Produced by Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen

and PG Distributed Proofreaders

YLÖSNOUSEMUS III

Kirj.

Leo Tolstoi

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1900.

I.

Joukkokunta, jonka mukana Maslova matkusti, oli jo kulkenut noin viisi tuhatta virstaa. Permiin asti Maslova matkusti rautatietä ja höyrylaivalla rikoksentekijäin seurassa, ja vasta tässä kaupungissa Nehljudofin onnistui saada hänet siirretyksi valtiollisten joukkoon, kuten Bogoduhofskaja, joka matkusti samassa joukkokunnassa, oli hänelle neuvonut.

Matka Permiin asti oli ollut sangen raskas sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa. Oli ahdasta, likaista ja paljon syöpäläisiä, jotka eivät antaneet mitään rauhaa, ja henkisesti taas oli yhtä paljon haittaa miehistä, jotka syöpäläisten tavoin vaihtuivat jokaisessa majoituspaikassa, mutta olivat yhtä tungettelevaiset ja tarttuvaiset joka paikassa, eivätkä antaneet mitään rauhaa. Mies- ja naisvankien, vartijain, sotamiesten keskuudessa olivat irstaiset tavat niin juurtuneet, että jokaisen ja erittäinkin nuoren naisen täytyi olla alituisesti varuillaan, ellei hän tahtonut käyttää nais-asemaansa edukseen. Ja tämä alituisen pelon- ja taistelunalaisuus oli hyvin raskas kantaa. Maslova oli erittäinkin hyökkäysten uhrina sekä ulkonaisen viehättävyytensä että kaikille tunnetun entisyytensä vuoksi. Kun hän nyt ehdottomasti torjui jokaisen miehen ahdistelemisia, pitivät nämät sitä loukkauksena ja olivat hänelle suutuksissaan. Hänellä oli kuitenkin vähän apua siitä, että Fedosja ja Taras olivat läheisyydessä. Taras oli saanut tietää, että hänen vaimoansa ahdisteltiin; hän oli sentähden pyytänyt päästä vangituksi voidakseen puolustaa tätä, ja matkusti nyt Nishninovgorodista saakka vankina rikoksentekijäin joukossa.

Siirtyminen valtiollisten joukkoon paransi Maslovan aseman kaikissa suhteissa. Puhumattakaan siitä, että valtiolliset olivat paremmin sijoitetut, saivat parempaa ruokaa ja vähemmän raakuutta osakseen, parani hänen asemansa vielä siinäkin, että noista miesten ahdistelemisista tuli loppu, ja hän saattoi nyt elää ilman että hänelle joka hetki muistutettiin sitä entisyyttä, jota hän nyt niin halusi unohtaa. Mutta tämän siirtymisen pääetu oli siinä, että hän tutustui muutamiin henkilöihin, joilla oli häneen suuri ja mitä jalostuttavin vaikutus.

Majoituspaikoissa oli Maslovan lupa sijoittua valtiollisten kanssa, mutta matkustaa hänen piti rikoksentekijäin seurassa, koska hän ei ollut mitenkään sairas. Näin hän oli kulkenutkin aina Tomskista asti. Yhdessä hänen kanssaan kulki, niinikään jalkasin, kaksi valtiollista: Maria Pavlovna Stshetinina, tuo sama kaunis lempeä- ja pulleasilmäinen neiti, joka oli ihastuttanut Nehljudofia, kun tämä oli ollut Bogodubofskajaa tapaamassa, ja vielä eräs Jakutin piiriin lähetetty Simonson, se sama musta, pitkätukkainen mies, jolla oli silmät niin syvällä otsan alla ja jonka Nehljudof niinikään oli samassa tilaisuudessa huomannut. Maria Pavlovna teki matkaa jalkasin sen johdosta, että oli luovuttanut oman vankkuripaikkansa eräälle raskaudentilassa olevalle naisvangille; Simonson taas sen johdosta, että hän piti vääränä käyttää hyväkseen säätyoikeuksia. Erillään muista valtiollisista, jotka tulivat myöhemmin vankkureilla, läksivät nämä kolme liikkeelle rikollisten kanssa varhain aamulla. Näin tapahtui myöskin viimeisestä majoituspaikasta lähdettäessä ennen suurta kaupunkia. Joukkokunnan oli vastaanottanut uusi vartioupseeri.

Oli varhainen, sateinen syyskuun aamu. Milloin tuli lunta, milloin tihkui räntää kylmän tuulen mukana. Kaikki joukkokunnan vangit—400 mies- ja noin 50 naisvankia—olivat jo majoituspaikan pihalla. Toiset häärivät vartioaliupseerin ympärillä, joka jakeli kopin vanhimmille muonarahoja kahdeksi vuorokaudeksi; toiset ostelivat syötävää pihalle lasketuilta kauppiailta. Rahojen laskeminen, osteleminen ja myyminen synnytti keskeymättömän sorinan vankien joukossa.

Katjusha ja Maria Pavlovna, molemmat saappaissa ja puoliturkeissa, huivit päässä, tulivat majoitustalosta ulos pihalle ja menivät ruokakauppiaiden luo, jotka toinen toisensa vieressä istuivat tuulen suojassa ja tarjoilivat tavaraansa: tuoretta leipäpiirakkaa, kalaa, makaroonia, puuroa, paistikasta, lihaa, munia, maitoa; olipa eräällä paistettu porsaskin.

Simonson guttaperkkanutussaan ja gummikalossissaan, jotka hän oli nauhoilla kiinnittänyt villasukkiensa päälle (hän oli vegetariaani eikä käyttänyt tapettujen eläinten nahkoja), oli myöskin pihalla odottamassa lähtöä. Hän seisoi ovella, kirjoitellen muistikirjaansa ajatusta, joka oli hänessä syntynyt: »Jos bakterio», kirjoitti hän, »tarkastelisi ja tutkisi ihmisen kynttä, pitäisi se ihmistä elimettömänä olentona. Samoin pidämme mekin maapalloa, tarkastellessamme sen kuorta, elimettömänä olentona. Se on väärin».

Ostettuaan munia, naulan rinkilöitä, kalaa ja tuoretta vehnäleipää, asetteli Maslova näitä säkkiin, sillaikaa kuin Maria Pavlovna maksoi kauppiaille. Samassa syntyi vankien keskellä liikettä. Kaikki hiljeni, ja ihmiset alkoivat asettua riviin. Upseeri ilmestyi ja antoi viimeisiä määräyksiänsä ennen lähtöä.

Kaikki kävi vanhaan tapaansa: miehet lueteltiin, kahleitten eheys tutkittiin ja parit yhdistettiin käsiraudoilla. Mutta äkkiä kuului äkänen päällikön ääni, kuului läimäyksiä vasten ihmisruumista ja lapsen huutoa. Hetkeksi oli kaikki hiljaa, mutta sitten syntyi väkijoukossa tukahdettu nurina. Maslova ja Maria Pavlovna läksivät melupaikalle.

II.

Päästyään sinne Maria Pavlovna ja Katjusha näkivät seuraavaa: upseeri, pönäkkä ihminen, jolla oli suuret vaaleat viikset, hieroskeli vihasena vasemmalla kädellään oikeata kämmentään, johonka koski siksi, että oli sillä lyönyt niin kovasti vangin kasvoihin, ja huusi herkeämättä hävyttömiä, raakoja haukkumasanoja. Hänen edessään seisoi lyhyessä vankitakissa ja vielä lyhyemmissä housuissa pitkä, laiha vanki, puoli päätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä kasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.

—Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan (taas haukkumasana), vie se akoille,—kiljui upseeri.—Rautoihin!

Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa voinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A. Linjofin kirjassa: »Po etapu».]

Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö oli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.

—Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,—kuului käheä ääni takariveistä.—Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.

—Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,—sanoi vielä joku.

—Kuka uskaltaa purista?—kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi laumaan,—kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?

—Kaikkihan nuo sanovat…—sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.

Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä kasvoihin.—Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!

Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki ojensi nöyränä kätensä.

—Vie akoille,—huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa kannatin-hihnoja.

Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.

—Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.

—Kuka sinä olet?—kysyi upseeri.

—Minä olen valtiollinen.

Maria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät näyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet vastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan vaijeten, ikäänkuin olisi jotain punninnut.

—Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän kelpaa sääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?

—Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä?—sanoi Maria Pavlovna.

—Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!

—Käskettekö antamaan?—kysyi sotamies.

—Anna.

—Tule minun syliini,—puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön luokseen.

Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.

—Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,—sanoi nyt
Maslova hakien vesirinkilää pussista.

Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen syliinsä.

Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa. Maslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle. Simonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin askelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.

—Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,—sanoi Simonson.

—Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.

—Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte huonosti,—sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta tuikeasti upseerin silmiin.

—Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!—komensi upseeri huolimatta
Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille.
Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin
ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.

III.

Kuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen kaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn vankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten seurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli kestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20—30 virstan matka, hyvän ruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen, vahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi hänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen käsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne, joiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä voinut mieleensä kuvaillakaan. »Ja minä hullu, kun itkin että minut tuomittiin», puhui hän. »Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen saanut tietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt». Hyvin helposti ja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet, jotka olivat näille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän täydellisesti hyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat kansan puolesta herrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset itse olivat herrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa, vapautensa jopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti kunnioittamaan ja ihailemaan heitä.

Kaikkia uusia tovereitaan hän ihaili, mutta ennen muita hän kuitenkin ihaili Maria Pavlovnaa, eikä ainoastaan ihaillut, vaan rakasti häntä erityisellä kunnioittavalla ja innokkaalla rakkaudella. Häntä ihmetytti, että tuo kaunis neiti, vaikka oli rikkaasta kenraalin talosta ja osasi kolmea kieltä, käyttäytyi kuin tavallinen työnainen, antoi toisille pois kaikki, mitä hänen rikas veljensä hänelle lähetti, pukeutui ihan yksinkertaisesti jopa köyhästikin, eikä pannut mitään huomiota kauneuteensa. Tuo piirre, ettei hän nimeksikään koettanut viehättää, ihmetytti erityisesti ja sentähden veti Maslovaa hänen puoleensa. Maslova näki, että Maria Pavlovna tiesi, jopa oli hyvilläänkin kauneudestaan, eikä kuitenkaan ollut milläänkään siitä vaikutuksesta, minkä hänen ulkomuotonsa teki miehiin, vaan päinvastoin pelkäsi sitä ja suorastaan kammoi rakastumisia. Hänen miespuoliset toverinsa, jotka tiesivät tästä, jos kiintyivätkin häneen, eivät uskaltaneet osoittaa sitä hänelle, ja kohtelivat häntä kuin miestoveriaan; mutta tuntemattomat usein kiusasivat häntä, ja näistä hän pääsi ainoastaan suuren ruumiillisen voimansa avulla, josta hän oli sangen ylpeä.

—Kerran minä,—kertoi hän nauraen Katjushalle,—kun yksi herrasmies minua ahdisteli kadulla eikä meinannut päästää, ravistelin sitä niin että se pelästyi ja pötki tiehensä.

Vallankumouksellisten joukkoon hän oli yhtynyt, kertomuksensa mukaan, siitä syystä, että oli lapsuudestaan asti tuntenut inhoa herrasväen elämään, ja oli aina rakastanut yksinkertaisten ihmisten elämää. Häntä oli aina nuhdeltu siitä, että hän viihtyi piikain kamarissa, kyökissä, tallissa, vaan ei sisähuoneissa.

—Piikojen ja kuskien kanssa minun oli hauska olla, mutta meikäläisten herrojen ja neitien kanssa ikävä,—kertoi hän.—Sittemmin, kun aloin ymmärtää, huomasin, että meidän elämämme oli ihan huono, Äitiä ei minulla ollut, isästä en minä pitänyt, ja niinpä minä yhdeksäntoista vuotiaana menin toverini kanssa tehtaan työhön.

Tehtaasta tultuaan hän asui maalla, sitten matkusti kaupunkiin ja tuli vangituksi eräässä kortteerissa, missä oli salainen kirjapaino. Hänet tuomittiin pakkotöihin Siperiaan. Maria Pavlovna ei ollut kertonut koskaan itse, mutta Katjusha oli saanut kuulla muilta, että hän oli pakkotöihin tuomittu sen johdosta, että oli ottanut syykseen laukauksen, jonka yksi vallankumouksellisista oli kotitarkastuksen aikana pimeässä ampunut.

Siitä saakka kuin Katjusha tutustui Maria Pavlovnaan, huomasi hän, että tämä, olipa missä ja millaisissa olosuhteissa tahansa, ei milloinkaan ajatellut itseänsä, vaan aina oli huolissaan siitä, miten saisi palvelluksi tai autetuksi toisia joko suuressa tai vähässä. Yksi hänen tovereistaan, Novodrof, sanoi pilalla hänen harjoittavan hyväntekeväisyyttä urheiluna. Ja se oli totta. Kuten metsästäjälle pyyn löytäminen, oli koko viehätin hänen elämässään tilaisuuden löytäminen palvellakseen muita. Ja tämä urheilu muuttui tavaksi, muuttui hänen varsinaiseksi työkseen. Ja hän teki sitä niin luonnollisesti, että kaikki, jotka tunsivat hänet, eivät enää kehuneet häntä siitä, vaan vaativat sitä häneltä.

Ensimmältä, kun Maslova tuli heidän joukkoonsa, tunsi Maria Pavlovna inhoa häntä kohtaan. Katjusha huomasi sen, mutta sitten myöskin huomasi, kuinka Maria Pavlovna pakoitti itseänsä muuttamaan käytöstään ja alkoi kohdella häntä hyvin hellästi ja hyvästi. Ja tämä hellyys ja hyvyys, jotka tulivat näin erinomaisen olennon puolelta, koski niin syvältä Maslovaan, että hän koko sydämmellään antautui hänelle, tietämättään omisti hänen mielipiteensä ja tahtomattaan kaikessa häntä matki.

Tämä Katjushan altis rakkaus liikutti Maria Pavlovnaa ja hänkin kiintyi Katjushaan. Näitä naisia liitti toisiinsa vielä heidän yhteinen inhonsa sukupuolirakkauteen. Toinen inhosi tätä rakkautta sen johdosta, että oli kokenut sen koko hirveyden, toinen taas, kun ei ollut sitä koskaan kokenut ja sentähden piti sitä käsittämättömänä ja yhtaikaa myöskin inhoittavana ja ihmisarvoa loukkaavana.

IV.

Tämä Maria Pavlovnan vaikutus oli toinen niistä vaikutuksista, joiden alainen Maslova oli. Se syntyi siitä, että Maslova kiintyi Maria Pavlovnaan. Toinen oli Simonsonin vaikutus. Ja tämä vaikutus syntyi siitä, että Simonson kiintyi Maslovaan.

Kaikki ihmiset elävät ja toimivat osaksi omien, osaksi vierasten ajatusten ohjaamina. Siinä, mikäli ihmiset elävät omien ajatustensa ohjaamina ja mikäli vierasten, on yksi tärkeimmistä erotuksista ihmisten välillä: toiset ihmiset useimmiten käyttävät omia ajatuksiaan niinkuin jotakin järjen leikkiä, käyttävät ymmärrystään niinkuin vauhtipyörää, josta on välitysremmi otettu pois, mutta teossa noudattavat vieraiden ihmisten ajatuksia,—yleisiä tapoja, lakia; toiset taas pitävät omia ajatuksiaan kaiken toimintansa päävaikuttimina, melkein aina kuuntelevat oman järkensä vaatimuksia ja tottelevat sitä, ainoastaan ani harvoin—tarkoin punnittuansa—noudattaen sitä, mitä muut ovat päättäneet. Semmoinen mies oli Simonson. Hän punnitsi ja päätti kaikki järkensä avulla, ja minkä kerran päätti, sen täyttikin.

Niinpä hän jo lyseolaisena ollessaan päätti, että hänen isänsä, entisen makasiinivirkamiehen ansaitsema omaisuus on ansaittu epärehellisesti, ja sentähden hän ilmoitti isälle, että tämä omaisuus oli annettava kansalle. Kun isä ei ottanut häntä kuullakseen, vaan päinvastoin ankarasti nuhteli, läksi hän talosta eikä enää käyttänyt hyväkseen isän varoja. Päätettyään, että kaikki olemassa oleva paha saa alkunsa kansan sivistymättömyydestä, hän yliopistosta tultuaan yhtyi kansanvaltaisiin, rupesi opettajaksi erääseen kylään ja rohkeasti julisti sekä oppilaille että talonpojille kaikkea sitä, mitä piti oikeana, ja kielsi sen, mitä piti valheellisena.

Hänet vangittiin ja haastettiin oikeuden eteen.

Oikeudenkäynnin aikana hän tuli siihen päätökseen, ettei tuomarilla ollut oikeutta häntä tuomita ja hän lausui tämän ajatuksensa julki. Kun tuomarit eivät suostuneet tähän, vaan jatkoivat oikeudenkäyntiä, niin hän päätti parhaaksi olla vastaamatta heidän kysymyksiinsä, ja olikin siitä pitäen vaiti. Hän lähetettiin Arkangelin lääniin. Siellä hän muodosti itselleen uskonnollisen opin, joka tuli kaikkien hänen tekojensa määrääjäksi. Tämän uskonnollisen opin mukaan maailmassa oli kaikki tyyni elollista, eikä mitään kuollutta ollut olemassa, kaikki esineet, joita me pidämme kuolleina, elimettöminä, olivat ainoastaan suuren, meille käsittämättömän elimistön osia, ja sentähden ihmisen tehtävä, hänen ollessa suuren elimistön osana, on kannattaa tämän elimistön ja sen kaikkien elollisten osien elämää. Sentähden hän piti rikoksena hävittää sitä, mikä elää: hän ei hyväksynyt sotia, ei kuolemanrangaistuksia, eikä minkäänlaista ihmisten tai edes elukkainkaan tappamista. Avioliiton suhteen hänellä niinikään oli omat periaatteensa. Hän ajatteli, että ihmissuvun lisääminen on vaan alempi aste ihmisen toiminnasta, ylempi aste on jo olemassa olevan elämän palveleminen. Tätä aatetta vahvisti hänen mielestään se tosiasia, että veressä löytyy niin sanottuja fagosiittejä. Naimattomat ihmiset olivat hänen mielestään juuri noita fagosiittejä, joiden tehtävänä oh palvella elimistön heikkoja, sairastuneita osia. Siitä pitäen hän alkoikin elää niinkuin oli päättänyt, vaikka oli ennen nuorempana joskus viettänyt siveetöntä elämää. Hän piti itseään samoin kuin Maria Pavlovnaa maailmallisina fagosiitteinä.

Hänen rakkautensa Katjushaan ei ollut ristiriidassa tämän aatteen kanssa, sillä hän rakasti platoonisesti, arvellen, ettei tämmöinen rakkaus häiritse, vaan päinvastoin vielä enemmän innostuttaa tuohon fagosiitilliseen heikkojen palvelemiseen.

Mutta paitsi sitä, että hän ratkaisi omin päin siveyttä koskevat kysymykset, hän ratkaisi omin päin myöskin enimmät käytännölliset kysymykset. Kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden hänellä oli omat teoriansa. Oli sääntöjä siitä, kuinka monta tuntia oli työskenneltävä, mitä syötävä, miten pukeuduttava, miten lämmitettävä uunia ja miten valaistava huoneita.

Tämän ohella Simonson oli sangen ujo toisten ihmisten parissa ja ylen vaatimaton. Mutta kun hän kerran jotain päätti, ei häntä enää mikään voinut pidättää.

Ja hänelläpä nyt oli suuri vaikutus Maslovaan sen kautta että hän tätä rakasti. Maslova tajusi hyvin pian asianlaidan naisellisella vaistollaan, ja tieto, että hän oli voinut herättää rakkautta noin erinomaisessa ihmisessä, nosti häntä hänen omissa silmissään. Nehljudof tarjosi hänelle avioliittoa ylevämielisyydestä ja sen johdosta, mitä oli ennen tapahtunut; mutta Simonsen rakasti häntä semmoisena kuin hän oli nyt, ja rakasti vaan siksi että rakasti. Paitsi sitä Maslova tunsi, että Simonson pitää häntä harvinaisena, kaikista muista eroavana naisena, jolla oli erikoisia, korkeita siveellisiä ominaisuuksia. Ei Maslova tarkalleen tiennyt, mitä ominaisuuksia Simonson nimenomaan hänessä oli löytänyt, mutta varmuuden vuoksi, ettei tulisi pettäneeksi häntä, koetti kaikin voimin herättää itsessään parhaimpia ominaisuuksia, mitä suinkin taisi mieleensä kuvailla. Ja tämä seikka pani hänet koettamaan saavuttaa niin suurta hyvyyttä kuin suinkin mahdollista.

Tämä kehitys oli saanut alkunsa jo vankilassa, kun hän ollessaan valtiollisten vankien yhteisessä vierashuoneessa oli huomannut Simonsonin erittäin itsepintaisen katseen tuolta syvältä otsan alta, tuuheitten kulmakarvain takaa, hyvistä, tummansinisistä silmistä. Jo silloin hän oli huomannut, että tuo ihminen on erinomainen ja erinomaisesti katsoo häntä, oli huomannut miten kummallisesti ja silmiinpistävästi samoihin kasvoihin oli yhtynyt sekä ankaruus, joka ilmausi töröttävästä tukasta ja rypistyvistä silmäkulmista, lapsellinen hyvänsuopuus ja ilmeen viattomuus. Sitten näki hän Simonsonin uudelleen Tomskissa, kun hänet oli siirretty valtiollisten joukkoon. Ja vaikkeivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, oli siinä silmäyksessä, jolla he katsahtivat toisiinsa, tunnustus, että he muistavat toisiaan ja ovat toisilleen tärkeät. Mitään merkittävää keskustelua ei heidän välillään jälestäkään päin ollut, mutta Maslova tunsi, että Simonsonin puhe, silloin kun hän oli mailla, tarkoitti häntä, että Simonson puhui häntä varten ja koetti sitä varten lausua ajatuksensa niin selvästi kuin suinkin. He lähestyivät toisiansa erittäinkin siitä pitäen kuin Simonson alkoi kulkea jalkasin tavallisten rikoksentekijäin matkassa.

V.

Nishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata Katjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa, ennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä, vankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut suljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä olla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen, ympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa vihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut. Ja tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista miesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan ne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli, saattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon tilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen kaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä alkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä. Vasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi Nehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi hänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota Nehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa tavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä. Hän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin, vaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä Nehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli toimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt oli.

Kaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo hänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni; silmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää laskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä vähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä. Ja tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille lakkaamatta suurta iloa.

Hänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä entisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota aistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä täytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä ihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se sama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan Katjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään lasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi tuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli osoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se eroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli tullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä hän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne Katjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä kohtaan.

Tämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut, joka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin ihmisiin, joita hän tapasi.

Koko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä mielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja osanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja vartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille hänellä oli asiaa.

Tähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon, Nehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa, missä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki yhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja neljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan tekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui Nehljudofin käsitys heistä kokonaan.

Heitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he luonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan käytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen ilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa julistaa ne päinvastoin urotöiksi,—niin vallankumouksellisiakin ympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa heidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot eivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti Nehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat henkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan kärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat tappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli kysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän saavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka heillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät luonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä rangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti olla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää kaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.

Tutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet järjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään sankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa, kuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia ihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi sentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan olemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat valinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista; enimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen Nehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea vaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa,—eli siis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle, toimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa muista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat heidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten keskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä kieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin alttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä, jotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä ylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta siveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta alempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät epärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja ylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti että koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän kuin välinpitämättömyyttä.

VI.

Erittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof nimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon Katjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui häneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi häntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa levättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja Kryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa ja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen vankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja etelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika, ja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja oli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina matemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla yliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli eräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa ja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei uskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät häneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia oli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt, mutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi hänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni; löydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut rahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä vankilaan.

—Vankilassa, mihin minut vietiin,—kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän istua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä polviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla, ihanilla silmillään Nehljudofiin),—siinä vankilassa ei noudatettu erityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli sanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme kanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä. Minulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut kohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja hyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin kanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja vielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin. Sitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat joutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa ja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun heitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen juutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan vielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän ollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö, kiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin soitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti. Juu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän juttunsa—he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,—mitä? mitä hirsipuuta? Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat. Toverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän. Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: »Mikä nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli tuonut minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan. Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta. Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu. Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet. Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä: »Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.» Niin. Sitten kuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas päästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin säikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää puolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja ihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen. Hän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa. Hirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä aijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt myöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Hän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: »se on sekä julmuutta että vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä…»—hänen Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle. Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen: »Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei kukaan vastannut mitään, ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: »Mitä joutavia? Mennään.» Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä odotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä käytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän—minä kuulin hänen kimakkaa huutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja itki. Sitten eteni etenemistään,—käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki hiljeni… Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla molemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei pannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet hilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija oli vähän tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei ollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin olkapäillä»,—hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat ja taas laskivat.—»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.

Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan nousevia nyyhkytyksiänsä.

—Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin,—sanoi hän rauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.

Hän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston päällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta eli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi vallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän matkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä, milloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö, johon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin, tutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan, joka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.

Vankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä näyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä katunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä, niin hän käyttäisi sen samaan,—niiden olojen hävittämiseen, joissa oli mahdollista se mitä hän oli nähnyt.

Tämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille paljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.

VII.

Sinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui vartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof. oltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa kirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen varalle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä saavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen majoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet kestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman paksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin, joka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi teensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen lupaa.

Kuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista, vaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon, niin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä ankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen vankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja mennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että vartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii hänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.

Emäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan, joka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin kävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa, vastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen hänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun renki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut ikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan hänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja kirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti kirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan pilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa säteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat tulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja vahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies huusi tulijoille tavallisen: »kuka siellä?» ja saatuaan tietää, ettei ollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa piikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.

—Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt?—sanoi hän hänelle.—Hoihkaseppa aliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.

Vahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja pysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla Nehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului mies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua rämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi aliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi hänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille yksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli vähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän tahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja kuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä käsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia, ja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille. Aliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua hänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos naisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti lavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin kynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä maalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat korkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he uteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä näytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti lempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.

—Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet?—puhui hän.

—Matkustavaista opastamassa,—vastasi renki.—Entäs sinä, mitä olit tänne tuomassa?

—Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.

—Eivätkö yöksi pyytäneetkään?—kysyi mies.

—Vai sinä sen,—huusi toinen nauraen,—lähde yhteen matkaan, saata meidät kylään.

Mies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia vahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin puoleen:

—Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?

—Kyllä, kyllä.

—Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen. Siinä on teille sauva,—sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota hän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine saappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.

Hänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas rämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.

VIII.

Tämä majoitusvankila oli samanlaatuinen kuin kaikki muutkin Siperian tiellä olevat majoitusvankilat: pihassa, jota ympäröi teroitetuista pölkyistä tehty pystyaita, oli kolme yksikerroksista asuinhuonetta. Yhdessä niistä, kaikkein suurimmassa, jossa oli rautaristikoilla varustetut ikkunat, olivat vangit. Toisessa oli vartiokomennuskunta, kolmannessa upseeri ja kanslia. Kaikista kolmesta rakennuksesta loisti ikkunoista valot, puhuen kuten aina, ja erittäinkin täällä, jostakin olemattomasta sopusuhdasta ja kodikkuudesta siellä sisällä. Rakennusten ovien edessä paloivat lyhdyt, ja vielä noin viisi lyhtyä paloi seinivieressä, valaisten pihaa. Aliupseeri saattoi Nehljudofin lautaa myöten pienimmän rakennuksen portaille. Noustuaan kolme porrasta aliupseeri päästi hänet edellensä pienellä lampulla valaistuun, häkäiseen eteiseen. Uunin luona joku sotamies karkeassa paidassa, kaulalapussa ja mustissa housuissa, toisessa jalassa keltavartinen saapas, ja toista käyttäen palkeena sytytteli kumartuneena samovaaria. Nähtyään Nehljudofin sotamies jätti samovaarin, auttoi hänen yltään palttoon ja meni sisähuoneeseen.

—Täällä on, herra upseeri.

—No käske sisään,—kuului vihainen ääni.

—Astukaa tuosta ovesta,—sanoi sotamies ja ryhtyi heti jälleen samovaaria laittamaan.

Toisessa huoneessa, jota valaisi katosta riippuva lamppu, oli pöytä ja sillä jäännöksiä päivällisestä ynnä kaksi pulloa. Sen ääressä istui upseeri, kotinutussa, joka ruumiinmukaisesti peitti hänen leveän rintansa ja hartiansa. Hänellä oli suuret vaaleat viikset ja hyvin punaset kasvot. Lämpimässä ruokahuoneessa tuntui paitsi tupakinsavua vielä jokin hyvin väkevä, paha hajuvesi. Nähtyään Nehljudofin upseeri kohautti itsensä istualtaan ja aivankuin pilkallisesti ja epäilevästi tuijotti häneen.

—Mitä suvaitsette?—hän sanoi, ja odottamatta vastausta huusi oveen:
Bernof, eikö se samovaari vihdoinkin joudu?

—Tuokiossa.

—Kyllä minä näytän sinulle tuokiota,—huusi upseeri silmät välkkyvinä.

—Jo tuon, jo tuon,—huusi sotamies ja hynttyytti sisälle samovaarin.

Nehljudof odotti niinkauan kuin sotamies asetti samovaaria (upseeri saattoi häntä pienillä vihaisilla silmillään, ikäänkuin hakien paikkaa, mihin lyödä.) Sitten upseeri laittoi itse teen; nouti viinikellarista neliskulmaisen pullon ja Albertin biskviitiä, ja asetettuaan tämän kaiken pöydälle, kääntyi hän jälleen Nehljudofiin.

—Millä siis voin olla avuksi?

—Olisin pyytänyt päästä erään naisvangin puheille,—sanoi Nehljudof istuutumatta.

—Valtiollisenko? Se on vastoin lakia,—sanoi upseeri.

—Se nainen ei ole valtiollinen,—sanoi Nehljudof.

—Vai niin, tehkää hyvin, istukaa,—sanoi upseeri.

Nehljudof istui.

—Hän ei ole valtiollinen,—toisti hän,—mutta minun pyynnöstäni on korkein päällystö sallinut hänen matkustaa valtiollisten kanssa…

—Vai niin, kyllä tiedän, keskeytti toinen.—Pieni, musta? Miksei, kyllä se käy päinsä. Suvaitsetteko polttaa.

Hän tarjosi Nehljudofille paperossilaatikon ja kaadettuaan säntillisesti teetä kahteen lasiin, asetti toisen Nehljudofin eteen.

—Tehkää hyvin,—sanoi hän.

—Kiitän teitä, minä olisin tahtonut tavata…

—Yö on pitkä. Kyllä ehditte. Minä toimitan sen teille ulos.

—Eikö kävisi laatuun, että minä pääsisin itse sinne?—sanoi Nehljudof.

—Valtiollistenko luo? Vastoin lakia.

—Minut on monta kertaa laskettu, Jos pelättäisiin, että minä toimitan heille jotain, niin voisinhan toimittaa hänen kauttansa.

—Eipä niinkään, hänet syynätään,—sanoi upseeri ja naurahti epämiellyttävästi.

—No syynätkää siis minut.

—Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin,—sanoi upseeri tuoden avatun pullon Nehljudofin lasin luo.

—Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin eipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin että meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut toisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on semmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen, sivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen aijottu.

Upseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin epämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta hän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa, huomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä kevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä ihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa »koko sielullaan,» kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen. Kuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi totisesti:

—Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten kärsimysten helpoittamisessa,—sanoi hän.

—Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.

—Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut?—sanoi Nehljudof.—Ne ovat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.

—Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat hyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen kärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia käyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta minä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan,—sanoi hän, kaataen vielä teetä.

—Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata?—kysyi upseeri.

Se on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja siellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin hyvä nainen,—sanoi Nehljudof.

Upseeri pudisteli päätään.

—Semmoista tapahtuu. Kasaanissa, kuulkaapas, oli yksi semmoinen—Emma nimeltään. Syntyjään hän oli unkarilainen, mutta silmät ehta persialaiset,—jatkoi hän voimatta salata hymyään tätä muistellessaan, —käytös oli semmoinen, että ei kreivittärellä parempaa…

Nehljudof keskeytti upseerin ja palasi entiseen puheaineeseen.—Minun ymmärtääkseni te voitte helpoittaa semmoisten ihmisten kohtaloa, niinkauan kuin ne ovat teidän vallassanne. Ja niin menetellen te ihan varmaan löytäisitte suuren ilon,—puhui Nehljudof, koettaen lausua ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista, niinkuin puhutaan ulkomaalaisten tai lapsien kanssa.

Upseeri katsoi Nehljudofiin kiiltävillä silmillä ja näytti maltittomuudella odottavan, milloin tämä lopettaa, voidakseen sitten jatkaa omaa kertomustaan unkarittaresta ja hänen persialaisista silmistään, joka oli nähtävästi elävänä hänen mielikuvituksessaan ja nieli koko hänen huomionsa.

—Se on niin, se on epäilemättä niin,—sanoi hän.—Minä säälinkin heitä; mutta minä tahdoin kertoa teille siitä Emmasta. Ajatelkaas mitä hän teki…

—Minua ei huvita tuo asia,—sanoi Nehljudof,—ja sanon teille suoraan, että vaikka olen itsekin ollut ennen toinen, niin nyt minä inhoan semmoista suhdetta naisiin.

Upseeri katsahti pelästyneenä Nehljudofiin.

—Ettekö suvaitsisi vielä teetä?—sanoi hän.

—Ei, kiitoksia.

—Bernof!—huusi upseeri.—Saata tämä herra Bakulofin luo, sano, että laskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä iltahuutoon asti.

IX.

Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.

—Minnekkä matka?—kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka saattoi Nehljudofia.

—Erityiseen koppiin n:o 5.

—Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.

—Miksi on suljettu?

—Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.

—Niin tulkaa sitten täältä.

Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä, mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.

Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi. Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.

Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki, nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:

—Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja perääntyi.

Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia. Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen kanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä, nenällä ja silmien alla.

—Mikäs sinulle on tullut?—kysyi Nehljudof.

—Tuli vaan semmoinen riita,—sanoi Taras hymyillen.

—Tappelevat alituistaan,—sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.

—Naisen päällisiä,—lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.—Fetjkan kanssa painivat.

—Entä Fedosja?—kysyi Nehljudof.

—Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,—sanoi Taras ja meni perheellisten koppiin.

Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista kosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava ovi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja ovensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä pelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille, että siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita vangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan. Nähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat vihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat, ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen, nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen tieltään. Nehljudof kiersi hänet.

Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden kohtauksia,—hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.

—Kyllä noiden tuommoisten—kelpaa niiden keiletellä,—kuuli Nehljudof lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.

Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.

X.

Naimattomain osaston ohi päästyä aliupseeri sanoi Nehljudofille tulevansa häntä hakemaan ennen iltahuutoa ja palasi takasin. Tuskin oli aliupseeri poistunut, kun Nehljudofin luo tuli kiirein askelin paljain jaloin, jalkarautojansa kannatellen ja tuoden muassaan väkevää, hapanta hien hajua, vanki, ja salaperäisellä kuiskauksella sanoi:

—Puhukaa hänen puolestansa, herra. Ovat ihan nutistaneet miehen. Olivat juovuksissa. Ja hän äskeisessä vastaanotossa jo on sanonut itsensä Karmanofiksi. Puhukaa hänen puolestansa, meidän ei käy laatuun, tappavat,—sanoi vanki, levottomasti katsellen ympärilleen ja poistui heti Nehljudofin luota.

Asia oli se, että pakkotyöläinen Karmanof oli vietellyt erään hänen näköisensä miehen, joka oli siirtokuntaan tuomittu, asettumaan hänen sijallensa, niin että pakkotyöläinen tuli siirtokuntaan, mutta toinen pakkotyöhön hänen sijalleen.

Nehljudof jo tiesi tästä asiasta, sillä sama vanki oli viikko sitten ilmoittanut hänelle tästä vaihdosta. Nehljudof nyykäytti päätä osoittaakseen ymmärtäneensä ja tekevänsä minkä voi, ja katsahtamatta taakseen meni edemmäs.

Nehljudof tunsi tämän vangin Jekaterinburgista asti, missä hän oli pyytänyt Nehljudofia anomaan, että hänen vaimonsa sallittaisiin seurata häntä, ja ihmetteli tämän tekoa. Mies oli keski kokoa ja ihan tavallista talonpojan muotoa, noin 30 ikäinen, pakkotyöhön tuomittu ryöstön ja murhan yrityksestä. Hänen nimensä oli Makar Djefkin. Hänen rikoksensa oli hyvin kummallinen. Tämä rikos, kuten hän itse Nehljudofille kertoi, ei ollut hänen, Makarin, vaan sen, paholaisen tekoa. »Makarin isän luo,» kertoi hän, »oli poikennut eräs matkustavainen ja kahdesta ruplasta tingannut kyydin 40 virstan päässä olevaan kylään. Isä oli käskenyt Makarin mennä matkustavaista kyytiin. Makar valjasti hevosen, pukeutui ja alkoi yhdessä matkustavaisen kanssa juoda teetä. Matkustavainen siinä juodessa kertoi olevansa naimisretkellä ja vievänsä mukanaan Moskovassa ansaitsemansa 500 ruplaa. Tämän kuultuansa Makar meni pihalle ja pani reen pohjalle olkien alle kirveen. »En itsekään ymmärrä, miksi minä kirveen otin,» kertoi hän. »Otahan kirves,» sanoi se: minä otin. Istuimme rekeen ja läksimme ajamaan. Ajamme, ajamme, minä unohdin koko kirveen. Jo rupesimme lähenemään kylää, noin kuusi virstaa oli enää jäljellä. Kylätie nousi ylämäkeen. Minä nousin ja kulin reen perässä, mutta se kuiskuttaa: »Mitäs mietit? Kun pääset mäelle, on siinä asuntoja ja kohta sitten alkaa kyläkin. Kyllä ne rahat menee menojaan, mutta jos aijot jotain tehdä, niin tee nyt.» Minä kuukistuin rekeen, muka olkia korjatakseni, mutta kirves tuli kuin itsestään käsiini. Hän katsahti minuun. »Mitäs nyt meinaat?» sanoi hän. Minä ojensin kirveen, aijoin iskeä, mutta hän oli sukkela ihminen, hypähti reestä ja tarttui käsiini. »Mitäs sinä, poika kujeilet?…» Hän kaatoi minut lumeen, minä en vastaan pannutkaan, vaan antauduin. Hän sitoi vyöllä käteni ja runttasi minut rekeen. Vei suoraan, vallesmannille. Minut pantiin linnaan. Käytiin käräjiä. Kunta antoi todistuksen, että mies olin hyvä, eikä mitään pahaa oltu koskaan huomattu. Isäntäväki, missä asuin, myöskin kehuivat. Mutta asianajajaa en saanut toimitetuksi,» puhui Makar, »ja sentähden pääsivät tuomitsemaan neljäksi vuodeksi pakkotöihin.»

Ja tämä ihminen nyt, aikoen pelastaa maamiehensä, tietäen panevansa noilla sanoilla henkensä alttiiksi, kuitenkin ilmaisi Nehljudofille vankilasalaisuuden, josta hän, jos vaan olisi saatu tietää hänen sen tehneen, olisi varmaan toimitettu hengiltä.

XI.

Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä, jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.

Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.

—Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,—sanoi hän merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.

—Mitä niin?—kysyi Nehljudof.

—Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.

Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.

Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi suoraan Nehljudofin eteen.

—Siivootte huoneita?—sanoi Nehljudof tarjoten kättä.

—Niin, sehän on minun vanha toimeni,—sanoi hän ja hymyili.—Mutta likaa onkin täällä niin hirveästi—niin hirveästi.

—No, onko vaippa kuivunut?—kääntyi hän Simonsonin puoleen,

—Melkein,—sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.

—No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat kaikki täällä,—sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen läheisempään oveen.

Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja seinillä liikkui heiluvia varjoja.

Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista, joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna, tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.

Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt vastaanotti Nehljudofin.

—Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin
Venäjälle,—sanoi hän.

Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna. Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.

—Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?—kysyi hän Nehljudofilta.—Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.—Hän osoitti tyttöä.

Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa, istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä, guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.

—No, hyvinkö matkustus on mieleenne?—sanoi hän nähtävästi ivalla.

—Kyllä, paljon on opittavaa,—vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.

Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan. Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.

—Kuinka nyt jaksatte?—hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja vapisevaa kättä.

—Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen kastunut,—sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä puoliturkkinsa hihaan.—Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat ikkunat särjetyt.—Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja rautaristikon takana.

—Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?

—Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän inhimillisempi upseeri.

—No, vai inhimillinen,—sanoi Kryiltsof.—Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi.

Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.

—Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen vastalause,—sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin toista silmiin.

—Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.

—Mimmoinen vastalause?—murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.—Te haette kai Katjaa?—sanoi hän sitten Nehljudofille.—Hän vaan tekee työtä ja siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän—miesten huoneen; nyt siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään, tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?—kysyi hän osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.

—Kampaa ottotyttöänsä,—sanoi Rantseva.

—Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?—sanoi
Kryiltsof.

—Ei, ei, kyllä minä tarkasti.—Nyt hän on puhdas,—sanoi Maria Pavlovna.—Ottakaa hänet nyt,—sanoi hän Rantsevalle.—Minä menen Katjaa auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.

Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi sille sokeripalan.

Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.

XII.

Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.

—Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,—sanoi hän asettaessaan teekannua kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.—Mainioita ostoksia olemme tehneet,—sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia; tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa esteettistä puhtauttaan,—sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.—No ei muuta kuin ala keittää teetä,—sanoi hän hänelle.

Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään, katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa, niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella eväitä korista.

Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon, josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.

Toisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä hän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa seitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi toistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin siirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet miehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset eivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä tarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä ihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka, aina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin kauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla, ketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan vapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen asettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen sivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä riistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä varten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi kuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan itselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään tarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta toverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä, sekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja ruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen, sukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa kohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä kohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski, täynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja vapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa kotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista, auttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia tovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista kääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille, kuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä valheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui siitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän kuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli, melkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman herroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi muuttaa kansan elämän perusmuotoja—siinä asiassa hän ei ollut yhtä mieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin kanssa,—vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko rakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän ihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa rakennuksen sisäisiä asumuksia.

Uskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän koskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista elämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle,—hypoteesi, jota hän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut: Mooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset toverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista ajatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.

Tämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että kysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen edessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut, sillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja, rauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että niinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti muuttuu yhdestä muodosta toiseen,—lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö sammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi,—niin ihminenkään ei häviä, vaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti ja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä, jotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua tästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja yllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.

Toinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel Kondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta asti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda tukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin vääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat olivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli toimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet kopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan, mutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen joulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50 ruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa pestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin luonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua hänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen parantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista vapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli, näytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta kuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan vapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän vääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat, kuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti tietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla sosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että koska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan kärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto ylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja sentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin kaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin varastohuoneen hoitaja.

Vallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä, jolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja. Kahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän erikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen kirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.

Vallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin Kondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin aluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä hän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia kirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän sosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren työlakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin tappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja siirtolavankilaan lähetettäväksi.

Uskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin taloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa hän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten mutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen petoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei väsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.

Hän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen lapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet, saattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista työtä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja majoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä nidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta, säilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän käyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia, jolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän piti kumoamattomina totuuksina.

Naisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa tärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa hän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään esimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta syystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen kanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi puristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.

XIII.

Uuni oli palanut loppuun ja lämminnyt, tee oli saatu kiehumaan ja kaadettiin laseihin ja ruukkuihin, ja vaalistettiin maidolla, esillä oli rinkilöitä, tuoretta hiiva- ja vehnäleipää, koviksi keitettyjä munia, voita ja vasikan pää ja jalat. Kaikki siirtyivät lavitsan ääreen, jota nyt käytettiin pöytänä, ja juotiin ja syötiin ja juteltiin. Rantseva istui laatikon päällä kaataen teetä. Hänen ympärilleen kokoontuivat kaikki muut paitsi Kryiltsof, joka oli ottanut kostean puoliturkkinsa yltään, kääriytynyt kuivaan vaippaansa ja loikoi nyt paikoillaan jutellen Nehljudofin kanssa.

Kylmän, kosteuden, lian ja epämukavuuksien perästä, joita he olivat saaneet kokea, niiden vaivojen perästä, joita heillä oli ennenkuin saivat kaikki järjestykseen, ja syötyään ja juotuaan kuumaa teetä,—olivat kaikki mitä parhaimmalla ja iloisimmalla tuulella.

Se seikka että seinän takaa kuului töminää, huutoa ja haukkumasanoja vankien keskuudesta, ikäänkuin muistuttaen heitä siitä, mikä oli heidän ympärillään, lisäsi vielä enemmän kodikkuuden tuntoa. Niinkuin pysähdysasemassa keskellä merta nämä ihmiset tunsivat hetkeksi olevansa vapaat siitä alennuksien ja kärsimyksien tulvasta, joka ympäröitsi heitä, ja senvuoksi he olivat ylentyneessä ja eloisammassa mielentilassa. Puhuttiin kaikesta muusta, ainoastaan ei omasta asemasta eikä siitä mikä heitä odotti. Paitsi sitä kuten on tavallista nuorten miesten ja naisten välillä, erittäinkin kun heidän on pakosta oleminen yhdessä, niinkuin olivat yhdessä kaikki nämä ihmiset, syntyi heidän välillänsä myötäisiä ja vastaisia, monella tavalla kutoutuneita suhteita toinen toisiinsa. He olivat melkein kaikki rakastuneita. Novodvorof oli rakastunut nättiin, hymyilevään neiti Grabetsiin. Tämä Grabets oli nuori kurssilainen, hän oli hyvin vähän ajatellut ja oli aivan väliäpitämätöin vallankumouskysymyksistä. Mutta hän otti vaarin ajan hengestä, teki jotain valtiollisesti luvatonta ja passitettiin Siperiaan. Niinkuin hänen päätarkoituksensa vapaudessa ollessaankin oli viehättää miehiä, oli juuri sama hänen vaikuttimensa sittemminkin tutkinnoissa, vankilassa ja maanpaossa. Nyt tämän matkan aikana hän löysi tyydytystä siinä, että Novodvorof oli häneen kiintynyt ja että hän itse puolestaan oli rakastunut Novodvorofiin. Vera Jefremovna, jolla oli suuri taipumus rakastumiseen, mutta ei mitään viehätysvoimaa, vaikka kyllä alituista vastarakkauden toivoa, oli rakastunut milloin Nabatofiin milloin Novodvorofiin. Jotain rakastuneen tapaista oli myöskin Kryiltsofin puolelta Maria Pavlovnaa kohtaan. Hän rakasti tätä niinkuin miehet rakastavat naisia, mutta tietäen mitä hän ajatteli rakkaudesta, peitti Kryiltsof tunnettansa tavalliseen ystävyyteen ja kiitollisuuteen siitä, että Maria Pavlovna erityisellä hellyydellä häntä hoiti. Nabatof ja Rantseva olivat yhdistetyt hyvin monimutkaisilla rakkaussuhteilla toisiinsa. Niinkuin Maria Pavlovna oli täydellisesti siveellinen neito, niin oli Rantseva täydellisesti siveellinen nainut nainen.

Jo kuudentoista vuotiaana, vielä koulussa ollessaan hän oli rakastunut herra Rantseviin, pietarilaiseen ylioppilaaseen, ja 19 vuotiaana mennyt naimisiin tämän kanssa hänen vielä ollessa yliopistossa. Neljännellä kurssilla ollessaan hänen miehensä oli sekaantunut johonkin ylioppilaslevottomuuteen, karkoitettiin Pietarista ja muuttui vallankumoukselliseksi. Silloin Rantseva jätti lääketieteelliset opintonsa ja matkusti hänen perässään ja myöskin muuttui vallankumoukselliseksi. Jos hänen miehensä ei olisi hänestä ollut kaikkein parhain ja maailman kaikkein viisain ihminen, niin hän ei olisi rakastunut häneen eikä siis myöskään mennyt naimisiin hänen kanssaan. Mutta kun oli kerran rakastunut ja mennyt naimisiin hänen mielestänsä parhaimman ja maailman viisaimman miehen kanssa, niin hän luonnollisesti ymmärsi elämää ja sen tarkoitusta juuri samalla tavalla kuin maailman parhain ja viisain mies sitä ymmärsi. Tämä mies ymmärsi aluksi elämää niin, että täytyi oppia, ja siis Rantsevakin ymmärsi elämää niin. Kun toinen tuli vallankumoukselliseksi, niin tuli toinenkin siksi. Nyt Rantsevakin osasi varsin hyvin todistaa, että oleva järjestys oli mahdoton, ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on sotia tätä järjestystä vastaan ja koettaa luoda sitä valtiollista ja taloudellista elämänmuotoa, jossa yksityinen ihminen voi vapaasti kehittyä—ja niin edespäin. Ja hänestä näytti, että hän todellakin ajattelee ja tuntee niin, mutta oikeastaan hän ajatteli ainoastaan sitä, että kaikki mitä hänen miehensä ajattelee on totta ja oikein, ja hän haki siis vaan yhtä ainoata:—täydellistä sopusointuisuutta, sulautumista miehen sieluun, mikä yksin antoi hänelle siveellistä tyydytystä.

Ero miehestä ja lapsesta, jonka äiti oli ottanut käsiinsä, oli hänelle ollut hyvin raskas. Mutta hän kesti eron lujamielisesti ja rauhallisesti, tietäen kestävänsä sitä miehensä ja sen asian nimessä, jonka totuudesta ei ollut epäilemistä, koska mies kerran sitä asiaa palveli. Hänen ajatuksensa olivat aina miehessään, ja yhtävähän kuin hän ennen ei ollut rakastanut ketään, niin ei hän nytkään voinut rakastaa ketään muuta kuin miestänsä. Mutta Nabatofin altis ja puhdas rakkaus liikutti häntä ja teki hänet levottomaksi. Tämä Nabatof, siveellinen ja lujaluontoinen ihminen, hänen miehensä ystävä, koetti kohdella Rantsevaa niinkuin sisartaan, mutta heidän suhteeseensa pujahti jotakin muutakin, joka pelotti heitä molempia samassa kuin se kaunisti heidän nykyistä vaikeaa elämäänsä.

Niin että tässä piirissä olivat rakastumisesta aivan vapaat ainoastaan
Maria Pavlovna ja Kondratjef.

XIV.

Toivoen pääsevänsä, kuten tavallisesti, kahdenkesken Katjushan puheille, istui Nehljudof yhteisen teenjuonnin ja illallisen jälkeen Kryiltsofin vieressä, keskustellen tämän kanssa. Muun muassa hän kertoi, miten Makar oli kääntynyt hänen puoleensa, ja mimmoinen tämän rikos oli ollut. Kryiltsof kuunteli tarkkaavasti, kiiltävin silmin herkeämättä katsoen Nehljudofiin.

—Niin,—sanoi hän äkkiä,—minua usein hämmästyttää ajatus, että tässä me nyt elämme heidän rinnallaan, mutta kenen »heidän»?—Juuri niiden samojen ihmisten, joiden edestä me elämmekin. Ja kuitenkin me emme tiedä heistä niin mitään, emmekä edes tahdokaan tietää. Ja he puolestaan—sen pahempi—vihaavat meitä ja pitävät vihollisinaan. Se on hirmuista.

—Ei siinä ole mitään hirmuista,—sanoi Novodvorof kuulostellen mistä oli puhe.—Rahvas aina jumaloi vaan vallanpitäjiä,—sanoi hän rätäjävällä äänellään.—Tänään on hallituksella valta,—tänään siis hallitusta jumaloidaan ja meitä vihataan; huomenna on meillä valta, huomenna siis jumaloidaan meitä…

Nyt kuului seinän takaa kirouksia, seinää vastaan rymyytettiin jotakin, kahleet kalisivat, kiljuttiin ja huudettiin. Jotakuta lyötiin, joku huusi vartijoita apuun.

—Kuuletteko mitä eläimiä ne ovat! Mitä yhteyttä voi olla heidän ja meidän välillämme?—sanoi Novodvorof rauhallisesti.

—Sinä sanot eläimiksi, mutta Nehljudof kertoi tässä juuri ikään seuraavan tapauksen,—sanoi Kryiltsof hermostuneesti ja kertoi nyt. kuinka Makar oli henkensä kaupalla tahtonut pelastaa maamiehensä.—Se ei ole mitään eläimellisyyttä, vaan urostyö.

—Sentimenttalisuutta!—sanoi Novodvorof ivallisesti.—Meidän on vaikea ymmärtää noiden ihmisten sisällisiä aiheita ja heidän tekojensa vaikuttimia. Sinusta se oli ylevämielisyyttä, mutta ehkä siinä ei ole mitään muuta kuin kateutta tuota pakkotyöhön tuomittua kohtaan.

—Sinäpä et vasta tahdo nähdä toisessa mitään hyvää,—sanoi Maria
Pavlovna, yhtäkkiä kiihoittuneena (hän oli »sinä» kaikkien kanssa).

—Ei voi nähdä sitä mitä ei ole.

—Kuinka ei olisi, kun ihminen kerran panee henkensä alttiiksi.

—Minä luulen,—sanoi Novodvorof,—että jos tahdomme toteuttaa omaa asiaamme, niin ensimäinen ehto siihen (Kondratjef jätti kirjan, jota luki lampun ääressä, ja alkoi tarkkaavasti kuunnella opettajaansa)—on, ettemme vajoudu unelmiin, vaan katsomme asioita niinkuin ne ovat. Rahvaan hyväksi on tehtävä kaikki, mutta siltä ei saa mitään odottaa. Rahvaan hyvä—se on meidän toimintamme esine, mutta tämä rahvas ei voi olla itse myötävaikuttamassa meidän asiassamme, niinkauan kuin kansa on voimattomuuden tilassa, kuten nyt,—alkoi hän, ikäänkuin luentoa pitäen.—Ja sentähden on aivan illusoorista odottaa heiltä apua, kun kehityksen prosessi ei ole vielä tapahtunut,—se kehityksen prosessi, johon me heitä valmistamme.

—Mikä niin kehityksen prosessi?—rupesi Kryiltsof punehtuen sanomaan.—Me sanomme olevamme mielivaltaa ja despotismia vastaan, mutta eikö tuo ole juuri kaikkein hirmuisinta despotismia?

—Siinä ei ole mitään despotismia,—vastasi Novodvorof rauhallisesti.—Minä sanon ainoastaan tuntevani sen tien, jota kansan täytyy käydä, ja voin sen tien osoittaa.

—Mutta miksi olet vakuutettu, että tuo sinun osoittamasi tie on oikea? Eikö se juuri ole samaa despotismia, josta oli seurauksena inkvisitsiooni ja suuren vallankumouksen kuolemanrangaistukset? He myöskin tiesivät tieteen mukaan ainoan oikean tien.

—Se, että silloiset ihmiset eksyivät, ei todista minun eksyvän. Ja sitäpaitsi on suuri eroitus ideoloogien haaveiden ja positiivisen taloustieteen välillä.

Novodvorofin ääni täytti koko kopin. Hän yksin puhui, kaikki muut olivat vaiti.

—Aina vaan väittelevät,—sanoi Maria Pavlovna, kun hän hetkeksi vaikeni.

Kuinka te sitten siitä asiasta ajattelette?—kysyi Nehljudof Maria
Pavlovnalta.

—Minun mielestäni Kryiltsof on oikeassa,—ettemme saa istuttaa väkisin kansaan omia katsantotapojamme.

—Entä te, Katjusha?—kysyi Nehljudof hymyillen, ja peläten, ettei Katjusha vaan sanoisi mitään asiaan-kuulumatonta, odotti hänen vastaustaan.

—Minä luulen, että yksinkertaiselle kansalle tehdään vääryyttä,—sanoi hän sävähtäen tulipunaiseksi,—suurta vääryyttä tehdään yksinkertaiselle kansalle,

—Juuri niin, Mihailovna, juuri niin,—huusi Nabatof.—Kauheaa vääryyttä kärsii kansa. Täytyy laittaa niin, ettei sille tehtäisi vääryyttä. Siinä juuri on koko meidän tehtävämme.

—Merkillisiä käsityksiä vallankumouksen tarkoituksista,—sanoi
Novodvorof ja alkoi äänettömänä ja vihaisena polttaa paperossia.

—Sen kanssa on ihan mahdotonta puhua,—kuiskasi Kryiltsof ja vaikeni.

—Paras onkin olla puhumatta,—sanoi Nehljudof.

XV.

Vaikka Novodvorofia kaikki vallankumoukselliset suuresti kunnioittivat, vaikka hän oli hyvin lukenut ja vaikka häntä pidettiin hyvin viisaana, niin Nehljudof kuitenkin luki hänet niiden vallankumouksellisten joukkoon, jotka olivat siveellisessä suhteessa keskinkertaista kehityskantaa alempana ja siis olivat sitä paljon alempana. Tämän miehen järjen voimat—eli hänen osoittajansa olivat kyllä suuret; mutta se arvo, jonka hän antoi omalle itselleen—eli hänen nimittäjänsä—oli mittaamattoman suuri, ja oli jo kauan sitten kasvanut hänen järkensä voimien yli.

Hän oli henkiseen elämäänsä nähden täydellinen vastakohta Simonsonille. Simonson oli noita etupäässä, miespuolisien keskuudessa tavattavia luonteita, joiden teot ovat suoria seurauksia ajatuksen toiminnasta ja ovat sen määräämiä. Mutta Novodvorof taas kuului niihin etupäässä naispuolisien joukossa tavattaviin luonteihin, joiden ajatustoimintaa johtaa osaksi tunteen asettamat tarkoitusperät osaksi tarve järjen kannalta, puolustaa tunteen vaikuttamia tekoja.

Novodvorofin koko valtiollinen toiminta, huolimatta siitä, että hän osasi kaunopuheliaasti pönkittää sitä hyvin vakuuttavilla selityksillä, näytti Nehljudofista perustuvan ainoastaan kunnianhimoon, haluun olla ensimäisenä muiden joukossa. Aluksi, taipumuksia kun hänellä oli vieraiden ajatusten omistamiseen ja niiden esittämiseen sanoilla, hänellä oli opintojen aikana sekä opettajien että oppivien keskuudessa, missä tälle taipumukselle annetaan suurta arvoa,—lyseossa, yliopistossa, maisterina,—ensimäinen sija, ja hän oli siis tyydytetty. Mutta saatuaan yliopistollisen arvotodistuksen ja päätettyään opintonsa, hän, kun tämä ensimäisyys ei enää ollut näkyvissä, ja päästäkseen nyt ensimäiseksi uusissa piireissä, yhtäkkiä kokonaan muutti entiset mielipiteensä, ja vähittäisvapaamielisestä rupesi punaisimmaksi kansanvaltaiseksi. Näin kertoi Nehljudofille Kryiltsof, joka ei sietänyt Novodvorofia. Kun tämän luonteesta puuttui siveellisiä ja esteettisiä ominaisuuksia, jotka tavallisesti synnyttävät epäilyksiä ja horjumisia, tuli hän vallankumouksellisessa puolueessa hyvin pian hänen itserakkauttaan tyydyttävään johtajan-asemaan. Kerran valittuaan suuntansa hän ei enää milloinkaan epäillyt eikä horjunut ja oli sentähden myöskin varma siitä, ettei hän milloinkaan erehtynyt. Kaikki tyyni näytti hänestä olevan tavattoman yksinkertaista, selvää, epäilemätöntä. Ja hänen kapean ja yksipuolisen näköpiirinsä ohella kaikki todella olikin hyvin yksinkertaista ja selvää, eikä tarvinnut muuta kuin, kuten hän sanoi, olla loogillinen. Hänen luottamuksensa omaan itseensä oli niin suuri, että se saattoi ainoastaan joko työntää luotansa ihmisiä taikka alistaa heitä allensa. Ja kun hänen toimintansa tapahtui hyvin nuorten ihmisten keskuudessa, jotka luulivat hänen rajatonta itseluottamustaan syvämielisyydeksi ja viisaudeksi, niin enimmät alistuivatkin, ja niinpä hänellä oli suuri menestys vallankumouksellisissa piireissä. Hänen toimintansa tarkoitti kapinan valmistamista, jossa hänen oli anastaminen valta ja kutsuminen kansankokous. Kokouksessa oli sitten pantava esille hänen sepittämänsä ohjelma. Ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että tämä ohjelma käsitti kaikki kysymykset, ja ettei sitä voinut olla toteuttamatta.

Toverit kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä tähden, vaan eivät rakastaneet häntä. Hän puolestaan ei rakastanut ketään ja piti kaikkia etevämpiä ihmisiä kilpailijoinansa: hän olisi näille tehnyt samaa mitä vanhat urosapinat tekevät nuorille, jos vaan olisi voinut. Hän olisi temmaissut toisilta ihmisiltä kaiken ymmärryksen, kaikki taipumukset, kunhan he vaan eivät olisi häirinneet hänen taipumustensa ilmaisemista. Hyvin hän kohteli ainoastaan niitä ihmisiä, jotka häntä ihailivat. Näin hän nyt kohteli matkalla hengenheimolaistansa, työmiestä Kondratjefia, Vera Jefremovnaa ja sievää Grabetsia, jotka molemmat olivat rakastuneet häneen. Vaikka hän periaatteessa kannattikin naiskysymystä, niin sisimmässä sydämmessään hän piti kaikkia naisia tyhminä ja mitättöminä, paitsi niitä, joihin hän oli usein sentimenttaalisesti rakastunut, niinkuin nyt Grabetsiin, ja silloin hän piti heitä harvinaisina naisina, joiden ansioita hän yksin osasi huomata.

Sukupuolikysymys näytti hänestä, niinkuin kaikki muutkin kysymykset, sangen yksinkertaiselta ja selvältä, ja se oli täysin ratkaistu sillä että tunnusti vapaan rakkauden oikeutetuksi.

Hänellä oli olemassa yksi nimellinen vaimo, toinen oikea vaimo, josta hän oli eronnut huomattuaan ettei heidän välillään ollut todellista rakkautta, ja nyt hän aikoi rakentaa uuden vapaan avioliiton Grabetsin kanssa.

Nehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli teeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että tämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja vieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla. Nehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen tunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta, jossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla Novodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta vastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.

XVI.

Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle suopeasti ja tuttavantapaisesti:

—Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy mennä.

Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.

—No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.—Aliupseeri oli jo menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.

—Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,—sanoi vanki.

—Siinähän on pappakin,—kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta hameesta.

—Minä, minähän se olen,—sanoi vanki leppeästi.

—Hyvä sen on täällä olla,—sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.—Jättäkää se vaan tänne.

—Neidit laittavat minulle uutta pukua,—sanoi tyttö osoittaen isälle
Rantsevan työtä.—Hyvä tulee, punanen,—loruili hän.

—Jäätkö meille yöksi?—sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.

—Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.

—Pappa ei saa,—sanoi hän.—Jättäkää siis tyttö tänne,—sanoi hän kääntyen isän puoleen.

—Olkoon menneeksi, jääköön,—sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.

Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja koskettaen tätä olalle sanoi:

—Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa toisen sijaansa?

Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.

—Emme ole kuulleet. Tuskinpa,—sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi:—no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa,—ja läksi kiireimmiten.

—Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,—sanoi
Nabatof.—Mitäs te aijotte tehdä?

—Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat ulkonäöltä,—sanoi Nehljudof.

Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.

Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen istuvia tuli Nehljudofin luo.

—Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?

—Tietysti,—sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.

Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.

—Minulla on seuraava asia teille,—alkoi Simonson kun he yhdessä Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei näyttänyt välittävän.

—Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,—alkoi hän, katsellen tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin kasvoihin,—pidän itseni velvollisena…—jatkoi hän, mutta oli pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä aikaa riidellen keskenään.

—Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,—ärjyi toinen.

—Mene helvettiin, saatana,—kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos käytävään.