SOTA JA RAUHA I

Historiallinen romaani

Kirj.

Leo Tolstoi

Iivari Wallenius

WSOY, Porvoo

1905.

SISÄLLYS:

[TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.]
[ENSIMAINEN OSA.]
[TOINEN OSA.]
[KOLMAS OSA.]
[VIITESELITYKSET:]

[TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.]
Kirjoittanut K. S. Laurila.

Leo Tolstoi on semmoinen yleismaailmallinen suuruus hengen alalla, että kaikki, niin pienet kuin suuretkin kansat, katsovat kunnianasiakseen saattaa hänen kynänsä tuotteita omalle kielelleen. Kiitettävällä valppaudella ovatkin meidänkin kustantajamme ehättäneet suomenkieliseen asuun toimittamaan Tolstoin myöhäisempiä kaunokirjallisia tuotteita. Onpa hänen yhteiskunnallisia, filosoofisia ja uskonnollisia kysymyksiäkin käsitteleviä kirjoituksiaan koetettu toimittaa suomenkielelle, sikäli kuin se on ollut mahdollista.

Tolstoin aikaisempi kaunokirjallinen tuotanto on sitävastoin jäänyt suomenkieliselle yleisölle tärkeältä osalta vieraaksi. Ennen kaikkea on täytynyt pitää suurena aukkona käännöskirjallisuudessamme, ettei suomen kieleen ole käännetty kumpaakaan Tolstoin suurista romaaneista "Sota ja rauha" ja "Anna Karenina", joihin kuitenkin Tolstoin maailmanmaine kaunokirjailijana etupäässä nojautuu. ("Sota ja rauha" romaanista on tosin ilmestynyt v. 1895 suomenkielinen J. A. Mäkisen tekemä käännös (Janssonin kustannuksella Tampereella). Mutta tämä käännös ei ole sillä huolella ja tarkkuudella suoritettu, että se lähimainkaan täyttäisi niitä vaatimuksia, mitä "Sota ja rauha" romaanin kaltaisen teoksen käännökselle täytyy asettaa.) Varsinkin on "Sota ja rauha" niminen romaani saavuttanut sekä Venäjällä että muussa maailmassa sellaisen klassillisen merkkiteoksen arvon ja maineen, että sen kääntäminen suomenkielelle on ollut pakottava velvollisuus, joka nyt tämän käännöksen kautta tulee, vaikka myöhäänkin, täytetyksi.

Tolstoin teokset eivät yleensä kaipaa mitään suosituksia, niin ettei sen vuoksi ole tarpeen niitten käännöksiin esipuheita kirjoittaa. "Sota ja rauha" romaanilla on kuitenkin oma historiansa, jonka tunteminen on lukijalle hyvin hyödyllinen, ja siinä esiintyy monia seikkoja, jotka käyvät lukijalle monin kerroin huvittavammiksi, jos hän on saanut joitakin ennakkoselvityksiä niistä. Sen vuoksi tässä joku sana "Sota ja rauha" romaanin synnystä, sen asemasta ja merkityksestä Tolstoin kirjailijakehityksessä ja sen luonteesta ja arvosta kaunokirjallisena tuotteena.

Kun Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan oli hänellä jo mainehikas kirjailija-ura takanaan. Hän oli syntynyt, kuten tunnettu, v. 1828, oli kadottanut jo nuorena molemmat vanhempansa, opiskellut Kasanin yliopistossa jonkun aikaa ensin itämaisia kieliä, sitten lakitiedettä, lähtenyt 50-luvun alussa Kaukaasiaan, missä hänen ensimmäiset kaunokirjalliset tuotteensa syntyivät. Länsimaisen sodan sytyttyä hän meni armeijaan joutuen 1854 Sevastopoliin, mistä hän on kirjoittanut tunnetut kertomuksensa. Sodasta palattuaan hän ensin oli oleskellut jonkun aikaa Pietarissa seurustellen etupäässä kirjailija-ja taiteilijapiireissä. Mutta kyllästyneenä tämän piirin, — kuten yleensäkin koko n.s. ylhäisön — tyhjänpäiväiseen elämään hän oli vetäytynyt takaisin sukutilalleen Jasnaja Poljanaan. Oleskeltuaan välillä kahteenkin otteeseen ulkomailla, oli Tolstoi taasen palannut Jasnaja Poljanaan, missä hän oli m.m. pitänyt jonkun aikaa aivan hänen omien periaatteittensa mukaan järjestettyä koulua. V. 1862 hän sitten meni naimisiin moskovalaisen lääkärin Behrsin tyttären kanssa. Kohta tämän jälkeen hän ryhtyykin kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan, jonka viimeinen nidos ilmestyi painosta v. 1868. Tolstoi käytti siis tähän romaaniin noin kuusi vuotta. Hänen mainitaan kirjoittaneen sen seitsemän kertaa uudelleen.

Mitenkä "Sota ja rauha" romaanin suunnitelma oikein syntyi, siitä ei näytä olevan seikkaperäisiä tietoja. Kerrotaan vaan Toistoilla jo 50-luvulla olleen tuumana suuressa yhtäjaksoisessa teoksessa kuvata kokonaisen aikakauden luonnetta ja suuntaa. Hänen silloisten suunnittelujensa mukaan oli "Lapsuus" muodostava siitä ensi osan, "Poikavuodet" toisen, "Nuoruus" kolmannen ja "Miehuus" neljännen. Tämä suunnitelma jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Niinikään tiedetään, että hänellä kahteenkin eri otteeseen oli aikomuksena kirjoittaa romaani Dekabristien ajasta. (Dekabristit oli kapinapuolue, joka 1825 teki onnistumattoman vallankumousyrityksen.) Kun kerran tämä tiedetään, että Tolstoi mielessään hautoi tuumaa kirjoittaa suurisuuntainen historiallinen romaani, niin silloin käsittää jotenkin luonnolliseksi, että hänen vaalinsa pysähtyi juuri tähän vuosien 1805-1812 väliseen aikakauteen, jota "Sota ja rauha" romaanissa on kuvattu. Sillä mikäpä aikakausi Venäjän historiassa tarjoaisi suuremmoisempia aiheita eepillisiin kuvauksiin kuin juuri tämä vuosien 1805-1812 välinen aika!

Kuten yleensä kaikkien teostensa, niin valmistautui Tolstoi "Sota ja rauha" romaaninkin kirjoittamiseen erinomaisella perinpohjaisuudella. Toistoita on kutsuttu realistiksi, ja se nimitys onkin häneen nähden aivan oikeutettu, sikäli kuin sillä tarkotetaan kaunokirjailijaa, joka enemmän nojautuu havaintoon, todellisuudesta saatuihin aineksiin, kuin vapaaseen mielikuvitukseen. Toistoilla on tosin mahtava kuvausvoima — ja kuinkapa voisikaan olla suuri romaaninkirjoittaja ilman sitä! — mutta hän käyttää sitä järkevästi, pitää mielikuvitustaan kurissa, jos niin saa sanoa. Hän ei laske sitä irroilleen kuin virmaa varsaa omin valtoineen kiitämään yli kivikkojen ja kannikkojen ja samoamaan ilman suuntaa ja ohjausta tuntemattomia aloja. Ryhtyessään kuvaamaan jotakin alaa, hän ensin tutkii sen niin tarkoin kuin se on mahdollista, ja mielikuvituksen tehtävänä on pääasiallisesti sitten luoda elämä ja henki kuiviin tosiasioihin ja niitten perusteella rakennettuun runkoon.

Näin tiedetään hänen menetelleen "Sota ja rauha" romaaniinkin nähden. Hänellä olikin käytettävänään monenlaisia lähteitä, joitten avulla hän saattoi perehtyä kuvattavaansa aikakauteen, tapahtumiin ja henkilöihin. Ensinkin hän perinpohjin tutki kaikkia tuon merkillisen ajanjakson (1805-1812) vaiheita koskevia historiallisia asiakirjoja, vieläpä hankki usein suurella vaivalla itselleen sen ajan sanomalehtiäkin luoden siten itselleen oikean kuvan tapahtumain historiallisesta kulusta ja toimivien henkilöitten luonteista ja vaiheista. Niinpä ovatkin erikoisesti näitä suuria tapahtumia tutkineet henkilöt antaneet sen tunnustuksen, että esim. Borodinon taistelu on ihan yksityiskohtiaan myöten oikein kuvattu, ja samaa saattanee sanoa ainakin kaikissa pääpiirteissä myös muista romaanissa kuvatuista suurista taisteluista (esim. Schöngrabenin ja Austerlitzin.) Myöskin mitä romaanissa esiintyviin historiallisiin henkilöihin tulee — ja niitähän on paljon: Aleksanteri I, Napoleon I, Kutusof, Speranski y.m. — nojautuu Tolstoi heidänkin luonteenkuvauksissaan laajoihin historiallisiin lähdetutkimuksiin, vaikkakin sitten hänen oma myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä kuvattavaa henkilöä kohtaan on voinut aina jonkunverran vaikuttaa väritykseen.

Mutta eivätpä myöskään romaanissa esiintyvät ei-historialliset henkilöt ole tuulesta temmattuja, pelkästään tekijän oman mielikuvituksen luomia, vaan ainakin useimmat ovat todella eläneitä henkilöitä. On nim. huomattava, että samalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa kuvaa koko Venäjän historiaa, hän siinä myöskin kuvaa oman perheensä historiaa. Useat romaanin ei-historiallisista henkilöistä ovat hänen läheisiä sukulaisiaan, toiset näitten sukulaisia tai heidän seurapiiriinsä kuuluvia. Niin on Nikolai Rostof hänen oma isänsä, ruhtinatar Maria Bolkonski hänen äitinsä, Andrei Bolkonski siis hänen enonsa, Natasha Rostof hänen tätinsä j.n.e. Mutta vieläkin lähempää itseään on Tolstoi henkilömallejaan ottanut: hän on kuvannut romaanissa itseäänkin, Pierre Besuhof, tuo suuri lapsi jättiläisen haahmossa, tuo pehmeä hyväsydämminen, kaikille vaikutuksille altis, kaikkea koetteleva ja kaikkeen tarttuva luonne, joka elävänä kysymysmerkkinä käsittämättä itseään tai ympäristöään ajelehtii kuin lastu laineilla noitten suurten tapahtumain pyörteessä — hän on Leo Tolstoi itse siirrettynä kysymyksineen ja epäilyksineen tuohon maailmanhistorialliseen keskustaan. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että Pierre Besuhof ei ole koko Leo Tolstoi, hän kuvastaa ainoastaan muutamia puolia hänestä. On nim. huomautettu — ja ymmärtääkseni syyllä — että myöskin ruhtinas Andrei Bolkonskissa on Tolstoi kuvannut itseään — katsottuna vaan toisilta puolilta kuin Besuhovissa.

Paitsi varsinaisia virallisia historiallisia lähteitä on Toistoilla ollut käytettävänään myöskin muita. Ennen kaikkea runsaasti perhe- ja sukumuistoja, sekä suullisesti että kirjallisesti säilyneitä. Sitten hän on myöskin runsaasti käyttänyt hyväkseen tapahtumissa mukana olleitten henkilöiden selontekoja ja kertomuksia vaikutelmistaan ja tunteistaan. Tätä perinpohjaista, kaikinpuolista valmistautumista ja laajaa lähteitten käyttämistä saammekin kiittää siitä, että Tolstoin "Sota ja rauha" on historiallisesti niin tosi. Se on tosi ei ainoastaan yksityisten tapahtumain ja henkilöiden kuvaukseen nähden, vaan se on tosi myös aikakauden kuvana kokonaisuudessaan. Siinä kuvastuvat kaikki ne tärkeimmät aatevirtaukset, harrastukset ja tunnesuunnat, mitkä Venäjällä 18-sataluvun alussa olivat vallitsevina: poliitilliset suunnitelmat, kirjallinen elämä, uskonnollis-filosoofiset katsantokannat, vapaamuurariliike y.m.

Yksi seikka, mikä "Sota ja rauha" romaanin lukijan on tärkeä jo edeltäpäin tietää, on se, millä kehitysasteella Tolstoi tässä romaanissa on maailmankatsantokantaansa nähden. Siihen kysymykseen ei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti ennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä "Sota ja rauha" romaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin pääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut silloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun elämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on tunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu tapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen muutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota suurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi monta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä ylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen. Hänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen aikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät olleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui omalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin, eipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa, liikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista, jota hän kaikkia "alempisäätyisiä" kohtaan tunsi. Tosin jo ylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen suuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja Sevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava yhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin uneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja keisarin sivusadjutantin arvoa.

Mutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä kohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan ilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella lämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä harrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi hänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin kuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan kehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun suuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista luonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja ihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui häneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan suuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä, missä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea sisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka usein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus johtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen sotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen silmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut mitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma minä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus vaan oli mielessä.

Tämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten yhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin ylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien elämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä, kuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät heidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä lähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi vastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen elävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja ihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä suurempaa jalansijaa.

Yhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa vaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti. Etenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus Toistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja olleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka suuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia, niin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on täytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan kehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia, joita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet omiaan voimakkaimmiksi tekemään.

Kaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus ja -ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä "Sota ja rauha" romaanissa. Onkin sanottu, — ja täydellä syyllä — että sen romaanin varsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen, vaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy tietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta lopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä minne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman huomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä ilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen sotamies Karatajef.

Mutta "Sota ja rauha" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja -jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista lähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä ja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys yksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun toiminnan mitättömyydestä.

On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim, v. 1869: — — "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus, mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies maailmassa. — — Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä, miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään elämänvietti.

Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä", alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti toimivaan laumaan — nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa, tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien, itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.

Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan. Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä suorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan henkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt aivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan silmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän esim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä, miten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän asettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista, kuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä ja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella pahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä, kuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa selkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.

Ja syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin puolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon historiallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja siis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen. Napoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan sen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja että yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo yksistään sen vuoksi, että hän sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä historiallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja laittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee ympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka pyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee joka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen suurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista paraadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.

Kieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu piirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen omat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen. Mutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti liioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta Tolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä vielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä. Näistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre Besuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena juonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä henkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen muutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että ruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos jonkullainen siveellinen "uudestasyntyminen", sisällinen nöyrtyminen, syventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten koulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään elämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä kaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään varsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä suurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä kaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma "minä", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän varsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa heidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää kokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo näennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on vain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon syvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle huomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen virran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että koettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.

Ruhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran, kun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun melske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan tappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut ajatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka kaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat pilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen. Hänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten mukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää, miten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää avaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.

Ja tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran valkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä selvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa kuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä makaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin, joka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen sydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki leikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää syvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko ihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.

Toisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen alaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä hänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika Karatajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen talonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään kirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden filosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.

Lopuksi muutama sana "Sota ja rauha" romaanin taiteellisesta arvosta. Että "Sota ja rauha" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia, siitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin jälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä tunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan syytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan sen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden "jaloimmaksi helmeksi", uudenajan "Iliaadiksi" (Reinholdt, Gesoh. der russischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä ovat katsovat "samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin historiallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia rakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he luulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi". (J. Solovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)

Niin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle tinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa hairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On syytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien suurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä puutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin "Sota ja rauha" romaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn (konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.

Niin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa hallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy niihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian. Hän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä henkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia sellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan aivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee kuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja tarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta useinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella seikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat osottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin tämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin (sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna Kareninassa kuin "Sota ja rauha" romaanissa, mutta huomattavissa se viimemainitussakin on.

Mitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava, että se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä kaunokirjallisissa tuotteissa — esim. "Ylösnousemuksessa" — mutta se on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen tuotannon.

Subjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä seikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen liian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla, koettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään ja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla sanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen sijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.

Se maailmankatsantokanta, joka "Sota ja rauha" romaanissa ilmenee ja jonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti näkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei ole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.

Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä, niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos. Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa" lukiessamme, me elämme sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset, ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa: meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.

[ENSIMÄINEN OSA.]

I.

— Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain Bonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle sano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia hävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan, uskon, että hän on anttikristus), — niin en teitä enää tunne, ette enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte. Mutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa ja kertokaa.

Näin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna Maria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen illanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää, hänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi sana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin puettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta kirjoitettu:

"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain parempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan peloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän ja yhdeksän välillä. Annette Scherer."

— Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! — vastasi ruhtinas, vähääkään hämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin kultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä, tähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.

Hän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota iso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine suojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja hovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui Anna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen suudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui rauhallisena sohvaan.

— Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Rauhoittakaa ystävänne — hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä, joka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi välinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.

— Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän aikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? — Anna Pavlovna sanoi. — Olettehan toivoakseni koko illan luonani?

— Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun täytyy siellä käväistä, — lausui ruhtinas. — Tyttäreni noutaa minut täältä ja vie mukanaan.

— Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo alituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.

— Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla siirretty, — puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.

— Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.

— Mitäpä teille sanoisin? — lausui ruhtinas kylmästi ja ikävystyttävällä äänellä. — Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa omiamme.

Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta. Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.

Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna kiivastui.

— Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä, mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa — nujertaa vallankumouksen lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri... Kehen voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville? Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? — Ei niin mitään! Eivätkä edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on — ainoastaan ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan kohtaloon. Hän pelastaa Europan!

Hän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.

— Luulenpa, — sanoi ruhtinas hymyillen, — että jos teidät olisi lähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte pakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin kaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?

— Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, — hän lisäsi rauhoittuneena, — tänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti Mortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja näin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä siirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan tuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?

— Vai niin! Ihastuttavaa, — sanoi ruhtinas. — Sanokaahan, — hän lisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen mieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä todellisena syynä, — sanokaahan, — lausui hän erityisen huolettomasti, — onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra Funken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää olevan — vähäpätöinen henkilö.

Ruhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria Fjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.

Anna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan muukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän tahtoo.

— Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, — hän lausui surullisen kuivasti.

Anna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa syvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin kävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean suojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut osoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen katseestaan surumielisyys.

Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.

— Kesken kaiken — entäpäs perheenne, — hän sanoi. — Kuulkaahan, tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin. Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.

Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.

— Ajattelen usein, — jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen, siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että nyt alkaa sydämellinen keskustelu: — ajattelen usein, miten väärin on elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi sellaista verratonta lasta, — Anatolia, nuorinta poikaanne en tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä ansainnut.

Ja hän hymyili haltioissaan.

— Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.

— Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti. Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin...

Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.

— Mitä luulette voivani tehdä! — sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen hölmö, mutta Anatol — hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, — bän sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.

— Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en teitä mistään voisi moittia, — sanoi Anna Pavlovna, kohottaen haaveksivasti silmiään.

— Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni ovat — elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä sille voi?...

Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa. Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.

— Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia? Sanotaan, — hän jatkoi, — että vanhoillapiioilla on naittamisraivo. En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme, ruhtinatar Bolkonskin.

Ruhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin ja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä asiaa oli ajatellut.

— En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? — hän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten ajatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) — Miten ovatkaan asiat viiden vuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni... Onko ruhtinattarenne rikas?

— Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo kuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi unheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat "Preussin kuninkaaksi". Hän on sangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin onneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja jonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.

— Kuulkaahan, rakas Annette, — sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä ystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin. Järjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän on hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.

Ja hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja viehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan pudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.

— Odottakaa, — sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun asiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy hyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.

II.

Anna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin hienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja -luonteisia ihmisiä, mutta kaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin tytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen hänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen rinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin merkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni ruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä siunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi vielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt, ruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui myös abotti Morio ja monet muut.

— Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? — puheli Anna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen vanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan purjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi vieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja poistui aina tämän tehtyään.

Kaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä tunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen juhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin tyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin. Hän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja keisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi. Kohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon luota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan velvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä lähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön, joka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen kaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli hampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten hurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina todellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin, puutteellisuus — huulen mataluus ja puoliavoin suu — teki hänet erikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi ja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta uhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja ikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan tulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen seurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja alati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät hampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja näin luuli jokainen.

Pieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein askelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen teekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä hänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.

— Otin työn mukaani, — hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen kaikille yhteisesti. — Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut pahaa pilaa, — lausui hän emäntään kääntyen: — kirjoititte, että teillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.

Ja hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun, harmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli peitetty leveällä nauhalla.

— Rauhoittukaa, Lisa, olette näinkin sievin seurassa, — Anna Pavlovna vastasi.

— Tiedättekö, että mieheni minut jättää, — jatkoi ruhtinatar samalla äänellä, kääntyen erään kenraalin puoleen: — hän syöksyy surman suuhun. Sanokaa minulle, minkätähden tämä inhottava sota? — sanoi hän ruhtinas Vasilille, ja vastausta odottamatta, hän kääntyi ruhtinas Vasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.

— Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! — kuiskasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalle.

Heti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla tukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin mukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea hännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen kuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa kuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta tuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa seurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta päännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain vähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan "alhaisimmasta" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla huomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on tavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen sopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa olevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut, vaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava ja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa olevista.

— Erittäin ystävällisesti teitte, monsieur Pierre, kun tulitte tervehtimään sairas raukkaa, — sanoi hänelle Anna Pavlovma, pelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre jupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien. Hän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle, aivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna ei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin juttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken juttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:

— Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö...

— Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa mahdollista...

— Luuletteko? ... sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden. Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi hän piti abotin suunnitelmia houreina.

— Keskustelkaamme tästä joskus, — sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.

Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia; samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.

III.

Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa, nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä, punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski. Kolmannessa — Mortemart ja Anna Pavlovna.

Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi, jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä Bonaparten kiukkuun.

— Ah, niin, Contez nous cela, vicomte,[1] — sanoi Anna Pavlovna, ja hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten à la Louis XV kuuluikaan lauseparsi: contez nous cela, vicomte.

Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa kuulemaan hänen kertomustaan.

— Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, — kuiskasi Anna Pavlovna eräälle kuulijoista. — Vikomtti on verraton kertoja, — lausui hän toiselle. — Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä seurapiiristä, — sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.

Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.

— Siirtykää tänne, rakas Helena, — sanoi Anna Pavlovna kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen piirin keskipisteenä.

Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat, tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa vaikutusta.

(Quelle belle personne!"[2] virkkoi jokainen hänet nähdessään. Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.

— Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire,[3] — hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla, täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja aina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja heti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän taas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös pikku ruhtinatar teepöydän äärestä.

— Odottakaa minua, otan työni, — hän puheli. — Mitä te mietitte? — lausui hän ruhtinas Hippolytille: — tuokaahan työlaukkuni.

Ruhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän sovitteleikse iloisena istumaan.

— Nyt on hyvä ollani, — hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi työhönsä.

Ruhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle ruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.

Le charmant Hippolyte oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa näköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä olivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken elämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen anttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi tylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä ja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen jonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat aina luonnottomissa asennoissa.

— Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? — hän sanoi, istuutuessaan ruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin hän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.

— Mais non, mon cher,[4] — vastasi harteitaan kohauttaen kummasteleva kertoja.

— Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, — sanoi hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.

Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki ja, kuten hän itse sanoi, cuisse de nymphe effrayée[5] väriset housut, pitkät sukat ja solkikengät.

Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun, miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.

— Verratonta, — sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku ruhtinattareen.

— Verratonta, — kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä, aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus estävät häntä jatkamasta työtä.

Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan. Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.

— Keino — Europan tasapaino ja kansojen oikeus, — puhui abotti. Jos sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta, epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino saavutettu ja — maailma pelastettu!

— Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? — alkoi Pierre.

Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden ilmeen — loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle ominainen kun hän puheli naisten kanssa.

— Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, — hän vastasi.

Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.

IV.

Vierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli nuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas Bolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine piirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta rauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana hänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki vieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin ettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään kyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä. Hän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.

— Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? — kysyi Anna Pavlovna.

— Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, — vastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.

— Mutta entäs Lise, vaimonne?

— Hän matkustaa maalle.

— Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?

— André, — sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla veikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, — tiedätkö, minkälaisen jutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!

Ruhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka ei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään, astui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei, vilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen suuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti itsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.

— Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! — hän sanoi.

— Tiesin teidän saapuvan, — Pierre vastasi. — Tulen teille illalliselle, — hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka jatkoi kertomustaan. — Käykö päinsä?

— Ei, ei käy, ei käy, — sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella ilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.

Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili tyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.

— Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, — sanoi ruhtinas Vasili ranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä nousemasta. — Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon ja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava illanviettonne, — sanoi hän Anna Pavlovnalle.

Hänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien välitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään kirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena, melkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.

— Sangen ihana, — sanoi ruhtinas Andrei.

— Erittäin, — sanoi Pierre.

Mennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja virkkoi Anna Pavlovnalle:

— Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi kerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin viisasten naisten seuraa.

Anna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän tiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha nainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti ruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut jäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus kuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.

— Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa lausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) — En voi enää viipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika rukalleni?

Vaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli iäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja liikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä käteen.

— Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään heti kaartiin, — hän pyyteli.

— Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, — vastasi ruhtinas Vasili, — mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se olisi viisaampaa.

Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista, hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui ruhtinaan käteen.

— Kuulkaahan, ruhtinas, — hän sanoi, — en koskaan ole teitä pyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja teidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen, tehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, — lisäsi hän hätäillen. — Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt Golitsinia, hän kieltäytyi. Soyez le bon enfant que vous avez été,[6] — puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä helmeilivät.

— Isä, myöhästymme, — sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista päätään anttiikkisilla harteillaan.

Mutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen käytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän ymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi hänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin käytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista omantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön jälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi askelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren isää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän kuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain päähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja jotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin hyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä sai hänet horjumaan.

— Rakas Anna Mihailovna, — sanoi hän tuolla ainaisella tuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, — miltei mahdotonta on minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan ja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä mahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko tyytyväinen?

— Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan; tiesin miten hyvä olette.

Ruhtinas aikoi lähteä.

— Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään kaarttiin... — Hän hämmentyi: — Te olette hyvissä väleissä Mihail Ilarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle adjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää...

Ruhtinas Vasili hymähti.

— Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat Kutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse kertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta tahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.

— Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni...

— Isä, — toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, — myöhästymme.

— Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?

— Siis huomenna esitätte keisarille?

— Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.

— Ei, luvatkaa, luvatkaa, Basile, — puheli Anna Mihailovna hänen jälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä. Aikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin sopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille kasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun tapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli hänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi piiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta todellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen tehtävänsä nyt suoritettu.

V.

— Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta Milanossa? — sanoi Anna Pavlovna. — Ja entäs tämä komedia sitten: 'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle. Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää maailma menettäneen päänsä!

Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.

(Dieu me la donne, gare à qui la touche",[7] — sanoi hän (Napoleonin sanat kruunua päähänsä asettaessaan). — Kerrotaan hänen olleen jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, — lisäsi ruhtinas ja toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (Dio mi la dona, gai a qui la tocca".

— Toivon, — jatkoi Anna Pavlovna, — että tämä vihdoinkin on se pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.

— Hallitsijat! En puhu Venäjästä, — sanoi vikomtti kohteliaasti ja toivottomasti: — Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig XVIII:n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei mitään, — jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.

Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä pyytänyt.

— Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset — Condé suvun vaakuna.

Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.

— Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, — jatkoi vikomtti alettua keskustelua, — niin menevät asiat liian pitkälle. — Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. — Vehkeilyillä, väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin...

Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:

— Keisari Aleksanteri, — sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina puhui keisarillisesta perheestä, — keisari Aleksanteri on ilmoittanut jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan. Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, — sanoi Anna Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.

— Se on epäiltävää, — sanoi ruhtinas Andrei. — Monsieur le vicomte aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän vaikeaksi entiselleen palautumisen.

— Kuulemani mukaan, — puuttui taas Pierre keskusteluun, — on melkein koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.

— Tätä väittävät bonapartistit, — sanoi vikomtti, vilkaisematta edes Pierreen. — Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen mielipide.

— Onpas Bonaparte sen lausunut, — sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti.

Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän, vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.

"Minä osoitin heille tien kunniaan", — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan Napoleonin sanoilla: — "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni, he syöksyivät joukoin"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut oikeus näin sanoa.

— Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. — Herttuan murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina. Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, — puheli vikomtti Anna Pavlovnaan kääntyneenä, — niin herttuan murhan jälkeen on taivas saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.

Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.

— Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, — hän lausui; — ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus, ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.

— Jumalani! Jumalani! — supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.

— Mitä sanoittekaan, monsieur Pierre, pidättekö murhaa sielun suuruutena' — sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.

— Ah! Oh! — kuului joka puolelta.

— Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi mäjäytellä kämmenellä polveensa.

Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli lasiensa kuulijoihin.

— Puhun täten sentähden, — jatkoi hän epätoivoisena, — että bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.

— Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? — sanoi Anna Pavlovna.

Mutta Pierre jatkoi puhettaan.

— Ei, — lausui hän, innostuen yhä enemmän: — Napoleon on suuri, sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja säilytti kaiken hyvän — kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja painovapauden — ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.

— Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin häntä suurena ihmisenä, — sanoi vikomtti.

— Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, — jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa mahdollisimman räikeästi.

— Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?... Tämän jälkeen ... mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? — toisti Anna Pavlovna.

— Contrat social, — lausu vikomtti hymyillen hillitysti.

— En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.

— Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, — keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.

— Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.

— Vapaus ja yhdenvertaisuus, — lausui vikomtti pilkallisesti, aivan kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: — ne ovat vain heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta, mutta Bonaparte sen hävitti.

Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja hyökkäsi puhujan kimppuun.

— Mutta, rakas monsieur Pierre, — sanoi Anna Pavlovna, — miten lie miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?

— Minäpä kysyisin, — sanoi vikomtti, — miten monsieur selittää brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.

— Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? — sanoi pikku ruhtinatar. — Kauheata! — Ja hän kohautti olkapäitään.

— Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, — virkkoi ruhtinas Hippolyt.

Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset, jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin anteeksi pyytävän näköiseksi.

Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.

— Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, — sanoi ruhtinas Andrei. — Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot. Minusta ainakin näyttää siltä.

— Niin, niin, tietysti, — tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan saamastaan avusta.

— Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.

Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.

Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään, hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.

— Olen tänään kuullut, — hän alkoi, — erinomaisen huvittavan jutun Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi, että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.

Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan kuuntelemaan.

— Moskuussa oli yksi rouva, une dame. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän tarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen maku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi...

Tässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi vaikea muistaa.

— Hän sanoi ... niin, hän sanoi: "tyttö, otta päälle livrean, mennän minun kanssa vaunun takana teke visitti".

Tässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen kuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin monet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.

— Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä hiukset meni hajalle...

Tässä hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan purskahti katkonaiseen nauruun ja naurun keskitse sai hän sanotuksi:

— Ja koko maailma sai tietää... Tähän juttu loppuikin. Ja vaikkakin oli käsittämätöntä, miksikä hän sen kertoi, ja miksikä se välttämäti oli kerrottava venäjäksi, niin olivat Anna Pavlovna ja monet muut kuitenkin kiitollisia ruhtinas Hippolytille hänen ystävyydestään, sillä täten hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista hyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku asioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja siitä, missä ja koska taas tavataan.

VI.

Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat alkoivat hajautua.

Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua, toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme. Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:

— Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte mielipiteenne, rakas monsieur Pierre.

Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.

Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.

— Menkäähän, Annette, vilustutte, — puheli pikku runtinatar, lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. — C'est arrêté,[8] — lisäsi hän hiljaa.

Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa naittamishankkeistaan.

— Luotan teihin, rakas ystävä, — puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, — te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä asiasta arvelee. Näkemiin, — ja hän poistui eteisestä.

Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.

Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin, seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali, toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.

— Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, — sanoi ruhtinas Hippolyt: — ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta, verraton?

— Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, — vastasi ruhtinatar, haivenista huultaan kohauttaen. — Siellä ovat seurapiirin kaikki kaunottaret.

— Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, — lausui ruhtinas Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että palvelijakin sai häneltä sysäyksen.

Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla, vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin olisi hän syleillyt nuorta naista.

Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä ja uniselta hän näytti.

— Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.

Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.

— Princesse, au revoir,[9] — hän huusi, kangertaen kielellään, kuten jaloillaankin.

Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta hääräilikin vain esteenä.

— Päästäkäähän, herraseni, — sanoi ruhtinas Andrei kuivan epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien vaunuihin.

— Odotan sinua, — lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.

Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä. Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia, jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.

— Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen suloinen, — puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen vaunuihin. — Kerrassaan suloinen. — Hän suuteli sormiensa päitä. — Ja täydellinen ranskatar.

Hippolyt nauraa pyrähti.

— Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka olettekin niin viattoman näköinen, — jatkoi vikomtti. — Säälikseni käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin hallitsevan henkilön veroinen.

Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:

— Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia. On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.

Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä sattui.

— Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy sairaaksi, — puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja hieroi valkeita, pieniä käsiään.

Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.

— Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein ymmärrä asiaa... Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta en taida sitä oikein lausua... Mutta ei ainakaan valtiollisen tasapainon avulla...

Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset keskustelut.

— Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut? Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? — kysyi ruhtinas Andrei hetkisen vaiti oltuaan.

Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.

— Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.

— Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.

Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin, tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa." Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt puhui. Pierre hierusti otsaansa.

— Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, — sanoi hän, tarkoittaen abottia, jonka oli tavannut illanvietossa.

— Mitäpäs houreista, — keskeytti hänet ruhtinas Andrei, — puhukaamme mieluummin asiasta. — Oletko käynyt hevoskaartissa?

— En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa, mitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan. Jos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan...

Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin kysymykseen.

— Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei olisi sotia olemassakaan, — hän sanoi.

— Se olisi verratonta, — Pierre sanoi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

— Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule olemaan...

— Mutta miksi lähdette te sotaan? — kysyi Pierre.

— Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... — Hän vaikeni. — Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!

VII.

Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti nojatuolin.

— Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? — alkoi ruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän sovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan kaikki tyhmiä, messieurs, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa anteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te aimo riitelijä, herra Pierre.

— Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan, — sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja nuorukaisen välisissä suhteissa).

Ruhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.

— Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. — En käsitä, en lainkaan käsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme mitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette? Alituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin asema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä tuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: "c'est ça le fameux prince André?" Ma parole d'honneur![10] (Hän alkoi nauraa.) Kaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla sivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan sangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian sangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?

Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.

— Milloin matkustatte? — hän kysyi.

— Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo kuulla siitä puhuttavan — tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä, sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. — Tänään ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet... Ja sitten, tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua kauhistaa! minua kauhistaa! — kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa vavahteli.

Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:

— Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?

— Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee maalle yksikseni.