Ikuinen arvoitus

IKUINEN ARVOITUS

Romaani

Kirj.

GUSTAF AF GEIJERSTAM

Suomensi

Antti Kaila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

Aber auch noch eure beste Liebe ist
nur ein verziicktes Gleichnis und eine
schmerzhafte Gluth. Eine Fackel ist sie,
die euch zu höheren Wegen leuchten soll.
Über euch hinaus sollt ihr einst lieben!

(Mutta teidän parhainkin rakkautenne
on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen
hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee
valaista teitä korkeammille teille.
Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran
rakastaa!)

Friedrich Nietzsche.

I.

Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän ja tahdoinhan antaa niin paljon… Oikeastaan pyysin vain saada antaa.

Ja kuitenkin…

Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin, mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa. Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani, ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.

En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja talvisin ei kulje junakaan niin usein.

Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.

Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja sanoi:

— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?

— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton nuoremman ystävänsä vuoksi.

Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni, mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.

Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.

Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella elämänsä.

En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.

Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma, kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä ritareista että kuninkaista.

Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä miehestä, joka eleli yksinään metsässä.

Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.

Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti, että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.

Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä, ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta. Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.

Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet onnelliseksi.

He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.

Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.

Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.
Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.

Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.

II.

Niin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin kukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun veressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni. Isäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan tutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt. Ylioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut häntä.

Sitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana minä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin vieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain sairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa. Mutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen seurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole kylliksi?

Tiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa, rakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin minä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta näköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud tielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle arvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan minut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa, sen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua onnellisempi ei ole kukaan mies ollut.

Raskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi myöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut. Silloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä etsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.

Ylimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään ymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus, jonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina vaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee sen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän kotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi sellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa kanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita, oli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän olisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut sellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui ehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud ja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita luonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään ystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat ystävät päätään ja sanoivat: "Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on liian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa." Me mahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä ja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin muiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja monien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät sanoivat: "Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää."

Muuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti. Korkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan tavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt kauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui hyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi sitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch, kontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota. Silloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin tai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.

Harhaluuloja! Harhaluuloja!

Juuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se oli jo kerrassaan ohi.

Siihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin mieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun varrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin tavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat yksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin kipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti, ikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja. Kyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita alas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne huoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään voinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää hartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme suojiinsa sulkeneet.

Ja kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa enää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä. Kuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse rasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi minulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin olimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin kaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi saada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi. Hän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama kuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan. Sitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.

Niin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli niin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa kujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta valtasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin melkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei ollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri, että minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman kauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani. Haaveilujenmaa oli poissa.

Se oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja minä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina kuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri vuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme. Virasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät olisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille. Kotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan kuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ensi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi ollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet nähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut tehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani itselleni.

Näin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon miehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia kuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä heidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina päivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin ja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti. Sillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä minä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti ihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani vähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.

Virasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan toisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää niin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen haavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa istuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että minullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä nauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla oli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se haittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli halveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän joukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä ei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota rakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin, kukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua. Hän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet toisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi suuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi ihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman riehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua sinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa oli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut paikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin vain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin. Olinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en koskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä kuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään ei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon melua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja istuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin usein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen nimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt. Siksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa, että minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein unhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin joutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään. Sielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui, ja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.

Minulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo toinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella puolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä ollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä silloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen kaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa en vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa lahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin tuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja hauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien kesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.

Mitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden, tuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut, tammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan syksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki minä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä paljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin. Kaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.

Hänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni. Ilman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon vain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun virkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä tekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.

Silloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun silmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin päivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä päivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta elämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää teoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka päivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä päivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin, jälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai synkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä auringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena minä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä ympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine huulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita vaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä, hyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen povensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti kateutta naisissa ja iloa miehissä.

Olinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni vallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä koskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni lahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut tehdä.

Minä tahdon alkaa alusta. Polttavina kuin tuli soluvat muistot sielussani.

Muistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun alkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa käsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia niitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin vielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä. Mutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman siksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja. Elämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen. Upsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka uneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua. Minullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata voimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan lakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni, minä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat täyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin itselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten ihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien yksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta tuota näköhäiriötä todellisuutena.

Itämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista erillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.

Nainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma häiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni ja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä. Enemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä hän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.

III.

Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan voi kantaa toisen taakkoja.

Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se olla totta?

Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti. Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin pelastavan minut.

Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen. Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani, ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä sairaammaksi.

Niin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei ollut voimia kestää minua.

Ja kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi sisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi minulle mitään.

Sillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen jälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun kanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.

Yhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu ikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan hänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.

Äärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän tulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin uskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli ketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun sävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. "Minä en voi puhua niin paljon kuin sinä", sanoi hän. "Minä voin vain suudella sinua."

Sävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta, jota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta ensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa, jaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä mailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä uskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on. Toista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse vain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa mitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan, että voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen. Huutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei häntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät jotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta sisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen täytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?

Milloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän ja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin muistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.

Hän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä. Mutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä tavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön tunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:

— Kuinkas nyt, Maud?

Hän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin minäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä oli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran rakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä sanoin, vastasi hän vain: "Ei nyt. Ei nyt." — "Etkö voi puhua minulle?" — "En nyt", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut hillitä sanojaan: "Minä en ole sellainen kuin sinä."

Miksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä menin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin, työskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että viime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme sitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista vuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois muististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain, kuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.

Sillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä toisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja minun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä, niin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto noista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa siellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi sanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain sellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen tapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä muuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me huomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme kaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin valppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä arkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.

Nykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä kosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee myrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta: mitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita hirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen joko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky tulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin tukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat sanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee jälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi tuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen ruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa heikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä. Mikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema. Jos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme. Tuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa väkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.

Sen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä hengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin, ymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?

Rakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu meissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on riehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä sanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä ainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin kutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme vastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä onnettomuus tuli.

Kuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja kuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän kaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena ihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä pakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta. Ja kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.

O, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun sellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä tahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa. Ja muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän ajatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki — viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä kuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan ja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut, elottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat himoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin valveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran voivani vihata naista.

Raskaina kuluivat päivät.

Aamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen olisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta sanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi jälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua entiselleen.

Sellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain hiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.

IV.

Tähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme läheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua, jotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen kahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana. Haaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka yhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan kaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.

Siellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti sanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen sikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista kyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan jälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.

Tähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt luonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.

Nyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli huonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän tai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka minulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua. Ystävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.

Silloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua parhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin unhoittanut ne jo aikoja sitten.

Onnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä kadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin. Talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla oli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun historian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa jonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle elämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää vuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: "Mitä sinä hymyilet?" — "Hiljaa", sanoin minä silloin, "minä näin juuri nyt muutaman historian." Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin ymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa minulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla niitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla omansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia muistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella puhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa, Saltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat, kaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat ihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet kuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat yhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä minne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy yhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä leikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu loppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.

Minä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin ja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan tuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla vedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina ja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi ympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella. Muuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä pistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi itku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut, mahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika olisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka yksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.

Silloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta oli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni kulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla heille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen minuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti minä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se raatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta mitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka minua nyt seurasi?

Muistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan koko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä käännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin sisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi. Sade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin kotia? Mikä minua siellä odotti?

Kumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin kolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa kiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin huoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta ruumiistani.

Otin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä en voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään edestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli. Jos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi siinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään viihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna tavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin kävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen laskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä kävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin puhua puolittain ääneensä itsekseni.

— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin pyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu nykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä. Kaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun ei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut minulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on sanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole samoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään niinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään käynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat hiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni. Hän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten? Tai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?

Keskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka lyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni, kuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani pimeässä.

Mikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli uinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä. Se oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi, että olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta kihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen tuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän koskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.

Hänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin häntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan pitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka ehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.

Häntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani tyytyväinen häneen… Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta tyhjääkin arvottomampi.

Minä seisoin rauhassa lattialla huohottaen raskaasti.

— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi siis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan kovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä nyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja uinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on nyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä särkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee kivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä istuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja kun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin levottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni minä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet vain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea sydämeni kevenevän.

Mutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin ikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa vähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä minut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli parhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.

Minä vääntelin vihoissani käsiäni ja jatkoin:

— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun ei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai sen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet kauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä en voi.

Sen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän ei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki riidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista. Mitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä tulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin? Oli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.

Minä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi siinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.

— Mitä sinä teet? kysyi hän. Puhutko sinä itseksesi?

Hän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään voi nukkua?

— Kello on viisi, kuulin hänen sanovan. Miksi olet yläällä?

En voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä vastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään selittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:

— Vaivaako Harrya joku?

— Ei, vastasin kummastellen.

— Minä luulin niin, kun olet näin myöhään yläällä, sanoi hän.

Ennenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa valtasi minut ajatus:

Miksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko hän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?

En koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka se juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin käsittämätöntä.

— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada varmuuden!

Minä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta - ennenkuin varmuus tuli itsestään.

Riisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin olisin kantanut jotain liian raskasta.

— Oman kohtaloniko vain olen nähnyt? mutisin itsekseni.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin raivossa itselleni:

— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi tulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä häiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en tee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni on vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes jaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.

Niin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka vielä viipyi.

V.

Mitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä saisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä tuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten herättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.

Nyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään kirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt lumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja viipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.

Istun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto Maudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä. Se tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta, hänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli todellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin minä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta päivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan ulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti kattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään luokseni.

Sydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä huone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle. Levollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan hän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen täyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain yksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.

Silloin katsahti Maud minua ja hänen poskensa olivat tulehtuneen punaiset.

— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.
Kukaan ei ole minulle mitään sanonut.

Näissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja neitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se liikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin kuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.

Niin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon harvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan tultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin tarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta, joka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa Maudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti kiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut epäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä tapahtui viime yönä.

Itse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa jännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät minusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli vaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa merkitsi mustaa ja musta valkeaa.

Ahaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme. Ja minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa lausumansa sanat samassa kuin kysyin:

— Mitä Harry tekee?

Maud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti minuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana kuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:

— Hän lukee kait läksyjään.

Kokosin kortit ja aloin sekoittamaan niitä uudestaan.

— Kuinka kävi? kysyi Maud välinpitämättömästi.

— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän aikaan.

Suhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme puhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut salata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.

— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut, hänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on toverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.

Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut. Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.

Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan vähäpätöistä.

Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa. Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.

Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä järjestyksessä kuin ne tulivat.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen tarkoitus.

— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.
Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?

— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään yhdistä.

Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen ajatukseni.

Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:

— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?
Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.

— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.

Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä hän sanoi:

— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.

Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti vihani.

— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto! Jaa, olethan nähnyt Hamletia?

Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut. Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä? Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni. Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin. En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut suurempaa kauhua.

Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä kiljuin raivossani:

— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.

Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas! Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen, rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.

Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten minusta tuntui.

— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin erästä toista.

— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.

— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen minulle! Miksen rakastaisi toista?

En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea, rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:

— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole enää sellainen.

Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä, kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä, vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..

Silloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani katseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli neljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin kehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin vaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat katseemme.

— Miksi sinä hiivit tänne? alkoi vaimoni.

Ja minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka poika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen luonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt äitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain, joka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn olkapäälle.

— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin suinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti siksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo läksysi. Me emme vain huomanneet sinua.

Poika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata. Mutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi kädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa, lähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän uskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.

Maud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan hänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.

— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle kaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy päästä kaikesta tästä.

Minä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän vain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani nähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.

— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä ymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin tietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain uskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa. Minä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja huomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä. Minä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:

— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin vain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.

Sen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi salaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin tyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin tuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi, ikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja sellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet suljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine kasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka vapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.

Kaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt läheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten kulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.

Niin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen aikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli tulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain, että tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.

VI.

Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista, että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?

Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä? Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti, kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan. Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä se on alleen haudannut.

Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi, että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi, olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä. Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya, oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan. Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.

Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä suoraan:

— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?

— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?

— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä molempiakin kohtaan.

Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen kasvojaan minä en voinut nähdä.

— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai huomiooni ottanut.

Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:

— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan "koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:

— Melkeinpä koko avioliittomme.

Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:

— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että rakkaus on loppunut.

Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys. Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia. Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä puuttui äidillisyyttä?

Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei keskusteluamme enää jatkettu.

Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain yksinäisyydessäni.

VII.

Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.

"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."

Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.

"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi hän.

Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:

"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa, niin minun täytyi mennä ulos."

Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa, hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi nähdessään äitinsä itkevän.

Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.

Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia tietoja äidistä.

Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.

Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni hänen olkapäälleen.

Tästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.

— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille. Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.

— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.

Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.

Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä, että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.

Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään. Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes itsellenikään.

Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua, että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:

— Missä äiti on?

— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?

Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.

— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.

Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.

Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.

Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja kerjäsi ja pyysi:

— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja pelkäsin.

Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle kerran myöhemmin — tavallaan.

Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa. Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.

Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken, mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella. Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka, kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan, joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme, ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on tarttunut meihinkin."

Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet. Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille. Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti. Nuoriso ei kiitä siitä meitä.

Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä niinkuin olisi pitänyt olla.

Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.

Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:

— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?

Minä pudistin päätäni.

— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa…

— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.

— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?

-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen, tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.

Siihen hän lisäsi levollisemmin:

— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.

Silloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:

— En, sitä en todellakaan tiedä.

Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.
Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:

— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.

Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole koskaan häneltä kuullut:

— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi nyt täällä.

Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään arvelematta vastasin:

— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?

Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.

— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.

VIII.

Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani, jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan? Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon. En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin aina sen mukaan.

Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin tulin kadulle.

Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu, jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa ja revontulien tuntureita valaistessa.

Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.

Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua. Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli minua seurannut.

Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:

— Ottakaa pois jalkanne.

Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:

— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.

— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.

Mutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.

Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin miehen äänen sanovan:

— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.

Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki vastustavan liikkeen.

— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.

Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi. Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.

Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi puhuin tavallista kovemmin.

— Tehän olette seurannut minua koko matkan…

Hän pudisti päätään.

— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.

— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.

Hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.

— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.

Käännyin osoittamaan Sturekadulle päin.

— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät kysyessäni.

— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.

— Mitä tahdotte sitten? kysyin.

— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.

— Ketä tarkoitatte?

— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta. Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää. Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa takaisin.

— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.

— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.

— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista, katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.

— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön puoleen!

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.

— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut asiaan.

Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen, kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian kovaa.

— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään. Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään. Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan, matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin heille on kaikki luvallista ja mahdollista.

Hän seisahtui ja hengitti syvään.

— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.

— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi niin paljon.

Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja kalpeasti.

— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi, kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona. Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui minusta ihmeelliseltä.

Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin, aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa yöni kulua turhaan hänen seurassaan.

Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.

— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja. Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä. Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita, huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"