YLÖSNOUSEMUS I

Kirj.

LEO TOLSTOI

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1899.

_"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?

"Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."_

(Mat. 18: 21, 22.)

"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa omassa silmässäs."

(Mat. 7: 3.)

"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä."

(Joh. 8: 7.)

"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen koska hän on niinkuin hänen mestarinsa."

(Luuk. 6: 40.)

I.

Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon, joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;—kevät oli sentään kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia, vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut, poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan täysikäiset ihmiset—ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi,—kauneutta, joka herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja vallitakseen toisiansa.

Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta, tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia—kaksi naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.

—Haetteko Maslovaa?—kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.

Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven, jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan, ja huusi:

—Maslova oikeuteen!—ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.

Yksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli ahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava, lavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka heti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta tullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään päästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan.

Kopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista.

—Alappa joutua sieltä, Maslova,—pian!—huusi päävartija oveen.

Parin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja asettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori nainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle puetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä vankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi tahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista kiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen kalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka väriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat pienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon suuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden väsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät, vähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän kieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä rintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä, katsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä häneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä pistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot. Akka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea, litisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni nauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle pienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti luukulle ja käheällä äänellä sanoi:

—Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä.

—Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule,—sanoi Maslova päätänsä keikahuttaen.

—Eipä tietenkään kahta,—sanoi päävartija esimiehen luottamuksella omaan sukkeluuteensa.—Eteenpäin, mars!

Luukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää ja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas kivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen miesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat konttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä istuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen paperin ja, osoittaen vankia, sanoi: »Tuoss' on.» Sotamies,— nishninovgorodilainen talonpoika—jolla oli punaset, rokonarpiset kasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski silmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia. Sotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät pääporttia kohden.

Pääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan sen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien ulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä kivikatua.

Ajurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja uteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä ajatellen: »noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.» Lapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan siitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis nyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut myydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä, teki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi päänsä alas ja mutisi jotain itsekseen.

Tuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä kääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt huomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan verraten puhdas, keväinen henki;—teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä kömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen piti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin. Jauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja kieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen pyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi, saattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi raskaasti, kun muisti asemansa.

II.

Vangitun Maslovan historia oli hyvin tavallinen historia. Hän oli herraskartanossa palvelevan naimattoman naisen tytär. Tämä nainen, eläen äitinsä kanssa karjakkona kahden sisarusneidin omistamalla tilalla, oli synnyttänyt joka vuosi, ja, kuten maalla tavallisesti käy, lapset kastettiin, vaan äiti ei imettänytkään pienokaista, joka oli ilmestynyt hänen haluamattaan, joka oli tarpeeton ja häiritsi työssä, ja niin se pian sai kuolla nälkään.

Näin oli kuollut viisi lasta. Kaikki he olivat kastetut, mutta kaikki olivat jääneet imettämättä ja kuolleet. Kuudes lapsi, jonka isä oli kuleksiva mustalainen, oli tyttö, ja tämän kohtalo olisi ollut samallainen, mutta kävi niin, että toinen vanhoista neideistä pistäytyi navettaan antaakseen nuhteita karjakoille, kun kermassa oli tuntunut lehmän haju. Navetassa makasi synnyttäjä kauniin, terveen pienokaisen kanssa. Vanha neiti antoi nyt nuhteita niin hyvin kermasta kuin siitäkin, että synnyttäjä oli päästetty navettaan, ja oli jo lähtemässä pois, kun huomasi lapsosen, armahti sitä ja tarjoutui sen kummiksi. Hän kastattikin tytön, ja sitten, säälien ristilastaan, antoi maitoa ja rahoja äidille, joten lapsi jäi eloon. Niinpä vanhat neidit sitten nimittivätkin sen »pelastetuksi».

Lapsi oli kolmen vuotias, kun hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Isoäidille oli lapsenlapsi vastukseksi, ja silloin vanhat neidit ottivat tytön luoksensa. Mustasilmäisestä tytöstä tuli tavattoman elävä ja miellyttävä, ja vanhat neidit olivat hänestä hyvillään.

Vanhoja neitiä oli kaksi: nuorempi, hyväluontoisempi—Sofia Ivanovna, joka oli lapsenkin kastattanut, ja vanhempi, ankarampi—Maria Ivanovna. Sofia Ivanovna piti tytön vaatteissa ja opetti sitä lukemaan sekä tahtoi sitä ottotytökseen. Maria Ivanovna taas sanoi, että tytöstä olisi tehtävä työihminen, hyvä sisäpiika, ja sentähden hän oli vaativainen, rankaisi, jopa löikin tyttöä pahalla tuulella ollessaan. Niinpä näiden kahden vaikutuksen välillä tytöstä kasvoikin puoleksi sisäpiika ja puoleksi ottotyttö. Häntä kutsuttiinkin sentähden keskinkertaisella nimellä Katjushaksi, ei Katjkaksi, kuten kutsutaan piikaa, eikä Katenjkaksi, kuten kutsutaan omaa lasta. Hän ompeli, siivosi huoneita, kiilloitteli liidulla pyhäinkuvia, paahtoi, jauhoi ja tarjosi kahvia, toimitti vähäisemmät vaatteenpesut ja välistä istui neitien kanssa ääneen lukemassa.

Hänellä oli kosijoita, vaan ei hän kenestäkään huolinut, kun tunsi, että elämä työihmisten kanssa, jotka häntä kosivat, tulisi hänelle vaikeaksi, tottunut kun oli herraselämän hempeyteen.

Näin hän eli 16:nteen ikävuoteen asti. Päästyään sen ikävuoden yli saapui neitien luo heidän veljenpoikansa, ylioppilas, rikas ruhtinas, ja Katjusha, uskaltamatta tunnustaa sitä hänelle tai edes itselleenkään, rakastui häneen. Sitten, kahden vuoden kuluttua, tämä sama veljenpoika poikkesi tätejä katsomaan matkallansa sotaan ja viipyi, silloin talossa neljä päivää. Lähtönsä edellisenä iltana hän vietteli Katjushan, ja, pistettyään hänelle viimeisenä päivänä sataruplasen käteen, matkusti pois. Viiden kuukauden kuluttua hänen lähtönsä jälkeen Katjusha sai varmasti tietää olevansa raskauden tilassa.

Siitä lähtien oli hänelle kaikki tyyni yhdentekevää, ja hän vaan ajatteli kuinka pääsisi siitä häpeästä, joka häntä odotti. Hän alkoi haluttomasti ja huolimattomasti palvella neitejä ja vihdoin, itsensäkin tietämättä, rietaantui ja antoi tulla pahoja sanoja neideille, joita sanoja hän itsekin sitten katui, sekä pyysi päästökirjaa.

Ja neidit, hyvin tyytymättöminä häneen, päästivät hänet. Heiltä hän tuli sisäpiiaksi eräälle poliisille, vaan pysyi tässä paikassaan ainoastaan kolme kuukautta, sillä poliisi, 50 vuotias ukko, alkoi häntä ahdistella, ja meni kerran niin pitkälle, että Katjusha vimmastui, sanoi häntä pöllöksi ja vanhaksi piruksi, ja tyrkkäsi häntä rintaan, niin että hän kaatui. Katjusha ajettiin palveluksesta röyhkeyden vuoksi. Uutta paikkaa oli turha hakea, kun jo kuitenkin lähestyi synnyttämisen aika, ja hän asettui asumaan maalaisen kätilöämmän luo, joka myyskenteli viinaa. Synnytys oli helppo. Mutta kätilö, joka oli kylässä hoitanut sairasta synnyttäjää, tartutti Katjushaan maitokuumeen, ja lapsi, poikanen, lähetettiin kasvatuslaitokseen, minne se oli heti perille päästyä kuollut, lasta saattaneen akan kertomuksen mukaan.

Rahoja oli Katjushalla kaikkiaan silloin kuin hän asettui kätilön luo 127 ruplaa, joista 27 ansaittuja ja 100 ruplaa viettelijän antamia. Mutta lähtiessä sieltä oli hänellä jäljellä ainoastaan 6 ruplaa. Hän ei osannut pitää rahoja, tuhlasi niitä omiin tarpeisinsa ja antoi myöskin jokaiselle, joka pyysi. Kätilö otti häneltä hyyrystä, ruuasta ja teestä kahden kuukauden ajalta 40 ruplaa, 25 ruplaa meni lapsen lähettämiseen, 40 ruplaa kätilö pyysi ja sai lainaksi lehmän ostamista varten, parikymmentä ruplaa kului noin vaan—pukuun, makeisiin, niin että parannuttuansa Katjushalla ei ollut rahoja, vaan oli pakko hakea paikkaa. Paikan hän sai erään metsävoudin luona. Metsävouti oli nainut mies, mutta samoin kuin poliisikin jo ensi päivästä alkoi ahdistella Katjushaa. Mies inhotti häntä ja Katjusha koetti välttää häntä. Mutta mies oli häntä kokeneempi ja viekkaampi, ja—mikä pääasia—hän oli isäntä, joka saattoi lähettää piian minne tahtoi, ja niinpä hän sopivan hetken tultua otti tämän valtaansa. Vaimo sai asiasta vihiä, ja tavattuaan kerran miehensä yksin huoneessa Katjushan kanssa, hyökkäsi tätä lyömään. Katjusha ei perääntynyt ja syntyi tappelu, jonka johdosta hän ajettiin talosta saamatta palkkaa. Silloin Katjusha lähti kaupunkiin ja asettui tätinsä luo. Tätin mies oli nitoja, joka oli ennen elänyt siivosti, mutta nyt oli kadottanut kaikki työnantajansa, oli juoppo, joka joi kaikki, minkä käsiinsä sai. Tätillä oli vähäinen pesulaitos, josta hän lapsinensa eli ja ylläpiti hunningolle joutunutta miestään.

Hän ehdotteli Maslovalle, että tämä rupeisi pesijättäreksi hänelle. Mutta nähtyään, kuinka raskaassa työssä pesijättäret tätin luona elivät, Maslova epäili suostua ja kyseli vaan konttoreista palvelijattaren paikkoja. Tämmöinen paikka vihdoin löytyi erään rouvan luona, joka asui kahden lyseossa käyvän poikansa kanssa. Viikon kuluttua hänen tulonsa jälkeen vanhempi, kuudennen luokan lyseolainen, jolla jo oli viiksien alkua, heitti lukemisen ja alkoi lakkaamatta ahdistella Maslovaa. Äiti pani kaikki Maslovan syyksi ja erotti hänet palveluksesta. Uutta paikkaa ei ollut tiedossa, mutta kävi niin, että tultuansa konttoriin, joka välitti palvelioita isännille, Maslova tapasi siellä rouvan, jolla oli sormuksia ja rannerenkaita täyteläisissä paljaissa käsissään. Otettuaan selvän paikattoman Maslovan asiasta tämä rouva ilmoitti hänelle osoitteensa ja pyysi tulemaan luokseen. Maslova meni. Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjosi torttuja ja makeata viiniä ja lähetti piikansa viemään jonnekin jotakin paperilippua. Iltasella tuli huoneeseen iso-kasvuinen herrasmies, jolla oli pitkät harmahtavat hiukset ja harmaa parta; hän heti istuutui Maslovan viereen ja alkoi kiiltävin silmin ja hymyillen tarkastella tätä ja laskea leikkiä hänen kanssaan. Emäntä kutsui herran viereiseen huoneeseen, ja Maslova kuuli, kuinka emäntä sanoi: »vastasaapunut, terve maalaistyttö.» Sitten emäntä kutsui Maslovan erikseen ja sanoi, että se on kirjailija, jolla on paljon rahoja ja joka ei ole säästävä mitään, jos Maslova häntä vaan miellyttää. Maslova miellyttikin häntä, ja kirjailija antoi hänelle 25 ruplaa, luvaten usein tulla häntä katsomaan. Rahat hupenivat aivan pian hyyryyn tätin luona, uuteen leninkiin, hattuun ja nauhoihin. Muutaman päivän kuluttua kirjailija kutsutti hänet luokseen uudestaan. Hän meni. Kirjailija antoi hänelle vielä 25 ruplaa ja tarjosi asunnon erityisessä kortteerissa.

Asuessaan kirjailijan hyyräämässä kortteerissa Maslova rakastui samassa paikassa asuvaan iloiseen puotipoikaan. Itse hän ilmoitti tästä seikasta kirjailijalle ja muutti sitten paljoa pienempään kortteeriin. Mutta puotipoika, joka ensin lupasi naida hänet, matkusti mitään virkkamatta Nishninowgorodiin, nähtävästi hyläten hänet, ja Maslova jäi yksin. Hän olisi nyt tahtonut jäädä yksinänsä kortteeriin asumaan, mutta sitä ei sallittu. Ja naapurissa sanottiin, että hänellä oli oikeus asua näin ainoastaan, jos hänellä oli keltanen lupalippu ja jos hän suostui tarkastuksen alaiseksi. Silloin hän lähti jälleen tätin luo. Täti, nähtyänsä hänen muodikkaan pukunsa, peleriininsä ja hattunsa, otti hänet kunnioituksella vastaan eikä enää tohtinut tarjota pesijättären paikkaa, vaan katsoi hänen nyt nousseen ylemmälle elämän asteelle. Ei Maslova nyt enää ajatellutkaan pesijättäreksi rupeamista. Hän katsoi nyt säälillä sitä vankielämää, jota nuo kalpeat laihakätiset pesijättäret etumaisissa huoneissa viettivät; muutamat heistä olivat jo keuhkotautisia, ja nähdessään heidän pesevän ja hierovan vaatteita 30:n asteen saippuahöyryssä, akkunat auki olipa talvi tahi kesä, häntä kauhistutti ajatella joutuvansa tämmöiseen vankilaan. Ja niinpä juuri tähän aikaan, joka oli Maslovalle erittäin onneton, koskei tahtonut löytyä ainoatakaan suojelijaa, hänet sai käsiinsä eräs nainen, jonka asia oli toimitella tyttöjä porttoloihin.

Maslova oli jo kauan sitten polttanut tupakkia, mutta puotipojan kanssa solmitun yhteytensä loppuaikoina ja sitten kuin tämä oli hänet hylännyt, hän yhä enemmän tottui juomaan. Viini ei miellyttänyt häntä yksistään siksi, että maistui hyvältä, vaan enemmänkin siksi, että teki hänelle mahdolliseksi unohtaa raskaat muistonsa, antoi rohkeutta seurustelussa ja varmuutta omasta arvostaan, joita kumpaakaan ominaisuutta ei hänellä viinittä ollut. Selvänä hänen oli aina paha olla ja hävetti. Yllämainittu nainen pani toimeen kekkerit tätin kunniaksi, ja juotettuansa Maslovan, tarjosi hänelle pääsyn hyvään, kaupungin parhaimpaan laitokseen, kuvaten hänelle tuommoisen aseman kaikkia etuja ja hyviä puolia. Maslovan oli valittavana, joko: piian alentava asema, milloin miehet varmaan tulisivat ahdistelemaan ja milloin tulisi tapahtumaan salaisia, ajoittaisia haureussyntejä, taikka: turvattu, rauhallinen, laillistettu asema, ja julkinen, lain sallima ja hyvin maksettu alituinen haureuselämä. Ja hän valitsi jälkimäisen. Paitsi sitä, hän ajatteli täten kostaa sekä viettelijänsä että puotipojan ja kaikki muut, jotka olivat hänelle pahaa tehneet. Vielä eräs toinen seikka viekotteli häntä ja vaikutti osaltaan lopulliseen päätökseen. Nainen oli näet sanonut hänelle, että hän saisi tilata itselleen mitä vaatteita vaan tahtoi, samettisia, silkkisamettisia, silkkisiä, baalipukuja avonaisine olkapäine ja paljaine käsivarsine. Ja kun Maslova kuvaili itseänsä heleän keltasessa silkkipuvussa mustan samettipäärmäyksen kanssa—kuten sanotaan: dekoltee,—ei hän voinut pidättää, vaan luopui passistaan. Ja vielä samana iltana nainen otti ajurin ja vei Maslovan Kitaevan kuuluisaan taloon.

Ja siitä asti alkoi Maslova elää sitä elämää, jossa ihmiset kroonillisesti rikkovat jumalallisia ja inhimillisiä käskyjä vastaan, elämää, jota viettävät sadat ja sadattuhannet naiset,—jota hallitusvalta, kansalaistensa parasta huolehtiessa, sekä suvaitsee että suojelee, ja joka yhdeksälle naiselle kymmenestä loppuu tuskallisiin tauteihin, ennenaikaiseen raihnaisuuteen ja kuolemaan.

Aamulla ja päivällä raskasta nukkumista öisen mässäyksen jälkeen. 3:n tai 4:n aikana väsynyttä nousemista likaiselta vuoteelta, seltteriveden ja kahvin juomista kohmelon vuoksi, laiskaa vetelehtimistä pitkin huoneita alusvaatteissa ja yönutuissa, kadulle katselemista ikkunauutimien takaa, velttoa torailemista keskenään, sitten ruumiin ja hiuksien pesemistä, voitelemista ja hajuvesillä täyttämistä, pukujen koettelemista, riitoja niiden johdosta emännän kanssa, peiliin katselemista, kasvojen, silmäkulmien maalailemista, makeaa rasvaista ruokaa, sitten pukeutuminen kirkasvärisiin, silkkisiin, alastomaksi jättäviin pukuihin, esiintyminen kirkkaasti valaistuun, koristettuun saliin,—vieraiden saapuminen:—musiikkia, tansseja, konfehteja, viinejä, tupakan polttoa ja haureutta nuorten, keski-ikäisten, puolilasten, ikäkulu-ukkojen, naimattomien, naineiden, kauppiaiden, puotipoikien, armeenialaisten, juutalaisten, tataarien, rikkaiden, köyhien, terveiden, sairaiden, humaltuneiden, selvien, raakojen, hienojen, sotilaiden, siviilien, ylioppilaiden, lyseolaisten—kaikkien mahdollisten säätyjen, ikien ja ihmislajien kanssa. Ja huutoja ja pilapuheita ja tappeluja ja tupakkia ja viiniä ja taaskin viiniä, tupakkia ja musiikkia illasta aamunkoittoon asti. Ja vasta aamulla vapautuminen ja raskas uni. Ja näin joka päivä läpi viikon. Viikon lopussa sitä vastoin lähteminen valtiolliseen laitokseen— poliisikonttoriin, missä valtion palveluksessa olevat virkamiehet, mieslääkärit, väliin totisesti ja ankarasti, mutta väliin taas leikkisällä iloisuudella, karkoittaen itsestään sen häveliäisyyden, jonka luonto on rikoksen välttämiseksi antanut sekä ihmisille että eläimille, toimittavat näiden naisten tarkastuksen ja antavat heille lupakirjan jatkamaan samoja rikoksia, joita he itse olivat viikon kuluessa osallistensa kanssa tehneet. Ja niin alkaa jälleen samallainen viikko. Samaa joka päivä, kesät, talvet, aret, pyhät.

Näin eli Maslova seitsemän vuotta. Tämän ajan kuluessa hän oli ollut kahdessa haureustalossa ja yhden kerran sairaalassa. Ollessaan seitsemättä vuotta haureuslaitoksessa, ja kahdeksantena vuonna lukien ensimäisestä lankeemisestansa eli jo 26:n ikäisenä, tapahtui hänelle se asia, jonka vuoksi hän oli vangittu ja nyt, vietettyään kuusi kuukautta murhaajien ja varkaiden seurassa, kuljetettiin oikeuteen.

III.

Samaan aikaan kuin Maslova, pitkästä käymisestä nääntyneenä, lähestyi saattajinensa raastuvan oikeuden rakennusta, hänen kasvattajiensa veljenpoika, ruhtinas Dmitrij Nehljudof, samainen hänen viettelijänsä, virui vielä korkealla, pehmoisella vieterivuoteellansa, höyhenpolstareilla, ja päästettyään auki kauluksen puhtaasta hollantilaisesta yöpaidastaan, minkä rinnus oli poimusille silitetty, poltteli paperossia. Hän katseli pysähtynein silmin eteensä, ajatellen mitä hänen nyt olisi tehtävä ja mitä oli eilen.

Hän muisteli eilistä iltaa, jonka oli viettänyt Kortshaginien rikkaan ja tunnetun perheen luona. Yleisesti arveltiin hänen menevän naimisiin näiden tyttären kanssa. Hän huoahti ja viskattuaan poltetun paperossin, aikoi ottaa hopeisesta kotelosta toisen, kun samassa muutti mielensä ja laski vuoteelta sileän valkoset jalkansa, hapuili niihin tohvelit, heitti täyteläisille hartioilleen silkkisen yömekon ja nopeasti ja raskaasti astellen meni viereiseen pukeumahuoneeseen, joka oli täynnänsä eliksiirien, odekolonin ja muiden hajuvesien keinotekoista tuoksua. Siellä hän erikoisella pulverilla puhdisti monissa kohden paikatut hampaansa, huuhtoi ne hyvänhajuisella hammasvedellä, alkoi sitten joka puolelta peseytyä ja pyyhiskellä itseään erilaisilla käsiliinoilla. Pestyään hyvänhajuisella saippualla kätensä, tarkasti puhdistettuaan harjasilla pitkäksi kasvatetut kyntensä ja valeltuaan vedellä suuressa marmorisessa pesulaitoksessa kasvonsa ja paksun kaulansa, hän meni vielä kolmanteen huoneeseen makuuhuoneen vieressä, ja siellä oli valmistettu ruiskutuskylpy. Valeltuaan nyt kylmällä vedellä jäntevän, rasvalla peittyneen, valkean ruumiinsa ja kuivattuaan sen nukkaiseen lakanaan, hän puki yllensä puhtaat, silitetyt alusvaatteet, veti jalkaansa peilikirkkaiksi kiilloitetut kengät ja alkoi toaletin ääressä kahdella harjalla kammata pienenlaista, mustaa kiharapartaansa ja etupuolelta harvennutta tukkaansa.

Kaikki vaatetukseen kuuluvat esineet, joita hän käytti,—alusvaatteet, puku, jalkineet, kaulahuivit, koruneulat, soljet—olivat ihan ensimäistä, kalliinta lajia, huomaamattomia, yksinkertaisia, hyvintehtyjä ja arvokkaita.

Valittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka ensiksi käteen sattuivat,—tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta ja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää,—Nehljudof pani ylleen puhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä, kuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka parkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä oli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä pöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine leijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty pöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu, josta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia kiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia. Lautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko Revue des deux Mondes 'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille kirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen surupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä oli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen äitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan luokse taloudenhoitajaksi.

Agrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri aikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja ryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi Dmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi.

—Hyvää huomenta, Dmitrij herra.

—Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään.

—Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän piikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi Agrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen.

—Hyvä on, kohta,—sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan Agrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa.

Agrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa Nehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn ilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen.

—Käsken siis odottamaan,—sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä pöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen paikkaan, hupeni ruokasalista.

Nehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle antanut, ja alkoi lukea:

»Luvattuani olla teidän omana muistinanne»—näin oli kirjoitettu paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta sujuvalla käsialalla,—»muistutan teille, että teidän täytyy tänään, 28 p:nä huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis mitenkään voi tulla meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan, kuten te tavallisessa kevytmielisyydessänne eilen lupasitte; à moins que vous ne soyez disposé à payer à la cour d'assises les 300 roubles d'amende que vous vous refusez pour votre cheval siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin asian eilen, kun te vasta olitte lähteneet. Älkää siis unohtako. Ruht. M. Kortshagina.»

Toiselle puolelle oli lisätty:

» Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit. Venez absolument à quelle heure que cela soit.» M.K.

Nehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa peliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli häneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä yhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä tavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden yli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli Nehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi päättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se, että hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi hänet,—sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan esteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli suhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli hänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi tunnustanut.

Nehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen ujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet. Nainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka vaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin, jotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta samassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut kiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään syylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä asia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna, vaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa.

Pöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman nähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä tarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen kiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä piirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti vaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen piirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua antaaksensa un coup d'épaule esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä, jotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa voimakasta vastustusta taantumispuolueelta.

Aatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien hengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä taantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä tiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan.

Nehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli ollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo saaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin hän aikoi ampua ilmaan,—muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa, kun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen itsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. »Nyt en voi matkustaa enkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle»,—ajatteli Nehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen, jossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin sovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän vuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän odotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli osaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin purkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse saapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että siellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä seikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista toivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta.

Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle, turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi. Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin, vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan, antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan, kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä, taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.

Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.

Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin, oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,—oli tuiki mahdotonta.

Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.

IV.

Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt, mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.

Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.

Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi »määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.

—Lähettäkäähän hakemaan ajuria.

—Tuossa tuokiossa.

—Ja sitten—täällä odottaa sana Kortshagineilta,—käskekää sanoa, että kiitän ja koitan tulla.

—Ymmärrän.

»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet kohta kuitenkin»,—ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.

Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu ajuri kummipyörillä.

—Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,—sanoi tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa paidan kauluksessa:—silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi: »juuri läksi.»

»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,—ajatteli Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei, rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne, yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä, jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.

Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto, paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän, poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen salaperäiseen olentoon.

Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,—muuta nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä, ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön, jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut rakkausjuttunsa,—ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.

Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof, itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.

»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään ryhtyä», sanoi hän itselleen.

Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää päätöstä, oli hänelle mieleen.

»Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle ovenedustalle.

»Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan ohitse oikeuden eteiseen.

V.

Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.

Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa. Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.

—Missä on piirioikeus?—kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.

—Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.

—Minä olen valamies.

—Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle, sitten vasemmalle,—toinen ovi.

Nehljudof meni osotettuun suuntaan.

Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä, lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.

—Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti silmää iskien kauppias.

—No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,—jatkoi hän Nehljudofin vastattua myöntävästi:—toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,—esitteli hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:—työtähän täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?—

Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.

Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.

Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.

Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä, ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut. Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja. Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi, kuten Nehljudofin sisar sanoi.

—Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,—hohotteli Pietari Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.—Ettekö osanneet välttää?

—En ajatellutkaan välttää,—sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.

—No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni kelloon!—sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.

»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua», ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun, edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat vastapuolelle.

—Nerokas asianajaja!—sanoi hän.

Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.

Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei ollut vieläkään saapunut.

VI.

Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea, täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin. Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan kesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä nainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä, »Italia» nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti alkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi punatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä maalla oli alkanut romaani.

Tultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin alahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä eteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi istahti, pitäen pultteja päänsä yli.

»Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja voimistelu»,—ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen sormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä hänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta silloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti pian pultit paikoillensa ja avasi oven.

—Anteeksi,—sanoi hän.

Huoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa, lyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä.

—Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut,—sanoi jäsen nyreissään.

—Ei ole vielä,—vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia.—Aina se vaan myöhästyy.

—Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen paperossia.

Tämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa ikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut ne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli pyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi kohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen laittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona. Tähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee uhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä hyvänsä.—»Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää», ajatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista puheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla käsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa molemmille puolin virkakaulustansa:—»hän on aina tyytyväinen ja ilonen, minä sitä vaan tuskailen.»

Sihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita.

—Kiitän teitä suuresti,—sanoi puheenjohtaja paperossia sytyttäen.—Minkä jutun annamme tulla ensin?

—Eiköhän vaan myrkytysjuttua,—sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi.

—Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu,—sanoi tuomari harkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja sen jälkeen voisi lähteä.—Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy?

—Ei vieläkään.

—Onko Breve tullut?

—On,—vastasi sihteeri.

—Sanokaa hänelle, jos tapaatte, että alamme myrkytysjutulla.

Breve oli se yleisen syyttäjän apulaisista, jonka tehtävänä oli esiintyä syyttäjänä tässä istunnossa.

Käytävään tultuansa sihteeri tapasikin Breven. Olkapäät koholla, virkatakki avoinna, salkku kainalossa, miltei juosten tämä syöksyi eteenpäin tömistäen kantapäillään maata ja heiluttaen vapaata kättänsä niin että käden selkäpuoli oli edellä.

Kun sihteeri tuli käytävään, hän kohtasi Breven. Olkapäät koholla, virkatakki levällään, salkku kainalossa tämä kulki puolijuoksua käytävää pitkin, jymäytteli kengänkorkojaan lattiaan ja heilutti vapaata kättään niin, että se oli kohtisuoraan hänen kulkusuuntaansa.

—Mihail Petrovitsh pyysi tiedustelemaan joko olette valmis, sihteeri kysyi häneltä.

—Tietenkin, minä olen aina valmis, syyttäjänapulainen sanoi.—Mikä juttu on ensimmäisenä?

—Myrkyttämisjuttu.

—Mainiota, syyttäjänapulainen sanoi.

Mutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli silmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä oli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen ajettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten Maslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista läpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi tämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että myrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään liberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti hänen virka-asemaansa.

—No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi.

—Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan, sen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi.

—Mutta joka tapauksessa…

—En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään kiiruhti työhuoneeseensa.

Skoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja tarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului oikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi loppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu, että juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa valamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat suuremmat.

Liike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain osaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta äskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli kertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha rouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus liikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista oikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja hänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti, että ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha rouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan suuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi, levitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa puoleen kääntyen: »Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?» Asianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä kuunnellut hänen puhettaan.

Eukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien leveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä loistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli saattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse kymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien katseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten ohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: »Ei tarvita mitään uskollisuudenosoituksia.»

VII.

Lopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli laiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä, samalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa.

Tämä oikeudenpalvelija oli rehellinen mies, yliopistosivistyksen saanut, mutta hän ei pysynyt missään virassa pitkään, koska joi ajoittain herkeämättä. Kolme kuukautta sitten joku kreivitär, joka auttoi hänen vaimoansa, toimitti hänelle tämän paikan, ja tähän päivään asti hän yhä olikin siinä pysynyt, suureksi iloksensa.

—No, kunnioitettavat herrat, olemmeko nyt siis kaikki koossa?—sanoi hän pannen rillit nenälleen ja katsellen niiden läpi.

—Arvatenkin kaikki,—sanoi iloinen kauppias.

—Niin tarkastakaammepa,—sanoi edellinen ja saatuaan taskustaan listan alkoi huutaa valamiehien nimiä katsellen heihin milloin rillien yli milloin niiden läpi.

—Valtioneuvos I. M. Nikiforof.

—Minä,—sanoi komea herrasmies, joka tunsi hyvin kaikki käräjätavat.

—Virasta eronnut översti Ivan Semjonovitsh Ivanof.

—Täällä,—vastasi laiha mies, joka oli virasta eronneen univormussa.

—Toisen arvoluokan kauppias Pietari Baklashof.

—O-on, sanoi hyvänluontoinen kauppias kasvot täydessä hymyssä.—Valmiina ollaan!

—Kaartinluutnantti, ruhtinas Dmitrij Nehljudof.

—Minä,—vastasi Nehljudof.

Oikeudenpalvelija, erityisen kohteliaasti ja miellyttävästi katsahtaen rillien yli, kumarsi, ikäänkuin eroittaen hänet täten muista.

—Kapteeni Jurij Dmitrievitsh Dantshenko, kauppias Grigorij Efirnovitsh Kuleshof. j.n.e., j.n.e.

Kaikki, paitsi kahta, olivat saapuvilla.

—Nyt, hyvät herrat, pyydän astumaan saliin,—sanoi oikeudenpalvelija sulavalla liikkeellä osoittaen oveen päin.

Kursaillen toistensa edessä ovessa, menivät nyt kaikki käytävään ja käytävästä istuntosaliin.

Käräjäsali oli suuri, pitkulainen huone. Sen toisessa päässä oli kolmiporraksinen lava, jonka keskellä seisoi pöytä katettuna viheriään verkaan tummemman viheriäisine rimssuineen. Pöydän takana oli kolme nojatuolia, hyvin korkeine, leikeltyine tammiselkineen, ja tuolien takana riippui kultaisissa puitteissa, kirkkailla väreillä maalattu keisarin kuva, luonnollisessa koossa, kenraalin puvussa olkanauhoineen, toisella jalalla hiukan eteenpäin astuvana, käsi sapelin kahvassa. Oikeassa nurkassa riippui pyhäinkuva, esittäen Kristusta orjantappurakruunu päässä, ja sen alla seisoi rukousalttari, oikealla puolella sijaitsi vielä yleisen syyttäjän pulpetti. Tätä vastapäätä, vasemmalla puolella oli peremmällä sihteerin pöytä, ja lähempänä yleisöä tammesta sorvatut kaidepuut, joiden takaa näkyi syytettyjen vielä tyhjä penkki. Lavan oikealla puolella seisoi kahdessa rivissä tuoleja, myöskin korkeine selustimineen, valamiehiä varten, alhaalla oli asianajajain pöytiä. Kaikki tämä oli salin etummaisessa päässä, jonka muuten aitaus jakoi kahteen osaan. Takimmainen osa oli täynnänsä penkkirivejä, jotka toinen toistaan ylempänä, ylettyivät peräseinään asti. Täällä salin takimmaisessa osassa, eturiveissä, istui neljä tehtaalaisen tai piian tapaista naista, ja kaksi työväestöön kuuluvaa miestä. jotka nähtävästi salin komeuden lannistamina, arasti kuiskuttelivat keskenänsä.

Kohta valamiesten tultua astui oikeudenpalvelija toispuoleisella käyntitavallaan keskelle salia ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää läsnäolijoita:

—Oikeus lähestyy!

Kaikki nousivat seisoalleen, ja salin lavalle ilmestyivät tuomarit: puheenjohtaja jäntereinensä ja komeine poskipartoineen; sitten synkän-näköinen oikeudenjäsen, kultasankaisine silmälasineen, ja hän oli nyt sitäkin synkempänä, kun juuri ennen istuntoa oli tavannut lankonsa, joka oli yksi oikeuden auskultanteista, ja tämä hänelle ilmoitti käyneensä sisaren luona ja saaneensa häneltä tietää, ettei päivällistä tule.

—Siispä menemmekin kapakkaan,—sanoi lanko nauraa hihittäen.

—Tässä ei ole naurun sijaa,—sanoi synkkä oikeudenjäsen ja synkistyi vielä enemmän.

Ja vihdoin kolmas oikeudenjäsen, samainen Matvei Nikititsh, joka aina myöhästyi,—hän oli partaniekka, suuret, pitkäluomiset, hyväntahtoiset silmät päässä. Tätä oikeudenjäsentä vaivasi mahakuume, ja hän oli tästä aamusta lähtien, lääkärin neuvosta, alkanut käyttää uutta parannustapaa, joka oli viivyttänyt häntä kotona tällä kertaa vielä tavallistakin kauemmin. Noustessaan lavalle oli hän miettivän näkönen siitä syystä, että hänellä oli tapana kaikilla mahdollisilla keinoin koetella arvata vastauksia niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sydämmellään. Nyt hänellä oli edessään semmoinen taika, että jos askelten luku ovelta nojatuoliin asti on tasajakoinen kolmella, niin uusi parannuskeino auttaa hänet mahakuumeesta,—jollei, niin ei tule parannustakaan. Askelia oli 26, mutta hän teki pienoisen lisäaskeleen ja pääsi siten juuri 27:nellä nojatuoliinsa.

Puheenjohtaja ja oikeudenjäsenet tekivät lavalle astuessaan, kullalla kirjailluissa virkatakin kauluksissaan, hyvin voimakkaan vaikutuksen. Sen he itsekin tunsivat, koska kaikki kolme, ikäänkuin hämillään omasta suuruudestaan, katsoivat vaatimattomasti alas istuen leikkauksilla varustettuihin nojatuoleihinsa viheriällä veralla katetun pöydän taakse. Tälle oli asetettu kolmikulmainen kapine kotkankuvinensa, lasimaljoja, jommoisissa tavallisesti pidetään konfehteja nähtävinä, läkkipullo, teräskyniä, puhdasta paperia ja erikokoisia ja lajisia vastaterotettuja lyijykyniä. Tuomarien kanssa tuli myöskin yleisen syyttäjän apulainen. Hän meni, salkku samaten kainalossa ja kättänsä yhä heiluttaen, paikallensa ikkunan luo, ja heti syventyi asiapapereitten lukemiseen, käyttäen näin hyväkseen jokaista hetkeä juttuun perehtyäkseen. Tämä yleinen syyttäjä oli vasta neljättä kertaa syyttäjän toimessa. Hän oli hyvin kunnianhimoinen ja oli lujasti päättänyt yletä virkaurallaan, jonka vuoksi hän piti välttämättömänä saada asianomaiset syytteeseen jokaisessa jutussa, missä hän vaan syyttäjänä esiintyi. Myrkytysjutun juonen hän nyt pääpiirteissään tunsi ja oli jo suunnitellut puheensa, hänelle oli vaan vielä tarpeen muutamia tosiasioita, joita hän häthätää asiapapereista keräsi ja kirjoitteli muistiin.

Sihteeri istui lavan toisella puolella, ja, saatuaan reilaan kaikki mahdollisesti luettavat paperit, silmäili erästä kiellettyä artikkelia, jonka oli eilen saanut käsiinsä. Hänen teki mieli keskustella tästä artikkelista suuripartaisen oikeudenjäsenen kanssa, jonka kanssa he olivat samaa mieltä, ja ennen keskustelua hänen piti tutustua kirjoitukseen.

VIII.

Puheenjohtaja, katsottuaan papereista, teki muutamia, kysymyksiä oikeudenpalvelijalle ja sihteerille, ja saatuaan myöntävät vastaukset, käski tuoda syytetyt sisälle. Heti avautui ovi aitauksen takaa ja esille astui kaksi santarmia, lakit päässä, paljastettu miekka kädessä, ja heidän jälessään ensin yksi syytetyistä, punatukkainen, teerenpilkkunen mies—ja kaksi naista. Mies oli vankipuvussa, joka oli hänelle sekä liian väljä että liian pitkä. Oikeussaliin tullessaan hän piteli käsiään pitkin housunpoimuja, suuret sormet sojoksi jännitettyinä, ettei liian pitkät hihat pääsisi alas solumaan. Vilkasematta tuomareihin tai katsojiin hän tarkkuudella tähysteli penkkiä, jota kierrettiin. Sen päähän päästyä hän, tehden tilaa toisille, kiivaasti istautui penkin äärimmäiselle reunalle, ja tuijottaen puheenjohtajaan alkoi nytkytellä poskilihaksiansa, aivan kuin olisi jotain itseksensä höpissyt. Hänen perässään tuli vanhanlainen nainen, myöskin vankipuvussa. Päässä oli hänellä vankihuivi, kasvot olivat harmaavaaleat ilman kulmakarvoja ja silmäripsiä, mutta silmät punaisina. Tämä nainen näytti aivan rauhalliselta. Tullessaan paikallensa hänen mekkonsa takertui johonkin; hän selvitti sen tarkalleen ja hätäilemättä, ja istuutui.

Kolmas syytetyistä oli Maslova.

Heti kun hän näyttäytyi, kääntyivät kaikkien salissa olevien miesten silmät häneen ja viipyivät kauan noissa kalpeissa kasvoissa, kiiltävän loistavine, mustine silmineen, ja tuossa mekon alta näkyvässä korkeassa rinnassa. Santarmikin, jonka ohi hän kulki, katsoi häneen silmiä värähtämättä, kun hän kulki paikalleen ja laittausi istumaan, ja, vasta kun hän oli istunut, käännähti santarmi äkisti pois, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä syylliseksi, ja puistettuaan pois ajatuksensa rupesi tuijottamaan edessään olevaan ikkunaan.

Puheenjohtaja odotti, että kaikki syytetyt olisivat paikoillansa, ja sittenkuin Maslovakin oli asettunut istumaan, kääntyi hän sihteerin puoleen.

Nyt alkoivat tavanmukaiset käräjätemput: valamiesten luetteleminen, poissaolevien merkitseminen ja sakkojen määrääminen näille, esiintuotujen esteiden laillisuuden tutkiminen, ja varajäsenten asettaminen poisjääneiden sijaan. Sitten puheenjohtaja pani kokoon pienet paperiliput, asetti ne lasimaljaan ja käärittyään hiukan ylös kultareunaisia hihojansa ja paljastettuaan näin hyvin karvaiset kätensä, alkoi nostella yksitellen konstintekijän liikkeillä lippuja, kiersi ne auki ja luki niistä. Sitten hän, taas laskien hihansa, pyysi pappia vannottamaan valamiehet.

Pappi-vanhus, keltasen kalpeine, venyvine kasvoineen, ruskeassa messukaapussa, kultainen risti rinnassa ja vielä joku pienempi kunniamerkki kaapun kylkeen pistettynä, laahusti, hitaasti liikuttaen turvonneita jalkojaan kaapun sisällä, rukousalttarin luo, joka seisoi jumalankuvan alla.

Valamiehet nousivat ja tungeskellen lähenivät alttaria.

—Tehkää niin hyvin,—mutisi pappi kosketellen turpealla kädellään rintaristiänsä ja odotellen kaikkien valamiesten saapumista.

Tämä pappi oli ollut papinvirassa 46 vuotta ja aikoi kolmen vuoden kuluttua viettää riemujuhlaansa samaan tapaan kuin tämmöistä juhlaa äskettäin oli viettänyt kirkkoherra. Piirioikeudessa hän oli palvellut siitä saakka kuin nämät oikeudet perustettiin ja hän ylpeili kovasti siitä, että oli jo vannottanut useampia kymmeniä tuhansia ihmisiä, sekä että iästään huolimatta yhä palveli kirkkoa, isänmaata ja perhettänsä, jolle hän jättää perinnöksi, paitsi taloa, ainakin 30 tuhannen pääoman korkoakasvavissa arvopapereissa. Se seikka, että hänen toimintansa oikeudessa oli ihmisien vannottaminen sen evankeliumin edessä, jossa valanteko on suoraan kielletty, ja oli siis huono toiminta, ei ollut koskaan hänen mieleensäkään juolahtanut; häntä ei tämä tuttu toimi lainkaan vaivannut, vaan oli se päinvastoin hänen mieleensä, kun hän sen ohella sai usein tilaisuuden tutustua edulliseen herrasväkeen. Nytkin hän mielihyvällä tutustui kuuluisan asianajajan kanssa, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta siitä syystä, että tämä oli yksistään kukkapäisen mummon asiasta saanut kymmenen tuhatta ruplaa.

Kun valamiehet olivat kaikki nousseet asteita myöten lavalle, kallisti pappi kaljun ja harmaan päänsä, pujotti hartioilleen toimituskaapun ja silittäen järjestykseen harvaa tukkaansa, sanoi valamiehille:

—Nostakaa oikea kätenne ja pankaa sormenne näin,—sanoi hän verkalleen, isällisellä äänellä. Hän nosti itse näytteeksi turpean kätensä, jonka jokaisen sormen kohdalla oli kuoppanen, ja asetti kaksi sormea yhteen.—Nyt toistakaa minun perässäni,—sanoi hän ja alkoi: Minä lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan, hänen pyhän evankeliuminsa ja Kristuksen elävän ristin edessä, että esillä olevassa asiassa…—puhui hän, pysähtyen joka lauseen jälkeen.—Älkää laskeko kättänne, pitäkää näin,—sanoi hän nuorelle miehelle, joka oli antanut kätensä pudota…—että esilläolevassa asiassa, jossa…

Komea herrasmies poskipartoinensa, översti, kauppias ja jotkut muut pitivät sormensa kokoonpantuina siten kuin pappi oli käskenyt, ja vieläpä jonkinlaisella erikoisella tyytyväisyydellä, hyvin varmasti ja korkealle kohotettuna; jotkut muut sitävastoin aivan kuin vastahakoisesti ja epämääräisesti. Toiset lausuivat sanat liian äänekkäästi, pannen niihin pontta ja sisällystä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: mutta minäpä puhun sittenkin; toiset taas vaan mutisivat, jäivät jälkeen papista, ja sitten, ikäänkuin säikähtäen, ajattomasti saavuttivat häntä; muutamat, ikäänkuin peläten, että joku sana voisi jäädä pois, puristivat lujasti, uhkaavalla liikkeellä, hyppysiänsä yhteen, toiset taas antoivat niiden mennä hajalle ja taas yhdistivät. Kaikkien oli tukala olla, ainoastaan pappi vanhus oli ehdottomasti vakuutettu suorittavansa hyödyllistä ja tärkeää asiaa. Valan vannottua puheenjohtaja kehotti valamiehiä valitsemaan keskuudestaan esimiestä. He nousivat ja tungeskellen poistuivat neuvotteluhuoneeseen, missä he kaikki heti sytyttivät paperossinsa ja alkoivat polttaa. Joku ehdotti komean herran esimieheksi, johon kaikki paikalla suostuivat, viskasivat pois ja sammuttivat pätkät ja palasivat saliin. Valittu esimies ilmoitti puheenjohtajalle, kuka oli esimieheksi valittu, ja niin istuivat kaikki, taaskin tungeskellen toistensa jalkojen yli, paikoilleen kahteen riviin korkeaselkäisiin tuoleihin.

Kaikki kävi ilman keskeytyksiä, pian ja jonkinlaisella juhlallisuudella, ja tämä säännöllisyys, johdonmukaisuus ja juhlallisuus nähtävästi tuotti mielihyvää osanottajille, vahvistaen heissä tietoa, että he suorittavat vakavaa ja tärkeää yhteiskunnallista tehtävää. Näin tuumi myöskin Nehljudof.

Heti kun valamiehet olivat istuutuneet, piti puheenjohtaja heille puheen heidän oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja vastuunalaisuudestaan. Puhettaan pitäessään hän alituisesti muutteli asentoansa, milloin nojaten vasempaan, milloin oikeaan käteen, milloin tuolin selkään, milloin sen laitoihin, milloin tasoitteli paperin reunoja, milloin silitteli paperiveistä, milloin taas tunnusteli kynää.

Hänen sanojensa mukaan olivat heidän oikeutensa siinä, että he saavat tehdä syytetyille kysymyksiä puheenjohtajan kautta, että heillä sai olla lyijykynä ja paperia ja että he saivat tutkia esineellisiä todistuksia. Velvollisuus oli siinä, että heidän oli tuomitseminen oikein eikä valheellisesti. Ja vastuunalaisuus oli siinä, että jos he eivät pitäneet neuvotteluansa salassa tai olivat yhteydessä syrjäisten kanssa, he tulivat rangaistuksen alaisiksi.

Kaikki kuuntelivat kunnioittavalla huomiolla. Kauppias, levittäen ympärillensä viinan hajua ja pidätellen äänekästä röystäilemistä, nyykäytteli hyväksyvästi päätänsä joka lauseelle.

IX.

Puheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen.

—Simon Kartinkin, nouskaa,—sanoi hän.

Simon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua vielä nopeammin.

—Nimenne?

—Simon Petrovitsh Kartinkin,—sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä, nähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan.

—Säätynne?

—Talonpoika.

—Mitä lääniä ja piirikuntaa?

—Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta, Borkin kylästä.

—Kuinka vanha olette?

—Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa…

—Mitä uskontoa?

—Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista.

—Naimisissako?

—En.

—Mikä ammattinne?

—Palvelimme »Mauritania» hotellin koridoorissa.

—Oletteko ennen olleet syytettynä?

—Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen…

—Ettekö ole ennen olleet syytetty?

—Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan.

—Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?

—Olemme.

—Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova,—sanoi puheenjohtaja kääntyen seuraavan syytetyn puoleen.

Mutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä.

—Kartinkin, istukaa.

Kartinkin vaan seisoi.

—Kartinkin, istukaa!

Mutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija juoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten, traagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa!

Kartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui mekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa.

—Nimenne?—kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä huoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa paperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että jutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa.

Botshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan koridooripalvelija samassa »Mauritanian» hotellissa. Oikeudessa syytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi tavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut sanoa: »niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut, ja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa». Botshkova, odottamatta käskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät.

—Nimenne?—kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti kolmannelta syytetyltä.

—Pitää nousta,—lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että Maslova istui.

Maslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata rintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin hymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään.

—Millä nimellä teitä kutsutaan?

—Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]—vastasi hän nopeasti.

Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen mukaan kuin heitä kuulusteltiin.—»Olisiko se mahdollista», ajatteli hän, kääntämättä silmiään syytetystä.—»Mutta mitenkä siis—Ljubofj», ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.

Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen, mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.

—Kuinka niin, Ljubofjiksi?—sanoi hän:—teidät on merkitty toisella nimellä. Syytetty oli vaiti.

—Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?

—Millä nimellä olette kastettu?—kysyi vihainen jäsen.

—Ennen sanottiin minua Katariinaksi.

»Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha, samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno, vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.

Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen, salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa, vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.

—Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,—sanoi puheenjohtaja taaskin erittäin pehmeästi.—Ja isännimenne?

—Minä olen laittomasta avioliitosta,—sanoi Maslova.

—Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu?

—Mihailovaksi.

»Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?» ajatteli Nehljudof vaan, vaikeasti hengittäen.

—Mikä on sukunimenne?—jatkoi puheenjohtaja.

—Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova.

—Säätynne?

—Kaupunkilainen.

—Oletteko oikeauskoinen?

—Olen.

—Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti.

—Mikä on ollut toimenanne?—toisti puheenjohtaja.

—Olin laitoksessa,—vastasi Maslova.

—Missä laitoksessa?—kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen.

—Itse tiedätte, missä,—sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen, nopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain niin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen naurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että puheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa täydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön puolelta.

Joku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi taas kyselemään.

—Oletteko ennen olleet syytettynä?

—En,—vastasi Maslova hiljaa, huoaten.

—Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?

—Olen.

—Istukaa, sanoi puheenjohtaja.

Syytetty kohautti takaa hamettansa samallaisella liikkeellä, kuin hienopukuiset naiset korjaavat laahustimiaan, ja, pannen pienet valkoiset kätensä kokoon mekon hihoihin ja herkeämättä katsoen puheenjohtajaan, istuutui.

Nyt alkoi todistajien esillehuutoja, niiden käskeminen ulos salista, sitten tehtiin päätös, joka koski asiantuntijalääkäriä ja hänen kutsumistaan istuntosaliin. Sitten nousi sihteeri lukemaan syytekirjaa. Hän luki selvästi ja äänekkäästi, mutta niin nopeaan, että hänen sanansa, joissa l- ja r-kirjaimet olivat väärin lausutut, suli yhtäjaksoiseksi ja nukuttavaksi polinaksi. Tuomarit nojasivat milloin millekin nojatuolin puolelle, milloin pöytään, milloin taaksepäin, milloin sulkivat milloin avasivat silmänsä ja kuiskuttelivat keskenään. Toinen santarmeista useamman kerran pidätteli haukotuksen väreitä leuvoissaan.

Syytettyjen joukossa Kartinkin yhä liikutteli poskiansa. Botshkova istui ihan rauhallisena ja suorana, silloin tällöin raapien sormellaan päätänsä huivin alta.

Maslova istui milloin liikkumatonna, kuunnellen lukijaa ja häneen katsoen, milloin säpsähteli ja aikoi sanoa vastaan, punastui välistä ja taas raskaasti huokasi, käsiensä asentoa muutellen, katsahtaen ympärilleen ja sitten taas kääntyen lukijaan.

Nehljudof istui ensi rivissä korkeassa tuolissaan, toisena reunasta, ja ottamatta alas rillejänsä katseli Maslovaa. Hänen sielussaan tekivät työtä monimutkaiset ja tuskalliset ajatukset.

X.

Syytekirja oli tämmöinen: tammikuun 17 päivänä 188' ilmoitti kaupungissa olevan »Mauritania» nimisen hotellin isäntä poliisikamarille, että siellä oli äkisti kuollut Siperiasta tullut 2:sen arvoluokan kauppias,

Ferapont Smelkof. 4:nteen poliisiosastoon kuuluvan lääkärin todistuksen mukaan oli kuoleman syynä sydänhalvaus, jonka oli aiheuttanut liikanainen väkevien nauttiminen, ja Smelkofin ruumis oli kolmantena päivänä haudattu. Mutta neljäntenä päivänä Smelkofin kuoleman jälkeen palasi Pietarista hänen maamiehensä ja ystävänsä, siperialainen kauppias Timohin, joka, saatuaan tietää ystävänsä kuolemasta ja sen yhteydessä olleista asianhaaroista, ilmoitti epäilevänsä, että Smelkof ei kuollut luonnollisella kuolemalla, vaan että hän oli myrkytetty, ja että hänellä olleet rahat ja briljanttisormus, joita ei omaisuusluettelossa näkynyt, olivat anastetut, jonka tähden nyt olikin tutkimus toimeenpantu ja seuraavat seikat selville saatu: Ensiksikin se seikka, joka oli tunnettu sekä »Mauritanian» isännälle että kauppias Starikofin puotipalvelijalle, jonka kauppiaan kanssa Smelkof oli kaupunkiin tultuansa ollut asioissa,—nimittäin että Smelkofilla piti oleman pankista nostettuja rahoja 3,800 ruplaa, mutta hänen kuolemansa jälkeen avatussa kapsäkissä ja lompakossa tavattiin ainoastaan 312 ruplaa 16 kopekkaa. Toiseksi, että ennen kuolemaansa hän oli koko päivän ja yön viettänyt prostitueeratun Ljubkan [diminutiivi nimestä Ljubof.] kanssa, joka oli kaksi kertaa ollut hänen huoneessansa. Kolmanneksi, että tämä prostitueerattu möi emännälle Smelkofille kuuluneen briljanttisormuksen. Neljänneksi, että koridoorissa palveleva tyttö, Jefimia Botshkova, seuraavana päivänä kauppias Smelkofin kuoleman jälkeen pani kauppapankkiin juoksevalle tilille 1800 ruplaa. Ja viidenneksi, että prostitueeratun, Ljubkan, sanojen mukaan, koridooripalvelija Simon Kartinkin oli antanut prostitueeratulle, Ljubkalle, pulverin ja käskenyt kaatamaan viinilasiin sekä juottamaan sen kauppias Smelkofille, minkä prostitueerattu Ljubka, oman tunnustuksensa mukaan, olikin tehnyt.

Syytettynä kuulusteltu, Ljubkaksi nimitetty prostitueerattu, oli todistanut, että kauppias Smelkofin ollessa haureustalossa, missä hän, kuten sanoi oli työskennellyt, tämä kauppias todellakin lähetti hänet »Mauritanian» huoneisiin rahojansa hakemaan, ja että avattuaan saamallansa avaimella kauppiaan kapsäkin, hän otti sieltä käskyn mukaan 40 ruplaa, vaan enempää ei ottanut, jonka voisivat todistaa Simon Kartinkin ja Jefimia Botshkova, kun hän oli heidän läsnäollessaan kapsäkin avannut ja sulkenut ja rahat ottanut.

Mitä Smelkofin myrkyttämiseen tulee, on prostitueerattu Ljubka todistanut, että hän, Ljubka, kolmannen kerran tultuaan kauppias Smelkofin huoneeseen, oli todellakin antanut tälle, Simon Kartinkinin neuvon mukaan, konjakkiin sekoitettuna, jotain pulveria jota hän oli pitänyt unipulverina, tarkoituksella nukuttaa kauppiasta, että tämä olisi pikemmin hänet päästänyt, vaan että rahoja hän ei ollut ottanut, ja että sormuksen oli Smelkof itse hänelle lahjoittanut, ensin lyötyään häntä ja hänen sen johdosta ruvettua lähtöä tekemään.

Tutkintotuomarin syytettyinä kuulustelemat Jefimia Botshkova ja Simon Kartinkin olivat todistaneet: Jefimia Botshkova, ettei hän mitään tiedä kadonneista rahoista ja ettei hän käynytkään kauppiaan huoneessa, missä Ljubka oli yksin emännöinyt, ja että siis anastuksen, jos semmoinen on tapahtunut, on tehnyt Ljubka, tullessaan kauppiaan avaimen kanssa rahoja noutamaan.

Tässä kohden Maslova säpsähti ja katsahti suu auki Botshkovaan.

Kun Jefimia Botshkovalle näytettiin hänen 1,800 ruplan pankkitodistuksensa,—jatkoi sihteeri lukemistaan,—ja häneltä kysyttyä, mistä oli näin paljon rahaa saanut, hän väitti ansainneensa nämä rahat 12 vuoden aikana yhdessä Simonin kanssa, jonka kanssa he aikoivat mennä naimisiin.

Syytettynä kuulusteltu Kartinkin taas, ensi kerran kuulusteltuna, tunnusti anastaneensa rahat yhdessä Botshkovan kanssa, Maslovan neuvosta, joka oli haureustalosta tullut ja tuonut avaimen kanssaan, ja jakaneensa ne itsensä, Maslovan ja Botshkovan kesken; vielä hän tunnusti antaneensa Maslovalle pulveria kauppiaan nukuttamista varten; mutta toisessa kuulustelussa hän kielsi osanottonsa niinhyvin rahojen anastamiseen kuin pulverin antamiseen Maslovalle, syyttäen kaikesta vaan Maslovaa. Botshkovan tallettamien rahojen suhteen hän todisti samaa kuin tämäkin, eli että nämä rahat olivat heidän yhteisesti ansaitsemiansa 18 vuoden palvelusaikana hotellissa, juomarahoina herrasväeltä.

Erityisten jutussa ilmestyväin asianhaarain selvillesaamista varten oli katsottu tarpeelliseksi tutkia kauppias Smelkofin ruumista, ja tätä tarkoitusta varten tointa pidetty Smelkofin ruumiin jälleen esille kaivamisesta sekä sisälmysten ja elimistössä tapahtuneiden muutosten tutkimisesta. Sisälmysten tutkiminen oli antanut aihetta otaksumiseen, että Smelkofin kuolema oli todellakin myrkytyksen seuraus. Sitten seurasi syytekirjassa kertomus vastakkain kuulusteluista ja todistajain näytteistä. Syytekirja päättyi näin:

Toisen arvoluokan kauppias, Smelkof, antautuen juomiseen ja irstauteen, ja yhtyen Kitaevan laitoksessa asuvan, Ljubkaksi kutsutun prostitueeratun kanssa, erityisesti häneen viehättyneenä, antoi 17 p:nä tammikuuta v. 188', ollen itse tässä Kitaevan haureuslaitoksessa, yllämainitulle Ljubka-nimiselle prostitueeratulle kapsäkkinsä avaimen ja lähetti hänet vuokraamaansa huoneeseen hakemaan kapsäkistä mässäämistä varten tarvittavia rahoja 40 ruplaa. Huoneeseen tultuansa, Katariina Maslova, hakiessaan näitä rahoja, teki liiton Botshkovan ja Kartinkinin kanssa anastaaksensa kaikki Smelkofille kuuluvat rahat ja jakaaksensa ne sitten keskenään, minkä he tekivätkin, (tässä Maslova taas säpsähti, jopa kavahti paikaltaankin ja lensi tulipunaseksi), jonka ohella erityisesti Maslovalle on annettu briljanttisormus,—jatkoi sihteeri,—ja luultavasti vähempi summa rahaa, jonka hän on joko kätkenyt tai kuluttanut, ollen sinä yönä juopuneessa tilassa. Peittääkseen rikoksensa jäljet päättivät nyt rikolliset houkutella Smelkofin jälleen huoneeseensa ja myrkyttää hänet siellä Kartinkinin hallussa olevalla pulverilla. Tässä tarkoituksessa Maslova palasi jälleen haureustaloon ja sai kauppias Smelkofin lähtemään kanssansa takasin »Mauritaniassa» olevaan asuntoon. Kun Smelkof palasi huoneeseensa, niin Maslova, saatuaan Kartinkiniltä mainitun pulverin, sekotti sen viinilasiin, jonka antoi Smelkofin juotavaksi ja josta seurasi kuolema Smelkofille.

Tämän perustuksella syytetään Simon Kartinkin, talonpoika Borkin kylästä, 33 vuotias, kaupunkilaisnainen Jefimia Ivanovna Botshkova, 43 vuotias, ja kaupunkilaisnainen Katariina Mihailovna Maslova, 27 vuotias, rikoksellisina siitä, että he 17 p:nä tammikuuta v. 188' yhteisesti, anastettuansa kauppias Smelkofin rahat, kaikkiaan 2,500 ruplaa, tappamisen aikomuksessa ja rikoksen peittämisen tarkoituksessa juottivat kauppias Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa.

Tämmöinen rikos on edellytetty rikoslain 1455 luvussa. Johon nähden ja katsoen rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevan asetuksen sen-ja-sen luvun määräyksiin talonpoika Simon Kartinkin, Jefimia Botshkova ja kaupunkilaisnainen Katariina Maslova katsotaan kuuluviksi piirioikeuden tuomiovallan alaisiksi valamiesten myötävaikutuksella.

Näin lopetti sihteeri pitkän syytekirjan lukemisen, ja, pannen arkit kokoon, istahti paikallensa suoristellen molemmin käsin pitkää tukkaansa. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus nähdessään mielihyväksensä, että nyt oli alkanut rikoksen tutkiminen, ja että kohta oli kaikki selviävä, ja oikeus pääsevä valtaan. Ainoastaan Nehljudof ajatteli toisin: Hän oli aivan kauhistuksissaan siitä, että Maslova, sama jonka hän tunsi 10 vuotta sitten viattomana ja ihanana tyttönä, oli voinut tehdä näin.

XI.

Kun syytekirja oli luettu, puheenjohtaja, neuvoteltuaan jäsenten kanssa, kääntyi Kartinkinin puoleen tavalla, joka selvästi ilmaisi, että nyt me jo saamme varmasti ja perin pohjin tietää kaikki tyyni.

—Talonpoika Simon Kartinkin,—sanoi hän kallistuen vasemmalle.

Simon Kartinkin nousi eteenpäin kumartuneena ja jännitti taas käsiänsä kiinni housunpoimuihin, samat nytkytykset yhä poskissansa.

—Teitä syytetään siitä, että te 17 p:nä tammikuuta vuonna 188' yhdessä Jefimia Botshkovan ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä hänelle kuuluvat rahat ja sitten toitte pulverin ja houkuttelitte Katariina Maslovan antamaan kauppias Smelkofille myrkkyä, viinilasiin sekotettuna, josta seurasi Smelkofin kuolema. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?—sanoi hän kallistuen takasin oikealle puolelle.

—Vielä vähä, onhan meidän asiamme palvella vieraita…

—Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?

—Enpä suinkaan. Minä ainoastaan…

—Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?—toisti puheenjohtaja rauhallisesti ja varmasti.

—Enhän mitenkään voi sitä tehdä, sillä… Taaskin hypähti oikeudenpalvelija Simon Kartinkinin luo ja traagillisella kuiskauksella pysäytti hänet.

Puheenjohtaja, siirtämällä sen käden, jossa piti paperia, toiseen kohti, ilmaisi tämän seikan nyt päättyneeksi, ja kääntyi Jefimia Botshkovan puoleen.

—Jefimia Botshkova, teitä syytetään siitä, että 17 päivänä tammikuuta vuonna 188', »Mauritanian» hotellissa, yhdessä Simon Kartinkinin ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä rahat ja kantasormuksen, ja jaettuanne anastetun tavaran keskenänne, juotitte rikoksen peittämiseksi Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnustatteko itseänne syylliseksi?

—En ole missään kohti syyllinen,—sanoi rivakkaasti ja varmasti syytetty.—Huoneeseen en ole jalallanikaan astunut… Mutta kun tuo riiviö sinne tuli, niin hän se kaikki tekikin.

—Siitä saatte sitte puhua,—sanoi puheenjohtaja yhtä pehmeästi ja varmasti.—Ette siis tunnusta syyllisyyttänne?

—Minä en ole ottanut rahoja, enkä juottanut, on ole huoneessa käynytkään. Jos olisin käynyt, kyllä olisin tuon tuossa potkaissut ulos.

—Ettekö tunnusta itseänne syylliseksi?

—En ikinä maailmassa.

—Hyvä on.

—Katariina Maslova,—alkoi puheenjohtaja, kääntyen kolmannen syytetyn puoleen:—teitä syytetään siitä, että tultuanne haureuslaitoksesta »Mauritanian» hotelliin, tuoden muassanne kauppias Smelkofin kapsäkin avaimen, anastitte tästä kapsäkistä rahoja ja kantasormuksen,—sanoi hän aivan kuin ulkoläksyä lukien ja kallistaen samalla korvaansa vasemmalla istuvan jäsenen puoleen, joka ilmoitti, että todistusesineiden luettelosta päättäen täältä puuttui vielä lääkepullo,—anastitte kapsäkistä rahat ja kantasormuksen,—toisti puheenjohtaja:—ja jaettuanne anastetun tavaran ja sitten jälleen tultuanne kauppias Smelkofin kanssa »Mauritanian» hotelliin, juotitte Smelkofille myrkkyjuoman, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnistatteko itsenne syylliseksi?

—En ole syypää mihinkään,—sanoi Maslova nopeasti,—mitä alusta puhuin, sitä puhun nytkin, että en ja en ja en, ja sormuksen hän itse minulle antoi.

—Ettekö tunnusta anastaneenne 2,600 ruplaa?—kysyi puheenjohtaja.

—Johan sanoin, etten ole ottanut muuta kuin 10 ruplaa.

—Tunnustattekos antaneenne kauppias Smelkofille myrkkylasin?

—Tunnustan, Mutta minä luulin, kuten minulle oli sanottu, että se oli unijuomaa, ettei siitä mitään pahaa tule. En aikonut enkä tahtonut. Sanon Jumalan nimessä, etten tahtonut,—sanoi hän.

—Ette siis tunnusta itseänne syylliseksi kauppias Smelkofin rahojen ja sormuksen anastamiseen,—sanoi puheenjohtaja.—Vaan tunnustatte antaneenne pulverin?

—Sen kyllä tunnustan, mutta minä luulin sen unipulveriksi. Annoin, että hän nukkuisi,—en tahtonut enkä aikonut.

—Hyvä on, sanoi puheenjohtaja, nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksen tuloksiin.—Kertokaa nyt siis, kuinka asia oli,—sanoi hän nojaten taaksepäin ja pannen molemmat kätensä pöydälle.—Kertokaa kaikki tyyni, niinkuin se oli. To voitte, avomielisesti tunnustamalla, lieventää kohtaloanne.

Maslova katseli yhä suoraan puheenjohtajan silmiin ja oli vaiti.

—Kertokaa kuinka asia oli.

—Kuinkako oli?—alkoi Maslova äkkiä nopeasti.—Tulin hotelliin, minut saatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena.—Maslova lausui hän -sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen.—Minä tahdoin lähteä, hän ei päästänyt.

Maslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai muistanut muuta.

—Entä sitten?

—Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois.

Samassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti nojaten toiseen kyynäspäähänsä.

—Teillä on jotakin kysyttävää,—sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua myöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä kysymyksensä:

—Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon Kartinkinin kanssa?—sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan.

Ja tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti otsansa.

Puheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä syyttäjän apulaiseen.

—Simoninko kanssa? Olin,—sanoi hän.

—Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus Kartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet toisiansa?

—Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo, ei sen kummempaa tuttavuutta—vastasi Maslova, katsellen levottomasti vuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen.

—Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan Maslovaa eikä muita tyttöjä?—sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas miettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla.

—En tiedä. Mistä sen tietäisin,—vastasi Maslova, pelästyneenä katsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin:— kenen tahtoi, sen kutsuikin.

»Olisiko todellakin tuntenut?» ajatteli Nehljudof kauhistuneena, tuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta häneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi taas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen.

—Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä suhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää.

Ja syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan kirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut niin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia muistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja asianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat puheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja.

Puheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan kyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen kysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja kirjoitettu.

—Mitäs sitten tapahtui?—kysyi puheenjohtaja edelleen.

—Tulin kotiin,—jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan puheenjohtajaan katsellen:—annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta juuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. »Käyhän sisään, kauppiaasi on jälleen tullut». En olisi tahtonut tulla esille, mutta emäntä käski. Salissa oli hän,—Maslova lausui hän-sanan taas ilmeisellä kauhulla,— hän yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi sitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa. Emäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut hotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti ottaa. Niin minä sitten läksin.

Puheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen kanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän oli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat:

—Niin sitten läksitte. No, entä sitten—sanoi hän.

—Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En mennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet,—sanoi Maslova osoittaen Botshkovaan.

—Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut…—alkoi Botshkova, mutta hänet keskeytettiin.

—Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä,—jatkoi Maslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan.

—Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja oli kaikkiaan,—kysyi syyttäjä uudelleen.

Maslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän tunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään kuinka.—En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia.

—Syytetty siis näki sataruplasia,—minulla ei ole muuta kysyttävää.

—No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen.

—Toin.

—Entä sitten?—kysyi puheenjohtaja.

—Sitten hän taas otti minut luoksensa,—sanoi Maslova.

—No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria?—kysyi puheenjohtaja.

—Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin.

—Miksi annoitte?

Maslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään.

—Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua,—sanoi hän vihdoin.—Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin Simon Mihailovitshille: »kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt». Tähän Simon Mihailovitsh sanoi: »mekin olemme häneen kyllästyneet. Me tahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin menemään.» Minä sanoin; »no hyvä»; en luullut pulveria vaaralliseksi. Hän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja käski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon samppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen hänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en olisi antanut, jos vaan tiesin.

—Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne?—kysyi puheenjohtaja.

—Sormuksen hän itse lahjoitti minulle.

—Milloin se tapahtui?

—Kun tulimme hänen huoneeseensa, aijoin minä lähteä pois, mutta hän löi minua päähän ja särki kampani. Minä suutuin ja tahdoin lähteä koko talosta. Silloin hän otti sormestaan sormuksen ja lahjoitti sen minulle, etten vaan olisi lähtenyt,—sanoi Maslova.

Yleisen syyttäjän apulainen kohosi jälleen istuimellaan ja yhä samalla teeskennellyn viattomalla tavalla pyysi saada tehdä vieläkin muutamia kysymyksiä, ja luvan saatuaan ja päätään kallistaen kirjaillun kauluksensa yli, kysyi:

—Tahtoisin tietää, kuinka kauan syytetty oli kauppias Smelkofin huoneessa.

Taas tuli Maslovaan pelko, ja levottomasti katsahtaen syyttäjän apulaisesta puheenjohtajaan, hän sanoi kiireisesti:

—En muista kuinka kauan.

—Muistaako syytetty käyneensä missään muualla hotellissa, sittenkuin oli tullut kauppias Smelkofin huoneesta.

Maslova jäi miettimään.

—Viereisessä tyhjässä huoneessa kävin,—sanoi hän.

—Missä tarkoituksessa siellä kävitte?—kysyi syyttäjän apulainen huomaamattansa kääntyen jo suoraan Maslovan puoleen.

—Järjestääkseni pukuani ja odotellakseni ajuria.

—Entä Kartinkin, oliko hän huoneessa syytetyn kanssa, vai ei?

—Tuli hänkin sinne.

—Mitä varten?

—Kauppiaalta oli jäänyt samppanjakonjakkia, me yhdessä joimme sen loppuun.

—Vai joitte yhdessä. Hyvä on.

—Puhelitteko jotain Simonin kanssa, ja mitä?

Maslova rypisti äkkiä silmänsä, sävähti punaseksi ja sanoi nopeasti: mitä minä olisin puhunut? En ole mitään puhunut. Olen kertonut aivan niinkuin oli. Enkä tiedä mistään muusta. Tehkää minun kanssani mitä tahdotte. Syyllinen en ole, siinä kaikki.

—Minulla ei ole muuta kysyttävää,—sanoi yleinen syyttäjä puheenjohtajalle, ja luonnottomasti kohauttaen olkapäitänsä alkoi kiireisesti kirjoittaa puheeseensa tätä syytetyn omaa tunnustusta, jonka mukaan hän oli Simonin kanssa käynyt tyhjässä huoneessa.

Syntyi äänettömyys.

—Eikö teillä ole mitään lisättävää?

—Olen sanonut kaikki,—vastasi Maslova huoaten ja istui.

Tämän jälkeen puheenjohtaja kirjoitti jotain paperiinsa, ja otettuaan huomioon vasemmalla puolella istuvan jäsenen kuiskauksen, ilmoitti istunnon keskeytyvän 10 minuutiksi, nousi nopeasti ja läksi ulos salista. Puheenjohtajan ja vasemmalla puolella istuvan jäsenen keskinäinen kuiskutus oli koskenut sitä seikkaa, että tämä jäsen oli tuntenut vatsanipistyksiä ja halusi sen johdosta suorittaa pienen hieronnan ja juoda tippoja. Tämän hän ilmoitti puheenjohtajalle, ja hänen pyynnöstään nyt tehtiinkin keskeytys.

Tuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja, tuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta, rupesivat käyskentelemään sinne tänne.

Nehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen.

XII.

Niin, se oli siis todellakin Katjusha.

Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.

Ensi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta yliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta, vietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja sisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä. Mutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut ulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen väitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän luonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa huvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja perillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän elämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta.

Tänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen kehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä vaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja tärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä edessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman täydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan toivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden, jota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän luki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta tekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli suurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut rikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa maata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko julmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen jonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä nautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan maahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille. Tästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa.

Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi: hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja haaveksien.

Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä, vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko hän piika vai ottotyttö.

Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan, eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan taiteilijan kanssa.

Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.

—No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,—puhui leskeksi jäänyt iloinen taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla vänkyläsäärillään.

—Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.

—Älkää luulkokaan saavanne kiinni.

—Yks, kaks, kolme!

Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.

Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen, putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat toistensa käsiin.

—Poltitte kätenne, mitä?—sanoi hän korjaten vapaalla kädellään palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta ylös, suoraan silmiin.

—Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,—sanoi Nehljudof myöskin hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä.

Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt; silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille.

—Hyvä ihme!—sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen luotaan pois.

Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin leikkivien luo.

Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät toinen toistaan.

Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi, merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin. Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli kuin pois puhallettu.

Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut. Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla, mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa. Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen.

Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan. Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan Katjushaan.

Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha, seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine, kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli hyvin surulliseksi.

—Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille.

—Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi Katjusha miellyttävällä, hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä, juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä.

XIII.

Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina, matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme vuotta sitten viettäessään heillä kesää.

Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa. Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota hän ilolla ja innolla koetti selitellä;—nyt oli tässä elämässä kaikki yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden ihmisten kanssa, (filosofia, runous);—nyt olivat tarpeellisia ja tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa. Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi, ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;—nyt merkitsi nainen, jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;—nyt eivät tahtoneet riittää ne 1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa.

Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden, että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,—kaikki oli jo ratkaistu, ja ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion alaisena,—uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat.

Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta, totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,—oli kaikkein mielestä aika ja paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä eikä juonut viiniä,—pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,—mutta kun hän kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan kanssa,—sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella.

Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta oikeudenmukaisena,—saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat, jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin, tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa.

Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta kevennystäkin.

Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua.

Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin, sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan.

Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja, liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla.

Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän, vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä, aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset: nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini, kortit, naiset.

Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään, ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä, varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.»

Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa.

Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden kuluttua tätien luo.

XIV.

Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto.

Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«—ajatteli hän ajaessaan tuttuun vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa, nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna, silkkihameessa pitsimyssy päässään.

—Sepä hauskaa, että tulit!—puhui Sofia Ivanovna suudellen häntä.—Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet herran ehtoollisella.

—Toivotan onnea, täti Sonja,—puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan käsiä:—anteeksi, ihanhan kastelen teidät.

—Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin… Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle.

—Kohtsillään!—kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan.

Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta Katjushasta,—mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara, niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille, ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut vesikauhun.

Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan Katjusha.

Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo.

—Astukaa sisään!

Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin, lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat ja hän itse,—kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta, miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin.

—Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!—sai hän vaivoin sanotuksi ja punastui.

—Hyvää päivää…—Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai teititellä häntä, ja punastui myöskin.—Terveenäkö ollaan, vai kuinka?

—Jumalan kiitos, kyllä… Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne, ruusunpunanen,—sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat nojatuolien kaiteille.

—Herralla on omansa,—sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia, harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.

—Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,—sanoi Nehljudof, tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin oli ollut ennen.

Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.

Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä liikutti tätejä.

Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.

Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa, ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan oli ja mihin se saattoi viedä.

Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden onni,—ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä, valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva taistelu.

Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien luona.

Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa kirkolta tätien taloon.

Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.

Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof, joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten, kirkkoon.

XV.

Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja elävimpiä muistoja.

Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi, kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset. Jumalanpalvelus oli jo alkanut.

Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.

Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä, saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan, olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä. Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.

Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi, telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa, poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti mustassa tukassa.

Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti, lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.

Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:

—Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen.

Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.

—Kyllä tiedän,—sanoi hän hymähtäen.

Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi, kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten. Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten. Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa, joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään, soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi.

Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat ja astui portailta alas.

Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,

Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja hautausmaalle.

Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo, silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö vyöllä.

—Kristus on noussut,—sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä huulillaan.

Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.

Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.

Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa, päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen, ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?

»Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa, rakastan.»

He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.

—Kristus on noussut!—sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia, ja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä huulet ojona.

—On totisesti noussut,—vastasi Nehljudof suudellen.

Hän katsahti Katjushaan.

Katjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.

—Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.

—On totisesti noussut,—sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa ja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä, että pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.

—Ettehän mene papin luo?—kysyi Nehljudof.

—Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä,—sanoi Katjusha, raskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään huoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla, neitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla silmillään.

Miehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä rakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua, mietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille tämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa, kaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki himmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää, valkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan vartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot välkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi pääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen,—sen hän tiesi,—vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan siihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän suuteli.

Hän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä itsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa sulaa yhdeksi Katjushan kanssa.

Ah jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä yönä! »Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen ylösnousemuksen yön jälkeen!»—ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan ääressä valamiesten huoneessa.

XVI.

Palattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja, kuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja meni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän heräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli Katjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.

—Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään,—sanoi hän nousten seisoalleen.

Katjusha avasi oven raolleen.

—Käskettiin syömään,—sanoi hän.

Hän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä. Katsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.

—Tulen paikalla,—vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.

Katjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois kamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi kiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla askelilla pitkin käytävän mattoa.

»Äh mikä pöllö minä olen», sanoi itseksensä Nehljudof,—»miksi en pidättänyt häntä.»

Ja hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi, ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.

—Katjusha, odotahan,—sanoi hän.

Katjusha katsoi taaksensa.

—Mitäs nyt,—sanoi hän pysähtyessään.

—Muuten vaan…

Ja pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki ihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä Katjushan vyötäisten ympärille.

Tämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.

—Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä syleilevän käden.

Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen tyhmyytensä,—vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.

Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.

—Mitä te teette?—kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja juoksi pois hänen luotaan.

Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin, muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä voidakseen olla katsomatta Katjushaan.

Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään, ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä. Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.

Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä. Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa. Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä, joka ääni puhui hänestä, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi omaa nautintoasi, omaa onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi hänet.

Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.

—Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,—puhui Katjusha rukoilevalla äänellä.—Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.

—Sitten tulen luoksesi yöllä,—sanoi Nehljudof.—Olethan yksin?

—Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää,—sanoi Katjusha, mutta ainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt olentonsa puhui toista.

Ovelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui huoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin, nuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän peitteen.

Nehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan kasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa; tiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne, päästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan, valloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa sitä tehdäksensä.

Koko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien huoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja portaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden näkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona Pavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.

XVII.

Näin kului koko ilta ja tuli yö. Tohtori meni levolle. Tädit tekivät maatapanoa. Nehljudof tiesi, että Matrjona Pavlovna on nyt tätien luona makuuhuoneessa ja Katjusha piikakamarissa—yksin. Nehljudof meni jälleen portaille. Pihalla oli pimeä, kostea, lämmin, ja se valkea sumu, joka keväisin sulattaa viimeisen lumen taikka auttaa viimeisen lumen sulamista, täytti koko ilman. Joelta, joka oli noin 100 askeleen päässä talon edessä, jyrkänteen alla, kuului kummallisia ääniä, se oli halkeileva jää.

Nehljudof tuli alas portailta ja käyden lätäköiden yli lunta myöten kiersi piikakamarin ikkunan taa. Sydän tykytti hänen rinnassaan niin, että hän kuuli sen; hänen hengityksensä milloin pysähtyi, milloin taas purkautui ulos raskaana huokauksena. Piikakamarissa paloi pieni lamppu; Katjusha istui yksin pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena, ja katseli eteensä. Nehljudof katsoi häntä kauan liikahtamatta, tahtoen tietää mitä Katjusha tekee, kun ei kukaan häntä näe. Parin minuutin kuluessa Katjusha istui liikahtamatta paikallaan, nosti sitten silmänsä, hymyili ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi itseänsä nuhdellut ja muuttaen asentoansa äkkinäisellä liikkeellä pani molemmat kätensä pöydälle ja alkoi tuijottaa eteensä.

Nehljudof seisoi ja katseli häntä kuunnellen samalla tahtomattaan sydämmensä tykytystä ja joelta kuuluvia kummallisia ääniä. Siellä joella sumussa tapahtui jokin väsymätön, vitkallinen työ, milloin siellä tohisi, milloin ratisi, milloin kohisi, milloin pienet jääsirpaleet kilisivät niinkuin lasi.

Hän seisoi ja katseli Katjushan mietteisiin vaipuneita sisällisen taistelun rasittamia kasvoja ja häntä säälitti, mutta kummallista kyllä tämä sääli ainoastaan enensi hänen himoansa Katjushaan.

Himo valtasi hänet kokonaan.

Hän koputti ikkunaan.

Katjusha ikäänkuin olisi saanut sähköiskun, vavahti koko ruumiillaan ja kauhistus ilmeni hänen kasvoilleen. Sitten hän hypähti seisaalleen, tuli ikkunan luo ja painoi kasvonsa lasiin. Kauhistus oli hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän, pannen molemmat kätensä kaihtimiksi ohimoltansa vasten, tunsi Nehljudofin. Hänen kasvonsa olivat tavattoman totiset, Nehljudof ei ollut niitä koskaan semmoisina nähnyt. Katjusha hymyili vasta sitten kuin Nehljudof oli ensin hymyillyt,—hymyili ainoastaan niinkuin nöyrtyen hänen tahtonsa alle, mutta sydämmessään hänellä ei ollut hymyilyä, vaan ainoastaan pelkoa. Nehljudof viittasi häntä kädellänsä kutsuen häntä pihalle luoksensa. Mutta hän pudisti päätänsä merkiksi ettei tahtonut tulla ja jäi seisomaan ikkunan luo. Nehljudof painoi vielä kerran kasvonsa lasiin kiinni ja tahtoi huutaa hänelle, että hän tulisi, mutta Katjusha samassa kääntyi oveen päin, nähtävästi häntä huusi joku. Nehljudof meni loitommaksi ikkunasta. Sumu oli niin sakea, että viiden askeleen päähän talosta ei ikkunoita enää näkynyt, vaan ne olivat ainoastaan mustina aukkoina, joiden sisästä paistoi punainen, tavattoman suurelta näyttävä lampun valo. Joelta kuului yhä samaa kummallista sohinaa, ryskettä, räiskettä ja jään kilinää. Jonkun matkan päässä sumun sisästä pihalla lauloi kukko, kohta vastasivat läheltä toiset ja kaukaa kylästä kuului sekasin ja yhteen sulautuen kukkojen laulut. Mutta ympärillä oli kaikki, paitsi jokea, aivan hiljaa. Tämä oli toinen kukonlaulu.

Kulkien pari kertaa edestakasin talon nurkan takana ja astuen muutaman kerran jalallaan lätäkköön Nehljudof tuli jälleen piikakamarin ikkunan luo. Lamppu oli vielä palamassa ja Katjusha istui vielä yksin pöydän ääressä ikäänkuin ollen kahden vaiheella. Heti kun Nehljudof tuli ikkunan luo, katsahti Katjusha häneen. Nehljudof koputti. Sen enempää arvelematta Katjusha heti juoksi ulos piikakamarista, ja Nehljudof kuuli kuinka ulko-ovi meni raolleen ja sitte vingahti. Hän odotti Katjushaa jo eteisessä ja heti äänetönnä sulki hänet syliinsä. Katjusha likistäytyi häneen kiinni, nosti päänsä ja otti vastaan hänen suutelonsa. He seisoivat etehisen nurkan takana kuivalla pälvipaikalla ja Nehljudof oli täynnänsä tuskallista tyydyttämätöntä halua. Äkkiä ovi taas lonksahti ja taas samaten vingahti ja Matrjona Pavlovna kuului vihaisesti huutavan.

—Katjusha!

Katjusha irtausi Nehljudofin sylistä ja palasi piikakamariin.

Nehljudof kuuli kuinka ovi pantiin lukkoon. Tämän jälkeen kaikki hiljeni, katosi ikkunasta punainen valon silmä, jäi vaan sumu ja joen tohina.

Nehljudof tuli ikkunan luo, ei ketään näkynyt. Hän koputti, ei kukaan vastannut. Nehljudof palasi sisään herrasportaiden kautta, vaan hän ei saanut unta. Hän otti saappaat jalastaan ja meni paljain jaloin käytävää pitkin Katjushan ovelle Matrjona Pavlovnan huoneen vieressä. Ensin hän kuunteli Matrjona Pavlovnan rauhallista kuorsaamista ja aikoi jo astua sisään, kun yhtäkkiä kuuli tämän yskivän ja kääntyvän narajavalla vuoteellaan. Hän jähmettyi kauhistuksesta ja seisoi näin noin viisi minuuttia. Kun sitten taas kaikki hiljeni ja rauhallinen kuorsaaminen jälleen alkoi kuulua, niin Nehljudof, koettaen astua semmoisille permantopalkeille, jotka eivät narisseet, meni edemmäs ja tuli aivan Katjushan oven luo. Kaikki oli hiljaa. Katjusha nähtävästi ei nukkunut, koska hänen hengitystään ei kuulunut. Mutta heti kun Nehljudof oli kuiskannut: »Katjusha!»,—hypähti tämä pystyyn, tuli oven luo ja suuttuneena, kuten Nehljudofista näytti, alkoi pyytää häntä lähteinään.

—No miltä tämä näyttää? Voiko nyt näin?

Tädit sattuvat kuulemaan,—puhui hänen suunsa, mutta koko hänen olemuksensa puhui:—»minä olen kokonaan sinun.»

Ja tämän vaan ymmärsi Nehljudof.

—No, avaahan hetkeksi vaan. Rukoilen sinua,—puhui hän mielettömiä sanoja.

Katjusha vaikeni, sitten Nehljudof kuuli hänen kätensä hapuilevan oven ripaa. Ripa naksahti ja hän tunkeutui sisään avatusta ovesta. Hän otti Katjushan syliinsä semmoisena kuin tämä oli kovassa, karkeassa paidassa, käsivarret paljaina, nosti hänet ja kantoi pois.

—Ah! Mitä te teette?—kuiskasi Katjusha. Mutta Nehljudof ei välittänyt hänen sanoistaan kantaessaan häntä omaan huoneeseensa.

—Ah, älkää, päästäkää,—puhui Katjusha, mutta itse likistäytyi häntä vastaan!

* * * * *

Kun Katjusha vapisevana ja vaiteliaana, mitään vastaamatta Nehljudofin sanoihin läksi hänen luotansa, tuli Nehljudof ulos portaille ja pysähtyi koettaen saada selville sen kaiken merkitystä, mitä oli tapahtunut.

Pihalla oli jo valoisampi: alhaalla joella jäiden räiske ja kilinä ja sohina oli yhä enennyt ja entisten äänten lisäksi oli tullut veden lorina. Sumu alkoi taas laskeutua ja sumuseinän takaa nousi vaillinainen kuu surullisesti valaisten jotakin mustaa ja hirvittävää.

»Mitä tämä nyt on? Suuri onniko vai suuri onnettomuusko minulle on tapahtunut?»—kysyi hän itseltään.—»Näinhän aina, näinhän kaikki»,—sanoi hän itselleen ja meni maata.

XVIII.

Seuraavana päivänä tuli Shenbok loistavan iloisena tätien luo Nehljudofia hakemaan ja valloitti nämät kokonaan siroudellaan, ystävyydellään, iloisuudellaan, rakkaudellaan Dmitriä kohtaan ja anteliaisuudellaan. Vaikka hänen anteliaisuutensa hyvin miellyttikin tätejä, niin se kuitenkin saattoi heidät ymmälle liioittelunsa vuoksi. Taloon saapuneille sokeille kerjäläisille hän antoi ruplan, palvelusväelle jakoi 15 ruplaa juomarahoja ja kun Sofia Ivanovnan bolognalainen koira sattui hänen nähden repäsemään jalkansa veriin; niin hän, tarjoutuen sitomaan haavaa, ei epäillyt hetkeäkään, vaan repi siekaleiksi korureunaisen batistinenäliinansa, (Sofia Ivanovna tiesi, että tämmöiset nenäliinat maksavat vähintäin 15 ruplaa tusina), ja teki siitä siteitä koiraa varten. Tädit eivät ennen olleet semmoista nähneet ja tiesivät, että tällä Shenbokilla oli 200 tuhannen velat, jotka, Shenbok tiesi sen, eivät koskaan tulisi maksetuiksi, ja että siis 25 ruplaa enemmän tai vähemmän ei merkinnyt hänelle mitään,

Shenbok viipyi vaan yhden päivän ja seuraavana yönä matkusti pois yhdessä Nehljudofin kanssa. He eivät voineet viipyä kauemmin, koska määräaika jolloinka piti astua rykmenttiin, oli jo aivan käsissä.

Nehljudofin sydämmessä tänä viimeisenä päivänä tätien luona, kun hänellä oli yö tuoreessa muistissa, nousi ja taisteli keskenään kaksi tunnetta, toinen: polttavat aistilliset muistot eläimellisestä rakkaudesta, joka tosin ei läheskään ollut antanut mitä oli luvannut, ja jonkinlainen tyytyväisyys siihen, että tarkoitus oli saavutettu; toinen oli tieto siitä, että hän oli tehnyt jotakin hyvin pahaa ja että tämä paha oli korjattava ja korjattava ei Katjushan, vaan hänen itsensä tähden.

Siinä itsekkyyshulluuden tilassa, jossa hän oli, ajatteli Nehljudof vaan itseänsä,—ajatteli sitä, tuomitsevatko häntä ihmiset ja missä määrin, jos saavat tietää, miten hän oli menetellyt Katjushan kanssa, eikä yhtään ajatellut sitä, mitä Katjusha tuntee ja miten hänen on käypä.

Hän ajatteli kuinka Shenhok koettaa päästä perille hänen suhteestansa Katjushaan, ja tämä kutkutti hänen itserakkauttansa.

—Siksipä sinä rupesitkin niin äkkiä pitämään täteistä,—sanoi Shenbok nähtyään Katjushan:—että kokonaisen viikon asuit heidän luonansa. Enpä olisi minäkään sinun sijassasi raskinut lähteä. Ihastuttava olento!

Nehljudof ajatteli vielä sitäkin, että vaikka vähän säälittikin lähteä nyt ennenkuin oli ennättänyt täysin nauttia rakkaudesta häneen, oli lähtemisen pakko siitä syystä hyödyllinen, että se kerrassaan katkasi suhteet, joita olisi ollut vaikea ylläpitää. Ajatteli hän vielä sitäkin, että pitäisi antaa Katjushalle rahaa, ei hänen tähtensä, ei sentähden että nämä rahat olisivat olleet hänelle tarpeen, vaan sentähden, että niin on aina tapana tehdä, ja häntä olisi pidetty epärehellisenä ihmisenä, jos hän käytettyään Katjushaa hyväksensä, ei olisi siitä maksanut. Hän antoikin Katjushalle rahaa,—sen verran kuin piti sopivana omaan ja hänen asemaansa nähden.

Lähtöpäivänä, päivällisen syötyä, hän yllätti Katjushan eteisessä. Tämä sävähti punaseksi nähtyään hänet ja aikoi mennä ohitse osoittaen silmillään, että piikakamarin ovi oli auki, mutta Nehljudof pidätti hänet.

—Minä olisin tahtonut jättää hyvästi,—sanoi Nehljudof rutistellen kädessään kirjekuorta sataruplasen kanssa.—Tässä olisi…

Katjusha arvasi, rypisti silmänsä, pudisti päätänsä ja työnsi pois hänen kätensä.

—Ei, ota,—mutisi Nehljudof ja pisti kirjekuoren hänen poveensa ja aivan kuin olisi polttanut itseänsä, vääntäen kasvojaan, voihkaen juoksi huoneeseensa.

Ja kauan tämän jälkeen hän yhä käveli huoneessansa väännellen itseänsä, jopa hyppien ja ääneensä ähkien kuten ruumiillisesta kivusta, joka kerta kun muisti tämän kohtauksen.

Vaan mitä oli tehtävä? Näinhän menettelivät kaikki. Näin Shenbok guvernantin kanssa, josta oli kertonut, näin setä Grisha, näin isä kun tämä asui kylässä ja hänelle syntyi talonpoikaisnaisen kanssa avioton poika Mitenjka, joka vieläkin oli elossa. Mutta jos kaikki näin menettelivät, niin tietysti näin olikin meneteltävä. Täten hän lohdutteli itseänsä, vaan ei voinut mitään lohdutusta tuntea. Tämä muisto poltti hänen omaatuntoansa.

Sydämmessänsä, sen syvimmässä sopukassa hän tiesi menetelleensä niin huonosti, alhaisesti, säälimättömästi, että, muistaen tätä tekoa, hänellä ei ollut oikeutta katsoa silmiin ketään, saatikka tuomita ketään, puhumattakaan siitä, että olisi voinut pitää itseänsä sinä erinomaisena jalosukuisena ja jalomielisenä nuorena miehenä, jommoisena hän itseänsä piti. Mutta hänen oli pitäminen itseänsä semmoisena siksi, että olisi voinut jatkaa reipasta ja iloista elämää. Tähän oli vaan yksi keino: olla ajattelematta koko asiaa. Näin hän olikin tehnyt.

Se elämä, johon hän oli tulemassa,—uudet seudut, toverit, sota,—auttoivat häntä. Ja mitä kauemmin hän eli, sitä enemmän asia häipyi hänen mielestään, kunnes se lopulta todella kokonaan unohtui.

Yhden ainoan kerran, kun hän sodan jälkeen, toivoen näkevänsä Katjushaa, poikkesi tätien luo ja sai tietää, ettei Katjusha enää siellä ollut, että tämä oli kohta hänen lähtönsä jälkeen poistunut talosta synnyttääksensä ja jossain synnyttänytkin ja sittemmin, kuten tädit olivat kuulleet, kokonaan pilaantunut, hänen sydäntänsä kouristi. Aikaan nähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin, mutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli turmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä tätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan häntä. Alussa hän kuitenkin tahtoi löytää Katjushan ja lapsen, mutta sittemmin, juuri sentähden, että hänen teki sydämmensä syvimmässä liiaksi kipeätä ja häntä liiaksi hävetti ajatella tätä, ei hän tehnyt tarpeellisia voimainponnistuksia asiaan ryhtyäksensä, vaan herkesi syntiänsä ajattelemasta ja unohti sen vieläkin enemmän.

Mutta nytpä vasta tämä kummallinen yhteensattumus muistutti hänelle kaikki ja vaati häntä tunnustamaan sydämmettömyytensä, julmuutensa ja alhaisuutensa, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi elää kymmenen vuotta tämmöinen synti omallatunnolla. Hän oli kuitenkin vielä kaukana tällaisesta tunnustamisesta ja ajatteli nyt vaan sitä kunhan ei koko juttu vaan tulisi ilmi ja Katjusha taikka hänen puolustajansa kertoisi asian laitaa ja häpäisisi häntä kaikkien edessä.

XIX.

Tämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista valamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja ympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.

Iloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin ajanvieton.

—Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut makukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.

Esimies toi esiin joitakin arvelujansa siitä, että koko asian päätös riippui ruumiinavauspöytäkirjasta. Pietari Gerasimovitsh puheli joitakin sukkeluuksia puotipalvelijan kanssa ja he rupesivat jollekin nauramaan. Nehljudof vastasi lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä toivonut muuta kuin että hänet olisi jätetty rauhaan.

Kun oikeudenpalvelija toispuoleisella käynnillään kutsui jälleen valamiehet istuntosaliin, tunsi Nehljudof kauhua ikäänkuin hän ei olisi mennyt tuomitsemaan, vaan häntä viety tuomittavaksi. Syvimmässä sielussaan hän jo tunsi olevansa roisto, jonka täytyi hävetä katsoa ihmisiä silmiin, ja kuitenkin hän vanhasta tavasta ja tavanmukaisilla itseensä luottavilla liikkeillä nousi ylös lavalle ja istuutui paikallensa toisena esimiehestä, jalat ristissä ja komeillen rilleillään.

Syytettyjä oli myöskin jossain käytetty.

Salissa oli uusia henkilöitä—vieraatmiehet; ja Nehljudof huomasi, että Maslova katseli useamman kerran voimatta irroittaa silmiänsä erääseen hyvin koreaan, silkkiin ja samettiin puettuun lihavaan naiseen, joka korkeassa suurinauhaisessa hatussaan ja komea käsityölaukku riippumassa kyynärpäähän asti paljaalla käsivarrella, istui ensimäisessä rivissä väliaitauksen edessä. Tämä oli, kuten hän sittemmin sai tietää, todistaja, sen laitoksen emäntä, jossa Maslova oli elänyt.

Nyt alkoi todistajain kuulustelu, nimi, uskonto j.n.e. Sitten, kuulusteltua asianomaisten mieltä, kuinka he tahtoivat kysyttäväksi: —valanko teolla vai ilman valaa,—ilmestyi jälleen, vaivoin laahustaen jalkojansa, sama vanha pappi ja niinkuin ennenkin asetellen paikoilleen kultaista ristiä silkkiselle rinnallensa, samalla varmuudella ja luottamuksella siihen, että hän suorittaa peräti hyödyllistä ja tärkeää asiaa, vannotti todistajat ja asiantuntija-lääkärin. Vannottamisen päätettyä saatettiin kaikki todistajat ulos paitsi juuri Kitajevaa, haureuslaitoksen emäntää. Häneltä kysyttiin, mitä hän asiasta tiesi. Kitajeva, teeskennelty hymy huulilla, koukkien suurihattuisella päällään joka lauseella, kertoi saksalaisella murteella tarkasti ja sulavasti:

Kaikkein ensimäiseksi oli hänen luoksensa laitokseen tullut koridooripalvelija Simon, hakemaan tyttöä rikasta siperialaista kauppiasta varten. Hän oli lähettänyt Ljubashan. Jonkun ajan kuluttua Ljubasha palasi takaisin yhdessä kauppiaan kanssa. Kauppias oli jo kiihoittuneessa mielentilassa, puhui Kitajeva vähän hymyillen,—ja oli heillä jatkanut juomistansa ja juottanut tyttöjä. Mutta kun kauppiaalta puuttui rahoja, niin hän lähetti omaan kortteeriinsa tämän saman Ljubashan, jota kohtaan oli saanut jonkunlaisen »eturakkauden»,—sanoi hän katsahtaen syytettyyn.

Nehljudofista näytti, että Maslova tällöin hymähti ja tämä hymyily inhoitti häntä. Kummallinen epämääräinen yökötyksen tunne sekoittuneena sääliin heräsi hänessä.

—Mitä mieltä te olette Maslovan suhteen?—kysyi punastuen ja arkaillen oikeuden auskultantti, joka oli määrätty Maslovan puolustajaksi.

—Erittäin hyvä,—vastasi Kitajeva. Tyttö on sivistynyt ja pulska. Kasvatettu hyvässä perheessä ja osaa lukea ranskaa. Joi toisinaan vähä liiaksi, mutta ei koskaan yli oikeasta. Aivan erinomainen tyttö.

Katjusha katseli emäntää, mutta käänsi sitte äkkiä silmänsä valamiehiin ja pysähtyi Nehljudofiin, ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi, jopa ankaroiksi. Toinen hänen ankarista silmistään katsoi kieroon. Jotenkin kauan olivat nämät molemmat kummallisesti katsovat silmät kääntyneinä Nehljudofiin ja vaikka kauhu oli vallannut Nehljudofin, ei hän voinut irroittautua noista hiukan kieroon katsovista silmistä kirkkaine valkuaisineen. Hänen mieleensä muistui tuo hirmuinen yö, jäänsärkyminen, sumu ja erittäinkin tuo vaillinainen kallellaan oleva kuu, joka ennen aamun sarastusta nousi ja valaisi jotakin mustaa ja kauheaa. Nämät kaksi mustaa silmää, jotka katsoivat sekä häneen että hänen ohitsensa, muistuttivat hänelle juuri tuota mustaa ja kauheata.

»Hän on tuntenut minut»,—ajatteli Nehljudof. Ja Nehljudof, ikäänkuin kyyristäytyi kokoon, odottaen iskua. Mutta Katjusha ei ollut tuntenut. Hän vaan rauhallisesti huokasi ja taas alkoi katsoa puheenjohtajaan. Nehljudof huokasi myöskin. »Voi kun tästä pääsisi pikemmin»,—ajatteli hän. Hän koki nyt samaa kuin metsästyksessä, kun haavoitettu lintu on tapettava:—tuntuu ilkeältä, sekä säälittää että harmittaa. Tappamaton lintu pyristelee metsästyslaukussa: se inhottaa ja säälittää ja tahtoisi pian tappaa ja unohtaa.

Tämmöisiä sekaisia tunteita liikkui nyt Nehljudofissa, hänen kuunnellessaan todistajien lausuntoja.

XX.

Mutta ihan kuin harmiksi, juttu venyi pitkäksi: sittenkuin todistajat ja asiantuntija-lääkäri olivat yksitellen kuulusteltu ja kaikkien noiden tavallisten, merkitsevällä näyllä tehtyjen, tarpeettomien kysymysten jälkeen syyttäjäin ja asianajajain puolelta, kehoitti puheenjohtaja valamiehiä tarkastamaan todiste-esineitä, tavattoman suurta sormusta briljanttikantoineen, jota nähtävästi oli pidetty mitä paksuimmassa etusormessa, ja sitten siiliä, jossa oli tutkittu myrkkyä. Nämät esineet olivat sinetillä painetut ja päällekirjoituksilla varustetut.

Valamiehet jo valmistuivat niitä tarkastamaan kun syyttäjän apulainen taaskin kohosi istuimeltaan ja vaati, että ennenkuin ryhdyttäisiin todiste-esineiden tarkastamiseen, olisi lääkärintarkastus julki luettava.

Puheenjohtaja, joka puolestaan kaikin tavoin tahtoi jouduttaa juttua ehtiäksensä sveitsiläisnaisensa luokse, vaikka hyvin tiesi, ettei paperin lukemisesta olisi muuta kuin ikävyyttä ja päivällisen viivykkiä ja että syyttäjä vaati tätä lukemista ainoastaan siksi, että tiesi olevansa oikeutettu sitä vaatimaan,—ei hän kuitenkaan voinut kieltää, vaan ilmoitti suostuvansa. Sihteeri otti esille paperin ja taas korisevine r ja l kirjaimineen alkoi haluttomalla äänellä lukea.

Ruumista ulkopuolisesti tutkittaessa oli käynyt ilmi, että:

1) pituus oli 2 arsinaa 12 versakkaa.

—Oho, olipa siinä miehessä kokoa, sanoi huolissaan kauppias Nehljudofin korvaan.

2) Ikä ulkomerkeistä päättäen lähimaille neljäkymmentä vuotta.

3) Ruumis näyttää turvonneelta.

4) Ihon väri kaikkialla vihertävä, paikoittain tummia täpliä.

5) Orvaskesi ruumiin pinnalla noussut erisuuruisiin rakkoihin, paikotellen lähtenyt ja riippuu lämpsäkkeinä.

6) Tukka mustanruskea, tiheä, irtautuu koskettaessa helposti nahasta.

7) Silmät vuotaneet ulos ja sarveiskalvo mustunut.

8) Nenäaukosta, molemmista korvista ja suusta vuotaa vaahtoinen mätä, suu on puoleksi auki.

9) Kaula tuskin näkyvissä, kasvojen ja rinnan turpoamisen vuoksi.

J. n. e., j. n. e.

Tämä ulkopuolinen katselmus kaikkine erikoisseikkoineen oli esitetty neljällä sivulla 27:ssä eri kohdassa, siinä tehtiin näin selkoa kaupungissa huvitelleen kauppiaan hirmuisesta, tavattomasta, lihavasta ja vielä turvonneesta, mätänevästä ruumiista. Epämääräinen yökötyksen tunne, jota Nehljudof tunsi, vieläkin eneni tätä ruumiin katselmusta luettaessa. Katjushan elämä ja sieramista tuleva mätä ja ulosvuotaneet silmät ja hänen oma tekonsa Katjushan kanssa, kaikki nämä näyttivät hänestä samaan luokkaan kuuluvilta asioilta, ja hän oli kaikilta puolin näiden asiain ympäröimänä ja oli niihin hukkumassa. Kun ulkopuolisen katselmuksen lukeminen vihdoinkin oli päättynyt, huokasi puheenjohtaja raskaasti ja nosti päänsä, toivoen että kaikki oli nyt lopussa, mutta sihteeri rupesi yhteenmenoon lukemaan kertomusta sisäpuolisesta katselmuksesta.

Puheenjohtaja laski jälleen päänsä ja nojautuen käteensä, ummisti silmänsä. Kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, saattoi tuskin pysyä valveilla ja huojui toisinaan; syytetyt, samoin kuin santarmit heidän takanansa, istuivat liikkumatta.

Sisäpuolisesta tarkastuksesta kävi ilmi, että.

1) Pääkallon nahka helposti irtautuu pääkallon luista, eikä verenvuotoja ole missään huomattu. 2) Pääkallon luut ovat keskinkertaisen paksuja ja kokonaisina. 3) Kovan aivokalvon päällä on kaksi noin 4 tuuman suuruista värillistä täplää, ja kalvo itse on väriltään vaalean himmeä j. n. e. vielä 13 kohtaa.

Sitten seurasi vierasmiesten nimet, allekirjoitukset ja lääkärin päätelmä, josta kävi ilmi, että ruumiin avauksessa löydetyt ja pöytäkirjaan otetut muutokset mahassa ja osaksi suolissa ja munuaisissa tekevät sangen todenmukaiseksi sen otaksumisen, että Smelkofin kuolema oli seuraus myrkytyksestä ja että myrkky oli joutunut hänen mahaansa yhdessä viinin kanssa. Vaikea on sanoa päättäen muutoksista mahassa ja suolissa mitä lajia myrkkyä mahaan oli joutunut; mutta että myrkky oli joutunut mahaan viinin kanssa, saattoi päättää siitä, että Smelkofin mahassa oli paljon viiniä.

—Näkyypä olleen kova juomaan,—sanoi taas kauppias heräten.

Tämä pöytäkirjan lukeminen, joka kesti noin tunnin, ei kuitenkaan tyydyttänyt syyttäjän apulaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kääntyi puheenjohtaja hänen puoleensa:

—Arvelen, että on tarpeetonta lukea asiakirjoja, jotka koskevat sisälmyksien tarkastusta.

—Minä puolestani pyytäisin, että ne luettaisiin, sanoi syyttäjän apulainen ankarasti, katsomatta puheenjohtajaan, hiukan vaan kyljittäin kohoten ja antaen äänestänsä tuntua, että hänen vaatimuksensa perustui hänen oikeuteensa ja ettei hän tästä oikeudestansa tule luopumaan, ja että kieltäminen tulee antamaan aihetta kassatsiooniin ylioikeudessa.

Suuripartainen mahakatarria sairastava oikeudenjäsen hyvänluontoisine alaspäin riippuvine silmillensä, tuntien itsensä hyvin heikontuneeksi, kääntyi puheenjohtajan puoleen.

—Mitä siitä lukemisesta? Venyy vaan pitemmälle. Nuo uudet luudat eivät lakase puhtaammin, vaan hitaammin.

Jäsen kultaisissa silmälaseissa ei virkkanut mitään, katsoi vaan synkästi ja päättäväisesti eteensä, odottamatta elämältä yhtä vähän kuin vaimoltaan mitään hyvää.

Asiakirjan lukeminen alkoi.

—Vuonna 188' 15 p:nä Helmikuuta aloin minä allekirjoittanut asianomaisen lääkintöosaston käskystä, numerolla 638,—ryhtyi sihteeri päättäväisesti korottaen ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen unen kaikkien läsnäolijain silmistä, lukemaan:—lääkintälaitoksen ylitarkastajan apulaisen läsnäollessa sisälmyksien tutkimisen, nimittäin:

1) Oikean keuhkon ja sydämmen, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

2) Vatsansisälmysten, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

3) Mahalaukun, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).

4) Maksan, pernan ja munuaisten, (kolmenaulaisessa lasiastiassa).

5) Suolien, (kuusinaulaisessa saviastiassa)… Puheenjohtaja tätä lukemista alotettaessa kumartui toisen jäsenen puoleen ja sipatti jotakin ja sitte toisen puoleen, ja saatuaan myöntävän vastauksen, keskeytti tässä kohti lukemisen:

—Oikeus katsoo asiakirjan lukemisen tarpeettomaksi,—sanoi hän.

Sihteeri vaikeni ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Syyttäjän apulainen alkoi vihasesti kirjoittaa jotakin muistiin.

—Herrat valamiehet ovat tilaisuudessa tarkastamaan todiste-esineitä,—sanoi puheenjohtaja.

Esimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä kuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja vuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias päälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa.

—No jo oli sormikin,—sanoi hän palattuaan paikoillensa.—Ihan on kurkun kokonen,—lisäsi hän nähtävästi mielihyvällä ajatellen sitä jättiläissankaria, joksi hän myrkytettyä kauppiasta kuvaili.

XXI.

Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt itseänsä eikä heitä.

Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän alkoi:

—Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat valamiehet,—näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana valmistamansa puheen,—on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla, joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.

—Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa: vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina…

Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,—ja se oli pääasia,—koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut. Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.

Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan, koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.

Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin. Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,—puhui syyttäjän apulainen katsomatta häneen,—on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä, antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon, missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin, kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet, ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen, mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen hänet hengiltä.

—Jo taitaa panna omiaan,—sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen ankaran jäsenen puoleen.

—Hirveä pöllö,—vastasi ankara jäsen.

—Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti mutkuillen solakkaa vartaloansa,—teidän vallassanne on näiden henkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin yhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte tämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa uhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien puolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan syyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.

Ja ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä syyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan puheeseensa, laskeutui tuolillensa.

Lukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys se, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan mielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen huoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon ja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa. Ja sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa hotelliin ja myrkytti hänet siellä.

Kun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain penkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty, valkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja Botshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla palkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien syyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille.

Hän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja Kurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja koetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa tavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat,—2,500 ruplaa,—puhui asianajaja,—saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran ja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa 5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan anastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska Maslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut aikaan.

Tämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja Botshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät katsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa myrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta.

Lopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki sen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet perinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä näkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova oli tuntemattomain vanhempain lapsi.

Syyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen ylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään.

Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta, silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen, niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä, pyysi häntä pysymään paremmin asiassa.

Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta. Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti istumaan.

Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.

Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:

—Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.

Mutta Maslova ei sanonut mitään.

Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä, katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.

—Mikä teidän on?—kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli pidätettyä itkua.

Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja alkoi turistaa.

Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan kaikkea muuta voimakkaampi.

XXII.

Syytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua tehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan, pantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti yleissilmäyksen jutusta.

Ennen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille miellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta varkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on anastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta paikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä hän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri hänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän ymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten arvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien perille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että tapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän mukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä tullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja tappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu varkaudesta ja taposta.

Huolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen jutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut toimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut pysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät huomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi yhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi yhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille, että vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen sitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he antavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä vastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta jolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän on erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan kelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti paikalla siirtyä itse jutun esittämiseen.

—Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat,—alkoi hän ja uudisti kaiken sen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että syyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet hänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon tuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen hyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä. Samaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.

Olisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei mitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua,—niin mieluista oli hänen kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa,—ja niinpä hän näki hyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka oli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja varovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa, siitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto ja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e.

Siitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä katsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän hukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa, vaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa tapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei ole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana tapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta vähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten; kaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu vaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä. Tämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa.

Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta, rypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se epäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina niin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa ihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä nauravilla silmillä.

»Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri silloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen vuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen tämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!»

Hän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi hänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi eikä vahingoittava hänen elämäänsä.

Hän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti käyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta, painaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa rimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista, unohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin Nehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan, tunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä halusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli hänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän jo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä urhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja huolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa istui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta syvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden, halpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen tekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen elämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen kautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena salannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa elämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen takaa.

XXIII.

Puheenjohtaja vihdoin päätti puheensa ja sulavalla liikkeellä nostaen kysymyslistaa antoi sen lähestyneelle esimiehelle. Valamiehet nousivat, iloisina siitä, että saivat lähteä ja tietämättä missä pitää käsiänsä, aivan kuin jotain häveten menivät toinen toisensa jälessä neuvoshuoneeseensa. Heti kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, tuli santarmi tämän oven luo, tempasi miekan tupesta ja pannen sen olalle, jäi seisomaan oven eteen. Tuomarit nousivat ja läksivät salista. Syytetyt niinikään vietiin pois.

Tultuaan neuvoshuoneeseen, ottivat valamiehet kuten ennenkin ensi teokseen esille paperossit ja alkoivat polttaa. Heidän asemansa luonnottomuus, kierous ja valheellisuus, jonka he suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunsivat istuessaan paikoillansa salissa, meni heti ohi kun he tulivat neuvoshuoneeseen ja olivat sytyttäneet paperossit, ja tuntien helpoitusta, he istuutuivat ja heti alkoi vilkas keskustelu.

—Tyttö riepu on syytön, on muuten vaan juttuun kiertynyt,—sanoi hyvänluontoinen kauppias,—hän on armahdettava.

—Siitäpä nyt saammekin puhella,—sanoi esimies.—Emme saa antautua persoonallisten vaikutusten alaiseksi.

—Mainion yleiskatsahduksen antoi puheenjohtaja,—huomautti översti.

—Jo kait! Olin vähällä nukkua.

—Pääasiahan on se, ettei palvelusväki olisi voinut tietää rahoista, jollei Maslova olisi ollut heidän kanssaan samassa liitossa,—sanoi juutalainen puotipalvelija.

—Oletteko siis sitä mieltä, että hän on varastanut, kysyi joku valamiehistä.

—En usko tässä maailmassa, huusi hyvänluontoinen kauppias:—vaan tuo punasilmäinen retkale on opettanut.

—Kaikki ne ovat yhtä hyviä,—sanoi översti.

—Mutta kielsihän se käyneensä jalallaankaan huoneessa.

—Uskokaa sitä. Minä en tuota runtaletta iässäni uskoisi.

—Niin, kumpa se olisi sillä hyvä, että te ette usko,—sanoi puotipalvelija.

—Eikös avain ollut hänellä?

—Entäs sitte jos olikin?—intti kauppias.

—Entä sormus?

—Eikös hän siitäkin selittänyt,—huusi taas kauppias.—Roteva kauppias, ja vielä sitte juovuksissa, pieksi häntä. No sitten arvatenkin jälleen leppyi. Tuossa nyt on, ota, elä itke. Olihan se ihminen kuulema jättiläisen kokoinen, 12 tuumaa päälle 2 arsinan, painoihan se 8 puntaa.

—Ei siitä ole kysymys,—keskeytti Pietari Gerasimovitsh,—kysymys on siitä, hänkö yllytti ja pani alkuun koko asian vai palvelusväki?

—Mahdotonta oli hänen sitä yksin tehdä. Hänellä oli avain.

Tämä hajanainen keskustelu kesti jotenkin kauvan,

—Mutta suokaahan anteeksi, hyvät herrat,—sanoi esimies.—Istukaamme nyt pöydän ääreen keskustelemaan. Tehkää hyvin,—sanoi hän istuen esimiehen paikalle.

—Ne ovat senkin vietäviä, nuo tytöt, sanoi puotipalvelija ja kannattaen sitä mieltä, että päärikoksellinen oli Maslova, kertoi kuinka joku tämmöinen otus oli varastanut bulevaardilla kellon hänen toveriltansa.

Tämän johdosta alkoi översti kertoa vielä ihmeellisempää juttua hopeisen teekyökin varastamisesta.

—Hyvät herrat, minä pyytäisin pysymään kysymyksessä,—sanoi esimies naputellen kynällänsä pöytään.

Kaikki vaikenivat. Kysymykset olivat asetetut näin:

1) Onko Borkin kylästä Krapivenskin piirikunnasta oleva 33 vuotias talonpoika Simon Kartinkin syyllinen siihen, että hän tammikuun 17 p:nä 188' N:kaupungissa, päätettyänsä ottaa kauppias Smelkofin hengiltä, ryöstämisen aikomuksessa, yksin tuumin muiden henkilöiden kanssa, antoi tälle konjakkiin sekotettuna myrkkyä, josta sitten seurasi Smelkofin kuolema, ja anasti häneltä 2,500 ruplaa rahaa sekä briljanttisormuksen?

2) Onko kaupunkilaisnainen, 43 vuotias Jefimia Ivanovna Botshkova syyllinen edellisessä kohdassa mainittuun rikokseen.

3) Onko 27 vuotias kaupunkilaisnainen Katariina Mihailova Maslova syyllinen yllämainitussa kohdassa sanottuun rikokseen.

4) Jos syytetty Jefimia Botshkova ei ole syyllinen yllämainittuun kysymykseen nähden, niin onko hän syyllinen siihen, että hän tammik. 17 päivänä 188' N:kaupungissa, ollen »Mauritanian» hotellin palveluksessa, salaisesti anasti lukitusta kapsäkistä, joka kuului samassa hotellissa vierailevalle kauppias Smelkofille ja oli tämän huoneessa, 2,500 ruplaa rahaa, jossa tarkoituksessa hän aukaisi kapsäkin paikalle tuodulla ja hänen ottamallaan avaimella?

Esimies luki ensimäisen kysymyksen.

—No mitä arvelette, hyvät herrat?

Tähän kysymykseen vastattiin hyvin pian. Kaikki yhtyivät vastaukseen: »On syyllinen», tunnustaen hänet osalliseksi sekä myrkytykseen, että anastukseen. Häntä syylliseksi julistamasta kieltäytyi ainoastaan joku vanha varusmestari, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi vapauttavassa hengessä.

Esimies arveli, ettei tämä ymmärrä mistä on kysymys ja selitteli sentähden, että kaikesta päättäen ei ollut epäilemistäkään että Kartinkin ja Botshkova olivat syylliset, mutta varusmestari vastasi kyllä ymmärtävänsä vaan pitävänsä parempana sääliä. »Emmehän ole itsekään pyhimyksiä»,—sanoi hän ja jäi kun jäikin omaan mielipiteeseensä.

Toiseen kysymykseen, joka koski Botshkovaa, vastattiin pitkien keskustelujen ja selitysten jälkeen: »on syytön»,—koskei ollut selviä todistuksia siihen, että hän olisi ottanut osaa myrkytykseen, johon hänen puolustajansa olikin pannut erityistä painoa.

Kauppias, haluten vapauttaa Maslovan, väitti että Botshkova oli kaiken alkuunpanija.

Monet valamiehistä olivat samaa mieltä hänen kanssaan, mutta esimies, tahtoen ankarasti pysyä laillisuuden rajoissa, arveli, ettei ollut syytä pitää häntä osallisena myrkytykseen.

Pitkien kiistojen perästä pääsi esimiehen mielipide voitolle.

Neljänteen, niinikään Botshkovaa koskevaan kysymykseen vastattiin: »on syyllinen», ja varusmestarin vaatimuksesta lisättiin: »vaan ansaitsee armahdusta.»

Maslovaa koskeva kysymys herätti kiivaan ottelun. Esimies väitti häntä syylliseksi sekä myrkytykseen että ryöstöön, kauppias samoin kuin översti, puotipalvelija ja varusmestari olivat toista mieltä,—muut olivat ikäänkuin kahdenvaiheilla, mutta esimiehen mielipide alkoi yhä enemmän päästä valtaan, erittäinkin siksi, että kaikki valamiehet olivat väsyksissä ja mieluimmin kallistuivat siihen suuntaan, joka lupasi kaikkein pikemmin saada heidät yksimielisiksi ja siis vapauttaa.

Päättäen kaikesta siitä, mikä oli oikeudellisesta tutkinnosta esille käynyt, ja siitä, mitä Nehljudof Maslovasta tiesi, oli hän vakuutettu siitä, että Maslova oli syytön sekä anastukseen että myrkytykseen. Hän oli alussa vakuutettu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Mutta sitten hän huomasi, että kauppiaan kömpelön puolustuksen tähden, joka nähtävästi perustui siihen, että Maslovan ulkomuoto oli tämän mieleen, jota seikkaa hän ei peittänytkään, ja kun esimies juuri tämän tähden pani vastaan ja, kaikkien ollessa väsyksissä, ratkaisu alkoi kallistua Maslovaa vastaan, oli hänen aikomuksensa tehdä vastaväitteitä, mutta häntä pelotti puhua Maslovan puolesta,—hänestä tuntui, että kaikki heti saavat tietää hänen suhteestansa tähän. Ja kuitenkin hän tunsi, ettei voisi jättää asiata näin, vaan että hänen täytyi vastustaa. Hän punehtui ja vuoroon vaaleni ja oli juuri alkamassa puhetta, kun Pietari Gerasimovitsh, tähän asti vaiettuansa, nähtävästi suuttuneena esimiehen opettavaan ääneen, yhtäkkiä alkoi tätä vastustaa ja puhua juuri sitä samaa, mitä Nehljudofkin oli tahtonut sanoa.

—Mutta malttakaahan,—sanoi hän,—te sanotte häntä syylliseksi varkauteen sen perustuksella, että hänellä oli avain, mutta eivätkö käytäväpalvelijat hänen jälkeensä olisi voineet ottaa haltuunsa avainta ja avata kapsäkkiä.

—Niinpä kyllä, niinpä kyllä,—ehätti kauppias sanomaan.

—Eihän Maslova voinut ottaa rahoja, sillä mihin hän olisi niitä voinut omassa asemassaan piiloittaa.

—Sitä minäkin,—lisäsi kauppias.

—Mutta pikemminkin on asianlaita semmoinen, että hänen tulonsa johdosta heräsi palvelijoissa rikoksen tuuma ja he käyttivät tilaisuutta hyväksensä, ja sitten sysäsivät syyn hänen niskoillensa.

Pietari Gerasimovitsh puhui ärtyisesti. Ja hänen ärtyisyytensä tarttui esimieheen, joka tämän johdosta alkoi erittäin itsepintaisesti puolustamaan omaa vastakkaista kantaansa; mutta Pietari Gerasimovitsh puhui niin vakuuttavasti, että enemmistö yhtyi häneen, päättäen, ettei Maslova ollut ottanut osaa rahojen ja sormuksen anastamiseen ja että sormus oli hänelle lahjoitettu.

Mutta puheen tullessa hänen osanotostaan myrkytykseen, sanoi hänen kiivas puolustajansa, kauppias, että Maslova oli tunnustettava syyttömäksi, koska ei hänellä ollut mitään aijetta myrkyttää kauppiasta. Esimies taas sanoi, ettei häntä voitu tunnustaa syyttömäksi, koska hän oli itse tunnustanut antaneensa pulverin.

—Antoi, mutta luuli antavansa oopiumia,—sanoi kauppias.

—Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen,—sanoi översti, joka rakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa siitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja olisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa olisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella painavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei kukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin vaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa.

—Tähän voivat jotkut niin tottua,—alkoi hän,—että saattavat ottaa 40 tippaa. Minulla oli sukulainen…

Mutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa siitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon.

—Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä,—sanoi joku valamiehistä.

—Kuinkas siis, hyvät herrat,—kääntyi esimies:—tunnustamme siis syylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut.

—Niinkö siis?

Pietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui.

—Mutta ansaitsee armahdusta,—lisäsi kauppias.

Kaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole syyllinen.

—No niinhän tämä nyt onkin,—selitti esimies,—syyttömäksihän hän jääkin.

—Anna mennä näin: ja ansaitsee armahdusta; eli siis, mikä hänen syyksensä jääpi, sekin on vielä lievennettävä,—sanoi iloisesti kauppias.

Kaikki olivat niin väsyksissä, niin sekaantuneet riitoihin, ettei kukaan arvannut lisätä vastaukseen sanoja:—syyllinen, vaan ilman tappamisen aikomusta.

Nehljudof oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei hänkään huomannut tätä. Ja tässä muodossa tulivat vastaukset kirjoitetuiksi ja oikeussaliin annetuiksi.

Rablais sanoo, että eräs lakimies, jolta oli tultu oikeutta hakemaan, viitattuansa kaikkiin mahdollisiin lakeihin ja luettuaan 20 sivua järjetöntä lakitieteellistä latinaa, ehdotti että oikeuden hakijat heittäisivät arpaa: kruunu vai risti. Jos kruunu, niin hakija on oikeassa, jos risti, niin vastaaja on oikeassa.

Niin kävi täälläkin. Se mitä päätettiin, ei päätetty siksi, että kaikki olivat niin suostuneet, vaan ensiksikin siksi, että puheenjohtaja, vaikka olikin puhunut niin kauan tällä kertaa, jätti sanomatta sen minkä hän aina tavallisesti muulloin sanoi, nimittäin, että vastatessaan kysymykseen he voivat sanoa: on syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta; toiseksi siksi, että översti liian pilkallisesti ja ikävästi kertoi jutun lankonsa vaimosta; kolmanneksi siksi, että Nehljudof oli semmosessa mielenkiihkossa, ettei huomannut tuota poisjäänyttä lisäystä tappamisen aikomuksesta ja ajatteli että lisälause: ilman edeltäpäin harkittua aikomusta, tekee syytöksen tyhjäksi; neljänneksi siksi, että Pietari Gerasimovitshiä ei ollut huoneessa, hän oli käymässä ulkona siihen aikaan kun esimies luki läpi kysymykset ja vastaukset; ja erittäinkin siksi, että kaikki olivat väsyksissä ja kaikkien teki mieli päästä mitä pikemmin pois ja siis tahtoivat suostua siihen päätökseen, joka kaikkein pikemmin lopettaisi jutun.

Valamiehet soittivat kelloa. Santarmi, joka seisoi miekka paljastettuna ovella, pisti miekan tuppeen ja syrjäytyi. Tuomarit istuivat paikoillensa ja valamiehet tulivat yksitellen huoneestansa.

Esimies kantoi juhlallisen näköisenä listaa, tuli puheenjohtajan luo ja antoi sen hänelle. Puheenjohtaja luki sen ja nähtävästi kummastuneena levitti kätensä ja kääntyi vierustoveriensa puoleen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli ihmeissään siitä, että valamiehet, vaikka olivat lisänneet ensimäiseen ehtoon sanat: ilman ryöstämisen aikomusta—eivät lisänneet toiseen sanoja: ilman tappamisen aikomusta. Nyt kävi valamiesten päätöksestä esiin, että Maslova ei ollut varastanut, ei ollut ryöstänyt ja kuitenkin oli myrkyttänyt ihmisen ilman mitään näkyvää tarkoitusta.

—Katsokaas mitä järjettömyyksiä ne ovat sieltä tuoneet, sanoi hän vasemmalla puolellaan istuvalle jäsenelle.—Siitähän seuraa pakkotyötä ja kuitenkin hän on syytön.

—No kuinka hän nyt olisi syytön,—sanoi ankara jäsen.

—On kun onkin syytön. Minun mielestäni tähän tapaukseen voi soveltaa 817 pykälä. (817 §:ssä puhutaan siitä, että jos oikeus huomaa syytöksen perättömäksi, se voi kumota valamiesten päätöksen).

—Mitä te arvelette,—kääntyi puheenjohtaja hyväntahtoisen jäsenen puoleen.

Hyväntahtoinen jäsen ei vastannut heti, vaan katsahti ensin edessään olevan paperin numeroon ja laski numerot yhteen,—luku ei ollut tasanjaollinen kolmella. Hän päätti, että jos menee tasan niin hän suostuu; mutta vaikka ei mennytkään tasan, niin hän hyvänluontoisuutensa vuoksi kuitenkin suostui.

—Minunkin nähdäkseni se olisi paikallaan,—sanoi hän.

—Entäs te?—sanoi puheenjohtaja kääntyen vihasen jäsenen puoleen.

—Ei missään tapauksessa,—vastasi tämä päättävästi.—Muutenkin sanomalehdissä kirjoitetaan, että valamiehet vapauttavat rikoksellisia, mutta mitäs sitte kirjoitetaan, kun oikeus alkaa vapauttaa. En mitenkään voi suostua.

Puheenjohtaja katsoi kelloonsa.

—Ikävä kyllä, mutta mikä tuumaksi,—sanoi hän ja antoi kysymykset esimiehen luettaviksi. Kaikki nousivat ja esimies, muutellen jalkojansa, ryki äänensä selväksi, luki julki kysymykset ja vastaukset. Kaikki lakimiehet: sihteeri, asianajajat, jopa syyttäjäkin ilmaisivat kummastuksensa.

Syytetyt istuivat levollisina, nähtävästi ymmärtämättä vastauksien merkitystä. Taas asetuttiin istumaan ja puheenjohtaja kysyi syyttäjältä: minkä rangaistuksen alaisiksi hän katsoi syytettyjen olevan saatettavat.

Syyttäjä, ilostuneena odottamattomasta menestyksestään. Maslovaan nähden ja laskien tämän menestyksen kokonaan kaunopuheliaisuutensa ansioksi, nousi katsahdettuaan kirjaan ja sanoi:

—Simon Kartinkiniin sovelluttaisin 1,452 pykälän ja 1,453 pykälän neljännen kohdan, Jefimia Botshkovaan 1,659 pykälän ja Katariina Maslovaan 1,454 pykälän.

Nämät rangaistukset olivat kaikkein ankarimpia, mitkä vaan saattoivat tulla kysymykseen.

—Oikeus poistuu päätöksen tekemistä varten,—sanoi puheenjohtaja nousten seisaalleen.

Kaikki nousivat hänen jälkeensä ja tuntien tyytyväisyyttä, kuten hyvän työn suorittamisesta, alkoivat mikä lähteä ulos, mikä liikkua salissa.

—Olemmepa, veliseni, päästäneet häpeällisen valheen,—sanoi Pietari Gerasimovitsh tullen Nehljudofin luo, jolle esimies kertoi jotakin.—Olemme teljenneet hänet kuritushuoneeseen.

—Mitä sanottekaan?—huudahti Nehljudof, tällä kertaa ollenkaan huomaamatta opettajan epämiellyttävää tuttavallisuutta.

—Kuinkas muuten,—sanoi hän. Emmehän lisänneet vastaukseen sanoja: syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta. Sihteeri sanoi minulle juuri, että syyttäjä vaatii hänelle 15 vuotta pakkotyötä.

—No niinhän oli päätetty, sanoi esimies.

Pietari Gerasimovitsh alkoi kiistää vastaan, sanoen olevan päivän selvää, että kun Maslova ei kerran ollut rahoja ottanut, niin ei hänellä voinut olla tappamisen aikomustakaan.

—Mutta luinhan minä vastauksen, ennen kun meidän oli lähteminen huoneesta,—puolusteli esimies itseänsä.—Kukaan ei silloin mitään sanonut.

—Minä olin siihen aikaan ulkona,—sanoi Pietari Gerasimovitsh.—Mutta en ymmärrä kuinka se teiltä jäi huomaamatta?

—Enhän saattanut ajatellakaan,—sanoi Nehljudof.

—Siinäpä se, ette ajatellakaan.

—Se täytyy saada korjatuksi,—sanoi Nehljudof.

—Ei kuulu mitään,—kyllä se nyt jo pysyy.

Nehljudof katsahti syytettyihin. Siellä ne istuivat nuo samat, joiden kohtalo oli ratkaistu, istuivat yhä vaan liikkumattomina aitauksensa takana sotamiesten edessä. Maslova hymyili jollekin asialle. Ja Nehljudofin sydämmessä liikahti huono tunne. Tätä ennen hän, pitäen mahdollisena Maslovan vapauttamista ja jäämistä kaupunkiin, oli kahden vaiheilla mille kannalle asettua hänen suhteensa ja oikea suhtautuminen häneen tuntui vaikealta.—Mutta kuritushuone ja Siperia olisivat kerrassaan tehneet lopun kaikista suhteista häneen.—Kituva lintu herkeisi räpyttelemästä metsästyslaukussa ja muistuttamasta itseänsä.

XXIV.

Pietari Gerasimovitshin otaksuminen oli oikea.

Palattuaan neuvoshuoneesta otti puheenjohtaja paperin ja luki:

»Vuonna 188' 28 päivänä Huhtikuuta on Piirioikeus Hänen Keisarillisen Majesteettinsa asetuksen mukaisesti rikososastonsa kautta, perustuen herrain valamiesten tekemään päätökseen, rikoslain 771 §:n 3:nen kohdan, 776 §:n 3:nen kohdan ja 777 §:n nojalla tuominnut: 33 vuotiaan talonpojan Simon Kartinkinin, 27 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan paitsi kansalaisoikeuksiensa menettämistä, lähetettäväksi pakkotöihin: Kartinkinin 8:ksi vuodeksi, ja Maslovan 4:ksi vuodeksi, sekä molemmat kärsimään rikoslain 25 §:ssä mainittuja seurauksia; 43 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Jefimia Botshkovan, paitsi kaikkein erityisten persoonallisten ja kansalaisoikeuksien ja etujen menettämistä, suljettavaksi vankilaan 3 vuoden ajaksi ja kärsimään rikoslain 48 §:ssä mainittuja seurauksia.—Oikeuskulut tästä jutusta ovat syytettyjen tasan keskenään suoritettavat ja varattomuuden tapauksessa pantavat kruunun laskuun.

Tähän juttuun kuuluvat todiste-esineet ovat myytävät, sormus jätettävä takasin, lääkepullot hävitettävät.

Kartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään sormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova näytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni tulipunaseksi.

—En ole syyllinen, enkä ole,—huusi hän äkkiä yli koko salin.—Tämä on syntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun. Totta.—Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.

Kun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa ja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.

—Ei, tätä ei voi enää jättää,—sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan unohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti käytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.

Ovissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia tyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia minuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta Nehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein askelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo herennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia poskiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta sivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin tavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja Nehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.

—Herra puheenjohtaja,—sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä hetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan vahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä:—saanko puhua kanssanne asiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.

—Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen tavanneet toisiamme,—sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja mielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut,—paremmin kuin yksikään nuorista—sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut.—Millä voin teitä palvella?

—On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön myrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi Nehljudof totisen ja synkän näköisenä.

—Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne perustuksella,—sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea:—vaikka vastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.

Hän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: »on syyllinen», eivätkä lisää sanoja: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen tekemättä.

—Niin, vaan eikö tätä virhettä voi korjata?

—Syytä kassatsiooniin voi aina löytää. Täytyy kääntyä jonkun asianajajan puoleen,—sanoi puheenjohtaja pannen lakin vähä kallelleen päähänsä ja yhä lähestyen ovea.

—Mutta tämähän on hirmuista.

—Nähkääs, Maslovalla oli edessään kaksi mahdollisuutta,—sanoi puheenjohtaja haluten olla erittäin ystävällinen ja kohtelias Nehljudofille. Hän selvitti poskipartaansa palttoon kauluksen päälle ja ottaen Nehljudofia kevyesti käsikynkästä ja suunnaten ulko-ovea kohden, jatkoi:—olettehan tekin lähdössä?

—Olen,—sanoi Nehljudof ja kiireesti pukeutuen läksi hänen kanssansa.

He tulivat kirkkaaseen, iloiseen auringonpaisteeseen ja täytyi heti ruveta puhumaan kovemmalla äänellä rattaiden räminän tähden kadulla.

—Asema nähkääs on kummallinen,—jatkoi puheenjohtaja korottaen ääntänsä:—hänellä, tuolla Maslovalla, oli edessään yksi kahdesta: joko melkein täydellinen vapautus, vankilarangaistus, johon saattoi tulla lukuunotetuksi se, että hän jo oli istunut, jopa vaan aresti,—taikka sitten kuritushuone; mitään keskiväliä ei ole. Jos te olisitte lisänneet sanat: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin hän olisi vapautettu.

—Minä anteeksiantamattomasti unohdin sen,—sanoi Nehljudof.

—Siinäpä koko asia onkin,—sanoi puheenjohtaja hymyillen ja kelloonsa katsoen.

Jäljellä oli vaan kolme neljännestä Klaran määräämään hetkeen.

—Nyt jos niin haluatte, kääntykää asianajajain puoleen. On löydettävä joku kassatsiooni-aihe. Sen voi aina löytää. Dvoranskin kadulle,—vastasi hän ajurille:—30 kopeekkaa, en maksa koskaan enempää.

—Teidän ylhäisyytenne, tehkää hyvin.

—Nöyrin palvelijanne. Jos voin olla jotenkin avuksi, asuntoni on Dvornikofin talo Dvoranskin kadulla, se ei ole vaikea muistaa.—Ja ystävällisesti kumartaen hän ajoi pois.

XXV.

Keskustelu puheenjohtajan kanssa ja raikas ilma vähän rauhoittivat Nehljudofia. Hänen päähänsä tuli ajatus, että tunteensa ehkä oli liioiteltu, hän kun oli viettänyt koko aamun niin tavattomissa olosuhteissa.

»Tietysti vaan kummallinen ja merkillinen sattuma! Ja välttämätöntä on tehdä kaikki, mikä on mahdollista keventääkseen hänen kohtaloansa ja tehtävä pian. Tässä paikassa. Niin, täytyy nyt jo täällä oikeudessa saada tietää, missä asuu Fanarin tai Mikishin.» Hän muisti kahta kuuluisaa asianajajaa.

Nehljudof palasi jälleen oikeuteen, riisui palttoonsa ja meni ylös. Ensimäisessä käytävässä hän jo, tapasi Fanarinin. Nehljudof pysäytti hänet ja sanoi olevan asiaa. Fanarin tunsi hänet sekä näöltä että nimeltä ja sanoi olevansa iloinen, jos saattoi tehdä voitavansa.

—Vaikka olenkin väsyksissä … vaan jollei kestä kauan, sanokaa minulle asianne,—mennään tänne.

Ja Fanarin vei Nehljudofin johonkin huoneeseen, joka oli arvatenkin jonkun tuomarin työhuone. He istuivat pöydän ääreen.

—No, mikä on nyt asianne?

—Ennen kaikkea pyydän,—sanoi Nehljudof,—ettei kukaan saisi tietää minun ottavan osaa tähän asiaan.

—Sehän on itsestään selvää. Siis?…

—Olin vastikään valamiehenä ja me tuomitsimme pakkotyöhön erään naisen, joka oli syytön. Tämä vaivaa minua.

Nehljudof odottamattansa punastui ja takertui puheeseensa, eikä tiennyt mitä sanoa.

Fanarin vilkasi häneen, mutta painoi silmänsä jälleen alas, ja jäi kuuntelemaan.

—No ja sitten?—sanoi hän vaan.

—Tuomitsimme viattoman ja minä haluaisin tehdä valituksen asiassa ja siirtää jutun korkeimpaan instanssiin.

—Senaattiin,—oikasi Fanarin.

—Ja pyytäisin nyt teitä ottamaan tämä asia ajaaksenne.

Nehljudof tahtoi heti päästä kaikkein vaikeimmasta ja sentähden siinä samassa sanoi:

—Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä tahansa,—sanoi hän punehtuen.

—No siitä kyllä sovimme,—sanoi asianajaja, anteeksiantavasti naurahtaen hänen kokemattomuudelleen.

—Mistä siis on kysymys?

Nehljudof kertoi.

—Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja ylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja minä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on täällä vielä muutamia asioita.

Nehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.

Keskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli ryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen mielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän hengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan hän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen parvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä kohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. »Ei, tätä asiaa minä ajattelen toisen kerran», sanoi hän itsekseen, »nyt sitävastoin pitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.»

Hän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä myöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki helistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille päästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin kuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.

XXVI.

—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen, lihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta englantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven.—Herrasväki syöpi parhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.

Ovenvartija tuli toiseen kerrokseen vievien porraskäytävien luo ja soitti.

—Onko muita? kysyi Nehljudof riisuen palttoonsa.

—Herrat Kolosof ja Mihail Sergejevitsh, muuten kaikki kotolaisia,—vastasi ovenvartija.

Yläkerroksen rappusilta katsahti alas kaunis lakeija hännystakissa ja valkosissa hansikkaissa.

—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne,—sanoi hän.—Käskevät pyytää sisälle.

Nehljudof nousi yläkertaan ja kulki tutun erinomaisen ja tilavan salin läpi ruokasaliin. Ruokasalissa istui koko perhe pöydän ääressä, lukuunottamatta äitiä, ruhtinatar Sofia Vasiljevnaa, joka ei koskaan tullut ulos huoneestansa. Pöydän päässä istui ukko Kortshagin, hänen vieressään vasemmalla puolella tohtori, oikealla vieras Ivan Ivanovitsh Kolosof, entinen lääninesimies ja nyt pankinjohtokunnan jäsen, Kortshaginin vapaamielinen toveri; sitten vasemmalla puolella,—miss Reder, Missin pienen sisaren guvernantti, ja itse nelivuotias tytär; vastapäätä oikealla puolella oli Missin veli, Kortshaginien ainoa poika, kuudesluokkalainen lyseossa, Petja, jonka tähden koko perhe, hänen tutkintojansa odotellen, oli jäänyt kaupunkiin; sitten kotiopettaja, ylioppilas; sitten vasemmalla Katariina Aleksejevna, 40 vuotias neiti kansallisherätyksen ajoilta, tätä vastapäätä Mihail Sergejevitsh taikka Mischa Telegin, Missin serkku, ja pöydän alapäässä Missi itse, sekä hänen vieressään tyhjä paikka.

—Sepä hauskaa. Istukaahan, me olemme ehtineet vasta kalan kimppuun,—sai ukko Kortshagin vaivoin sanotuksi, varovasti tekohampaillansa vatustellen ja nostaen Nehljudofiin silmänsä veristyneine luomineen, joissa ei eroittanut silmäripsiä.

—Stepan,—kääntyi hän suu täynnä ruokaa lihavan, mahtavan bufettipalvelijan puoleen, silmillään viitaten tyhjään paikkaan. Vaikka Nehljudof hyvin tunsi ja monta kertaa oli päivällisissäkin nähnyt vanhaa Kortshaginia, vaikutti häneen nyt erityisen vastenmielisesti nuo punaiset kasvot hekumallisine, mauskuttelevine huulineen, servietti leuan alla, ja rasvainen kaula; sanalla sanoen koko tuo hyvin syötetty, sotilaallinen kenraalityyppi.

Nehljudofin mieleen ehdottomastikin juolahti, mitä hän tiesi tämän ihmisen julmuudesta, joka, jumala ties minkä vuoksi,—sillä hän oli sekä rikas että tunnettu, eikä kaivannut virka-ansioita,—oli pieksättänyt jopa hirtättänytkin ihmisiä ollessaan sotilaspiirin päällikkönä.

—Tuossa tuokiossa tarjotaan esille, teidän korkeutenne,—sanoi Stepan, ottaen hopeisilla vaaseilla koristetusta bufetista suuren soppakauhan ja antaen päällään merkin poskipartaiselle lakeijalle, joka heti alkoi järjestellä lautasia Missin vieressä olevalla tyhjällä paikalla, mikä oli peitetty taiteellisesti kokoontaitetulla, silitetyllä servietillä, vaakuna ylänurkassa.

Nehljudof kiersi koko pöydän puristaen jokaisen kättä. Kaikki, paitsi vanhaa Kortshaginia ja naisia, nousivat seisaalleen, kun hän heitä lähestyi. Ja tämä pöydän kiertäminen ja läsnäolijain kätteleminen, vaikkei hän enimpien kanssa ollut sanaakaan vaihtanut, tuntui hänestä nyt erittäinkin epämiellyttävältä ja naurettavalta. Hän pyysi anteeksi myöhästymistään ja aikoi istautua tyhjälle paikalle Missin ja Katariina Aleksejevnan väliin, mutta ukko Kortshagin vaati häntä, jos ei viinaryyppy kelvannutkaan, kuitenkin ottamaan voileipää pöydältä, jolle oli asetettu merikrapuja, mähnää, juustoa ja silliä. Nehljudof ei aavistanutkaan olevansa niin nälkäinen, mutta alettuaan syödä juustoa leivän kanssa, ei hän voinut pysähtyä, vaan söi ahnaasti.

—No, mitäs, oletteko nyt järkytelleet yhteiskunnan perusteita?—sanoi Kolosof, ivalla käyttäen erään vanhoillisen lehden sananpartta, joka oli noussut valamiesoikeutta vastustamaan.—Olette siis vapauttanut syyllisiä ja tuominnut syyttömiä, niinkö?

—Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita… Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita…—toisti ruhtinas nauraen. Hänellä oli rajaton luottamus oppineen ja vapaamielisen toverinsa ja ystävänsä järkeen.

Nehljudof välittämättä, että oli epäkohtelias, ei vastannut mitään Kolosofille ja, istuutuen esille tuodun höyryävän sopan ääreen, puri yhä suupalaansa.

—Antakaahan hänen nyt ensin syödä,—sanoi Missi hymyillen, muistuttaen sanalla »hänen» omaa läheisyyttänsä Nehljudofiin.

Kolosof sillä aikaa kertoi reippaasti ja äänekkäästi erään häntä suututtaneen artikkelin sisältöä, jossa vastustettiin valamiesoikeutta. Häntä kannatteli Mihail Sergejevitsh, sisarenpoika, kertoen puolestaan samassa lehdessä olleen toisen artikkelin sisällyksen.

Missi, kuten ainakin, oli hyvin distinguée ja hyvin puettu, huomaamattoman hyvin.

—Olette arvatenkin hyvin nälissänne,—sanoi hän Nehljudofille, odotettuaan siksi kuin tämä oli nielaissut.

—Ei, enpä erittäin. Entä te, kävittekö tauluja katsomassa?—kysyi hän.

—Ei, me jätimme sen tuonnemmaksi. Mutta me olimme sen sijaan lawn-tennistä heittämässä Salamatofien luona. Ja mister Crouçs leikkii todellakin erinomaisesti, ihmetyttävän hyvin.

Nehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä talossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen vuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen mielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen huomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki tässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta, leveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä—itse Missiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja epäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo itseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni, epämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko Kortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina Aleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja kotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo asemasana »hänen», jota oli hänestä käytetty…

Nehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin hän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki Missin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että kauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä ikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki,—ei voinut olla näkemättä, kaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän näki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla hänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä terävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti tämän isän samallaista kynttä.

—Se leikki on sangen ikävä,—sanoi Kolosof tennisistä:—paljon hauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.

—Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa,—väitti Missi, ääntäen erittäin epäluonnollisesti sanan »hirmuisen», kuten Nehljudofista tuntui.

Ja nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että Katariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset olivat vaiti; nähtävästi ikävissään.

—Aina vaan sama riita!—sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja ottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija heti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki muutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet suunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen suitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.

—Eikö totta?—kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta mielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne kuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten hänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja tahtoi tietää mistä se johtui.

—En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut,—vastasi Nehljudof.

—Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.

—Kyllä, kyllä—sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä, joka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.

Missi katsahti kysyvästi, sanomatta mitään, häneen ja Nehljudofia hävetti. »Onpa todellakin sopimatonta tulla vieraisiin ikävystyttämään ihmisiä», ajatteli hän itsestänsä, ja ollakseen ystävällinen, sanoi menevänsä mielellään, jos muka ruhtinatar vaan ottaa vastaan.

—Kyllä, kyllä, mamma tulee olemaan iloinen. Polttaa saatte sielläkin. Ivan Ivanovitsh on myöskin siellä.

Talon emäntä, ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli aina makuulla. Jo kahdeksatta vuotta oli hän ottanut vieraitakin makuulta vastaan, pitseissä ja nauhasissa, sametin, kullattujen esineiden, norsunluun, pronssin, lakeerauksen ja kukkien keskellä. Hän ei liikkunut missään, ja vastaanotti omien sanojensa mukaan ainoastaan »ystäviänsä», s.o. kaikkea sitä, mikä hänen arvelunsa mukaan jollakin tavoin erottautui laumasta. Nehljudof luettiin näiden ystävien joukkoon siitä syystä, että häntä pidettiin järkevänä nuorena miehenä, ja myöskin siitä syystä, että hänen äitinsä oli perheen läheinen ystävä, ja vielä siitäkin syystä, että olisi ollut suotavaa että Missi olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Ruhtinatar Sofia Vasiljevnan huone oli suuremman ja pienemmän vierashuoneen takana. Missi, joka kävi Nehljudofin edellä, pysähtyi suuremmassa vierashuoneessa päättävästi, ja tarttuen kullatun tuolin karmiin katsahti häneen.

Missi olisi hyvin halusta mennyt naimisiin, ja avioliitto Nehljudofin kanssa olisi ollut kylläkin edullinen. Sitäpaitsi Nehljudof miellytti häntä ja hän oli totuttanut itsensä siihen ajatukseen, että Nehljudof oli hänen omansa (ei hän Nehljudofin, mutta Nehljudof hänen), ja tiedottomalla, mutta itsepäisellä viekkaudella, jommoista tavataan henkisesti sairaissa ihmisissä, hän nyt koetti saavuttaa tarkoitustansa. Hän puhutteli nyt Nehljudofia vaatiakseen selitystä.

—Näen että teille on jotain tapahtunut,—sanoi hän:—mikä teidän on?

Nehljudof muisti, kenen oli oikeudessa tavannut, rypisti silmänsä ja punastui.

—Kyllä, on tapahtunut—sanoi hän tahtoen olla rehellinen:—kummallinen, tavatoin ja tärkeä tapaus.

—Mikä sitten? Ettekö voi sanoa mitä se on?

—Nyt en voi. Sallikaa minun olla sanomatta. On tapahtunut semmoista, mitä en ole vielä ehtinyt täydellisesti ajatella,—sanoi hän ja punehtui vielä enemmän.

—Ja te ette siis aijo sanoa minulle?—Jänne hänen kasvoissansa vavahti ja hän liikahutti tuolia, josta piteli.

—Ei, en voi,—vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä.

—No, lähdemme siis.

Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja meni tavallista nopeammin eteenpäin.

Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi, että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta ruhtinattaren huoneeseen asti.

XXVII.

Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät hampaat ja suuret mustat silmät.

Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.

Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.

Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt huoneeseen.

—Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni,—sanoi hän kääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin ei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen, kuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.

—No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa,—sanoi ruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan luonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat pitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan samallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.

—Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä mielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata ihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.

—Niin, se on totta,—vastasi Nehljudof:—usein tuntee olevansa … tuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan…

— Comme c'est vrai,—huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut hänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen seuramiestänsä.

—No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään,—lisäsi hän,—ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte käynyt luonanne.

—Olen sen kokonaan jättänyt,—vastasi Nehljudof kuivasti. Ruhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen kuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä olemaan ystävällisenä.

—Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä on ehdoton talangi,—sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.

»Että se kehtaakin noin valehdella», ajatteli Nehljudof nyrpeänä.

Päästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei sen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta keskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää, mitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella äänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki epäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava. Kolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän johdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna kummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan näytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin keskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan toista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.

Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa. Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen vanhuutensa liian selvään valoon.

—Kuinka se on totta,—sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.

Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.

—Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,—sanoi hän osoittaen silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa astunut uljaan näköinen lakeija.

—Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman mystillisyyttä ei ole runoutta,—puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.

—Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman mystisismiä on proosaa,—sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.

—Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,—tuota tuolla suuren ikkunan luona,—sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen, savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.

Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo, ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin silmissä leimahti liekkinen.

»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,—taisi tämä sisässään sanoa», ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia Vasiljevna hänelle käski.

—Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,—puhui Kolosof viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar Sofia Vasiljevnaan,—vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.

—Uskotteko te perinnöllisyyteen?—kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.

—Perinnöllisyyteenkö?—kysyi puolestansa Nehljudof.—En, en usko,—sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla, jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti päästä siitä.

Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.

—Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,—sanoi hän,—menkäähän nyt hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,—se on sangen huvittava.

»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.

Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti keskustelun:

—Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet masentavasti,—sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.

—Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole oikeutta ikävystyttää toisia,—sanoi Nehljudof.

—Miksi olette huonolla tuulella?

—Suokaa minun olla siitä puhumatta,—sanoi hän hattuansa hakien.

—Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun meille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette nyt tahdo sanoa?—Muistatko Missi?—kääntyi Katariina Aleksejevna Missin puoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.

—Sentähden, että se oli leikkiä—vastasi Nehljudof totisesti.—Leikillä saa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen niin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.

—Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin huonoja,—sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin huomaamatta Nehljudofin totisuutta.

—Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla tuulella,—sanoi Missi.—Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja olenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni. Koetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän mauvaise humeur 'iänne.

Nehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään että se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta hänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi anteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi. Missi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.

—Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän ystävillenne,—sanoi hän.—Tulettahan huomenna?

—Tuskinpa,—sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt omastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.

—Mitä tämä merkitsee? Comme cela m'intrigue, puhui Katariina Aleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt.—Minäpä otan kun otankin asiasta selvän. Se on varmaankin jokin affaire d'amour propre, il est très susceptible, notre cher Mitja.

— Plutôt une affaire d'amour sale, —oli Missi sanoa, muttei sanonut ja hän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin oli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut Katariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi ainoastaan:—Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.

»Jokohan nyt tämäkin pettäisi,—ajatteli hän.—Kaiken sen perästä mikä on ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.»

Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi, että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja, vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut hänelle hyvin vaikeata.

XXVIII.

»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,—ajatteli Nehljudof palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän vielä tullessaan oman talonsa portaille.

—Illallista en syö,—sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen kanssa.—Saatte mennä.

—Ymmärrän,—sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä. Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan. Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,—toinen hänen isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,—hän muisti viimeiset suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.

Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio, ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan, valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa. Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.—Ja sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää, ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.

Ei, ei,—ajatteli Nehljudof,—täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan, perintöön, että kaikkeen muuhun… Niin, hengähtää jälleen vapaasti. Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».—Hän muisti epäilleensä omia taipumuksiansa … no, olkoon kuinka tahansa, kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen tuosta seikasta asianajajan kanssa.

Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.

Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla. Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei ollut,—ei ainakaan hän nähnyt—mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.

Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton, ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä? Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut, ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;—sovittaisin syyni rahoilla samalla tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani Katjushalle rahaa!»

Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.—»Voi sentään noita rahoja!»—muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä hetkeä.—»Voi, voi! kuinka ilettävää!—puhui hän niinkuin silloinkin ääneen.—Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä juuri olenkin tuo kurja konna!»—puhui hän ääneensä. —»Mutta onko todellakin mahdollista,—hän pysähtyi kesken käyntiänsä:—että minä, juuri minä olen se konna?—Kukas sitten? —vastasi hän itselleen.—Mutta onko se todellakin yhtä?—jatkoi hän tilintekoansa:—Eikö muka ole ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana—sinun menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta itseäni en voi pettää.»

Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,—oli inho häneen itseensä. Ja, mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja rauhoittavaa.

Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti »sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa, jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt ja oli syynä tähän seisahdukseen.

Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua, —turning a new leaf,—kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut ennen.

Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse. Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa taidemaalausta.

Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui nähdessään välimatkan pituuden.

Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,—»pitäisikö nyt uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,—elämä on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus, joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä, jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle kaikki mahdolliselta.

»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen totuuden»,—sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.—«Sanon totuuden Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin hänen kanssansa,—että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa, —sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle). Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin, että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin helpoittaakseni hänen kohtaloansa.—Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää, että hän antaisi minulle anteeksi.»

—Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.

Hän pysähtyi.—Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.

Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:

—Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista minut kaikesta pahasta.

Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut. Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis tekemään.

Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,—oli sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.

Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta, edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä elähyttävää, tuoretta ilmaa.

»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.

XXIX.

Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä, jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta tuomiosta, ja nälkäisenä.

Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli, ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot, nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena, hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton. Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin julmasti tuominneet miespuoliset,—nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden heistä,—syyttäjän apulaisen,—oli hän nähnyt aivan toisessa mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen. Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen nimellä.

—Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.

Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena, liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja puhui vaan:

—En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole kajonnut teihin,—toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan. Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme ruplaa rahaa.

—Sinäkö olet Maslova?—kysyi tämä.

—Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,—sanoi hän antaen Maslovalle rahat.

—Mikä rouva?

—Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten kanssa!

Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän, luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa antoi rahat vartijalle.

—Muistakaa että viette oikein perille,—sanoi Kitajeva vartijalle.

Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut Maslovaa niin äkäisesti.

Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä hän tällä hetkellä halusi.

»Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun», ajatteli hän, ja hänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä oli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui vähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta hänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli päästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin kielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.

Vihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja saattosotamiehet—nishninowgorodilainen ja tshuvassi—veivät hänet oikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20 kopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi rupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: «Olkoon menneeksi, ostetaan»,—ja todellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi vielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui vankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän saatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata vankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.

Vangit—partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä, muukalaisia,—muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen jalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja väkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki katselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.

—Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska,—sanoi joku näistä.—Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi, musta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla, sotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse ja kapsahti kaulaan.

—Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset!—huudahti hän hampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet luotaan.

—Mitäs sinä perhanan poika siinä teet?—kiljasi tirehtöörin apulainen, tullen takaapäin.

Vanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi Maslovalle:

—Mitä sinä täällä?

Maslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin väsyksissä, ettei viitsinyt puhua.

—Oikeudesta, herra päällysmies,—sanoi vanhempi saattosotamiehistä tullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.

—Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!

—Ymmärrän, herra tirehtööri.

—Sokolof! Ottakaa vastaan,—huusi apulainen.

Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin, josta oli aamulla lähtenytkin.

XXX.

Se koppi, jossa Maslovaa säilytettiin, oli suuri, 9 arssinaa pitkä ja 7 leveä huone; siinä oli kaksi ikkunaa, suuri, rappeutunut uuni, ja lavitsoita ravistuneine lautoineen; nämät ottivat kaksikolmannesta huoneen alasta. Keskellä, vastapäätä ovea oli mustunut jumalankuva, vahakynttilä eteen kiinnitettynä, ja sen alle oli ripustettu pölyytynyt kimppu lakastumattomia kukkia. Oven vieressä vasemmalla oli lattialla mustunut paikka, missä seisoi haiseva astia. Iltahuuto oli jo ollut ja naiset olivat suljetut yöksi.

Kaikkiaan oli tämän kopin asukkaita viisitoista: kaksitoista naista ja kolme lasta.

Oli vielä aivan valoisa ja ainoastaan kaksi naisista makasi lavitsoilla: toisella oli pää piilotettuna mekon sisään, hän oli hupakko, joka oli vangittu passittomana,—hän nukkui melkein aina; ja toinen, keuhkotautinen, kärsimässä rangaistusta varkaudesta. Tämä loikoi valveillansa, mekko pään alle pistettynä, silmät selko selällään ja vaivoin pidätellen, rykimistä välttääksensä, kutkuttavaa ja ylöspyrkivää näljää kurkussansa. Muut naiset, kaikki paljain päin ja pelkissä karkeissa paidoissansa,—joko istuivat lavitsoilla ompelemassa taikka seisoivat ikkunalla katselemassa ohikulkevia miesvankeja. Niiden kolmen naisen joukossa, jotka ompelivat, oli myöskin se sama eukko, joka oli saattanut Maslovaa, Korabljova, jolla oli synkän näköiset, rypistyneet, kurttuiset kasvot sekä säkkinä riippuvaa nahkaa leuvan alla. Hän oli muuten korkea, voimakas nainen, lyhyt letti niskassa, ohimoissa harmahtavia hiuksia ja karvoja kasvava syntymämerkki poskella. Tämä vanha vaimo oli tuomittu Siperiaan miehensä tappamisesta kirveellä. Tappanut hän oli miehensä siitä syystä, että tämä oli ahdistellut hänen tytärtänsä. Korabljova oli määrätty vanhimmaksi kopin asukkaiden joukossa; hän kauppasi viinaa. Hän ompeli, lasit silmillä, ja piteli suurissa, työstä kangistuneissa käsissään neulaa talonpoikaisella tavalla, kolmella sormella, terä itseensä päin. Hänen vieressään istui niinikään ommellen purjevaatteesta säkkejä, vähänläntä, koukkunokkainen, mustahko nainen, päässä pienet mustat silmät, hyväluontoinen ja puhelias. Tämä oli toimittanut ratamiehen tehtäviä rautatie-putkalla, ja oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen siitä, ettei ollut tullut näyttämään lippua junan tullessa, josta olikin syntynyt junaonnettomuus. Kolmas ompelevista naisista oli Fedosja,—Fenitshka, kuten häntä kumppanit sanoivat,—vaaleaverinen, punaposkinen, kirkkaat siniset lapsen silmät päässä, kaksi pitkää, tummaa lettiä niskassa käärittyinä pienen pään ympäri. Hän oli aivan nuori, erittäin hyvän näköinen nainen, joka oli vankeudessa miehensä myrkyttämisen yrityksestä. Tämän myrkytysyrityksensä oli hän tehnyt heti miehelään mentyänsä, johon oli annettu 16 vuotiaana tyttönä. Niinä kahdeksana kuukautena, joina hän, otettuna holhouksen alaiseksi, odotteli tuomiotansa, ei hän ainoastaan ollut sopinut miehensä kanssa, vaan vieläpä niin tähän kiintynyt, että oikeusjutun alkaessa he olivat eläneet keskenään niinkuin kaksi parhainta ystävää. Huolimatta siitä että mies ja appi-isä, ja erittäinkin häneen kiintynyt anoppi koettivat oikeudessa kaikin voimin häntä puolustaa, tuomittiin hän lähetettäväksi pakkotöihin Siperiaan. Hyväluontoinen, iloinen, usein hymyilevä Fedosja oli Maslovan lavitsanaapuri ja kiintyi Maslovaan, vieläpä piti velvollisuutenaan pitää huolta tästä ja palvella häntä. Toimetonna istui lavitsalla vielä kaksi naista: toinen oli noin neljänkymmenen vuotias kalpeilla, laihoilla kasvoilla; hän oli varmaankin ennen ollut hyvin kaunis, vaikka nyt oli laihtunut ja kalvistunut; hän piteli käsissään lasta ja imetti sitä pitkästä, valkoisesta rinnastaan. Hänen rikoksensa oli se, että kun heidän kylästään haettiin rekryyttisotamiestä, joka talonpoikain mielestä oli laittomasti otettu, väki pysähytti poliisin ja otti häneltä rekryytin pois. Tämä nainen oli laittomasti otetun nuorukaisen täti ja hän oli ensimäisenä käynyt hevosen suitsiin, jolla rekryyttiä kuljetettiin. Vielä istui lavitsalla toimettomana pieni, kokonaan ryppyinen, hyväluontoinen eukko harmaine hiuksinensa, selkä kyttyrässä. Tämä eukko istui lavitsalla uunin luona ja oli ottavinaan kiinni nelivuotista, lyhyeksi kerittyä, edestakasin juoksentelevaa, isomahaista ja nauruun menehtyvää poikaa. Poikanen juoksenteli paitasillaan hänen ohitsensa toistaen yhtä ja samaa: ähä etpä saanutkaan kiinni!

Tämä eukko, joka oli yhdessä täysikäisen poikansa kanssa syytetty murhapoltosta, kärsi vankeusrangaistustansa pysyen mitä hyvänluontoisimpana. Hän suri vaan poikaansa, joka yhteen aikaan istui vankeudessa, ja ennen kaikkea omaa ukkoansa, jonka hän pelkäsi joutuvan kokonansa täitten valtaan, sillä kun miniä oli lähtenyt pois, ei ollut ketään, joka olisi ukkoa pessyt.

Paitsi näitä seitsemää seisoskeli vielä neljä naista avatun ikkunan luona, ja pidellen kiinni rautaisesta ristikosta koetti merkeillä ja huudoilla pitää puhetta pihalla ohikulkevien vankien kanssa, samojen, jotka olivat Maslovankin kohdanneet. Yksi näistä naisista, varkaudesta rangaistu, oli suuri, punaverinen nainen, velton ja lerpallaan olevan ruumiin kanssa. Hänen kasvonsa, kätensä ja avatusta kauluksesta esiintyvä kaulansa olivat kellertävän valkoset, teerenpilkkujen peittämät. Käheällä äänellä hän kiljui ikkunasta hävyttömiä sanoja pihalle. Hänen vieressänsä seisoi kasvultaan kymmenvuotiaan tytön kokoinen mustahko, kömpelö vanki. Hänen selkänsä oli pitkä ja jalat aivan lyhyet, kasvot olivat punaset, täpläiset, silmät hyvin hajallaan, huulet paksut ja lyhyet, niin etteivät peittäneet valkoisia, ulospistäviä hampaita. Vikistää hihittäen hän nauroi sille, mikä tapahtui ulkona. Tämä vanki, jota hänen keikailemisensa tähden sanottiin Horoshafkaksi, kaunikiksi, oli syytetty varkaudesta ja murhapoltosta. Heidän takanansa seisoi hyvin likaisessa harmaassa paidassa surkean näköinen, laiha, suonikas, suurimahainen, raskaudentilassa oleva nainen, joka oli syytetty varastetun tavaran kätkemisestä. Tämä nainen oli vaiti, mutta kaiken aikaa hyväksyvästi ja lempeästi hymyili sille, mikä tapahtui pihalla. Neljäs ikkunan ääressä seisovista oli salakapakoitsemisesta rangaistu lyhyenläntä, juureva maalaisvaimo hyvin ulospistävine silmineen ja hyväntahtoisine kasvoineen. Tämä nainen oli vanhan eukon kanssa leikkivän pojan ja niinikään hänen kanssansa vankeudessa olevan seitsenvuotisen tytön äiti, joita lapsia ei oltu voitu jättää yksikseen kotiin. Lasten äiti katseli kuten muutkin ikkunasta, mutta kutoi herkeämättä sukkaa ja rypisti paheksivasti otsaansa sekä ummisti silmänsä siihen mitä ohikulkevat vangit pihalta huusivat. Hänen seitsenvuotias tyttärensä valkosine irrallaan olevine hiuksinensa seisoi paitasillaan punatukkaisen naisen vieressä pidellen pienellä, heikolla kätösellään tämän hameesta ja pysähtynein silmin kuunteli tarkasti niitä rivoja sanoja, joita mies- ja naisvangit viskelivät toinen toisilleen, sekä kuiskaili niitä itsekseen ikäänkuin muistiin pannakseen. Kahdestoista naisvanki oli lukkarin tytär, joka oli upottanut kaivoon oman lapsensa. Tämä tyttö oli pitkä ja solakka, hänen hiuksensa olivat pörröksissä lyhyen, paksun, ruskean letin ympärillä, silmät olivat liikkumattomat ja esillepistävät. Hän ei pannut mitään huomiota siihen mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaan kulki avojaloin likaisessa, harmaassa paidassansa edestakasin kopin vapaalla alalla, jyrkästi ja äkkiä kääntyen seinän kohdalla.

XXXI.

Kun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät häneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa nostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään sanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin; Korabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi lasisilmiensä yli Maslovaan.

—Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin, että kyllä he sinut vapauttavat,—sanoi hän käheällä, matalalla, melkein miehisellä äänellään.—Eikös mitä, kiinni panivat.

Hän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.

—Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään. Sellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin käteen,—alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty nainen.—Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan. Jumala näkyy tahtovan toisin,—puhui hän herkeämättä, hellällä ja sointuisalla äänellänsä.

—Jokohan tuomitsivat?—kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen Maslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen iloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova ei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli toinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.

—Et näemmä ole vielä syönytkään,—sanoi Fedosja nousten ja tullen Maslovan luo.

Maslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi riisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta, mustilta hiuksiltaan, ja istui.

Pojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko tuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.

—Ts, ts, ts!—imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi heilutellen päätänsä.

Poikanen tuli myöskin eukon perästä ja silmät selällään, ylähuuli eteenpäin töröttävänä tuijotti korvapuusteihin, jotka Maslova oli tuonut. Nähtyään kaikki nuo osaaottavat kasvot kaiken sen perästä mitä hänelle oli tapahtunut, Maslovaa rupesi itkettämään ja hänen huulensa värähtelivät. Vaan hän koetti pidättää ja onnistuikin pidättää niin kauvan kuin ei eukko ja poika vielä olleet tulleet. Nyt, kuultuansa tuon hyväntahtoisen, säälivän äänen eukon suusta ja erittäin kohdattuaan poikasen silmät, kun tämä siirsi katseensa korvapuusteista häneen, ei hän enää voinut hillitä itseänsä. Koko hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ja hän purskahti itkuun.

—Sanoinhan minä sinulle: sinun on hankittava itsellesi oikea puolustaja,—sanoi Korabljova.—No? Siperiaanko siis?—kysyi hän.

—Maslova aikoi vastata, vaan ei voinut, ja nyyhkyttäen kaivoi esiin korvapuusteista paperossilaatikon, jonka kannella oli punaposkisen naisen kuva, hiukset hyvin korkealle kammattuina, kolmikulman muotoinen avaus rinnassa, sekä antoi sen Korabljovalle. Korabljova tarkasteli kuvaa, pudisti paheksivasti päätänsä erittäin sen johdosta, että Maslova näin hukkasi rahoja, otti yhden paperossin, sytytti sen lampusta, veti itse ensin savun ja antoi sitten Maslovalle. Maslova, yhä vaan itkien, alkoi ahnaasti kerta toisensa perästä vetää sisäänsä ja puhaltaa ulos tupakinsavua.

—Siperiaan,—sai hän nyyhkytyksiltä vihdoin sanotuksi.

—Eivätpä pelkää Jumalata, ihmissyöjät, kirotut verenjuojat, sanoi Korabljova.—Syyttömästi ovat tytön tuominneet.

Samassa räjähti ikkunalta sinne jääneiden naisten nauru. Pikku tyttö nauroi myöskin ja hänen hieno lapsenäänensä sekaantui aikaisten käheään naurun vikinään.—Joku vanki oli pihalla tekaissut semmoista, mikä näin vaikutti uloskatsojiin.

—Ah sinä, raakattu koiras! Ettes häpee,—puhui punatukkainen ja koko lihava ruumiinsa lerpallaan, painautuen kasvoillansa ristikkoon, huusi ulos järjettömän siivottomia sanoja.

—Mitäs siellä kaakatat senkin retkale!—sanoi Korabljova puistaen päätänsä punatukkaiselle, ja kääntyen sitten jälleen Maslovaan päin.—Kuinka moneksi vuotta?

—Neljäksi,—sanoi Maslova, ja kyyneleitä tulvasi niin runsaasti hänen silmistään, että yksi sattui paperossiin.

Maslova rutisti sen vihasesti kokoon, viskasi pois ja otti toisen.

Vanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti ylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.

—Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan,—sanoi hän.—Tekevät niinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat. Matvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on aavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin,—puhui hän, nähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.

Nyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka olivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja kokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen salakapakoitsija tyttärensä kanssa.

—No, liikaako määräsivät?—kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja jatkaen nopeaan kutomistansa.

—Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi liukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet,— sanoi Korabljova.

—Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan,—sen pörhötukkaisen, suurinokkaisen,—se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi ottanut!

—Mene sitä ottamaan,—sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut Horoshafka:—se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.

—Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen.—puuttui puheeseen se akka, joka oli syytetty murhapoltosta.—Onkos tämä sitten helppoa kantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden ruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä,— alkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian;—linna tai mierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.

—Ainahan ne samalla tavalla,—sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan tytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin ja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. »Mitäs menit viinaa kauppaamaan». Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat?—puhui hän, jatkaen tuttua työtänsä.

Nämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.

—Ottaisko lasin,—sanoi hän Korabljovalle pyyhkien paidan hihalla kyyneleitänsä ja vaan silloin tällöin enää nyyhkyttäen.

—Mitäs, olkoon menneeksi,—sanoi Korabljova.

XXXII.

Maslova kaivoi rahat esille, niinikään korvapuustin sisästä, ja antoi Korabljovalle kupongin. Korabljova otti kupongin, katsahti siihen ja, vaikkei osannutkaan lukea, uskoi mitä kaikkitietävä Horoshafka sanoi, että paperi oli arvoltaan 2 ruplaa 50 kopekkaa, ja kiipesi venttiilin lokerosta ottamaan sinne piilotettua viinapulloa. Tämän nähtyänsä menivät kaikki ne naiset, jotka eivät olleet heidän lavitsanaapureitansa, paikoilleen. Maslova sillä välin puisti tomun huivistansa ja mekostaan, nousi lavitsalle istumaan ja alkoi syödä korvapuustia.

—Minä koetin pitää sinulle teetä, mutta se on sittenkin jäähtynyt,—sanoi Fedosja noutaen hyllyltä jalkariepuun käärityn läkkisen teekannun ja ruukun.

Juoma oli ihan kylmää ja maistui enemmän läkiltä kuin teeltä, mutta Maslova täytti ruukun ja alkoi särpiä korvapuustin palojen väliin.

—Siinä on sinullekin,—huusi hän lohkaisten palan korvapuustista ja antaen sen pojalle, joka katseli hänen suuhunsa.

Korabljova tuli nyt esiin viinapullon ja ruukun kanssa. Maslova tarjosi Korabljovalle ja Horoshafkalle. Nämät kolme vankia muodostivat kopin ylimystön, koska heillä oli rahoja ja he tasasivat kaikki keskenänsä.

Jonkun hetken kuluttua Maslova elpyi ja alkoi sukkelasti kertoa oikeudesta, matkien syyttäjää ja kaikkea sitä, mikä häntä oli siellä erittäin kummastuttanut. Kummastuttanut oli häntä erittäinkin se huomio, että miehet kaikkialla missä hän vaan liikkui, juoksivat hänen perässänsä. Oikeudessa kaikki olivat häntä katsoneet,—kertoi hän,—ja kävivät tahallaan yhtämittaa vankien huoneessa.

—Saattomies itsekin sanoi: »sinua ne vaan käyvät katsomassa.« On tulevinaan muka jotain tärkeätä paperia hakemaan, missä,—missä, ja minä näen ihan selvästi, ettei hän hae mitään paperia, vaan ahmii silmillänsä minua,—puhui Maslova hymyillen ja ikäänkuin kummissaan heilutellen päätänsä.—On ne nekin taiteilijoita.

—No se nyt on aina niin,—tarttui puheeseen kopin vanhin, ja heti pääsi hänen laulava äänensä vauhtiin.—Niin ne ovat kuin kärpäset sokerin kimpussa. Jos missä muualla niitä ei olisi, kyllä vaan siinä on. Sen paremmasta eivät tiedä…

—Mutta kylläpä osaavat täälläkin,—keskeytti häntä Maslova.—Pulaan jouduin täälläkin. Kohta kun oli päästy perille, saapui vankiroikka asemahuoneelta. Ja nämätkös kerääntyivät ympärilleni, etten ollut päästä heistä. Onneksi tuli päällysmiehen apulainen ja ajoi heidät pois. Yksi kävi niin kimppuuni, että tuskin osasin irtautua.

—Minkä näköinen?—kysyi Horoshafka.

—Mustahko, viiksien kanssa.

—Kyllä se sitten oli hän.

—Kuka hän?

—Ka, Stsheglof. Se joka äsken meni ohitse.

—Mikä ihmeen Stsheglof?

—Kylläpä, kun ei Stsheglofia tunne! Stsheglof on kaksi kertaa karannut Siperiasta. Nyt saivat kiinni, mutta kyllä hän pian taas lähtee. Häntä pelkäävät esimiehetkin,—puhui Horoshafka, joka välitteli kirjelappusia vangeille ja sentähden tiesi kaikki, mitä vankilassa tapahtui.—Lähtee kun lähteekin.

—No, jos lähteekin, eipä se meitä mukaansa ota,—sanoi Korabljova.—Mutta sano sinä paremmin,—kääntyi hän Maslovan puoleen:—mitä sinulle atvokaatti puhui valituksesta, sehän se nyt on tehtävä?

Maslova ei sanonut tietävänsä mistään.

Samassa punatukkainen nainen, upottaen molemmat teerenpilkkuiset kätensä pörröiseen, tuuheaan, punaseen tukkaansa, ja kynsien päätänsä tuli viinaa juovien ylimyksien luo.

—Minä selitän sinulle, Katariina, kaikki niinkuin on,—alkoi hän.—Ensiksikin täytyy sinun kirjoittaa: olen tyytymätön tuomioon, ja sitten pitää antaa ilmoitus syyttäjälle.

—Piruako sinä täältä tahdot?—tiuskasi hänelle vihaisella bassolla Korabljova:—vai vainusitko viinaa,—älä siinä turhia juttele. Kyllä tässä ilman sinuakin tiedetään mitä on tehtävä.

—Ei puhuta sinulle, mitäs rähiset?

—Vai haluttaisi viinaa? Ja siksi hieroutuisit joukkoon?

—No annetaan vaan hänellekin,—sanoi Maslova, joka aina kaikille jakoi kaikki, mitä hänellä oli.

—Kyllä annan kohta niin että..

—Koetas, koetas,—sanoi punatukkainen työntäytyen Korabljovan päälle.—Luuletkos minun pelkäävän?

—Senkin kuritusvanki!

—Semmoiseltapa sen kuulenkin.

—Senkin riivattu ketale!

—Minäkö ketale?

—Siperialainen, murhaaja!—huusi punatukkainen.

—Alappa väistyä,—sanoi Korabljova synkästi.

Mutta punatukkainen työntäytyi yhä lähemmäksi ja Korabljova tyrkkäsi häntä avonaiseen lihavaan rintaan. Punatukkainen ei muuta odottanutkaan, ja äkkiarvaamattoman nopealla liikkeellä kävi toisella kädellään kiinni Korabljovan tukkaan ja toisella aikoi lyödä häntä kasvoihin, mutta Korabljova sai hänen kädestään kiinni. Maslova ja Horoshafka tarttuivat punatukkaisen käsiin tahtoen irroittaa häntä, mutta hänen kätensä ei heltinyt hiuksista. Hetkeksi hän päästi kätensä, mutta ainoastaan saadaksensa hiukset nyrkkinsä ympäri. Korabljova, pää väännyksissä, hakkasi toisella kädellään punatukkaista ruumiiseen, ja koetti käydä hampailla kiinni tämän käteen. Naiset kerääntyivät tappelevien ympärille, erottelivat heitä ja kiljuivat. Keuhkotautinenkin tuli yskien katsomaan mitä tapahtui. Lapset likistyivät toisiinsa ja itkivät. Melun kuultuansa tulivat sisälle sekä nais- että miesvartija. Tappelijat erotettiin, ja molemmat: Korabljova päästäen auki harmaata lettiänsä ja kooten siitä irtilähteneitä tupsuja, ja punatukkainen pidellen keltaisen rintansa ylitse kokonaan repeytynyttä paitaansa,—huusivat yhtaikaa, selittäen tapausta ja syyttäen toisiansa.

—Tiedänhän minä, että se on taas se viina; kun huomenna kerron tirehtöörille, kyllä saatte kuulla! Tunnenhan selvästi nenässäni,—puhui naisvartija.—Katsokaa että korjaatte kaikki, muuten käy ohrasesti, tässä ei ole aikaa asiatanne selvitellä. Paikoillenne ja vait!

Mutta vaikenemisesta ei pitkään aikaan tullut mitään. Kauvan naiset vielä haukkuivat, kertoivat toisillensa, kuinka riita oli alkanut ja kuka oli syyllinen. Vihdoin sekä mies- että naisvartija läksivät pois, ja naiset alkoivat tyyntyä ja laittautua makuulle. Vanha eukko alkoi rukoilla jumalankuvan edessä.

—Löysivätpähän toisensa molemmat siperialaiset,—rupesi punatukkainen äkkiä käheällä äänellänsä lavitsain toisesta päästä taas puhumaan, ja hän höysti jokaista sanaansa mitä kummallisimmilla haukkumasanoilla.

—Katso etees, ettei täältä vieläkin tulisi,—vastasi heti Korabljova liittäen samallaisia sanoja puheeseensa. Ja molemmat hiljenivät.

—Jolleivät vaan estäisi, kyllä minä sinut mukiloitsisin, senkin vietävä…—alkoi jälleen punatukkainen, eikä taaskaan viipynyt kauvan yhtäläinen vastaus Korabljovalta.

Sitten oltiin vähä kauvemman aikaa vaiti, ja jo taas tuli haukkumasanoja. Väliajat kuitenkin yhä pitenivät ja vihdoin kaikki kokonaan hiljeni.

Kaikki makasivat, muutamat alkoivat kuorsata, ainoastaan vanha eukko, jolla oli tapana kauvan rukoilla, yhä vieläkin teki kumarruksia jumalankuvan edessä, mutta lukkarin tytär, naisvartijan mentyä, heti nousi ja alkoi jälleen kävellä edes takasin kopissa.

Maslovaa ei nukuttanut. Hän vaan ajatteli olevansa nyt siperialainen, ja olihan häntä jo kaksi kertaa siksi sanottukin,—ensin Botshkova ja sitten punatukkainen,—eikä hän mitenkään voinut tottua tuohon nimeen. Korabljova, joka oli maannut häneen selin kääntyi lavitsalla.

—Kylläpä en olisi uskonut,—sanoi Maslova hiljaan.—Mitä kaikkea muut tekevätkin ja kuitenkin pääsevät vapaiksi, mutta minun täytyy kärsiä ilman syytä.

—Älä sure, tyttö. On niitä ihmisiä Siperiassakin. Etkä sinä sielläkään hukkaan joudu,—lohdutteli häntä Korabljova.

—Enpä tietenkään, mutta kuitenkin se vaivaa. Semmoisenko kohtalon nyt olisin ansainnut. Olenhan niin tottunut hyvään elämään!

—Jumalaa vastaan et mitään voi,—sanoi Korabljova huokaisten.—Häntä vastaan et mitään voi.

—Tiedän, mummo kulta, mutta kuitenkin on vaikeata.

He vaikenivat.

—Kuuletko? Se on se vetelys!—sanoi Korabljova käskien kuuntelemaan niitä kummallisia ääniä, jotka tulivat lavitsan toiselta puolelta.

Nämät äänet olivat punatukkaisen naisen hillittyjä itkun purkauksia. Punatukkainen itki sitä, että häntä oli äsken haukuttu, eikä oltu annettu viinaa, jota hänen olisi niin mieli tehnyt. Hän itki vielä sitäkin, että hän yleensä koko elinaikanansa ei ollut muuta kokenut kuin haukkumista, pilkkaa, loukkauksia ja lyöntejä. Hän koetti hakea lohdutusta muistelemalla ensi rakkauttansa tehdastyömieheen, Molodenkofiin, mutta muistettuaan tämän rakkauden hän myöskin muisti mihin se oli loppunut. Se oli loppunut siihen, että Molodenkof kurillaan, humalapäissään, hutkaisi häntä vihtrillillä kaikkein arimpaan paikkaan ja sitten nauroi tovereinsa kanssa sukkeluudelleen, katsellen kuinka hän väänteli itseänsä tuskissaan. Hän muisti tämän, ja hänen tuli sääli itseänsä, ja luullen ettei kukaan enää kuulisi, hän rupesi itkemään ja itki niinkuin lapset—voihkien ja nenäänsä puhisten ja niellen suolaisia kyyneleitä.

—Käy sääliksi häntä,—sanoi Maslova.

—Tietysti käy, mutta mitäs tuppaa.

XXXIII.

Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.

—Avioliittoon!—ajatteli Nehljudof ivallisesti.—Kuinka kaukana olenkaan nyt siitä!

Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä. Jos hän kysyy,—silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»

Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille. Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,—se olisi ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.

Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi puhumatta.

»Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos on tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen kanssaan»,—ajatteli Nehljudof.

Tämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi pantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla erikoisesti.

Pitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon tunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin hämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa tätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella oli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta ja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli kortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna katsahtikin häneen kummastuneena.

—Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne, mutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia palvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja pitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin tehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa. (Natasha oli Nehljudofin sisar.)

Agrafena Petrovna pudisteli päätänsä.

—Kuinka niin, »ottaa huostaansa»? Vielähän niitä tulette tarvitsemaan,—sanoi hän.

—Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita,—sanoi Nehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut. —Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden kuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.

—Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille lähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.

—Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja jos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.

Hän tuli äkkiä tulipunaseksi. »Niin, täytyy sanoa hänelle,—ajatteli hän,—ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.»

—Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen. Muistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?

—Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.

—No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin valamiehenä.

—Voi herranen aika kuinka kauheata!—sanoi Agrafena Petrovna.—Mistä häntä syytettiin?

—Taposta,—ja kaiken sen olen minä tehnyt.

—Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin kummallisesti,—sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään leimahti kipinä.

Agrafena tunsi Katjushan historian.

—Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki aikeeni.

—Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla?—sanoi Agrafena Petrovna pidättäen naurahdusta.

—Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.

—Se on teidän asianne,—mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole. Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi, niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,—sanoi Agrafena Petrovna ankarasti,—eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?

—Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.

—No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.

—Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin se, mitä mamma oli tahtonut…

—Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.

—No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen kaikesta.

Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.

Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,

Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi olevansa.

Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille. »Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista tehdä»,—puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä muutoksesta, mitä hän koki.

»Nyt olisi ennen kaikkia,—ajatteli hän,—tavattava asianajaja ja saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten … sitten tavattava hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».

Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten rikoksensa—, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

XXXIV.

Tultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen oikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit säilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen? Oikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja että ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti yleisestä syyttäjästä.—»Minä sanon sitten itse ja saatan teidät istunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon jälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.»

Nehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä surkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.

Hänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa istuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla kuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin vanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt mitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.

Nehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa eiliseen syytettyyn. »Oikeastaan,—ajatteli hän,—olisi eilen pitänyt istunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa syyllisyytensä». Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui istuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas »oikeus lähestyy», taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas valamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit, pappi,—niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut menetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä juhlallisuutta.

Valmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi valamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).

Tämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli heikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa, harmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia, paljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja arasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli yhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut sieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa. Syytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin kuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan mattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja pantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa kuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat todiste-esineiden pöydällä.

Juttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen todistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia, kuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi kutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan kysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta hänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi että hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.

Toinen todistaja, varkauden kärsinyt ukko, talonhaltija ja mattojen omistaja oli nähtävästi kiukkuinen ihminen. Kun häneltä kysyttiin tunnustaako hän matot omikseen, tunnusti hän ne omikseen hyvin vastenmielisesti; mutta kun syyttäjän apulainen sitten alkoi tiedustella mihin hän oli aikonut mattoja käyttää ja hyvinkö ne olivat hänelle tarpeelliset, hän suuttui ja vastasi: »Ja vaikka ne nyt ikuisiksi ajoiksi katoisivat näkyvistäni, en niitä ollenkaan kaipaisi. Jos olisin tiennyt, että niistä näin paljon puuhaa tulee, en totisesti olisi hakenut; kymmenruplasen ja kaksikin olisin suorittanut, kunhan vaan olisin päässyt näistä iankaikkisista kuulusteluista. Ajureille yksistään olen viisi ruplaa maksanut; enkä minä ole mikään terve ihminen. Minussa on sekä tyrät että reumatismit.»

Näin puhuivat todistajat, ja syytetty itse tunnusti kaikki tyyni, ja niinkuin kiinnisaatu eläin, järjettömänä vilkkuen sivuilleen, kertoi katkonaisella äänellä koko tapauksen.

Asia oli selvä; mutta syyttäjän apulainen, samoin kuin eilenkin olkapäitänsä kohottaen, teki hienoja kysymyksiä, joiden tarkoitus oli saada viekas rikoksentekijä ansaan.

Puheessansa hän koetti todistaa, että varkaus oli tapahtunut ihmisasumuksessa ja sisäänmurtautumalla, ja että poika oli siis saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.

Oikeuden määräämä puolustaja sitävastoin koetti todistaa, ettei varkaus ollut tapahtunut ihmisasumuksessa, ja että siis vaikka esillä olikin ilmeinen rikos, rikollista ei voitu kuitenkaan pitää vielä niin vaarallisena yhteiskunnalle, kuin syyttäjän apulainen oli tahtonut luulotella.

Puheenjohtaja, aivan niinkuin eilenkin, pysyi puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden esikuvana ja selitteli tarkalleen valamiehille sitä, mitä he tiesivät eivätkä voineet olla tietämättä. Niinkuin eilenkin tehtiin keskeytyksiä; niinkuin eilen poltettiin tupakkia; yhä samalla tavalla oikeudenpalvelija jälleen huuteli: «oikeus lähestyy», ja samalla tavalla istuivat kaksi santarmia miekat paljastettuina uhkaamassa rikoksen, tekijää, mutta itse koettaen olla nukkumatta.

Jutusta kävi ilmi, että tämän pojan oli hänen isänsä antanut jo alaikäisenä tupakkitehtaan työhön, missä poika oli sitten elänyt 5 vuotta. Tänä vuonna oli tehtaan isäntä pannut hänet pois isännän ja työmiesten välillä tapahtuneen rettelön jälkeen, ja jäätyään työttömäksi oli poika kuljeksinut pitkin kaupunkia juoden yltään vaatteensakin. Jossain ravintolassa hän oli yhdyttänyt samallaisen, jo ennen työttömäksi jääneen viilarin, pahan juopon, ja he olivat yhdessä humalapäissään öiseen aikaan rikkoneet liiterin lukon, ja ottaneet sieltä mitä ensiksi käsiinsä saivat. He joutuivat kiinni ja tunnustivat kaikki. He pantiin vankilaan, missä sitten viilari ennen oikeudenkäynnin alkamista oli kuollut. Poikaa vastaan käytiin nyt oikeutta ja häntä pidettiin vaarallisena olentona, josta yhteiskuntaa täytyi suojella.

»Tuo nyt on ihan samallainen vaarallinen olento kuin eilinenkin syytetty»,—ajatteli Nehljudof, kuullessaan mitä kaikkea hänen edessään tapahtui.—«Nuo olisivat vaaralliset ja me emme olisi vaarallisia?… Minä olen siveetön, pettäjä, ja kaikki me, kaikki ne, jotka tietäen mikä minä olen, eivät ole halveksineet vaan päinvastoin kunnioittaneet minua.»

Onhan selvää, että tämä poika ei ole mikään erikoinen ilkiö, vaan ihan tavallinen (sen kaikki näkevät) ihminen, ja että hän on tullut siksi, mikä on, ainoastaan siitä syystä, että eli semmoisissa olosuhteissa, jotka semmoisia ihmisiä synnyttävät. Näyttäisi siis ilmeiseltä, että jos tahdotaan, ettei tämmöisiä poikia olisi, täytyy koettaa poistaa niitä olosuhteita, joissa tämmöiset onnettomat olennot syntyvät. Jos vaan olisi löytynyt jokukin ihminen,—ajatteli Nehljudof katsellen pojan tuskallisia pelonalaisia kasvoja,—joka olisi säälinyt häntä silloin kuin hän leivän puutteen tähden lähetettiin maalta kaupunkiin; jos puutteenalaisia olisi autettu, tai jospa vaan silloinkin, kuin hän jo oli kaupungissa ja kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen kulki tehtaasta vanhempien toverien, viettelijäinsä kanssa ravintolaan,—kunpa olisi silloinkin löytynyt ihminen, joka olisi sanonut: »älä sinä mene Vanja, ei se ole hyvä», niin ei poika olisi mennyt, ei olisi joutunut harhatielle, eikä olisi mitään pahaa tehnyt.

Mutta semmoista ihmistä, joka olisi häntä säälinyt, ei löytynyt ainoatakaan koko sinä aikana, kun poika pienen elukan tavalla eleli oppipojan vuosia kaupungissa, ja lyhyeksi kerityin päin juoksenteli mestarien ostoksilla; päinvastoin, jos hän jotain sai mestareilta ja tovereilta kaupungissa kuulla, niin vaan: että se se poikaa on, joka saa narratuksi, joka osaa juoda, osaa haukkua, osaa tapella ja elää huonosti.

Mutta kun hän sitten sairaana ja epäterveellisen työn, juoppouden, huonon elämän pilaamana, tylsistyneenä ja hupsuna kuin unessa horjuskeli ilman tarkoitusta pitkin katuja ja vihdoin juovuspäissään tunkeutui johonkin liiteriin ja vei sieltä tarpeettomia mattoja, niin nyt me emme ollenkaan pidä huolta niiden syiden poistamisesta, jotka saattoivat pojan hänen nykyiseen tilaansa, vaan tahdomme muka auttaa asiata sillä, että ryhdymme rankaisemaan tätä poikaa!…

Hirmuista!

Nehljudof ajatteli kaikkea tätä, eikä enää kuunnellut mitä hänen edessänsä tehtiin. Ja kauhistui yhä enemmän vaan siitä, mikä hänelle selvisi. Häntä hämmästytti että hän oli saattanut olla ennen näkemättä tätä, että muut saattoivat olla näkemättä.

XXXV.

Heti kun tehtiin seuraava keskeytys Nehljudof nousi ja tuli käytävään päättäen olla enää palaamatta istuntosaliin. Antaa heidän tehdä hänen kanssansa mitä tahtovat, mutta tähän ilveilyyn hän ei enää voi ottaa osaa.

Otettuaan selvän missä yleisen syyttäjän huone oli, meni Nehljudof tämän luo. Vahtimestari ei olisi häntä laskenut, vaan sanoi, että syyttäjä oli työssä, mutta Nehljudof, kuuntelematta häntä, meni sisälle ja kääntyen vastaan tulevan virkamiehen puoleen pyysi tätä ilmoittamaan yleiselle syyttäjälle olevansa valamies ja että hänen oli välttämätöntä tavata syyttäjää erään sangen tärkeän asian vuoksi. Nehljudofin ruhtinaallinen arvonimi ja hienot vaatteet auttoivat häntä. Virkamies teki ilmoituksen syyttäjälle, ja Nehljudof laskettiin sisälle. Yleinen syyttäjä otti hänet vastaan seisaaltansa, nähtävästi tyytymättömänä siihen itsepintaisuuteen, millä Nehljudof oli pyrkinyt hänen puheillensa.

—Mitä haluatte?—kysyi yleinen syyttäjä ankarasti.

—Minä olen valamies, nimeni on Nehljudof ja minun täytyy välttämättömästi tavata syytettyä Maslovaa,—sanoi Nehljudof nopeasti ja päättävästi, punastuen ja tuntien tekevänsä jotain semmoista, mikä on ratkaisevasti vaikuttava hänen elämäänsä.

Yleinen syyttäjä oli lyhyenläntä, tummanverinen mies, tukka lyhyt, harmahtava, silmät kirkkaat ja vilkkaat, tuuhea, leikattu parta esiinpistävässä alaleuvassa.

—Maslovaa? Kyllä tunnen. Hän oli syytetty myrkytyksestä,—sanoi syyttäjä rauhallisesti.—Mitä varten te tahdotte häntä tavata?—Ja sitten ikäänkuin haluten pehmentää käytöstänsä lisäsi:—En voi antaa lupaa teille, tietämättä mitä varten se on teille tarpeen.

—Se on minulle tarpeen erään minulle hyvin tärkeän asian vuoksi,—sanoi Nehljudof sävähtäen punaseksi.

—Vai niin,—sanoi syyttäjä ja nostettuaan silmänsä katseli tarkkaavaisesti Nehljudofia.—Onko hänen asiansa jo ollut esillä vai ei?

—Hän oli eilen oikeuden edessä, ja tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotöihin—vääryydellä. Hän on syytön.

—Vai niin. Jos hän on vasta eilen saanut tuomionsa,—sanoi syyttäjä panematta mitään huomiota Nehljudofin ilmoitukseen että Maslova oli syytön,—ennenkuin tuomio on voittanut laillisen voiman hän yhä säilytetään tutkintovankilassa. Vankeja voi siellä tavata vaan määräpäivinä. Sinne nyt neuvonkin teitä kääntymään.

—Vaan minun täytyy saada tavata häntä niin pian kuin mahdollista,—sanoi Nehljudof tuntien alaleukansa vapisevan ja ratkaisevan hetken olevan lähellä.

—Mutta mistä syystä se on teille välttämätöntä?—kysyi syyttäjä kohottaen vähän levottomasti kulmakarvojansa.

—Siitä syystä, että hän on syytön ja tuomittu pakkotöihin. Mutta kaikkeen syypää olen minä,—sanoi Nehljudof vapisevalla äänellä, tuntien samalla puhuvansa semmoista, mitä ei olisi oikeastaan tarvinnut.

—Millä tavalla sitten?—kysyi syyttäjä.

—Sillä tavalla, että minä olen pettänyt hänet ja saattanut siihen tilaan, missä hän nyt on. Jollei hän olisi semmoinen, miksi minä olen hänet tehnyt, ei hän olisi joutunut tämmöisen syytöksenkään alaiseksi.

—En minä sittenkään ymmärrä, missä yhteydessä tämä on tapaamisen kanssa.

—Siinä yhteydessä että minä tahdon seurata häntä ja … mennä naimisiin hänen kanssaan,—sai Nehljudof sanotuksi. Ja kuten aina, kun hän vaan tuli tähän aineeseen, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

—Todellakin?—Vai niin!—sanoi syyttäjä.—Tämä on todellakin aivan erikoinen tapaus. Ettekös te ole äänivaltainen Krasnoperskin piirikunnasta?—kysyi syyttäjä aivan kuin muistellen mitä hän oli ennen kuullut Nehljudofista, joka nyt esitti niin kummallisen tuumansa.

—Suokaa anteeksi, en luule että tämä olisi missään yhteydessä pyyntöni kanssa,—vastasi Nehljudof kiihkeästi ja vihaisesti.

—Eipä suinkaan, ei,—sanoi yleinen syyttäjä tuskin huomattavasti hymähtäen ja ollenkaan joutumatta hämilleen,—mutta teidän pyyntönne on niin tavatonta laatua, niin ulkopuolella kaikkia muodollisuuksia…

—No, voinko siis saada luvan?

—Luvanko? Kyllä, annan teille kohta päästölipun. Olkaa hyvä, istukaa.

Hän tuli pöydän luo, istui ja alkoi kirjoittaa.

—Tehkää hyvin, istukaa.

Nehljudof jäi seisomaan.

Kirjoitettuaan päästölipun yleinen syyttäjä antoi sen Nehljudofille uteliaasti häneen katsoen.

—Vielä minun on ilmoittaminen,—sanoi Nehljudof,—etten enää voi ottaa osaa oikeuden istuntoihin.

—Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.

—Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa siveettömänäkin.

—Niinpä kyllä,—sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin huomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset ilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn hullunkuriseen luokkaan.—Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin ymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla kanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta oikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai ei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis oikeuden puoleen.

—Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään,—sanoi Nehljudof vihaisesti.

—Jääkää hyvästi,—sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä, nähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.

—Kuka se kävi luonanne?—kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin jälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.

—Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki kuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän on valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu nainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän tahtoo mennä naimisiin sen kanssa.

—No ihanko todella?

—Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti kiihoittuneena.

—On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä nuorissa miehissä.

—Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.

—No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se kyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman loppua.

—Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat varsinaisia jarruttajia.

XXXVI.

Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.

Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.

Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika, toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta piialta oliko tirehtööri kotona.

Piika sanoi että ei.

—Tuleeko hän pian?

Rapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla pauhautui noiduttuun paikkaan asti.

—Minä menen kysymään.

Ja piika läksi.

Rapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua paikkaa keskeytyi ja kuului ääni:

—Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä ihmettä ne kiusaavat,—kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi rapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän syrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa suuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut vastaanottoaikaa.

—Pappa ei ole kotona,—sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli surkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen silmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä palttoossa hän lämpeni.—Astukaa sisälle, ehkä… Mitäs asiaa teillä olisi?

—Tahtoisin tavata erästä naisvankia.

—Varmaankin valtiollista?

—Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.

—No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää hyvin,—kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä.—Tai kääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa, hänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?

—Kiitän teitä,—sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.

Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun, silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,—ja onhan jo myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona. Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri sallii, niin konttorissakin.

Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti: »Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen, jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana tämä minä on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella. Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa, missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen ollakseni.»

XXXVII.

Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.

Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin, esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas, josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin, joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi. Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,—vaan enemmänkin senvuoksi, ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä poikkeamatta tätien luo.

Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan vastukseksi.

Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2 aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät, heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.

Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle, ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut. Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun. Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri. Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.

—Täti Katariina!—huusi tyttönen tuskin pysyen hänen jäljessään:—hukkasitte huivinne!

Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen käsillään purskahti itkuun.

—Mennyt!—huusi hän.

»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä, juopi,—mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja tuulessa»,—ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin vaatteisiinsa.

—Täti, täti, mennään kotiin!

»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,—ajatteli sillä välin Katjusha vastaamatta tytölle.

Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi—Nehljudofin lapsi, joka oli hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois. Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.

Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut ja joka oli häntä rakastanut,—sen hän tiesi,—oli hylännyt hänet ja polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,—naiset, olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,—miehet, alkaen vanhasta poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija, jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,—hän sanoi sitä runoudeksi, ja estetiikaksi,—olikin ihmisen koko onni.

Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä—piti ottaa paperossi tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,—ja ikävä häipyi.

XXXVIII.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kello 5 aamulla, kun vankilan naisosaston käytävässä kuului tavanmukainen vihellys, herätti valveilla oleva Korabljova Maslovan.

»Siperialainen», ajatteli Maslova kauhistuksella, hieroen silmiänsä ja vastenmielisesti hengittäen itseensä näin aamulla tavattoman pilaantunutta ilmaa. Hän olisi tahtonut jälleen nukkua, vaipua pois tiedottomuuden maailmaan, mutta pelon tapa oli väkevämpi kuin uni, ja hän nousi istuvilleen, pannen jalat allensa ja katsellen ympärilleen. Naiset olivat jo nousseet, ainoastaan lapset vielä nukkuivat. Muljosilmäinen salakapakoitsija veti varovasti, ollakseen lapsia herättämättä, mekkoa heidän altansa. Kapinoitsija ripusteli kapaloiksi käytettyjä riepuja uunin luo, mutta lapsi rääkyi surkealla äänellä sinisilmäisen Fedosjan käsissä, joka häntä soudatteli sylissään ja hellin sanoin tuuditteli. Keuhkotautinen, pidellen rinnastansa, vertynein kasvoin yski näljää suustansa, ja vetäessään välillä henkeä sisäänsä, melkein huudahteli. Punatukkainen, herättyänsä, makasi maha pystyssä, paksut jalat koukistettuina, ja kovalla äänellä ja iloisesti kertoi untansa. Murhapolttaja-mummo seisoi taaskin jumalankuvan edessä ja mymisten yhtä ja samaa teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Lukkarin tytär istui liikahtamatta lavitsalla ja nukkuvin tylsin katsein tuijotti eteensä. Horoshafka kierteli sormensa ympäri voideltua, karkeata, mustaa tukkaansa.

Käytävässä kuului askeleita kolisevilla vankikengillä, lukko lonksahti ja sisään astui kaksi miesvankia lyhyissä, nilkkaa paljon ylemmäksi jäävissä harmaissa housuissa, ja totisina, vihasen näköisinä nostivat korennolla haisevan astian ja veivät sen ulos kopista. Naiset tulivat käytävään peseytyäkseen vesijohtojen luona; siinä syntyi kinastus punatukkaisen ja naapurikopista tulleen naisen välillä. Taas haukkumisia, huutoja, kanteluja…

—Vai olette vailla karsseria,—huusi vartija ja lyödä läimäytti punatukkaista rasvaiseen, paljaaseen selkään, niin että kuului yli koko käytävän.—Varo etten ääntäsi enää kuule!

—Katsos vanhusta kun hulttaantui,—sanoi punatukkainen niinkuin vartija olisi hyväelläkseen häntä lyönyt.

—No, joutukaa siitä! Mars kirkkoon.

Maslova ei ehtinyt vielä sukiutua, kun tirehtööri saapui saattajinensa.

—Aamuhuutoon! kiljasi vartija.

Toisista kopeista tulivat muut vangit ja kaikki asettuivat kahteen riviin pitkin käytävää, ja takimaisten naisten oli paneminen kätensä eturivissä olevien naisten olkapäille. Kaikki luettiin ja lueteltiin.

Tarkastuksen jälkeen tuli vartijanainen ja vei vangit kirkkoon. Maslova oli Fedosjan kanssa sataan nousevan naisplutoonan keskustassa. Kaikilla oli valkoiset huivit, nutut ja hameet, ja vaan siellä täällä oli joku värillisessä puvussa. Nämät olivat nimittäin miehiänsä seuraavat vaimot lapsineen. Kulkue täytti kaikki rappuset. Kuului vankikenkien pehmeää töminää, puhelua, joskus naurua. Käänteessä Maslova näki vihollisensa Botshkovan vihaiset kasvot. Tämä kulki edellä ja Maslova osoitti hänet Fedosjalle. Tultuaan alas naiset vaikenivat ja tehden ristinmerkkiä ja kumartaen alkoivat tulvata avatuista ovista vielä tyhjään, kullankiiltävään kirkkoon. Heidän sijansa oli oikealla, ja tungeskellen ja toisiansa sysäten he alkoivat asettua paikoillensa. Naisten jälkeen tuli kirkkoon harmaissa mekoissa siirtovangit, vankeusrangaistusta kärsivät ja kuntain päätöksistä poislähetetyt; nämät, ääneensä yskien, asettuivat taajaan joukkoon vasemmalle ja kirkon keskustaan. Ylhäällä lehtereillä seisoivat jo ennen kirkkoon tuodut vangit,—toisella puolella Siperiaan tuomitut, puoleksi ajeltuine päineen ja rautojen räminällä ilmaisten läsnäolonsa, ja toisella puolella syytteenalaiset, ilman rautoja ja päät ajelemattomina.

Vankilan kirkko oli vasta uudestaan rakennettu ja sisustettu erään rikkaan kauppiaan toimesta, joka oli tarkoitusta varten uhrannut useita kymmeniä tuhansia ruplia, ja kirkko loisti nyt heleissä väreissään ja kullassaan.

Jonkun aikaa vallitsi kirkossa äänettömyys eikä kuulunut muuta kuin niistämistä, yskimistä, lasten huutoja ja silloin tällöin ketjujen kalinaa. Mutta samassa vangit, jotka seisoivat keskustassa, liikahtivat, tunkivat likemmäksi toisiaan ja jättivät keskelle tien, jota myöten astui tirehtööri, asettuen kaikkein etupäähän, keskelle kirkkoa.

XXXIX.

Jumalanpalvelus alkoi.

Tämä jumalanpalvelus oli siinä, että pappi, puettuna kummalliseen ja hyvin epämukavaan, kullalla kirjailtuun pukuun, leikkeli ja asetteli leivänpalasia pikku tarjottimelle, ja sitten pisteli niitä viinimaljaan lausuen tällöin erityisiä nimiä ja rukouksia. Sillävälin lukkari herkeämättä luki kirjasta ja sitten lauloi vuorotellen vankiköörin kanssa kaikellaisia slaavilaisia jo itsestäänkin käsittämättömiä, mutta nopean lukemisen ja, laulamisen takia sitäkin enemmän käsittämättömiä rukouksia. Rukoukset sisälsivät etupäässä menestyksen toivomuksia Keisarilliselle Majesteetille ja hänen perheellensä. Tästä lausuttiin rukouksia moneen kertaan sekä muiden rukouksien ohella että erikseen, polvistuneessa asennossa. Paitsi sitä lukkari luki joitakuita värssyjä Apostolien Teoista niin kummallisen epäluonnollisella äänellä, että oli mahdoton mitään ymmärtää, ja pappi taas hyvin selvästi luki paikan Markuksen evankeliumista, jossa oli kerrottu, kuinka Kristus, noustuaan kuolleista, ennenkuin oli lentänyt taivaaseen ja istuutunut siellä isänsä oikealle kädelle, ilmestyi ensin Maria Magdaleenalle, josta ajoi seitsemän perkelettä, ja sitten yhdelletoistakymmenettä opetuslapselle, ja kuinka hän käski heidän saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille, ilmoittaen samalla, että se, joka ei usko, kadotetaan, mutta joka uskoo ja kastekaan, se tulee autuaaksi ja paitsi sitä tulee ajamaan ulos perkeleitä, tulee parantamaan sairaita käsien päälle-panemisen kautta, tulee uusilla kielillä puhumaan, ajamaan pois käärmeitä, ja jos hän jotakin myrkkyä juo, niin ei hän kuole, vaan jää terveeksi.

Jumalanpalveluksen merkitys oli siinä, että oleteltiin, että papin leikkaamat ja viiniin kastamat palaset, pidettäessä erityisiä toimituksia ja rukouksia, muuttuvat Jumalan lihaksi ja vereksi. Nämä toimitukset olivat siinä, että pappi yhtämittaa ja katsomatta siihen, että hänen yllänsä oleva kullalla kirjailtu säkki teki estettä, nosteli molempia käsiään ylös ja piti niitä siinä asennossa, sitten laskeutui polvilleen ja suuteli pöytää ja mitä siinä oli. Mutta kaikkein tärkein toimitus oli se, kun pappi, ottaen molemmin käsin pöytäliinan, tasaisesti ja sulavasti liehutteli sitä tarjottimen ja kultamaljan yläpuolella. Oletettiin että juuri sinä hetkenä leipä ja viini muuttuu ruumiiksi ja vereksi, ja sentähden juuri tämä jumalanpalveluksen kohta oli tehty erikoisen juhlalliseksi.

»Veisatkaamme ylistyslaulu Kaikkein Pyhimmälle, Puhtaimmalle, Siunatulle Jumalanäidille», huusi sitten pappi kovalla äänellä aitauksen takaa, ja kööri alkoi juhlallisesti laulaa, että on sangen hyvä ylistää Kristuksen neitsyeellistä synnyttäjää, neitsyt Maariata, jolle on taivaissa valmistettu suurempi kunnia, kuin eräille kerubiimeille, ja suurempi kirkkaus, kuin eräille serafiimeille. Tämän jälkeen katsottiin muutos tapahtuneeksi, ja pappi, otettuaan liinan pois tarjottimelta, leikkasi keskimäisen palasen neljään osaan, ja asetti sen ensin viiniin ja sitten suuhun. Oletettiin, että hän oli syönyt palasen Jumalan lihaa ja juonut kulauksen hänen vertansa. Tämän jälkeen pappi siirsi esiripun syrjään, aukasi keskiovet, ja ottaen käteensä kullatun, maljan, tuli sen kanssa keskiovien kautta esille kysyen eikö ketään haluttaisi myöskin maistaa Jumalan ruumista ja verta, jotka olivat maljassa.

Halukkaita oli joitakuita lapsia.

Otettuaan aluksi selvän lasten nimistä pappi nosti varovasti lusikalla maljasta leipäpajasia ja pisteli niitä vuorotellen syvälle jokaisen lapsen suuhun, jolla välin lukkari pyyhki heidän suitansa päästäen iloisen laulun siitä, että lapset nyt olivat syöneet Jumalan lihaa ja juoneet hänen vertansa. Sitten vei pappi maljan pois aitauksen taakse ja juotuaan siellä pohjaan maljassa löytyvän veren ja syötyään kaikki Jumalan lihan palaset, kuivattuaan tyystin viiksensä, suunsa ja maljan, ilmestyi mitä iloisimmassa mielentilassa, reippain askelin, hienojen, vasikannahkaisten saapaspohjain naristessa, jälleen esille aitauksen takaa.

Tähän olisi varsinainen kristillinen jumalanpalvelus päättynyt. Mutta pappi halusi vielä lohduttaa onnettomia vankeja ja lisäsi tavallisiin menoihin erityisen osan. Tämä erikoinen jumalanpalvelus oli siinä, että pappi asettui kullatun, litteäksi taotun, mustuneen korkokuvan eteen, joka esitti sitä samaa Jumalaa, jota hän oli syönyt, ja joka oli valaistu kymmenkunnalla vahakynttilällä, ja alkoi kummallisella, puoleksi laulavalla ja puoleksi puhuvalla tekoäänellä lausua sanoja, jotka sisälsivät seuraavia huudahduksia: »Jeesus suloisin, kirkkaus apostolein, Jeesus, kunnia marttyyrein, herra kaikkivoipa, pelasta minut, Jeesus pelasta minut, Jeesukseni ihanaiseni, armahda, Vapahtajani Jeesus, minua tykösi turvautuvaa, rukousteni tähden Sinun ja kaikkien Sinun pyhiesi puoleen, ah Jeesus, kaikkien profeetta, Vapahtajani Jeesus, paratiisin suo autuudet minulle, ihmisten ystävä Jeesus!»

Tässä hän pysähtyi, veti henkeensä, teki ristinmerkin, kumartui maahan, ja kaikki tekivät samoin. Tirehtööri, vartijat, vangit, kaikki kumarsivat ja lehteriltä kuului yltynyt rautojen kalina.—»Enkelein Luoja ja voimien Jumala», jatkoi hän: »Jeesukseni ihanin, ihastus enkelien, Jeesukseni väkevin, lunastus isien, Jeesukseni make'in, ylistys esivanhempien, Jeesukseni kunniain', vahvistus kuninkain, Jeesukseni autuain, täyttymys profeettain, Jeesukseni ihmehinen, linna luja marttyyrien, Jeesukseni hiljainen, ilo munkkein monien, Jeesukseni leppe'in, sulo suuri pappien, Jeesukseni armahinen, apu aulis paastoojien, Jeesukseni herttainen, ilonlähde veljien, Jeesukseni puhtahin, puhtaus sä puhtaiden, Jeesus iankaikkinen, vapahdus sä syntisten, Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», pääsi hän vihdoin pysähdyspaikkaan, kerrottuaan yhä kovemmalla ja kovemmalla vihellyksellä sanan »Jeesukseni», kohautti sitten kädellään silkkivuorisen pappisviittansa ja langeten toiselle polvelleen kumartui maahan, köörin toistaessa viimeisiä säkeitä: »Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», ja vankien vuoroin laskeutuessa maahaan vuoroin noustessa, suoritellen tukkaansa, joka oli kumartaissa pudonnut otsalle, ja rautoja rämistellen, jotka hieroivat heidän heikkoja jalkojansa.

Tätä jatkui hyvin kauan. Ensin pidettiin ylistysmessua, joka päättyi sanoihin: »armahda minua», sitten pidettiin toisia ylistysmessuja, jotka päättyivät sanoihin: »halleluija». Ja vangit kumartelivat ja ristivät itseänsä aluksi jokaisen keskeytyksen sattuessa, mutta sitten vaan joka toisen aikana jopa vasta kolmannenkin perästä, ja kaikki olivat sangen iloissaan, kun ylistysmessut olivat lopussa ja pappi, päästettyään itsekin kevennyksen huokauksen, sulki kirjan ja läksi aitauksensa taakse. Vielä oli jäljellä vaan viimeinen toimitus: pappi otti suurella pöydällä olevan kullatun ristin, jonka päissä olivat pienet emalji-medaljongit, ja astui ristin kanssa keskelle kirkkoa. Ensimäiseksi tuli tirehtööri hänen luoksensa suutelemaan ristiä, sitten vartijat, ja sitten tulivat ristin luo vangit, tungeskellen, lykkien ja kuiskaamalla sättien toisiansa. Pappi puheli tirehtöörin kanssa ja tuppasi sentähden ristin ja kätensä milloin suuhun milloin nenään häntä lähestyville vangeille, jotka koettivat saada suudelluksi sekä ristiä että papin kättä. Näin loppui kristillinen jumalanpalvelus, jonka tarkoitus oli lohduttaa ja kohottaa eksyneitä veljiä.

XL.

Eikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja tirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä pappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla kummallisilla sanoilla ylistellyt,—oli nimenomaan kieltänyt juuri kaikkea sitä mitä täällä tehtiin;—kieltänyt ei ainoastaan tuommoista järjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista leivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt ihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta temppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt itse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien rukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen kaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä, paitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä tehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan, ilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.

Ei kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä tehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle, jonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut esiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli hirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä nyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä Kristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja juovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan sillä, että pahentavat »niitä pienimpiä», joiden kaltaiseksi Kristus oli itsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat heidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen ilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.

Pappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden, että oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli ainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät ihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei tosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että sielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi todella syönyt palasen Jumalasta,—siihenhän oli mahdoton uskoa,—vaan hän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea vakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten täyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla elätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä hengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä sitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä asianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että ehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta laulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty rahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden hän kiljuikin: »armahda, armahda meit'», ja lauloi ja luki, mitä oli määrätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä ihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat puolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää näiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki kirkolliset temput merkitsivät,—uskoivat, että välttämättä oli uskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin siihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään olisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että tämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän olisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa ihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla tekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän mitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta tästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana, kumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun laulettiin: »Oi kerubiimit», ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle, hän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti annettiin.

Enimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään ymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat joutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät uskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä, maljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain toistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia suuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.

Näin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen kestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi joukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin kumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin, tuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain välillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon,—Fedosjan miehen, joka pysähtynein silmin katseli vaimoonsa.—Maslova alkoi laulun aikana tarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä ja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.

XLI.

Nehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi vielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:

—Maitoa, maitoa, maitoa!

Eilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei ollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät puutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia lehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita ja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli ajaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja väkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja olan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.

Ravintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa alusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä silkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine pistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä, jotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin käytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä pienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä toisesta penkistä toiseen.

Kivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä ja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä kuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät raitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta soinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan samallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja juhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.

Issikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan käänteeseen, josta mentiin vankilaan.

Joukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä käänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli mataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä. Itse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen läheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen edestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen ohitsensa.

Erään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä vahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla ansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat kävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan. Nehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan. Ansionauhainen vartija kirjoitti ylös.

—Miksi ei jo päästetä?—kysyi Nehljudof.

—Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin päästetään.

Nehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa ryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia viiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.

—Minne sinä tunkisit, hä?—huusi hänelle kiväriniekka.

—Ja mitäs sinä ärjyt, hä?—vastasi vaivanen ja palasi takasin:—jos on kielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!

Joukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat enimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin katsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi hyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö, nähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi häneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka sunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin vahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu väärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille koko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun heidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja kumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun naisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli Nehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista antaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. »Se oli minun morsiameni tahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat meitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.»

—Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy kysyä tuolta mieheltä,—sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista vartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.

Sillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan suuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli vankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija ilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja kaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, suuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden. Ovella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä menivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija, rakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla luki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata lukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään vangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi vartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi aluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä tarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja loukkaantumisen tunne.

Ensimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone rautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin kokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen seinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.

»Mitähän varten tämäkin on tässä?»—ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen Kristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.

Nehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä käymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin, jotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten eilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa ja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua ensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin. Mutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan meni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon päin, kuten olisi pitänyt.

Päästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi määrättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia huumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu. Vasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin päälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi Nehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan kahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti. Näiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla puolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja jälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka, niin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai erittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli myöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi. Molemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja, miehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi toisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti puhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen viereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa, niin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu, jota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta päästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen piirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat toisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän painautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle nuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä tarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon vieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli päätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla oli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä seisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi. Tämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä villahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä harmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää ajeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka kanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle kiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että hänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä ihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää. Häntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen ihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja tirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat tunnustaneet että näin se oli olevakin.

Nehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien jonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa, tuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi henkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.

XLII.

»Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut», ajatteli hän, koettaen reipastuttaa itseänsä.

—»Mitä ihmettä minä nyt teenkään?»—Hän alkoi silmillään hakea esimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen upseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.

—Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra,—sanoi hän äärimmäisellä kohteliaisuudella:—missä säilytetään naisvankia ja missä heitä on lupa tavata?

—Onko teillä siis asiaa naisosastoon?

—Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen joukossa,—vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.

—Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te siis tahtoisitte tavata.

—Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.

—Onko hän valtiollinen rikoksentekijä?—kysyi tirehtöörin apulainen.

—Ei, hän on vaan tavallinen…

—Onko hän siis tuomittu, vai mitä?

—On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,—sanoi Nehljudof nöyrästi, peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.

—Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,—sanoi apulainen, joka lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan huomiota.—Sidorof,—kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen aliupseerin puoleen,—saata tämä herra naisosastoon.

—Ymmärrän.

Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.

Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä julmuuksia.

Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen naisosastoa varten.

Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin: tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen keskenänsä.

Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa; sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,—ja kutakin vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi, että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni. Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.

»Kohta se tapahtuu»,—ajatteli Nehljudof.—»Kuinkahan kutsuisin häntä? Vai tuleekohan hän itse.»

Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.

—Ketä te haluatte nähdä?—kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka käveli verkkojen välissä.

—Katariina Maslovaa,—sai Nehljudof tuskin sanotuksi.

—Maslova, sinua!—huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä, nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.

Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän hymähti.

—Minunko luokseni?—sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.

—Minä tahdoin nähdä…—Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli »sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista kovemmin:—Minä tahdoin nähdä teitä … minä…

—»Älä siinä turhia vätystä»,—huusi hänen vieressään ryysyinen mies:—»Sano, oletko ottanut vai et?»

—»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»—huusi joku toiselta puolelta.

Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi kärsivästi rypistyä.

—On mahdoton kuulla mitä puhutte,—huusi Maslova räpyttäen silmiään ja yhä enemmän rypistäen otsaansa.

—Minä olen tullut…

»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani», ajatteli Nehljudof.

Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.

—»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» … huudettiin toiselta puolelta.

—»Jumalauta, jos tiedän mitään»,—huusi vanki toiselta.

Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.

—Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,—huusi Maslova katsomatta Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin enemmän.

—Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,—huusi Nehljudof kovalla äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä lukenut.

Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen. Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi, koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla äänellä:

—Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa…

Maslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.

Nehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota koettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.

Tirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin naisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja nähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis puhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja koettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta, vastasi:

—On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.

—No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.

—Maria Karlovna!—kääntyi hän vartijanaisen puoleen.—Saattakaa Maslova ulkopuolelle.

XLIII.

Hetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein askelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen silmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin päivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina, turvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset; ainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat turvonneiden silmäluomien alta.

—Saatte tässä puhua,—sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse syrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.

Maslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin kummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä penkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.

—Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,—sanoi Nehljudof, mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,—vaan jos entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä voin. Sanokaa…

—Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?—kysyi Maslova vastaamatta hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.

»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on tekeminen»,—ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.

—Olin toissapäivänä valamiehenä,—sanoi Nehljudof:—silloin kuin olitte oikeuden edessä.—Ettekö tunteneet minua?

—En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä siksi toiseksi katsellutkaan.

—Olihan lapsikin?—kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa punehtuivat.

—Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,—vastasi Maslova lyhyesti ja vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.

—Kuinka, mistä syystä?

—Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,—sanoi Maslova nostamatta silmiään.

—Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?

—Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,—en muista mitään, olen kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.

—Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt vasta sovittaa rikokseni.

—Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,—sanoi Maslova ja,—mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,—katsahti äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti hymähti.

Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt, tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden, ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa; muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina: karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut, vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.

Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain hyötyä.

—Kaikki tuo on lopussa,—sanoi Maslova.—Niin nythän—ne tuomitsivat Siperiaan.—Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän kauhistuttavan sanan.

—Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,—sanoi Nehljudof.

—Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai ryöväri.—Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,— jatkoi hän.—Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu olevan hyvin kallista…

—Niin, ihan välttämättä,—sanoi Nehljudof.—Minä olenkin jo kääntynyt asianajajan puoleen.

—Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,—sanoi Maslova.

—Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.

Maslova hymyili taaskin samalla tavalla.

—Tahtoisin pyytää teiltä … voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En minä paljon … kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse,—sanoi hän äkkiä.

—Kyllä, kyllä,—sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.

Maslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin huoneessa.

—Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.

Nehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt pois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun tirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.

—»Tuohan on kuollut nainen»,—ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan ennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja pahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä ja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli horjumisen hetki.

Sama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin sydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä, mitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä olisi hyödyllistä.

—»Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa»,—puhui tämä ääni: »Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua olemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä on, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!»—ajatteli Nehljudof.

Mutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen sielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä,—että hänen sisällinen elämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä ponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki tämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen sydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän päätti heti sanoa kaikki.

—Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole vastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan,— sanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.

Maslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin tirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä Nehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.

—Puhutte niin kummallisia,—sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti, kuten Nehljudofista näytti.

Nehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan vihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja esti pääsemästä tämän sydämmeen.

Mutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan päinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella, uudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi velvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli hirmuisen vaikeata,—mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä. Nehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei ollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan ihmistä kohtaan,—siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut Katjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi lakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt,—että olisi herännyt ja muuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.

—Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan mimmoinen olit siellä maalla…

—Mitäpä niistä vanhoista,—vastasi toinen kuivasti.

—Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha,—alkoi hän ja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi katseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää, ettei hän voinut puhua loppuun.

Nyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli Nehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova nousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.

—Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei ole lupa,—sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä.—Tulen toisten.

—Taisitte jo sanoa kaikki…

Hän antoi kätensä, vaan ei puristanut.

—Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava teille hyvin tärkeä asia,—sanoi Nehljudof.

—Tulkaa vaan,—sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita tahtoi miellyttää.

—Te olette minulle lähempi kuin sisar,—sanoi Nehljudof.

—Kummallista,—sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon taakse.

XLIV.

Nehljudof oli odottanut että Katjusha ensi tapaamisessa, nähtyään hänet ja saatuaan tietää hänen alttiista aikeistaan ja katumisestaan, olisi heti ilostunut, tullut liikutetuksi ja muuttunut jälleen entiseksi Katjushaksi, mutta kauhukseen hän nyt näki, ettei Katjushaa ollut olemassa, vaan oli olemassa ainoastaan Maslova. Tämä seikka hämmästytti ja kauhistutti Nehljudofia.

Häntä hämmästytti erittäinkin se, ettei Maslova ollenkaan hävennyt asemaansa,—ei vangin asemaa, (sitä hän kyllä häpesi), vaan prostitueeratun asemaa,—jopa oli ikäänkuin tyytyväinen siihen, melkein ylpeili siitä. Mutta asia ei oikeastaan voinutkaan olla toisin. Jokaisen ihmisen, voidakseen toimia, täytyy pitää toimintaansa tärkeänä ja hyvänä. Ja sentähden, olipa hänen asemansa mikä tahansa, hän ehdottomasti muodostaa itselleen semmoisen katsomuksen ihmiselämään yleensä, että sen valossa hänen toimintansa tulee hänestä näyttämään tärkeältä ja hyvältä. Tavallisesti ajatellaan, että varas, murhaaja, spiooni, prostitueerattu pitävät omaa toimintaansa huonona ja välttämättä häpeävät sitä. Mutta asianlaita on ihan toisenlainen. Ihmiset, joita kohtalo ja heidän omat erehdyksensä ovat saattaneet johonkin, vaikka kuinka väärään asemaan, muodostavat heti itselleen semmoisen yleisen elämänkatsomuksen, jonka valossa heidän asemansa näyttää heistä hyvältä ja kunnioitettavalta. Ja tämmöisen katsomuksen ylläpitämistä varten he vaistomaisesti hakevat aina itselleen semmoista seuraa, jossa heidän omistamansa käsitys elämästä ja heidän asemansa siinä tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi. Meitä kummastuttaa tämä seikka milloin kysymys on varkaista, jotka ylpeilevät sukkeluudestaan, prostitueeratuista, jotka ylpeilevät siveettömyydestään, murhaajista, jotka ylpeilevät julmuudestaan. Mutta se kummastuttaa meitä ainoastaan sentähden, että näiden ihmisten piiri—heidän ilmakehänsä, on rajoitettu, ja erittäinkin sentähden, että me itse olemme sen ulkopuolella; mutta tapahtuuhan aivan sama ilmiö myöskin rikkaitten kesken, jotka ylpeilevät rikkauksistaan, s.o. ryöstöistään,— sotapäällikköjen kesken, jotka ylpeilevät voitoistansa, s.o. tapoista, —valtamiehien kesken, jotka ylpeilevät mahtavuudestansa s.o, väkivallasta. Näitä ihmisiä katsoessa emme huomaa mitään väärennystä elämänkäsityksessä, hyvän ja pahan käsityksessä,—väärennystä, joka olisi tehty oman aseman oikeuttamiseksi, ja olemme näkemättä ainoastaan sentähden, että niiden ihmisten piiri, joilla on täten turmeltuneet käsitykset, on suurempi, ja että me itse kuulumme siihen.

Ja tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli muodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu, ja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen maailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä, jopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.

Tämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille, kaikille erotuksetta,—vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille, sivistyneille, sivistymättömille,—on sukupuolinen yhteys viehättävien naisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin olevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta hän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka olla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä tärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen elämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.

Kymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen Nehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin saakka,—huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä huomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden koko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä, jotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla keinoilla,—petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella,—koettivat valloittaa hänet.

Näin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut ainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova piti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa, ei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi siitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen käsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof tahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska ymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi kadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta ja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti luotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan Nehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen maailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt hänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin muistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin mehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko heidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden nykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran puhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota saattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli kysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.

»Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa»,—ajatteli Nehljudof kulkiessaan ihmisjoukon mukana pois. »En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen kanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin»,—ajatteli hän.

Ovissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien käymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai jäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei häntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.

XLV.

Nehljudof oli tahtonut muuttaa ulkonaisen elämänsä: luopua suuresta kortteeristaan, päästää pois palvelijat ja asettua hotelliin. Mutta Agrafena Petrovna sai hänelle todistetuksi, että oli vähemmän järkevää tehdä minkäänlaisia muutoksia elämänlaadussaan ennen talvea; kesän aikana ei kortteeria kukaan ottaisi ja ainahan oli jossain eläminen, tallettaminen huonekaluja ja tavaroita. Niin että myttyyn menivät kaikki Nehljudofin ponnistukset ulkonaisen elämänsä muuttamiseksi, (hän olisi tahtonut järjestää olonsa ylioppilaiden tavoin). Ei ainoastaan niin, että kaikki jäi entiselleen, vaan talossa päinvastoin ryhdyttiin kahta innokkaammin kevättöihin: tuuletettiin, ripustettiin ulos ja piestiin kaikellaisia villa- ja turkkivaatteita, johon työhön ottivat osaa sekä talonmies apulaisineen että kyökkipiika ja itse Kornejkin. Ensin alettiin kantaa ulos ja ripustaa nuorille jonkinlaisia univormuja ja kummallisia turkkeja, joita ei kukaan koskaan käyttänyt, sitten alettiin tuoda mattoja ja huonekaluja, ja talonmies apulaisinensa, hihat käärittyinä jäntehikkäiden käsivarsien ympäri, alkoivat kaikin voimin tahtiin piiskata näitä vaatteita, ja kaikkiin huoneisiin oli levinnyt naftaliinin haju. Kulkiessaan pihan yli ja katsoessaan ikkunoista Nehljudof ihmetteli kuinka tavattoman paljon tätä kaikkea oli ja kuinka perin tarpeetonta se kaikki oli. Näiden tavarain ainoa käytännöllinen merkitys,—ajatteli Nehljudof,—oli siinä, että ne tarjosivat harjoittamisen tilaisuutta Agrafena Petrovnalle, Kornejille, talonmiehelle, hänen apulaiselleen ja kyökkipiialle.

»Ei maksa vaivaa muuttaa nyt elämänmuotoja, niinkauan kuin Maslovan asia on vielä ratkaisematta»,—ajatteli Nehljudof.—»Ja se olisi liika vaikeaakin. Kyllä kai kaikki itsestään muuttuu sittenkuin Maslova tulee joko vapautetuksi taikka poislähetetyksi ja minä lähden seuraamaan häntä.»

Asianajaja Fanarinin määräämänä päivänä Nehljudof saapui tämän luokse. Tultuaan asianajajan komeaan kortteeriin, hänen omassa talossaan, Nehljudof joutui keskelle tavattoman suuria kasveja ja mitä ihmeellisimpiä ikkunaverhoja, ja yleensä keskelle semmoista kallista huoneiden sisustusta, joka todistaa helposti ja vaivatta saaduista rahoista ja jommoista tavataan vaan äkkiarvaamatta rikastuneilla ihmisillä. Vastaanottohuoneessa Nehljudof tapasi vuoroansa odottavia avunhakijoita, jotka kuten lääkärien odotushuoneessa istuskelivat haluttomina pöytien ääressä katselemassa heidän lohdutukseksensa sinne asetettuja kuvalehtiä. Asianajajan apulainen, joka myöskin istui täällä korkean pulpetin ääressä, tunsi Nehljudofin, tuli hänen luoksensa, tervehti ja sanoi kohta ilmoittavansa esimiehelleen. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt työhuoneen oven luokse, kun tämä jo aukeni ja kuului lyhyen, tanakan, punakasvoisen, tuuheaviiksisen, aivan uusipukuisen herran ja itse Fanarinin kovaääninen, vilkas keskustelu. Molempien kasvoissa heidän ulostullessaan oli semmoinen ilme kuin on ihmisten kasvoilla, jotka juuri ovat tehneet edullisen, vaan ei aivan rehellisen kaupan.

—Oma syynne, oma syynne,—puhui hymyillen Fanarin.

—Kyllähän minä olisin … mutta ei ole hyvä pistää näppiänsä…

Ja molemmat nauroivat epäluonnollisesti.

—Ahaa, ruhtinas, tehkää hyvin,—sanoi Fanarin nähtyään Nehljudofin ja nyykäyttäen poistuvalle kauppiaalle vielä kerran päätänsä, vei Nehljudofin omaan jäykkäkuosisesti sisustettuun työhuoneeseensa,

—Tehkää hyvin, poltatteko,—sanoi asianajaja istuen Nehljudofia vastapäätä, myhäillen vieläkin äskeisen menestyksen johdosta.

—Kiitos, olen tullut Maslovan asiassa.

—Kyllä, kyllä, paikalla. Huu, mimmoisia veijareita ne ovat nuo rahasäkit,—sanoi hän.—Näittekö tuota uljasta ritaria, hänellä on ainakin 12 miljoonaa, mutta annas jos on kysymyksessä joku 25 ruplanen, niin kiskoo sen käsistänne vaikka hampain.

»Molemmat olette yhtä hyviä»,—ajatteli Nehljudof tuntien sanomatonta inhoa tuohon ujostelemattomaan ihmiseen, joka kaikella käytöksellään ikäänkuin halusi osoittaa kuuluvansa Nehljudofin kanssa samaan ihmislajiin ja pitävänsä noita kaikkia avunhakijoita ja muita toiseen, vieraaseen leiriin kuuluvina.

—Kylläpä se sai minut väsyksiin—kauhea lurjus. Halutti vähän huoahtaa,—sanoi asianajaja ikäänkuin selittäen miksi hän ei puhunut asiasta.—No, ja nyt teidän asianne… Olen sen tarkkaavasti läpilukenut. Mikä lie ollut asianajaja, joka kaikki kassatsioniaiheet päästi menemään.

—Mihin päätökseen olette siis tulleet?

—Heti paikalla. Ilmoittakaa hänelle,—kääntyi hän sisääntulleen apulaisensa puoleen:—että mitä olin sanonut, siinä pysyn; jos hän voi, suostun, jollei—saa jäädä.

—Mutta hän ei ole suostuvainen.

—No, jääköön minun puolestani koko asia,—sanoi advokaaatti ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisista ja tyytyväisistä äkkiä synkiksi ja vihaisiksi.

—Ja sitten sanotaan, että advokaatit ottavat ilmaiseksi rahoja,—sanoi hän koettaen palauttaa kasvoihinsa entisen miellyttäväisyyden.—Minä vapautin erään varattoman konkurssintekijän aivan väärästä syytöksestä ja nyt ne kaikki tunkisivat tänne. Mutta jokainen semmoinen juttu kysyy tavatonta vaivaa. Jätämmehän mekin, kuten eräs kirjailija sanoo, osan sydänvertamme läkkipulloon.

—No, ja mitä teidän asiaanne tulee, tahi oikeammin asiaan, joka on herättänyt huomiotanne,—jatkoi hän,—niin on se perin huonosti ajettu, mitään hyviä kassatsioniaiheita ei ole olemassa, mutta onhan mahdollista kuitenkin koettaa, ja siinä tarkoituksessa olen pannut kokoon seuraavaa:

Hän otti käteensä täyteen kirjoitetun paperilehden ja nopeasti niellen muutamia muodollisia lauseita, ja toisiin taas pannen erityistä painoa, alkoi lukea: »Kassatsioninalaisten rikosasiain osastoon Senaatissa j.n.e. j.n.e. sinä ja sinä päivänä j.n.e. valitus. Päätöksellään siltä ja siltä päivältä on se ja se oikeus katsonut sen ja sen Maslovan syylliseksi kauppias Smelkofin tappamiseen myrkyttämisellä, ja perustuen Rikoslain 1454 §:ään tuominnut pakkotöihin» j.n.e.

Hän pysähtyi; huolimatta pitkällisestä tottumuksesta hän nähtävästi suurella mielihyvällä kuuli omaa kyhäelmäänsä. »Tämä tuomio näyttää olevan niin tärkeiden oikeudenkäyntiä koskevain väärinkäytösten ja virheiden tuote»,—jatkoi hän painavasti, »että sen kumoaminen esiintyy välttämättömänä. Ensiksikin: Smelkofin sisälmyksien tutkimista koskevien asiakirjain lukeminen tuli puheenjohtajan kautta oikeuden käynnin aikana keskeytetyksi jo heti sen alkaessa»—se on ensiksikin.

—Mutta syyttäjähän se vaati lukemista,—sanoi Nehljudof ihmetellen.

—Yhdentekevä, olisihan puolustaja voinut vaatia samaa.

—Mutta koko lukeminen olisi ollut kokonaan tarpeetonta.

—Se on sittenkin aihe. Kuulkaahan vielä: »Toiseksi: puheenjohtaja keskeytti Maslovan puolustajan, kun tämä haluten antaa luonnekuvauksen Maslovan henkilöstä kajosi hänen lankeemisensa sisällisiin syihin, ja tapahtui keskeytys sillä perustuksella, etteivät puolustajan sanat muka koskeneet suoraan asiaan,—ja kuitenkin, kuten Senaatti on moneen kertaan viitannut, on syytetyn henkilön luonteen selittämisellä oleva aivan erikoinen merkitys, jo yksistään syyntakeisuus-kysymyksenkin oikeen-arvostelemisen vuoksi.»—Se oli toiseksi,—sanoi hän katsahtaen Nehljudofiin,

—Mutta puolustaja puhui niin epäselvästi, että oli mahdotoin mitään ymmärtää,—sanoi Nehljudof vielä enemmän ihmetellen.

—Päin mäntyyn, ei saanut mitään selvää suustansa,—sanoi Fanarin nauraen,—mutta se on sittenkin aihe. Ja vielä: »Kolmanneksi: päätöspuheessaan jätti puheenjohtaja, vastoin Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 801 §:n l kohdassa lausuttua selvää määräystä, valamiehille selittämättä mimmoisista lakitieteellisistä alkuaineksista syyllisyyden käsite on kokoonpantu, sekä ilmaisematta heille, että heillä oli oikeus, vaikka katsoivatkin todistetuksi Maslovan antaneen myrkkyä Smelkofille, olla lukematta tätä tekoa hänen syykseen, jos katsoivat hänellä ei olleen tappamisen aikomusta, ja siis, saattoivat, pitämättä häntä syyllisenä lainrikokseen, panna hänen syykseen ainoastaan varomattomuuden, jonka seurauksena oli Maslovalle odottamaton kauppiaan kuolema». Siinä nyt on pääasia.

—Mutta se olisi meidän pitänyt itsekin ymmärtää. Meidänhän virhe se oli—sanoi Nehljudof.

—»Ja vihdoin neljänneksi»,—jatkoi asianajaja, »Valamiesten vastaus oikeuden tekemään, Maslovan syyllisyyttä koskevaan kysymykseen oli annettu muodossa, joka sisälsi itsessään ilmeisen ristiriitaisuuden, Maslovaa syytettiin Smelkofin tahallisesta myrkyttämisestä yksistään voitonhimoisessa tarkoituksessa, joka edellytettiin tappamisen yksinomaiseksi aiheeksi, mutta valamiehet vastauksessaan kielsivät ryöstämisen aikomuksen ja Maslovan osanoton arvoesineiden anastamiseen, —josta siis kävi ilmi, että heidän tarkoituksensa oli kieltää syytetyllä olleen tappamisen aikomusta, ja että he siis ainoastaan väärinkäsityksen vuoksi, johon puheenjohtajan päätössanat olivat antaneet aihetta, olivat jättäneet tämän seikan vastauksessaan asianomaisella tavalla mainitsematta, jonka vuoksi tämmöiseen valamiesten vastaukseen olisi ehdottomasti ollut sovittaminen Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 816 ja 808 §§:t, s.o. puheenjohtajan puolelta olisi valamiehille ollut selitettävä heidän tekemänsä virhe ja he palautettavat uutta neuvottelua pitämään uuden vastauksen antamiseksi syytetyn syyllisyyttä koskevaan kysymykseen,» —päätti Fanarin.

—No miksi puheenjohtaja ei siis tehnyt sitä?

—Sitä minäkin haluaisin tietää?—sanoi Fanarin nauraen.

—Senaatti siis on korjaava erehdyksen?

—Se riippuu kokonaan siitä kuka siellä siihen aikaan tulee istumaan. No, edelleen sitten kirjoitamme: »Tämmöinen verdikti ei voinut antaa tuomioistuimelle oikeutta»,—jatkoi hän nopeasti,—»saattaa Maslova rikoslaillisen rangaistuksen alaiseksi ja Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 771 §:n 3 kohdan sovittaminen häneen loukkaa niinmuodoin jyrkästi ja kouraantuntuvasti voimassaolevan kriminaaliprosessimme pääperusteita. Ylläoleviin seikkoihin katsoen on minulla kunnia anoa j.n.e. päätöksen kumoamista Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 909, 910, 2 k., 912 ja 928 §§:in nojalla j.n.e., j.n.e. ja tämän asian takaisin lähettämistä saman oikeuden toisen osaston uudestaan käsiteltäväksi.» Siinä se; mikä oli mahdollista, se on kaikki tehty. Mutta puhuakseni suoraan, menestyksen toivoa on aivan vähän. Tosin kyllä kaikki riippuu Senaatin Oikeusosaston kokoonpanosta. Jos siis olette tilaisuudessa, niin älkää laiminlyökö.

—Tunnenhan joitakuita heistä.

—Ja pitäkää kiirettä, muuten he kaikki matkustavat pois hemoroita lääkitsemään, ja silloin saa odottaa kolme kuukautta.—No, ja jollei onnistu, on vielä mahdollinen anomus Korkeimpaan paikkaan. Tämäkin riippuu kulissien takaisista puuhista. Ja siinäkin tapauksessa tarjoon palvelustani, s.o. ei kulissien takana, vaan anomuksen laatimisessa.

—Kiitän teitä, palkkionne siis…

—Apulaiseni jättää teille puhtaaksi kirjoitetun valituksen ja sanoo.

—Vielä minä tahdoin kysyä teiltä: yleinen syyttäjä antoi minulle päästölipun vankilaan kysymyksessä olevan henkilön tapaamista varten, mutta vankilassa sanottiin minulle että tapaamista varten erikoiseen aikaan ja erikoisessa paikassa on tarpeen vielä kuvernöörin lupa. Onko siinä perää?

—Kyllä, luullakseni. Mutta nykyään kuvernööri on poissa, sijassa on virantoimittaja. Ja tämä on sellainen uninen pöllö, että tuskin mitään saatte aikaan hänen kanssansa.

—Eikö se ole Maslennikof?

—On.

—Kyllä tunnen hänet,—sanoi Nehljudof ja nousi lähteäksensä.

Samassa lensi huoneeseen nopein askelin pieni, hirveän rumannäköinen, koukkunokkainen, luinen keltainen nainen—asianajajan vaimo, joka ei kuitenkaan ollut masentunut omasta rumuudestaan. Hän oli aivan erikoisen komeasti puettu,—siinä oli yhteensullottuna jotakin samettia ja silkkiä ja heleänkeltaista ja viheriää; hänen harvat hiuksensa olivat kiharoidut ja voitokkaana hän lensi huoneeseen pitkän, hymyilevän herran seuraamana, jolla oli mullanväriset kasvot, verkatakissa silkkiset käänteet ja valkoinen kaulahuivi. Se oli kirjailija, Nehljudof tunsi hänet näöltä.

—Anatol,—sanoi asianajajan vaimo avaten ovea:—tulehan tänne. Semjon Ivanovitsh lupaa tässä lukea ääneen runonsa, ja sinun täytyy lukea jotain Garshinilta, välttämättömästi.

Nehljudof aikoi lähteä, mutta asianajajan vaimo, kuiskuteltuaan jotakin miehensä kanssa, kääntyi hänen puoleensa:

—Tehkää hyvin, ruhtinas, minä tunnen teidät ja pidän esittelyn tarpeettomana, ettekö tahtoisi olla läsnä meidän kirjallisessa aamuseurassamme. Se tulee hyvin huvittavaksi. Anatol lukee erinomaisesti.

—Näettekös kuinka paljon erilaisia asioita minulla on,—sanoi Anatol levittäen käsiänsä, hymyillen ja osottaen vaimoonsa ikäänkuin olentoon, jonka tenhovoimaa on mahdoton vastustaa.

Surullisella ja ankaralla ilmeellä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella kiitettyään asianajajan vaimoa osotetusta kunniasta, sanoi Nehljudof olevansa estettynä ja poistui vastaanottohuoneeseen.

—Siinäpä oli virnistelijä,—sanoi asianajajan vaimo hänen mentyänsä.

Vastaanottohuoneessa jätti apulainen Nehljudofille valmiin anomuksen ja palkkion suhteen vastasi Anatol Petrovitshin määränneen 1,000 ruplaa, sekä sen ohella selitti, että Anatol Petrovitsh ei oikeastaan ota vastaan tämmöisiä asioita, vaan oli tehnyt sen ainoastaan hänen vuoksensa.

—Entäs allekirjoitus, kenen se on tehtävä?—kysyi Nehljudof.

—Joko syytetyn itsensä, taikka jos se on vaikeata, niin tekee sen Anatol Petrovitsh, saatuaan valtakirjan.

—Ei, minä menen ja otan hänen oman allekirjoituksensa,—sanoi Nehljudof iloissaan siitä, että saisi tavata Maslovaa ennen määräpäivää.

XLVI.

Tavalliseen aikaan kajahtivat vankilan käytävissä vartijain vihellykset; rautojen kalistessa aukesivat käytävien ja koppien ovet, alkoi kuulua avojalkain astumista ja vankikenkien kopinaa, palvelus vangit kulkivat käytävien läpi täyttäen sen inhoittavalla hajulla; mies- ja naisvangit peseytyivät, pukeutuivat ja asettuivat aamuhuutoa varten pitkin käytäviä, sekä läksivät sitten kiehuvaa vettä hakemaan teetä varten.

Teen aikana keskusteltiin tänäpäivänä vankilan kaikissa kopeissa hyvin vilkkaasti siitä, että kaksi vankia tulisi tänäpäivänä rangaistaviksi raipoilla. Toinen näistä vangeista oli hyvin lukutaitoinen nuori mies, puotipalvelija Vasiljef, joka oli mustasukkaisuuden raivossa tappanut rakastettunsa. Koppitoverit pitivät hänestä hänen iloisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi, ja siksi, ettei hän antanut perään päällysmiehille. Hän tunsi asetukset ja vaati niiden täyttämistä. Sentähden päällysmiehet eivät kärsineet häntä. Kolme viikkoa sitten oli vartija lyönyt palvelusvankia, kun tämä oli läikyttänyt kaalisoppaa hänen uuden virkapukunsa päälle. Vasiljef oli ruvennut puolustamaan palvelusvankia ja sanonut ettei ole lakia, joka sallisi vankien lyömistä.—Kyllä minä sinulle lakia näytän,—sanoi vartija ja haukkui Vasiljefin pahanpäiväiseksi. Vasiljef vastasi samalla mitalla. Vartija aikoi lyödä, mutta Vasiljef tarttui hänen käsiinsä, piteli niitä kiinni jonkun kolme minuuttia, käänsi ja tyrkkäsi ulos ovesta. Vartija kanteli tirehtöörille ja tirehtööri käski panna Vasiljefin karsseriin.

Karssereina oli sarja pimeitä koppeja, jotka teljettiin ulkopuolelta salvoilla. Pimeässä, kylmässä karserissa ei ollut sänkyä, ei pöytää, eikä tuolia, niin että sinne suljetun oli istuminen tai makaaminen likasella lattialla, missä hänen ylitsensä ja päällitsensä juoksenteli rottia, joita siellä oli sangen paljon ja jotka olivat niin rohkeita, ettei pimeässä voinut mitenkään saada leipää säilymään. Ne söivät leivän arestilaisten käsistä jopa hyökkäsivät heidän kimppuunsakin, kun vaan herkesi liikkumasta. Vasiljef ei sanonut menevänsä karsseriin, koska oli syytön. Hän vietiin väkivoimalla. Hän alkoi tehdä vastarintaa ja kaksi vangeista auttoi hänet irti vartijain käsistä. Vartijat kokoontuivat ja heidän muassaan myöskin voimastaan kuuluisa Petrof. Vangit lytistettiin kokoon ja työnnettiin karssereihin. Kuvernöörille ilmoitettiin heti, että oli tapahtunut jotain kapinan tapaista. Sieltä saatiin sitten paperi, jossa kahdelle päärikokselliselle—Vasiljefille ja eräälle irtolaiselle—määrättiin kolmekymmentä paria raippoja.

Tämä rangaistus oli pantava täytäntöön naisosaston tapaamishuoneessa.

Jo illalla oli asia tunnettuna kaikille vankilan asukkaille, ja kopeissa keskusteltiin vilkkaasti kohta tapahtuvasta rangaistuksesta, Korabljova, Horoshafka, Fedosja ja Maslova istuivat omassa nurkassaan ja iloisina ja vilkkaina, juotuaan jo viinaa, jota nyt ei Maslovalta koskaan puuttunut ja jolla hän anteliaasti kestitsi tovereitansa, joivat nyt teetä ja puhuivat samasta asiasta.

—Eihän hän yhtään reuhannut,—puhui Korabljova Vasiljefista, lohkaisten kaikilla vahvoilla hampaillansa pikkusia sokerimuruja.—Hän olisi vaan puolustanut toveria. Sillä tappeleminen ei ole nykyään sallittu.

—Sitä poikaa kehuvat hyväksi,—lisäsi Fedosja istuen pitkine lettinensä halon päällä vastapäätä sitä lavitsaa, jolla teekannu oli.

—Kunpa olisi sanoa hänelle,—kääntyi se vaimo, joka oli palvellut ratavahtina, Maslovan puoleen tarkoittaen »hänellä» Nehljudofia.

—Kyllä sanon. Hän tekee minun tähteni vaikka mitä,—sanoi Maslova hymyillen ja päätänsä keikauttaen.

—Eipä tiedä milloin se taas tulee, mutta poikia on kuulemma juuri nyt menty noutamaan,—sanoi Fedosja.—Se on kauheata,—lisäsi hän huoaten.

—Olen kerran nähnyt kotipitäjässä kuinka yhtäkin miestä piestiin. Minut lähetti appi-isä kylänvanhimman luo, tulin sinne, mutta tämäpä,—alkoi ratavahti pitkän historian.

—Hänen kertomuksensa keskeytyi kun yläkerroksen käytävästä kuului ääniä ja askeleita.

Naiset lyyhistyivät kuuntelemaan.

—Saivat sen nyt pirut kynsiinsä,—sanoi Horoshafka.—Kyllä ne nyt sen pieksävät. Kaikki vartijat vihaavat häntä, kun hän ei päästä heitä aisoista.

—Ylhäällä oli kaikki hiljennyt, ja ratavahti kertoi pitkän historiansa loppuun, kertoi kuinka hän oli säikähtänyt nähdessään miestä liiterissä piestävän, kuinka hänen sydämmensä oli pakahtua. Horoshafka puolestaan kertoi kuinka Stsheglofia oli piiskattu ilman että tämä oli ääntäkään päästänyt. Sitten korjasi Fedosja teen, Korabljova ja Horoshafka alkoivat jälleen ommella, mutta Maslova istui lavitsalla ja kiersi kätensä polviensa ympäri huokaillen ikävästä. Hän oli jo heittäytymäisillään pitkäkseen nukkuaksensa, kun vartija-nainen huusi tulemaan konttoriin käymävieraan puheille.

—Muista nyt sanoa meistä,—puhui hänelle eukko Menshova Maslovan järjestellessä huiviansa peilin edessä, josta elohopea oli puoleksi valunut pois:—emme me sytyttäneet, vaan hän itse, se pahantekijä, ja renki oli nähnyt: hän ei tappaisi kärpästäkään. Sano sinä että hän kutsuisi Mitrijn puheillensa. Mitrij selittää hänelle kaikki juurta jaksain; onkos tämä nyt laitaa: me istumme linnassa ihan syyttöminä, mutta hän, pahantekijä, rehentelee vieraan vaimon kanssa ja mässää kapakassa.

—Se on laitonta,—vahvisti Korabljova.

—Sanon, sanon ihan varmaan,—vastasi Maslova.—Olisiko ottaa vielä rohkeuden ryyppy,—lisäsi hän iskien silmää. Korabljova kaasi hänelle puoli kupillista. Maslova joi, pyyhki suunsa ja mitä iloisimmassa mielentilassa sanoi toistamalla: »rohkeuden ryyppy», ja päätänsä keikuttaen ja hymyillen läksi vartijanaisen kanssa menemään pitkin käytävää.

XLVII.

Nehljudof odotti jo kauvan sitten etehisessä. Saavuttuaan vankilaan hän oli soittanut portin ovella ja antanut päivystävälle vartijalle yleisen syyttäjän päästölipun.

—Ketä haluatte tavata?

—Naisvanki Maslovaa.

—Nyt on mahdotonta: tirehtöörillä ei ole aikaa.

—Onko hän konttorissa?—kysyi Nehljudof.

—Ei, hän on täällä naisosaston tapaamishuoneessa,—vastasi vartija hämillään, kuten Nehljudofista näytti.

—Onko nyt siis vastaanottoaika?

—Ei, erityinen asia,—sanoi hän.

—Kuinka siis voisin häntä tavata?

—Kun tirehtööri tulee ulos, silloin voitte ilmoittaa itsenne; odottakaa niin kauvan.

Samassa tuli syrjäovesta tyytyväisennäköinen, kiiltävänaamainen vääpeli, tupakin savustamilla viiksillä, loistavat ansionauhat hihoissa. Hän kääntyi ankarasti vartijan puoleen:

—Kuinka on tänne laskettu? Konttoriin…

—Minulle sanottiin että tirehtööri on täällä,—sanoi Nehljudof ihmetellen sitä levottomuutta, joka ilmausi vääpelissäkin.

Samassa aukeni sisäpuolinen ovi ja sieltä tuli hiestynyt, kiihoittunut Petrof.

—Kyllä nyt muistaa,—sanoi hän vääpelille. Vääpeli osoitti silmillänsä Nehljudofiin ja Petrof vaikeni, rypisti silmänsä ja meni pois takaoven kautta.

»Kuka tulee muistamaan? Miksi he ovat kaikki niin hämillään? Miksi vääpeli oli tuolle tehnyt jotain merkkejä?» ajatteli Nehljudof.

—Täällä ei saa odottaa, tehkää hyvin, menkää konttoriin, sanoi vääpeli taas Nehljudofille, ja Nehljudof aikoi jo mennä, kun takaovesta tuli tirehtööri vielä enemmän hämillään kuin hänen alamaisensa. Hän huokaili yhtämittaa. Nähtyään Nehljudofin hän sanoi vartijalle:

—Fedorof, tuokaa Maslova konttoriin naisosaston viidennestä.

—Tehkää hyvin,—sanoi hän Nehljudofille. He laskeutuivat jyrkkää rappusta myöten alas pieneen huoneeseen, jossa oli yksi ainoa ikkuna, kirjoituspöytä ja muutamia tuoleja. Tirehtööri istahti.—Raskaita, raskaita velvollisuuksia, sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen ja ottaen taas esille paksun paperossin.

—Te olette nähtävästi väsynyt,—sanoi Nehljudof.

—Koko tämä virka väsyttää minua,—hirveän vaikeita velvollisuuksia. Tahtoisi helpottaa vankien oloa, ja syntyy vaan pahempaa; en muuta toivoisi kuin jättää kaikki; hirveän raskaita velvollisuuksia!

Nehljudof ei ymmärtänyt mikä se oli tirehtöörille niin vaikeata, mutta tällä kertaa hän näki hänessä erikoisesti sääliä herättävän, tuskastuneen ja toivottoman mielialan.

—Niin, kyllä uskon että ne ovat hyvin raskaita,—sanoi Nehljudof.—Mutta miksi te sitten täytätte näitä velvollisuuksia?

—Ei ole varoja, olen perheellinen.

—Mutta jos teille on raskasta…

—No, tiedättekös, toiselta puolen—tuleehan sitä kuitenkin voimiensa mukaan hyötyäkin tuottaneeksi, lieventäneeksi, missä mahdollista. Joku toinen minun asemassani menettelisi ihan toisin. Se on helppo sanoa: yli kaksi tuhatta ihmistä, mutta mimmoisia ihmisiä! Siinä täytyy tietää kuinka suoriutua. Ovat nekin sentään ihmisiä, täytyy niitä surkutella. Mutta eipähän voi päästää heitä valloilleenkaan.—Tirehtööri alkoi kertoa äskeisestä kahakasta vankien kesken, joka oli päättynyt miestappoon.

Kertomuksen keskeytti Maslovan saapuminen vartijan seurassa.

Nehljudof näki Maslovan ovessa silloin kuin tämä ei vielä ollut huomannut tirehtööriä. Hänen kasvonsa olivat punaset. Hän tuli reippaasti vartijan perässä ja keikuttaen päätänsä herkeämättä hymyili. Nähtyään tirehtöörin hän katsoi säikähtyneenä tähän, mutta ojentautui kohta ja reippaasti ja iloisesti kääntyi Nehljudofin puoleen.

—Hyvää päivää,—sanoi hän venyttäen viimeistä sanaa ja hymyillen; ja pudisti voimakkaasti Nehljudofin kättä, aivan toisin kuin sinä kertana.

—Olen tässä tuonut teille valituksen allekirjoitettavaksi,—sanoi Nehljudof vähän ihmetellen sitä reipasta ryhtiä, jolla toinen oli häntä tervehtinyt.—Asianajaja on pannut tämän anomuksen kokoon, ja se on nyt allekirjoitettava ja sitten me lähetämme sen Pietariin.

—Mitäs siinä muuta, jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan. Kaikki on luvallista,—sanoi hän siristäen toista silmäänsä ja hymyillen. Nehljudof otti taskustaan kokoontaitetun paperiarkin ja tuli pöydän luo.

—Saako tässä kirjoittaa?—kysyi hän tirehtööriltä.

—Tule tänne, istu,—sanoi tirehtööri:—tuoss' on sinulle kynä. Osaatko kirjoittaa?

—On joskus osattu,—sanoi Maslova, ja hymyillen, korjattuaan hameensa ja hihansa, istui pöydän ääreen, tarttui kömpelösti pienellä, tarmokkaalla kädellään kynään ja purskahtaen nauruun katsahti Nehljudofiin.

Nehljudof osotti hänelle mitä ja mihin oli kirjoitettava. Hartaasti kastaen kynää ja pudistaen sitä mustepullossa hän kirjoitti nimensä.

—Vieläkö tarvitaan muuta?—kysyi hän katsoen vuoroin Nehljudofiin ja vuoroin tirehtööriin ja asettaen kynän milloin mustepulloon milloin paperille.

—Minulla olisi jotain teille sanottavaa,—sanoi Nehljudof ottaen hänen kädestään kynän.

—Sanokaa pois sitten,—sanoi Maslova ja yhtäkkiä muuttui totiseksi ikäänkuin olisi ruvennut jotain ajattelemaan tai häntä olisi ruvennut nukuttamaan.

Tirehtööri nousi ylös ja läksi huoneesta, ja Nehljudof jäi Maslovan kanssa kahden kesken.

XLVIII.

Vartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle tuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän oli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi näkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen kanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella puolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa oli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan päästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien turpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä säälittämään.

Nojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen muotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle, sanoi hän:

—Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen Keisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.

—Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja…—keskeytti Maslova hänet.—Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan minulle komplimangeja,—sanoi hän ja rupesi nauramaan.—Kunpa silloin olisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin käynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.

»Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa»,—ajatteli Nehljudof ja aikoi juuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.

—Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että tiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä mummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät että he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat sytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että minä olen tuttu teidän kanssanne,—sanoi Maslova pyöritellen päätään ja katsahdellen Nehljudofiin—ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että hän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on heidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen merkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä ja koetatte,—sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien silmänsä ja hymyillen.

—Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella,—sanoi Nehljudof yhä enemmän ihmetellen toisen käytöksen vapautta.—Mutta olisin tahtonut puhua omasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä kertana?—sanoi hän.

—Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan?—sanoi Maslova yhä hymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.

—Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi,—sanoi Nehljudof.

—No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on… Sanoisitte ennen…

—Että minä tahdon sovittaa syyni,—jatkoi Nehljudof,—eikä sovittaa sanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän kanssanne…

Maslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä pysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta Nehljudofiin.

—Sitäkö tässä vielä tarvitaan?—sanoi Maslova muuttuen vihasen näköiseksi.

—Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.

—Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia. Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa…—sanoi hän ja pysähtyi suu auki.

Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi miksi tämä oli niin kuohuksissa.

—Rauhoittukaa,—sanoi hän.

—Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!—alkoi hän nopeasti puhua ja meni tulipunaseksi,—minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on kymmenruplanen.

—Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä minä tunnen,—sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,—et voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.

—Tunnen syyllisyyteni…—matki häntä Maslova vihasesti.—Etpäs silloin tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi…

—Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?—sanoi Nehljudof.—Nyt olen päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.

—Mutta minä sanon: et tee,—sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.

—Katjusha!—alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.

—Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole mitään täällä tekemistä,—huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois kätensä.

—Sinä tahdot minun kauttani pelastua,—jatkoi hän koettaen pian saada sanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut,—sinä olet nauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua vielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun inhoittava rasvanaamasi. Mene pois!—huusi hän hypähtäen tarmokkaalla liikkeellä pystyyn.

Vartija lähestyi heitä.

—Mitäs nyt rähiset. Saakos noin…

—Ei, ei, minä pyydän antakaa olla,—sanoi Nehljudof.

—Se muuten unohtaa missä ollaan,—sanoi vartija.

—Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa,—sanoi Nehljudof.

Vartija meni taas ikkunan luo.

—Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet kätensä ristiin.

Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.

—Et sinä usko minua,—sanoi hän.

—Ettäkö te aijotte mennä naimisiin—se ei tule koskaan tapahtumaan. Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.

—Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.

—Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä sanon teille totuudessa,—sanoi hän.

—Ja miksi minä en kuollut silloin,—lisäsi hän ja heltyi katketaan itkuun.

Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.

Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.

Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.

Maslova nousi.

—Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä huomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata,—sanoi Nehljudof.

Maslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä pois.

—No kyllä nyt pääset hyville päiville,—sanoi Korabljova Maslovalle kun tämä palasi koppiin.—Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun pikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut täältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.

—Se on kuin nakutettu,—puhui ratavahti laulavalla äänellänsä.—Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai päähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin mokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki…

—No muistitkos puhua minun asiastani?—kysyi vanha eukko.

Mutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi lavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä tapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli tuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut pois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt se unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä oli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä toveriensa kanssa humalaan.

XLIX.

»Vai sitäkö se olikin», ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt vasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi koettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän olisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä enemmän,—Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin hän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon, kaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän naisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää mitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja ihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti. Hylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut kuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.

Ulos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä rinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa hänelle paperilapun.

—Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä naishenkilöltä…—sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.

—Miltä naishenkilöltä?

—Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty, niin kuitenkin ihmisyyteen nähden…—puhui vartija luonnottomasti.

Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä vartija että spiooni,—mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta: »Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä. Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».

Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota palvelustansa.

Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.—Onko hän nättikin?—oli joku kysynyt.—No äläs nyt siinä,—oli Nehljudof vastannut, laittanut kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen puolelle.

Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat niiden yläpuolella.

—No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi emäntäeukko:—se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.

—Millä voin teitä palvella,—oli Nehljudof kysynyt.

—Minä … minä… Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,—oli tyttö alkanut kovasti hämillään,—mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille, enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.

Hänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä päättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof, kuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet ja sääli häntä.

—Mitäs minä voisin tehdä?

—Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei päästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja. Antakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin. Minun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat talonpoikia—se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä tarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa antamatta,—sanoi hän vihasesti.

—Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle tilaisuuden… Tuon heti paikalla,—sanoi Nehljudof.

Hän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän keskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof matkalaukustaan rahat ja vei tytölle.

—Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.

Nehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista oli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka oli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen toveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat lähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja iloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät matkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin, kuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä, metsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat alas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli joku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä toiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa ilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta, ja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä, puhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä kaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden tunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä pakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille oli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei pelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen aika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.

Nähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt niistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän oli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut parannettavissa.

L.

Herättyään seuraavana aamuna muisti Nehljudof illalliset tapaukset, ja häntä kauhistutti.

Mutta välittämättä tästä kauhusta päätti hän varmemmin kuin koskaan ennen jatkaa mitä oli alkanut.

Tällä velvollisuutensa tunnolla, läksi Nehljudof kotoansa ja ajoi Maslennikofin luo pyytämään lupaa saada tavata paitsi Maslovaa vielä sitä mummo Menshovaa poikinensa, joista Maslova oli maininnut. Sitä paitsi hän tahtoi saada luvan tavata Bogoduhofskajaa, joka saattoi olla hyödyksi Maslovalle.

Nehljudof tunsi Maslennikofin jo sotapalveluksestaan saakka, Maslennikof oli ollut silloin rykmentin rahastonhoitajana. Hän oli ollut mitä hyväluontoisin, mitä virka-intoisin upseeri, joka ei tiennyt eikä tahtonut tietää mistään muusta koko maailmassa kuin rykmentistä ja keisarillisesta perheestä. Nyt Nehljudof tapasi hänet hallitusmiehenä, rykmentin oli hän vaihtanut lääniin ja lääninhallitukseen. Hän oli naimisissa rikkaan, reippaan naisen kanssa, ja tämäpä se olikin pakottanut hänet siirtymään sotapalveluksesta siviilivirkaan. Rouva nauroi häntä ja hyväili kuin omaa kesyttämäänsä elukkaa. Nehljudof oli viime talvena kerran käynyt heidän luonansa, mutta tämä parikunta oli tuntunut hänestä niin vähän huvittavalta, ettei hän ollut sittemmin kertaakaan siellä käynyt.

Maslennikofin meni suu aivan mehelle, kun hän näki Nehljudofin. Sama oli hänellä kasvojen rasvaisuus ja punaisuus, sama suuri ruumiinkoko, ja sama erinomainen puku kuin sotapalveluksessakin. Siellä hän oli puettu aina puhtaaseen, olkapäissä ja rinnassa viimeisen muodin mukaan istuvaan univormuun taikka kotitakkiin. Nyt hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen siviilipukuun, joka yhtä hyvin istui hänen kylläisen ruumiinsa ympärillä ja toi esiin hänen leveän rintansa. Hän oli sijaisen univormussa. Ikäerotuksesta huolimatta (Maslennikof oli noin 40 ikäinen) he sinuttelivat toisiansa.

—No, kiitos tulemastasi. Mennäänpäs nyt vaimoni luo. Minulla sattuu juuri olemaan kymmenen minuutin vapaus ennen istunnon alkamista. Kuvernööri itse on matkoilla. Minä hallitsen nyt lääniä,—sanoi hän mielihyvällä, jota ei voinut salata.

—Olen tullut luoksesi asialle.

—Mitä nyt?—virkkoi Maslennikof äkkiä, ikäänkuin virittyen, säikähtyneellä ja vähän ankaralla äänellä.

—Vankilassa on eräs henkilö, joka suuressa määrässä herättää huomiotani (mainittaessa sanaa »vankila» muuttuivat Maslennikofin kasvot vieläkin ankarammiksi) ja minä tahtoisin tavata häntä ei yleisessä vastaanottohuoneessa, vaan konttorissa, eikä ainoastaan määräpäivinä, vaan useamminkin. Minulle on sanottu, että se riippuu sinusta.

—Tietysti, mon cher, minä olen valmis tekemään kaikki sinun hyväksesi,—sanoi Maslennikof molemmilla käsillään koskettaen hänen polviansa ja siten ikäänkuin lieventäen omaa ylhäisyyttänsä:—se käy päinsä, mutta huomaa, minä olen kaliifi vaan tunniksi.

—Niin, voitko siis antaa minulle paperin, että voisin tavata tätä ihmistä?

—Onko se nainen?

—On.

—No, mistäs hän—?

—Myrkytyksestä. Mutta hän on saanut väärän tuomion.

—Ähä, siinä nyt on sinun valamies-oikeutesi! Ils n'en font point d'autres —sanoi hän jostakin syystä ranskankielellä.—Et tietysti ole yhtä mieltä minun kanssani, mutta mitäpä sille voin, c'est mon opinion bien arretée,—lisäsi hän, lausuessaan ajatuksen, jota hän vuoden kuluessa oli eri muodoissa lukenut taantumispuolueen vanhollisessa sanomalehdistössä.—Tiedänhän minä että sinä olet vapaamielinen.

—Lienenkö vapaamielinen vai mikä muu,—sanoi hymyillen Nehljudof, joka aina ihmetteli, että kaikki lukivat häntä johonkin puolueeseen ja vaan sentähden pitivät vapaamielisenä, että hän sanoi kaikkia ihmisiä tasa-arvoisiksi tuomioistuimen edessä, piti pahana ihmisten rääkkäämistä ja lyömistä yleensä, ja erittäinkin niiden, joita ei vielä oltu tuomittu.—En tiedä olenko vapaamielinen vai en, tiedän ainoastaan, että nykyiset valamiesoikeustot, kaikkine vikoinensa, kuitenkin ovat paremmat entisiä.

—Kenen olet ottanut asianajajaksi?

—Minä olen kääntynyt Fanarinin puoleen.

—Vai niin, Fanarinin!—sanoi Maslennikof rypistäen silmäkulmiansa ja muistellen kuinka viime vuonna tämä sama Fanarin kuulusteli häntä todistajana oikeuden edessä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella puolen tunnin aikana nauratti yleisöä hänen kustannuksellaan.

—En kehoittaisi sinua olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan. Fanarin est un homme taré.

—Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle,—sanoi Nehljudof vastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään tytön—opettajattaren—hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt linnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan päästä hänenkin puheilleen?

Maslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.

—Onko hän valtiollinen?

—Niin on minulle sanottu.

—No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän sukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. Je sais que vous n'abuserez pas.

—Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi … oliko se Bogoduhofskaja? Elle est jolie?

— Hideuse.

—Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja kirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla käsialalla: »Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh Nehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa säilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan sairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa».—Hän päätti kirjoituksensa riipaisten suurenmoisen nimikiemuran.

—Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on hyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin siirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja rakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä—heidän on siellä hyvin hyvä olla, ja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein menetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys—uppiniskaisuus viranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja tehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi. Yhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja kurinpito,—sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa näkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta kovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta,—huolellisuus ja luja kurinpito.

—No sitä en juuri tiedä,—sanoi Nehljudof:—kahdesti olen siellä käynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.

—Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna Passeak'iin,—jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof:—hän on kokonaan antautunut tähän asiaan. Elle fait beaucoup de bien. Hänenpä avullaan olen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki, ja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan heidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin tulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin vuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja sitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia asioita…

—No kiitoksia,—sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun jätti hyvästi entiselle toverilleen.

—Vaimoni luona et siis pistäydykään?

—En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.

—No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä,—puhui Maslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen käänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät olleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki Nehljudofin.—Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.

Mutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä hänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa ovea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut nyt mahdollista.

—No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni vastaanottopäivä. Minä sanon hänelle!—huusi Maslennikof rappusilta.

LI.

Samana päivänä, suoraan Maslennikofilta, ajoi Nehljudof vankilaan ja sinne tultuansa meni hänelle jo tuttuun tirehtöörin kortteeriin. Taaskin kuului samat pianon äänet kuin ensi kerrallakin, mutta nyt soitettiin rapsodian asemesta Clementin harjoitelmia, myöskin tavattoman voimakkaasti, selvästi ja nopeasti. Oven avasi sama sisäpiika sidottuine silmineen, sanoen kapteenin olevan kotona ja johdattaen Nehljudofin pieneen vastaanotto-huoneeseen, jossa oli sohva, pöytä ja virkatun villaisen lamppumaton päällä seisova suuri lamppu ynnä sen yhdestä syrjästä hiukan palanut ruusunpunainen paperinen varjostin. Päätirehtööri tuli esille kiusaantuneine, surullisine kasvoineen.

—Olkaa hyvä, mikä on asianne?—sanoi hän pistäen kiinni virkanuttunsa keskimäistä nappia.

—Olen käynyt kuvernöörin sijaisen luona ja tässä on nyt lupakirja,—sanoi Nehljudof antaen paperin.—Tahtoisin tavata Maslovaa.

—Markovaa?—kysyi tirehtööri voimatta kuulla pianonsoiton tähden.

—Maslovaa.

—Niin, niin.

Tirehtööri nousi ja tuli sen oven luo, jonka takaa kuuluivat Clementin juoksutukset.

—Marusja, heitäppäs nyt vaikka hetkiseksi,—sanoi hän äänellä, josta saattoi päättää että tämä soitto oli hänen elämänsä risti:—on mahdoton mitään kuulla.

Piano vaikeni, kuului tyytymättömiä askelia, ja joku katsahti ovesta.

Tirehtööri, aivan kuin tuntien kevennystä tästä soiton seisahduksesta, sytytti paksun paperossin heikkoa tupakkia ja tarjosi Nehljudofille. Nehljudof kieltäytyi.

—Niin, minä siis tahtoisin tavata Maslovaa.

—Kyllähän se käy laatuun,—sanoi tirehtööri.

—Mitäs sinä täällä,—kääntyi hän noin viisi- tai kuusivuotiaan tytön puoleen, joka oli tullut huoneeseen ja kääntäen päänsä niin että koko ajan näki Nehljudofin kulki isäänsä kohden.—Katso eteesi ettet putoo,—sanoi tirehtööri hymyillen sille että tyttö eteensä katsomatta takertui mattoon ja hypähti isän luo.

—Jos siis käy päinsä niin lähtisin.

—Maslovaa on nyt vähän sopimaton nähdä,—sanoi tirehtööri.

—Kuinka niin?

—Te olette itse syypää,—sanoi tirehtööri hiukan hymyillen.—Hyvä ruhtinas, älkää antako hänelle rahoja käteen. Jos haluatte, antakaa minulle. Kaikki joutuu hänelle. Eilen olitte varmaan antaneet hänelle rahaa, hän oli saanut käsiinsä viinaa,—mahdotonta on päästä siitä pahasta,—ja tänäpäivänä hän on niin humalassa että oli ruvennut raivoamaan.

—Onko se mahdollista?

—Aivan varmaan,—pitipä minun käyttää ankaruuttakin häntä vastaan—siirsin toiseen koppiin. Muuten hän olisi kylläkin hiljainen nainen. Mutta rahoja älkää suinkaan hänelle antako. Ne on nyt sitälajia väkeä…

—Nehljudof muisti elävästi eilisen tapauksen ja häntä kauhistutti.

—No saisinko sitten tavata Bogoduhofskajaa, sitä valtiollista?—kysyi Nehljudof hetken vaiti oltuaan.

—Kenties,—sanoi tirehtööri syleillen tyttöä, joka yhä katseli Nehljudofia, nousi ja hellästi siirtäen tytön syrjään meni eteiseen.

Tuskin oli tirehtööri kipeäsilmäisen piian avulla saanut palttoon yllensä ja päässyt ovesta, kun jo taas alkoivat Clementin liritykset.

—Hän on käynyt musiikkiopistossa, mutta siellä on jotain epäjärjestyksiä. Hänellä on suuri taipumus,—sanoi tirehtööri laskeutuen rappusia alas.—Hän aikoo esiintyä konserteissa.

Tirehtööri tuli Nehljudofin kanssa vankilan eteen. Tirehtöörin lähestyessä aukeni pikku portti silmänräpäyksessä. Tehden kunniaa seurasivat vartijat häntä silmillänsä. Neljä ihmistä ajelluilla päillä tuli eteisessä heitä vastaan kantaen jotakin ämpäreissä, ja kaikki lyyhistyivät kokoon nähtyään tirehtöörin. Yksi erittäinkin kumartui ja synkästi rypistyi, mustat silmät kiiluvina.

—Tämmöistä taipumusta on tietysti kehitettävä edelleen, sitä ei käy hautaaminen, mutta pienessä kortteerissa se tahtoo toisinaan käydä rasittavaksi,—jatkoi tirehtööri keskustelua kääntämättä mitään huomiota näihin vankeihin, ja laahustaen väsynein jaloin tuli Nehljudofin seurassa kokoushuoneeseen.

—Ketä haluaisitte nähdä?—kysyi tirehtööri.

—Bogoduhofskajaa.

—Sehän on tornin puolella? Teidän on vähän odottaminen,—sanoi hän Nehljudofille.

—Enkö saisi sillä aikaa tavata vankeja Menshofeja—äitiä poikansa kanssa, jotka ovat syytetyt murhapoltosta.

—Se on 21:stä kopista. Voinhan käskeä ne ulos.

—Enkö voisi saada puhua Menshofin kanssa hänen kopissaan?

—Täällä kokoushuoneessa te olette paremmin rauhassa.

—Ei mutta minua huvittaisi.

—Kylläpä löysitte huvittavaa!

Samassa tuli syrjäovesta keikarimainen apulaisupseeri.

—Saattakaahan ruhtinas Menshofin koppiin. Koppi n:o 21,—sanoi tirehtööri apulaiselleen:—ja tulkaa sitten konttoriin. Minä käsken hänet ulos. Mikä olikaan hänen nimensä?

—Vera Bogoduhofskaja,—sanoi Nehljudof.

Tirehtöörin apulainen oli vaaleaverinen nuori upseeri, viikset vahattuina, hän levitti ympärillensä kukkas-odekolonjin tuoksua.

—Tehkää hyvin,—kääntyi hän Nehljudofin puoleen miellyttävällä hymyllä.—Olette huvitettu meidän laitoksestamme?

—Niin, ja olen erittäinkin huvitettu näkemään sitä ihmistä, jonka olen kuullut joutuneen tänne aivan syyttä.

Apulainen kohautti olkapäitään.

—Niin, sattuuhan semmoista,—sanoi hän rauhallisena, päästäessään vierasta kohteliaasti edellensä leveään, haisevaan käytävään.—Mutta osaavat he valehdellakin. Tehkää hyvin.

Koppien ovet olivat avoinna ja joitakuita vankeja oli käytävässä. Tuskin huomattavasti nyykäyttäen päätänsä vartijoille ja mulkoillen vangeille, jotka painautuen seiniin pujahtelivat koppeihinsa tai sormet ojona pitkin housun saumoja tekivät, silmillänsä seuraten, sotamiesten tavoin kunniaa, kuljetti apulainen Nehljudofin ensin yhden käytävän kautta ja saattoi sitten toiseen käytävään vasemmalla, joka oli suljettu rautaovella.

Tämä käytävä oli kapeampi, pimeämpi ja vielä haisevampi edellistä. Sen molemmilla puolilla oli lukoilla suljettuja ovia. Ovissa oli pienet reijät, niin sanotut »silmät», noin kolme sentimetriä läpimitaten. Käytävässä ei ollut ketään paitsi surullisen näköistä, ryppyistä vartijavanhusta.

—Missä kopissa on Menshof?—kysyi apulainen vartijalta.

—Kahdeksannessa vasemmalla.

—Onko näissä ketä?—kysyi Nehljudof.

—Kaikki ovat ylösotetut paitsi yksi.

LII.

—Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.

—Olkaa niin hyvä,—sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,—siellä käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.

Nehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen peljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi kiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki vuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen, pää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen, kalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.

Kuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen olennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton ikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka häntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään odottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää tahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21. Pritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä parralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin veti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia nuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti siirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.

—Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.

—Kiitämme nöyrimmästi.

—Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne,—sanoi Nehljudof mennen kopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo:—ja haluaisin nyt kuulla sen omasta suustanne.

Menshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti, tirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri meni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui hän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen rehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin kummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta, jolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä matalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia, homehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi muokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa kömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja surullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä hyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat ottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että juuri häntä oli loukattu,—ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä vankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan; mutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen kertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut tahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian Menshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut lakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia ja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa kotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän oli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa ollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja käskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä kanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan talo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt murhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa luona.

—Todellakaan et siis sytyttänyt?

—Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun pahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri ottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin, että olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin, kyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta sytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan. Tahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin kanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.

—Onko se nyt mahdollista?

—Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni!—hän aikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä estetyksi.—Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan,—jatkoi hän. Ja yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun, ja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan hihaan.

—Oletteko jo lopettaneet?—kysyi tirehtööri.

—Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,—sanoi Nehljudof lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa katseli Menshof ulos ovireijästä.

LIII.

Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin, lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi rauhallisesti tätä katsella.

Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.

—Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.

—En ole päällysmies, en tiedä mitään.

—Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,—puhui tyytymätön ääni.—Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista kuukautta.

—Kuinka niin? Mistä syystä?—kysyi Nehljudof.

—Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.

—Se on totta, se on sattumuksesta,—sanoi tirehtöörin apulainen:—nämät miehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät kotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus kirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä olevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.

—Kuinka, vaanko sen vuoksi?—kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.

Noin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti Nehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun. Apulainen pysäytti:

—Puhukoon yksi kerrallaan.

Joukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika. Hän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne vankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta ne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin vanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin kiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.

—Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin. Lääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut. Armahtakaa toki meitä, hyvä herra.

Nehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies puhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen monijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan, hyvännäköisen kivimiehen poskea.

—Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä?—kysyi Nehljudof kääntyen tirehtöörin puoleen.

—Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat kotiseutuunsa,—puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi joukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu kummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä syyttömästi.

—Pahemmin kuin koiria…—alkoi hän.

—No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten…

—Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti.—Olemmeko me mitään pahoja tehneet?

—Suu kiinni!—kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.

»Mitäs tämä nyt onkaan?» ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois. Ja hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien seuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.

—Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään vangittuina?—sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.

—Mitäs käskisitte tehdä?—Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos heitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia,—puhui tirehtöörin apulainen.

—Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.

—Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta on olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia, että eläpäs mene sormea suuhun pistämään.—Eilenkin tässä piti kahta kurittaa.

—Kuinka kurittaa?—kysyi Nehljudof.

—Saivat raippoja määräyksen mukaan…

—Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?

—Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla rankaiseminen.

Nehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan etehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri siihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla voimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen tunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen kanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut häntä vallannut.

Kuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän kiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli eteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille Bogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.

—Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan,—sanoi hän.

LIV.

Konttorina oli kaksi huonetta. Ensimäisessä oli suuri, rappeutunut uuni ja kaksi likaista ikkunaa; nurkassa seisoi musta mittapuu vankien pituuden mittaamista varten, toisessa nurkassa riippui,— kidutuspaikoissa tavallinen esine, suuri Kristuksen kuva. Tässä ensimäisessä huoneessa seisoskeli muutamia vartijoita. Toisessa huoneessa istui pitkin seiniä eri ryhmissä, tai parittain, noin kaksikymmentä henkeä miehiä ja naisia jutellen hiljaa keskenänsä. Ikkunan luona oli kirjoituspöytä.

Tirehtööri istui kirjoituspöydän ääreen ja tarjosi Nehljudofille vieressä olevan tuolin. Nehljudof istui ja alkoi tarkastella huoneessa olijoita.

Ennen muita herätti hänen huomionsa nuori, miellyttävän näköinen mies lyhyessä takissa. Hän seisoi vanhahkon, mustakulmaisen naisen edessä puhuen tälle jotakin kiihkeästi ja käsillään osoitellen. Vieressä istui vanha mies sinisillä lasisilmillä ja liikahtamatta kuunteli ja piteli kädestä nuorta vankipuvussa olevaa naista, joka kertoi hänelle jotakin. Reaalikoululainen poika katseli silmiänsä räpäyttämättä pelokkaana vanhukseen. Heidän läheisyydessänsä, nurkassa, istui rakastunut pari: nainen oli lyhyttukkainen, kasvot tarmokkaat, vaaleaverinen, hyvännäköinen, aivan nuori tyttö muodikkaassa puvussa; miehellä oli hienot kasvonpiirteet ja lainehtiva tukka, hän oli kaunis nuorukainen, puettu guttaperkka-nuttuun. He istuivat nurkassa kuiskutellen keskenään, nähtävästi aivan tainnoksissa rakkaudesta. Lähimpänä pöytää istui harmaapäinen mustapukuinen nainen, arvattavasti äiti: hän tuijotti keuhkotautisen näköiseen nuorukaiseen, jolla oli samallainen nuttu; hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut kyynelien tähden: tuskin oli alkanut niin jo piti pysähtyä. Nuorukainen hypisteli käsissään paperipalasta ja nähtävästi tietämättä mitä tehdä vihasena taitteli ja rutisteli sitä. Heidän vieressänsä istui täyteläs, punaposkinen, kaunis tyttö, mykevästi ulkonevilla silmillä, harmaassa puvussa ja peleriinissä. Hän istui itkevän äidin vieressä ja silitteli tätä hellästi olalle. Kaikki oli kaunista tässä tytössä: suuret valkoiset kädet, tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka ja voimakas nenä ja huulet, mutta kauniinta oli hänen kasvoissansa nuo tumman ruskeat leppeästi katsovat, hyväluontoiset ja rehelliset silmät. Hänen kauniit silmänsä irtaantuivat äidin kasvoista sillä hetkellä kuin Nehljudof astui sisään, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Mutta tyttö kääntyi paikalla pois ja alkoi jotain puhua äidille. Rakastuneen parin läheisyydessä istui musta, pörhötukkainen ja synkännäköinen mies vihasesti puhuen jotain parrattomalle käymävieraalle, joka muistutti Skoptsien lahkokuntaan kuuluvia.

Nehljudof istui tirehtöörin viereen ja vaipui suurella uteliaisuudella katsomaan ympärilleen.

Hänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli luokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:

—Ketäs te odotatte?

Nehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään tämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen, totisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.

—Onkos hän teidän sisarenne?—kysyi poika.

—Ei, ei ole sisar,—vastasi Nehljudof ihmetellen.—Kenenkäs kanssa sinä olet täällä? kysyi hän pojalta?

—Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen,—sanoi poika.

—Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois,—sanoi tirehtööri, joka arvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.

Maria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli herättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja voimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja pojan luokse.

—Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette?—kysyi hän Nehljudofilta hiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin ei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina ollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa, ystävällisissä sisarussuhteissa.

—Kaikkea hän aina tahtoo tietää,—sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä valloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että sekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen hymylleen.

—Niin, hän kyseli minulta ketä odotan.

—Maria Pavlovna, ei ole lupa puhella syrjäisten kanssa. Pitäisihän teidän tietää,—sanoi tirehtööri.

—Hyvä, hyvä,—vastasi toinen ja ottaen suureen käteensä pojan pienen kätösen palasi keuhkotautisen nuorukaisen äidin luokse.

—Kenen poika se oli?—kysyi Nehljudof tirehtööriltä.

—Erään valtiollisen; lapsi on täällä vankilassa syntynytkin,—sanoi tirehtööri vissillä tyytyväisyydellä ikäänkuin olisi ylpeillyt laitoksensa merkillisyydestä.

—Todellakin?

—Niin, nyt se lähtee äitinsä kanssa Siperiaan.

—Entäs tuo tyttö?

—En voi vastata teille,—sanoi tirehtööri kohauttaen olkapäitänsä,—Tuossapa onkin jo Bogoduhofskaja.

LV.

Peräovesta tuli hyörivästi käyden pienikasvuinen, laiha, keltainen Vera Jefremovna leikattuine tukkineen, ja suurine, hyväntahtoisine silmineen.

—No, kiitos tulemastanne,—sanoi hän puristaen Nehljudofin kättä.—Muistitte minua? Istutaan,

—En luullut tapaavani teitä näin.

—Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla,—etten parempaa toivokaan,—puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin pelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään Nehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta kaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä, rutistuneesta ja likasesta kauluksesta.

Nehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut. Vastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan omasta asiastansa. Hänen puheeseensa oli täyteen sirotettuna vieraskielisiä sanoja propagandasta, desorganisatsionista, grupeista ja sektsioneista ja haarasektsioneista, ja hän oli nähtävästi aivan vakuutettuna siitä, että näistä asioista, joista Nehljudof ei ollut koskaan kuullut, olisi kaikkien pitänyt tietää.

Hän kertoi Nehljudofille juttujansa ja oli täysin vakuutettuna siitä, että tälle oli kovasti huvittavaa ja mieluista saada tietää kansanvaltaisen liikkeen erikoissalaisuuksia. Mutta Nehljudof katseli hänen surullista kaulaansa, hänen harvoja sekaisin menneitä hiuksiansa ja ihmetteli mitä varten hän oikeastaan tätä kaikkea teki ja kertoi. Nehljudofin oli tosin sääli häntä, mutta aivan toisella tavalla kuin oli sääli talonpoikaa Menshofia, joka ilman mitään omaa syytänsä istui haisevassa vankilassa. Vera Jefremovnassa oli ennen kaikkea säälittävä se silminnähtävä sekamelska, joka oli hänen päässänsä. Hän nähtävästi piti itseänsä sankarittarena, joka oli valmis uhraamaan elämänsä oman asiansa menestymiseksi, ja kuitenkin hän olisi tuskin voinut selittää, mitä tämä asia oikeastaan tarkoitti ja mistä sen menestys riippui.

Vera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli se, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän haaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni yhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan ainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa jätettyjä kirjoja ja papereja. Vera Jefremovna piti osaksi itseänsä syypäänä Shustovan kohtaloon, ja rukoili nyt Nehljudofia, jolla oli suhteita ylhäisten ihmisten kanssa, tekemään kaikki mikä oli mahdollista vangitun vapauttamiseksi. Toinen seikka, jota Bogoduhofskaja pyysi, oli, että Petropavlovskin linnassa säilytetylle Gurevifshille olisi pitänyt hankkia lupa tavata vanhempiansa ja saada tieteellisiä kirjoja, jotka olivat hänelle tarpeen opintojansa varten.

Nehljudof lupasi tehdä kaikki voitavansa, kun tulisi käymään Pietarissa.

Oman historiansa Vera Jefremovna kertoi niin, että hän lopetettuaan kätilökurssin oli yhtynyt kansanvaltaiseen puolueeseen ja työskennellyt heidän kanssaan. Aluksi oli kaikki käynyt hyvin, he olivat kirjoitelleet proklamatsioneja, harjoitelleet propagandaa tehtaissa, mutta sitten oli yksi heidän eturivimiehistään otettu kiinni, paperit pantu takavarikkoon ja alettu vangita kaikkia muitakin.

—Niin otettiin minäkin kiinni ja nyt tulen lähetettäväksi…—lopetti hän kertomuksensa.—Mutta se ei tee mitään. Minun on erinomaisen hyvä olla,—olympolainen itsetunto,—sanoi hän ja naurahti sääliä herättävästi.

Nehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna kertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten kuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä syystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan. Hän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli ollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin huoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean ja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit murtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti kuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi ampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä hämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän viedään pakkotöihin.

—Hän on altruistillinen, hyvä ihminen…—sanoi Vera Jefremovna hyväksyvästi.

Kolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän tunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja Nehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä valtiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin, missä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.

Nehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä hyväkseen.

LVI.

Heidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että tapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti Vera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi katselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.

—Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa,—puhui tirehtööri milloin nousten milloin jälleen istuen.

Tirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että käymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei kukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan puhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää hyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen poikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen kasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne ponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista itseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja nyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö,—Nehljudof ehdottomasti tarkatteli häntä,—seisoi itkevän äidin edessä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja piteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui. Nuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta katsoivat toisiansa silmiin.

—Hauskaa on vaan noille tuossa,—sanoi näihin osoittaen nuori mies lyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän kanssa katseli hyvästi-jättäviä.

Tuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet, rakastuneet—nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis tyttö—ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin taaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.

—Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä Siperiaan,—sanoi nuori mies.

—Mitäs se mies on?

—Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi liian vaikeata kuunnella,—lisäsi nuori mies kuullessaan äidin nyyhkytyksiä.

—Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua ankaruutta käyttämään,—puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja sanoja.—Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä,—puhui hän heikosti ja epäröivästi.—Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt erota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran,—toisti hän haluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia. Näkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä pahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla keksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut olla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä huoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.

Vihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan: jälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet guttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin Maria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.

Alkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus sinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.

—Kylläpä on todella merkillisiä sääntöjä,—sanoi puhelias nuori mies ikäänkuin jatkaen keskeytettyä puhettansa. He laskeutuivat yhdessä Nehljudofin kanssa rappusia myöten.—Onneksi edes kapteeni on hyvä ihminen, eikä välitä säännöistä; antaa jutella yhtä ja toista.

Kun Nehljudof keskustellen Medyntsefin kanssa,—näin esitteli itsensä puhelias nuori mies,—pääsi alas eteiseen, tuli heidän luoksensa väsyneen näköinen tirehtööri.

—Jos siis tahdotte tavata Maslovaa, niin olkaa hyvä, tulkaa huomenna;—sanoi hän, nähtävästi haluten olla ystävällinen Nehljudofille.

—Hyvä on,—sanoi Nehljudof ja läksi kiireesti.

Hirmuiset olivat kaikesta päättäen Menshofin syyttömät kärsimykset,—eikä niin paljon ruumiilliset kärsimykset kuin se neuvottomuus, se epäluottamus hyvään ja Jumalaan, joita hänen täytyy kokea nähdessään syyttömästi häntä kiduttavien ihmisten julmuutta; hirmuinen oli noiden satojen aivan viattomien ihmisten häpäiseminen ja kidutus ainoastaan sillä perustuksella, että oli paperille niin kirjoitettu; hirmuiset olivat nuo tylsistyneet vartijat, joiden tehtävänä oli heidän omien veljiensä kiduttaminen ja jotka olivat vakuutetut olevansa hyvässä ja tärkeässä toimessa. Mutta hirmuisinta kaikesta oli hänen mielestään tuo vanheneva ja terveydeltään heikko, hyvänluontoinen tirehtööri, jonka oli erottaminen äitiä pojasta, isää tyttärestä, aivan samallaisia ihmisiä, kuin hän itse ja hänen lapsensa.

»Mitä varten tämä kaikki?» kyseli itseltään Nehljudof ja hänessä oli nyt noussut ylimmilleen tuo henkinen, fyysilliseksi muuttuva kuvotuksen tunne, jota hän oli aina vankilassa kokenut, eikä hän löytänyt vastausta.

LVII.

Seuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle Menshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja sanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki oli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi ottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi asianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin vangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli syypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata täsmällisesti.

—Kukako on syyllinen? Ei kukaan,—sanoi hän päättävästi.—Jos valitatte yleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte kuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.

—Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.

—No se nyt on kerrassaan hyödytöntä,—sanoi asianajaja hymyillen.—Hän on täydellinen,—ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä?—luvalla sanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.

Nehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä vastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.

Nehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan siirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta, jotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin anoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut,—oli se kuitenkin ainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli siis meneminen.

Lähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä useampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti että juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin oli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi vaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa hatussa ja peleriinissä, seisten—portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin naista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat, hienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi Kortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti kunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle herralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä Mihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi matonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta, semmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan ihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui ranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen turvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset hankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: »heillä on hauska, ja rahoja karttuu!»

— Qu'lles s'amusent et que le bon Dieu les bénisse.

—Ahaa, Nehljudof, hyvää päivää. Eipä ole pitkään aikaan teitä näkynyt,—tervehti hän Nehljudofia.— Allez presenter vos devoirs à Madame. Kortshaginit ovat myöskin täällä. Et Nadine Bukshevden. Toutes les jolies femmes de la ville, sanoi hän hiukan kohottaen ja asettaen sotilaalliset olkapäänsä sinellin alle, jota hänelle tarjosi hänen oma kultakalunoilla varustettu, mainio lakeijansa.— Au revoir, mon cher.—Hän kätteli vielä kerran Maslennikofia.

—No, käykäämmepä ylös, olen hyvin iloinen,—puhui Maslennikof haltioissaan, ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja lihavuudestansa huolimatta nopeasti vieden häntä ylös. Maslennikof oli erittäin iloisessa mielentilassa, jonka oli synnyttänyt ylhäisen henkilön hänelle osoittama huomio. Kaikki tämmöinen huomaaminen saattoi Maslennikofin semmoiseen riemuun, johon joutuu sävyisä koiranen, kun isäntä sitä silittää ja ruoputtaa ja raapii korvien takaa. Se heiluttaa häntäänsä, lyyhistyy kokoon, kiemurtelee, painaa alas korvansa ja piirtelee hurjia ympyröitä. Samaan oli valmis Maslennikofkin. Hän ei huomannut Nehljudofin kasvojen totisuutta, ei kuunnellut häntä, vaan kiskoi vastustamattomasti vierashuoneeseen, niin että oli mahdoton kieltäytyä, piti vaan tulla mukana.

—Asiasta voimme puhua sitten, teen kaikki mitä tahdot,—sanoi Maslennikof kulkiessaan Nehljudofin kanssa salin läpi.—Ilmoittakaa kenraalinnalle, että ruhtinas Nehljudof,—sanoi hän ohimennen lakeijalle. Lakeija harppasi heidän ohitsensa eteenpäin.— Vous n'avez qu'à ordonner. Mutta vaimoani on sinun välttämättä tapaaminen. Ilmankin jouduin välikäteen kun en viime kerralla tuonut sinua.

Lakeija oli jo ehtinyt ilmoittaa Nehljudofin tulon heidän astuessaan vierashuoneeseen, ja Anna Ignatjevna, varakuvernöörska, kenraalinna, kuten hän itseänsä nimitti, kumartui hymystä loistaen Nehljudofia kohden hattujen ja päiden takaa, jotka ympäröivät häntä sohvan luona. Vierashuoneen toisessa päässä, teepöydän ääressä, istui rouvia ja seisoi sekä sotilas- että siviiliherroja, ja kuului herkeämätön mies- ja naisäänten porina.

— Enfin! Miksi ette tahdo meistä mitään tietää? Millä olemme teitä loukanneet?

Näillä sanoilla, joiden oli ilmaiseminen hänen ja Nehljudofin välistä aivan olematonta tuttavallisuutta, vastaanotti Anna Ignatjevna sisääntullutta.

—Tunnetteko toisianne? Oletteko tuttuja?—Rouva Belafskaja, Mihail Ivanovitsh Tshernof.—Istukaahan lähemmäksi.

—Missi, venez donc à notre tuble, on vous apportera votre thé … ja … kääntyi hän Missin kanssa puhuneen upseerin puoleen, nähtävästi unohtaen hänen nimensä,—olkaa hyvä, tulkaa tänne. Suvaitsetteko teetä ruhtinas?

—En ikinä voi myöntää, tyttö ei voinut olla häneen rakastunut.

—Rakasti enemmän torttuja.

—Aina vaan tyhmiä sukkeluuksia,—puuttui nauraen puheeseen toinen nainen korkeassa hatussa, loistavana silkistä, kullasta ja jalokivistä.

— C'est exellent —nuo voffelit, ja kuinka keveät! Antakaahan vielä tänne.

—Joko pian matkustatte?

—Jo, viimeinen päivä on käsissä. Siksi tulimmekin käymään.

—Mikä ihana kevät, kuinka suloista on nyt maalla.

Missi oli hyvin kaunis hatussaan ja jonkinlaisessa tummanviiruisessa puvussaan joka ilman ainoatakaan poimua kiertyi hänen hoikan vartalonsa ympäri aivan kuin hän olisi ollut tässä puvussa syntynytkin. Nähtyään Nehljudofin hän punastui.

—Minä kun luulin että olitte matkustanut,—sanoi hän Nehljudofille.

—Melkeinpä olinkin,—sanoi Nehljudof—On asioita. Asialle olen tännekin tullut.

—Käykäähän toki mamman luona. Hän kovasti haluaa nähdä teitä,—sanoi Missi mutta tuntien valehtelevansa ja että Nehljudof sen näki punastui vielä enemmän.

—Tuskinpa ennätän,—vastasi Nehljudof kuivasti, koettaen osoittaa ettei ollut huomannut toisen punastumista.

Missi rypisti vihasesti otsaansa kohautti olkapäitään ja kääntyi komean upseerin puoleen, joka sukkelasti, otti hänen käsistään tyhjän kupin ja kalistellen sapelillansa nojatuoleihin miehekkäästi vei sen toiselle pöydälle.

—Teidänkin on välttämättä uhraaminen jotakin turvakodin hyväksi.

—Minäpä en kieltäydykään mutta aijon lykätä koko anteliaisuuteni arpajais-iltaan. Siellä sitten esiydyn koko loistossani.

—No, saadaanpa nähdä,—kuului ilmeisesti teeskennelty naurun ääni.

Vastaanottopäivä onnistui loistavasti ja Anna Ignatjevna oli haltioissaan.

—Minulle on Mika kertonut että työskentelette vankiloissa. Minä voin hyvin ymmärtää sitä.—puhui hän Nehljudofille.—Mikalla (se oli hänen lihava miehensä, Maslennikof) voi olla mitä muita puutteellisuuksia tahansa, mutta tiedätte miten hyväluontoinen hän on. Kaikki nuo onnettomat vangit ovat hänen lapsiansa. Hän ei voi pitää heitä muuna. Il est' d'une bonté …

Hän keskeytti lauseensa kun ei voinut löytää sanoja, jotka olisivat ilmaisseet sen miehen bonté, jonka käskystä ihmisiä piestiin, ja kääntyi samassa hymyillen sisääntulevan vanhan, ryppyisen rouvan puoleen gredliinisissä nauhasissa.

Puheltuansa niin paljon kuin oli tarpeellista ja niin joutavia asioita kuin sopivaisuuden sääntöjen mukaan myöskin oli tarpeellista, nousi Nehljudof ja tuli Maslennikofin luo.

—No, teeppä hyvin, voisitko nyt kuulla minun asiani.

—Vai niin! Mitä se olikaan? Mennään tänne?

He menivät pieneen japanilaiseen kabinettiin ja istuivat ikkunan ääreen.

LVIII.

—Ja nyt, je suis à vous. Haluatko polttaa? Mutta maltahan, kun emme tässä vaan tärvelisi,—sanoi hän ja toi tuhka-astian.—No, annappas kuulua.

—Minulla on sinulle kaksikin asiaa.

—Vai niinkö.

Maslennikofin kasvot menivät kuiviksi ja haluttomiksi. Kaikki jäljet sen koirasen riemusta, jota isäntä oli korvain taa ruoputellut, katosivat kokonaan. Vierashuoneesta kuului ääniä tänne. Yksi naisääni puhui: jamais, jamais je ne croirai, ja toisesta päästä kuului miesääni, joka jotakin kertoi ja toistamistaan toisti: la comtesse Voronzoff ja Victor Apraksine. Kolmannelta haaralta kuului puhe ja nauru yhtenä porinana. Maslennikof kuulosteli mitä vierashuoneessa tapahtui yhtaikaa kuunnellen myöskin Nehljudofia.

—Minun olisi taas puhuttava siitä naisesta.

—Niin, siitä syyttömästi tuomitusta. Kyllä, kyllä.

—Pyytäisin, että hän siirrettäisiin palvelijaksi sairashuoneeseen. Minulle sanottiin että se kävisi päinsä.

Maslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.

—Tuskinpa,—sanoi hän.—Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja huomenna sähköittää sinulle.

—Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on puute.

—Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan sinulle.

—Tee nyt niin hyvin,—sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen ja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.

—Se on se Viktor aina,—sanoi Maslennikof hymyillen,—hän on tavattoman sukkela kun sille päälle sattuu.

—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof:—vankilassa istuu paraikaa 130 ihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä on pidetty täällä jo kuukauden ajan.

Ja hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.

—Kuinka olet saanut sen tietää?—kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä levottoman ja tyytymättömän näköiseksi.

—Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset ja rupesivat pyytämään…

—Minkä syytetyn luona sinä kävit?

—Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan. Mutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä ihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat vanhentuneet ja…

—Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle,—keskeytti Maslennikof harmistuneena Nehljudofin.—Sinä aina sanot: »nopea ja oikeudenmukainen tuomioistuimemme». Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa tarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen sijaan he vaan pelaavat skruuviansa.

—Etkö siis voi mitään tehdä asiaan?—sanoi Nehljudof synkästi, muistaen advokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä syyttäjää.

—Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.

—Sitä pahempi hänelle. C'est un souffre douleur,—kuului vierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä mitä puhui.

—Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä miesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta antaa jotakin toiselle.

—Ei, ei mistään hinnasta,—puhui naisääni.

—Niinpä siis minä teen kaikki,—toisti Maslennikof sammuttaen paperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi,—nyt lähtekäämme naisten luo.

—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja pysähtyen ovelle.—Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa ihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?

Maslennikof punastui.

—Jassoo, siitäkö sinä? Ei, mon cher, parasta olisi kieltää sinulta pääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu meitä,—sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas samallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä ei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.

Nehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään sanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi esille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.

—Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit?—kysyi Annette mieheltänsä.

—Tämähän on à la francaise, sanoi joku.

—Mitä vielä, ei à la francaise, vaan à la zoulou,

—No, aina hän on ollut sellainen.

Joku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen tavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua sopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.

Seuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof häneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle paperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti jo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä sairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi. Alle oli kirjoitettu: ystäväsi ja »vanhempi toverisi», ja nimen alla oli kummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.

—Pöllö!—ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että tuossa sanassa: »toveri», tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut alentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti kaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana ihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla toverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi ylpeillyt omasta suuruudestansa.

LIX.

Kaikkein tavallisin ja enin levinnyt harhaluulo on se, että jokaisella ihmisellä on vaan omat määrätyt ominaisuutensa, että ihminen on joko hyvä tai paha, viisas tai tyhmä, tarmokas tai veltto j.n.e. Ihmiset eivät ole sellaiset. Ihmisestä voi sanoa, että hän on useammin hyvä kuin paha, useammin viisas kuin tyhmä, useammin tarmokas kuin veltto, ja päinvastoin; mutta väärin sanomme, jos sanomme yhtä ihmistä hyväksi taikka viisaaksi ja toista pahaksi taikka tyhmäksi. Ja kuitenkin me aina näin eroitamme ihmiset. Tämä on väärin. Ihmiset ovat niinkuin virrat: vesi on kaikissa yhtäläinen ja kaikkialla sama, mutta jokainen joki on milloin kapea, milloin nopea, milloin leveä, milloin hidas, milloin puhdas, milloin kylmä, milloin mutainen, milloin lämmin. Niin ihmisetkin. Jokaisessa ihmisessä on kaikkien inhimillisten ominaisuuksien idut, hän vaan ilmaisee joskus näitä joskus noita, usein hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen, ja kuitenkin hän pysyy yhtenä ja samana itsenä. Muutamilla ihmisillä nämät ylimenot tapahtuvat hyvin jyrkästi. Ja semmoisiin kuului Nehljudof. Nämät ylimenot tapahtuivat hänessä sekä ruumiillisista että henkisistä syistä. Ja semmoinen ylimeno tapahtui hänessä nytkin.

Se uudistumisen ylevä riemu, jota hän tunsi oikeudenkäynnin jälkeen ja nähtyänsä ensi kerran Katjushaa, hävisi kokonaan ja vaihtui viimeisen tapaamisen jälkeen kauhuun jopa inhoon tätä vastaan. Hän oli tosin päättänyt olla jättämättä Katjushaa, olla luopumatta avioliiton aikeista, jos Katjusha vaan itse tahtoi, mutta se oli hänelle vaikeata ja tuskallista.

Seuraavana päivänä hänen käyntinsä jälkeen Maslennikofin luona hän läksi jälleen vankilaan tavatakseen Katjushaa.

Tirehtööri antoi luvan tavata, vaan ei konttorissa eikä neuvotteluhuoneessa, vaan naisten vierashuoneessa. Huolimatta hyväsydämmisyydestään oli tirehtööri tällä kertaa entistä jäykempi Nehljudofia kohtaan; se oli nähtävästi seuraus keskustelusta Maslennikofin kanssa, oli kai tullut käsky noudattaa suurempaa varovaisuutta tämän käymävieraan kanssa.

—Tavata käy päinsä,—sanoi hän,—mutta mitä rahoihin tulee, niin—kuten olen pyytänyt … mitä taas hänen siirtämiseensä sairaalaan tulee, josta hänen ylhäisyytensä kirjoitti, niin se käy päinsä, ja lääkärikin on suostuvainen. Maslova ei ole vaan itse suostuvainen, hän sanoo: vielä minä noiden rupinaamojen pottuja rupeisin kantamaan… Tiedättekös ruhtinas, ne on sitä lajia ihmisiä,—lisäsi hän.

Nehljudof ei vastannut mitään, vaan pyysi päästä tapaamaan. Tirehtööri lähetti vartijan ja Nehljudof tuli tämän kanssa naisosaston tyhjään vierashuoneeseen.

Maslova oli jo siellä ja ilmestyi hiljaisena ja arkana verkon takaa. Hän tuli ihan lähelle Nehljudofia ja katsoen hänen ohitsensa sanoi hiljaa:

—Antakaa minulle anteeksi, Dmitrij Ivanovitsh, minä puhuin paljon pahaa toispäivänä.

—Eihän minun ole anteeksi antaminen teille…—alkoi jo Nehljudof.

—Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti kieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki Nehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.

—Miksi minun olisi jättäminen teidät?

—Muuten vaan.

—Miksi niin?

Nehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella katseella.

—No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha.—Teidän täytyy jättää minut, sen minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan,—sanoi hän vapisevin huulin ja vaikeni.—Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.

Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan, sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta,—hyvää ja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa mielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin sydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen totiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.

—Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin,—lausui Nehljudof erityisen totisesti.—Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä et tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan siellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.

—Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan,—sanoi hän,—ja hänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.

Nehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.

—Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin,—sanoi hän, vihdoin selviytyen.—Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala suo, tulee tuomio kumotuksi.

—Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen sen ansainnut…—sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen piti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.

—Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen liikutustaan.—Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?

—Kyllä, luullakseni.

—Semmoinen mainio mummo,—sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle kaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain tarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.

Taas he olivat vähän aikaa vaiti.

—No, ja siitä lasaretista sitten,—sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten häneen kierolla katseellaan—jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä myöskään enää juo…

Nehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.

—Se on erittäin hyvä,—sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle hyvästi.

«Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!» ajatteli Nehljudof, kokien entisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta vakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.

Palattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui Maslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien päälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja rintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa. Lukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty lasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi nukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki. Vladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein sormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.

—No, tapasitteko toisianne?—kysyivät he.

Vastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen jalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.

—Mitäs turhia poraat?—sanoi ratavahti.—Katso vaan ettet rupee suremaan. Voi sinua, Katjusha. No!—sanoi hän nopeasti liikutellen sormiansa.

Maslova ei vastannut mitään.

—Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon antimia,—sanoi Vladimirskaja.

—Finashka!—huusi ratavahti oveen,—minne se poika räppänä taas on juossut.

Ja hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.

Samassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat tulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen kädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.

—Mitäs nyt, onko käynyt hullusti?—kysyi Fedosja katsellen ystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille teeksi,—ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.

—Jokohan olisi jättänyt naimistuumat?—sanoi Korabljova.

—Ei, ei ole jättänyt, vaan minä en tahdo,—sanoi Maslova.

—Siinä sitä on tyhmää!—sanoi Korabljova bassoäänellään.

—No jos ei eletä yhdessä, hittoako siitä naimisesta,—sanoi Fedosja.

—Seuraapa sinunkin miehesi sinua,—sanoi ratavahti.

—Mepä olemmekin laillisesti vihityt, sanoi Fedosja.—Mutta miksi hän menisi vihille kun ei mennä yhteen.

—Pöllö! Miksi? Jos hän menee vihille niin kullalla hän tuon puettaa.

—Hän sanoi: vaikka sinut minne veisivät, minä tulen sinun mukanasi,— sanoi Maslova.—Jos lähtee, niin lähtee, jollei, niin en minä rupea pyytämään.

—Nyt hän lähtee Pietariin puuhaamaan. Siellä ovat kaikki ministerit hänen sukujansa,—jatkoi Maslova,—mutta en minä sittenkään tarvitse häntä.

—Tietty se!—suostui Korabljova äkkiä, selaillessaan säkkiänsä, nähtävästi muuta ajatellen.—Ottaisimmeko lasin viiniä?

—En minä välitä.—Juokaa te.