YLÖSNOUSEMUS II

Kirj.

Leo Tolstoi

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1899.

I.

Kahden viikon kuluttua saattoi asia tulla esitellyksi senaatissa ja täksi ajaksi aikoi Nehljudof matkustaa Pietariin. Ellei olisi menestystä senaatissa, jättäisi hän anomuksen Keisarilliselle Majesteetille, kuten asianajaja oli neuvonut. Siinä tapauksessa ettei nyt valitus tulisi otetuksi huomioon, mihin asianajajan mielestä oli valmistuminen, koska kassatsiooniaiheet olivat hyvin heikot, saattoi se pakkotyöhön tuomittujen joukko, johon Maslova kuului, tulla lähetettäväksi kesäkuun ensi päivinä. Valmistuakseen seuraamaan Maslovaa Siperiaan,—ja sen oli Nehljudof lujasti päättänyt tehdä,—piti nyt ensin matkustaa maatiloille ja järjestää siellä asiansa.

Ensiksikin matkusti Nehljudof Kusminskin suurelle maatilalle, joka oli lähimpänä, mustanmullan vyöhykkeessä, ja josta oli päätulot. Hän oli asunut tällä maatilalla lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oleskeli siellä kaksi kertaa täysikäisenäkin, ja oli kerran äidin pyynnöstä saattamassa sinne saksalaista isännöitsijää ja järjestämässä tämän kanssa taloutta, niin että hän jo kauvan sitten tunsi maatilan asiat ja talonpoikien suhteet konttoriin, s.o. tilanomistajaan. Talonpoikien suhteet tilanomistajaan olivat sitä laatua, että he olivat kokonaan riippuvaiset konttorista. Nehljudof tiesi tästä jo ylioppilaana ollessaan, kun hän kannatti ja levitteli Henry Georgen oppia, ja tämän opin vaikutuksesta oli antanut isän-perintönsä talonpojille. Sitten kuin hän oli ollut sotapalveluksessa ja tottunut kuluttamaan noin 20 tuhatta ruplaa vuodessa, olivat tosin kaikki nämät hänen tietonsa kadottaneet sitovan voimansa hänen elämäänsä nähden, unohtuneet, eikä hän koskaan enää kysynyt itseltään mistä nuo rahat tulivat, jotka äiti hänelle antoi, vieläpä koetti olla sitä ajattelematta. Mutta kun äiti oli kuollut, kun perintö oli vastaanotettava ja omaisuuden hoitamiskysymykset ratkaistavat, syntyi hänelle jälleen kysymys hänen suhteistaan maanomistukseen. Noin kuukautta ennen olisi Nehljudof vielä sanonut itselleen, ettei hän pysty muuttamaan olevia oloja, etteihän hän itse hallitse maatilaa,—ja olisi enemmän tai vähemmän rauhoittunut, kun asui kaukana paikalta ja sai vaan sieltä rahoja. Mutta nyt, vaikka oli hankkeissa Siperian matka ja vaikka hän arvattavasti tulisi joutumaan monimutkaisiin ja vaikeisiin suhteisiin vankilamaailman kanssa ja hänen yhteiskunnallinen asemansa ja erittäinkin rahansa olisivat kylläkin olleet tarpeen, hän kuitenkin päätti ettei hän enää jättäisi asiaa entiselleen, vaan tekisi, vaikkapa omaksi vahingokseenkin, siinä muutoksen. Tässä tarkoituksessa hän päätti olla pitämättä maatansa omassa viljelyksessä, ja jättää se halvasta hinnasta talonpoikien haltuun, tehdä heille mahdolliseksi päästä riippumattomiksi maanomistajasta. Ei mennyt Nehljudofin huomion ohitse, vertaillessaan maanomistajan asemaa maaorjain isäntään, että maan antaminen talonpoikien haltuun maan viljelemisen sijaan palkkalaisten avulla oli jotenkin samaa kuin orjien siirtäminen päivätöistä rahaverolle. Tämä ei ollutkaan mikään kysymyksen ratkaisu, vaan oli ainoastaan askel sen ratkaisemista kohden: se oli ainoastaan ylimeno raa'asta vähemmän raakaan väkivallan muotoon. Näin hän siis aikoikin menetellä.

Nehljudof saapui Kusminskiin keskipäivän tienoissa. Kaikessa kohden koettaen saattaa elämänsä yksinkertaisemmaksi hän ei sähköittänyt tulostansa, vaan otti tavalliset nelipyöräiset kyytirattaat parihevosilla kestikievarista. Kyytiimiehenä oli nuori poika, yllään neliniitinen kauhtana, joka oli vyötetty poimujen mukaan vyötäryksiä alempaa. Se istui kyytimiehen tavoin kuskipukilla syrjittäin ja puheli sitä mieluummin herran kanssa, kun heidän puhuessaan vikaperä, ontuva, valkoinen aisahevonen ja sivulle valjastettu kuihtunut hevoskaakki saivat kävellä, mihin ne aina olivat kovin halukkaat.

Kyytimies kertoi Kusminskin isännöitsijästä, tietämättä kuljettavansa isäntää itseä. Nehljudof tahallaan oli sanomatta hänelle.

—Kyllä on fiini saksalainen,—puhui kaupungissa asunut ja romaania lukenut kyytimies puolittain kääntyen kyydittävän puoleen ja nappaisten pitkää niskaansa vuoroin ylhäältä ja vuoroin alhaalta:—ajelee voikkoskolmikolla, ja annas kun pääsee emäntineen tielle, niin koetappas kelvata hänelle! Talvella joulun aikaan tuotettiin suureen taloon kuusi, minäkin olin vieraita tuomassa: sähkövalon kanssa; se se vasta korea oli. Semmoista ei maalla näe! Paljon se on rahoja kokoon haalinut! Mikäs hänen on, kun on herrana talossa. Sanotaan hänen ostaneen hyvän talon.

Nehljudof luuli jo olleensa kokonaan väliäpitämätön siitä kuinka saksalainen hoitaa ja käyttää hyväksensä hänen tilustansa. Mutta pitkäruumiisen kyytipojan kertomus oli hänelle vastenmielinen. Hän ihaili kaunista päivää, sakeita, pimeneviä pilviä, jotka joskus peittivät auringon, toukoja kohoilevine kiuruinensa, vihertämään alkavia metsiä, niittyjä, joille oli jo laskettu hevoset ja karjat, ja peltoja kyntäjinensä,—mutta kuinka ollakaan, hänestä vaan yhä tuntui, että jokin painosti mieltä, ja kun hän kysyi itseltään mitä se oli, niin muisti kyytimiehen kertomuksen saksalaisen isännöimisestä Kusminskissa. Tultuaan Kusminskiin ja ryhdyttyään asioihin Nehljudof unohti tämän tunteen.

Konttorikirjojen selaileminen ja keskustelut pehtorin kanssa, joka lapsekkaasti koetti tuoda esiin, kuinka edullista oli, että talonpojilla oli vähän maata ja että kartanon tilat piirittivät heidän maitansa, vahvistivat Nehljudofia vielä enemmän aikeissaan lopettaa oma maatalous ja antaa koko maa talonpojille. Konttorikirjoista ja pehtorin puheista hän sai tietää, että, kuten ennenkin, kaksi kolmannesta parasta kyntömaata viljeltiin omilla työvoimilla ja uudenaikaisilla maanviljelyskoneilla, mutta jälellä oleva kolmannes oli annettu talonpojille urakalla muokattavaksi viidestä ruplasta tesättinältä (1,09 hehtaarilta), s.o. viidestä ruplasta oli talonpojan kolmasti kyntäminen, kolmasti äestäminen ja kylväminen tämä maa-ala, sitten niittäminen vilja, paneminen lyhteisiin ja vieminen riiheen, s.o. suorittaminen työt, jotka vapaassa urakassa olisivat maksaneet vähintäin kymmenen ruplaa tesättinältä. Talonpojat maksoivat työllänsä kaikesta, mitä konttorilta tarvitsivat, kalliimman hinnan mukaan. He tekivät työtä laitumen, polttopuun, perunanvarsien edestä, ja olivat kaikki velkaa konttorille. Niinpä takamaista, jotka annettiin talonpojille arennille, otettiin neljä kertaa suurempi vuokramaksu kuin minkä niiden hinta olisi tuottanut korkona viiden prosentin mukaan.

Kaikesta tästä Nehljudof oli jo ennenkin tiennyt, vaan nyt se oli kuitenkin hänelle uutta, ja hän vaan ihmetteli kuinka hän ja kuinka kaikki hänen asemassaan olevat ihmiset saattoivat olla näkemättä tämmöisten olojen kieroutta. Isännöitsijän todistelemiset, että, maan siirtämisen kautta talonpojille, koko maanviljelyskalusto menisi hukkaan, koska siitä ei voisi saada neljättäkään osaa sen ostohinnasta, että talonpojat turmelisivat maan ja että Nehljudof yleensä tulisi paljon kadottamaan tämmöisen siirtämisen kautta,—kaikki tämä vaan vakuutti Nehljudofia siinä, että hän menettelee oikein antaessaan maan talonpojille ja luopuessaan suuresta osasta tuloja. Hän päätti panna asian toimeen heti, jo tällä käynnillään. Kylvetyn viljan korjaaminen ja myyminen, maakaluston ja tarpeettomien rakennuksien myyminen, se kaikki oli isännöitsijän tehtävä hänen jälkeensä. Mutta itse hän nyt pyysi isännöitsijää kutsumaan seuraavaksi päiväksi talonpojat kokoon kolmesta kylästä, jotka olivat kartanon tilusten ympäröimät, ilmoittaakseen näille aikomuksestansa ja sopiakseen hinnasta.

Tuntien mielihyvää oman lujuutensa vuoksi isännöitsijän väitteitä vastaan ja alttiutensa vuoksi uhrautumaan talonpoikien hyväksi, tuli Nehljudof konttorista ja miettien esillä olevaa asiaa käveli talon ympäri kukkaslavojen välitse, jotka olivat jätetyt tänä vuonna hoitamatta (vastapäätä isännöitsijän asuntoa oli lava rikottu), kulki pitkin lawn-tennis kenttää, jolla rehenteli sikuri, ja pitkin lehmuskäytävää, missä hän oli tavallisesti kävellyt sikaria polttamassa ja missä hänen kanssaan oli keikaillut kolme vuotta sitten heidän luonansa vieraillut kaunis Kirimova. Mietittyään lyhykäisyydessä sen puheen, jonka hän huomenna pitäisi talonpojille, meni Nehljudof isännöitsijän luo ja teetä juodessa vielä kerran keskusteli tämän kanssa, miten koko taloudenpito olisi tilitettävä. Sitten hän tuli aivan rauhallisena ja tyytyväisenä hyvään asiaan, joka oli hänellä hankkeissa talonpoikien hyväksi, suuressa rakennuksessa olevaan huoneeseen, joka oli aina ollut varattu vieraille ja nyt oli valmistettu hänelle.

Tässä pienenlaisessa puhtaassa huoneessa oli venetsialaisia maisemia seinillä ja peili kahden ikkunan välissä. Huoneessa oli puhdas vieterivuode ja pikku pöytä vesikarahvin, tulitikkujen ja kynttilänsammuttajan kanssa. Suurella pöydällä peilin luona oli hänen kapsäkkinsä avattuna, josta pisti esiin hänen toalettikapineensa ja ne kirjat, jotka hän oli ottanut mukaan: venäläinen tutkimuskoe rikoksellisuuden laeista, samaa sisältävä yksi saksalainen ja yksi englantilainen kirja. Hänen oli ollut aikomus lukea näitä kirjoja vapaina hetkinään maalla ollessaan, mutta nyt ei ollut enää aikaa ja hän tahtoi panna maata ollakseen huomenna varhemmin valmiina keskusteluun talonpoikien kanssa.

Nurkassa seisoi vanhanaikuinen nojatuoli mahonkipuusta leikkauksien kanssa, ja nähtyään tämän nojatuolin, jonka muisti olleen äidin makuuhuoneessa, nousi hänen sydämmeensä aivan odottamaton tunne. Hänen tuli yhtäkkiä sääli sekä taloa, joka tulisi menemään rappiolle, että puutarhaa, joka menisi umpeen, metsiä jotka tulisivat hakatuiksi, ja noita karjapihattoja, talleja, työkaluliitereitä, koneita, hevosia ja lehmiä, joita kaikkia, olkoonpa vaikkei hänenkään toimestaan, kuitenkin ylläpidettiin ja hoidettiin—sen hän tiesi—suurilla voimain ponnistuksilla. Ennen oli hänestä näyttänyt helpolta luopua tästä kaikesta, mutta nyt häntä säälitti ei ainoastaan tämä, vaan itse maa ja puolet tuloista, jotka nyt olisivat olleet niin tarpeen. Ja heti ilmestyivät hänen käytettäväkseen järjen päätelmät, joiden mukaan olikin aivan tyhmää ja tarpeetonta luovuttaa maata talonpojille ja hävittää omaa taloutta.

»Maata en saa pitää hallussani. Mutta pitämättä sitä hallussani en minä voi ylläpitää koko tätä taloutta. Paitsi sitä minä lähden nyt Siperiaan, ja on minulla siis sekä talo että maatila tarpeeton—puhui yksi ääni.—Se on kyllä niin,—puhui toinen ääni:—mutta ethän sinä ijäksi jää Siperiaan. Jos sinä menet naimisiin, niin sinä voit saada lapsia. Ja samassa kunnossa kuin sinä vastaanotit maatilan, täytyy sinun se antaa poiskin. On olemassa velvollisuuksia maata kohtaan. Helppohan on hävittää kaikki, antaa pois, mutta hyvin vaikea on panna kaikki kuntoon. Ennen kaikkea sinun täytyy tarkkaan ajatella omaa tulevaisuuttasi ja päättää mitä aijot itsesi kanssa tehdä ja sen mukaan sitten järjestää omaisuusasiatkin. Onko päätöksesi todellakin pysyväinen? Ja vielä—menetteletköhän sinä todellakin omantuntosi mukaan, näin menetellessäsi, vai etköhän menettele ihmisten vuoksi, saadaksesi heiltä kiitosta.» Näin kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut olla myöntämättä, että se, mitä hän ajatteli ihmisten tulevan hänestä sanomaan, vaikutti hänen päätökseensä. Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä enemmän ja enemmän nousi uusia kysymyksiä ja sitä mahdottomammilta ne tuntuivat ratkaista. Päästäkseen näistä ajatuksista hän paneutui viileään vuoteeseen ja tahtoi nukkua, että sitten huomenna virkeällä päällä voisi ratkaista ne kysymykset, joissa hän nyt oli sekaantunut. Mutta pitkään aikaan hän ei saanut unta; avatuista ikkunoista tulvi paitsi raitista ilmaa ja kuun paistetta myöskin sammakkojen kurinaa, sekaisin satakielten lirkutusten ja vihellysten kanssa, yksi lauloi kaukana puistossa, toinen ihan ikkunan alla vastapuhjenneessa sireenipensaassa. Kuunnellessaan satakieliä ja sammakoita muisti Nehljudof tirehtöörin tyttären piaanonsoiton; muistettuaan tirehtöörin, muisti Maslovan, kuinka tämän huulet sammakkojen kurinan tavalla vapisivat hänen sanoessa: »jättäkää se kokonaan». Sitten alkoi saksalainen isännöitsijä laskeutua sammakkojen luo. Häntä olisi nyt pitänyt estää, mutta hän laskeutui kuitenkin, vieläpä muuttui Maslovaksi ja alkoi moittia Nehljudofia: »minä olen pakkotyöläinen, mutta te olette ruhtinas».—»Ei, en anna perää,—ajatteli Nehljudof, heräsi ja kysyi itseltään:—Teenkö siis oikein vai väärin? En tiedä, ja minulle on yhdentekevä. Nyt pitää nukkua.» Ja hän itse alkoi laskeutua sinne minne olivat kiivenneet isännöitsijä ja Maslova,—ja siellä päättyi kaikki.

II.

Seuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori konttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi hänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen niin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä ilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja hänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä säälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää talouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä mikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa ikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän määräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla kurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista, lämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja ruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä janoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan akkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa lakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten. Isännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä pystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille sanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat odottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat valmiina.

—Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen,—sanoi Nehljudof, ja aivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen nyt piti keskustella talonpoikien kanssa.

Hän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he eivät olisi uskaltaneet ajatellakaan,—antamaan heille maata halvasta hinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia hävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän vaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän hämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään. Hienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin ja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen mitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa. Vaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava saksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui erinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin syötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä vastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine lapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.

—Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn—antaa maata, mutta te vaan ette sitä ansaitsisi,—sanoi isännöitsijä.

—Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä tehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen muistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä,—alkoi punaverinen, kaunopuhelias talonpoika.

—Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte, antaa teidän haltuunne koko maan,—sai Nehljudof sanotuksi.

Talonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.

—Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen talonpoika liivimekossa.

—Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.

—Onhan se sangen hyvä asia,—sanoi eräs vanhus.

—Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,—sanoi toinen.

—Miksi emme maata ottaisi?

—Kyllähän siihen toimeen pystymme,—maastahan leipämme lähtee!

—Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja pääsisitte paljosta vahingosta!—kuului ääniä.

—Teistä se vahinko tulee,—sanoi saksalainen,—jos tekisitte työtä ja noudattaisitte järjestystä…

—Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,—puuttui puheeseen terävänokkainen, laiha äijä.—Sinä sanot, miksi laskit hevosen viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut, tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt minulta nahan nylkisit.

—Pitäisitte järjestystä.

—Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,—väitti pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.

—Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.

—Olisit antanut metsää,—pisti takaa pieni, rumannäköinen talonpoika.—Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit minut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten aitaamaan.

—Mitä hän puhuu?—kysyi Nehljudof isännöitsijältä.

— Der erste Dieb im Dorfe,—sanoi saksaksi isännöitsijä.—Joka vuosi on tavattu metsänvarkaudesta.—Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta kunniassa pitämään,—sanoi isännöitsijä.

—Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua,—sanoi vanhus.—Emme voi olla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä voit punoa meistä vaikka nuoria.

—No, ei teitä pääse vahingoittamaan,—kunhan te ette vahingoittaisi.

—Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja siihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.

—Mikset noudattanut lakia.

Nähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin ymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta puolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan tunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata asiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.

—Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä hinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?

—Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten aina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin ympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja pitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen tarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut tyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää heidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka ottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden talonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja huonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat jätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja maksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen alamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan isännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.

Kaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut: talonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen vuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät melkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille, erittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä metsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen. Kaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa hävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut heistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat tyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis uhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä toivoivat.

Seuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof talonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen epämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui fiiniin—kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään isännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi talonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa pudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön itseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken aikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.

III.

Kusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle, sille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla järjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa; paitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja heidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja kuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä häntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja erittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus viheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja muutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti: vuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli nähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli helpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin hänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat ainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne teljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui, keittohuone ja talli—kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta. Ainoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja yhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan takaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki aivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten, kun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa, pudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan istuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään korkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä, keltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn laskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja. Pehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen Nehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja herkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä hymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin jotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi kulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä juoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan höyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi astutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.

Nehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen. Keveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja kirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä, tuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen ilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului »tra-pa-tap, tra-pa-tap»—pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja nämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa, ja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi pelästynyt kärpänen.

Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla, kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.

—Milloin suvaitsette syödä aamiaista?—kysyi pehtori hymyillen.

—Milloin hyvänsä—en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.

—Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin vähän…

—Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).

—Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,—enkä millään muotoa saa sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,— sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.

—Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.

—Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä saattamaan,—puhui pehtori iloisesti hymyillen.

—Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy puhua heidän kanssaan maasta,—sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos mahdollista jo tänä iltana.

IV.

Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti, lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.

Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.

Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista. Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa, selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.

Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.

—Olet kai meidän neitien veljenpoika?

—Olen kyllä,

—Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?—sanoi puheliaasti ukko.

—Niin, niin… No, mitäs teille kuuluu?—sanoi Nehljudof tietämättä mitä puhuisi.

—Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,—puhkesi ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.

—Miksi niin, huonoa?—sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.

—No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,—sanoi ukko seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan asti.

Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.

—Siinähän niitä minulla on—kaksitoista henkeä,—jatkoi ukko osottaen kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat talikkoineen tunkion törmässä.—Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa, mutta mistäpäs otit?

—Eikö riitä omasta?

—Omastako?!—sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.—Minulla on maata kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.

—Niin mitäs sitten teette?

—Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne sain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin takasin; mutta verot eivät ole maksetut.

—Paljonko on veroja?

—Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala varjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.

—Saapiko katsahtaa tupaanne?—sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin karjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen ruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,

—Miksei, käyhän vaan sisälle,—sanoi ukko, ja loan puristuessa varpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle aukaisten hänelle tuvan ovea.

Akat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat uteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa kultanappi-hihoilla.

Kaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen lakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta ruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan uunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta ja ruskettuneilta käsivarsilta.

—Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi,—sanoi ukko.

—Terve tuloa vaan,—sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.

—Halusin nähdä kuinka elelette,—sanoi Nehljudof.

—Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki vaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten elelemme—hallitsemme,—puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen päätänsä.—Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää työväkeäni.

—Mitä teillä on päivälliseksi?

—Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää kaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa,—sanoi akka paljastaen puoleksi kuluneet hampaansa.

—Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.

—Syödäkö?—sanoi nauraen ukko.—Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs hänelle suotta.

Akka pudisteli päätänsä.

—Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet sinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun pitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja kaalisoppaa,—katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat,—siinä on meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.

—Eikö mitään muuta?

—No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan,—sanoi akka naurahdellen ja oveen päin vilkaisten.

Ovi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja rintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen vierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka nähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.

—Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan,—sanoi ukko.—Minne tungette siinä!—kiljasi hän ovessa seisoville.

—No, hyvästi sitten,—sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää, joiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.

—Nöyrimmästi kiitän käynnistänne,—sanoi ukko.

Eteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet ohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen perässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi, likaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa, haalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.

—Minnekäs menet nyt?—sanoi edellinen poika.

—Matrjona Harinan luokse,—sanoi hän.—Tunnetteko?

Pieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan, mutta vanhempi kysyi totisena:

—Minkä Matrjonan? Onko se vanha?

—On, vanha.

—Ohoo,—sanoi poika.—Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä me saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!

—Entäs hevoset?

—No, ehkei niille mitään tule.

Petjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.

V.

Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja perusteellisesti kuin vanhempikin.

—Kukas on teillä kaikkein köyhin?—kysyi Nehljudof.

—Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta ovat köyhiä.

—Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään—he käyvät kerjuulla,—sanoi pieni Fedja.

—Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta Martta on itse viides kotonaan,—sanoi vanhempi poika.

—Mutta Anisjapa on leski,—väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan puolta.

—Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin leski,—jatkoi vanhempi poika.—Eihän silläkään ole miestä.

—Missäs hänen miehensä on?—kysyi Nehljudof.

—Linnassa täitä ruokkimassa,—sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista sananpartta.

—Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä kiinni,—kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.—Nyt istuu jo kuudetta kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,—luetteli hän perusteellisesti.

—Missä hän asuu?—kysyi Nehljudof.

—Juuri tässä,—sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten Nehljudof kulki.

—Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?—huusi vaimo, tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä kaadettujen koivujen vuoksi.

—Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?—kysyi Nehljudof heidän lähestyessä Matrjonan mökkiä.

—Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,—sanoi päättävästi ruusunpunanen, laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla vuoteella»—ajatteli Nehljudof,—»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

—Ketä haette?—kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi kaikkia tuntemattomia.

—Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,—sitten hänen katsantonsa rupesi äkkiä paistamaan.

—Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin ohikulkijaksi,—alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä äänellä.—Vai sinäkö se, herrasen poika.

—Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,—sanoi Nehljudof vilkaisten avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen, sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi, ryysyistä tehty myssy päässä,

—Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se saikaan minun keppini,—huusi akka ovessa olijoille.—Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

—Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen, sinä kaunokainen,—puhui akka.—Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne, tänne tuolille,—puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.—Ajattelin, mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne, herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan hölmön,—sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi puhumaan laulavalla äänellä:

—Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet kaikitenkin.

—Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

—Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär. Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,—teetä, kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki, ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä haukkua,—silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

—Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne? Missä on lapsi?

—Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen, eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

—Olikos numeroa?

—Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin perille, siihen kuoli.

—Kuka hän?

—No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka. Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo, ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti, kullanmuruset.

—Entä sitten?

—No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

—Oliko se kauniskin?—kysyi Nehljudof.

—No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun näkösesi,—lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

—Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

—Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin. Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.

VI.

Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä, suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka nainen oli.

—Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,—sanoi vanhempi poika.

Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.

—Kuinka sinä elelet?—kysyi hän.—Millä elätät itseäsi?

—Milläkö elän? Kerjuulla—, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.

Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.

Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa. Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60 ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.

Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.

Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen ääni. Nehljudof kuulosteli.

—Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!—puhui kiukustunut akan ääni.

—Vastahan se juuri oli sinne päässyt,—puhui toinen samallainen ääni.—Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.

—Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.

Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa. Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori. Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.

Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle. Ja nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja otettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti, tai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä ollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.

—Olen pyytämällä pyytänyt,—puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,—että jos päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia elukoitansa.

—Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.

—Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.

—Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun pistä?

—Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta se ei kuin käväisi,—puhui toinen.

—Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,—puhui pehtori Nehljudofin puoleen kääntyen.—Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.

—Äläpäs puhu perättömiä,—huusi raskauden tilassa oleva.—Minun lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.

—Mutta tulitpa sittenkin kiinni,—anna raha tai mene työhön.

—Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se kuolee,—huusi akka kiukkuisesti.—Muutenhan ei ole päivin eikä öin lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.

Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää ollut mitään.

Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille, erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan, ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin, pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä, jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä. Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja, pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää, että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon, vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa… Ja se on hirmuista, eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa. Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa. Tämä ei ollut single-tax, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.

Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi kiehuneet tai paistuneet.

Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.

Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.

Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua, oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen rahastoon.

—Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?—sanoi hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.

—En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.

—Mutta menettäisittehän siten tulonne?—sanoi pehtori hereten nyt hymyilemästä.

—Niin, minä aijonkin luopua siitä.

Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.

Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.

Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä, läksi Nehljudof kylälle.

VII.

Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului yhtenäinen keskustelun porina,—mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan työstä kun olivat tulleet.

Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.

—Sillä minä katson,—jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on oikeus käyttää hyväksensä maata.

—Se on selvä. Se on ihan niin,—kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.

Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä hän voinut ketään pettää.

Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä, mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten, useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella. Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä entistäkin viekkaammin.

—No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?—kysyi Nehljudof.

—Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja teidän valta,—vastattiin väkijoukosta.

—No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin tarpeisin.

—Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.

—Ettekö ymmärrä,—sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia hakemaan, tahtoen selittää asiata:—ruhtinas tahtoo antaa teille maan rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne, kunnan käytettäväksi.

—Hyvin hyvästi ymmärrämme,—sanoi hampaaton vihainen äijä.—Se on sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan häviölle.

—Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,—kuului tyytymättömiä jopa raakojakin ääniä.

Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän panisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.

—Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.

—Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin. Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,—sanoivat jotkut.

Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon siemenillä.

—Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?—kysyi Nehljudof kääntyen keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen, joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki komennetaan päästä pois.

—Aivan niin,—sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.

—Teillä on siis maata kylläksi?—sanoi Nehljudof.

—Ei suinkaan—vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.

—No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,—puhui Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.

—Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,—murahti vihasesti synkkä, hampaaton äijä.

—Jään vielä huomiseksi tänne,—jos muutatte mielenne, niin lähettäkää sana minulle.

Talonpojat eivät vastanneet mitään.

Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin konttoriin.

—Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,—sanoi pehtori, kun he palasivat kotia,—että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani vastaan,—ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,—puhui pehtori,—ja haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan kuin milläkin ministerillä,—kaikki asiat hän arvostelee säntilleen. Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran vänkkäämään yhtä ja samaansa…

—No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä heistä,—sanoi Nehljudof:—kyllä minä heille tekisin tarkan selon.

—Miksei se kävisi päinsä,—sanoi hymyilevä pehtori.

—Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.

—Se käy hyvin päinsä,—sanoi pehtori ja hymähti vielä tyytyväisemmin,—käsken huomiseksi.

* * * * *

—Katos sitä vaan, kun oli keimee!—puhui musta talonpoika heiluen lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen. Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha, ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.—Antaisi muka maan ilmaiseksi, kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,—lisäsi hän ja alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.

—He, heponi he,—huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen, mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut niitylle.

—Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,—puhui musta, pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta suoniityiltä.

—Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat kitkemään,—sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.—Muutoin menevät viikatteet pilalle.

—Kirjoita vaan alle muka,—jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä herran puhetta,—mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut nielee.

—Se on selvä,—vastasi äijä.—Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.

VIII.

Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen, tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,—nähtävästi pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.

Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia. Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,—ja hänestä oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä. Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa; kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen. Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina ukkosöinä… On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti, vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän 14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä onnellisiksi.

Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa, jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta, muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi; muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä.

Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.

Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.

Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä, ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille, sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi, että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.

Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni, eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.

Nehljudof meni sisälle taloon.

»Niin, niin»,—ajatteli hän,—»työ, joka meidän elämällämme tulee suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni—se on minun vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen ehdottomasti rauhallinen.»

Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä, likasista seinäpapereista.

»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän, ja iloitsi tästä ajatuksesta.

Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.

»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,—niin kirput, lutikat, siivottomuus.—Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen kannan.»—Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen esiintynyttä kuuta.

IX.

Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana päivänä myöhään.

Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan penkeille.

Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon» komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut jalassa.

Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika, jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.

Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä. Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään olevat saappaat jalassa;—se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin, sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen, vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,—olivat molemmat melkein koko ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.

Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.

—Maata ei minun mielestäni,—sanoi hän,—saa myydä eikä ostaa, sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan rahoja.

—Se on tosi,—sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.

—Aivan niin,—sanoi entinen sotamies.

—Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja vievät linnaan,—sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.

—Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään pysty,—lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.

—Punovat—meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,—vahvisti hän vielä.

—Minä ajattelen samoin kuin tekin,—sanoi Nehljudof,—ja pidän maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.

—Kyllähän se on hyvä asia,—sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen, nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.

—Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.

—Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,—sanoi hampaaton, vihanen äijä.

Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.

—Mielelläni antaisinkin,—sanoi hän,—mutta kelle ja millä tavalla? Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).

Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan niin».

—Niinpä siis,—sanoi Nehljudof:—sanokaa minulle miten tekisitte, jos teidän olisi jakaminen maa talonpojille?

—Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten—tasan kaikille,—sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.

—Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva äijä valkoisissa jalkarievuissa.

Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.

—Miten niin henkiä myöten?—kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?

—Ei suinkaan,—pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei suostunut hänen kanssaan.

—Niin juuri, jakaa kaikille tasan,—vastasi hän jylhällä äänellään, hiukan mietittyään.

—Se ei käy päinsä,—sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän vastaväitteeseen,—Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät tee itse työtä,—jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on tarpeen.

—Aivan niin,—kiiruhti sotamies myöntämään.

—Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,—sanoi muurari vihasesti keskeyttäen sotamiehen.

Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku itselleen, vai toiselle.

Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen, että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä, sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee—se jäisi ilman,—sanoi hän ratkaisevalla bassollaan.

Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi jälkeen toisesta, taikka että kaikki—hevoset, aurat, puimakoneet ja koko talous—olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.

—Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,—sanoi kiukkuinen äijä.

—Heti syntyisi tappelu,—sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.

—Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,—sanoi Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja hiekkaa.

—Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,—sanoi muurari.

Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.

—Aivan niin,—vastasi sotamies.

Muut olivat vaiti.

—Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,—sanoi Nehljudof.—Ja sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä.

—Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,—mitäs siinä muuta. Sinun on valta,—sanoi vihanen äijä.

Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi, ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.

—Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,—sanoi vakuuttavalla bassollaan järkevä talonpoika.

Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.—Maa ei ole kenenkään,—Jumalan,—alkoi hän.

—Niin on. Juuri niin,—kuului useita ääniä.

—Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen. Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,—vastasi Nehljudof kuin itsellensä.—Mutta koska on vaikea määrätä kenen on kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen, minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.

—Oikein puhuttu,—sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.—Kellä on parempaa maata, se maksakoon enemmän.

—Olipa sillä Sorsalla päätä,—sanoi suortuvaparta.

—Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,—sanoi bassoäänellään pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.

—Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian huokea… Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja, mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.

—Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan suostua,—puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen Nehljudofia.

—No, jo oli päätä!—toisti leveä vanhus suortuvinensa.

—Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,—sanoi hymyillen pehtori.

—No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan muokataksenne,—sanoi Nehljudof.

—Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,—sanoi vanhus hymyilevin silmin.

Tähän päättyi neuvottelu.

Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta tulla antamaan hänelle vastausta.

Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä jokea pitkin kylästä päin.

Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,—toiset epäilivät siinä salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen epäilykset,—että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan. Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja, joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.

Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta tehdä.

Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia, löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,—puhtaana tuoreena, kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.

Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle avautuvat.

X.

Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan, joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti järjestäisi kaikki kotoiset asiat.

Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa tavarat läksi asianajajan luo.

Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.

Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt, noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys, jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja kiharoilleen—ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla, heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa, jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.

»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»—ajatteli Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.

Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen hammasrivin.

—Nehljudof? Sinäkö se olet?

Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.

—Aa! Shenbok,—huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei oikeastaan ollut mitään syytä iloita.

Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä. Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.

—Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,—puhui hän, nousten rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi kunnollista ruokaa?

—Enpä taida nyt ehtiä,—vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.

—Mitä varten sinä olet täällä?—kysyi Nehljudof.

—Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on 54 tuhatta tesättinää,—sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.—Asiat olivat aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?—kysyi hän ylpeänä.

Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä holhojatoimestaan.

»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»—ajatteli Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain järjestämisestä.

—No, missä siis syömme?

—Eihän minulla ole aikaa,—sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.

—No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?

—En, en tule.

—Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli. Tulet siis, ja sitten syömme illallista.

—En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.

—No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,—pääset minun rattaissani.

—Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan takana,—sanoi Nehljudof.

—Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla, —puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!

—Niin, niin, tottahan se on kaikki,—vastasi Nehljudof,—mitäpä tässä nyt kadulla rupeisin kertomaan.

—No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko sinä siis kilpa-ajoihin.

—En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.

—Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?—kysyi hän ja hänen kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet töröttivät ulospäin.

—Mikä hirveä kylmyys! Hä?

—Niin on!

—Onko ostokset rattaillasi,—kysyi Shenbok ajurilta.

—No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,—sanoi hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen harvinaisen valkoisella hammasrivillään.

»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»—ajatteli Nehljudof mennessään asianajajan luo.—»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen, niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko ikäni.»

XI.

Asianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua Menshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen perusteettomuudesta.

—Tämä juttu on aivan kauhistuttava,—puhui hän,—on hyvin luultavaa, että tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi, mutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan todistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan nimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos juttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin voiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan.—Ja sitten se toinen asia, Feodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan,—se on kirjoitettu; jos lähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää itse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta tule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla on vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki…

—Ei, minulle kirjoitetaan vielä…

—Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan valitukset vuotavat ulos,—sanoi asianajaja hymyillen.—Liian paljon olette ottaneet hartioillenne.

—Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia,—sanoi Nehljudof kertoen lyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika maalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä. Papisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti poliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen … ja valaoikeusto antoi tuomionsa.

—Tämähän on jotain hirmuista,—puhui Nehljudof.—Onko mahdollista että siinä olisi perää?

—Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?

—Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle kun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon syytöksen—onhan hän sivistynyt ihminen…

—Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä syyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi, vapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia, mutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia virkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi palkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen periaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.

—Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää ihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa lukee evankeliumia?

Ei ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan, jos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli uskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis arvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen opin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.

—Onko se mahdollista?

—Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,—jatkoi asianajaja,—etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.

—Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko oikeuslaitos?

Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.—Kylläpä te teettekin kysymyksiä! Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella yleisistä kysymyksistä,—sanoi asianajaja pannen ivallista painoa sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»—Oletteko tuttu vaimoni kanssa? Tervetuloa.

—Pitääpä tulla,—vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään, kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.

XII.

Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti tavattoman suurta uutisrakennusta.

—Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,—sanoi hän aivan kuin olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt siitä.

Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä ja lastattuja kuormarattaita.

»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla pitääkin,—että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää, tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle, yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.

—Kyllä on pöllömäinen rakennus,—sanoi hän ääneen ajatuksensa.

—Kuinka niin, pöllömäinen?—vastasi ajuri loukkaantuneesti,—mikä pöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.

—Mutta onhan se työ tarpeetonta.

—Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat,—väitti ajuri,—kansa saapi leipänsä.

Nehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata puhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin että oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.

—Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin tuokin,—sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille vastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja säkkineen.

—Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina?—kysyi Nehljudof.

—No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä. Teettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.

—Mistä se tulee?

—Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.

—Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.

Ei ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.

Nehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää kuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan.—Se tulee siitä, että kolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.

»Onko todellakin samaa kaikkialla», ajatteli hän ja rupesi kyselemään ajurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon maata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.

—Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen hengen varalle,—alkoi ajuri hyvillään selitellä.—Kotonani on isä, veli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä siinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.

—Eikö saa maata vuokralle.

—Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät käsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa millään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs ranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla millään.

—Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan. Hän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa, ja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko tilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin määrin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on semmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan. Surkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö ajetaan. Eipä lasketa näänmä.

XIII.

Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä, soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa. Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään lasten osastoon.

Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.

—Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,—sanoi hän.

—Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.

—On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?

—Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,—sanoi Nehljudof:—tahtoisin nyt tavata häntä,—olen matkalla Pietariin jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,—sanoi Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.

—Se käy kyllä päinsä,—sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren —vanki Maslovan.

—Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?

—Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä Maslovaan.

—Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet, joista hän on tullut, sanoi lääkäri:—tuossa hän jo onkin. Eräästä ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi, pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti. Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä, sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena. Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti, epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.

—Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se huvittaisi teitä. Huolitteko.

Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?—ja otti vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.

—Tapasin siellä teidän tätiännekin,—sanoi Nehljudof.

—Vai tapasitte,—sanoi toinen välinpitämättömästi.

—Onko teidän täällä hyvä olla?—kysyi Nehljudof.

—Meneehän tuo,—sanoi Maslova.

—Eikö ole liian vaikeata?

—Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.

—Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin siellä.

—Kuin missä siellä? —sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät punaisiksi.

—Siellä vankilassa,—kiirehti Nehljudof sanomaan.

—Miksi niin, parempi?—kysyi Maslova.

—No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin siellä.

—Siellä on paljon hyviä,—sanoi Maslova.

—Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät vapautetaan,—sanoi Nehljudof.

—Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,—sanoi Maslova, toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.

—Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon, että tuomio kumotaan.

—Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.

—Miksi: nyt?

—Niin vaan,—sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.

Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen kieltämisensä jälkeen.

En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,—sanoi Nehljudof.—Mutta minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei. Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen sanonut,—sanoi hän päättävästi.

Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta. Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.

—Sitä sanotte ihan turhaan.

—Minä sanon, että tietäisitte.

—Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista, sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.

Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.

—Taitavat kutsua minua,—sanoi Maslova, levottomasti katsellen taakseen.

—No hyvästi siis,—sanoi Nehljudof.

Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin käytävän mattoja pitkin.

»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee? Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»—kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen, vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen mielentilaan.

Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:

—Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene hakemaan annoksia.

Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti jälleen nauruun.

Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan, liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa, kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,—katseli kellastunutta korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli huoneeseen.

—Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?—sanoi lihava, hyväsydämminen hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.

—Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?

—Kukas muu sitten?—sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa kasvoihin.

—Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?

—Täti. Etkö todella olisi tuntenut?—kysyi Maslova.

—En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo kymmenen vuotta!

—Ei vuotta, mutta koko elämä,—sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin välys meni ryppyyn.

—No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?

—Vai helppoa!—toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen päätänsä.—Vankeutta pahempi!

—Kuinka niin?

—Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka päivä.

—Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?

—Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä puhuukaan,—sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi, minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä, että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut siellä,—muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen selväksi.

Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan, luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia, pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;—muisti kuinka pieni, humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti päältään, sieppasi hänet, ja toinen,—lihakas partaniekka, myöskin hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)—otti Klaaran, ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät…

Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut, jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset. Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.

XIV.

Pietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin Maslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja, Vera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen osastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata poikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli hänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi asiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset olivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet ja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin heille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian selvittämiseksi.

Siitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja erittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan tunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt,—niihin piireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita miljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien turvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien ihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis myöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt enää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja paheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin saattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais- ja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä sitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä Maslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen apua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut kunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.

Pietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan luo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen ylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin vastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut muuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut tätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla suureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi puuhata.

—Ja mitä minä kuulenkaan sinusta?—Täydellisiä ihmeitä,—puhui hänelle kreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi kahvia.— Vous posez pour un Howard. Autat pahantekijöitä. Ajelet vankiloissa. Korjailet epäkohtia.

—En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.

—Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania lisäksi. Kerroppas nyt.

Nehljudof kertoi suhteensa Maslovaan,—kaikki, niinkuin oli.

—Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun sinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut ottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut Nehljudofin tätejä isän puolelta)… Vai sekö se siis oli? Elle est encore jolie?

Täti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas, puhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa hänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan saakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja iloisuudestaan.

—Ei, ma tante, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä, sentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä olen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa. Tunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.

—Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä naimisiin hänen kanssansa.

—Niin aijoinkin, mutta hän ei suostu. Jekaterina Ivanovna laski lasisilmänsä alas ja katsoi ääneti ja kummastellen niiden yli sisarensa poikaan. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttuivat ja niissä ilmeni tyytyväisyys.

—Tyttö onkin viisaampi sinua. Voi, mikä hölmö sinä olet! Ja sinä olisit todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan?

—Se on tietty.

—Huolimatta siitä mikä hän on ollut?

—Juuri sen vuoksi. Minähän olen kaikkeen syypää.

—Ei, hölmö olet kuin oletkin,—sanoi täti, pidättäen naurua.—Tiedätkö, se sopii mainiosti,—jatkoi hän.—Alinella on merkillinen turvakoti, Magdaleenalaitos. Kävin kerran siellä. Ne naiset siellä ovat hyvin inhoittavia: minä sen jälkeen peseskelin itseäni yhtämittaa. Mutta Aline on sitä vastoin koko sielullaan asiassa kiinni. Niinpä me nyt annamme tuon sinun hänen laitokseensa. Jos kuka saa hänet paranemaan, niin se on Aline.

—Mutta hänhän on tuomittu Siperiaan. Tänne olen tullut juuri puuhatakseni tuomion kumoamista. Se on minun ensimäinen asiani teille.

—Vai niin, missä hänen juttunsa sitten on?

—Senaatissa.

—Senaatissako? Minulla on serkkuni Ljovushka senaatissa. Hän on tosin vaan ritarimerkkien osastolla. Ja niistä oikeista en minä tunne ketään. Kaikki he mitä lienevät saksalaisia: Ge, Fe, De, läpi koko aakkoston. Taikka kaikellaisia Ivanofia, Semjonofia, Nikitiniä, taikka Ivanenkoja, Simonenkoja, Nikitenkoja vaihtelun vuoksi. Des gens de l'autre monde. Mutta voinhan kumminkin sanoa miehelleni. Kyllä hän ne tuntee. Hän tuntee kaikellaisia ihmisiä. Minä sanon, mutta sinä itse selitä hänelle, sillä minua hän ei koskaan ymmärrä. Puhuinpa minä mitä tahansa, ei hän sano mitään ymmärtävänsä. Kaikki muut ymmärtävät, hän vaan ei.

Samassa tuli sisälle lakeija, polvisukissa, tuoden hopeisella tarjottimella kirjeen.

—Tämä onkisi juuri Ahneita. Sinäpä saat kuulla nyt Kiesewetteriäkin.

—Mikä Kiesewetter se on?

—Kiesewetterkö? Tulehan illalla, niin saat tietää mikä mies se on. Hän puhuu niin, että kaikkein paatuneimmatkin pahantekijät lankeavat polvilleen, itkevät ja katuvat.

Kreivitär Jekaterina Ivanovna kannatti, niin kummalta kuin se kuuluukin ja niin vähän kuin se sopikin hänen luonteeseensa, kiivaasti sitä oppia, jonka mukaan usko lunastukseen katsottiin kristillisyyden ydinkohdaksi. Hän ajeli kokouksissa, missä tätä silloin muodissa ollutta oppia saarnattiin, ja kokosi luokseen uskovaisia. Mutta vaikka tämän opin mukaan kaikki kirkonmenot, jumalankuvat jopa sakramentitkin hyljättiin, oli Jekaterina Ivanovnan kaikissa huoneissa ja hänen vuoteensakin ääressä jumalankuvia, ja hän täytti kaikki mitä kirkko vaati näkemättä tässä mitään ristiriitaisuutta.

—Kunpa tuo sinun Magdaleenasi saisi häntä kuulla; ihan varmaan kääntyisi,—sanoi kreivitär.—Ja muista nyt varmaan olla kotona illalla. Se on mitä merkillisin mies.

—Ei se huvita minua, ma tante.

—Mutta minä sanon, että se huvittaa. Ja sinun täytyy tulla. Sano nyt siis mitä minulta tarvitset? Videz votre sac.

—Olisi vielä asiaa linnaan.

—Linnaanko? No sinne voin antaa sinulle kirjeen paroni Kriegsmuthille. C'est un très brave homme. Ja tunnethan itsekin hänet. Hän oli isäsi toveri. Hänellä on tosin taipumuksia spiritismiin, mutta se ei mitään tee. Hän on hyvänluontoinen. Mitä asiaa sinun on sinne?

—Täytyy pyytää, että eräälle äidille annettaisiin lupa tavata poikaansa, joka istuu siellä. Mutta minulle sanottiin, ettei asia riipu Kriegsmuthista vaan Tshervjanskista.

—Tshervjanskista minä en pidä, mutta sehän on Marietten mies. Voipihan pyytää Marietteä. Kyllä hän minun tähteni sen tekee. Elle est très gentille.

—Ja sitten pitää vielä puuhata erään naisen puolesta, joka on jo useampia kuukausia istunut vankilassa ilman että kukaan tietää mistä syystä.

—No ei vaan, kyllä hän itse varmaan tietää syyn. Ne tietävät erinomaisen hyvin. Ja se on noille lyhyttukkaisille aivan oikein.

—Emme tiedä, onko oikein vai ei. Mutta he kaikissa tapauksissa kärsivät. Te olette kristitty ja uskotte evankeliumiin, ja kuitenkin voitte olla niin säälimätön.

—Ei se estä. Evankeliumi on evankeliumi, mutta mikä on vastenmielistä, se on vastenmielistä. Pahemmin tekisin, jos teeskentelisin rakastavani nihilistejä ja erittäinkin lyhyttukkaisia nihilistejä, silloin kun en voi niitä sietää.

—Miksette voi niitä sietää?

—Jälkeen maaliskuun 1 päivän[3] kysyt miksi?

—Eiväthän kaikki ole ottaneet osaa maaliskuun 1 päivän tekoon.

—Sama se: mitäs he tunkeutuvat asioihin, jotka eivät kuulu heihin. Ei se ole naisten asia.

—Mutta pidättehän että Mariette esim. kyllä voi ottaa asioihin osaa,—sanoi Nehljudof.

—Mariette? Mariette on Mariette. Mutta tuommoiset puolivillaiset, ne luulevat voivansa opettaa kaikkia.

—Ei opettaa, vaan yksinkertaisesti vaan auttaa kansaa.

—Ilman heitäkin tiedetään, ketä on auttaminen, ketä ei.

—Mutta kansahan on kurjuudessa. Juuri äsken tulen maalta. Onko todellakin välttämätöntä, että talonpojat tekevät työtä otsansa hiessä eivätkä saa syödä kylläkseen, ja että me sitä vastoin elämme hirveässä ylellisyydessä,—puhui Nehljudof tädin hyväntahtoisuudesta saaden halua lausua hänelle kaikki ajatuksensa julki.

—Tahdotko sinä siis, että minä tekisin työtä enkä mitään söisi?

—En, en tahdo ettette söisi,—sanoi Nehljudof ehdottomasti hymyillen,—minä tahdon vaan, että me kaikki tekisimme työtä ja kaikki söisimme.

Täti laski taas alas lasisilmänsä ja katsoi niitten yli uteliaasti Häneen.

— Mon cher, vous finirez mal[4],—sanoi hän.

—No miksi niin.

Samassa astui huoneeseen pitkä, leveäharteinen kenraali. Se oli kreivittären mies, entinen ministeri Tsharskij.

—Vai niin, Dmitrij. Hyvää päivää,—sanoi tämä, tarjoten hänelle vasta ajellun poskensa suudeltavaksi.—Milloin olet saapunut?

Itse hän suuteli äänettömänä vaimoansa otsaan.

—Ei, hän on lahjomaton,—kääntyi kreivitär miehensä puoleen.—Hän käskee minun mennä ojalle vaatteita pesemään ja syömään vaan perunoita. Hän on kauhea hölmö, mutta tee sinä kuitenkin hänelle se, minkä hän pyytää.—Oletko kuullut, sanotaan Kamenskajan olevan niin epätoivoissaan, että on henki vaarassa,—kääntyi hän miehensä puoleen,—lähtisit sinä hänen luokseen.

—Se on todellakin hirmuista,—sanoi mies.

—No, menkää nyt puhumaan hänen kanssansa, minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.

Tuskin oli Nehljudof päässyt viereiseen huoneeseen, kun täti huusi hänelle edellisestä:

—Kirjoitanko siis Mariettelle?

—Olkaa niin hyvä, ma tante.

—Minä siis jätän avonaiseksi, mitä siihen lyhyttukkaiseen tulee, kyllä hän käskee miehellensä, ja tämä tekee kaikki. Älä sinä vaan luule, että minä olen pahasisuinen. Kaikki sinun holhokkisi ovat sangen inhoittavia, mutta en minä tahdo heille pahaa. Olkoot sitten, no mene nyt. Muista olla kotona illalla, saat kuulla Kiesewetteriä. Ja me pidämme pienen hartaushetken. Ja jollet sinä vaan pane vastaan, niin se tulee tekemään sinulle sangen hyvää. Tiedänhän minä, että Helena ja te kaikki muut olette niissä asioissa hyvin takapajulla. Näkemään asti siis.

XV.

Kreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen luja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat nuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on puettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin luontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat valmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein kesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi pitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh arveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta ja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine nimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan korkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen on. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan Mihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi olla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan Mihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden aikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.

Kreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken tämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää kirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei aivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään oikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin esiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja ylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi siinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei yksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen vuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja myöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän pyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla joutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan välinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea vai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.

Kun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja niitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki syrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli sangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä hän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa olon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset kuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään papereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet olivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan, niin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan päinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin itseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri kohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi, ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän sivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat tunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei missään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli joka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia juhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi uskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi eläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa laitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia kymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi oikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja emaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi Ivan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.

Kreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen ollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi antavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille, kassatsiooniosastossa. »Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta dans tous les cas c'est un homme très comme il faut », sanoi hän.—»Ja hän on minulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa». Toisen kirjeen antoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain komiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi, herätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa kirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen liikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta lupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta jos niin soveltuu,—arveli hän,—jos käskevät »vähäisen komitean» kokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.

Saatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi Nehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.

Ensimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut kasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen menneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta Nehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten ainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei kunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä hajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö pyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen päätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi esiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt ominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa suistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti antautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä piireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan luona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein totisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.

Pietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin häneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän vaikutuksensa.

Kaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset olivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui tavattoman helpolta.

Mainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden, puhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi valeltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä asui Mariette.

Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea, kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.

Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen, missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa, puhtaassa univormussa.

—Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee juuri olla lähdössä.

Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.

Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.

Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.

—Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi hän iloisella, miellyttävällä äänellä.—Olisin kyllä tuntenut…

—Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?

—Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,—sanoi hän ranskaksi:—mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,—sanoi hän pysähtyen kahden vaiheilla.

Hän katsahti seinäkelloon.

—Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän on aivan särjetty.

—Mitäs sen Kamenskajan on?

—Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu kaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika. Hirmuista. Äiti on ihan särjetty.

—Olen kyllä kuullut.

—Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä iltana,—sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.

—Tänä iltana ei minun sovi,—sanoi Nehljudof seuraten häntä ulkoportaille.—Minullahan olisi asiaa teille,—sanoi Nehljudof katsellen portaiden eteen ajavia hevosia.

—Mitä se on?

—Tässä on kirje tädiltä asiasta,—sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean kirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa:—Siitä saatte nähdä.

—Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on vaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo mihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti valmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee?—puhui hän hakien pienellä kädellä taskuansa.

—Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.

—Mikä hänen nimensä on?

—Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.

—Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa,—sanoi hän nousten keveästi pehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja avasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan. Ajopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti parasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen malliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita paitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.

—Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa,—sanoi hän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin olisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun,—huntunsa.—No, annappas mennä,—ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.

Nehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat, pärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit vierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa keveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.

XVI.

Muistellen sitä hymyä, jonka he olivat vaihtaneet Marietten kanssa, pudisti Nehljudof itselleen päätään.

»Tuskin ehtii katsahtaa ympärilleen, kuin jo on jälleen kietoutunut tuohon elämään», ajatteli hän, taas kokien sitä kaksinaisuutta ja epäilystä, jota hänessä herätti välttämättömyys hakea niiden ihmisten suosiota, joita hän ei kunnioittanut. Päätettyään minne oli ensin ja minne sitten lähteminen, ettei tulisi tehneeksi turhia matkoja, meni Nehljudof ensiksikin senaattiin; hän saatettiin kansliaan, minkä erinomaisessa huoneustossa hän näki suunnattoman joukon erinomaisen kohteliaita ja puhtaita virkamiehiä.

Maslovan anomus oli saapunut perille ja oli jätetty tarkastamista ja lausunnon antamista varten sille samalle senaattori Wolfille, jolle hänellä oli kirje sedältä, sanottiin Nehljudofille.

—Senaatin istunto tulee tapahtumaan tällä viikolla,—mutta Maslovan asia tuskin ehtii tulla käsiteltäväksi tässä istunnossa. Jos erityisesti pyytäisi, niin saattoi toivoa, että se tulisi esille tälläkin viikolla, keskiviikkona,—sanoi joku.

Istuessaan senaatin kansliassa odottamassa tietoja sai Nehljudof jälleen kuulla keskusteltavan kaksintaistelusta ja tarkasti kerrottavan millä tavalla nuori Kamenskij oli tapettu. Täällä hän ensi kerran kuuli tämän, koko Pietarin suussa olevan jutun erikoiskohdat. Asianlaita oli se, että upseerit olivat eräässä puodissa syöneet ostronia ja tavallisuuden mukaan juoneet paljon.

Joku oli moittinut sitä rykmenttiä, missä Kamenskij palveli; Kamenskij sanoi häntä valehtelijaksi. Toinen antoi Kamenskille korvapuustin. Seuraavana päivänä he taistelivat, ja kuula sattui Kamenskin vatsaan, sillä seurauksella, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli. Tappaja ja sekundantit ovat vangitut, mutta kerrotaan, että vaikka he nyt istuvatkin päävahdissa, päästetään he vapaiksi kahden viikon kuluttua.

Senaatin kansliasta ajoi Nehljudof valitusasiain komiteaan, erään siellä vaikuttavan virkamiehen, paroni Vorobjofin luo, joka asui suurenmoisessa huoneustossa kruunun talossa. Ovenvartija ja lakeija ilmoittivat ankarasti Nehljudofille, ettei paronia voinut tavata muutoin kuin vastaanottopäivinä,—että hän oli nyt keisarillisen majesteetin luona, ja huomenna oli taas esittely. Nehljudof jätti kirjeensä ja ajoi senaattori Wolfin luo.

Wolf oli juuri syönyt aamiaisensa ja poltteli tapansa mukaan sikaria sekä käveli edestakaisin huoneessaan ruuansulatuksen edistämiseksi, kun Nehljudof saapui. Vladimir Vasiljevitsh Wolf oli todellakin un homme très comme il faut, ja asetti tämän ominaisuutensa ylemmäksi muuta, katsoi sen korkeudesta kaikkia muita ihmisiä, eikä voinut olla asettamatta tätä ominaisuutta korkealle, sillä ainoastaan sen avulla hän oli saavuttanut loistavan virkauransa, juuri sen, jota oli halunnut, s.o. naimisen kautta hankkinut itselleen omaisuuden, joka tuotti 18 tuhatta ruplaa vuotuista tuloa, ja puuhiensa kautta senaattorin paikan. Hän ei katsonut olevansa ainoastaan un homme très comme il faut, vaan piti itseään ritarillisen rehellisyydenkin miehenä. Rehellisyytenä hän piti sitä, ettei ottanut yksityisiltä henkilöiltä salaa lahjoja. Mutta kaikellaisten päivä- ja matkarahojen sekä vuokramaksujen tinkiminen kruunulta ja lupautuminen sen edestä orjamaisesti täyttämään mitä ikänä hallitus, häneltä vaati, se ei hänen mielestänsä ollut epärehellisyyttä. Niinikään hän ei pitänyt epärehellisyytenä, vaan päinvastoin miehuutena, urotekona, isänmaallisuutena sitä, että ollessaan kuvernöörinä eräässä Puolan läänissä hän oli ollut syynä karkoitukseen ja vankilaan sulkemiseen sen nojalla, että nämä olivat kiintyneet omaan kansaansa ja isiensä uskontoon. Ei hän myöskään pitänyt epärehellisyytenä sitä, että oli anastanut haltuunsa häneen rakastuneen vaimonsa ja tämän sisaren omaisuuden. Päinvastoin hän piti sitä erinomaisen järkevänä tapana järjestää perheelliset asiansa. Vladimir Vasiljevitshin perheeseen kuului hänen persoonaton vaimonsa, tämän sisar, jonka maatilan hän oli myynyt ja pannut rahat omalle nimelleen, ynnä hiljainen pelonalainen ruma tytär, joka vietti yksinäistä raskasta elämää löytäen ajanviettoa viime aikoina vaan evankeliumissa, kokouksissa Alinen ja kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona. Vladimir Vasiljevitshin poika oli hyvänluontoinen, hän oli jo 15-vuotisena parroittunut ja siitä saakka myöskin alkanut juoda ja viettää siveetöntä elämää, jota hän jatkoi 20:teen ikävuoteensa asti. Hän oli karkoitettu kotoa siitä syystä, ettei ollut missään lopettanut opintojansa, ja liikkumalla huonoissa seuroissa ja tekemällä velkoja pilasi isänsä mainetta. Isä oli kerran maksanut poikansa edestä 230 ruplaa velkoja, sitten maksoi vielä toisen kerran 600 ruplaa, mutta ilmoitti pojalle, että tämä oli viimeinen kerta, että jollei hän tee parannusta, niin hän ajaa hänet pois kotoa ja katkaisee kaiken yhteyden hänen kanssaan. Mutta poika ei ollut ainoastaan tekemättä parannusta, vaan teki vielä 1,000 ruplan velan ja rohkeni lisäksi sanoa isälle, että hänen on muutenkin tukala asua kotona. Silloin Vladimir Vasiljevitsh ilmoitti pojalle, että tämä saa lähteä matkaansa, ja ettei hän enää tunnusta häntä pojakseen. Siitä saakka Vladimir Vasiljevitsh esiintyi niinkuin hänellä ei olisi koskaan ollut mitään poikaa, eikä talonväestä kukaan uskaltanut puhua hänelle pojasta, ja Vladimir Vasiljevitsh oli aivan vakuutettuna siitä, että hän oli järjestänyt perheelliset olonsa mitä parhaiten.

Wolf otti vastaan Nehljudofin leppeällä ja hiukan pilkallisella hymyllä, (se oli hänen tapansa, joka ehdottomasti johtui siitä etevämmyydestä, missä hän luuli olevansa enimpiin ihmisiin). Hän pysähtyi käynnissään edestakaisin, tervehti Nehljudofia ja luki hänen kirjeensä.

—Pyydän nöyrimmästi, istukaa, mutta minulle suokaa anteeksi. Jos sallitte, jatkan minä kävelemistäni,—sanoi hän pistäen kätensä kotitakkinsa taskuihin ja kulkien kevein askelin suuren jäykkäkuosisen työhuoneensa halki.—On sangen hupaista tutustua teihin ja samassa myöskin tietysti tehdä Ivan Mihailovitshin mieliksi,—puhui hän puhallellen ulos hyvänhajuista sinertävää savua ja varovasti siirtäen suultansa sikaria, ettei tuhka putoaisi.

—Olisin vaan pyytänyt, että asia tulisi esitellyksi pikemmin, sillä jos syytetyn on lähteminen Siperiaan, niin hyvä olisi että lähtö tulisi tapahtumaan aikaisemmin,—sanoi Nehljudof.

—Aivan niin, ensimäisillä laivoilla Nishnij-Novgorodista, kyllä tiedän,—sanoi Wolf armollisella hymyllään, tietäen aina edeltäpäin kaikki, mistä ikinä hänen kanssaan rupesi puhumaan.—Mikä on syytetyn nimi?

—Maslova…

Wolf tuli pöydän luo ja katsahti paperiin, joka oli asiakirjasalkussa.

—Aivan oikein, Maslova. Hyvä on, voinhan pyytää virkakumppaneitani. Asian otamme esille keskiviikkona.

—Saanko siis sähköittää asianajajalle?

—Vai onko teillä asianajaja? Mitä varten? Mutta jos niin tahdotte, miksei.

—Kassatsiooniaiheet saattavat olla riittämättömät,—sanoi Nehljudof, mutta itse asianlaadusta pitäisi luullakseni näkyä, että syylliseksi julistaminen oli väärinkäsityksen tuote.

—Niinpä kyllä, mutta senaatti ei voi ottaa juttua aineellisesti tarkastaakseen,—sanoi Vladimir Vasiljevitsh ankarasti, katsellen tuhkaa,—senaatti valvoo ainoastaan lain sovittamista ja tulkitsemista.

—Mutta tämä on nähdäkseni aivan erikoistapaus.

—Tiedän, tiedän. Kaikki tapaukset ovat erikoistapauksia. Me teemme velvollisuutemme. Siinä kaikki.

—Tuhka pysyi yhä paikallaan, mutta siihen oli jo muodostunut halkeema ja se oli siis jo vaarassa.—Taidatte käydä aniharvoin Pietarissa?— sanoi Wolf, pidellen sikaria niin, ettei tuhka putoaisi. Mutta se horjahti ja Wolf saattoi sen varovasti tuhka-astian luo, mihin se sortui.

—Mikä kauhea tapaus tuon Kamenskin kanssa,—sanoi hän.—Erinomainen nuori mies, ainoa poika. Erittäinkin äidin asema,—puhui hän, toistaen melkein sanasta sanaan sen, mitä tähän aikaan kaikkialla puhuttiin Kamenskista. Puheltuaan vielä kreivinna Jekaterina Ivanovnasta ja hänen ihastuksestaan uuteen uskonnolliseen suuntaan, jota Vladimir Vasiljevitsh ei paheksinut eikä hyväksynyt, mutta joka hänen etevyytensä ohella silminnähtävästi oli hänelle tarpeeton, hän soitti.

Nehljudof jätti hyvästi.

—Jos sopii, tulkaa, päivällisille—sanoi Wolf, tarjoten kättään,—vaikkapa keskiviikkona. Silloin annan teille varman vastauksenkin.

Oli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.

XVII.

Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä. Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty, painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä, Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin pääisännöitsijä.

Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta tuomitsevan lausunnon.

—Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,—en mistään hinnasta antaisi anteeksi,—sanoi hän.

—Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.

—Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,—sanoi kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.—Kaikki ymmärtävät, paitsi oma mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi hyvilleen tekonsa jälkeen.

Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla, ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta. Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.

Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.

Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.

Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi saarnaajata varten.

Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta: kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.

Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä, ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti venäjäksi.

Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan tiedossa on mahdoton.

—Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus. Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän vapisevalla, itkevällä äänellä.—Veljet, kuinka on meidän pelastuminen tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä ja kaikki ovet ovat suljetut!

Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.

Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen, oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.

Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla, vienolla äänellä alkoi puhua:

—Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena. Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,—alkoi hän taas kyyneleisellä äänellä,—kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä…

Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.

XVIII.

Juuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja aikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen asianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja myöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos se nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli palautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin Maslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.

—Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä,—sanoi hän:—Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen lakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein elävin,—sanoi asianajaja.—Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs valitusasiain komiteassa?

—Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan,—sanoi Nehljudof.

—Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla ajurillani.

Juuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan lakeija kantaen kirjettä Mariettelta:

»Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes principes, et j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée. Il se trouve que cette personne peut être ralachée immédiatement. Mon mari a eçrit au commandant. Venez donc ilman itsekkäisiä tarkoituksia. Je vous attends.[5] M».

—Sepä kaunista,—sanoi Nehljudof asianajajalle.—Nainen, jota he pitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan syyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi ainoa sana.

—Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut tarkoituksenne.

—Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis voikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?

—Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis saatan teitä,—sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja asianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.

—Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne oli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen missä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli paitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli erinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.

—Nimenne?—kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja sulavasti naisten luota Nehljudofin luo.

Nehljudof sanoi nimensä.

—Parooni on puhunut teistä. Paikalla!

Ajutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen naisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta suruharsoaan peittääkseen itkuansa.

—Olkaa niin hyvä,—kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen, kevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.

Tultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan lyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa suuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien viiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat hyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin nähtyänsä.

—Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja ystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No, istukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin,—puhui hän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa Feodosjan historiata.—Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki, niin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt anomuksen?

—Olen sen valmistanut,—sanoi Nehljudof, ottaen sen esille taskustansa:—Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin erityistä huomiota.

—Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse,—sanoi parooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan osanottavaisuutta.—Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen lapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle vastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa… Kyllä, minä esittelen.

—Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää…

Tuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme muuttui.

—Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä teen minkä voin,—sanoi hän Nehljudofille.

Samassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan käyntitavallaan.

—Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.

—Käskekää sitten. Ah, mon cher, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa nähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa parastansa.

Nainen tuli sisälle.

—Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois tytärtä, sillä hän on kaikkeen…

—Johan sanoin toimittavani.

—Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.

Nainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.

—Kaikki tyyni toimitan.

Naisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.

—Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme sieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.

Nehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa mainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita, hienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.

»Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he ovat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin kiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja kuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin, puhumattakaan vankilan asukkaista»,—ajatteli ehdottomasti taas Nehljudof.

XIX.

Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen, oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.

Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.

Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.

Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee elinkautisten vankien sieluihin[6].

Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten, ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä, jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.

Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli lautanen käväissyt v -kirjaimessa, sitten a -kirjaimessa ja pysähtynyt l -kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi seuraava kirjain pitänyt olla h, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman valheesta vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen olisi siis pitänyt olla h; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta o:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali, rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä h:ta kohden. Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti o:ta kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen kangistuneita sormiansa.

—Käske työhuoneeseen.

—Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,—sanoi taiteilija nousten seisaalleen,—minä tunnen hengen läsnäoloa.

—Hyvä on, lopettakaa vaan,—sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella käynnillään työhuoneeseen.

—Hauska nähdä,—lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän ääressä.—Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?

Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.

—Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?

—Äiti on jo vainaja.

—Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.

Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen toimenansa oli spioonien johtaminen.

—Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä, toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?

—En, en ole.

Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.

—Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,—sanoi Nehljudof.

—Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?

—Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta minun täytyy saattaa se perille.

—Mitä niin?

—Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.

Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.

—Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,—sanoi hän hiukan levättyään.—Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.

—Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa opintoja.

—Älkää uskoko semmoista.—Kenraali oli taas hetken ääneti.—Sitä hän ei pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.

—Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa kulumaan,—sanoi Nehljudof.

—Aina heillä on valittamista,—sanoi kenraali.—Kyllähän me heidät tunnemme.

Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.

—He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan vankiloissa,—jatkoi kenraali.

Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille mieluista olopaikkaa.

—Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia, joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin he saavat vielä neljännenkin—makean jälkiruuan. Niin että kunpa jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.

Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.

—Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan kerran,—sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,—tahallamme panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,—jatkoi kenraali.—Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,—puhui kenraali, aavistamatta sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.

Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja monilukuisista tapoista,—ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa. Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli annettu käsky hänen vapauttamisestaan.

—Shustova? Shustova… En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin paljon,—sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille … ja isänmaalle,—lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.

—Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.

Kirjanpitäjä—kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,—tuli ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.

—Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä, emmekä välitä heidän vierailustansa,—sanoi kenraali jälleen yrittäen leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen irvistykseen.

Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää antamatta tälle ohjetta.

—Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,—sanoi hän äänellä, joka ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi, että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä möi omaatuntoansa.

—Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,—jatkoi hän.—Keisari tarvitsee rehellisiä ihmisiä … ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse emme tahdo olla hallitukselle avuksi.

Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti ojennettua kättä ja läksi huoneesta.

Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen. Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».

—Aa,—sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.—Mutta kuinka tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?—kysyi hän ja jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän ääreen.

Nehljudofin ajuri ajoi portista.

—Ikävä on täällä, herra,—sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—minä jo aijoin lähteä odottamatta.

—Ikävä on,—myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen ympärillä.

XX.

Seuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja Nehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen keisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja. Noustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen, kääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle minkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan uuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa päällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki senaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut ohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen kaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan huoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri kaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten paraikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja salkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa patriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä takissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi virkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui sinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti vilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa olijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella, nuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli paraikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä tavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.

Oikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi kädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja saatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin ja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille patriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan kultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka kaikki teki hänet linnun näköiseksi.

Tämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän meni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.

—Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja esitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen mielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.

Juttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle, istuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse yleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli väliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.

Senaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli yksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä, jonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla vaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki oikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili, ulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva. Yhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: »Oikeus lähestyy». Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat senaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin nojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää luonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana Nikitin,—hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset silmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine käsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof, lihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja neljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus. Yhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin apulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla ihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta tämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen vuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen ylioppilasajoilta.

—Onko prokuraattorin apulaisena Selenin?—kysyi Nehljudof asianajajalta.

—On kyllä, kuinka niin?

—Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.

—Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun olisi ollut pyytää,—sanoi Fanarin.

—Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan,—sanoi Nehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja tämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa merkityksessä.

—Ei nyt ehtisikään,—mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun esittelyä.

Juttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä vastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.

Nehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui, mutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin se, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta, vaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta, missä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia. Tärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä osakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut ehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli vaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa kronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä syylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen, ja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai kunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen hämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä hallitusvirastossa.

Nehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli eilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi antautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä asiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden päätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä luonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn Seleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi osakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut sattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian esiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla juhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen, ilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui Selenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia olisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon tuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja poistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja loukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.

—Missä asiassa te taas olittekaan?—kysyi oikeudenpalvelija uudelleen Fanarinilta heti senaattorien poistuttua.

—Johan sanoin teille että Maslovan,—sanoi Fanarin.

—Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta…

—Mitä mutta?—kysyi asianajaja.

—Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla esille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat ulos. Mutta kyllä minä ilmoitan…

—Se tahtoo sanoa, miten niin?…

—Kyllä ilmoitan, kyllä ilmoitan,—ja oikeudenpalvelija merkitsi jotain muistiinsa.

Senaattorit olivat todellakin aikoneet, julistettuaan päätöksen kunnianloukkausjutussa, suorittaa muut jutut, ja niiden joukossa Maslovankin asian, tupakoidessaan ja teetä juodessaan, tulematta pois neuvotteluhuoneesta.

XXI.

Heti kun senaattorit olivat istuneet pöytänsä ääreen neuvotteluhuoneessa, alkoi Wolf sangen vilkkaasti tuoda esiin aiheita, joiden nojalla jutun olisi pitänyt joutua kassatsioonin alaiseksi. Puheenjohtaja, joka ei muutenkaan ollut mikään hyväluontoinen mies, oli nyt erittäin pahalla tuulella. Kuunnellessaan juttua istunnon aikana hän jo oli muodostanut mielipiteensä ja kuuntelematta enää Wolfia oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Mietteissään hän muisteli mitä oli eilen kirjoittanut yksityisiin muistiinpanoihinsa Milanofin nimityksen johdosta siihen tärkeään paikkaan, jota hän olisi jo kauvan sitte itse tahtonut saada. Puheenjohtaja Nikitin oli aivan rehellisesti vakuutettuna siitä, että kaikenlaisten ylivirkamiesten arvosteleminen, joiden kanssa hän palvelusaikanansa oli tekemisissä, oli pidettävä sangen tärkeänä historiallisena aineksena. Hän oli eilen pannut kokoon kirjoituksen, jossa hän aika lailla löylytti muutamia kahden ensimäisen luokan virkamiehiä siitä, että nämä olivat estäneet häntä, kuten hänen lausemuodostuksensa kuului, pelastamasta Venäjää siitä häviöstä mihin sen nykyiset hallitusmiehet sitä veivät,—vaan oikeastaan tapahtui löylytys vaan syystä, että nämä olivat estäneet häntä saamasta suurempia tuloja. Ja nyt hän ajatteli miten kokonaan uudessa valossa tämä asianhaara tulisi esiintymään jälkeen tulevien sukupolvien silmissä.

—Tietysti, tietysti,—sanoi hän Wolfille, tätä kuuntelematta, kun tämä kääntyi hänen puoleensa. Be sitävastoin kuunteli Wolfia surullisen näköisenä, piirrellen kiehkuroita edessään olevalle paperille. Be oli mielipiteiltään mitä puhdasverisin vapaamielinen. Hän piti pyhänä 60-luvun traditsiooneja ja jos hän joskus poikkesikin ankarasta puolueettomuudestaan, niin se tapahtui vaan vapaamielisyyden hyväksi. Niinpä nykyisessäkin tapauksessa, paitsi sitä syytä, että osakeyhtiövehkeilijä, joka oli nostanut kunnianloukkausjutun, oli epärehellinen ihminen, vaati Be valituksen jättämistä huomioon ottamatta vielä senkin vuoksi, että tämä sanomalehtimiehen syyttäminen kunnianloukkauksesta oli painovapauden rajoittamista. Kun Wolf oli lopettanut puheensa, niin Be, piirtämättä kiehkuraansa loppuun, surullisella näöllä—hän oli surullinen sen vuoksi että näin selviä seikkoja piti todistella—esitti pehmoisella, miellyttävällä äänellä lyhyesti, selvästi ja vakuuttavasti valituksen perusteettomaksi ja painettuaan valkohiuksisen päänsä alas rupesi lopettamaan kiehkuraa.

Skovorodnikof, joka istui vastapäätä Wolfia ja paksuilla sormillaan koko ajan keräili partaa ja viiksiä suuhunsa, herkesi heti Ben lopetettua, puremasta partaansa ja kovalla, vinkuvalla äänellään lausui, että vaikka osakeyhtiön puheenjohtaja olikin suuri konna, hän puolestaan olisi kannattanut tuomion kumoamista, jos siihen vain olisi ollut laillista perustusta, mutta kun semmoista ei ollut olemassa, hän yhtyi Ben mielipiteeseen, sanoi hän, iloiten siitä piikistä, minkä näillä sanoilla oli tehnyt Wolfille. Puheenjohtaja yhtyi Skovorodnikofin mielipiteeseen ja valitus meni myttyyn.

Wolf oli tyytymätön ja erittäinkin siihen, että hän oli ikäänkuin tullut kiinni vilpillisestä puolueellisuudesta. Hän teeskenteli kuitenkin välinpitämättömyyttä, avasi eteensä esitettäväksi seuraavan, Maslovan asian, ja vajosi sen lukemiseen. Senaattorit sillä välin soittivat kelloa ja käskivät tuoda itselleen teetä; keskustelu syntyi eräästä asiasta, josta yhdessä. Kamenskin kaksintaistelun kanssa tähän aikaan puhui koko Pietari. Se juttu koski erästä departementin johtajaa, joka oli ilmiannettu ja tavattu eräästä rikoslaissa mainitusta siveys-rikoksesta.

—Kuinka ilettävää,—sanoi Be inholla,

—Mitä pahaa siinä olisi? Minä voin teille näyttää omassa kirjallisuudessamme erään saksalaisen kirjailijan ehdotuksen, ettei se olisi pidettävä minään rikoksena, vaan avioliitto miehien välillä olisi sallittu,—sanoi Skovorodnikof, ahnaasti imien ja niellen savua paperossista, jota hän piteli sormiensa juuressa, kämmenen kohdalla, ja rupesi ääneensä nauramaan.

—Onko se nyt mahdollista,—sanoi Be.

—Minä voin näyttää teille,—sanoi Skovorodnikof, ja hän mainitsi teoksen täydellisen nimen, jopa painatusvuoden ja -paikankin.

—Kerrotaan hänen tulevan määrätyksi kuvernööriksi johonkin siperialaiseen kaupunkiin,—sanoi Nikitin.

—Aivan niinkuin pitääkin,———sanoi Skovorodnikof ja heitettyään teelautaselle paperossinpätkän, otti purrakseen niin paljon partaa ja viiksiä kuin sai suuhunsa.

Nyt tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan asianajajan ja Nehljudofin tahtovan olla läsnä Maslovan asiaa käsiteltäessä.

—Tässä on tämä asia,—sanoi Wolf, se on kokonainen romaani,—ja hän kertoi minkä tiesi Nehljudofin ja Maslovan välistä. Juteltuaan tästä asiasta, tupakoituaan ja juotuaan teensä menivät senaattorit istuntosaliin, julistivat päätöksen edellisessä asiassa ja ryhtyivät Maslovan juttuun.

Wolf esitti Maslovan kassatsioonivalituksen sangen asiallisesti, hienolla äänellänsä, eikä nytkään aivan puolueettomasti, vaan selvästi haluten päätöksen kumoamista.

—Onko teillä jotakin lisättävää?—kääntyi puheenjohtaja Fanarinin puoleen. Fanarin nousi, valkoinen rinta levällään, ja tavattoman selvillä ja asiallisilla lauseilla todisti pykälä pykälältä tuomioistuimen poikenneen 6:ssa kohden lain selvästä tarkoituksesta, ja sitäpaitsi otti vapauden, vaikkakin lyhykäisyydessä, kajota myöskin jutun aineelliseen puoleen ja viitata tuomion huutavaan kohtuuttomuuteen. Fanarinin lyhyen mutta voimakkaan puheen henki oli muuten semmoinen, että hän siinä pyysi anteeksi tuovansa esiin näkökohtia, joita herrat senaattorit älykkäisyydessään ja lakitieteellisessä viisaudessaan oivaltavat paremmin kuin hän, mutta sanoi tekevänsä sen vaan toimeksi annetusta velvollisuudesta. Fanarinin puheen jälkeen ei olisi luullut olevan vähintäkään epäilystä siitä, että senaatti kumoo oikeuden päätöksen. Lopetettuaan Fanarin hymähti varmana voitosta. Nähdessään omaa asianajajaansa ja hänen hymyään oli Nehljudofkin varma että asia oli voitettu. Mutta katsahdettuaan senaattoreihin hän huomasi, että Fanarin oli hymyillyt ja riemuinnut yksin. Senaattorit ja prokuraattorin apulainen eivät hymyilleet eivätkä riemuinneet, vaan näyttivät ikävystyneiltä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Paljon olemme sinun puheitasi kuulleet, mutta siitä nyt ei tule mitään». He näyttivät kaikki tulevan tyytyväisiksi vasta sitten kuin asianajaja oli lopettanut eikä enää turhan päiten viivyttänyt heitä. Heti asianajajan puheen päätyttyä kääntyi puheenjohtaja prokuraattorin apulaiseen. Selenin lausui lyhyesti mutta selvästi ja säntillisesti mielipiteenään, että asia olisi jätettävä muuttamatta, koska kaikki kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät. Tämän jälkeen senaattorit nousivat ja menivät neuvottelemaan. Neuvotteluhuoneessa ilmaantui eri mieliä. Wolf kannatti kassatsioonia; Be, ymmärrettyään mitä asia koski, puolusti myöskin hyvin kiihkeästi kassatsioonia ja elävästi kuvasi tovereilleen jutun käsittelyä oikeudessa ynnä valamiesten väärinkäsitystä, niinkuin hän oli sen aivan oikein ymmärtänyt; Nikitin oli, kuten ainakin, ankaruuden ja erittäinkin ankaran muodollisuuden kannattajia, ja oli sentähden vastaan. Koko asia riippui Skovordnikofin äänestä. Ja tämä ääni kallistui hylkäämisen puoleen erittäinkin sen vuoksi, että Nehljudofin päätös mennä naimisiin tuon tytön kanssa siveellisistä syistä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen.

Skovorodnikof oli materialistinen darvinisti ja piti kaikkia järkeisen siveyden, tai vielä vähemmin uskonnollisuuden ilmauksia tyhmänä ennakkoluulona, ja vieläpä persoonallisena loukkauksena itseänsä kohtaan. Koko melu tuon prostitueeratun kanssa ja häntä puolustavan asianajajan sekä itse Nehljudofin läsnäolo senaatissa oli hänelle ylen inhoittava. Ja hän pisti suuhunsa partaa ja irvisteli ja osasi hyvin luonnollisesti teeskennellä ei tietävänsä mitään muuta tästä asiasta kuin vaan että kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät, ja hän oli sentähden yhtä mieltä puheenjohtajan kanssa, että valitus ei antaisi aihetta mihinkään toimenpiteisin.

Valitus hyljättiin.

XXII.

—Hirmuista!—puhui Nehljudof tullessaan vastaanottohuoneeseen asianajajan kanssa, joka järjesteli salkkuaan,—ihan ilmeisessä asiassa ne tarttuvat muodollisuuksiin ja hylkäävät. Hirmuista!

—Asia on pilattu alioikeudessa,—sanoi asianajaja.

—Ja Seleninkin kannatti hylkäämistä. Hirmuista, hirmuista!—toisti Nehljudof toistamistaan.—Mitä nyt onkaan tehtävä?

—Teemme anomuksen keisarilliselle majesteetille. Viette itse perille niin kauvan kuin olette täällä. Minä kirjoitan teille.

Samassa tuli pikku Wolf tähdillä sirotetussa univormussaan vastaanottohuoneeseen ja lähestyi Nehljudofia.

—Ei mikään auttanut, hyvä ruhtinas. Ei ollut riittäviä aiheita,—sanoi hän kohauttaen kapeita olkapäitänsä ja ummistaen silmänsä ja meni menojansa.

Wolfin jälkeen tuli myöskin Selenin, saatuaan senaattoreilta tietää, että hänen entinen ystävänsä Nehljudof oli täällä.

—Kas, enpä olisi luullut tapaavani sinua täällä,—sanoi hän, tullen Nehljudofin luo ja hymyillen vaan huulilla silmien pysyessä surullisina.—Enhän minä tiennytkään että sinä olit Pietarissa.

—Mutta minä en tiennyt että sinä olet prokuraattori…

—Apulainen,—oikaisi Selenin.

—Kuinka olet täällä senaatissa?—kysyi hän surullisesti ja ilottomasti katsoen ystäväänsä.

—Täälläkö? Siksi, että toivoin saavani oikeutta ja voivani pelastaa viattomasti tuomitun naisen.

—Minkä naisen?

—Jonka juttu oli äsken esillä.

—Vai niin, Maslovan juttu,—sanoi Selenin muistutellen.—Sehän oli aivan perusteeton valitus.

—Kysymys ei ole valituksesta, vaan naisesta, joka on syytön, mutta kärsii rangaistusta.

Selenin huokasi:—saattaa hyvin olla, mutta…

—Ei saattaa olla, mutta on ihan varmaan…

—Mistä sinä sen tiedät?

—Siitä että olin valamiehenä. Tiedän missä teimme erehdyksen.

Selenin rupesi miettimään.—Olisi pitänyt heti silloin ilmoittaa,—sanoi hän.

—Minä ilmoitin.

—Olisi pitänyt panna pöytäkirjaan. Jos se olisi ollut otettuna kassatsioonivalitukseen…

—Mutta onhan nytkin aivan ilmeistä, että päätös on ihan hurja.

—Senaatilla ei ole oikeutta sanoa sitä. Jos senaatti ottaisi kumotakseen oikeuksien päätöksiä omien mielipiteittensä mukaan itse päätösten oikeellisuudesta, niin, puhumattakaan siitä, että senaatti kadottaisi kaiken pohjan ja pikemmin loukkaisi oikeellisuutta kuin edistäisi sitä,—sanoi Selenin muistellen äsken esitettyä asiaa,—puhumattakaan siitä, kadottaisivat valamiesten lausunnot kaiken merkityksen.

—Tiedän vaan sen, että tämä nainen on aivan syytön ja että nyt on viimeinen toivo hänen pelastamisestaan mennyt. Korkein oikeuslaitos on vahvistanut täydellisen laittomuuden.

—Ei ole vahvistanut, koska se ei ole tarkastanut eikä voi tarkastaa itse asiata,—sanoi Selenin kutistaen silmiänsä.

Selenin, joka oli aina työssä ja oli hyvin vähän mukana, ei näyttänyt tietävän mitään Nehljudofin romaanista, ja huomattuaan tämän päätti Nehljudof puolestaan tarpeettomaksi puhua hänelle erityisistä suhteistaan Maslovaan.

—Olet luultavasti asettunut tädin luoksi,—lisäsi hän, nähtävästi haluten antaa keskustelulle toisen suunnan.—Sain vasta eilen kuulla häneltä sinun olevan täällä. Kreivitär käski minun luoksensa ollaksemme yhdessä sinun kanssasi erään vierailevan saarnamiehen kokouksessa—sanoi Selenin hymyillen vaan huulillaan.

—Kyllä olin kuuntelemassa, vaan minua inhoitti ja minä läksin pois,—sanoi Nehljudof vihaisesti, harmitellen sitä, että Selenin oli kääntänyt puheen toisaalle.

—No miksi niin, inhoitti? Onhan se kuitenkin uskonnollisen tunteen ilmausta, vaikka yksipuolista lahkolaisuutta,—sanoi Selenin.

—Se on jonkinlaista raakaa järjettömyyttä,—sanoi Nehljudof.

—Ei toki. Ihmeellistä on vaan se, että me tunnemme niin vähän oman kirkkomme oppia, että pidämme jonkunlaisena uutena ilmestyksenä meidän omien uskonkappaltemme perustuksia,—sanoi Selenin ikäänkuin kiirehtien ilmaisemaan entiselle ystävälleen omia uusia katsantotapojaan.

Nehljudof katsahti uteliaalla hämmästyksellä Seleniniin. Mutta Selenin loi silmänsä alas ja niissä ei ilmennyt ainoastaan suru vaan myöskin epäystävällisyys.———

—Mutta siitähän saamme sitten puhua,—sanoi Selenin.—Tulen paikalla,—vastasi hän oikeudenpalvelijalle, joka oli kunnioittavasti lähestynyt häntä.—Meidän on välttämättä tapaaminen toisiamme,—lisäsi hän huoaten. Mutta tavanneeko sinua? Minua voi aina tavata kello 7, päivällisen aikaan. Nadeshdinskaja, hän mainitsi numeron.—Monet hanget ovat siitä saakka jo sulaneet,—lisäsi hän mennessään ja taas hymyili vaan huulillaan.

—Tulen jos ennätän, sanoi Nehljudof, tuntien että tuo niin läheinen ja rakastettu Selenin oli yhtäkkiä tämän lyhyen keskustelun johdosta muuttunut hänelle vieraaksi, kaukaiseksi ja käsittämättömäksi, ellei vastenmieliseksikin.

XXIII.

Silloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen poika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman mies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa myöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman suurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai kultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan todenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten palvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin valtioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit hän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut pyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista hyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka valmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä säntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin, ei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla hyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella teki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen pikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä tyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja siirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin tuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että oli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla pitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat aikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli ompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa, vaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät olivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut keksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän kuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin »ihan toista», eikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi loukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja sitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että hänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa univormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä nimitys muutamissa henkilöissä herätti.

Samaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin maailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni naimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi loukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja niille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että avioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen itserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin pian näyttäytyi vielä enemmän »ihan toiseksi», kuin palvelus ja hovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja alkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli tahtomattaankin ottaminen osaa.

Vaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten näytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja väsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän,—mutta hän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä lopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten. Tätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon sukulaiset ja tuttavat.

Lapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta paljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli kasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä syntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin ymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien hillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi. Niin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän »ihan toiseksi» kuin oli palvelus ja tuo hovinimitys.———

Ja senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi nähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet eivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin oli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi tälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan muulloin tunsi kaiken tuon »ihan toisen», ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin ihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.

Ja senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa, eivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa Nehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.

XXIV.

Tultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä pitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään, ja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin päälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu rikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan. Kerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä erityisellä mielihyvällä jutun siitä———, ja sitten vielä siitä, kuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja kuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon,—alotti asianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten konnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden varasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta mielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän käytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat niiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät korkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen ihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa korkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja ajoi kotiinsa.

Nehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että senaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa kohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen vielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen kanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä suuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita asianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen muisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin lempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.

Kun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella ylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen oli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä. Tämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää ja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa Vasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti hän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan rasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla puhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi mahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.

Toinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti Bogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään valmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof kirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on lupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli tullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen henkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.

Viime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon tilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen Moskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta nuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen tullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin pitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti käydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen henkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.

Nyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä luki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija ja pyysi yläkertaan teetä juomaan.

Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja halutti nauraa.

Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin lystillistä ja samalla sopimatonta—sen Nehljudof huomasi naurun laadusta,—että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.

Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä, että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,

—Sinä tapat minut,—puhui hän läkähtyvänä.

Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa, muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin, miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman mielialan,—vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se oli,—jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.

Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.—Ah! mikä puhdas sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton». Todellakin puhdas sielu—liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.

—Mimmoinen on hänen vaimonsa?—kysyi Nehljudof.

—Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.

—No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?—kysyi Mariette sydämmellisellä osanotolla.—Minun on kauhean sääli sitä tyttöä!—huudahti hän huokaisten.

Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan, kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut, kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.

—Älkää puhukokaan minulle,—sanoi hän.—Heti kun mieheni ilmoitti minulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus. Mistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli syytön?—lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua.—Se on kauheata, kauheata!

Kreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan edessä ja se huvitti häntä.—Tiedätkö mitä?—sanoi hän, kun he vaikenivat,—tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran vielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin,—kääntyi hän Marietten puoleen.

—Hän on jo sinut pannut merkille,—sanoi hän sisarenpojalle.—Hän sanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut,—minä kerroin hänelle,—oli hyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule välttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.

—Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa ruhtinaalle,—sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä katseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä kreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli,—ja toiseksi, kuten tiedätte, en minä erittäin pidä…

—Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.

—Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin maalaisvaimo,—sanoi Mariette hymyillen.—Mutta kolmanneksi,—jatkoi hän,—minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.

—Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä… Kuinka se taas olikaan?—sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.

Mariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.

—Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan,—se on ihmeteltävää.

—Ketäs pitäisi, rakas täti, ensin nähdä, näyttelijätärtäkö vai saarnamiestä?—sanoi Nehljudof hymyillen.

—Ole niin hyvä äläkä tartu sanoihini.

—Ehkä ensin saarnamiestä ja sitten ranskalaista näyttelijätärtä, sillä muutoin voisi kokonaan kadottaa makunsa saarnaan,—sanoi Nehljudof.

—Ei, parempi on alkaa ranskalaisesta teaatterista, ja sitten tehdä parannus,—sanoi Mariette.

—No, älkääpä tehkö minua naurunalaiseksi. Saarnamies on saarnamies ja teaatteri on teaatteri. Pelastuakseen ei ollenkaan tarvitse venyttää kasvojaan kyynärän pituisiksi ja yhä itkeä. Täytyy vaan uskoa, ja silloin tulee heti iloiseksi.

—Te rakas täti saarnaatte paremmin kuin mikään saarnamies.

—Mutta tiedättekös mitä?—sanoi Mariette ajatuksissaan,—tulkaa te huomenna teaatteriin minun luokseni.

—Pelkään vaan, etten pääse…

Puheen keskeytti lakeija, joka ilmoitti vieraan tulon. Se oli kreivittären johdossa olevan hyväntekeväisyysseuran sihteeri.

—No, se nyt on sangen ikävä herrasmies. Minä otan hänet vastaan tuolla, ja sitten tulen teidän luoksenne. Tarjotkaa hänelle teetä, Mariette,—sanoi kreivitär mennä kekkelehtäen nopeasti salista.

Mariette otti hansikkaan pois, paljastaen näin tarmokkaan ja jotenkin litteän kätensä, jonka nimetön oli täytetty jalokivisormuksilla.

—Haluatteko?—sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja merkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.

Hänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.

—Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että ihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen aseman välillä, jossa olen.

Hän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka näillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai ainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä tavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta.—Niin suuri vaikutus häneen oli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja hyvin puetun naisen sanoja.

Nehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä silmiään.

Ettekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu. Onhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. C'est le secret de polichinelle. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.

—Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut aikaan.

—Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän myöskin häntä,—no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan,—keskeytti Mariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan minä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea sitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa,—puhui Mariette, pyrkimättä muuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan arvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta:—te tahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten välinpitämättömyydestä, julmuudesta … ymmärrän hyvin että sen edestä voi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on oma kohtalonsa…

—Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?

—Minäkö?—kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista kysymystä.—Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs mato, joka aina rupeaa kalvamaan.

—Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä,—sanoi Nehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.

Sittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan Marietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan teeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja, joissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin kertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.

Kreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa erikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä ymmärtämätöntä laumaa.

He olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä, kansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat oikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: »voitko rakastaa minua?» »voin», ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä odottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa luo.

Tehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä millä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan hetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin,—että oli puhuttava hänen kanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.

—Ja milloin nähnenkään teitä enää!—lisäsi hän huokaisten ja rupesi varovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä.—Sanokaa siis että tulette.

Nehljudof lupasi.

Kun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja sammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan Maslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa Maslovan mukana,—muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta, tuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin Marietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän sanoi: »milloin nähnenkään teitä enää», ja tuo hänen hymähdyksensä,—se kaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne todella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. »Oikeinkohan teen siinä että lähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?»—kyseli hän itseltään.

Ja vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä, joka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui hänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja muistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut enää entistä vakaumuksen voimaa.

»Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei sitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni oikein»,—sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä näihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus ennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.

XXV.

Ensimäinen tunne, johon Nehljudof seuraavana aamuna heräsi, oli se, että hän oli edellisenä päivänä suorittanut jotakin pahaa. Hän alkoi muistella: mitään pahaa työtä, huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut huonoja ajatuksia, että muka kaikki hänen nykyiset aikeensa—avioliitto Katjushan kanssa ja maan luovuttaminen talonpojille, että se kaikki oli pilventakaisia mietteitä, ettei hän sitä kestäisi, että siinä oli jotain keksittyä, luonnotonta, ja että piti muka elää niinkuin oli elänyt. Huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut semmoista, mikä on paljon pahempaa kuin paha teko: oli ollut semmoisia ajatuksia, joista kaikki pahat teot syntyvät.

Huonoa tekoa voi olla uudistamatta, mutta huonot ajatukset synnyttävät kaikki huonot teot.

Huono teko luopi ainoastaan tietä toisille huonoille teoille; mutta huonot ajatukset vastustamattomasti vievät tätä tietä myöten.

Toistaessaan nyt aamulla mielikuvituksessaan eilisiä ajatuksia ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli saattanut hetkeksikään niitä uskoa. Niin uutta ja vaikeata kuin olikin se, mitä hän aikoi tehdä, tiesi hän, että se oli nyt ainoa hänelle mahdollinen elämä; ja niin mukavaa ja helppoa kuin olisikin ollut palata entiseen, hän tiesi että se oli kuolema. Eilinen kiusaus näytti nyt hänestä olleen samaa kuin liian kauvan nukkuneen ihmisen halu virua vielä vähän aikaa lämpimässä vuoteessaan, vaikka tämä ihminen tietääkin että jo on aika nousta häntä odottavaan tärkeään ja iloiseen toimeen.

Tänä viimeisenä Pietarissa olonsa päivinä Nehljudof jo aamulla läksi Vasilinsaarelle Shustovan luona käymään.

Shustova asui toisessa kerroksessa. Nehljudof joutui talonmiehen osoituksen mukaan kyökkikäytävään ja tuli suoraa jyrkkää rappusta myöten kuumaan, ruuanhajuiseen kyökkiin.

Vanhahko naisihminen, hihat ylöskäärittyinä, esiliinassa ja silmälasit nenällä seisoi hellan ääressä ja hämmenteli jotain höyryävässä keittoastiassa.

—Ketä haette,—kysyi tämä ankarasti, katsellen lasiensa yli tulijaan.

Ei ehtinyt Nehljudof esitellä itseänsä, kuin jo naisen kasvot saivat säikähtyneen ja iloisen ilmeen.

—Ah, ruhtinas!—huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.

—Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen hänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän pelastajamme,—puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä suudella.

—Eilen olin teidän luonanne,—jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä erityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni,—puhui Shustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän kautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin tukkaansa.—Sisareni nimi on Kornilova,—olette varmaan kuulleet,—lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen.—Hän oli joutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.

Avattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen huoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä, lihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen kiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen ympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin, nuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa. He näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta Nehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.

—Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka…

Vaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa pujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla, harmailla silmillään vieraaseen.

—Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna pyysi,—sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.

—Niin, minä se olen,—sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä hyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään.—Tätihän se teitä niin halusi nähdä. Täti hoi!—huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.

—Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne,—sanoi Nehljudof.

—Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän,—puhui Lyydia osoittaen pehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.

—Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin tarkastavan nuorta miestä.

Tämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja kun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin ikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä valkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui ikkunalaudalle.

—Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen häntä,—sanoi Lyydia.

Samassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli vyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.

—Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne,—alkoi hän heti kun oli istuutunut sohvalle Lyydian viereen.

—No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa kohtaloansa?

—Ei hän valita,—sanoi Nehljudof,—sanoo että hänellä on olymppolainen itsetunto.

—Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,—puhui täti hymyillen ja pudistaen päätänsä.—Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.

—Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti oli vangittu ilman mitään syytä.

—Niin se olikin.—sanoi täti,—se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni oikeastaan minun tähteni.

—Eipä ollenkaan täti,—sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin ottanut vastaan paperit.

—No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,—jatkoi täti:—nähkääs—jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—kaikki sai alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa ottamaan haltuuni hänen paperinsa—mutta minulla kun ei ollut kortteeria vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet, olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.

—Enhän minä sanonutkaan,—lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.

—En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.

—Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun syystäni,—sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.

—Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,—sanoi äiti.

—Miksen, minä tahdon kertoa,—sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen ympärilleen.

—Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.

—Ei ollenkaan … antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään vastaamaan. Silloin tämä … Petrof…

—Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,—lisäsi täti selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.

—Silloin tämä,—jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,—alkoi houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.

—Lakkaa jo puhumasta,—sanoi täti.

—Ah täti, älkää häiritkö…—ja hän nyki itseään herkeämättä suortuvasta ja katseli ympärilleen,—ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana päivänä saan tietää—minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,—ajattelin itsekseni. Ja se alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa järkeni.

—Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun syystäsi,—sanoi täti.

—Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi. Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta: ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen—joku kuiskuttaa minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut. Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla kuuntelematta. Tahdon nukkua—en voi, tahdon olla ajattelematta—en sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!—puhui Lyydia yhä enemmän ja enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa sormestansa ja taakseen katsahtaen.

Lyydia kulta, rauhoituhan.—toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän, mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:—se on siksi niin kauheata, alotti hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.

—Hirttää ne roistot pitäisi,—murahti lyseolainen ikkunalta.

—Mitä sinä sanoit,—kysyi täti.

—Ei se ollut mitään … muuten minä vaan,—vastasi lyseolainen, otti pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.

XXVI.

—Niin, nuorille tuo yksinäisyyskoppi on hirveä asia,—sanoi täti pudistaen päätänsä ja myöskin sytyttäen paperossiaan.

—Eiköhän se lie kaikillekin,—sanoi Nehljudof.———

—Oletteko siis kokeneet?

—Minäkö? Olen kaksi kertaa istunut,—sanoi täti surullisesti ja miellyttävästi hymyillen.—Kun minut otettiin ensi kerran—ja otettiin ilman syytä,—jatkoi hän,—olin minä 22 vuoden vanha, minulla oli lapsi ja minä olin raskauden tilassa. Niin vaikea kuin minulle olikin silloin vapauden kadottaminen, eroominen lapsesta, eroominen miehestä, ei se kaikki ollut mitään verrattuna siihen, mitä minä tunsin huomattuani, etten ollut enää ihminen, vaan olin muuttunut esineeksi. Tahdon sanoa hyvästi tyttärelleni—minulle sanotaan että menisin ja istuisin issikkaan. Minä kysyn minne minua viedään,—minulle vastataan että saan tietää kunhan tullaan perille. Minä kysyn: mistä minua syytetään,— minulle ei vastata mitään. Kun minua tutkinnon perästä riisuttiin ja puettiin numerolla varustettuihin vangin vaatteisiin, vietiin holvikäytävään, avattiin ovi, lykättiin sinne, lukittiin ja mentiin pois, ja kun jäi vaan vahti pyssynsä kanssa, joka kulki äänetönnä edestakaisin ja silloin tällöin katsahti sisään ovireijästä, —silloin tuli minun kauhean raskas olla. Muistan että minun mieltäni lannisti erittäinkin se, että santarmiupseeri, tutkiessaan minua, tarjosi minulle tilaisuuden polttaa. Siis hän tiesi, kuinka ihmiset pitävät tupakasta, tiesi kuinka ihmiset rakastavat vapauttaan, valoa, tiesi kuinka äidit rakastavat lapsiansa ja lapset äitiänsä; niin kuinka he sitten saattoivat säälimättä repäistä minut irti kaikesta, mikä on kallista, ja teljetä minut kuin villin eläimen? Sitä ei voi kantaa kärsimättä rangaistusta. Jos joku on uskonut Jumalaan ja ihmisiin, siihen että ihmiset rakastavat toisiansa, hän sen jälkeen lakkaa uskomasta tähän. Minä sen jälkeen lakkasin uskomasta ihmisiin ja aloin vihata,—lopetti hän ja hymähti.

Ovesta, jonne Lyydia oli mennyt, tuli hänen äitinsä ja ilmoitti että tyttö oli kovasti menehtynyt eikä voinut enää tulla esille.

—Ja missä tarkoituksessa on noin nuori elämä kukistettu? Erittäinkin pahottaa minua,—sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää.

—Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa,—sanoi äiti.—Lähetämme hänet isän luokse.

—Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut,—sanoi täti.—Kiitos teille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen Vera Jefremovnalle,—sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan.—Kirje ei ole suljettu, saatte sen lukea ja joko repiä rikki tai viedä perille, mikä vaan paraiten vastaa teidän vakaumuksianne,—sanoi hän. Kirjeessä ei ole mitään vaarallista.

Nehljudof otti kirjeen ja luvattuaan viedä sen perille, nousi, jätti hyvästi ja tuli kadulle.

Kirjeen hän sulki lukematta sitä ja päätti toimittaa perille.

XXVII.

Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä mies—hän väänteli hevosenkenkiä—hyväluontoinen, rehellinen, suora, jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla, melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta, vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.

—Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,—huusi hän osottaen punasta viiniä sisältävää karahvia.—Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan perille. Annan omiin käsiin—sen teen; mutta minun mieleeni tässä juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.

Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.

—Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.

—Jos se on neuvosi, niin menen sinne.

—Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,—kiljui Bogatirjof,—sanoppas, häh?

—Tunnen, että alan hypnotiseerautua,—sanoi Nehljudof.

—Vai hypnotiseerautua?—toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi nauramaan.—No kun et tahdo, niin ole ilman.—Hän pyyhki viiksensä ruokaliinalla.—Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.—Ja nyt hyvästi, minun on lähteminen.

—Lähdemme yhdessä,—sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.

Vaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin Bogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä lahkolaisten asian piti riippuman.

Se virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota ainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä. Toporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.

* * * * *

Vastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies tiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan tietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen keisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi. Nehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen. Nunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä, mustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä ja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista rukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle. Toporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu anomus.

»Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä ja väärinkäsityksiä,» ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan anomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.

Hänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän anomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä.———Nämät isät ja vaimot nyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin kuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään epäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta mitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden jäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden jättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön, niin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi: todistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut asialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.

—Hyvää päivää,—sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen ilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.

—Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman jutun,—sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille.—Ja olen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se on nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta…

Nehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden liikkumattomien kasvojen naamiota.

—Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden ihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.

—Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?—sanoi Nehljudof.

—Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,—sanoi hän pannen erityistä painoa sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.—Parasta on että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.

Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?…

—Tässä siis olisi,—sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:—ilmoittakaa päätökseni anomuksen tekijöille,—lisäsi hän nostaen huuliaan muka hymyilläkseen.

—Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?—sanoi Nehljudof ottaessaan vastaan kirjekuorta.

Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi häntä huvittanut.

—Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.

* * * * *

Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.

—Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta näyttää,—sanoi hän,—vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian laita hiukan toinen.—Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää hyvästi,—sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.

Nehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa tuota kättä.

»Kansan edut»,—toisti hän Toporofin sanoja. »Omat ne ovat etusi»,—ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.

Ja muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta, uskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti koskea,—alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta viinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta, murhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon onnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä toivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat loukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut perustuslakia,—selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä ihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon ollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai harjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he häiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä rikkautta, jota ne kansalta kokosivat.

Ja tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva akka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia julistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset,———. Ja sentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä virkamiehet,—alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja Toporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin asti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä,—eivät ollenkaan pitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat kärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet kaikki vaaralliset poistetuksi.

Niin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden syyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan päinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on tuoreeseenkin koskeminen,—niin tässäkin rangaistiin kymmenen vaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.

Tämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja selvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen hyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin yksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta että kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta, jumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet allensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.

XXVIII.

Nehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli luvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän tiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe itsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.

»Voinkohan vastustaa noita kiusauksia?—ajatteli hän ei aivan vilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran».

Pukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen »Kamelinaisen» toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva näyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset naiset kuolevat.

Teaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti Nehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.

Käytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin tutulle sekä avasi loosin oven.

Kaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine olentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien harmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut päät—kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha, luiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli itseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati sihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän ilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.

Loosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä, pää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten mies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman jäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta verasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka paljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette, sieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine olkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja syntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti Nehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti hänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti, sangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti niinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi vaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja valtias.

Kun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.

Mariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin takaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.

Kenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin, iloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.

—Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille luvanneeksi,—sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.

—Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä näyttelijätärtä,—sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa ajatukseen.—Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa?—sanoi hän miehellensä.

Mies nyykäytti päätänsä.

—Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa,—sanoi Nehljudof.—Olen nykyään nähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että…

—Niin istukaahan ja kertokaa.

Mies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.

—Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli saanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.

—Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin,—sanoi Mariette miehelleen.

—Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa,—sanoi tämä rauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen hymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa:—minä lähden tupakalle.

Nehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin, mitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään eikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui näytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa Nehljudofia.

Nehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle, vaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko loistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa sekä miellytti että inhoitti.

Se ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei tosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän ainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili tätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli täydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui satojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle oli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli kaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko,—jonka syytä ei Nehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt,—oli saada hänet rakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä mieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä, tarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.

Mutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään, palaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti Nehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut enää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi teaatterista.

Kun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan edellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän komeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä asfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon vallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat häneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti hänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja nainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista, Nehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja viehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.

Mennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja päästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella edes takaisin.

»Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle, kun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä edellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että tämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua—niin ota minut; jollet—niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt ei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista tunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin rehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute saattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon ihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on haiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa voimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti myrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.» Nehljudof muisti suhteensa aatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat hänet.—»Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä», ajatteli hän, »mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän korkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten lankesi taikka kesti,—saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin tämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden kuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo kokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta. Se se vasta on hirmuista.»

Nehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään palatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin ei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä, vaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen lähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä tietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.

Kaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä, se kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo ylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole suinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille ja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin saattaneet keksiä.

Nehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä, vaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä valon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei nähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti hänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta,—ei hän voinut olla näkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui yhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.

XXIX.

Saavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan lasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että senaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli valmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka asianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei vankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria toiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan menestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään maanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea kuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan elämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen kirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi orjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii oleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja suvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin Pietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.

* * * * *

Lasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti, ettei Maslova enää ollut heillä.

—Missä hän sitten on?

—Hän on jälleen linnassa.

—Miksi hän on sinne siirretty?—kysyi Nehljudof.

—No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän ylhäisyytenne,—sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:—rupesi välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti pois.

Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua. Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?» kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.

»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä kehityksestään,—jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon—se on hänen asiansa … mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii omatuntoni»,—puhuivat hänen ajatuksensa,—»ja minun omatuntoni vaatii minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»—sanoi hän itselleen vihaisella itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin askelin vankilan suurta porttia kohden.

Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut toinen tirehtöri, ankara mies.

—Kyllä nyt on kova komento täällä,—sanoi vartija.—Hän on paraikaa vankilassa, paikalla ilmoitan.

Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.

Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,—sanoi hän katsomatta Nehljudofiin.

—Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.

—Voitte jättää sen minulle.

—Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan ennen kielletty.

—Se oli ennen se,—sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti Nehljudofiin.

—Minulla on lupa kuvernööriltä,—intti Nehljudof hakien lompakkoansa.

—Näyttäkääpäs,—sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään, jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.

—Tulkaa konttoriin.—sanoi hän.

Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse olla läsnä.

Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia, Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.—Valtiollista ei ole lupa tavata,—sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa. Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi ja saatu estetyiksi.

Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi paperiensa lukemista.

Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja laski alas silmänsä.

Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.

Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.

—Minä olen tuonut teille pahan sanoman,—virkkoi hän tasasella äänellä katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,—senaatti on hyljännyt valituksen.

—Sen kyllä arvasinkin,—sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin olisi ollut hengästyksissään.

Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan silmät olivat täynnä kyyneleitä.

Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä enemmän suututti.

Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.

—Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,—sanoi hän,—anomus keisarilliselle majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että…

—Enhän minä siitä syystä…—sanoi Maslova sääliä herättävästi katsellen kosteilla silmillään toiseen.

—Mistä sitten?

—Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta…

—Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,—vastasi Nehljudof kylmästi ja rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan alkanut kujeilla välskärin kanssa,—ajatteli hän inholla katsoen Maslovaan.

—Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,—sanoi hän ja saatuaan taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä kirjoitettava.

Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.

Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri siinä asiassa, mistä syytti toista,—siitä hän ei ollut selvillä. Mutta yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että sääli toista.

Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.

—Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa päätöstäni muuttamaan,—sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki mieli lohduttaa toista.—Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.

—Älkää niin sanoko,—keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan.

—Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.

—Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.

Tirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan jätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa, levollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen tuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää voi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. »Kujeilkoon hän vaan välskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan hänen ja Jumalan tähden.»

Mutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli karkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan siinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä hakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään pitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan sitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova, pyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että välskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi ja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja kuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen Maslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:

—Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä pääset. Mikäs nyt?—oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen katsellen häneen ankarasti lasiensa yli.

Välskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut häntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien läpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli pyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen apulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.

Muuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä lasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan erityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen kaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri vastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja nykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo nyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja ihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä ja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli tullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän edessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan saanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut, ettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan vahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat tulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei kuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä, niinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin Maslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että tietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt juomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin piiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä haluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof mainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui sekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän oli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän avioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti päättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli hänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen vielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti ajattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän kuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.

XXX.

Maslova saattoi tulla lähetetyksi jo ensimäisen joukkokunnan kanssa ja sentähden Nehljudof valmisteli myöskin matkaa. Mutta asioita oli niin paljon, että hän hyvin tiesi mahdottomaksi niitä kaikkia suorittaa, vaikka käytettävänä olisi ollut kuinka paljon aikaa tahansa. Nyt oli ihan päinvastoin kuin ennen muinoin. Ennen piti keksiä itsellensä tehtäviä, ja näiden tarkoitusperä oli alituisesti sama—aina saman Dmitrij Nehljudofin hyvä, ja sittenkin, vaikka kaikki oli tarkoittanut vaan Dmitrin hyvää, oli työ tuntunut ikävältä. Nyt sitävastoin koskivat kaikki puuhat muita ihmisiä, eikä Dmitriä, ja kaikki toimet olivat miellyttävät ja viehättävät ja niitä oli äärettömän paljon. Eikä siinä kyllä, vaan silloin kuin Dmitrin entiset työt ja toimet olivat hänessä aina herättäneet harmia ja kiukustumista, niin nämä vieraat asiat päinvastoin herättivät enimmäkseen vaan iloa ja tyytyväisyyttä.

Nehljudofin puuhattavina olevia asioita oli hänellä kolme eri lajia; ja totutulla tarkkatuntoisuudellaan hän jakoikin ne kolmeen osastoon sekä asetti kolmeen eri salkkuun.

Ensimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli nyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty keisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle Siperiaan.

Toiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu talonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna omiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista varten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä testamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli itse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt oli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä rahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien hyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei vielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen vähentänyt puoleen entisestä.

Kolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät hänen puoleensa.

Alussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa tekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli toimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia, ettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja sentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime aikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.

Tämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo ihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten,—mikä oli sen tarkoitus ja miten se oli syntynyt,—tuo oikeuslaitos, jonka tuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo kuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa kitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen rikoslain uhreina.

Personallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen asianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä vankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että vangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan. Ensimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten erehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof, Maslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut hyvin paljon,—papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia, mutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa tehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi, humalassa j.n.e.—teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa olosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja rangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes puolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan tavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden, lakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina. Tähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa, toivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät polttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea varastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka varastelivat kirkoista.

Neljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin rikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista keskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia puolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa säilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät, sosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet vastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten prosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.

Viidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta oli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat sen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika mattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä vankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin systemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota sanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli tullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin tutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu sanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa pidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset ovat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset poikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin samallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli syyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä entisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa edessä.

Näistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa Nehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun äpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen siveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli jo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla tavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset puolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta samassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että tuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin jumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja ryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli talonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka sitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että oli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen luonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä koskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat kieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut sanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus kuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat olivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa hunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle hoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään naisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja ikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata heissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki heissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä, samallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin, olkalappuihin ja pitseihin puettuina.

Niinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä niin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset aivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita ihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati Nehljudofin huomiota.

Alussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen kirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä valaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä ja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.

Mutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa. Hänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen aikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta kirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla, yksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle vastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti asetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta eivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.

Hän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella toiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon, pieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan samallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta sen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen perustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on perinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä siveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun huonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen ilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi, intohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.

Nämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka hänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli pojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan.—Olen kyllä,—vastasi poika.—No tavaappas: »käpälä»—Mikä käpälä, koiranko?—oli poika viekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof tieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli sangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta pääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan niin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset näyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta, jonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof luki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista tutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi vielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä uskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja useammin tuli hänen mieleensä.

XXXI.

Se matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä heinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä. Edellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin Nehljudofin sisar miehensä kanssa.

Nehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta veljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa alaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa poikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein jo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas 15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä ystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät Nikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä oli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.

Sittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja sisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut aistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut Natalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes ymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen täydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä itserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.

Ragoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava virkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja vanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista tuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen tarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain semmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi verrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla tutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään enää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein vastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin arvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään, ja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli vastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan ahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden, joka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa tuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken itsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja kipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen, itserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes tämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa äidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar oli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille vieraasta miehestä.

Ragoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia:—lapsia oli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin parhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan kortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää Agrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne. Likasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä, raskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä. Vahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.

Natalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle kirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.

Tultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia Ivanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun puhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen vaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä hän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo huolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot, rangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja ranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle tutun käyrän norsunluuveitsen.

Hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä välttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä siihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.

Natalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa: tämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa kaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen aikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät ja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä. Avioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan mieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja itsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen avioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi naimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi ja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi aikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.

Toinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin läheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan ja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että tuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden huippu, että tämmöistä tekoa voi selittää—jos sen selittämisestä ollenkaan saattoi olla kysymystä—ainoastaan haluksi loistaa muiden rinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.

—Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla, että he maksaisivat siitä itselleen?—puhui hän.—Jos hän nyt olisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä talonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä. Yleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä,—puhui Ignatij Nikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati vaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta aikeestansa.

XXXII.

Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto, jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman jälkeen.

—Sinä olet lihonnut ja nuortunut,—sanoi Nehljudof.

Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.

—Mutta sinä olet laihtunut.

—Entä Ignatij Nikiforovitsh?—kysyi Nehljudof.

—Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.

Paljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet mitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei ollut sanottu.

—Kävin luonasi.

—Kyllä tiedän.

—Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin yksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota sinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.

—Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan. Mutta…

Nyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.

He olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia Ivanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti teetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.

—No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki,—sanoi Natalia päättävästi ja vilkasi veljeen.

—Sehän on hyvä että tiedät.

—Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän jälkeen,—sanoi Natalia Ivanovna.

—Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen ja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja hyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli herättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja hyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.

—En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni,—vastasi Nehljudof.

Natalia Ivanovna huokasi.

—Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.

—Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa minut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.

—En luule,—sanoi Natalia Ivanovna:—että sinä voisit tulla onnelliseksi.

—Ei kysymys olekaan minun onnestani.

—Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla onnelliseksi … ei voi edes suostua siihen.

—Ei hän suostukaan.

—Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin…

—Mikä elämä?

— … vaatii toista.

—Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,—sanoi Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo vähän rypistyneihin kasvoihin.

—En ymmärrä,—sanoi sisar huokaisten.

»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»—ajatteli Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista kokoonkutoutunutta hellyyttä.

Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.

—Hyvää päivää, hyvää päivää,—noo, mitä teille kuuluu?—lausui hän tahallisen luonnottomalla venytyksellä.

(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).

He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti nojatuoliin.

—En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?

—Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.

Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä mielialansa kuin pois puhallettu.

—Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.—sanoi Natalia Ivanovna.—Kaadanko sinulle?—lisäsi hän tarttuen teekannuun.

—Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?

—Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen, jonka edessä katson olevani syyllinen,—sanoi Nehljudof.

—Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain muutakin.

—Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.

—Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää minulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.

—Aiheet ovat ne, että tämä nainen … että hänen ensimäinen askeleensa huonolla tiellä…—Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt sopivia sanoja.—Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on rangaistu.

—Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.

—Hän on aivan syytön.

—Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.

—Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten päätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.

—Senaatti hylkäsi valituksen.

—Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita kassatsiooniin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti omistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on lainkäyttämisen tuote.—Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen puoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä, niin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.

—Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys tehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja senaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee rangaistuksi.

—Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä:—vaan vaatii käsiinsä alioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa asianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai aniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat syylliset,—puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti hymyillen.

—Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen,—sanoi Nehljudof harmistuen lankoonsa:—olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden tuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.

—Kuinka se voisi olla mahdollista?

—Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs myrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo talonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti ja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä itse.

—Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset laitokset eivät voi olla täydellisiä.

—Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he, kasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.

—Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että varastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on siveetöntä,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla rauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä erikoisesti Nehljudofia suututti.

—Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle tulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä…

—Tuo nyt on jo selvää anarkismia,—määritteli Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.

—En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on totta,—jatkoi Nehljudof.—Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä. Tietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla yhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen uuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa varas.

—En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy aina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte,—alkoi Ignatij Nikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että Nehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on jaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa tyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa,—jos te tänään jaatte sen tasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja kyvykkäimpien käsiin.

—Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.

—Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me palaamme villien kannalle,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden tunnusmerkki.

—Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin kun he itse eivät siihen pysty.

—Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta suokaa minun sanoa suoraan…—ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen äänensä vapisi;—kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä, ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.

—Te puhutte persoonallisista asioistani?

—Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja, joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.

—Katson tarpeelliseksi…

—Malttakaahan,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä keskeyttää.

—Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan, hankkimaan enemmän tietoja…

—No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,—sanoi Nehljudof vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.

XXXIII.

—No, miten lapset jaksavat?—kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan tyynnyttyään.

Sisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja hyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli loppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä ihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt nukkiensa—mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.

—Muistatko todellakin,—sanoi Nehljudof hymyillen.

—Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.

Epämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei tahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli saattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi puhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin onnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu. Ignatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan, että tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista rangaistuksenalaisista rikoksista.

Tämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta ja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja väittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij Nikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko hänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän tuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että lanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä sisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen perillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä vihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella varmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä tointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja rikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.

—Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt?—kysyi Nehljudof.

—Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen tappajan pakkotöihin.

Nehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan kiihoittuneena:

—No ja mitä siitä sitten olisi?—kysyi hän.

—Olisihan vaan tapahtunut oikeus.

—Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan tarkoitus!—sanoi Nehljudof.

—Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?

—Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta ole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia oloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.

—Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti naurahtaen.—Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan toisenlainen merkitys.

—Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten olen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa tämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka seisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa, eli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä, jotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.

—En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä keskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka ovat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne pahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.

—Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia tuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä, lujia…

Mutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut puhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi puhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.

—Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia tarkoituksiansa—joko parantaakseen…

—Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,—pisti Nehljudof väliin.

—Tai tehdäkseen vaarattomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh itsepäisesti:—niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.

—Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei ole semmoiseen varoja.

—Miten niin? En ymmärrä,—kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen hymyillä.

—Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi, ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,—sanoi Nehljudof.

—Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.

—Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä. Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä, että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä…

—Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.

—Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.

—Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on vaillinainen ja on edelleen kehitettävä.

—Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat enemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan uuden rasituksen saman kansan hartioille.

—Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse tuomioistuinta tarpeettomaksi,—jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään kuulematta lankoansa.

—Nuo puutteet eivät ole korjattavissa,—sanoi Nehljudof korottaen ääntänsä.

—Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion virkamies ehdotteli, puhkoa silmät,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh voitonriemuisena nauraen.

—Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin on se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää, että on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat ottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.

—Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh vaaleten.

—Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.

—Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh vapisevalla äänellä.

—Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin koetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa pilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä; tiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja koetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja koko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.

—En minä palvelisi jos niin ajattelisin,—sanoi Ignatij Nikiforovitsh ja nousi ylös.

Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon. »Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli sentähden hyvin hämillään.

»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua. Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia raukkaa», ajatteli Nehljudof.

XXXIV.

Joukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3, ja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen sen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan ennen kahtatoista.

Pakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa ääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli viimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä, kirjoitettu: »Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa. Hän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen sisällisen muuttumisen vuoksi, mikä—en uskalla vielä uskoa—näyttää hänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että hän elpymistään elpyy». Vähän alempana oli kirjoitettuna: »Olen saanut kokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että hän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen kivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja vastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin itseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka vaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin häntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja minun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan aina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia olisimme». Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: »Kävin Natalian luona ja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja minuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta päivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon on kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada kokonaisuudeksi».

Herättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus sen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. »En voi lähteä», ajatteli hän, »ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja sovittanut». Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää ollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään joukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja lähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa, jonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan asemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi vankilaan.

Vankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä postijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti kaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.

* * * * *

Oli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön aikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja peltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman kuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan tomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne hakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet kivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden vasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin haluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine revolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä katua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna, ja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan aukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin katuja.

Nehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä tullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua alkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa oli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat luettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja jätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan, lääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun pöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita. Yksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille heidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.

Pöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi ja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi, jotka seisoivat ihan ääressä.

—Eihän tästä loppua näy tulevankaan!—puhui savuja vetäen pitkä, paksu, punanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet, ja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen suutaan.—Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo koonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?

Kirjuri katsoi papereihinsa.

—Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.

—Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!…—huusi upseeri vielä tarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia seisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.

Tätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta ulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies kiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja vähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä odottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja mahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista eväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.

Hän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa kahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja suuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden kuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului komennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle pulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi tutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen puoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi komennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi ajelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja heiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla. Ensiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä, harmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he—nuoret, vanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset, parrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat ulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin aikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan askelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin riviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa portista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi käteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat siirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin järjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa vankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka vapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa kotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden mekkojensa liepeihin käärittyinä.

Naisten mukana tulivat omin jaloin lapset—poikia ja tyttöjä. Nämä lapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet asettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten taikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin kuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun tämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen silmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan lauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa kadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui miesten taakse.

Vaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella, luki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään. Tämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista eivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin sekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi tottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat näin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa syntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen toisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin säkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja kirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja haluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.

Muutamia vankeja tuli hatuttomin päin vartioupseerilta jotakin pyytämään. Kuten Nehljudof sitten sai tietää olivat nämäkin pyrkineet vankkureihin. Nehljudof näki kuinka upseeri katsomatta pyytäjään veteli äänetönnä savuja paperossistaan, kuinka hän sitten yhtäkkiä ojensi kätensä läimäyttääkseen vankia ja kuinka tämä, lyöntiä väistäen, veti paljaaksi ajellun päänsä olkapäitten väliin ja hypähti syrjään.

—Kyllä minä sinut tästä kohta niin pehmitän, että muistat! Astele päälle vaan, kyllä jaksat!—kiljui upseeri.

Ainoastaan erään horjuvan pitkän äijän, jonka jalat olivat raudoissa, päästi upseeri sairasvaunuihin, ja Nehljudof näki kuinka tämä vanhus otti päästään litteän vankilakkinsa ja ristinmerkkiä tehden meni sairasvaunujen luo, kuinka hän siellä sitten pitkän aikaa teki kapuamista ylös rautojen estäissä saamasta heikkoa vanhaa jalkaa nostetuksi, ja kuinka vankkureissa jo istuva eukko hänet vihdoin kädestä auttoi pääsemään.

Kun kaikki vankkurit olivat täyttyneet säkeistä, ja säkkien päälle olivat asettuneet ne, joiden oli lupa, otti upseeri sotilashatun päästään, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kaljunsa ja punasen, paksun niskansa, ja teki ristinmerkin.

—Eteenpäin, mars!—komensi hän. Sotamiehet tekivät kiväritemppunsa, vangit paljastivat päänsä ja alkoivat tehdä ristinmerkkiä, saattajat huusivat heille jotakin, vangit siihen vastasivat, naisten joukossa nousi ulvonta, ja joukkokunta, valkoisiin takkeihin puettujen sotamiesten ympäröimänä, läksi liikkeelle nostattaen pölyä kahlittujen jalkojen alta. Eellimmäisinä kulkivat sotamiehet; näiden jäljessä, rautoja kalistellen, jalkarautavangit, neljä kussakin rivissä; sitten siirtovangit, sitten yhteis-sellissä asujat käsiraudoilla parittain yhteenkahlittuina, ja vihdoin naiset. Viimeisinä tulivat säkeillä ja heikkokuntoisilla vangeilla täytetyt vankkurit, ja eräässä näistä istui, hyvin korkealla, vaatteihinsa kietoutunut nainen herkeämättä kiljahdellen ja parkuen.

XXXV.

Kulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä pääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle. Vankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja käski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja miesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet liikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen, olivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.

Alkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen nostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä katua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen hevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä tuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka siirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja jalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi, heiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki niin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että Nehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan joitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain silloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun Fjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin sekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa. Melkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin issikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof nyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin; Ohotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä kiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä kulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen, mustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle nostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten raskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi säkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli levollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään oli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi talonpoikaisvaimon tavalla sidottuna—se oli Fedosja. Nehljudof laskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta tavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki tällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen luoksensa.

—Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja,—hän huusi juostessaan.

Mutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat jo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja pysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:

—Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on kielletty.—Älkää jääkö jälkeen, mars!—hän huusi vangeille ja kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan paikalleen.

Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat. Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja. Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin. Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin kädessä,—ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä selviä, mitä tämä näky merkitsi.

Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei enää näkynyt.

Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä tilaisuuksissa häpeällistä.

XXXVI.

Nehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli yllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava kadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi. Käytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi eteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä kuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon kanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä kuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen tieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle lähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma. Aidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja heidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista paraikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä lasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.

—Saisikohan mistään juotavaa?—kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien vastustamatonta virvokkeen tarvetta.

—Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola,—sanoi ajuri ja, kääntäen toiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien eteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus ennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden pöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja tarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui tuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän ääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja heillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja tekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen ja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij Nikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen eilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä tavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. »Tuskin ennätän ennen junan lähtöä», ajatteli hän, »parasta kun kirjoitan». Ja saatuaan paperia, kirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen pyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.

»Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu Ignatij Nikiforofin kanssa»…—alkoi hän.—»Entä sitten? Pyytääkö anteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin. Ja hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen sekaantumisensa minun asioihini… Ei, en voi…»—Ja hän tunsi jälleen inhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka ei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa ja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon jälkeen.

Kuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa ilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa kätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.

Hevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja myöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja katseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren rakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies kiväärineen.

Nehljudof pysähytti ajurin.

—Mikäs siellä on?—kysyi hän talonmieheltä.

—Mikä lie tullut vangille.

Nehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän laidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja alempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki harmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään, kädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien väliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä. Hän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen vieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias, postinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä ja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.

—Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta eikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa,— nuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin puoleen.

—Kyllä se nyt siihen kuolee,—puhui itkevällä äänellä vaimoihminen, varjostin kädessä.

—Paita täytyy aukaista,—sanoi postinkuljettaja.

Polisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja vangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan kuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi kääntyä väkijoukon puoleen:

—Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse tuulenhenkeäkään—.

—Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty lähtemään, puolikuolleena,—puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen asetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe ja katsoi ympärilleen.

—Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään katsomista!—puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin, mutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi vartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään mennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.

—Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?

—Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin,—sanottiin väkijoukossa.

—Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä,—sanoi Nehljudof.

—Vettä ovat hakemassa,—vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista ja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.

—Mikä kansankokous siinä?—kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja vangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin polisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin koreammissa pitkävartisissa saappaissa.

—Hajalle! Mitä siinä töllötätte!—pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä vielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan vangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota odottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.

—Mikä on?

Polisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että yksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään hänet siihen.

—No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka—issikka!

—Talonmies jo juoksi hakemaan,—sanoi polisimies tehden kunniaa.

Kauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.

—Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä,—ärjyi komisarjus ja katsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa tuppeen.

—Hänelle täytyy antaa vettä,—sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi ankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies toi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi nosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut sitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista, pölyistä paitaa.

—Kaada päähän!—komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin vangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan pään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan enemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja valui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko ruumis nytkähteli.

—Siinähän on yksi, otetaan se!—sanoi komisarjus polisimiehelle osottaen Nehljudofin issikkaa.—Aja tännemmäksi sinä sieltä!

—En jouda,—sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään nostamatta.

—Se on minun issikkani,—sanoi Nehljudof,—mutta ottakaa vaan. Kyllä minä maksan,—lisäsi hän issikalle.

—No mitä kuhnailette,—huusi komisarjus,—käykää kiinni vaan!

Polisi, talonmiehet ja vartiosotamies nostivat kuolevan, veivät rattaille ja istuttivat istuimelle. Mutta hän ei pysynyt omin voimin pystyssä, hänen päänsä retkahti taaksepäin ja ruumis valui istuimelta.

—Pane pitkällesi,—komensi komisarjus.

—Antaahan olla, herra komisarjus, vien minä näinkin,—sanoi polisi istuutuen topakasti kuolevan rinnalle ja kiertäen voimakkaan oikean kätensä selän yli kainalon alle.

Sotamies veti vangin jalat pukin alta, nosti ja asetti paikoilleen.

Komisarjus katsoi ympärilleen ja nähtyään kadulla litteän vankilakin, nosti sen ja pani taaksepäin retkottavan märän pään päälle.—Mars!— komensi hän.

Issikka katsahti vihasesti taaksensa, pudisti päätänsä ja alkoi ajaa käyden polisikamaria kohden vartiosotamiehen rinnalla. Vangin kanssa istuva polisimies kohensi vähä väliä uudestaan vangin laskeutuvaa ruumista, pään keikkuessa kaikille suunnille. Vartiosotamies korjaili jalkoja. Nehljudof meni heidän jälkeensä.

XXXVII.

Päästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka polisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.

Pihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja melskaten, joitakin vankkureita.

Heti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen ympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen käsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se polisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli puutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof meni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin, oli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi sairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen oli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä pantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja herkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja sukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo, katsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se oli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.

—Aikomus on muka säikäyttää minua,—sanoi hän.—Mutta älkääpäs luulkokaan—siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.

Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää, teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.

—Mennyttä kalua,—sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti. Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät siniset, lasiset, silmät.

—Ettepäs saa pelästymään,—puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen välskäriin päin.

—No mitä?—kysyi polisikomisarjus.

—Mitäkö?—toisti välskäri.—Ruumishuoneeseen se on vietävä.

—Onkohan se vaan ihan varma?—kysyi komisarjus.

—Mitenkäs muuten,—sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen paljastettua rintaa.—Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen katsoa. Petrof, mene sinä,—sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.

—Viekää hänet ruumishuoneeseen,—sanoi komisarjus.—Ja sinä tule sitten kansliaan, niin kirjoitat nimesi,—sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko ajalla ollut jättänyt vankia.

—Ymmärrän,—vastasi sotamies.

Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten. Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.

—Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle paperossia,—sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.

—Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja kiduttavat minua…—

—Suokaa anteeksi,—sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.

Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta polisikomisarjus pysähytti hänet.

—Mitä haette?

—En mitään,—vastasi Nehljudof.

—Menkää siis tiehenne.

Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.

Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla. Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti. Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla. Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.

—Mitä ne tekevät!—sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.

Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.

Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän tuli kuorma-ajurin luo.

—Missä tämä nostettiin?—kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.

Kuorma-ajuri nimitti kadun.

—Onko se vanki?—kysyi palomestari.

—Vankihan se on. Se on jo toinen,—sanoi komisarjus.

—Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,—sanoi palomestari ja kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta, huusi:—pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään, enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.

Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna jäljessä.

—Mitä haette?—kysyi häneltä joku polisi.

Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.

Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa paperossia.

—Ahaa, vai palasitte,—sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen hän rypisti otsansa.—Taaskin,—sanoi hän.—Kyllästyttää tuo tuommoinen, enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?—kääntyi hän Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.

Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa. Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä, matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä; vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana. Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä. Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies. Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.

—Kuollut kuin kivi,—sanoi hän.

Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti ulos.

—Mistä vankilasta?—kysyi hän sotamieheltä.

Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen jaloissa.

—Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,—sanoi konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin, ilmaa suustansa päästellen.

—Mistä syystä sen on noin käynyt?—kysyi Nehljudof lääkäriltä.

Lääkäri katsahti häneen lasiensa yli.

—Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin istutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä päästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana päivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo. Arvaahan sen että siitä tulee halvaus.

—Miksi ne siis lähetetään näin?

—Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?

—Minä olen syrjäinen.

—Vainiin… Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa,—sanoi lääkäri nykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.

—No kuinka sinun asiasi ovat?—kysyi hän vinosuiselta, kalpealta mieheltä, jonka kaula oli siteissä.

Mielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois paperossin, syljeskeli lääkäriin päin.

Nehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen palovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja ajoi asemalle.

XXXVIII.

Kun hän saapui asemalle, istuivat vangit jo kaikki vaunuissa ristikkoikkunain takana. Asemasillalla lojasteli muutamia saattajia: heitä ei päästetty vaunujen luo. Vartijaväki oli nyt tulisessa touhussa. Matkalla vankilasta asemalle oli kaatunut ja kuollut halvaukseen paitsi niitä kahta, jotka Nehljudof näki, vielä kolme henkeä: yksi oli viety samoin kuin molemmat edelliset lähimmäiseen polisikonttoriin ja kaksi oli kaatunut täällä asemalla.[7] Ei vartioväki senvuoksi ollut kiireessään, että oli kuollut viisi heidän haltuunsa uskottua henkilöä, jotka olisivat voineet jäädä eloonkin. Tämä kysymys ei heitä liikuttanut, vaan se yksistään, että kaikki mitä asetus tämmöisessä tilaisuudessa vaati tehtäväksi, tulisi tehdyksi: kuolleet toimitetuiksi asianomaiseen paikkaan, niin myös näiden paperit ja tavarat, ja nimet pyyhityiksi pois niiden luettelosta, jotka olivat vietävät Nishni-nowgorodiin, ja tämä kaikki oli kovin tukalata erittäin tässä kuumuudessa.

Ja sitä nyt vartiovirkamiehet puuhasivat, eikä Nehljudofia sentähden yhtä vähän kuin ketään muutakaan laskettu vaunujen luo. Nehljudof kuitenkin vihdoin pääsi putkahtamaan annettuaan rahaa vartioväkeen kuuluvalle aliupseerille. Tämä päästi Nehljudofin, mutta pyysi niin pian kuin mahdollista sanomaan vaan sanottavansa ja sitten väistymään syrjään, ettei päällikkö näkisi. Kaikkiaan oli vaunuja 18 ja kaikki vaunut paitsi päällystön olivat täpötäynnänsä vankeja. Kulkiessaan vaunujen ikkunain editse, kuulosteli Nehljudof mitä niiden sisäpuolella tapahtui. Kaikista vaunuista kuului kahleitten kolinaa, rymyämistä, porpatusta, järjettömiä haukkumasanoja, vaan ei missään puhuttu, kuten Nehljudof oli odottanut, matkalla kaatuneista tovereista. Puheet tarkoittivat enimmäkseen säkkiä, juomavettä ja paikan valitsemista.

Nehljudof katsahti erään vaunun ikkunasta sisälle ja näki kuinka sen keskellä, käytävässä, sotamiehet irroittivat vankien käsistä käsirautoja. Vangit ojensivat heille käsiänsä ja yksi sotamiehistä avasi avaimellaan käsirautain lukon ja pudotti ne pois. Toinen kokosi käsiraudat yhteen.

Päästyään muiden vaunujen ohi, Nehljudof tuli naisvaunujen kohdalle. Toisessa niistä kuului yhtämittainen huutava naisäänen valitus:— oo—oo—oo!… Herranenaika, oo-oo—oo! Herranenaika!…

Nehljudof kulki ohitse ja sotamiehen osoituksen mukaan tuli kolmannen vaunun ikkunan luo. Heti kun hän toi päänsä sen eteen, lehahti sieltä vastaan kuuma ilma täynnänsä sakeata ihmishien hajua ja kuului selvään kimakoita naisääniä. Kaikilla penkeillä istui naamat punaisina, hikisiä naisia mekoissa ja nutuissa, kovaäänisesti jutellen keskenään. He huomasivat ristikon lävitse Nehljudofin kasvot ja lähimmäiset vaikenivat siirtyen lähemmäksi. Maslova, nutussa, ilman huivia, istui vastapäisen ikkunan luona. Tännempänä istui vaaleaverinen Fedosja suu naurussa.

Tunnettuaan Nehljudofin tämä nykäsi Maslovaa ja osoitti kädellään ikkunaan.

Maslova nousi nopeasti, pisti huivin mustatukkaiseen päähänsä ja punaset, hikiset kasvot elpyneinä ja silmät hymyssä tuli ikkunan luo käyden käsin ristikkoon.

—Nytpä vasta on kuuma,—sanoi hän iloisesti hymyillen.

—Saitteko tavarat?

—Sain, kiitoksia.

—Ettekö mitään vielä tarvitsisi,—kysyi Nehljudof, tuntien kuinka vaunusta virtasi kuuma kuin kiukaalta.

—En tarvitse mitään, kiitoksia.

—Voi jos saisi juotavaa,—sanoi Fedosja.

—Niin, sitä jos saisi,—sanoi Maslova.

—Eikö teillä siis ole vettä?

—Kyllä sitä aina tuodaan, mutta se heti loppuu.

—Paikalla tuon,—sanoi Nehljudof,—minä pyydän sotamiestä. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Nishni-nowgorodissa.

—Aijotteko tekin matkustaa?—sanoi Maslova ikäänkuin ei olisi tiennyt tästä asiasta ja katsahti iloisesti Nehljudofiin.

—Matkustan seuraavassa junassa.

Maslova ei sanonut mitään ja jonkun hetken kuluttua ainoastaan huokasi syvään.

—Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista jäi kuolleena tielle,—sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.

Se oli Korabljova.

—En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi,—sanoi Nehljudof.

—Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville mitään siitä tule? Senkin pirut.

—Eikö naisista ole kukaan sairastunut?—kysyi Nehljudof.

—Akat ovat lujempia,—sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki,—yksi tässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan,—sanoi hän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat voivotukset.

—Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi?—sanoi Maslova koettaen estää huuliaan iloisesti hymyilemästä,—niin eikö voisi jättää pois tuota naista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.

—Kyllä sanon.

—Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi tavata miehensä Tarasin,—lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää Fedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.

—Herra, ei saa haastattaa,—huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.

Tämä ei ollut se, joka oli päästänyt Nehljudofin asemasillalle. Nehljudof väistyi ja läksi hakemaan päällikköä pyytääkseen synnyttäjän ja Tarasin puolesta, vaan ei voinut pitkään aikaan saada mitään vastausta sotamiehiltä. Nämät olivat yhä samassa touhakassa,— muutamat veivät jonnekin jotakin vankia, toiset juoksivat ostamassa itsellensä eväitä ja sijoittelivat tavaroitaan vaunuihin, kolmannet palvelivat erästä naista, jonka piti matkustaa vartioupseerin mukana, eikä Nehljudof sentähden tahtonut saada heiltä mitään vastausta.

Vasta toisen soiton jälkeen tapasi Nehljudof vartioupseerin.

Upseeri siirteli toisella lyhyellä kädellään viiksiä suun edestä ja olkapäät koholla torui jostakin asiasta vääpeliä.

—Mitä te oikeastaan haluatte?—kysyi hän Nehljudofilta.

—Teillä eräs vaimo on synnyttämässä tuolla vaunuissa, niin minä ajattelin eikö häntä voisi…

—Ja synnyttäköön vaan. Sittepähän nähdään,—sanoi upseeri mennen vaunuunsa ja reippaasti heiluttaen lyhyitä käsiänsä.

Samassa kulki konduktööri jo ohitse, vihellyspilli kädessä. Kuului viimeinen soitto ja asemasillalla seisovien saattajien: joukosta ja naisvaunusta kuului itkua ja rukousten lukua. Nehljudof seisoi asemasillalla rinnakkain Tarasin kanssa ja katseli kuinka vaunu toisensa perästä kulki ristikkoikkunoineen hänen ohitsensa ja näiden takana näkyi puoleksi ajeltuja miesten päitä. Sitten tuli heidän kohdallensa ensimäinen naisten vaunu, jonka ikkunasta näkyi huivittomia ja huivipäisiä naisia, sitten tuli toinen vaunu josta kuului yhä sama voivotus; vihdoin tuli vaunu, jossa oli Maslova. Hän seisoi muiden mukana ikkunassa ja katseli Nehljudofia surullisesti hänelle hymyillen.

XXXIX.

Määräaikaisen väkijunan lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Nehljudof aikoi ensin käyttää tätä aikaa käydäkseen vielä sisarensa luona, mutta aamullisten vaikutusten—jälkeen hän tunsi itsensä siihen määrin kiihoittuneeksi ja masentuneeksi, että kun hän istui ensimäisen luokan odotussalin pienelle sohvalle hänen tuli ihan odottamatta armoton uni, hän kääntyi syrjälleen, pani käden poskensa alle ja nukkui sillä kertaa.

Hänet herätti hännystakkiin puettu lakeija, numeromerkki rinnassa ja pyyhinliina kainalossa.

—Herra, herra, tekö olette Nehljudof, ruhtinas? Rouva hakee teitä.

Nehljudof kavahti ylös hieroen silmiänsä ja muisti missä hän oli ja mitä oli aamulla tapahtunut.

Hänen muistossaan oli: vankien kulkue, vainajat, ristikkovaunut ja niiden taakse suljetut naiset, joista tönien kituu avuttomana synnytystuskissa ja toinen hymyilee rautaisen ristikon takana.

Mutta todellisuudessa oli hänen edessään ihan toista: pulloilla, vaaseilla, monihaaraisilla kynttiläjaloilla ynnä muilla bufetti-esineillä täytetty pöytä ja sen ympärillä liehuvia, vikkeläjalkaisia lakeijoja. Salin perällä, kaapin edessä hedelmävaasien ja putelien takana näkyi bufetinpitäjä ja matkustajien selät tiskin ääressä.

Unenpöppörässä noustessaan makuulta istualleen Nehljudof jo huomasi, että kaikki huoneessa olijat uteliaasti katselivat jotain, mikä tapahtui ovissa. Hänkin katsahti sinne ja näki ihmisjonon kantamassa nojatuolissa naista, jonka pään ympärille oli höllästi kiedottu hienon hienokainen huntu-harso. Etumainen kantaja oli lakeija ja tuntui Nehljudofista tutulta. Takimmainen oli myöskin tuttu ovenvartija, kultanauha lakissa. Nojatuolin takana kulki komeapukuinen sisäpiika esiliinassa ja kiharoissa ja kantoi myttyä, jotakin pyöreätä esinettä nahkakotelossa ja päivänvarjostimia. Vielä taaempana tuli turpeine huulineen ja lyhyine kauloineen, rinta pullistuneena, ruhtinas Kortshagin matkalakissa, ja hänen jäljessään Missi, Misha, hänen serkkunsa, ja Nehljudofille tuttu valtiomies Osten pitkine kauloineen, kaularusto kököttävänä ja kasvot ja mieliala kuten aina iloisina. Hän todisteli jotain innokkaasti, mutta nähtävästi pilalla, hymyilevälle Missille. Heidän takanaan tuli lääkäri kiukkuisesti polttaen paperossia.

Kortshaginit tekivät muuttoa kaupungin läheistöllä olevalta maatilaltaan ruhtinaan sisaren luo, tämän maatilalle, joka sijaitsi Nishegorodskin rautatien varrella.

Tämä kantajain, palvelustytön ja lääkärin kulkue suuntautui naishuoneeseen herättäen kaikissa läsnäolijoissa uteliaisuutta ja kunnioitusta. Mutta vanha ruhtinas istuutui pöydän ääreen ja käski heti luoksensa lakeijan, jolta alkoi tilata jotain syötävää ja juotavaa. Missi ja Osten pysähtyivät myöskin ruokasaliin ja olivat juuri istumaisillaan, kun näkivät ovessa tutun naisen ja menivät tätä vastaan. Se oli Natalia Ivanovna.

Natalia Ivanovna tuli Agrafena Petrovnan seurassa ympärilleen tarkastellen ruokasaliin. Hän huomasi melkein yhteen aikaan sekä Missin että veljensä. Hän tuli ensin Missin luo nyykäyttäen vaan päätään Nehljudofille. Mutta kun hän ja Missi olivat suudelleet toisiansa, kääntyi hän heti veljensä puoleen.

—Vihdoinkin löysin sinut,—sanoi hän.—Nehljudof nousi, tervehti Missiä, Mishaa ja Ostenia ja jäi puhumaan heidän kanssaan. Missi kertoi hänelle tulipalosta heidän maatilallaan, mikä oli pakoittanut heitä muuttamaan tatin luokse. Osten tämän johdosta alkoi kertoa jotain pilajuttua tulipalosta.

Nehljudof kuuntelematta Ostenin juttuja kääntyi sisarensa puoleen:—Kuinka iloinen olen että sinä tulit,—sanoi hän.

—Tulin jo aikoja sitten,—sanoi Natalia.—Me olemme täällä Agrafena Petrovnan kanssa.—Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja sadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa Nehljudofille, tahtomatta tätä häiritä.—Haimme sinua joka paikasta.

—Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit,—toisti Nehljudof.—Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin,—sanoi hän.

—Todellakin?—sanoi Natalia säikähtäen.—Mitä sitte?

Missi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi erikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa kanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku matkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.

—Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi, vaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi,—sanoi Nehljudof.—Puhuin sopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi,—sanoi hän.

—Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä,—sanoi sisar,—ettei se ollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä.—Ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä, mutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä se tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta hänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja kallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän kanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.

—Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin,—sanoi Nehljudof kun muisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista.—Kaksi vankia on tapettu.

—Kuinka niin tapettu?

—Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi heistä kuoli auringonpistoon.

—Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?

—Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.

—Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi?—sanoi Natalia Ivanovna.

—Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat,—sanoi Nehljudof hermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä silmillä.

—Herranenaika!—sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.

—Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita onnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se,—lisäsi Nehljudof katsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui pöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti Nehljudofiin.

—Nehljudof!—huudahti hän.—Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle erinomaista!

—No ja mitä aijot tehdä?—jatkoi Natalia Ivanovna.

—Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä on tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.

—Niin, niin, sen kyllä ymmärrän.—No entä se asia noiden kanssa,—sanoi Natalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin,—onko todellakin kaikki loppunut?

—Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.

—Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla. Mutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi,—lisäsi hän arasti.—Mistä syystä sinä matkustat?

—Matkustan siksi että minun täytyy,—vastasi Nehljudof totisesti ja kuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa häntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. »Miksi en sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?» ajatteli hän. »Ja kuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,»—sanoi hän itsekseen, katsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä enemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.

—Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin näetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja ehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni,—sanoi Nehljudof ja hänen äänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta puhuessa.—Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan asemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan tätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan ollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista auttaa ja keventää hänen kohtaloansa.

Natalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi Natalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta taas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija kantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen Nehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn kätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.

— Epouvautable! —sanoi hän kuumuudesta,—tätä en voi kestää. Ce climat me tue. Tämä ilmanala tappaa minut.—Ja puhuttuaan jotain venäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän luonansa hän antoi merkin kantajille,

—Tulkaa siis välttämättä,—lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen pitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.

Nehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle I:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen ja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.

—Tuo on minun toverini,—sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia, jonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.

—Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa,—sanoi Natalia Ivanovna, kun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras menivät sinne.

—Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä,—sanoi hän.—Niin, ja kuuleppas sitten,—lisäsi hän,—Kusminskissa en vielä ole antanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi perivät.

—Dmitrij, lakkaa,—sanoi Natalia Ivanovna.

—Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä tuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia … niin että…

—Dmitrij, jätä tuommoiset puheet,—sanoi Natalia Ivanovna, mutta Nehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli sanonut.

Edempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä vielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety. Muuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat juosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat vaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia tulemaan ulos.

Nehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta tuli heti jälleen ulos eteiselle.

Natalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja peleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi voinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: »écrivez», muista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen kanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu raha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään syntyneet hellemmät sisarussuhteet,—he tunsivat olevansa ikäänkuin vieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun juna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja surullisen ja hellän näköisenä sanoa: »no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi vaan!»

Mutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa miehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli totinen ja huolestunut ilme.

Ja samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein parhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja kankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän tunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä häntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän, mustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät olivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut puhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle,— maanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä,—ja tämä seikka suretti häntä.

XL.

Koko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä tilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei Nehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta hengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä rinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja vetotuuli alkoi puhaltaa. »Tappoivat kuin tappoivatkin», toisti hän sisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän päivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen vankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä, otsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän pääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään tietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin. Häntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin määräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen temppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut virkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä vähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit tarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa, eroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi näin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin myöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri oli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä oli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia, miehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka velvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää, käsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli kuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa, että niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät kestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen—mutta nuo ihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän kuolemaansa syyttömät ihmiset».

»Tämä on seuraus vaan siitä», ajatteli Nehljudof, »että kaikki nuo ihmiset—kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet,—luulevat maailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen ihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset—sekä Maslennikof, tirehtöri, että vartioupseeri,—kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä, tirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin ottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin suuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään että ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta, saattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja onnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät tehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä he eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä kohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he asettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu», ajatteli Nehljudof. »Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi ihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana tai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos tahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa».

Nehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta linjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen ja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi, purkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona sateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin salamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui ukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina pilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi toiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan sadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä, kellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin perunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi, viheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.

—Vielä, vielä,—puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta, virkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut sateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi suoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli jälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui taivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä keskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.

—Mitä minä taas ajattelinkaan,—kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin kaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut solaan korkeitten töyräitten vähin.

—Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri, vartioupseeri,—kaikki nuo palvelusmiehet—enimmäkseen hyväluontoiset ihmiset—ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.

Hän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe vankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden, vartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin—eikä välittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.

Kaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut, etteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin tunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä. Virkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille.— »niinkuin tuo kivilaskos sateelle», ajatteli Nehljudof katsellen solan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon sadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. »Saattaa olla tarpeellista laskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle kuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita, niinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten keskuudessa», ajatteli Nehljudof; »voi olla että nuo kuvernöörit, tirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä, joilta puuttuu ihmisten pääominaisuus—rakkaus ja sääli toisiinsa».

»Kaikki tyyni on siinä», ajatteli hän edelleen, »että nuo ihmiset pitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä, mikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja Jumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta tuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa», ajatteli Nehljudof. »Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin pelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi sääliä—mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä vastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee heidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta nämät ovat sata kertaa julmemmat!» jatkoi hän ajatuksissaan; »jos olisi ratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme kristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein kauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi,—niin olisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne nyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä, upseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin siitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa kohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä suhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat nivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän teoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen ulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot kuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset luulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista ihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole. Rakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä tiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi kohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella varomattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä kohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä. Sama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen rakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että ihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi pakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella ihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei tunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä», ajatteli Nehljudof kääntyen jo itseensä: »puuhaelkoon personallisia asioitaan, mitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten kanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin kuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi ja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii itsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen kohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja eläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä ole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko omasta elämästäni. Niin, niin se on», ajatteli Nehljudof. »Se on hyvä, hyvä!» toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman jälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta selvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.

XLI.

Vaunu, mihin Nehljudof oli saanut paikkansa, oli puolillaan väkeä. Täällä oli palvelijoita, käsityöläisiä, tehtaalaisia, lihakauppiaita, juutalaisia, kauppapalvelijoita, työmiesten vaimoja, oli yksi sotamies ja kaksi rouvasihmistä—toinen nuori, toinen vanhahko, rannerenkaita päivettyneessä kädessä,—sitten vihasen näköinen herrasmies kokardi mustassa lakissa. Kaikki nämä matkustajat olivat jo rauhoittuneet paikkojen valitsemisen jälkeen ja istuivat hiljaa, mikä siemeniä pureskellen, mikä tupakoiden, mikä jutellen naapuriensa kanssa.

Taras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen paikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä istuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava puutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo Nehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen vanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa olevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa seitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein valkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.

Huomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä penkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:

—Tehkää hyvin, istukaa.

Nehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli istunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.

Hän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet vastaanottanut: kaupungissa.

Laskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin käymään kaupungissa,—puhui hän.—Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen jouluna.

—Paras onkin kun käytte,—sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin:—täytyy pitää silmällä, muutoin—kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää yksin kaupungissa.

—Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö hän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin. Ja kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten,—sanoi vaimo, suu hymyssä.

Siemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin vahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään vanhukseen ja Nehljudofiin.

—Jos mies on järkevä, niin sitä parempi,—sanoi vanhus,—eikö hän tuommoistakaan harjoita?—lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan, jotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella käytävää.

Tehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse taivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu, ja katseli ahnaasti mieheensä.

—Ei, minun ei polta eikä juo,—sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen tilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään.—Semmoisia ihmisiä ei maa monta nostata,—sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.

—No jos parempi niin pilalla,—sanoi vanhus katsellessaan äskeistä pariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti pullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun tehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä, kääntyi hän heihin;.

—Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei kukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan minä juon—ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.

—Niin, niin,—sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.

—Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen häneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?

—Siin'on, ota pullos, en huoli enempää,—sanoi vaimo antaen hänelle pullon takaisin.—Äläkä löpise roskaa,—lisäsi hän.

—Kas noin se voi käydä,—jatkoi tehtaalainen:—osaa se olla hyvä, mutta osaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta hä?

Maura humalassa huitasi nauraen kädellään.

—Joko tartuit suustasi…

—Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun sattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei sovi sanoakaan… Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle anteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa … sanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä hymyilevän vaimonsa polville.

Nehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa muurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia uuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi. Sanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt menevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän Nehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.

—No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle puolen,—sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti katsahtaen ylös Nehljudofiin.

—Kyllä sopu sijaa antaa,—sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja keikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä kevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle.—Tilaa on kyllältä, ja mikäs olis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään riitaa!—puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.

Taras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää, mutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi puhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä ollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa tilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän puhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti, totuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi hänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta puoleen-vetävästä hymystä.

Semmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen keskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen hän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä polville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa. Hän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa juttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän itse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.

Nehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja kuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille kohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää, että sen oli tehnyt Fedosja.

—Juttelen omasta surustani,—sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä ystävyydellä Nehljudofin puoleen.—Sattui tässä eteen lokosa ihminen—tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.

—Niin, niin,—sanoi Nehljudof.

—No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen kakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin mies. »Elähän», sanoi hän, »lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt itsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu». Vielä mitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. »Sillaikaa se nutistaa meidät kaikki hengiltä kuin torakat», sanoi äiti, ja hynttyytti vallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti vierasmiesten kanssa.

—Entäs sinä, mitä teit?—kysyi puutarhuri.

—Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki sisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani. Isäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi vallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja, veikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin tutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin:—mistä oli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. »Miksis tämän teit?» kysyi toinen.

—»Siksi», vastasi Fedosja, »että mies inhoittaa minua. Ja minulle on Siperia», sanoi hän, »parempi kuin elämä sen kanssa»,—minun kanssani, näet,—myhähti Taras.—Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan, mikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin kotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan äiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta vastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut mitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli heittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään kirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. »Anna viitonen», sanoi tämä, »niin toimitan vapaaksi». Sopivat kolmesta ruplasta. Minä panttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten kirjoittaa sutasi tuon paperin,—venytti Taras aivan kuin olisi laukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin pystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.

—Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?»—»niin ja niin», sanoin, »emäntäni on täällä, teillä suljettuna».—»Onkos sinulla mitä paperia?» Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos: »sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?»—Minä olen.—»No ota vaimosi», sanoo. Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan niinkuin pitikin.—No lähtään, nyt sitten.—»Oletkos tullut jalkasin?»—»Ei, kyllä minulla, on hevonen».—Tulimme pihalle, maksoin seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle. Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin. Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki.—»Entä isäukko?»—Elää hänkin.—»Anna anteeksi minulle, Taras, tuhmuuteni».—Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä,—jo kauvan sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän paikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: »Jumala antaa anteeksi». Mutta isäukko tervehti ja sanoi: »ne on olleita ja menneitä. Elä rauhassa. Nyt on aika toinen,—vilja on pellolta korjattava. Ruis on noussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt lakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa leikkaamaan».—Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki niin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää arentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja sitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta kesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy. Rivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin kiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua sormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä illallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä valmistamaan. Mikä muutos!

—Ja suostuiko se sinuunkin?—kysyi puutarhuri.

—Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä ikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen tuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi entiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme vankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit oikeastaan sen asian tehneeksi?—»Kuinkako tulin tehneeksi», sanoi hän, »en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla».—Entäs nyt? sanoin minä.—»Nyt», sanoi hän, »sinä olet minun sydämmessäni».—Taras pysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,

—Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon, kun palaan sieltä kotiin,—tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen vaiti,—mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme unohtaneet koko käräjät.

—Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana,—sanoi puutarhuri:—eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan. Olihan siellä meidänkin puolella mies…—ja puutarhuri oli alkamassa jotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa.—Taitaa tulla asema,—sanoi hän,—pitääpä käydä juomassa.

Jutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle asemasillalle.

XLII.

Vielä astumatta vaunusta Nehljudof huomasi asematalon pihalla muutamia komeita ajoneuvoja, joiden edessä hyvin syötetyt hevoset neli- ja kolmivaljakkoina helistelivät kulkusiaan; mutta tultuaan sateesta tummenneelle kostealle asemasillalle hän näki ensimäisen luokan edessä väkijoukon, jonka keskeltä eroittui muista pitkäkasvuinen lihava rouva, jolla oli kallisarvoisia sulkia hatussa ja sadepalttoo yllään, sekä pitkä hienosaärinen nuorukainen, polkupyöräpuvussa, taluttamassa tavattoman suurta ja lihavaa koiraa, jolla oli kallisarvoinen nahkarengas kaulassa. Heidän takanaan seisoi lakeija, pidellen käsissään vaippoja ja sateenvarjoja, ja kuski, jotka molemmat olivat tulleet vieraita vastaan. Koko tähän joukkoon, alkaen rouvasta tuohon kuskiin, joka kädellään kannatteli pitkän kauhtanansa liepeitä, oli painautunut rauhallisen itseluottamuksen ja hyvinvoinnin leima. Ryhmän ympärille muodostui heti piiri uteliaita ja rikkautta kumartelevia ihmisiä: asemapäällikkö punasessa lakissaan, santarmi, eräs kesäisin alituisesti asemasillalla näkyyä laihanpuolinen neiti kansallispuvussa, telegrafisti, ja muutamia mies- ja naismatkustajia.

Nuorukaisen tunsi Nehljudpf lyseolaiseksi, nuoreksi Kortshaginiksi. Lihava rouva taas oli ruhtinattaren sisar, jonka maatilalle Kortshaginit nyt olivat menossa. Ylikonduktööri, loistaen virkanauhoissaän ja kiiltosaappaissaan, avasi vaunun oven ja kunnioituksensa osoitukseksi piteli sen kahvasta niinkauan kuin Filip ja valkoesiliinainen junamies varovasti kantoivat nojatuolissa istuvan pitkäkasvoisen ruhtinattaren vaunuista; sisarukset tervehtivät toisiansa, sitten vaihdettiin muutamia ranskalaisia lauseita siitä, ajaisiko ruhtinatar suljetuissa vai avovaunuissa, ja kulkue, joka päättyi varjostimia ja nahkakoteloa kantavaan kiharapäiseen palvelijattareen suuntautui nyt asemahuoneen ovelle.

Nehljudof, päästäkseen jättämästä uudestaan hyvästiä, pysähtyi ja odotti siksi kuin koko kulkue oli mennyt ovesta. Ruhtinatar poikansa kanssa, Missi, lääkäri ja palvelijatar loittonivat, mutta vanha ruhtinas viivähti vaimonsa sisaren seurassa, ja Nehljudof kuuli heidän puheestaan vaan katkonaisia ranskalaisia lauseita. Muuan näistä lauseista, ruhtinaan suusta lähteneenä, tarttui jostakin syystä, kuten usein sattuu, Nehljudofin muistiin kaikkine käänteineen ja ääniväreineen.— Oh! il est du vrai grand monde, du vrai grand monde,[8]—sanoi ruhtinas jostakin henkilöstä kovalla, varmalla äänellään ja he menivät kunnioitusta osoittavien konduktöörien ja kantajien saattamina asemahuoneen ovelle.

Juuri samaan aikaan ilmestyi, mistä lie tullutkin, asemasillalle työmiesroikka, virsut jaloissa ja säkit selässä. He lähestyivät varmoin pehmein askelin ensimäistä vaunua aikoen mennä sinne, mutta, konduktööri ajoi heidät heti pois. Työmiehet jatkoivat kiirehtien ja astuen toisiensa jaloille matkaansa edelleen, seuraavan vaunun luo ja olivat jo kolautellen säkkejänsä vaunun nurkkiin ja ovenpieliin menemässä siihen, kun toinen konduktööri huomasi asemahuoneen ovelta heidän aikeensa ja kiljasi heille vihasesti. Työmiehet tulivat heti ulos vaunusta ja läksivät niinkuin ennenkin vielä edemmäs seuraavaan vaunuun, samaan, jossa Nehljudof istui. Konduktööri pysähytti heidät. Ja he olivat jo kääntymaisillään pois, mennäkseen vielä kauvemmaksi, mutta Nehljudof sanoi heille vaunussa kyllä olevan paikkoja ja käski vaan menemään sinne. He tottelivat häntä ja Nehljudof tuli heidän perässään vaunuun. Työmiehet aikoivat jo asettua, mutta kokardipäinen herra ja molemmat naiset ottivat tämän yrityksen personalliseksi loukkauksekseen, ja panivat jyrkästi vastaan häätäen heitä pois. Työmiehet, joita oli noin kaksikymmentä henkeä sekä vanhuksia että ihan nuoria, kaikilla rasittuneet ja päivettyneet, kuivat, kasvot, alkoivat, taaskin kolautellen säkkejänsä penkkeihin, seiniin ja oviin ja nähtävästi tuntien itsensä täysin syyllisiksi, tehdä lähtöä vaunun läpi edemmäksi; he näyttivät olevan valmiit menemään, vaikka maailman loppuun ja istumaan käskyn mukaan vaikka naulojen päälle.

—Minnekkä pakkaudutte pakanat! istukaa tähän,—kiljui heitä vastaan tullut toinen konduktööri.

— Voilà encore des nouvelles,—sanoi nuorempi kahdesta naisesta siinä varmassa luulossa että hän hyvällä ranskallaan kääntää Nehljudofin huomion puoleensa.

Mutta se nainen, jolla oli rannerenkaat kädessä, nyrpisteli vaan nenäänsä ja haisteli, ja mainitsi jotain hauskuudesta istua haisevien moukkien kanssa.

Mutta työmiehet tunsivat iloa ja levollisuutta, niinkuin ihmiset, jotka ovat päässeet suuresta vaarasta, pysähtyivät ja alkoivat sijoittua, olkaliikkeillä heittäen raskaat säkit selästään ja sulloen niitä penkkien alle.

Puutarhuri, joka oli pakinoinut Tarasin kanssa, ei istunut enää siinä, vaan oli mennyt omalle paikalleen, niin että Tarasin vieressä ja vastapäätä oli kolme sijaa tyhjänä. Kolme työmiestä istui näille paikoille, mutta kun Nehljudof lähestyi heitä, niin hänen herraspukunsa niin säikähytti heitä, että he nousivat poistaakseen. Nehljudof kuitenkin pyysi heitä jäämään ja istahti itse penkin käsinojalle käytävään päin.

Yksi työmiehistä, noin viidenkymmenen ikäinen mies, katsahti kummissaan ja pelokkaasti nuorempaan. Se seikka, että Nehljudof haukkumatta ja ajamatta heitä, kuten herralta olisi odottanut, oli jättänyt heille paikkansa, hämmästytti heitä ja oli heille suurena arvoituksena. He melkein pelkäsivät, että kunhan tästä vaan ei vielä jotain pahaa koituisi. Mutta huomattuaan ettei kysymys ollut mistään salajuonesta ja että Nehljudof vaan jutteli Tarasin kanssa, he rauhoittuivat, käskivät pojan istua säkin päälle ja vaativat Nehljudofia istumaan tyhjälle paikalle. Aluksi se vanha työmies, joka istui vastapäätä Nehljudofia, ei tiennyt kuinka kytristyä, niin etteivät hänen virsuiset jalkansa koskettaisi herraa, mutta sitten hän joutui Nehljudofin ja Tarasin kanssa ystävälliseen keskusteluun, ja lopulta löi usean kerran Nehljudofia polvelle kätensä selkäpuolella niissä kohdin puhettansa, joihin hän tahtoi suurinta huomiota pantavaksi. Hän kertoi kaikki asiansa ja töistään turvemultakaivoksissa, mistä he nyt palasivat kotiin, oltuaan siellä puolitoista kuukautta ja tuoden kotiin ansaitsemansa kymmenen ruplaa mieheen, koska osa oli etukäteen maksettu työurakasta sovittaessa.

Tätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti aamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.

—Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu,—puhui hän,—mutta kun on ensi kovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut oikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja alkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi sujua.

Sitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja antaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle veljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi tuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme ruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.

—Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin,—lisäsi hän syyllisyyden hymy huulilla.

Vielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja kuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen viinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana. Sairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli nuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli nähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.

Nehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti ja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään, vaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti lääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha työmies ei sanonut niitä tarvittavan—koska oli itselläänkin.

—Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia herroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On niitä herjojakin monenlaisia,—päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.

»Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma»,—ajatteli Nehljudof katsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia pukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja hänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta ympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset harrastukset, ilot ja kärsimykset.

»Siinä se on le vrai grand monde », ajatteli Nehljudof muistaen Kortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä tyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja hän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana maailma.

Toisen osan loppu.

ALAVIITTEET:

[1] Muutamin paikoin Venäjällä kiinnitetään pieni ankan höyhen koristukseksi korvalehteen. Suomentaja.

[2] 1,09 hehtaaria. Suom.

[3] Aleksanteri II:n kuolinpäivä.

[4] Veikkoseni, sinun käy lopulta huonosti.

[5] Tehdäkseni teille mieliksi olen menetellyt kokonaan vastoin periaatteitani ja pyytänyt miestäni teidän holhokkinne puolesta. Hän arvelee että tuo henkilö voi tulla heti vapautetuksi. Mieheni on kirjoittanut linnanpäällikölle. Tulkaa siis ilman itsekkäisiä tarkoituksia. Minä odotan teitä.

[6] Dekabristeiksi sanotaan Venäjällä osanottajia valtiolliseen salaliittoon Nikolai I:n aikana, jotka vangittiin 14 p:nä joulukuuta 1825 vallankumouksellisesta yrityksestä Nikolain vapaamielisen veljen, Konstantinin hyväksi. He suljettiin Petropavlofskin linnaan, missä vieläkin säilytetään valtiollisia vankeja ja minkä tornissa löytyvä kellokoneisto joka kellonlyömällä soittaa erään meilläkin n:olla 399 tunnetun virsisäveleen. Suom.

[7] Alkupuolella 80-lukua kuoli Moskovassa viisi vankia samana päivänä auringonpistosta kun heitä kuljetettiin Butyrskin linnasta Nishegorodskin rautatieasemalle.

[8] Oh! hän on todellinen suuren maailman mies.