SOTA JA RAUHA II

Kirj.

Leo Tolstoi

Suomentanut
Iivari Wallenius

WSOY, Porvoo

1906.

SISÄLLYS:

[ENSIMÄINEN OSA.]
[TOINEN OSA.]
[KOLMAS OSA.]
[NELJÄS OSA.]
[VIIDES OSA.]
[VIITESELITYKSET:]

[ENSIMÄINEN OSA.]

I.

Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään mukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän luonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan Moskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin kuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin Moskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.

— Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja, rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! — ajatteli Rostof, kun he tulliportilta suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.

— Denisof, olemme perillä! Nukkuu! — puheli hän nojaten ruumistaan eteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi reen kulkua.

Denisof ei vastannut.

— Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana seisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen. Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian saavuta? No!

— Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? — ajaja kysyi.

— Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän talomme, — puheli Rostof, — onhan tuo meidän talomme! Denisof! Denisof! Heti saavumme perille!

Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.

— Dmitri, — kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. — Eikö tuo tuli ole meiltä?

— Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.

— Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? — Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, — lisäsi Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. — No, anna nyt mennä, — huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, — virkkoi hän Denisoville, jonka pää taas nyökähteli. — Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat juomarahaa! — huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet. Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna, välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki hyvin!" — ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita. Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.

Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan hämmästyneiksi.

— Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! — huudahti hän tuntiessaan tulijassa nuoren herran. — Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! — ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle, arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.

— Ollaanko terveitä? — kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.

— Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! — äsken juuri söivät. Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!

— Onko kaikki aivan hyvin?

— Kyllä, Jumalan kiitos!

Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään, suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja. Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti ei ollut heidän joukossaan — sen hän käsitti.

— Mutta minäpä, enpäs tuntenut... Nikolushka ... ystäväiseni!

— Kas hän ... meidän oma... Kolja ystäväni... Muuttunut olet! — Ei ole kynttilöitä! Teetä!

— Minullekin suutelo!

— Sydänkäpyseni ... mulle myös.

Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki syleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään puhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.

Petja riippui hänen jaloissaan.

— Minäkin! — hän huusi.

Natasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta kasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa liepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta korvia vihloi.

Joka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia silmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.

Sonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja aivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka kiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt 16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena, riemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä, hymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena, mutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät voineet ne olla äidin askelia.

Mutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi äitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen poikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi poikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan huomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.

— Vasili Denisof, poikanne ystävä, — sanoi hän, esittäytyen kreiville, joka kysyvästi katseli häntä.

— Terve tullut. Tiedän, tiedän, — sanoi kreivi, suudellen ja syleillen Denisovia. — Nikolushka kirjoitti... Natasha, Vera, tuo on Denisof.

Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin ja piirittivät hänet.

— Kyyhkyläiseni, Denisof! — ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun takia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät Natashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen Natashan käteen, suuteli sitä.

Denisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit kaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.

Vanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin suuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat hänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa, eivätkä irroittaneet hänestä riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret riitelivät ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla lähemmäksi häntä, riitelivätkin siitä, ken saisi tuoda hänelle teetä, nenäliinan tahi piipun.

Rostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota hänelle osotettiin, mutta kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, että nykyhetken onni näytti hänestä vähäiseltä, ja hän odotti yhä ja aina vielä jotakin.

Seuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta väsyneinä klo 10:een asti.

Etumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleitä, satulalaukkuja, avatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat pesuastioita, kuumaa partavettä ja harjatuita vaatteita. Haisi tupakalta ja miehiltä.

— Hei, Griska, piippu! — kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. — Rostof, nouse ylös!

Rostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä kuumalta patjalta.

— Onko jo myöhä?

— Myöhä on, käy 10:ntä, — vastasi Natashan ääni, ja viereisestä huoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin vaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli oli noussut.

— Nikolenjka, nouse ylös! — huusi taas Natashan ääni ovesta.

— Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas, ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä pukeutumattomia miehiä, avasi oven.

— Onko tämä sinun miekkasi? — huusi hän.

Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.

— Nikolenjka, käy tänne yönutussa, — kehoitteli Natashan ääni.

— Onko tämä sinun miekkasi? — kysyi Petja. — Vai onko se teidän? — lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen, mustanhilvakkaan Denisoviin.

Rostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti huoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja sänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen, uutukainen, taivaansininen puku — molemmat olivat raikkaita, punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä kädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin tuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha nauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että olisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli ihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.

— Ah, miten hyvin, oivallista! — liitti hän kaikkeen.

Rostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran puoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen lapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti kun kotoa läksi.

— Ei, kuuleppas, — sanoi sisar, — olethan nyt jo täysi mies? Olen hirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. — Haluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin? Eihän?

— Miksi Sonja juoksi pois? — Rostof kysyi.

— Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa? Sinuksi vai teiksi?

— Miten sattuu, sanoi Rostof.

— Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa heti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan käteni hänen tähtensä. Katsoppas!

Hän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa olkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella kyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista polttomerkkiä.

— Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin viivottimen tulella ja sitte painoin.

Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin, Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan, jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.

— Entäs sitten? Siinäkö kaikki? — hän kysyi.

— Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs tämä on, tyhmyyksiä — viivottimella; mutta me olemme ainaiset ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti; minä en sitä käsitä, unohdan heti.

— No entä sitten?

— Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!

Natasha punehtui yhtäkkiä.

— Kuule muistathan, ennen lähtöäsi ... siitä hän sanoo aina, että unohtaisit kaiken sen... Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken, mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja suurta? — Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? — kyseli Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.

Rostof vaipui aatoksiinsa.

— En mitenkään ota takaisin sanaani, — hän sanoi. — Ja sitten, onhan Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?

— Ei, ei, — huudahti Natasha. — Me olemme jo tästä hänen kanssaan puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä ymmärräthän, jos niin sanot — pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi, että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.

Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö, joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä naimisiinkin, — arveli Rostof, — mutta olihan nyt niin paljon muita iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", — hän ajatteli, — "pitää pysyä vapaana."

— No, mainiota, — sanoi hän, — myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten nyt olen iloinen! — lisäsi hän.

— No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, — alkoi taas veli.

— Mitä tyhmyyksiä! — huusi Natasha nauraen. — En ajattele häntä enkä liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.

— Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?

— Minäkö? — innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa. — Oletko nähnyt Duportia?

— En.

— Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.

Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa, juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja, seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.

— Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan. — Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.

Rostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin toisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä, vaan yhtyi hänkin nauruun,

— Ei, eikös ole erinomaista? — puheli hän yhä.

— On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?

Natasha tulistui.

— En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.

— Kas vaan! — sanoi Rostof.

— No niin, loruja kaikki tyyni, — jatkoi Natasha löperrystään. — Mutta onko Denisof hyvä? — hän kysyi.

— On.

— No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?

— Miksikäs karski? — kysyi Nikolai. — Ei, Vasjka on oivallinen mies.

— Kutsut häntä Vasjkaksi — kummallista. — Mutta onko hän oikein hyvä!

— Oikein hyvä.

— No, tule sitte pian teetä juomaan. Kaikki yhdessä.

Ja Natasha nousi varpailleen ja läksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta hymyili kuten hymyilevät vain onnelliset 15-vuotiaat tytöt. Kun Rostof tapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui hän. Hän ei tiennyt, miten kohtelisi tyttöä. Eilen he toisiaan suutelivat jälleennäkemisen ilon ensi hetkenä, mutta tänään he tunsivat, ettei niin sopinut tehdä; Nikolai tunsi, että kaikki, sekä äiti että sisaret, katsoivat häneen kysyvästi ja odottivat, miten hän käyttäytyisi tytön seurassa. Hän suuteli tätä kädelle ja sanoi te — Sonja. Mutta heidän silmänsä sanoivat molemmin puolisesti "sinä" ja suutelivat toisiansa hellästi. Tyttö pyysi katseellaan häneltä anteeksi, että hän Natashan välityksellä oli rohjennut muistuttaa hänelle lupauksesta ja kiitti samalla hänen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti häntä vapauden ehdotuksesta ja sanoi, että olkoon niin tahi näin, ei hän kuitenkaan herkeä rakastamasta häntä, sillä häntä ei voi olla rakastamatta.

— Miten kumminkin on kummallista, — sanoi Vera, valittuaan yleisen hiljaisuuden hetken, — että Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa kuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.

Veran huomautus oli oikea, kuten kaikki hänen huomautuksensa; mutta, kuten suuremmalta osalta hänen huomautuksensa, saattoi tämäkin kaikki hämille, ja eipä vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha kreivitärkin punastui kuin nuori tyttö. Kreivitär pelkäsi yhä tätä poikansa rakkautta Sonjaan, sillä se voi riistää pojalta loistavat naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja hajuvesillä valeltuna, ilmaantui saliin. Hän oli samallainen keikari kuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehiä kohtaan, ja tämä oli Rostoville aivan uutta.

II.

Palattuaan armeijasta Moskovaan, oli Nikolai Rostovia kohdeltu kotona kuin parasta poikaa, sankaria ja armasta Nikolushkaa konsanaan; sukulaiset olivat hänet ottaneet vastaan lempeänä, hauskana ja kunniallisena nuorena miehenä; ja tuttavat pitivät häntä kauniina husaariluutnanttina, sukkelana tanssijana ja yhtenä Moskovan paraista sulhaspojista.

Koko Moskova oli Rostovin tuttava; rahoja oli tänä vuonna vanhalla kreivillä riittävästi, sillä kaikki maatilat olivat pantatut ja siksi Nikolushka, ruvettuaan pitämään omaa erityistä raviratsua ja uusimuotisimpia ratsuhousuja, jollaisia ei ollut kenelläkään muilla Moskovassa, ja saappaita, joissa oli hyvin terävät kärjet ja pienet hopeakannukset, viettikin aikaansa aika hauskasti. Rostof, tultuaan kotiin tunsi mieltymystä saadessaan totuttaa itseänsä vanhoihin oloihin, joista jonkun aikaa oli ollut erossa. Hänestä näytti, että hän oli aika tavalla miehistynyt ja kasvanut. Epätoivoon joutuminen, kun ei suoriutunut uskonnon tutkinnosta, rahojen lainaaminen ajuri Gavrilalta, salaiset suukkoset Sonjalta, kaikki muistui hänen mieleensä pelkkänä lapsellisuutena, josta hän nyt oli mittaamattoman kaukana. Nyt hän oli husaariluutnantti. Hänellä oli hopeahetaleinen lyhyt husaaritakki, sotilasristi rinnassa; ja hän harjoitteli tunnettujen kokeneiden ratsastajien johdolla ratsuaan kilpa-ajoihin. Hänellä oli mielitiettynsä bulevardilla ja sen luo hän aina iltasin ajoi. Hän johti masurkkaa Arharovien tanssiaisissa, keskusteli sodasta sotamarski Kamenskin kanssa, kävi englantilaisessa klubissa ja oli veli erään neljänkymmenen vuotiaan everstin kanssa, johon Denisof oli hänet tutustuttanut.

Hänen keisari-ihailunsa oli hieman laimentunut Moskovassa. Mutta kun hän ei keisaria nähnyt eikä tullut tilaisuuteen näkemään, puhui hän usein hallitsijasta, rakkaudestaan häneen, samalla huomauttaen sivumennen, ettei vielä kaikkea ollut puhunut, että vielä oli jotakin hänen tunteissaan hallitsijaan, jotakin, jota eivät kaikki voineet ymmärtää; ja hän omaksui koko sydämmellään siihen aikaan Moskovassa yleisen tunteen, keisari Aleksanteri Pavlovitsin jumaloimisen. Keisaria kutsuttiin siihen aikaan Moskovassa "enkeli ihmisen haamussa".

Tänä lyhyenä aikana, jonka Rostof ennen armeijaan lähtöään oleskeli Moskovassa, ei hän Sonjaan erityisemmin kiintynyt, vaan päinvastoin vieraantui hänestä. Tyttö oli sangen ihana, lempeä ja silminnähtävästi tulisesti Nikolaihin rakastunut; mutta tämä eli sitä nuoruuden ajankohtaa, jolloin ihmisellä näyttää olevan niin paljon tehtävää, ettei ole aikaa sellaisia ajatella, ja nuorukainen pelkää sitoutua — hän pitää kalliina vapauttaan, joka on hänelle tarpeen monessa muussa. Kun Rostof ajatteli Sonjaa nyt Moskovassa oleskelunsa aikana, puhui hän itsekseen: "Pah, vielä tulee sellaisia paljon, paljon, ja onkin jossakin, joita en vielä tunne. Vielä ehdin kun tahdon lempimään ruveta, mutta nyt ei ole aikaa." Sitä paitsi näytti hänestä vähäsen miehuutta alentavalta olla naisten seurassa. Hän kävi tanssiaisissa ja naisseuroissa muka vastenmielisesti. Kilpa-ajot, englantilainen klubi, remuilemiset Denisovin seurassa, matkat sinne — kas se oli toista: se sopi nuorelle husaarille.

Maaliskuun alussa alkoi kreivi Ilja Andrejevitsh Rostoville kova puuha. Englantilaisessa klubissa valmistettiin päivällisiä ruhtinas Bagrationin vastaanottajaisiksi.

Yönutussaan käveli kreivi salissa, jaellen määräyksiä klubin taloudenhoitajalle ja kuuluisalle Feoktistille, englantilaisen klubin ylikokille parsasta, tuoreista kurkuista, mansikoista, vasikanpaistista ja kalasta. Kreivi oli klubin perustamisesta asti ollut sen jäsen ja vanhin. Hänelle oli klubi uskonut Bagrationin kunniaksi pidettävien juhlallisuuksien järjestämisen, sillä harva osasi niin anteliaalla kädellä ja niin vieraanvaraisesti järjestää pitoja kuin hän. Mutta erittäin sen tähden kreivi sai pidot toimekseen, että oli harvoja, jotka niiden kustantamiseksi olisivat tuhlanneet rahojaan. — Klubin kokki ja taloudenhoitaja kuuntelivat kreivin käskyjä iloisin naamoin, sillä he tiesivät, ettei kenenkään päivällisistä voinut niin paljon hyötyä kuin hänen. Päivälliset maksoivatkin muutaman tuhannen.

— Niin katsoppa vaan, ettei mykeröitä puutu kilpikonnaliemestä, tiedäthän!

— Kylmiä ruokia arvatenkin kolme? ... — kysyi kokki.

Kreivi mietti hetkisen.

— Ainakin kolme ... majoneesi yksi, — sanoi kreivi, koukistaen yhden sormistaan.

— Käskettekö siis hankkimaan suuria sterlettejä? — kysyi taloudenhoitaja.

— Eipä muu auttane, ota kun eivät helpota. Mutta veli veikkoset, olin aivan unohtaa. Eiköhän tarvita pöytään vielä toinen väliruoka? Voi isät hyvät! — Hän tarttui päähänsä. — Mutta kuka toimittaa minulle kukkia? Mitinjka! Hei Mitinjka! Riennähän, Mitinjka rakas, maatilalle, — kääntyi kreivi huoneeseen ilmestyneelle taloudenhoitajalleen, — riennä, rakkaani, maatilalle ja sano Maksimka puutarhurille, että heti järjestäisi puutarhatyötä alustalaisille. Sano, että kaikki kasvit ovat tuotavat tänne, kääriköön huopiin. Katsokoon, että täällä on kaksisataa ruukkua perjantaiksi.

Annettuaan yhä vaan uusia käskyjä, hän oli menemäisillään levähtämään kreivittären luo, mutta muisti vielä jotakin tärkeää, palasi itse, palautti kokin ja taloudenhoitajan ja alkoi taas käskeä. Kuului ovissa kevyt miehen käynti, kannusten kilinä ja punakka, verevä nuori kreivi astui huoneeseen. Nähtävästi oli hän tarpeekseen levähtänyt ja tottunut taas Moskovan rauhalliseen elämään.

— Ah, veli! Pää menee pyörälle — sanoi ukko ja hymyili aivan kuin olisi hävennyt poikaansa. — Auttaisit sinäkin! Vielähän tarvitaan laulajia. Musiikkia minulla on, mutta mustalaisia, mitäs jos hankkisi niitäkin. Te sotilaat niistä pidätte.

— Totta toisen kerran, isäseni, luulen että ruhtinas Bagration, valmistautuessaan Schöngrabenin tappeluun, puuhaili vähemmän kuin te nyt, — sanoi poika hymyillen.

Vanha kreivi oli suuttuvinaan.

— Niin, sinä, mutta koetappas.

Ja kreivi kääntyi kokkiin, joka ymmärtäväisen ja kunnioittavan näköisenä tarkkaavasti ja liehakoivasti katseli isää ja poikaa.

— Jaa-a, minkälaista nuorisoa, Feoktist? — kreivi sanoi, — nauravat meitä vanhuksia.

— Sepä se, teidän ylhäisyytenne, he vain osaavat hyvää syödä, mutta sitä kaikkea hankkimaan ja tarjoamaan, siihen heistä ei ole.

— Niin, niin, — huusi kreivi, ja temmaten poikansa molemmat kädet, jatkoi: — Kas, jopas vaan jouduit kynsiini! Ota heti reki ja parihevoset ja mene Besuhovin luo ja sano, että kreivi Ilja Andreitsh, näetkös, lähetti pyytämään teiltä mansikoita ja tuoreita ananaseja. Keneltään muulta niitä ei saa. Ellei hän itse ole kotona, niin pistäy ruhtinattarien luokse ja pyydä heiltä ja sitten, kuuletkos, aja Rasguljaihin — kyllä Ipatha kuski tietää — etsi sieltä mustalais-Iljushka, se joka silloin tanssi kreivi Orlovilla, muistatkos, valkea kasakanviitta yllä, ja retusta hänet tänne minun luokseni.

— Ja tuonko mustalaistyttöjä mukanaan? — kysyi Nikolai nauraen. — No, no!...

Samassa tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, asioihin perehtyneen, huolestuneen ja kristillisen nöyrän näköisenä, kuten aina, Anna Mihailovna. Huolimatta siitä, että Anna Mihailovna joka päivä tapasi kreivin yönutussa, kreivi kuitenkin joutui hämilleen ja pyysi anteeksi pukunsa puutteellisuutta.

— Ei mitään, kallis kreivi, — sanoi hän, nöyrästi sulkien silmänsä. — Minä kyllä pistäydyn Besuhovilla, — hän sanoi. — Pierre on saapunut ja nyt saamme kaikkea, kreivi, hänen kasvihuoneistaan. Minun tarvitsisi myös hänet tavata. Hän on minulle lähettänyt kirjeen Borikselta. Jumalan kiitos, Borja on nyt esikunnassa.

Kreivi ilostui siitä, että Anna Mihailovna otti toimittaakseen osan hänen tehtävistään ja käski valjastaa pienet vaunut.

— Sanokaa Besuhoville että hän tulisi. Minä hänet merkitsen listaan. Mitä, onko hänellä vaimo mukanaan? — hän kysyi.

Anna Mihailovna kohotti silmänsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui syvä, säälivä suru.

— Oi, ystäväni, Pierre on sangen onneton, — sanoi hän. — Jos on totta, mitä olemme kuulleet, on se kauheata. Ja voimmeko sellaista ajatellakaan, silloin kun niin iloitsimme hänen onnestaan! Ja sellainen suuri taivaallinen sielu, tuo nuori Besuhof! Niin minä sydämestäni säälin häntä ja koetanpa puolestani häntä lohduttaa.

— Mitä tämä oikein merkitsee? — kysyivät molemmat Rostovit, vanha ja nuori.

Anna Mihailovna huokasi syvään.

— Kerrotaan, että Dolohof, Maria Ivanovnan poika, — sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, — on saattanut Helenan häpeällisiin selkkauksiin. Besuhof toi hänet jälleen seurapiiriin, kutsui luokseen taloonsa Pietariin ja kas... Rouva matkusti tänne Moskovaan, ja tuo huimapää hänen jälissään, — sanoi Anna Mihailovna, tahtoen osoittaa myötätuntoisuuttaan Pierreen, mutta tahtomattaan ilmaantuvilla äänen- ja hymyn väreilyillä hän osoittikin myötätuntoisuuttaan huimapäälle, joksi kutsui Dolohovia. Sanotaan, että Pierre itse on surusta menehtyä.

— No, sanokaa kumminkin, että tulisi klubiin, — kaikki haihtuu. Niistä tulee aika kemut.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 3:ntena, kello 2:den vaiheilla jälkeen puolipäivän, 250 englantilaisen klubin jäsentä ja 50 vierasta odotti päivällisille kallista vierasta ja Itävallan sotaretken sankaria, ruhtinas Bagrationia. Ensi päivinä tiedon saavuttua Austerlitzin tappelusta joutui Moskova ymmälle. Siihen aikaan olivat venäläiset niin tottuneet voittoihin, että kun tuli tieto tappiosta, muutamat yksinkertaiset eivät uskoneet, toiset etsivät selvityksiä tuollaiselle kummalliselle tapaukselle joistakin tavattomista syistä. Englantilaisessa klubissa, jonne tavallisesti kokoontui Moskovan kerma ja henkilöt, joilla oli oikeita tietoja ja vaikutusvaltaa, ei joulukuussa, jolloin alkoi saapua turmanviestejä, puhuttu mitään sodasta ja viimeisestä tappelusta, aivan kuin kaikki yhteisestä suostumuksesta olisivat päättäneet odottaa. Henkilöt, joilla oli ollut tapana määrätä keskustelun suunta ja juoksu, eivät enää tulleet klubiin, vaan kokoontuivat toistensa luo, ja sellaisia olivat kreivi Rostoptshin, ruhtinas Juri Vladimirovitsh Dolgoruki, Valujef, kreivi Markof, ruhtinas Vjasemski. Kun he näin muodostelivat ystäväpiirejä, niin jäivät ne moskovalaiset, jotka tavallisesti puhuivat muitten mielipiteiden mukaan (niihin kuului myös Ilja Andreitsh Rostof), lyhyeksi ajaksi ilman määrättyä kantaa sotatapahtumiin nähden ja ilman opastajia. Moskovalaiset tuumivat, että jokin oli hullusti, ja että näitä huonoja viestejä oli vaikea tutkistella, ja siksipä oli parempi vaieta. Mutta jonkun ajan kuluttua, aivan kuten valamiehet astuvat ulos neuvotteluhuoneesta, niin ilmestyivät mahtavatkin, klubin äänitorvet, ja kaikki alkoivat puhua selvästi ja määrätysti. Oli keksitty syitä tuolle uskomattomalle, ennen kuulumattomalle ja mahdottomalle tapahtumalle, että venäläiset olivat hävinneet, kaikki kävi selväksi, ja Moskovan joka sopessa alettiin puhua yhtä ja samaa. Syyt olivat seuraavat: itävaltalaisten petollisuus, sotajoukon huono muonitus, puolalaisen Pshebyshefskyn ja ranskalaisen Langeronin petos, Kutusovin kykenemättömyys ja (niin hiljaisuudessa puhuttiin) hallitsijan nuoruus ja kokemattomuus, hän kun luotti kehnoihin ja mitättömiin henkilöihin. Mutta venäläiset sotajoukot olivat olleet verrattomia ja tehneet urouden ihmeitä, sen sanoivat kaikki. Sotilaat, upseerit ja kenraalit olivat sankareita. Mutta sankarien sankari oli ruhtinas Bagration, joka oli hankkinut kunniansa Schöngrabenin taistelussa ja peräytymisellään Austerlitzista, mistä hän yksin hyvässä järjestyksessä pelasti osastonsa ja koko päivän vastusti kaksi kertaa voimakkaampaa vihollista. Siihen, että Bagrationista Moskovassa tehtiin sankari, vaikutti osaltaan myös se seikka, ettei hänellä ollut mitään suhteita Moskovassa, vaan oli siellä vieras. Hänen olennossaan kuvastui sopiva määrä taistelevaa, yksinkertaista, koukutonta ja juonetonta venäläistä sotilasta, johon vielä yhdistyi Italian retken ja Suvorovin nimen muistot. Sitä paitsi tuli Kutusovin halveksuminen ja moittiminen selvemmin julki, kun Bagrationille valmistettiin erityisiä kunnianosoituksia.

"Ellei olisi ollut Bagrationia, il faudrait l'inventer"[1] — sanoi pilkkakirves Shinshin, ivallisesti mukaillen Voltairen sanoja. Kutusovista ei puhunut kukaan ja muutamat kuiskaten sättivät häntä, kutsuen hovihepakoksi ja vanhaksi ilveilijäksi.

Moskovassa kerrottiin ruhtinas Dolgorukovin sanoja: "liimaa, liimaa, niin takerrut itsekin", lohduttauduttiin tappiossa entisiä voittoja muistelemalla ja kerrottiin myös Rostoptshinin sanoja, että ranskalaisia oli innostettava taisteluun pöyhkeillä lauseparsilla, että saksalaisille piti loogillisesti näyttää ja vakuuttaa, että on vaarallisempi paeta kuin mennä eteenpäin; mutta venäläisiä täytyi vain hillitä ja kehottaa: hiljempaa! Joka taholla kertoeltiin yhä uusia ja uusia juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista urotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut viisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä. Puhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä, haavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi eteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset tuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan vaimon ja eriskummaisen isän.

III.

Maaliskuun 3:ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa suojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin, hääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat, seisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka hännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä. Puuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja solkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja klubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa saapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli leveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät liikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat tavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin piireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat — etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof. Viimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin nuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa kunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle sukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit, mutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.

Nesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka vaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä silmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta suruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri henkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli hallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.

Ikänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta rikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa pidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen. Tärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja kuunnellakseen noita huomatuimpia henkilöitä, lähestyi heitä nöyrästi kunnioittaen tuntemattomatkin. Suurimmat piirit olivat kertyneet kreivi Rostoptshinin, Valujevin ja Narishkinin ympärille. Rostoptshin kertoi, miten itävaltalaiset sotkivat paetessaan venäläiset alleen, niin että näiden oli pakko pistimillä raivata tie pakenevien keskitse.

Valujef kertoi hyvin luottamusta herättävästi, että Uvarof oli Pietarista saapunut kuulostamaan moskovalaisten mielipidettä Austerlitzista.

Kolmannessa piirissä puhui Narishkin itävaltalaisen sotaneuvoston istunnosta, missä Suvorof vastaukseksi itävaltalaisten kenraalien tyhmyyksille oli huutanut "kukkokiekaa". Shinshin, joka myös seisoi siinä, tahtoi pistää pilaksi, sanoen että Kutusof nähtävästi ei ollut voinut oppia Suvorovilta tätäkään helppoa taitoa — huutaa kukkokiekaata; mutta vanhukset katsahtivat ankarasti pilkkakirveeseen, antaen tämän tietää, että sellaisessa seurassa ja sellaisena päivänä oli sopimatonta puhua Kutusovista tällä tavoin.

Kreivi Ilja Andreitsh Rostof käveli pehmeine saappaineen huolekkaana ja hätäisenä ruokahuoneen ja vierashuoneen väliä, tervehtien kiireesti ja aivan samalla tavalla sekä arvokkaampia että vähäpätöisempiä henkilöitä, jotka hän kaikki tunsi. Aina vähän päästä etsi hän silmillään nuorta poikaansa ja katsoi häneen iloisesti silmää iskien. Nuori Rostof seisoi ikkunan luona Dolohovin seurassa, jonka oli tullut äskettäin tuntemaan ja jonka ystävyyttä piti suuressa arvossa. Vanha kreivi meni heidän luokseen ja puristi Dolohovin kättä.

— Ole hyvä ja tule luokseni, olethan poikani tuttava ... yhdessä olette urotöitäkin tehneet... Kah! Vasili Ignatitsh ... terve, vanha veikko, — sanoi hän kääntyen ohikulkevaan vanhukseen, mutta ei ehtinyt vielä lopettaa tervehdystään, kun salissa kaikki sähähti, ja luo kiiruhtava palvelija hämmästyksissään lausui: — Hän on tullut!

Kellot kilisivät: vanhimmat riensivät vastaan: eri huoneisiin hajautuneet vieraat kerääntyivät yhteen kasaan kuin puitu ruis lapiossa. Yhteen kasaan he jäivätkin ja pysähtyivät odottamaan suuren vierashuoneen salin ovelle.

Etehisen ovella näkyi Bagration lakitta ja miekatta, jotka hän, klubissa vallitsevan tavan mukaan, oli jättänyt ovenvartijalle. Hänellä ei nyt ollut nahkareunaista lippulakkia eikä kasakkapiiskaa olalla, jollaisena Rostof oli hänet nähnyt Austerlitzin taistelun edellisenä yönä, vaan oli hänellä yllään uusi tiukka virkapuku, jossa oli venäläisiä ja ulkomaalaisia ritarimerkkejä ja yrjönristi vasemmalla puolen rintaa. Hän oli nähtävästi juuri vähää ennen tuloaan leikkuuttanut tukkansa ja ajattanut poskipartansa, mikä muutos ei suinkaan ollut eduksi hänen ulkomuodolleen. Hänen kasvoissaan oli jotakin naivin juhlallista, joka saattoi ne, noiden jäykkien, miehekkäiden piirteiden yhteydessä, vivahtamaan hieman koomillisiltakin. Bekleshof ja Fjeodor Petrovitsh Uvarof, jotka olivat saapuneet hänen seurassaan, pysähtyivät ovelle, toivoen että hän arvokkaimpana vieraana astuisi edellä. Bagration hämmentyi kun ei tahtonut käyttää hyväkseen heidän kohteliaisuuttaan; siinä syntyi ovella seisaus ja kumminkin vihdoin kävi Bagration edellä. Hän kulki tietämättä minne panisi kätensä, arkaillen ja kömpelönä vastaanottosalin parkettilattialla: tottuneemmin ja vapaammin hän olisi käynyt kynnetyllä pellolla kuulatuiskussa, kuten kävikin Kurskin rykmentin edessä Schöngrabenissa. Vanhimmat kohtasivat hänet ensimäisellä ovella ja lausuttuaan hänelle muutamin sanoin, miten ovat iloisia nähdessään niin korkean vieraan, ja odottamattakaan vastausta he ikäänkuin hänet valloitettuaan ympäröivät hänet ja veivät vierashuoneeseen. Vierashuoneen ovesta oli mahdoton päästä tungettelevilta jäseniltä ja vierailta, jotka sulloivat toisiaan ja koettivat toistensa olkapäiden yli tarkastella Bagrationia kuin harvinaista petoa. Kreivi Ilja Andrejevitsh muita tarmokkaammin tungeskellen ja kehoitellen: "päästä, mon cher, päästä, päästä", sai joukon hajoamaan, vei vieraat saliin ja asetti istumaan keskimäiselle sohvalle. Pomot, klubin kunnioitetuimmat jäsenet, saarsivat vastatulleet. Kreivi Ilja Andrejevitsh, taas tunkien joukon läpi, läksi vierashuoneesta ja palasi hetken päästä toisen vanhimman avustamana kantaen suurta hopeaista kulhoa, jonka tarjosi ruhtinas Bagrationille. Kulho sisälsi sankarin kunniaksi sepitettyjä, painettuja runoja. Bagration, nähtyään kulhon, katsahti hämmästyneenä ympärilleen aivan kuin apua etsien. Mutta kaikkien silmissä näkyi vaatimus, että hän itse nöyrtyisi ottamaan. Tuntien olevansa heidän vallassaan, otti Bagration päättävästi molemmin käsin kulhon ja katsahti vihaisesti ja nuhtelevasti tarjoavaan kreiviin. Jokunen otti palvelemaan kerkeänä vadin Bagrationin käsistä (tämä näytti muuten aikovan pitää sitä näin iltaan asti ja mennä se käsissä vielä pöytäänkin) ja käänsi hänen huomionsa runoon. Bagration mumisi jotakin: "No, kyllä luen", ja luoden väsyneet silmänsä paperiin, alkoi lukea kiintyneen ja vakavan näköisenä. Sepittäjä otti itse runon ja alkoi lukea. Ruhtinas Bagration taivutti päänsä ja kuunteli.

"Ain Aleksanterille työs
Tuo mainetta, Tiituksen valtaa varjoo,
Oot peljättävä päällikkö, mies lauha myös
Maassas, Caesar, missä luoti turman tarjoo.
Niin, Napoleon onnekas,
Kun tuta saat, mi mies on Bagration, kas,
Et tohdi Venäjän sä vastaan sankareita"...

Mutta lukija ei ollut vielä lausunut runoaan loppuun, kun suuriääninen hovikyökkimestari julisti: "Ateria on valmis!" Ovi avautui ja ruokahuoneesta kajahti marssi: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u, riemuitse sä Venään urho", ja kreivi Ilja Andrejevitsh, katsahdettuaan syrin karin sepittäjään, joka yhä luki runoaan, kumarsi syvään Bagrationille. Kaikki nousivat, tuntien että päivällinen oli runoja tärkeämpi, ja taas kävi Bagration muiden edellä pöytään. Ensimäiselle sijalle, kahden Aleksanterin — Bekleshovin ja Narishkinin väliin asetettiin Bagration, ja tällä oli merkitystä hallitsijan nimeen nähden. 300 ihmistä sijoitettiin ruokahuoneeseen viran ja arvon mukaan, niin että se joka oli hiemankin arvokkaampi, pääsi lähemmäksi kunniavierasta: aivan yhtä luonnonmukaisesti kuin vesi virtaa alemmaksi, missä on alavampaa paikkaa.

Juuri vähän ennen päivällistä esitti kreivi Ilja Andrejevitsh ruhtinaalle poikansa. Bagration, tuntien hänet, sanoi muutamia tolkuttomia, typeriä sanoja, kuten olivat kaikki hänen sanansa tuona päivänä. Kreivi Ilja Andrejevitsh katseli iloisen ylpeästi ympärillä oleviin sillä aikaa kuin Bagration puhui hänen poikansa kanssa.

Nikolai Rostof Denisovin ja uuden tuttavansa Dolohovin kera istui melkein keskessä. Heitä vastapäätä istui Pierre ja hänen rinnallaan ruhtinas Nesvitski. Kreivi Ilja Andrejevitsh ynnä muut vanhimmat istuivat vastapäätä Bagrationia. Kreivi kestitsi ruhtinasta, personoiden itseensä kaiken moskovalaisen hyvänsuopuuden.

Hänen vaivannäkönsä eivät olleet hukkaan menneet. Hänen paastopäivällisensä, joissa sentään oli tarjolla liharuokaakin, olivat suurenmoiset, mutta ei hän kuitenkaan voinut pysyä täysin tyynenä niiden loppuun asti. Hän iski silmää hovimestarille, jakeli kuiskaten käskyjä palvelijoille eikä odottanut rauhallisena jokaista uutta, hänelle tuttua ruokalajia. Kaikki oli oivallista. Kun tultiin toiseen ruokalajiin, jona oli jättiläiskokoinen sterletti, (jonka nähdessään Ilja Andrejevitsh punehtui ilosta ja kainoudesta), alkoivat jo palvelijat paukahutella tulppia ja kaataa maljoihin samppanjaa. Kalan jälkeen, joka oli herättänyt jonkun verran ihmettelyä, kreivi Ilja Andrejevitsh vaihtoi silmäyksen toisten vanhinten kanssa. "Paljon tulee juhlamaljoja, on aika alkaa!" hän kuiskasi, otti maljan käsiinsä ja nousi. Kaikki vaikenivat, odottaen mitä hän sanoisi.

— Keisarimme malja! — huusi hän ja samalla kostuttivat hänen hyvänsävyisiä silmiään ilon ja ihastuksen kyyneleet. Silloin alettiin soittaa: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u." Kaikki nousivat paikoiltaan ja huusivat "eläköön!" ja Bagration huusi "eläköön!" samallaisella äänellä kun oli huutanut Schöngrabenin luona. Nuoren Rostovin riemastunut ääni kaikui kaikkia noita 300 ääntä mahtavampana. Hän oli vähällä itkeä. "Keisarimme malja, — hän huusi, — eläköön!" Juotuaan siemauksella maljansa pohjaan, heitti hän sen lattiaan. Moni seurasi esimerkkiä. Ja kauvan jatkui jyriseviä huutoja. Kun äänet vaikenivat, keräsivät palvelijat rikotut lasit ja kaikki istuutuivat, hymyilivät äskeiselle huudolleen ja tulivat puheliaiksi. Kreivi Ilja Andrejevitsh nousi taas, vilkaisi muistilappuunsa lautasen vieressä ja esitti venäläisten viime kamppailun sankarin, ruhtinas Pjotr Ivanovitsh Bagrationin maljan. Taas kostuivat kreivin siniset silmät. "Eläköön!" huusivat taas 300:n vieraat äänet, ja soiton sijasta alkoi kuulua Pavel Ivanovitsh Kutusovin sepittämä kantaatti laulajien esittämänä:

"Turhat kaikki esteet meille,
Urhous on voittoin tie,
Meidän Bagrationeille
Tyhjää viholliset lie j.n.e."

Tuskin olivat laulajat lopettaneet, kun seurasi uusia ja uusia maljoja, joita esitettäessä kreivi Ilja Andrejevitsh yhä enemmän heltyi, ja yhä enemmän särettiin juoma-astioita ja yhä enemmän huudettiin. Juotiin Bekleshovin, Narishkinin, Uvarovin, Dolgorukovin, Apraksinin, Valujevin malja kaikkien klubin jäsenten ja erittäin sen vanhinten maljat, kaikkien klubin vieraiden maljat, pitojen järjestäjän malja ja vihdoin erityisesti päivällisten toimeenpanijan kreivi Ilja Andrejevitshin malja. Ja tätä juodessa otti kreivi nenäliinan ja peittäen sillä kasvonsa pyrskähti ääneen itkemään.

IV.

Pierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon ja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin suuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään räpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät tuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli jotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.

Tämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus Moskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten hänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella halpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille kirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen vaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle itselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin eikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään istuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi Dolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois. Tahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen suhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä sanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi koskenut hänen vaimoansa. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof, joka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut Pietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen aikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä tullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja lainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli hymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui heidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut hänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan saapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.

"Niin, Dolohof on hyvin kaunis", — ajatteli Pierre, — "tunnen hänet. Olisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja nauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja holhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi hänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi totta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta enkä voi sitä uskoa." Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat toisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut poliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän haastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla ajomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre katsoi häneen. "Niin, hän on riitapukari", — Pierre ajatteli, — "hän ei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä pelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä", — ajatteli Pierre, ja tätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri Pierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli iloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas husaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin katsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä kummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja alituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti Pierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti siviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi sentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä sieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen tervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre ajatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.

— Mitäs te? — huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti häneen katsoen. — Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!

Pierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes kaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti hymyillen.

— Mutta minäpä en teitä tuntenut, — hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt siitä välittänyt, hän huusi "eläköön!"

— Miksikäs et uudista tuttavuutta, — sanoi Dolohof Rostoville.

— Välipä hänen, hupsun, — Rostof sanoi.

— Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, — sanoi Denisof.

Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan. Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.

— No, nyt kauniiden naisten malja, — sanoi Dolohof, ja vakavana mutta suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.

— Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin, — sanoi hän.

Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia, asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana. Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.

— Rohjetkaappas ottaa! — kirkasi hän.

Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä, kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja kiireesti Besuhoviin.

— Tyyntykää, riittää, mitä te? — kuiskasivat pelästyneet äänet.

Dolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen, ikäänkuin olisi sanonut: "Kas tästä minä pidän."

— En anna, — sanoi hän painokkaasti.

Kalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.

— Te ... te ... olette heittiö!... Vaadin teidät tilille, — hän lausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat, tunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli kiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti ratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen kanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän asiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli atrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa kaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja Denisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja laulajia.

— Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, — sanoi Dolohof jättäessään Rostovia hyvästi klubin rappusilla.

— Ja oletteko rauhallinen? — Rostof kysyi.

Dolohof pysähtyi.

— Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko salaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja helliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan tappaa, olet — hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs vakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin mahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle usein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi, kumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa sinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen minäkin. Huomiseen, rakkaani!

Seuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat Sokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja Rostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään mietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen riutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään nukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan kuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin, jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa. — "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", — arveli Pierre. — "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä, pakenisin, vetäytyisin jonnekin", — pälkähti hänelle päähän. Mutta juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia, kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"

Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.

— En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, — sanoi hän aralla äänellä, — enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä, perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen, ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa vertaan sen tähden... Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te kiivastuitte...

— Oh niin, hirveän tyhmästi ... — Pierre sanoi.

— Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta, mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat anteeksipyyntöönne, — sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että asiasta vielä tulisi täysi tosi). — Tiedätte, kreivi, paljon jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin. Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen...

— Ei, mitä tässä on puhumista! — sanoi Pierre, — olkoon... Onkos siis valmiina? — hän lisäsi. — Sanokaa minulle vain, minne on mentävä ja minne ammuttava? — sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.

Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.

— Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, — puheli hän.

— Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, — sanoi Dolohof Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni myös määrätylle paikalle.

Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat, Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat, jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.

V.

— No, aletaan! — sanoi Dolohof.

— Kuinkas muuten, — sanoi Pierre yhä hymyillen.

Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään, riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa. Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:

— Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa toisianne lähestyä.

— Yks'! Kaks'! Kolme! ... kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi syrjään.

Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti. Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla, loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.

Sanottaissa kolme alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan, sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa. Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi hänen luokseen ja sanoi jotakin.

— E ... e ... ei, — lausui Dolohof hampaidensa välistä — ei, ei ole päätetty, — ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.

— Olkaa niin ... — alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa loppuun ... — olkaa hyvä, — lausui hän väkisten.

Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi: "rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä, kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat, vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.

— Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla — sanoi Nesvitski.

— Suojelkaa! — huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää kestää.

Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja Dolohovin häijyn huudon.

— Ohi! — kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot maahan päin.

Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:

— Tyhmästi ... tyhmästi! Kuolema ... vale ... hän toisteli, otsaansa rypistellen.

Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.

Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta Dolohovia.

Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään, tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän autuaallinen ilme.

— No, mitä? Miten on laitasi? — Rostof kysyi.

— Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, — sanoi Dolohof katkonaisella äänellä. — Missä olemme? Olemme Moskovassa, kyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin... Hän ei kestä tätä. Hän ei kestä...

— Kuka? — kysyi Rostof.

— Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, — ja Dolohof pyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.

Kun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa äitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen valmistamaan.

Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa luona ja oli mitä hellin poika ja veli.

VI.

Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään. Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen, siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.

Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden, ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä, samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä, semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.

— Mitä siis on tapahtunut? — kysyi hän itseltään.

— Tapoin rakastajan, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? — Siksi, että sinä olet mennyt hänen kanssaan naimisiin, — sanoi sisäinen ääni.

— Mutta missä suhteessa olen syyllinen? — hän kysyi. — Siinä, että otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet. — Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät sanat: "Je vous aime".[2] Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, — ajatteli hän, — tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."

Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui. Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa, miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa, joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin, hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.

"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", — hän ajatteli; — "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin, etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.

"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta; tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä, että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan minusta lapsia tule."

Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö ... mene ja koeta itse ... allez vous promener", niin oli hänellä tapa puhua. Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää, miksikä hän ei häntä rakastanut. — Niin, en ole koskaan häntä rakastanut, — puheli Pierre itsekseen; — minä tiesin, että hän on irstas nainen, — Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut sittenkään sitä uskoa. — Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta teeskennellen vastaten katumukseeni!

Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän pureskeli itse surunsa.

— Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, — puheli hän itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin hänelle tuon: "Je vous aime", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin kuin valetta, — puheli hän taas. — Minä olen syypää ja olen velvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah, kaikki on roskaa, — hän ajatteli, — sekä häväisty nimi että kunnia, kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.

Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että he sanoivat hänen olevan kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin, jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken. Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys iäisyyteen verraten?

Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "Je vous aime?" hän yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "Mais que diable allait-il faire dans cette galere?"[3] ja hän naurahti: itseään hän nauroi.

Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan hänestä ainiaaksi erota.

Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.

Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä muistamaan, missä hän oli.

— Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, — sanoi kamaripalvelija.

Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun, hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa en diademe ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä, korvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin koetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja mahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut, katseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan poistumista.

— Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, — sanoi hän ankarasti.

— Minä? Mitäkö minä? — sanoi Pierre.

— Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli? Mitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.

Pierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut vastata.

— Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. — Te uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... — Helena naurahti, — että Dolohof on rakastajani. — Hän puhui ranskaksi, törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! — No, mitä osoititte sillä? Mitä osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, que vous êtes un sot, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden takia, — Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, — joka on kaikin puolin teitä parempi...

— Hm... Hm... — mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.

— Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?... Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.

— Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, — kirisi Pierre käheästi.

— Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi itselleen rakastelijoita (des amants), mutta minä en niin tehnyt, — hän sanoi.

Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.

— Meidän on parempi erota, — sanoi hän katkonaisesti.

— Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. — Helena sanoi...

— Erota, kas millä peljätti!

Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.

— Tapan sinut! — kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka painoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä kohden ja huitasi häntä levyllä.

Helenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi syrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja ihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan kädet ojossa, kirkaisi: "Ulos!!" niin hirvittävällä äänellä, että koko talossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi tehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.

Viikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien isovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat suurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.

VII.

Kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto Austerlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta kaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista etsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi joutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen, että he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet hänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai kuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan itsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon Austerlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja epämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut pakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä järjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta tiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui Kutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein kohtalosta.

"Nähteni kaatui poikanne, — kirjoitti Kutusof, — lippu kädessä rykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina. Minun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko hän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä, vaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi mainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut minulle toi."

Vanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan työhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan aamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja arkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.

Kun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen luokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten tavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.

— Ab! Ruhtinatar Maria! — sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen keskusteluun.)

Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön kuolema.

— Mon père! André![4] — sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla, että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä nyyhkyttäen.

— Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten. Kutusof kirjoittaa, — kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä huudollaan karkottaa ruhtinattaren, — kaatunut!

Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea, mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä. Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen, tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa suonikasta kaulaansa.

— Mon père, — hän sanoi. — Älkää kääntykö minusta, itkekäämme yhdessä.

— Konnat, ilkiöt! — huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. — Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!

Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä, jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan. "Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako, ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" — hän mietiskeli.

— Mon père, sanokaa minulle, miten se oli? — kysyi hän kyynelten lomasta.

— Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria! Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.

Kun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä ääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan katseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi, etteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat syvälle — itseensä — johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka hänessä kehittyi.

— Marie, — sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen taapäin, anna tänne kätesi.

Hän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä hymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista onnea kuvaten, koholleen.

Ruhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa kälynsä hameen poimuihin.

— No, no — kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö, Maria, minä aina rakastan häntä, — sanoi Lisa, katsellen loistavin, onnellisin silmin natoaan.

Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.

— Mikä sinun on, Masha?

— Ei mikään ... alkoi vaan tulla niin ikävä ... ikävä Andreita, — hän lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.

Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään, mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme, ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin, itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.

— Onko saatu jotain tietoja Andreilta? — hän sanoi.

— Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on huolissaan, ja minuakin kauhistaa.

— Ei siis mitään?

— Ei mitään, — sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki sanomaa hänen palaamisestaan.

VIII.

Ma bonne amie, — sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti yleistä surua.

— Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka — kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal.[5]

— Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, — sanoi ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä luo.

— Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? — sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)

— Niin tosiaan, — yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, — kenties on paras. Minä menen. Courage, mon ange![6] — Hän suuteli Lisaa ja oli menemäisillään huoneesta.