YLÖSNOUSEMUS III

Kirj.

Leo Tolstoi

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1900.

I.

Joukkokunta, jonka mukana Maslova matkusti, oli jo kulkenut noin viisi tuhatta virstaa. Permiin asti Maslova matkusti rautatietä ja höyrylaivalla rikoksentekijäin seurassa, ja vasta tässä kaupungissa Nehljudofin onnistui saada hänet siirretyksi valtiollisten joukkoon, kuten Bogoduhofskaja, joka matkusti samassa joukkokunnassa, oli hänelle neuvonut.

Matka Permiin asti oli ollut sangen raskas sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa. Oli ahdasta, likaista ja paljon syöpäläisiä, jotka eivät antaneet mitään rauhaa, ja henkisesti taas oli yhtä paljon haittaa miehistä, jotka syöpäläisten tavoin vaihtuivat jokaisessa majoituspaikassa, mutta olivat yhtä tungettelevaiset ja tarttuvaiset joka paikassa, eivätkä antaneet mitään rauhaa. Mies- ja naisvankien, vartijain, sotamiesten keskuudessa olivat irstaiset tavat niin juurtuneet, että jokaisen ja erittäinkin nuoren naisen täytyi olla alituisesti varuillaan, ellei hän tahtonut käyttää nais-asemaansa edukseen. Ja tämä alituisen pelon- ja taistelunalaisuus oli hyvin raskas kantaa. Maslova oli erittäinkin hyökkäysten uhrina sekä ulkonaisen viehättävyytensä että kaikille tunnetun entisyytensä vuoksi. Kun hän nyt ehdottomasti torjui jokaisen miehen ahdistelemisia, pitivät nämät sitä loukkauksena ja olivat hänelle suutuksissaan. Hänellä oli kuitenkin vähän apua siitä, että Fedosja ja Taras olivat läheisyydessä. Taras oli saanut tietää, että hänen vaimoansa ahdisteltiin; hän oli sentähden pyytänyt päästä vangituksi voidakseen puolustaa tätä, ja matkusti nyt Nishninovgorodista saakka vankina rikoksentekijäin joukossa.

Siirtyminen valtiollisten joukkoon paransi Maslovan aseman kaikissa suhteissa. Puhumattakaan siitä, että valtiolliset olivat paremmin sijoitetut, saivat parempaa ruokaa ja vähemmän raakuutta osakseen, parani hänen asemansa vielä siinäkin, että noista miesten ahdistelemisista tuli loppu, ja hän saattoi nyt elää ilman että hänelle joka hetki muistutettiin sitä entisyyttä, jota hän nyt niin halusi unohtaa. Mutta tämän siirtymisen pääetu oli siinä, että hän tutustui muutamiin henkilöihin, joilla oli häneen suuri ja mitä jalostuttavin vaikutus.

Majoituspaikoissa oli Maslovan lupa sijoittua valtiollisten kanssa, mutta matkustaa hänen piti rikoksentekijäin seurassa, koska hän ei ollut mitenkään sairas. Näin hän oli kulkenutkin aina Tomskista asti. Yhdessä hänen kanssaan kulki, niinikään jalkasin, kaksi valtiollista: Maria Pavlovna Stshetinina, tuo sama kaunis lempeä- ja pulleasilmäinen neiti, joka oli ihastuttanut Nehljudofia, kun tämä oli ollut Bogodubofskajaa tapaamassa, ja vielä eräs Jakutin piiriin lähetetty Simonson, se sama musta, pitkätukkainen mies, jolla oli silmät niin syvällä otsan alla ja jonka Nehljudof niinikään oli samassa tilaisuudessa huomannut. Maria Pavlovna teki matkaa jalkasin sen johdosta, että oli luovuttanut oman vankkuripaikkansa eräälle raskaudentilassa olevalle naisvangille; Simonson taas sen johdosta, että hän piti vääränä käyttää hyväkseen säätyoikeuksia. Erillään muista valtiollisista, jotka tulivat myöhemmin vankkureilla, läksivät nämä kolme liikkeelle rikollisten kanssa varhain aamulla. Näin tapahtui myöskin viimeisestä majoituspaikasta lähdettäessä ennen suurta kaupunkia. Joukkokunnan oli vastaanottanut uusi vartioupseeri.

Oli varhainen, sateinen syyskuun aamu. Milloin tuli lunta, milloin tihkui räntää kylmän tuulen mukana. Kaikki joukkokunnan vangit—400 mies- ja noin 50 naisvankia—olivat jo majoituspaikan pihalla. Toiset häärivät vartioaliupseerin ympärillä, joka jakeli kopin vanhimmille muonarahoja kahdeksi vuorokaudeksi; toiset ostelivat syötävää pihalle lasketuilta kauppiailta. Rahojen laskeminen, osteleminen ja myyminen synnytti keskeymättömän sorinan vankien joukossa.

Katjusha ja Maria Pavlovna, molemmat saappaissa ja puoliturkeissa, huivit päässä, tulivat majoitustalosta ulos pihalle ja menivät ruokakauppiaiden luo, jotka toinen toisensa vieressä istuivat tuulen suojassa ja tarjoilivat tavaraansa: tuoretta leipäpiirakkaa, kalaa, makaroonia, puuroa, paistikasta, lihaa, munia, maitoa; olipa eräällä paistettu porsaskin.

Simonson guttaperkkanutussaan ja gummikalossissaan, jotka hän oli nauhoilla kiinnittänyt villasukkiensa päälle (hän oli vegetariaani eikä käyttänyt tapettujen eläinten nahkoja), oli myöskin pihalla odottamassa lähtöä. Hän seisoi ovella, kirjoitellen muistikirjaansa ajatusta, joka oli hänessä syntynyt: »Jos bakterio», kirjoitti hän, »tarkastelisi ja tutkisi ihmisen kynttä, pitäisi se ihmistä elimettömänä olentona. Samoin pidämme mekin maapalloa, tarkastellessamme sen kuorta, elimettömänä olentona. Se on väärin».

Ostettuaan munia, naulan rinkilöitä, kalaa ja tuoretta vehnäleipää, asetteli Maslova näitä säkkiin, sillaikaa kuin Maria Pavlovna maksoi kauppiaille. Samassa syntyi vankien keskellä liikettä. Kaikki hiljeni, ja ihmiset alkoivat asettua riviin. Upseeri ilmestyi ja antoi viimeisiä määräyksiänsä ennen lähtöä.

Kaikki kävi vanhaan tapaansa: miehet lueteltiin, kahleitten eheys tutkittiin ja parit yhdistettiin käsiraudoilla. Mutta äkkiä kuului äkänen päällikön ääni, kuului läimäyksiä vasten ihmisruumista ja lapsen huutoa. Hetkeksi oli kaikki hiljaa, mutta sitten syntyi väkijoukossa tukahdettu nurina. Maslova ja Maria Pavlovna läksivät melupaikalle.

II.

Päästyään sinne Maria Pavlovna ja Katjusha näkivät seuraavaa: upseeri, pönäkkä ihminen, jolla oli suuret vaaleat viikset, hieroskeli vihasena vasemmalla kädellään oikeata kämmentään, johonka koski siksi, että oli sillä lyönyt niin kovasti vangin kasvoihin, ja huusi herkeämättä hävyttömiä, raakoja haukkumasanoja. Hänen edessään seisoi lyhyessä vankitakissa ja vielä lyhyemmissä housuissa pitkä, laiha vanki, puoli päätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä kasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.

—Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan (taas haukkumasana), vie se akoille,—kiljui upseeri.—Rautoihin!

Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa voinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A. Linjofin kirjassa: »Po etapu».]

Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö oli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.

—Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,—kuului käheä ääni takariveistä.—Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.

—Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,—sanoi vielä joku.

—Kuka uskaltaa purista?—kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi laumaan,—kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?

—Kaikkihan nuo sanovat…—sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.

Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä kasvoihin.—Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!

Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki ojensi nöyränä kätensä.

—Vie akoille,—huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa kannatin-hihnoja.

Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.

—Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.

—Kuka sinä olet?—kysyi upseeri.

—Minä olen valtiollinen.

Maria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät näyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet vastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan vaijeten, ikäänkuin olisi jotain punninnut.

—Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän kelpaa sääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?

—Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä?—sanoi Maria Pavlovna.

—Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!

—Käskettekö antamaan?—kysyi sotamies.

—Anna.

—Tule minun syliini,—puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön luokseen.

Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.

—Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,—sanoi nyt Maslova hakien vesirinkilää pussista.

Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen syliinsä.

Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa. Maslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle. Simonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin askelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.

—Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,—sanoi Simonson.

—Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.

—Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte huonosti,—sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta tuikeasti upseerin silmiin.

—Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!—komensi upseeri huolimatta Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille. Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.

III.

Kuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen kaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn vankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten seurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli kestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20—30 virstan matka, hyvän ruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen, vahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi hänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen käsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne, joiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä voinut mieleensä kuvaillakaan. »Ja minä hullu, kun itkin että minut tuomittiin», puhui hän. »Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen saanut tietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt». Hyvin helposti ja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet, jotka olivat näille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän täydellisesti hyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat kansan puolesta herrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset itse olivat herrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa, vapautensa jopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti kunnioittamaan ja ihailemaan heitä.

Kaikkia uusia tovereitaan hän ihaili, mutta ennen muita hän kuitenkin ihaili Maria Pavlovnaa, eikä ainoastaan ihaillut, vaan rakasti häntä erityisellä kunnioittavalla ja innokkaalla rakkaudella. Häntä ihmetytti, että tuo kaunis neiti, vaikka oli rikkaasta kenraalin talosta ja osasi kolmea kieltä, käyttäytyi kuin tavallinen työnainen, antoi toisille pois kaikki, mitä hänen rikas veljensä hänelle lähetti, pukeutui ihan yksinkertaisesti jopa köyhästikin, eikä pannut mitään huomiota kauneuteensa. Tuo piirre, ettei hän nimeksikään koettanut viehättää, ihmetytti erityisesti ja sentähden veti Maslovaa hänen puoleensa. Maslova näki, että Maria Pavlovna tiesi, jopa oli hyvilläänkin kauneudestaan, eikä kuitenkaan ollut milläänkään siitä vaikutuksesta, minkä hänen ulkomuotonsa teki miehiin, vaan päinvastoin pelkäsi sitä ja suorastaan kammoi rakastumisia. Hänen miespuoliset toverinsa, jotka tiesivät tästä, jos kiintyivätkin häneen, eivät uskaltaneet osoittaa sitä hänelle, ja kohtelivat häntä kuin miestoveriaan; mutta tuntemattomat usein kiusasivat häntä, ja näistä hän pääsi ainoastaan suuren ruumiillisen voimansa avulla, josta hän oli sangen ylpeä.

—Kerran minä,—kertoi hän nauraen Katjushalle,—kun yksi herrasmies minua ahdisteli kadulla eikä meinannut päästää, ravistelin sitä niin että se pelästyi ja pötki tiehensä.

Vallankumouksellisten joukkoon hän oli yhtynyt, kertomuksensa mukaan, siitä syystä, että oli lapsuudestaan asti tuntenut inhoa herrasväen elämään, ja oli aina rakastanut yksinkertaisten ihmisten elämää. Häntä oli aina nuhdeltu siitä, että hän viihtyi piikain kamarissa, kyökissä, tallissa, vaan ei sisähuoneissa.

—Piikojen ja kuskien kanssa minun oli hauska olla, mutta meikäläisten herrojen ja neitien kanssa ikävä,—kertoi hän.—Sittemmin, kun aloin ymmärtää, huomasin, että meidän elämämme oli ihan huono, Äitiä ei minulla ollut, isästä en minä pitänyt, ja niinpä minä yhdeksäntoista vuotiaana menin toverini kanssa tehtaan työhön.

Tehtaasta tultuaan hän asui maalla, sitten matkusti kaupunkiin ja tuli vangituksi eräässä kortteerissa, missä oli salainen kirjapaino. Hänet tuomittiin pakkotöihin Siperiaan. Maria Pavlovna ei ollut kertonut koskaan itse, mutta Katjusha oli saanut kuulla muilta, että hän oli pakkotöihin tuomittu sen johdosta, että oli ottanut syykseen laukauksen, jonka yksi vallankumouksellisista oli kotitarkastuksen aikana pimeässä ampunut.

Siitä saakka kuin Katjusha tutustui Maria Pavlovnaan, huomasi hän, että tämä, olipa missä ja millaisissa olosuhteissa tahansa, ei milloinkaan ajatellut itseänsä, vaan aina oli huolissaan siitä, miten saisi palvelluksi tai autetuksi toisia joko suuressa tai vähässä. Yksi hänen tovereistaan, Novodrof, sanoi pilalla hänen harjoittavan hyväntekeväisyyttä urheiluna. Ja se oli totta. Kuten metsästäjälle pyyn löytäminen, oli koko viehätin hänen elämässään tilaisuuden löytäminen palvellakseen muita. Ja tämä urheilu muuttui tavaksi, muuttui hänen varsinaiseksi työkseen. Ja hän teki sitä niin luonnollisesti, että kaikki, jotka tunsivat hänet, eivät enää kehuneet häntä siitä, vaan vaativat sitä häneltä.

Ensimmältä, kun Maslova tuli heidän joukkoonsa, tunsi Maria Pavlovna inhoa häntä kohtaan. Katjusha huomasi sen, mutta sitten myöskin huomasi, kuinka Maria Pavlovna pakoitti itseänsä muuttamaan käytöstään ja alkoi kohdella häntä hyvin hellästi ja hyvästi. Ja tämä hellyys ja hyvyys, jotka tulivat näin erinomaisen olennon puolelta, koski niin syvältä Maslovaan, että hän koko sydämmellään antautui hänelle, tietämättään omisti hänen mielipiteensä ja tahtomattaan kaikessa häntä matki.

Tämä Katjushan altis rakkaus liikutti Maria Pavlovnaa ja hänkin kiintyi Katjushaan. Näitä naisia liitti toisiinsa vielä heidän yhteinen inhonsa sukupuolirakkauteen. Toinen inhosi tätä rakkautta sen johdosta, että oli kokenut sen koko hirveyden, toinen taas, kun ei ollut sitä koskaan kokenut ja sentähden piti sitä käsittämättömänä ja yhtaikaa myöskin inhoittavana ja ihmisarvoa loukkaavana.

IV.

Tämä Maria Pavlovnan vaikutus oli toinen niistä vaikutuksista, joiden alainen Maslova oli. Se syntyi siitä, että Maslova kiintyi Maria Pavlovnaan. Toinen oli Simonsonin vaikutus. Ja tämä vaikutus syntyi siitä, että Simonson kiintyi Maslovaan.

Kaikki ihmiset elävät ja toimivat osaksi omien, osaksi vierasten ajatusten ohjaamina. Siinä, mikäli ihmiset elävät omien ajatustensa ohjaamina ja mikäli vierasten, on yksi tärkeimmistä erotuksista ihmisten välillä: toiset ihmiset useimmiten käyttävät omia ajatuksiaan niinkuin jotakin järjen leikkiä, käyttävät ymmärrystään niinkuin vauhtipyörää, josta on välitysremmi otettu pois, mutta teossa noudattavat vieraiden ihmisten ajatuksia,—yleisiä tapoja, lakia; toiset taas pitävät omia ajatuksiaan kaiken toimintansa päävaikuttimina, melkein aina kuuntelevat oman järkensä vaatimuksia ja tottelevat sitä, ainoastaan ani harvoin—tarkoin punnittuansa—noudattaen sitä, mitä muut ovat päättäneet. Semmoinen mies oli Simonson. Hän punnitsi ja päätti kaikki järkensä avulla, ja minkä kerran päätti, sen täyttikin.

Niinpä hän jo lyseolaisena ollessaan päätti, että hänen isänsä, entisen makasiinivirkamiehen ansaitsema omaisuus on ansaittu epärehellisesti, ja sentähden hän ilmoitti isälle, että tämä omaisuus oli annettava kansalle. Kun isä ei ottanut häntä kuullakseen, vaan päinvastoin ankarasti nuhteli, läksi hän talosta eikä enää käyttänyt hyväkseen isän varoja. Päätettyään, että kaikki olemassa oleva paha saa alkunsa kansan sivistymättömyydestä, hän yliopistosta tultuaan yhtyi kansanvaltaisiin, rupesi opettajaksi erääseen kylään ja rohkeasti julisti sekä oppilaille että talonpojille kaikkea sitä, mitä piti oikeana, ja kielsi sen, mitä piti valheellisena.

Hänet vangittiin ja haastettiin oikeuden eteen.

Oikeudenkäynnin aikana hän tuli siihen päätökseen, ettei tuomarilla ollut oikeutta häntä tuomita ja hän lausui tämän ajatuksensa julki. Kun tuomarit eivät suostuneet tähän, vaan jatkoivat oikeudenkäyntiä, niin hän päätti parhaaksi olla vastaamatta heidän kysymyksiinsä, ja olikin siitä pitäen vaiti. Hän lähetettiin Arkangelin lääniin. Siellä hän muodosti itselleen uskonnollisen opin, joka tuli kaikkien hänen tekojensa määrääjäksi. Tämän uskonnollisen opin mukaan maailmassa oli kaikki tyyni elollista, eikä mitään kuollutta ollut olemassa, kaikki esineet, joita me pidämme kuolleina, elimettöminä, olivat ainoastaan suuren, meille käsittämättömän elimistön osia, ja sentähden ihmisen tehtävä, hänen ollessa suuren elimistön osana, on kannattaa tämän elimistön ja sen kaikkien elollisten osien elämää. Sentähden hän piti rikoksena hävittää sitä, mikä elää: hän ei hyväksynyt sotia, ei kuolemanrangaistuksia, eikä minkäänlaista ihmisten tai edes elukkainkaan tappamista. Avioliiton suhteen hänellä niinikään oli omat periaatteensa. Hän ajatteli, että ihmissuvun lisääminen on vaan alempi aste ihmisen toiminnasta, ylempi aste on jo olemassa olevan elämän palveleminen. Tätä aatetta vahvisti hänen mielestään se tosiasia, että veressä löytyy niin sanottuja fagosiittejä. Naimattomat ihmiset olivat hänen mielestään juuri noita fagosiittejä, joiden tehtävänä oh palvella elimistön heikkoja, sairastuneita osia. Siitä pitäen hän alkoikin elää niinkuin oli päättänyt, vaikka oli ennen nuorempana joskus viettänyt siveetöntä elämää. Hän piti itseään samoin kuin Maria Pavlovnaa maailmallisina fagosiitteinä.

Hänen rakkautensa Katjushaan ei ollut ristiriidassa tämän aatteen kanssa, sillä hän rakasti platoonisesti, arvellen, ettei tämmöinen rakkaus häiritse, vaan päinvastoin vielä enemmän innostuttaa tuohon fagosiitilliseen heikkojen palvelemiseen.

Mutta paitsi sitä, että hän ratkaisi omin päin siveyttä koskevat kysymykset, hän ratkaisi omin päin myöskin enimmät käytännölliset kysymykset. Kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden hänellä oli omat teoriansa. Oli sääntöjä siitä, kuinka monta tuntia oli työskenneltävä, mitä syötävä, miten pukeuduttava, miten lämmitettävä uunia ja miten valaistava huoneita.

Tämän ohella Simonson oli sangen ujo toisten ihmisten parissa ja ylen vaatimaton. Mutta kun hän kerran jotain päätti, ei häntä enää mikään voinut pidättää.

Ja hänelläpä nyt oli suuri vaikutus Maslovaan sen kautta että hän tätä rakasti. Maslova tajusi hyvin pian asianlaidan naisellisella vaistollaan, ja tieto, että hän oli voinut herättää rakkautta noin erinomaisessa ihmisessä, nosti häntä hänen omissa silmissään. Nehljudof tarjosi hänelle avioliittoa ylevämielisyydestä ja sen johdosta, mitä oli ennen tapahtunut; mutta Simonsen rakasti häntä semmoisena kuin hän oli nyt, ja rakasti vaan siksi että rakasti. Paitsi sitä Maslova tunsi, että Simonson pitää häntä harvinaisena, kaikista muista eroavana naisena, jolla oli erikoisia, korkeita siveellisiä ominaisuuksia. Ei Maslova tarkalleen tiennyt, mitä ominaisuuksia Simonson nimenomaan hänessä oli löytänyt, mutta varmuuden vuoksi, ettei tulisi pettäneeksi häntä, koetti kaikin voimin herättää itsessään parhaimpia ominaisuuksia, mitä suinkin taisi mieleensä kuvailla. Ja tämä seikka pani hänet koettamaan saavuttaa niin suurta hyvyyttä kuin suinkin mahdollista.

Tämä kehitys oli saanut alkunsa jo vankilassa, kun hän ollessaan valtiollisten vankien yhteisessä vierashuoneessa oli huomannut Simonsonin erittäin itsepintaisen katseen tuolta syvältä otsan alta, tuuheitten kulmakarvain takaa, hyvistä, tummansinisistä silmistä. Jo silloin hän oli huomannut, että tuo ihminen on erinomainen ja erinomaisesti katsoo häntä, oli huomannut miten kummallisesti ja silmiinpistävästi samoihin kasvoihin oli yhtynyt sekä ankaruus, joka ilmausi töröttävästä tukasta ja rypistyvistä silmäkulmista, lapsellinen hyvänsuopuus ja ilmeen viattomuus. Sitten näki hän Simonsonin uudelleen Tomskissa, kun hänet oli siirretty valtiollisten joukkoon. Ja vaikkeivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, oli siinä silmäyksessä, jolla he katsahtivat toisiinsa, tunnustus, että he muistavat toisiaan ja ovat toisilleen tärkeät. Mitään merkittävää keskustelua ei heidän välillään jälestäkään päin ollut, mutta Maslova tunsi, että Simonsonin puhe, silloin kun hän oli mailla, tarkoitti häntä, että Simonson puhui häntä varten ja koetti sitä varten lausua ajatuksensa niin selvästi kuin suinkin. He lähestyivät toisiansa erittäinkin siitä pitäen kuin Simonson alkoi kulkea jalkasin tavallisten rikoksentekijäin matkassa.

V.

Nishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata Katjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa, ennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä, vankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut suljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä olla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen, ympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa vihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut. Ja tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista miesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan ne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli, saattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon tilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen kaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä alkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä. Vasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi Nehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi hänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota Nehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa tavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä. Hän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin, vaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä Nehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli toimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt oli.

Kaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo hänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni; silmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää laskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä vähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä. Ja tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille lakkaamatta suurta iloa.

Hänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä entisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota aistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä täytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä ihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se sama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan Katjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään lasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi tuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli osoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se eroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli tullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä hän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne Katjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä kohtaan.

Tämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut, joka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin ihmisiin, joita hän tapasi.

Koko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä mielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja osanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja vartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille hänellä oli asiaa.

Tähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon, Nehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa, missä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki yhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja neljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan tekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui Nehljudofin käsitys heistä kokonaan.

Heitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he luonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan käytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen ilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa julistaa ne päinvastoin urotöiksi,—niin vallankumouksellisiakin ympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa heidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot eivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti Nehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat henkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan kärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat tappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli kysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän saavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka heillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät luonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä rangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti olla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää kaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.

Tutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet järjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään sankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa, kuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia ihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi sentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan olemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat valinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista; enimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen Nehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea vaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa,—eli siis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle, toimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa muista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat heidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten keskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä kieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin alttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä, jotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä ylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta siveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta alempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät epärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja ylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti että koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän kuin välinpitämättömyyttä.

VI.

Erittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof nimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon Katjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui häneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi häntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa levättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja Kryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa ja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen vankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja etelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika, ja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja oli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina matemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla yliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli eräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa ja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei uskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät häneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia oli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt, mutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi hänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni; löydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut rahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä vankilaan.

—Vankilassa, mihin minut vietiin,—kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän istua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä polviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla, ihanilla silmillään Nehljudofiin),—siinä vankilassa ei noudatettu erityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli sanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme kanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä. Minulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut kohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja hyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin kanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja vielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin. Sitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat joutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa ja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun heitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen juutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan vielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän ollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö, kiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin soitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti. Juu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän juttunsa—he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,—mitä? mitä hirsipuuta? Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat. Toverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän. Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: »Mikä nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli tuonut minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan. Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta. Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu. Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet. Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä: »Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.» Niin. Sitten kuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas päästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin säikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää puolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja ihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen. Hän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa. Hirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä aijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt myöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Hän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: »se on sekä julmuutta että vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä…»—hänen Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle. Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen: »Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei kukaan vastannut mitään, ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: »Mitä joutavia? Mennään.» Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä odotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä käytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän—minä kuulin hänen kimakkaa huutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja itki. Sitten eteni etenemistään,—käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki hiljeni… Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla molemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei pannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet hilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija oli vähän tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei ollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin olkapäillä»,—hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat ja taas laskivat.—»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.

Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan nousevia nyyhkytyksiänsä.

—Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin,—sanoi hän rauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.

Hän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston päällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta eli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi vallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän matkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä, milloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö, johon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin, tutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan, joka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.

Vankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä näyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä katunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä, niin hän käyttäisi sen samaan,—niiden olojen hävittämiseen, joissa oli mahdollista se mitä hän oli nähnyt.

Tämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille paljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.

VII.

Sinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui vartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof. oltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa kirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen varalle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä saavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen majoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet kestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman paksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin, joka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi teensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen lupaa.

Kuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista, vaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon, niin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä ankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen vankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja mennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että vartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii hänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.

Emäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan, joka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin kävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa, vastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen hänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun renki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut ikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan hänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja kirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti kirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan pilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa säteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat tulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja vahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies huusi tulijoille tavallisen: »kuka siellä?» ja saatuaan tietää, ettei ollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa piikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.

—Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt?—sanoi hän hänelle.—Hoihkaseppa aliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.

Vahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja pysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla Nehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului mies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua rämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi aliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi hänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille yksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli vähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän tahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja kuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä käsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia, ja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille. Aliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua hänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos naisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti lavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin kynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä maalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat korkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he uteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä näytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti lempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.

—Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet?—puhui hän.

—Matkustavaista opastamassa,—vastasi renki.—Entäs sinä, mitä olit tänne tuomassa?

—Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.

—Eivätkö yöksi pyytäneetkään?—kysyi mies.

—Vai sinä sen,—huusi toinen nauraen,—lähde yhteen matkaan, saata meidät kylään.

Mies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia vahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin puoleen:

—Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?

—Kyllä, kyllä.

—Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen. Siinä on teille sauva,—sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota hän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine saappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.

Hänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas rämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.

VIII.

Tämä majoitusvankila oli samanlaatuinen kuin kaikki muutkin Siperian tiellä olevat majoitusvankilat: pihassa, jota ympäröi teroitetuista pölkyistä tehty pystyaita, oli kolme yksikerroksista asuinhuonetta. Yhdessä niistä, kaikkein suurimmassa, jossa oli rautaristikoilla varustetut ikkunat, olivat vangit. Toisessa oli vartiokomennuskunta, kolmannessa upseeri ja kanslia. Kaikista kolmesta rakennuksesta loisti ikkunoista valot, puhuen kuten aina, ja erittäinkin täällä, jostakin olemattomasta sopusuhdasta ja kodikkuudesta siellä sisällä. Rakennusten ovien edessä paloivat lyhdyt, ja vielä noin viisi lyhtyä paloi seinivieressä, valaisten pihaa. Aliupseeri saattoi Nehljudofin lautaa myöten pienimmän rakennuksen portaille. Noustuaan kolme porrasta aliupseeri päästi hänet edellensä pienellä lampulla valaistuun, häkäiseen eteiseen. Uunin luona joku sotamies karkeassa paidassa, kaulalapussa ja mustissa housuissa, toisessa jalassa keltavartinen saapas, ja toista käyttäen palkeena sytytteli kumartuneena samovaaria. Nähtyään Nehljudofin sotamies jätti samovaarin, auttoi hänen yltään palttoon ja meni sisähuoneeseen.

—Täällä on, herra upseeri.

—No käske sisään,—kuului vihainen ääni.

—Astukaa tuosta ovesta,—sanoi sotamies ja ryhtyi heti jälleen samovaaria laittamaan.

Toisessa huoneessa, jota valaisi katosta riippuva lamppu, oli pöytä ja sillä jäännöksiä päivällisestä ynnä kaksi pulloa. Sen ääressä istui upseeri, kotinutussa, joka ruumiinmukaisesti peitti hänen leveän rintansa ja hartiansa. Hänellä oli suuret vaaleat viikset ja hyvin punaset kasvot. Lämpimässä ruokahuoneessa tuntui paitsi tupakinsavua vielä jokin hyvin väkevä, paha hajuvesi. Nähtyään Nehljudofin upseeri kohautti itsensä istualtaan ja aivankuin pilkallisesti ja epäilevästi tuijotti häneen.

—Mitä suvaitsette?—hän sanoi, ja odottamatta vastausta huusi oveen: Bernof, eikö se samovaari vihdoinkin joudu?

—Tuokiossa.

—Kyllä minä näytän sinulle tuokiota,—huusi upseeri silmät välkkyvinä.

—Jo tuon, jo tuon,—huusi sotamies ja hynttyytti sisälle samovaarin.

Nehljudof odotti niinkauan kuin sotamies asetti samovaaria (upseeri saattoi häntä pienillä vihaisilla silmillään, ikäänkuin hakien paikkaa, mihin lyödä.) Sitten upseeri laittoi itse teen; nouti viinikellarista neliskulmaisen pullon ja Albertin biskviitiä, ja asetettuaan tämän kaiken pöydälle, kääntyi hän jälleen Nehljudofiin.

—Millä siis voin olla avuksi?

—Olisin pyytänyt päästä erään naisvangin puheille,—sanoi Nehljudof istuutumatta.

—Valtiollisenko? Se on vastoin lakia,—sanoi upseeri.

—Se nainen ei ole valtiollinen,—sanoi Nehljudof.

—Vai niin, tehkää hyvin, istukaa,—sanoi upseeri.

Nehljudof istui.

—Hän ei ole valtiollinen,—toisti hän,—mutta minun pyynnöstäni on korkein päällystö sallinut hänen matkustaa valtiollisten kanssa…

—Vai niin, kyllä tiedän, keskeytti toinen.—Pieni, musta? Miksei, kyllä se käy päinsä. Suvaitsetteko polttaa.

Hän tarjosi Nehljudofille paperossilaatikon ja kaadettuaan säntillisesti teetä kahteen lasiin, asetti toisen Nehljudofin eteen.

—Tehkää hyvin,—sanoi hän.

—Kiitän teitä, minä olisin tahtonut tavata…

—Yö on pitkä. Kyllä ehditte. Minä toimitan sen teille ulos.

—Eikö kävisi laatuun, että minä pääsisin itse sinne?—sanoi Nehljudof.

—Valtiollistenko luo? Vastoin lakia.

—Minut on monta kertaa laskettu, Jos pelättäisiin, että minä toimitan heille jotain, niin voisinhan toimittaa hänen kauttansa.

—Eipä niinkään, hänet syynätään,—sanoi upseeri ja naurahti epämiellyttävästi.

—No syynätkää siis minut.

—Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin,—sanoi upseeri tuoden avatun pullon Nehljudofin lasin luo.

—Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin eipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin että meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut toisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on semmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen, sivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen aijottu.

Upseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin epämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta hän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa, huomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä kevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä ihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa »koko sielullaan,» kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen. Kuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi totisesti:

—Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten kärsimysten helpoittamisessa,—sanoi hän.

—Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.

—Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut?—sanoi Nehljudof.—Ne ovat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.

—Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat hyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen kärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia käyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta minä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan,—sanoi hän, kaataen vielä teetä.

—Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata?—kysyi upseeri.

Se on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja siellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin hyvä nainen,—sanoi Nehljudof.

Upseeri pudisteli päätään.

—Semmoista tapahtuu. Kasaanissa, kuulkaapas, oli yksi semmoinen—Emma nimeltään. Syntyjään hän oli unkarilainen, mutta silmät ehta persialaiset,—jatkoi hän voimatta salata hymyään tätä muistellessaan, —käytös oli semmoinen, että ei kreivittärellä parempaa…

Nehljudof keskeytti upseerin ja palasi entiseen puheaineeseen.—Minun ymmärtääkseni te voitte helpoittaa semmoisten ihmisten kohtaloa, niinkauan kuin ne ovat teidän vallassanne. Ja niin menetellen te ihan varmaan löytäisitte suuren ilon,—puhui Nehljudof, koettaen lausua ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista, niinkuin puhutaan ulkomaalaisten tai lapsien kanssa.

Upseeri katsoi Nehljudofiin kiiltävillä silmillä ja näytti maltittomuudella odottavan, milloin tämä lopettaa, voidakseen sitten jatkaa omaa kertomustaan unkarittaresta ja hänen persialaisista silmistään, joka oli nähtävästi elävänä hänen mielikuvituksessaan ja nieli koko hänen huomionsa.

—Se on niin, se on epäilemättä niin,—sanoi hän.—Minä säälinkin heitä; mutta minä tahdoin kertoa teille siitä Emmasta. Ajatelkaas mitä hän teki…

—Minua ei huvita tuo asia,—sanoi Nehljudof,—ja sanon teille suoraan, että vaikka olen itsekin ollut ennen toinen, niin nyt minä inhoan semmoista suhdetta naisiin.

Upseeri katsahti pelästyneenä Nehljudofiin.

—Ettekö suvaitsisi vielä teetä?—sanoi hän.

—Ei, kiitoksia.

—Bernof!—huusi upseeri.—Saata tämä herra Bakulofin luo, sano, että laskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä iltahuutoon asti.

IX.

Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.

—Minnekkä matka?—kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka saattoi Nehljudofia.

—Erityiseen koppiin n:o 5.

—Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.

—Miksi on suljettu?

—Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.

—Niin tulkaa sitten täältä.

Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä, mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.

Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi. Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.

Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki, nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:

—Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja perääntyi.

Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia. Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen kanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä, nenällä ja silmien alla.

—Mikäs sinulle on tullut?—kysyi Nehljudof.

—Tuli vaan semmoinen riita,—sanoi Taras hymyillen.

—Tappelevat alituistaan,—sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.

—Naisen päällisiä,—lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.—Fetjkan kanssa painivat.

—Entä Fedosja?—kysyi Nehljudof.

—Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,—sanoi Taras ja meni perheellisten koppiin.

Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista kosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava ovi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja ovensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä pelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille, että siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita vangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan. Nähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat vihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat, ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen, nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen tieltään. Nehljudof kiersi hänet.

Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden kohtauksia,—hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.

—Kyllä noiden tuommoisten—kelpaa niiden keiletellä,—kuuli Nehljudof lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.

Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.

X.

Naimattomain osaston ohi päästyä aliupseeri sanoi Nehljudofille tulevansa häntä hakemaan ennen iltahuutoa ja palasi takasin. Tuskin oli aliupseeri poistunut, kun Nehljudofin luo tuli kiirein askelin paljain jaloin, jalkarautojansa kannatellen ja tuoden muassaan väkevää, hapanta hien hajua, vanki, ja salaperäisellä kuiskauksella sanoi:

—Puhukaa hänen puolestansa, herra. Ovat ihan nutistaneet miehen. Olivat juovuksissa. Ja hän äskeisessä vastaanotossa jo on sanonut itsensä Karmanofiksi. Puhukaa hänen puolestansa, meidän ei käy laatuun, tappavat,—sanoi vanki, levottomasti katsellen ympärilleen ja poistui heti Nehljudofin luota.

Asia oli se, että pakkotyöläinen Karmanof oli vietellyt erään hänen näköisensä miehen, joka oli siirtokuntaan tuomittu, asettumaan hänen sijallensa, niin että pakkotyöläinen tuli siirtokuntaan, mutta toinen pakkotyöhön hänen sijalleen.

Nehljudof jo tiesi tästä asiasta, sillä sama vanki oli viikko sitten ilmoittanut hänelle tästä vaihdosta. Nehljudof nyykäytti päätä osoittaakseen ymmärtäneensä ja tekevänsä minkä voi, ja katsahtamatta taakseen meni edemmäs.

Nehljudof tunsi tämän vangin Jekaterinburgista asti, missä hän oli pyytänyt Nehljudofia anomaan, että hänen vaimonsa sallittaisiin seurata häntä, ja ihmetteli tämän tekoa. Mies oli keski kokoa ja ihan tavallista talonpojan muotoa, noin 30 ikäinen, pakkotyöhön tuomittu ryöstön ja murhan yrityksestä. Hänen nimensä oli Makar Djefkin. Hänen rikoksensa oli hyvin kummallinen. Tämä rikos, kuten hän itse Nehljudofille kertoi, ei ollut hänen, Makarin, vaan sen, paholaisen tekoa. »Makarin isän luo,» kertoi hän, »oli poikennut eräs matkustavainen ja kahdesta ruplasta tingannut kyydin 40 virstan päässä olevaan kylään. Isä oli käskenyt Makarin mennä matkustavaista kyytiin. Makar valjasti hevosen, pukeutui ja alkoi yhdessä matkustavaisen kanssa juoda teetä. Matkustavainen siinä juodessa kertoi olevansa naimisretkellä ja vievänsä mukanaan Moskovassa ansaitsemansa 500 ruplaa. Tämän kuultuansa Makar meni pihalle ja pani reen pohjalle olkien alle kirveen. »En itsekään ymmärrä, miksi minä kirveen otin,» kertoi hän. »Otahan kirves,» sanoi se: minä otin. Istuimme rekeen ja läksimme ajamaan. Ajamme, ajamme, minä unohdin koko kirveen. Jo rupesimme lähenemään kylää, noin kuusi virstaa oli enää jäljellä. Kylätie nousi ylämäkeen. Minä nousin ja kulin reen perässä, mutta se kuiskuttaa: »Mitäs mietit? Kun pääset mäelle, on siinä asuntoja ja kohta sitten alkaa kyläkin. Kyllä ne rahat menee menojaan, mutta jos aijot jotain tehdä, niin tee nyt.» Minä kuukistuin rekeen, muka olkia korjatakseni, mutta kirves tuli kuin itsestään käsiini. Hän katsahti minuun. »Mitäs nyt meinaat?» sanoi hän. Minä ojensin kirveen, aijoin iskeä, mutta hän oli sukkela ihminen, hypähti reestä ja tarttui käsiini. »Mitäs sinä, poika kujeilet?…» Hän kaatoi minut lumeen, minä en vastaan pannutkaan, vaan antauduin. Hän sitoi vyöllä käteni ja runttasi minut rekeen. Vei suoraan, vallesmannille. Minut pantiin linnaan. Käytiin käräjiä. Kunta antoi todistuksen, että mies olin hyvä, eikä mitään pahaa oltu koskaan huomattu. Isäntäväki, missä asuin, myöskin kehuivat. Mutta asianajajaa en saanut toimitetuksi,» puhui Makar, »ja sentähden pääsivät tuomitsemaan neljäksi vuodeksi pakkotöihin.»

Ja tämä ihminen nyt, aikoen pelastaa maamiehensä, tietäen panevansa noilla sanoilla henkensä alttiiksi, kuitenkin ilmaisi Nehljudofille vankilasalaisuuden, josta hän, jos vaan olisi saatu tietää hänen sen tehneen, olisi varmaan toimitettu hengiltä.

XI.

Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä, jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.

Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.

—Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,—sanoi hän merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.

—Mitä niin?—kysyi Nehljudof.

—Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.

Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.

Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi suoraan Nehljudofin eteen.

—Siivootte huoneita?—sanoi Nehljudof tarjoten kättä.

—Niin, sehän on minun vanha toimeni,—sanoi hän ja hymyili.—Mutta likaa onkin täällä niin hirveästi—niin hirveästi.

—No, onko vaippa kuivunut?—kääntyi hän Simonsonin puoleen,

—Melkein,—sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.

—No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat kaikki täällä,—sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen läheisempään oveen.

Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja seinillä liikkui heiluvia varjoja.

Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista, joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna, tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.

Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt vastaanotti Nehljudofin.

—Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin Venäjälle,—sanoi hän.

Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna. Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.

—Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?—kysyi hän Nehljudofilta.—Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.—Hän osoitti tyttöä.

Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa, istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä, guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.

—No, hyvinkö matkustus on mieleenne?—sanoi hän nähtävästi ivalla.

—Kyllä, paljon on opittavaa,—vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.

Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan. Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.

—Kuinka nyt jaksatte?—hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja vapisevaa kättä.

—Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen kastunut,—sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä puoliturkkinsa hihaan.—Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat ikkunat särjetyt.—Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja rautaristikon takana.

—Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?

—Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän inhimillisempi upseeri.

—No, vai inhimillinen,—sanoi Kryiltsof.—Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi.

Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.

—Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen vastalause,—sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin toista silmiin.

—Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.

—Mimmoinen vastalause?—murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.—Te haette kai Katjaa?—sanoi hän sitten Nehljudofille.—Hän vaan tekee työtä ja siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän—miesten huoneen; nyt siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään, tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?—kysyi hän osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.

—Kampaa ottotyttöänsä,—sanoi Rantseva.

—Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?—sanoi Kryiltsof.

—Ei, ei, kyllä minä tarkasti.—Nyt hän on puhdas,—sanoi Maria Pavlovna.—Ottakaa hänet nyt,—sanoi hän Rantsevalle.—Minä menen Katjaa auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.

Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi sille sokeripalan.

Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.

XII.

Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.

—Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,—sanoi hän asettaessaan teekannua kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.—Mainioita ostoksia olemme tehneet,—sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia; tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa esteettistä puhtauttaan,—sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.—No ei muuta kuin ala keittää teetä,—sanoi hän hänelle.

Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään, katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa, niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella eväitä korista.

Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon, josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.

Toisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä hän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa seitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi toistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin siirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet miehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset eivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä tarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä ihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka, aina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin kauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla, ketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan vapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen asettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen sivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä riistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä varten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi kuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan itselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään tarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta toverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä, sekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja ruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen, sukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa kohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä kohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski, täynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja vapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa kotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista, auttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia tovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista kääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille, kuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä valheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui siitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän kuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli, melkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman herroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi muuttaa kansan elämän perusmuotoja—siinä asiassa hän ei ollut yhtä mieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin kanssa,—vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko rakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän ihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa rakennuksen sisäisiä asumuksia.

Uskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän koskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista elämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle,—hypoteesi, jota hän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut: Mooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset toverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista ajatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.

Tämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että kysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen edessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut, sillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja, rauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että niinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti muuttuu yhdestä muodosta toiseen,—lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö sammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi,—niin ihminenkään ei häviä, vaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti ja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä, jotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua tästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja yllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.

Toinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel Kondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta asti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda tukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin vääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat olivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli toimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet kopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan, mutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen joulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50 ruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa pestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin luonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua hänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen parantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista vapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli, näytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta kuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan vapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän vääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat, kuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti tietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla sosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että koska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan kärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto ylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja sentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin kaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin varastohuoneen hoitaja.

Vallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä, jolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja. Kahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän erikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen kirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.

Vallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin Kondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin aluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä hän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia kirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän sosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren työlakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin tappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja siirtolavankilaan lähetettäväksi.

Uskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin taloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa hän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten mutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen petoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei väsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.

Hän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen lapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet, saattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista työtä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja majoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä nidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta, säilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän käyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia, jolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän piti kumoamattomina totuuksina.

Naisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa tärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa hän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään esimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta syystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen kanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi puristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.

XIII.

Uuni oli palanut loppuun ja lämminnyt, tee oli saatu kiehumaan ja kaadettiin laseihin ja ruukkuihin, ja vaalistettiin maidolla, esillä oli rinkilöitä, tuoretta hiiva- ja vehnäleipää, koviksi keitettyjä munia, voita ja vasikan pää ja jalat. Kaikki siirtyivät lavitsan ääreen, jota nyt käytettiin pöytänä, ja juotiin ja syötiin ja juteltiin. Rantseva istui laatikon päällä kaataen teetä. Hänen ympärilleen kokoontuivat kaikki muut paitsi Kryiltsof, joka oli ottanut kostean puoliturkkinsa yltään, kääriytynyt kuivaan vaippaansa ja loikoi nyt paikoillaan jutellen Nehljudofin kanssa.

Kylmän, kosteuden, lian ja epämukavuuksien perästä, joita he olivat saaneet kokea, niiden vaivojen perästä, joita heillä oli ennenkuin saivat kaikki järjestykseen, ja syötyään ja juotuaan kuumaa teetä,—olivat kaikki mitä parhaimmalla ja iloisimmalla tuulella.

Se seikka että seinän takaa kuului töminää, huutoa ja haukkumasanoja vankien keskuudesta, ikäänkuin muistuttaen heitä siitä, mikä oli heidän ympärillään, lisäsi vielä enemmän kodikkuuden tuntoa. Niinkuin pysähdysasemassa keskellä merta nämä ihmiset tunsivat hetkeksi olevansa vapaat siitä alennuksien ja kärsimyksien tulvasta, joka ympäröitsi heitä, ja senvuoksi he olivat ylentyneessä ja eloisammassa mielentilassa. Puhuttiin kaikesta muusta, ainoastaan ei omasta asemasta eikä siitä mikä heitä odotti. Paitsi sitä kuten on tavallista nuorten miesten ja naisten välillä, erittäinkin kun heidän on pakosta oleminen yhdessä, niinkuin olivat yhdessä kaikki nämä ihmiset, syntyi heidän välillänsä myötäisiä ja vastaisia, monella tavalla kutoutuneita suhteita toinen toisiinsa. He olivat melkein kaikki rakastuneita. Novodvorof oli rakastunut nättiin, hymyilevään neiti Grabetsiin. Tämä Grabets oli nuori kurssilainen, hän oli hyvin vähän ajatellut ja oli aivan väliäpitämätöin vallankumouskysymyksistä. Mutta hän otti vaarin ajan hengestä, teki jotain valtiollisesti luvatonta ja passitettiin Siperiaan. Niinkuin hänen päätarkoituksensa vapaudessa ollessaankin oli viehättää miehiä, oli juuri sama hänen vaikuttimensa sittemminkin tutkinnoissa, vankilassa ja maanpaossa. Nyt tämän matkan aikana hän löysi tyydytystä siinä, että Novodvorof oli häneen kiintynyt ja että hän itse puolestaan oli rakastunut Novodvorofiin. Vera Jefremovna, jolla oli suuri taipumus rakastumiseen, mutta ei mitään viehätysvoimaa, vaikka kyllä alituista vastarakkauden toivoa, oli rakastunut milloin Nabatofiin milloin Novodvorofiin. Jotain rakastuneen tapaista oli myöskin Kryiltsofin puolelta Maria Pavlovnaa kohtaan. Hän rakasti tätä niinkuin miehet rakastavat naisia, mutta tietäen mitä hän ajatteli rakkaudesta, peitti Kryiltsof tunnettansa tavalliseen ystävyyteen ja kiitollisuuteen siitä, että Maria Pavlovna erityisellä hellyydellä häntä hoiti. Nabatof ja Rantseva olivat yhdistetyt hyvin monimutkaisilla rakkaussuhteilla toisiinsa. Niinkuin Maria Pavlovna oli täydellisesti siveellinen neito, niin oli Rantseva täydellisesti siveellinen nainut nainen.

Jo kuudentoista vuotiaana, vielä koulussa ollessaan hän oli rakastunut herra Rantseviin, pietarilaiseen ylioppilaaseen, ja 19 vuotiaana mennyt naimisiin tämän kanssa hänen vielä ollessa yliopistossa. Neljännellä kurssilla ollessaan hänen miehensä oli sekaantunut johonkin ylioppilaslevottomuuteen, karkoitettiin Pietarista ja muuttui vallankumoukselliseksi. Silloin Rantseva jätti lääketieteelliset opintonsa ja matkusti hänen perässään ja myöskin muuttui vallankumoukselliseksi. Jos hänen miehensä ei olisi hänestä ollut kaikkein parhain ja maailman kaikkein viisain ihminen, niin hän ei olisi rakastunut häneen eikä siis myöskään mennyt naimisiin hänen kanssaan. Mutta kun oli kerran rakastunut ja mennyt naimisiin hänen mielestänsä parhaimman ja maailman viisaimman miehen kanssa, niin hän luonnollisesti ymmärsi elämää ja sen tarkoitusta juuri samalla tavalla kuin maailman parhain ja viisain mies sitä ymmärsi. Tämä mies ymmärsi aluksi elämää niin, että täytyi oppia, ja siis Rantsevakin ymmärsi elämää niin. Kun toinen tuli vallankumoukselliseksi, niin tuli toinenkin siksi. Nyt Rantsevakin osasi varsin hyvin todistaa, että oleva järjestys oli mahdoton, ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on sotia tätä järjestystä vastaan ja koettaa luoda sitä valtiollista ja taloudellista elämänmuotoa, jossa yksityinen ihminen voi vapaasti kehittyä—ja niin edespäin. Ja hänestä näytti, että hän todellakin ajattelee ja tuntee niin, mutta oikeastaan hän ajatteli ainoastaan sitä, että kaikki mitä hänen miehensä ajattelee on totta ja oikein, ja hän haki siis vaan yhtä ainoata:—täydellistä sopusointuisuutta, sulautumista miehen sieluun, mikä yksin antoi hänelle siveellistä tyydytystä.

Ero miehestä ja lapsesta, jonka äiti oli ottanut käsiinsä, oli hänelle ollut hyvin raskas. Mutta hän kesti eron lujamielisesti ja rauhallisesti, tietäen kestävänsä sitä miehensä ja sen asian nimessä, jonka totuudesta ei ollut epäilemistä, koska mies kerran sitä asiaa palveli. Hänen ajatuksensa olivat aina miehessään, ja yhtävähän kuin hän ennen ei ollut rakastanut ketään, niin ei hän nytkään voinut rakastaa ketään muuta kuin miestänsä. Mutta Nabatofin altis ja puhdas rakkaus liikutti häntä ja teki hänet levottomaksi. Tämä Nabatof, siveellinen ja lujaluontoinen ihminen, hänen miehensä ystävä, koetti kohdella Rantsevaa niinkuin sisartaan, mutta heidän suhteeseensa pujahti jotakin muutakin, joka pelotti heitä molempia samassa kuin se kaunisti heidän nykyistä vaikeaa elämäänsä.

Niin että tässä piirissä olivat rakastumisesta aivan vapaat ainoastaan Maria Pavlovna ja Kondratjef.

XIV.

Toivoen pääsevänsä, kuten tavallisesti, kahdenkesken Katjushan puheille, istui Nehljudof yhteisen teenjuonnin ja illallisen jälkeen Kryiltsofin vieressä, keskustellen tämän kanssa. Muun muassa hän kertoi, miten Makar oli kääntynyt hänen puoleensa, ja mimmoinen tämän rikos oli ollut. Kryiltsof kuunteli tarkkaavasti, kiiltävin silmin herkeämättä katsoen Nehljudofiin.

—Niin,—sanoi hän äkkiä,—minua usein hämmästyttää ajatus, että tässä me nyt elämme heidän rinnallaan, mutta kenen »heidän»?—Juuri niiden samojen ihmisten, joiden edestä me elämmekin. Ja kuitenkin me emme tiedä heistä niin mitään, emmekä edes tahdokaan tietää. Ja he puolestaan—sen pahempi—vihaavat meitä ja pitävät vihollisinaan. Se on hirmuista.

—Ei siinä ole mitään hirmuista,—sanoi Novodvorof kuulostellen mistä oli puhe.—Rahvas aina jumaloi vaan vallanpitäjiä,—sanoi hän rätäjävällä äänellään.—Tänään on hallituksella valta,—tänään siis hallitusta jumaloidaan ja meitä vihataan; huomenna on meillä valta, huomenna siis jumaloidaan meitä…

Nyt kuului seinän takaa kirouksia, seinää vastaan rymyytettiin jotakin, kahleet kalisivat, kiljuttiin ja huudettiin. Jotakuta lyötiin, joku huusi vartijoita apuun.

—Kuuletteko mitä eläimiä ne ovat! Mitä yhteyttä voi olla heidän ja meidän välillämme?—sanoi Novodvorof rauhallisesti.

—Sinä sanot eläimiksi, mutta Nehljudof kertoi tässä juuri ikään seuraavan tapauksen,—sanoi Kryiltsof hermostuneesti ja kertoi nyt. kuinka Makar oli henkensä kaupalla tahtonut pelastaa maamiehensä.—Se ei ole mitään eläimellisyyttä, vaan urostyö.

—Sentimenttalisuutta!—sanoi Novodvorof ivallisesti.—Meidän on vaikea ymmärtää noiden ihmisten sisällisiä aiheita ja heidän tekojensa vaikuttimia. Sinusta se oli ylevämielisyyttä, mutta ehkä siinä ei ole mitään muuta kuin kateutta tuota pakkotyöhön tuomittua kohtaan.

—Sinäpä et vasta tahdo nähdä toisessa mitään hyvää,—sanoi Maria Pavlovna, yhtäkkiä kiihoittuneena (hän oli »sinä» kaikkien kanssa).

—Ei voi nähdä sitä mitä ei ole.

—Kuinka ei olisi, kun ihminen kerran panee henkensä alttiiksi.

—Minä luulen,—sanoi Novodvorof,—että jos tahdomme toteuttaa omaa asiaamme, niin ensimäinen ehto siihen (Kondratjef jätti kirjan, jota luki lampun ääressä, ja alkoi tarkkaavasti kuunnella opettajaansa)—on, ettemme vajoudu unelmiin, vaan katsomme asioita niinkuin ne ovat. Rahvaan hyväksi on tehtävä kaikki, mutta siltä ei saa mitään odottaa. Rahvaan hyvä—se on meidän toimintamme esine, mutta tämä rahvas ei voi olla itse myötävaikuttamassa meidän asiassamme, niinkauan kuin kansa on voimattomuuden tilassa, kuten nyt,—alkoi hän, ikäänkuin luentoa pitäen.—Ja sentähden on aivan illusoorista odottaa heiltä apua, kun kehityksen prosessi ei ole vielä tapahtunut,—se kehityksen prosessi, johon me heitä valmistamme.

—Mikä niin kehityksen prosessi?—rupesi Kryiltsof punehtuen sanomaan.—Me sanomme olevamme mielivaltaa ja despotismia vastaan, mutta eikö tuo ole juuri kaikkein hirmuisinta despotismia?

—Siinä ei ole mitään despotismia,—vastasi Novodvorof rauhallisesti.—Minä sanon ainoastaan tuntevani sen tien, jota kansan täytyy käydä, ja voin sen tien osoittaa.

—Mutta miksi olet vakuutettu, että tuo sinun osoittamasi tie on oikea? Eikö se juuri ole samaa despotismia, josta oli seurauksena inkvisitsiooni ja suuren vallankumouksen kuolemanrangaistukset? He myöskin tiesivät tieteen mukaan ainoan oikean tien.

—Se, että silloiset ihmiset eksyivät, ei todista minun eksyvän. Ja sitäpaitsi on suuri eroitus ideoloogien haaveiden ja positiivisen taloustieteen välillä.

Novodvorofin ääni täytti koko kopin. Hän yksin puhui, kaikki muut olivat vaiti.

—Aina vaan väittelevät,—sanoi Maria Pavlovna, kun hän hetkeksi vaikeni.

Kuinka te sitten siitä asiasta ajattelette?—kysyi Nehljudof Maria Pavlovnalta.

—Minun mielestäni Kryiltsof on oikeassa,—ettemme saa istuttaa väkisin kansaan omia katsantotapojamme.

—Entä te, Katjusha?—kysyi Nehljudof hymyillen, ja peläten, ettei Katjusha vaan sanoisi mitään asiaan-kuulumatonta, odotti hänen vastaustaan.

—Minä luulen, että yksinkertaiselle kansalle tehdään vääryyttä,—sanoi hän sävähtäen tulipunaiseksi,—suurta vääryyttä tehdään yksinkertaiselle kansalle,

—Juuri niin, Mihailovna, juuri niin,—huusi Nabatof.—Kauheaa vääryyttä kärsii kansa. Täytyy laittaa niin, ettei sille tehtäisi vääryyttä. Siinä juuri on koko meidän tehtävämme.

—Merkillisiä käsityksiä vallankumouksen tarkoituksista,—sanoi Novodvorof ja alkoi äänettömänä ja vihaisena polttaa paperossia.

—Sen kanssa on ihan mahdotonta puhua,—kuiskasi Kryiltsof ja vaikeni.

—Paras onkin olla puhumatta,—sanoi Nehljudof.

XV.

Vaikka Novodvorofia kaikki vallankumoukselliset suuresti kunnioittivat, vaikka hän oli hyvin lukenut ja vaikka häntä pidettiin hyvin viisaana, niin Nehljudof kuitenkin luki hänet niiden vallankumouksellisten joukkoon, jotka olivat siveellisessä suhteessa keskinkertaista kehityskantaa alempana ja siis olivat sitä paljon alempana. Tämän miehen järjen voimat—eli hänen osoittajansa olivat kyllä suuret; mutta se arvo, jonka hän antoi omalle itselleen—eli hänen nimittäjänsä—oli mittaamattoman suuri, ja oli jo kauan sitten kasvanut hänen järkensä voimien yli.

Hän oli henkiseen elämäänsä nähden täydellinen vastakohta Simonsonille. Simonson oli noita etupäässä, miespuolisien keskuudessa tavattavia luonteita, joiden teot ovat suoria seurauksia ajatuksen toiminnasta ja ovat sen määräämiä. Mutta Novodvorof taas kuului niihin etupäässä naispuolisien joukossa tavattaviin luonteihin, joiden ajatustoimintaa johtaa osaksi tunteen asettamat tarkoitusperät osaksi tarve järjen kannalta, puolustaa tunteen vaikuttamia tekoja.

Novodvorofin koko valtiollinen toiminta, huolimatta siitä, että hän osasi kaunopuheliaasti pönkittää sitä hyvin vakuuttavilla selityksillä, näytti Nehljudofista perustuvan ainoastaan kunnianhimoon, haluun olla ensimäisenä muiden joukossa. Aluksi, taipumuksia kun hänellä oli vieraiden ajatusten omistamiseen ja niiden esittämiseen sanoilla, hänellä oli opintojen aikana sekä opettajien että oppivien keskuudessa, missä tälle taipumukselle annetaan suurta arvoa,—lyseossa, yliopistossa, maisterina,—ensimäinen sija, ja hän oli siis tyydytetty. Mutta saatuaan yliopistollisen arvotodistuksen ja päätettyään opintonsa, hän, kun tämä ensimäisyys ei enää ollut näkyvissä, ja päästäkseen nyt ensimäiseksi uusissa piireissä, yhtäkkiä kokonaan muutti entiset mielipiteensä, ja vähittäisvapaamielisestä rupesi punaisimmaksi kansanvaltaiseksi. Näin kertoi Nehljudofille Kryiltsof, joka ei sietänyt Novodvorofia. Kun tämän luonteesta puuttui siveellisiä ja esteettisiä ominaisuuksia, jotka tavallisesti synnyttävät epäilyksiä ja horjumisia, tuli hän vallankumouksellisessa puolueessa hyvin pian hänen itserakkauttaan tyydyttävään johtajan-asemaan. Kerran valittuaan suuntansa hän ei enää milloinkaan epäillyt eikä horjunut ja oli sentähden myöskin varma siitä, ettei hän milloinkaan erehtynyt. Kaikki tyyni näytti hänestä olevan tavattoman yksinkertaista, selvää, epäilemätöntä. Ja hänen kapean ja yksipuolisen näköpiirinsä ohella kaikki todella olikin hyvin yksinkertaista ja selvää, eikä tarvinnut muuta kuin, kuten hän sanoi, olla loogillinen. Hänen luottamuksensa omaan itseensä oli niin suuri, että se saattoi ainoastaan joko työntää luotansa ihmisiä taikka alistaa heitä allensa. Ja kun hänen toimintansa tapahtui hyvin nuorten ihmisten keskuudessa, jotka luulivat hänen rajatonta itseluottamustaan syvämielisyydeksi ja viisaudeksi, niin enimmät alistuivatkin, ja niinpä hänellä oli suuri menestys vallankumouksellisissa piireissä. Hänen toimintansa tarkoitti kapinan valmistamista, jossa hänen oli anastaminen valta ja kutsuminen kansankokous. Kokouksessa oli sitten pantava esille hänen sepittämänsä ohjelma. Ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että tämä ohjelma käsitti kaikki kysymykset, ja ettei sitä voinut olla toteuttamatta.

Toverit kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä tähden, vaan eivät rakastaneet häntä. Hän puolestaan ei rakastanut ketään ja piti kaikkia etevämpiä ihmisiä kilpailijoinansa: hän olisi näille tehnyt samaa mitä vanhat urosapinat tekevät nuorille, jos vaan olisi voinut. Hän olisi temmaissut toisilta ihmisiltä kaiken ymmärryksen, kaikki taipumukset, kunhan he vaan eivät olisi häirinneet hänen taipumustensa ilmaisemista. Hyvin hän kohteli ainoastaan niitä ihmisiä, jotka häntä ihailivat. Näin hän nyt kohteli matkalla hengenheimolaistansa, työmiestä Kondratjefia, Vera Jefremovnaa ja sievää Grabetsia, jotka molemmat olivat rakastuneet häneen. Vaikka hän periaatteessa kannattikin naiskysymystä, niin sisimmässä sydämmessään hän piti kaikkia naisia tyhminä ja mitättöminä, paitsi niitä, joihin hän oli usein sentimenttaalisesti rakastunut, niinkuin nyt Grabetsiin, ja silloin hän piti heitä harvinaisina naisina, joiden ansioita hän yksin osasi huomata.

Sukupuolikysymys näytti hänestä, niinkuin kaikki muutkin kysymykset, sangen yksinkertaiselta ja selvältä, ja se oli täysin ratkaistu sillä että tunnusti vapaan rakkauden oikeutetuksi.

Hänellä oli olemassa yksi nimellinen vaimo, toinen oikea vaimo, josta hän oli eronnut huomattuaan ettei heidän välillään ollut todellista rakkautta, ja nyt hän aikoi rakentaa uuden vapaan avioliiton Grabetsin kanssa.

Nehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli teeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että tämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja vieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla. Nehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen tunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta, jossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla Novodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta vastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.

XVI.

Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle suopeasti ja tuttavantapaisesti:

—Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy mennä.

Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.

—No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.—Aliupseeri oli jo menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.

—Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,—sanoi vanki.

—Siinähän on pappakin,—kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta hameesta.

—Minä, minähän se olen,—sanoi vanki leppeästi.

—Hyvä sen on täällä olla,—sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.—Jättäkää se vaan tänne.

—Neidit laittavat minulle uutta pukua,—sanoi tyttö osoittaen isälle Rantsevan työtä.—Hyvä tulee, punanen,—loruili hän.

—Jäätkö meille yöksi?—sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.

—Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.

—Pappa ei saa,—sanoi hän.—Jättäkää siis tyttö tänne,—sanoi hän kääntyen isän puoleen.

—Olkoon menneeksi, jääköön,—sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.

Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja koskettaen tätä olalle sanoi:

—Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa toisen sijaansa?

Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.

—Emme ole kuulleet. Tuskinpa,—sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi:—no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa,—ja läksi kiireimmiten.

—Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,—sanoi Nabatof.—Mitäs te aijotte tehdä?

—Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat ulkonäöltä,—sanoi Nehljudof.

Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.

Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen istuvia tuli Nehljudofin luo.

—Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?

—Tietysti,—sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.

Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.

—Minulla on seuraava asia teille,—alkoi Simonson kun he yhdessä Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei näyttänyt välittävän.

—Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,—alkoi hän, katsellen tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin kasvoihin,—pidän itseni velvollisena…—jatkoi hän, mutta oli pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä aikaa riidellen keskenään.

—Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,—ärjyi toinen.

—Mene helvettiin, saatana,—kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos käytävään.

—Mikä selvä tässä tulee,—sanoi hän,—tulkaahan tänne, täällä on vaan Vera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen, nähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten naisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena päinensä vaippaan.

—Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen tieheni,—sanoi Maria Pavlovna.

—Päinvastoin, jää vaan tänne,—sanoi Simonson,—minä en salaa mitään keltään, saati sinulta.

—Sen parempi,—sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen ruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle, valmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas etäisyyteen.

—Asiani olisi nyt se,—toisti Simonson,—että tietäen teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan teille oman suhteeni häneen.

—Se tahtoo sanoa, mitä niin?—kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen sitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt hänen puoleensa.

—Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina Mihailovnan kanssa…

—Merkillistä!—sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.

—… ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen nimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni,—jatkoi Simonson.

—Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä,—sanoi Nehljudof.

—Niin, vaan hän ei ratkaise tätä kysymystä ilman teitä.

—Miksei?

—Siksi, että niinkauan kuin kysymys teidän suhteestanne häneen ei ole lopullisesti ratkaistu, ei hän voi tehdä mitään vaalia.

—Minun puoleltani on kysymys ratkaistu lopullisesti. Minä tahdon tehdä sen, minkä pidän velvollisuutenani, ja paitsi sitä helpoittaa hänen asemaansa, vaan en missään tapauksessa tahdo rajoittaa hänen vapauttansa.

—Niin, mutta hän ei tahdo teidän uhraustanne.

—Mitään uhrausta ei ole olemassa.

—Ja minä tiedän että tämä hänen päätöksensä on horjumaton.

—Mitä puhuttavaa sitten on minun kanssani?—sanoi Nehljudof.

—Hänelle on tarpeen, että tekin myönnätte niin olevan.

—Kuinka ininä voisin myöntää, ettei minun pidä tehdä sitä, niitä pidän velvollisuutenani. Ainoa minkä voin sanoa, on, että minä en ole vapaa, mutta hän on vapaa.

Simonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.

—Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä olen häneen rakastunut,—jatkoi hän.—Minä rakastan häntä niinkuin hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen kohta…

Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.

—… helpoittaa hänen kohtaloansa,—jatkoi Simonson.—Jos hän ei tahdo ottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän suostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän lähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen rinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal…—taas hänen oli pysähtyminen mielenliikutuksen tähden.

—Mitäpä minä voisin siihen sanoa?—sanoi Nehljudof.—Olen iloinen että hän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te…

—No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää,—jatkoi Simonson.—Minä halusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö tekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?

—No, arvatenkin,—sanoi Nehljudof päättävästi.

—Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo kärsinyt sielu saisi levähtää,—sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin semmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään odottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.

Simonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa häntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.

—Siis minä sanon hänelle niin,—sanoi hän ja meni huoneesta.

XVII.

—Onko nähty mokomata?—sanoi Maria Pavlovna.—Rakastunut, ihan rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla. Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,—päätti hän ja huokasi.

—Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?—kysyi Nehljudof.

—Hänenkö?—Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.—Nähkääs, hän on, huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä ihmisiä … ja tuntee niin hienosti, niin hienosti… Hän rakastaa teitä—rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne. Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.

—Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?—sanoi Nehljudof.

Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.

—Niin, osaksi.

—Kuinkas voi hävitä osaksi?

—Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin likaista… Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.

Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan lempiaineeseensa.

—Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?—kysyi Nehljudof.

—Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne. Tahdotteko?—sanoi Maria Pavlovna.

—Olkaa niin hyvä,—sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.

Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.

Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän suunnitelma.

Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.

Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.

—Maria Pavlovna lähetti minut,—sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin viereen.

—Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh on puhunut minun kanssani.

Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta, mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän sävähti tulipunaiseksi.

—Mitäs hän sitten puhui teille?—kysyi Katjusha.

—Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.

Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.

—Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että kaikki riippuu teistä,—että teidän on itsenne päätettävä.

—Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten?—sanoi Katjusha ja katsahti Nehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina hyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he äänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä toiselle että toiselle.

—Teidän täytyy päättää,—toisti Nehljudof.

—Mitä minulla on päättämistä?—sanoi hän.

—Kaikki on aikaa sitten päätetty.

—Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin tarjouksen,—sanoi Nehljudof.

—Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä pilaisin elämän vielä häneltäkin?—sanoi hän pahoilla mielin.

—Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus?—sanoi Nehljudof.

—Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista,—sanoi hän, nousi ja meni kopista.

XVIII.

Kun Nehljudof palasi Katjushan perässä miespuolisten koppiin, olivat siellä kaikki hyvin kiihoittuneina. Nabatof, joka aina liikkui kaikkialla, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä ja otti kaikesta selkoa, oli tuonut kummastuttavan sanoman. Hän oli löytänyt seinän rakoon pistetyn paperilapun, jonka oli kirjoittanut Petlin niminen, pakkotyöhön tuomittu vallankumouksellinen. Kaikki olivat luulleet, että Petlin oli jo aikoja sitten määräpaikassa, ja nyt tuli ihan odottamatta ilmi, että hän oli vasta ikään kulkenut tätä samaa tietä yksin tavallisten rikoksentekijäin kanssa.

»17 p. Elokuuta», oli loppuun kirjoitettu, »lähetettiin minut yksin rikoksellisten kanssa. Nevjerof oli minun mukanani ja hirttäytyi Kasaanissa, hulluinhuoneessa. Minä olen terve ja virkeä ja toivon kaikkea hyvää».

Kaikki keskustelivat Petlinin asiasta ja Nevjerofin itsemurhan syystä. Mutta Kryiltsof oli vaiti, ja miettiväisen näköisenä, pysähtynein, kiiltävin silmin katsoi eteensä.

—Mieheni on minulle kertonut, että Nevjerof oli nähnyt näkyjä jo Petropavlovskin linnassa,—sanoi Rantseva.

—Niin, hän on niitä runoilijoita, fantasteja, semmoiset ihmiset eivät kestä yksinäisyyttä,—sanoi Novodvorof,—minä kun jouduin yksinäiskoppiin, en päästänyt mielikuvitusta ollenkaan valloilleen, vaan mitä järkiperäisimmällä tavalla järjestin aikani. Senpätähden aina kestinkin mainiosti.

—Mitä siinä on kestämistä? Minä olin usein päinvastoin suorastaan iloinen, kun jouduin kiinni,—sanoi Nabatof reippaalla äänellä, nähtävästi haluten lieventää mielialan raskautta;—vapaana ollessa kaikki pelottaa: pelottaa että itse joutuu kiini, että saattaa toiset vaaraan, että yhteinen asia kärsii; mutta kun otetaan kiinni, niin loppuu kaikki edesvastaus: saa levähtää. Ei muuta kuin istuu ja polttelee.

—Tunsitko häntä lähemmin?—kysyi Maria Pavlovna, levottomasti katsahdellen Kryiltsofin äkkiä muuttunutta ja jäykistynyttä muotoa.

—Nevjerofko fantasti?—alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä, aivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut,—Nevjerof oli semmoinen ihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin … hän oli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä. Niin … puhumattakaan valehtelemisesta,—hän ei voinut ollenkaan teeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin puhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin … monipuolinen, rikas luonne, ei mikään tuommoinen… No, mitä siitä puhuukaan!…—Kryiltsof oli vähän aikaa vaiti.—Me tässä riitelemme, mikä on parempi,—sanoi hän vihaisen näköisenä,—ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän muodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten—kuinka muka on taisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla? Riitelemme, niin. Mutta nuo ne eivät riitele, ne tietävät asiansa, heille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja ihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri parhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit toimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka muuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen hengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit…

—Ei ne kaikkia saa häviämään,—sanoi Nabatof reippaalla äänellään.—Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.

—Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään noita.—sanoi Kryiltsof korottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää.—Anna minulle paperossi.

—Mutta eihän sinun pitäisi polttaa,—sanoi Maria Pavlovna,—ole nyt niin hyvä äläkä polta.

—Anna minun olla,—sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta kohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa. Sylettyään kyllikseen hän jatkoi:

—Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei jaaritella, yhtyä vaan kaikki … ja hävittää heidät.

—Mutta ovathan hekin ihmisiä,—sanoi Nehljudof.

—Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he tekevät… Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin, pitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin lutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon… Niin juuri. Sen tähden että…—oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi jälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.

Nabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja ja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä luotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja tiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja hänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni ulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan ja jo kauan odottanut häntä.

Vangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa makasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he kaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla, peitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja käytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka paikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien vankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa kynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja sitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi eläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma tuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen ilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea hengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai satuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä paikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas seuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet löytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen haisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä ihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla nähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin välissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.

Tultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa levittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.

XIX.

Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista, nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä. Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin jalalle.

Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se näky ei mennyt hänen mielestään.

Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia, saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,— että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa ristiriitaisuudessa.

Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät, tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin, majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o. ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten alaisiksi—kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun, s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen alituisesti hengenvaaran alaisina,—puhumatta nyt semmoisista poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista, tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista, pahoinpitelemisistä, tappeluista,—nämät ihmiset olivat aina siinä asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen, puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella, lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa, julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja kärsimyksissä.

Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä», ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet, laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.

Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin. Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen, väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista, Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa. Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.

Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan, jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.

Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto, niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä. Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä, kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes ollutkaan.

»Niin miksi he siis menettelevät noin?» kyseli Nehljudof itseltään eikä löytänyt vastausta.

Ja enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai ymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien kuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja leikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin höyryllä hevoskyydin asemesta.

Selittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan seuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain puutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan uudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen,—se ei tyydyttänyt Nehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut seuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli lukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön sähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo parannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.

Nehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä istui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä, että he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset virkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden ihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja vastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin semmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset julmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen vallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.

Opittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki, että kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous, pelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa tehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin—eivät olleet satunnaisuuksia tai perinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta tyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet, hallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä käsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan. Nehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan ministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan päättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin laki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti, eivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan edusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne ruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo turmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.

»Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka voisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin heidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan olisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,»—ajatteli Nehljudof. Ja näihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista, jotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään, sikeästi nukkui.

XX.

Kun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet liikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä, lihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun. Lappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin taudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. »Me yhteen aikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei sallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta. Koettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku meistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä menen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.»

Nehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän kautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan loppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä jäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen. Maksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti ulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista, että saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän matkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt rattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei näkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi juovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa. Rattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi henkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa vankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat Novodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se heikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli luovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi Kryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski kyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo. Juopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei välittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki sen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja suun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja kalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja kiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän hellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään, ainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti tarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria Pavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin kanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko levottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti puhumaan iloisella äänellä:

—Häpesipä upseeri sentään,—sanoi hän huutamalla, että Nehljudof eroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi.—Vihdoinkin otettiin käsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee Katja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.

Kryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria Pavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti päätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof selvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:

—Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.

Nehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.

—Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin?—kuiskasi vielä Kryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?

Nehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se oli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen suhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli pilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin suhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että Maria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.

—Ei ratkaisu riipu minusta,—sanoi Nehljudof.

—Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin?—kysyi Maria Pavlovna.

—Tietysti,—sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut tyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista laidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa virstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja parittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja selitteli jotain kiivaasti.

Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson nosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja hän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle kyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen tieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.

Syviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa siellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat koivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä loppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä ja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko nousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät kirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa etäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen kylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa—sekä venäläisiä että muukalaisia kummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä, miehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien ympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.

Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin, niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin eteen.

Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen, ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan, irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden töminää.

XXI.

Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä vaikutuksista—kuolemaan valmistumaton Kryiltsof—oli raskas ja surullinen. Mutta toinen vaikutus—reipas Katjusha, joka oli saavuttanut semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut varmalle ja oikealle hyvän tielle,—sen olisi pitänyt ilahuttaa Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä raskaudesta päästä.

Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä. Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä, pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin. Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin, niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti, päässä korkea kulunut karvalakki.

—Miks'et sinä äijä paha rukoile?—sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan lakin jälleen päähänsä,—vai etkö ole kristitty?

—Ketä pitäisi rukoilla?—sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja varmasti.

—Kaiketi jumalaa,—sanoi kyytimies ivallisesti.

—Näytä sinä se minulle,—se jumala!

Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata toksautti:

—Missäkö? Taivaassa kaiketikin.

—Oletko sinä siellä ollut?—

—Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.

—Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän helmassa, hän ilmoitti,—sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.

—Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan,—sanoi kyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.

Joku naurahti.

—Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan?—kysyi vanhanpuolinen mies, joka kuormineen seisoi lautan laidalla.

—Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi itseeni,—vastasi äijä vanhalla tavallaan.

—Miten sitä itseensä uskoo?—sanoi Nehljudof ottaen osaa keskusteluun.—Voihan erehtyä.

—Ei ikipäivinä,—sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.

—Miksi sitten olisi eri uskoja?—kysyi Nehljudof.

—Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei uskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä; niin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään. Starovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja, papittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee. Jokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin hajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi. Sinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa henkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön kiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.

Äijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi toivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.

—Jokos te olette kauan näin uskonut?—kysyi häneltä Nehljudof.

—Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua vainonneet.

—Kuinka niin, vainonneet?

—Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni ja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen,—milloin kirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat hulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä olen vapaa.—»Mikäs sinun nimes on?»—Luulevat että minä omistan jonkun nimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta luopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata,—ei mitään. Minä olen itse vaan. »Miksi sanotaan?» Ihmiseksi.—»Kuinka vanha?»—Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina ollut, ja aina olen oleva.—»Kuka on ollut isäsi, äitisi?»—Ei minulla ole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on äiti.—»Tunnustatko keisaria»,—Miksen tunnustaisi? Hän on keisari itsekseen ja minä olen keisari itsekseni.—»No eipä sinun kanssasi pitkälle päästä».—Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan kanssani. Noin he kiusaavat.

—Minnekäs te nyt kuljette?—kysyi Nehljudof.

—Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei ole,—kerjään,—päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista rantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä kuunnelleet.

Lautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi ukolle rahaa. Ukko ei ottanut.

En minä ota semmoista. Leipää otan,—sanoi hän ja alkoi sovitella selkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin rattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.

—Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa,—sanoi kyytimies Nehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille kiipesi rattaille.—Mikä lienee hupsu vouhake.

XXII.

Ajettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.

—Mihin hotelliin ajetaan?

—Mikä on paras.

—Paras on »Siperialainen». Mutta on Djukofkin hyvä.

—Aja minne vaan.

—Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli samanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot, samanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset polisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut kivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies pysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa ei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä toisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden kuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli kaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta kevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja majoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä, joista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään. Järjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan ylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa rutistuneet housut, verkatakin ja palttoon,—läänin päällikön luo. Ravintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella kirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin rakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon edessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien koivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä viheriöitsivät.

Kenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin vahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi suotuisalla vastauksella:

—Käskettiin pyytämään sisälle.

Eteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto,—se kaikki muistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof saatettiin työhuoneeseen.

Kenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja pääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen, istui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä lasista, joka oli hopeisessa alustimessa.

—Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa; onhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan,—sanoi hän peittäen mekon kauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa.—Minä en ole hyvinvoipa enkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?

—Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen henkilö,—sanoi Nehljudof,—ja tulin nyt pyytämään teidän ylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten vielä erästä toista seikkaa.

Kenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen tuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään Nehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan kysymällä tahtoiko tämä polttaa.

Kenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka pitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia virkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen mies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi ja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän alituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon sotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon väkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen jälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen ruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa hän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve, jota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan valmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että saattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos hän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että sanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana viisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi hänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä hänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää tehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli sittenkin sivistyneempi kuin muut,—vaikka olikin pysähtynyt kehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti,—hän oli rohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa sopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä näkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.

Nehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli nainen,—että tämä oli syyttömästi tuomittu,—että oli jätetty armonhakemus.

—Jaha, jaha, no entä sitten?—sanoi kenraali.

—Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta lähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne…

Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista, tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.

—Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.

Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.

—Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo enemmän teetä. Onko vielä muuta—kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.

—Toinen pyyntöni,—jatkoi Nehljudof,—koskee valtiollista vankia, joka seuraa tätä joukkokuntaa.

—Vai niin!—sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.

—Hän on arveluttavasti sairas—kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista naisvangeista jäädä hänen toverikseen.

—Onko nainen vieras?

—On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.

Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja koko ajan poltti.

Kun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan selaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.

—Mihin nainen on tuomittu?—kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.

—Pakkotöihin.

—Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.

—Mutta eihän…

—Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin tämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka heistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?

—He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.

—No sitten se on kuitti,—sanoi kenraali nauraen.—Mitä toiselle se toisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää,—jatkoi hän,—ja tietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa keventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin naimisiin hänen kanssansa.

—Kenraalinna juopi kahvia,—ilmoitti lakeija.

Kenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:

—Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä? Kirjoittakaapas tähän.

Nehljudof kirjoitti.

—En voi sitäkään sallia,—vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada tavata sairasta.—Minä en tietysti teitä epäile,—sanoi hän,—mutta te pidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on kaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät. Mutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä alempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden tuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin minä täällä, ja hän rupesi nauramaan.—Tietysti te olette tavanneet valtiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty?—sanoi hän hymyillen.—Niinhän?

—Niin, kyllä se on totta.

—Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata valtiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies ottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe, eikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin teidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta omassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain puustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne voisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on tämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa ansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja nyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään?—Ja kenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa sekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja ihmisystävyyttänsä.

XXIII.

—No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä on tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään,—sanoi kenraali päästäen Nehljudofin,—kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?

—Puhun kyllä.

—No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen matkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa. Ja hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme kello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan vastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä voimmekin jättää jonkun hänen luokseen.

Jätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi postiin.

Postikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui postivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi heistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle pistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja nimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja että useita kirjeitä ja kirjoja ja »Vestnik Jevropyn» viimeinen numero. Saatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo ennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof istui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa oli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella lakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään Seleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi että veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös Katjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista, että hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti ymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja huoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.

»Rakas ystävä!» kirjoitti Selenin, »Viimeinen keskustelumme jätti minuun syvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin huolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut sanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa, mihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian ratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä osoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen paperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin aikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian päähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista. Puristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin».

Mainitun paperin sisällys oli seuraava: »Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu kuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä annetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen johdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein Korkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen asunto-oikeuteen Siperiassa».

Tämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof saattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä hänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan kuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota Nehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan hänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä heidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä sitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset sanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin kanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän, »nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja tultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.

Vaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi Nehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä helposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän päätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen Katjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin saadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria Pavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.

Vankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli suupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän otti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei voinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin huomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi tirehtöri:

—Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä.—Hänen puhuttelutapansa ilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: »te pääkaupunkilaisherrat luulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin tunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.»

Ei myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta vaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta Nehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen arveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen nojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei voinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki, mitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta, eikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä määräyksen.

Kryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia tietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia olemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui issikkaansa ja ajoi ravintolaan.

Tirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen määrän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan raivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle matkalla, että »linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti tullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.»

XXIV.

Huolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa toiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä saatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden Nehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä toistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle. Lopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä päivällisille kenraalin luo.

Matkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa vastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse rupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde häneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti tällöin myöskin hänen entisyytensä.

»Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista», ajatteli hän ja kiirehti taas ajamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. »Sittepähän nähdään», sanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.

Kenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja korkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut, oli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen jälkeen hyvin mieluinen hänelle.

Emäntä oli pietarilainen vanhanaikainen grande dame, entinen hovineiti Nikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti venättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään oli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja hiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman ystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa nähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin omaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka saattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan suloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän rehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet Siperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä hieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa saivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön kauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen piiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin kaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut unta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.

Päivällisillä oli paitsi kotiväkeä—kenraalin tytärtä miehineen ja ajutanttia,—vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta Siperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset miellyttivät Nehljudofia.

Englantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui ranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti, oli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava kertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.

Nuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu hännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston omistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään europpalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi ja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen talonpoikaiseen villipuuhun.

Kaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö, sama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi Pietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka, silmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja hoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti arvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä, ettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti itse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli hyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli siihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt hänelle vastenmielinen.

Iloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka oli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä hyväntahtoisuutensa vuoksi.

Muita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori pariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän oli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden lapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun jälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli vapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja viisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin muukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa sukupuuttoon häviämästä.

Kaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät olevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali, joka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa, tervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti voileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta, mitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi olleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta, josta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa käymään.

Kenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana otetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.

—Saako olla paloviinaa?—kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen. Englantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta katsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.

—Se sopii hyvin,—sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen,—voitte mennä yhdessä. Antakaa heille pääsy,—sanoi hän ajutantille.

—Milloin te aijotte sinne?—kysyi Nehljudof englantilaiselta.

—Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin,—vastasi englantilainen:—kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia, vaan kaikki on niinkuin on.

—Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan. Minä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt ulkomaalaisesta sanomalehdistöstä,—sanoi kenraali ja tuli päivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.

Nehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän istui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.

Päivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin Intiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta, jota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta petollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut Nehljudofia.

Mutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa Gladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä, jossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta, minkä muut huomasivat.

Ja Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä olla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen ihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui entisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat soittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi Nehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut tietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.

Piaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin Nehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa. Kuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään pelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.

Kiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta Nehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär lähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.

—Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?

—Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan,—sanoi äiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle.—Ruhtinas ei ole ollenkaan siitä huvitettu.

—Päinvastoin olen hyvin huvitettu,—sanoi Nehljudof liikutettuna tästä laitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta.—Näyttäkää kaikin mokomin.

—Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle,—huusi kenraali nauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä, kullankauppiaan ja ajutantin kanssa.—Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.

Nuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan tullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä sisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa, jota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi pientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä lastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja nousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu auki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset sekasin tyynyllä.

Tämä nyt on Katja,—sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua peitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja.—Eikö ole soma? Se on vasta kaksi vuotias.

—Suloinen!

—Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen. Eikö totta?

—Pulska poika,—sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa pylleröä.

—Niinkö?—sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.

Nehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan Kryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen,—ja häntä rupesi kadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta onnea, jota hän nyt oli näkevinään.

Moneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin määrin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli hänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti häntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan. Nehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli yhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.

Sää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan puut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella oli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan vankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin vastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään pehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.

XXV.

Vankilan synkkä rakennus portin luona olevine vahtimiehineen ja lyhtyineen, huolimatta tuosta puhtaasta valkoisesta vaipasta, joka nyt peitti, sekä ovenpäällisen katon, että seinätkin, teki vielä synkemmän vaikutuksen, kuin aamulla, nyt noine pitkin koko matkaa valaistuine ristikko-ikkunoineen.

Jättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa Nehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti ikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen käskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi pihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin. Pyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja saatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti vartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin, joita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.

—Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu?—kyseli englantilainen.—Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista, kuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä, siirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta sairasta?

Nehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta niiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta tapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle käännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi avaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja Nehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja vankipuvussa,—hänen tuli vaikea ja raskas olla.

»Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää», välähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta tuli nopein askelin huoneeseen.

Nehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan kasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat jälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha vuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät suonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin, milloin laski alas silmänsä.

—Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus?—sanoi Nehljudof.

—Kyllä, vartija puhui siitä.

—Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja asettua minne tahdotte… Saamme lähemmin miettiä…

Katjusha keskeytti hänet kiireisesti:

—Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson), sinne minäkin hänen mukanaan.

Mielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin lausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin valmistanut sen, minkä sanoo.

—Vai niin!—sanoi Nehljudof.

—Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä hänen kanssaan eläisin…—Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi puheensa,—että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa toivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena… Mitäs minusta?…

»On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä ollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni, taikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää minut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin», ajatteli Nehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.

—Jos te rakastatte häntä…—sanoi Nehljudof.

—Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir Ivanovitsh semmoinen ihan erilainen.

—Niin, tietysti,—alkoi Nehljudof.—Hän on erinomainen ihminen, ja minä luulen…

Katjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin liikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.

—Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä te tahdotte,—sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä katseellaan.—Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin elää.

Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja tunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi kaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.

—Minä en odottanut tätä,—sanoi Nehljudof.

—Miksi jäisitte tänne elämään ja kärsimään. Olette jo kylliksi kärsinyt.

—En ole kärsinyt, vaan minun on ollut hyvä olla, ja minä olisin tahtonut vielä palvella teitä, jos vaan voin.

—Me, hän sanoi: »me»,—ja katsahti Nehljudofiin,—emme tarvitse mitään. Kuinka paljon olettekaan jo minun hyväkseni tehnyt. Jollei olisi teitä…—hän aikoi jotain sanoa, ja hänen äänensä vavahti.

—No te ette nyt ainakaan saa kiittää minua,—sanoi Nehljudof.

—Miksi tässä tiliä tekisimme? Meidän tilimme on Jumala laskeva,—sanoi Katjusha ja hänen silmänsä kiilsivät kyyneleisinä.

—Kuinka hyvä te olette,—sanoi Nehljudof.

—Minäkö hyvä?—sanoi Katjusha kyynelien läpi ja surullinen hymy valaisi hänen kasvojaan.

— Are you ready? [Oletteko valmis?]—kysyi jo englantilainen.

— Directly, [Paikalla,]—vastasi Nehljudof ja kysyi Katjushalta Kryiltsofista.

Katjusha irroittihe mielenliikutuksesta ja rauhallisesti kertoi mitä tiesi: Kryiltsof oli heikontunut matkalla ja oli heti sijoitettu sairashuoneeseen. Maria Pavlovna oli ollut hyvin levoton, oli pyrkinyt lasarettiin sairaanhoitajaksi, mutta häntä ei päästetty.

—Minun pitää ehkä lähteä?—sanoi hän huomattuaan että englantilainen odottaa.

—En jätä vielä hyvästi teille, minä tapaan vielä teitä,—sanoi Nehljudof tarjoten hänelle kättä.

—Antakaa anteeksi,—sanoi Katjusha tuskin kuuluvasti. Heidän katseensa kohtasivat toisiansa ja Katjushan omituisessa silmäyksessä ja surullisessa hymyssä, jolla hän hyvästin asemesta sanoi tuon »antakaa anteeksi», näki Nehljudof, että kahdesta mahdollisesta syystä hänen päätökseensä oli toinen syy oikea,—Katjusha rakasti häntä ja pelkäsi pilaavansa hänen elämänsä, jos sitoisi itsensä häneen, mutta lähtiessään Simonsonin mukaan, luuli vapauttavansa Nehljudofin, ja nyt iloitsi siitä, että oli päättänyt mitä tahtoi ja samassa taas kärsi erotessaan Nehljudofista.

Katjusha puristi hänen kättään, kääntyi nopeasti ja meni.

Nehljudof katsahti englantilaiseen valmiina seuraamaan tätä, mutta englantilainen kirjoitteli jotakin muistikirjaansa. Nehljudof häiritsemättä häntä istui puiselle sohvalle seinän viereen ja tunsi äkkiä hirveätä väsymystä. Ei hän ollut väsyksissä unettomasta yöstä, ei matkustuksesta eikä mielenliikutuksesta, vaan hän tunsi olevansa kauheasti väsynyt koko elämään. Hän nojausi sohvan selustimeen, ummisti silmänsä ja nukkui siinä silmänräpäyksessä raskaaseen sikeään uneen.

—Suvaitsetteko nyt tarkastaa koppeja?—kysyi tirehtöri.

Nehljudof havahti ja oli ihmeissään huomatessaan missä hän oli. Englantilainen lopetti muistiinpanonsa ja halusi tarkastaa kopit. Nehljudof meni hänen perässään väsyneenä ja haluttomana.

XXVI.

Kulettuaan eteisen ja yököttävä-hajuisen käytävän läpi, missä he hämmästyksekseen näkivät kahden vangin laskevan vettä suoraan permannolle, tulivat tirehtöri, englantilainen ja Nehljudof vartijain seuraamina ensimäiseen pakkotyöläiskoppiin. Lavitsat olivat keskellä koppia ja kaikki vangit jo makasivat. Niitä oli noin 70 henkeä, he makasivat vieri vieressä ja pää päässä kiinni. Vieraiden tullessa hypähtivät kaikki kahleita kalistellen pystyyn ja seisoivat lavitsain luona, vasta ajellut päänpuoliskot kumottavina. Kaksi jäi pitkäkseen. Toinen oli nuori mies, punanen, nähtävästi kuumeessa, toinen oli ukko, joka taukoomatta voivotteli.

Englantilainen kysyi oliko nuori vanki jo kauan sitten sairaana. Tirehtöri sanoi että aamusta, mutta että äijä oli sairastanut mahatautia jo kauan, vaikkei häntä voitu sijoittaa lasarettiin, koska tämä oli jo aikoja sitten täpö täynnä. Englantilainen pudisti paheksuvasti päätään ja sanoi haluavansa lausua noille ihmisille pari sanaa, sekä pyysi Nehljudofia kääntämään sen, mitä hän aikoi sanoa. Tuli ilmi että englantilaisen matka tarkoitti paitsi Siperian vankilain ja siirtolain kirjallista kuvaamista, myöskin pelastuksen saarnaamista uskon ja lunastuksen kautta.

Sanokaa heille, että Kristus sääli ja rakasti heitä,—sanoi hän,—ja kuoli heidän tähtensä. Jos he uskovat siihen, niin he pelastuvat.—Hänen puhuessaan kaikki vangit seisoivat ääneti lavitsain edessä, kädet ojona pitkin housun sivuja.—Tässä kirjassa, sanokaa heille,—päätti hän,—on se kaikki sanottuna. Onko lukutaitoisia?—Kävi ilmi että lukutaitoisia oli yli 20 henkeä.

Englantilainen otti käsilaukustaan esille muutamia, nidottuja Uusia Testamentteja, ja jäntehikkäät kädet ynnä kovat mustat kynnet ja likaiset paidan hihat ojentautuivat häntä kohden, toinen toistaan syrjäyttäen. Hän antoi tässä kopissa kaksi Evankeliumia ja meni seuraavaan.

Seuraavassa kopissa oli sama juttu. Sama ummehtunut ilma ja sama katku; ikkunain välissä perällä riippui samaten jumalan kuva, mutta vasemmalla ovesta seisoi likakorvo, ja samaten kaikki makasivat ahtaasti kylki kyljessä, ja samaten hypähtivät pystyyn ja ojentuivat kolmen hengen jäädessä makaamaan. Kaksi näistä ensin nousi, mutta istuutui heti jälleen, mutta yksi maatessaan ei edes katsahtanut tulleisiin; ne olivat sairaita. Englantilainen lausui saman puheensa ja samalla tavoin antoi kaksi Evankeliumia.

Kolmannessa kopissa oli neljä sairasta. Englantilaisen kysymykseen, miksi sairaita ei koottu yhteen huoneeseen, vastasi tirehtöri, että he itse olivat sitä vastaan. Näillä sairailla ei ollut tarttuvaa tautia, ja välskäri pitää heitä silmällä ja antaa apuansa.

—Kahteen viikkoon ei ole silmiänsä näyttänyt,—sanoi eräs ääni.

Tirehtöri ei vastannut, vaan johdatti seuraavaan koppiin. Taas avattiin ovet, ja taas kaikki nousivat ja vaikenivat ja taas englantilainen jakeli Evankeliumia: sama tapahtui viidennessä ja kuudennessa, sekä vasemmalla että oikealla, pitkin kumpaakin puolta.

Pakkotyöläisten luota mentiin siirtovankeja katsomaan. Siirtovankien luota yhteisselliläisten ja vapaaehtoisesti seuraavien luo. Kaikkialla oli samaa. Kaikkialla samat kylmettyneet, nälkäiset, työttömät, taudin tartuttamat, häväistyt, teljetyt ihmiset, ihan kuin villit eläimet.

Englantilainen, jaettuaan määräluvun Evankeliumia ei antanut niitä enään, eikä puhunut edes puheitansakaan. Raskas näky ja erittäinkin tuo ummehtunut ilma olivat nähtävästi lamauttaneet hänenkin tarmonsa, ja hän kulki nyt kopeissa lausuen vaan tuon »all-right»'insä tirehtörin ilmoituksiin, mitä vankeja kussakin kopissa oli.

Nehljudof kulki kuin unissaan jaksamatta kieltäytyä ja lähteä, ja tunsi yhä samaa väsymystä ja jäytävää toivottomuutta.

XXVII.

Eräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka hän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot rypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja samallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain vieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen nääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja heikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi, totisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin kaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa; mutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat menivät vihaisiin ryppyihin.

—Ylös,—kiljasi hänelle tirehtöri.

Äijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.

—Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun palveliasi. Sinulla on leima…—sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.

—Mitä?—sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.

—Minä tunnen tuon miehen,—kiirehti Nehljudof sanomaan tirehtörille.—Miksi hän on tänne tuotu?

—Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät lähettäisi, mutta he vaan lähettävät,—sanoi tirehtöri vihaisesti vilkkuen äijään.

—Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon?—kysyi äijä Nehljudofilta.

—En, minä olen vaan käymässä,—sanoi Nehljudof.

—Olet kai tullut näkemään kuinka antikristus ihmisiä kiusaa? Tässä ollaan, katso. Katso kuinka paljon hän on ihmisiä koonnut ja pistänyt koko joukkonsa häkkiin. Ihmisten pitää otsansa hiessä leipää syömän, mutta hän on teljennyt niitä kuin sikoja, ja syöttää työttömiä, että ne vaan villiintyisivät.

—Mitä se puhuu?—kysyi englantilainen. Nehljudof sanoi, että äijä moittii tirehtöriä siitä, että tämä pitää ihmisiä suljettuina.

—Kysykääpäs häneltä mitä hänen mielestään pitäisi tehdä niille, jotka eivät lakia noudata,—sanoi englantilainen.

Nehljudof käänsi kysymyksen.

Äijä rupesi oudosti nauramaan paljastaen hammasrivinsä.—Lakiko,—toisti hän ylenkatseellisesti,—hän ryösti ensin kaikki, koko maan anasti, kaiken rikkauden otti ihmisiltä, vei omiin käsiinsä, löi allensa kaikki, jotka olivat häntä vastaan, ja sitten kirjoitti lain, ettei saa ryöstää eikä tappaa,—olisi edes ensin lain kirjoittanut.

Nehljudof käänsi. Englantilainen naurahti.—No, kuitenkin kysykää mitä nyt on tehtävä varkaille ja murhaajille?

Nehljudof käänsi taas kysymyksen. Äijä rypisti ankarasti silmänsä.

—Sano hänelle, että hän ottaisi päältään antikristuksen leiman, niin hän pääsee sekä varkaistaan että murhaajistaan. Sano vaan niin.

— He is crazy, [Hän on mielipuoli.]—sanoi englantilainen sitten kuin Nehljudof oli kääntänyt ukon sanat, ja olkapäitään kohauttaen meni kopista.

—Suorittele sinä vaari omia asioitasi, eläkä seuraa noita. Jokainen hoitakoon itseänsä. Jumala tietää ketä pitää rangaista ja ketä armahtaa, emmekä me,—sanoi äijä.—Ole oma esimiehesi, niin ei sinulla ole esimiehiä ollenkaan. Menehän nyt,—lisäsi hän vihaisen näköisenä ja kiiltävin silmin katsoen kopissa viipyvään Nehljudofiin.—Vai etkö ole vielä kylliksesi nähnyt, kuinka antikristuksen palveliat täille ihmislihaa syöttävät? Alahan vaan mennä.

Kun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa erään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri selitti, että se oli ruumishuone.

—Oo,—sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti halunsa käydä katsomassa.

Ruumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni lamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja neljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis, likaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla oli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut; siniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt kohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja jalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa hameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt saparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon takana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri muistutti Nehljudofille jotakin.

Hän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.

Pieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen korkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja piirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät kasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset, liikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai ainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt. »Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?» ajatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole mitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä hyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä ulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan kaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.

XXVIII.

Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa. Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.

Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.

1. Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka, siis on suurin taivaan valtakunnassa?

2. Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen.

3. Ja sanoi: totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.

4. Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa.

»Niin, niin se on», ajatteli hän muistellen, kuinka hän oli kokenut rauhaa ja elämän iloa ainoastaan mikäli hän oli alentanut itseään.

5. Ja joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun.

6. Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.

»Miksi siinä sanotaan: joka holhoo, miten holhoo? ja mitä merkitsee: minun nimeeni?»—kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät merkitse hänelle mitään. »Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren syvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää»,—ajatteli hän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia lukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän luki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että pahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta, johon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät Taivaallisen Isän kasvoja. »Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä», ajatteli hän, »ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää».

11. Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut oli.

12. Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja yksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja menisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?

13. Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä teille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä, jotka eivät eksyneet.

14. Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku näistä pienimmistä hukkuisi.

»Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin hukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa heitä», ajatteli hän.

21. Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?

22. Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.

23. Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palveliainsa kanssa.

24. Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää.

25. Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen myytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja maksettaa.

26. Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra, ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle.

27. Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle velan anteeksi.

28. Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa, joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi.

29. Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle.

30. Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi.

31. Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä tehty oli.

32. Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit:

33. Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas, niinkuin minäkin armahdan sinua?

»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»

Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi, mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se, minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi, kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.

»Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen», sanoi Nehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi näki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut kuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma järkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite, että voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut häntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos olisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa rikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on selvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin ainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä sitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja sitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan kuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs, ovatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan kasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä, joita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit, -syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja rankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja järjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain määräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita, vaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta ihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.

Toivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen Nehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina ennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa jotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen liioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia, selviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin (mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan uuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko se väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi korkein ihmiskunnalle mahdollinen onni—Jumalan valtakunta maan päällä.

Näitä käskyjä oli viisi.

Ensimäinen käsky (Mat. V, 21-26) oli se, että paitsi tappamisen kieltoa ihminen ei saanut suuttua veljelleen, ei saanut pitää ketään mitättömänä, »rhaka», vaan jos hän jonkun kanssa riitautuu, hänen on sopiminen ennenkuin menee lahjaansa uhraamaan jumalalle, s.o. rukoilemaan.

Toinen käsky (Mat. V, 27-32), oli se, että paitsi huorintekoa, ihminen ei saa pitää naisen kauneutta nautintonsa esineenä, ja kerran yhdyttyään jonkun naisen kanssa hän ei saa tätä milloinkaan hylätä.

Kolmas käsky (Mat. V, 33-37) oli se, ettei ihminen saa mitään valalla luvata.

Neljäs käsky (Mat. V, 38-42) oli se, että vaatimatta silmää silmästä ihmisen oli päinvastoin kääntäminen toinen poskensa, kun häntä oli toiselle lyöty, hänen oli antaminen vääryydet anteeksi ja nöyrästi kantaminen ne, eikä keltään kieltäminen, mitä häneltä toiset tahtoivat.

Viides käsky (Mat. V, 43-48) oli se, että ihminen ei saanut vihata vihollisiaan ja sotia niiden kanssa, vaan hänen täytyi rakastaa heitä, auttaa, palvella heitä.

Nehljudof rupesi katsomaan palavan lampun valoon ja huumaantui. Muistettuaan meidän elämämme koko surkeuden, hän selvästi kuvaili eteensä, mimmoiseksi tämä elämä voisi muuttua jos ihmiset kasvatettaisiin näiden sääntöjen mukaan, ja kauan sitten sammuksissa ollut riemu täytti hänen sydämmensä. Aivan kuin hän olisi pitkällisen nääntymisen ja kärsimisen jälkeen yhtäkkiä löytänyt rauhan ja vapauden.

Hän ei nukkunut koko yöhön, ja niinkuin käy lukemattomien lukijain, jotka ensi kerran evankeliumiin syventyvät, hän lukiessaan ymmärsi ajatuksen joka kohdassa, semmoisissa sanoissa, joita oli monta kertaa ennen lukenut vaan ei huomannut. Niinkuin pesusieni imee vettä, niin hän imi itseensä sitä tarpeellista, tärkeätä ja iloista, mikä hänelle tässä kirjassa avautui. Ja kaikki mitä hän luki, näytti hänestä tutulta, näytti ikäänkuin vahvistavan, tajuntaan saattavan sitä mitä hän oli jo kauan sitten tietänyt ennenkin, vaikkei ollut täydellisesti tajunnut eikä uskonut. Mutta nyt hän tajusi ja uskoi. Eikä ainoastaan sitä, ei ainoastaan niin, että täyttäen näitä käskyjä ihmiset saavuttavat korkeimman onnensa, vaan nyt hän tajusi ja uskoi, ettei kenenkään ihmisen ollut muuta tekeminen, kuin täyttäminen nämä käskyt,—että siinä on ihmiselämän ainoa, järjellinen aate,—että jokainen poikkeus siitä on virhe, joka heti tuopi mukanaan rangaistuksen. Tämä oli tuloksena koko opista ja se oli erinomaisella selvyydellä ja voimalla sanottu vertauksessa viinamäentyömiehistä. Viinamäentyömiehet kuvailivat, että viinamäki, johon he olivat lähetetyt työtä tekemään isännälle, oli heidän omaisuutensa, että kaikki mitä löytyi viinamäessä, oli tehty heitä varten ja että heidän asiansa oli vaan nauttia elämästään tällä mäellä, unohtaen isännän ja tappaen ne, jotka muistuttivat heitä isännästä ja heidän velvollisuuksistaan tätä kohtaan.

»Juuri samaa mekin teemme», ajatteli Nehljudof, »eläessämme siinä järjettömässä vakaumuksessa, että me olemme itse oman elämämme isäntiä, että se on meille omaksi nautinnoksi annettu. Tämä on ihan selvästi järjetöntä. Sillä jos me olemme tänne lähetetyt, niin se on arvatenkin tapahtunut jonkun tahdosta ja jotakin tarkoitusta varten. Mutta mepä olemme päättäneet, että elämme vaan omaksi iloksemme, ja sentähden meidän onkin tietysti paha olla, niinkuin on paha olla työmiehen, joka ei täytä isännän tahtoa. Mutta isännän tahto on lausuttu juuri noissa käskyissä. Jos ihmiset vaan täyttävät nuo käskyt—niin maan päällä syntyy Jumalan Valtakunta, ja ihmiset saavat korkeimman onnen, mikä on heille mahdollinen.»

Etsikää ensin Jumalan Valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja kaikki nämät teille annetaan. Mutta me haemme kaikkia näitä emmekä tietysti löydä mitä haemme.

»Siinä se nyt on minun elämäni tehtävä. Juuri päättyi toinen, niin jo alkaa toinen».

Tästä yöstä lähtien alkoi Nehljudofille aivan uusi elämä, ei ainoastaan siksi, että hän tuli uusiin olosuhteisiin, vaan siksi, että kaikki, mikä hänelle tästä lähin tapahtui, merkitsi hänelle ihan toista, kuin oli merkinnyt ennen.

Mihin tämä hänen elämänsä uusi kausi päättyy, sen tulevaisuus osoittaa.

Moskovassa, Tammikuun 12 p. 1899.

LOPPU.