Produced by Tapio Riikonen

HENRIK GABRIEL PORTHAN HISTORIANTUTKIJANA

Kirj.

Gunnar Palander [Suolahti]

Esitetään Suomen Aleksanterin-Yliopiston filosoofisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa 29 p. toukokuuta 1901 klo 10 a.p.

Helsingissä, Oy Weilin & Göös Ab, 1902.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I.

I. Historiantutkimus Ranskassa. Kokoileminen ja "hyvä kritiikki".
Valistusajan tutkimus. — II. Brittiläinen historiantutkimus. — III.
Göttingenin koulu Saksassa. — IV. Ruotsin suuruudenajan
kirjoittajista. Alkava systematiseeraavan suunnan vastustaminen.
Valistusajan tutkimus Ruotsissa. Yhteys ruotsalaisen tutkimuksen ja
Göttingenin koulun välillä.

II.

I. Porthanin nuoruus ja opintoaika. — II. Porthanin opin luonne. Hänen opettajatoimensa yliopistossa. — III. Porthanin kansanrunoudentutkimukset. — IV. Isänmaallinen historiantutkimus Suomessa. Porthanin toiminta kirjastonhoitajana, kirjaston historia. Historialliset julkaisut Turun lehdissä. — V. Porthanin muistopuheet. — Hänen käyttämänsä historiallinen kirjallisuus.

III.

I. Porthanin matka Saksaan. — II. Päätös palvella Suomen historiaa. Saarnain historia. Tutkimukset suomalaisten taikatavoista — III. Suomalaisten alkuperä ja esihistoria. Kirjoitus pirkkalaisista. — IV. Porthanin kielen perustalla tekemät tutkimukset suomalaisten esihistoriallisesta sivistystilasta. Kysymys heidän alkukodistaan. — V. Porthanin käsitys kielen luonteesta. Hänen suhteensa alkavan geneetisen käsityksen edustajiin. — Hänen suomalaisten heimokansoja koskevat kirjoituksensa.

IV.

I. Historiallinen tutkimus Turussa ja maaseudulla. Lähteitten
hankkiminen. — II. Juustenin kronikassa julkaistut lähteet. — III.
Juustenin kronikassa käytetty kirjallisuus. Juustenin kronikan laatu.
— IV. Slaavilaisten kansain historian perustaminen. Sylloge
Monumentorum.

V.

I. Porthanin Suomen uudempaa historiaa käsittelevät kirjoitukset. — II. Hänen erikoisjulkaisunsa Suomen keskiajasta. — III. Naapurimaitten historiaa koskettelevat tutkimukset. Aije kirjoittaa Suomen historian esitys.

Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Aine, jonka olen valinnut nyt ilmestyvän esitykseni aiheeksi, ei ole kirjallisuudessamme kokonaan uusi eikä tuntematon. Se liittyy nimittäin vanhempiin julkaisuihin, jotka ovat pyrkineet selittämään Porthanin elämäntyötä milloin miltäkin puolen. Sitä ovat kosketelleet useat kirjallisuutemme suurmiehet lausuessaan muistosanojaan henkilöstä, jolle tämäkin esitys on omistettu. Sitä on käsitelty myöskin parissa yleisempää kirjallishistoriallista laatua olevassa teoksessa. Nämät teokset ovat olleet edellytyksenä tutkimukselleni, ne täydentävät sitä muutamissa kohdissa ja niiden ilmoituksia olen käyttänyt hyväkseni aina erityisesti niihin vetoamatta. Mainitsen tässä vain Tengströmin ja Franzénin muistokirjoitukset, Reinin elämäkerrallisen kuvauksen sekä Schybergsonin esityksen sarjassa "Åbo Universitets lärdomshistoria".

Kun syksyllä vuonna 1898 aineeseeni ryhdyin, ajattelin kyllä ensi sijassa sen metoodin yksityiskohtaista esitystä, jota Porthan on tutkimuksissaan käyttänyt. Tähän suuntaan neuvoi minua myöskin prof. Lamprecht Leipzigissä, jonka kanssa samoihin aikoihin keskustelin aineestani. Työni kuluessa huomasin kuitenkin, että tuollainen menettelytapa, vaikka kyllä tarpeen vaatima, ei sellaisenaan ollut yksipuolisuutta vailla. Huomasin, että se oli mahdollinen vasta sitten, kun olin tarkemmin käsitellyt Porthanin tutkimustoimintaa hänen elämäkertansa yhteydessä, pitämällä silmällä sen ajan muita samansuuntaisia tutkimusharrastuksia. Tällainen menettely näet vasta antaisi varman pohjan, jolta saattoi seikkaperäisesti seurata tutkijan yksityiskohtaista tutkimustapaa.

Jatkoin työtäni tähän suuntaan. Porthanin kirjevaihto osaksi painettuna, osaksi taas juuri kätköstään otettuna, oli erinomaisena apuna. Myöskin Upsalan ja Tukholman kirjekokoelmat tarjosivat tarvittavia aineksia.

Näiden tutkimusten tuloksena on etupäässä teokseni nyt ilmestyvä ensi osa. Sen ensimäinen, johdantona oleva kappale on aijottu liittymään koko seuraavaan esitykseen, ehkäpä vielä lähemmin vastailmestyvään metoodin kuvaukseen. Sitä ei sentähden ole pidettävä minään kokonaisuutena sellaisenaan, vaan ainoastaan varsinaisen aineen taustana ja siltä kannalta tahtoisin sen arvosteltavaksi.

Siinä vielä vähemmin kuin aina muussakaan esityksessäni olen voinut vedota käyttämääni kirjallisuuteen. Useat teokset ovat vaikuttaneet käsitykseeni, vaikka lopullisessa esityksessä siitä ei selvempiä merkkejä huomaa enkä kovin lyhyen esitystavan tähden ole voinut niihin viitata. Olen kuitenkin koettanut valikoida kuvaavimmat kohdat lähteistä ja viitata tärkeimpiin niistä.

Lopuksi käytän tilaisuutta lausuakseni kiitollisuuteni opettajalleni prof. J.B. Danielsonille siitä ohjauksesta ja opetuksesta, jota hän koko sinä aikana, jonka olen tutkimuksiini käyttänyt, alttiisti on minulle antanut, tehden siten minulle mahdolliseksi tutkimukseni julkaisemisen. Vielä on minun kiittäminen avustuksesta ystävääni fil.kand. Ilmari Lehtosta ja veljeäni ylioppilas Eino Palanderia.

Helsingissä 14 p. toukok. 1901.

Gunnar Palander.

I.

Piirteitä historiantutkimuksesta Europassa 18. vuosisadan alulla ja keskivaiheilla.

I.

Ranskassa,[1] kuten muissakin Europan sivistysmaissa, olivat humanistisen ajan henkiset virtaukset aiheuttaneet vilkkaan tieteellisen tutkimuksen, joka historiankin alalla ilmeni. Ajan monissa riitakysymyksissä käytettiin historiallisia tapahtumia tukemaan kirjoittajan ja hänen puolueensa mielipiteitä ja lempiajatuksia, olivatpa ne sitten valtiollisia, uskonnollisia tahi moraalisia. Historiallisen kritiikin tehtävänä oli valita, selitellä ja järjestää aineksensa niin, että ne kelpasivat todistamaan noita erilaisia oppeja ja oppijärjestelmiä. Se perustui useilla tutkijoilla laajaan oppiin, muistitietoon, joka käsitti hyvin suuria ja erilaisia opinaloja.

Tällaisena pysyi kritiikki 16. vuosisadalla. Seuraavalla eli 17. vuosisadalla historiallinen tutkimus menetti piankin rohkean, vilkkaan leimansa, sillä henkiset liikkeet, jotka sen olivat muodostaneet, talttuivat ja tutkimus joutui lähimpään yhteyteen Ranskan valtion ja kirkon kanssa. Kritiikki oli edelleenkin oppinutta kritiikkiä. Koottiin joukottain aineksia, verrattiin, soviteltiin ja yhdisteltiin niitä keskenään. Selitykset olivat vielä hyvinkin mielivaltaisia ja perustuivat arveluihin, joita tehtiin joukottain ja ilman tarkempia tutkimuksia. Mutta näin syntyi laaja, joskin toistaiseksi epävarma ja tarkemmin järjestelemätön ainesvarasto ja muodostui tieteellisiä kysymyksiä eli tehtäviä tulevaa ratkaisua varten. Lähteitä julkaistiin yhtämittaa ja tässä toimessa tarvittava kriitillinen toiminta vakaannutti vähitellen käytännöllistä menettelytapaa tutkimuksessa.

Kuuluisaksi on tullut etenkin benediktiinein toiminta tällä alalla. Kritiikki tuli heidän teoksissaan yhä tarkemmaksi ja varovammaksi. Punnittiin syitä ja vastasyitä, koetettiin katsoa asioita monelta eri kannalta ja viivyteltiin kauvan lopullista arvostelua tutkittavista kysymyksistä. "Pidin tärkeänä maltin yhdistämisen uutteruuteen" — lausui tunnettu benediktiinitutkija Mabillon — "arvellen että kuten siveyden ja yhteiskunnan alalla, niin on tieteissäkin erittäinkin sellaisissa, jotka eivät ole täydelleen tunnettuja, kaikki määritteleminen vaarallista: sentähden että varomattomista määrityksistä helposti erehtyvät ne, jotka eivät tunne täydelleen noita asioita. Siksipä olen koettanut olla hidas ja varova vakuuttaessani sitä, mitä olen huomannut; hyljätessäni taas säästävämpi ja tunnokkaampi".[2] Vanhaa traditioonia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja koetettiin sitä ennen kaikkea oppia käsittämään ja kuitenkin osattiin samalla käyttää tarkkaa kritiikkiä yksityiskohdissa.

Tässä benediktiinein tutkimustavassa saattaa helposti huomata niin sanotun hyvän kritiikin vaikutusta. Tämä kritiikki oli muodostunut 17. vuosisadan kuluessa Ranskassa klassillisen kirjallisuuden vaikutuksesta, sen sääntöjen ja esimerkin mukaan. Erittäinkin Cicero oli paljon seurattu esikuva. Hänen lausuntonsa oli lukemattomien teosten kansilehdillä vaalilauseena ja metoodin esityksissä oli se käsittelyn alkuna ja keskipisteenä. Ja tähän esikuvaan yhdistettiin käytännöllisen, jokapäiväisen järjen ohjeet sekä koetettiin tämän avulla käyttää tyyntä ja kohtuullista arvostelutapaa. Esitystapa oli tutkimuksen mukaista, arvokasta, yksinkertaista ja selvää.

Mutta tutkimukseen oli sitäpaitsi vaikuttanut myöskin Cartesiuksen äsken esittämä filosofia sekä eksaktisten tieteitten harrastus. Totuttiin vaatimaan varmoja ja tarkkoja käsitteitä historiassakin ja aljettiin tarkastella lähteitten sekä niiden ilmoitusten arvoa sellaisenaan. Ennen oli ennen kaikkea tahdottu yhdistää ja sovittaa ilmoituksia keskenään, nyt ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon viittauksia ristiriitaisuuksista ja eroavaisuuksista. "Filosofia on selvittänyt ja johtanut kritiikkiä: se on se, joka on tehnyt ilmoitusten valinnan vaikeaksi ja niiden arvon määräämisen työlääksi. Se on se, joka on saanut kritiikin epäilemään ja viivyttämään päätöstään", huomauttaa eräs kirjoittaja 18. vuosisadan alulta.[3]

Tarkastakaamme lähemmin tätä nyt muodostunutta kritiikkiä. Koetettiin vertailemalla eri lähdeilmoituksia keskenään ja valitsemalla luotettavimpia sekä sovittelemalla niitä toisiinsa saavuttaa totuutta. Otettiin huomioon lähteen kirjoittajan arvo, ominaisuudet ja puoluekanta, ja sen mukaan arvosteltiin ilmoituksia. Alkuperäisestä traditioonista ruvettiin erottamaan se, mikä oli lisättyä, niinikään mikä oli ihmeellistä, uskomatonta ja luonnotonta. Kuitenkaan ei hyljätty mitään pelkkien yleisten epäluulojen nojalla, vaan vaadittiin päteviä syitä siihen. Ja epävarmaa ilmoitusta oikeaksi todistamaan riittivät todistukset, jotka itsessään kyllä saattoivat olla hyvinkin heikkoja, mutta yhdessä kaikki kuitenkin saivat tutkijan vakuutetuksi. Jos nämät säännöt itsessäänkin taltuttivat kritiikin jyrkkyyttä, niin vaikutti samaan suuntaan se, että tunkeutuminen alkulähteihin ei tapahtunut yleisesti eikä johdonmukaisesti.

Mutta tämä tyyni, oppinut kritiikki ei ollut yksinään vallalla tähän aikaan Ranskassa. Valitetaan aivan yleisesti, miten kaikki tahtovat joka paikassa arvostella, miten ei säästetä enää mitään. "Tämä on yksi niistä monista taudeista, joita onneton vuosisatamme sairastelee", sanoo Mabillon, "että jos edellisiä vuosisatoja syytetään yksinkertaisuudesta ja liiasta herkkäuskoisuudesta, niin meidän aikanamme ne, jotka ylpeilevät terävästä älystään, eivät laske mitään rauhaan ennenkuin ovat ottaneet sen tarkastuksensa alaiseksi".[4] Ja kritiikeistä, joissa korjattiin edellisten aikain kirjoittajia, sanoo Lenglet du Fresnoy: "Meillä on suuri joukko sellaisia kirjoja ilman, että meillä yleensä on niistä hyötyä. Koko maailma rupeaa arvostelemaan ja harvat henkilöt luottavat noihin arvosteluihin, koska jokainen luulee kykenevänsä arvostelemaan yhtä hyvin kuin muutkin".[5]

Tästä asiain tilasta sai alkunsa äärimmäinen kriitillisyys, jota sanottiin skeptisismiksi eli pyrrhonismiksi. Pitäen esikuvanaan eksaktisten tieteitten menettelyä vaativat tämän suunnan tutkijat ehdotonta varmuutta historiassakin ja siihenastisia antiikin esikuviin perustuvia metoodin sääntöjä pitivät he tarkoitukseensa soveltumattomina. Ciceron määrityksestä sanoo Bayle: "Ainoastaan täydellinen viisaus voi täyttää kymmenet käskyt, mutta vaaditaan selvää mielettömyyttä täyttääkseen historian lait".[6] He asettivat tapahtumia ja ajanmääräyksiä vastatusten ja julistivat, kun huomasivat ne eroaviksi, koko ilmoitusvaraston vääräksi usein välittämättä siitä millaisissa lähteissä eri ilmoitukset tavattiin ja oliko ilmoituksilla syvällisempää keskenäistä yhteyttä. Heidän menettelystään puuttui näet monesti oikea totuudenrakkaus ja vakava käsitystapa ja sukkeluuksilla he kumosivat ilmoituksia eikä syvällisillä tutkimuksilla.[7]

Tämä historiallisen kritiikin suunta aiheutti tärkeitä riitakysymyksiä Ranskassa 18. vuosisadan alulla, jotka koskivat Rooman vanhimman historian luotettavuutta. Näiden riitojen vaikutuksesta aljettiin entistä enemmän vaatia alkulähteihin tunkeutumista ja ainoastaan niihin luottamista. Akatemian julkaisuissa näiltä ajoilta tavataan jo lukuisia esimerkkejä tuollaisesta menettelystä ja siihen perustuvasta myöhempien ennakkoluulojen poistamisesta. "Kuitenkin tulee sopia siitä", sanoo de Vertot, "että vaikkapa yleisö ja suuri joukko oppineitakin olisi toisinaan hyväksynyt vanhoja satuja, niin nuot kirjoittajat, vaikkapa mainioitakin olisivat olleet, eivät ole koskaan voineet antaa niille enemmän arvoa, kuin minkä saavat ainoasta alkuperäisestä teoksesta, jota nämät ovat ensimäisenä käyttäneet: siispä välittämättä suuresta joukosta vanhempia ja uudempia kronikoitsijoita ja historioitsijoita, on varminta ja yksinkertaisinta palata ensimäisiin kirjoittajiin".[8] Näin hävisi luottamus vanhoihin lähteisiin, "praejudicium antiquitatis", ja syntyi vaatimus tutkia ja ottaa itse selvä kaikesta.

Tämän käänteen aikaansai kyllä luonnontieteitten opinnosta syntynyt skeptillisyys, mutta sopivan lähtökohdan kritiikilleen sai tämä suunta antiikin kirjoittajain omista viittauksista vanhojen lähteitten ristiriitaisuuteen. Rooman historiasta sovitettiin tämänsuuntainen kritiikki sitten muitten maitten historiaan, joten yllämainitut riitakirjoitukset Rooman historiasta ovat hyvin suoranaisesti vaikuttaneet historiallisen tutkimusmetoodin kehittymiseen eri maissa.

Muutos, joka tapahtui tutkimusmetoodissa oli luonnollisena seurauksena siitä, että historiallinen käsitys vähitellen oli muuttunut yhä enemmän pragmaatiseksi. Ei enää tahdottu tietää mikä oli omituista, mieltä kiinnittävää ja huvittavaa, vaan pidettiin etupäässä silmällä tiedon tuottamaa hyötyä. Kirjoittajat moittivat nyt liiallista halua näyttää oppineelta ja säilyttää muistissa kaikenlaisten kuninkaitten tahi kansojen nimiä ainoastaan sentähden, että voisi sanoa tuntevansa vanhoja ja harvinaisia asioita. Bayle kuvaa sattuvasti muutosta tutkimuksessa ja käsitystavassa, joka tapahtui 18. vuosisadan koittaessa. "Niinkauvankuin kritiikin (tarkoittaa oppinutta kritiikkiä) ja filologian valta on kestänyt, on koko Europassa ollut useita opin ihmelapsia. Uuden filosofian ja uusien kielten harrastus ovat tuoneet mukanaan toisen maun, on lakattu hallitsemasta tuota laajaa ja perinpohjaista kirjallisuutta, mutta sen sijaan on tieteiden tasavaltaan tullut vissi hienompi henki ja sen kanssa tarkempi erottamiskyky: ihmiset ovat tulleet vähemmän tietäviksi ja enemmän kykeneviksi".[9]

Historian tuli nyt opettaa ja hyödyttää lukijoita, näyttää miten heidän oli menetteleminen ja mitä vaaroja vältteleminen, jotta he voisivat elää onnellisina. Sentähden tuli historian antaa elävä ja tarkka kuva henkilöitten toimista, sentähden esittää ne elävinä ja tosina. Tapahtumille oli keksittävä kaikki syyt, joista saattoi otaksua niiden johtuneen, sekä suuremmat että pienemmät, selitettävä näiden avulla itse tapahtumat sekä niiden seuraukset. Sentähden aljettiin nyt tarkata yksityisiä tapahtumia paljoa huolellisemmin ja useammalta eri kannalta, ne joutuivat tutkijain läheisen ja välittömän tarkastuksen alaisiksi. Ja kun henkilöt näin tulivat päähuomion esineiksi ja tapausten keskustaksi, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden intohimoja ja tunteita pidettiin varsinaisina syinä tapauksiin. Nämät ovat kaikkina aikoina olleet samoja, sanottiin, ainoastaan voimakkuudeltaan eroavia. Sentähden olivat niistä lähteneet teotkin samanlaisia kuin tapausten lukijan aikoina, niin ihmeellisen läheisiä heidän käsitykselleen ja niin helposti ymmärrettäviä.

Voidaksensa varmuudella tunkeutua historiaan ja käsittää sen tapaukset ja niiden syyt, alkoivat tutkijat nyt turvautua sielutieteeseen. He tarkkasivat oman aikansa ihmisiä sellaisina, kuin ne esiintyivät jokapäiväisessä elämässä, ja käyttivät näin saatuja kokemuksiaan historiaa selittäissään. Näin koetettiin selittää menneisyyttä nykyisyyden avulla, ei ainoastaan tässä suhteessa, vaan kaikilla aloilla.

Ja toiselta puolen taas odotettiin historiasta, kuten näimme, kaikenlaista hyötyä oman ajan käsittämiseksi. Kaikkien tärkeinä pidettyjen laitosten ja elämän ilmiöiden historiaa ruvettiin tutkimaan, jotta saisi niistä oikean käsityksen. Niin suosittaa Lenglet du Fresnoy tieteiden ja taiteiden historiaa, koska siitä helpolla vaivalla saa yleisen käsityksen niistä tarvitsematta tunkeutua siihen, mikä niissä on vaikeata ja vastenmielistä. Samoin käsitettiin myöskin muitten henkisten ilmausten historiaa. Mainitsemamme kirjailija esittää vielä toisenkin syyn miksi noita aloja on harrastettava, etenkin viitaten tapoihin, menoihin ja uskontoihin. "Tällä (tutkimuksella)", sanoo hän, "voi oppia tuntemaan ihmisten taipumuksia. Heidän ulkonainen elämänuransa paljastaa heidän sydämensä salaisuudet". Mutta jotta tällaisesta tarkastelusta olisi hyötyä, pitäisi tunkeutua noiden ilmiöiden alkuperään ja syihin.[10] Huomaamme tästä, miten sivistysilmiöiden käsitteleminen voitti tunnustusta, aluksi tosin erillään muusta historiasta, mutta myöhemmin yhä lähemmin siihen liittyen. Niin sanoo eräs kirjoittaja vuonna 1740, että historian tulee kuvata "kansain tapoja, heidän luonnettaan, lakejaan, elintapojaan, menojaan sekä varsinkin niiden luonnetta, lahjoja, hyveitä ja paheitakin, jotka ovat näitä hallinneet ja jotka hyvien tahi huonojen ominaisuuksiensa kautta ovat aikaansaaneet valtioiden kohoamisen tahi laskemisen".[11]

Mutta tässä kirjoittaja lisää vielä erään toisenkin tarkoituksen historialle: "se ilmoittaa kaikessa Jumalan suuruutta, hänen mahtavuuttaan, oikeuttaan ja ihmeellistä viisauttaan, jolla hänen kaitselmuksensa ohjaa kaikkeutta". Tämän tarkoituksen historialle antavat yleensä ranskalaiset kirjoittajat tällä ajalla liittyen Bossuetin käsitystapaan ja usein häneen viitaten. Näin oli heillä kaikilla jossakin määrin sama käsitys korkeammasta johdosta, joka historiassa ilmenee ja vie ihmiskunnan onnellisuutta kohti. Tämä aate nyt yhdisti tutkijain käsityksessä historian tapahtumat, mutta muuten ne olivat aivan eristettyinä. Historioitsijat lähtivät näet, tutkiessaan ainettansa pragmaatisesti, visseistä ilmiöistä, joita pitivät opettavina tahi muuten huomattavina, ja koettivat asettaa ne, kuten edellä mainittiin, yhteyteen syittensä ja seuraustensa kanssa. He saivat siten eri tapahtumaryhmiä, joilla toistensa kanssa ei ollut mitään likeisempää yhteyttä kuin sopivat liittymäkohdat, joilla ne saatiin yhteensovitetuiksi ilman että esityksen yhtenäisyys rikkoutui. Tällainen käsitystapa eli tapahtumain kaikinpuolisen sisällisen yhteyden tajuamattomuus oli syynä siihen, että tapausten syyt huomattiin aivan päältäpäin ja vain osittaasesti. Jäi lukuunottamatta eri aikoina vallinneitten olosuhteitten eroavaisuus ja tämän aina muuttuvan kokonaisuuden suuri vaikutus toimivain henkilöiden tunteihin ja haluihin. Kun näitten avulla selitettiin ihmisten tekoja ottamatta tuota aina vaikuttavaa pohjavaikutinta huomioon, tulivat selitykset aivan pintapuolisiksi. Sitäpaitsi luulivat kirjoittajat olevansa oikeutettuja arvostelemaan kunkin ajan ihmisiä oman aikansa mittakaavan, useinpa vielä omien persoonallisten ihanteittensa mukaan. Pitivätpä useat näitä arvosteluja historian varsinaisena sisältönä ja katsoivat tapauksia vain aiheiksi tällaisiin opetuksiin.

Niinpä kirjoittaa eräs ranskalainen kirjailija vuosisadan alkupuoliskolta J.B. Rousseau Rollinille: "Historioitsijan ja filosoofin tehtävä on sama. Toinen koettaa opettaa säännöillä, toinen esimerkeillä: mutta ellei noita esimerkkejä seuraa neuvot sen johdosta, tulevat ne olemaan enimmältä osalta hyödyttömiä, olkoon sitten lukijain kykenemättömyyden tahi vähäisen joutoajan kautta".[12] Mietelmät ja sovittelut oleviin oloihin olivatkin sitä seuraavalla ajalla yksi ranskalaisten historioitsijain omituisuus.

Ne ovat varsinaiset valistuskirjailijat, jotka nyt vuosisadan keskivaiheilla historioitsijoina herättävät enimmin huomiota. Heidän tarkoituksensa on ennen kaikkea opettaa lukijoitaan. Kriitillisyys, jonka näimme vallinneen vuosisadan alulta aikain, oli vaikuttanut myöskin silloisiin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Kuten muinoin humanismin aikana, niin nytkin uudet aatteet olivat läheisessä yhteydessä historiantutkimuksen kanssa ja antoivat aihetta vilkkaaseen kritiikkiin. Valistuskirjailijat sovittivatkin hyvin laajalta äsken kuluneen ajan kriitillistä menettelytapaa historiantutkimukseen samalla kuin siinä tuli näkyviin heidän pragmaatinen käsityksensä. Kuten edempänä näemme oli heidän vaikutuksensa hyvin suuri myöskin oman maan rajojen ulkopuolella, vaikka toisaalta tulee muistaa, että edellisen ajan kriitillisten tutkijain teokset valmistivat sille tietä. Ennenkuin kuitenkin siirrymme puhumaan tästä vaikutuksesta, on tarkastettava edistystä, joka etenkin historiallisessa käsityksessä tavataan muutamilla näistä tutkijoista.

Ensimäinen ja ehkä huomattavin edistyksen ilmiö oli Montesquieun teos L'esprit des lois, jossa hän selvittelee lakien vaikutusta kansan käsitystapaan, luonteeseen ja tapoihin.[13] Näin tuli hän osottaneeksi erilaisen sivistysasteen, erilaisen kehityskauden merkitystä siihen kuuluvain henkilöitten toimintaan. Syystä kyllä on huomautettu, että tämä huomio oli voimakkaana aiheena vastaiseen geneetiseen historiankäsitykseen. Mutta toiselta puolen tavasta, jolla se tuotiin esiin, näkyi pragmaatisen käsitystavan leima. Esitettiin näet tuossa teoksessa eri lakien ja hallitusmuotojen vaikutusta kansanluonteeseen ja tapoihin pitämättä historiallista ajanjärjestystä ollenkaan silmällä tahi huomaamatta, miten eri ilmiöt ja sivistyskaudet liittyvät ja puolestaan vaikuttavat toinen toisiinsa. Tähän oli syynä osaltaan teoksen aihekin, jonka tehtävänä oli tarkastella vain määrättyjä historiallisia ilmiöitä, missä ne esiintyvät — tapa, joka tähän aikaan oli aivan yleinen. Erittäinkin oli näin innokkaasti tutkittu yhteiskunnan ja moraalin ilmiöitä, ylellisyyden, väkiluvun y.m. merkitystä valtioissa.

Teoksella oli tavaton vaikutus aikalaisiinsa. Niin oli myöskin muilla valistuskirjailijain teoksilla, vaikkakaan ei samassa määrässä. Kirkon ja kristinuskon merkitystä eivät nämät kirjoittajat enää pitäneet ihmiskunnan kehitystä määräävänä, niinkuin olemme nähneet edellisen kirjoittajapolven tehneen. Kirkon merkitys muuttui nyt heidän käsityksessään aivan päinvastaiseksi; kun sitä ennen oli pidetty edistyksen määrääjänä, niin arveltiin sitä nyt valtaavaksi syyksi ihmiskunnan hidastumiseen kehityskulussaan. Sen sijaan sivistyksen kohoamista, etenkin älyllisen sivistyksen ja tapain hienostumisen, ajateltiin kehityksen varsinaiseksi ytimeksi. Ja tämän mukaisesti tuli tuon sivistyksen kehityksen kuvaaminen sellaisenaan tärkeäksi historiankirjoituksessa, kun sitävastoin sitä siihen asti oli tehty enimmäkseen toisarvoisessa tarkoituksessa.

Kun käsitys ihmiskunnan kehityksestä vapautui uskonnollisen traditioonin määräämästä katsantotavasta, aljettiin tätä kehitystä käsitellä toisessa yhteydessä. Voltaire antoi laajan, ehkä liiankin laajan tilan esityksissään Aasian suurille pakanavaltioille, ja tuntemattomia, siihen asti halveksittuja kansoja ruvettiin nyt tutkimaan. Nehän kuuluivat kaikki ihmiskuntaan, jonka vaiheita oli kuvattava, ja omituisilla oloillaan olivat omiansa niitä aivan uudelta puolelta valaisemaan. Erittäinkin ihmiskunnan hämärää, aikaisinta kehitystä koetettiin ymmärtää ja luultiin villitilassa olevain kansain edustavan näitä aikaisimpia asteita.[14] Maantiede ja vertaileva kansatiede olivat tästä lähin historian tärkeimpiä aputieteitä ja niiden harrastaminen oli suurella yleisölläkin muotiasiana.

Maantiede oli kyllä samoinkuin kronologiakin tullut tärkeäksi oikeastaan hyvän kritiikin vaikutuksesta. Jotta ilmoitukset voitaisiin järjestää sisällisten kriteerioittensa nojalla, vaadittiin näitä tieteitä antamaan kullekin ilmiölle sille tuleva paikkansa. Samoinkuin aikaepookkeja tarvittiin järjestämään lukemattomia ilmiöitä, samoin oli niiden, etupäässä kansain vaellusten ja keskinäisten suhteitten ymmärtämiseksi tarpeellista tuntea kansojen asuinsijat ja heimosuhteet eri aikoina. Nyt varsinaisella valistusajalla tulivat vain kansojen kielelliset ja rotuomituisuudet yhä enemmän yksinmäärääviksi ja traditioonit niiden heimosuhteista menettivät sen sijaan arvoansa. Ja samaan aikaan tarkka alkulähteihin pyrkivä lähdekritiikki kävi niiden kimppuun.

Pragmaatinen käsitys, jollaiseksi se nyt oli kehittynyt, oli selvästi huomattavissa myöskin lähdekritiikin alalla. Lähdekritiikissäkin oli nyt päätehtävänä ilmoitusten seuraaminen niiden vanhimpaan tavattavaan muotoon, tutkia sen alkuperää ja myöhempää muodostumista. Mutta tässäkin otettiin huomioon vain läheisimmät ja huomattavimmat syyt ja olosuhteet, joista ilmoitus oli saanut alkunsa. Koetettiin kyllä saada selville ilmoituksen kertojan nimi, luotettavuus, puoluekanta, kyky esittää asioita j.n.e. Mutta syvempiä syitä, jotka määräsivät ilmoituksen luonteen ja muodon, olosuhteita, joissa kirjoittaja eli, ajan katsantotapaa j.n.e. ei otettu huomioon. Samoin käsiteltiin kutakin ilmoitusta erikseen ja seurattiin sitä, sen sijaan että olisi käsitelty lähteiden muodostumista kokonaisuudessaan.

Huomattava on kuitenkin, että tässäkin syvemmät syyt, jotka määräsivät lähteitten luonteen, toisinaan kuitenkin otettiin huomioon ja että kehitys kulki tutkimuksessa tähän suuntaan. Niinkuin Montesquieun keksintö ilmanalan ja hallitusmuodon vaikutuksesta ihmisen ajatustapaan ja toimintaan oli alkuna syvempään, geneetiseen ajatustapaan historian käsityksessä, niin ilmaantui samoihin aikoihin merkkejä tällaisesta lähdetutkimuksenkin alalla. Edempänä olen tilaisuudessa mainitsemaan useita yrityksiä joilla muissa Europan maissa koetettiin esittää ajan ja olosuhteiden vaikutusta lähteisiin. Ensimäiset yritykset tässä suhteessa tehtiin kielimiesten puolelta kirjallisten muistomerkkien selittämiseksi, mutta erityisesti historiallisiinkin lähteihin ne ulotettiin. Ranskassa kuitenkaan kehitys ei sanottavasti tähän suuntaan edistynyt.

Valistusajan ranskalaiset historiankirjoittajat pitivät näet etupäässä esitystä silmällä ja jättivät varsinaisen lähdetutkimuksen tästä kerrassaan pois. Eivät edes viitanneet lähteihinsä, koska pitivät sitä turhana ja esitystä rumentavana. Oli luonnollista, että tutkimuksen tarkkuus tästä kärsi. Niin on Voltairea ankarasti moitittu epätarkkuudesta ja hutiloimisesta, ehkä enimmin hänen omat aikalaisensa. Ja kuitenkin on hän lähdekritiikin alalla saanut suuria aikaan, asettanut alkulähteet johdetuiden rinnalle ja poistanut lukuisia erehdyksiä ja ennen kaikkea määrännyt ilmoitusten merkityksen. Hänen lähdekritiikkinsä merkitys onkin enemmän siinä, että hän on levittänyt kriitillisempää, rohkeampaa käsitystä lähteitten käyttämisestä, kuin että hän olisi antanut suoranaisen mallin oikeasta menettelytavasta.

II.

Valistusajan ranskalaiset kirjoittajat ovat suuresti vaikuttaneet historiankirjoitukseen, joka juuri nyt alkaa Britanniassa kukoistaa.[15] Skotlantilainen tutkijakoulu koetti sekin käsitellä aineitaan itsenäisesti, riippumatta mistään syrjävaikutuksista, noudattaen vain valistunutta filosoofista ajatustapaansa. Sillä oli sama pragmaatinen, yleisinhimilliseen sielutieteeseen perustuva käsitys historiasta ja sama sivistysihanne, jonka kehitystä eri aikakausina se seurasi, kuin ranskalaisillakin. Mutta sillä oli samalla myöskin jotakin erityistä, kotoista katsannossaan ja menettelytavassaan.

Tämän koulun kritiikki perustui laajaan oppiin eikä käytännölliseen maailmantuntemukseen, kuten ranskalaisilla valistuskirjoittajilla. Sen tähden eivät brittiläiset tutkijat voineet käsittää intohimoja, joita pitivät historiallisen toiminnan syinä, heiltä kun puuttui kokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Säännöllinen jokapäiväisyyteen vivahtava asiain kulku oli heistä todellista historiaa ja siihen samaan tapaan kuvailivat he historian merkillisimpiä henkilöitäkin toimiviksi. Tarut ja kertomukset, jotka tuntuivat ihmeellisiltä tahi luonnottomilta he hylkäsivät ja tiedot ylevämmistä ominaisuuksista, jotka viittasivat keskinkertaisuutta ylemmäksi käsiteltiin epäillen tahi pilkaten. Kuitenkin oli tuollainen arvostelu vakavaa, tyynen punnitsemisen tulos, jossa asiat olivat suurimmalla tarkkuudella huomioon otetut ja verratut. Sentähden oli noiden tutkijain menettelyssä paljon, joka muistutti entistä hyvää kritiikkiä.

Tämä tulee myöskin näkyviin lähdekritiikissä, joka oli enemmän sisälliseen todennäköisyyteen perustuvaa, kuin jyrkkää tunkeutumista alkulähteihin. Tiedämme, että Hume laimiinlöi alkulähteitten käyttämisenkin suuremmassa määrässä, pitäen silmällä etupäässä asiain filosoofista yhteyttä. Ferguson, joka muuten lienee vähemmin ranskalaisen valistusfilosofian vaikuttama, on kyllä hyljännyt joukon ilmoituksia Rooman vanhimmasta historiasta, mutta hän on tässä vain seurannut Beaufortia, sillä missä tämä on ne syystä tahi toisesta rauhaan jättänyt, siinä ovat ne Fergusoniltakin jääneet.[16]

Oli luonnollista, että tämä historiantutkimus ei voinut tuoda esille sitä mikä oli erityisesti ominaista jollekin aikakaudelle tahi edes määrätyille ilmiöille. Se luetteli kyllä niiden suurempia ja pienempiä syitä omantunnonmukaisella tarkkuudella ja koetti osottaa niiden asemaa maailman kehityksessä, mutta mitään tarkkaa ja selvää erikoiskäsitystä eivät sen edustajat niistä antaneet. Erinomaisesti kuvaa tätä heidän tutkimustapaansa Robertsonin menettely, hän kun esitti ainettaan aivan ylimalkaisissa, epämääräisissä piirteissä, mutta esityksensä lopussa olevissa muistutuksissa antoi tärkeitä, karakteriseeraavia erikoistietoja lähdeilmoituksina. On sanottu, että tämä menettely johtui elävän mielikuvituksen puutteesta, sellaisen, joka olisi antanut käsitellyistä tapauksista ja ajoista yhtenäisen, elävän kuvan. Varmaan se osalta niin olikin, mutta kuten olemme nähneet puuttui kyky esittää kokonaisten aikakausien luonnetta ehyesti melkein kerrassaan tämän ajan historiankirjoitukselta ja lienee tämä piirre luonnollinen seuraus pragmaatisesta käsityksestä.

Sillä kuten valistusajan kirjoitus yleensä niin tämäkin esitti eri elämänalojen historian aivan erikseen. Niin on esim. Hume menetellyt, puolustaen kulttuurihistoriallisten erikoistietojen antamista eri kappaleissa sillä, että varsinainen historia muuten ei tule hyödylliseksi eikä ymmärrettäväksi. On kuitenkin yksi brittiläisen kirjoittajan teos, joka juuri tässä kohdassa on jättänyt Humen ja muut skotlantilaiset kirjoittajat jälkeensä. Se on Gibbonin tunnettu teos Rooman keisarikunnan häviöstä. Tavattoman laajain opintojensa ja tutkimustensa perusteella, jotka käsittivät yhtaikaa kaikkia tutkittavan elämän aloja, on Gibbonin onnistunut yhdistää nämät myöskin esityksessään yhdeksi kokonaisuudeksi.

Nämät ovat muutamia piirteitä brittiläisestä historiantutkimuksesta tällä aikakaudella. Se lienee vaikuttanut aikalaisiinsa enemmän tyynen käsitystapansa ja kriitillisen epäilemisensä kautta, kuin varsinaisen lähdekriitillisen menettelytapansa nojalla. Mutta ennen kaikkea vaikutti esityksen hieno, loistelias stiili ja taiteellinen rakenne.

III.

Kaikki nämät aatevirtaukset tulvasivat myöskin Saksaan ranskalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden mukana, joka täällä levisi laajoihin piireihin. Ne vaikuttivat ratkaisevasti historialliseen käsitykseen täällä, sulautuivat saksalaiseen ajatustapaan ja hedelmöittivät sitä. Seurauksena tästä vieraitten ainesten ja vanhan kotoisen käsityksen yhtymisestä oli uusi omituinen historiantutkimus, joka 18. vuosisadan keskivaiheilta alkoi versoa muodostellen eri osissa maata erilaisia muotoja. Etenkin yliopistojen turvin nousi elinvoimaisia tutkijakouluja, jotka uutta tutkimustapaa kukin tahollaan ja omalla tavallaan kehittivät. Tärkein näistä oli epäilemättä Göttingenin koulu, jota tässä käyn tarkastamaan.

Sitä ennen on kuitenkin luotava pikainen silmäys historiantutkimuksen kehitykseen Saksassa tätä aikakautta varhaisempina aikoina.[17] Humanistinen liike ja etenkin reformatiooni olivat aikaansaaneet innokkaan toiminnan tällä alalla, varsinkin kirkkohistoria veti yleistä huomiota puoleensa. Tosin käytettiin kritiikkiä parhaasta päästä vissejä hengensuuntia tukemaan, näyttämään siinä tarkoituksessa vääriksi tahi taas toiselta puolen puolustamaan vanhoja traditiooneja. Mutta siten tuli kuitenkin käytetyksi lähteitä paljoa runsaammin kuin siihen asti ja sellaisia, jotka olivat aivan päinvastaista luonnetta. Riita raamatun auktoriteetista kehitti erityisesti raamatun kritiikkiä ja aiheutti määrättyjä sääntöjä tällä alalla. Tämä raamatullinen kritiikki vaikutti sitten suuresti historiallisen lähdekritiikin syntyyn.[18] Myöhemmin 30-vuotinen sota lamautti tutkimuksen joksikin ajaksi ja vasta 17. vuosisadan lopulla sekä 18. alulla se alkaa jälleen voimistua.

Vielä oli se paljon jäljessä ranskalaisesta ja englantilaisesta tutkimuksesta. Tutkijat syventyivät pikkuseikkoihin eivätkä voineet saada tapahtumista mitään eheämpää, laajempaa käsitystä, vielä vähemmin saattoivat esityksissään sitä ilmituoda. Heiltä puuttui hyvää makua ja varmaa vaistia, joille sen ajan ranskalainen kritiikki perustui. Lessing oli huomauttanut, että ne, joilla oli kirjallista kykyä, eivät viitsineet syventyä mitään tutkimaan ja ne, jotka tutkivat, eivät olleet muuta kuin oppineita.[19] Ja Leibniz valitti, että uutteruus oli ainoa saksalaisen tutkimuksen hyvä ominaisuus.

Tämä tulikin näkyviin lukuisissa lähdejulkaisuissa, vaikka tälläkin alalla vasta 18. vuosisadan alulla saatiin suurempia aikaan. Sitäpaitsi Leibniz sekä Mascow ja Bünau käyttivät hyvään aistiin perustuvaa kritiikkiä ja erottivat historiantutkimuksen siitä riippuvaisuussuhteesta, jossa se oli ollut muihin tieteihin. Erittäinkin ensinmainitun tutkijan vaikutus on ollut suuri sekä omassa maassaan, että myöskin pohjoismaissa. Mutta näiden kuoltua pysyi tutkimus entisellään ja sen tila rupesi yhä enemmän herättämään oppineitten joukossa mielipahaa.

Varsinkin ranskalainen tutkimus oli avannut heidän silmänsä. Ranskalaisia ja englantilaisia teoksia käännettiin joukottain saksaksi ja niissä oli paljon sellaisia, jotka käsittelivät Saksan omaa historiaa usein puutteellisesti ja virheellisesti. Vuonna 1761 valittaa eräs kirjoittaja tätä kuvaten samalla synkillä väreillä silloista historiankirjoitusta.[20] Koetetaan kirjoittaa — hän sanoo — liian miellyttävästi ja sukkelasti, mutta esityksen tarkkuus jää sivuseikaksi. Ja kun lähteitä ei mainita, estyy lukija omintakeisesta arvostelusta. Aiheet valitaan uusimmalta ajalta, vaikka lähteet, joista ne ovat selviteltävät, vielä ovat arkistoissa luopääsemättöminä. Ja jos joskus kirjoitetaan keskiajalta, ei voida arvostella eri asiain suurempaa tahi vähempää merkitystä, vaan kerrotaan erittäin seikkaperäisesti kaikenlaisia rosvojuttuja. Lähteitä julkaistaan hyvin vähän ja julkaisuissa tavattoman pitkäveteiset selitykset ottavat suhteettoman alan.

Tällaisista oloista lähti nyt göttingeniläinen tutkimus. Tarkkuus yksityiskohdissa ja syventyminen lähteihin jäivät sille perinnöksi vanhalta saksalaiselta tutkimukselta. Mutta se peri ranskalaisilta laajemman ja filosoofisemman käsityksen aineestaan sekä rohkean itsenäisyyden, jolla se sovitti käsityksensä aineksiinsa. Göttingeniläiset tutkijat suuntasivat tutkimuksensa etupäässä lähdekritiikkiin, mutta historiallinen käsityskin muuttui suuresti.

Saksalaiset omistivat näet ranskalaisten valistusfilosoofien esittämän pragmaatisen historiankäsityksen ja asettivat sen ihanteekseen. Tahi oikeammin se oli antiikin kirjoittajain pragmaatinen käsitys, jonka ranskalaiset ennen heitä olivat itsellensä omistaneet. Vuonna 1767 kirjoitti Gatterer Allgemeine historische Bibliothekiinsä kirjoituksen historiallisesta suunnitelmasta ja siihen perustuvasta kertomuksien yhdistämisestä. Hän lähtee siitä, että kaikki maailman tapaukset ovat yhteydessä keskenään. "Sillä ei mikään maailman tapaus ole niin sanoakseni insulaarinen. Kaikki riippuu toisistaan, aiheuttaa toisensa, synnyttää toisensa, aiheutuu ja syntyy sekä aiheuttaa ja synnyttää taasen. Ylhäisten ja alhaisten, yksityisten ja kaikkien yhteensä, yksityiselämän ja suuren maailman, vieläpä järjettömien ja elottomien olentojen vaiheet ovat sekaantuneet ja yhtyneet toisiinsa." Mutta historian tehtävä ei ole tämän yhteyden osottaminen, vaan ainoastaan merkillisimpäin tapausten kertominen ja niiden syiden etsiminen. Nämät ovat asetettavat "systeemeihin syitä ja seurauksia, keinoja ja aikeita", niin selviin kuin suinkin, vaikka alussa näyttääkin siltä kuin kaikki sekaisin kulkisi toistensa lävitse ja ohitse. Nämät eri systeemit muodostavat kokonaisuuden. "Jos eri systeemit niin samanaikuisia kuin toisiaan seuraavia tapauksia syntyvät kaukaisesta, yhteisestä syystä, muodostavat ne yhteensä historian".[21]

Tällaisesta pragmaatisesta käsityksestä toivoi Gatterer uuden saksalaisen historiankirjoituksen syntyvän. Hänen aavistuksensa toteutuivatkin, mutta tuo pragmaatinen käsitys esiintyi aluksi pääasiallisesti toisella alalla, nimittäin lähdetutkimuksessa.

Ranskalaisen valistusfilosofian aatteet vapauttivat saksalaisen tutkimuksen riippuvaisuudesta, jossa se tähän asti oli ollut edellisen ajan tutkimuksesta. Se muuttui täälläkin rohkeaksi ja itsenäiseksi. Erotettiin tarkoin se, mikä noissa vanhoissa lähteissä oli oman ajattelemisen ja tutkimisen tulosta, mikä taas vielä vanhemmista lähteistä saatua. Mitä edelliseen ryhmään kuului, se tarkastettiin uudelleen ja ellei kestänyt tarkastusta, hyljättiin empimättä. Muut tiedot verrattiin alkulähteihin ja poistettiin kaikki, jota ei näistä voitu löytää. Ja alkulähteiden tietoja ei ennen hyväksytty, ennenkuin tunnettiin kuka ne oli kirjoittanut ja oliko kirjoittaja kertomainsa tapausten aikuinen.

Näin siis seurattiin kutakin ilmoitusta lähteestä toiseen, kutakin erikseen, mutta siltä otettiin myöskin lähde, jossa ilmoitus oli, kokonaisuudessaan huomioon. Etupäässä tietysti alkulähde. Niin lausuu Schlözer: "Nyt ei tosin mikään satukronikka ole niin kerrassaan tyhmä, ettei moni kohta siinä sellaisenaan ja erikseen otettuna tuntuisi mahdolliselta, järkevältä, vieläpä todennäköiseltäkin. — — — Ainoastaan kokonaisuus voi ratkaista ja sen täytyykin tehdä se".[22] Ja toisen kerran sanoo hän kirjoittajasta: "Usein voi hänet tavata noita sameita lähteitä käyttämästä; silloin seuraa häntä oikeutettu epäilys sellaisissakin kohdissa, joita ei voi todistaa samanlaisiksi kuin siinä, missä ne ensi kerran esiintyvät".[23]

Kuitenkin on tässä menettelytavassa vielä usein horjuvaisuutta ja epäjohdonmukaisuutta. Kun Schlözer toisessa kohdassa selittää, että kirjoittajan ilmoituksista, josta ei muuta tiedä kuin että hän on ihminen, ei voi saada mitään varmuutta, niin hän toisessa taas lausuu ilmoituksista, joiden alkuperästä ei myöskään mitään tiedetty: "Tärkeitä ovat kuitenkin nuot tiedot, ne johtukoot sitten mistä tahansa, ja ansaitsevat täyden luottamuksen: sillä mitä hyötyä olisi kellään ollut noin yksityiskohtaisesta valehtelemisesta".[24]

Tässä lähteitten tarkastelussa osotettiin kaikkea mahdollista tarkkuutta pienimmässäkin kohdassa. Huolellinen pikkuseikkain tarkastelu, "mikrologia", oli kysymyksessä olevan tutkijakoulun ensimäisiä vaatimuksia ja kaikkea hutiloimista etsittiin ja vainottiin mitä ankarimmin. "En naurua herättääkseni paljastanut edellisessä muutamia kirjallisia erehdyksiä. Vakava aikeeni oli tehdä selväksi tärkeä ja välttämätön tarve saada kerrankin tuo monessa suhteessa arvokas vanha historia myöskin arvokkaasti käsitellyksi",[25] lausuu Schlözer.

Tämä kriitillinen menettely oli aivan samanlaista, kuin filolooginen tekstikritiikki, jota tähän aikaan harjoitettiin ja joka oli saanut jo varman vakaantuneen muodon. Leipzigiläinen filoloogi Ernesti oli toiminnallaan sen tuntemista ja käyttämistä edistänyt ja göttingeniläinen Michaelis oli niinikään sitä laajalti harjoittanut. Näytteeksi sen menettelystä esimerkki. Ernesti kirjoittaa Michaelikselle vuonna 1751: "Olen nyt kiinni Tacituksessa ja huomaan enemmän kuin yhdestä esimerkistä, että kokonainen tusina oppineita ja kriitikeriä, joihin kopioitsijoita ei voi verratakkaan, on levittänyt painovirheen, joka vanhaan laitokseen oli hiipinyt, aina uudelleen ja uudelleen, eivätkä ole huomanneet, että toisinaan joku oli sitä arvostellut, mutta sekin vain arvelun kautta j.n.e."[26]

Juuri tämä filolooginen tekstikritiikki opetti tutkijat panemaan arvoa lähteitten ulkonaiseen puoleen enemmän kuin tähän asti ja arvostelemaan niitä ulkonaisen kritiikin avulla. Otettiin lukuun kaikki käsikirjoitukset lähteestä, jota oli arvosteltava, verrattiin niitä keskenään ja pyrittiin yhteiseen alkumuotoon. Ja erehetyksiä käsikirjoituksissa samoinkuin myöhempäin tutkijain hutiloimisesta syntyneitä vikoja aljettiin selittää interpretatioonin avulla. Tämän muotoon perustuvan kritiikin kautta sai tutkimus täyden varmuuden.

Tärkeänä edellytyksenä tällaisen menettelyn onnistumiselle oli se, että tutkimukset esitettiin sellaisinaan noiden tutkijain julkaisuissa kaikkine syineen ja vastasyineen. Vanhempain saksalaisten tutkijain teoksissa oli myöskin toisinaan harjoitettu samansuuntaista kritiikkiä, mutta tutkija oli siinä ainoastaan esittänyt tuloksensa viitaten vain lyhyesti menettelytapaansa. Göttingenin tutkijat eivät näin menetelleet ja siksi heidän teoksensa muodostuivatkin ainoastaan esitöiksi tulevalle historiantutkimukselle ja he pitivätkin itseänsä paremman kirjoittajasuunnan tienraivaajina. Schlözer lausuu kerran: "Jos tahtoo, voi koko tätä toista pääosaa Allgemeine Nordische Geschichtestä kutsua, ei tällä nimellä, vaan ainoastaan sen aineksiksi ja jos tahtoo, voi myöskin tuon sanan ainekset johdosta ajatella kaikkea sitä halveksittavaa, mitä erittäinkin meidän päivinämme eksoteeristen historioitsijain suuri joukko siitä ajattelee".[27]

Tämä tarkka filoloogiseen lähdetutkimukseen perustuva ja valistusajan kritiikin innostuttama tutkimussuunta käänsi ensi sijassa voimansa edellisen ajan tutkimusta vastaan, kuten edellä jo olen viitannut. Taistelu sen ilmoituksia vastaan määräsi kritiikin muodon ja toiminta-alan, tuo kritiikki kun muodostui vastakohdassa vanhempaan käsitykseen ja sai sentähden siltä epäsuorasti leimansa. Sen päätarkoituksena ei ollut oikeastaan uusien periaatteellisten menettelytapain selville saaminen, vaan määrätyn kriitillisen katsantotavan levittäminen ja valtaan saattaminen. Sillä oli siis tässäkin suhteessa valistusajan luonne.

Valistusajan katsantotavasta saivat nuot tutkijat toisenkin kritiikkinsä pääpiirteen. He eivät näet tyytyneet erottamaan pois ainoastaan sitä, joka ei ollut alkulähteissä tavattavissa, vaan poistivat myöskin sen, joka näytti näissä vähemmin uskottavalta, vaikka itse lähde tuntuikin varmalta. Mutta sen, joka näissä oli mahdollista, hyväksyivät he.

Kun Schlözer arvostelee legendoja koettaa hän kaikenlaisilla varokeinoilla poistaa kaiken sen, joka tuntui epäilyttävältä, Menettelyään hän kuvaa näin: "Mutta kuka uskoisi legendoja? Kuitenkin tahdon sovitella ja hyväksyä, mitä kertovat 1) sellaista, joka ei ole selvästi järjetöntä satua, 2) joka ei selvästi vastusta muuta, oikeaa historiaa, 3) joka ei kouriintuntuvasti loukkaa ajanlaskua, 4) ellei ole selvää syytä epäilyyn, että puoluehenki tahi säätyetu on vietellyt kirjoittajaa lisäilyihin, 5) jolla ei ole ainoastaan mahdollisuutta, vaan myöskin sisäistä todennäköisyyttä".[28] Syynä tällaiseen negatiiviseen menettelyyn oli se, että göttingeniläiset tutkijat eivät ymmärtäneet missä tarkoituksessa ja millaisessa mielentilassa legendat olivat kirjoitetut, eivätkä koettaneet käsittää niitä silloisen ajatustavan tuotteina. Korkeintain saattoivat he huomata, että määrätyt erehdykset johtuivat jostakin "harhaan menneestä mausta" ja poistivat ne sen perusteella. Näin kohtelivat he noita hengentuotteita aivan mekaanisesti, hyväksyen ja hyljäten mielensä mukaan ja luullen, että kirjoittajat olivat liittäneet ylenluonnollisen vain löyhästi tosiasiain viereen, josta sen saattoi helposti erottaa.

Tässä siis, missä kirjallinen ilmoitus päättyi ja sen vanhin säilynyt muistomerkki viittasi suulliseen kertomukseen, ei voitu enää käyttää filoloogiseen kritiikkiin perustuvaa menettelyä tapausten aikuisiin lähteihin pyrkien. Ja kun ei tahdottu vanhaa lähdettä kerrassaan hyljätä täytyi turvautua vanhaan, hyvään makuun perustuvaan kritiikkiin. Göttingeniläiset tutkijat ymmärsivät kyllä hyvin, miten epäluotettava suullinen traditiooni oli. "Suurenmoinen tehtävä: tunnetusta sadusta löytää totuus; mutta paha kyllä yhtä vaikea, kuin lääketieteessä: keksiä lääke määrättyyn tautiin", lausuu Schlözer kerran.[29] Hän vertaili mielellään traditioonin syntymistä siihen tapaan, jolla hän oli huomannut oman aikansa huhujen ja juttujen syntyvän ja koetti pitkällisen tutkimuksen kautta saada tässä jonkinlaista käytännöllistä tottumusta.

Kuitenkin osotti tämä kanta ainakin käytännössä edistyneempää käsitystä kuin entisen hyvään makuun perustuvan tutkimuksen menettely. Ja erotus tuli selvästi näkyviin riidassa, jota käytiin vanhempien ja nuorempien välillä tavasta, jolla traditioonia oli käsiteltävä. Eräs edellisistä, C.A. Bel huomauttaa, ettei traditioonia saanut pitää epäluotettavana ennenkuin se oli varmoilla todistuksilla siksi näytetty. Sillä hän arveli, että traditiooni pysyi pääasiassa samanlaisena, vaikka erityiset tapaukset saattoivat siihen haitallisesti vaikuttaa. "Sanotaan että se on voinut turmeltua" — sanoo Bel — "mutta minä en välitä siitä mikä on voinut tapahtua: mutta että se toden teolla on tapahtunut, se on traditioonin vihollisten näytettävä".[30] Tottumuksen kautta saavutettua kykyä muka erottaa todellinen vääristellystä, jonka avulla göttingeniläiset koettivat hankkia niin suuren todennäköisyyden kuin suinkin tutkimuksilleen, eivät vanhemmat tutkijat ollenkaan hyväksyneet. "Sentähden he lukevat jo sen historioitsijalle erityiseksi hyveeksi, että hän eroaa luotettavista kirjoittajista, ei kysy todistajia, vaan omaa ajatustaan siitä miten asiat ovat käyneet tahi niiden olisi pitänyt käydä sekä myöntää kaikki halulleen ja hätäisyydelleen arvostellessaan".[31]

Samaan suuntaan kuin suullista traditioonia käyttivät göttingeniläiset historiallisia jätteitä, etenkin kieltä. Molempia todistuskeinoja oli heistä yhtä paljon väärinkäytetty ja tätä väärinkäyttöä he molemmissa tapauksissa tahtoivat poistaa negatiivisen kritiikin avulla. Päättelemistä kielellisistä todistuskappaleista he koettivat rajoittaa kaikenlaisilla varokeinoilla. Niin erottaa Thunmann onomatopoieetiset sanat pois vertailuun kelvottomina, niinpä hän myöskin verratessaan liettualaisia sanoja muunkielisiin, mieluummin ottaa huomioon yhtäläisyydet slaavilaisten naapurikielien, kuin kaukaisemman suomen- tahi gootinkielen kanssa.[32] Yhtä varovasti hän käytti etymologiseeraamista. "Vaikka olen pitänyt vähän hyödyttävänä työnä etymologiain etsimistä vanhoista kansainnimistä", hän sanoo, "olen kuitenkin toisinaan huvin vuoksi siihen ryhtynyt. Kun sitten huomasin, että kritiikki ja filologia todella perustuvat selvään logiikkaan, ja että riittävä ihmisten tunteminen kaikissa niiden oloissa ja muodostumisissa paljon tukee ja selvittää sitä, määräsin monen kokeilun jälkeen vissejä lakeja, joiden mukaan minun on etymologiseeraaminen".[33]

Ja näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä rajoituksilla. "Kuitenkin myönnän mielelläni", sanoo Fischer, "että etymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos maantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset tavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä syyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen".[34] Ja Schlözer lausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: "Rudbeck muodostaa faktoja etymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi selitän ne etymologian avulla".[35]

Näin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän. Rajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia luonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta sellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että sanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne kirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden todella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne olivat muuttuneet. "Totta on", sanoo Schlözer, "että kirjaimet muuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee todistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla esimerkeillä".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin epämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä otaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla määrätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että tuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli jonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille mahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että yksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran mielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin suurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä johtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten lakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara oli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin oli vallalla.

Tämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut vähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään aivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut esikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että sanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin muuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä etymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus vaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se kuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: "En keksi parempaa keinoa vanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen epäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan valmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu kansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja kasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat kielten mukaan".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden oleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt silmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää toisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut sen esiintymiseen Ranskassa.

Göttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita vielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa. Kun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen keskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset esitettäviksi.

IV.

Ruotsissa oli reformatiooni aiheuttanut oman historiantutkimuksen, joka koetti käsitellä aineksiaan itsenäisesti ja kriitillisesti.[40] Kuitenkin puuttui tältä tutkimukselta luonnollisesti tarkempi kriitillinen lähdetutkimusmetoodi, vaikkakin se hyvän vaiston avulla koetti valita lähteitänsä. Läheisesti se sitäpaitsi oli liittynyt historiallisiin esityksiin, joita täällä oli keskiajalta, erittäinkin Eerik Olavinpojan historiaan. Mutta sitten alkoi Ruotsissa oppinut historiantutkimus ja 17. vuosisadalla oli se täydessä kukoistuksessa. Erikoisen luonteensa sai se valtiollisen mahtavuuden johdosta, johon Ruotsi heti tämän ajan koittaessa oli kohonnut. Historiantutkimus oli näet kaikissa maissa silloin likeisessä yhteydessä hallitsijavallan kanssa ja työskenteli pääasiassa valtiollisen historian alalla. Eipä ihmettä siis, että kansan voimistunut itsetunto etsi tyydytystä menneisyydestään, koettaen kuvitella maan muinaista mahtavuutta niin suureksi kuin suinkin.

Tämä taipumus alkoi jo unioonin aikana. Se asetti Ruotsin historian yhteyteen gootilaisen kanssa ja etsi sille alun raamatusta. Näin löydettiin joukko uusia lähteitä isänmaan historialle. 17. vuosisadan toisella puoliskolla kääntyi sitten tutkijain huomio islantilaiseen kirjallisuuteen ja sen ilmoitukset aiheuttivat uuden laajan tietovaraston sovittamisen Ruotsin aikaisimpaan historiaan. Paljon on moitittu tapaa, jolla tutkimus käytti hyväkseen noita lukuisia lähteitä. Totta on, ettei pantu suurtakaan huomiota lähteiden todistusarvoon, vaan koetettiin sovittaa niiden ilmoitukset vaan siten yhteen, että ne muodostaisivat kokonaisuuden. Mutta tällainen menettely teki kuitenkin mahdolliseksi edes jonkinlaisen yleiskatsauksen saamisen Ruotsin historian kokonaisuudesta ja yhteydestä maailmanhistorian kanssa sekä niistä ilmoituksista, jotka olivat tutkimuksen käytettävinä. Jonkinlaisella syyllä saattoikin eräs 18. vuosisadan kriitillisimmistä tutkijoista, C.G. Nordin, selittää tämän tutkimuksen luonnetta näin: "Niille, jotka valistuksen uudistuessa Europassa alkoivat puhtaammilla aikeilla kirjoittaa historiaa, oli välttämätöntä koota kaikki kertomukset, hyväksyä luotettavat ja olla kokonaan hylkäämättä ne, jotka tuntuivat uskomattomilta: kokeeksi hyväksyä muutamia liioiteltuja käsityksiä, odottaa aikaa saadakseen parempaa tietoa ja sillä välin asettaa tapaukset parhaaseen mahdolliseen järjestykseen. Sillä tavalla on systematiseeraava historia syntynyt".[41]

Jo 17. vuosisadan lopulla alkaa kuitenkin vastustus tätä tähän asti vallalla ollutta tutkimustapaa vastaan ja uuden kritiikin ensimäiset piirteet esiintyvät samalla. Esipuheessa Ruotsin kirkkohistoriaan, joka ilmestyi vuonna 1689, Örnhjelm ilmoittaa poikenneensa useissa kohdissa edeltäjäinsä ilmoituksista, totuuden, historian ylimmän lain pakottamana. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole moittia noita tutkijoita itseä, vaan erehdyksiä, jotka he ovat esityksissään tehneet, ilman katkeruutta tahi vainoamishalua. Itse hän puolestaan viittaa lähteihinsä, ei kuitenkaan ylimalkaisesti, vaan mainitsemalla kunkin paikan erikseen, jotta lukijat saattaisivat helposti verrata esitystä alkulähteihin. Örnhjelm onkin perustanut kuvauksensa alkuperäisiin asiakirjoihin.[42]

Tämä oli nyt tapa, jota yhä useammat tutkijat käyttivät työssään. Tosin pysyi edellisen ajan jättämä käsitys Ruotsin muinaisuudesta edelleenkin voimassa, mutta lähteiden tarkka tutkiminen poisti paljon yksityisiä erehdyksiä. Tuo käsitys oli juurtunut ruotsalaisiin melkeinpä välttämättömänä osana heidän silloisesta valtiollisesta suuruudestaan ja koski liian läheltä heidän kansallista itsetuntoaan. Tosin kuninkaallinen historiograafi Olavi Hermelin moittii tutkijain liiallista isänmaanrakkautta, he kun siitä sokeutuneina selittävät väärin lähteitten sanoja ja hämmentävät lukijansa. Mutta tämä oli vain yksityinen tapaus.[43] Ylipäänsä pidettiin innolla kiinni muinaisen suuruuden kuvitteluista ja oltiinpa valmiita käyttämään esivallan apua toisin ajattelevia vastaan.

Niin kerrotaan, että Lundin professori Stobaeus oli luvannut kumota Rudbeckin mielipiteet, mutta tämän uhkausten pelottamana sitten peruutti aikeensa.[44]

Kuitenkin oli tutkimus saanut aivan toisen luonteen uuden luonnontieteitten ja filosofian hedelmöittämän ajatustavan vaikutuksesta. Niinpä Rydelius tutkimuksissaan inhimillisestä opista todistelee, että opin tarkoituksena on oman tietämättömyyden tunteminen ja ellei tätä tiedä, ei tiedä mitään. Ja tietojaan ei pidä perustella vain järkisyillä vaan myöskin kokemuksella, ellei sitä voi, on parasta jättää asiat ratkaisematta.[45]

Ylipäänsä heikkeni tutkijain persoonallisen opin vaikutus heidän tutkimustapaansa. Ennen olivat he ennen kaikkea tahtoneet esittää laajaa oppiansa teoksissaan. He tutkivat suuria aloja historiasta ja viittasivat lähteihinsä aivan ylimalkaisesti mainiten "vanhoja arvokkaita lähteitä", joista muka olivat saaneet tietonsa. Lukijain tuli luottaa heidän oppiinsa ja tottumukseensa sekä tutkimuskykyynsä ja tuon persoonallisen arvonantonsa tähden uskoa heidän ilmoituksiaan. Ja jos esitettiin heidän ajatuksestaan eriäviä mielipiteitä, pitivät he sitä loukkauksena omaa arvoansa vastaan oppineina. Nyt sitävastoin vedottiin lukijain omaan tuomioon viittaamalla ilmoituksiin, jotka todistivat väitteet oikeiksi, ja huomautettiin useimmiten, että korjaukset ja parannukset olisivat kirjoittajille itselle iloksi ja itse asialle hyödyksi. Itse he sanovat tuntevansa, että ovat voineet erehtyä, ovat kuitenkin etsineet totuutta kykynsä mukaan.

Tällaisen tutkimustavan täytyi lopultakin kumota vallalla oleva käsitys
Ruotsin muinaisuudesta. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että
Ruotsin suurvalta-asema 1700 luvun alulla meni hukkaan ja sen kautta
väheni tarve ylistellä valtakunnan vanhuutta ja arvokkuutta.

Aluksi koetettiin saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan siten, että vertailtiin ja soviteltiin erilaisia ilmoituksia keskenään, jotta tuon sisällisen kritiikin kautta muodostuisi todennäköinen tulos. Erittäinkin arveltiin oikean ajanlaskun kelpaavan perustaksi, jolla helposti voisi järjestää ilmoitukset oikealle kohdalleen, vieläpä hyljätä siihen perustuen sellaiset, jotka tuntuivat epäiltäviltä. Jaettiin senjohdosta historia hämärään, myytilliseen ja historialliseen aikaan ja kohdeltiin kahden ensimäisen ajan ilmoituksia hyvin varovasti. Myöskin otettiin mikäli mahdollista kirjoittajan luotettavuus ja ominaisuudet huomioon. "Ettei sekavuutta tähän asti ole parannettu, johtuu enimmäkseen siitä", sanoo eräs tutkija, "että kirjoittajat mukautuvat lukijan mielen ja maun mukaan. Useimmat etsivät lepoa ja ajankuluketta: Säännönmukaiset tutkimukset oikeasta ajanlaskusta sekä sekavien, epäselvien ja muihin takertuneiden ilmoitusten sovitteleminen tuottaa päänvaivaa. Sentähden ovat useimmat kirjoittajat valinneet, mitä heistä näytti sopivimmalta, ilmoittamatta lähdettä tahi sen luotettavuutta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman kritiikkiä".[46]

Tuollaista kritiikkiä käyttävät Ruotsin tunnetuimmat tutkijat 18. vuosisadan alkupuolelta, Wilde ja Dalin. Edellinen lausuu muistutuksissaan Pufendorfin Ruotsin historiaan, ettei nykyisellä valistuneella ajalla voinut luottaa ainoaankaan kirjoittajaan, erittäinkään ei silloin kun tämä luottamusta vaatii jättämällä lähteensä mainitsematta. "Tuollaisissa eroavaisuuksissa ei ole mitään luotettavuutta", jatkaa hän, "paitsi aineiden, niiden syiden ja olosuhteiden luonnollinen yhteys ja yhtäpitävyys, jonka mukaan kertomuksia tulee koetella samoinkuin itse eroavaisuutta ja sen syytä, joko se sitten johtuu visseistä aikeista tahi vain tapauksista ja erehdyksistä".[47] Muistutuksissaan koetti Wilde näin selvittää sekavuutta, jota hänen kommenteeraamansa Pufendorfin teos ei yrittänytkään tehdä, tyytyen vain ilmoittamaan, "ettei tuollaisissa ikivanhoissa asioissa mitään epäilemätöntä ole".

Tuollainen menettely oli luonnollinen niinkauvankuin ei johdonmukainen tapausten aikuisten ilmoitusten vaatiminen ollut tunnustusta saanut. Tämän periaatteen valtaanpääsöä taas vaikeutti se seikka, etteivät vanhemmat kirjoittajat olleet viitanneet alkulähteihinsä eivätkä tutkijat uskaltaneet ruveta heidän ilmoituksiaan ilman muuta sentähden hylkäämään. Senlisäksi pelkäsivät he, että tuollaisen kritiikin kautta syntyisi aukkoja tietovarastoon ja historian yhtenäisyys silloin katkeaisi, jolloin sen pragmaatinen arvo samalla vähenisi. Pidettiin siis vielä kiinni aikeesta saada isänmaan historialle täydellinen yhteys, jonka aikeen 17. vuosisadan systematiseeraava suunta oli perinnöksi jättänyt, Huomaammekin sentähden, että Wilde ja Dalin vielä antavat tunnustuksensa Rudbeckin työlle, vaikka varovasti suhtautuvatkin hänen käsitykseensä. Paljoa myöhemminkin tutkijat näin ajattelivat ja esimerkiksi Warmholtz on lähes samalla kannalla.

Tehdäksensä kriitilliseen ajanlaskuun perustuvaa tutkimustaan varmemmaksi koettivat nämät tutkijat tukea sitä arveluilla, joita saivat historiallisten jätteitten tarkastelusta. Wilde huomauttaa etteivät epävarmat traditioonit kelpaa ajanlaskun perustaksi, vielä vähemmin poliitiset ja filosoofiset mietteet, vaan sitten mieluummin hautaustapa eri aikakausilla.[48] Dalin taas asetti kuuluisan ajatuksensa veden vähenemisestä tuollaiseksi perustaksi. Ruotsi oli näet muka vasta jotenkin myöhäisenä aikana kohonnut merestä, joten kuvittelut siellä olleesta valtakunnasta eivät sellaisinaan voineet pitää paikkaansa. Myöskin Newtonin hallituskausien keskimääriin perustuvaa laskutapaa käytettiin ajanlaskun apuna. Näemme siis, miten luonnontieteellinen ajatustapa tähän tutkimustapaan vaikutti.

Traditioonia, jota soviteltiin ja järjesteltiin tällaisten teoriain mukaiseksi, kohdeltiin jotenkin suurella kunnioituksella, käsitys siitä oli näet jotenkin samanlainen kuin samaan aikaan Saksassa. Niin sanoo Wilde traditiooneista, että "ne, jotka perustuvat suullisiin kertomuksiin, ovat tosiaankin historiallisia ilmoituksia, parasta lajia, jota saattaa tavata ja ne taas, jotka perustuvat vanhoihin skaldien runoihin ja satuihin, vaikkapa ovatkin satumaisia ja mahdottomia, ovat myöskin pidettävät historiallisina muistomerkkeinä, jos kohta älykäs lukija ei ota niitä kirjaimen mukaan".[49] On niistä vain poistettava vieraista aineksista johtunut sekotus. Parhaiten osottaa Dalinin lähdetutkimus, miten vähän arvoa vielä pantiin tapausten aikuisiin lähteisiin tunkeutumiselle ja miten paljon siis toiselta puolen luotettiin myöhempään traditiooniin. Tosin sanoo hän itse ammentaneensa vanhimmista ja viattomimmista lähteistä, mutta viitanneensa kuitenkin mieluummin Tradempiin, jotta lukija helpommin voisi löytää lähteen.[50] Todella tuntuu kuitenkin siltä, kuin hän ei olisi ensinkään noita alkuperäisiä lähteitä tarkastanut, vaan luottaen johdettuihin lähteihin arvelematta ottanut esitykseensä myöhempiä lisiä ja arveluja.

Kuitenkin olivat nämät tutkijat täysin tietoisia tuollaisten arvelujen tuottamasta vaarasta, "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä. Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä",[51] lausuu Wilde. Jonkinlainen kammo päätelmiä ja arveluja kohtaan jäi tutkijoille läpi koko vuosisadan, rudbeckiläisyyden viat kun tässä suhteessa olivat liian varottavina esimerkkeinä. Toiset käyttivät niin negatiivista kritiikkiä kuin voivat, luottaen vain varmojen lähteitten selviin sanoihin, toiset eivät edes uskaltaneet oikein syventyä epävarmoihin aikakausiin. Kun etevä historioitsija Olavi Celsius joutuu tällaisia koskettelemaan, kirjoittaa hän heti aluksi: "Mutta enpä rohkene aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibniz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa".[52]

Sekä Wilde että Dalin, mutta etenkin jälkimäinen olivat tosin moittineet liiallisia arveluita ja otaksumisia, vaan siitä huolimatta ei heiltä itseltänsä niitä puuttunut. He pyrkivät kuitenkin ennen kaikkea niin luonnollisiin arveluihin kuin suinkin. "Olen esittänyt päteviä todistajia" — sanoo Dalin — "en ole kuitenkaan minkään historiankirjoittajan merkityksen antanut määrätä toimintaani, vaan pidättänyt itselleni vapaan valinnan ja hyvien historiallisten todistusten puutteessa olen arvostellut sen mukaan, mikä parhaiten on sopinut luontoon".[53] Hyvään makuun ja oikeaan vaistiin perustuvaa hyvää kritiikkiä he siis käyttivät.

Yleinen vastustus, jonka Dalinin tutkimustapa sai osakseen Ruotsissa, osottaa miten syvällä yleisön mielissä 17. vuosisadan käsitteet vielä piilivät. Historian vanhuuden ja muinaisen loiston poistaminen koski edelleenkin kipeimmin. "On myöskin uuden valtakunnanhistorian luoja jotenkin suuresti vähentänyt Ruotsin valtakunnan ikää" — sanoo Rhyzelius memoriaalissaan sekreetivaliokunnalle 1751 vuoden valtiopäivillä Dalinin teoksen johdosta — "josta meidän edesmenneet kuninkaamme ovat olleet niin huolissaan, että sentähden eivät ole mitään kustannuksia säästäneet, vaan asettaneet erityisiä virkamiehiä, joiden tulee valtakunnan kunniaksi sitä toteen näyttää ja tehdä ilmeiseksi. Sen ovatkin meidän muinaiset historioitsijamme tehneet niin hyvillä ja pätevillä syillä, joita ovat koti- ja ulkomaisista todisteista ottaneet, että itse ulkomaalaisetkin ovat sen johdosta olleet pakotetut myöntämään isänmaallemme edun olla yksi vanhimmista valtakunnista".[54] Toiselta puolen Dalinin teos ehkä enimmin vaikutti muutokseen, joka nyt lopullisesti tapahtui suuren yleisön käsityksessä historiantutkimuksesta ja sen tehtävästä.[55] Dalin on tehnyt saman työn Ruotsissa kuin valistuskirjailijat Ranskassa ja koko hänen olemuksensa historiantutkijana muistuttaakin heitä.

Vapautuminen entisestä katsantotavasta sai kuitenkin varman pohjan tarkistuneesta lähdekritiikistä. 17. vuosisadan lopulta asti koetettiin tunkeutua alkulähteihin ja johdetut lähteet menettivät yhä enemmän arvonsa. Kehitys tapahtui kuitenkin vaan vähitellen. Messenius oli vielä verrannut eri aikain lähteitä samanarvoisina keskenään, ja jos antoi toiselle etusijan vanhemmuuden vuoksi, oli se vain näennäistä. Varsinaisena syynä tähän ei ollut ilmoituksen ikä, vaan soveltuminen tahi soveltumattomuus hänen ajatuskantaansa. Ja näin menettelivät tutkijat vielä kauvan jäljestäkinpäin.

Ensimäinen, joka tutkimuksensa koetti perustaa ensi sijassa alkulähteihin oli Benzelius. Tutkijauransa lopulla sanoo hän myöhemmästä tutkijasta: "Minä en usko häntä enää ennenkuin hän tahi se, joka sokeasti seuraa häntä, näyttää, että joku toinen on sanonut myöskin niin ja silloin saamme puhua tämän kanssa ja kysyä mitä syytä hänellä oli".[56] Hän koetti myöskin määrätä käytettävänään olevain lähteitten iän voidaksensa päättää niissä olevain ilmoitusten vanhuutta, ja pääpiirteissä hän onkin sen tehnyt. Kuitenkin Benzeliuskin vakuuttaa, että myöhemmät lähteet ovat luotettavampia kuin vanhemmat, koska edelliset huolellisemmin ja tarkemmin ovat ottaneet huomioonsa ilmoituksia ja erilaisia olosuhteita.[57]

Benzelius oli vilkkaassa yhteydessä ranskalaisten benediktiinein ja muitten sikäläisten lähteiden tutkijain kanssa. Hän piti luentoja ruotsalaisesta lähdekirjallisuudesta, eri lähteitten merkityksestä ja suhteesta toisiinsa. Hänen tärkein tutkimustyönsä oli niiden selitteleminen, tekstin paranteleminen ja tarkka julkaiseminen. Hänen kauttansa saivat ne oman itsenäisen arvonsa tutkimuksessa.

Samaan aikaan kuin Benzelius julkaisi lähdekokoelmansa, toimitettiin useita paljoa suurempia kokoelmia. Sellaisia olivat Messeniuksen ja Hadorphin kokoelmat, sellaisia olivat Örnhjelmin bullaario ja kuuluisa Palmsköldin kokoelma Upsalassa. Genealoogisia kokoelmia ja sukujohtoja tehtiin tavattoman runsaasti. Mutta niistä puuttui kriitillisyyttä ja tarkkuutta. Tässäkin suhteessa kesti kauvan ennenkuin totuttiin tarkkuuteen ja huolellisuuteen pikkuseikoissa, v. Stiernman, joka julkaisi teoksensa 18. vuosisadan keskivaiheilla, näyttää olleen kokonaan tarkkuutta vailla. Hänen matrikkelistaan sanoo Tilas: "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan, miten hävittävästi v. Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan. Minä vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin uudestaan valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat läpitse vanhimmista ajoista. — — — Minä kauhistun nähdessäni, kuinka v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon".[58]

Tämä tapaus on kuvaava. Uuden tutkijapolven tehtäväksi tuli edeltäjäin kokoamain suurten kokoelmain tarkasteleminen ja paranteleminen, yksityiskohtain asettaminen oikeaan paikkaansa ja arvoonsa. Tätä he pitivät ensimäisenä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan, vasta toisessa sijassa tuli historiallisen esityksen kirjoittaminen tämän alemman kritiikin pohjalla. Vasta tällaisen lähdekritiikin avulla toivoivat he myöskin voivansa selvittää kysymyksen Ruotsin muinaisuudesta eikä asettamalla uusia muka luonnollisempia otaksumia vanhojen sijaan.

Oli luonnollista, että Wilden ja Dalinin kritiikki ei voinut tyydyttää näitä jyrkkään lähdekritiikkiin perustavia tutkijoita. Niinpä ilmestyikin kohta erityinen teos, joka arvosteli ja paransi Dalinin puuttuvasta lähdekritiikistä johtuneet virheet. Se oli af Botinin kirjoittama. Nimenomaan tämä erottaa vanhempien lähteitten tutkimukset ja suoranaiset ilmoitukset; jälkimäisten siteeraamista hän pitää turhana, elleivät ne ole alkuperäisiä, edellisiä pitäisi taas kyllä käyttää hyväkseen, mutta vain uudistetun tarkastelun jälkeen.[59]

Ei kuitenkaan silloinen aika ollut noille puuhille oikein edullinen. Yleisön huomio oli kiintynyt ennen kaikkea maan aineellisen tilan parantamiseen ja sanomalehdet olivat täynnä ehdotuksia ja riitakirjoituksia sen johdosta, Puoluekiihko vapaudenajan lopulla jännitti ja kiusasi mieliä. Vanha tutkija Warmholtz kirjoittaa vuonna 1768 huolestuneena kirjallisuuden tilasta: "Vähän löytää siinä omintakeista, josta voisi huomata nerokkuuden ja järjen edistystä meillä. Kuitenkin koko maailma tunkeutuu kirjoittamaan ja kirjapainomme käyvät yötä päivää päästääkseen maailmalle kurjuuksia, jotka kiihko ja puoluevimma ovat sepittäneet. Sillä me olemme vielä lapsuudessamme, jossa ei uneksitakaan muuta kuin intohimojensa tyydyttämistä: käytämme väärin vapauttamme, joka meille on annettu. Mutta aika tulee, jolloin maltillisempina ja viisaampina voimme enemmän hyödyttää".[60] Tutkimusta ehkäisi myöskin se järjestymätön tila, jossa kirjastot ja arkistot olivat ja josta tuonnempana tarkemmin puhun.

Vielä vaikeampi este tutkimuksen edistymiselle oli maan yleinen köyhyys, joka aina oli tuntunut kipeästi. Suurten kokoilijain teokset olivat jääneet vain tästä syystä painamatta usein ainaiseksi. "Se on suurimpain syiden joukossa yksi", sanoo Benzelius, "minkätähden ne, jotka voivat valmistaa jotakin Ruotsissa, eivät sitä tee, että heidän teoksensa eivät kuitenkaan ilmesty".[61] Tutkijain täytyi sentähden turvautua vaikuttavissa asemissa oleviin virkamiehiin, jotka esiintyivät kirjallisuuden ja tutkimuksen mesenaatteina. Mutta kuta kauvemmaksi tullaan Kustaa III:nen ajalla, sitä katkerammiksi käyvät valitukset kirjain vähäisestä menekistä ja kaikenlaisen avun sekä kehotuksen puutteesta.

Tutkimuksen kannattajain luku pysyi vähäisenä ja suuri yleisö jäi sille vieraaksi. "Varmaankaan meidän aikamme ei ole historian aikakausi. Rakastetaan pieniä historiettejä, joille saa nauraa, mutta kirjallisuusakatemian seinäin ulkopuolella ei kukaan kysele tutkimuksiin perustuvia ja oikeaksi todistettuja historiallisia teoksia. Kehotuksesta ei saata olla puhettakaan". Näin kirjoittaa Schönberg Tengströmille vuonna 1781.[62] Ja seuraavana vuonna hän lisää: "Minun täytyy käyttää sanatapaa 'huvittaakseni yleisöä' vastoin periaatettani, sillä historioitsijana toivoisin voivani ensin painattaa kaikki tuntemattomat asiat, jotka voivat valaista historiaa. Mutta valitettavasti täytyy meidän aikakaudellamme vanhoja asiakirjoja painettaissa ajatella miten se huvittaisi ja antaisi teokselle menekkiä".[63]

Teokset, joita suuri yleisö kaipasi, olivat valistuskirjailijain keveään, sukkelaan stiiliin kirjoitetut historialliset esitykset. Mutta Ruotsin oppineet vastustivat katkerasti tätä kirjallisuutta sen epätarkkuuden ja pintapuolisuuden tähden. "Saas nähdä, mitä l'historien, bel esprit tästä lähin tuottanee", sanoo Arckenholtz 1760 luvun alulla. "Sellaisissa aineissa tahdon mieluummin l'homme laborieux et de bon sens. Kuinka monella valheella ovatkaan les beaux esprits français kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa tahranneet historiaa".[64] Vielä innokkaampi tämän suunnan vastustaja oli C. Gjörwell, joka monien aikakauskirjainsa toimittajana koetti levittää äärimmäisen tarkkuuden ja puolueettoman arvostelun vaatimuksia. Voltairen historianfilosofiasta hän kirjoittaa Lidénille: "Philosophie de l'histoire on kerrassaan herra de Voltairen uusin tuote. Hän tahtoo kaikin tavoin vähentää historiallista luotettavuutta ja heittää kritiikin arvon kumoon, sillä hän näkee kyllä miten paljon se auttaa totuuden pysyttämiseksi ja uskonnon suojelemiseksi".[65] Todella ranskalainen valistuskirjallisuus herätti vastenmielisyyttä Ruotsin oppineissa yhtä paljon eroavan maailmankatsantotapansa kautta kuin tieteellisen epätarkkuutensa tähden.

Jos tarkastamme pyrkimyksiä, joita ruotsalaisella tutkimuksella tähän aikaan oli, huomaamme piankin yhtäläisyyden tämän ja göttingeniläisen tutkimuksen välillä. Ja tämä johtui läheisestä yhdysvaikutuksesta, joka oli molempain maiden, Saksan ja Ruotsin tutkijain välillä. Saksan kirjallisuuden vaikutus oli aina ollut hyvin suuri ruotsalaiseen ja edempänä tulee tilaisuus puhua erittäin göttingeniläisten vaikutuksesta. Mutta myöskin päinvastaisesta vaikutuksesta on todisteita. Niinpä oli Schlözer alottanut historialliset opintonsa Upsalassa Ihren johdolla ja itse hän on huomauttanut tämän opetuksen tavatonta merkitystä.[66] Kuuluisa Thunmann oli alkujaan ruotsalainen ja harjoitti opintojaan hänkin saman miehen silmäin alla. Ja Greifswaldin yliopistossa joutuivat ruotsalaiset tutkijat läheisiin tekemisiin saksalaisten kanssa.

Tämä ruotsalainen vaikutus lienee hyvin suurelta osalta aiheuttanut tutkimukset Ruotsin ja muitten pohjoismaitten muinaisuudesta, jotka Saksassa nyt tulevat muotiin. Toiselta puolen oli niiden merkitys Ruotsin historiantutkimukselle hyvin suuri. Tuloksena harrastuksista, joista edellä olen puhunut, oli Lagerbringin Swea Rikes Historia. Sen ensi osa ilmestyi vuonna 1769. Tämä tutkija kyllä käytti tarkkaa lähdekritiikkiä ja koetti nojautua ainoastaan historialliseen totuuteen. Miten voimakas tämä harrastus oli, todistavat seuraavat sanat, jotka hän kirjoitti vähää ennen kuolemaansa: "Täytän 80 vuotta helmikuussa vuonna 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin, elänkö kauvemmin; sen minkä kirjoitan, pitää olla totta ja niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaalikirjaimilla kuolemani jälkeen, jos niin halutaan".[67] Kuitenkaan ei hänkään voinut vapautua esittämästä aikaisinta epävarmaa traditioonia historiana.

Sentähden ilmoittaakin Gjörwell Lagerbringin teoksesta kaikessa hiljaisuudessa Lidénille: "Se on liiaksi resonneeraava, olisin toivonut vähemmin päähänpistoja ja enemmän tutkimusta, vähemmän satuja ja enemmän totuutta". Ja hän lopettaa huomauttamalla, että kun Schlözer saa nähdä teoksen, suuttuu hän kerrassaan.[68] Göttingeniläisen tutkijan ajatusta ei tarvinnutkaan kauvan arvailla, sillä jo 1772 ilmestyi hänen Nordische Geschichtensä, jossa hän julistaa kaikki lähteet jotka käsittelevät Ruotsin pakanahistoriaa pelkiksi saduiksi ja asettaa kristityn ajan alun sen historian alkukohdaksi. Islantilaisten lähteitten todistusarvon näihin aikaisempiin aikoihin nähden hän kieltää kokonaan. Vielä selvemmin ja jyrkemmin esittää hän kantansa teoksessa "Isländische Litteratur und Geschichte".[69] Mutta kuten arvata saattoi, asettuivat pohjoismaisista tutkijoista useimmat tätä negatiivista kritiikkiä vastaan ja riitaa kesti tämän johdosta läpi koko 18. vuosisadan.

Islantilaiset lähteet olivat näin joutuneet taistelun keskustaksi, jota käytiin Ruotsin pakana-ajan traditioonista ja samalla traditioonista yleensä. Ulkonaisten ja sisällisten tuntomerkkien nojalla oli Schlözer julistanut ne kristillisen ajan saduiksi, joilla ei ollut mitään historiallista todistusarvoa, vielä vähemmin pakana-aikaan nähden. Mutta samana vuonna kuin Nordische Geschichte ilmestyi Schlözerin vanhan opettajan Ihren kirjanen "Bref till Herr Cancellie-Rådet Sven Lagerbring, Rörande Then Isländska Edda".[70] Ihre käsittelee Eddaa kokonaisuutena, kansanhengen luomana, hän lähtee olosuhteista, joissa se on muodostunut, tutkii, missä tarkoituksessa se on kirjoitettu ja mikä merkitys sillä on ollut. Hän erottaa traditioonin sellaisena kuin se on kulkenut kansan huulilla siitä, joka sittemmin on muistiinpantu. Näin asetti hän positiivisen tutkimustavan entisen negatiivisen sijaan, joka, kuten ennen olemme Schlözerillä nähneet, julisti traditioonin perättömäksi, ellei sitä voinut seurata melkein tapausten aikoihin asti.

Huomio, että lähteet eivät ole arvosteltavat ainoastaan kukin sellaisenaan erinäisenä kokonaisuutena, vaan samalla myöskin osana sen ajan ajatustavasta ja ympäristön olosuhteista, alkoi yhä enemmän selvitä. Viittaan vain siihen että Lowth Englannissa jo vuonna 1753 oli selittänyt raamattua erityisten olosuhteitten nojalla, jotka sen syntymämaassa vallitsivat. Tämän ajatustavan leviämiseen sekä Saksassa että Ruotsissa lienee nyt tuo Ihren kirjanen etupäässä vaikuttanut. Niinpä kirjoittaa Thunmann Hallesta entiseen kotimaahansa: "Traditioonin arvosta on paljon kirjoitettu ja väitelty. Hyvin kaunista on se, mitä herra kanslianeuvos Ihre kirjoittaa tästä herra v. Lagerbringille. Minun mielestäni on aina otettava huomioon sen kansan luonne, tavat ja yhteiskuntamuoto, jonka keskuudessa nuot traditioonit ovat säilyneet. Mitä islantilainen, kalmukki, araabialainen tietää kertoa sukujohdostaan, on, ellei hän nouse liian korkealle, enimmäkseen totta: jos hän kertoo muita tapauksia sen ohessa, olen jo enemmän epäluuloinen: ne ovat olleet enemmän vaaranalaisina".[71] Ja J. Ph. Murray kirjoitti samana vuonna tutkimuksen Eddasta, jossa vertaili tätä teosta silloiseen Europan sivistystilaan, koettaen siten tulla ymmärtämään sen merkitystä. Etupäässä hän kuitenkin ajatteli esikuvia, joita sen kirjoittajalla oli ollut.[72] Toiselta puolen on kuitenkin huomattava, ettei tuo käsitystapa tutkimuksessa kuitenkaan saanut niin suurta merkitystä kuin olisi voinut odottaa. Kritiikki pysyi edelleenkin pääasiassa negatiivisena ja tärkeimpänä puolena pysyi erehdyksien poistaminen. Niinpä Gagnerus käyttää Ihren huomauttamaa menettelytapaa vain erehdyksiä selville saadakseen lausuessaan antiikin kirjoittajista: "Ajan pimeyden ja maailman silloisen maun eli ajatustavan ympäröiminä, samalla sankariajan paljon liioittelun ja satunnaisuuden harhaanvieminä, nuot muinaiset kirjoittajat kirjoittivat ajan luonteen mukaan ja usein ikäänkuin saattaakseen jälkimaailman hämmästymään ja ihmettelemään kaikkea kaunista ja ihmeellistä".[73]

Schlözerin esiintyminen Nordische Geschichtellään oli vain yksi kohta siinä vilkkaassa tutkimustyössä, jonka pohjoismaiden muinaisuus oli saanut osakseen. 1769, siis sinä vuonna kuin Lagerbringin teos ilmestyi, oli norjalainen Schöning julkaissut tutkimuksen norjalaisten ja muitten pohjoisten kansain alkuperästä. Vuotta ennen tuli painosta Fischerin "Sibirische Geschichte", 1772 ja 1774 ilmestyivät Thunmannin tutkimukset pohjoisten ja itäisten kansain historiasta. Mielipiteet, joita eri tutkijat esiintoivat, olivat hyvinkin eroavat ja teoksissansa olivat he kiivaassa taistelussa keskenään. Ruotsissa herättivät riidat paljon huomiota, mutta itse tutkijat täällä eivät ottaneet niihin tehokkaasti osaa. Luullakseni Gjörwell edustaa jotenkin suurta osaa tutkijoista kun hän itsestään kirjoittaa Schlözerille: "Ansaitulla kunnialla ja kiitoksella olen (aikakauskirjassa) muistava Herrani persoonaa ja kirjoituksia, joista saan paljon valoa uudempaan historiaan, mutta en uskalla syventyä Herrani kanssa antikviteetteihin, vielä vähemmin otan osaa Herrani julmiin sotaretkiin berliiniläisiä, hallelaisia j.n.e. vastaan…. Niillä on kaikilla ansioita ja voisivat sentähden olla vähemmin riitaisia. Kuitenkin voittaa historiatiede heidän taistelustaan ja kilvoituksestaan".[74]

Kuitenkin oli eräällä ruotsalaisella tiedemiehellä suuri merkitys niiden seikkain selvityksessä, joista nyt taisteltiin. Se oli Johan Ihre. Teoksillaan oli hän muun muassa määritellyt kielen käyttämistä historiallisena todistuksena ja osottanut esimerkillään, miten sääntöjä käytännössä oli noudatettava. Hänen Glossarium Sviogothicum'insa ilmestyi 1769 kauvan odotettuna ja otettiin ilolla vastaan.

Kielelliset vertailut ja sanaselitykset olivat hyvinkin usein antaneet aihetta vanhemman systematiseeraavan suunnan suurenmoisille arveluille ja aaterakenteille. Tätä selitystapaa olivat seuraavat tutkijat alkaneet rajoittaa monenmoisilla säännöillä ja varokeinoilla, samaan suuntaan kuin Leibniz Saksassa. Vasta Ihren teokset antoivat näille kokeille selvyyttä ja laajuutta ja hänen kielellisille kriteerioille perustuvat tutkimuksensa historian alalta ovat saaneet suuren merkityksen.

Glossaariossaan hän kehottaa tutkijaa seuraamaan kieltä sen vanhimpaan muotoon ja käyttämään vertauksia vain niihin kieliin, joista historia todistaa tämän saaneen alkunsa tahi joista selvään huomaa merkkejä yhteisestä alkuperästä. Näin menetellessään joutui hän etsimään kielilakeja, joiden mukaan muutokset tapahtuvat sanoja lainattaessa tahi eri murteitten muodostumissa. "Edelleen, kun kielet muuttuvat vähitellen ja pienissä erin, pidin erityisenä huolenani tarkastaa, mitä muutoksen lakeja Ruotsin kielessä tavataan, se on, mitkä kirjaimet vaihtuvat keskenään joko meidän rajaimme sisällä tahi ulkoa otetuissa sanoissa. Ne, jotka tämän varokeinon laimiinlyövät, tekevät paremmin, jos pysyvät poissa etymologian alalta".[75] Tämän tutkijan tarkoituksena siis oli kielenlakien löytäminen oman kielen tahi myös sukukielten muodoissa niiden erikoisluonnetta silmälläpitäen, eikä tuollainen yleinen mahdollisuuteen nojaava äänteenmuutosten selittäminen, joka Schlözerillä sittemmin tavataan.

Ihren ajatustapa on erittäin voimakkaasti vaikuttanut aikalaisiin ja lähinnä seuraavaan miespolveen. Se on sentähden suuresti muodostellut vaikutusta, joka göttingeniläisillä tutkimuksilla oli, jos kohta näillä tutkimustavassa oli paljon yhteistäkin. Kulkihan Ruotsissa ja Saksassa tutkimus rinnan, riippuvaisena kun vielä oli yhtäläisestä käsitystavastakin joka tuli näkyviin kaikilla historiantutkimuksen aloilla.

Pragmaatinen käsitystapa ja tutkimusmetoodi painoivat leimansa yksin lähdejulkaisuihinkin. Ennen oli kirjoitettu suuria, täydellisiä teoksia, yksin lähdekokoelmatkin olivat sellaisia, mutta useat niistä jäivät sentähden juuri kesken ja toiset taas valmistuneina eivät saaneet kustantajaa. 18. vuosisadalla ruvettiin kumminkin yhä enemmän painattamaan lähteitä ilman mitään järjestystä tahi sisällistä yhteyttäkään. Ilmestyi joukottain asiakirjoja aikakauskirjain palstoilla tahi pieninä tilapääjulkaisuina ja etenkin Gjörwell oli väsymätön niiden toimittamisessa. Tuli vain pelastaa ja saattaa tunnetuiksi lähteitä, etteivät ne häviäisi, kuten usein ennen. "Sellaisen vaurion voi helposti estää, jos tahdotaan vähemmin välittää omasta luulotellusta kunniasta, kuin yleisestä hyödystä ja antaa esille se, mitä omistaa, vaikkapa sitä oikeastaan ei voida pitää mestariteoksena eikä ihmeenä", lausuu Lagerbring vuonna 1749.[76]

Tämäntapaiset julkaisut vaihtelivat tutkimusten kanssa, joita tehtiin kaikilla historian aloilla. Erittäinkin olivat maan taloudellinen ja oppihistoria tällä aikakaudella tulleet suosituiksi. Jälkimäinen oli luonnollisena seurauksena kokoilemisinnosta, joka nyt vallitsi, käsitti etupäässä oppineitten elämäkertoja, mutta myöskin sivistyslaitosten, kuten akatemiain, koulujen, kirjastojen ja kirjapainon historiaa. Lyhyen ajan kuluessa ilmestyi lukuisia yksityistutkimuksia eri aikakausien tieteellisestä tilasta v. Stiermanilta, Lagerbringilta y.m. Tutkimuksissa osotettiin mitä suurinta huolellisuutta ja tarkkuutta ja käsitys niihin tarvittavista töistä oli hyvin suuri. "Kuinka laaja ala tämä on", huudahtaa O.A. Knös, "jossa sen sijaan, että voisi valittaa memoaarien puutetta, syyllä saattaa sanoa: paljous tekee minut köyhäksi. Kuinka paljon aikaa vaaditaankaan, jos tahtoo tarjota jotakin, joka on parempi kuin vaikeneminen, kun niin paljon on painettu ja tunnettu, kaikkein painettujen memoaarien, painettujen oppia koskevain kirjasten kriitillisellä tarkkuudella läpilukemiseksi, kaikkein töitten ja editioonien tutkimiseksi".[77]

Mutta pääpaino tuli kuitenkin yhä edelleenkin vanhoille historian viljelysaloille, joita oli vuosisatoja vaalittu, valtion ja kirkon historialle sekä n.s. antikviteeteille. Jälkimäisen aineen harrastus tosin ei saanut aivan suurta vauhtia, sillä valistusaika ei saattanut oikein käsittää sen hyötyä. "Minä olen usein laimiinlyönyt hyödyttömät antikviteetit ja tutkimukset, jotka keksivät ylenmäärin pienen totuuden ja muuhun kelpaamattoman, kuin osottamaan lukeneen miehen tietoja oppineen maailman sopessa, josta kuitenkaan ei koskaan voi levitä valoa hyödyllisiin tieteisiin",[78] kirjoittaa Gjörwell. Löydettiin kyllä muinaislöytöjä, mutta tuskin ollenkaan niitä käytettiin tutkimuksen hyväksi, rahoja lukuunottamatta, joita innokkaammin tutkittiin.

Kirkkohistoria sitävastoin sai luonnollisista syistä enemmän kannatusta. Pappissääty oli näet tällä ajalla vielä tieteellisen harrastuksen päätuki ja sen toimintapiiriä tämänlainen historia juuri koski. Niinpä saattoi piispa Rhyzelius omistaessaan piispainkronikkansa maansa papistolle huomauttaa, että teos sille kuului ja että muut säädyt sitä tuskin viitsivät lukea.[79] Kuitenkin pidettiin kirkkohistoriaa hyödyllisenä kaikille kristityille, se kun osottaa, miten Jumala suojelee seurakuntaansa, koettelee, vaivaa ja säilyttää sitä ja opettaa erottamaan oikean uskon väärästä. Yleensä siis kirkkohistorian luku oli hyvänä neuvona uskonnon ja moraalin asioissa. Paitsi muutamia yleisteoksia kirjoitettiin tältä alalta enimmäkseen piispainkronikoita, tutkimuksia yksityisten kirkonmiesten ja pyhimysten elämästä, myöskin kirkoista ja luostareista. Sitävastoin ei ollut mitään hiippakuntain historioita. Päälähteet niihin ainakin katooliselta ajalta, tuomiokirkkojen oikeuskirjat — n.s. libri privilegiorum — olivat ainoastaan osaksi käytettyjä yleisissä kirkkohistorioissa.

Valtiollisella historialla oli kyllä silläkin edellytyksiä tulla tutkituksi. Innokas valtiollinen elämä vapauden aikana ei voinut olla siihen suuntaan vaikuttamatta, vaikka se synnyttikin erimielisyyksiä arvosta, joka eri säätyjen historialliselle toiminnalle oli annettava. Erittäin koski tämä aatelistoa, jonka menettelyä toiset suuresti ylistivät, toiset moittivat vielä Kustaa III:nen aikanakin. Hallenbergin yksipuolinen kovuus aatelistoa kohtaan saattoi hänet sanasotaan aikalaistensa kanssa, jotka eivät sitä saattaneet hyväksyä.[80] Kuitenkin osattiin katsella asiaa tasapuoliseltakin kannalta. "Kokonaisen säädyn moraalisella historialla ja päälliseksi koko vuosisadan kuluessa täytyy olla kaksi puolta. Dalin kirjoitti rohkeasti omistuksen aatelille sen ruotsalaisesta vapaudesta: olet sen kunnian voittanut, että se luonasi on löytänyt voimansa ja tukensa. Suuri osa keskiajasta, Folkungein kohtalot, Kalmarin unionin ajat y.m. eivät voi sopia sen ylistykseksi", kirjoittaa Schönberg.[81]

Tämä valtiollinen historia oli ajan pragmaatisen käsityksen mukaan etupäässä esimerkkivarastona lukijoille. Sen hyötyä käsitettiin tässä suhteessa monella tavalla, myöskin opettivat "valtionmuutokset" tuntemaan oman ajan valtionmuotoa. Ja mitä erityisesti valtiomuotoon tulee, käsitettiin, että se oli vähittäisen kehityksen tulos, että tämä sen kehitys, oli tunnettava, jos mieli sitä ymmärtää. "Mutta koska valtioiden muutokset eivät tapahdu sattumalta, vaan johtuvat lähinnä Jumalan kaitselmusta visseistä syistä ja olosuhteista", sanoo Wilde, "ja koska niillä on sekä järjellinen että luonnollinen yhteys, ei niitä voida kutakin erikseen oikein ja perinpohjin käsittää ja täytyy aina syy myöhempään etsiä vanhemmista".[82]

Kaikki nämät eri alat yhdistettiin suurissa Ruotsin historioissa, jotka tällä ajalla ilmestyivät. Dalin oli niin menetellyt seuraten tässä ranskalaisten esikuvainsa, esim. Rollinin esimerkkiä; kuitenkin huomautti hänen arvostelijansa af Botin, että tutkijalta puuttui tietoja valtakunnan laissa, hallitusmuodossa, taloudellisen elämän alalla.[83] Lagerbringin teos esittää sitävastoin perinpohjaisempia tutkimuksia kaikilla eri aloilla. Mutta hänenkin teoksessaan ovat ne rinnatusten ilman keskinäistä yhteyttä. Hän puolustaa tätä ryhmitystä pragmaatisen hyödyn kannalta, lukija kun helposti näin löytää sen, mikä häntä erittäin hyödyttää ja huvittaa. Useat valistuneet miehet olivat muka hyväksyneet tämän menettelytavan.[84]

Että asianlaita oli tällainen, johtui osaksi siitä, että hyvin vähän harjoitettiin todellista historiankirjoitusta, jotavastoin ainesten kokoaminen ja tutkiminen oli vallalla. Vuosisadan lopulla saattoi Gjörwell valittaa: "Historialliset nerot ovat niin harvinaisia kuin muutkin. Dalin, Lagerbring, Ol. Celsius nuorempi ja Botin ovat jo joukostamme hävinneet. Sinulle, uskotuin ystävä, tahdon avata sieluni ja tunnustaa, että meillä ei nyt ole kuin yksi historiallinen nero ja se on herra Hallenberg. Suuri ja todellinen historiankirjoittaja on se, joka osaa asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapaukset ja jolla sen ohessa on historiallisen stiilin arvokkuus".[85] Tällaisen kuvan antoi Gjörwell, Ruotsin historiankirjoituksen parhaimpia tuntijoita, siitä 18. vuosisadan lopulla.

II.

Porthanin historialliset opinnot ja tutkimukset ennen hänen matkaansa Saksaan v. 1779.

I.

9. päivänä marraskuuta vuonna 1739 syntyi Viitasaaren pappilassa Henrik Gabriel Porthan.[86] Isä oli pitäjän kirkkoherra Sigfrid Porthan ja hän polveutui vanhasta alkujaan itäsuomalaisesta pappissuvusta. Äiti oli Kristiina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Hänen sukuperänsä tuli pojan vastaiselle kehitykselle erittäin suuriarvoiseksi ja määräsi sen ensimäiset tärkeät edellytykset.

Tästä suvusta oli koitunut kaksi Turun yliopiston opettajaa ja toinen näistä oli suomen kielen ja suomalaisuuden harras edistäjä Daniel Juslenius. Vuonna 1745 hänen suomalainen sanakirjansa ilmaantui painosta. Näin veti sukuperä Porthanin kansallisten harrastusten piiriin, samalla kuin se viittasi akateemiseen toimintaan, jota läheiset sukulaiset olivat harjoittaneet. Sitäpaitsi oli Jusleniuksen suku heimolaisuuden siteillä yhtynyt useaan suomalaiseen pappissukuun ja nämät sukulaisuussuhteet hankkivat Porthanille joukon ystäviä ja auttajia, jotka lähemmin muodostelivat hänen elintehtäväänsä.

Nämät edellytykset tulivat sitä tärkeämmiksi, kun Porthanin isän valtasi mielenhäiriö vuonna 1744, joka lakkaamatta kesti hänen kuolemaansa asti vuonna 1793. Samalla kuin tämä tapaus teki mahdottomaksi isän vaikutuksen poikaan, aiheutti se pojan lähettämisen enonsa Kustaa Jusleniuksen luo kasvatettavaksi. Kustaa Juslenius oli Kruunupyyn kirkkoherrana Pohjanmaalla. Hän ohjasi Porthania tämän ensimäisissä alkuopinnoissa ja sai hänet innostumaan niihin. "Ensimäisen halun kirjallisuuteen sinä minuun loit" — sanoo Porthan itse[87] — "ja itse siihen ohjasit ja vaivaloisen virkasi estämänä sitten annoit minut muiden kasvatettavaksi". Lukuja jatkoikin Porthan sitten useampien kotiopettajain johdolla. Ensimäinen näistä oli Henrik Hyllén, turkulaisen porvarin poika. Hän oli oppinut, mutta epäkäytännöllinen mies, joka ei osannut asettua oppilaansa kannalle. Ruotsalainen historiantutkija ja aikakauskirjain julkaisija Grjörwell, joka myöskin oli Hyllénin oppilaita, kertoo hänestä: "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni, paitsi että hän osaksi syvennytti minut metafysiikan pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaihin korkeuksiin, joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ottaa selville se aines, mikä minussa oli, seurata ja jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan, opin itse".[88] Muuten oli Hyllén luonteeltaan erinomaisen luotettava ja kunnioitettava, elintavoissaan vaatimaton ja yksinkertainen mies, vaikka etenkin nuorempana hyvin kiivas.[89] Myöhempiä kotiopettajia oli Yrjö Mathesius, Porthanin sukulainen, iloinen ja huoleton ylioppilas.[90]

Jo tähän aikaan osotti Porthan tavatonta opinhalua ja erittäinkin historiallista kirjallisuutta kerrotaan hänen lukeneen. Erityisesti on mainittu Sleidanin "tunnettu teos", jolla lienee tarkoitettu hänen selvää ja asiallista esitystänsä "De quatuor summis imperiis". Franzén arvelee, että tämänlainen lukeminen opetti Porthanin panemaan arvoa asialliseen tietoon enemmän kuin puhtaaseen mietiskelyyn. Kuitenkin ajan kotiopetus yleensä koetti antaa opetettaville niin paljon asiallisia tietoja kuin suinkin ja kaikenlaisilta eri aloilta. Suomessakin aljettiin jo vaatia kasvatuksessa valistusajan aatteitten toteuttamista. — Poikain piti saada vapaasti ajatella asioista ja esittää niitä, opettajan tuli ainoastaan totuuden sisäisellä voimalla oikaista heidän mielipiteitään. Ennen kaikkea oli huolehdittava, etteivät lapset saaneet epätosia käsitteitä asioista, joita he huomasivat ympäristössään, koska he muuten voivat saada ennakkoluuloja koko iäkseen.[91]

Tultuaan viidentoista vanhana ylioppilaaksi joutui Porthan toisen enonsa Piikkiön tuomiokunnan tuomarin Petter Juslénin hoidon ja huolenpidon alaiseksi. Hän asui nyt jonkun ajan magister docensin Kristian Cavanderin luona saaden tältä yksityisopetusta. Nyt joutui hän myöskin yhteyteen professori Kaarle Fredrik Mennanderin kanssa, joka oli Turun silloisen tieteellisen elämän innokkaimpia kannattajia ja monien henkisten harrastusten keskus. Mainittakoon, että Porthan tähän aikaan myöskin tutustui sittemmin tunnettuun oppihistorian harrastajaan J.H. Lidéniin, joka silloin opiskeli Turussa.[92] Tärkeimmäksi tuli kuitenkin varmaan opetus, jota hän nautti yliopistossa.

Jos pidämme silmällä luentoja, joita 1750 luvun loppupuolella pidettiin Turun yliopistossa, huomaamme heti varsinaisen historian esityksen niistä puuttuvan. Vanha historian professori Algoth Scarin oli valinnut luentojensa aiheeksi etupäässä yhteiskuntaoppia ja moraalifilosofiaa koskevia kysymyksiä. Hän selitteli ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksia erilaisissa valtioissa, hän käsitteli luontaista oikeutta vastaan tehtyjä rikoksia sota-aikana ja sotatiedettä. Myöskin seurasi hän oman aikansa valtiollisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Mutta varsinaisesta historiasta ei hän ollenkaan luennoinut. Sen sijaan ylimääräinen professori J.J. Haartman aloitti vuonna 1757 useampia vuosia kestäneen luentojakson kirjallisuushistoriasta Heumannin oppikirjan johdolla tehden siinä selkoa tieteiden ja taiteiden kehityksestä eri maissa.[93]

Siltä ei kuitenkaan laimiinlyöty historiallisia opintoja yliopistollisissa luvuissa, päinvastoin oli niillä, kuten senaikuisista muistiinpanoista näkyy, jotenkin tärkeä sija. Paitsi roomalaisia kirjoittajia, etenkin Corneliuksen ja Plutarkhoksen elämäkertoja, harrastettiin useampia uusimman ajan historioitsijoita. Etenkin olivat Dalinin Ruotsin historia ja Holbergin Tanskan historia paljon käytettyjä sekä näiden rinnalla Rollinin selvästi ja miellyttävästi kirjoitettu Histoire ancienne.[94]

Mutta kaikkikin luetellut teokset olivat esitystavaltaan selviä ja helposti tajuttavia, samalla kuin niissä ilmeni johonkin määrin kriitillinen käsitystapa. Dalinin teoksesta sanoo Gjörwell sattuvasti, että "historiamme haltijahenki oli luonut sen lohduttamaan ja sovittamaan meidät kaikkien himmeiden ja vaikeatajuisten teosten kanssa, jotka painoivat meidän käsitteitämme ja muistiamme Vereliuksesta Wildeen asti, kuin suuret myllynkivet".[95] Ja Dalin niinkuin tanskalainen Holbergkin asettuu vastustamaan liiallisuuksiin menevää ja epäkriitillistä Ruotsin muinaisuuden ylistelemistä, joka siihen asti oli ollut vallalla.

Kolmas näistä mainituista muodissa olleista teoksista, Rollinin Histoire ancienne, edustaa Bossuetin esittämää filosoofista historian käsitystä. Esipuheessa heti lausutaan, kuten jo on huomautettu, että hedelmättömien faktojen ja vuosilukujen tunteminen ei hyödytä lukijoita. Mutta sen sijaan tulee tietää miten valtiot ovat syntyneet, kohonneet suuruutensa ja onnensa huipuille ja miksi sitten ovat joutuneet häviöön. Yhtä tärkeitä ja tiedon arvoisia ovat kansain tavat, muoti, lait ja luonne. Eikä suinkaan ole poisjätettävä tieteiden ja taiteiden alkuperää ja kehitystä.[96]

Toisen osan kirjallisuudesta, jota historiallisissa luvuissa käytettiin, muodostivat historialliset väitöskirjat, joita varsinkin Scarin usean vuosikymmenen kuluessa ahkerasti oli julkaissut. Kirjoitustapa näissä taas oli yleensä raskasta ja vaikeatajuista, ajatus usein epämääräinen ja kaksinainen. Käsitys ei suinkaan ollut aivan epäkriitillistä eikä pintapuolista. Historiallisesta traditioonista oli Scarinilla oma vakaumuksensa, vaikka se läheisesti liittyi hänen suuren opettajansa Eerik Benzeliuksen mielipiteisiin. Ruotsin vanhemman historian käsittelyssä oli hänen mielestään ollut paljon epäkohtia ja erehdyksiä. Ne johtuivat siitä, että ei tarpeeksi erotettu toisistaan aivan himmeätä aikaa, vanhaa skyytalaista ja vanhaa ruotsalaista satuaikaa sekä vihdoin historiallista aikaa. Väärin oli pitää satuajan kertomuksia selvänä historiana, väärin oli myöskin hyljätä ne kokonaan. Historiaa niissä kyllä on, mutta se on sekaantuneena sen ajan valtio-, siveys- ja luonnonoppiin ja sentähden varovasti siitä erotettava. Myöhemmät runoilijat ovat sovittaneet nämät vanhat sadut oman aikansa tapauksiin, antaaksensa valtakuntainsa laitoksille enemmän arvoa. Vasta kristinuskon maahan tullessa alkoi varsinainen historiallinen aika, vaikka hengelliset kirjoittajat vielä kertovat yhtä uskomattomia asioita kuin pakanat ennen.[97]

Mutta miten oli Scarinin mukaan historiallinen totuus erotettava erehdyttävästä traditioonista? Hän käsittelee kysymystä lyhyesti väitöskirjassaan "De fide historica" vuonna 1748, samana vuonna kuin Mennanderin johdolla ilmaantuivat "Theses de studio historico".

Kummassakin kirjoituksessa pannaan pääpaino historiallisen uskottavuuden määräämisessä sille, että ilmoittaja oli luotettava. Jos hän sen lisäksi sattui elämään tapauksen aikana, kasvoi hänen kertomuksensa uskottavuus, etenkin sitten, jos useimmat ilmoittajat olivat samaa mieltä. Ilmoittajan tahi kirjoittajan arvo, etenkin hänen luonteenominaisuutensa, hänen rehellisyytensä, puolueettomuutensa siis määräsi ilmoituksen arvon. Paljon merkitsi sekin, että kirjoittaja oli laajalti oppinut historian tuntija ja suuri kokoilija. Nämät hyvät ominaisuudet antoivat ilmoittajalle auktoriteetin, johon tutkija oli jonkinlaisessa persoonallisessa luottamussuhteessa. Sitä huomattavampaa onkin sentähden, että Scarin lisää vaatimukseensa kirjoittajan ominaisuuksista: "Varmaan tulee ajatella henkilön luotettavuudesta ja vakaumuksesta hyvää, kunnes vastakohta on näytetty otaksuttavaksi".[98]

Tällainen ilmoitusten arvostelu, joka oli vuosisadan alulla jotenkin yleinen, lienee asetettava yhteyteen Ciceron mielipiteitten kanssa. Näitä siteerataan usein ja luonteeltaan ovat ne samanlaisia. Eräs väitöskirja, joka tällä aikakaudella ilmestyi Ruotsissa, tekee näistä selkoa ja huomauttaa samalla, että Cicero panee liian vähän painoa ilmoittajan älyyn, mutta kaiken arvon hänen tahdolleen.[99] — Tämän Scarinin käsityksen mukaista oli myöskin, että hän piti ilmoittajain virheitä johtuneina pääasiallisesti pahansuopuudesta, mutta myöskin rehellisyyden puutteesta ja ilmoittajan kehittymättömyydestä. Ja kun hän luettelee isänmaansa historian puutteita, mainitsee hän melkein yksinomaan lähteitten puutteen. Tulemme näkemään, että vasta myöhempi aika asetti sen rinnalle edellisten kirjoittajain epätarkkuuden ja hutiloimisen ja piti näitä vikoja yhtä pahoina kuin yllä lueteltujakin.

Näin Scarin käsitti kritiikin teoriassa. Ja käytännössä menetteli hän useassa suhteessa mielipiteittensä mukaisesti, vaikka on huomattava, että käytännöllinen toteuttaminen hänellä niinkuin muillakin aikalaisilla tapahtui vain osittain ja vaillinaisesti.

Useain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen historiasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat olleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100] Mutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa ruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti vain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat, siinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen yhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata minkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt rajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä sitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.

Samoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin historia vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen mukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui mahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä. Hänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia kunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten päästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee ilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä mielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen kysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin ja seuraavan ajan kritiikin välillä.

Mutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja, hän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin kirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa. Hän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi oppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä. Vanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet lähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän ihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi. Muutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka näissä ilmenee.

Ciceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden, että he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien aatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita mielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena esimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki kaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä mukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan pysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen esimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18. vuosisata sen käsitti.[101]

Toiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä pidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi huomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja joka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että arvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti saattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen, kun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.

Epäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin selvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. "Minkä me mutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti ja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide sisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme", sanoi Herder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista tehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin vastustamiseksi.

Mutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan kirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on määräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen kirjassaan "De officiis", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen toistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa sekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten luonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden kaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri lait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus. Inhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat pääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista Porthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän perustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin muissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä inhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa sivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista opinnoista.[104]

Hassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään merkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli luonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan kirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät kirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja arvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi sekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva taiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä eivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä toimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä yhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä ei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo silloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja kansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin nämätkin.

Hassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi lähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden kielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa. Mennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa, valaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti vanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina vuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]

Porthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan julkaissut harjoituskirjoituksen "Revelationi quid debeat philosophia nostra" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan tästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä kirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen ajan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä ajatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä luultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt "De necessitate revelationis". Todistelutapa ja käsitys on aivan samanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja asioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin myöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli raamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää deismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen väitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa preeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia filosofian alalta "Aphorismi Philosophici". Vuonna 1760 elokuun 25. päivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin hänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi Porthanin akateeminen opetustoimi.

II.

Porthanin ylioppilasaikana käsittivät ylioppilaan luvut useita hyvin erilaisia tieteitä yht'aikaa ja hän suoritti niissä jokaisessa tutkinnonkin. Samoin käsittelivät useat yliopiston opettajatkin luennoillaan eri tieteitä, seurasivat näissä kaikissa ilmestyvää kirjallisuutta ja vaihtoivat usein opettajapaikkansa toiseen jonkin toisen tieteen alalta, Tällainen monipuolinen oppi kuului ajan vaatimuksiin. Eräässä väitöskirjassa 1760 luvun lopulta huomautetaan, että kuta laajemmalta tuntee tieteitä, sitä paremmin ja terävämmin voi arvostella kussakin erikoistieteessä. Jotka työskentelevät vain jollakin erityisellä alalla esim. vain kielissä, eivät tosin siltä ole muita huonompia, mutta heidän työnsä on alempaa, valmistavaa laatua. Muuthan voivat kuitenkin käyttää hyväkseen heidän töitään.[108]

Se oppi, jota tähän aikaan Suomessakin vaadittiin, oli kyllä tavallaan vielä polyhistoriallista monioppisuutta. Mutta toiselta puolen vaadittiin opin sovittamista käytäntöön ja jokapäiväiseen elämään. "Riipuinme tuskallisesti kiinni vain pinnassa, sananparsissa, metoodin ja sääntöjen määräämisessä ja muissa sellaisissa korkeaoppisissa asioissa, joissa kyllä on paljon terävyyttä, mutta ei hyötyä. Lukeissamme harrastamme myöskin enemmän merkillistä kuin hyödyn saamista". Näin valittavat yllämainitun väitöskirjan tekijät 1760 luvulla.[109] Pedantismin vastustus oli piirre, joka tavataan ihan yleisenä kautta koko 18. vuosisadan, vaikka se tämän lopulla yhä vahvistui. Oppineiden ei pitänyt oppia vain kirjoista, vaan myöskin hienoista keskusteluista seurapiireissä ja matkoilla. Saksalainen Schlözer pitää oppinutta, joka ei ollut matkustanut, ihan surkuteltavana olentona. Useimmat oppineet matkustelivatkin paljon ja matkoillaan he tekivät huomioita, tiedustelivat ja panivat muistiinsa kaikki, joka heistä tuntui huvittavalta ja tietämisen arvoiselta. Näin muodostuivat useinkin heidän kokoelmansa kaikenlaisilta eri tietoaloilta, mutta etenkin olivat ne maantieteellisiä tahi tilastotieteellisiä, erilaisia kaskuja j.n.e. Näin saatu oppi, joka perustui osaksi monipuolisiin lukuihin, joiden pohjana oli klassillinen sivistys, osaksi taas käytännölliseen havaintoon, oli tavallaan ensyklopeedistä luonteeltaan. Mutta yhteisenä ja yhdistävänä siteenä oli historialliseen tarkasteluun perustuva kritiikki. Kun Gjörwell julkaisee aikakauskirjaansa "Den Swenska Mercurius", jossa hän arvostelee ja ilmoittaa tieteellistä kirjallisuutta, sanoo hän tällaisen lehden tehtävästä:[110] "Koska tämän lehden päätarkoitus on vaikuttaa meillä laajempaa oppihistorian tuntemista, ei ole ihmeellistä, että enin osa siitä kuuluu historiaan. Sitäpaitsi vaatii resensiooni usein, että abstraktisin ja käytännöllisin aine esitetään historiallisella tavalla, sillä oppilehti ei sisällä kirjoja tahi seurain julkaisuja, vaan historiallisen kuvauksen niistä, niiden vaiheista" j.n.e. Ja vähän alempana: "Paraimmissa latinalaisissa, ranskalaisissa ja saksalaisissa oppilehdissä ovat historialliset kirjoitukset vallalla. Sitä vaatii sellaisen lehden luonne ja nykyinen opillinen tila". Samassa Gjörwellin lehden vuosikerrassa on myöskin tunnetun Strickerin kirjoittama kirjoitus, jossa hän vaatii, että teoloogein on uutterasti harrastettava kaikkia sukulaistieteitä ja ennen kaikkea on tunnettava niiden alkuperä, jatkuminen ja kasvaminen.

Juuri tällaista oppia edusti Hassel Turussa. Muistopuheessansa hänestä Porthan erityisesti panee painoa hänen käsitykselleen laajasta, useita tieteitä käsittävästä opista, jossa eri tieteet ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja historia "kaikkien muiden paras auttaja ja ihmiselämän valo".[111] Erittäin suuriarvoinen Porthaninkin tieteelliselle uralle oli tämä oppi-ihanne, joka pyrki ilmiöiden historiallisen tuntemisen kautta niitä käsittämään.

Olisi kuitenkin väärin luulla Hasselin yksin edustaneen Turussa tällaista uutta kriitillisempää oppisuuntaa. Niinpä J. Frosterus vuonna 1744 julkaisi Scarinin johdolla väitöskirjan "De prudentia philosophantium". Siinä varotetaan ammentamasta filosoofista oppia vain kirjoista, vaan esitetään tarpeelliseksi commercium literarium eli pitempimatkainen ajatusten vaihto, seurustelu ja keskustelu oppineitten, mutta myöskin muitten, kuten merimiesten, taiteilijain sekä taloudellisella alalla työskenteleväin henkilöitten kanssa. Sitäpaitsi erityisesti suositetaan matkoja sekä kotimaassa että ulkomailla.[112] Mutta etenkin Mennanderin vaikutus uuden ajatussuunnan muodostumiseen on tärkeäksi arvattava. Innokkaana luonnontieteilijänä hän oli täydelleen omaksunut empiirisen ajatustavan ja monia eri tieteitä harrastaen koetti hän sovittaa muihinkin tieteihin kokemukseen perustuvan maailmankatsantotapansa. Puhun edempänä tarkemmin hänen toimistaan historian alalla ja niiden merkityksestä Porthanin toiminnalle. Tässä riittäköön mainita, että Mennanderin vaikutus oli tämän historiallisiin esityksiin 1770 luvulla hyvinkin tuntuva.

Myöskin tapa, jolla tällainen oppinut esitti oppinsa, oli toinen kuin ennen. Kirjoitustapansa mukaan jakaantuivat kirjoittajat nyt kahteen leiriin, esoteerisiin ja eksoteerisiin kirjoittajiin. Jälkimäiset pysyvät vapaina turhantarkkuudesta ja kirjoittavat jollakin uudemmalla kielellä teoksensa. Heidän esitystavassaan ei ole mitään hyödyttömiä käsittämättömyyksiä tahi hedelmättömiä mietelmiä, joita ei kuitenkaan voi sovittaa käytäntöön. He halveksivat oppineen nimeä, mutta omistavat sen sijaan itselleen nerokkaan, järkevän, terävän tahi kokeneen lisänimen. Edelliset ovat taas etevämpiä systemaatisen järjestyksen kautta, jolla he esittävät asiat, luotettavuudessa ja käyttämässään perustelutavassa.[113]

Sigfrid Porthan, jonka lausuntoa tässä tarkoitan, huomauttaa tämän vastakohdan johdosta, että kummallakin puolueella on oikeutuksensa, jos niiden liioittelut poistetaan.[114] Luulen huomanneeni, että hänen mielipiteensä edusti silloin jotenkin laajalle levinnyttä ajatustapaa oppineissa. He koettivat yhdistää molemmat suunnat keskenään ja onnistuivatkin siinä usein, vaikka toisaalta useista lausunnoista huomaakin heidän joutuneen sisälliseen ristiriitaan suunnitellessaan teoksiaan. Nämät olivat edellytykset, joista H.G. Porthankin lähti tutkijana ja kirjoittajana ja yllä usein mainittu väitöskirja, joka oli hänelle niin läheiseltä taholta lähtenyt, viittaa useassa kohdassa mielipiteihin, jotka tutkijamme sitten on toteuttanut.

Varmaankin oli Porthan jo aikaisin perehtynyt useihin tieteisiin, siihen viittaa perinpohjainen oppi ja virkeä harrastus, jota hän hiukan myöhemmin osotti niissä. Esimerkkinä siitä on hänen esiintymisensä Schalbergin väitöksessä vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema araabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään araabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaakseen sitä toi hän esiin araabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itselleen tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä, kun ei osannut ainoatakaan araabialaista kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että tämä oli suurin tyhmeliini niissä kielissä, joiden selittämisessä hän koetti päästä professoriksi. Kuitenkin myönsi Porthan, että Schalberg oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin metafysiikassa, mutta ei missään muussa".[115] Myöhemmin tapaamme Porthanin lukemassa tilapäisesti korrehtuuria erääseen araabiankieliseen tekstiin, jota kuuluisa ruotsalainen tutkija Hallenberg painatti Turussa.[116]

Hänen pääharrastuksensa oli kuitenkin kääntynyt latinalaiseen ja ruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen.[117] Itse kuvailee Porthan sitä vaikutusta, joka kaunokirjallisuudella hänen mielestään on sen harrastajaan. "Paitsi, että tällä aikakaudella" — sanoo Porthan luennoillaan — "jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan — voidaan sillä päästä kohoamaan, on myöskin muita syitä, jotka aiheuttavat meidät harrastamaan runoutta ja erittäinkin siinä esiintyvää makua; kauniitten runoteosten luvusta paranee tavallansa sydämemme; mielikuvitus tulee harjoitetuksi, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta taitavammiksi nauttimaan useita jalompia huveja. Sitäpaitsi saa se osakseen ansaitun pilkan, josta arvellaan, ettei hänellä ole makua".

Edelleen liittää Porthan tuohon hyvään makuun myöskin kyvyn arvostella kauneutta runoissa. Voihan hyviä kirjojakin lukemalla saada hyvän maun, lisää hän lopuksi, mutta niiden valitseminen vaatii jo tätä ominaisuutta. Sentähden tulee tuntea myöskin runo-opin sääntöjä.[118] Kun tietää, että juuri kaunokirjallisuuden alalla tuollainen hyvään makuun perustuva kritiikki, "hyvä kritiikki", kuten ranskalaiset sitä kutsuivat, oli erityisesti kehittynyt, ymmärtää samalla tällaisen harrastuksen tärkeyden Porthanin tieteelliselle toiminnalle ylipäänsäkin.

Samaan suuntaan kuin runouden ja kaunokirjallisuuden käsittää Porthan varsinaisten tieteitten merkityksen. Kaunopuheliaisuuden luennoilla hän opettaa: "Ja kun kaiken opin tarkoitus on hyödyttää yleistä elämää, ei kenenkään pidä laimiinlyödä sitä keinoa, jolla tuo jalo tarkoitus ainoastaan on saavutettavissa. Vertaa kuninkaallista kirjettä akatemian kanslerille 19. päivältä helmik. 1768, jossa määrätään, että niitä tieteitä on innolla ja huolella harjoitettava, joiden kautta sievisteltyjä ajatuksia selvän ja oikean kirjoitustavan saamiseksi nuorisolle tarjotaan".[119] Hyvän maun tuli esiintyä myöskin kirjoitustavassa ja kielessä, näiden tuli ilmaista niitä tarkkoja ja hienoja vivahduksia, joita silloinen seuraelämä vaati.

Näin asetti Porthan koko oppinsa, kaikki eri tieteet, jotka se sisälsi, aivan välittömään yhteyteen käytännöllisen elämän vaatimusten kanssa. Se on pääpiirteenä hänen tieteellisessä toiminnassaan ja on ytimenä käsityksessä, joka hänellä oli sen merkityksestä. Ja tästä yhteydestä on vielä yksi puoli huomattava, joka erityisesti oli tälle ajalle omituinen. Se oli opin suhde moraaliin.

Liiallinen nautinnonhalu ja kevyt maailmankatsantotapa oli yleisenä valituksen aiheena täällä Suomessakin erittäinkin mitä ylempiin piireihin tulee. Sitä koetettiin vastustaa ankaran moraalin levittämisellä ruotsalaisissa aikakauskirjoissa, jotka tännekin levisivät, ja oppisaleissa. Olemme nähneet miten suuren osan yliopiston-opetuksesta moraalin luennot muodostivat, ja jo Porthanin lapsuudessa ilmestyi kuuluisa moraalinen aikakauskirja "Then Svänska Argus" Ruotsissa, Tämä ankara moraali muodosti yhdessä edellä kuvatun hienostuneen ja hyvän maun kanssa sen sivistysihanteen, johon oppineen tuli pyrkiä ja jota hänen piti muillekin levittää.

Ja niinkuin hyvään makuun perustuva kritiikki oli välttämättömänä ehtona oikealle hienostukselle, niin oli Porthanista myöskin samanlainen kritiikki perustana moraaliselle maailmankatsannolle. Promotioonitilaisuuksiin kirjoittamissaan runoissa 1760 luvun lopulla ja 1770 luvun alulla kuvailee hän tätä kritiikkiä. Se erottaa varovasti ja vaivaloisesti erehdykset ja ennakkoluulot, jotka kuten sumu peittävät totuuden, niin että tämä koko loistossaan tulee esille; se tunkee asiain ytimeen eikä anna niiden ulkokuoren pettää. Näin on totuudelle etsittävä varma perusta, erotettava se ahtaista siteistä, joissa yleisö sitä pitää ja vähitellen totuttava raittiisti ja oikein ajattelemaan. Kun siis näin on ajateltava vapaana ennakkoluuloista ja vältettävä liiallista luottavaisuutta, on toiselta puolen estettävä ensi epäilyksen valtaan pääsemistä. "Ainoastaan yhdellä ainoalla tiellä on totuus tavattavissa; jonka yhtämittaa näkee horjuvan, hän ei löydä sen sijaa".

Tämä totuuden ilmisaaminen kritiikin avulla tekee tutkijamme arvelun mukaan ihmiskunnan moraalisesti hyväksi ja onnelliseksi. Se edistää aineellistakin varallisuutta, elinkeinoja ja saa valtiokoneiston oikeaan käyntiin. Näin oli Porthanilla valistusajan koko suurenmoinen toivo kritiikin paljastaman totuuden tulevaisuuteen, sen kouluuttaman järjen voimaan ja suuriin tehtäviin, jotka ihmiskunnalla juuri niiden avulla on täytettävänä.

Tällainen oli Porthanin katsantotapa ja tällainen hänen ihanteensa oppineesta, kun hänet määrättiin yliopiston opettajaksi kanslerin kirjeellä 17. p. marrask. 1762. Hänen opettajatoimintansa on niin läheisesti liittynyt hänen toimintaansa tiedemiehenä, ettei toista voi käsitellä toista huomioon ottamatta. Kun Porthanilla oli täydelleen aikansa käsitys tieteistä hyötyä tuottavana tutkimusalana, niin antoi hän sen mukaan oppilaillensa kaunopuheliaisuuden luennoilla kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja kaikkia käytännöllisen elämän tapauksia varten. Kun suurin osa oppilaista aikoi papeiksi, piti hän etenkin saarnain kirjoitusta ja esitystä silmällä. Mutta hän selittää myöskin seikkaperäisesti eri kohtia, jotka ovat huomioon otettavat esimerkiksi kirjeitä kirjoitettaessa erilaisissa tarkoituksissa, kirjeen kuorta suljettaessa ja päällekirjoitusta kirjoitettaessa.

Samanlaisia käytännöllisiä neuvoja antaa hän muillakin luennoillansa. Niitä hän piti yksityisesti useassa eri aineessa sen mukaan kuin hänen oppilaansa halusivat. Hän seurasi esityksissään jotakin vanhempaa, tavallisesti latinankielistä oppikirjaa selitellen sitä siinä, missä sitä oli vaikea käsittää ja lisäili mitä puuttui. Lyhyitä yleisiä sääntöjä valaisi hän jollakin sopivalla jokapäiväisestä elämästä tahi historiasta otetulla esimerkillä. Luennot helpoittivat siten suuresti ylioppilasten tutkintolukuja. Porthanin laaja oppi teki hänelle mahdolliseksi luennoida kaikenlaisissa tarvittavissa aineissa.

Mutta hän tahtoi sitäpaitsi vaikuttaa oppilastensa ajatustapaan ja siveelliseen kantaan ja siten muodostaa heistä henkilöitä, jollaisia ajan valistuspyrinnöt vaativat. Aatteellinen ja käytännöllinen päämäärä oli Porthanilla yhteinen, niinkuin hän piti kunniallista ja hyödyllistäkin saman veroisena. Ja hänestä oli melkein yhdentekevää, millä tavalla ja millä alalla hän opetti ja ohjasi, kunhan se vain vei määrättyyn suuntaan ja toivottuun tulokseen.

Tällaiseen monipuolisuuteen opetuksessa antoi ehkä erityisesti aihetta vielä Porthanin varsinainen opetusala, kaunopuheliaisuus. Varmaan hän kuten Hasselkin piti tätä tiedettä "puhuvana viisautena", eikä pitänyt silmällä ainoastaan kaunista muotoa, vaan myöskin sisältöä, esitettävien syiden pätevyyttä, arvostelun tarkkuutta kaunopuheliaisuudessa, jonka asetti oppilailleen malliksi. Harjoitusaineissa, jotka Porthan antoi oppilaillensa latinalaisen stiilin oppimiseksi, onkin kaikenlaisia aiheita eri aloilta, filosoofisia, retoorisia ja historiallisia.[120] Nämät harjoitelmat olivat valmistuksena lukuisiin väitöskirjoihin, joita julkaistiin Porthanin presidiolla näissä samoissa aineissa.

Porthanin luennot koskettelivat siis vaan tieteiden alkeita, eivät syventyneet mihinkään yksityisiin tieteellisiin kysymyksiin eivätkä ryhtyneet asiain syvällisempään käsittelyyn. Vaatihan ylioppilasten silloinen kehityskantakin tällaista menettelyä. Mutta paitsi näitä julkisia ja yksityisiä luentoja yliopistossa, antoi Porthan myöskin yksityisopetusta ylioppilasajastaan aina vanhuutensa päiviin asti. Ja siinä oli hänen opetusalansa vielä paljon laajempi. Nuorelle Sprengtportenille opettaa hän kieliä, ranskaa, saksaa ja englannin kieltä, historiaa, maantiedettä, moraalia, vieläpä geometriaa ja aritmetiikkaa.[121] Ja ainakin samaan suuntaan lienee hänen muukin kotiopetuksensa käynyt.

Toisen puolen opetuksesta muodostivat väitöstilaisuudet ja niihin valmistautuminen. Maisterin arvoa varten tuli kunkin ylioppilaan puolustaa julkisessa väittelyssä kahta julkaisua. Ensimäisen julkaisun, jota puolustettiin pro exercitio, kirjoitti tavallisesti Porthan itse. Suuremmat teoksensa hän on julkaissut tuollaisina väitöskirjoina eri ylioppilasten esiintyessä niiden puolustajina. Väitöskirjan kokoonpanoon eivät he mitään vaikuttaneet ja puolustus kohdistui vain teeseihin, jotka painettiin tuollaisen vihkosen kansilehdelle. Mutta he kustansivat painatuksen ja preeses sai siten teoksensa julkaistuiksi ja tuli riippumattomammaksi yleisön suoranaisesta kannatuksesta. Tällainen riippumattomuus oli ihan välttämätön aikana, jolloin oli erinomaisen vaikea julkaista kirjoja, jotka käsittelivät puhtaasti tieteellisiä kysymyksiä. Tulemme huomaamaan, että tämä seikka vaikutti suuresti noiden kirjoitusten aiheeseen. Toiselta puolen sai tämä asianhaara tekijän pukemaan teoksensa latinalaiseen asuun.

Toisen väitöskirjansa julkaisivat ylioppilaat pro gradu. Aineen määräsi Porthan[122] pitäen kuitenkin silmällä oppilaan taipumuksia ja tulevaa elämänuraa ja antoi sen sitten tämän valmistettavaksi. Tavallisesti hän laittoi kirjoittajalle kaavan, jonka mukaan tehtävä oli toimitettava.[123] Luulen, että lyhyt latinankielinen lippu suomen murteista, joka meille on säilynyt, on ollut samaa ainetta koskevan väitöskirjan ohjeena sen respondentilla. Siihen ovat aineen pääkohdat lyhyesti merkittyinä: "Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama. Ei latina ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien j.n.e. Tuskin viro ja aunus? joita tulisi paremmin tuntea. Mutta murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin naapuripitäjien välillä" j.n.e..[124] Tämän mukaan on sitten ehkä respondentti kirjoittanut aineensa sujuvimmalla latinankielellään, etsinyt vastauksen ensimäiseen kysymykseen Gesnerin latinalaisesta sanastosta ja jatkanut tähän suuntaan. On tosin myöskin mahdollista, että Porthan on kirjoittanut tuon nootin itseänsä varten, hänellä kun näet oli tapana merkitä asiat, joista aikoi kirjoittaa, paperiliuskoille, kirjeitten valkealle takasivulle tahi muulle sentapaiselle. Mutta joka tapauksessa lienevät hänen ohjeensa respondenteille olleet tämäntapaisia, milloin ne kirjallisia olivat. Usein hän myöskin neuvoi tarvittavaan kirjallisuuteen tahi hankki käsinkirjoitettuja lähteitä ja keskusteli tekijän kanssa siinä esiintyvistä kysymyksistä.[125] Kun Porthan harjoitti ylioppilaita latinalaisen stiilin käyttämisessä, oli luonnollista, että stiili, jolla kirjoitus kirjoitettiin, oli saanut Porthanilta leimansa. Aihe taas usein liittyi läheisesti johonkin kysymykseen, jota Porthan oli käsitellyt yksityisluennoillaan, täydentäen ja laajentaen hänen esitystään. Oppilaat, jotka olivat saaneet katsantotapansa noilla luennoilla, kehittivät ja toivat esille sen väitöskirjoissaan. Kun väitöskirja näin opettajan välillisen vaikutuksen alaisena oli kirjoitettu, korjasi tämä sen vielä perin pohjin. Porthan itse kertoo, että tuo korjaaminen usein oli paljon rasittavampaa, kuin koko kirjoituksen kirjoittaminen.

Vaikka siis nämät väitöskirjat ovat Porthanin ja hänen oppilastensa yhteistoiminnasta syntyneet, on niissä oppilasten työ ollut väliin suurempi, väliin taas pienempi. Mahdotonta on heidän osuuttansa ratkaista kussakin yksityistapauksessa, ellei ole säilynyt suoranaista ilmoitusta siitä. Tällaisia tavataan kuitenkin usein Porthanin kirjeissä.

Niin on "De poësi gentium septentrionalium" puolustajan kirjoittama ja Porthanin nopeasti tarkastama. Filosoofisen väitöskirjan "De studio novitatis in philosophia" on respondentti Porthanin suunnitelman mukaan tehnyt ja tämä sen nopeasti korjannut. On huomautettu, että Suomen historiaa koskevat aiheet Porthan on enimmäkseen itse kirjoittanut, muut taas enimmäkseen puolustaja. Kuitenkaan ei erotus tässä suhteessa ole aivan selvä. Niin tiedämme, että Porthanin johdolla puolustetun "De superstitione veterum Fennorum" alkuna on ollut Eerik Lencqvistin käsikirjoituksia, jotka hänen poikansa on muodostellut väitöskirjaksi. Sama oli laita väitöskirjan "Historia Borgoae", jonka perustuksena oli M.J. Alopaeuksen kirjoitus "Utkast tili Borgå Stadsbeskrifning, börjad den 13 Jan. 1789". Respondentti Maunu Alopaeus lienee sitten laitellut aineen väitöskirjan muotoon.[126] Porthanin ilmoituksista huomaa muuten, että hän on toisia graduaalikirjoituksia avustanut paljon tehokkaammin, kuin hänen tapansa tavallisesti oli.

Tällaisiksi voisi epäillä sellaisia kirjoituksia, joista puuttuu tavallinen vetoaminen lukijan hyväntahtoisuuteen kirjoittajan nuorekkaita kokeita kohtaan tahi jokin muu sentapainen lause. Sellaista vailla ovat esim. "De fama magiae Fennis attributae", "Historia decimarum", "De praecipuis dialectis linguae Fennicae" ja "De denario Petrino".

Mutta Porthanin opettajatoimi vaikutti muullakin tavalla kuin näin välittömästi julkaisujen muotoon. Se rajoitti hänen aikaansa ja pakotti hänet lykkäämään tieteellisemmät työt ja sellaiset, jotka eivät olleet yhteydessä opetuksen kanssa, loma-aikoihin. Porthan kertoo itse: "Minä luennoin, paitsi julkisia luentojani, 12 tuntia viikossa, kertaan julkisia luentojani kahtena tuntina. On sitäpaitsi osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia, ja minä vastaanotan ja korjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla kello 12:een päivällä. Enempää ei saksalainenkaan professori ehdi. Tarvitsemme aikaa myöskin itse lukeaksemme — ettemme 10 vuoden kuluttua olisi aivan vanhanaikaisia oppeinemme — ja puuhataksemme muutamissa muissa kirjallisissa töissä".[127]

Oli luonnollista, että Porthan opetustoimessaan samoinkuin väitöskirjoja julkaistessaan tuli noudattaneeksi samoja periaatteita kuin hänen edeltäjänsä. Niinpä hän kertoo Hasselista, että tämä mieluummin korjaili oppilastensa väitöskirjat ja näki siinä paljon vaivaa, kuin kirjoitti ne itse. Siten hän antoi näille hyvän tilaisuuden koetella ja harjoitella voimiaan. Saman arvostelun antoi hän sittemmin usein omasta menettelystään.[128] Tämä oppilaan oman kyvyn kehittäminen johtui juuri harrastuksesta itsenäiseen kriitilliseen työhön, jota sekä Hassel että Porthan osottivat ja oppilailleen neuvoivat.

Porthan on myöhemmin kuvannut väitöstilaisuuksien hyötyä näin: "Siten harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi yleensä rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan asiaa useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tahi vähemmän kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esiintyviä ja esitettyjä vaikeuksia".[129] Tämä kriitillisen kyvyn kehittäminen oli ylipäätänsä Porthanin opetuksen tarkoituksena muun tarkoituksen ohella.

Mutta kuten luennoilla Porthan myöskin väitöskirjoilla tahtoi muodostella oppilaittensa ajatustapaa omaa katsantotapaansa lähenteleväksi. Niin kuin hän luennoillaan vuonna 1788 psykologiassa vastusti ajan mystillisiä virtauksia, svedenborgianismia ja magnetismia, pitäen niitä vain jonakin taikauskon muotona, niin hän samana vuonna julkaisemassaan väitöskirjassa "De obligatione civis ad capessendam Rempublicam" istutti akateemiseen nuorisoon valtiollista moraalia.[130] Silloin olivat juuri Anjalanliiton ajat ja sellainen opetus ajan vaatima. Edempänä puhumme taistelusta, jota tutkijamme luennoissa ja väitöskirjoissa kävi leviävää Kantin oppia vastaan.

III.

Porthan luennoi aluksi kaunopuheliaisuudesta, samalla kuin hän opetti ylioppilaita kirjoittamaan kaunista stiiliä. Tämä toiminta liittyi läheisesti kielen kehittämiseen ja sievistämiseen poistamalla siitä murteellisuuksia ja vieraita tahi epähienoja puheenparsia. Samansuuntainen harrastus oli Ruotsissa tähän aikaan vallalla ja aiheutti Ruotsin akatemian puuhat samalla alalla. Kuninkaallisella käskykirjeellä edistettiin sellaisia harrastuksia yliopistoissa.

Mutta täällä Suomessa ulotettiin mainittu pyrkimys myöskin suomen kieleen. Sitä oli jo vanhastaan täällä pidetty arvossa. Juslenius työskenteli saadakseen isänmaansa kielen oikeaan arvoonsa, siihen kunniaan, joka sille oli tuleva vanhan ja kunniakkaan kansan kielenä. Kielen sivistävää merkitystä hän ei sitävastoin erityisesti huomauta. Mutta samansuuntaisia virtauksia liikkui yleisemminkin ihmisten mielissä, erityisesti Turun akatemiassakin. Eräässä väitöskirjassaan Henrik Hassel lausuu: "Niinkuin jokaiselle äidinkielensä on erittäin tärkeä, niin pidämme epäämättömänä, että sitä ennen muita on viljeltävä".[131] Ja viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoittaa tyttärenpojalleen Fredenheimille: "Niinkuin ei mikään ole enemmän tarpeellista, niin ei voi mitään miellyttävämpää kertoa kuin, että kunnioitettava kuningas ei ole pitänyt arvoaan alentavana oppia suomen kieltä. Toinen mielipide on tuolla hyvällä ruhtinaalla, kuin niillä, jotka tuota kieltä niin halveksivat, etteivät viitsi sanaakaan siitä tuoda esiin. Niin paljon kuin tuo kuninkaallinen teko vetää puoleensa ja velvoittaa suomen kansaa, niin paljon se osottaa Kustaan viisautta".[132]

Tämä harrastus oli kääntänyt ihmisten huomion lauluihin, joita kansa lauloi eri osissa maatamme. Mennanderilla oli kokoelma tuollaisia runoja, joita papit, kukin omalta paikkakunnaltaan, olivat hänelle lähettäneet. He kokosivat niitä yhdessä kaiken muun kanssa, joka heistä tuntui omituiselta ja merkilliseltä, he kokosivat niitä niinkuin he kokosivat taloudellisia huomioita, tietoja merkillisistä esineistä seudulla. Fortelius kertoo Mennanderille pitäneensä päiväkirjaa kaikesta merkillisestä, jonka on saanut tietoonsa matkoillaan.[133]

Tällaisia runoja oli Porthankin alkanut keräillä matkoilla joita hän teki eri osiin maata usein maantieteellisten ja taloudellisten tietojen hankkimista varten. Myöskin oli hän asettunut laajaan kirjevaihtoon tieteellisyyttä ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden kanssa maaseuduilla. Tämän runojen keräilyn on Porthan alottanut hyvin aikaisin, Ganander kun kertoo saaneensa häneltä suomalaista jumaluustarustoa koskevia neuvoja ja tietoja aina vuodesta 1764 alkaen.[134] Mutta kuten ennen jo olen maininnut, johtuivat Porthanin kansankieltä koskevat harrastukset hänen suvustaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Hän oli näet syntynyt sydänmaan pitäjässä, jossa kansan tavat olivat alkuperäiset, viljelystapa, vanhat runot ja muinaismuistot herättivät huomiota. Välittömät kokemukset, joita Porthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoilla sinne uudistuivat, synnyttivät hänessä vilkkaan, välittömän tiedon kansasta.

Näin saadut ainekset käytti Porthan väitöskirjasarjassaan "De poësi Fennica", joka julkaistiin vuosien 1766 ja 1778 välillä. Hän tutkii siinä sääntöjä, joita suomalaisessa runoudessa käytetään, mutta sen ohella ilmenee myöskin käytännöllinen halu opettaa vastaisia suomalaisia runoilijoita oikein käyttämään runo-opin sääntöjä, sillä harjoitusta vaati Porthan oikealta runoilijalta. Niinkuin hän luennoissaan kaunopuheliaisuudesta tahtoi opettaa tulevia pappeja oikein hoitamaan saarnavirkaansa tahi käsitellessään Horatiuksen Ars poëticaa tahtoi opettaa runoilutaitoa oppilailleen, niin tahtoi hän uudella väitöskirjasarjallaan edistää erittäin suomenkielistä runoilua isänmaassaan. Tulevien runoilijain tuli sitten runoillaan kehittää ja sievistää kieltä.

Mutta oliko tämä ajatus yksinomaan Porthanin mielessä hänen ryhtyessänsä kirjoittamaan teostansa? Ilmoitus hänen teoksestansa tukholmalaisessa lehdessä "Lärda Tidningar" kertoo,[135] että "koska kunkin kielen ja kansakunnan luonne esiintyy selvimmin sen runoudessa, on tekijä käyttänyt kiitettävää vaivaa tutkiakseen tätä osaa suomen kielestä". Itse tuota kielen ja kansakunnan luonnetta ei Porthan ole koettanut teoksessaan suoranaisesti kuvata, hän on vaan tyytynyt esittämään sen tuotteet sellaisinaan käsittelemättä niitä missään yhteydessä tuon luonteen kanssa. Missä hänen tulisi selittää noiden runojen sisäistä omituisuutta, siinä hän ottaa kuvaavia runoja sellaisinaan sitä osottamaan. Näin tahtoo hän antaa lukijoille käsityksen noiden runojen "runollisuudesta, tunteesta, yksinkertaisesta luonnollisesta todenmukaisuudesta sekä miellyttävästä maalaiselämän kuvaamisesta".

Samaan aikaan kuin Porthan tutki suomalaisia runoja tavataan kansanrunouden harrastusta useimmissa Europan maissa. Huomattavimpana se oli esiintynyt Englannissa, missä oli toimitettu julkisuuteen suuri joukko vanhan brittiläisen runouden muistomerkkejä. Täällä oli myöskin Lowth vuonna 1753 julkaissut teoksen "De poësi Hebraeorum" selittäen tieteellisellä tarkkuudella heprealaisen runouden eri sääntöjä, retoorisia kuvia ja vertauksia. Ja hän koetti käsittää niitä syventymällä niiden syntymämaan luontoon, kansan kieleen, ajatustapaan ja tapoihin.

Tämä teos oli ensimäisenä joskin tiedottomana ilmauksena liikkeestä, joka pyrki etsimään alkuperäistä luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta henkisen elämänsä ilmaisuille. Se turvautui luontoon ja kansanhenkeen ja luuli parhaiten tajuavansa niitä kansanrunouden avulla. Aavistamattoman voiman ja merkityksen se sai Macphersonin Ossianin ilmestyttyä vuonna 1760. Vasta löydetyn runouden innostamina ryhdyttiin taistelemaan vallalla olevaa klassillista taiderunoutta vastaan, jota määrätyt akatemiain kaavoittamat säännöt rajoittivat, tuomittiin se teennäiseksi ja kelvottomaksi. Paljoa myöhemmin kuin Englannissa näkyivät tämän pyrkimyksen oireet Saksassa. Täällä Herder julkaisi 1770 luvulla mietteensä kansanrunoudesta sekä kokoelman eri kansain runoja; ensimäinen julkaisu "Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die Lieder alter Völker" ilmestyi vuonna 1773. Esityksen pääaiheena on kansanrunoudessa ilmenevä omituinen käsitys, hieno väritys ja sointu ja näitä se tahtoo selittää kansan luontaisen hengen tarkoiksi ilmauksiksi koettaen samalla kuvata tätä henkeä. Kielen sievistyksen, runomuodon ja yleensä runojen ulkokuoren tarkkaamista ja erityisten sääntöjen muodostamista sen johdosta Herder pitää pahimpana esteenä kansanrunouden hengen käsittämiseksi. Sellainen kuuluu vain taiderunoudelle, jonka kirjoittaja arvelee olevan jyrkässä ristiriidassa kansanrunouden kanssa. Samantapainen käsitys kuin Herderillä oli myöskin Ossianin runojen tutkijalla Blairilla. Hänen mielestään olot, joita hänen aikansa kutsui barbaarisiksi, olivat runoudelle edullisia, ne kun loivat ihmiseen voimakkaan mielikuvituksen ja tunteen. Tätä mielenlaatua kuvailee maalaileva ja kuvarikas kieli, jolla jo itsessään on runouden leima. Blairkin siis erotti jyrkästi kansanrunouden ja taiderunouden, pitäen edellistä etevämpänä.[136]

Onko Porthan saanut yllämainituista teoksista aiheen omiin runotutkimuksiinsa, elähyttikö häntäkin kaipuu palaamaan taiderunouden mutkikkaista muodoista kansanrunouden yksinkertaiseen henkeen? Hänen väitöskirjasarjansa ensi osa ilmestyi vuonna 1766, mutta päättäen siitä, että Ganander häntä teoksen johdosta runomittaan onnitteli marraskuun 8. p. 1764, mahtoi tuo teos jo silloin olla suurimmaksi osaksi valmiina.[137] Äskenmainittu Macphersonin teos levisi Europan maihin vasta 1760 luvun keskivaiheilla, muun muassa myöskin Ruotsiin. Vasta elokuussa 1765 kirjoittaa tunnettu Ossianin harrastaja Gothenius Göteporista saaneensa tuon runoteoksen ja aikovansa ilmoittaa siitä Gjörwellin Mercurius nimisessä aikakauskirjassa.[138] On siis mahdotonta, että Porthan tältä taholta olisi tutkimukseensa aihetta tahi intoa saanut ja hän mainitseekin Ossianin vasta "De poësi Fennica" sarjan kolmannessa osassa, joka ilmestyi vuonna 1778, esimerkkinä siitä, miten ihmeen korkealle kansanrunous saattoi kohota ilman taiderunouden apua.[139] Vielä vähemmin saattaa ajatella Herderin julkaisujen Porthanin teokseen vaikuttaneen, ne kun alkoivat vasta 1770 luvulla.

Ei Porthanilta siltä puuttunut esikuvia, jotka äskettäin annettuina olivat hänellä elävästi mielessä ja edustivat tieteen ja yleisen ajatustavan silloisia vaatimuksia. Ne ovat vain toisaalta etsittävät. Upsalan professori Karl Aurivillius oli näet 1750 luvun lopulla ja 1760 luvun alulla julkaissut kansanrunouden, osaksi heprealaisen osaksi kreikkalaisen runouden tutkimuksia. Aurivillius oli itse matkustanut maissa, joiden runoutta hän tutki, joten hän saattoi sitä välittömästi käsittää ja sitäpaitsi oli hän saanut vaikutuksia Lowthilta. Hän käsitti sentähden, että kansanrunoutta oli arvosteltava sen mukaan, miten se soveltui kieleen, jolla se oli runoiltu ja kuvasti kansan tapoja, joka sitä käytti. Porthan siteeraa teoksessaan Aurivilliuksen väitöskirjaa "De poësi Biblica", joten hän siis Aurivilliuksen välityksellä oli tullut tuntemaan tuon katsantotavan, joka johtui matkoilla saadusta välittömästä tutkimusalueen tuntemuksesta.[140]

Porthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen maltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten Blair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle. Porthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun kaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta parhaimpana runoilun edellytyksenä. "Tavallaan voi väittää", hän sanoo, "että raa'at kielet ovat runollisia — kuitenkin rajoituksilla — sillä kun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin enemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että se on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi".[141] Näihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun ja sivistykseen pyrkimisen välillä.

Ristiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin aloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa. Sananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: "Kansan sentenssit ovat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on alhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen".[142] Kuitenkin keräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita tekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä: "Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on saattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen arvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä jälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen puheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä, tietomäärästä ja luonteesta".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä puuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan hengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina aikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä, jotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin papereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. "Niitä voi pitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se on ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se on esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria kokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen minäkin koonnut muutamia suomalaisia".[144]

Kansanrunot ovat paljoa lähempiä kansan sisäisemmän tunne-elämän ilmauksia kuin sananlaskut ja oli siis hyvin ymmärrettävää, että Porthan ne sellaisiksi käsitti. Mutta saattoiko niille antaa historiallista arvoa, kuten Lencquist oli antanut sananlaskuille? Scarin ei sitä ensinkään antanut niille, niistä kun hänen mielestään puuttui selvää totuutta.[145] Bilmark valittelee niinikään, että suomalaiset runot eivät kuvaile esi-isäin urotöitä sodassa eikä merkkitapauksia rauhan aikana, vaan ylistävät ainoastaan muutamia tunnettuja laulajia. Eivätkä ne tunnu aivan vanhoiltakaan.[146] Mutta arvostelu muuttui, kun ruvettiin panemaan enemmän arvoa kansan tapojen ja olojen kuvaukselle historiassa. Jo vuotta jälkeen "De poësi Fennica" sarjan ensi vihon ilmestymisen, ilmaantui Gaddin johdolla väitöskirja, jossa Porthanin vielä julkaisemattomia runoja sekä muilta saatuja samanlaisia otettiin todistukseksi muinaisten suomalaisten historiaan.[147] Ja samoihin aikoihin Ganander koetti runoista selvittää suomalaisten muinaista uskontoa. Silloin oli käsitys niiden sisällön arvosta jo muuttunut. Mutta runojen historiallinen merkitys perustui sitäpaitsi myöskin niiden ikään ja luotettavuuteen.

Runomuodon vanhuus riippuu tietysti siitä tavasta, jolla runo säilyy kulkiessaan suusta suuhun. Kootessaan erilaisia runotoisintoja oli Porthan saanut selvän käsityksen niiden leviämistavasta ja lausuu sen johdosta niiden laulajista: "Koska ovat pakotetut luottamaan pelkkään muistiin, ei ole oudoksuttavaa, että he taitavat laulut enemmän tahi vähemmän täydellisinä, sen mukaan kuin heillä on parempi tahi huonompi muisti; toiset panevat niihin muuta lisää, ottavat pois, silpovat niitä, pistävät sanoja väliin, muuttavat, vaikka kustakin omat runot näyttävät kokonaisilta, oikeilta ja turmeltumattomilta, kukaan kun ei tahallaan uskalla niitä muuttaa tahi turmella".[148] Mutta kaikissa on sama sisällys ja samat pääpiirteet ja useampia toisintoja toisiinsa vertaamalla voi saada niistä oikeat ja täydet laulut. Porthan sanoo niin tehneensä käyttämällä kritiikin sääntöjä apunaan.[149]

Runotutkimusten kautta Porthan siis sai käsityksen traditioonin luonteesta, sellaisena kuin se esiintyi kansanrunoissa. Siinä suhteessa hän erosi muista ajan muinaisuuden tutkijoista eri Europan maissa, jotka enimmäkseen olivat muodostaneet käsityksensä traditioonista keskiajan käsikirjoitusten avulla tarkaten niiden eri toisintoja. — Oli luonnollista, että Porthanin saama käsitys vaikutti hänen arvosteluunsa muista historiallisen traditioonin muodoista.

Porthan koetti kuitenkin toistakin tietä päästä selville suomalaisten kansanrunojen iästä — hän vertasi niitä muitten kansain runoihin. Ensimäisessä kirjoituksensa osassa hän vertaa näitä runoja heprealaisiin ja osottaa niissä olevan paljon yhtäläisyyttä itämaisen runouden kanssa. Tällainen käsitys oli yhteydessä Porthanin silloisen mielipiteen kanssa suomen kielen ja kansan alkuperästä, josta tuonnempana puhun. Samaa ajatteli Gothenius Ossianin lauluista. — Samana vuonna kuin viimeinen osa Porthanin väitöskirjasarjaa ilmestyi, luuli tutkijamme huomanneensa suomalaisten runojen olevan samaa juurta venäläisten kansanlaulujen kanssa vedoten siihen kuvaukseen jälkimäisistä, joka tavataan Cheraskoffin teoksessa Combat de Tzesme. Karjalaisia itkuja piti Porthan venäläisten ja suomalaisten runojen välimuotona.[150] Myöhemmin hän sitten viittaa niihin vaikutuksiin, joita suomalaiset runot ja samalla suomalaiset käsitteet olivat saaneet Ruotsista päin, vieläpä sen kautta roomalaisilta ja kreikkalaisilta asti.[151] Tässä suhteessa Porthan käsitteli runoja samanlaisten kriitillisten periaatteitten mukaan kuin muitakin lähteitä. Mutta toiselta puolen hän ei ole milloinkaan siteerannut noita runolähteitään tarkemmin, ei ole maininnut, miltä seudulta hän ne on saanut j.n.e. Hän kohtelee niitä kuten suullisia huhujakin, joista hän niinikään ei tee koskaan tarkempaa selkoa. Hän konstrueeraa kyllä kritiikin sääntöjen mukaan runojen alkumuodon, mutta ei mainitse eri toisintojen muotoa.

Huolimatta runojen vaihtelevaisuudesta ja epävarmasta iästä on Porthan toisinaan sentään vedonnut niihin esittäessään historiallisia tosiasioita. Hän on vedonnut runoon Väinämöisen veneen valituksesta todisteena suomalaisten merirosvouksesta arvellen, ettei runo eikä siinä mainittu tapa käydä merisotia voi perustua kristillisen ajan traditiooneihin.[152] Tämän menettelyn käsittää hyvin, kun muistaa, että Porthan arveli runojen pääpiirteissään säilyvän samanlaisina, vaikka sivuseikat niissä muuttuvat. Mutta harvoin on Porthan runoja käyttänyt todistuskappaleina. Niiden sisällöllisestä arvosta lausuu hän kerran: "Sen (kansan) vanhoista lauluista on vähän valoa saatavana; vanhimmat, jotka ovat tulleet meille asti epäilemättä hyvin silvottuina ja muutettuina, sisältävät vain mystillisiä runoja ja hourivan taikauskon unia".[153] Vaikka Porthan siis tunsi kansanrunojen merkityksen kansanhengen ilmaisijana, ei hän ole niitä historiallisessa esityksessään käyttänyt muuta kuin nimeksi. Osaksi tämä seikka johtui niiden iän epämääräisyydestä, mutta etupäässä lienee ollut syynä siihen se, että Porthan ei koskettele esityksissään itse kansanhenkeä sellaisenaan.

"De poësi Fennica" ei milloinkaan täydelleen valmistunut. Siitä ilmestyi viisi osaa, mutta julkaiseminen keskeytyi vuonna 1778 Porthanin ulkomaanmatkan tähden. Vielä samana vuonna puuhasi Porthan kuitenkin siihen jatkoa ja myöhemmin hän lupasi lopettaa sen kevätlukukaudeksi 1782.[154] Mutta uusi hanke tuli väliin. Tänä vuonna ilmestyi näet kahdessa osassa "De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica" ja siinä tuli käytetyksi osa Porthanin ensinmainittuun sarjaan aijotuista aineksista.[155] Sitäpaitsi alkoi Porthanin huomio kääntyä näinä aikoina muille aloille. Kuitenkin aikoi tutkijamme vielä viimeisinä elinvuosinaan valmistaa tuon ensimäisen suuremman teoksensa, mutta kuolema silloin teki hänen aikeensa turhiksi.[156]

IV.

Porthan oli paljoa ennen joutunut etupäässä historiallisten tutkimusten alalle. Kansanrunojen ja sananlaskujen kokoileminen oli ollut vain yhtenä osana siitä kokoilemisharrastuksesta, joka 1770 vaiheilla ilmenee maassamme. Se kohdistui kaikkeen, jonka huomattiin olevan yhteydessä Suomen maan ja kansan kanssa ja sen historialliset muistot ensi sijassa vetivät mieliä puoleensa. Tällainen kokoilemishalu oli omituinen Ruotsillekin ja kaikissa valtakunnan osissa syntyi kokoilijoita.

Eräs sen ajan kirje, kirjoitettu yhdelle etevimmistä silloisista kokoilijoista Sigfrid Pehrsson Gahmille kertoo noista harrastuksista: "Herra Sihteeri on yleensä arvossa töittensä, mutta etenkin perinpohjaisen Smoolantia koskevan kokoelman vuoksi, Hülphers koettaa koota Westmanlannin ja Taalain kuvauksia, konrehtori Lundströmillä on kelvollisia kokoelmia, jotka kuuluvat Helsinglantiin ja Gestriklantiin, Fryxell ja Fernow ovat ottaneet Wermlannin osalleen, lukuun ottamatta muita, niiden joukossa itseäni, joka olen monta vuotta haalinut kokoon kaikki, mitä olen voinut saada käsiini Länsipohjaan kuuluvaa".[157] Näistä puuhista ei Suomi voinut jäädä syrjään, se kun oli verrattain vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa ja Ruotsin puolelta vielä erityisesti niihin kehotettiin. Niinpä kertoo Tilas eräästä nuoresta suomalaisesta, josta hän aikoi kasvattaa hyvän kokoilijan, mutta valittaa kohta sen jälkeen: "Suomalaisesta arkivaariostani pelkään, että hän on joutunut uskottomaksi, sittenkuin hänen on täytynyt isänsä apulaisena kaivautua Vaasan maakirjaan ja sitäpaitsi kuljeskelee hän jonkun Chloriksen perässä".[158]

Suomalaisilla oli kuitenkin muitakin edellytyksiä toiminnalleen kuin vain maakunnallinen erikoistunne ja siitä johtuva harrastus. Aina siitä asti kun Juslenius ensiksi teoksissaan esiintoi ihailunsa ja kiitollisuutensa suomen kansaa kohtaan, kun hän oli tutkinut kansan vaiheita ja sen kieltä, oli suomalaisten mielissä ollut tunne siitä, että he olivat oma erityinen kansa ja että heillä oli velvollisuutensa sitä kohtaan. Tämä tunne keksi itselleen eri aikain käsitystavan mukaisia erilaisia ilmaisumuotoja.

Juslenius pitää isänmaan vaiheiden kertomista pyhänä työnä, kiitollisuuden osotteena vanhemmille ja esi-isille, joille maanmiehensä ovat velkaa tunteensa, työnsä ja koko persoonansa. Hänen teoksensa ovatkin sentähden etupäässä isänmaan ylistystä ja puolustusta sen halveksijoita vastaan.[159] Mutta sitten muuttui käsitys. Tietoa aljettiin pitää etupäässä keinona, jolla voitiin hankkia hyötyä itselle ja muille ja siten päästä lähemmäksi vastaista onnellisuutta ja täydellisyyttä. Isänmaan historia ja kieli olivat nyt ennen kaikkea keinoja, joilla tuli sivistää omia maanmiehiä. Eräs ruotsalainen lausunto näiltä ajoilta väittää, "ettei ole ollut eikä ole mitään barbaarista kansaa, jonka onnetonta tilaa ei olisi johdettava tietämättömyydestä siitä, millaiset ihmiskunnan muinaiset vaiheet ovat olleet".[160] Mutta jotta tuollaisesta tiedosta todella olisi hyötyä, piti sen ennen kaikkea olla luotettavan, kriitillisesti todistetun, muuten se saattoi väärällä muodollaan pettää ihmiset.

Halu isänmaan menneisyyden tutkimiseen johtui todellisuudessa kuitenkin paljon välittömämmin ajan katsantotavasta. Ranskalaisten kirjoittajain keskuudesta oli lähtenyt tarve historiallisesti perustella kaikkia olevia laitoksia, tapoja ja aatteita, tutkia niiden syntyä ja olemassa olon oikeutta. Tämä tarve oli tullut aivan yleiseksi ja vaikutti ehdottomasti suomalaisiin, etenkin niihin, jotka omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat kansansa elämän ja tavat, jotka olivat tehneet laajoja matkoja maassa ja kirjoittaneet taloudellisia ja topograafisia kuvauksia siitä. Maan ja kansan tunteminen oli vain puolinaista, niinkauvankuin ei niiden menneisyyttä tunnettu. Erilaiset käsitykset suomalaisten ja suomen kielen oikeudesta erikoiseen olemassa oloon sytyttivät ehdottomasti halun tutkia niiden alkuperää ja vaiheita.

1760 ja 1770 luvuilla tapaa lukuisasti esimerkkejä lausunnoista, jotka osottavat tuontapaista isänmaanrakkautta suomalaisissa tutkijoissa. Nuori Juhana Lizelius kuvaa tunteitaan näin: "Ainakin minä olen seuratessani esi-isäin tekoja tuntenut erinomaista huvia ja melkeinpä hurmaavaa nautintoa, joka vaan sentähden on tullut häirityksi, etten ole voinut saada niistä sitä tietoa, jota halusin".[161] Tämä vuonna 1772. Seuraavana vuonna kirjoittaa Lencquist, kun tulee puheeksi hänen osallisuutensa historiallisiin tutkimuksiin, jotka käsittelevät Suomen muinaisuutta, ettei hän luule olevansa mihinkään niin velvoitettu kuin toimimaan kristinuskon jälkeen lähinnä isänmaan kunnian ja sivistyksen hyväksi.[162] Huomaa kuitenkin, että tähän aikaan vielä Jusleniuksen käsityksellä kansan muinaisesta arvosta ja vanhasta iästä sen parhaimpina etuina oli paljon puoltajia. Sellainen ajatus on aiheuttanut väitöskirjan "De gloria antiquitatis temere non contemnenda" vuodelta 1768. Ja seuraavana vuonna ilmestyneessä "De justo Fennorum in patriam amore" selitetään, että rakkautta kansaan lisää tieto sen vanhuudesta niinkuin kiintymistä omaan sukuun sen vanha alkuperä ja arvo.

Mutta alkavalla tutkimuksella ei ollut niitä edellytyksiä, joita tarvittiin sen menestymiseksi, ja valituksia siitä tavataankin aina siellä, missä on halua ja puuhaa muinaisuuden selvittämiseksi. Mennander kertoo, että on melkein mahdotonta saada käsiinsä suomalaisia lähteitä. Brenner oli matkoillaan korjannut sen, minkä oli voinut, ja vienyt mukanaan Ruotsiin. Sodat ja onnettomuudet olivat hävittäneet suurimman osan käsikirjoituksista täällä ja vanhoista painetuista teoksista olivat painokset olleet niin pieniä ja hajaantuneita joka suunnalle, ettei ahkerimmallakaan etsimisellä voinut niitä löytää. Samaa valittaa Bilmark.[163]

Oli kuitenkin koottu omasta maasta, mitä oli saatu. Mennander, joka 1757 oli tullut Turun piispaksi, oli virkamatkoillaan ja kirjevaihdolla pappien kanssa koonnut vanhoja suomalaisia kirjoja ja hautajaispuheita. Paitsi runoja oli hän keräillyt taloudellisia tietoja, tietoja muinaisjäännöksistä sekä muista merkillisyyksistä. Hänen asemansa ja laajat tuttavuussuhteensa olivat siinä parhaimpana apuna. Mutta sitäpaitsi hän oli asettunut yhteyteen ruotsalaisten oppineitten kanssa ja seurauksena tästä vuorovaikutuksesta oli usean asiakirjan joutuminen Suomeen, joko alkuperäisenä tahi jäljennöksenä. Tämän yhteyden merkityksen käsittää vasta silloin, kun on luonut silmäyksen silloisten lähdevarastojen tilaan Ruotsissa.

Lähteiden keskittäminen päävarastoihin oli jotenkin vähän edistynyt. Suuria perhearkistoja oli useilla aateliskartanoilla esim. Skoklosterissa, Sahlstadissa, Djursholmassa ja kartanoitten omistajat käyttivät usein niitä omaksi huvikseen päästämättä niihin tutkijoita. Vanhoja päärmäkirjeitä ja muita asiakirjoja ajelehti paljon maaseuduilla ja niitä tavattiin paikoissa, joissa niitä ei voitu aavistaakaan olevan. Mutta ei siinä kyllä. Ruotsin arkistot ja kirjastot olivat 1760 luvulla vielä enimmäkseen ilman järjestystä ja ilman kunnollisia luetteloita. Useimmiten olivat kirjastonhoitajat vain nimeksi toimessaan, säilyttivät kirjastojen avaimet ja näyttivät yleisölle kirjoja, jotka olivat jollakin tavalla heistä eriskummallisia. Käsikirjoituskokoelmat olivat sidotut sekaisin pakkoihin, niin että täytyi käydä ne lehti lehdeltä lävitse ja kirjat olivat ilman järjestystä hyllyillään tahi röykkiöinä lattialla.[164] Valtioarkistossa v. Stiernman piti hallussaan joukottain kirjallisia aarteita, joita käsittelemään hän ei ketään päästänyt. Hän näyttää usein suorastaan ehkäisseen tutkijain toimintaa.[165]

Valtioarkistossa säilytettiin enimmäkseen asiakirjoja uudemmalta ajalta, keskiajan asiakirjat taas olivat antikviteettiarkistossa, joka sijaitsi Brahen talossa. Päärmäkirjeet, joita oli suunnaton joukko, olivat täällä eräässä rapun alaisessa huoneessa aina vuoteen 1772 siinä tilassa, ettei niitä ensinkään voitu käyttää.[166]

Poistaakseen epäkohtia, joita tällaisesta järjestelmästä oli, olivat ruotsalaiset kokoilijat kopioineet ja koonneet äärettömiä kokoelmia kaikenlaisilta eri aloilta. Usein syntyi kilpailua eri kokoilijain kesken harvinaisemmista asiakirjoista ja se aiheutti toisinaan kateutta ja epäluuloa heidän välillään. Alkavan suomalaisen tutkimuksen oli välttämättä asetuttava yhteyteen heidän kanssansa, jos mieli saada Ruotsista siellä olevia tärkeitä asiakirjoja. Välittäjänä esiintyi aluksi etupäässä Mennander, jonka korkea asema ja käytettävänä olevat varat paljon edistivät näitä pyrintöjä.

Mutta Mennanderilla on suuri merkitys senkin yhteistoiminnan aikaansaamisessa, joka alkoi suomalaisten tutkijain omassa keskuudessa vuonna 1770. Innostus suomalaiseen tutkimukseen oli siihen asti puhjennut esiin hajanaisissa yrityksissä osaksi tietojen kokoilemisessa, jota useat papit seudullaan tekivät, osaksi taas pitäjänkertomusten ja muitten isänmaata koskevain väitöskirjain julkaisuissa. Mutta noilla yrityksillä ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä, joka ne olisi liittänyt yhdeksi kokonaisuudeksi. Pitäjänkertomukset olivat usein maakunnallisen tahi paikkakunnallisen erikoisharrastuksen synnyttämät, enemmän ainakin kuin kansallisen, vaikka isänmaallinen tunnekin usein vaikutti voimakkaasti. Sitäpaitsi vaikutti myöskin hallituksen kehotus niitä kirjoittamaan ja aineen helppous käsitellä.[167]

Tämä isänmaallinen innostus osaltaan aiheutti vuonna 1770 seuran perustamisen, joka otti suomalaisen tutkimuksen tehtäväkseen. Se oli tunnettu Aurora seura.[168] Tarkoitus sillä kyllä oli kaksinainen, niinkuin sen laeissa sanotaankin. Ensi sijassa mainitaan sen harrastusten esineenä ruotsin kieli ja senkielinen kirjallisuus, toisessa vasta suomen kieli sekä tämän maan vaiheet ja historia.[169] Tämä vastasikin täydelleen silloista ajatustapaa, siinä kun valtakunta sellaisenaan muodosti yhtä huomattavan aiheen isänmaanrakkauteen kuin Suomi erityisesti.

Mennander mainitaan erityisesti sinä, joka oli saanut aikaan seuran, vieläpä uhrannut siihen varojaankin. Ensimäiset jäsenet, joita mainitaan ensimäisessä säilyneessä seuran pöytäkirjassa, ovat kaikki hänen läheisempiä tahi kaukaisempia sukulaisiaan — hänen poikansa C.F. Mennander, Petter Juslén nuorempi, Porthan sekä M.J. Alopaeus, joka pari vuotta sen jälkeen meni naimisiin mainitun Juslénin sisaren kanssa. Kuitenkin kehittyi seura Mennanderista riippumattomana, jonka parhaiten todistaa tyytymättömyys, jota hän kohta sen jälkeen osotti koko seuraan.[170] Sensijaan Porthan esiintyy kohta seuran varsinaisena sieluna, etenkin kun tuli kysymykseen huolenpito seuran julkaisuista.

Seura oli nimittäin vuoden 1771 alusta ruvennut julkaisemaan omaa viikkolehteä "Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo", "voidakseen sitä nopeammin ja voimakkaammin edistää tarkoitustaan". Kunkin jäsenen piti kirjoittaa aineesta, johon hän oli perehtynyt, kun se vaan oli seuralle kunniaksi ja yleisölle eduksi. Ja niinkuin seuralla itselläänkin oli kaksinainen tarkoitus, niin oli sen julkaisuissakin kahdenlaisia kirjoituksia. Oli runoja ja käännöksiä vieraskielisistä kappaleista sekä kaikenlaisia yleistajuisia aineita käsitteleviä aiheita, mutta sitäpaitsi oli erityisesti Suomen maata ja kansaa koskevia tutkimuksia, kuvauksia ja lähteitä. Tuo viikkolehti oli aijottu siksi varastoksi, johon Suomea koskevat tiedot olivat eri tahoilta kerättävät yhteen kohtaan. Oli tarkoitus pelastaa kaikki nuot tiedot häviöstä, samalla kuin sen kautta heräisi laajemmissa piireissä halu tuommoiseen keräilyyn.

Vuosi vuodelta kasvoi jälkimäistä tarkoitusta varten kirjoitettujen kirjoitusten luku ja se mies, joka etupäässä ylläpiti tätä ohjelmaa ja samalla koko julkaisua, oli Porthan. Hän julkaisi joukon maamme historiaa koskevia lähteitä, lyhyitä sivistyshistoriallisia kappaleita ja kielellisiä tutkimuksia. Historialliset tutkimukset alkoivat astua etusijaan.[171] Porthanin historialliset harrastukset olivat kuitenkin paljoa vanhempaa alkuperää. Luennoillaankin hän oli kosketellut historiaa, etenkin filosoofisia aineita käsitellessään. Noudattaen ranskalaisten valistuskirjailijain esimerkkiä hänkin usein alotti selityksensä jostakin opista, jostakin ennakkoluulosta tahi tavasta seuraamalla sitä sen alkuperään ja syihin tahi selitti hän esitystään esimerkeillä, joita otti historiasta. Ja historia, jota hän tässä tuli käsitelleeksi oli etupäässä sivistyshistoriaa, etenkin Ruotsin. Sitävastoin Suomen historia vain poikkeustapauksissa tulee kysymykseen vielä hänen viimeisinä elinvuosinaankin. — Varsinainen välitön aihe Porthanin historiallisiin tutkimuksiin on kuitenkin etsittävä paljoa aijemmalta ajalta.

Porthan oli vuonna 1764 nimitetty yliopiston kirjaston vakinaiseksi amanuensiksi. Tämä toimi se etupäässä sai hänet historiallisten ja kirjallisuushistoriallisten opintojen ja tutkimusten alalle, hänellä kun oli esteetön tilaisuus tutustua kirjastossa olevaan kirjavarastoon. Tähän oli kyllä riittävää aikaakin, kun kirjavarat olivat verrattain pienet ja juoksevat tehtävät pian toimitetut. Päähuolen kirjastosta piti sitäpaitsi sen hoitaja Henrik Hyllén, joka aikoinaan oli ollut Porthanin kotiopettajana. Hänen hallussaan oli kirjaston tärkeimmät asiakirjat eikä hän edes antanut Porthanin kirjoittaa luetteloon saapuneita ja saapuvia kirjoja.[172] — Miten läheisesti kirjallisuushistoria kuului kirjastonhoitajan virkaan, osottaa se, että Hyllén, kuten useat hänen virkaveljensä muualla, piti tuosta aineesta luentoja näytellen kuulijoilleen samalla tärkeimpiä teoksia.[173]

Kun Hyllén erosi toimestaan vuonna 1770, tuli Porthan kirjaston varsinaiseksi hoitajaksi, vaikka hän vasta kahta vuotta myöhemmin siksi nimitettiin. Hän peri samalla Hylléniltä toisenkin toimen, nimittäin kirjaston historian kirjoittamisen, jota tämä jo oli aikonut sommitella.[174] Se oli sitäpaitsi yhteydessä käytännöllisten tointen kanssa, johon uuden kirjastonhoitajan oli ryhtyminen. Kirjasto oli nimittäin viimeisten hoitajainsa aikana jäänyt tarpeellista huolenpitoa vaille, kirjat olivat vaillinaisesti merkityt luetteloihin, useat olivat poissa ja itse luettelot huonossa kunnossa. Jotta ensi tarkastuksessa voitaisiin päättää, mitä kirjoja kulloinkin oli tullut kirjastoon, oli verrattava eri luetteloja ja teosten ostamisaika niiden mukaan merkittävä. Muutamia vuosia myöhemmin syntyikin kysymys yleisen luettelon tekemisestä ajan perustalla, milloin teokset olivat tulleet kirjastoon, joka ulottuisi aina akatemian perustamiseen asti. Porthan ei kyllä suosinut tuumaa sellaisenaan, mutta se osottaa kaikissa tapauksissa jonkinlaista tarvetta saada yleiskatsaus kirjavaraston muodostumiseen, jotta sitä sen paremmin sitten voisi hallita ja hoitaa.[175]

Tämä sama käytännöllinen tarve oli jo kerran ennenkin saanut aikaan kirjaston historian, vaikka toisenlaisissa oloissa ja sentähden toisenlaisessa muodossa. Tarkoitan sitä historiaa muutamissa yleispiirteissä, jonka Scarin pani kokoon kirjastontarkastajain käytettäväksi vuonna 1748 silloin tapahtunutta tarkastusta varten. Esityksensä alussa sanoo Scarin: "Koska on tärkeätä, että ennenkuin ryhdytään edessämme olevan julkisen kirjaston tarkastukseen, herrat valtuutetut saavat tiedon kahdesta asiasta: 1:o mitä lisiä kirjastolla on aika ajoin ollut ja 2:o miten asianomaiset ovat hoitaneet ja hallinneet kirjastoa sen perustuksesta alkaen, niin olen katsonut velvollisuudekseni antaa tarpeellista tietoa tästä" j.n.e.[176] Ettei kertomus tullut suuremmaksi johtui osaksi sen tilapäisestä tarkoituksesta, osaksi lähteitten laadusta. Scarin käytti näet vain niitä muutamia kirjastoa koskevia asiakirjoja, joita siellä oli, sitävastoin hän ei ensinkään tuntenut akatemian konsistoorion pöytäkirjoja. Kuitenkin hän ehdottaa, että konsistoorion amanuensi ottaisi käydäkseen ne läpi, vaikka ehdotus raukesi ilman näkyvää tulosta.

Sensijaan olivat Celsiukset samoihin aikoihin kirjoittaneet Tukholman kuninkaallisen kirjaston ja Upsalan yliopiston kirjaston historiat. Mutta ne olivat lyhyitä, epätäydellisiä teoksia, eivätkä läheskään käyttäneet kaikkea sitä lähdevarastoa, joka oli saatavissa. Annerstedt huomauttaa jälkimäisestä teoksesta, että se retoorisen laveapuheisuuden alle kätkee heikkouksia tutkimuksessa ja hätäilemistä.[177] Nämät olivat mallit, joita Porthan saattoi käyttää esikuvinaan, ja tällaisia esityöt, jotka oli tehty.

Kirjallisuushistorialliset ja oppihistorialliset tutkimukset näyttävät tähän aikaan olleen muodissa Turussa, etenkin nuorempi tutkijajoukko oli niihin antautunut. Calonius käsitteli humanistisen ajan kirjallisuutta väitöskirjasarjassa, jonka hän julkaisi vuosien 1764 ja 1777 välillä, Tidgren kirjoitti vuonna 1773 "De regimine et constitutione Reipublicae litterariae" ja Sigfrid Porthan julkaisi 1760 luvulla, kaksi tätä ainetta koskevaa sarjaa. Kun tapaamme kaksi ensinmainittua sekä H.G. Porthanin hakemassa Hasselin professioonia, on mahdollista, että noilla väitöskirjoilla on tämän aikeen kanssa jotakin yhteyttä. Mutta myöskin Bilmarkilla on väitöskirja "De caussis florescentis et marcescentis reipublicae litterariae" vuodelta 1771.

Teoksensa esipuheessa sanoo Porthan, että hän on "koettanut olla mitään kertomatta ja todeksi vakuuttamatta, jota ei ole siksi näytetty sopivilla todisteilla ja saatu hyviksi tunnustetuista lähteistä, yliopiston konsistoorion pöytäkirjoista ja muista varmoista muistomerkeistä". Tämä lausunto on ensimäinen ilmaus periaatteesta, joka yhtä mittaa uudistuu Porthanin myöhemmissä lausunnoissa. — Kirjaston historiassa ei ole mitään erityistä ilmoitusta lähteistä, joita siinä on käytetty, paitsi milloin niihin erikseen viitataan. Päälähteenä ovat olleet konsistoorion pöytäkirjat, luettelot kirjoista ja itse kirjat. Ensimäinen lainauskirja alkaa vuodelta 1748. Sitäpaitsi oli pienempi kokoelma vanhempia kirjaston hoitoa koskevia asiakirjoja, jotka ulottuivat taaksepäin vuoteen 1720. Kirjaston tilit olivat säilössä vasta vuodesta 1746 alkaen.[178]

Tiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä nekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot uusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja epätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot ilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.

Siltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä pöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi edellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse kirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista lähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä korjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan yksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti pääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta huomioon lähteitten muita ominaisuuksia.

Lähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut esityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan luettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto kasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole antanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä teitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat enimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli järjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan mahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat. Sensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja Porthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä vuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan tapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, "että kirjasto alkoi kauniisti kasvaa", "ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla lisillä lakannut" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista kirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän käsityksen siitä, miten se todella tapahtui.

Kirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä, mutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa historiallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron käsikirjoituksista, että "niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin arvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä ja sitä harrastavat", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan mitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616 arvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja käsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen selvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden kirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]

Häntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus, harvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti etupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään mitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä ajatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista, joille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. — Kuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan teosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.

Mutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa, oli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora seuran lehdessä. Palaamme niihin.

Näissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista kokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin "Kortt Historia om Finnska Bibel öfversättningen", joka painettiin vuoden 1778 Turun lehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut. Synodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli hän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen historiaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä muodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään orjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina silloiseen aikaan asti.[180]

Vuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen "Anmärkning rörande framl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande". Tähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki sukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen esi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan Mennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen tutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin "Acta legationis Muscoviticae", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on tämä.

Ollessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm eräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä samana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla toivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei voinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että Bilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla varustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana vuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.

Porthan sai kuitenkin muitakin teitä noita julkaistavia lähteitä. Vuonna 1776 hän kirjoittaa lehtiin "Om en liten sällsynt Bok, Respublica Glacialis kallad". Tutkijamme oli saanut kirjan lainaksi äsken Ruotsista tulleelta hovioikeuden presidentiltä Leijonhufvudilta, joka edellisen vuoden lopulla oli kutsuttu Aurora seuran jäseneksi. Hän etsii sen kirjoittajaa ja vetoo tässä kirjeeseen, jonka Tessin on asiassa kirjoittanut Leijonhufvudille, tullen kuitenkin siten erehdyttäviin johtopäätöksiin.[182] Tässä siis yksi monista teistä, joilla Ruotsin kokoilijat olivat yhteydessä Suomen alkavan historiantutkimuksen kanssa. Aine koski yksinomaan Ruotsin historiaa tässä tapauksessa.

Lehtiä toimittaessaan oli Porthanin taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan, jotka yhtämittaa kasvoivat. Jo vuonna 1772 ilmoitetaan, että lehdet ilmestyvät kovin epäsäännöllisesti ja laihtuvat sisällöltään. Syynä tähän oli se, että vain harvat seuran jäsenistä todella työskentelivät, muut sitävastoin luottivat näihin eivätkä tehneet mitään. Samaa valitellaan myöhemminkin.

Seuraan kuului hyvin erilaisia aineksia, jäsenet olivat usein tieteelliseltä katsantokannaltaan ja mielipiteiltään aivan erilaisia. Useat kokoilivat maata koskevia tietoja isänmaallisella mielellä, mutta heiltä puuttui arvostelukykyä ja he olivat juurtuneet vanhoihin ajatuksiin Suomen muinaisuudesta, Toiset taas vaativat suurempaa kriitillisyyttä ja samalla kuin he seurasivat yhä tarkistuvaa kirjallisuutta muualla, loittonivat he yhä enemmän entisestä työtavasta ja ajatuskannasta. Seurassa oli sitäpaitsi miehiä, jotka olivat levottomia ja juonittelevia luonteeltaan sekä koettivat päästä niin vähällä työllä kuin suinkin.

Seuran toiminnassa oli vaarallinen kohta, jossa kaikki nuot eroavaisuudet helpoimmin saattoivat tulla näkyviin, — seuran jäsenten sille jättämäin kirjoitusten tarkastelu. Seuran säännöissä on selvästi huomautettu tätä mahdollisuutta ja viitattu eripuraisuuteen ja tyytymättömyyteen, joka muissa seuroissa oli ollut tarkastelun seurauksena. Sentähden oli ryhdytty Aurora seurassa varokeinoihin tarkastajain salaamiseksi muilta jäseniltä.

Väitetään, että kritiikki tästä huolimatta hajoitti seuran. Kalm kertoo: "Turun oppisanomat ovat täydelleen sekasorrossa…. Olen kysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit Porthan ja Bilmark, Asessori Juslén sekä pari muuta lisäksi ovat ilman muuta joko kokonaan hyljänneet tahi karsineet tahi myöskin kokonaan muuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti loukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole antaneet mitään kirjoituksia, vieläpä ovat jääneet kokonaan pois kokouksista".[183]

Mutta löytyy toinenkin kertomus Turun sanomain lakkaamisesta, jonka mukaan tilaajain vähyys on ollut siihen pääsyynä.[184] Yleisössä alkoi yhä enemmän päästä valtaan haluttomuus kaikkeen vakavampaan lukemiseen, nyt kun ulkomaalainen, etenkin ranskalainen kevyt kirjallisuus saavutti enenevää suosiota. Kun Turun sanomat myöhemmin alkoivat uudelleen ilmestyä, valitellaan tätä seikkaa yhtämittaa. Miten suuresti yleisön osanotto oli laimentunut todistaa Porthan itse kertoessaan: "Melkein kaikki apu maaseudulta on lakannut, en tiedä mistä syystä; sen mitä sieltä tarvitsemme on meidän itse kirjevaihdolla, maksulla ja vaivalla hankittava".[185] Tätä ajanhenkeä vastaan on Porthan vielä myöhemminkin saanut taistella ja hänen seuraavat julkaisunsa olivat enemmän tahi vähemmän, joskus välittömästi, useimmiten ainakin välillisesti siitä riippuvia.

V.

Porthanin tähän asti mainitut Suomen viljelyshistoriaa koskevat kyhäykset keskittivät esityksen enemmän itse viljelyksen muotoon ja tuloksiin kuin viljelijöihin itseensä. Sivistyksen edistäjät ja kannattajat jäivät aina kuvaamatta, heidän erikoinen henkilöllinen omituisuutensa selvittämättä. Sitä suuremmalla uteliaisuudella käännymme sentähden ainoihin henkilökuvauksiin, jotka Porthan on kirjoittanut tällä ajalla. Tarkoitan muistopuheita, jotka hän on pitänyt.

Tällaisesta muistopuheesta oli aikakauden esteettisen maun määrääjillä omat mielipiteensä, jotka olivat saaneet yleisen kannatuksen. Puheen piti samalla olla runolliseen tahi kaunokirjalliseen henkeen kirjoitettu esitys ja toiselta puolen taas historiallinen kertomus. Mutta kaikki eivät hyväksyneet tuota vaatimusta. "Omasta puolestani toivoisin" — sanoo Knös — "ettei historiallisista muistokirjoituksista odotettaisi kaunokirjallisia kyhäyksiä ja ettei niitä arvosteltaisi Ruotsin Akatemian mittakaavan mukaan. Historiallisen muistokirjoituksen tulee esittää asioita yksinkertaisesti kertoen, mutta tarkoin ja todistamalla kaikki, sitä vastoin voi kaunokirjallinen sepitys, muisto à la Lehnberg maalailla ja ja ikäänkuin upottaa ne muutamat asiat, jotka ilman tutkintoa ja todistelua pidetään varmoina, nerokkaitten mietteitten mereen, jonne toisinaan historiallinen totuus häviää. Jokainen asiahan on erittäin todistettava historiassa, ja mainepuheessa, akateemisessa ylistyspuheessa pidetään useita sitaatteja turhantarkkuutena".[186]

Porthan oli kaunopuheliaisuuden opettajana yliopistossa ja sentähden oli taipumus antaa tässä kaunopuheliaisuuden silloisille vaatimuksille enemmän arvoa kuin historian säännöille luonnollinen.

Kaunopuheliaisuuden opettajana on Porthan teoreetisesti käsitellyt muistopuheita. "Muistopuheissa" — opettaa hän — "on aina puhuttava parempaan suuntaan, valehdeltava hyvin vähän… Hautajaispuheessa tulee vielä kohtuullisemmin kiitellä, ei siltä moittiakaan, vaan puhua niin, että kiitoksen suhteesta voi päättää millainen henkilö on ollut". Kun näin näytetään vaan yksi puoli henkilöstä, jota kiitellään, ei tuollainen kuva ole aivan luotettava, huomauttaa Porthan toisessa kohdassa. Mutta hän vaatii, että kuva, joka esitetään, on aivan näköinen, sillä maalauksen yhdennäköisyys huvittaa meitä, sanoo Aristoteles. Muistopuheessa tulee käyttää komeaa ja miellyttävää stiiliä, tehdä poikkeuksia aineesta, esittää kauniita vertauksia, päämäärä kun sellaisissa on koreus.[187]

Kuitenkin on Porthan erityisesti huomauttanut noiden muistopuheitten historiallista arvoa. Erityisessä kyhäyksessä hän on kehottanut edelleenkin pitämään hautajaispuheita tunnetummista henkilöistä, hän on koonnut sitäpaitsi elämäkerrallisia tietoja oman aikansa henkilöistä ja julkaissut paljon vanhempia elämäkertoja. Se seikka, että tuollaisissa elämäkerroissa liiaksi kiitellään, sanoo Porthan kyhäyksessään, ei anna aihetta niiden laimiinlyömiseen, koska tottunut tutkija aina osaa erottaa totuuden imartelusta.[188]

Ensimäisen muistopuheensa piti Porthan Ehrensvärdistä 17. p. heinäkuuta 1773, mutta se on jäänyt painamatta ja joutunut kateisiin. Porthan itse ei pitänyt sitä kyllin täydellisenä, mutta Choraeus vakuuttaa siitä saaneensa aivan erityistä hyötyä ja hyviä opetuksia. Porthanin ystävä M.J. Alopaeus piti samasta aineesta muistopuheen Porvoossa pari kuukautta Porthanin puheen jälkeen, mutta mahdotonta on tietää, olivatko nuot puheet keskenään yhteydessä.[189]

Kun myöhemmin 1788-1790 vuosien sota asetti Ehrensvärdin elämäntyön oikeaan arvoonsa aikalaisten silmissä, herätti se Porthanissa halun julkaista parentatiooninsa.[190] Ja nähtävästi tässä tarkoituksessa hän 1790 luvun keskivaiheilla ryhtyi hankkimaan tietoja Viaporin perustamisesta siellä oleskelleilta upseereilta. Aineksia hän saikin, mutta, kuten mainitsin, raukesi yritys kuitenkin sikseen.[191]

Tulemme nyt parentationiin, jonka Porthan piti entisestä opettajastaan Henrik Hasselista. Porthan oli itse siihen tarjoutunut ja ryhtyi heti Hasselin kuoleman jälkeen kokoamaan aineksia puheeseensa.[192] Ja jo muutaman viikon kuluttua hän kertookin olevansa valmis pitämään sen, kunhan vain saisi muutamia elämäkerrallisia tietoja kuolinpesästä.[193] Lähteitä tutkijamme saikin jotenkin runsaasti, mutta etupäässä toiselta taholta. Fredenheim oli jo Hasselin eläessä kirjeellisesti tältä saanut tavalliset personaaliat. Sitäpaitsi oli hänen haltuunsa joutunut muitakin vainajaa koskevia tietoja. Nämät hän nyt lähettää Porthanille antaen hänelle samalla viittauksia miten niitä käyttää sopivalla tavalla ja mitä niiden johdosta huomauttaa.

Fredenheim kirjoittaa tästä muun muassa: "1722 tuli hän Tukholmaan kotiopettajaksi, jota sinun ei tarvitse mainita, ja oli siellä neljä vuotta luultavasti tarkaten silloista mieltä kiinnittävää asemaa. Tätä hän sitten seurasi hämmästyttävän tarkkaan siihen nähden, ettei hän ottanut osaa valtiolliseen elämään. Jos tahdot muutamilla sellaisilla mietteillä tehdä hänen olonsa Tukholmassa huvittavaksi, se kun sattui sellaiseen aikaan, sopinee se".[194] Tämän Hasselin Tukholmassa olon on Porthan sitten muistopuheessaan kuvannut näin: "Hän oleskeli näihin aikoihin Tukholmassa, seuraten oppilaitaan heidän koteihinsa. Merkillisten tapausten ja muutosten, jotka silloin tapahtuivat, näkijänä ja todistajana hän silloin oli. Ei kuitenkaan sellaisena, joka hämmästyneenä ja kokemattomana kaikkia ällistelee, vaan sellaisena, joka älyllä ja tarkaten seuraa asiain menoa niin paljon kuin mahdollista."

Puhe valmistui näiden tietojen lähettämisen tähden paljon myöhemmin, kuin Porthan ensin oli luullut. Huhtikuulla 1777 yliopiston varakansleri Haartman jo konsistoorion kokouksessa tiedusteli Porthanilta, joka oli sinne kutsuttu, eikö muistopuhe pian valmistuisi, sitä kun tuskin voisi pitemmälle lykätä. Porthan vastasi aikovansa odottaa lämpimämpää vuodenaikaa.[195] Puhe pidettiin vasta 21. p. toukok. 1778. Sitten se oli laitettava painokuntoon. Porthanilla ja Fredenheimillä oli aikomus laajentaa ja täydellisentää sitä muistutuksilla ja liitteillä. Esityksen eteen oli asetettava Hasselin sukuluettelo, jota Fredenheim kauvan oli valmistellut. Mutta Mennander kiertelee sitä tekemästä ja syyt, jotka hän esittää, ovat kuvaavia. Tuollaisen suuren teoksen, kuin se oli, jota Porthan oli suunnitellut, painattaminen tulisi kalliiksi ja herättäisi yleisössä liian suuren käsityksen kuolinpesän rikkauksista. Ja kaupaksi sellainen ei menisi, koska yleisö ei tuollaisia suosi. Luettelon Hasselin teoksista voisi liittää mukaan, mutta hänen presidiollaan ilmestyneistä väitöskirjoista on muualla julkaistu kertomus ja sen uudestaan painattaminen olisi siis turha.[196]

Puhe painettiin sentähden sellaisenaan yhdessä Bilmarkin tilaisuuteen valmistaman programmin kanssa.

Yleisössä vallalla oleva käsitys oli nytkin tehnyt haittaa Porthanin julkaisemistoiminnalle, vieläpä se oli saanut tulkikseen arkkipiispa Mennanderinkin. Esitetyt syyt ovat samoja, joilla yleensä vastustettiin muistopuheitten painamista ja joita vastaan Porthan myöhemmin asettuu taistelemaan Turun lehdissä.

Mennander olikin nyt tyytyväinen Porthanin puheesen, joka hänestä niinkuin Bilmarkin programmikin oli tarpeellisen hyvästi kirjoitettu. Sentähden ansaitsi Porthan siitä kiitosta eikä nuhteita.[197]

Heti alkaessaan muistopuheensa Porthan jo huomauttaa, ettei hän esitä muuta kuin Hasselin yksinkertaisen elämäkerran sekä kertomuksen tämän työstä akatemian hyväksi. Hän pyytää kuulijoitaan pitämään silmällä esityksen totuutta, puhtautta ja kunnioittavaa henkeä, eikä vaatimaan siltä hienoutta, kauneutta ja loistoa.[198] Ja pyyntöä seuraava esitys osottaa, että Porthan todella tarkoitti mitä lausui.

Periaatteet, joita Hassel koetti virassaan toteuttaa ja esimerkki, jota hän siinä osotti, olivat, kuten edellä olen maininnut, useassa suhteessa vaikuttaneet Porthaniin ja olleet hänelle esikuvina. Panemalla painoa niihin esityksessään saattoi Porthan luoda samalla elävän ja luonnollisen kuvan Hasselista yliopistonopettajana. Pitkät kuvaukset ja maalailemiset puuttuvat Hasselin elämäkerrasta kokonaan. Stiili on Ciceron "yksinkertaista" täyteläistä stiiliä, jota Porthan aina kehotti oppilaitaan käyttämään.

Parentatioonitilaisuuden jälkeisenä päivänä Porthan jo kertoo uudesta muistopuheesta, jonka hän aikoi pitää Arckenholtzin elämästä ja vaikutuksesta. Mutta hänellä oli kovin niukasti lähteitä saatavilla — valittaa hän — ja salatakseen köyhyyttään oli hän päättänyt puhua latinaksi.[199] Tällainen ainesten puute osottaa, että Porthanilla vielä oli jotenkin vähän tuttavuuksia Ruotsin puolella, jossa Arckenholtzin toiminta kylläkin oli tunnettu. Fredenheim näkyy nytkin hankkineen aineita hänelle.[200] Puhe pidettiin 3. p. toukok. 1781 ja oli Porthanilla aikomus painattaa sekin, vaikka aije sitten jäi toteuttamatta.[201]

Mutta tämän puheensa piti Porthan aikana, jolloin tavallaan uusi kehitysjakso hänen elämässään alkoi. Pysähdyn tässä vuoteen 1779. Hän oli nyt 40 vuoden ikäinen, siis ijässä, jossa henki harvoin enää taipuu aivan uusille urille, ellei niihin aikaisempaa perustusta ole laskettu. Porthanin työ oli tähän asti pääasiallisesti liikkunut kaunokirjallisuuden alalla, ja ennen kaikkea oli hän ollut klassillisen kirjallisuuden tuntija. Saattaa kyllä huomata, että hänen harrastuksensa yhä oli historiaan kiintymässä, mutta kun ottaa huomioon ajan tutkimuksen polyhistoriallisen luonteen, ei se vielä herätä mitään suurempaa huomiota. Vasta seuraavan vuosikymmenen tapahtumat antoivat viimeisen aiheen käänteelle, joka jo kauvan oli ollut valmistumassa. Vasta nyt alkaa Porthanin varsinainen suurenmoinen tehtävä historiankirjoittajana.

* * * * *

Olen jo edellä viitannut syihin, jotka vähitellen olivat vieneet Porthanin historiallisiin tutkimuksiin. Ennenkuin lähden puhumaan hänen varsinaisista suurtöistään tällä alalla, on mainittava vielä muutamia vaikutuksia, joita Porthan tähän asti oli saanut historiantutkijoilta, sikäli kuin vaillinaiset tiedot sen sallivat. Ranskalaiset valistuskirjailijat olivat herättäneet huomiota maassamme historiankirjoittajina aina 1760 vaiheilta tahi hiukan ennemmin. Mutta kuten Ruotsissa, niin meilläkin otettiin ne akateemisissa piireissä jotenkin kylmästi vastaan. Sigfrid Porthan valittaa vuonna 1760: "Vallan anastavat Voltairit, d'Alembertit ja muut heidän tapaisensa valehistorioitsijat, joita meidän aikanamme on ääretön määrä etenkin Ranskassa, vaikuttaen lukijan herkkäuskoisuuteen nerokkailla lisäyksillä ja muhkealla stiilillä, mutta samalla vihamielisesti vastustaen uskontoa ja moraalia".[202] Poikkeuksena oli kuitenkin Montesquieu, jota suuresti ihailtiin. Hänen teoksensa "Considérations sur les causes de la grandeur des Romains et de leur decadence" siteerataan jo vuonna 1756 eräässä Scarinin johdolla ilmestyneessä väitöskirjassa.[203] Ja 1760 luvulla käsittelee Bilmark useita Montesquieun esittämiä ajatuksia pitäen kuitenkin usein hänen kantaansa liian yksipuolisena.

Kun Porthan sitten ensi kerran julkaisi yleishistoriallisen väitöskirjan, käyttää hänkin lähteenään Montesqieutä. Vuonna 1776 ilmestyi nimittäin tutkimus "De influxu morum in felicitatem reipublicae". Se seikka, että se julkaistiin pro exercitio, näyttää osottavan, että teos oli pääasiassa Porthanin kirjoittama ja se liittyykin jotenkin luonnollisesti hänen luentoihinsa moraalifilosofiassa. Käsitystapa on tavallinen siihen aikaan vallalla oleva pragmaatinen. Tapausten syynä pidetään yksinomaan siveellistä tilaa ja siitä johtuvia motiiveja, joten esitys tuntuu kovin yksipuoliselta. Niin pidetään spartalaisten heloottivainoja syynä heidän raaistumiseensa ja tästä taas oli valtion onnettomuus seurauksena. Samoin oli tekijän mielestä ahneus ja ryöstelyhalu pääsyynä peloponneesolaissotiin. Vallankumousta Englannissa Kaarle I:sen aikana arvostellaan näin: "Englantilaiset osottivat kylliksi esimerkillään Kaarle I:sen viime vuosina, kuinka vähän lait vaikuttavat valtiossa, jossa kansalaisten tavat ovat niin turmeltuneita, että vaan hurjuus ja hillittömyyden halu heitä ohjaavat."

Sama käsitys on Humella, johon Porthan tässä viittaa. On hyvin käsitettävää, että Porthan, joka juuri piti moraalista luentoja ja julkaisi väitöskirjan, joka liittyi näihin luentoihin, oli taipuva panemaan tällaisille syille pääpainon esityksessään. Olihan tällainen käsitys Porthanin käyttämässä kirjallisuudessa yleinen. Lagerbringin suuri Ruotsin historia, joka paraillaan ilmestyi, antoi tässä suhteessa hyvin selvän esimerkin. — Itse aihe, yleisen historiassa tavattavan ilmiön tutkiminen, oli Turussakin siihen aikaan hyvin tavallinen.

Porthan oli näet saanut vaikutuksia paljoa lähempääkin, muun muassa naapurimaasta Ruotsista. Lagerbringin suuri kriitillinen Ruotsin historia aikaansai lopullisen käänteen tämän maan historian käsittelyssä. Silloisista oppineitten kirjeistä huomaakin hyvin, millaisella innolla ja ilolla teosta tervehdittiin ja miten suurta huomiota se herätti. Porthanille ilmoittaa Gjörwell kirjeessä 29. p. marrask. 1776 lähettävänsä hänelle Lagerbringin Swea Rikes Historian.[204] Varmaankin sai Porthan siis jokaisen osan heti sen ilmestyttyä.

Myöskin Ihren teoksia tunsi Porthan. Todennäköistä on, että hän kielimiehenä oli niihin jotenkin aikaisin tutustunut ja edempänä todistan hänen käyttäneen ainakin yhtä näistä 1760 luvulla. Vuonna 1775 lähettää Gjörwell Ihren Glossariumin, jota Porthan oli pyytänyt.[205] Kun Ihre oli ollut Schlözerin opettaja ja suuresti vaikuttanut hänen tutkimustapaansa, on tärkeätä tietää, että Porthan tunsi Ihren edustaman kielellisiin apukeinoihin perustuvan historiantutkimuksen, ennenkuin oli joutunut tekemisiin göttingeniläisen suunnan kanssa.

III.

Göttingeniläisen suunnan vaikutuksia Porthaniin. Hänen tutkimuksensa suomalaisten esihistorian ja vanhimman historian alalla.

I.

Porthanin toimi kirjastonhoitajana oli saattanut hänet tarkkuudella seuraamaan kaikkia uusia virtauksia aikansa kirjallisuudessa. Hänen oli hankittava uutta ilmestynyttä kirjallisuutta eri maista ja sentähden hän käytti vilkkaasti kirjamarkkinoita sekä Ruotsissa että ulkomailla, etupäässä Hollannissa ja Saksassa. Usein on hän oppilaillensa terottanut mieleen, miten tärkeätä on valita teokset, joita lukee, ettei kuluttaisi turhaan aikaansa, usein on hän myöskin huomauttanut, että on seurattava erilaatuista kirjallisuutta niin paljon kuin suinkin, koska joka suunnalla on jotakin hyvää.[206] Sanomalehtimiehenä ja opettajana, sanalla sanoen valistuksen levittäjänä hänen oli ennen kaikkea otettava selvä kaikista uusista totuuksista, jotka olivat omiansa hajoittamaan ennakkoluuloja.

Välittäessään uusien teosten ja uusien tietojen hankkimista maahan Porthan joutui tekemisiin usean ruotsalaisen oppineen kanssa. Niinpä hän tilasi Gjörwellin kautta suuren osan teoksista, jotka olivat kirjastoon hankittavat, ja oli hänen kanssaan kirjevaihdossa 1770 luvulla. Avuliaana Porthanille näissä toimissa oli A.N. Clewberg, joka silloin oleskeli Tukholmassa.[207] Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Porthanin kirjevaihdossa ruotsalaisen historioitsijan Hallenbergin kanssa Turun yliopiston kirjastossa olevista Arckenholtzin kokoelmista.

Välityksen tarve oli tähän aikaan suurempi kuin koskaan ennen. Sillä suurenmoinen kirjallinen toimeliaisuus toi yhtämittaa esille uusia huomioita ja uusia totuuksia ja valistusharrastus oli tehnyt niiden levittämisen jokaiselle pyhäksi velvollisuudeksi. Mutta kulkuneuvot olivat vielä huonoja, aikakauskirjallisuus vasta alullaan. Sitäpaitsi oli lähteiden julkaiseminen tahi keskittäminen hyvin vähän edistynyt. Nämät ovat syyt laajoihin kirjevaihtoihin sen ajan oppineitten välillä ja Porthankin on niiden tähden tuollaiseen kirjevaihtoon ryhtynyt.

Mutta Porthan ei tyytynyt yksinomaan kirjeelliseen välitykseen, vaan teki itse matkoja Ruotsiin niin pian kuin opetustoimeltaan pääsi. Jo vuonna 1771 hän kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Cygnaeus, joka oli matkalla mukana, kertoo sittemmin kuinka Gjörwell ja Porthan keskustelivat Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa tieteellisistä ja kirjallisista kysymyksistä, sillä välin kuin hän sai käteensä Bælterin kirjeet ajan kulukkeeksi.[208] Myöskin vuonna 1775 tiedetään Porthanin olleen kesäaikana Tukholmassa.[209]

Näitä matkoja tärkeämpi oli kuitenkin matka Saksaan, jonka Porthan teki kesällä vuonna 1779. Lähimmän aiheen antoi siihen hänen nimityksensä professoriksi kaunopuheliaisuudessa 10. p. jouluk. 1777, hän kun sen kautta saattoi hankkia tällaiseen matkaan tarvittavat varat. Matkan tarkoituksena oli saksalaisten kirjain tilauksen järjestäminen sekä oppineihin mieskohtaisesti tutustuminen.[210]

Ruotsin kautta matkusti Porthan Lyybekkiin, viipyi pari päivää täällä ja viikon Hampurissa sekä matkusti sitten Göttingeniin.[211] Göttingen oli virkein ja vapaamielisin opinkeskus Saksassa ja maine sen tutkijoista oli jo silloin levinnyt pohjoismaihinkin. He olivat täällä tunnettuja ja arvossa pidettyjä. Useat ruotsalaiset oppineet olivat oleskelleet Göttingenissä ja jo 1768 ehdotti Warmholtz, että Schlözer saisi tehtäväkseen Ruotsin historian kirjoittamisen.[212] Göttingeniläisten teokset olivatkin sentähden levinneet tänne jotenkin nopeaan ja laajalti. Niin saa Porthan Gattererin Universal Historien kesällä 1776 Gjörwellin kautta ja seuraavana vuonna melkein samaan aikaan Schlözerin Nordische Geschichten. Viimemainittu teos oli loppunut ruotsalaisista kirjakaupoista heti kun se saapui vuonna 1773 ja viimeisen kappaleen siitä oli Mennander silloin hankkinut itselleen Turkuun.[213]

Göttingenissä Porthan otti innokkaasti osaa yliopistolliseen elämään. Kirjastoa hän kiittelee erinomaiseksi ja kertoo saavansa käyttää sitä esteettömästi. Myöskin kuunteli hän luentoja ja tutustui yliopiston opettajiin. Luultavasti hän joutui enimmin tekemisiin Heynen kanssa, hän kun oli saman aineen opettaja kuin Porthankin — runouden ja kaunopuheliaisuuden professori.

"Hän on koko mies alallaan", sanoo Porthan ja hänen mielipiteensä osottavatkin ajakseen useassa suhteessa hyvin edistynyttä kantaa. Hän pyrki todella syventymään klassillisen ajan henkeen ja hänelle selvisikin sen kerrassaan silloisesta ajasta eroava luonne. "Tarvitaan" — lausuu Heyne kerran — "mukautuvaa mieltä, sukkelaa ja sujuvaa ajatusta sekä kestävyyttä; tulee välttää liian nopeaa arvostelua ja itseensä luottamista eikä saa itsepäisesti pitää mielipidettä, jonka on saanut, jos tahtoo tunkeutua ja hiipiä toisten ajatustapaan". Mutta juuri tässä arvelee hän tutkijain usein erehtyvän, he kun päättelevät oman aikansa tavoista ja käsitystavoista alkuperäisemmällä kannalla olevien ihmisten mielentilaa.[214] Arvostellessaan asioita pyrki hän sen sijaan etupäässä käsittämään olosuhteita, jotka silloin olivat vallalla ja saattoivat tutkittaviin asioihin vaikuttaa. Siltä hän sentään samalla koetti syventää käsitystään vertailemalla tutkittavia oloja sellaisiin oman aikansa ilmiöihin, jotka erityisesti tuntuivat olevan samantapaisia kuin ne, joita hän tutki. Etupäässä villikansain tavat olivat mainiona vertailuaineena, kun tahtoi selittää antiikin kansain aikaisinta kehitystä.[215]

Tämän käsityksensä mukaisesti hän arvosteli myöskin lähteitä erottamalla niiden eri ainekset sen mukaan, koska ja miten ne olivat hankitut, mikä oli nähtyä, mikä kuultua ja mikä arvelua. Juuri Porthanin ollessa Göttingenissä selitteli Heyne tämän menettelytapansa avulla sikäläisessä tiedeseuran kokouksessa Hesiodoksen Teogoniaa. Tämä teos oli hänestä yhteenliitos erilaatuisista kappaleista, jotka jo sitä ennen olivat muuttuneet ja muodostuneet. Porthan piti esitelmää oikein hyvänä, vaikka Heynen tapa lausua latinaa saksalaisen ääntämistavan mukaan tuntui omituiselta. Myöskin seminaariharjoituksissaan selitteli Heyne Hesiodosta.[216] Nämät olivat samat seminaariharjoitukset, joilla useat Saksan myöhemmän henkisen elämän edustajat Voss, v. Humboldt y.m. saivat ensimäisen halun käsittämään klassillisen ajan varsinaista henkeä, vaikka he kyllä toiselta puolen pian jättivät opettajansa välittävän kannan.

Myöhemmin on Porthankin luennoillaan koettanut esittää antiikin oloja niin monipuolisesti ja täydellisesti kuin suinkin, jotta kuulijat niistä saamansa tarkan kuvan mukaan käsittäisivät asiat, joista klassillisessa kirjallisuudessa lukivat. Niinpä esitti tutkijamme vuonna 1801 klassillista arkeologiaa valaisten esitystään kuvilla vanhan ajan taideteoksista. Samoin on Porthan kuvannut vanhimmilla kulttuuriasteilla olevaa elämää, käyttäen kuten Heynekin rinnan vanhan ajan kirjallisuutta ja oman ajan raakalaiskansain tarjoamia aiheita apunaan. Niiden avulla on hän usein luonut kuvan ihmisten alkuasteilta alkavasta vähittäisestä täydentymisestä. Sellaisesta lähtee hän väitöskirjassa "De fama Magiae Fennis attributae" usein viitaten Heynen teoksiin. Myöskin "De Pandora Hesiodea" on sekä aiheeltaan että käsitykseltään samaa laatua. On kuitenkin huomattava, että tällainen käsitystapa juuri voitti alaa seuraavien vuosikymmenien aikana muuallakin.

Lähteiden puutteen tähden ei saata seurata Porthanin suhdetta muihin Göttingenin professoreihin, teoloogeja lukuunottamatta, joista hän laveammin kertoo kirjeissään. Tämän yliopiston kuuluisimpia kykyjä oli Johan Michaelis, etevä kielimies ja rationalistinen raamatun selittäjä. Hän oli Schlözerin opettaja ja häneltä oli tämän kriitillinen menettelytapa osaksi peräisin. "Muutamista hänen oppilauselmistaan ajatelkoon kukin oman vakaumuksensa mukaan, mutta varmaa on, että hänen raamatunkäännöksensä on teos, joka alallaan on erinomainen ja jota vailla ei ajatteleva teoloogi voi olla".[217] Näin Porthan, mutta yleensä herätti Michaeliksen rationalismi monessa pahennusta, niinpä Lidénkin Göttingenissä ollessaan ankarasti moitti kevytmielistä ja pilkallista tapaa, jolla Michaelis kohteli raamattua.[218] Porthanin suhteesta Michaeliksen oppilaaseen Schlözeriin ei ole tarkempia tietoja säilynyt, enempää kuin Gattereriin tahi muihinkaan historiantutkijoihin. Edempänä saan kuitenkin tilaisuuden puhua muutamista sitä valaisevista piirteistä Porthanin tieteellisten harrastusten yhteydessä. Kuuluisaan kirkkohistorian tutkijaan Valchiin hän näkyy myöskin tutustuneen, mutta ainoastaan ohimennen Porthan häntä mainitsee.

Mutta Porthan ei asettunut ainoastaan niiden tiedemiesten yhteyteen, joiden tutkimusalat lähentelivät hänen omia erikoistieteellisiä harrastuksiaan. Hän liikkui aivan eri tieteitten edustajain parissa, muun muassa matemaatikerien ja teoloogein, kävi yliopiston tähtitornissa j.n.e..[219] Hänen monioppisuutensa ja erilaiset harrastuksensa tekivät tuollaisen yhteyden toivottavaksi ja hyötyä tuottavaksi.

Göttingeniin jäi Porthan viideksi viikoksi. Sitten hän kävi useissa Keski-Saksan tärkeämmissä kaupungeissa, viipyi viikon Casselissa, jonkun päivän Gothassa, Erfurtissa, Weimarissa, Jenassa sekä Hallessa, Leipzigissä ja Dresdenissä. Täältä hän sitten palasi Berliinin, Greifswaldin ja Kööpenhaminan kautta kotimaahansa.[220] Kaikkialla hän tutustui aikansa etevimpiin tiedemiehiin ja valistuksenharrastajiin. Niin tiedämme hänen Berliinissä käyneen Mendelssohnin luona, jonka eklektinen valistusfilosofia monessa suhteessa muistuttaa Porthanin omaa filosoofista ajatustapaa. Täällä hän joutui tekemisiin myöskin K.F. Nicolain kanssa, joka vielä tähän aikaan edusti vallalla olevaa katsantotapaa ja tunnetulla aikakauskirjallaan vaikutti suuresti aikalaisiinsa.

On luonnollista, että matkalla oli suuri merkitys Porthanin katsantotapaan ja tieteelliseen kantaan. Saksalainen sivistys merkitsi Kustaa kolmannenkin aikana leimansa ruotsalaiseen ja suomalaiseen maailmankäsitykseen ainakin keskisäädyssä[221] ja saksalaisen tutkimuksen vaikutus voitti täällä yhäti alaa ranskalaisen rinnalla, Sentähden oli erittäin tärkeätä, että Porthan joutui läheisimpään vuorovaikutukseen Saksan tieteen kanssa, joka juuri näihin aikoihin sai päivä päivältä suuremman arvon ja sen mukaisen merkityksen Europassa. Itse on hän puolestaan vaikuttanut saksalaisen tieteen leviämiseen kotimaassamme osaksi suoranaisesti suosittelemalla ja levittelemällä saksalaista kirjallisuutta eri tieteiden aloilta, osaksi epäsuorasti saamalla mieskohtaisia vaikutuksia matkallansa, jotka vaikuttivat hänen tieteelliseen katsantotapaansa ja sen kautta suomalaisen tieteen luonteeseen. Täydellä syyllä saattoi hän senvuoksi jo Dresdenissä ollessaan kirjoittaa Tengströmille: "Toivon, että matka tulee hyödyttämään sekä minua että yliopistoa".

II.

Göttingenistä palattuaan Porthan nimenomaan ottaa tehtäväkseen Suomen historian edistämisen väitöskirjojensa avulla. Hänen pienemmät väitöskirjansa olivat tähän asti olleet etupäässä retoriikan, mutta myöskin filosofian alalta. Hänen suuri sarjansa Historia Bibliothecae oli kyllä oikeastaan historiallinen, mutta johtui suurimmaksi osaksi harrastuksista, joita Porthanilla oli kirjastonhoitajana. Aineksilla ja kyhäyksillä Turun lehdissä vain oli ollut nimenomaisena tarkoituksena edistää Suomen muinaisuuden tuntemusta. Mutta nekin olivat olleet hajanaisia kokoelmia sieltä täältä.

Nyt Porthan nimenomaan ottaa palvellakseen köyhää Suomen historiaansa.[222]

Ensimäinen väitöskirjoista, joilla hän oli luvannut täyttää tuon tehtävän oli "Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum", suomalaisten saarnojen historia. Se ilmestyi vuonna 1781 kahdessa osassa. Respondenttina oli pohjalainen Eerik Tulindberg. Teos on hyvin kuvaava aiheeltaan. Kaunopuheliaisuuden professorina oli Porthan esittänyt ainettansa erityisesti pitäen silmällä saarnataitoa, koska useat hänen oppilaistaan aikoivat papeiksi. Väitöskirjoissaankin hän oli käsitellyt samaa alaa. Nyt tämä uusi väitöskirja oli jonkinlaisena historiikkina saarnataidon kuvaukselle erittäin Suomeen katsoen. Mutta sitäpaitsi tuli sen palvella Suomen historiaa. Olihan Porthan kuten Mennanderkin koonnut suomalaisia saarnoja ja lahjoittanut niitä yliopiston kirjastoon. Suurimman osan niistä muodostivat hautajaissaarnat, joita Porthan piti arvossa, etenkin niissä olevain elämäkerrallisten tietojen tähden. Mutta oli niissä muitakin. Olemme jo edellä nähneet, miten hyvin Porthan käsitti tuollaisten menneiden aikain hengentuotteiden arvon historiallisina jätteinä, joista ajan ajatustapa ilmeni. Lisäksi tuli luullakseni se seikka, että nuot saarnat olivat suomenkielisiä muistomerkkejä ja sellaisina arvokkaita.

Tämä tuntuu otaksuttavalta sentähden, että Porthanin johdolla ilmestynyt väitöskirja käsitteli suomenkielisiä saarnoja, mutta ei kajonnut lukuisiin ruotsinkielisiin, joita Suomessa oli saatavissa. Tosin oli oppinut pappi Stricker äskettäin julkaisemassaan teoksessa "Försök til et Svenskt Homiletiskt Bibliothek"[223] luetellut useimmat ruotsalaiset saarnat, suomalaiset sensijaan puutteellisemmin ja yhdessä saksalaisten kanssa. Kun nyt Porthan piti teostaan jonkinlaisena liitteenä Strickerin julkaisuun,[224] oli siis kyllä senkintähden luonnollista, että hän tahtoi täydentää juuri tuota puutteellisempaa suomalaista luetteloa. Mutta siltä oli kyllä ruotsalaisia saarnojakin Suomessa ilmestynyt, joilla Porthan olisi voinut lisätä Strickerin mainitsemaa saarnamäärää. Kun sitäpaitsi tiedämme Porthanin koonneen ja tutkineen muutenkin etupäässä suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita, suomalaisia raamatunkäännöksiä ja vanhempaa hengellistä kirjallisuutta, tuntuu uskottavalta, että suomalainen kieliasu häntä nytkin muun ohessa huvitti. Tulee muistaa, että Porthania tutkimuksissaan ennenkin oli huvittanut tämä kieli sivistyttämisvälikappaleena.

Väitöskirjan aihe ei kuitenkaan sellaisenaan Porthania näy erityisemmin miellyttäneen. Ainakin kirjoitti hän Mennanderille siitä joulukuussa 1780: "Aihe ei tosin ole juuri erikoisen hauska; mutta kun se sentään koskee pientä osaa kansamme kirjallisuushistoriasta, luulin, että aine ei olisi aivan vastenmielinen maamme köyhän kirjallisuuden harrastajille".[225] On sentään mahdollista, että hän näin sanoessaan ajatteli teoksen lukijoita eikä itseään.

Aineksia sai Porthan, paitsi siitä mitä itse oli koonnut, etupäässä Mennanderilta sekä muutamilta pohjalaisilta papeilta.[226] Hän ei kuitenkaan hanki Mennanderilta koko saarnoja, vaan ainoastaan niiden nimet, voidakseen julkaista nämät. Tällainen asiakirjain ja harvinaisten kirjain nimien kokoileminen oli näet Ruotsissa tähän aikaan jotenkin tavallista kirjaintuntijain ja kokoilijain keskuudessa. Porthankin luettelee vain saarnojen päällekirjoitukset esityksessään esittämättä ensinkään niiden sisältöä. Ja ainettaan käsittelee hän vain saarnain esitystavan muotoa ja retoorista menettelytapaa silmällä pitäen. Ei sanaakaan siitä, missä yhteydessä saarnatapa oli ajanhengen kanssa, millainen henki niissä vallitsi ja kuinka itse sisältöä esitettiin kansalle. Suomalaisten saarnain historia on kirjoitettu samaan suuntaan kuin Porthanin muut tähänastiset teokset, kuten etenkin "De poësi Fennica". Hän käsittelee molemmissa teoksissa vain lähteittensä muotoa pitäen kummassakin tapauksessa silmällä käytännöllistä hyötyä, joka lähtisi tästä tarkastelusta lukijoille; sisältöä, kokonaisuuden henkeä hän ei kuvaa. Mutta kuitenkin luulee tarkkaava lukija huomaavansa, että se on juuri se, joka useinkin kirjoittajaa huvittaa. Niinpä kirjoittaja valitsee lähteistä kaikkein kuvaavimmat kohdat, jotka löytää, antaakseen kuvauksen siitä, jota ei koskaan käy esittämään.

Strickerin esitys on sekin vain luettelo saarnoista aakkosellisessa järjestyksessä. Mutta hän sanoo kuitenkin teoksensa esipuheessa, että hänellä oli aikomuksena paitsi saarnatavan historiaa myöskin valaista kirkko- ja oppihistoriaa. Sitäpaitsi hän oli aikonut liittää esitykseensä myöskin saarnaajain elämäkerrat. Mutta käytännöllisten vaikeuksien tähden hän oli jättänyt yrityksen sikseen. Porthan toteuttaa teoksessaan tuon ensinmainitun aikeen, mutta ei kajoakaan muihin.

"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum" oli ensimäinen niistä väitöskirjoista, joilla Porthan tahtoi palvella Suomen historiaa ja jotka hän sentähden jo vuonna 1780 oli antanut oppilailleen valmistettaviksi. Toinen sellainen oli "De Superstitione veterum Fennorum theoretica et practica". Väitöskirjan pohjana oli, kuten olen maininnut, kaksi vanhemman Lencquistin väitöskirjaa, "Om Finlands hedendom och afgudadyrkan" ja "Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst", joista hänen poikansa Porthanin johdolla muodosti kokonaisuuden. Esipuheessa, jonka luultavasti nuorempi Lencquist on kirjoittanut, ilmenee ristiriita, johon tekijä joutui tätä ainetta käsitellessään. Yleinen mielipide näet piti tällaista ainetta tutkimukselle jotenkin arvottomana, vieläpä yleensä vahingollisenakin, jonka katsantokannan kirjoittaja itsekin oli taipuvainen hyväksymään.

Hän sanoo nimittäin, että aineen esittäminen "ei ole mitään muuta kuin luetella kaikenmoisia turhuuksia ja selvittää mitä tyhmimpien satujen pitkää sarjaa". Hän puolustaa kuitenkin esitystään sillä, että muinaisuutta harrastavat saavat apua kaikesta, joka koskee vanhoja tapoja ja laitoksia, sitäpaitsi ovat muutkin kansakunnat paljon tutkineet pakana-aikaansa, jotta näkisivät millaisia olivat silloin ja millaisia nyt. Ja niin olikin todella.

Saattaa näyttää omituiselta, että valistuksen harrastajat kokoilivat tuollaisia jätteitä samalla kuin pyrkivät niitä kaikin mokomin täydelleen poistamaan turhina ja vahingollisina. Mutta kuitenkin voi tälle ilmiölle löytää montakin selitystä. Kun Ihren presidiolla ilmestyi väitöskirja ruotsalaisen pakana-ajan taikauskon jätteistä, omisti respondentti sen arkkipiispa Henrik Benzeliukselle.[227] Omistuksessaan hän sanoo tahtovansa osottaa, millaista työtä oli saatu tehdä ja millaisia vaikeuksia voittaa, ennenkuin oli tultu sille viljelyskannalle, jolla nyt oltiin. Ja hän tahtoi myöskin osottaa, mitä taikauskosta vielä oli jäljellä, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että se sitä helpommin saataisiin hävitetyksi. Tässäkin tahdottiin tutkia epäkohtain luonnetta ja alkuperää, jotta voitaisiin ratkaista niiden olemassaolo-oikeus ja menetellä sen mukaan.

Lencquistin teoksella oli varmaan samansuuntainen tarkoitus, mutta samalla ilmeni siinä tekijän isänmaallinen harrastus tutkia oman kansan muinaisuutta, josta ennen olen puhunut. Molemmat vaikuttimet ovat tekijällä rinnan olleet, mutta viimemainitulle lienee etusija annettava, jos niiden voimakkuutta silmällä pidämme. Puheena olevassa väitöskirjassa on taikauskon eri muotoja niin ankarasti tuomittu ja pidetään niitä niin kerrassaan kaiken järkevän tiedon vastakohtana, ettei voinut tulla kysymykseen pitää niitä ihmistiedon alkeina ja sentähden tietämisen arvoisina. Oli näet niitä, jotka näin ajattelivat. Näin oli esim. Heyne asian käsittänyt selittäessään: "Ei tosiaankaan ole myyttein ja satujen merkitystä ja laatua halveksittava eikä valistuksen miehen tahi älykkään filosoofin työn esineeksi halpana pidettävä; koska kerran kaikki inhimillinen viisaus niistä ensi alkunsa sai" j.n.e.[228]

Tutkimustapa, jota on käytetty äskenmainitussa Lencquistin ja Porthanin nimissä julkaistussa väitöskirjassa, oli tavallinen tämäntapaisissa tutkimuksissa. Oletettiin näet, että taikuus ja sen yhteydessä olevat tavat olivat pakana-ajan perua. Niitä kokoilemalla ja yhdistämällä asialliseen järjestykseen arveltiin sentähden voitavan päästä järjestelmälliseen tietoon pakana-ajan uskonnollisista käsitteistä ja sen jumalamaailmasta. Lähteinä on käytetty osaksi kirjallisia ja suullisia ilmoituksia, etupäässä kansanrunoja, osaksi taas kansan käyttämiä menoja ja tapoja. Olemme edellisessä nähneet Porthanin arvelleen, että kansanrunot kumminkin pääpiirteissään kuvastivat ikivanhaa traditioonia, vaikka yksityiskohdat olivatkin muuttuneet. Siksi hän nyt antoi näille todistusarvon koettaessaan selvittää pakana-ajan oloja. Samaan suuntaan hän kait päätteli käsitellessään kansantapoja, eikä tuollainen päättelemistapa ollut yksinomaan Porthanille omituinen. Palatakseni vain jo mainittuun göttingeniläiseen tutkijaan Heyneen, ajatteli hänkin samoin lausuessaan eräässä julkaisussaan: "Vanhasta tavasta, josta kerran pidämme kiinni, pysyvät ensimäiset perusteet eli loimet, joihin kuteena kudotaan käsitykset, jotka niitä seuraavat".[229] Ei liene vaikeata huomata, että tuollainen ajatustapa johtui ennen mainitsemastani valistusajan mekaanisesta käsityksestä, samasta, jonka ilmauksia huomasimme historiallisen traditioonin käsittelyssä.