PIMEYDEN VALTA
eli
Kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa
5-näytöksinen näytelmä
Kirj.
Leo Tolstoi
Suomentanut
Martti Wuori
Tampereella, K. Kaatra, 1908.
HENKILÖT:
PJOTR, varakas talonpoika, 42 vuoden vanha,
toisissa naimisissa, kivulloinen.
ANISJA, hänen vaimonsa, 32 vuoden vanha, keimaileva nainen.
AKULINA, Pjotrin tytär ensimäisestä naimisesta. 16 vuoden
vanha, huonokuuloinen, hieman typerä.
ANJUTKA, tytär loisesta naimisesta, 10 vuoden vanha.
NIKITA, heidän renkinsä, 25 vuoden vanha, keikari.
AKIM, Nikitan isä, 50 vuoden vanha, kehnonnäköinen, Jumalaapelkääväinen.
MATRJONA, hänen vaimonsa, 50 vuoden vanha.
MARINA, orpotyttö, 22 vuoden vanha.
KUOMA, naapurinainen.
MARFA, Pjotrin sisar.
MITRITSH, vanha renki, entinen sotamies.
Anisjan kuoma.
Puhemies, juro talonpoika.
Marinan mies.
Ensimäinen |
Toinen | tyttö.
Urjädnikka, (maapoliisi).
Muuan ajuri.
Nuodemies.
Naittaja-ämmä.
Akulinan sulhanen.
Kylänvanhin.
Vieraita, vaimoja, tyttöjä, lapsia ja muuta kansaa häissä.
Ensimäinen näytös.
Tapahtuu syksyaikaan isossa kylässä. Näyttämö kuvaa tilavaa tupaa
Pjotrin talossa. Pjotr istuu penkillä, korjaten länkejä. Anisja ja
Akulina kehräävät.
I KOHTAUS.
Pjotr, Anisja ja Akulina. (Naiset laulavat kaksiäänisesti).
Pjotr. (Katsoo ulos ikkunasta.) Taaskin ne hevoset karkasivat. Kun eivät vain varsaa tappaisi. Nikita! Nikita hoi! Kuuroko se on?! (Kuuntelee. Naisille:) Olkaa tuossa jo; ei kuule mitään.
Nikitan ääni. (Pihalta.) Mitä?
Pjotr. Aja hevoset pihaan!
Nikitan ääni. Ajanpahan, jahka kerkiän.
Pjotr. (Päätään pyöritellen.) Jo noita renkiä! Olisinpa terve, en kuuna päivänä rupeisi pitämään. Vastusta niistä vain on, ei muuta mitään. (Nousee ja istuutuu taas.) Nikita! Eihän se kuule. Menkäähän teistä joku! Akulina, menehän sinä ja aja!
Akulina. Hevosiako, vai?
Pjotr. Ka, mitäs sitte?
Akulina. Paikalla. (Menee ulos.)
II KOHTAUS.
Pjotr ja Anisja.
Pjotr. Vetelys se on koko mies… talon toimiin kykenemätön. Hyvä jos paikaltaankaan hievahtaa.
Anisja. Oletpa tuota itsekin koko vikkelä: uunilta penkille — siinä sinun toimesi. Vaan muita kohtaan kyllä kelpaa vaativainen olla.
Pjotr. Teitä kohtaan jos ei vaativainen olisi, niin ei vuoteen kotona näkisi. Semmoista väkeä!
Anisja. Kymmeniä asioita yhdellä kertaa tekemään panet ja vaan haukut. Uunilla loikoen sit’ on kyllä helppo käskeä.
Pjotr. Äh, jos ei tämä tauti vain olisi minuun tullut, niin en päivääkään rupeisi häntä pitämään.
Akulinan ääni. (Näyttämön takaa.) Tse, tse, tse… (Kuuluu varsan hirnahdusta ja hevosten juoksu portista pihaan. Portti narahtaa.)
Pjotr. Joutavia jaaritella, — sitä se kyllä osaa. En, totta perin, rupeisi pitämään.
Anisja. (Matkien.) En rupeisi pitämään… Liiku ensin itse ja haasta sitte.
III KOHTAUS.
Samat ja Akulina.
Akulina. (Palaa.) Töin tuskin sain pihaan ajetuiksi. Se hiirakkohan se yhä…
Pjotr. Missäs Nikita on?
Akulina. Nikitako? Siellähän se pellolla seisoo.
Pjotr. Mitä se siellä seisoo?
Akulina. Ettäkö mitä seisoo? Seisoopahan nurkan takana ja leukojaan loukuttelee.
Pjotr. Siltä nyt ei mitään tolkkua saa. Kenenkäs kanssa se sitte leukojaan loukuttelee?
Akulina. (Joka ei kuullut.) Hä? (Pjotr viittaa kädellään Akulinalle, joka istuutuu kehräämään.)
IV KOHTAUS.
Samat ja Anjutka.
Anjutka. (Juoksee sisään. Äidilleen.) Nikitan isä ja äiti tulivat hänen luokseen. Kotiin tahtovat ottaa hänet asumaan, turkanen vie.
Anisja. Valehtelet.
Anjutka. Ihan totta! Vaikka paikalle kuolisin! (Nauraa.) Kun minä kulin ohi, niin Nikita sanoi minulle: — hyvästi nyt, Anna Petrovna! Tulehan sitte minun häihini. "Minä", sanoo, "lähden teiltä pois". Nauroi vielä itse.
Anisja. (Miehelleen.) Eipä tuota näy sinua kovinkaan tarvittavan. Siinäpä hän jo itsekin on aikeessa lähteä. Ja vielä sanoo, että ajan pois!
Pjotr. Ja menköön! Niinkuin en muita saisi?
Anisja. Entäs ne etukäteen annetut rahat?… (Anjutka vetäytyy ovelle, kuuntelee puhelua ja menee ulos.)
V KOHTAUS.
Anisja, Pjotr ja Akulina.
Pjotr. (Nyrpeänä.) Rahat saa hän suorittaa kesällä työllä, jos niiksi tulee.
Anisja. Sinä kyllä olet hänet valmis laskemaan, niin on hän sinulta ruuasta poissa. Vaan annappas minun sitte koko talven yksin työssä hääriä, kuin minkäkin juhdan. Tyttöhän ei ole kovin hetas työhön, ja itse sinä tulet vain uunilla maata rötköttämään. Sinut minä kyllä tunnen.
Pjotr. Mitä tuossa, ennenkuin mitään tiedät, suotta aikojasi suutasi soitat.
Anisja. Talo täynnä elukoita. Et lehmää myönnyt, ja lampaat kaikki talveksi jätit, — miten siinä sitte rehua ja vettä toimittamaan kerkiää, jos tahdot rengin pois laskea. Enkä rupea minä miehen töitä tekemään. Käyn uunille makaamaan, niinkuin sinäkin, — hävitköön vain kaikki! Tee, kuin tahdot!
Pjotr. (Akulinalle.) Menehän tuosta hakemaan rehua. Jo on aika.
Akulina. Rehuako? Saattaahan tuon. (Pukee päälleen kauhtanan ja ottaa nuoran.)
Anisja Enkä rupea sinulle enää työtä tekemään, en, — riittää jo! Tee itse työsi!
Pjotr. Ole tuossa jo vihottelematta! Mokomakin karitsa!
Anisja. Sinä se olet mokomakin pillomus! Ei sinusta ole apua eikä iloa. Syödä, — sitä sinä vain osaat, senkin laiha luuska.
Pjotr. (Sylkäisee ja pukeutuu.) Thyi sinua! Antakoon Herra anteeksi! Pitää mennä ottamaan asiasta selko.
(Menee ulos.)
Anisja. (Hänen jälkeensä.) Senkin mädännyt piru! Nenäkäs!
VI KOHTAUS.
Anisja ja Akulina.
Akulina. Mitäs sinä isää haukut?
Anisja. Suus’ kiinni, tollo!
Akulina. (Menee lähemmäksi ovea.) Tiedänpä minä, miksi haukut. Itse olet tollo, senkin narttu. En pelkää sinua.
Anisja. Mitä siinä?… (Hyppää ylös ja etsii millä häntä lyödä.) Odotahan, niin saat hiilikoukusta…
Akulina. (Avattuaan oven.) Koira sinä oletkin, piru! Piru, koira, koira, piru!
VII KOHTAUS.
Anisja yksin.
Anisja. (Vaipuu mietteihin.) Vai pyysi hän häihinsä? Mitä ne nyt ovatkaan tuumineet? Vai naimaan tahtovat? Katso vain, Nikita: jos ne nuo on sinun hankkeitasi, niin tiedän kyllä mitä teen… Ilman häntä en voi elää. Enkä laske häntä täältä.
VIII KOHTAUS.
Anisja ja Nikita.
Nikita. (Tulee silmäillen ympärilleen. Nähtyään Anisjan olevan yksin, hän astuu nopeasti hänen luokseen. Kuiskaten:) No, veikkonen, nyt on tuho tulossa! Isä on täällä, tahtoo ottaa paikasta pois ja vaatii kotiin tulemaan. "Se on päätetty", sanoo, "että sinun pitää naida ja saat asua kotona."
Anisja. Ka, nai! Mitäs se minuun kuuluu.
Nikita. Vai on se niinikään! Minä tässä perustelen, miten asia olisi parhaiten ratkaistava, niin hän vain naimaan käskee. Mitenkäs se nyt niin on? (iskee silmää.) Vai oletko unhoittanut?
Anisja. Nai kun nait! Vähät minä siitä.
Nikita. Mitä tuossa nyt tiuskut? Nääs sitä, kun ei anna taputellakaan itseään. Mikäs sinun nyt on?
Anisja. Sepä kun tahdot hylätä. Ja kun hylkäät, niin enpä tuota liioin minäkään sinua kaipaa. Sen pituinen se!
Nikita. Elä nyt joutavia, Anisja. Minäkö sinua unhoittaa tahtoisin? En ikipäivinäni. En koskaan hylkää sinua, se on vissi. Ja sen olen päättänyt, että jos minut pakottavatkin naimaan, niin tulen sittenkin luoksesi takaisin. Kunpa nyt vain eivät kotiin vaatisi.
Anisja. Vähät minä sinusta naineena välitän.
Nikita. Vaan eihän sitä, veikkonen, toki isänkään tahdolle mitään voi.
Anisja. Syytä sinä isääsi, vaikka ne on vain omia juoniasi. Kauan jo olet kauppaa hieroskellut henttusi Marinan kanssa. Se se on tämän sulle päähäsikin pannut. Eipä tuo suotta täällä tuonnoin käynytkään.
Nikita. Marinako? Jopa minä hänestä hyvinkin huolin!… Vähäkös niitä kaulaan kiipee…
Anisja. Mitäs varten sitte isäsi tänne tuli? Itse olet pyytänyt! Sinä valehtelet minulle, (itkee.)
Nikita. Anisja, usko taikka elä, vaan minä en ole siitä edes unissanikaan yhtään mitään nähnyt. Ei, suoraan sanoen, pikkuistakaan aavistusta minulla ole siitä ollut. Kaikki on isäukko omasta päästään keksinyt.
Anisja. Jos et sinä itse naida tahdo, niin ei suinkaan sinua siihen kukaan väkipakollakaan saa.
Nikita. Sitähän minä perustelen, että mahdotonta se on isänkin tahtoa vastaan tehdä. Itseni minun ei tee mieli.
Anisja. Pane vastaan, siinä kaikki.
Nikita. Olipa joku kerran pannut vastaan, niin sai aika rieskan vallanpitäjiltä. Ja sepäs se on, ettei liioin tee sitäkään mieli. Kovin kuuluu kutkuttavan selkänahkaa.
Anisja. Ole jo ilvehtimättä! Vaan kuule, Nikita: jos sinä Marinan nait, niin en tietä mitä itselleni teen… Henkeni lopetan! Sillä minä olen syntiä tehnyt ja lakia vastaan rikkonut eikä tehtyä voi tekemättömäksi saada. Jos sinä vielä lähdet pois, niin teen sen, minkä sanoin.
Nikita. Minkäpä tautta minä lähtisin? Jos olisin tahtonut, niin olisinhan jo kauan sitte voinut lähteä. Vielä tässä muutama päivä sitte minua Ivan Semjonitsh kuskiksi pyysi… Ja sekös olisi ollut paikka! Mut enpäs mennyt. Sillä minä, niin luulen, kelpaan jos kelle. Vaan jos et sinä minua rakastaisi, se silloin olisi toinen seikka.
Anisja. Sitäpä muista, että ukko saattaa kuolla jo tänään taikka huomenna ja silloin peitetään kaikki rikokset. Minä tulen lailliseksi vaimoksesi, — niin olen tuumannut — ja sinä isännäksi taloon.
Nikita. Mitäpä sitä edeltäpäin menee arvaamaan. Ja yhden tekevä minusta. Minä teen työtä, kuin itseäni varten. Minua isäntä rakastaa ja, näköjään, hänen vaimonsa myös. Ja jos minua akkaväki rakastaa, niin siihen en ole syypää, — se on selvä.
Anisja. Tuletkos sinä minua rakastamaan?
Nikita. (Halailee häntä.) No näinikään! Niinkuin olet sydämmessäni ollut…
IX KOHTAUS. ‘
Samat ja Matrjona.
Matrjona. (Tulee ja ristii kauan silmiään pyhänkuvan edessä.)
Nikita ja Anisja. (Väistyvät syrjään toisistaan.)
Matrjona. En ole tietävinäni siitä, mitä näin, mitä kuulin, en. Perhosen kanssa vain leikittelit — niinhän? Leikkiihän sitä vasikkakin. Ja mikäpä on leikkiessä? Sehän on nuorten tehtävä. Mutta sinua, poikaseni, isäntä siellä pihalla kyseli.
Nikita. Tulin kirvestä hakemaan.
Matrjona. Tiedän, tiedän, kultaseni, mitä kirvestä. Se kirves on enimmäkseen naisten liepeissä.
Nikita. (Kumartuu kirvestä ottamaan.) Joko, äiti, ihan todenperään te minua naimaan tahdotte? Minusta nähden se on aivan joutavata. Eikä tuota minun mielenikään tee.
Matrjona. Mitä vielä, kultaseni! Mitä naimisesta! Ole ja elä! Isähän se vain… Mene, poikaseni, kyllä me ilman sinuttakin kaikki asiat selvitellään.
Nikita. Ihmeellistä, toden perään; milloin tahdotaan naimaan, milloin ei. En lopullisesti ymmärrä tästä mit'ikään. (Menee ulos.)
X KOHTAUS.
Anisja ja Matrjona.
Anisja. Ihanko, Matrjona kulta, te todellakin häntä naimaan tahdotte?
Matrjona. Miten hän naida voisi, mansikkani? Tiedäthän sinä meidän varamme. Muuten vain ukko umpimähkään jaarittelee, että pojan naida pitää ja naida pitää. Vaan eihän se mitä ymmärrä. Eikähän, — tiedäthän sen, — hevonen kaurasäkin luota pois juokse eikä munaa munaan vaihdeta, ei kanaa kanaan, — ja niin se on tässäkin laita. Ja niinkuin en minä näkisi, (iskee silmää) minnepäin asia kallistuu.
Anisja. Mitäpä minä sinulta, Matrjona kulta, asioitani salaisin. Sinähän kyllä kaikki tiedät. Rikoksen olen tehnyt ja poikaasi rakastunut.
Matrjona. No, jopa se nyt uutiset kertoi! Matrjona kulta kun ei muka sitä tiennyt! Voi, tyttöseni, Matrjona kulta on jo monessa myllyssä käynyt ja monta kertaa. Matrjona kulta, sen sanon, mansikkani, näkee maankin alle kyynärän syvyydelle. Kaikki minä tiedän mansikkani. Tiedänpä senkin, mitä varten nuoret naikkoset unijauhoja tarvitsevat. Ne minä nyt toin. (Aukaisee nenäliinan solmun ja ottaa esille unipulverin.) Mikä on nähtävä, sen kyllä näen, vaan mikä ei, niin siitä en ole tietävinänikään. Niin se on. Sillä, näetsen, nuori se on ollut Matrjona kultakin. Ja oman hölmönsä kanssa sitä pitää osaten elää. Kaikki seitsemät kymmenet ja seitsemät temput minä tiedän. Näönpä, mansikkani, että sinun ukkosi on jo kehnoksi käynyt, kovin kehnoksi. Miten siinä sitte elää? Vaikka hangolla pistä, niin ei verta juokse. Eiköpähän jo keväällä ole hautaan vietävä. Pitäähän siinä sitte joku taloon ottaa. Ja milläs se minun poikani ei miestä ole?! Eipä suinkaan muita huonompi. Mitäs hyötyä mulle sitte siitä olisi, että poikani hyvästä paikasta pois ottaisin? Enhän minä toki oman lapseni vihollinenkaan ole?!
Anisja. Sehän se pääasia on, ett’ei hän meiltä pois lähtisi.
Matrjona. Eikä lähde, pääskyseni. Tuhmuutta se on kaikki. Tunnethan sinä kyllä minun ukkoni. Ymmärrys sillä on ylen yksinkertainen. Jos sen pääkoppaan toisen kerran mikä pälkähtää, niin se tarttuu siihen kuin nalkki kiinni, ett’ei millään mokomin sieltä pois saa.
Anisja. Mistäs se tämä asia sitte oikeastaan alkunsa sai?
Matrjona. Näetsen, mansikkani: poikahan on, niinkuin tiedät, paha naikkosten perään, ja kaunis hän on myöskin, sitä ei saata kieltää. Ja niinkuin tiedät, niin hän asui ennen rautatehtaalla, ja siellä oli heillä kyökkipiikana muuan tyttö, orpo. No, ja se sama tyttö sitte rupesi hänen perässään keikkumaan.
Anisja. Marinako?
Matrjona. Se juuri, — mokomakin syötävä! No, oliko tuossa sitte mitään vai ei, sitä en tiedä, mutta asia tuli ukkoni korviin. Lieneekö sen sitte muilta kuullut vaiko tyttö itse hänelle kannellut?
Anisja. Sekös se rohkea, ruoja!
Matrjona. No, ja siitä se ukkohölmö sitte sai päähänsä, että pojan hänet naida pitää ja rikos peittää. "Otetaan", sanoo, "poika kotiin ja naikoon." Ja jo minä siinä haastelin jos mitä, vaan ei apua mitään. No, ajattelin sitte, olkoon. Otin ja käänsin toisaanne. Niitä hölmöjä, näetsen, mansikkani, pitää aina sillälailla peijata. Ollaan ensin muka suostuvinaan, vaan ennenkuin asia ratkeaa, niin pyöräytätkin sen heti oman mielesi mukaan. Akka tulee tuiskuna uunilta alas ja seitsemät kymmenet seitsemät tuumat tuumii, ennenkuin se edes hoksatakaan kerkiää. Niinpä sitä minäkin sanoin, että hyvä asiahan se on. Vaan ensin pitää miettiä. Mennään, sanoin minä, pojan luo ja neuvotellaan isännän kanssa, niin kuullaan, niitä se sanoo. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Anisja. Voi, kultaseni, mitenkäs se nyt sitte niin? No? Mitäs isä tekemään käskee?
Matrjona. Käskeekö? Sen käskystä ei ole muualle, kuin koiran häntään. Eläkä sinä pelkää: siitä nyt ei tule niin mit’ikään koko jutusta! Minä koht’sillään sinun ukkosi kanssa kaikki puolet niin pohdin ja punnitsen, ett’ei jää jälelle yhtään mitään. Sekö nyt olisi laitaa? Poikani elää onnellisena ja onnea odottaa, minäkö sitte hänet tahtoisin mokoman kutaleen naimaan. Enhän minä toki hupsu ole.
Anisja. Sehän kävi täälläkin hänen luonaan se Marina. Uskotko, Matrjona kulta, että kun minulle sanottiin, että Nikita aikoo naida, niin tuntui kuin veitsellä olisi sydäntäni viiltänyt. Eiköhän se vain lie hänellä sydämmessä, se tyttö?!
Matrjona. Johan nyt, mansikkani! Hupsuko se on hänkään, että semmoista koditonta lutusta rakastamaan rupeaisi. Nikita on kyllä viisas hänkin. Hän tietää, ketä rakastaa. Eläkä sinä, mansikkani, hätäile! Emme me häntä täältä kuuna päivinä pois oteta. Emmekä naimaankaan pakoteta. Rahaa kun vähän hellitätte, niin eläköön ja olkoon ennallaan.
Anisja. Jos Nikita lähtee täältä pois, niin enpä taida jäädä elämäänkään enää.
Matrjona. Sitä se nuoruus! Ymmärtäähän sen! Sinä olet verevä eukko ja tuommoisen ikälopun kanssa elää pitää.
Anisja. Uskotko, Matrjona kulta: niin vastenmieliseksi se on jo minulle käynyt, tuo ukko rähjä, etteivät silmänikään enää siedä nähdä häntä.
Matrjona. Semmoistahan se on. Katsohan tänne! (Kuiskaten, katsellen ympärilleen.) Minä kävin, näetsen, sen ukon luona pulveria hakemassa; kahden käden varalle se antoi minulle höysteitä. Katsohan tänne! Nämä, sanoo, on unipulveria. Jos annat, sanoo, yhden, niin valtaa semmoinen uni, että vaikka kävelisit miehen päällä, niin se ei herää. Tämä taas, sanoo, on semmoinen lääke, että jos sitä, sanoo, antaa juoda, niin ei tunnu hajua pikkuistakaan, mutta voima sillä on suuri. Seitsemäksi kerraksi, sanoo, hyppysellinen kerrassaan. Ja seitsemän kertaa pitää antaa. Siitä, sanoo, vaimolle kyllä vapaus aukeaa.
Anisja. Niinkö? Mitäs se on?
Matrjona. Nimeä ei sanonut olevan mitään. Ruplan otti. Vähemmästä ei sanonut voivan antaa. Sillä niitä, näetsen, on myös vaikea saada. Ja omistani, mansikkani, maksoin. Ajattelin, että jos otat niin otat, jos et, niin vien Mihailovnalle.
Anisja. Voi, voi! Vaan jos niistä mitä pahaa lähtee?
Matrjona. Mitä pahaa niistä lähtisi, mansikkani? Jospa miehesi edes olisi vankka terveydeltään, vaan eihän se muuta mainetta tee, kuin että elää. Ihmiseksi ei hänestä ole, enemmän kuin muistakaan samallaisista.
Anisja. Voi minua polosta! Kun minä, Matrjona kulta, pelkään, ettei vain syntiä tulisi tehdyksi. Ei, — en minä.
Matrjona. Saattaahan nämä sitte takaisinkin viedä.
Anisja. No, tuota, pitääkö ne nämä, niinkuin ne toisetkin, veteen liu’oittaa, vai?
Matrjona. Teeveteen se sanoi olevan parasta. Ei sanonut mitään huomattavan, ei hajua, ei mitään. Ymmärtäväinen ihminen sekin on.
Anisja. (Ottaa pulverit.) Voi minua polosta! Enhän minä tämmöisiin tekoihin ryhtyisi, ell’ei olisi elämäni kurjaa, kuin pakkotyöhön tuomitun.
Matrjona. Vaan ruplaa elä unhota; minä lupasin poiketa tuomaan ukolle. Puuhaahan sitä on silläkin.
Anisja. Ka, tiettyhän se. (Menee kirstun luo, johon kätkee pulverit.)
Matrjona. Vaan pidä ne nyt, mansikkani, tiukemmalla, ettei muut ihmiset saisi tietää. Ja jos mitä sattuu, — jota elä Herra saata! — niin sano, että ne on torakan pulveria. (Ottaa ruplan.) Kelpaa ne näet torakoillekin… (Katkaisee puheen.)
Xl KOHTAUS.
Samat, Pjotr ja Akim.
Akim. (Tulee ja ristii silmänsä pyhänkuvaan päin.)
Pjotr. (Tulee ja käy istumaan.) No, mitenkäs se nyt sitte on, Akim?
Akim. Miten vain olisi parempi, Pietari Ignatjitsh, miten, näetsen, olisi parempi… ett’ei, tuota, vain niinkuin mitään vallattomuutta tapahtuisi. Sillä, näetsen tuota, minä tahtoisin poikaa niinkuin toimeen kiinni. Vaan jos sinä niinkuin tuota… niin saattaahan sen niinkin. Mitenkä vain olisi parempi…
Pjotr. Hyvä on. Istuhan, niin tarinoidaan. (Akim istuutuu.) Mitenkäs se on? Vai onko sulla aikomus, että hän naisi.
Matrjona. Sen naimisen voi nyt kyllä tuonemmaksi jättää, Pietari Ignatjitsh. Tiedäthän itse, mikä puute meillä on. Vielä sitte mitä naimisesta?! Itsekin tuskin elää kihnutamme. Mitä sitte vielä naimaan.
Pjotr. Ajatelkaa nyt mikä olisi parempi.
Matrjona. Eihän sen naimaan mikä kiire ole. Malttaahan se marja kypsyä.
Pjotr. Hyvä asiahan se on, jos kerran naimaan tahdotte.
Akim. Sehän se niinkuin tuota olisi aikomus… Sillä minulle on niinkuin tuota tarjottu kaupungissa työansiota, hyvää työansiota, näetsen…
Matrjona. Jopa se on hyvää: makkeja siivota! Tässä tuonnoin kun kaupungista tuli, niin ei muuta tehnyt, kuin sylkemistään vain sylki — thyi!
Akim. Kyllähän se todenperään ensi alussa löyhkä vähän niinkuin tuota henkeen ottaa, vaan kun tottuu, niin eipä mitään; yhtä on, näetsen, kuin rankki ja mukiin menee. Ja mitäpä sitä siitä hajustakaan meikäläisen miehen on niinkuin tuota loukkaantuminen. Vaatteitahan sitä kyllä voi aina muuttaa. Ja nyt, näetsen tuota, tahtoisin Nikitan kotiin niinkuin minun sijaani. Olkoon hän kotona minun sijassani, niin saatan minä niinkuin tuota kaupungissa olla.
Pjotr. Onhan se kyllä sitä, että tahdot poikasi kotiin jättää, vaan mitenkäs se on niiden etukäteen otettujen rahojen laita?
Akim. Se on totta, se on totta, Pietari Ignatjitsh. Sen sinä ihan tuota niinkuin paikalleen lausuit, sillä kun hän on kerran rengiksi ruvennut, palkkautunut, niin palvelkoonkin sitte aikansa loppuun. Vaan sehän se on se naiminen. Voithan hänet että niinkuin vähäksi aikaa laskea, jos siksi tulisi.
Pjotr. No, saattaahan tuon…
Matrjona. Se asia vain ei ole meidän kesken vielä selvillä. Minä ilmaisen sen tautta sinulle, Pietari Ignatjitsh, kaikki niinkuin Jumalan edessä. Ja tuomitse sinä sitte meitä. Tuo on nyt tuossa saanut päähänsä, että pojan naida pitää. Vaan kenen hänen pitäisi naida, kysy sitä! Olisipa se edes oikea morsian, niin enhän minä toki ole oman lapseni vihollinen, vaan mikä lie huonomaineinen tyttökutale.
Akim. Nyt sinä ihan turhaan, ihan turhaan, näetsen, tyttöä morkkaat, ihan turhaan. Sillä se sama tyttö on häväistystä kärsinyt minun pojaltani, häväistystä, näetsen, on hän kärsinyt, se tyttö.
Pjotr. Minkälaista häväistystä?
Akim. Niin, näetsen, että minun poikani, Nikita, on häväissyt hänet. Häväissyt on hänet Nikita.
Matrjona. Maltahan nyt haastaa! Annahan kun minä kerron; minulla on kieli herkempi. Niinkuin itse tiedät, niin osui poikamme, ennenkuin teille tuli, rautatehtaalle. Ja siellä oli häneen takertunut muuan tyttö, mikä lie hupakko, Marina se on nimeltään, — kyökkipiikana oli heillä siellä ollut. Niin nyt, näetsen, se sama tyttö ottaa ja sanoo pojastamme, että hän muka, Nikita, oli siellä ollessaan hänet viekoitellut.
Pjotr. Eipä tuossa mitään hyvää ole.
Matrjona. Se ei ole itse mistään kotoisin, kuleksii vain miehestä mieheen. Mikä lie lutus.
Akim. Nyt et sinä taaskaan, eukko, tuota, et nyt, tuota, et nyt haasta, tuota, oikein…
Matrjona. Sotke nyt mitä sotket: tuota, tuota, tuota, vaan mitä "tuota" — et itsekään tiedä. Ja kysy sinä, Pietari Ignatjitsh, muilta ihmisiltä, eläkä minulta, siitä tytöstä, niin jokainen sinulle saman sanoo. Mikä lie hassu kulkijain!
Pjotr. (Akimille.) No, jos se asia sillä lailla on, niin eipä siitä naimisestakaan taida mitään hyvää lähteä. Eihän se virsu ole, jonka vaan jalastaan viskaa; jospa edes olisi oikea miniä.
Akim. (Kiivastuen.) Vääryyttä se on, eukko, vääryyttä vain, näetsen, tytölle. Sillä hän on järin kelpo, järin kelpo tyttö hän on, ja sääli, tuota, sääli minun on häntä.
Matrjona. Todenperään mikä lie kaiken maailman mankuja, jolla ei kotonaan ole mitä suuhun panna. Ja tyttöä sinun kyllä on sääli, vaan poikaasi ei ole sääli. Otahan tyttö niskoillesi, niin saat hänet sitte i’ät päivät kantaa! Ole jo tyhjiä jaarittelematta!
Akim. Ei ole se tyhjää.
Matrjona. Elä sinä tuppaa, anna kun minä haastan!
Akim. (Keskeyttäen.) Eikä ole tyhjää. Vaan sinä, näetsen, aina oman mielesi mukaan käännät, — haastoitpa tytöstä taikka itsestäsi — aina vain oman mielesi mukaan, niinkuin sinusta on parempi. Vaan Jumala, näetsen tuota, kyllä kääntää oman mielensä mukaan. Niin tässäkin.
Matrjona. Äh, sinun kanssasi tässä vain kieli ilman aikojaan kuluu.
Akim. Tyttö, näetsen, on työteliäs, kykenevä ja eteensä ottava. Ja meille on se, näetsen tuota, köyhyydessä suuri apu. Ja häätkään eivät paljoa maksa. Mutta se häväistys, se se, näetsen, tytölle paljon maksaa, orpotyttö, näetsen, vielä kun hän on. Ja häväistys se on.
Matrjona. Vähäkös se haastaa!
Anisja. Kuuntele sinä, Akim hyvä, enemmän mitä vaimoväki haastaa. Nene sinulle toden kertoo!
Akim. Entäs Jumala, Jumala! Eikös se tyttö sitte ole ihminen hänkin, vai? Onpa kylläkin, näetsen tuota, Jumalan edessä hänkin ihminen. Vai kuinka luulet?
Matrjona. Sekös nyt höpisee.
Pjotr. Vaan kuulehan, Akim, ei sitä noita tyttöjäkään uskoa voi. Ja poikasihan on elossa. Siellähän tuo on pihalla. Lähetetään sitte häntä hakemaan ja otetaan selko, eikö niin? Eihän hän mikä sydämmetön ihminen ole. Huutakaahan hänet tänne! (Anisja nousee ylös.) Sano, että isä kutsuu. (Anisja menee ulos.)
XII KOHTAUS.
Samat paitsi Anisjaa.
Matrjona. No, sinä, veikkonen, ratkaisit asian ihan, kuin olisit puukolla poikki leikannut; puhukoon poika itse! Sillä eihän nykyaikaan ketään enää pakolla naimaan vaadita. Pitäähän toki miestä itseäänkin kysyä. Vaan hänpä ei tahdo ikipäivinä sitä tyttöä naida ja itseään häväistä. Minun ymmärrykseni mukaan olkoon poika täällä ja palvelkoon isäntää. Eikä kesäksikään ole häntä tarvis pois ottaa; palkata kyllä voimme jonkun. Kun kymmenikön meille annat, niin olkoon täällä!
Pjotr. Haastetaan siitä sitte. Järjestään pitää: ensin yksi lopettaa ja sitte vasta toinen alkaa.
Akim. Sitähän minä tuota, Pietari Ignatjitsh, että sillä lailla, näetsen, on usein käynyt. Laadit, esimerkiksi, itsellesi jotain parhaimman mukaan, vaan Jumalan, näetsen unhotatkin; luulet olevan paremmin, kun oman mielesi mukaan käännät, vaan samassa jo näetkin, että olet, tuota, vain niskaasi saanut. Ajattelemme, miten olisi parempi, vaan se onkin paljoa pahempi, ilman Jumalatta, näetsen.
Pjotr. Tiettyhän se! Jumalaa muistaa pitää!
Akim. Pahempi, näetsen, on, vaan lain mukaan ja Jumalan tahdon mukaan se niinkuin tuota näyttää suloisemmalta ja houkuttelevammalta. Niinpä sitte tuota tässä minäkin päätin, että pojan, näetsen, pitää naida, synnistä niinkuin, tuota, pitää hänet pois saada. Olkoon, näetsen hän kotona, niinkuin olla pitää lain mukaan ja minä, tuota, kaupungissa työskentelen. Työkin kun sattui niin suotuisa ja sopiva. Ja Jumalan tahdon mukaankin, näetsen, se on parempi, sillä orpotyttöhän se on. Niinpä, esimerkiksi, tässä kesällä olivat sillä viisiä eräältä kauppapalvelijalta halkoja ottaneet, — pettää aikoivat. Kauppapalvelijan kyllä pettivätkin, vaan Jumalaapa, näetsen, eivät saaneet petetyksi! Niin näetsen tuota…
XIII KOHTAUS.
Samat, Nikita ja Anjutka.
Nikita. Kutsuitte minua? (Istuutuu ja ottaa esille tupakan.)
Pjotr. (Hiljaa, nuhtelevasti.) Etkö sinä tapoja tunne, vai? Isäsi aikoo sinulta kysyä, vaan sinä käyt istumaan ja tupakalla vehkeilet. Tule tänne! Nouse ylös! (Nikita asettuu seisomaan pöydän luo, siihen rennosti nojautuen ja hymyillen.)
Akim. Tässä on, näetsen tuota, niinkuin syytös tehty sinua vastaan, Nikita.
Nikita. Mikä syytös?
Akim. Mikäkö syytös? Orpotyttö, näetsen, on sen tehnyt. Sinua vastaan, näetsen, on sen syytöksen tehnyt se sama Marina juuri.
Nikita. (Naurahdellen.) Onpas se ihmeellistä, todellakin. Mikä syytös se sitte on? Ja kukas sen on sinulle sanonut? Hänkö, vai?
Akim. Minä tässä, tuota, sinua nyt tutkin ja sinun pitää, näetsen, minulle vastata. Sano: oletko sinä, tuota, ollut yhdessä sen tytön kanssa, sen tytön kanssa, nimittäin, oletko ollut yhdessä, vai?
Nikita. En ymmärrä tässä suorastaan mitään, mitä kysytte.
Akim. Tuhmuuksia, näetsen, oletko, tuota, tehnyt tuhmuuksia hänen kanssaan, vai?
Nikita. Vähäkös sitä tulee ikävissään kyökkipiian kanssa suottailleeksi: minä käsipeliä soittelin ja hän tanssi. Mitäpä muita tuhmuuksia vielä?
Pjotr. Sinä Nikita, elä koukuittele! Kun isäsi kysyy, niin vastaa selvään.
Akim. (Juhlallisesti.) Nikita! Ihmisiltä kyllä voit salata, vaan Jumalalta et. Ja sitä, näetsen tuota, ajattele eläkä valehtele! Orpo hän on, näetsen. Ja se on, tuota, häväistys. Sano nyt niin, kuin paras on.
Nikita. Mitä minä sanon, kun ei ole mitään sanomista. Ja kaikki minä sanon, mitä tiedän sanoa. (Kiivastuen.) Vähäkös se tyttö haastaa?! Ja haastakoon, mitä haastaa! Mitäs se Mikishkinan Fedjkastakin haasteli?! Vai eikö sitä tähän maailman aikaan enää suottaillakaan saa?! Haastakoon vain mitä tahansa!
Akim. Voi, Nikita! Katso etees! Valheella on lyhyet jäljet! Onko ollut mitään, vai ei?
Nikita. (Syrjään.) Nekös nyt ahdistavat, toden perään! (Akimille) Sanoinhan minä, etten tiedä mitään siitä. Ja minulla ei ole ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. (Vihaisesti.) Sen Jumalakin tietää, vaikka tähän paikkaan jäisin. (Tekee ristinmerkin.) En mit’ikään tiedä siitä. (Äänettömyys. Nikita jatkaa vielä kiivaammin.) Te taidatte vaatia minua naimaan hänet. Sepä olisi todellakin häpeä. Nykyaikaan ei ole semmoista tapaa enää, että ketään naimaan pakotetaan. Ja asia on selvä. Niinkuin jo vannoin, niin en tiedä siitä mitään.
Matrjona. (Miehelleen.) Siinä sen sait, pölkkypää. Mitä sille juoruavat, sen se kaikki uskoo. Ilman aikojaan vain poikaa häpäisit. Ja parempi on, että hän asuu isännän luona, niinkuin on tähänkin saakka asunut. Isäntähän antaa meille nyt ensi hätään kymmenikön. Sitte kyllä aika tulee…
Pjotr. Mitenkäs se on sen laita, Akim?
Akim. (Maiskauttaa kieltä pojalleen.) Muista, Nikita, että tee hyvin tai pahoin, niin se on, näetsen, aina kupissa edessäsi. Katso vain, kun et, tuota, vielä syödäkin saisi.
Nikita. Ka, mitä siinä katsomista on?! Katso itse! (Istuutuu.)
Anjutka. Menen äidille kertomaan. (Juoksee ulos.)
XIV KOHTAUS.
Pjotr, Akim, Matrjona ja Nikita.
Matrjona. (Pjotrille.) Niin se on aina, Pietari Ignatjitsh. Ja semmoinen se on toraisa tuo ukko: minkä se päähänsä saa, niin sitä ei saa millään sieltä ulos. Turhaan nyt vain sinua vaivattiin. Ja eläköön ja olkoon poika ennallaan! Pidä häntä palvelijanasi!
Pjotr. Mitenkäs se sen laita on, Akim?
Akim. Enpä, tuota, minä mitä ole tahtonut pojalta omaa tahtoa riistää, kun ei vain… Olisin vain, näetsen tuota, tahtonut, että…
Matrjona. Sotket taaskinsa mitä sotket, itse tietämättä, mitä haastat. Eläköön ja olkoon ennallaan! Itsekään hän ei tahdo paikastaan lähteä. Ja minnekä me hänet… tullaanhan sitä ilmankin toimeen.
Pjotr. Sen minä vain sanon, Akim, että jos kesäksi hänet ottaa tahdot, niin en häntä talveksikaan tarvitse. Jos ollakseen, niin olkoon koko vuoden.
Matrjona. Vuodeksi se pannaankin. Ja kotona me, työaikaan, jos niiksi tulee, kyllä palkataan joku. Poika olkoon ja eläköön, kunhan sinä vain meille kymmenikön pistät…
Pjotr. Vuodeksiko sitte vielä vai?
Akim. (Huoahtaen.) Mitäs?! Siltä, näetsen, kun, tuota, näyttää, että, tuota… niin mitäs sille, tuota…
Matrjona. Vielä vuodeksi. Palkastahan kyllä sovitaan, ja kymmenikön kun nyt annat, niin päästään lähtemään. (Nousee ja kumartaa.)
XV KOHTAUS.
Samat, Anisja ja Anjutka.
Anisja. (Istuutuu syrjään.)
Pjotr. No, kun niin on, niin olkoon. Mennään sitte ravintolaan ja juodaan kaupantekijäiset. Lähdetään, Akim, ja otetaan ryyppy.
Akim. Enpä minä juo viinaa.
Pjotr. No, teetä kai juot?
Akim. Teetä kyllä, — sitä juon.
Pjotr. Eukot tulevat myöskin juomaan teetä. Katso sinä, Nikita, että lampaat kaikki ajat kotiin. Ja olkia kerää!
Nikita. Hyvä on. (Kaikki, paitsi Nikitaa, menevät. Hämärtää.)
XVI KOHTAUS.
Nikita yksin.
Nikita. (Sytyttää paperossin.) Nekös panivat kovalle, että sanoisin, miten tyttöjen kanssa olen pelaillut. Vaan ne jutut eivät ole niinkään helposti kerrotut. Ja naimaan minun tahtoivat hänet. Vaan jos kaikki naisi, niin kyllä silloin monta vaimoa saisi. Ja vähät minä naimisista välitän, — muutenkaan en elä pahemmin, kuin nainutkaan. Kateeksi vain käypi ihmisille. Vaan kuinka minä tulinkaan sen ristinmerkin pyhän kuvan edessä tehneeksi, ihan oli kuin olisi joku survaissut siihen?! Yht’äkkiä siten kaikki pitkät puheenlangat katkaisin. Sanotaan olevan kamalaa vannoa totuutta vastaan. Mitä tuhmuuksia! Joutavia puheita vain! Ei muuta mitään!
XVII KOHTAUS.
Nikita ja Akulina.
Akulina. (Tulee kauhtanaan puettuna, panee pois nuoran, riisuutuu ja menee kammioon.) Sytyttäisit e’es valkean.
Nikita. Sinuako katsellakseni? Näenhän sinut muutenkin.
Akulina. Mene matkaas!
XVIII KOHTAUS.
Samat ja Anjatko.
Anjutka. (Juoksee sisään ja kuiskaa Nikitalle.) Nikita, tulehan pian! Siellä sinua yks’ ihminen kysyy, turkanen vie.
Nikita. Mikä ihminen?
Anjutka. Marina rautatehtaalta. Seisoo siellä nyytti kädessä.
Nikita. Valehtelet.
Anjutka. Turkanen vie, onkin.
Nikita. Mitäs se tahtoo?
Anjutka. Käski sinun tulemaan. Sanoi vain yhden sanan tahtovansa sinulle sanoa. Kyselin, mitä se tahtoi, vaan ei sanonut. Hän vain kysyi, tottako se on että muka lähdet meiltä pois. Minä sanoin, ettei ole totta, että isäsi kyllä tahtoi sinut ottaa jotta naisit, vaan ett’et tahtonut ja että vielä vuodeksi meille jäät. Silloin hän sanoi, että lähetä hänet, Jumalan tähden, minun puheilleni». "Minä", sanoi, "tahdon välttämättä sanoa hänelle sanan". Kauan jo sinua on odottanut. Menehän hänen luokseen!
Nikita. Mitä minä hänestä! Enkä mene.
Anjutka. Sanoo, että jos et mene, niin tulee hän itse tupaan sinun luoksesi. Turkanen vie, sanoikin tulevansa.
Nikita. Kylläpä hän menee matkaansa vähän aikaa seistuaan.
Anjutka. Vai aikovatko, sanoi hän, panna hänet naimaan Akulinan?
Akulina. (Lähestyy Nikitaa rukkinsa takaa.) Kenenkä niin naimaan Akulinan!
Anjutka. Nikitan.
Akulina. Jopahan?! Ja kuka sen sanoo?
Nikita. Ihmiset kuuluvat sanovan. (Katsoo häneen ja nauraa.) Akulina, ottaisitko sinä minut?
Akulina. Sinutko? Ehkä joskus toiste ottaisinkin, vaan en nyt.
Nikita. Ja miks’et sitte nyt?
Akulina. Sinä et minua rakastaisi.
Nikita. Ka, miksikä en?
Akulina. Et saa rakastaa. (Nauraa.)
Nikita. Kuka kieltäisi?
Akulina. Emintimä, ka. Hän yhä toruu ja yhä perääsi katsoo.
Nikita. (Nauraa.) Katsos sitä! Oletpas sinä tarkka näkemään.
Akulina. Minäkö? Mitäpä tarkkuutta siinä tarvittaisiin? Enhän minä toki sokea ole. Vast’ikäänkin vielä miten isää pöllytteli?! Senkin paksunaamainen Syöjätär! (Menee kammioon.)
Anjutka. Nikita! Katsohan! (Katsoo ikkunaan.) Jo tulee! Turkanen vie tuleekin. Minä menen pois. (Menee ulos.)
XIX KOHTAUS.
Nikita, Akulina (Kammiossa) ja Marina.
Marina. (Tulee.) Mitä sinä teetkään minulle?!
Nikita. Mitäkö teen? En mitään.
Marina. Kieltäytyä tahdot.
Nikita. (Nousten vihaisesti ylös.) No, miksi hyväksi nyt tänne tulit?!
Marina. Voi, Nikita!
Nikita. Olettepa, todella, somia! Miksi tulit tänne?
Marina. Nikita!
Nikita. No? Mitä: Nikita? Nikita olenkin. Mitä tahdot? Mene, sanon!
Marina. Näen, että siis tahdot hylätä, unhottaa.
Nikita. Mitä minun sitte muistaa pitäisi? Itsekään ei tiedä, mitä haastaa. Kun nurkantakana seisoit ja Anjutkan lähetit hakemaan minua, vaan kun en tullut luoksesi, niin olisipa jo silloin sinun pitänyt tietää, etten tarvitse sinua. Sehän on selvä. Niin menekin sitte tiehesi!
Marina. Et tarvitse! Nyt et tarvitse minua! Minä uskoin sinua, että rakastat minua, vaan kun turmelit minun, niin nyt et enää tarvitsekaan.
Nikita. Suotta aikojasi vain tuossa haastat, ihan syyttä suotta. Isällekin olet jos mitä kertonut. Mene jo, tee niin hyvin!
Marina. Itsehän tiedät, ett’en ketään muuta ole rakastanut, kuin sinua. Ja vaikka et olisikaan nainut minua, niin en siitä olisi pahastunut. Vaan siihen olen syytön, ett’et rakasta minua enää. Ja miks’et?
Nikita. Joutavia tässä tyhjänpäiten jaarittelet. Mene matkaasi Mokomakin ymmärtämätön!
Marina. Ei minuun koske se, että petit minut, kun naida lupasit, vaan se, ett’et rakasta minua enää. Eikä sekään koske, ett’et rakasta, vaan että toiseen vaihdoit. Tiedän kyllä — kehen!
Nikita. (Astuu vihaisesti hänen luo.) Mokomain kanssa sitä on pahemmassa kuin pulassa; ette ymmärrä niin mitään. Mene, sanon minä, ennenkuin mitään pahempaa aikaan saatat.
Marina. Pahempaako? Lyödäkö ai’ot minua? No, lyö, he! Vaan miksi käännät muotosi pois? Voi, Nikita!
Nikita. Mitäs hyvää siitäkään lähtee? Ihmiset vain tulevat. Mutta mitäs tässä suotta aikojaankaan haastaa?
Marina. Se on siis lopussa, ja mikä on ollut, on mennyt! Ja unhottamaan käsket! Mutta muistakin, Nikita! Minä suojelin neitsyeellistä kunniatani kuin silmäterääni, vaan sinä minut ilman aikojasi turmelit, petit. Et säälinyt orpoa (itkee) — hylkäsit minut. Sinä murhasit minut, vaan minä en tahdo vihata sinua. Jumalan nimeen! Jos paremman löydät, niin unhotat minun, jos pahemman, niin kyllä muistat minua. — Muistat kyllä, Nikita! Hyvästi sitte! Voi, kuinka sinua rakastin! Hyvästi viimeisen kerran! (Tahtoo halailla häntä ja tarttuu häntä päähän.)
Nikita. (Irroittautuen.) Äh! Teidän kanssa sitä on pulassa! Jos et sinä tahdo mennä ulos, niin menen minä, ja jää sinä tänne!
Marina. (Huudahtaen.) Peto sinä olet! (Ovella.) Ei suo sinulle Jumala onnea, ei. (Menee itkien ulos.)
XX KOHTAUS.
Nikita ja Akulina.
Akulina. (Tulee kammiosta.) Koira sinä olet, Nikita!
Nikita. No? Mikä nyt?
Akulina. Voi, miten hän itki, (itkee.)
Nikita. Mitäs sinä sitte vielä?
Akulina. Mitäkö? Loukkasit häntä. Niin teet sitte minullekin… senkin koira! (Menee kammioon.)
XXI KOHTAUS.
Nikita yksin.
Nikita. (Äänettömyys.) Sekös nyt on sotkuksissa! Rakastan, kuin hunajaa, noita naisia, vaan annas kun sattuu heidän kanssaan jotakin tehneeksi, niin sitä on pahemmassa kuin pulassa.
Esirippu.
Toinen näytös.