Produced by Tapio Riikonen

KYSYMYSMERKKEJÄ; KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI

Kirj.

Kah [G. A. Heman]

Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1885.

Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.

Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli allekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut Helsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa teaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa — sanalla sanoen: ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta mäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.

Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja tutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.

Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!

Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä — nimi on samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järven rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältään pian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakin nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä kieli hyvissä tuntumissa.

Emäntä — Esteriksi häntä isäntä puhutteli — taisi olla muutamaa vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.

Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.

Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.

Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä heloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.

Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme tupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle, ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme huomanneet.

Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta, jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan rahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.

Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuon lukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat ja toivovat".

Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa, vanhassa kopassa.

Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.

Hän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä "mitäs metsäkulmalaisen mietteistä maailman luettavaksi on?"

Voitin kuitenkin hänen epäilyksensä.

Se oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoi kehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saako tämmöinen kyhäelmä kustantajaa mistään.

Ainoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtää kahdellakin tapaa — aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.

Koettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestä houkuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä on uinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!

Varustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan nimikirjoituksella, mutta hän itse kielsi nimeänsä kirjan etulehdelle painattamasta. Antaisin teille, te kysymysmerkit, jonkin-moisen puolustuslauseenkin, mutta mitäs siitä kohtalonne valkenisi, sillä teidän piirtäjänne nimi on kirjallisuuden kilpakentällä yhtä tuttu kuin Uotilassa asuneen ylioppilaan nimimerkki Kah.

Kah [G. A. Heman].

I.

— Se on semmoinen rikkiviisas, se Pohjalammin Matti! Ja todella olikin Matti merkillinen mies, sen huomasimme me lapsetkin, vaikk'emme oikeen älynneet mitä isäni oikeastaan rikkiviisaalla tarkoitti. Koska Matin sen aikuisesta kuvasta vielä on muistissani joitakuita piirteitä, niin panen ne paperille, päättäköön lukija, oliko Matin viisaus rikkinäistä vai eheää. Melkein naapurina me olimme, ei ollut kuin vähän matkaa mielestämme tuota metsäistä, kivistä polkua, joka takaha'an kautta vei Pohjalammin ahoille. "Virstaksi" me sitä matkaa puhuttelimme; vaan jos se virsta onkaan, niin se on suden juoksema, arveli moni, joka sitä oudoksesta sattui kulkemaan. Siellä Näätäkorven hallaisella kulmakunnalla asui Matti torpassaan, josta teki päivän viikossa taksvärkkiä jalkasin ja talon ruualla.

Ei siinä torpassa paljon huoneita ollut; oli siinä pirtti, jossa oli sauhunsa viemätön muuri-paha ja yksi pieni akkuna — siinäkin kaksi ruutua tuohesta, ja toista kaksi viheriäisestä klasista. Vähän matkaa pirtistä oli sauna, joka myös teki riihen virkaa; tuonnempana vanha, puoleksi lahonnut olkilato. Mutta keskellä lastuista pihaa kasvoi komea pihlaja, ja saunan seinustalla kiemurteli humalista siintyneiden riukujen ympäri.

Siellä eleli Matti muijansa kanssa. Ja kun heillä ei ollutkaan lapsia kuin yksi tyttö, joka jo oli toisella kymmenellä, niin oli Matilla tilaisuus usein sairastaa "Laiska-Jaakon tautia".

Ensikerran eläissäni kävin Pohjalammilla noin rukiinleikkuun aikaan. Olin isältäni saanut varsin mahtipontisen toimen, piti viemäni "taksvärkkisanaa" Pohjalammin Matille. Matti ja isäni, näet, olivat saman talon alustalaisia, ja taksvärkkisana kulki tavallisesti torppari torpparilta hamaan takamaan äärimmäiseen perukkaan. — Ensimmäiseksi tervehti minua kanaparvi, joka samoili pirtin edustalla ja pyristeli höyhen-pukuansa tuulessa.

Astuttuani pirttiin olin kuin hölmö; ällistyneenä jätin hyvän päivän sanomatta, sillä niin toisenlaista oli siellä kuin meillä. Matin Kreeta otti juuri puuropannua pesän suusta, tyttö teki kanoja varten puretusta kuppiin, ja nurkassa ammui kirjava vasikka. Elokuun aurinko oli kirkkaudellaan tehnyt sen, että silmäni, kuten sanotaan, olivat jääneet pihalle. En siis varjokkaassa pirtissä oikein nähnyt, miten olla kuinka elää, seisahduin vaan oven suuhun, ja, hölmömäisesti kyllä, "Jumalaakaan mainitsematta".

— No, Kustaa, mihinkäs vanha mies jäi, kuului Matin tunnettu ääni peräsängystä. Hän näkyi nytkin tekevän tavallista työtänsä, s.o. lepäävän. Levollisena soi hänen äänensä, vakavasti katseli hän noettuneisin orsiin. Hän oli tietysti tässä sekamelskassa kuni kotonansa ainakin.

Kun en minä osannut vastata mainittuun kysymykseen mitään, niin toisti hän sen vielä:

— Mihin vanha mies jäi?

Minä luulin hänen isääni tarkoittavan ja vastasin aatos-alta: Oli jo vähän myllynki puute, niin isä sanoi, että tarvitsis sitä mennä vaikka Korkiakoskiin koittamaan.

— Istu; mitäs teillä nyt jauhetaan, sanoi hän taas. Minä taisin punastua, sillä kasvojani tuntui kuumentavan. Nälkiäisiähän isä myllyyn vei, sillä viime kynttilästä oli meillä ostoksessa oltu, ja kun vähän rupesi ruisvainiomme kellertämään, niin salavihkaa siitä ensi hätään vähän leikattiin. Imeliltä ne jauhot tosin maistuivat, mutta mitäs teki!

Mutta Matti se kyllä arvasi asian, hän vaan tahtoi kai minua vähän kiusottaa, sillä hän sanoi: taitaa olla vanhoja "laarin laasoksia"?

— Hm, vastasin minä epäileväisesti, sillä paha oli mielestäni valhetella paha tottakin puhua.

— Niin, samahan se on, jutteli Matti, millä vaan Hungerveltti näin uutisen rajassa, Uodin koukuissa käpälämäkeen ajetaan.

Enhän minä tuosta paljoa ymmärtänyt, istuin vain ovensuussa olevan kaljatynnyrin kupeella ja vaikenin. Totta huomasi Kreetakin minun tyhmyyteni, sillä hän sanoi, vieden puurokuppia pöydälle:

— Se meidän Matti mar osaa!

Sitten sanoi hän Matille yksitoikkoisella äänellään:

— Syö nyt vaan päivällistä ja menee siitä edes lyömään vähän saunapuita, että edes kylpöä saadaan; tekee nyt jotakin edes!

— Huokaus on oleva töiden väleillä, lausui Matti, katsellen yhä orsiin ja asettaen sanansa niin kirjakielen mukaisesti kuin ne tässä ovat kirjoitettunakin; hän muisti kai sanat niin jostakin lukeneensa.

Silloin ilmoitin minä taksvärkkisanaa tuovani huomiseksi.

Matti katsahti nurkkaan; siellä oli pari sylystä taskukellon suuruisia nauriita. Niistä siirsi hän katseensa Kreetaan ja sanoi: Kas kun et sinä olekaan vielä listinyt noita nauriinsommia?

— Kyllä mä he nyt listin, nuhahti Kreeta.

Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli hänellä kourassa norea koivunvitsa.

Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.

Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:

— Mitäs sillä teet?

— Se on palavitsa.

— Mitäs sillä teet?

— Kun sinä jätit nauriit listimättä.

— Hää?

— Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.

— Hm.

— Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee sinulle.

— Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.

Minä ihmettelin; olin lähteä pois ja sanoin "Jumalan haltuun".

— Jumalan nimeen; niin, ota vanha mies mukaasi, sen kanssa on hyvä kulkee, sanoi Matti. En ymmärtänyt mitä myrkyn vanhaa miestä hän tarkoitti. Kotona sain sitten tietää, mitä hän tarkoitti ja Matin opetus painui syvästi mieleeni. Hyvästihän ne meidän väet ensin nauroivat, kuu heille puhuin jutun palavitsasta. Äitini virkkoi: se Matti on se rikkiviisas.

— Voi sitä Kreeta parkaakin sentään, lisäsi isäni.

Mutta se juttu ei siihen loppunutkaan.

Näyttää epäilemättä siltä kuin seuraava tapaus olisi sommiteltu eikä todenperäinen; tätä luuloa on vaikea lukijalta poistaa. Vakuutan kuitenkin, että asia on ihan tosi, uskottakoon se taikka ei. Asia oli näin: Seuraavana päivänä oli sekä Matti että isäni talossa taksvärkissä, ja äitini vei minun ja pienen veljeni Joutsenojan niitylle, hän kun sinne meni lehtiä taittamaan. Jo oli päivä kulunut puoleen; pikku veljeni makasi levollisesti pärekopassa, joka oli ripustettu ladon seinällä kasvavan kuusen oksaan, ja yksi hyvän-hajuinen lehtitaakka toisensa perään siirtyi äitini hartijoilta latoon. Ladon etehen seisahtui kerran äitini tähystellen kohti kultaista kotiamme, joka ei kaukana ollutkaan. Mitä ihmeen huijausta sieltä kuuluikaan? —

— Ai, ai nyt siellä on porsas päässyt lätistä irti ja on lapsen kimpussa, sanoi äitini.

Mutta onneksi näkyi lapsi päässeen aidan alitse ja nelijalkainen vihollinen jäi toiselle puolelle.

Tuokion kuluttua kuului aivan läheltä tuo kimeä huuhunta:

— Huni, huu, missäs Leena on, kuului ääni.

— Hu, huu tääll' ollaan, vastasi äitini jotenkin samalla äänen korkeudella.

Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui luoksemme.

— Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.

— Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.

— On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.

— Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.

Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin kotia.

Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.

— Se nyt oli ihmeellinen tapaus, sanoi kotia tultuaan äitini. Ja kummallinen se oli, mutta kuitenkin oli se aivan tosi tapaus. Moni sen paikkakunnallamme kyllä todistaa. Ja juuri tuo "sattumus" on kehottanut minua tätä tapausta muistoon panemaan.

II.

Oli sunnuntai. Jumalanpalvelus oli jo päättynyt ja kirkkoväet vaelsivat kotiansa kohden. Olimme olleet kirkossa mekin, Pohjalammin Matti, isäni ja minä. Pakistessa siinä käydessä kaikellaista tuli puhe päivän "täkstistäkin", joka kirkkomiehille paraiten puheenaineeksi sopiikin.

— Mitäs meinasit, Matti, saarnasta? kysyi isäni.

— Tuima oli ja totuutta täynnä, vastasi Matti, ja niin se provasti ne sanansa paiskelee pitkin kirkkoa aina peräparven trapuille asti.

— Kyllähän se niin on, terävät ovat sanansa ja nasevat.

Vaiti oltiin taas vähän aikaa; hiki hatussa marssimme pitkin metsäpolkua kohti kotiamme. Kotvan kuluttua virkkoi Matti:

— Sinun tarvitsisi, Aatu, panna tuo poikakloppi kouluun, ei tiedä vaikka siitä vielä mitä tulisi, näyttäähän sillä olevan vähän "huntramänttiä".

Sydämeni sykähti kuullessani nuo hiljaisesti lausutut sanat; ihmeellinen taikamaailma nosti niissä sanoissa esirippuansa; oli mieleni hyvä siitä että minulla oli tuota "huntramänttiä". Ja tottahan sitä oli, koska Matti, itse Pohjalammin viisas Matti niin vakuutti.

En sentään ollut kuulevinaan koko puhetta, riipasin vaan ohimennessäni haavan lehtiä käteeni ja pureskelin niihin kirjokuvia. Mutta samassa koin olla niin hiljaa kuin suinkin kuullakseni, mitä isä sanoisi.

— Milläs niitä torppari kouluttelee, oli hänen alakuloinen vastauksensa.

— Pane nyt poika edes pitäjän kouluun aluksi, kehoitti Matti.

— Saishan sen sinne viedä edes pariksi viikoksi.

— Mitäs hulluja puhut, sano edes pariksi tärmiiliksi.

"Huntramäntti" ja "tärmiili", se on kouluoppia se, aattelin minä, noukkasin päivänkukan maasta ja rupesin terälehtiä nyppimään, aivan kuin ei olisi asia minuun ensinkään koskenutkaan.

Yhä edelleen keskusteli Matti ja isä koulun asioista, ja päätös oli se että Matti otti minun tutkittavaksensa.

— Kuule Kustaa, hän sanoi, mikä Sepeteuksen poikain isän nimi oli?

— Sepeteus, vastasin rohkeasti.

— Oikein, sanoi tutkijani, mutta kun Noalla oli kolme poikaa, Sem, Kam ja Jaahvetti, niin mikä sen Jaahvetin isän nimi oli?

— Totta kai se Noa kanssa oli, vastasin.

— No, jatkoi tutkijani, joka ei niin hevin tahtonut minua päästää, no, sanoi hän, mikäs se on, kun oli vesilukko, puuavain, vangit pääsivät vallallensa, takaa-ajajat kiini saatiin.

Minä punehduin, en ymmärtänyt, mitä piti vastatani. Isä katsoi minuun tutkivasti, kävelin kuin hiilten päällä; ja Matti se oli niin hymyilevän-levollinen.

— Etkö huomaa, auttoi hän, milloin sauvalla vedet aukenivat ja Israel kävi vetten keskitse — —?

— Silloin, keskeytin minä iloisesti, kun Mooses ojensi sauvansa meren yli ja punaisen meren vesi jakautui kahtia.

— Mistä sen olet lukenut, kysyi hän.

Yhdessä henkäyksessä luin minä: Biblianhistoriasta sisältävä sata neljä jutelmaa kodille ja koululle, jonka on koonnut Kristian Barth, autuuden opin tohtori, neljäs painos, kuvilla koristettu.

Voitonriemulla katsoin Mattia silmiin, ja hän virkkoi:

— Onhan sinulla huntramänttiä.

Ja päätökseksi ukkojen keskustelusta tuli, että minä olin pantava kouluun. Kun Matti Anongin tanhuan suussa, jossa tiemme erosi, meiltä jäähyväiset otti, niin pyyhki hän silmiänsä sinisellä nenäliinalla. Minusta näytti jotain kyyneleen tapaista niissä kiiltäneen. Ilmoitin havaintoni isällenikin, vaan hän käski minun olla vaiti ja sanoi Matin hikeä vain kasvoistansa pyyhkineen.

Mutta ihmeellisesti se Matti minun kohtalooni osaa ottikin. Pertunpäivän huomenis, jolloin oli kouluun mentävä, oli hän taas meillä. Ja kylläpä tarvittiinkin hänen apuansa, sillä äitini käytännöllis-taloudelliset epäilykset olivat vähällä tehdä kouluunmenosta palttua. Vielä Matin aikana teki hän, (kunnon muija sillä) onnettomuuden prohveetan virkaa.

— Kyllä siitä vielä musta sika Kustaan eväät syö, sanoi hän.

— Muista Leena, sanoi vakavasti Matti, että autuaalla on ilo lapsistaan.

— Pannaan nyt poika sinne edes koetteeksi, sanoi isäni.

— No, jos nyt koetettaisiin, myönsi äiti.

Päätös pantiin kuin pantiinkin toimeen, ja kouluun minä pääsin.

Sanotaan puhujan olevan hauskinta puhua itsestänsä, ja myöntää täytyy minunkin, että kertomus sujuvammin seuraisi minun kouluretkeäni kuin Matin metsäistä, jokapäiväistä polkua. Mutta kun en aiokaan tehdä kertomusta itsestäni vaan Matista, niin pyydän lukijaa unhottamaan pikku Kustaan. Saan kuitenkin sivumennen sanoa, ett'ei hänen huntramänttinsä niin runsasvarainen ollut, sillä usein kyllä on se hänet pulaan jättänyt. Jos siis Matti Kustaanpojasta suurta miestä toivoi, niin pettyihän äijäparka aika lailla; vaan jos hän toivoi poikanallikan, jota hän kouluun toimitti, kiitollisuudella häntä vastaisuudessa muistavan, niin luultiin hänen toivonsa tulleen täytetyksi.

Niin, kertomus kulkee Matin metsäistä polkua, mutta jättää myös monta aukkopaikkaa, jotka lukija itse hyväntahtoisesti täyttäköön.

Olin ollut pari lukukautta koulussa ja tiesin jo mikä "tärmiili" on: "huntramänttiä" ei minulle kukaan hamaan tähän päivään asti ole selittänyt, eikä kertomukseenikaan sen selitys luullakseni kuulu. Saanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut "jäkermäntti"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän.

III.

Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt pelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun kuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin ahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja siis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli käsissä.

Sunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli ajettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa; taniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän kuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla vielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu päässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä lienee?

Siinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi ometassa, ja minä — niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan uteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi. Mutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan isälleni, että "preistaisivat" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun oli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin laulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos, kävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä taas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän vaan Matti jo ole asiaansa puhunut!

Ja pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että "kauppa se auttaa eikä kalavesi". Olisihan sonnimullikkakin vietävä H:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin voita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna parikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia metsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi myyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli vähän semmoinen ja tämmöinen, "plikasta" taas ei vielä ihmiseksi ollut, ja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa ja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka niin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa nähdä.

— Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella tavallansa.

— Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.

Ja matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.

Enkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja rasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko yönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka selvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni olivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja puuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme — —. Valvoin kilpaa äidin kanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja rikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli "univormuni" varsin valmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni mittaisiksi. "Harasoo", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti kiinnittävän viimeistä takkini nappia. — — Mistähän se Matti nyt on rahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän asia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta, jossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty. Mutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa veräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi "plikan" kanssa alas kuorman päältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme neljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. "Kailu" — se oli härkämullin nimi — oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean voitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun marssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan "plikka". Ja liikkeelle panevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama Valko. — Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin kolahduksista.

— Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä alasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva "kurjerikello", mutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät olisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin juoksu-marssiin suostunut.

Mitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään mentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa ensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme ja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:

— Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?

— Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.

Minunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä pelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet, arvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi "huntramäntistäni". — Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut, honkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.

Ilta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin ainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä kun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää — ja olimmehan vuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin — niin pian nukahdimme, enkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja nuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun minä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut hevosta valjastamassa.

— Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi, hän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.

— No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.

— Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.

— Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.

— Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin, muistutti emäntä.

— Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi taaskin Kreeta.

— Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.

— Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta innostuksella.

Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi. Kreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa nurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.

Eikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se oli, ja kiiltävän musta sittekin.

— Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä miettien.

Ruvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se kooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä metsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri niinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen typpyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.

— Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se "ihmeellinen unikirja", joka oli
Lukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.

Hevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa, ja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi Matti, oli ohut "lakieraus", joka pian mustasi silittelijän kädet mustaksi.

— Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.

— Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin, kysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.

— Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja kertoi, miten suuri "hunsvotti" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut maailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut hämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin me taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän kylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja tehnyt meillen tuommoisen kepposen.

Mutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan pilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin taas menemään. "Plikka" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun kanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen oli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin tällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen järjellisetkin osakkaat äänellisempiä.

— "Hoi, hoi", huuteli "plikka" tavan takaa.

Ja ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:

Oleppas verrattava klasiseen kaappiin,
Eipä se loukkeita sallikaan;
Oleppas verrattava paperiseen paattiin,
Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.

Ja kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin sitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta väliin rupesi laulamaan "omiansa", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut virsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti siitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri minään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:

Mistä toitte tyttörievun,
Kusta kurjan kuljetitte?
Tuolta toimme tyttörievun,
Tuolta kurjan kuljetimme
Ihanaisen nurmen takaa,
Kauko niityn kainalosta.
Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta.
Miksi toitte tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetitte?
Toimme tänne tyttörievun,
Tänne kurjan kuljetimme,
Kouluhun kovan elämän,
Orjan työtä oppimahan
Itkun alhossa alati.
Ja milloin ja milloin ja milloin
Tuska se nimetön loppuu,
Tauti se kalvava taukoo?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Mun saatatte onnelan maille
Ja kultasen hongiston helmaan?
Ja milloin ja milloin ja milloin
Viette taasen tyttörievun,
Täältä kurjan kuljetatte
Ihanaisen nurmen taakse,
Kauno niityn kainalohon,
Metsän neitsyen salihin,
Sinipiian kartanohon?
Ja milloin ja milloin ja milloin?

Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut, vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin olen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin. Joku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi tunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan malliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat, jotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on yksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee valmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli taaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla. Minua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut "lapsellisuudellensa" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri ihmisten aikana "lauluille ruvennut".

— Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka leikillisyys tuntui niin surumieliseltä.

— Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä kysyä.

— Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein puolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.

Ja niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin kaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa "osaavaisuuttansa" useinkin matkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli meidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Vastauksen asemasta tirkisteli Matti eteenpäin, taakse, oikealle ja vasemmalle ja viimein korkeuteen, lausuen valittavalla äänellä: ei erittäin, vaan pilvess' on.

Huuli vempallaan ajoi Mikko eteenpäin.

Matti oli oikullinen, hän vaati tervehdykseksi tuon täysinäisen lauseen: "Jumal' antakoon hyvää päivää". Ja kun joku häntä näin tervehti, oli hän valmis vastaamaan "Jumal' antakoon". Itse hän vastaantulijalle lausui tavallisesti: "Jes' auks"!

— Mitäs kuuluu, kysyi eräs talonmies, joka portinvajassa seipäitä teki ja joka vanhana tuttuna rupesi Matin kanssa pakinoille.

— Ratasten ratinaa, oli vastaus.

Talonmies katsoa muljahutti alaspäin, sylki kouraansa ja rupesi uudestaan seivästä veistämään.

Näin oli Matilla aina joku viisas sana sanottavana oudolle ja tutulle. Hänen suunsa meni kummalliseen hymyyn aina kun joku hölmistyneenä seisoi hänen edessään. En ymmärrä, mikä Mattia asiassa oikein huvitti, oma viisautensa vai muidenko tuhmuus. Luulenpa melkein, että hän piti ihmisiä yleensä narrina, joille ei huolinut totista sanaa tuhlata. Kenties hän piti elämää selittämättömänä ilvenäytelmänä, jonka sopusointua ei saanut totisuudella häiritä. Kenties oli Matti parka viiden kymmenen elinvuotensa kuluessa tullut huomaamaan, että totinen naama ja juhlallisen painava puhe usein kyllä on yhtä paljon, "todellista totuutta" kuin Matin tallukat ovat samettia. Kukaties? Paras on, sanoi Matti kerran isälleni, heittää leikiksi, kun täysi tosi näyttää tässä mailmassa olevan niin vörpaiskatun pilanpäiväistä ja naurettavan hassua.

Eikä saanut Mattia matkallamme ymmälle juuri mikään. Kävi tosin vielä kerran nolosti ennenkuin H:linnaan pääsimme. Kuljimme juuri kapeaa, kivistä ylämäkeä. Arvellen, aprikoiden astui Valko jyrkkää mäkeä, vinkkuroiden toiselle ja toiselle puolen niin paljon kuin leveys antoi mukaan. Vastahakoisesti ja päätänsä ravistellen mennä jupasti Kailu, ja suloisessa rauhassa astelimme 4-henkisenä takajoukkona me kaksijalkaiset. Ja olimme aivan nousemassa mäen harjanteelle, kun toiseltapuolen kuului melkeä melu. Ensiksi sai tällä kertaa suunsa auki Kreeta.

— Voi, voi Matti, johan sieltä tulee koko kruunun transportti! Matti juoksi kyllä kuormaa hoitamaan, mutta hui, hai, siinä se jo oli nelihevosinen "roikka" aivan suutasuksin mustaksi-muuttuneen Valkomme kanssa, ja samassa silmänräpäyksessä oli rattaamme pyörä tarttunut trossivaunuihin. Ajajat, jotka olivat Venäläisiä sotamiehiä, huusivat ja huihtoivat käsillänsä.

— Muschik, durak, biergele, padi, kuului joukosta.

Matti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui tuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!

Mutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat ruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti reuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea kuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko kaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät huiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen perässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi "sutiparta" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan painettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien viereen. — Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi: prasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon ääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula, harasoo, rakkar! — —

Kun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet kuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli Kreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin Matilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat. Matti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: "maltas nyt, kyllä tässä selitään"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin venäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin paljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii, pokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.

— Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.

— Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi Valko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin iltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin maalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin rikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat "plikkansa" ja "puukhollarinsa" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen majapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista uneksimaan.

IV

Aamulla menimme varhain torille, ja kauppa kävi noin tavallisesti. Lampaan kerit saatoimme, Matti ja minä "ryssän kasarmille", sillä sinne vei meidät ostaja perässänsä. Ja siellä vasta Matin arvo minun silmissäni eneni. "Piet kopeik, nada nietu", soi vielä kauan jälkeenpäin korvissani kaikuna hänen keskustelustaan. Mutta hauskin kaikista oli voikauppa. Nauloittain ensin myyskentelimme, ja hyvä oli hinta, kuten Matti minulle kuiskasi. Ja kylläpä olikin muijia ympärillämme.

Viisaasti oli Matti säälinyt osan voita pieniin pyttysiin ja rasioihin, ja ne ne paraite kaupaksi kävivät. Matilla oli täysi työ kaupan hieromisessa ja punnitsemisessa, minulla "kasöörin-virassa". Kreeta se parhaasta päästä silitteli ja ruokki Kailua, "plikka" hän taas ihmetellen silmäili vilkasta elämää ympärillänsä.

— Mistä isäntä kotosin on, kysyi eräs "matammi" sävyisästi, hän oli mielestään kai aivan höyli ja alhainen, koska hän "moukan" kera pakinoihin puuttui.

— Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen poika, ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te Hämäläiset, lausui Matti saarnaavan juhlallisella äänellä.

Siitäkös muijat ällöttelemään. Toiset vihdoin rupesivat nauramaan, yksinkertaisemmat päivittelemään, että missä kaukana se semmoinenkin maa lienee?

Vähitellen kerääntyi väkeä kuormamme ympärille yhä enemmän. Eräs lihava möhömahainen teurastaja katseli Kailua, miehet silmäilivät Valkoa, muijat Kreetaa, "plikkaa" ja minua. Onneksi eräs "porjari" osti voimme kaikki "trossikaupassa", ja kun tiinu oli tyhjennetty porjarin rattaille, oli meillä vähäsen hengenvedon aikaa.

— Onhan teillä maalattu hevonen, ivaili eräs joukosta. Ja todella rupesi hepomme karvan äpäräkiilto silmiin pistämään. Satula-vyön ja aisain kohdalta oli kiiltävä musteus harmaantunut liankarvaiseksi, ja kun Valko oli matkalla vähän hionnutkin, niin oli hiki häirinnyt maalauksen sopusointua.

Mutta ei ollut Matti millänsäkään; juhlallisesti vastasi hän vaan:

— Jahkama pesen sen seitsemän kertaa Niilin virrassa, niin kyllä tämä juhta on valkea kuin lumi.

Uusi kummastus kaupunkilaisissa. Aika rikkiviisas, tuumasi joku.

— Kas sitä uuspeiliä vaan, lisäsi toinen.

— Ei, maar se mies olekaan ensikertaa pappia kyydissä, jatkettiin joukossa.

Tällä välin oli lihava teurastaja kävellyt useampaan kertaan Kailun ympäri, mittaillut sitä silmällänsä, kourannut sen niskaa ja sanoi vihdoin:

— Viisitoista ruplaa, ottakaa pois.

— Ei, vastasi Matti levollisesti.

— Ei, huusimme toiset yhteen ääneen.

— Kaksikymmentä, lisäsi teurastaja.

— No, olkoon menneeksi, soronoo, myönsi Matti.

— Tulkaa saattamaan mulli meille, saatte rahat, toimitti teurastaja. Ja nyt piti Matin lähteä, hän jo irroitti marhamintaa ratasten perälaudasta, ja rupesi hinaamaan Kailua perässänsä.

Mutta nytpä välkähti Kreetan silmä, joka tavallisesti oli niin välinpitämätön ja unelias. Ja samassa ilmaantui siihen jotain märkää, hän kun surullisesti katseli tepparoivaa Kailua. Viimemainittukin käänsi päänsä emäntäänsä kohden, katsoi tylsällä silmällään häntä ja urisi alakuloisesti. Silloin ei Kreeta enää ollut alallaan, muutamalla askeleella oli hän kiini Kailun kaulaimessa ja sanoi pontevuudella, jota ihmettelin:

— Ei, Matti, Kailua myydäkään, minä en saa sitä luonnoltani.

— Älä nyt hassuttele, Kreeta, nuhteli Matti.

— Hassuttelen taikka viisastelen, vastasi toinen, mutta jos Kailu myydään, niin myydään minäkin.

— Kukahan sinusta äyriäkään edes antaisi, hymyili Matti.

Mutta lihava teurastaja oli kiivas ja kiukkuinen; hän sanoi pitävänsä kauppansa, vaikka pataljoona ämmiä kynsin, hampain sitä estäisi; ja tulisesti tarttui hän marhamintaan ja aikoi viedä Kailua muassansa. Mutta ei se niin helposti käynyt, se tepasteli, mylvähteli ja ramisti jykevää otsaansa niin, että lihava teurastaja pyllähteli marhaminnan päässä.

— Lyö selkään maanmies, kiljasi hän.

Mutta samassa huutaa Kreeta: Kailu seh, tul' juomaan tul'! Ja kun Kailu tämän tunnetun äänen kuuli, ravisti se päätänsä entistä voimakkaammin ja tehden muutaman riemurikkaan hyppäyksen oli se emäntänsä sivulla. Ja kun teurastaja uudestaan sitä läheni, pullisti se silmänsä, painoi päänsä polviansa vastaan, mylvi niin raivoisasti, ett'ei teurastajan tehnyt mieli enää tarttua siihen. Kailu parka kai haisti härkäin-surmaajan olevan tuossa miehessä. Aivan kuin tahtoen puolustaa itseään ja emäntäänsä seisoi se Kreetan vieressä tuumaakaan eteen tai taakse siirtymättä.

— Ottakaa hyvä ystävä tää juusto kaupan-rikkojaisiksi ja menkää Herran rauhaan, sanoi Kreeta teurastajalle tarjoten hänelle oivallisen juuston.

— Mutta emmehän suinkaan Kailua kotia vie, tuumasi Matti.

— Viedään nyt Matti, viedään, maanitteli Kreeta ja lisäsi surunsointuisella äänellä: muuten minä kuolen ikävään.

— Onpa tuo hassu muija, kun eläintä noin suree, kuului väkijoukosta.

— Näyttää olevan hessahtanut, huomautti toinen ääni.

— Muijain kanssa riidellä ja vasikan kanssa kilpaa juosta on yhtä hyödytöntä, mutisi Matti ja sanoi teurastajalle: tämä eläimen elämäkerta on kummallinen; muija on sen pienestä kasvattanut: mutt'en luullut sen noin siitä kiini pitävän. Taitaa olla paras, kun muija saa viedä Kailun kotia, menköön siis kauppa rikki.

— Senkin moukat, jupisi teurastaja ja asteli toisaalle. Matti taas otti ohjakset käteensä ja ajoi korttieriin.

— Onpa tuo Kailu oikein ihmeellinen eläin, tuumasin minä.

— Niinhän se on; ja tällä kertaa en tahtonut Kreetan mieltä loukata: kenties hän sentään on oikeassa.

— Tää matka on ollut moniloppinen, sanoi.

— Niin poikaseni, olemme nähneet ihmisiä monenmoisia. Minuahan äsken puhuttelivat rikkiviisaaksi ja Kreetaa hessahtaneeksi; mutta näyttääpä minusta kuin olisi noissa ihmisissä itsissä paljon hessahtaneen ja rikkiömän vikaa itsekussakin.

Sitä puhetta en silloin ymmärtänyt, jälestäpäin olen usein miettinyt, mitä Matti lienee tarkoittanut.

Ja niin me menimme korttieriimme.

Vähän vielä ostoksia tehtyämme, lähdimme kotia kohden. Hevosemme harmaantui harmaantumistaan, sillä koko matkan sataa lillutteli hienoa usvaista syyssadetta.

V.

Olen kertonut Hämeenlinnan matkastamme kylläkin laveesti, ensiksikin siitä syystä, että "rikkiviisaan" ja "hessahtaneen" — Matin ja Kreetan — kuvat juuri tällä matkalla piirtyivät varsinaisesti muistiini. Lukija kyllä — jos hän olletikin arvostelija on — saattaa muistuttaa, että tämä muistelmani koko lavea pohja ei sisällä syitä eli vaikuttimia kertomuksen kehkeytymiseen, ja on siis oikeastaan tarpeeton. Pyydän kuitenkin muistuttaa, että elämä, ikävä kyllä, on usein kokoon pantu satunnaisuuksista, ja enhän yritäkään kirjoittaa muuta kuin "muistelmia", sellaisinaan kuin ne muistissani vielä ovat säilyneinä.

Niinpä nytkin täytyy ikävällä mainitani, että erkanin joksikuksi ajaksi muistelmaini päähenkilöistä, enkä siis ole tilaisuudessa enemmältä seuraamaan tuota "rikkiviisauden" ja "hessahtaneen" mielen omituista, jokapäiväistä runollisuutta. Asia oli, näet se, että Matin hartaista kehoituksista isä taaskin toimitti minut pitäjän-kouluun. Mutta enpä ollutkaan meidän kulmalla enää ainoa oppilas, sillä Pohjalammin Esteri oli siellä myös. Olen nimittänyt häntä tavallisesti "plikaksi", hänen vanhempainsa puhetapaa seuraten. Eikä hän minulle ollutkaan muuta kuin "plikka", se on olento sellainen, jolla ei muuta merkitystä ollut kuin että hän oli "plikka", ja jonka nimi oli yhdentekevä, sillä "plikka" hän kumminkin oli. — Mutta koulussa rupesin huomaamaan, että tuolla "plikalla" oli "huntramänttiä", ja vieläpä enemmän kuin monella pojalla. Yleensä elelivät pojat ja tytöt alituisella sotakannalla, erittäin senkintähden, että me pojat saimme tavantakaa "patukkaa", jota vastaan tytöt eivät milloinkaan, ainakaan minun aikanani, sen kanssa tuttavuutta saaneet tehdä. Pidimme opettajaamme siinä kohden vähän puolueellisena, jos kohta myönsimmekin, ett'ei nuo "plikat" juuri sellaista uskalla tehdäkään, mistä patukkaa ansaitsisi. Mutta palatakseni Esteriin, niin oli hänessä muutos tapahtunut. Noki oli kasvoilta kadonnut, vanunut lianharmaa tukka oli suoriutunut kauniiksi keltaiseksi palmikoksi; ja Hämeenlinnasta ostettu sinikukkainen karttuuni oli saatu sieväksi hameeksi, niin että monesti kyllä aattelin itsekseni: ei tuo Esteri sentään hullumpi ole. Tuosta hämärästä yleiskäsitteestä "plikka" oli hän minun silmissäni jo käynyt yksilöksi, Esteriksi, ja rupesi käymään sellaiseksi yhä enemmän. Ja niin sitä käytiin koulua se lukukausi. Minä, joka olin vanha oppilas, sain jo kirjoittaa kivitaululle, Esteri taas istui muiden vast'alkavien kanssa "santapenkin" ääressä kirjoittamassa. Puikolla sai hienoon hietaan kyntää kirjaimia opettajan tekemän "merkkipuustavin" mukaan, ja vähällä vaivalla oli hieta taas yhtä sileä kuin ennenkin.

Mainita sopii, että parin viikon kuluttua, jolloin minäkin sain luvan kirjoittaa "paperin päälle", Esteri siirrettiin "santapenkkiläisten" joukosta "taululle-kirjoittajain" parveen.

Ja niin sitä edistyttiin edelleen. Lukukauden lopulla kirjoitti Esteri paperille niinkuin minäkin. Opetus-tapa oli kyllä sellainen vanhanaikuinen, josta ei nyky-ajan kasvatustieteilijät suinkaan maksaisi "mätää munaa", mutta aina sitä sentään vähän opittiin. Varsinainen opettajamme oli kunnianarvoinen pitäjän-apulainen, mutta harvoin se itse koulussa opetti. Hänen sijassaan oli "sähtörinä" heikko nuorukainen, joka oli käynyt tätä samaa koulua "viisitoista termiiliä" ennenkuin tähän arvoon oli kohonnut. Eikä se opettaja huonompia ollut sekään. Siunaan minä aina hänen muistoansa. Kalvama tauti kuuluu hänen sittemmin vieneen läpi viimeisen "äksaamelin" ikuisuuden korkia-opistoon. — Tosi kyllä, kurin laita oli vähän niin ja näin; opettaja olikin kuin oppilaista ensimmäinen, mutta kyllä me silti hänelle arvon annoimme. Ja aina siitä sydän vähän pappaloitsi kun aamusin kukin vuoromme menimme hänen pöytänsä luo, kumarsimme ja kuulustutimme läksymme; ja mieli oli paha peräti, jos läksy takasin annettiin. Ihmeellisenä tapauksena koulun historiassa mainitsi "sähtöri" sen tosi-asian, ett'ei Pohjalammin Esteri ollut koko "termiilin" kuluessa kertaakaan saanut läksyjänsä takasin. Tämä ilmoitus, sepä silmissäni yhä kaunisti Esteriä; eikä toisin ollut, ett'ei toiset tytöt ruvenneet häntä kovin kadehtimaan.

Kun maat ja mantereet olivat valkean vaippansa saaneet, kun jo hartaasti odottelimme "äksaamelia" ja sitä seuraavaa joulua, sanoin Esterille, kuullessamme kouluun soitettavan ja lapsijoukon meluten juoksevan sisälle kouluhuoneesen:

— Kohta tämä koulu loppuu taas.

— Niinhän se loppuu, hän vastasi.

— Täällä on ollut niin hauskaa, sanoin.

— On kyllä.

— Minun tulee niin ikäväni.

— Mitä?

— Kaikkia ja erittäin sinua.

— Taitaa minunkin tulla.

— Käytkös joulun pyhinä yhtään meillä?

— Saa nyt nähdä.

— Minä tykkään sinusta niin paljo, sanoin arkamielisesti.

— Hyi, mitäs semmoisia puhut, Kustaa, sanoi hän, lopsahutti minua märällä tumpillaan suun päälle ja juoksi aika hamppua sisään.

Vähän alakuloisena menin kouluhuoneesen, istuin paikalleni ja katsoa tuijottelin kirjoihin.

— Mistäs Mäkelän Kustaa nyt niin jupiintunut on, kysyi sähtöri.

Minä en vastannut mitään, olin vaan vaiti ja katselin alaspäin. Mutta Esteri se sinä päivänä kiitosta sai runsaasti; ja minua se jotenkin harmitti. Ja vielä enemmän tunsin itseni hyljätyksi, kun päivällisaika tuli. Toiset söivät, näet, päivällisensä koulussa ja me, joilla oli lyhyt matka korttieriimme, tulimme tavallisesti koululle heti kun päivällisemme olimme syödä hitkaisseet. Kun minä tulin sisään, istui Pohjalammin Esteri tyttöin piirissä valkean edessä ja kertoi satua "köyhästä Matista ja pohatta Matista", ja hartaasti kuunteli häntä toiset.

En ollut kuulevinaankaan koko juttua; luin vaan ahkerasti muka läksyäni. Tokasin kuitenkin viimein:

— Mitäs se Pohjalammin "plikka" siellä valehtelee?

Mutta kas nytkös epäsuosion yleinen murina kuului vastaani. — "Pidä suusi kiini, jukopää, jurri, visapää", ynnä monta muuta kunnia nimeä kuului minulle, ja täytymys oli ollani siivolla. Niin se yksityinen oikku ja itsekkäisyys masentuu enemmistön painon alle! Mutta kun tarina oli loppunut, hiipi Esteri minun luokseni ja sanoi: näytäs nyt minulle, Kustaa, kuinka kolmella numerolla kerrotaan. Ja minä olin taas hyvilläni; juurta jaksain näytin hänelle kuinka kolmella numerolla kerrotaan.

— Kyllähän sinä minusta tykätä saat, kun'et sitä vaan minulle etkä muille hoe, sanoi hän, ja minä olin kokonaan hyvitetty.

Vihdoin koitti toivottu "äksaamelipäivänaamu". Pitäjän provasti itse tuli koulua lopettamaan. Kiitoksia sain väliin minäkin, mutta Esteri sai uuden testamentin ja parhaat kiitoslauseet. Minun vanhempani eivät sillä kertaa olleet saapuvilla, minun oli sanottu pääsevän Matin kanssa kotia.

Kun siis toimitus oli loppunut, riensivät vanhemmat ulos hevosiansa säälimään, ja pian lähti lapsi kuormia koulutalon pihasta kilisevin kulkusin ajamaan Papinlahden jäätä. Silmäilin ympärilleni, missä Pohjalammin Valko olisi. Sitä ei näkynyt missään. Katsoin halkopinon taakse, siellä ei ollut hevosta, vilkasin vajaa kohden, siellä näkyi jotain valkoista halkoläjän takaa. Menin lähemmin tarkastamaan ja näin, en Valkoa niinkuin olin luullut — vaan Kailun. Pian tuli Mattikin ulos talon pirtistä ja — rupesi valjastamaan Kailua.

— Tälläkös nyt ajetaan, kysyin minä.

— Niin.

— Missä Valko on?

— Sen myin Antin markkinoilla Tampereella.

— Osaakos tää vetää?

— Kuin Pileaamin aasi.

Ja niin me istuimme rekeen. Talon isäntä hymyili, Matti hymyili, provasti seisoi koulurakennuksen rappusilla ja hymyili, kylän lapset seisoivat ympärillämme ja hymyilivät, sanalla sanoen, koko maailma hymyili, taisipa Kailukin hymyillä, poikkeuksena olin kuitenkin minä, sillä minä en hymyillyt, vaan häpesin, sillä paikkakunnalla ei oltu totuttu härillä ajamaan.

Kylän raittilla sai Taavan Kalle, iso jumalaton poikamölli, meidät kiini, astui reen-kannaksille ja sanoi: Onhan teillä pramea juhta!

Olishan sen vielä kärsinyt; mutta Kalle rupesi suullansa erinomaista ääntä pitämään; hän hyrräsi niinkuin paarma.

— Älä pelota Kailua, varoitti Matti.

Mutta ei se Kalle siitä huolinut, hän hyrräsi vaan. Ja pian nosti Kailu häntänsä pilviä kohti, tömisti päätänsä ja rupesi ravaamaan ja vihdoin täyttä nelistä laukkaamaan. Matti kyllä sysäsi Kallen pois jalaksilta; mutta Kailu ei herennyt laukkaamasta. Päinvastoin yltyi se yhä kiivaampaan menoon, viimein loikki se pitkin tietä niin vihaisella vauhdilla että lumi pöllysi ympärillämme. Ja niin sitä mentiin yli lahden, läpi Jokelan kylän ja kappale matkaa ohitsekin.

Mutta viimein kai Kailu huomasi, ett'ei talvella paarmoja olekaan, hiljensi vauhtinsa ja kulki levollisesti kuin tottunut härkä ainakin.

— Kai sen niinkauvan pidätte hevosenanne, kuin se elää.

— Kyllä kai; Kreeta ennen luopuisi vaikka toisesta silmästänsä kuin
Kailusta.

— Kuinka se niin rakas sille on?

— Hän on sen maitovasikasta juottanut, mullikkana syöttänyt ja hoidellut sitä kuin arapiijaalainen hevostansa.

— Niin aina, "Araapian hevoset ovat tunnetuita", sanoo "Maanoppaassa".

— Ja se sen vähissä hengin pelasti jolkankin hampaista.

— Niin; eikös Kailu juuri ollut se vasikka, joka palavitsalla ennen muinaan tukehtumastakin pelastettiin?

— Sama tanssimestari, sama!

Illan suussa saavuimme vihdoin kotiani. Matti oli Esterin kanssa meillä yötä ja lähti vasta seuraavana aamuna kotia. Illalla kun ukot tupakoitsivat, sanoi Matti:

— Kyllä siellä lapset vastailivat, vastasi meidän plikka kauniisti, mutta kyllä vastasi poikakin.

Ja niinkuin ennenkin, niin haastelivat he koulusta ja koulunkäynnistä, panivat paraansa kumotaksensa äitini epäuskoisia esteitä, hän kun alkoi ja lopetti tällä perusteella: milläs köyhä kouluttaa?

Mutta päätös — summa summaarum, niinkuin kirkonkylän kauppias sanoo — oli se, että minun piti ensi kynttilästä menemän Tampereelle kouluun. Ja siihen se jäi.

VI.

Asia oli siis käynyt siksi, että pääsin kuin pääsinkin Tampereen kouluun. Vaikka olikin kevätlukukausi, eikä siis varsinainen vastaanottiaika, pääsin kuitenkin alialkeis-kouluun ensiluokalle. — Koulun käynnissä se nyt kului aikani. Suvi- ja joulu-aikoina käväisin Pohjalammillakin. Siellä oli vähän muutostakin tapahtunut. Nuohaa ei ollut niin paksulta katossa kuin ennen, lattia oli puhtaaksi käväisty, isompi akkuna oli ilmestynyt seinään. Pirtti ja sen asujamet näyttivät, niin sanoakseni, valistuneimmilta kuin ennen. Kreetakin oli vilkkaamman näköinen. Matti tosin usein loikui peräsängyssä seljällään, mutta nyt ei hän tavallisesti tuijottanut kattoon, vaan hänellä oli kädessään milloin "Maanopas", milloin "Suomen historia", milloin joku muu kirja. Esterikin oli toisen näköinen kuin ennen, hän oli puhdas, ja keltanen tukkansa oli somasti järjestetty. Hänestä yleni vähitellen sorea neitonen, ja meidän tuttavuutemme kasvoi kasvamistaan, olimme oikein, niinkuin nyt sanoisin, lapsuuden-ystävät. Muutos oli minussakin tapahtunut niinä neljänä vuonna, jotka koulua olin käynyt. Olin saanut maistaa tiedon puusta ja ehtinyt jo "yli-koulun" kolmannelle luokalle. Olisin mielelläni jatkanutkin, mutta äitini oli ollut oikea profeetta; varat olivat loppuneet ja koulun-käynnin täytyi loppua. Olin silloin 16:ta vuotias ja Pohjalammin Esteri kävi viidettätoista. Minusta tuli siis taas "maan-mies", ja rupesin auttelemaan vanhempiani heidän töissään.

Oli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni lopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet rippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä, vanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden. Muistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän elämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan ihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin tunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta. Hyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä maailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton laulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa. Muistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon povessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia muistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei aineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta heijastumasta nuorukaisen povessa. Ääretön meri iki-elämän kylläisyyttä aaltoili Tapiolan jylheässä tuvassa, ja sen meren raikkaista laineista imi silloin sielu jotain salaperäistä, jotain jolle en nytkään nimeä tiedä.

Kun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani. Katsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan lehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin mättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen rämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia kohden.

Aholla tuli Matti minua vastaan "paitansa hioilla" niinkuin pyhäiltasin suvella tapa onkin, ja sanoi kaivanneensakin minua.

— Kreeta on ollut vähän kivunluokassa, sanoi hän, Esteri oli mennyt taloon asioille, ja hän se nyt läksi itse karjaa laitumelta kotiin hakemaan.

Kellon otti Matti minulta ja vahvisti arveluni, että se Kailun kello oli.

— Käy kanssani, sanoi hän, lehmiä hakemaan, niin saan jutella sinulle yhtä ja toista, mitä mielessäni on.

Ja niin me kulkea kuhkailimme pitkin avaraa laidunta, jonka äärelle oli matkaa kolmeenkin penikulmaan. — Se oli Suomen aarniometsää se; vuoroin korkeaa männistöä, vuoroin tuuheaa kuusistoa, ja avaroita kulonpolttamia ahoja, rahkoja ja hallaisia korpia. — Siellä täällä oli elähtänyt honka puhurin puuskasta ottanut kaatuakseen ja kaataessaan nostanut juurillaan maata möhkäleen, joka siinä ilmassa töröttäen kaukaa näytti julmalta, pörhökkäältä kuin metsän peto. Salaperäinen on honkain humina takamaan metsässä; salaperäiseltä tuntuu hämärä varjosto hongiston viheriäisessä salissa, hyvältä lemahtaa havumetsän raikas tuoksu. Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin kummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä astuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän jättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti meitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla, katselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut. Itse kallion halkeamat ja kivilouhutkin, kun ne äkkiä silmiin tulevat, ovat kuin nauravan jättiläisen kasvot, joissa on jotain kamottavan outoa, mutta myös jotain tuttua. On kuin kirjava palokärki, joka hongan kupeesen läpeä nokkii, sanoisi meille jotain; kevyesti liehotteleva haukka, joka puiden välissä kiitää, näyttää keveillä liikkeillään ivaaman meitä, turpeesen kiinnitetyitä, kömpelöitä maanorjia. Olen sittemmin ajatellut, että nuot luonnon kasvoilla tavattavat tutut piirteet viittaavat sitä elämän-yhteyttä, joka meillä on luonnon kanssa. Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä erilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi "minäksi" ja nousta luonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan jylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille ihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!

Kotvan kuluttua kysyi Matti: Eikö teillä koskaan ole ihmetelty mistä minä rahaa voin-ostoon saan?

— Onhan sitä väliin sanottu, mutta aattelimme taas, että eihän se meidän asia ole.

— Oletko siellä koulussa oppinut pitämään suusi soukalla, kun niin tarvitaan?

— Hei johan ma sen kotonakin opin!

— En tiedä, mikä minun oikein on, puhui hän, mutta tahtoisin, että joku tietäisi asian laidan. Kun minua ei enää ole, niin saattaa sinun olla hyvä tietää minkälainen minä oikein olen ollut. Sinä olet melkein kuin poikani — isäs ja minä olimme nuoruudessamme kaksi vuotta samassa palveluspaikassa — minä en juuri piittaa, mitä vähäjauhoiset ihmiset minusta arvelevat, mutta jos minua maailmassa meinaisivat suuremmaksi lurjukseksi kuin oikeus ja kohtuus on, niin olisi hyvä jos joku edes tietäisi, millainen Matti oikeastaan on ollut — ja saattaisihan siitä olla sinun jotain opittavaakin.

En ollut Mattia nähnyt milloinkaan noin heltyneenä, useimmiten oli hän esiytynyt tuollaisena rikkiviisaana, joka viisasteli ja nauroi — noin vaan vasemmalla suupielellään — milt'ei kaikille ihmisille.

— Mutta missähän ne lehmät ovat, muistutin minä.

— Kylläkai ne nyt löytyvät niinkuin ennenkin, lohdutteli Matti.

Istuimme siitä sitten eräälle kallion kielekkeelle liki suuren suurta kuusta. Aurinko piiloutui hongiston taakse, tuulen henki tyyntyi, jättiläisiksi kasvoivat aholla honkain varjot ja Matti puhui, niinkuin hän sanoi:

Tarinan itsestänsä.

Niinkuin kai tiedät, olen minä Korpikylän Uotilan poikia. Neljä oli meitä veljestä, joista vanhimman jälkeinen olin minä. Veljeni olivat Aaro, Yrjö ja Taneli. Kova oli meillä isä; hirvennahkainen vyö oli se välikappale, jolla poikia kasvatettiin; erittäin sain minä usein tunnustella sen lämpimiä lätkäyksiä. En tiedä, mikä peijakas minussa oli, mutta usein minua jo silloin tämän maailman meno nauratti. Missä toiset eivät mitään naurettavaa huomanneet, siinä minun oli usein "suuni irvissä", kuten sanottiin. Hurskas Hakomäen Ullakin tuo vanhapiika, joka niin totisena päätänsä nyökyttäen huokaili, oli minusta oikein naurettava. Hänen kirkkopuvun virkaa tekevä kohiseva tykkimyssynsä, avosuiset kenkänsä ja vanhan-aikuinen poimuhameensa saivat väkisinkin minut nauramaan. Huomaan kyllä että nauruni oli enimmiten kovin ilkeää. Ja sentähden kai minua tavallisesti kotonani mainittiinkin irvihampaaksi ja veuru-Matiksi. Mutta jääköön ne sikseen. Minä jouduin yksinäiselle puolelle, toiset olivat kaikki toisella puolella; he olivat hyviä, minä vain paha. Yksi asia, mistä minua kiitettiin, oli lukemisen kallis konsti. Mutta sen konstin taitavuus olikin onnettomuuteni, sillä ensiksikin kadehtivat minua huonolukuiset veljeni ja siksi toiseksi en minä olisi muuta tehnytkään kuin lukenut. Tuntui niin kummalliselta oloni; minun oli kuin jano, vaikk'ei se ruumiillista janoa ollut. Seitsemään kertaan luin virsi- ja evankeljumi-kirjan viitenäkin vuonna pyhäinpäivästä kynttilään; ja Pyhän Raamatun luin ennen rippikoulun käyntiä, en tiedä kuinka moneen kertaan. Kirkkoveisuja ostin tukuttain kaupungista, aarnakan luin tarkasti moneen kertaan, sainpa unilukkarilta Kristityn vaelluksenkin, jonka ahmimalla luin. Mutta ei se luku onnelliseksi tehnyt, aina oli vaan semmoista hiukasemista, janoa taikka mitä lienee ollutkaan. Lukuni takia hutiloin töissänikin. Monesti sai kyntöhevonen seisoa pitkät tuokiot sill'aikaa kuin minä pensaan juurella luin Kristityn vaellusta tai Eustakiuksen kirjaa. Monta kertaa oli lukemiseni juuri syynä hirvennahkaisen läikymiseen. Ripille päästessäni sain provastilta Uuden Testamentin. Sitä mä sitten erittäin ahkerasti rupesin lukemaan. Sen kirjan sanoihin verrattuna olivat ihmiset niin huonoja ja pahoja, sillä he eivät ollenkaan uskoneet, toivoneet tai eläneet, niinkuin se kirja vaatii. Isäni, joka niin totisena istui sunnuntaisin pöydän vieressä ja lukea rohveteerasi, oli arkipäivinä niinkuin ei hän milloinkaan olisi sitä kirjaa nähnyt. Ja nuot muut ihmiset sitten! He lukivat, veisasivat, siunasivat ja kävivät kirkossa, elivät ja kuolivat, mutta tekivät sitä niinkuin unen päihin. He olivat mielestäni, kuinka ma sanoisin, niin hätäräsilmäisiä, että täytyi heitä surkutella, mutta he olivat myös niin olevinansa, että täytyi heitä nauraa. Eihän minun panetella tarvitse, mainitsen kumminkin esimerkiksi Pietilän isännän, naapurimme. Tuolla hän istui jouluaamuna kirkossa penkissänsä niin totisena kuin Lotilan puntari ja veisasi niin hartaana, että vesi silmistä valui; mutta iltapäivällä hän ryyppäsi renkiensä kanssa, veti väki-kapulaa, ja rupesi vihdoin heidän kanssaan tappelemaan. Saatuansa kelpolailla selkäänsä, pyysi hän itkein anteeksi kaikilta, tuotti aitasta miehille haarikkaallisen viinaa, hieroi viinalla ensin loukkaantunutta silmikulmaansa ja maisteli loput taistelu-kumppaniensa kanssa. Tultuansa uudestaan mehteriin, rupesi hän taaskin samaan leikkiin siksi kuin lanttui joulupahnoille.

Siitä sinun kirjastasi luin entisestä viisaasta, joka keskellä päivää käveli pitkin kaupunkia lyhty kädessä etsien ihmisiä. Niin minäkin etsin ihmisiä, ja kun luulin löytäneeni jonkun, ja rupesin sitä katselemaan tarkemmin, niin katso, hänelläkin oli narrin naama. Ja niin minussa kasvoi aina se ajatus, että narria me sentään taidamme ollakin, toinen enemmän toinen vähemmän, joka mies. Ja sentähden, vaikka puhunkin leikkiä, ja veuruelen, mitä mieleeni melkahtaa, tuntuu täällä sydänalan kohdalla aina oudonlaista viilomista; jos voisi ihminen yht'aikaa itkeä ja nauraa niin silloin ehkä tuntuisi huokeammalta.

Sinä olet vasta poika, etkä ymmärrä, mikä vanhan miehen sisustassa viiloo, mutta pane mieleesi, poika, pane, kerran on sinulla jotain hyötyä Matin rikkuneesta viisaudesta.

Mutta palaan tarinaani. — Isä ja äiti kuolivat sinä suurena kuolovuonna; kävin silloin kahdeksattatoista. Kyllä mä nyt huomaan, että isä tarkoitti hyvää hirvennahkaisella kasvatuksellaan, niinkuin äitinikin hellyydellään, vaikk'ei se kummankaan kasvatus oikein tainnut hyvää hedelmää tehdä.

Kototalomme myytiin vasaramarkkinoilla, ja kuin suden pennut, jotka pesästään lähtevät, jouduimme mekin maailman hartioille. Se mies, joka saaliin saapi ja rauhassa sen syöpi, — niinhän se on susien sekä ihmisten kesken. Aaro on lampuotina toisessa pitäjässä, Yrjö on torpparina Virvamäen kartanon alueella ja Taneli on renkinä vielä. Renginvirka se minunkin edessäni oli, mikäs muu? Himmolassa, Niemen kylässä, kylläs tiedät, palvelin alun viidettä vuotta. Isäntä oli oivallinen mies, niinkuin sanotaan, teki työtä tuimasti ja vaati paljon väeltänsä.

— Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.

— Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi: kuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.

Himmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka tavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän paraita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja tyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä. Meidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin sopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen tyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma päiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin sanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja ihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka lieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain taivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin aina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin sinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä halusin, — ymmärrätkös — halusin juoda "elämän vettä", olisin tahtonut syödä "salattua mannaa". — Ja niin virkistävää oli tavata Katriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän heinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä laulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina päässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli niin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia olisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika, ollut ja mennyt!

Matti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja punertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen pilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui kalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin kauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.

Siinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus muinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.

Mutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät tuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti lausuu hän:

— Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.

Minä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä ja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua nimeä.