Väärä kuponki

VÄÄRÄ KUPONKI

Kirj.

Leo Tolstoi

Tolstoi jälkeenjääneitä teoksia, suomentanut

Arvid Järnefelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

Ensimäinen osa.

I.

Fedor Mihailovitsh Smokovnikov, rahatoimikamarin esimies, oli lahjomattoman rehellinen mies, ja itsekin siitä ylpeä. Hän oli mielipiteiltään pessimistinen liberaali; hän ei ollut pelkkä vapaa-ajattelija, vaan eipä voinut edes kärsiä minkäänlaista uskonnollisuuden ilmausta, pitäen sellaista taikauskon jätteinä. Fedor Mihailovitsh palasi virastostaan perin pahalla tuulella… Kuvernööri oli hänelle lähettänyt sangen typerän kirjelmän, josta saattoi tulla siihen johtopäätökseen, että Fedor Mihailovitsh olisi menetellyt epärehellisesti. Fedor Mihailovitsh oli sentähden kovin suutuksissaan ja istui heti kirjoittamaan sukkelaa ja pisteliästä vastausta.

Kotona tuntui kuin olisi kaikki tehnyt hänelle kiusaa.

Kello oli jo viittä vaille 5. Hän oli toivonut saavansa kohta syödä, mutta päivällinen yhä viipyi. Fedor Mihailovitsh paiskasi ruokasalin oven kiinni ja palasi työhuoneeseensa. Joku koputti ovelle. "Mikä hitto ne vielä tänne ajaa", ajatteli hän ja huusi: "Kuka siellä?"

Huoneeseen astui 5:nnen luokan lyseolainen, Fedor Mihailovitshin 15-ikäinen poika.

— Mitä asiaa?

— Tänään on ensimäinen päivä.

— Mitä? Rahaako?

Pojan oli tapana saada isältä kuun ensimäisenä päivänä kolme ruplaa palkkaa huvituksia varten. Fedor Mihailovitsh synkistyi, veti poveltaan lompakon, ja haki esille kupongin, joka oli määrältään 2 ruplaa 50 kopekkaa, sitten otti taskustaan kukkaron ja pani lisäksi 50 kopekkaa hopearahassa. Poika ei puhunut mitään eikä ottanut rahoja.

— Isä, voisinko saada edeltäpäin?

— Mitä-ä?

— En pyytäisi, mutta olen antanut kunniasanan, että maksan velkani. Rehellisenä ihmisenä minun täytyy, minä en voi, pitää saada vielä kolme ruplaa, lupaan olla enää pyytämättä, tai en pyytämättäkään, mutta lyhyesti — minä pyydän sinua, isä.

— Johan sanoin.

— Mutta isä hyvä, tämän ainoan kerran.

— Sinulle annetaan kuukausittain kokonaista kolme ruplaa, ja sekään ei riitä! Tuossa iässä minulle ei annettu 50:kään kopekkaa.

— Nykyään kaikki toverini saavat enemmän. Petrov, Ivanitskij saavat kumpikin 50 ruplaa.

— Mutta minä sanon sinulle, että jos noin käyttäydyt, niin sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit.

— Kuulee sen vähemmälläkin. Ette milloinkaan voi ajatella minun kannaltani. Itse teette minut roistoksi. Hyvä on teidän puhua.

— Mars tiehesi, kuhnus. Ulos! — Fedor Mihailovitsh kimmahti tuoliltaan ja hyökkäsi poikaansa kohden. — Ulos! Vitsaa minä sinulle annan!

Poika säikähti ja vihastui, vihastui kuitenkin enemmän kuin säikähti. Pää kumarassa hän meni nopeasti ovelle. Fedor Mihailovitsh ei tahtonut lyödä häntä, mutta oli vihastaan hyvillään ja huusi vielä kauan haukkumasanoja pojan jälkeen.

Kun palvelija tuli sanomaan, että päivällinen oli valmis, Fedor
Mihailovitsh nousi.

— Vihdoinkin, — sanoi hän, — ei ole enää ruokahaluakaan!

Ja meni synkkänä päivälliselle.

Pöydän ääressä rupesi hänen vaimonsa jotain sanomaan hänelle, mutta mies ärjäsi niin lyhyen vastauksen, että vaimo meni kohta mykäksi. Poika ei nostanut katsettaan lautasesta eikä puhunut sanaakaan. Äänettöminä aterioitiin, äänettöminä noustiin pöydästä ja äänettöminä erottiin.

Päivällisen jälkeen palasi lyseolainen huoneeseensa, otti taskustaan kupongin ja hopearahan ja viskasi pöydälle, sitten riisui koulutakkinsa ja veti ylleen kotinutun. Hän rupesi aluksi lukemaan risaista latinan kielioppiaan, mutta sitten sulki oven lukkoon, pyyhkäsi kädellään rahat pöytälaatikkoon, otti sieltä savukkeen kuoret, täytti yhden tupakalla, tukki pumpulilla ja alkoi polttaa.

Kieliopin ja vihkojen parissa hän vietti kaikkiaan pari tuntia, mitään päähänsä saamatta, sitten alkoi kävellä edestakaisin huoneensa lattialla, yhä muistellen kohtausta isän kanssa. Muisti kaikki isän haukkumasanat ja erittäinkin hänen vihaiset kasvonsa. "Kuhnus, tarvitsisit vitsaa." Ja mitä kauemmin muisteli, sitä enemmän harmitti isä. "Sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit", muisti hän isän sanoneen. Ja miksi ei roistoksi tulisikaan, kun sillä tavalla… Isä on unohtanut, millainen hän itse oli nuorena. Ja olenko minä mitään rikosta tehnyt? Menin teatteriin, ei ollut rahaa, lainasin Petja Grushetskiltä. Oliko siinä mitään pahaa? Toinen olisi kuunnellut asiani, olisi kysellyt, mutta tuo ei osaa muuta kuin haukkua ja ajatella itseään. Annas kun siltä itseltä jotakin puuttuu, kyllä nostaa semmoisen melun, että koko talo kaikuu, mutta minä olen roisto. Ei, vaikka hän on isäni, minä en pidä hänestä. Sanokoot muut mitä tahansa, minä en pidä.

Palvelija koputti ovelle ja antoi kirjeen.

— Tuoja vaatii vastausta.

Kirjeessä oli näin: "Jo kolmannen kerran pyydän sinua palauttamaan minulle lainaamasi 6 ruplaa, mutta sinä väistelet. Niin ei menettele rehellinen ihminen. Pyydän viipymättä lähettämään kirjeentuojan mukana. Tarvitsen itse välttämättömästi. Etkö todellakaan voi saada? Sinua — riippuen siitä maksatko vai olet maksamatta — ylenkatsova tai kunnioittava toverisi, Grushetski."

"Senkin sika. Ei voi muka odottaa. Pitänee tästä vielä koettaa"…

Mitja meni äitinsä puheille. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Äiti oli hyvänluontoinen eikä osannut kieltää. Olisi ehkä antanutkin, mutta oli nyt hädissään nuoremman poikansa, 2-vuotiaan Petjan sairaudesta. Hän suuttui Mitjalle, kun tämä melusi tullessaan, ja kielsi jyrkästi.

Mitja murahteli jotain itsekseen ovessa. Silloin äidin kävi häntä sääliksi, ja äiti palautti hänet.

— Odotahan, Mitja, — sanoi äiti. — Minulla ei ole tällä hetkellä, mutta huomenna saat.

Mitjassa kiehahteli yhä vielä viha isää kohtaan.

— Mitä huomisesta, kun tänään tarvitsen. Tiedä siis, että menen toverin luo.

Hän läksi ulos, paiskaten oven jälkeensä.

"Ei auta muu. Kyllä se poika osaa neuvoa minne kello pantataan", ajatteli Mitja, kelloaan liivin taskusta tunnustellen.

Mitja otti laatikosta kupongin ja hopearahan, pani päällystakin yllensä ja meni toverinsa Mahinin luo.

II.

Mahin oli lyseolainen, jolla oli jo viikset. Hän pelasi korttia, hänellä oli naistuttava ja aina rahaa. Asui tätinsä luona. Mitja tiesi hyvin, ettei Mahin ollut mikään hyvä poika, mutta toveriseurassa alistui kuitenkin aina hänen tahtoonsa. Mahin oli kotona, menossa teatteriin. Hänen siivottomassa huoneessaan oli hyvänhajuisen saippuan ja eau de colognen tuoksua.

— Se on paha paikka, — sanoi Mahin, kun Mitja oli hänelle kertonut surunsa, näyttänyt kupongin ja hopearahan ja sanonut tarvitsevansa 9 ruplaa. — Saahan kellon pantata, mutta on parempiakin keinoja, — sanoi Mahin, vilkuttaen toista silmäänsä.

— Mitä parempia?

— Asia on sangen yksinkertainen. — Mahin otti kupongin käteensä. —
Iskeä ykkönen tuohon 2:50:n eteen, silloin saamme 12:50.

— Onko niitä sellaisiakin kuponkeja?

— Tietysti. Entä 1000 ruplan arvopapereissa. Sitäpaitsi olen yhden sellaisen saanut kerran menemäänkin.

- Älä hiidessä.

— No, mitä sanot, isketäänkö? — kysyi Mahin, kynä jo kädessä ja suoristaen kuponkia vasemman kätensä sormilla.

— Mutta eiköhän se ole väärin!

— Ja mitä joutavia!

"Todellakin", ajatteli Mitja muistaen taas isänsä haukkumasanan: roisto. "Tulkoonkin minusta roisto." Hän katsahti Mahinia silmiin. Mahin katsoi häneen rauhallisesti hymyillen. — Iskenkö?

— Iske.

Mahin piirsi huolellisesti ykkösen kuponkiin.

— Nyt ei muuta kuin mennään myymälään. Tuolla nurkkatalossa on valokuvatarpeiden kauppa. Satun juuri tarvitsemaan kehyksiä tähän valokuvaan. — Hän veti esille valokuvan suurisilmäisestä neitosesta, jolla oli tavattoman tuuhea tukka ja oivallinen vartalo.

— Mitä sanot siitä henttusesta? Hä?

— Kyllä, kyllä. Mutta miten…

— Hyvin yksinkertaisesti. Tulehan nyt vain.

Mahin pukeutui ja he menivät yhdessä kadulle.

III.

Valokuvatarpeiden myymälän ovessa soi kello. Sisään tuli kaksi lukiolaista, jääden katselemaan huoneen hyllyjä, sinne tänne aseteltuja valokuvatarpeita ja tiskillä olevia lasikaappeja. Perimmäisestä ovesta esiintyi rumanlainen, hyväntahtoisen näköinen nainen, asettui tiskin taa ja kysyi mitä herrat halusivat.

— Olisiko jotain kauniita kehyksiä, rouva?

— Minkä hintaisia saisi olla? — kysyi nainen. Ranteissa oli hänellä puolikämmeneen ylettyvät villasuojukset ja nopeasti ja sukkelasti hän rupesi selailemaan monenmuotoisia kehyksiä nivelistä turvonneilla sormillaan. — Nuo on 50 kopekan hintaiset, mutta nämä ovat kalliimpia. Tuossa on sievä, uudenmuotoinen, rupla kaksikymmentä.

— Antakaapa se. Mutta ettekö huojista? Eikö saisi ruplasta?

— Meillä ei tingitä, — sanoi myyjätär arvokkaasti.

— No, olkoon menneeksi, — sanoi Mahin asettaen kehykset tiskin lasikannelle. — Antakaa kehykset ja mitä tulee takaisin, mutta pian, muuten myöhästymme teatterista.

— Vielä sinne ehtii, — sanoi myyjätär, ja alkoi lyhytnäköisillä silmillään tarkastella kuponkia.

— Tuo tulee mainiosti sopimaan, vai mitä arvelet? — sanoi Mahin Mitjan puoleen kääntyen.

— Eikö herroilla sattuisi olemaan toisia rahoja? — sanoi nyt myyjätär.

— Sepä se onkin, ettei satu. Isä minulle antoi nuo, ja pitäähän ne saada jossain vaihetetuksi.

— Eikö todellakaan olisi 20 ruplan seteliä?

— On 50 kopekkaa. Mikä teitä oikeastaan arveluttaa? Ette suinkaan voi otaksua meidän tyrkyttävän teille vääriä rahoja?

— Enhän toki…

— Antakaa siis takaisin, kyllä me muuallakin vaihetamme.

— Miten paljon teille onkaan tuleva?

— Kaiketi yksitoista ja vähän päälle.

Myyjätär teki laskelmansa nappuloilla, avasi kassansa, otti sieltä 10-ruplan paperirahan, ja kilisteltyään vaihtorahoja sormillaan, keräsi sieltä vielä hopeaa ja vaskea ruplan 20 kopekan edestä.

— Olkaa hyvä, pankaa kehykset paperiin, — sanoi Mahin, kiirehtimättä ottaen rahat.

— Heti paikalla. — Myyjätär kääri ostoksen paperiin ja sitoi pulikalle.

Mitja voi hengittää vasta kuultuaan ovikellon kilahtavan heidän jälkeensä ja jälleen kadulle päästyä.

— Siinä on nyt sinulle 10 ruplaa, mutta anna loput minulle.
Kyllä maksan takaisin. Ja Mahin meni teatteriin. Mitja taas meni
Grushetskille ja suoritti hänelle velkansa.

IV.

Tunnin kuluttua poikain käynnin jälkeen tuli myymälän isäntä kotiin ja rupesi laskemaan kassaan kertyneitä rahoja.

— Voi sinua pöllöä! Voi emäpöllöä! — huusi hän vaimolleen, nähtyään kupongin ja heti huomattuaan sen väärennetyksi. — Ja miksi pitääkin sinun vastaanottaa kuponkeja!

— Olen sinun itsesikin nähnyt niitä ottavan, vieläpä juuri 12-ruplaisia, — sanoi vaimo häpeissään, mielipahoillaan ja itkuun valmiina. — En voi ymmärtää, kuinka niiden onnistui petkuttaa minut, — valitteli hän, — lyseolaisia olivat. Niin hyvännäköinen nuori mies, niin hieno…

— Tarhapöllö, — haukkui mies yhä rahoja laskiessaan. — Minä voin vastaanottaa kuponkeja, koska tiedän mitä niihin on kirjoitettu. Mutta sinä näyt vanhoilla päivilläsi vain lyseolaisten naamoja tarkastelevan.

Tämä oli jo liikaa rouvalle ja hän suuttui.

— Sinä olet niinkuin kaikki miehet. Toisia olet valmis tuomitsemaan, mutta kun itse kadotat korttipelissä 54 raplaa, niin se ei tee mitään.

— Minä olen toinen asia.

— En viitsi puhua kanssasi, — sanoi vaimo, meni omaan huoneeseensa ja alkoi muistella, kuinka hänen kotolaisensa eivät olisi mitenkään antaneet häntä tälle hänen miehelleen, jonka säätyä katsoivat paljoa alhaisemmaksi, ja kuinka hän oli yksin saanut taistella sukua vastaan, — muisteli lapsivainajaansa, miehen välinpitämättömyyttä tähän hukkaan, ja mies inhotti häntä nyt siihen määrään, että hän tuli ajatelleeksi, kuinka hyvä sentään olisi, jos se kuolisi. Mutta näin ajateltuansa hän säikähti tunteitansa ja läksi kiireimmän kautta kotoaan. Kun hänen miehensä palasi sisähuoneisiin, ei vaimoa enää ollut kotona. Odottamatta miestään hän oli yksin lähtenyt heidän tuttavansa ranskankielen opettajan luo, joka oli kutsunut luoksensa iltaa viettämään.

V.

Venäläispuolalaisen ranskankielenopettajan luona juotiin juhlateetä torttujen kanssa, ja sitten istuttiin korttipöytien ääreen skruuvia pelaamaan.

Valokuvatarpeiden kauppiaan rouva istui pöytään isännän, upseerin ja vanhan, kuuron rouvan pelitoverina. Vanhalla rouvalla oli peruukki päässä, hän oli musiikkikaupan omistajan rouva, ja oli taitava ja halukas kortinpelaaja. Kortit sopivat myöskin sangen hyvin valokuvatarpeiden kauppiaan rouvalle. Hänellä oli kaksi kertaa tilaisuus määrätä slammi. Viereen oli asetettuna pikku lautanen viinirypäleitä ja päärynöitä, ja hän tunsi olonsa hilpeän iloiseksi.

— Missäs Eugen Mihailovitsh viipyy? — kysyi emäntä toisesta pöydästä, — kirjoittakaamme hänet viidenneksi.

— Varmaan on laskuihinsa vajonnut, — sanoi Eugen Mihailovitshin rouva, — siellä on paraillaan kysymyksessä muonavarojen ja halkojen osto.

Ja muistettuaan kahakan miehensä kanssa hän tuli totiseksi ja hänen villasuojuksiin puoleksi peitetyt kätensä vapisivat vihasta.

— Siinäpä paha, missä puhutaan, — sanoi isäntä, kääntyen sisään astuvan
Eugen Mihailovitshin puoleen. — Mikäs nyt on myöhästyttänyt?

— Senkin seitsemät hommat, — vastasi Eugen Mihailovitsh iloisella äänellä, käsiänsä yhteen hieroen. Ja vaimonsa suureksi hämmästykseksi hän lähestyi häntä sanoen: "Ajatteles, sain sen kupongin menemään."

— Ihanko totta?!

— Sain kuin sainkin, halkokauppiaalle.

Ja Eugen Mihailovitsh kertoi suuresti paheksuen kaikille — vaimonsa höystäessä kertomusta pikkuseikoilla — kuinka hänen vaimonsa oli joutunut hävyttömien lukiolaisten petkutettavaksi.

— No, ja nyt siis asiaan, — sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, kun hänen vuoronsa oli tullut sekoittaa korttia.

VI.

Eugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla sillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.

Ivan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli halkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin, että sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan hintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana päivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli neljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän, toivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään, vaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut pelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain tavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot muka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa puoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan mennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan välittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen näännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka polkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin palaava Eugen Mihailovitsh.

— Ostakaa, herra, pilahinnasta. Hevosta en saa enää paikaltaan.

— Mikä olet miehiäsi?

— Maalta ollaan. Puut ovat omia, hyviä ja kuivia.

— Tiedetään, tiedetään. Paljonko maksaa?

Ivan Mironov määräsi suuren hinnan tinkimisen varalta, ja antoi vihdoin ostohinnasta.

— En olisi yhdellekään muulle siitä hinnasta myynyt, mutta kun olitte niin lähellä, — sanoi hän.

Eugen Mihailovitsh ei välittänyt paljoakaan tinkiä, kun oli mielissään aikeestaan suorittaa maksu kupongilla. Vaivoin ja aisoista auttaen Ivan Mironov sai puut ajetuiksi pihaan. Hän heitteli itse ne kellariin. Pihamies ei ollut saapuvilla. Ivan Mironov ensin kieltäytyi ottamasta vastaan kuponkia, mutta Eugen Mihailovitsh sai hänet suostumaan ja näytti niin suurelta herralta, ettei auttanut epäillä.

Tullen kyökkikäytävän kautta palvelusväen huoneeseen Ivan Mironov teki ensin ristinmerkin, sulatteli jääpuikot parrastaan, ja kääntäen mekkonsa liepeen, kaivoi taskustaan esille nahkakukkaron, otti siitä esille 8 ruplaa 50 kopekkaa ja antoi takaisin, mutta kupongin kääri paperiin ja pani kukkaroonsa.

Kiitettyään tavan mukaan herraa Ivan Mironov ajoi pois, ei enää piiskalla, vaan piiskan varrella ajaen Valkoseksi huurtunutta, jalkojansa vaivoin liikuttavaa, kuoliaaksi asti väsynyttä kaakkiaan. Hän pysäytti tyhjän reen kapakkaravintolan eteen.

Kapakassa vaati Ivan Mironov itselleen 8 kopekan edestä viinaa ja teetä, lämpesi, jopa hiestyikin, ja mitä parhaalla tuulella ollen jutteli saman pöydän ääressä istuvan pihamiehen kanssa. Juttuja kesti pitkään, hän selitti toiselle kaikki olonsa ja elämänsä. Kertoi olevansa Vasiljevskin kylästä, 12 virstan päästä kaupungista, elävänsä erillään isästä ja veljistä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joista vanhempi kävi vain koulua eikä tehnyt mitään töitä. Sanoi olevansa täällä kortteeria ja huomenna menevänsä hevostorille valakkaansa myymään, ja samalla katsomaan, tai kun sattuu, niin ostamaankin uutta hevosta itselleen. Ilmaistuaan, että hänellä oli nyt koossa neljäkolmatta ruplaa, joista puolet oli kupongissa, hän otti kupongin esille ja näytti pihamiehelle. Pihamies ei ollut lukutaitoinen, mutta sanoi usein sellaisia vaihettaneensa talon hyyryläisille, arvellen, että ne kyllä olivat hyviä rahoja, mutta sattui niiden joukossa väärennettyjäkin, jonka vuoksi kehotti pääsemään siitä heti täällä kapakassa. Ivan Mironov antoi sen viinanlaskijalle ja käski tuomaan rahaa takaisin, mutta viinanlaskijapa ei tuonutkaan takaisin, vaan hänen sijastaan tuli kiiltonaamainen kassanhoitaja pidellen kuponkia turpeassa kämmenessään.

— Rahanne eivät kelpaa, — sanoi hän osottaen kuponkia, mutta sitä antamatta takaisin.

— Rahat ovat hyviä, olen ne saanut herralta itseltään.

— Eivät ole hyviä, koska ovat väärennettyjä.

— Jos ovat väärennettyjä, niin anna tänne.

— Ei, poikaseni, teikäläisiä täytyy opettaa. Olet jonkun petkuttajan kanssa yhdessä laatinut sen.

— Takaisin rahat, mikä oikeus sinulla on niitä ottaa?

— Hei, Sidor, huudappa tänne apulainen, — sanoi kassanhoitaja viinanlaskijan puoleen kääntyen.

Ivan Mironov oli juovuksissa. Ja sellaisena hän oli aina rajunpuoleinen. Hän tarttui kasööriä rinnuksiin ja huusi:

— Anna tänne rahat, jotta menen herran puheille. Minä sen löydän.

Kassanhoitaja riuhtasihe irti Ivan Mironovin käsistä, jolloin paitansa repeytyi.

— Vai semmoisia sinä! Ottakaa hänet kiinni!

Viinuri kävi Ivan Mironoviin käsiksi, ja samassa jo ilmestyikin poliisi. Kuultuaan, kuten päällikkö ainakin, mikä oli asia, poliisi teki heti päätöksensä.

— Poliisikamariin, mars!

Kupongin pisti poliisi kukkaroonsa ja kuletti Ivan Mironovin hevosineen poliisikamariin.

VII.

Ivan Mironov vietti yönsä putkassa juoppojen ja varkaiden seurassa. Vasta puolenpäivän aikaan hänet vietiin komissariuksen eteen. Komissarius tutki häntä ja lähetti konstaapelin seurassa valokuvatarpeiden kauppiaan luo. Ivan Mironov oli pannut mieleensä kadun ja talon numeron.

Kun konstaapeli oli saanut herran puheilleen, näyttänyt kupongin, ja kun Ivan Mironov oli vakuuttanut herran olevan juuri saman, joka oli kupongin antanut, teki Eugen Mihailovitsh kasvonsa ensin kummastuneiksi ja sitten ankaran näköisiksi.

— Mies, oletko järkesi kadottanut? Näen hänet ensi kerran.

— Ai, ai, herra, pitäisi muistaa kerran kuolevansa, — puhui Ivan
Mironov.

— Mitä se mies höpisee? Oletko unissasi? Varmaan olet jollekin toiselle myynyt, — sanoi Eugen Mihailovitsh. — Tai, odottakaa, voinhan kysäistä vaimoltani, olisiko hän eilen ostanut puita.

Eugen Mihailovitsh lähti ulos ja kutsui heti luokseen pihamiehen, kauniin, tavattoman voimakkaan ja sukkelan keikarin, iloisen Vasilin, ja sanoi tälle, että jos kuka kysyy mistä viimeiset halot olivat ostetut, pitää vastata, että varastosta, ja ettei talonpojilta ole mitään puita ostettu. — Tässä muuan moukka väittää minun maksaneen haloista väärällä kupongilla. Mies on pölkkypää ja puhuu pötyä, mutta sinä olet järkevä ihminen. Älä siis muuta sano, kuin että meillä ostetaan puut aina varastosta. Muuten olen jo kauan sitten aikonut antaa sinulle tämän verran villatakkia varten, — lisäsi Eugen Mihailovitsh, ja antoi pihamiehelle 5 ruplaa.

Vasili otti rahat, katsahti ahnaasti seteliin, iski silmää Eugen Mihailovitshille, päänliikkeellä heilauttaen tukan silmiltään, ja hymähti.

— Pöllöpäitä ne ovat kaikki. Sivistymättömiä. Herra on vain ihan rauhassa. Kyllä minä sanon niinkuin pitää.

Ja vaikka Ivan Mironov itku kurkussa olisi kuinkakin rukoillut Eugen Mihailovitshia tunnustamaan kuponkia omakseen, ja vaatinut pihamiestä todistamaan hänen sanojaan tosiksi, pysyivät sekä Eugen Mihailovitsh että pihamies yhä väitteissään, ettei oltu muka koskaan ostettu puita kuormamiehiltä. Ja konstaapeli vei Ivan Mironovin takaisin poliisikamariin, syytettynä kupongin väärennyksestä.

Ivan Mironov pääsi pujahtamaan vartijainsa käsistä seuraamalla putkatoverinsa, humalaisen kirjurin neuvoa, ja antamalla viitosen komissariukselle. Kuponki jäi poliiseille ja Ivan Mironovilla oli taskussaan enää seitsemän ruplaa entisten kahdenkymmenenviiden asemasta. Ivan Mironov joi noista seitsemästä ruplasta kolme, ja palasi kotiin vaimonsa luo kasvot rikki lyötyinä ja nyrkit savessa.

Vaimo oli raskaudentilassa ja viimeisillään. Alkoi haukkua miestään. Mies työnsi hänet luotaan, vaimo alkoi lyödä. Vastaamatta mitään meni mies mahalleen penkille ja alkoi ääneensä ulvoa.

Vasta seuraavana aamuna vaimo ymmärsi mistä oli ollut kysymys, uskoi miehensä sanoihin ja kiroili kauan rosvomaista herraa, joka oli hänen Ivanaansa petkuttanut. Ja viinoista selvittyään Ivan muisti, mitä hänen juomatoverinsa, muuan käsityöläinen oli eilen neuvonut, ja päätti lähteä asianajajalle valittamaan.

VIII.

Asianajaja otti asian ajaakseen mahdollisesta rahapalkkiosta välittämättä, koska oli uskonut Ivania ja oli harmissaan siitä, että talonpoika oli niin tunnottomasti petetty.

Molemmat asianosaiset esiintyivät oikeuden edessä, ja pihamies Vasilia kuulusteltiin todistajana. Oikeuden edessä toistui se, mikä poliisitutkinnossakin. Ivan Mironov muistutti Jumalasta ja meitä kaikkia lähestyvästä kuolemasta. Eugen Mihailovitsh puolestaan, vaikka häntä vaivasikin menettelynsä alhaisuus ja vaarallisuus, ei voinut nyt enää muuttaa asian kulkua ja pysyi yhä kiellossaan.

Pihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja rauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan milloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli hän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin, vanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin nimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.

Juttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet tuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh kuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan Mironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi vastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi kiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä vaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut noin kolmen kuukauden vankilarangaistus.

— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja huokaillen lähti istuntosalista.

Kaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies Vasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista, mitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää tärkeämpi.

Vasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui kaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän avustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää tarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia kuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä enemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä maalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä taas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi, metsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä. Hän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi näytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan nähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista avioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä, koreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita, jotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää omaksi ilokseen… Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota kuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä ollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus ja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei ollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10 ruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä ollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin hän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt talonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut riittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja ja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen Mihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni, mutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.

Kotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa lemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin vähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen. Mutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta. Kauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään ja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt, rahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä kuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin oli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea reippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa kotipuoleen.

IX.

Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat silmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus uhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan lasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja läksi taloustoimiin.

Pjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut siinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut virkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon nuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh oli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan aatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli kaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita lainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika), hän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä, että tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden kuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta siihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat vankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa olivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat, hyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein kaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman näköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin erikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli myöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin oli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia rotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella maalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli noudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä. Pjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä, ettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan päinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa keskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin vapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen kansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin ovat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten väärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä kiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä parhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja pyhäisin annettiin viinaryyppy.

Varovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr Nikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli vielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan ikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus kiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava viimeiset halot metsästä.

— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki. — Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh meni sisälle talliin.

— Hei, onko täällä ketään?

Ei vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui lannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti seisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla kädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko se makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla kuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr Nikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:

— Stepan, hoi!

Stepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.

— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte, herra? Kohta ovat pojat jalkeilla.

— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?

— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.

Proshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta, mitä oli tapahtunut.

— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.

— Valehtelet.

— Varkaita täällä on käynyt. Tuima on poissa. Polle on poissa. Ei,
Polle on täällä. Liinaharja poissa. Sorea poissa.

Kolmea hevosta kaivattiin. Pjotr Nikolajevitsh ei puhunut sanaakaan.
Hän synkistyi ja huohotteli raskaasti…

— Saisinpa sen roiston käsiini! Kenen oli vahtivuoro?

— Petjkan. Petjka nukahti.

Pjotr Nikolajevitsh kääntyi poliisin puoleen, pani liikkeelle nimismiehen, kunnan esimiehen ja oman väkensä. Hevosia ei tavattu.

— Kirottua kansaa, — puhui Pjotr Nikolajevitsh, — minkä ne ovatkaan tehneet! Mutta malttakaahan! Roistoja olette, roistoja jokaikinen! Kyllä tästälähin tiedän, miten teitä on kohdeltava.

X.

Hevoset olivat sillä aikaa jo toimitetut piilopaikkaan. Tuima oli myyty mustalaisille 18 ruplaan, Liinaharja oli vaihdettu talonpojalle, jonka talo oli neljänkymmenen virstan päässä, Sorea oli ajettu pilalle, teurastettu ja nahka myyty kolmeen ruplaan. Koko tämän hevosvarkauden etunenässä oli ollut Ivan Mironov. Hän oli ennen palvellut Pjotr Nikolajevitshin luona, tunsi talon tavat ja oli päättänyt ottaa rahansa takaisin.

Vahinkonsa jälkeen tuossa kuponkijutussa oli Ivan Mironov kauan juopotellut ja olisi juonut kaikki, ellei vaimonsa olisi häneltä piilottanut suitsia, vaatteita ja kaikkea millä suinkin saattoi olla hintaa. Päissään ollessaan Ivan Mironov lakkaamatta ajatteli sitä miestä, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt, ja kääntyi hänen vihansa tästä kaikkiin muihinkin herroihin ja herraskaisiin, joiden hän luuli vain meikäläisiä nylkemällä elävänkin. Olipa Ivan Mironov kerran juopottelemassa Podolskin seuduilta olevien miesten kanssa, ja nämä humalaiset kertoivat hänelle matkalla, miten olivat varastaneet hevosia muutamalta moukalta. Ivan Mironov alkoi haukkua hevosvarkaita siitä, että olivat varastaneet talonpojalta, — se on synti, — sanoi hän; talonpojalle on hevonen kuin veli ikään, mutta sinä häneltä sen riistät. Jos varastaa, niin varastaa herroilta. Ne koirat eivät muuta ansaitse. Siitä pitemmälle puhuttaissa Podolskin miehet sanoivat, että herroilta ei ole helppo hevosia viedä. Täytyy tietää ovet ja lukot, eikä sinne ole ilman kotimiestä meneminen. Silloin muistui Ivan Mironovin mieleen herra Sventitskij, jonka talossa hän oli ollut renkinä, muistui, että Sventitskij oli kerran pidättänyt hänen palkastaan puolitoista ruplaa särjetyn sahranterän vuoksi, muistui myöskin kimohevoset, joita oli työssä käyttänyt.

Ivan Mironov kävi Sventitskijn luona muka työhön tarjoutumassa, mutta oikeastaan vain päästäkseen kaikesta perille. Ja hän pääsikin kaiken perille: että tallia ei vahdita, että hevosia ei pidetä yöllä laitumella. Hän osotti varkaille tien ja teki tekosensa.

Kun saalis oli jaettu Podolskin miesten kanssa, palasi Ivan Mironov kotiin viisi ruplaa taskussa. Kotona ei ollut mitään tekemistä, kun ei hevostakaan ollut, ja siitä alkaen piti Ivan Mironov yhteyttä hevosvarkaiden ja mustalaisten kanssa.

XI.

Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij koetti kaikin voimin päästä varkaan jäljille. Ilman omain miesten apua ei olisi voinut tekoa tehdä. Hänessä heräsi epäluulo ja hän tiedusteli rengeiltä, oliko kukaan sinä yönä ollut talosta poissa, ja sai tietää, että Proshka Nikolajev oli ollut poissa. Proshka oli nuori, vasta sotapalveluksesta palannut sotamies, kaunis, sukkela poika, jota Pjotr Nikolajevitsh käytti toisinaan kuskina. Nimismies oli Pjotr Nikolajevitshin ystävä, tämä tunsi myöskin ruununvoudin ja lääninhallituksen esimiehen, kunnan esimiehen ja rikosasiain komissariuksen; Kaikki nuo henkilöt olivat olleet vieraina hänen nimipäivillään, tiesivät talon maukkaista hedelmäviineistä ja suolatuista tateista, valkotateista, leppäsienistä ja rouskuista. Kaikki surkuttelivat häntä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa.

— Ja te kun puolustitte aina moukkia, — sanoi nimismies, — olenhan aina sanonut, että ne ovat elukoitakin pahemmat. Piiskatta ja kepittä ei niille mahda mitään. Sanotte siis, että epäilette Proshkaa, sitä, joka oli kuskinanne?

— Se sen on tehnyt.

— Käskekääpä tänne.

Proshka haettiin paikalle ja alettiin tutkia. — Missä olit yötä? —
Proshka ravisti tukan silmiltään ja hänen silmänsä välähtivät.

— Kotona.

— Kotona, vaikka kaikki rengit sanovat sinun olleen kylässä?

— Teidän on valta.

— Eihän nyt ole minun vallastani kysymys, vastaa sinä, missä olit?

— Kotona.

— Vai niin. Järjestysmies, vie putkaan!

— Teidän on valta.

Niin jäi kuin jäikin Proshkalta sanomatta, missä hän oli ollut, ja sanomatta se jäi senvuoksi, että hän oli viettänyt yönsä ystävättärensä Parashan luona ja luvannut tälle olla ilmaisematta häntä, ja pysyikin nyt sanassaan. Todistuksia ei ollut ja Proshka vapautettiin. Mutta Pjotr Ivanovitsh jäi siihen varmaan vakaumukseen, että Proshka oli kuin olikin syyllinen kaikkeen, ja alkoi häntä vainota. Proshka otti kerran kievarista laskulle, kuten oli aina tehnyt, kaksi kappaa kauroja. Puolitoista kappaa syötti hevoselle, mutta puolen kapan edestä joi. Pjotr Nikolajevitsh sai sen tietää ja veti asian rauhantuomarin eteen. Rauhantuomari tuomitsi Proshkan kolmen kuukauden vankeuteen. Proshka oli luonteeltaan ylpeä. Hän piti itseään muita parempana ja kerskaili mielellään. Vankeus sorti hänet alas. Nyt hän ei enää voinut kerskailla kaiken kansan edessä ja hänen mielensä masentui kokonaan.

Vankilasta palasi Proshka katkeroittuneena ei niinkään paljon Pjotr
Nikolajevitshiin kuin koko maailmaan.

Kaikkien mielestä oli Proshka vankeutensa jälkeen hyvin laskeutunut, hän laiskotteli työssään, alkoi juopotella, tavattiin varkaudesta, ja joutui jälleen vankilaan.

Mutta hevosistaan ei Pjotr Nikolajevitsh voinut saada muuta vihiä kuin että löytyi kimon nyletty nahka, jonka hän tunsi Sorean nahaksi, ja tuo varkaiden rankaisemattomuus se sai hänen mielensä vielä entistäkin katkerammaksi. Hän ei voinut enää nähdä talonpoikia tuntematta heitä kohtaan vihaa, ja koetti heitä ahdistaa missä vain mahdollista.

XII.

Vaikka Eugen Mihailovitsh, saatuaan kupongin käsistään, ei koko asiaa sen koommin enää ajatellut, ei hänen vaimonsa Maria Vasiljevna voinut sittenkään antaa anteeksi sitä, että oli ollut petkutuksen alaisena, eikä liioin unohtaa miehensä kovia sanoja, yhtävähän kuin niitä kahta lukiolais-roikaletta, jotka olivat niin sukkelasti häntä nenästä vetäneet.

Siitä petkutuksen päivästä asti hän tarkasteli kaikkia lyseolaisia. Kerran tuli Mahin häntä vastaan, mutta hän ei tuntenut tätä, sillä hän teki sellaisen naaman, joka kokonaan muutti kasvot toisiksi. Sensijaan hän tunsi heti Mitja Smokovnikovin, kun pari viikkoa tapauksen jälkeen kohtasi hänet silmä vasten silmää katukäytävällä. Rouva antoi pojan kulkea ohitsensa, mutta sitten kääntyi ja alkoi seurata kintereillä asuntoon asti, jossa otti selvän, kenen poika Mitja oli. Seuraavana päivänä meni rouva koululle ja tapasi käytävässä uskonnonopettajan, pappi Mikael Vedenskin. Tämä kysyi, mitä asiaa rouvalla oli. Rouva sanoi haluavansa puhua rehtorin kanssa. — Rehtori ei ole saapuvilla, hän on sairaana, ehkä minä voisin toimittaa asianne? — Maria Vasiljevna päätti ilmaista kaikki uskonnonopettajalle. Vedenski oli leskimies ja sangen itserakas ihminen. Vielä noin vuosi sitten hän oli jossakin seurassa tavannut Mitjan isän, herra Smokovnikovin, joutunut keskusteluun uskonnonasioista, jolloin Smokovnikov oli kumonnut hänet kaikissa kohdin ja tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja jolloin opettaja oli päättänyt kääntää erikoisen huomionsa Smokovnikovin poikaan. Opettaja olikin sitten pian päässyt huomaamaan pojassa aivan samaa uskonnon halveksimista kuin epäuskoisessa isässä, oli alkanut vainota poikaa, jopa antanut reput tutkinnossa.

Saatuaan nyt Maria Vasiljevnalta tietää nuoren Smokovnikovin tekosesta ei Vedenski voinut olla iloitsematta, kun hänen käsityksensä kirkosta luopuneiden ihmisten epäsiveellisyydestä oli saanut niin oivallisen vahvikkeen, ja hän päätti käyttää tätä tilaisuutta osottaakseen sen vaaran, mikä uhkaa kaikkia, kirkosta luopuvia. Sellaisiksi hän ainakin itse kuvaili vaikutteitansa. Sisimmässä sydämessä eli kuitenkin vain halu kostaa ylpeälle ja itseensä luottavalle ateistille.

— Niin, asia on sangen surullinen, sangen surullinen, — toisteli isä Mikael Vedenski, sormillaan silitellen rintaristinsä liukkaita reunoja. — Olen hyvilläni, että olette ilmaissut asian minulle, kirkon palvelijana en tule jättämään nuorta miestä ilman nuhteita, mutta tulen samalla mikäli mahdollista lieventämään kuritusta.

"Niin, minä olen menettelevä kutsumukseni hengessä", — ajatteli isä Mikael, kuvaillen kokonaan unohtaneensa pojan isän käytöksen ja huolehtivansa vain pojan pelastumisesta ja edusta.

Seuraavana uskontotuntina kertoi isä Mikael oppilaille koko tuon kuponkijutun ja sanoi, että petoksen oli tehnyt joku luokkalaisista.

— Teko on huono ja häpeällinen, -sanoi hän,-mutta sen kieltäminen on vielä huonompaa. Jos asia siis on sellainen, että yksi teistä on syyllinen, niin parempi on katua rikostaan kuin sitä salata. Tätä sanoessaan katseli isä Mikael herkeämättä Mikael Smokovnikovia silmiin. Hänen katsettansa seuraten kaikki luokkalaiset alkoivat vilkua Smokovnikoviin päin. Mitja punastui, hikoili, purskahti vihdoin itkuun, ja juoksi ulos luokkahuoneesta.

Rouva Smokovnikov, Mitjan äiti, heti tiedon saatuaan, otti selvän koko asiasta ja riensi päätä pahkaa valokuvatarpeiden myymälään. Siellä maksoi 12 ruplaa 50 kopekkaa emännälle ja sai tämän suostumaan pojan nimen salaamiseen. Poikansa hän käski edelleen kieltämään eikä missään tapauksessa tunnustamaan papalle.

Ja todellakin, kun Fedor Mihailovitsh sai kuulla mitä lyseossa oli tapahtunut, ja kun hänen poikansa kielsi kaikki, hän ajoi rehtorin luo ja kerrottuaan siellä koko jutun sanoi uskonnonopettajan käytöksen olleen mitä suurimmassa määrässä puolueellisen eikä aikovansa jättää asiaa sikseen. Rehtori pyysi papin luokseen ja tämän ja Fedor Mihailovitshin välillä syntyi kiivas sananvaihto.

— Joku tyhmä rouva iskee kyntensä minun poikaani, sitten peruuttaa kaikki väitteensä, ja te ette keksi parempaa kuin saattaa rehellinen, totuutta rakastava poika parjauksen alaiseksi!

— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista puhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.

— Viis minä teidän säädyistänne.

— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja hänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko kaupungille.

— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa, joka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.

— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta kristillissiveellisestä kasvatuksesta.

— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä paholaisiin.

— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, — sanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin, erittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen akatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut tunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että kaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän pakotti itseänsä uskomaan.

Smokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä kuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut saada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä todistus.

Isä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei ainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä varmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä vastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa epäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja järkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan tarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko ympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa sen kieltäjiä vastaan.

Nämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet ajatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa, jotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu virkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten, vaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi ja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat antautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä, avonaisia piispan paikkoja odottamassa.

Lukuvuoden lopussa Vedenski jätti lyseon, vihittiin munkiksi Misailin nimellä ja pääsi hyvin pian seminarin rehtoriksi muutamaan Volgan varrella olevaan kaupunkiin.

XIII.

Sillä välin asteli Vasili pihamies valtamaantietä etelää kohti.

Päivin hän vaelsi, yöksi saatteli kylän järjestysmies hänet majoitusvuorossa olevaan taloon. Leipää annettiin joka paikassa, toisinaan käskettiin pöydänkin ääreen illastamaan. Muutamassa Orlovskin läänin kylässä hänelle sanottiin kauppiaan vuokranneen tilanomistajan puutarhan ja hakevan nyt nuorta vahtimiestä. Vasili oli jo kyllästynyt kerjäilemään, eikä haluttanut kotiinkaan mennä, ja niin hän rupesi kauppiaalle puutarhan vahdiksi viidestä ruplasta kuussa.

Elämä vahtikojussa, erittäinkin päärynäin kypsyttyä ja kun muut vahtimiehet toivat herraskartanolta hirmuisen suuria olkisiteitä suoraan puimakoneen alta, oli Vasilille hyvin mieluisa. Kaiket päivät viruen tuoreella, tuoksuvalla oljella vielä tuoksuvampien omenaläjien vieressä, jotka olivat kootut maahan pudonneista kesä- ja syyshedelmistä, ympärilleen vilkuen, näkyisikö missä poikasia omenan varkaissa, Vasili vain vihelteli ja hyräili aikansa kuluksi. Laulamaan hän olikin aika mestari. Hyvä oli laulunääni. Kun kylänvaimot tai tyttöset tulivat omenoita hakemaan, laski Vasili heidän kanssaan leikkiä, antoi eri verran omenoita kullekin, minkä näköinen oli ottajakin, sai heiltä munia ja kopekoita, ja sitten taas pitkäkseen aamiaiseen, päivälliseen, iltaiseen asti.

Vasililla oli vain yksi paita, vaaleanpunaista karttuunia, sekin repaleinen, jaloissa ei ollut mitään, mutta vähistä vaatteista huolimatta oli hänen ruumiinsa voimakas ja terve, ja kun puuropata nostettiin tulelta, hän söi kolmen edestä, että vahtiukon oikein piti ihmetellä. Öisin oli Vasilin valvottava, hän vihelteli tai huudahteli, ja näki pitkälle pimeään kuin kissa. Kerrankin kokoontuivat kylän aikuiset pojat omenoita puista karistelemaan. Vasili hiipi paikalle, hyökkäsi heidän joukkoonsa. He rupesivat riuhtomaan itseänsä irti, mutta Vasili paiskeli ne sinne tänne, vei yhden mukaansa vahtikojulle ja ilmaisi isännälle. Toinen vahtikojuista oli puutarhan perällä, mutta toinen, sittenkuin päärynät oli korjattu, oli sijoitettu neljänkymmenen askeleen päähän herraskartanosta. Ja tässä vahtipaikassa oli Vasilin vielä hauskempi olla. Pitkin päivää hän sai katsella, kuinka herrat ja neitoset leikkivät, huvikseen ajelivat iltaisin ja öisin, soittivat pianoa, viulua, lauloivat ja tanssivat. Hän näki, kuinka neitosia istui ylioppilaiden kanssa ikkunoilla keskenänsä kuherrellen, sitten toiset menivät kävelemään pimeihin lehmuskäytäviin, minne kuuvalo pääsi vain viiruittain ja täplittäin. Hän näki, kuinka palvelusväki juoksenteli ruokia ja juomia kantamassa, ja kuinka kokit, pyykinpesijät, pehtorit, puutarhurit, kuskit, kaikki olivat työssä vain syöttääkseen, juottaakseen, huvittaakseen herrasväkeä. Joskus tuli herrasnuorisoa hänenkin vahtimajalleen, ja hän silloin valitsi heille parhaita, punakylkisimpiä mehuomenoita, ja neitoset siinä paikassa purra rouskuttivat niitä valkoisilla hampaillaan, kiittelivät hyviksi ja jotain puhuivat ranskaksi — Vasili ymmärsi vain että puhe oli hänestä — ja käskivät häntä laulamaan.

Kovasti Vasili ihaili tätä elämää, muistellen moskovalaista oloansa, ja yhä varmemmin vakaantui siitä, että koko kysymys oli vain rahoista.

Vasili alkoi miettimistään miettiä, kuinka voisi laittaa niin, että onnistuisi saamaan suuremman summan kerrallaan. Muisteli entisiä pikku näpistelyjään, ja päätti, ettei niin ole hyvä menetellä, — ettei pidä entiseen tapaan siepata sieltä, mihin on jotain unohdettu, vaan pitää edeltäpäin harkita, urkkia ja panna sitten puhtaaksi, niin että kaikki jäljet peittyvät. Vihdoin olivat viimeisetkin antonovkat koossa. Vuokraaja oli saanut hyvän voiton, kaikki vahdit ja Vasili niiden mukana saivat palkkansa ja matkapassinsa.

Vasili pukeutui hyvään pukuun, nuoriherra lahjoitti hänelle takin ja hatun. Vasili ei mennytkään kotiin. Kovin yököttävältä tuntui hänestä nyt ajatella moukkain raakaa elämää. Hän palasi kaupunkiin juopottelevien sotamiesten seurassa, jotka olivat olleet hänen kanssaan puutarhan vahdissa. Kaupungissa hän päätti yöllä murtautua siihen puotiin, jonka omistajan luona oli asunut, ja joka oli häntä lyönyt ja palkkaa maksamatta ajanut pois. Hän tunsi kaikki paikat ja tiesi missä rahat säilytettiin, pani sotamiehen vahtimaan, itse mursi talon oven, hiipi sisälle ja vei kaikki rahat. Teko oli taitavasti suoritettu, eikä mitään jälkiä jäänyt. Rahoja hän oli anastanut 370 ruplaa. 100 ruplaa Vasili antoi toverilleen, mutta jäännöksellä matkusti toiseen kaupunkiin ja juopotteli siellä toverien ja naisten seurassa. Poliisit pääsivät kuitenkin hänen jäljilleen, mutta hänellä ei ollut enää kuin rahtunen rahoja, kun he hänet vangitsivat ja veivät linnaan.

XIV.

Ivan Mironov oli sillä välin tullut sukkelaksi, rohkeaksi ja menestyväksi hevosvarkaaksi. Hänen vaimonsa Afimja, joka ennen oli haukkunut hänen huonoa tointansa, oli nyt tyytyväinen ja ylpeä miehestään, kun tällä oli veralla peitetty lammasturkki, ja hänellä itsellään saali ja uusi päällysnuttu.

Kylässä tiedettiin yleensä, ettei yksikään hevosvarkaus tapahtunut Ivan Mironovin avutta, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta todistajaksi häntä vastaan, ja kaikista epäluuloista hän suoriutui puhtaana ja viattomana. Viimeisen varkautensa hän suoritti yötarhasta Kolotovkassa. Milloin kävi laatuun, vei Ivan Mironov hevosia mieluummin herraskartanoista ja kauppiailta. Mutta kun varastaminen tilanomistajilta ja kauppiailta oli vaikeampaa, ja kun sopivia paikkoja ei sattunut olemaan käsillä, vei hän kyllä talonpojiltakin. Niinpä nyt Kolotovkan kylässä vei hevostarhasta yöllä sattuman kaupalla mitä hevosia vain käsiinsä sai. Tekosen suoritti sukkela Gerasim. Talonpojat huomasivat hevosvarkauden vasta aamuhämärissä ja riensivät kaikille teille hakemaan jälkiä. Mutta hevoset seisoivatkin kruununmetsässä olevaan rotkoon piilotettuina. Ivan Mironovin oli aikomus seisottaa niitä täällä seuraavaan yöhön asti, ja yöllä kiidättää sadan virstan päässä olevan tutun talonmiehen luo. Ivan Mironov kävi tapaamassa Gerasimia metsässä, toi hänelle piiraisia ja viinaa ja oli palaamassa metsäpolkua myöten, mistä luuli pääsevänsä kenenkään näkemättä. Onnettomuudekseen hän kuitenkin tapasi vahtisotamiehen.

— Sienessäkö on oltu? — kysäsi sotamies.

- Eihän niitä tänä vuonna ole, - vastasi Ivan Mironov osottaen niinivasuun, jonka oli ottanut varalle mukaansa.

— Ei ole tämä mikään sienikesä, ei, — sanoi sotamies, seisoskeli jonkun aikaa, tuumaili ja kävi sitten ohitse. Sotamies oli kuitenkin ymmärtänyt, etteivät asiat olleet oikein päin. Mikä Ivan Mironovin oli pannut aamulla kruununmetsää kiertämään? Sotamies palasi ja alkoi tarkastella paikkoja. Muutaman rotkon kohdalla hän kuuli hevosten pärskytystä ja hiipi hiljaa sinne mistä sen kuuli. Syvänteen pohjalla oli maa hevosten polkemaa ja sontaista. Tuonnempana istui Gerasim jotakin syöden, ja hevosia seisoi sidottuina puun ympäri.

Sotamies juoksi kylään, otti mukaansa kylänvanhimman, järjestysmiehen ja kaksi todistajaa. Kolmelta taholta lähestyivät miehet sitä paikkaa, missä Gerasim oli, ja ottivat hänet kiinni. Gerasim rukka ei ruvennut vastustamaan, vaan humalapäissään tunnusti kohta kaikki. Kertoi, kuinka Ivan Mironov oli hänet juottanut ja vietellyt, ja kuinka oli luvannut juuri nyt tulla metsään hevosia hakemaan. Miehet jättivät hevoset ja Gerasimin paikoilleen, mutta itse menivät väijyksiin Ivan Mironovia odottamaan. Hämärän tultua kuului vihellys. Gerasim vastasi. Mutta tuskin oli Ivan Mironov alkanut laskeutua mäen rinnettä, kun miehet hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja veivät kylään. Aamulla kokoontui väki kylänvanhimman tuvan edustalle.

Ivan Mironov tuotiin esille ja kuulusteltiin. Ensimäisenä alkoi häntä tutkia Stepan Pelagejushkin, kookas, harteva, pitkäkätinen mies, jolla oli kotkan nokka ja kasvoissa synkkä ilme. Stepan oli yksinäinen mies, joka oli juuri asevelvollisuudesta kotiinsa palannut. Hän oli vastikään isän talosta eronnut ja omansa perustanut, kun häneltä vietiin hevonen. Kaksi vuotta piti senjälkeen työskennellä kivilouhoksilla, ennenkuin pääsi hankkimaan itsellensä parin uusia hevosia. Molemmat oli nyt Ivan Mironov vienyt.

— Missä ovat hevoseni, — huusi vihasta kalveten Stepan, synkästi katsoen milloin maahan, milloin Ivan Mironoviin.

Ivan Mironov kielsi. Silloin Stepan löi häntä vasten naamaa, ja murskasi nenän, josta veri syöksähti.

— Sano, taikka tapan!

Ivan Mironov oli vaiti, pää kumarassa. Stepan iski pitkällä kädellään toisen kerran, sitten kolmannen. Ivan Mironov oli yhä vaiti, viskeli vain päätään puolelta toiselle.

— Lyökää kaikki! — huusi kylänvanhin. Ja kaikki alkoivat hutkia miestä. Ivan Mironov kaatui äänettömänä, ja huusi maasta: raakalaiset, perkeleet, lyökää vaikka kuoliaaksi, en pelkää teitä. — Silloin Stepan sieppasi yhden varaamistaan kivistä ja särki sillä Ivan Mironovin pään.

XV.

Ivan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa oli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin kuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä särkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä mitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi hevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten jäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut hänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. — Mitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?

— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.

— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain sen lopetin, siinä suotta kitumasta.

Oikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä, kun hän kertoi teostaan.

Stepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa. Hän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä, jonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan Mironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo. Tänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen, hänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen yltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin vankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään kunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että ne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet, kaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli oikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset, joita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi oli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä varkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä oli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli väärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein mitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin vankilaan täitten ruuaksi.

Vaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli vaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo, joten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon kärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän oli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä puuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai tietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia…

Kun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle varastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan tullut.

— Mihinkäs tästä lähden, sanoi hän varastonhoitajalle, pukeutuessaan.

— Kotiinpa tietenkin.

— Kotia kun ei ole. Pitänee jäädä maantielle ihmisiä ryöstämään.

— Jos ryöstämään rupeat, joudut meille takaisin.

— No, sehän nähdään.

Ja Stepan läksi. Hän suuntautui sittenkin kotia kohden. Minnekään muuanne ei tiennyt mennä.

Ennen sinne tuloaan hän yöpyi tuttuun majataloon, jossa oli kapakka.
Majatalon isäntä oli lihava Vladimirskin porvari. Hän tunsi Stepanin,
ja tiesi sen joutuneen vankilaan onnettomuuden vuoksi. Hän antoi siis
Stepanille yösijan.

Tämä rikas porvari oli anastanut talonpoikaisnaapuriltaan vaimon, joka nyt eli talossa työläisenä ja vaimona.

Stepanilla oli tiedossa, miten porvari oli talonpojan pettänyt, miten tämä ilkeä akka oli miehensä jättänyt ja istui nyt koreassa puvussa hikisenä teetä juomassa, armosta tarjoten sitä Stepanillekin. Majatalossa ei ollut ketään matkailijaa. Stepan sai nukkua kyökissä. Matrjona-emäntä korjasi sieltä kaikki ja meni viereiseen huoneeseen. Stepan pani maata uunille, mutta ei voinut nukkua uunilla kuivuvien, rapisevien päresytykkeiden vuoksi. Ei saanut hän päästänsä porvarin lihavaa möhömahaa, sekä vyötäisistä esille valuvaa, väriltään kokonaan virttynyttä paitaa. Aina vain tuli mieleen halu silpaista puukolla sitä mahaa ja päästää rasva maalle. Ja akkaa samaten. Toisinaan hän ajatteli: olkoot, lähdenhän huomenna, toisinaan taas muisteli Ivan Mironov raukkaa ja rupesi jälleen ajattelemaan porvarin mahaa ja Matrjonan valkoista, hikistä kaulaa. Jos tapan niin tapan molemmat. Kukko lauloi jo toisen kerran. Nyt kohta, muuten valkenee. Veitsen ja kirveen hän oli varannut jo illasta. Kiipesi alas uunilta, otti ne käteensä, ja tuli kyökistä. Samassa avattiin toisen oven säppi ja porvari astui kynnykselle. Stepanin täytyi tehdä toisin kuin oli aikonut. Hän iski kirveellä ja halkaisi porvarin pään. Porvari kaatui ensin penkille ja siitä maahan.

Stepan astui huoneeseen. Matrjona silloin nousi vuoteeltaan ja jäi paitasillaan seisomaan sen ääreen. Stepan tappoi samalla kirveellä hänetkin.

Sitten sytytti kynttilän, otti rahat pulpetista ja lähti…

XVI.

Maaseutukaupungissa, erillään muista rakennuksista asui talossaan muuan ukko, entinen virkamies, juopottelija, kaksine tyttärineen ja vävyineen. Naimisissa oleva tytär joi hänkin ja piti huonoa elämää, mutta vanhempi, leski Maria Semjonovna, ryppyinen, laiha, 50-ikäinen nainen, elätti yksin kaikkia: hänellä kun oli 250 ruplan vuotuinen eläke miehensä jälkeen. Maria Semjonovna sai kuitenkin yksinänsä tehdä kaikki työt. Hoiti heikkoa, päihtynyttä isäukkoa, sisarensa lasta, keitti ruuat, pesi pyykit. Ja niinkuin tavallisesti käy, hänen niskoilleen pantiin kaikki toimet, ja häntä kuitenkin kaikki kolme haukkuivat, lanko joskus humalapäissään löikin. Hän kärsi kaikki nöyrästi, nurkumatta, ja taaskin, niinkuin tavallisesti aina, mitä enemmän teki työtä, sitä enemmän sai aikaan. Vielä hän ehti köyhiäkin auttaa, antoi palasen omastaan, jakeli vaatteitaan ja palveli sairaanhoidossa.

Kerran oli Maria Semjonovnan luona ompelemassa muuan ontuva, jalkapuoli maanräätäli. Tekeillä oli ukon päällysnutun korjaus ja Maria Semjonovnalle laitettiin lämmintä vuoria puoliturkkiin talvella torilla käydäkseen.

Ontuva räätäli oli viisas ja tarkka mies, joka oli liikkuvan ammattinsa vuoksi nähnyt paljon erilaisia ihmisiä ja viallisen jalkansa tähden saanut aina istua ja siitä tottunut paljon ajattelemaan. Viikon päivät viivyttyään Maria Semjonovnan töissä hän ei voinut kylliksensä ihmetellä tämän elämää. Kerran tuli leski käsiliinoja pesemään kyökkiin, missä räätäli ompeli, ja joutui hänen kanssaan puheisiin, jolloin räätäli kertoi, miten veli oli hänelle vääryyttä tehnyt ja hän vihdoin siitä eronnut.

— Luulin asiain siitä erosta paranevan, mutta puutepa tuo näkyy sittenkin seuraavan.

— Paras on olla vaihtamatta oloja toisiin, ja elää niinkuin on elänyt, — elää niinkuin elää.

— Sitäpä minä tässä olenkin katsastellut, kuinka ihmeessä sinä Maria Semjonovna aina vain yksinäsi kaikki ihmisten asiat toimitat. Etkä näy niiltä paljonkaan kiitosta saavan.

Maria Semjonovna ei sanonut tähän mitään.

— Olet kaiketi kirjoista päässyt perille, että siitä palkka toisessa elämässä annetaan.

— Siitä asiasta ei meillä voi olla tietoa, — sanoi Maria Semjonovna, — mutta niin vain on paras elää.

— Puhutaanko sellaisesta kirjoissa?

— On siitä kirjoissakin, — sanoi Maria Semjonovna, ja luki räätälille evankeliumista vuorisaarnan. Räätäli vaipui mietteihinsä. Ja kun sitten työnsä suoritettuaan palasi kotiin, hän lakkaamatta ajatteli mitä oli Maria Semjonovnalta oppinut, mitä tämä oli sanonut ja mitä lukenut hänelle.

XVII.

Pjotr Nikolajevitshin suhde kansaan oli nyt peräti muuttunut, ja samoin kansan suhde häneen. Ei mennyt vuottakaan, niin hänen metsästään vietiin 27 tammea ja poroksi poltettiin vakuuttamaton riihi. Pjotr Nikolajevitsh tuli siihen johtopäätökseen, että sikäläisten talonpoikain kanssa olivat kaikki hyvät välit mahdottomia.

Siihen aikaan hakivat Liventsovit hoitajaa maatilalleen, ja läänihallituksen esimies suositteli Pjotr Nikolajevitshiä piirikunnan parhaimpana isäntänä. Liventsovien tavattoman suuri tila ei tuottanut mitään tuloja, ja talonpojat käyttivät kaikkia etuja hyväkseen. Pjotr Nikolajevitsh otti nyt järjestääkseen asiat uudelle kannalle, ja annettuaan oman tilansa vuokralle muutti vaimoineen kaukaiseen Volgan varrella olevaan maakuntaan.

Pjotr Nikolajevitsh oli aina ollut järjestyksen mies, mutta nyt oli hänellä entistä enemmän syytä olla sallimatta, että tuo metsistynyt, raaka kansa saisi laittomasti anastaa haltuunsa vierasta omaisuutta. Hän nautti tilaisuudesta saada opettaa heitä ja kävi asiaan käsiksi kovin kourin. Yhden talonpojan toimitti metsänvarkaudesta linnaan, toisen pieksi omin käsin, kun se ei antanut tietä, eikä nostanut lakkia. Niiden niittyjen suhteen, jotka olivat riidanalaiset ja joita talonpojat pitivät ominaan, ilmoitti Pjotr Nikolajevitsh heille, että jos vain laskevat sinne karjansa, niin hän ottaa kaikki elukat takavarikkoon.

Kevään tultua talonpojat päästivät karjan kartanon niityille, niinkuin olivat muinakin vuosina tehneet. Pjotr Nikolajevitsh kokosi renkinsä ja käski ajaa karjan kartanon tarhaan. Talonpojat olivat kynnöksillään ja sen vuoksi saivat rengit akkain huudoista huolimatta karjan ajetuksi määräpaikkaan. Työstä palattuaan talonpojat kokoontuivat ja tulivat kartanolle karjaansa takaisin vaatimaan. Pjotr Nikolajevitsh tuli heidän puheilleen pyssy olalla (hän oli juuri palannut tarkastusmatkalta) ja ilmoitti, että karja annetaan takaisin vain 50 kopekan maksua vastaan sarvipäältä ja 20 kop. lampaalta. Miehet alkoivat huutaa niittyjä omikseen, sanoen, että heidän isänsä ja esi-isänsä olivat niitä hallussaan pitäneet ja että karjan takavarikkoonotto oli laiton teko.

— Anna karja takaisin, muuten käy huonosti, — sanoi muuan ukko, uhkaavasti lähestyen Pjotr Nikolajevitshiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — huusi Pjotr Nikolajevitsh aivan kalpeana tullen ukkoa vastaan.

— Anna pois, nylkijä!

— Vai nylkijä! — kiljasi Pjotr Nikolajevitsh ja löi ukkoa korvalle.

— Tappelemaanko sinä?! Pojat, viekää karja väkisin. Joukko alkoi lähestyä. Pjotr Nikolajevitsh aikoi lähteä, mutta häntä ei päästetty. Hän rupesi riuhtomaan itseään irti. Pyssy tällöin laukesi ja tappoi erään talonpojan. Nyt syntyi ankara mellakka. Pjotr Nikolajevitsh lyötiin maahan. Ja viiden minutin kuluttua hänen runneltu ruumiinsa laahattiin ojakuoppaan. Surmaajat vedettiin sotaoikeuteen, kaksi heistä tuomittiin hirtettäväksi.

XVIII.

Siinä kylässä, mistä räätäli oli kotoisin, oli viisi rikasta talonpoikaa tilanhaltijalta vuokrannut 1100ruplasta 105 desjatinaa pikimustaa lihavaa peltomaata ja antoivat sitä maattomille talonpojille kelle 18, kelle 15 ruplasta. Ei mikään maa mennyt 12 ruplaa alemmasta hinnasta, joten voitto oli suuri. Ostajat ottivat omiin nimiinsä 5 desjatinaa kukin, ja saivat siten maan ilmaiseksi. Kauppaa tehdessä kuoli yksi osakas talonpoikain joukosta, ja he tarjosivat nyt räätälille tilaisuuden tulla toveriksi.

Kun vuokraajat alkoivat jakaa maata keskenään, kieltäytyi räätäli ottamasta ryyppyä, ja kun puhe tuli siitä miten paljon kullekin annettaisiin maata, sanoi räätäli, että maata on jaettava tasamäärin jokaiselle, ettei saa ottaa vuokraajilta liikaa maksua, vaan ainoastaan minkä verran kunkin osalle tulee.

— Kuinka sinä niin päättelet?

— Olemmeko me mitään pakanoita? Herrat voivat niin menetellä, mutta me olemme kristityitä. Semmoinen on Kristuksen laki.

— Missä se semmoinen laki luetaan?

— Evankeliumin kirjassa se luetaan. Tulehan sunnuntaina käymään, niin luetaan ja puhellaan asiasta.

Ja sunnuntaina tuli kolme heistä räätälin luo. Hän alkoi heille lukea.

Viisi lukua Mateuksesta luettuaan he alkoivat keskustella. Kaikki kuuntelivat, mutta ainoastaan Ivan Tshujev otti luetun onkeensa, ja otti siihen määrään, että alkoi kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Ja kaikki hänen kotolaisensa elivät samalla tavalla. Liikamaasta hän luopui, ja otti ainoastaan osuutensa.

Ja muut alkoivat käydä räätälin ja Ivanin luona, ymmärsivät asian, heittivät tupakoimisen, juomisen, kiroilemisen, ja rupesivat toinen toistaan auttamaan. He jättivät pois myös kirkonkäynnin ja veivät papille takaisin jumalankuvat. Sellaisia taloja oli 17, kaikkiaan 65 henkeä. Ja pappi säikähti ja kanteli arhiereille. Arhierei mietti asiaa, ja päätti lähettää kylään arhimandriitti Misailin, entisen uskonnonopettajan lyseosta.

XIX.

Arhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia hiippakunnastaan.

— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä olet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja selitä heille asiat.

— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän oli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle tilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan uskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi itseään.

— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi arhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään teelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.

— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän palvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan Misailille.

Misail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän pyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa, pyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen poliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.