Produced by Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen

and PG Distributed Proofreaders

YLÖSNOUSEMUS II

Kirj.

Leo Tolstoi

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1899.

I.

Kahden viikon kuluttua saattoi asia tulla esitellyksi senaatissa ja täksi ajaksi aikoi Nehljudof matkustaa Pietariin. Ellei olisi menestystä senaatissa, jättäisi hän anomuksen Keisarilliselle Majesteetille, kuten asianajaja oli neuvonut. Siinä tapauksessa ettei nyt valitus tulisi otetuksi huomioon, mihin asianajajan mielestä oli valmistuminen, koska kassatsiooniaiheet olivat hyvin heikot, saattoi se pakkotyöhön tuomittujen joukko, johon Maslova kuului, tulla lähetettäväksi kesäkuun ensi päivinä. Valmistuakseen seuraamaan Maslovaa Siperiaan,—ja sen oli Nehljudof lujasti päättänyt tehdä,—piti nyt ensin matkustaa maatiloille ja järjestää siellä asiansa.

Ensiksikin matkusti Nehljudof Kusminskin suurelle maatilalle, joka oli lähimpänä, mustanmullan vyöhykkeessä, ja josta oli päätulot. Hän oli asunut tällä maatilalla lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oleskeli siellä kaksi kertaa täysikäisenäkin, ja oli kerran äidin pyynnöstä saattamassa sinne saksalaista isännöitsijää ja järjestämässä tämän kanssa taloutta, niin että hän jo kauvan sitten tunsi maatilan asiat ja talonpoikien suhteet konttoriin, s.o. tilanomistajaan. Talonpoikien suhteet tilanomistajaan olivat sitä laatua, että he olivat kokonaan riippuvaiset konttorista. Nehljudof tiesi tästä jo ylioppilaana ollessaan, kun hän kannatti ja levitteli Henry Georgen oppia, ja tämän opin vaikutuksesta oli antanut isän-perintönsä talonpojille. Sitten kuin hän oli ollut sotapalveluksessa ja tottunut kuluttamaan noin 20 tuhatta ruplaa vuodessa, olivat tosin kaikki nämät hänen tietonsa kadottaneet sitovan voimansa hänen elämäänsä nähden, unohtuneet, eikä hän koskaan enää kysynyt itseltään mistä nuo rahat tulivat, jotka äiti hänelle antoi, vieläpä koetti olla sitä ajattelematta. Mutta kun äiti oli kuollut, kun perintö oli vastaanotettava ja omaisuuden hoitamiskysymykset ratkaistavat, syntyi hänelle jälleen kysymys hänen suhteistaan maanomistukseen. Noin kuukautta ennen olisi Nehljudof vielä sanonut itselleen, ettei hän pysty muuttamaan olevia oloja, etteihän hän itse hallitse maatilaa,—ja olisi enemmän tai vähemmän rauhoittunut, kun asui kaukana paikalta ja sai vaan sieltä rahoja. Mutta nyt, vaikka oli hankkeissa Siperian matka ja vaikka hän arvattavasti tulisi joutumaan monimutkaisiin ja vaikeisiin suhteisiin vankilamaailman kanssa ja hänen yhteiskunnallinen asemansa ja erittäinkin rahansa olisivat kylläkin olleet tarpeen, hän kuitenkin päätti ettei hän enää jättäisi asiaa entiselleen, vaan tekisi, vaikkapa omaksi vahingokseenkin, siinä muutoksen. Tässä tarkoituksessa hän päätti olla pitämättä maatansa omassa viljelyksessä, ja jättää se halvasta hinnasta talonpoikien haltuun, tehdä heille mahdolliseksi päästä riippumattomiksi maanomistajasta. Ei mennyt Nehljudofin huomion ohitse, vertaillessaan maanomistajan asemaa maaorjain isäntään, että maan antaminen talonpoikien haltuun maan viljelemisen sijaan palkkalaisten avulla oli jotenkin samaa kuin orjien siirtäminen päivätöistä rahaverolle. Tämä ei ollutkaan mikään kysymyksen ratkaisu, vaan oli ainoastaan askel sen ratkaisemista kohden: se oli ainoastaan ylimeno raa'asta vähemmän raakaan väkivallan muotoon. Näin hän siis aikoikin menetellä.

Nehljudof saapui Kusminskiin keskipäivän tienoissa. Kaikessa kohden koettaen saattaa elämänsä yksinkertaisemmaksi hän ei sähköittänyt tulostansa, vaan otti tavalliset nelipyöräiset kyytirattaat parihevosilla kestikievarista. Kyytiimiehenä oli nuori poika, yllään neliniitinen kauhtana, joka oli vyötetty poimujen mukaan vyötäryksiä alempaa. Se istui kyytimiehen tavoin kuskipukilla syrjittäin ja puheli sitä mieluummin herran kanssa, kun heidän puhuessaan vikaperä, ontuva, valkoinen aisahevonen ja sivulle valjastettu kuihtunut hevoskaakki saivat kävellä, mihin ne aina olivat kovin halukkaat.

Kyytimies kertoi Kusminskin isännöitsijästä, tietämättä kuljettavansa isäntää itseä. Nehljudof tahallaan oli sanomatta hänelle.

—Kyllä on fiini saksalainen,—puhui kaupungissa asunut ja romaania lukenut kyytimies puolittain kääntyen kyydittävän puoleen ja nappaisten pitkää niskaansa vuoroin ylhäältä ja vuoroin alhaalta:—ajelee voikkoskolmikolla, ja annas kun pääsee emäntineen tielle, niin koetappas kelvata hänelle! Talvella joulun aikaan tuotettiin suureen taloon kuusi, minäkin olin vieraita tuomassa: sähkövalon kanssa; se se vasta korea oli. Semmoista ei maalla näe! Paljon se on rahoja kokoon haalinut! Mikäs hänen on, kun on herrana talossa. Sanotaan hänen ostaneen hyvän talon.

Nehljudof luuli jo olleensa kokonaan väliäpitämätön siitä kuinka saksalainen hoitaa ja käyttää hyväksensä hänen tilustansa. Mutta pitkäruumiisen kyytipojan kertomus oli hänelle vastenmielinen. Hän ihaili kaunista päivää, sakeita, pimeneviä pilviä, jotka joskus peittivät auringon, toukoja kohoilevine kiuruinensa, vihertämään alkavia metsiä, niittyjä, joille oli jo laskettu hevoset ja karjat, ja peltoja kyntäjinensä,—mutta kuinka ollakaan, hänestä vaan yhä tuntui, että jokin painosti mieltä, ja kun hän kysyi itseltään mitä se oli, niin muisti kyytimiehen kertomuksen saksalaisen isännöimisestä Kusminskissa. Tultuaan Kusminskiin ja ryhdyttyään asioihin Nehljudof unohti tämän tunteen.

Konttorikirjojen selaileminen ja keskustelut pehtorin kanssa, joka lapsekkaasti koetti tuoda esiin, kuinka edullista oli, että talonpojilla oli vähän maata ja että kartanon tilat piirittivät heidän maitansa, vahvistivat Nehljudofia vielä enemmän aikeissaan lopettaa oma maatalous ja antaa koko maa talonpojille. Konttorikirjoista ja pehtorin puheista hän sai tietää, että, kuten ennenkin, kaksi kolmannesta parasta kyntömaata viljeltiin omilla työvoimilla ja uudenaikaisilla maanviljelyskoneilla, mutta jälellä oleva kolmannes oli annettu talonpojille urakalla muokattavaksi viidestä ruplasta tesättinältä (1,09 hehtaarilta), s.o. viidestä ruplasta oli talonpojan kolmasti kyntäminen, kolmasti äestäminen ja kylväminen tämä maa-ala, sitten niittäminen vilja, paneminen lyhteisiin ja vieminen riiheen, s.o. suorittaminen työt, jotka vapaassa urakassa olisivat maksaneet vähintäin kymmenen ruplaa tesättinältä. Talonpojat maksoivat työllänsä kaikesta, mitä konttorilta tarvitsivat, kalliimman hinnan mukaan. He tekivät työtä laitumen, polttopuun, perunanvarsien edestä, ja olivat kaikki velkaa konttorille. Niinpä takamaista, jotka annettiin talonpojille arennille, otettiin neljä kertaa suurempi vuokramaksu kuin minkä niiden hinta olisi tuottanut korkona viiden prosentin mukaan.

Kaikesta tästä Nehljudof oli jo ennenkin tiennyt, vaan nyt se oli kuitenkin hänelle uutta, ja hän vaan ihmetteli kuinka hän ja kuinka kaikki hänen asemassaan olevat ihmiset saattoivat olla näkemättä tämmöisten olojen kieroutta. Isännöitsijän todistelemiset, että, maan siirtämisen kautta talonpojille, koko maanviljelyskalusto menisi hukkaan, koska siitä ei voisi saada neljättäkään osaa sen ostohinnasta, että talonpojat turmelisivat maan ja että Nehljudof yleensä tulisi paljon kadottamaan tämmöisen siirtämisen kautta,—kaikki tämä vaan vakuutti Nehljudofia siinä, että hän menettelee oikein antaessaan maan talonpojille ja luopuessaan suuresta osasta tuloja. Hän päätti panna asian toimeen heti, jo tällä käynnillään. Kylvetyn viljan korjaaminen ja myyminen, maakaluston ja tarpeettomien rakennuksien myyminen, se kaikki oli isännöitsijän tehtävä hänen jälkeensä. Mutta itse hän nyt pyysi isännöitsijää kutsumaan seuraavaksi päiväksi talonpojat kokoon kolmesta kylästä, jotka olivat kartanon tilusten ympäröimät, ilmoittaakseen näille aikomuksestansa ja sopiakseen hinnasta.

Tuntien mielihyvää oman lujuutensa vuoksi isännöitsijän väitteitä vastaan ja alttiutensa vuoksi uhrautumaan talonpoikien hyväksi, tuli Nehljudof konttorista ja miettien esillä olevaa asiaa käveli talon ympäri kukkaslavojen välitse, jotka olivat jätetyt tänä vuonna hoitamatta (vastapäätä isännöitsijän asuntoa oli lava rikottu), kulki pitkin lawn-tennis kenttää, jolla rehenteli sikuri, ja pitkin lehmuskäytävää, missä hän oli tavallisesti kävellyt sikaria polttamassa ja missä hänen kanssaan oli keikaillut kolme vuotta sitten heidän luonansa vieraillut kaunis Kirimova. Mietittyään lyhykäisyydessä sen puheen, jonka hän huomenna pitäisi talonpojille, meni Nehljudof isännöitsijän luo ja teetä juodessa vielä kerran keskusteli tämän kanssa, miten koko taloudenpito olisi tilitettävä. Sitten hän tuli aivan rauhallisena ja tyytyväisenä hyvään asiaan, joka oli hänellä hankkeissa talonpoikien hyväksi, suuressa rakennuksessa olevaan huoneeseen, joka oli aina ollut varattu vieraille ja nyt oli valmistettu hänelle.

Tässä pienenlaisessa puhtaassa huoneessa oli venetsialaisia maisemia seinillä ja peili kahden ikkunan välissä. Huoneessa oli puhdas vieterivuode ja pikku pöytä vesikarahvin, tulitikkujen ja kynttilänsammuttajan kanssa. Suurella pöydällä peilin luona oli hänen kapsäkkinsä avattuna, josta pisti esiin hänen toalettikapineensa ja ne kirjat, jotka hän oli ottanut mukaan: venäläinen tutkimuskoe rikoksellisuuden laeista, samaa sisältävä yksi saksalainen ja yksi englantilainen kirja. Hänen oli ollut aikomus lukea näitä kirjoja vapaina hetkinään maalla ollessaan, mutta nyt ei ollut enää aikaa ja hän tahtoi panna maata ollakseen huomenna varhemmin valmiina keskusteluun talonpoikien kanssa.

Nurkassa seisoi vanhanaikuinen nojatuoli mahonkipuusta leikkauksien kanssa, ja nähtyään tämän nojatuolin, jonka muisti olleen äidin makuuhuoneessa, nousi hänen sydämmeensä aivan odottamaton tunne. Hänen tuli yhtäkkiä sääli sekä taloa, joka tulisi menemään rappiolle, että puutarhaa, joka menisi umpeen, metsiä jotka tulisivat hakatuiksi, ja noita karjapihattoja, talleja, työkaluliitereitä, koneita, hevosia ja lehmiä, joita kaikkia, olkoonpa vaikkei hänenkään toimestaan, kuitenkin ylläpidettiin ja hoidettiin—sen hän tiesi—suurilla voimain ponnistuksilla. Ennen oli hänestä näyttänyt helpolta luopua tästä kaikesta, mutta nyt häntä säälitti ei ainoastaan tämä, vaan itse maa ja puolet tuloista, jotka nyt olisivat olleet niin tarpeen. Ja heti ilmestyivät hänen käytettäväkseen järjen päätelmät, joiden mukaan olikin aivan tyhmää ja tarpeetonta luovuttaa maata talonpojille ja hävittää omaa taloutta.

»Maata en saa pitää hallussani. Mutta pitämättä sitä hallussani en minä voi ylläpitää koko tätä taloutta. Paitsi sitä minä lähden nyt Siperiaan, ja on minulla siis sekä talo että maatila tarpeeton—puhui yksi ääni.—Se on kyllä niin,—puhui toinen ääni:—mutta ethän sinä ijäksi jää Siperiaan. Jos sinä menet naimisiin, niin sinä voit saada lapsia. Ja samassa kunnossa kuin sinä vastaanotit maatilan, täytyy sinun se antaa poiskin. On olemassa velvollisuuksia maata kohtaan. Helppohan on hävittää kaikki, antaa pois, mutta hyvin vaikea on panna kaikki kuntoon. Ennen kaikkea sinun täytyy tarkkaan ajatella omaa tulevaisuuttasi ja päättää mitä aijot itsesi kanssa tehdä ja sen mukaan sitten järjestää omaisuusasiatkin. Onko päätöksesi todellakin pysyväinen? Ja vielä—menetteletköhän sinä todellakin omantuntosi mukaan, näin menetellessäsi, vai etköhän menettele ihmisten vuoksi, saadaksesi heiltä kiitosta.» Näin kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut olla myöntämättä, että se, mitä hän ajatteli ihmisten tulevan hänestä sanomaan, vaikutti hänen päätökseensä. Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä enemmän ja enemmän nousi uusia kysymyksiä ja sitä mahdottomammilta ne tuntuivat ratkaista. Päästäkseen näistä ajatuksista hän paneutui viileään vuoteeseen ja tahtoi nukkua, että sitten huomenna virkeällä päällä voisi ratkaista ne kysymykset, joissa hän nyt oli sekaantunut. Mutta pitkään aikaan hän ei saanut unta; avatuista ikkunoista tulvi paitsi raitista ilmaa ja kuun paistetta myöskin sammakkojen kurinaa, sekaisin satakielten lirkutusten ja vihellysten kanssa, yksi lauloi kaukana puistossa, toinen ihan ikkunan alla vastapuhjenneessa sireenipensaassa. Kuunnellessaan satakieliä ja sammakoita muisti Nehljudof tirehtöörin tyttären piaanonsoiton; muistettuaan tirehtöörin, muisti Maslovan, kuinka tämän huulet sammakkojen kurinan tavalla vapisivat hänen sanoessa: »jättäkää se kokonaan». Sitten alkoi saksalainen isännöitsijä laskeutua sammakkojen luo. Häntä olisi nyt pitänyt estää, mutta hän laskeutui kuitenkin, vieläpä muuttui Maslovaksi ja alkoi moittia Nehljudofia: »minä olen pakkotyöläinen, mutta te olette ruhtinas».—»Ei, en anna perää,—ajatteli Nehljudof, heräsi ja kysyi itseltään:—Teenkö siis oikein vai väärin? En tiedä, ja minulle on yhdentekevä. Nyt pitää nukkua.» Ja hän itse alkoi laskeutua sinne minne olivat kiivenneet isännöitsijä ja Maslova,—ja siellä päättyi kaikki.

II.

Seuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori konttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi hänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen niin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä ilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja hänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä säälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää talouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä mikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa ikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän määräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla kurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista, lämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja ruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä janoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan akkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa lakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten. Isännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä pystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille sanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat odottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat valmiina.

—Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen,—sanoi Nehljudof, ja aivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen nyt piti keskustella talonpoikien kanssa.

Hän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he eivät olisi uskaltaneet ajatellakaan,—antamaan heille maata halvasta hinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia hävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän vaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän hämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään. Hienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin ja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen mitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa. Vaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava saksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui erinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin syötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä vastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine lapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.

—Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn—antaa maata, mutta te vaan ette sitä ansaitsisi,—sanoi isännöitsijä.

—Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä tehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen muistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä,—alkoi punaverinen, kaunopuhelias talonpoika.

—Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte, antaa teidän haltuunne koko maan,—sai Nehljudof sanotuksi.

Talonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.

—Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen talonpoika liivimekossa.

—Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.

—Onhan se sangen hyvä asia,—sanoi eräs vanhus.

—Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,—sanoi toinen.

—Miksi emme maata ottaisi?

—Kyllähän siihen toimeen pystymme,—maastahan leipämme lähtee!

—Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja pääsisitte paljosta vahingosta!—kuului ääniä.

—Teistä se vahinko tulee,—sanoi saksalainen,—jos tekisitte työtä ja noudattaisitte järjestystä…

—Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,—puuttui puheeseen terävänokkainen, laiha äijä.—Sinä sanot, miksi laskit hevosen viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut, tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt minulta nahan nylkisit.

—Pitäisitte järjestystä.

—Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,—väitti pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.

—Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.

—Olisit antanut metsää,—pisti takaa pieni, rumannäköinen talonpoika.—Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit minut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten aitaamaan.

—Mitä hän puhuu?—kysyi Nehljudof isännöitsijältä.

—Der erste Dieb im Dorfe,—sanoi saksaksi isännöitsijä.—Joka vuosi on tavattu metsänvarkaudesta.—Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta kunniassa pitämään,—sanoi isännöitsijä.

—Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua,—sanoi vanhus.—Emme voi olla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä voit punoa meistä vaikka nuoria.

—No, ei teitä pääse vahingoittamaan,—kunhan te ette vahingoittaisi.

—Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja siihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.

—Mikset noudattanut lakia.

Nähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin ymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta puolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan tunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata asiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.

—Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä hinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?

—Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten aina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin ympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja pitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen tarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut tyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää heidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka ottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden talonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja huonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat jätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja maksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen alamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan isännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.

Kaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut: talonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen vuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät melkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille, erittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä metsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen. Kaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa hävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut heistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat tyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis uhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä toivoivat.

Seuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof talonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen epämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui fiiniin—kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään isännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi talonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa pudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön itseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken aikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.

III.

Kusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle, sille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla järjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa; paitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja heidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja kuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä häntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja erittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus viheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja muutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti: vuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli nähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli helpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin hänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat ainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne teljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui, keittohuone ja talli—kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta. Ainoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja yhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan takaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki aivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten, kun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa, pudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan istuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään korkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä, keltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn laskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja. Pehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen Nehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja herkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä hymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin jotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi kulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä juoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan höyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi astutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.

Nehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen. Keveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja kirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä, tuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen ilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului »tra-pa-tap, tra-pa-tap»—pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja nämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa, ja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi pelästynyt kärpänen.

Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla, kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.

—Milloin suvaitsette syödä aamiaista?—kysyi pehtori hymyillen.

—Milloin hyvänsä—en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.

—Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin vähän…

—Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).

—Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,—enkä millään muotoa saa sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,— sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.

—Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.

—Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä saattamaan,—puhui pehtori iloisesti hymyillen.

—Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy puhua heidän kanssaan maasta,—sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos mahdollista jo tänä iltana.

IV.

Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti, lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.

Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.

Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista. Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa, selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.

Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.

—Olet kai meidän neitien veljenpoika?

—Olen kyllä,

—Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?—sanoi puheliaasti ukko.

—Niin, niin… No, mitäs teille kuuluu?—sanoi Nehljudof tietämättä mitä puhuisi.

—Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,—puhkesi ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.

—Miksi niin, huonoa?—sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.

—No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,—sanoi ukko seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan asti.

Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.

—Siinähän niitä minulla on—kaksitoista henkeä,—jatkoi ukko osottaen kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat talikkoineen tunkion törmässä.—Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa, mutta mistäpäs otit?

—Eikö riitä omasta?

—Omastako?!—sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.—Minulla on maata kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.

—Niin mitäs sitten teette?

—Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne sain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin takasin; mutta verot eivät ole maksetut.

—Paljonko on veroja?

—Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala varjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.

—Saapiko katsahtaa tupaanne?—sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin karjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen ruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,

—Miksei, käyhän vaan sisälle,—sanoi ukko, ja loan puristuessa varpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle aukaisten hänelle tuvan ovea.

Akat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat uteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa kultanappi-hihoilla.

Kaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen lakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta ruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan uunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta ja ruskettuneilta käsivarsilta.

—Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi,—sanoi ukko.

—Terve tuloa vaan,—sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.

—Halusin nähdä kuinka elelette,—sanoi Nehljudof.

—Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki vaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten elelemme—hallitsemme,—puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen päätänsä.—Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää työväkeäni.

—Mitä teillä on päivälliseksi?

—Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää kaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa,—sanoi akka paljastaen puoleksi kuluneet hampaansa.

—Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.

—Syödäkö?—sanoi nauraen ukko.—Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs hänelle suotta.

Akka pudisteli päätänsä.

—Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet sinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun pitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja kaalisoppaa,—katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat,—siinä on meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.

—Eikö mitään muuta?

—No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan,—sanoi akka naurahdellen ja oveen päin vilkaisten.

Ovi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja rintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen vierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka nähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.

—Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan,—sanoi ukko.—Minne tungette siinä!—kiljasi hän ovessa seisoville.

—No, hyvästi sitten,—sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää, joiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.

—Nöyrimmästi kiitän käynnistänne,—sanoi ukko.

Eteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet ohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen perässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi, likaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa, haalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.

—Minnekäs menet nyt?—sanoi edellinen poika.

—Matrjona Harinan luokse,—sanoi hän.—Tunnetteko?

Pieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan, mutta vanhempi kysyi totisena:

—Minkä Matrjonan? Onko se vanha?

—On, vanha.

—Ohoo,—sanoi poika.—Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä me saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!

—Entäs hevoset?

—No, ehkei niille mitään tule.

Petjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.

V.

Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja perusteellisesti kuin vanhempikin.

—Kukas on teillä kaikkein köyhin?—kysyi Nehljudof.

—Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta ovat köyhiä.

—Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään—he käyvät kerjuulla,—sanoi pieni Fedja.

—Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta
Martta on itse viides kotonaan,—sanoi vanhempi poika.

—Mutta Anisjapa on leski,—väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan puolta.

—Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin leski,—jatkoi vanhempi poika.—Eihän silläkään ole miestä.

—Missäs hänen miehensä on?—kysyi Nehljudof.

—Linnassa täitä ruokkimassa,—sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista sananpartta.

—Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä kiinni,—kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.—Nyt istuu jo kuudetta kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,—luetteli hän perusteellisesti.

—Missä hän asuu?—kysyi Nehljudof.

—Juuri tässä,—sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten Nehljudof kulki.

—Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?—huusi vaimo, tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä kaadettujen koivujen vuoksi.

—Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?—kysyi Nehljudof heidän lähestyessä Matrjonan mökkiä.

—Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,—sanoi päättävästi ruusunpunanen, laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla vuoteella»—ajatteli Nehljudof,—»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

—Ketä haette?—kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi kaikkia tuntemattomia.

—Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,—sitten hänen katsantonsa rupesi äkkiä paistamaan.

—Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin ohikulkijaksi,—alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä äänellä.—Vai sinäkö se, herrasen poika.

—Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,—sanoi Nehljudof vilkaisten avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen, sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi, ryysyistä tehty myssy päässä,

—Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se saikaan minun keppini,—huusi akka ovessa olijoille.—Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

—Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen, sinä kaunokainen,—puhui akka.—Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne, tänne tuolille,—puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.—Ajattelin, mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne, herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan hölmön,—sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi puhumaan laulavalla äänellä:

—Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet kaikitenkin.

—Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

—Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär. Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,—teetä, kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki, ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä haukkua,—silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

—Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?
Missä on lapsi?

—Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen, eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

—Olikos numeroa?

—Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin perille, siihen kuoli.

—Kuka hän?

—No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka. Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo, ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti, kullanmuruset.

—Entä sitten?

—No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

—Oliko se kauniskin?—kysyi Nehljudof.

—No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun näkösesi,—lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

—Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

—Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin. Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.

VI.

Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä, suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka nainen oli.

—Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,—sanoi vanhempi poika.

Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.

—Kuinka sinä elelet?—kysyi hän.—Millä elätät itseäsi?

—Milläkö elän? Kerjuulla—, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.

Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.

Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa. Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60 ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.

Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.

Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen ääni. Nehljudof kuulosteli.

—Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!—puhui kiukustunut akan ääni.

—Vastahan se juuri oli sinne päässyt,—puhui toinen samallainen ääni.—Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.

—Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.

Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa. Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori. Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.

Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle. Ja nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja otettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti, tai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä ollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.

—Olen pyytämällä pyytänyt,—puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,—että jos päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia elukoitansa.

—Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.

—Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.

—Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun pistä?

—Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta se ei kuin käväisi,—puhui toinen.

—Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,—puhui pehtori Nehljudofin puoleen kääntyen.—Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.

—Äläpäs puhu perättömiä,—huusi raskauden tilassa oleva.—Minun lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.

—Mutta tulitpa sittenkin kiinni,—anna raha tai mene työhön.

—Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se kuolee,—huusi akka kiukkuisesti.—Muutenhan ei ole päivin eikä öin lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.

Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää ollut mitään.

Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille, erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan, ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin, pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä, jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä. Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja, pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää, että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon, vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa… Ja se on hirmuista, eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa. Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa. Tämä ei ollut single-tax, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.

Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi kiehuneet tai paistuneet.

Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.

Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.

Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua, oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen rahastoon.

—Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?—sanoi hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.

—En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.

—Mutta menettäisittehän siten tulonne?—sanoi pehtori hereten nyt hymyilemästä.

—Niin, minä aijonkin luopua siitä.

Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.

Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.

Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä, läksi Nehljudof kylälle.

VII.

Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului yhtenäinen keskustelun porina,—mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan työstä kun olivat tulleet.

Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.

—Sillä minä katson,—jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on oikeus käyttää hyväksensä maata.

—Se on selvä. Se on ihan niin,—kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.

Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä hän voinut ketään pettää.

Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä, mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten, useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella. Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä entistäkin viekkaammin.

—No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?—kysyi Nehljudof.

—Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja teidän valta,—vastattiin väkijoukosta.

—No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin tarpeisin.

—Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.

—Ettekö ymmärrä,—sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia hakemaan, tahtoen selittää asiata:—ruhtinas tahtoo antaa teille maan rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne, kunnan käytettäväksi.

—Hyvin hyvästi ymmärrämme,—sanoi hampaaton vihainen äijä.—Se on sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan häviölle.

—Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,—kuului tyytymättömiä jopa raakojakin ääniä.

Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän panisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.

—Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.

—Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin.
Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,—sanoivat jotkut.

Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon siemenillä.

—Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?—kysyi Nehljudof kääntyen keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen, joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki komennetaan päästä pois.

—Aivan niin,—sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.

—Teillä on siis maata kylläksi?—sanoi Nehljudof.

—Ei suinkaan—vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.

—No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,—puhui
Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.

—Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,—murahti vihasesti synkkä, hampaaton äijä.

—Jään vielä huomiseksi tänne,—jos muutatte mielenne, niin lähettäkää sana minulle.

Talonpojat eivät vastanneet mitään.

Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin konttoriin.

—Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,—sanoi pehtori, kun he palasivat kotia,—että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani vastaan,—ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,—puhui pehtori,—ja haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan kuin milläkin ministerillä,—kaikki asiat hän arvostelee säntilleen. Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran vänkkäämään yhtä ja samaansa…

—No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä heistä,—sanoi Nehljudof:—kyllä minä heille tekisin tarkan selon.

—Miksei se kävisi päinsä,—sanoi hymyilevä pehtori.

—Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.

—Se käy hyvin päinsä,—sanoi pehtori ja hymähti vielä tyytyväisemmin,—käsken huomiseksi.

* * * * *

—Katos sitä vaan, kun oli keimee!—puhui musta talonpoika heiluen lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen. Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha, ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.—Antaisi muka maan ilmaiseksi, kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,—lisäsi hän ja alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.

—He, heponi he,—huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen, mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut niitylle.

—Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,—puhui musta, pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta suoniityiltä.

—Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat kitkemään,—sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.—Muutoin menevät viikatteet pilalle.

—Kirjoita vaan alle muka,—jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä herran puhetta,—mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut nielee.

—Se on selvä,—vastasi äijä.—Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.

VIII.

Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen, tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,—nähtävästi pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.

Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia. Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,—ja hänestä oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä. Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa; kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen. Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina ukkosöinä… On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti, vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän 14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä onnellisiksi.

Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa, jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta, muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi; muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä.

Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.

Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.

Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä, ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille, sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi, että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.

Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni, eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.

Nehljudof meni sisälle taloon.

»Niin, niin»,—ajatteli hän,—»työ, joka meidän elämällämme tulee suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni—se on minun vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen ehdottomasti rauhallinen.»

Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä, likasista seinäpapereista.

»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän, ja iloitsi tästä ajatuksesta.

Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.

»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,—niin kirput, lutikat, siivottomuus.—Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen kannan.»—Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen esiintynyttä kuuta.

IX.

Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana päivänä myöhään.

Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan penkeille.

Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon» komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut jalassa.

Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika, jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.

Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä. Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään olevat saappaat jalassa;—se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin, sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen, vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,—olivat molemmat melkein koko ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.

Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.

—Maata ei minun mielestäni,—sanoi hän,—saa myydä eikä ostaa, sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan rahoja.

—Se on tosi,—sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.

—Aivan niin,—sanoi entinen sotamies.

—Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja vievät linnaan,—sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.

—Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään pysty,—lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.

—Punovat—meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,—vahvisti hän vielä.

—Minä ajattelen samoin kuin tekin,—sanoi Nehljudof,—ja pidän maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.

—Kyllähän se on hyvä asia,—sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen, nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.

—Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.

—Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,—sanoi hampaaton, vihanen äijä.

Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.

—Mielelläni antaisinkin,—sanoi hän,—mutta kelle ja millä tavalla? Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).

Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan niin».

—Niinpä siis,—sanoi Nehljudof:—sanokaa minulle miten tekisitte, jos teidän olisi jakaminen maa talonpojille?

—Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten—tasan kaikille,—sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.

—Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva äijä valkoisissa jalkarievuissa.

Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.

—Miten niin henkiä myöten?—kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?

—Ei suinkaan,—pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei suostunut hänen kanssaan.

—Niin juuri, jakaa kaikille tasan,—vastasi hän jylhällä äänellään, hiukan mietittyään.

—Se ei käy päinsä,—sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän vastaväitteeseen,—Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät tee itse työtä,—jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on tarpeen.

—Aivan niin,—kiiruhti sotamies myöntämään.

—Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,—sanoi muurari vihasesti keskeyttäen sotamiehen.

Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku itselleen, vai toiselle.

Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen, että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä, sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee—se jäisi ilman,—sanoi hän ratkaisevalla bassollaan.

Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi jälkeen toisesta, taikka että kaikki—hevoset, aurat, puimakoneet ja koko talous—olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.

—Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,—sanoi kiukkuinen äijä.

—Heti syntyisi tappelu,—sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.

—Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,—sanoi Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja hiekkaa.

—Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,—sanoi muurari.

Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.

—Aivan niin,—vastasi sotamies.

Muut olivat vaiti.

—Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,—sanoi Nehljudof.—Ja sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä.

—Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,—mitäs siinä muuta. Sinun on valta,—sanoi vihanen äijä.

Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi, ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.

—Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,—sanoi vakuuttavalla bassollaan järkevä talonpoika.

Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.—Maa ei ole kenenkään,—Jumalan,—alkoi hän.

—Niin on. Juuri niin,—kuului useita ääniä.

—Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen. Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,—vastasi Nehljudof kuin itsellensä.—Mutta koska on vaikea määrätä kenen on kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen, minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.

—Oikein puhuttu,—sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.—Kellä on parempaa maata, se maksakoon enemmän.

—Olipa sillä Sorsalla päätä,—sanoi suortuvaparta.

—Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,—sanoi bassoäänellään pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.

—Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian huokea… Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja, mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.