtii kolmena päivänä kehrätä lankaa. Kun puretaan koko tuo kudos, niin se on enemmän kuin kilometriä pitkä, harvoin lyhempi. Ja jos lasketaan, montako kertaa madon tarvitsee kiepauttaa päätään, näinä kolmena päivänä kehrätäkseen niin pitkän langan, niin nähdään, että se näinä kolmena päivänä on kiertänyt ympäriinsä 300,000 kertaa. Siitä näkyy että se joka sekunttina keskeymättä pyörähtää kerran.

Mutta kun me otimme joitakuita koteloita ja särimme ne, niin näimme, että madot tämän työn perästä olivat koteloissaan ihan kuivettuneet ja käyneet vaaleiksi, vaksinkaltaisiksi.

Minä tiesin, että näistä koteloista, joiden sisällä oli nuo vaaleat vaksin kaltaiset elottomat ruumiit, lähtee ulos myöhemmin perhoset. Mutta katsellessani niitä en voinut sitä uskoa. Kuitenkin katsoin kahdentenakymmenentenä päivänä, miten niitten koteloiden oli käyvä, jotka olin jättänyt jäljelle.

Minä tiesin, että muutoksen piti tapahtua kahdentenakymmenentenä päivänä. Mitään ei näkynyt vielä ja minä jo alain ajatella, että jokin kohta oli joutunut epäjärjestykseen, kun yhtäkkiä huomasinkin, että yhden kotelon pää oli käynyt mustaksi ja kosteaksi. Minä luulin jo, että se oli turmeltunut ja yritin heittää sen pois. Vaan sitten ajattelin taas, että kenties muutos alkaakin tällä tavalla ja minä päätin katsoa vielä, miten lopuksi oli käyvä. Ja todellakin alkoi kotelon kosteaksi käyneessä päässä tuntua jotakin liikettä. Minä en voinut isoon aikaan päästä perille siitä, mikä tuon liikkeen sai aikaan. Mutta sitten tuli näkyviin jotakin pään tapaista, jossa oli tuntosarvet. Tuntosarvet liikkuivat. Sitten huomasin, että jalka pisti esiin reijästä ja sen perästä toinen, ja jalat tarttuivat kiini ja työntäytyivät ulos kotelosta. Jotakin tuli yhä sieltä esiin ja lopuksi voin jo eroittaa, että se oli märkä perhonen. Kun kaikki kuus jalkaa olivat tulleet ulos, niin luiskahti takapuoli helposti irti ja nyt oli koko perhonen tullut esiin ja oli siinä näkyvillä. Sittenkun se oli ehtinyt kuivaa, näytti se valkoselta, levitti siipensä, lenteli kierrellen ympäri huonetta ja istui akkunalle.

Kahden päivän kuluessa oli perhonen jo ehtinyt munia akkunalaudalle rivin munia ja kiinnittää ne siihen. Munat olivat keltasia. Kaksikymmentä viisi perhosta tekivät munia. Ja minä kokosin 5,000 pientä munaa.

Seuraavana vuonna minä ruokin vielä enemmän matoja ja sain vielä enemmän silkkiä.

Tätin kertomus kesystä varpusesta.

Meidän akkunamme ulkopuolelle oli varpunen pesinyt akkunalaudan päälle ja tehnyt siihen viisi pientä munaa. Minä ja sisareni olimme nähneet, kuinka varpunen kantoi olen korren ja höyhenen toisensa perästä meidän akkunamme taakse ja teki sinne itselleen pesää. Ja kun se sitten alkoi tehdä sinne munia, niin tulimme me hyvin iloisiksi. Varpunen ei enää lentänyt pois höyheniä ja olkia etsimään, vaan istui muniensa päällä siinä. Toinen varpunen — meille sanottiin, että toinen niistä on uros ja toinen naaras — tuo naaraalle matoja ja ruokkii sitä.

Muutaman päivän perästä me jo kuulimme akkunamme takaa sirkutusta ja menimme katsomaan, mitä varpusen pesässä oli tapahtunut. Siellä oli viisi pienen pientä alastonta linnun poikaa, joilla ei vielä ollut siipiä eikä höyheniä. Niillä oli keltaset, pehmeät nokat ja suuret päät.

Meistä ne olivat hyvin rumia, emmekä me viitsineet enää käydä niitä katsomassakaan, ainoastaan joskus juoksimme vilkasemassa, mitä ne siellä tekivät. Niiden äiti lensi usein ruokaa hakemaan, ja kun se palasi, niin avasivat varpusen pojat vikisten keltaiset nokkansa, ja emä repi matosia kappaleiksi ja jakoi niitä niille.

Viikon kuluessa olivat jo nuo pienet varpusen pojat kasvaneet isommiksi, saaneet untuvapeitteen ja tulleet kauniimmiksi, ja sen perästä me taas rupesimme usein käymään niitä katsomassa.

Eräänä aamuna menimme taas katsomaan varpusen poikiamme ja näimme, että niiden äiti, naarasvarpunen oli kuolleena akkunalaudan vieressä. Me arvasimme, että varpunen oli yöksi asettunut akkunalaudalle ja nukkunut siihen, ja litistynyt kuolleeksi akkunaa sulettaessa.

Me otimme sen siitä ylös ja viskasimme heinikkoon. Pienokaiset vikisivät, ojensivat ulos päänsä ja avasivat suunsa, mutta ei ollut ketään enää, joka olisi niitä ruokkinut.

Silloin sanoi vanhin siskoni: "nyt niillä ei ole enää äitiä, joka niitä ruokkisi; mutta kuulkaas: ruvetaanpas me niitä hoitamaan!"

Tuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen puuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen sellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme leipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin, pudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun laitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.

Siten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä. Seuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että pienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet puuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko puuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika takertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta iltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden suut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.

Kahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme kuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.

Siskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta ja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen — viides varpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme nimittämään sitä Virkuksi.

Virkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.

Sisareni oli tapana huutaa: "Virkku, Virkku!" Silloin lensi se aina hänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja hän ruokki sitä.

Sitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui meidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta palasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.

Eräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet tulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin varpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.

Siskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se ei syönyt eikä juonut mitään.

Kolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen kuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin rupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän kammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis meidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt muiden kanssa, vaan itki aina.

Me käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen puuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten teimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen pieniä kiviä.

Omenapuut.

Minä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin kolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina oljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna menin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana tulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki oksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä, herneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet urvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo pistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja sitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun minä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että alhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä puuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen rengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja sen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei ainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat pihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan ruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten ilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa. Kuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää yhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty, vaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta. Näistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja vaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat kuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta lähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.

Kuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien kautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun, sen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus, niinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy ehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee. Jos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä syystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää enää kulkutietä ruumiissa.

Niin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen mahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.

Sillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden juurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä juurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.

Vanha poppeli.

Meidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin kirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin itsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois kuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi kaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita kasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen maasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli tavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen ympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja. Minä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman näköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä otaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa. Kun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun säälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki hakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä ainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään saaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan eikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä saatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta puutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo oli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.

Minä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta kävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo oli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat puhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä kuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja tietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.

Sen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää sitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.

Tuomi.

Tuomi kasvoi pähkinäpuiden joukossa ja varjosi pähkinäpuupensaita. Minä olin kauvan epätietoinen, hakkaisinko vai en, sen pois. Minun tuli sitä sääli. Se ei muodostanut eri pensasta, vaan kasvoi yksinään, ja oli likipitäin neljäätoista sentimetriä läpimitaten ja noin kahdeksan ja puoli metriä korkea, hyvin haarakas, tuuhea ja yltyleensä täynnä valkeita, hyvänhajuisia kukkia. Kauvaksi jo lemusi niiden tuoksu. Minä en olisikaan hakannut sitä, mutta muuan työmies, jonka minä olin sitä ennen käskenyt hakkaamaan koko tuomen, oli minulle mitään virkkamatta alkanut sitä hakata. Kun minä tulin paikalle, oli hän jo ehtinyt hakata noin kuutta sentimetriä syvän lastuuksen, ja mahalaa tirskahti ulos kirveen alitse, joka kerta kun se sattui samaan paikkaan: "Nyt sitä ei voi enää auttaa, menköön nyt sitten", ajattelin minä ja otin itsekin kirveen käteeni ja aloin hakata sitä yhdessä työmiehen kanssa.

Kaikki työ on hauskaa ja niinpä hakkaaminenkin. On hupaista lyödä kirveen syvälle puuhun, ensin viistoon ja sitten poikittain niin, että lastu lähtee pois ja hakata siten yhä syvemmälle ja syvemmälle lastuusta puuhun.

Minä unhotin kokonaan tuomen ja ajattelin ainoastaan sitä, miten saisin sen pikemmin kaatumaan. Kun hengästyin, niin panin pois kirveen ja me, työmies ja minä nojasimme puuta vastaan ja koetimme saada sitä kaatumaan. Me työnsimme, puun lehdet alkoivat väristä ja meidän päällemme putoili kastepisaroita ja valkosia hyvänhajuisia kukkalehtiä.

Samaan aikaan tuntui kuin olisi jokin parkaissut: puun sisuksesta kuului rusketta; me nojasimme vieläkin kovemmin, ja puun sisuksessa taittui jotakin ja se tuntui ihan siltä, kuin puu olisi itkenyt, ja puu kaatui. Se oli taittunut hakkuuksen kohdalta, huojui ja kaatui oksineen ja kukkineen nurmelle. Pienet oksat ja kukat värisivät vähän aikaa vielä puun kaaduttua, sitten ne herkesivät liikkumasta.

"No niin, siinä tapahtui suuri asia", sanoi talonpoika. "Sääli on aina elävätä!" Mutta minun tuli niin säälini puuta, että menin mitä pikemmin pois sen luota toisten työmiesten luo.

Tammi ja pähkinäpuu.

Vanha tammi pudotti yhden terhonsa pähkinäpuupensaan juurelle. Pähkinäpuu sanoi tammelle: "Onko sinun oksiesi alla liijan vähän tilaa? Olisit pudottanut terhosi tyhjään paikkaan. Tässä on jo kyllä ahdasta minun vesoillanikin, enkä minä salli edes omien pähkinöitteni pudota maahan, vaan annan ne ihmisille."

"Minä elän kaksisataa vuotta", vastasi siihen tammi, "ja se tammi, joka on kasvava terhostani, tulee elämään yhtä kauvan."

Silloin suuttui pähkinäpuu ja sanoi: "Niinpä minä sitten peitänkin varjollani sinun pienen vesasi ja tukehutan sen, eikä se tule elämään kolmea päivääkään." Tammi ei virkkanut siihen mitään, vaan käski pienen poikansa kasvamaan terhosta.

Terho kastui, turposi, aukeni ja tarttui pienellä juurellaan kiini maahan ja läksi urvusta kasvamaan ylöspäin.

Pähkinäpuu koetti tukehuttaa tuota nuorta puun alkua eikä antanut päivän paistaa sille. Mutta pikku tammi kasvoi vaan yhä korkeammaksi ja voimistui yhä enemmän pähkinäpuun varjossa.

Kului sitten sata vuotta. Silloin oli pähkinäpuu aikoja kuivettunut, vaan tammi, joka oli lähtenyt terhosta kasvamaan, kohosi mahtavana taivasta kohden ja levitti oksiaan joka suunnalle.

Rikkaus Jumalalta.

Eräs mies, joka oli tyytymätön kohtaloonsa, nurisi Jumalaa vastaan.

Tuo hyvä Jumala antaa muille rikkautta, sanoi hän, vaan minulle ei hän tee mitään. Kuinka minä nyt tulen elämässä toimeen, kun ei minulla ole mitään?

Muuan ukko kuuli nämä sanat ja sanoi:

— Oletko sinä niin köyhä kuin luulet? Eikö Jumala ole sinulle antanut nuoruuden ja terveyden?

— Sitä en kyllä voi kieltää, voinpa vielä olla ylpeäkin nuoruudestani ja voimistani, vastasi mies.

Ukko tarttui miehen oikeaan käteen ja sanoi: Antaisitko hakata tämän kätesi pois tuhannesta ruplasta?