Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MITÄ MEIDÄN SIIS ON TEKEMINEN?

Kirj.

Leo Tolstoi

Suomentanut K. W. Järnefelt

Otava, Helsinki, 1908.

Mitä meidän siis on tekeminen?

Ja kansa kysyi häneltä: Mitä meidän siis on tekeminen? Hän vastasi ja sanoi heille: Jolla on kaksi pukua, antakoon sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, hän tehköön, samoin. (Luuk. 3:10, 11).

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, jossa turmelee koi ja ruoste, ja jossa murtautuvat varkaat sisään ja varastavat.

Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, jossa ei turmele koi eikä ruoste, ja jossa eivät murtaudu varkaat sisään eivätkä varasta.

Sillä missä aarteesi on, siellä sydämmesikin on.

Silmä on ruumiin kynttilä. Jos siis silmäsi on puhdas, niin koko ruumiisi on valoisa.

Mutta jos silmäsi on turmeltunut, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis sinussa oleva valo on pimeyttä, niin mimmoinen onkaan pimeys?

Ei kukaan voi kahta herraa palvella; Sillä hän on silloin joko vihaava toista ja toista rakastava, taikka hän on tekevä toiselle mieliksi ja toisesta ei välitä. Ette voi palvella Jumalaa ja rikkautta.

Senvuoksi sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka, ja ruumis enempi kuin vaatteet? Älkää siis murehtiko sanoen: mitä syömme? tai: mitä juomme? tai: millä vaatetamme itsemme? Sillä kaikkea tätä pakanat tavottelevat, ja teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän tätä kaikkea tarvitsevan.

Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin tämäkin kaikki sen ohessa teille annetaan (Matt. 6: 19—25, 31—34).

Sillä helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan (Matt. 19: 24; Luuk. 18: 25; Mark. 10: 25).

I.

Olen koko elämäni elänyt maalla. Kun vuonna 1881 muutin asumaan Moskovaan kummastutti minua kaupunkilainen köyhyys. Minä tunnen maalaisen köyhyyden, mutta kaupunkilainen köyhyys oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Moskovassa ei voi päästä kadun päähän tapaamatta kerjäläisiä ja omituisia kerjäläisiä, jotka eivät ole maalaisten kerjäläisten näköisiä. Näillä kerjäläisillä ei ole pussia mukanaan eikä Kristuksen nimeä huulillaan niinkuin maalaisilla kerjäläisillä. Moskovalaiset kerjäläiset eivät kanna pussia eivätkä pyydä almua. Useimmiten he, kohdatessaan teidät tai päästäessään teidät ohitsensa menemään, koettavat vaan kohdata teidän katseenne. Ja, päättäen katseestanne, he joko pyytävät, tai ovat pyytämättä. Minä tunnen erään sellaisen kerjäläisen, joka on aatelissukua. Ukko kävelee hitaasti, nyökäytellen ruumistaan joka askeleella. Kohdatessaan teidät hän nyökäyttää ruumistaan, ikäänkuin kumartaen teille. Jos te pysähdytte, ottaa hän lakin päästään, kumartaa ja pyytää almua, mutta jos ette pysähdy, on hän olevinaan, että hänellä on vaan semmoinen käyntitapa, ja hän jatkaa matkaansa, kumartaen samalla tavalla joka askeleella. Se on oikea moskovalainen kerjäläinen. Alussa en tiennyt, minkätähden moskovalaiset kerjäläiset eivät pyydä suoraan; sittemmin kyllä ymmärsin miksi he eivät sitä tee, mutta en sittenkään käsittänyt heidän asemaansa.

Kerran, kulkiessani Afanasjevin poikkikatua, näin poliisin asettavan ajurin kärriin vesitaudin turvottamaa, repaleista miestä. Minä kysyin: "mistä syystä?" Poliisi vastasi: "kerjäämisestä". — "Onko se sitten kiellettyä?" — "On kai" — vastasi poliisi.

Vesitautinen vietiin ajurilla. Minä otin toisen ajurin ja läksin ajamaan heidän jälessään. Tahdoin päästä selville, oliko se totta, että kerjääminen on kiellettyä ja miksi se on kiellettyä. En voinut mitenkään käsittää, kuinka voi kieltää ihmistä pyytämästä jotain toiselta, enkä sitä paitsi voinut uskoa kerjäämisen olevan kiellettyä, kun Moskova on täynnä kerjäläisiä. Tulin poliisiasemalle, jonne kerjäläinen oli viety. Siellä istui pöydän ääressä sapelilla ja revolverilla varustettu mies. Kysyin: "Mistä syystä tuo mies otettiin kiinni?" Sapeliherra katsahti minuun ankarasti ja sanoi: "mitä se teitä liikuttaa?" Mutta huomaten tarpeelliseksi selittää minulle jotakin, hän lisäsi: "esimiehet käskevät korjaamaan semmoisia, se on siis tarpeen". Minä läksin. Se poliisi, joka oli tuonut kerjäläisen, istui eteisessä tarkastellen veltosti jotakin muistiinpanokirjaa. Kysyin häneltä: "onko se totta, että kerjäläisiltä on kielletty almun pyytäminen?" Poliisi heräsi, katsahti minuun, rypisti otsaansa ja vaipui sitten taas entiseen uneliaisuuden tilaansa. Ryhtyessään uudestaan kirjaansa tutkimaan hän sanoi: "esimiehet käskevät, siis täytyy". Minä menin ulos ajurin luo.

— No, mitä? Ottivatko? kysyi ajuri, jota nähtävästi myöskin huvitti tämä asia.

— Ottivat, vastasin hänelle. Ajuri pudisti päätään.

— Onkos teillä täällä Moskovassa kielletty almun pyytäminen? kysyin.

— Kuka heitä tietää, sanoi ajuri.

— Mitenkäs se niin on, sanoin minä, — kerjäläinenhän on Kristuksen oma ja hänet viedään poliisikamariin.

Nykyään on siitä kuitenkin jo luovuttu, ei enää vaadita.

Sittemmin näin vielä monta kertaa poliisien vievän kerjäläisiä poliisikamariin, ja sitten Jusupovin työhuoneeseen. Kerran tapasin Mäsnitskajan kadulla joukon semmoisia kerjäläisiä, noin kolmekymmentä henkeä. Niitten edellä ja takana kulki poliiseja. Kysyin: "mistä syystä?" — Kerjäämisestä.

Asia on niin, että lain mukaan oli kerjääminen Moskovassa kielletty kaikilta niiltä kerjäläisiltä, joita tapaa siellä useampia joka kadulla ja joita rivittäin seisoo jumalanpalveluksen ja varsinkin hautajaisten aikana joka kirkon ovella.

Mutta minkästähden toisia korjataan ja suljetaan jonnekin, toisia jätetään rauhaan? Siitä en päässyt ollenkaan selville. Onko heidän joukossaan laillisia ja laittomia kerjäläisiä, vai onko heitä niin paljon, ettei kaikkia saa korjatuksi, vai kerääntyykö niitä uusia, kun toiset on korjattu?

Kerjäläisiä on Moskovassa paljon joka lajia. On semmoisia, jotka pitävät kerjäämistä elinkeinonaan, on todellisiakin kerjäläisiä, semmoisia, jotka jollakin tavoin ovat joutuneet Moskovaan ja tosiaankin kärsivät puutetta.

Näitten kerjäläisten joukossa on usein talonpoikaispukuisia miehiä ja vaimoja. Olen usein tavannut semmoisia. Muutamat niistä ovat täällä sairastuneet ja sitten, päästyään sairashuoneesta, ovat kykenemättömiä itseään elättämään ja matkustamaan kotiseudulleen. Toiset taas ovat sen lisäksi ruvenneet juopottelemaan. Niistä, jotka eivät olleet sairaita, olivat muutamat tulipalon kautta kärsineitä, tai ikäkuluja, tai vaimoja, joilla oli lapsia, toiset taas aivan terveitäkin ja työkykyisiä. Nuo aivan terveet kerjäävät miehet herättivät erityisesti minun huomiotani. Tultuani Moskovaan otin nimittäin tavakseni, ruumiin liikettä saadakseni, käydä työssä Vorobjevin mäellä kahden miehen kanssa, jotka sahasivat siellä puita. Nämä miehet olivat aivan yhtä köyhiä, kuin nekin, joita tapasin kaduilla. Toinen niistä oli nimeltään Pietari, sotamies Kalugasta, toinen Simo, Vladimirin kuvernementistä. Heillä ei ollut mitään muuta kuin vaatteet, mitkä oli päällä ja kädet. Ja näillä käsillään he ansaitsivat, hyvin kovalla työllä, 40—50 kopeekkaa päivässä, joista molemmat panivat vielä osan säästöön, toinen ostaakseen itselleen turkin, toinen saadakseen kerätyksi matkarahat kotiseudulleen päästäkseen. Kun kohtasin samallaisia miehiä kadulla, kiinnittivät ne senvuoksi erityistä huomiotani. Minkätähden toiset tekevät työtä, ja toiset kerjäävät?

Kohdatessani semmoisen miehen, kysyin tavallisesti, mitenkä hän oli joutunut moiseen tilaan. Kerran tapasin aivan terveen miehen kerjäämässä. Kysyin, kuka hän on ja mistä. Hän sanoi tulleensa työansiolle Kalugasta. Aluksi olivat hän ja toverinsa saaneet työtä eräältä isännältä. Kun se työ loppui, alkoivat he etsiä toista, mutta eivät saaneet. Toveri jätti hänet ja siitä saakka oli hän toista viikkoa saanut ponnistella, syötyään kaiken, mitä hänellä oli ollut. Ei hänellä ollut sahaa, ei kirvestä, eikä rahaa, millä ostaa. Minä annoin hänelle rahaa sahan ostoon ja neuvoin työpaikan, mihin tulla. Olin jo, edeltäpäin sopinut Pietarin ja Simon kanssa, että he ottaisivat hänet työhön.

— Muistahan, että tulet. Siellä on paljon työtä.

— Kyllä tulen, kuinkas muuten? Ei ole hauskaa kuleksia kerjuulla.
Työtä kyllä osaan tehdä.

Mies vannoi tulevansa ja minusta näytti, ettei hän tahtonut pettää, vaan tosiaankin aikoi tulla.

Seuraavana päivänä sain työpaikalla kuulla, ettei miestä ollut näkynyt. Samalla tavalla petti minut moni muukin. Jotkut pettivät minua silläkin keinoin, että sanoivat tarvitsevansa rahaa pilettiin, päästäkseen matkustamaan kotiin, mutta jonkun ajan kuluttua tapasin heidät taas kadulla. Useat heistä jo tunsin ja he tuntiessaan minut, karttoivat minua. Välistä sattui niinkin, että joku heistä, joka oli minut unohtanut, koetti uudistaa vanhan petoksensa. Siten tulin huomaamaan tässäkin luokassa olevan paljon petkuttajia, mutta nämä petkuttajat olivatkin hyvin kurjia. Kaikki he olivat puolialastomia, köyhiä, laihoja, sairaaloisia. Ne olivat niitä jotka todellakin paleltuvat, tai hirttäytyvät, niinkuin sanomalehdistä tiedämme.

II.

Kun puhuin kaupunkilaisille tuosta kaupunkilaisesta köyhyydestä, sanottiin minulle aina: "Oi, se ei ole vielä mitään — kaikki tuo, mitä olette nähneet. Mutta menkääpä Hitrovin torille ja sikäläisiin yömajoihin. Siellä te vasta saatte nähdä oikean 'kultaisen komppaniian'." Eräs leikinlaskija sanoi, ettei se enää ollut komppaniia, vaan kultainen rykmentti — niin paljon niitä oli lisääntynyt. Leikinlaskija oli oikeassa, mutta hän olisi ollut vieläkin enemmän oikeassa, jos olisi sanonut, että näitä ihmisiä on nykyään Moskovassa ei komppaniia, eikä rykmentti, vaan kokonainen armeija, ehkä noin 50 tuhatta. Vanhat kaupungin asukkaat, puhuesssaan minulle kaupungin kerjäläisistä, tekivät sen aina jonkinmoisella mielihyvällä, ikäänkuin kerskaten minun edessäni sillä tiedollansa. Muistan, että ollessani Lontoossa sikäläiset vanhat kaupunkilaiset niinikään kerskailivat, puhuessaan lontoolaisesta köyhyydestä. Niin sitä meillä muka.

Ja minun teki mieli nähdä kaikki tuo köyhyys, josta minulle oli puhuttu. Monta kertaa tein lähtöä Hitrovin torille päin, mutta joka kerta minua kammoksutti ja hävetti. "Miksi menen katsomaan ihmisten kärsimyksiä, joita en voi auttaa?" — puhui yksi ääni. "Ei, jos sinä elät täällä ja näet kaupunkilaiselämän kaikki ihanuudet, niin meneppä katsomaan tuota toistakin", — sanoi toinen ääni. Ja niinpä minä eräänä kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä läksin astumaan tuota kaupunkilaista köyhyyden keskipistettä, Hitrovin toria kohti. Oli arkipäivä, kello kävi neljättä. Jo Soljankan kadulla aloin nähdä yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joilla oli kummalliset, toisilta saadut vaatteet ja vielä kummallisemmat jalkineet, ihmisiä, joilla oli hyvin sairaannäköiset kasvot ja heillä kaikille yhteinen omituinen halveksiva katse. Mitä kummallisimmassa, hullunkurisimmassa puvussa oleva ihminen kulki aivan vapaasti, nähtävästi vähääkään välittämättä siitä, miltä hän toisista voi näyttää. Kaikki nämä ihmiset kulkivat samaan suuntaan. Kysymättä tietä, jota en tuntenut, kuljin heidän jälessään ja tulin Hitrovin torille. Torilla oli samallaisia naisia repaleisissa nutuissa, palttoissa ja kapoteissa, saappaat tai kalossit jalassa ja yhtä vapaita, välinpitämättömiä pukujensa hullunkurisuudesta, vanhoja ja nuoria. He istuivat, kaupittelivat jotakin, kuljeksivat tai riitelivät. Väkeä oli torilla vähän. Nähtävästi oli toriaika ohi ja suurin osa ihmisiä kulki mäkeä ylös torin sivu ja torin halki, yhä samaan suuntaan. Minä läksin kulkemaan heidän jälessään. Mitä pitemmälle jouduin, sitä enemmän yhtyi samallaisia ihmisiä samalle tielle. Edelläni kulki kaksi naista, toinen vanha, toinen nuori, puhellen jostain asiasta. Jokaista asiaan kuuluvaa sanaa seurasi pari asiaan kuulumatonta, mitä törkeintä sanaa. He eivät olleet humalassa, vaan jokin asia heitä näkyi huolestuttavan. Vastaantulijat ja jälessä kulkijat eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota tuohon heidän puheeseensa, joka minua niin kummastutti. Näillä seuduin nähtävästi aina puhuttiin sillä tavalla. Vasemmalla oli yksityisiä yömajoja, ja muutamat poikkesivat sinne, toiset taas jatkoivat matkaansa. Tultuamme mäelle, oli edessämme katujen kulmassa iso talo. Suurin osa niistä, jotka kulkivat minun kanssani, pysähtyi talon luo. Koko katukäytävä tämän talon edessä oli täynnä samallaisia ihmisiä, jotka seisoivat tai istuivat käytävällä tai kadulla. Oikealla puolen sisäänkäytävää oli naisia, vasemmalla miehiä. Minä menin naisten sivu, menin miesten sivu (kaikkiaan oli väkeä muutamia satoja) ja pysähdyin rivin päähän. Talo, jonka luona nämä ihmiset odottelivat, oli Ljapinin maksuton yömaja. Ihmisjoukko oli sisäänpääsöä odottavia yömajalaisia. Kello 5 iltapäivällä avataan ovet ja päästetään sisään. Tänne olivat tulossa melkein kaikki ihmiset, joitten sivu olin kulkenut.

Lähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella. Vaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat hyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa oli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä — toisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen — olet pysähtynyt tähän meidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako, joka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä piinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla olemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat tämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa, mutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme meitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin meidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme silmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme toisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli pöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja kuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen. Kolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista läheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen kanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään virkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään ja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista, oli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. "Työtä", sanoi mies, "ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan kuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni pannut, sen saatte uskoa". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä. Varimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä viittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti kuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli käsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään hän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista, ovat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten se loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja pilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä lämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä "sakuskalla" (kapakoissa olevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan pois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi odottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään linnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. "Torstaina kuuluu poliisi tulevan käymään". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin luvattu maa).

Hänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat todeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea, pitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä, olkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa, tunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan, mutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille, toivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle varimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä ja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso mustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä, ilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli pitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla, virsut jalassa — humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa, silmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa kuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten toisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään lasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat häntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten vino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa jaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen, sitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset, rukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien varimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi rahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko piiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies huusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja hänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita miehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut pois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin jalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat minuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia, nääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli mukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan. Talo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä varten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso huone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan telttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja alhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja ja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä ylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä ihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät. Menin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa. Heidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut. Hänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja minä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin tehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin päästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia oli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin syömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi hännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien katsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla. Minä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin kaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet esiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä tehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista ja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en järjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että kaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä lorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa toimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä he itseään miten hyvänsä, — että murha on murha, ja että tuo synti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja toimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin nytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet ihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien semmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja muut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla ja lattioita matoilla, — sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä hyvänsä. — on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan yhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä suvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus näiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä tapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se, että olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa toimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut estää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin tietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta. Jälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani olevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä minulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin silloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani yhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa, silloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin toisella ei ole yhtäkään.

III.

Samana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin vaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä — eräs kaupungin asukkaista — alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä, että se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan maalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina niin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on sivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei siinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä aloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla ja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään, mitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet silmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni edessä. Minä huusin: "niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!" Minua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut mistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on epämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että semmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa aihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.

Tunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa tiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.

Ennestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle nyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän ilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle piinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni edes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta nähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen tapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine kuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita, enkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä, viluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada päästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa kanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen syyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi toinenkin, joka himmensi edellisen.

Kun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille ystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin ensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat hyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja antoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun vaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin hyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin ennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen ja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni johdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.

Kenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä ylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän minun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt. Muuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi, mutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.

Ja senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa, niinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen verran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa, jotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen hyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni. Aloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa saatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että jo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni koko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta tukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli paraillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti minusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa tahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa hyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa näytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä verraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman: herättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista köyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka haluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki köyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille yksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä, lähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun ja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi ajattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen, muodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan kaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse kehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee pitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen parantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä, puutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon saan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen kaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme viiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa ja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta, jommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.

Laadittuani tämän suunnitelman, kirjoitin siitä artikkelin ja, ennenkuin annoin sen painoon, menin tuttavien luo, joilta toivoin saavani kannatusta. Kaikille, joita tapasin sinä päivänä (käännyin etupäässä rikkaitten puoleen), puhuin melkein sitä samaa, minkä olin kirjoittanut sanomalehteen. Ehdotin, että käyttäisimme hyväksemme väenlaskutoimitusta, oppiaksemme tuntemaan köyhäin tilaa Moskovassa ja auttaaksemme sitä sekä toimella että rahoilla ja saadaksemme aikaan sen, ettei köyhiä ollenkaan olisi Moskovassa, jolloin me, rikkaat, hyvällä omallatunnolla voisimme nauttia niistä elämän eduista, joihin olimme tottuneet. Kaikki kuuntelivat minua tarkkaavaisesti ja totisina, mutta niinpian kuin kuuntelijat ymmärsivät, mistä oli kysymys, tulivat he ikäänkuin hämilleen. Heitä ikäänkuin hävetti ja etupäässä minun puolestani, se, että minä puhuin tyhmyyksiä, joita kuitenkaan ei voinut suoraan sanoa tyhmyyksiksi. Oli ikäänkuin jokin ulkonainen syy olisi velvoittanut heitä myöntymään tuohon minun tyhmyyteeni.

— Niin. Tietysti. Se olisi hyvän hyvä asia, sanottiin minulle. — Itsestään on ymmärrettävää, ettei asialle voi olla olematta myötätuntoinen. Niin, teidän ajatuksenne on oivallinen. Minä olen itsekin sitä ajatellut, mutta … meillä ollaan yleensä niin välinpitämättömiä, että tuskin saattaa odottaa mitään suurta menestystä… Muuten, minä puolestani olen valmis asiata kannattamaan.

Tähän tapaan puhuivat kaikki. Kaikki suostuivat, mutta suostuivat, niinkuin minusta näytti, ei minun vakuutukseni vaikutuksesta, eikä omasta halustaan, vaan jonkin ulkonaisen syyn vaikutuksesta, joka ei sallinut olla suostumatta. Minä huomasin sen jo siitä, ettei yksikään raha-apua luvanneista itse määrännyt summaa, jonka aikoi antaa, joten minun piti se määrätä ja kysellä: "siis voin odottaa teiltä 300, tai 200, tai 100, tai 25 ruplaa?" Eikä kukaan antanut rahoja. Huomautan tästä senvuoksi, että, kun ihmiset antavat rahaa johonkin omasta halustaan, he tavallisesti kiirehtivät antamaan. Aition tilaamiseen Sarah Bernardin näytäntöön annetaan heti rahat käteen, että asia olisi päätetty. Tässä tapauksessa sitä vastoin ei yksikään niistä, jotka suostuivat antamaan rahaa ja ilmaisivat myötätuntoisuutensa, tarjonnut heti rahoja, vaan ainoastaan ääneti myöntyi minun määräämääni summaan. Viimeisessä talossa, jossa kävin sinä iltana, tapasin sattumalta suuren seuran kokoontuneena. Sen talonemäntä oli jo useampia vuosia toiminut hyväntekeväisyyden alalla. Ulko-oven edessä seisoi useita vaunuja, eteisessä istui useita lakeijoja kaihissa puvuissa. Isossa vierashuoneessa kahden pöydän ääressä istui naisia, puettuina kalliisiin pukuihin ja kalliisiin koristuksiin, laitellen pukuja pienille nukeille. Muutamia nuoria herroja oli naisten ääressä. Näitten naisten tekemistä nukeista piti tulla arpajaisvoittoja köyhäin arpajaisiin.

Tämän vierashuoneen ja siihen kokoontuneitten ihmisten näkeminen teki minuun hyvin epämiellyttävän vaikutuksen. Puhumatta siitä, että tänne kokoontuneitten ihmisten omaisuus nousi muutamiin miljooneihin, puhumatta siitä, että yksin korot siitä pääomasta, joka täällä oli tuhlattu pukuihin, pitseihin, pronssikuviin, rintaneuloihin, vaunuihin, hevosiin, lakeijoihin, olivat sata kertaa suuremmat sitä, mitä kaikki nämä naiset ansaitsivat, olivat menot kaikkien näitten naisten ja herrain vierailusta: itse ajosta sinne, hansikkaista, liinavaatteista, kynttilöistä, teestä, sokerista, leivoksista sata kertaa suuremmat, kuin mitä täällä saatiin ansaituksi. Minä näin kaiken tuon ja sen vuoksi olisin voinut ymmärtää, etten täällä ainakaan löydä kannatusta asialleni, mutta minä olin tullut tehdäkseni ehdotukseni, ja niin raskasta kuin se minulle olikin, sanoin sanottavani.

Läsnä olleista eräs naishenkilö tarjosi minulle rahaa, sanoen, ettei hän tunteellisuutensa vuoksi itse kyennyt köyhien luona käymään, vaan rahaa oli kyllä valmis antamaan. Paljonko rahaa hän antaa ja milloinka hän ne minulle toimittaa, sitä hän ei sanonut. Toinen naishenkilö ja eräs mieshenkilö tarjoutuivat käymään köyhien luona, mutta minä en käyttänyt hyväkseni heidän tarjoustaan. Mahtavin henkilö, jonka puoleen käännyin, sanoi minulle, ettei asiassa paljon voinut tehdä, sillä varoja oli vähän. Varoja taas oli vähän senvuoksi, että Moskovan rikkaat olivat jo kaikki lukuun otetut ja kaikilta oli jo saatu, mitä suinkin oli voitu, että kaikille näille hyväntekijöille oli jo annettu arvonimet, mitalit y.m. kunnianosoitukset, että menestyksellä rahankeräystä jatkaakseen täytyy pyytää joitakin uusia palkintoja hallituksen puolelta, joka on ainoa tehokas keino, vaikka hyvin vaikea.

Palattuani kotiin sinä päivänä, panin maata sillä aavistuksella, ettei minun tuumastani tule mitään, ja samalla häpeissäni ja tuntien, että koko tämän päivän olin tehnyt jotain hyvin ilettävää ja hävettävää. Mutta minä en jättänyt asiata sillensä. Ensiksikin oli asia kerran pantu alulle, ja ylpeydentunnekin olisi estänyt minua siitä luopumasta; toiseksi ei ainoastaan asian menestys, vaan itse sen harrastaminen teki minulle mahdolliseksi jatkaa elämää niissä oloissa, joissa elin, jota vastoin epäonnistuminen olisi pakoittanut minut luopumaan elämäntavastani ja etsimään uusia elämän uria. Ja sitä itsetiedottomasti pelkäsin. Minä en uskonut sisällistä ääntäni, vaan jatkoin alkamaani työtä.

Annettuani kirjoitukseni painoon, luin sen korrehtuurin Duumassa. Luin sen punehtuen ja änkyttäen, niin kovin minua iletti. Samaten näkyi hävettävän kaikkia kuulijoitanikin. Kun luettuani kirjoitukseni kysyin, suostuvatko väenlaskun toimittajat ehdotukseeni, että he toimituksen päätyttyä jäisivät paikoilleen, ollakseen välittäjinä seuran ja puutetta kärsivien välillä, syntyi tuskastuttava hiljaisuus. Sitten esiintyi kaksi puhujaa. Nämä puhujat koittivat parantaa minun ehdotukseni aikaansaamaa tuskastuttavaa vaikutusta. He ilmaisivat minulle myötätuntoisuutensa, mutta samalla viittasivat tuon minun kaikkien hyväksymän tuumani epäkäytännöllisyyteen. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus. Mutta kun minä sittemmin kuitenkin, tahtoen ajaa asiani perille, kyselin väenlaskun toimimiehiltä, kultakin erikseen, tahtoisivatko he, väenlaskua toimittaessaan ottaa selvää köyhien tarpeista ja jäädä sitten paikoilleen, ollakseen välittäjinä köyhien ja rikkaitten välillä, joutuivat he taas hämilleen. Heidän katseensa sanoivat ikäänkuin minulle: vaikka kunnioituksesta sinua kohtaan koetettiinkin lieventää sinun tyhmyyttäsi, niin sinä sittenkin sitä tyrkytät. Semmoinen oli heidän kasvojensa ilme, mutta sanoilla he kumminkin ilmaisivat suostumuksensa, ja kaksi heistä, ikäänkuin edeltäpäin siitä sovittuaan, sanoivat aivan samoilla sanoilla: "me katsomme olevamme siveellisestä velvoitetut sen tekemään". Saman vaikutuksen teki ilmoitukseni myöskin väenlaskussa avustaviin ylioppilaisiin, kun puhuin siitä, että me väenlaskun ohella tulisimme pitämään silmällä myöskin hyväntekeväisyystarkoituksia. Puhuessamme tästä, huomasin, että heitä hävetti katsoa minua silmiin, niinkuin usein hävettää katsoa silmiin hyväntahtoista ihmistä, joka puhuu tyhmyyksiä. Saman vaikutuksen teki niinikään kirjoitukseni sanomalehden toimittajaan, poikaani, vaimooni, mitä erillaisimpiin ihmisiin, joille annoin sen luettavaksi. Kaikki tulivat jostakin syystä hämilleen, mutta kaikki katsoivat tarpeelliseksi hyväksyä itse ajatuksen, ja kaikki heti tämän hyväksymisensä ilmaistuaan alkoivat tuoda esiin epäilyksiänsä asian menestymisestä ja tuomita yhteiskuntamme ja kaikkien ihmisten välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, lukuunottamatta nähtävästi heitä itseään.

Sydämmeni syvyydessä yhä tunsin, ettei tämä kaikki ollut sitä oikeata, ettei tästä mitään voinut tulla, mutta kirjoitus oli painettu ja minä ryhdyin ottamaan osaa väenlaskutoimitukseen. Olin asian pannut alulle ja se veti minut mukaansa.

IV.

Minun osalleni määrättiin, omasta pyynnöstäni, alue Hamovnitsheskin osassa, Smolenskin kauppatorin luona. Tällä alueella on joukko taloja, joita yleensä nimitetään Rshanovin taloksi, tai Rshanovin linnaksi. Ne kuuluivat ennen muinoin kauppias Rshanoville, mutta nykyään ne kuuluvat Simineille. Olin jo kauan sitten kuullut mainittavan tätä paikkaa mitä kauneimman köyhyyden ja turmeluksen pesänä, ja senvuoksi pyysin väenlaskun toimittajia määräämään minut sinne. Toivomukseni täytettiin.

Saatuani duuman määräyksen, läksin muutamia päiviä ennen väenlaskun alkamista yksinäni tarkastelemaan aluettani. Saamani asemakartan mukaan löysin heti Rshanovin linnan.

Menin sinne Nikolskin poikkikadun puolelta, jonka päässä vasemmalla puolen on synkän näköinen talo, ilman porttia sillä puolen. Talon ulkonäöstä arvasin sen olevan juuri Rshanovin linnan.

Laskeutuessani alamäkeä Nikolskin katua myöten tapasin muutamia poikasia, 10—14 ikäisiä, pikku nutuissa ja palttoissa laskemassa mäkeä, mikä jaloillaan, mikä yhdellä luistimella liukuen pitkin jalkakäytävän jäätynyttä luisua talon luona. Pojat olivat repaleisissa vaatteissa ja, niinkuin kaikki kaupunkilaispojat, reippaita ja rohkeita. Pysähdyin heitä katselemaan. Nurkan takaa tuli esiin repaleinen vanha akka, jolla oli riippuvat keltaiset posket. Hän kulki kaupungille päin ja, niinkuin pakahtumaisillaan oleva hevonen, hengitti hirveästi koristen joka askeleella. Tultuaan minun kohdalleni hän pysähtyi, vetäen henkeänsä. Kaikkialla muualla tämä vanhus olisi pyytänyt minulta rahaa, mutta täällä hän vaan rupesi puhumaan kanssani. "Kas, sanoi hän, osottaen mäkeä laskevia poikia, — ei muuta, kuin vallattomuuksia! Samallaisia rshanovilaisia niistä tulee, kuin isänsäkin ovat". Yksi pojista, jolla oli palttoo ja lipaton lakki, kuuli hänen sanansa ja pysähtyi. "Mitä haukut?" huusi hän akalle. — "Itse olet rshanovilainen käärme!" — "Asutteko te täällä?" kysyin pojilta. — "Asutaan, ja hän asuu kanssa. Hän varasti saapasvarren!" huudahti poika ja nostaen ylös toisen jalkansa läksi luistamaan eteenpäin. Eukko räjähti haukkumaan, lomaan kovasti yskien. Mäeltä päin tuli sillä aikaa, käsiään heiluttaen lumivalkea ukko, kokonaan repaleissa. Ukko oli sen näköinen, kuin olisi vastikään vahvistanut itseänsä viinaryypyllä. Hän oli nähtävästi kuullut eukon haukkumisen ja otti häntä puolustaakseen. "Kyllä minä teille näytän senkin hirtehiset!" huusi hän poikasille, ikäänkuin aikoen lähteä heitä takaa ajamaan. Kerjuulla ollessaan kaupungilla tämä ukko herättää huomiota vanhuudellaan, heikkoudellaan ja köyhyydellään. Täällä hän sitä vastoin näytti iloiselta, päivätyöstään palaavalta työmieheltä.

Minä läksin ukon jälessä. Hän kääntyi vasemmalle Prototshnin poikkikadulle ja, kuljettuaan koko talon ja portin sivu, katosi ravintolaan.

Prototshnin kadun puolella on kaksi porttia ja useampia ovia: ravintolan, kapakan ja muutamien ruoka- ynnä muitten puotien. Tämä on juuri Rshanovin linna, Kaikki täällä on harmaata, likaista, haisevaa — sekä rakennukset, asumukset, pihat että ihmiset. Suurin osa ihmisistä, joita täällä tapasin, olivat repaleisia ja puolialastomia. Toiset kävelivät, toiset juoksivat ovesta ovelle. Kaksi hieroi kauppaa jostakin rääsystä. Minä kiersin koko rakennuksen ja, palattuani entiseen paikkaan, pysähdyin erään talon portille. Teki mieleni pistäytyä sisään katsomaan, mitä piellä tehtiin itse keskuksessa, mutta minua iletti, en tiennyt, mitä sanoa, jos minulta olisi kysytty asiaani. Jonkun aikaa epäröityäni astuin kumminkin sisään. Heti pihalle tultuani tunsin ilettävän löyhkän. Piha oli hirmuisen likainen. Käännyin nurkan taa ja samassa kuulin vasemmalta puoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten jalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita. Ensimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä, haalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen kintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen levyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni portaitten alapäässä. "Et pääse käsistäni", sanoi hän, nauraen. "Kas sitä kierosilmäistä pirua", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään tuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: "ketä haet?" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois. Kummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, — senjälkeen, mitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa — haukkuvan akan, iloisen ukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren hyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta nyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille tahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien nälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän johonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä kokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin nyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista itsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy elää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka heidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä ymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä, uljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi kerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen ihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, — se ei ollut samaa, kuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen — vaan kysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja kun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan samallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset intohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja kysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä näyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi. Mutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.

V.

Määrättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat paikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän luokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin k:lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen ruuan sulamista. Tulin k:lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi osoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla kaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli hyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski, vasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen, oikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain ääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä teetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja, työmiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola oli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen asiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan toimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus sitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan tarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä käskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti suorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. "Vanja!" — huusi pieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain kaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh, talonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias poika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. "Mene saattamaan herraa väenlaskijain luo". Poika heitti salvetin, pani palttoon päällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta. Likaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko, varovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun käärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään puurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli hirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri väentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli tapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä huomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän väkevän löyhkän piiriin.

Poika, varoen valkoisia housujaan, saattoi minut tämän paikan ohi ja suuntasi sitten kulkunsa erään puurakennuksen luo. Pihan läpi kulkevat ihmiset kaikki pysähtyivät minua katselemaan. Nähtävästi oli siististi puettu ihminen näillä seuduin harvinaisuus.

Poika vei minut erääseen pimeään ja haisevaan kellarikerrokseen. Kulkiessamme pimeätä käytävää, avautui äkkiä yksi ovista ja siinä näyttäytyi humalainen ukko paitasillaan, joka nähtävästi ei ollut talonpoikaisia. Tätä miestä ajoi ja tyrkki luotaan kimakasti vinkuen muuan pesijätär, hihat ylös käärittynä ja kädet saippuassa. Minun oppaani työnsi juopuneen syrjään ja nuhteli häntä. "Ei sovi tuolla tavalla häpäistä itseään", sanoi hän, "kun vielä on upseeri olevinaan!"

Tulimme määräpaikkaamme numero 30:een. Poika avasi oven ja meitä vastaan tulvahti saippuahöyryn, huonon ruuan ja väkevän tupakan haju. Astuimme sisään täydelliseen pimeyteen. Ikkunat olivat vastaisella puolella, vaan tällä puolen oli lautaseinäisiä käytäviä oikealle ja vasemmalle ja ovia, jotka johtivat epätasaisilla laudoilla vuorattuihin ja valkosella vesivärillä maalattuihin huoneisiin. Pimeässä huoneessa vasemmalla näkyi vaatteita pesupunkassa pesevä vaimo. Eräästä oikealla olevasta ovesta tirkisteli vanha mummo. Toisesta avonaisesta ovesta näkyi karvainen, punanaamainen mies, virsut jalassa, istuvan makuulavalla. Hän piti käsiään polvien päällä ja heilutteli jalkojaan katsellen alakuloisesti virsujaan.

Käytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat olivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero, ja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja yömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan alla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan kuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli emännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä oli emäntäkin — vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun tultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen ja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta minä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia tarkotuksiani varten.

Tuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut yhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut hyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin kurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa asuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten mukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten ylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite, teekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän ystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat köyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut pikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies oli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa mukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei ollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville, ettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että auttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.

Kun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen lapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta, mutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut raha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen hoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta tarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin köyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu, kaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi sukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä hyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin humalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi mennyt kapakkaan. Tässä kortteerissa ei siis ollut semmoisia, joita olisin luullut talon olevan täpötäynnään, semmoisia, jotka olisin voinut tehdä onnelliseksi antamalla heille rahaa. Nämä köyhät näyttivät minusta epäillyttäviltä. Kirjoitin muistiin mummon, vaimon lapsineen ja miehen, päättäen ottaa ne esille, pidettyäni ensin huolta niistä erityisen onnettomista, joita odotin tapaavani tässä talossa. Päätin, että meidän avustuksessamme piti olla järjestystä. Ensin autetaan kaikkein onnettomimpia, ja sitten vasta näitä. Mutta seuraavassa ja sitä seuraavissa kortteereissa oli asianlaita sama, kaikkialla oli semmoisia, jotka olivat ensin tarkemmin tutkittavat, ennenkuin niitä voi auttaa. Semmoisia onnettomia taas, joille ei tarvinnut muuta kuin antaa rahaa, että ne onnettomista muuttuisivat onnellisiksi, ei ollut. Niinkuin se minua hävettääkin, täytyy minun kuitenkin sanoa, että aloin tuntea pettymystä siitä, etten löytänyt näissä taloissa mitään sen tapaista, mitä olin odottanut. Olin odottanut löytäväni täällä joitakin erikoisia ihmisiä, vaan läpikäytyäni kaikki kortteerit, tulin siihen vakuutukseen, etteivät näitten talojen asukkaat ollenkaan olleet mitään erikoisia ihmisiä, vaan aivan samallaisia kuin nekin, joitten joukossa itse elin. Aivan niin kuin meidän, oli heidänkin joukossaan enemmän tai vähemmän hyviä, enemmän tai vähemmän huonoja, enemmän tai vähemmän onnellisia ja enemmän tai vähemmän onnettomia. Onnettomat olivat aivan samallaisia onnettomia, kuin meidänkin joukossamme olevat onnettomat, joitten onnettomuus ei riippunut ulkonaisista olosuhteista, vaan heistä itsestään, ja jota ei voinut auttaa jollakin paperilapulla.

VI.

Näitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä, jota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa on edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on pikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä, sorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja, kaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja semmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös kerjäläisiä ja katunaisia.

Täällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon ovella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä paitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana aikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina, nälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan mannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan, toimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä ihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan, kun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa yösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.

Ja niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta täällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan päinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat tunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei miellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten kanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan hyvinkin miellyttävä.

Ensimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli työläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Enemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa, puusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat huoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja iloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan, puusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi paljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti tekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla iloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten ihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen halua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan varakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän kysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme antoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun otettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava j.n.e.

Usein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja meidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti: "olkaa hyvä", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa. Semmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu, löysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä asukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat asuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta, mutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä yritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen köyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua ymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.

Eräässä kortteerissa asui muuan ukko eukkoineen, jotka kaupittelivat omenoita. Heidän huoneensa oli lämmin, puhdas ja täynnä tavaraa. Lattia oli peitetty olkimatolla. Huoneessa oli kirstuja, kaappi, teekyökki ja astioita. Nurkassa oli paljon pyhäinkuvia ja seinällä riippui lakanalla peitettyjä turkkeja. Kurttunaamainen, ystävällinen, puhelias eukko iloitsi nähtävästi itsekin hiljaisesta, onnellisesta elämästään.

Ivan Feodotitsh, ravintolan ja kortteerien isäntä, tuli ravintolasta ja kulki meidän mukanamme. Hän puheli ystävällisesti ja leikkiä laskien useitten kortteerien isäntien kanssa, nimittäen heitä kaikkia ristimä- ja isännimellä ja antaen meille heistä lyhyitä luonnekuvauksia. Kaikki he olivat tavallisia ihmisiä, Martin Semjonovitshejä, Pjotr Petrovitshejä, Marja Ivanovnoja, — ihmisiä, jotka eivät pitäneet itseänsä onnettomina, vaan samallaisina kuin muutkin, niinkuin he todella olivatkin.

Me olimme valmistautuneet näkemään ainoastaan jotain kauheata. Mutta tuon kauhean asemesta saimmekin nähdä jotain hyvin hyvää, semmoista, joka ehdottomasti herätti meidän kunnioitustamme. Ja tämmöisiä ihmisiä oli niin paljon, että repaleiset, hunningolle joutuneet, joutilaat ihmiset, joita välistä kohtasimme heidän joukossaan, eivät häirinneet yleistä vaikutelmaa.

Ylioppilaista se ei ollut niin kummallista, kuin minusta. He olivat vaan tekemässä hyödyllistä työtä, niinkuin luulivat, tieteen palveluksessa, ja sen ohella tekivät myös satunnaisia huomioitaan. Mutta minä — olin hyväntekijä, jonka tarkotuksena oli auttaa onnettomia, häviöön joutuneita, turmeltuneita ihmisiä, joita otaksuin tapaavani tässä talossa. Ja nyt minä onnettomien, häviöön joutuneitten, turmeltuneitten ihmisten asemesta näin enimmäkseen työtä tekeviä, rauhallisia, tyytyväisiä, iloisia, ystävällisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Erittäin elävästi tunsin sen tavatessani näissä kortteereissa sitä huutavaa puutetta, jota aikomukseni oli auttaa.

Tavatessani tätä puutetta, huomasin aina, että se apu, jonka olin aikonut antaa, oli jo annettu. Se oli annettu ennen minua, ja kuka sen oli antanut? Ne samat onnettomat, turmeltuneet olennot, joita olin aikonut pelastaa, ja puute oli autettu semmoisella tavalla, kuin en minä olisi voinut tehdä.

Eräässä kellarissa makasi yksinäinen, lavantautia sairastava ukko. Ukolla ei ollut ketään omaista. Muuan leskivaimo tyttärineen, joka oli hänelle vieras, mutta oli hänen naapurinsa, hoiteli häntä, juotti häntä teellä ja osti omilla rahoillaan hänelle lääkkeitä. Toisessa kortteerissa makasi vaimo lapsivuodekuumeessa. Eräs nainen, joka harjoitti epäsiveellistä elinkeinoa, tuuditteli lasta, ruokki sitä, eikä hän kahteen päivään ollut käynyt ulkona toimessaan. Erään orvoksi jääneen tytön oli ottanut perheeseensä muuan räätäli, jolla itsellään oli kolme lasta. Niin että jälellä olivat ne onnettomat, joutilaat ihmiset, niinkuin virkamiehet, kirjurit, paikattomat lakeijat, kerjäläiset, juopot, epäsiveelliset naiset ja lapset, joita ei voinut auttaa heti rahoilla, vaan joihin oli ensin tarkemmin tutustuttava, ennenkuin heistä voi pitää huolta. Minä hain vaan onnettomia, köyhyyden vuoksi onnettomia, semmoisia, joita olisi voinut auttaa jakamalla heille meidän ylellisyydestämme. Mutta semmoisia, niinkuin minusta näytti, emme onnistuneet tapaamaan, ja tapasimme vaan semmoisia onnettomia, joiden auttamiseen olisi ollut uhrattava paljon aikaa ja vaivaa.

VII.

Onnettomia, joita kirjoitin kirjaani, oli minun käsittääkseni kolme luokkaa, nimittäin: 1) ihmiset, jotka olivat menettäneet entisen hyvän asemansa ja odottivat pääsemistään siihen takaisin (semmoisia oli sekä alemmasta että ylemmästä yhteiskuntaluokasta); 2) epäsiveelliset naiset, joita on hyvin paljon näissä taloissa; ja 3) lapset. Kaikkein enin tapasin ja kirjoitin muistiin ensimäisen luokan ihmisiä. Semmoisia, varsinkin herras- ja virkamiesluokkaan kuuluvia, oli hyvin paljon. Melkein kaikissa kortteereissa, joissa kävimme Ivan Feodotitshin kanssa, sanoi hän meille: tässä ette tarvitse itse kirjoittaa luetteloa, täällä on mies, joka kaiken sen voi toimittaa, jos hän vaan ei ole päissään.

Ja Ivan Feodotitsh kutsui esille tuon miehen, joka oli juuri yksi noista hunningolle joutuneista yläluokkalaisista. Isännän kutsumuksesta kömpi esille jostain pimeästä nurkasta entinen rikas aatelismies tai virkamies, useimmiten humalassa ja aina riisuutuneena. Jos hän ei ollut humalassa, otti hän aina mielellään toimittaakseen tarjotun työn, merkitsevästi nyökäyttäen päätään ja rypistellen kulmiansa, ja teki huomautuksiansa, käyttäen puheessaan oppisanoja, hellällä varovaisuudella pidellen vapisevissa, likaisissa käsissään puhdasta painettua lankettia ja ylpeästi ja halveksivasti silmäillen naapureitaan, ikäänkuin kerskaten sivistyksensä ylevämmyydellä heidän edessään, jotka niin usein olivat häntä nöyryyttäneet. Hän iloitsi nähtävästi yhteydestään sen maailman kanssa, jossa painetaan tuommoisia lanketteja ja johon hän itsekin oli kerran kuulunut. Melkein aina, kun kyselin tämmöisen ihmisen elämänvaiheista, alkoi hän mielellään, jopa innoissaankin kertoa ulkoa opittua historiaa häntä kohdanneista onnettomuuksista, ja etupäässä siitä entisestä asemastaan, johonka hän kasvatuksensa puolesta oli kuuluva.

Semmoisia ihmisiä on hyvin paljon Rshanovin talon nurkissa. Yksi kortteereista on täynnään pelkkiä tämmöisiä — sekä miehiä että naisia. Lähestyessämme tätä kortteeria, sanoi isäntä: "No, nyt tulee aateliskortteeri". Se oli täpösen täynnään. Melkein kaikki, noin neljäkymmentä henkeä, olivat kotona. Kurjempia, onnettomampia, kalpeampia, nääntyneempiä, hätääntyneempiä kasvoja ei ollut koko talossa. Minä puhelin muutamien kanssa. Kaikilla oli melkein sama historia, ainoastaan eri kehitysasteissaan. Jokainen heistä oli ollut rikas, tai oli hänellä ollut hyvä paikka, ja jokaisella oli veli tai isä, joka vieläkin oli rikas tai hyvässä virassa. Sitten sattui onnettomuus, jonka olivat saaneet aikaan kadehtijat, oma hyväntahtoisuus tai erityinen sattumus, ja niin oli hän menettänyt kaiken ja oli nyt pakoitettu sortumaan näissä hänelle luonnottomissa ja vastenmielisissä oloissa — liassa, repaleissa, juoppojen ja irstailijain seurassa, raviten itseänsä leivällä ja maksalla ja kerjäten. Näitten ihmisten kaikki ajatukset, toiveet ja muistot ovat vaan menneisyydessä. Nykyisyys näyttää heistä joltakin luonnottomalta, inhoittavalta, joka ei ansaitse huomiota. Heillä ei ole nykyisyyttä. Heillä on vaan muistoja entisyydestä ja tulevaisuuden toiveita, jotka voivat joka hetki toteutua ja joitten toteuttamiseksi tarvitaan hyvin vähän, mutta tätäpä vähää ei ole, eikä ole mistään saatavissa, ja niin kuluu elämä hukkaan. Yksi tarvitsisi vaan siistin puvun, voidakseen mennä erään henkilön luo, joka on hänelle suosiollinen, toisen pitäisi saada puku, suorittaa velkansa ja päästä Orellin kaupunkiin asti, kolmannen pitäisi vaan saada lunastetuksi pantatut tavaransa ja vähäsen rahaa voidakseen jatkaa riitajuttua, joka varmaan päättyisi hänen edukseen, ja silloin olisi taas kaikki hyvin. Kaikki he sanovat tarvitsevansa vaan jotain ulkonaista, päästäkseen takaisin siihen asemaan, jota he pitävät onnellisena ja itselleen luonnollisena.

Jos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun tarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin, aistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei heidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla, etteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän elämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia ihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä samoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia me itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien seurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän, mikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni. Jos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään, niin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut mitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät nyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen varrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti, eikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä olemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin tyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa, ja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se, jota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa mahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin silloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä en ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin heidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot heidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt sitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla heidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen elämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää, mutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen elämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli tulla onnelliseksi.

Minä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi, ettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän vatsansa — oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan ruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt, että, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan, parantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin edelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista niistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan saanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä he halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän erittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten ja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme vuotta sitten.

VIII.

Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin, oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia, jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen johdosta.

Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa tietoja kirjoittajalle.

Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää, joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä, nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.

Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään. "Millä elätätte itseänne?" — kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän. Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä, niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:

— Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on — prostitueerattu. — Omaa nimeänsä ei tiedä…

Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä", sanoin. — "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei semmoisia olisi olemassa."

— Se on nyt semmoista, — sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.

— Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän syynsä?

En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut, kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon, kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas. He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen. Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja, niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut. Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen, siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa. Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa. Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten" me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen otaksumisen koko järjettömyyden.

Nähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen lapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa tyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä käytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin voivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.

— Onko se teidän lapsenne?

— Ei, se on tuon vaimon.

— Minkäs tähden te sitä tuuditatte?

— Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.

Vaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin keskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja mitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja hyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär Moskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä luota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun kysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi edes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on aivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: "kukas minut ottaa keltaisine pilettineni?" — Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka tarjona — sanoin minä.

Minulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli voimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman tyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti kyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.

— Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, — sanoi hän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että hän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.

Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.

Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat, hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan. Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät, että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus, eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään. Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin. Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta, neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen. Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana. Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään, oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä, palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä, vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.

IX.

Vielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin huomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen pesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä kirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen "sittemmin".

Lasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika Serjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin luona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä oli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Kerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä historia tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani hyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin puolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta poikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin vuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni kyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika, ja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita. Poika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari kertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran kävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni poikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika pyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika kieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon tiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä kertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän 30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa yleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä toisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan karttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon pojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle sen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei tarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin, hyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja mitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni — sekä häntä vanhemmat, että häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan mitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle työtä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa täyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille semmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä turmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti pitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä paikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää elää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin hän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan latinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi voinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on, että, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut vielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt, että lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että he vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan hyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja nauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin sen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen kanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan näyttelemään villiä 30 kopekasta.

Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten mieletöntä se oli että minä, joka kasvatin omia lapsiani mitä täydellisimmässä joutilaisuudessa ja ylellisyydessä, tahdoin parantaa toisia ihmisiä ja heidän lapsiansa, jotka joutuivat perikatoon joutilaisuuden kautta turmeluksen pesäksi nimittämässäni Rshanovin talossa, kun kuitenkin kolme neljäsosaa tämän talon ihmisistä tekee työtä itsensä ja toisten hyväksi. Mutta minä en laisinkaan sitä ymmärtänyt.

Mitä kurjimmassa tilassa olevia lapsia oli hyvin, paljon tuossa talossa. Siellä oli porttojen lapsia, siellä oli orpoja, siellä oli lapsia, joita kuletettiin kerjäämässä pitkin katuja. Kaikki he olivat hyvin kurjia. Mutta kokemukseni Serjoshan suhteen oli osoittanut minulle, etten minä, jatkaen entistä elämääni, kyennyt heitä hoitamaan. Siihen aikaan, kun tuo poika asui meillä, huomasin yrittäväni salata häneltä elämäämme, erittäinkin lastemme elämää. Minä tunsin, että kaikki yritykseni johtaa häntä hyvään, työteliääseen elämään menivät hukkaan meidän ja lastemme antaman esimerkin kautta. Ottaa lapsi portolta tai kerjäläiseltä on hyvin helppoa. Kun on rahaa, niin on hyvin helppoa pestä puhtaaksi ja pukea hänet siistiin pukuun, ruokkia hänet, vieläpä opettaa hänelle kaikellaisia tieteitä. Mutta opettaa hänet ansaitsemaan leipänsä, on meidän, jotka itse emme leipäämme ansaitse, suorastaan mahdotonta, sillä sekä esimerkillämme, että aineellisessa suhteessa parantamalla hänen elämäänsä opetamme hänelle aivan päinvastaista. Koiran pennun saattaa ottaa hoitaakseen, ruokkiakseen ja opettaakseen kaikellaisiin temppuihin, mutta ei ole kylliksi, että ihmislapsi hoidetaan, ruokitaan ja opetetaan kreikkaa puhumaan. Ihminen on opetettava elämään, s.o. vähemmän ottamaan toisilta ja enemmän antamaan toisille. Mutta me emme voi olla opettamatta hänelle päinvastaista, otimmepa sitten hänet omaan taloomme, tai sitä varten perustettuun turvakotiin.

X.

Sitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota tunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta täyttää alkamani työ — tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille. Ja olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta kärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta ihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen. Tämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan ihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan samallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt minuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan toisen tunteen.

Eräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa olevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt kahteen päivään.

Se tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa kysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla ei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten kaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin. "Niin, täällähän makaa muuan", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen vuoteista, "tämä ei tosiaankaan ole syönyt". — "Todellako? Kukas hän on?" — "On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli, ei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta nyt tahtoo ajaa pois… Agafja, Agafja hoi!" — huusi eukko.

Me menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se oli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla oli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja liikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen peittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa ja hokien: "mitä? mitä?" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän ei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: "en itsekään tiedä, poishan nuo ajavat". Minä kysyin — hävettää kertoakin — kysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla kuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: "eilen en syönyt, enkä tänään ole syönyt".

Naisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin talossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta täällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin etsinyt, — nälkäisen ihmisen.

Annoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että muut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa. Minusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta selkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja käytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli. Luultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli meidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa. Muutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät epämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle, en ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella. Sillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä. Portaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua. Minä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni, pyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin saadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin talolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä, talonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen. Minä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen muistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin luoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän, niinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta ei voinut sitä sanoa.

Ljapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja minä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta olla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä useita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin huolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.

Palattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin, että se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin tavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon alkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen menestystä.

Seuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni henkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita luulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään heistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa, kuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai mahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä ketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla ja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka keskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään tehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä kohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi ei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta. Tunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko totuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron, josta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti, että juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat heidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään yhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi minulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin tuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.

Erityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa tehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20 henkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne, jotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen. Ne olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi upseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon tavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua ottamaan heidät laskijain joukkoon.

Minun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin metsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti käyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään olivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat mukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He olivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin lähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä näkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus, mutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa. Ennen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan, siitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s. Neuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja komiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi ollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että jokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia huonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut sanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta kertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin välttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o. siitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin kirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina ennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken kiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi. Kaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki suostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen olevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas alkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika lähteä.

Me tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme selvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat, saatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista, pyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle vakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä heidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan vaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo repaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen pitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman näköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän ulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan uskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset, vaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset herrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko ikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla, ravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat tulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän lukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi vaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä heitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet yömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme eri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi tuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja palttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme kortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle tuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka minua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin Ljapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään, kaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli nähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin. Kaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten kanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten miesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta, likaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta oli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi kortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes, loppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma, sama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti juopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden ilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin talossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa, tyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut muistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.

Ljapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt hirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota ihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja hän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin lääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen haavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa, ettei hänen lääkkeistään ole apua.

XI.

Tämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin vakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää. Mutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää koko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin sentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt toiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja puheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet olivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä odotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni, voidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain kirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta köyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin vastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun puoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet etuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset enemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan haluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen alaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen, toisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri, kolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat pukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen sitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi vaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan, kuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet, eivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy mahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten ketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.

Hyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja odottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat luvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään antanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen lupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta ruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä puheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat antoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille tulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka tuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia ruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja kurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä ruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi ylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani väenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne panna.

Koko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle menoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni jääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani tapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa. Muita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet rupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en nytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän kanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat. Oli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa puvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla seisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä, ja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista laulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias, eli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut, vaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin häneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja sanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja ja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta 5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin ravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen jakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi pukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki pöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa kamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski kunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun luokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi asukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille voisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka olikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän vaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista tarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.

He alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin, eivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. "Paramonovna", ehdotteli tarjoilija. — "Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin. Mutta sehän juopotteleekin aina väliin". — "Mitäs sitten? Voisihan kumminkin". — "Entäs Spiridon Ivanovitsh — hänellä on lapsia" — Mutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. — "Akulina? Mutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!" — Tätä vastaan minulla puolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli 80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut, ettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin nähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa, ja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain nuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan äitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri tunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt antoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32 ruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten jaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat enimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä etsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli poimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.

Täten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin pois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni raukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka se oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen työ jatkui kahdenkertaisella voimalla.

XII.

Olin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien kanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni koko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän totuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien hyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin vähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden ja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa tunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta. Tultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla. Mutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen puute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin maalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki minuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani vaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden. Tämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen vilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin sitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin tinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki ovat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että nimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se on Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä uskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen, jossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat kaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni, mutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään tehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin, jota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä turmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita minun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä, jotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin seisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta puolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne olivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista oli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet kyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän onnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.

Semmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa — sairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen Agafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana niistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta löytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina autetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo onnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei rahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin vakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja itserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin sitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.

Tietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää rahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä antamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta hyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä voi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä omia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin tahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä tein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin epätoivoisena maalle.

Maalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin kokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki mieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain kuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa yhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt, jotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen välttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.

Alotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.

Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin huomattu.

Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä, niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen, joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo: "Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi — hämärästä, epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii sitä vastaavia tekoja.

Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi siveellistä totuutta.

Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?" ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän hän niitä ajatteli työtään tehdessään — hän hijoi veistänsä. Hänen piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille, joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen, ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa leikattavansa.

Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut, että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua, tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.

XIII.

Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.

Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää. Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä, että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten, että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja kaupunkilaisköyhyyden syitä.

"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" — kysyin itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä? Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).

Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista, että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja ja karja, — missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain täysin selvää ja ymmärrettävää?

Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, — sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, — joitten kanssa olin puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä, sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä, mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä, mitä maalaiset itse tarvitsevat — jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?

Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä houkuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema semmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan, hän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita hän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä kaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että verrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys kaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella, vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja, ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä, hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana, rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa, jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat, jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana nauttii kootuista rikkauksista.

Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja, pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista — kunnianhimo, halu hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään, joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.

Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta. Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi, että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se, mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne, missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se, mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.

Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen, kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä. Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona, tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia — ja vihdoin turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa, kykenemättä sitä tekemään.

Ja todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten asema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja veroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi heiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan satoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita kopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä on jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan rahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen, keinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa herkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin tottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi ihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen menee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee ruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan päähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana, peittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25 ruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5—10 tuhatta. Mutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää perheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka ei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei voi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä luonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan sanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä ruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota ihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen aivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun ihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10—20 tuhatta, tulemme ajatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka hyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen, joka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme parantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään rikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he niin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin, vaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti luullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä ympäröivää ylellisyyttä.

Eivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä, että toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat ja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa, mutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan laillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa juhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti juhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet sortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä, joutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.

Toissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme. Hän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin. Silloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon ja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat saappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies. Tämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin rupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan kurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja sairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli pysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan ja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on palveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä, sokea vanhus, tuli minun maalla ollessani luokseni ja pyysi minua neuvomaan tuota poikaa lähettämään 10 ruplaa veroihin, ettei tarvitsisi myydä lehmää. "Se vaan sanoo, että hänen muka pitää saada siisti puku", kertoili ukko, — "saappaat on itselleen laitattanut ja se riittää,— vai kelloko sillä vielä pitäisi olla?" Näillä sanoilla ukko ilmaisi mielestään mitä mahdottomimman otaksumisen, minkä vaan taisi keksiä. Otaksuminen oli todellakin mahdoton, kun ottaa huomioon, että ukko parka oli koko paaston ajan ollut öljyä käyttämättä ja että häneltä meni hukkaan valmiiksi hakatut puut, kun oli niistä vielä velkaa 1 rup. 20 kop. Mutta tuo ukon leikillä otaksuma mahdottomuus olikin totta. Poika tuli minun luokseni hieno musta palttoo päällään ja 8 ruplaa maksavat saappaat jalassa. Ja minun lapseni, jotka tuntevat pojan, kertoivat minulle, että hän tosiaankin pitää välttämättömänä hankkia itselleen kellon. Hän on hyvin hyväntahtoinen poika, mutta hän ajattelee, että hänelle nauretaan niinkauan kuin ei hänellä ole kelloa. Tänä vuonna meidän sisäpalvelijamme, noin 18 vuotias tyttö, antautui yhdyselämään kuskin kanssa. Hän erotettiin palveluksestaan. Vanha lapsenhoitaja, jonka kanssa puhuin tästä onnettomasta, muistutti minulle eräästä tytöstä, jonka jo olin unhottanut. Hän oli niinikään, lyhyen Moskovassa olomme aikana antautunut suhteeseen lakeijan kanssa. Hän myöskin erotettiin, joutui lopulta porttolaan ja kuoli, täyttämättä 20 vuotta, sairashuoneessa pahaan tautiin. Tarvitsee vaan katsahtaa ympärilleen, kauhistuakseen sitä saastaa, jota puhumattakaan meidän ylellisyyttämme palvelevista tehtaista, me itse välittömästi ylellisen elämämme kautta kaupungissa levitämme niitten samojen ihmisten keskuuteen, joita sitten tahdomme auttaa.

Ja opittuani tuntemaan kaupunkilaisköyhyyden laadun, huomasin että sen ensimäinen syy on se, että minä riistän maalaisilta sen, mikä heille on välttämätöntä ja tuon sen kaiken kaupunkiin. Toinen syy on se, että täällä kaupungissa käytän hyväkseni sitä, mitä maalla olen koonnut, mielettömällä ylellisyydelläni vietellen ja turmellen niitä maalaisia, jotka tulevat tänne minun jälessäni, jollakin keinoin saadakseen takaisin sen, mikä heiltä on riistetty.

XIV.

Aivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen. Muistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta, huomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli se, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan. He pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en voinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli auttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei ilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän on niin luonnollista — syyttää toista), mutta yksi sana, erään siihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin, lausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä epäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin kovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin vasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään. Istuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli minulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista, kun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja monisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä kaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta orvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä köyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle turmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule olemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä ja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin Sjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen hän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin tahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta puheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana, musta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla, ikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen pienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin kääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.

— Kaikki se on joutuvaa, — sanoi hän.

— Minkä vuoksi?

— Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää tule, — sanoi hän vakuutuksella.

— Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia, tai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia noudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?

— Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko sillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20 kopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu, opeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.

— Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien tilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin hankkia niille työtä.

— Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.

— Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?

— Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?

— Mitenkä, paljonko? — sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin kevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä on. — Tiedätkös sinä sitten — sanoin — että noita nälkäisiä ja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs Pietarissa ja muissa kaupungeissa? — Hän hymähti.

— Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko miljoonaa?

— No entäs sitten?

— Entäkö sitten?—ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. — Katsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan huostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä luokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa niin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä menemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen työtä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme syömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös. Kas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.

Tuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla myöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että, siitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin alkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän tulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo sana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.

Todellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla hevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee se, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5 ruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että se pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan noita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut itselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän voi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet itselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu tunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta niin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia? Minä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta minähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä vaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä huoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä, jollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä lähestyä, ettei hän ole vilpitön.

Koettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä viidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää. Yhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset hänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen nälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua heiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.

Ja minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata lähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin, että tuo lähestyminen olisi vaikeata.

Sitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin, että kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin eroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin mahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme pyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta aina sivistykseemme asti — kaikella on päätarkoituksensa eroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä läpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10 rikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on se, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.

Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa, koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus on ainoastaan suojella ruumista kylmältä — tavallisia turkkeja, huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, — niin hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit, lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät, vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin, metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan, joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, — hänellä on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.

Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.

Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset kätöset rakastavat toisten työllä elää?

Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä. Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna, että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan aikaan toisten työllä.

Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on laita aivan sama.

Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus. Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on mahdotonta ja he näkevät.

Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi, että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä Sjutajevin keinon sovelluttaminen — jakaa köyhät keskenämme.

XV.

Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana, oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan, ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.

Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä 20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä. Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä. Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä hyvänä ihmisenä.

Ja juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni todistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää tekemästä, tunsin tuskallista häpeää.

Mitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä sitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai jotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.

Kerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen syyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.

Se tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle vaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle 20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua tuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli rupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen häneltä saavani taas pientä rahaa.

"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla". En ollut vielä ennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta vaimonsa. "Parasha, ota", — sanoi hän. Minä otaksuin hänen ymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava, että kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin nähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri kuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti kumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi minun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin pois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään aikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani vääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani ulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua erittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla hävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin, ettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se kovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville, ja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä rupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen tähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle Moskovassa.

Tarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin vaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän tunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden aikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin, lukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan kerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän säädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä. Jos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku. Jos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on kohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.

Tapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin niitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin halkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan palkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään vanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa. Antaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen Simoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista. Simo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin, otti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin, pyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta kolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän aikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi, jättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon varallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta. Siihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko hänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin 600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän oli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen sijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme, säästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi 3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä? Mitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo? Hänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä kaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo, olisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta sitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa matkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja mitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta vasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen, joka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin tavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta varmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää siltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On vaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.

Juuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle häpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien edessä, joille olin antanut rahaa.

Ja todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka kokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne ovat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista numeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten yksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei antaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se on ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin pistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan kadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi hänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa, kuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten huvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi, että kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka hänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta: "viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja".

Mitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen saanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen karitsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani olen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia, niin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja niistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos kirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä en anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin annan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika myy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas tai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen minulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia rahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan köyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun halujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja, saappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla ostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän kuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi antaa näitä rahoja noille samoille köyhille — ei kaikille, vaan niille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla odottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi niistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani? Siltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua kokin vaimokin.

Minä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin köyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille, joille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että minua hävetti.

Niin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä pahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa. Mutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta, niin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää, sillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei ole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen, minkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja hänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin uskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni nälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää tuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, — se yksin oli totta.

Mitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen vastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.

XVI.

Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä liasta.

Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.

Minä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla vehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä se, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset, minäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten työtä.

Minä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty niin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt ihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa määrässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee työtä.

Ensimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit, Jusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat, maanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit, kauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku kauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet, opettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat, kuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa, tehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin niinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu vaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä, mutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he tarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät tämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi. Meidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen suunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta ylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että meidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien, naisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon nähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu edes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä tekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän turvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat lopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen muinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, — s.o. semmoisen aseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän ylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea elämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa loppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet yhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä tekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin jos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon, jos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn tuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen sen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta sen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään elämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat kaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän kukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen paikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä tekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että rikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään kaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa semmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten yhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta semmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella kasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.

Minä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä riistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka on siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja onnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja siis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä heitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä heitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla, viekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni tyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka sallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja tuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen sääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen hartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan itselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa hänen tilaansa kaikilla keinoilla.

Sehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä niin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää tuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän tieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla ruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä eksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.

Se on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata ymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä, jotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian kuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt kummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä selityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja tuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.

Kuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k:lo 12 pelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena, veltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja tulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k:lo 5, nukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat kyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, — ihmisiä, jotka voimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta ovat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan! Mitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen näitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies Rshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa minua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen tilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä hän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa edullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan. Menen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei ole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton loiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa, ainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen hänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa tuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.

Minä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen; sitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten syön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön ja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä osaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat aamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija, kuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat tarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla ynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja esineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut, kiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset tekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin puhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen saanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä, jotka minua elättävät.

Ihmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin, vaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni. Se vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka leikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä, Simo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä, sillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta minä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin hyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.

Ja minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain pahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen onnettomuuteen, minkä näin edessäni.

XVII.

Raha! Mitä on raha?

Raha edustaa työtä. Olen tavannut sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat vakuutetut, että raha edustaa senkin työtä, joka sitä omistaa. Tunnustan itsekin ennen aikaan ajatelleeni siihen tapaan. Mutta minä tahdoin perinpohjin päästä selville siitä, mitä oli raha. Ja siinä tarkotuksessa käännyin tieteen puoleen.

Tiede sanoo, että raha ei ole itsessään mitään väärää tai vahingollista, että se on yhteiskunnallisen elämän luonnollinen ehto, joka on välttämätön: 1) vaihtokauppaa varten, 2) arvojen hinnan määräämistä varten, 3) säästämistä varten ja 4) maksujen suoritusta varten. Se silminnähtävä ilmiö, että, jos taskussani on kolme liikaa ruplaa, en tarvitse muuta kuin viheltää saadakseni missä sivistyneessä kaupungissa tahansa kokoon satakunnan ihmisiä, jotka ovat valmiit näistä kolmesta ruplasta minun määräykseni mukaan tekemään mitä raskaimpia, vastenmielisimpiä ja alentavimpia tehtäviä, ei johdu rahasta, vaan hyvin monimutkaisista kansojen taloudellisen elämän ehdoista. Toisten ihmisten valta toisten yli ei johdu rahasta, vaan siitä, että työmies ei saa täyttä hintaa työstään. Tämä taas johtuu pääoman koron ja työpalkan ominaisuuksista sekä monimutkaisista suhteista niitten ja itse tuotannon sekä rikkauksien jakaantumisen ja käyttämisen välillä. Tavallisella kielellä sanottuna se kuuluu, että rahalliset ihmiset voivat punoa köyttä rahattomista. Mutta tiede sanoo, että kysymys ei ole siitä. Tiede sanoo: kaikessa tuotannossa on kolme tekijää: maa, työn varastot (pääoma) ja työ. Ja eri suhteista näitten tuotannon tekijäin välillä, siitä, että kaksi edellistä tekijää — maa ja pääoma — eivät ole työmiesten, vaan toisten käsissä, siitä sekä siitä johtuvista monimutkaisista olosuhteista riippuu toisten ihmisten orjuuttaminen toisten kautta. Mistä johtuu se rahavalta, joka hämmästyttää meitä kaikkia vääryydellään ja julmuudellaan? Miksi toiset ihmiset rahan avulla hallitsevat toisia? Tiede sanoo: se tulee tuotannon tekijäin jakaantumisesta sekä siitä johtuvista seikoista, jotka sortavat työmiestä. Tämä vastaus on aina näyttänyt minusta kummalliselta ei ainoastaan sen puolesta, että se jättää huomioon ottamatta yhden osan kysymyksestä — nimittäin: rahan merkityksen tässä kohti, — mutta myöskin sen puolesta, että se jakaa tuotannon tekijät tavalla, joka tervejärkisestä ihmisestä aina näyttää keinotekoiselta ja todellisuutta vastaamattomalta. Vakuutetaan että tuotannossa on aina kolme tekijää: maa, pääoma ja työ, ja samalla otaksutaan, että rikkaudet (eli niitten arvo — raha) luonnollisesti jakaantuvat niitten kesken, joitten hallussa on toinen tai toinen tekijöistä: maakorko — maan arvo — kuuluu maanomistajalle, pääomakorko pääoman omistajalle ja työpalkka työmiehelle. Niinköhän on asianlaita? Ensiksikin onko se totta, että kaikessa tuotannossa on kolme tekijää? Esimerkiksi nyt, paraikaa minun tätä kirjoittaessani, tapahtuu heinän tuotanto. Mitkä ovat tämän tuotannon tekijät? Sanotaan: maa, joka on kasvattanut ruohon, pääoma — viikatteet, haravat, heinähangot, häkkirattaat, ja työ. Mutta minä näen, ettei se ole totta. Paitsi maata ovat osallisina heinän tuotannossa: aurinko, vesi, yhteiskuntalaitos, joka suojelee niittyjä vahingolta, työmiesten taito, heidän kykynsä puhua ja ymmärtää puhetta, sekä monta muuta tuotannon tekijää, joita jostakin syystä ei tunnusta poliittinen ekonomia. Auringon voima on samallainen tuotannon tekijä, vieläpä välttämättömämpikin, kuin maa. Ajatelkaa niitten ihmisten tilaa, jossa toiset (esim. kaupungissa) pitävät oikeutenaan seinillä pimittää toisilta auringon. Miksikäs ei sitä lueta tuotannon tekijäin joukkoon? Vesi on toinen, yhtä välttämätön tekijä. Ilma niinikään. Yhteiskunnallinen turvallisuus on samallainen välttämätön tekijä, samoin työmiesten ravinto, vaatteet, niinkuin tunnustavatkin muutamat taloustieteilijät. Sivistys, puhumisen taito, joka tekee mahdolliseksi työnteon, ovat tekijöitä. Minä voisin täyttää kokonaisen nidoksen semmoisilla poisjätetyillä tekijöillä. Minkä vuoksi on valittu juuri nuo kolme tekijää vaikka esim. auringon valoa ja vettä voi yhtä hyvin pitää erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin muutakin työmiehen ravintoa ja vaatteita yhtä hyvin kuin työkaluja. Miksi auringon säteet, vesi, ravinto, tiedot eivät muka ole erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan ainoastaan maa, työkalut ja työ? Senkö vuoksi ainoastaan, että yksien ihmisten oikeutta käyttää hyväkseen auringon säteitä, vettä, ilmaa, ravintoa, oikeutta puhua ja kuunnella harvoin evätään, jota vastoin oikeutta maan ja työkalujen hyväkseen käyttämiseen alituiseen vastustetaan meidän yhteiskunnassamme. Muuta aihetta ei ole, ja senvuoksi huomaan ensiksikin, että tuotannon tekijäin jako kolmeen on aivan mielivaltaista, eikä perustu todellisuuteen. Mutta kenties tämä jako on niin luontaista ihmisille, että siellä, missä taloudelliset suhteet muodostuvat, heti eroittuvat juuri nämä, ja ainoastaan nämä kolme tekijää. Katsokaamme, niinkö on asianlaita? Katsokaamme esim. venäläisiä siirtolaisia, joita on miljoonan paikoilla. Nämä siirtolaiset tulevat, asettuvat maalle ja alkavat tehdä työtä, eikä kenenkään päähän juolahda, että ihmisellä, joka ei käytä maata, voisi olla joitakin oikeuksia siihen, eikä myöskään maa vaadi itselleen mitään erikoisoikeuksia. Päinvastoin siirtolaiset tunnustavat itsetietoisesti maan yhteiseksi omaisuudeksi ja pitävät oikeana, että jokainen niittää ja kyntää missä tahtoo ja niin paljon kuin ennättää. Siirtolaiset hankkivat itselleen maan ja puutarhojen viljelemistä sekä talojen rakentamista varten työkaluja, eikä kenenkään päähän juolahda että työkalut voisivat itsekseen tuottaa tuloa. Ei pääoma myöskään vaadi itselleen mitään oikeuksia, vaan päinvastoin siirtolaiset itsetietoisesti tunnustavat, että kaikki korko työkaluista, lainatusta viljasta, pääomasta on vääryyttä. Siirtolaiset vapaalla maalla työskentelevät omilla tai korotta heille lainatuilla työkaluilla kukin itsekseen, tai kaikki yhdessä yhteiseksi hyväksi, ja semmoisessa yhdyskunnassa ei ole maakorkoa, ei kapitaalikorkoa, eikä työpalkkaa. Puhuessani semmoisesta yhdyskunnasta en puhu mielikuvasta, vaan kerron siitä, mitä aina on ollut olemassa ja mitä paraikaa on olemassa ei yksin venäläisten siirtolaisten keskuudessa, vaan kaikkialla, niin kauan kuin ei ihmisten luontainen tila ole häiritty. Minä puhun siitä, mikä jokaisesta näyttää luonnolliselta ja järjelliseltä. Ihmiset asettuvat maalle asumaan ja ryhtyvät kukin hänelle luontaiseen työhön ja jokainen, hankittuaan itselleen sen mitä hän työssään tarvitsee, tekee työtänsä. Jos taas ihmisille on edullisempaa työskennellä yhdessä, niin he yhtyvät työkuntaan, mutta ei erityinen talous, eikä työkunnat tule olemaan erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan tekijöinä ovat työ ja työn välttämättömät ehdot: aurinko, joka kaikkia lämmittää, ilma, jota ihmiset hengittävät, vesi jota juodaan, maa, jolla tehdään työtä, vaatteet, jotka ruumista verhoavat, ravinto, lapio, aura, kone, jolla tehdään työtä, ja silminnähtävää on, ettei auringon säteet, ilma, vesi, maa, vaatteet, aura, kone voi kellekään muulle kuulua, kuin niille, jotka käyttävät hyväkseen auringon säteitä, ilmaa, vettä, leipää, vaatteita, konetta, sillä kaikki tuo on tarpeen ainoastaan niille, jotka sitä käyttävät. Ja kun he niin menettelevät, näemme me, että he menettelevät niin, kuin on ihmisille luontaista, s.o. järjellisesti. Ja siis, tarkastaessani muodostuneita taloudellisia suhteita, en näe sitä, että tuotannon tekijäin jako kolmeen olisi ihmisille luontaista. Näen päinvastoin, että se on ihmisille luonnonvastaista ja epäjärjellistä. Mutta kenties väestön kasvaessa ja viljelyksen kehittyessä on välttämätön tämä jako, joka on tapahtunut Euroopan yhteiskunnassa, emmekä me voi olla tunnustamatta tapahtunutta tekoasiaa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita. Sanotaan, että Euroopan yhteiskunnassa on tapahtunut tuotannon tekijäin jako, s.o. että yhdet ihmiset omistavat maan, toiset työkalut, ja kolmannet ovat sekä maan että työkalujen puutteessa. Työmiehellä ei ole maata eikä työkaluja. Me olemme niin tottuneet tähän väitteeseen, ettei sen kummallisuus enää meitä hämmästytä. Mutta jos tarkemmin sitä ajattelemme, niin heti huomaamme sen vääryyden, jopa järjettömyydenkin. Tuossa väitteessä on sisällinen ristiriitaisuus. Käsite työmies sisältää käsitteen maa, jolla hän elää, ja käsitteen työkalut, joilla hän työskentelee. Jollei hän eläisi maalla, eikä hänellä olisi työkaluja, niin ei hän olisi työmies. Semmoista työmiestä, jolta puuttuu maa ja työkalut, ei ole milloinkaan ollut eikä voi olla. Ei voi olla maanviljelijää ilman maata, jolla hän työskentelee, ilman viikatetta ja hevosta, ei voi olla suutaria ilman taloa maalla, ilman vettä, ilmaa ja työkaluja. Jos talonpojalla ei ole maata, hevosta ja viikatetta, suutarilla taloa, vettä ja naskalia, niin se merkitsee, että joku on ajanut hänet pois maalta ja ottanut häneltä pois viikatteen, hevosen, naskalin, mutta se ei mitenkään merkitse sitä, että voi olla maanviljelijöitä ilman auraa ja suutareita ilman työkaluja. Niinkuin kalastajaa ei voi ajatella kuivalla maalla ja ilman verkkoja muuten, kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut hänet pois vesiltä ja riistänyt häneltä verkot, samoin on mahdotonta ajatella talonpoikaa ja suutaria ilman maata, jolla he elävät, ja ilman työkaluja muuten, kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut heidät pois maalta ja ottanut heiltä pois työkalut. Voi olla semmoisia ihmisiä, joita ajetaan pois paikasta toiseen, ja semmoisia, joilta on riistetty työkalut ja joita väkisin pakoitetaan tekemään vierailla työkaluilla heille tarpeettomia esineitä, mutta se ei merkitse, että tuotannon luonne on semmoinen, se merkitsee ainoastaan, että on tapauksia, jolloin tuotannon luonnollisuus on häiritty. Jos taas pidetään tuotannon tekijöinä kaikkea sitä, minkä voi riistää työmieheltä toisen väkivalta, niin miksikä ei pidetä tuotannon tekijänä omistusvaatimusta orjan persoonaan? Miksi ei pidetä semmoisina tekijöinä omistusvaatimusta auringon säteisiin, ilmaan, veteen? Voi ilmestyä ihminen, joka rakentamalla seinän pimittää naapureilta auringon, voi ilmestyä ihminen, joka johtaa joen veden lammikkoon ja siten saastuttaa sen, voi ilmestyä ihminen, joka pitää koko ihmistä omaisuutenaan, mutta ei mikään näistä omistusvaatimuksista vaikkapa se pantaisiinkin väkivallalla täytäntöön, voi olla perusteena tuotannon tekijäin jaolle, ja sen vuoksi on yhtä väärin pitää luuloteltua oikeutta maahan ja työkaluihin erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin tarkastella luuloteltua oikeutta auringon säteitten, ilman, veden ja toisen ihmisen persoonan hyväkseen käyttämiseen semmoisina tekijöinä. Voi olla ihmisiä, jotka vaativat oikeutta maahan ja työkaluihin, niinkuin on ollut ihmisiä, jotka ovat vaatineet omistusoikeutta työmiehen persoonaan, ja niinkuin voi olla ihmisiä, jotka vaativat yksinomaista käyttämisoikeutta auringon säteisiin, veteen, ilmaan. Voi olla ihmisiä, jotka ajavat työmiestä paikasta toiseen ja väkisin riistävät häneltä hänen työnsä tuotteet, sen mukaan kuin ne valmistuvat, ja tämän työn välikappaleet sekä pakoittavat häntä tekemään työtä ei omaksi hyväkseen, vaan isännän hyväksi, niinkuin tapahtuu tehtaissa — kaikkea tuota voi olla; mutta työmiestä ilman maata ja työkaluja ei sittenkään voi olla, niinkuin ei voi olla ihminen toisen omaisuutena, vaikka hyvin kauan aikaa on sitä vakuutettu. Ja niinkuin väite omistusoikeudesta toisen ihmisen persoonaan ei voinut riistää orjalta hänen synnynnäistä taipumustaan etsiä omaa onneaan, eikä isännän, niin nytkin väite omistusoikeudesta maahan ja työkaluihin ei voi riistää työmieheltä jokaisen ihmisen synnynnäistä taipumusta elää maalla ja tehdä omilla tai yhteisillä työkaluilla sitä, mitä hän pitää itselleen hyödyllisenä. Kaikki, minkä voi sanoa tiede, tarkastellessaan nykyistä taloudellista tilaa, on se, että muutamat ihmiset vaativat omistusoikeutta maahan ja työmiesten työkaluihin, jonka johdosta osalta näitä työmiehiä (ei suinkaan kaikilta) riistetään ihmisille ominaiset tuotannon ehdot, niin että heiltä riistetään maa ja työkalut ja he pakoitetaan käyttämään vieraita työkaluja, mutta ei suinkaan sitä, että tämä satunnainen tuotannon lain häiriö olisi itse tuotannon laki. Väittäessään, että tuotannon tekijäin jako onkin juuri tuotannon peruslaki, taloustieteilijä tekee samaa, kuin tekisi eläintieteilijä, joka, nähtyään hyvin paljon leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, tekisi sen johtopäätöksen, että häkki vesiastioineen on juuri oleellinen ehto lintujen elämälle ja että lintujen elämän muodostavat nämä kolme tekijää. Olipa kuinka paljon hyvänsä leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, niin ei eläintieteilijä voi pitää häkkejä lintujen luontaisena olopaikkana. Olipa kuinka paljon hyvänsä työmiehiä, jotka ovat ajetut pois paikastaan ja joilta on riistetty sekä tuotteet että työkalut, niin työmiehen luontainen ominaisuus asua maalla ja tehdä työkaluillaan sitä, mitä hän tarvitsee, tulee aina pysymään samana. On olemassa muutamien ihmisten vaatimukset omistusoikeudesta maahan ja työmiehen työkaluihin, aivan samoin kuin ennen muinoin oli vaatimuksia toisen ihmisen persoonan suhteen, mutta ei mitenkään voi olla ihmisten jakoa herroihin ja orjiin, niinkuin tahdottiin säätää vanhaan aikaan, eikä mitenkään voi olla tuotannon tekijäin jakoa maahan ja pääomaan, niinkuin tahtovat säätää taloustieteilijät nykyisessä yhteiskunnassa. Ja näitä muutamien ihmisten laittomia vaatimuksia toisten vapauden suhteen tiede nimittää tuotannon luonnollisiksi ominaisuuksiksi. Sen sijaan, että tiede olisi ottanut perusteensa ihmisyhteiskuntien luonnollisista ominaisuuksista, on se ottanut ne yksityisestä tapauksesta ja, tahtoen puolustaa tätä yksityistä tapausta, on se tunnustanut toisen ihmisen oikeuden siihen maahan, jolla toinen itseään elättää, ja työkaluihin, joilla toinen työskentelee, s.o. tunnustanut semmoisen oikeuden, jota ei milloinkaan ole ollut eikä voi olla ja joka itsessään sisältää ristiriidan. Sillä sen ihmisen oikeus maahan, joka ei työskentele maalla, on itse asiassa samaa, kuin oikeus käyttää maata, jota ei käytä. Oikeus työkaluihin taas on samaa, kuin oikeus työskennellä työkaluilla, joilla ei työskentele. Tiede tuotannon tekijäin jaollaan väittää työmiehen luonnolliseksi tilaksi sitä epäluonnollista tilaa, jossa hän on, aivan samoin, kuin ennen muinoin jakamalla ihmiset kansalaisiin ja orjiin väitettiin, että orjien epäluonnollinen tila on ihmiselle luontaista. Tämäpä jako, jonka tiede on omaksunut ainoastaan puolustaakseen olemassa olevaa pahaa, kaikkien tutkimustensa perustaa, onkin tehnyt sen, että se turhaan koettaa antaa jonkinlaisia selityksiä olevista ilmiöistä, kieltäen kaikkein selvimpiä ja yksinkertaisimpia vastauksia esiintyviin kysymyksiin, ja antaa vastauksia, jotka eivät mitään sisällä.

Taloustieteen kysymys on seuraava: mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, voivat orjuuttaa niitä, joilla ei ole maata eikä pääomaa? Terveen järjen antama vastaus on, että se johtuu rahasta, jolle on ominaista ihmisten orjuuttaminen. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo: se ei johdu rahan ominaisuudesta, vaan siitä, että toisilla on maata ja pääomaa, toisilla ei niitä ole. Me kysymme: miksi ne ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, orjuuttavat niitä, joilla ei niitä ole, ja saamme vastaukseksi: siksi, että niillä on maata ja pääomaa. Mutta sitähän me juuri kysymmekin. Maan ja työkalujen riistäminen onkin juuri orjuuttamista. Sehän on samallainen vastaus, kuin: facit dormire quia habet virtus dormitiva. Mutta elämä ei lakkaa tekemästä oleellista kysymystään, ja itse tiedekin näkee sen ja koettaa siihen vastata, mitenkään sitä voimatta ja, kadottaen perusteensa, pyörii loihditussa ympyrässään. Voidakseen sen tehdä on tieteen ennen kaikkea luovuttava väärästä tuotannon tekijäin jaostaan, s.o. pitämästä ilmiöitten seurauksia niitten syynä, ja on etsittävä ensin lähintä ja sitten vasta etempää syytä tutkimustensa esineenä oleviin ilmiöihin. Tieteen on vastattava kysymykseen: mikä on syynä siihen, että toisilta ihmisiltä puuttuu maata ja työkaluja, ja toiset niitä omistavat, tai mikä syy saa aikaan maan ja työkalujen puutteen niillä, jotka viljelevät maata ja työskentelevät työkaluilla? Niin pian kuin tiede asettaa itselleen tämän kysymyksen, ilmaantuu aivan uusia näkökohtia, jotka kääntävät nurin kaikki entisen valetieteen päätelmät, tieteen, joka pyörii loppumattomassa ympyrässä, vakuuttaen, että työmiehen kurja tila johtuu siitä, että se on kurja. Yksinkertaisista ihmisistä näyttää eittämättömältä, että lähinnä syynä siihen, että toiset ihmiset orjuuttavat toisia, on raha. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo, että raha on ainoastaan vaihdon välikappale, jolla ei ole mitään yhteyttä ihmisten orjuuttamisen kanssa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita.

XVIII.

Mistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti rahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan, jotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää joku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa elää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää siitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun tulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät kansalta kaiken, minkä vaan voivat — karjan, viljan, kankaat, jopa vangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden päästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt toipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja valloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon kansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat aivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino on persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka synnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä kaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen, julistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän kautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla on epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita, jonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen kuin edellisetkin — vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana suoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin paljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa niin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on suurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti kuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja valloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa kullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä mukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he melkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi pakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan kaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt vanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan, jolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä ollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen orjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos, s.o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi persoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy persoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa kehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan, tulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen päävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset suhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus, jossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein räikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on tullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin en voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä asiakirjoihin perustuva tosihistoria.

Eteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa. Koko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet saaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa. Ainoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta ja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten kehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta muista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen kykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa hyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli onnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan tilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa. Rahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron eli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota fidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan kansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät laivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista saarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää siirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan edustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka yhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille. Valiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat maapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä, amerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä heille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä urakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet semmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita he pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne antoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla vallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka säilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat vallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko kaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin toiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin suoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa Kakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000 dollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli tuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan olleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan toisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren puoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle, vaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat varovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain pelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat v. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen, josko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata rahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.

Sillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen panttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan kansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin, uhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin kaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut eurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten siirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta mihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut yksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja niin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö. Tämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki Fidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla ehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja sitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö siitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta akrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi ajoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen, siirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden pitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin ulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878 lopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen rinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla maaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla maan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin varoihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen ja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta sopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain tila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot niinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme, sai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja viedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin vähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet huonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät eurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia. Ja nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset vapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi ja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä. Ja niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa siitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi suoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä vaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin yleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4 shillingiksi kultakin naishenkilöltä.

Niinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla vallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla alkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan kaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa. Mutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi rahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen asti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin rasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui, suorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka on heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi mahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta, s.o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen, joilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin — rahaa. Edelliselle heidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja vaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta saatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti käytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli heidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle työnsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli Fidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden vuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen enempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli 2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen verran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan perheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä, maansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle, antautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi vuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden veron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy hänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on ymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo sai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi semmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu, ja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka siihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat valkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat nyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä fidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja lukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana käytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa veron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat valkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan sallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi vuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi määrätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten määräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa vuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset kukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja kovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta vanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten luona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset Fidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin, jonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti hoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui puolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi. Helpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin puoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien henkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä Englannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille. Nyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt saada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän ihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli neuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai Englanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi, virallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa. Kakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien hallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille. Ensi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla ollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan alaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä saaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä — niitten monien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan. Alkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron lakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset) taas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa (englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja — esim. herruutensa tunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista maa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää ikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden muutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla vaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta pelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen puoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen mukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla varoillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron lakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät nousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon aiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja niin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o. verotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut Robinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä asiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka, saadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon tarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän tuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi kuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä traagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras todistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy kaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto — kanuuna, uhkaukset, murha, maan anastus, että sen pääkeino — raha. Se, mitä kansojen taloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen läpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin kehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa sillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla kanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se tahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus, mutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia asukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin miehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa, Kiinassa, Keski-Aasiassa. "Rahat taikka henki" on uudistunut kaikkien kansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten 90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole. Ne ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen näytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen aikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin pitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa saada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten ovat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.

Tämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija, ja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole ainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja omaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.

Alkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville tulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle. (Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja kansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu, pyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat, näkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden ylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin hallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä persoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa sitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen. Tarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa, joka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä orjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon laiskureita.

Asukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla Englanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta orjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten täydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät fidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen kykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri. Englantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja ottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa on enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele niinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien valloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun tahtovat vaan yhtä — kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä. Englanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa heti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin, tietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia omaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen ja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan, jossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole vapautumisen mahdollisuutta.

Raha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan rannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin rahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi se, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja kaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten aikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat sitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa sorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina niin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa vaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli kokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli määrän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä vaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne on olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät yli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä tunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme, hallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan sodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat aina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla noudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella vuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä, ettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat velassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla. Samoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella toisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa väkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra. Eihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että on olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka tarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin että he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään työnsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä työmiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen hävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin on olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri tätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa toisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi. Välikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.

Rahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä suhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja väkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla rahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin fidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla ja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen esineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien arvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain. Erityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin kun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat jokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne saavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa vaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan kultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin paperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä vuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan etuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet vaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä tahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot, sekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa, sallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä Venäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla ja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen niitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat niitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon, että työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja. Ja sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona. Ihmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia, eivätkä pidä heitä orjuudessa, — on vaan yhteiskunnassa olemassa raha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka pienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet) venäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että maaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse ollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen verojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten, maanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa, joka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha, vaihtokeino, ja rautainen laki!

Silloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta pakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi, lähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi kunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä yli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui esimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin ovat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan tekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna hänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu. Mutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä saksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että, jos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon, sillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan hänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet kuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta jos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia kirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat tietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin, kuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa, ettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa sitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät sanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi orjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista vuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta siitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus ei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten vaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät huolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn antamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.

XIX.

Jos tuo luuloteltu tiede — poliittinen ekonomia ei harjoittaisi samaa, kuin kaikki juriidilliset tieteet — väkivallan puolustamista, niin se ei voisi olla näkemättä sitä kummallista ilmiötä, että rikkauksien epätasainen jakaantuminen, maan ja pääoman riistäminen toisilta ihmisiltä ja heidän orjuuttamisensa riippuu rahasta, ja että ainoastaan rahan avulla nykyään toiset ihmiset käyttävät hyväkseen toisten työtä, s.o. orjuuttavat heitä.

Sanon vielä kerran, että ihminen, jolla on rahaa, voipi ostaa kaiken leivän ja näännyttää toisen nälällä, sekä siten orjuuttaa hänet täydellisesti. Niinpä tehdäänkin aivan meidän nähtemme suunnattomassa määrässä. Luulisi pitävän etsiä yhteyttä näitten ilmiöitten ja rahan välillä, mutta tiede vakuuttaa mitä suurimmalla varmuudella, ettei raha ole orjuuttamisen kanssa minkäänlaisessa yhteydessä.

Tiede sanoo: raha on samallainen tavara, kuin kaikki muukin, jolla on oma tuotantoarvonsa, sillä erotuksella ainoastaan, että tämä tavara on valittu vaihtokeinoksi, ollen kaikkein sopivin hintojen määräämistä, säästämistä ja maksujen suoritusta varten. Yksi on tehnyt kengät, toinen on kasvattanut viljan, kolmas on elättänyt lampaat, ja nyt, voidakseen mukavammin vaihtaa tuotteitansa, he keksivät rahan, joka edustaa vastaavan määrän työtä, ja sen avulla toimittavat vaihtonsa.

Tuon luulotellun tieteen edustajat hyvin mielellään kuvittelevat asian tilan olevan semmoisen, mutta semmoista asian tilaa ei ole koskaan maailmassa ollut. Semmoinen kuvittelu yhteiskunnasta on samaa kuin kuvittelu alkuperäisestä, turmeltumattomasta, täydellisestä ihmisyhteiskunnasta, jota niin suosivat entisajan filosoofit. Mutta semmoista tilaa ei ole koskaan ollut. Kaikissa yhteiskunnissa, missä on ollut rahaa, ovat heikommat ja aseettomat aina olleet väkevämmän ja aseellisen väkivallan alaisina, ja siellä, missä on ollut olemassa väkivalta, on arvomitan — rahan, olipa se mitä laatua tahansa: karjaa, nahkoja, metallia — aina välttämättömästi täytynyt kadottaa tämän merkityksensä ja saada väkivallasta lunastaumisen merkityksen. Rahalla on epäilemättä ne viattomat ominaisuudet, joita tiede luettelee, mutta nämä ominaisuudet sillä olisi todellisuudessa ainoastaan siinä yhteiskunnassa, jossa ei toinen ihminen olisi toisen väkivallan alainen, s.o. ihanteellisessa yhteiskunnassa. Mutta semmoisessa yhteiskunnassa ei rahaakaan, rahana, yhteistä arvomittaa, ollenkaan olisi, niinkuin ei sitä ollut eikä voinut olla kaikissa niissä yhteiskunnissa, jotka eivät olleet joutuneet yleisen valtiollisen väkivallan alaisiksi. Kaikissa meille tunnetuissa yhteiskunnissa sitä vastoin, missä on olemassa raha, se saa vaihtokeinon merkityksen ainoastaan sen vuoksi, että se on väkivallan välikappaleena. Ja sen tärkein merkitys ei ole vaihtokeinona, vaan väkivallan välikappaleena oleminen. Siellä, missä on olemassa väkivalta, ei raha voi olla oikeana vaihtokeinona, sillä se ei voi olla arvomittana. Arvomittana se ei voi olla senvuoksi, että, niin pian kuin yhteiskunnassa toinen ihminen saattaa riistää toiselta hänen työnsä tuotteet, tämä on mitta kadottanut merkityksensä. Jos eläinmarkkinoille yhtaikaa tuodaan hevosia ja lehmiä, joista toiset ovat omistajiensa kasvattamia ja toiset väkisin toisilta omistajilta ryöstetyltä, niin on selvää, ettei hevosten ja lehmien arvo näillä markkinoilla tule vastaamaan näitten elukoitten kasvattamisvaivaa. Kaikkien muittenkin esineitten arvot muuttuvat tämän muutoksen mukaan, eikä raha tule määräämään näitten esineitten arvoa. Sitä paitsi, jos voi väkivallalla hankkia lehmän, hevosen tai talon, niin voi samalla väkivallalla hankkia rahaakin ja tällä rahalla sitten hankkia mitä tuotteita tahansa. Mutta jos rahakin hankitaan väkivallalla ja käytetään esineitten ostoon, niin raha kadottaa jo kokonaan vaihtokeinon luonteensa. Väkivallan tekijä, joka on ryöstänyt rahat ja antaa niitä työn tuotteista, ei vaihda, vaan ainoastaan ottaa rahan avulla kaiken sen, mitä tarvitsee.

Mutta jos nyt olisikin olemassa semmoinen luuloteltu, mahdoton yhteiskunta, jossa, ilman että ihmiset ovat yleisen valtion väkivallan alaisina, rahalla — hopealla ja kullalla — olisi arvomitan ja vaihtokeinon merkitys, niin semmoisessakin yhteiskunnassa raha väkivallan ilmestyessä heti kadottaisi merkityksensä. Ajatelkaamme, että tähän yhteiskuntaan ilmestyy väkivallantekijä valloittajan muodossa. Tämä sortaja anastaa lehmät, hevoset, vaatteet ja talot, mutta hänen on epämukavata pitää tuota kaikkea hallussaan ja sen vuoksi on luonnollista, että hän keksii anastaa asukkailta myöskin sen, mikä heidän keskuudessaan on arvomittana ja vaihdetaan kaikellaisiin esineisiin — nimittäin rahan. Ja heti silloin raha lakkaa olemasta arvomittana siinä yhteiskunnassa, sillä kaikkien esineitten arvomitta tulee aina olemaan riippuvainen sortajan mielivallasta. Se esine, joka on enemmän tarpeellinen sortajalle ja josta hän antaa enemmän rahaa, saapi suuremman arvon ja päinvastoin. Niin että yhteiskunnassa, joka on joutunut väkivallan alaiseksi, saa raha heti vallitsevan merkityksen väkivallan välikappaleena sortajan käsissä ja säilyttää vaihtokeinon merkityksen sorretulle ainoastaan siinä suhteessa, kuin se on edullista sortajalle.

Ajatelkaamme tätä asiain tilaa pienessä piirissä. Maaorjat toimittavat tilanhaltijalle palttinaa, kanoja, lampaita, ja tekevät hänelle päivätöitä. Tilanomistaja muuttaa luonnossa maksettavan veron rahaveroksi ja määrää hinnan eri veroesineille. Se, jolla ei ole palttinaa, viljaa, karjaa, työvoimia, voipi suorittaa veronsa määrätyllä rahasummalla. Silminnähtävää on, että tämän tilanhaltijan talonpoikaiskunnassa esineitten arvo tulee aina riippumaan tilanhaltijan mielivallasta. Tilanhaltija käyttää kokoomiansa esineitä ja sen mukaan, missä määrin mikin niistä on hänelle tarpeellinen, määrää niille korkeampia tai alhaisempia hintoja. Selvää on, että ainoastaan tilanhaltijan mielivalta tai tarve määrää myöskin näitten esineitten hinnat maksajain kesken. Jos tilanhaltija tarvitsee viljaa, niin hän määrää kalliin hinnan oikeudesta olla toimittamatta määrättyä viljamäärää, ja huokean hinnan oikeudesta olla toimittamatta palttinaa, karjaa ja työtä. Ja sen vuoksi ne, joilla ei ole viljaa, tulevat myymään toisille työtänsä, palttinaansa ja karjaansa, ostaakseen viljaa tilanhoitajalle toimitettavaksi. Jos taas tilanhaltija tahtoo muuttaa kaikki verot rahaveroiksi, niin silloinkaan ei esineitten hinta tule riippumaan niitten työarvosta, vaan ensiksikin siitä rahamäärästä, jonka tilanhaltija tulee vaatimaan, ja toiseksi siitä, mitkä talonpoikain tuottamat esineet ovat tilanhaltijalle enemmän tarpeen ja mistä hän siis enemmän maksaa. Rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta esineitten arvoon talonpoikien kesken ainoastaan silloin, jos ensiksikin tilanhaltijan talonpojat asuisivat erillään muista ihmisistä, eivätkä olisi suhteissa muuta kuin keskenänsä ja tilanhaltijansa kanssa, ja toiseksi silloin, kun tilanhaltija käyttäisi rahaa esineitten ostoon ei omasta kylästään, vaan muualta. Ainoastaan näillä kahdella ehdolla esineitten arvo, vaikka nimellisesti muuttuneenakin, pysyisi suhteellisesti säännöllisenä, ja rahalla olisi arvomitan ja vaihtokeinon merkitys. Mutta jos talonpojat ovat taloudellisissa suhteissa ympäristön asukasten kanssa, niin ensiksikin siitä, minkä verran tilanhaltija vaatii rahaa, tulee riippumaan heidän tuotteittensa suurempi tai pienempi arvo suhteessa naapureihin. (Jos naapureilta vaaditaan vähemmän rahaa kuin heiltä, niin heidän tuotteensa tulevat olemaan huokeampia kuin heidän naapuriensa tuotteet, ja päinvastoin). Ja toiseksi rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta tuotteiden arvoon ainoastaan silloin, kun tilanhaltija ei käyttäisi perimiänsä rahoja omien talonpoikiensa tuotteiden ostoon. Sillä jos hän käyttää rahoja omien talonpoikiensa tuotteiden ostoon, niin on silminnähtävää, että itse suhde erillaisten esineitten hintojen välillä itse talonpoikien kesken tulee alituiseen muuttumaan sen mukaan, kuin tilanhaltija ostaa sitä tai tätä tavaraa. Otaksukaamme, että joku tilanhaltija määrää hyvin korkean veron, ja hänen naapurinsa taas alhaisen, niin on selvää, että edellisen tilanhaltijan piirissä kaikki esineet tulevat olemaan huokeampia kuin jälkimmäisen piirissä, ja että hinnat kumpaisessakin piirissä tulevat riippumaan ainoastaan verojen kohoamisesta tai alenemisesta. Semmoinen on väkivallan vaikutus hintoihin. Toisena vaikutuksena, joka johtuu edellisestä, tulee olemaan kaikkien esineitten suhteellinen arvo. Jos esim. joku tilanhaltija pitää hevosista ja maksaa niistä kalliita hintoja, toinen taas pitää käsiliinoista ja maksaa niistä paljon, niin on selvää, että näitten tilanhaltijain alueilla tulevat hevoset ja käsiliinat olemaan kalliita, ja näitten esineitten hinta ei tule vastaamaan lehmien ja viljan hintaa. Jos sitten käsiliinojen ihailija sattuu kuolemaan ja hänen perillisensä tulee pitämään esim. kanoista, niin on selvää, että käsiliinojen hinta laskee ja kanojen hinta nousee. Siinä yhteiskunnassa, missä toinen ihminen on toisen väkivallan alainen, rahan merkitys, arvomittana, heti joutuu väkivallantekijäin mielivallasta riippuvaksi, ja sen merkitys työn tuotteiden vaihtokeinona vaihtuu mukavimpaan keinoon käyttää hyväkseen toisen työtä. Rahaa ei sortaja tarvitse vaihtoa eikä arvomittojen määräämistä varten — hän määrää ne itse — vaan ainoastaan mukavammin harjoittaakseen väkivaltaa, sillä rahaa säästyy, ja rahalla on kaikkein helpointa pitää orjuudessa suurta ihmisjoukkoa. Anastaa koko karja sitä varten, että olisi aina sekä hevosia, lehmiä että lampaita niin paljon kuin kulloinkin tarvitsee, on epämukavata senvuoksi, että niitä täytyy elättää. Sama on asianlaita viljan suhteen — se voi pilaantua, sama myöskin päivätyön — välistä tarvitaan tuhat työmiestä, välistä taas ei yhtään. Raha, vaadittuna siltä, jolla sitä ei ole, tekee mahdolliseksi vapautua kaikista noista epämukavuuksista ja saada aina kaikki, mitä tarvitsee, ja senvuoksi ne ovatkin tarpeen sortajalle. Sitä paitsi ne ovat hänelle tarpeen senkin vuoksi, ettei hänen oikeutensa käyttää hyväkseen toisen työtä rajoittuisi vaan muutamiin ihmisiin, vaan ulottuisi kaikkiin rahaa tarvitseviin ihmisiin. Silloin, kun ei ollut rahaa, saattoi kukin tilanhaltija käyttää hyväkseen ainoastaan maaorjiensa työtä, mutta kun kaksi tilanhaltijaa päätti ottaa orjiltaan rahaa, jota heillä ei ollut, saivat he molemmat käyttää hyväkseen kaikkia niitä voimia, joita oli kummallakin maatilalla.

Ja senvuoksi katsoo sortaja edullisemmaksi vaatia kaikki saatavansa rahassa, ja sitä varten se onkin hänelle tarpeen. Sorretulle taas, sille, jolta otetaan hänen työnsä, ei raha voi olla tarpeen ei vaihtoa varten — hän harjoittaa vaihtokauppaa rahattakin, niinkuin ovat tehneet kaikki kansat, joilla ei ole ollut hallitusta, ei arvomittojen määräämistä varten, sillä tuo määrääminen tapahtuu hänestä huolimatta, ei säästämistä varten, sillä se, jolta riistetään hänen työnsä tuotteet, ei voi säästää, eikä maksujen suorittamista varten, sillä sorretun tulee silloin enemmän maksaa, kuin saada. Silloinkin, kun hänen tulee saada, ei maksua hänelle suoriteta rahassa, vaan tavarassa — jos työmies ottaa palkkion työstään suorastaan isäntänsä puodista, ja aivan samoin, jos hän koko ansionsa edestä ostaa vapaista puodeista välttämättömimmät tarpeensa. Häneltä vaaditaan rahaa ja hänelle sanotaan, että, jos ei hän niitä maksa, hänelle ei anneta maata, viljaa, tai häneltä otetaan hänen lehmänsä, talonsa ja hänet pannaan työhön tai vankilaan. Vapautua tästä hän voi ainoastaan myymällä työnsä tuotteet ja itse työnsä niistä hinnoista, joita ei määrää säännöllinen vaihto, vaan se valta, joka vaatii häneltä rahaa.

Ja näissä olosuhteissa, joissa verot vaikuttavat arvoihin ja jotka uudistuvat aina ja kaikkialla, — tilanhaltijoilla pienessä piirissä, valtioissa suuressa piirissä, — näissä olosuhteissa, joissa arvojen muuttumisen syyt ovat yhtä silminnähtävät, kuin on silminnähtävää kulissien taakse katsojalle, mitenkä ja minkä vuoksi nuken jalat nousevat ja laskeutuvat, näissä olosuhteissa puhua siitä, että raha on vaihtokeino ja arvomitta, on vähintäinkin kummallista.

XX.

Kaikki orjuuttaminen perustuu vaan siihen, että toinen ihminen voi riistää toiselta elämän ja sitä uhkaamalla pakoittaa toisen täyttämään tahtoansa.

Erehtymättä saattaa sanoa, että, jos on olemassa ihmisen orjuuttaminen, s.o. että toinen vasten omaa tahtoaan, toisen tahdosta, tekee joitakin hänelle epämieluisia tekoja, syynä tähän on ainoastaan väkivalta, joka nojautuu elämän riistämisen uhkaukseen. Jos ihminen antaa koko työnsä toiselle, saa riittämätöntä ravintoa, antaa pienet lapset raskaaseen työhön, lähtee pois maaltaan ja uhraa koko elämänsä hänelle vastenmieliseen ja tarpeettomaan työhön, niinkuin tapahtuu silmiemme edessä meidän maailmassamme, niin varmasti voi sanoa hänen tekevän sitä ainoastaan sen vuoksi, että häntä uhkaa elämän menettäminen, jos hän tästä kaikesta kieltäytyy. Senpä vuoksi meidän sivistyneessä maailmassamme, jossa suurin osa ihmisiä, ollen hirmuisessa puutteessa, tekee heille vastenmielistä ja tarpeetonta työtä, on ihmisten enemmistö elämän riistämisen uhkaan perustuvassa orjuudessa. Missä sitten on orjuus ja missä elämän riistämisen uhka?

Muinaisina aikoina olivat orjuuttamiskeino ja elämän riistämisen uhka silminnähtäviä. Käytettiin alkuperäistä orjuuttamiskeinoa, suorastaan uhkaamalla tappaa miekalla. Aseellinen sanoi aseettomalle: minä voin sinut tappaa, niinkuin näit minun vastikään veljesi tappaneen, mutta minä en tahdo sitä tehdä, minä armahdan sinua senvuoksi, että meille kummallekin on edullisempaa, että sinä teet työtä minun hyväkseni, kuin että sinä tulet tapetuksi. Tee siis kaikki, mitä minä käsken, ellet tahdo menettää henkeäsi. Ja aseeton alistui ja teki kaikki, mitä aseellinen vaati. Aseellinen uhkaili ja aseeton teki työtä. Se oli sitä persoonallista orjuutta, joka ensin ilmestyy kaikilla kansoilla ja nykyäänkin on vielä tavattavissa alkuperäisillä kansoilla. Elämän muodostuessa tämä ensimäinen keinokin muuttaa muotonsa, sillä se tulee silloin vähemmän mukavaksi sortajalle. Sortajan täytyy, voidakseen käyttää hyväkseen heikkojen työtä, ruokkia ja pukea heitä, s.o. ylläpitää heitä niin, että he kykenisivät työhön, ja tämän kautta rajoittuu orjuutettujen lukumäärä. Sitä paitsi tämä keino pakoittaa sortajaa olemaan aina sorretun ääressä häntä uhkaamassa. Ja niin keksittiin toinen orjuuttamiskeino.

Viisi tuhatta vuotta sitten, niinkuin raamatussa kerrotaan, keksi Joosef tuon uuden, mukavamman ja laajemman orjuuttamiskeinon. Tämä keino on se sama keino, jota nykyään käytetään eläintarhoissa tottelemattomain hevosten ja villieläinten taltuttamiseksi. Tämä keino on nälkä.

Näin kerrotaan tuosta keksinnöstä raamatussa, 1 Mooseksen kirjassa.

41 l. 48 v. — Ja hän kokosi kaiken viljan niinä seitsemänä vuonna, jotka olivat (hedelmällisiä) Egyptin maalla, ja sijoitti sen kaupunkeihin; kuhunkin kaupunkiin sijoitti hän ympäröivien peltojen viljaa.

49. — Ja Joosef kokosi sangen paljon viljaa, niinkuin santaa meressä, niin että hän lakkasi sitä laskemasta, sillä sitä ei voinut laskea.

53. — Ja ne seitsemän viljavuotta kuluivat Egyptin maalla.

54. — Ja tuli seitsemän nälkävuotta, niinkuin Joosef oli sanonut. Ja oli nälkä kaikissa maissa, mutta koko Egyptin maalla oli viljaa.

55. — Mutta kun Egyptin maa myöskin alkoi kärsiä nälkää, niin kansa rupesi huutamaan Faraolle leipää pyytäen. Ja Farao sanoi kaikille egyptiläisille: menkää Josefin luo ja mitä hän teille sanoo, se tehkää.

56. — Ja nälkä oli koko maassa, ja Josef avasi kaikki jyväaitat ja alkoi myydä viljaa egyptiläisille. Mutta nälkä kasvoi Egyptin maalla.

57. — Ja kaikista maista tultiin ostamaan viljaa Joosefilta, sillä nälkä oli enentynyt koko maassa.

Joosef, käyttäen hyväkseen alkuperäistä orjuuttamiskeinoa miekalla uhkaamalla, kokosi viljaa hyvinä vuosina, odottaen huonoja, jotka tavallisesti tulevat hyvien jälkeen, niinkuin kaikki ihmiset tietävät ilman Faraon uniakin, ja tällä keinolla — nälällä — paremmin ja Faraolle mukavammalla tavalla orjuutti sekä egyptiläiset että kaikkien lähiseutujen asukkaat. Kun kansa alkoi kärsiä nälkää, hän laittoi niin, että voisi ikuisesti pitää kansaa vallassaan — nälän avulla. Siitä kerrotaan seuraavasti:

47 1. 13 v. — Eikä ollut leipää koko maassa, sillä nälkä oli kovasti kiihtynyt, ja näännyksissä oli nälästä Egyptin maa ja Kaanaan maa.

14. — Ja Joosef kokosi kaiken hopean, mikä oli Egyptin maalla ja Kaanaan maalla viljasta, jota ostettiin, ja vei hopean Faaraon huoneeseen.

15. — Ja hopea kului loppuun Egyptin maalla ja Kaanaan maalla. Ja kaikki egyptiläiset tulivat Joosefin luo ja sanoivat: anna meille leipää, miksi pitää meidän kuolla edessäsi, senvuoksi että hopea on loppunut.

16. — Ja Joosef sanoi: antakaa karjanne, niin minä annan teille viljaa karjastanne, jos hopea on loppunut.

17. — Ja he toivat karjansa Joosefille, ja Joosef antoi heille viljaa hevosista ja pienestä karjasta ja suuresta karjasta ja aaseista, ja varusti heidät viljalla sinä vuonna koko heidän karjansa edestä.

18. — Ja kun se vuosi oli kulunut, tulivat he hänen luoksensa seuraavana vuonna ja sanoivat: emme salaa herraltamme, että hopea on loppunut ja karjalaumamme ovat herramme hallussa; eikä meille ole jäänyt mitään herramme edessä, paitsi meidän ruumistamme ja maitamme.

19. — Miksi pitää meidän joutua perikatoon silmiesi edessä, ja meidän maittemme mennä hukkaan? Osta meidät ja meidän maamme leivästä, ja me mainemme tulemme Faaraon orjiksi, mutta sinä anna meille siementä, että eläisimme emmekä kuolisi, ja ettei maa joutuisi kylmille.

20. — Ja Joosef osti koko Egyptin maan Faaraolle, sillä egyptiläiset möivät itse kukin peltonsa, kun nälkä oli heidät näännyttää. Ja maa tuli Faaraon omaksi.

21. — Ja kansan hän siirsi kaupunkeihin yhdestä Egyptin äärestä toiseen.

22. — Ainoastaan pappien maata hän ei ostanut, sillä papeille oli Faarao määrännyt alueen, ja he elivät maa-alueestansa, jonka Faarao oli heille antanut, eivätkä he senvuoksi myyneet maatansa.

23. — Ja Joosef sanoi kansalle: katso, minä olen ostanut nyt teidät ja maanne Faaraolle, tuossa teille on siementä, kylväkää maahan. 24. — Kun tulee elonkorjuu, niin antakaa viides osa Faaraolle, ja neljä osaa jääpi teille peltoihin kylvettäviksi, teille ravinnoksi ja niille, jotka ovat taloissanne, ja lapsillenne.

25. — Ja he sanoivat: sinä olet pelastanut meidän elämämme, anna meidän löytää armo herramme edessä ja olkaamme Faaraon orjia.

26. — Ja Joosef sääsi lain Egyptin maalle, aina tähän päivään asti: viides osa Faaraolle. Ainoastaan pappien maa ei kuulunut Faaraolle.

Ennen piti Faaraon, käyttääkseen hyväkseen ihmisten työtä, väkivallalla pakoittaa heitä tekemään työtä hänen hyväkseen. Nyt sitä vastoin, kun varastot ja maa oli Faaraon hallussa, hän tarvitsi vaan väkivallalla suojella näitä varastoja, ja nälän avulla hän voi pakoittaa heitä tekemään työtä hyväkseen.

Maa oli kokonaan Faaraon hallussa, ja varastoja (vero-osa) oli aina hänellä, jonka vuoksi sen sijaan, että ennen piti jokaista erikseen miekan avulla ajaa työhön, tarvitsi nyt vaan suojella varastoja, ja ihmiset olivat orjuutetut ei enää miekan, vaan nälän avulla.

Nälkävuonna voivat kaikki Faaraon tahdosta tulla nälkään näännytetyiksi, ja hyvänä vuonna voivat tulla näännytetyiksi kaikki ne, joilla satunnaisten onnettomuuksien vuoksi ei ole viljavarastoja.

Ja siten kehittyy toinen orjuuttamiskeino, ei suoraan miekan avulla, s.o. ei sillä, että väkevämpi tappamisen uhalla ajaa heikompaa työhön, vaan sen avulla, että väkevämpi, anastettuaan varastot ja suojellen niitä miekalla, pakoittaa heikompaa antautumaan työhön elatuksen edestä.

Josef sanoo nälkäisille: minä voin näännyttää teidät nälällä, sillä leipä on minulla, mutta minä armahdan teitä sillä ehdolla, että te leivästä, jota minä olen teille antava, teette kaikki, mitä käsken.

Ensimäistä orjuuttamiskeinoa käyttääkseen täytyy väkevämmällä olla ainoastaan sotilaita, jotka alituiseen käyvät asukkaitten luona ja kuoleman uhalla pakoittavat heitä täyttämään hänen vaatimuksiansa. Tätä keinoa käyttäessään hänen täytyy jakaa saalis ainoastaan sotilaitten kanssa. Toista keinoa käyttääkseen tarvitsee hän, paitsi viljavarastojen ja maan suojelemista varten tarpeellisia sotilaita, myöskin toisenlaisia apulaisia — suuria ja pieniä Joosefeja — hallitusmiehiä ja viljan jakelijoita. Ja sortajan täytyy jakaa saalis heidän kanssaan ja antaa Joosefille kullalla kirjailtu puku, kultasormus, palvelusväkeä ja viljaa, sekä hopeata hänen veljilleen ja omaisilleen. Sitä paitsi seuraa asian luonnosta, että väkivaltaan osallisiksi tässä tapauksessa tulevat ei ainoastaan toimimiehet ja heidän omaisensa, vaan myöskin kaikki ne, joilla on viljavarastoja. Niinkuin ensimäistä, raakaan voimaan perustuvaa keinoa käytettäessä, tuli väkivaltaan osalliseksi jokainen, jolla oli aseita, niin tätä nälkään perustuvaa keinoa käytettäessä ottaa osaa väkivaltaan ja hallitsee jokainen, jolla on varastoja.

Tämän keinon etu ensimäisen edellä on sortajalle: 1) siinä, ettei hänen enää tarvitse ponnistella pakoittaaksensa työmiehiä täyttämään hänen tahtoansa, vaan työmiehet itse tulevat ja myyvät itsensä hänelle, 2) siinä, että vähemmän ihmisiä pääsee hänen väkivaltansa alaisuudesta. Epäedullista sortajalle on ainoastaan se, että hän tässä tapauksessa saa jakaa useamman ihmisen kanssa. Etu sorretulle on tässä tapauksessa siinä, ettei sorrettu enää joudu raa'an väkivallan alaiseksi, vaan jätetään omille hoteillensa ja voipi aina toivoa pääsevänsä, ja joskus onnellisissa olosuhteissa pääseekin, siirtymään sorretun asemasta sortajan asemaan. Epäedullista sorretulle on taas se, että hän on aina jossain määrin väkivallan alaisena. Tämä uusi orjuuttamiskeino tulee tavallisesti käytäntöön yhtaikaa vanhan mukana, ja sortaja tarpeen mukaan supistaa toista ja laajentaa toista. Mutta tämäkään keino ei täydellisesti tyydytä sortajan halua riistää niin paljon kuin mahdollista työn tuotteita niin suurelta työmiesjoukolta kuin suinkin ja orjuuttaa niin paljon ihmisiä kuin suinkin, — eikä vastaa monimutkaisempia elämän oloja, ja niin kehittyy vielä uusi orjuuttamiskeino. Tuo kolmas keino on veron vaatiminen. Tämä keino perustuu, niinkuin toinenkin, nälkään, mutta leivän riistämiseen ihmisiltä liittyy vielä muittenkin välttämättömien tarpeitten riistäminen. Sortaja määrää orjien suoritettavaksi semmoisen määrän rahamerkkejä, jotka nekin ovat hänen hallussaan, että niitä itselleen hankkiakseen heidän täytyy myydä ei ainoastaan viljavarastostansa enemmän, kuin Joosefin määräämä viides osa, vaan myöskin välttämättömimmät tarpeensa: liha, nahka, villa, vaatteet, polttopuut, jopa rakennuksetkin, ja sen vuoksi sortaja pitää aina vallassaan orjia ei ainoastaan nälän, vaan myöskin janon, vilun ja kaikellaisen muun puutteen avulla.

Siten kehittyy kolmas orjuuttamiskeino, rahan, joka on siinä, että väkevämpi sanoo heikommalle: minä voin kullekin teistä tehdä mitä ikinä tahdon, voin suorastaan pyssyllä tappaa teidät, voin tappaa silläkin, että otan teiltä maan, josta elätte, voin rahalla, jota teidän täytyy minulle toimittaa, ostaa kaiken leivän, ja myydä sen vieraille ihmisille, siten näännyttäen teidät nälkään, voin riistää teiltä kaikki, mitä teillä on: karjan, asunnot, vaatteet. Mutta se on minulle epämukavaa ja epämiellyttävää, jonka vuoksi annan teidän kaikkien menetellä työnne ja tuotteittenne suhteen mielenne mukaan, mutta teidän täytyy antaa minulle vissi määrä rahamerkkejä, joka on suoritettava henkilöluvun, maan, ravintomäärän, vaatteiden tai rakennusten luvun mukaan. Teidän täytyy antaa minulle nuo merkit, muuten saatte menetellä niinkuin tahdotte, mutta tietäkää, etten minä tule suojelemaan enkä hoitamaan leskiä, orpoja, sairaita, vanhoja, minä tulen suojelemaan ainoastaan näitten rahamerkkien säännöllistä käytäntöä. Minä tulen suojelemaan ainoastaan sitä, joka säännöllisesti suorittaa minulle vaatimani määrän rahamerkkejä. Mitenkä ne ovat hankitut, se on minulle yhdentekevää.

Ja sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen vaatimuksensa ovat täytetyt.

Toinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen osan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista orjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää vallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien vastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii työmiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa viljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan työmiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana, vaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja, jotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä viljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa käytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin ynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin onnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja eikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on rahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan sotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino vaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan kokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi itse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla paitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä maanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä, rahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on paljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä voipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan aikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan, tarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei ihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta keinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien ihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että osallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset, joilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen keinon edellä ovat seuraavat:

Ensiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja mukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa kiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta, niin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina, vaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.

Toiseksi se, että tässä tapauksessa väkivalta ulottuu kaikkiin maattomiin ihmisiin, jotka antoivat ennen ainoastaan osan työstään viljan edestä, vaan nyt ovat velvolliset, paitsi viljasta antamaansa osaa, antamaan sortajalle vielä osan työstään veroista. Epäedullista sortajalle on se, että hänen tulee jakaa saalis useamman ihmisen kanssa, ei ainoastaan välittömien apulaistensa, vaan, ensiksikin, kaikkien niitten yksityisten maanomistajain, joita tavallisesti ilmaantuu tätä keinoa käytettäessä, toiseksi kaikkien niitten oman ja vieraankin kansan ihmisten, joilla on orjilta vaadittuja rahamerkkejä. Etu sorretulle, verraten toiseen keinoon, on yksi: se, että hän saa vielä suuremman persoonallisen riippumattomuuden sortajasta. Hän saapi elää, missä tahtoo, tehdä, mitä tahtoo, kylvää tai olla kylvämättä viljaa, ei ole velvollinen tekemään tiliä työstään ja jos hänellä on rahaa, voi pitää itseänsä aivan vapaana ja aina toivoa saavuttavansa joksikin aikaa, kun hänellä on liikoja rahoja tai niillä ostettua maata, ei ainoastaan riippumatonta asemaa, vaan sortajankin aseman. Epäedullista hänelle on se, että yleensä katsottuna tätä keinoa käytettäessä sorrettujen asema tulee paljon raskaammaksi ja he kadottavat suuremman osan työnsä tuotteista, sillä niitten ihmisten luku, jotka käyttävät hyväkseen toisten työtä, tulee vielä suuremmaksi ja siis heidän ylläpitonsa taakka tulee pienemmän joukon hartioille. Tämä kolmas orjuuttamiskeino on myös hyvin vanha ja tulee käytäntöön kahden edellisen kanssa, sulkematta niitä pois kokonaan. Ei yksikään näistä orjuuttamiskeinoista ole lakannut olemasta. Kaikki kolme keinoa voidaan verrata ruuveihin, jotka kiristävät työmiesten niskoille pantua lautaa. Perus- eli keskimäinen ruuvi, jota paitsi eivät voi pysyä toisetkaan ruuvit, on se, joka ensiksi kiinni väännetään eikä milloinkaan irroiteta — se on persoonallinen orjuus, ihmisten orjuuttaminen miekalla tappamisen uhkauksella. Toinen ruuvi, joka kiinnitetään ensimäisen jälkeen, on ihmisten orjuuttaminen maan ja ravintovarastojen riistämisellä, jota riistämistä tukee tappamisen uhka. Kolmas ruuvi on ihmisten orjuuttaminen vaatimalla heiltä rahamerkkejä, joita heillä ei ole, ja sitä tukee myöskin tappamisen uhka. Kaikki kolme ruuvia ovat kiinnitettyinä, ja kun yhtä tiukennetaan, niin silloin toiset vaan löyhtyvät. Työmiehen täydelliseksi orjuuttamiseksi tarvitaan kaikki kolme ruuvia, kaikki kolme orjuuttamiskeinoa, ja meidän yhteiskunnassamme käytetään aina kaikkia näitä kolmea keinoa.

Me olemme kaikki lapsellisesti vakuutetut siitä, että persoonallinen orjuus on poistettu meidän sivistyneestä maailmastamme, että sen viimeiset jäännökset ovat hävitetyt Amerikassa ja Venäjällä, ja että nykyään on orjuutta olemassa ainoastaan raakalaiskansojen keskuudessa. Me unohdamme ainoastaan pienen seikan — ne sadat miljoonat vakinaista sotaväkeä, jota paitsi ei ole yhtäkään valtakuntaa, ja jonka poistettua välttämättömästi sortuu jokaisen valtakunnan koko taloudellinen rakenne. Ja mitä muuta ovat nuo miljoonat sotilaat, kuin hallitsijoittensa persoonallisia orjia? Eivätkö nämä ihmiset ole pakoitetut täyttämään herrojensa koko tahtoa kidutusten ja kuoleman uhalla, joka uhkaus niin usein pannaan täytäntöön? Eroitus on vaan siinä, että näitten orjien alistumista ei nimitetä orjuudeksi, vaan sotakuriksi, ja että toiset olivat orjina syntymästään alkaen kuolemaan asti, mutta nämä ainoastaan pitemmän tai lyhemmän ajan n.k. palvelusajan. Persoonallinen orjuus ei ole suinkaan poistettu meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme, vaan yleisen asevelvollisuuden kautta se on enentynyt viime aikoina, ainoastaan jonkun verran muuttuneessa muodossa. Eikä se voikaan hävitä, sillä niin kauan kuin toinen ihminen tulee orjuuttamaan toista, tulee olemaan persoonallistakin orjuutta, sitä, joka miekan avulla ylläpitää maa- ja vero-orjuutta. Saattaa olla, että tämä orjuus, s.o. sotaväki, on hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukselle ja maineelle, mutta tuo sen hyöty on enemmän kuin epäillyttävä, sillä me näemme, kuinka usein se onnettomien sotien kautta saattaa isänmaan orjuuteen ja häpeään. Mutta aivan epäilemätöntä on tämän orjuuden tarkotuksenmukaisuus maa- ja vero-orjuuden ylläpitämiseksi. Jos irlantilaiset tai venäläiset talonpojat valloittavat maat omistajiltaan, niin tulee sotaväki ja ottaa ne takaisin. Jos rakentaa viina- tai oluttehtaan, eikä suorita aksiisiveroa, niin tulevat sotamiehet ja sulkevat tehtaan. Jos kieltäytyy maksamasta veroja, niin on sama seuraus.

Toinen ruuvi on ihmisten orjuuttaminen ottamalla heiltä maat ja siis heidän elatusvarastonsa. Tämä orjuuttamiskeino on niinikään ollut aina olemassa, missä ihmiset ovat olleet orjuutettuja, ja muuttipa se muotoansa miten paljon tahansa, se on olemassa kaikkialla. Välistä koko maa kuuluu hallitsijalle, niinkuin Turkinmaalla, ja 1/10 sadasta otetaan kruunulle, välistä osa maasta ja siitä kannetaan veroa, välistä koko maa kuuluu muutamille henkilöille ja siitä otetaan osa työstä, niinkuin Englannissa, välistä taas suurempi tai pienempi osa kuuluu suurille maanomistajille, niinkuin Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa. Mutta siellä, missä on olemassa orjuuttamista on myöskin olemassa maan anastamista orjuuttamisen kautta. Tämän orjuuttamisen ruuvi löyhtyy tai kiristyy sen mukaan kuin toisia ruuvia kiristetään. Niinpä Venäjällä, kun persoonallinen orjuus ulottui työmiesten enemmistöön, oli maaorjuus tarpeeton, mutta persoonallisen orjuuden ruuvi löyhtyi Venäjällä vasta silloin kun maa- ja vero-orjuuden ruuvit kiristettiin. Kaikki kirjoitettiin kuntien kirjoihin, vaikeutettiin toiseen paikkaan muuttaminen, anastettiin tai jaettiin maat yksityisille henkilöille ja sitten päästettiin "vapauteen". Englannissa esim. on vallalla etupäässä maaorjuus, ja kysymys maan tekemisestä kansanomaisuudeksi on ainoastaan siinä, että vero-orjuuden ruuvi olisi kiristettävä, että maaorjuuden ruuvi löyhtyisi.

Kolmas orjuuttamiskeino, veron avulla, on niinikään ollut olemassa ja meidän aikanamme, samallaisten rahamerkkien levitessä eri valtakunnissa ja valtion vallan kasvaessa, se on vaan saanut erityisen voiman. Tämä keino on meidän aikanamme niin kehittynyt, että se pyrkii jo astumaan toisen keinon — maaorjuuden sijalle. Me olemme muistimme aikana nähneet Venäjällä kaksi ylimenoa orjuuden toisesta muodosta toiseen. Kun maaorjat vapautettiin ja tilanomistajille jätettiin oikeudet suurimpaan osaan maata, niin tilanomistajat pelkäsivät kadottavansa valtansa orjien yli, mutta kokemus osoitti, että heidän tarvitsi vaan päästää käsistään persoonallisen orjuuden vanhat kahleet ja tarttua toisiin — maaorjuuden. Talonpojalta puuttui leipää elatukseksi, mutta tilanomistajan hallussa oli maa ja viljavarastot, ja niin jäi talonpoika entiseen orjuuteen. Seuraava ylimeno oli se, kun hallitus veroillaan kiristi hyvin tiukalle toisen ruuvin, ja työmiesten enemmistö tuli pakoitetuksi myymään itsensä orjuuteen tilanomistajille ja tehtaisiin. Ja uusi orjuuden muoto pani kansan vielä lujemmalle, niin että 9/10 Venäjän työväestä tekee työtä tilanomistajien ja tehtaili joitten luona ainoastaan senvuoksi, että heitä pakoittaa siihen kruunun- ja maaverojen vaatimus. Se on siihen määrin silminnähtävää, että, jos hallitus yhtenä vuonna ei perisi suoranaisia, välillisiä ja maaveroja, kaikki työt vierailla pelloilla ja tehtaissa pysähtyisivät. Yhdeksän kymmenettä osaa Venäjän kansasta pestataan veronkannon aikana ja verojen vuoksi.

Kaikki kolme orjuuttamiskeinoa ovat aina olleet olemassa, mutta ihmiset eivät ole taipuvaisia niitä huomaamaan, niin pian kuin ne saavat uutta puolustusta. Ja kummallisinta on että juuri sitä keinoa, johon nykyään kaikki perustuu, sitä ruuvia, joka kaiken kannattaa, juuri sitä ei huomatakaan.

Kun vanhaan aikaan koko taloudellista yhteiskuntajärjestystä kannatti persoonallinen orjuus, eivät suurimmatkaan nerot voineet sitä nähdä. Xenofonin, Platon, Aristoteleen ja roomalaisten mielestä ei voinut olla toisin, ja orjuus oli heidän mielestään välttämätön ja luonnollinen seuraus sodista, joita paitsi ei voinut ajatella ihmiskunnan olemassa oloa.

Samalla tavalla keskiajalla ja aina viime aikoihin asti ihmiset eivät nähneet maaomistuksen ja siitä johtuvan, keskiajan koko taloudellista järjestystä kannattavan orjuuden merkitystä. Ja aivan samoin nytkään ei kukaan näe eikä edes tahdo nähdä sitä, että nykyaikana ihmisten enemmistön orjuus perustuu rahassa suoritettaviin kruunun- ja maaveroihin, joita hallitukset kantavat alamaisiltaan viranomaisten ja sotaväen avulla — niitten samojen viranomaisten ja sotaväen, joita näillä veroilla ylläpidetään.

XXI.

Ei ole kummallista, etteivät orjat itse, jotka ammoisista ajoista asti aina ovat eläneet orjuuden alaisina, huomaa asemaansa, että he pitävät orjuuden tilaa ihmiselämän luonnollisena ehtona ja orjuuden muodon muutosta helpoituksena. Ei ole kummallista sekään, että orjain omistajat välistä vilpittömästi aikovat vapauttaa orjia, löyhentäen toista ruuvia, kun toinen jo on tiukalle kiristettynä. Niin hyvin toiset kuin toisetkin ovat tottuneet asemaansa ja toiset — orjat, tuntematta vapautta, etsivät ainoastaan helpoitusta tai vaikkapa vaan orjuuden muodon muutosta, toiset, orjain omistajat, tahtoen salata vääryyttänsä, koettavat antaa erityistä merkitystä niille orjuuden uusille muodoille, joita he entisten asemesta käyttävät ihmisiä orjuuttaessaan. Mutta kummallista on se, mitenkä tiede, niin kutsuttu vapaa tiede voipi, kansan elämän taloudellisia oloja tutkiessaan, olla näkemättä sitä mikä on kansan kaikkien taloudellisten olosuhteitten perustana? Luulisi olevan tieteen tehtävänä etsiä ilmiöitten yhteyttä ja niitten yhteistä syytä. Mutta poliittinen taloustiede tekee juuri päinvastoin. Se koittaa huolellisesti salata ilmiöitten yhteyttä ja niitten merkitystä, välttäen vastausten antamista kaikkein yksinkertaisimpiin ja oleellisimpiin kysymyksiin. Niinkuin laiska, vikuroiva hevonen se kulkee hyvin ainoastaan alamäkeä, kun ei tarvitse vetää, mutta niin pian kuin täytyy vetää se heti hypähtää tiepuoleen, teeskennellen että sillä on asiata mennä jonnekin syrjään. Niin pian kuin tieteelle tarjoutuu jokin totinen, oleellinen kysymys, alkavat heti tieteelliset tuumailut kysymykseen kuulumattomista asioista, joilla ei ole muuta tarkotusta, kuin kääntää huomio pois kysymyksestä.

Kysytään, mistä tulee se luonnoton, järjetön, eikä ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinen ilmiö, että toiset ihmiset eivät voi syödä eikä tehdä työtä muuten kuin toisten tahdon mukaan. Ja tiede vastaa aivan tosissaan: se tulee siitä, että toiset ihmiset ovat työn ja ruokkimisen määrääjinä — semmoinen on tuotannon laki.

Kysytään mitä on omistusoikeus, jonka nojalla toiset ihmiset anastavat itselleen toisten maan, ravinnon ja työaseet. Tiede vastaa tosissaan: tämä oikeus perustuu työnsä suojelemiseen s.o., että toisten ihmisten työn suojeleminen ilmenee toisten työn anastamisessa.

Kysytään mitä on raha, jota kaikkialla lyöttää ja painattaa hallitus, s.o. valta, jota niin suunnattomissa määrin väkisin peritään työmiehiltä ja valtiovelkojen muodossa pannaan tulevien työmiesten sukupolvien niskoille. Kysytään eikö nämä rahat verojen ollessa viimeiseen ropoon asti ryöstönalaisia, vaikuta niitten ihmisten taloudelliseen asemaan, jotka veroa maksavat. Ja tiede vastaa tosissaan: raha on samallainen tavara, kuin sokeri ja karttuuni, ja eroaa toisista tavaroista ainoastaan siinä, että sitä on mukavampi vaihtaa. Verojen vaikutuksia kansan taloudellisiin olosuhteisiin ei ole minkäänlaisia. Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lait ovat erittäin, ja verot ovat erittäin.

Kysytään eikö se vaikuta taloudellisiin olosuhteisiin, että hallitus oman mielensä mukaan voi nostaa ja laskea hintoja ja, kohottamalla veroja, orjuuttaa kaikki maata vailla olevat ihmiset. Tiede vastaa tosissaan: ei ollenkaan! Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lakeja käsittelee poliittinen taloustiede, veroja ja yleensä valtiotaloutta toinen tiede, finanssioikeus.

Kysytään vihdoin, eikö se asianhaara, että koko kansa on hallituksen orjana, että hallitus voi mielensä mukaan saattaa häviöön kaikki ihmiset, riistää kaikki ihmisten työn tuotteet, vieläpä temmata itse ihmiset pois työstään, ottamalla ne sotilasorjuuteen, — eikö se ollenkaan vaikuta taloudellisiin oloihin. Tähän ei tiede edes ota vaivakseen vastata, vaan sanoo: se on aivan erikoinen asia, se on valtio-oikeutta. Tiede aivan tosissaan tutkii kansan taloudellisen elämän lakeja, jonka koko meno ja toiminta riippuu orjuuttajan tahdosta, pitäen tätä orjuuttajan vaikutusta kansan elämän luonnollisena ehtona. Tiede tekee sitä samaa, mitä tekisi eri isännille kuuluvain persoonallisten orjain elämän taloudellisten olosuhteitten tutkija, jos hän ei ottaisi huomioon isännän tahdon vaikutusta näitten orjien elämään, isännän, joka mielensä mukaan pakoittaa heitä tekemään sitä tai tätä työtä, mielensä mukaan ajaa heitä paikasta toiseen, mielensä mukaan ruokkii heitä, tai on ruokkimatta, tappaa heitä, tai jättää henkiin.

Tekee mieli otaksua tieteen tekevän tuota tyhmyydestä, mutta kun vaan syventyy asiaan ja ottaa selvää tieteen päätelmistä, niin tulee siihen vakuutukseen, ettei se tapahdu tyhmyydestä, vaan suuresta viisaudesta.

Tällä tieteellä on hyvin määrätty tarkotus ja se saavuttaa sen. Tarkotus on ylläpitää taikauskoa ja valhetta ihmisissä ja siten estää ihmiskunnan pyrkimystä totuuteen ja onneen. Jo kauan sitten on ollut olemassa hirmuinen taikausko, joka on tehnyt ihmisille milt'ei enemmän vahinkoa, kuin pahimmat uskonnolliset taikauskot ja tätä taikauskoa ylläpitää kaikin voimin ja koko harrastuksellaan niin kutsuttu tiede. Tämä taikausko on aivan uskonnollisten taikauskojen kaltainen. Se vakuuttaa, että, paitsi ihmisen velvollisuuksia toista ihmistä kohtaan, on olemassa vielä tärkeämpiä velvollisuuksia oleteltua olentoa kohtaan. Jumaluusopilla on tuona oleteltuna olentona Jumala, poliittisilla tieteillä — valtio. Uskonnollinen taikausko on siinä, että uhrit, välistä ihmiselämän, joka uhrataan oletellulle olennolle, ovat välttämättömät, ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin kaikin keinoin, yksin väkivallallakin. Poliittinen taikausko on siinä, että paitsi ihmisen velvollisuuksia toista ihmistä kohtaan, on olevassa tärkeämpiä velvollisuuksia oleteltua olentoa kohtaan, ja uhrit, hyvin usein ihmiselämän, joka uhrataan oletellulle olennolle — valtiolle, ovat niinikään välttämättömiä ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin kaikilla mahdollisilla keinoilla, yksin väkivallallakin. Tätä taikauskoa, jota ennen ylläpitivät eri uskontojen papit, ylläpitää nyt niin kutsuttu tiede. Ihmiset ovat syöstyt mitä kauheinpaan orjuuteen, pahempaan, kuin milloinkaan on ollut, mutta tiede koettaa vakuuttaa ihmisiä, että se on välttämätöntä.

Valtion täytyy olla olemassa kansan onneksi ja täyttää tehtävänsä: hallita kansaa ja puolustaa sitä vihollisia vastaan. Sitä varten valtio tarvitsee rahaa — ja sotaväkeä. Rahaa täytyy kaikkien valtion kansalaisten toimittaa. Ja senvuoksi ovat kaikki ihmisten keskinäiset suhteet arvosteltavat valtion välttämättömien olosuhteitten näkökannalta.