Velan kahleissa: Saaristolaiskertomus

VELAN KAHLEISSA

Saaristolaiskertomus

Kirj.

GUSTAF AF GEIJERSTAM

Suomentanut

Kaarlo Pulkkinen

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 50

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

I.

Ken joutuu ulkosaaristoon Hammarbyn vanhan kalastusaseman seuduille, hän varmaankin saa kuulla kertomuksia entisiltä ajoilta ja ensimäisten joukossa Adrian Blidbergistä, miehestä, joka tyhjin käsin saapui saaristoon, mutta muutamissa vuosissa rikastui, jotta hänestä tuli paikkakunnan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Adrian Blidbergistä ei juuri kellään ole sanottavana hyvää. Hän oli kovaluontoinen mies ja lisäksi konnankoukkujen tekijä, jonka lopuksi täytyi poistua seudulta, vaikkakaan lain koura ei häneen koskenut. Ja hänen poistumistaan ei kukaan surrut; moni siitä päin vastoin iloitsi.

Hänestä tiedetään paljon ja monellaista mutta kaikista saaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta myöhään unohdetaan, ei mikään ole sitkeämpi muistossa säilymään, kuin kertomus Andreas Wikistä, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen uhrina, kunnes lopulta pääsi hänestä voitolle.

Andreas Wik ei suinkaan ollut virheetön mies. Mutta eniten hän sai kärsiä siitä viasta, ettei hän ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan. Hän eleli mieluimmin erillään muista, niin ettei hänen tarvinnut kuulla kenenkään määräilyä. Poikavuosista asti oli hän sotajalalla isäänsäkin vastaan, joka oli vanha kyläsuutari ja sai huomattavimman rahatulonsa vuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka kesä saaristoon saapuville kesäasukkaille.

Vanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eivät välit tulleet, kun hänen eukkonsa kuoli, jättäen ukon kahden Andreaksen kanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun hänellä ei enää ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea, minkä mielivallan ja sisun viina nostatti äijässä. Siitä tuli Andreas varhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun hän vihdoin tunsi saaneensa kärsiä huonoa kohtelua enemmän kuin soveliaasti saattoi sietää, purjehti hän tuskin kuudentoista vuoden ikäisenä muuanna yönä tiehensä erään suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen Brodyssä lastaamassa lautoja. Isä-ukko näki poikansa jälleen vasta kun tämä palasi kotiin aikamiehenä ja oli oma herransa.

Silloin palasi Andreas isänsä luo, vieläpä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja ihmiset ihmettelivät, että isä ja poika siitä päivästä alkaen näyttivät tulleen hyviksi ystäviksi. Pitkää aikaa ei Andreas sentään kotona viihtynyt. Jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa, olisi hän kyllä lukenut perämieheksi ja siten päässyt paremmille päiville. Mutta hänen oli mahdoton järjestää asioita sille tolalle, että olisi voinut käydä vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi menivät asiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi erääseen saaristolaisalukseen. Ja hyvä oli niinkin, sillä olisihan hänen tietenkin voinut käydä huonommin.

Läheltä Kuusinientä Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka tuli ratkaisevaksi hänen elämälleen, ja Aspön ja Kuusiniemen välillä näyteltiin — niin sanoaksemme — tämän saaristolaissankarin koko elämäntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokapäiväinen laatuaan.

Aspö on iso metsäinen saari toisella puolella selännettä; sen takaa avautuu suuri purjehdusväylä, antaen ensi kerran näköalan aavalle merelle. Aspön seläksi nimitetään avaraa, saaren kohdalta peninkulmamääriä kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sitä väylää mereltä päin purjehdittaissa näyttää saari tummalta ja pitkältä; vasta varsin lähelle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka männyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lepät saavat aikaan, valoisaa, ystävällistä vehreää, joka syntyy tammien ja koivujen työntyessä esiin havumetsän tummemmasta viheriästä. Mutta mitenpä lähelle tullaankin, ei mereltä käsin käy havaitseminen, että saari on asuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumetsän peittämänä näyttää se kohoavan, selväpiirteisenä auringon valaistessa ja epämääräisenä sateisessa udussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa senkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitumäntyjä, joilta, sikäli kuin saarelle edetään, vähitellen valtaa tilaa tiheä, hyötyisä kuusimetsä; se taas vuorostansa jättää sijan hymyileville koivikoille ja tuuheille tammilehdoille saaren eteläpuolella.

Sen kaiken voi purjehtija nähdä mereltä. Mutta sieltä ei hän huomaa, että keskellä saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enempää eikä vähempää kuin kolme taloa on siellä, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas, jonka ympäriltä metsä myöhemmin on raivattu syrjään, ylhäällä mäellä, johon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Aspön selkä häämöttää syystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella jokaisen asumuksen kohdalla työntyy venesilta ulos veteen nuottahuoneeseen ja ikäänkuin kokonaisia pieniä metsikköjä muodostavine paaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.

Niin on laita keskellä saarta, vaikka siellä muuten on kuin oltaisiin sisämaassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitkä matka merelle. Salaisuus on siinä, että saaren sydämeen pistäytyy merenlahti, ja niin huomaamaton on tähän luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea solmeke, että koko lahti on kuin saarelle muodostunut sisäjärvi; niin soukka on yhdystie avomereen, että töin tuskin voidaan tuulen suojaan siirrettävä halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet raapivat aluksen laitoja.

Tämä luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren asutuksi, ja varmaa on, että saarella siellä täällä oli jälkiä vanhoista puutarhoista ja jäännöksiä ruohottuneista muureista todistamassa, että saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon joutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen sinne tullessa, kyllä kehuskeli olevansa Aspön varsinainen, ensimäinen asuttaja, ja hän puheli mielellään siitä ajasta, jolloin heitä aikuisia oli siellä vain hän kahden vaimonsa kanssa, kun tytöt vielä olivat pieniä, ja hän kertoili, kuinka vaikeata heidän silloin usein oli tulla aikoihin, ja kuinka talvet olivat pitkiä, ja miten uskallettuja olivat matkat jään yli, joka ei pitänyt eikä murtunut.

Yksinäisyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat pakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden mentyä tiedustelemaan henkilöä, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan erakkoelämään etäiselle Aspölle, runsaan meripenikulman päähän lähimmästä asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa veljen, rasittuneen, rutiköyhän torpparin, joka asui ankaran isännän alustalaisena mannermaalla, nähden nälkää neljän lapsensa kanssa.

Johannesta kyllä arvelutti vetää vaimonsa sukua niin lähelle itseään, ja pitkään hän punnitsi asiaa yksinäisillä merimatkoilla ja talvisilla metsänhakkuilla itsekseen, ennen kuin päätti ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta kun ei ketään muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko tiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen jäädä, ja eräänä koleana syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja räntää, oli Johannes vesillä veneineen ja nouti Aspön uutisasukkaan höyrylaivalaiturilta.

Kaksi vuotta sen jälkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman itäisellä puolella.

Niin karttuu asutus Aspöllä, ja saattaisi paljonkin olla kertomista siitä, kuinka metsää raivattiin syrjään ja maata avattiin peltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie poikittain halki metsän.

Tämän kertomuksen alkaissa olivat näet niin Johannes kuin hänen lankonsakin Lars Petter vanhoja. Heistä sanottiin, etteivät he milloinkaan olleet vaihtaneet keskenään pahaa sanaa, ja sitä ihmeteltiin, sillä eihän lankous yleensä näy luontuvan säilyttämään kotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja polkevat samoja polkuja. Että kälykset eivät aina olleet samaa mieltä, siitä oli seudulla yhtä ja toista pakistavana. Mutta rauha ei kuitenkaan koskaan päässyt rikkumaan, kun miehet pitivät yhtä eivätkä antaneet naisten vallita.

Ken olosuhteet tarkoin tunsi, lisäsi kernaasti, että ellei Lars Petter olisi ollut niin sävyisä ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi tainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti torpasta oli Lars Petter kärsinyt niin paljon, ettei hän eläissään milloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen määrään oli alistuvaisuus silloin juurtunut hänen vereensä. Että Johannes tahtoi vallita, se ei häntä koskaan kummastuttanut. Sillä Johannes oli etevämpi. Johannes oli miesten mies, pitkä, vankka ja viisaampi muita. Johanneshan ensimäisenä oli asettunut Aspölle, Johanneksella oli katse — kuten Lars Petter sanoi — ja Johanneksella oli rahoja. Niistä oli hän lainannut Lars Petterille ja auttanut häntä eteenpäin. Kitsas ja ankara ei hän milloinkaan ollut, kovia korkoja hän ei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterillä joku maksuerä ei sattunut aivan päivälleen, niin myöntyi hän ja odotti. Siitä kaikesta oli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade tunne hänessä heräsi, tarvitsi hänen vain ajatella sitä aikaa, jolloin hän eli vain nälkiintyneenä torpassa, lapsineen laihana ruoan puutteesta.

Silloin katseli hän pientä satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta yhä varmemmin olivat hänen, ja hän ajatteli silloin, ettei hänen ikinä olisi paremmin saattanut käydä kuin oli käynyt.

Pienenä, jäntehikkäänä ja vaiteliaana kulki hän Johanneksen rinnalla saarella, ikäänkuin olisi pelännyt olevansa jonkun tiellä, antoi langon hallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siitä, minkä tiesi omakseen.

Johannes puolestaan muisteli sitä aikaa, jolloin hän eleli yksinään. Ja niin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miestä vilpittömiksi ystävyksiksi.

II.

Andreas Wikin tulo Aspölle johtui siitä että Johannes Vestman, joka kuljetti halkoja kaupaksi omasta metsästään, tarvitsi kunnollisen miehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sillä Johanneksella ei ollut poikaa, ja se oli hänen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa itsestään. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sillä hänen oli määränä olla laivamiehenä jaalassa keväästä syksyyn, renkinä talossa syksystä kevääseen. Kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen oli hän silloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti tehtävänsä kuin mies ja muuten oleskeli itsekseen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut lainkaan tekemistä ihmisten kanssa, jotka Aspöllä elivät ja isännöivät.

Kolme vuotta kului siten minkään häiritsemättä yhteistä rauhaa. Andreas Wik oli kaikkien mielestä saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse hän varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.

Johanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta hänellä oli tytär, ja niinä vuosina, joina Andreas oli saarella renkinä, varttui Ester täysikasvuiseksi, kehittyi naimaikäiseksi ja kauniiksi, eikä ollut ihme, että Johannes hiukan piti silmällä nuoria, kuten vanhemman velvollisuus on. Mitään huomiolle käypää ei nuorten seurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mitään, että tytön olento herätti hänessä sellaista tunnetta, josta hän mieluimmin olisi halunnut olla vapaa. Sentähden oli hän kärttyisä, kiivas ja epäystävällinen tyttöä kohtaan, vaikka siitä itse pahimmin kärsi, ja milloin hän ei voinut olla ulkona merellä jaalan kanssa, oleskeli hän vaiteliaana ja katkeramielisenä itsekseen.

Andreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, että hänen asemansa oli vakaantunut. Hän oli raitis, hänestä pidettiin ja Johanneksen vaimo Bengta ei voinut olla huomaamatta, että rengillä oli mielessä jotakin. Johannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine vuosineen hän ei enää voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa, langon luona, hyöri kaksi vaaleatukkaista poikaa isänsä apuna kartanolla ja merellä. Johanneksen oli pakko pitää renkiä, ja hän näki sen ajan olevan lähellä, jolloin talo joutuisi vieraan käsiin.

"Ei kukaan saa kaikkea, mitä toivoo", tapasi Johannes sanoa, jos joku kosketti arkaan kohtaan.

Samalla hän tiukasti sulki leveän suunsa, joka oli kuin poikkijuopa vaskenkarvaisissa, sileäksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti pari kertaa pörröisten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi sellaisissa tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman pieneksi ja vähäpätöiseksi ja kyyristyi aivan kuin häveten, ettei ollut voinut lahjoittaa miehelleen sitä ainoata, jota tämä todella oli häneltä halunnut.

Kerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mitä pitkinä kuukausina oli ajatellut.

— Kenties kosii Andreas Wik Esteriä, — hän sanoi. — Silloin olisi sinulla poika, ja me olisimme päässeet siitä huolesta.

Silloin katsoi Johannes terävästi vaimoansa ja vastasi:

— Jos tahdot naittaa tytön rengille, niin tee se. Minä en sitä tee.

Samassa hän nousi ylös, ojentautuen täyteen mittaansa ja meni vihaisena yli lattian. Kumartuen oviaukolla hän poistui ulos kartanolle, missä vallitsi heinäkuun illan ohut hämy. Alhaalla satamassa hän pysähtyi ja katseli tarkastellen jaalaa, joka oli täydessä halkolastissa, valmiina lähtemään seuraavana aamuna.

Samana iltana tuli Ester saaren pohjoispäästä ja oli menossa metsän kautta kotiin. Oli täysikuu, mutta pilvet peittivät taivaan, niin että metsä oli pimeä, eikä Ester huomannut, että häntä seurasi mies. Se oli Andreas, joka oli nähnyt tytön tulevan ja vasten tahtoansa lähtenyt saattamaan. Nuoren miehen mieli kuohui, ja useaankin kertaan hän itseltään kysyi, miksi hän ei pysähtynyt siihen missä oli ja antanut tytön mennä. "Huomenna minä lähden purjehtimaan", hän ajatteli. "Silloin pääsen taas rauhaan." Ja Andreas uskotteli itselleen, että rauhaa hän vain kaipaisi.

Tultuaan sille kohdalle, missä havumetsä loppui ja koivikko alkoi, pysähtyi tyttö kuuntelemaan, sillä hän luuli erottaneensa askeleita. Hämärässä hän näki silloin, että joku kulki polkua hänen jäljessään.

— Oletko se sinä, Andreas? kysyi hän.

Heti ei kuulunut mitään vastaukseksi. Mutta kun tyttö jäi seisomaan, koska ei tahtonut kulkea edelleen pimeässä tuntemattoman seuraamana, täytyi Andreaksen tulla häntä lähemmäksi ja tervehtiä, ja kun heillä oli sama matka, kulkivat he yhdessä edelleen.

Nyt lähellä ollessaan Andreas katsoi Esteriin. Suurikasvuinen ja komea hän oli, kehkeä ja valkoinen oli hänen ihonsa. Mutta heidän välillään vallitseva äänettömyys teki tytön araksi, ikäänkuin olisi hänen tarvinnut varoa jotakin.

— Sinähän purjehdit huomenna? sanoi hän senvuoksi.

Sanat tuntuivat pahalta Andreaksesta, vaikka hän ei voinutkaan selittää minkävuoksi. Hän nyökkäsi vastaukseksi.

— Tuleeko siitä pitkä matka? jatkoi tyttö.

Silloin Andreaksella veri läikähti, ja hän vastasi tylysti:

— Mitä välität sinä siitä?

Tyttö säpsähti. Jälleen valtasi hänet tunne siitä, että hänen oli jonkin vuoksi oltava varuillaan.

— Tokihan saanen kysyä — virkkoi hän.

Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niissä yksinkertaisissa sanoissa, ja hänen mielensä pehmeni.

— Huolitko sinä siitä, menenkö minä vai tulenko? sanoi hän. — Kukapa siitä huolisi?

Sellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. Hän oli kysynyt vain virkkaakseeu jotakin. Senvuoksi hän ei käsittänyt, kuinka hänen sanansa olivat voineet liikuttaa nuorta miestä, mutta kuitenkin hänen mielensä lämpeni siitä, että niin tapahtui.

— Miksi niin sanot? kysyi hän nopeasti.

Voimatta oikein selvittää itselleen syytä Andreas seisahtui. Silmänräpäyksen molemmat nuoret olivat äänettöminä vastakkain. Niin hiljaa he seisoivat, että voivat kuulla koivujen ylitse merelle lentävän lokin siipien viuhinan.

Silloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mikä hänen mieltään oli painanut viimeisinä vuosina, ja ennen kuin hän ehti itseään pidättää, veti hän tytön puoleensa ja suuteli tätä väkivaltaisesti ja oikopäätä.

Ester seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten hän työnsi Andreaksen luotansa kovemmin kuin oli aikonut.

— Mitä teet sinä minulle? hän huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan katsoi hän kylmästi ja suuttuneena mieheen jatkaen:

— Toisen kerran teet sinä noin minulle. Etkö sinä nytkään mitään sano?

Andreas pudisti päätään ymmärtämättä. Ei, hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Jotakin pahaa, kovaa ja kylmää heräsi hänessä. Hän tunsi kuin tuskaa siitä, että niin oli paljastanut itsensä, ja voimatta virkkaa sanaakaan selitykseksi, hän lähti nopeasti menemään koivikon kautta ja jätti tytön yksikseen. Sataman puolella hän peittyi metsän hämärään. Tultuaan kylliksi puiden varjoon, mistä ei kukaan enää saattanut häntä nähdä, hän heittäytyi ruoholle, repi ja raastoi mättäitä, ja hänen vankka ruumiinsa vapisi itkusta.

Kauvan makasi Andreas siten; hänen siinä omine mielialoineen kamppaillessaan ajautuivat pilvet syrjään ja kuu pilkisti niiden lomasta, peittyi jälleen pilviin ja tuli näkyviin niistä uudestaan.

Oli häpeä, ajatteli Andreas, koveten yhä enemmän ja enemmän, häpeä menetellä siten; oli onnettomuus, että hän oli käynyt niin herkkämieliseksi ja heikoksi, ettei mikään maailmassa enää ollut hänestä minkään arvoista paitsi tyttö, jota hän ei kuitenkaan ikipäivinä kerjäisi itselleen. Heikoksi oli hän käynyt, se oli varmaa; surullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi häntä kuitenkin rakkaus. Sietämättömäksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, säryksi, joka repi rintaa ja selkää, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka saattoi hetkiseksi hellittää, mutta kohta taas tuli uudelleen ahdistamaan häntä pahemmin kuin ennen.

Andreas piteli kaksin käsin päätään. Se tuntui hänestä olevan halkeamaisillaan. Hän hypähti pystyyn ja enempää ajattelematta meni pitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tietä, jota oli tullut.

Valkamalle päästyään aikoi hän mennä jaalaan, nukkuakseen siellä pari tuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta ehdittyään paalulle, jonka ympäri kiinnitysköysi oli kiedottu, seisahtui Andreas äkkiä, kykenemättä etäytymään tai peräytymään. Sillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tyttö Andreakseen kuin olisi istunut kauan ja odotellut.

— Se ei käy laatuun, — ajatteli Andreas. — En voi olla vaiti enkä puhuakaan saata. Miksi istuu hän täällä?

Jälleen aikoi hän lähteä ja mennä ohitse. Jälleen pidättyi hän. Neuvottomana tuijotti hän jaalan mustaan runkoon, jossa hänestä tuntui pelastus olevan. Kunpa vain voisi päästä piilottautumaan sinne.

Silloin hän äkkiä kuuli tytön sanovan:

— Mitä tahdot sinä minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?

Veri nousi Andreaksen päähän. Ennen kaikkea maailmassa olisi hän tahtonut tytölle hyvää, hän olisi halunnut saada kuulla tuon äänen, joka tuntui loukkaantuneelta ja terävältä, haastavan lempeitä ja hyviä sanoja. Mutta sensijaan vastasi hän kuivasti:

— Sitäpä minä juuri tahdon. Minähän tahdon vain mennä, kuinka pääsisin menemään.

— Sinä aijot mennä pois ja jättää minut sanaakaan virkkamatta, — sanoi tyttö. — Nyt kuten viimeinkin.

— Kuten viimeinkinkö? — toisti mies vitkaan. — Sitä minä en tiedä.

Silloin nousi tyttö ja antoi hänelle tietä.

— Nyt pääset, — sanoi hän halveksien. — Mene, kun tahdot.

Mutta Andreas seisoi paikallaan.

— Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi hän suopeasti.

— Sen itse paraiten tiedät.

— En tiedä.

Tyttö peitti molemmin käsin kasvonsa ja purskasti hillittömään itkuun. Ja siinä hetkessä nuoren miehen mielessä kaikki muuttui, kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selväksi, kuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisenä hän seisoi siinä, eikä kuitenkaan tiennyt, mitä oli rikkonut.

Koskaan ei hän ollut hiiskunut sanaakaan siitä, miten hänen povensa paloi ja kuohui joka kerta kun nuori tyttö tuli hänen lähelleen. Kahdesti oli hänen käynyt niin, että hän äkkiä, odottamatta, oli lähestynyt tyttöä, mitään tekemättä, mitään sanomatta, ainoastaan peloittaen häntä. Sinä päivänä se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta samassa hetkessä hän havahtuneena ja häveten oli hiipinyt pois. Hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö itki, ei uskaltanut ymmärtää, ja puolittain ujolla, puolittain vihaisella äänellä puhuen koetti hän vielä kerran suoriutua tukalasta asemasta.

— Sinä et liene parempi kuin muutkaan.

— En huonompikaan toki.

Silloin astui Andreas suoraan tytön luo, tarttui häntä molemmin käsin olkapäistä, ja pakottaen hänet katsomaan ylös sanoi hän tuimasti:

— Tahdotko kuulla, että minä pidän sinusta? Tahdotko? Saadaksesi nauraa minulle sitten.

Hiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tyttö otteesta, tai Andreas laski kätensä kuin hänen sanojensa lamauttamana. Ei kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.

— Luuletko, että minä nauraisin sinulle? sanoi Ester.

— Kenties et, — myönsi Andreas, ja hänen voimakas ruumiinsa vavahti.
— Mutta siitä ei kuitenkaan koskaan tule hyvää.

Tyttö katsoi häneen ymmärtämättä.

— Sinä et tiedä, millainen minä olen, — puhui Andreas. — Ei kukaan sitä tiedä. Ei isäsi eikä äitisi etkä sinäkään. En minä itsekään edes. Mutta sen voin sinulle sanoa, että sellaisena kuin nyt olen, en saata olla täällä sinun omaistesi parissa, en mukautua heidän mielensä jälkeen, en olla kaikkien käskettävänä ja kuitenkin kuulua yhteen muiden kanssa. Kuule, mitä sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja minulle. Jos tahdot huolia minut tämän sinulle sanottuani, niin ota minut.

Ester ei vastannut. Arasti katsoi hän noihin kasvoihin, joiden piirteet olivat suuret, terävät, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta nyt värähtelivät silmien hehkuvina loistaessa.

Yhdellä askeleella hyppäsi Andreas Wik tytön ohi alas jaalan kannelle ja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhjänä pimeydessä, kuin olisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.

Vaiti ja itkien, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, meni tyttö tieltä kotiin päin ja astui hiljaa sisään ovesta, jottei kenenkään tarvitsisi kuulla hänen niin myöhään olleen ulkona.

Mutta alhaalla kajuutassa istui Andreas pää käsien varassa valveilla pitkän yön, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti hänelle selveni, että tyttö sellainen kuin Ester oli voinut kiinnittää huomionsa häneen, oman isänsä köyhään renkiin. Tunti kului toisensa perään, aamuviileä saapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.

Silloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut. Onnekkaana ja voimakkaana hän seisoi kannella katsellen kuinka hämärä väistyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi ylöspäin ohut savujuova merkiksi, että ihmiset olivat heränneet.

III.

Kun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy. Tiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet koivujen latvoissa.

Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa, kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli ankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää pyytämään häntä illalliselle.

Ester tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä olivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen hänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli huokui kylmyyttä maihin.

Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä vaiteliaammaksi.

— Hyvää päivää, Ester, — sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.

Tyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että tyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin mykäksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa", ajatteli hän. "Se ei tule milloinkaan takaisin."

Silloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista koskaan olisi ollut heidän välillään:

— Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana.
Luullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.

— Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.

— Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo lähteneet kaupungista.

Andreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan keskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena, ja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.

Eikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei ajatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.

— Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole näyttänyt, — sanoi Johannes Andreaksen mentyä.

Mutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties koskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä, vaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan kajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa rannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli, ennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii sulkea silmänsä.

Andreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui viileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi ollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta. Yksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän uutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt muistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä taisteluaan. "Jos hän nyt kuolee", ajatteli Andreas, "niin saan minä mökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun tarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla puolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä." Se oli Andreakselle kaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.

Jo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe tuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen ulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei saattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita ja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään, huomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että olisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin noustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä vilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan ennen lähtöänsä.

Hän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi osannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti, missä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli istunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin oli punaisenaan mansikoita, ja tuossa — aivan häntä vastapäätä — yleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan punaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet. Äänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas lasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes laudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten seinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta ketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.

Andreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin häiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä pitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha muija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon hyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää hakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.

— Hiljaa, — sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään katseeseen. — Siitä tulee pian loppu.

Andreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin laihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki pitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset sormet.

— Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, — selitteli eukko. —
Koeta, kuuleeko hän sinua.

— Isä, — sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen puoleen.

Silloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet. Kuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä voimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea, koriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.

Vanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti odottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala palalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei uskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen kuolonkamppaukseen.

Andreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman todellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen välit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla. Katumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että hän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi huoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut sinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika, joka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin hengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin vaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä todellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään muistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.

Kun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli tahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski huoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat viideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista oli enää vain kolme jäljellä, "mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn Blidbergin kanssa", niin oli vanhus sanonut, "antaa hän kyllä kaiken jäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta, ja hän kun on niin rikas." Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä ja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja työkaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi saamaan poika. "Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni", oli ukko sanonut, "aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla". Sitten oli hän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa hengissä.

Sen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti puuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen palvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja miehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän meni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein, että kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen omaansa.

Andreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen. Kolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi venheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö oli.

Sillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui perille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan venheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin suoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi Esterin ennen pitkää tulevan lypsylle.

Kauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu käsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen ja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan. Kun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan keskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä tulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä, tervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan tyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan itseensä takaisin.

Ester oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi hänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä kohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut mitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta.

— Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. — Eikö se riitä, että olet katsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi ystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin huonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt, mutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun olet.

— Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.

Miehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin vihan tapaista.

— Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta tahdot?

Tyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin olisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.

Andreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei täysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä peräytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen sanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti Esterin kuuntelemaan.

— Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä ihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En ole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan. Niin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta pois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni itsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt tuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää, etten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen vain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla mitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.

Ester oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän unohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut huulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja selvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän lyhyeen ja hätäisesti:

— Miksi et saattaisi jäädä tänne?

— Olen sanonut sen sinulle kerran, — kuului töykeä vastaus. — Mutta sinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää sitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.

— Ja sen vuoksi et tahtoisi?

He olivat joutuneet astumaan vierekkäin polkua, joka johti metsään. Kun
Ester oli ne sanat lausunut, keskeytti hän äkkiä puheensa ja punastui.
Hetkisen olivat he vaiti molemmat.

— Ei, — alkoi jälleen Andreas hiljaisemmalla äänellä. — Syy, jonka vuoksi en saata jäädä tänne, ei ole aivan se. Minä en ole luotu elämään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Minä en viihdy kylissä, en suurissa enkä pienissä. En viihdy siellä, missä muut ihmiset sekaantuvat minun asioihini. Jos kerran menen naimisiin, tulee minun saada pitää omani omanani, minun metsäni, minun kalaveteni, tupani, niiden tulee olla minun. Sellainen minä olen enkä toisellaiseksi ikinä muutu.

Jos Andreas silloin olisi katsonut sivullepäin, olisi hän huomannut, kuinka äänettömäksi Ester oli käynyt, miten pehmeä ja vieno oli koko hänen olentonsa hänen siinä verkalleen astuessaan Andreaksen rinnalla kapeata metsäpolkua. Mutta Andreas katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin omien ajatustensa kahlehtimana, kuullen ainoastaan Esterin äänen, kun tämä vastasi:

— Mitenkä tulet ajatelleeksi kaikkea tuota juuri nyt?

— Isä on kuollut, — ilmoitti Andreas, ja hänen äänensä värisi hieman. — Sen minä tahdoin sanoa sinulle, kun tulin. Siellä kotona tulisi minulla nyt olot olemaan sellaiset, etten niitä täällä mitenkään enkä milloinkaan voisi niin mieleisikseni saada, kunhan sinä vain tahtoisit lähteä kanssani.

Sen lausuttuaan laski Andreas tyynesti, tavalla, jolla ei koskaan ennen ollut uskaltanut, kätensä tytön olkapäälle, ja Ester salli sen tapahtua. Heidän väliltään oli ristiriita hälvennyt, hiljaista ja tyyntä oli kaikki korkeiden honkien alla, missä he vierekkäin kulkivat eteenpäin. Ei mitään ääntä kuulunut, paitsi syystuulen tohina, sen huojuttaessa vanhojen puiden latvoja, saaden ne huokailemaan maininkisen meren tavoin.

Samana iltana puhui Andreas Wik Esterin vanhempien kanssa tulevaisuus-suunnitelmistaan, ja kova kiista syntyi siinä vanhojen ja nuorten kesken, ennenkuin myöntävä vastaus annettiin. Johannes olisi tahtonut pitää vävyn Aspöllä, mutta Andreas oli luja puolestaan; ellei vaimo tahtoisi muuttaa hänen kanssaan, lähtisi hän yksinänsä.

Se koski katkerasti vanhaan Johannekseen. Sillä kun hänellä ei ollut miespuolista perillistä, oli hän ajatellut asiat toisin. Kun hän antoi myöntymyksensä, johtui se vain siitä, että hän jo oli ijäkäs eikä jaksanut pitää puoliansa.

Seuraavalla viikolla haudattiin Kuusiniemen vanhusvainaja, ja lokakuun saapuessa muutti Andreas Wik kotiin omaan tupaansa, laittaakseen kaikki kuntoon kevääseen, jolloin häät piti vietettämän.

IV.

Siihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi. Hän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin hillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja vuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai nimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä tahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut hänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.

Kaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja tyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja hilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen ollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se kaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä oli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt vallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi itselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt ikänsä kaiken.

Metsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin rauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli leikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut juopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän, että nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt satamaan.

Kesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen vaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken, mitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että vieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä asuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta, otti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen olalleen ja painui metsään.

Kun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he olivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui hommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa kodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että kaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä sentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän saattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.

Niin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden onnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan. Yksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa puhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle hyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä molemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.

Huonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän naimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter, joka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti isänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi vierasta miestä.

"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu", oli Lars Petter sanonut, "en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa, ei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä itsensäkään kanssa vihdoin viimein."

Nämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin. Sillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä sitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä olihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan, tiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.

Mutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin isän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä myrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne toisinaan ikävöitsi.

Andreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä Andreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman tahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja saattanut menettää elämänhalunsa.

Sen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut vanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:

— Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika hänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi talon hänen jälkeensä.

Sen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan, tunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi ilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:

— Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun ukko on kuollut.

Ja terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:

— Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.

Silloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.

Mutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada kaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:

— Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä en olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.

Ester tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä miehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi, joka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin mikään muu.

Kun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi jo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi oli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin vuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että maa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.

Useammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että hänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä ennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta saaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista, ei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin tehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli. Niin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät saapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja linnunlauluineen.

Silloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille kellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan, jolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon arvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa. Ja kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri mitään.

Mutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen povitaskuunsa ja lähti matkalle.

Adrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman maapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin patruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin pyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja, jotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon. Blidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän oli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan verrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja, laivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että myöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.

Vielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu metsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän osannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten yksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin korkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei aina ollut hyvää.

Andreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan tunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn miehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen onnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik, Andreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan, oli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja konnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni maatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.

Adrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen matkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli sisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle entiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan sataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon alapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin tehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri pulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä; hänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät, hiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei Blidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen äännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.

Tavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton johdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi, Andreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti sammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon suupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen viheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea sitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä, samalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä äänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.

— Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.

Andreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa vielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.

— Ei tule ikinä kysymykseen, — kuului pulpetin takaa.

Andreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi räpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.

— Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, — väitti hän. — Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja rakennukset omistan minä.

— Ei, — vastasi patruuna, — kaikki, mitä on maan päällä, kun ne viisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on välikirjassa, ja paperi pitää.

Kaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui hänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut enää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta samalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli pysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa. Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja hädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:

— Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen.
Hätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.

Pulpetin toisella puolella istuvan miehen kasvoissa ei ainoakaan väre muuttunut. Rauhallisesti ja mukautuvasti hän vastasi ainoastaan:

— Sen kyllä uskon. Mutta se aika on mennyt, jolloin ostettiin maata sadalla viidelläkymmenellä kruunulla viideksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ruvettiin vuokraamaan huoneita kesäasukkaille. Minä pidän mieluummin sitä liikettä itse. Ymmärrätkö minua?

Kyllä, Andreas ymmärsi aivan hyvin. Hän ymmärsi niin hyvin, että kaikki veri pakeni hänen poskiltaan, ja hän näytti vaaralliselta astuessaan pulpetin eteen ja ojentaessaan kätensä ottaakseen paperin.

— Paperini tahdon saada, — sanoi hän käheällä äänellä. — Paperi on minun.

Adrian Blidberg näytti huvitetulta siinä istuessaan, ja ottaen sikaarinpätkän suustaan hän sylkäsi sivullepäin lattialle ja vastasi:

— Pidä paperi. Siitä ei ole minulle haittaa. Mutta määräpäivästä alkaen on tontin oltava minun hallussani. Minä tarvitsen sitä.

Andreas pisti paperin taskuunsa enempää sanomatta. Raskaasti astui hän ovesta ulos, meni makasiini-rivin ohitse alas laiturille, nosti purjeet ja käänsi kokan kotiansa kohden. Mitä oli tapahtunut, se ei ollut hyvää.

Sen verran tajusi Andreas. Se, mikä nyt oli odottamassa, tuntui hänestä mahdottomalta, ihan kerrassaan mahdottomalta.

Syy, miksi patruuna oli niin järkähtämätön, oli aivan yksinkertaisesti se, että hänellä itsellään olisi ollut vuokrattavana kesäasukkaille samalta saarelta, jolla Andreaksenkin tupa oli, ylempänä rannasta tyhjilleen jäänyt talonpoikaistalo, mutta sen vuokraaminen ei koskaan ollut onnistunut. Blidbergin luonne oli sellainen, ettei hän olisi suonut muiden ansaitsevan. Senvuoksi oli hän itsekseen aikonut tilaisuuden sattuessa näpäyttää Andreasta. Ja nyt oli hän sen tehnyt; Blidberg oli tyytyväinen päiväänsä.

Mutta Andreaksella ei ollut yhtään selkeätä ajatusta päässään, kun hän purjehti kotia kohden. Tervehtimättä hän sinne saavuttuaan astui tupaan. Siellä heittäysi hän äänettömänä sänkyyn ja makasi iltaan asti. Miehen ulkomuoto oli sellainen, ettei vaimo tohtinut puhutella häntä eikä mitään kysellä.

Illan tultua kertoi Andreas matkansa tulokset, Ester istui hänen lähellään ja tarttui hänen käteensä. Tyynnyttääkseen häntä ja tehdäkseen kaiken hyväksi hän sanoi:

— Sinähän tiedät, että voit aina turvautua isääni.

Mutta samassa kun Ester oli sen sanonut, ymmärsi hän, että juuri sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sentähden lisäsi hän kiireesti.

— Isä saa mennä puhumaan Blidbergin kanssa.

Mutta Andreas ei kuunnellut kauvemmin vaimon puhetta. Sanat tämän isästä olivat tarttuneet hänen ajatustensa pyörteeseen, enentäen hänen tukahuttavaa tuskaansa. Hän makasi äänettömänä, kuten oli maannut, tuijottaen suoraan eteensä. Hän olisi tahtonut menua pois saadakseen olla yksin kuten ennen nuorena ollessaan jolloin hän aina haki yksinäisyyttä antaakseen kaiken sen purkautua, mitä ei kenenkään pitänyt nähdä. Nytkin olisi hän halunnut yksinäisyyttä, eikä olisi suonut kenenkään olevan lähettyvillään. Vaimo, joka istui hänen luonaan, kävi hänelle vastenmieliseksi ainoastaan sen vuoksi, että hän tunsi, kuinka hyvää tämä hänelle tahtoi. Mitä se häntä nyt auttoi? Mitenkä se olisi voinut auttaa häntä, kun kaikki oli mustaa, — kun kaikki hänestä tuntui mahdottomalta, kun koko se pohja, jolle hän ennen oli rakentanut, riuhtaistiin pois, niin että hän vajosi ikäänkuin tyhjään ilmaan.

"Minkätähden menin naimisiin?" ajatteli hän. Hänen päähänsä pälkähti, että vaimo istui siinä salaisesti iloiten hänen onnettomuudestaan. Eikö vaimo ehkä ollut ikävöinyt kotiin, ikävöinyt pois hänen luotaan? Sinne tahtoi Ester hänet saada, sinne, mihin hän ei voisi mennä. Andreaksesta tuntui synkältä siinä lojuessaan. Ja siitä syystä oli hänen vaimonsa sillä hetkellä hänestä vihollinen, hänestä tuntui unennäöltä, että hän ennen oli tätä rakastanut.

Tylysti työnsi hän Esterin luotaan ja astui pöydän luo, jolle ruoka oli asetettu. Hautoen päässään kaikellaisia ajatuksia söi hän äänetönnä ja meni sitten vuoteeseen.

V.

Andreaksella ei ollut mitään muuta neuvoa kuin mukautua kohtaloonsa ja suostua vaimoineen lapsineen muuttamaan Aspölle, mistä hän kerran oli paennut sen vuoksi että halusi kulkea omia teitänsä ja pitää talonsa ja kalavetensä muista erillään. Hänen täytyi tehdä niin ja vielä olla kiitollinen siitä, että se kävi laatuun. Muuta mahdollisuutta ei hänellä ollut. Hän ei voinut jättää vaimoaankaan ruvetakseen purjehtimaan toisten kanssa kuten ennen. Sellaista hän kyllä puhui mielensä ollessa kuohuksissa, mutta Ester tiesi hyvin, että siitä ei koskaan mitään tulisi. Andreas sen kyllä myöskin tiesi. Sillä sidottu hän oli, oli avioliiton ja papin sitoma, kaiken sen sitoma, mikä miestä vaimoon ja kotiin kiinnittää.

Esterin asiaksi jäi puhua Aspön vanhan Johanneksen kanssa siitä, mitä oli tapahtunut. Andreas ei itse asian hyväksi kortta ristiin pannut, jos ei vastustanutkaan. Hän antoi toisten neuvotella puolestaan ja myöntyi siihen, mitä muut hänelle ehdottivat. Itseensä sulkeutuneeksi hän entistä enemmän tuli, ei edes vaimonsa kera kahden ollessaan ollut mies entisellään.

Ester oli sinä aikana kuin kuumeessa levottomuudesta ja toivoi ainoastaan, että ne muutamat viikot, jotka heillä vielä oli jäljellä Kuusiniemellä, pian loppuisivat. Esteristä tuntui olo niin vaikealta, ettei hän voinut uskoa milloinkaan sen vertaista tulevan. Andreas oli hyvä häntä kohtaan, muuta ei hän miehestään suinkaan voinut sanoa. Koskaan ei tämä lausunut hänelle pahaa sanaa. Mutta mies oli sen näköinen kuin olisivat koko maailman surut painaneet hänen hartioitaan, ja Ester ymmärsi, että siltä hänestä varmaankin tuntui. Kenelle tahansa toiselle olisi muutto ollut kuin onni. Mutta Andreas oli nyt kerran sellainen, että kieltäytyminen ei merkinnyt hänelle sitä, mitä se merkitsee muille. Hän oli toisellainen kuin muut eikä viihtynyt siellä, missä ihmisiä asui ennen häntä.

Miehen jatkuva äänettömyys sinä aikana herätti Esterissä myös jonkunlaista pelkoa, jota hän ei voinut karkoittaa. Esteristä tuntui kaikki niin raskaalta, että hän päivä päivältä oli yhä enemmän huolissaan tulevaisuudesta. Hän, joka oli terve ja reipas, elinvoimainen ja joustava, kiusasi itseään pahoilla mielikuvilla. Vuoteelle mentyään hän virui valveilla, kuunnellen pienimpiäkin risahduksia. Nukkuessaan saattoi hän äkkiä havahtua unesta ja ihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksei hän ollut niin onnellinen kuin ennen. Kartanolla yksinään askarrellessaan kun hänen pieni poikansa tallusteli pitkin pihamaata, saattoi hän yhtäkkiä joutua mielettömän kammon valtaan kuin olisi hän pelännyt jotakin pahaa tapahtuvan itselleen tai lapselle, tai ettei Andreas tulisikaan takaisin mereltä. Mitä enemmän kesä lähestyi, sitä valtavammaksi hänen pelkonsa yltyi. Nuori vaimo laihtui ja kävi kalpeaksi. Andreas näki sen, mutta tietämättä, mitä vaimo kärsi, ei hän voinut tätä millään lohduttaa. Andreas luuli, että Esterin suru johtui viimeaikaisista tapahtumista. Hän ymmärsi, että hänen olisi pitänyt olla siitä vaimolleen kiitollinen. Mutta niin raskaana painoi tuska hänen mieltänsä, ettei hän muuta sen ohessa tuntenut.

Pahinta oli Esteristä se, että hän hämärästi aavisti miehen raskasmielisyyden jollakin tavoin kohdistuvan juuri häneen. Hänestä tuntui, ettei Andreas sietänyt lastakaan, ja tuskassaan hän ei voinut muuta kuin toivoa, että kaikki tulisi paremmaksi, kunhan vain muutto olisi ohitse ja hän Andreaksen kanssa pääsisi rauhaan Aspölle.

Mitä Andreas mielessään hautoi ja mitä hän puuhasi, siitä ei Ester siihen aikaan ollut paljoa selvillä. Kysymyksiin antoi hän vältteleviä vastauksia, jopa ilminähtävästi totuudenvastaisiakin.

Asian laita oli sellainen, että Andreas kierteli seudulla ja tarjoili Kuusiniemen rakennuksia polkuhinnasta, ken vain olisi tahtonut ennen vuokra-ajan loppumista purkaa huoneet ja viedä pois hirret. Siihen hänellä oli oikeus, sen tiesi Andreas, ja hänessä oli herännyt tarve saada käyttää tämä oikeus viimeiseen asti. Siinä ei enää ollut kysymystä syistä eikä eduista eikä muista vähäpätöisyyksistä. Kysymys oli oikeudesta oikeuden itsensä vuoksi. Andreas ei voittoa toivoen kulkenut narrina talosta taloon tarjouksineen. Rakennukset olivat vanhat, hirret ja laudat lahonneet; silloisessa kunnossaan olisivat huoneet voineet seista vielä monta vuotta, mutta niiden siirtäminen ei maksanut vaivaa.

Kaiken sen tiesi Andreas yhtä hyvin kuin kuka tahansa, Ja kuitenkin menetteli hän, kuten menetteli. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että talonpoikaispatruunan, joka ajoi hänet pois, ei sopinut saada mitään etua teostaan, ja sen ajatuksen toteuttaminen oli hänellä kuin painajaisena. Ei äyriäkään saisi Blidberg ankaruudestaan hyötyä. Ei kukaan saisi tulla Andreaksen jälkeen asumaan punaisissa rakennuksissa metsän reunalla, jossa Kuusiniemi ulkoni mereen. Mutta asiasta ei Andreas mielestään saattanut puhua muille, ei vaimolleen eikä kenellekään. Sen vuoksi sanoi hän kaikille, joille huoneitaan kaupitteli, tekevänsä niin siitä syystä, että hän oli eteensäkatsova mies, joka tahtoi saada omaisuudestansa kaiken mahdollisen hyödyn.

Sitten eräänä iltana tuli Andreas myöhään kotiin. Hän näytti väsyneeltä, mutta ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan. Äänetönnä hän istui kynnyksellä oven luona tuijottaen puhumattomissa ajatuksissaan puoli- valoisaan kesäyöhön. Venesillalta päin kuului rantakiviin loiskivien laineiden hiljainen ääni.

Tuokion niin istuttuaan Andreas kääntyi Esterin puoleen ja virkkoi:

— Sinä saat laittautua valmiiksi nyt ja lähteä kotiisi pojan kanssa.
Minulla on täällä paljon tehtävää, ennenkuin tulen jäljessä.

Ester luuli miehen äänen sävystä voivansa päättää, että häntä sinä iltana oli helpompi lähestyä kuin tavallisesti. Sen vuoksi astui hän Andreaksen luo ja istuutui hänen viereensä kynnykselle. Hänestä tuntui paljon keveämmältä sen vuoksi, että hän sai lähteä matkalle jo niin pian. Sillä kahta viimeistä jälelläolevaa viikkoa hän oli pelännyt eniten.

— Mitä on sinulla sitten tekemistä? kysyi hän.

— Minä tahdon siistitä paikat täällä, jotta kaikki on puhdasta lähdettyämme, — vastasi Andreas.

Nyt oli kaikki sanottu hänen mielestään. Nyt sai käydä, kuinka oli käydäkseen.

Vaimo ei aluksi ymmärtänyt miehensä tarkoitusta, mutta kun Andreas oli alkanut puhua, jatkoi hän myös. Hämmästyneenä kuunteli Ester hänen puhettaan, ja kun mies oli lopettanut, kysyi hän ainoastaan:

— Onko oikein tehdä niin?

— Onko hän tehnyt oikein minua kohtaan? tokaisi mies.

Hänen silmänsä säihkyivät, jokainen lihas hänen kasvoissaan pingoittui ja tuli kovaksi.

— Oikeinko? Kysyykö hän, mikä on oikein? Siitä asti kun olin niin iso, että muistan, olen täällä kieritellyt kiviä pellosta, perannut, kastellut ja kylvänyt. Ennen minua oli isä täällä, koko elämänsä lähes. Äiti kuoli täällä niin kauan aikaa sitten, että sitä tuskin muistan. Kaikki, mitä täällä on, on minun, eikä hänen, hänen, joka sen ryöstää minulta. Hän ei tule tapaamaan täällä muuta minun jälkeeni kuin sen mitä täällä alkujaan oli. Omansa pitää hänen saada, ei rahtuakaan enempää. Oikeutta on hän saapa, hän, joka on tehnyt vääryyttä. Eikö siinä ole enemmän kuin kylliksi?

Ester kuunteli Andreaksen puhetta ymmärtämättä siitä paljon mitään. "Hän on tullut kummalliseksi", ajatteli hän. Ainoastaan niin paljon Ester tajusi, että jos mies panisi toimeen aikeensa, koituisi siitä ainoastaan häpeätä ja onnettomuutta heille kaikille. Sen vuoksi asettui hän ensi kerran todenteolla miestänsä vastustamaan, ja Andreas sai sinä yönä tuntea, että niin mukautuvainen kuin hänen vaimonsa olikin, oli hänellä tahto, joka, jos niikseen tuli, saattoi vetää vertoja hänen omalleen. Siihen asti kunnes aamuaurinko valaisi kuusimetsää ja lahtea, istuivat puolisot ylhäällä, ja sanat mitä he keskenään vaihtoivat, eivät olleet rauhan sanoja. Esteristä tuntui, että siinä oli kuin onni ja elämä kysymyksessä. Ja Andreas puhui suunsa puhtaaksi, kaikki, mitä vaimoltaan ja muilta oli salannut, lausui hän julki, ja mitä selvemmin hän oivalsi, että vaimo häntä vastusti, sitä itsepäisemmäksi hän kävi. Kun lahden vesi alkoi aamupäivän paisteessa kimmeltää, ja Ester oivalsi, että oli aivan turhaa koettaakaan saada Andreasta luopumaan aikeestaan, silloin vasta hän tunsi, miten sanomattoman uupunut hän oli. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän vuoteelle ja nukkui.

Andreaksen mieli oli niin järkytettynä kaikesta siitä, mitä he olivat puhuneet, että hän, vaimon hengityksestä kuultuaan tämän nukkuvan, vaipui kokoon ja purskahti itkuun.

— Minä en voi muuta, — vaikeroitsi hän. — En voi.

Ensi kerran elämässään hän vihasi ihmistä niin että hän kärsi siitä. Miestä, joka karkoitti hänet kodistaan ja konnultaan, hän vihasi. Andreaksesta tuntui, että hän olisi voinut tehdä rikoksen päästäkseen kärsimästä sitä tuskaa, jota hän nyt koki. Hänen ruumiinsa oli sairas, niinkuin siihen aikaan, kun hän rakasti Esteriä ja luuli mahdottomaksi saada häneltä vastarakkautta.

Kaksi päivää sen jälkeen purjehti Andreas vaimoineen ja lapsineen ja kaikkineen pois Aspölle. Ester ei enää pyytänyt miestään luopumaan siitä, mitä tällä oli mielessä. Hän ei niinä päivinä ollut edes huolinut enää koskea asiaan. Oli ikäänkuin olisi viimeinen yö, jolloin he olivat puhuneet, tyhjentänyt hänen voimansa.

Yksinään purjehti Andreas takaisin iltatuulessa. Aurinko laski, ja suoraan aurinkoa kohden kulki vene. Kuusiniemeltä päin kimalteli ja välkkyi vesi kuin valuva kulta.

VI.

Kuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä. Suurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen laiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen maailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri jaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka purjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi. Välkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä siellä tapahtuu.

Avoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä miehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat tehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla kodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on tekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa nähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut nuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja vastaan, siinä kaikki.

Alhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten on tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja heiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot tukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet, ikkunat, ovet, rautaromu — kaikki korjataan pois.

Miesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden, katkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei rahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on surun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka kuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden nähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota hänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä rakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta, kohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja näkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä miestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla. Andreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja katselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.

Silloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan Wikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan, puoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.

— Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, — sanoo hän.

Andreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen kasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa niitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat ulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän. Andreas jää yksikseen.

Silloin hän astuu vitkalleen ylös paikalle, missä hänen kotinsa vielä äsken seisoi. Rakennuksen kivijalalle hän istuutuu ja katselee maakaistaletta, joka ei enää ole hänen, katselee hedelmäpuita, jotka nousevat jo rikkaruohon peittämiltä penkereiltään, marjapensaita, jotka ovat alkaneet työntää uusia oksia keväisen auringon paisteessa, molempien talven nietosten painamia ruusupensaita ja liljoja, jotka jo tekevät limppuja. Hän silmää kauvemmaksi, valkamalle, jonka ulkopuolella ulapat yhtyvät, katselee pieniä koivikkoisia saaria, jotka piilottavat taakseen purjehtijan, heittää pitkän silmäyksen aina etäiseen kuusimetsäiseen vuorijonoon asti, joka uloinna rajoittaa vedenpintaa, luoden siihen tumman varjon.

Kauvan hän siinä istuu, ja hänestä tuntuu kummalliselta, ettei hän ole sitä kaikkea enää näkevä niin kuin ennen. Raivo valtaa hänet jälleen, hän ajattelee miestä, joka ilman syytä ajaa hänet pois ja jolla on oikeus niin tehdä, — jolla on oikeus, sanalla sanoen, ryöstää häneltä viidenkymmenen vuoden työn hedelmät pelkän päähänpiston vuoksi.

Andreas katselee toimeenpanemaansa hävitystä. Mutta työ tuntuu hänestä keskeneräiseltä. Kuin peläten pehmenevänsä hentomieliseksi, jos siinä pitempään istuisi auttamatonta asiaa ajatellen, hän nousee puistaen itsensä valveille unesta, johon hänen tahtonsa oli ollut vaipumassa, ja menee paikalle, missä hedelmäpuut kasvavat. Perätysten hän hakkaa ne nurin. Hän iskee kuin raivopäinen. Lyönnit nostavat kaiun vuoresta purjehdusväylän toiselta puolelta. Kun yksi puu on kaatunut, hengähtää Andreas ja kuivaa hikeä kasvoiltaan. Koko ajan hän hymyilee pahansuovasti ja mutisee äänekkäästi itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Kuin mullassa lahonneet kuivat karahkat ovat vanhat puut pitkällään poletulla maalla. Kun puita ei enää ole jäljellä, käy mies pensaiden ja kukkakasvien kimppuun. Kaiken kasvavan, kaiken, josta jollekulle voisi olla hyötyä tai iloa, tempoo hän juurinensa ylös ja viskaa syrjään iloiten hävityksestä. Vihdoin hän pirstaa veräjän ja aidan kappaleiksi, ja kun ei enää mitään ole jäljellä, jota teräkalu voisi purra, heittää hän kirveen pois ja menee alas valkamalle.

Siellä olevan veneensä hän siirtää syrjään laiturilta ja kiinnittää sen rannalla kasvavaan leppään. Sitten hän vie veneeseen kaiken, mitä vielä oli poiskuljettamisen arvoista, talouskapineita, romurautaa ja kalastuskojeita, niin että vene tulee aivan täyteen. Päällimmäisiksi hän panee nuttunsa ja makuuvaatteet, joilla on viimeiset yöt levännyt. Sitten ei ole muuta hävitettävää kuin venesilta. Se on rakennettu erisuuruisista, tiiviisti yhteenliitetyistä kivistä. Aikoja sitten olisi se tarvinnut korjaamista, nyt on Andreas hyvillään, ettei sitä ollut laitettu kuntoon, mielissään venesillan vanhuudesta ja kehnoudesta, joka tekee hävittämisen helpoksi.

Ikäänkuin ilkityöhön innostunut poika vierittää Andreas isommat kivet veteen, jolloin pienimmät vierivät perässä. Hänellä ei ole enää minkä päällä seisoisi, hän juoksee vyötäröä myöten veteen ja vääntää kangella sidehirret irralleen, jotta kivet vyöryvät sivuille ja vesi kohisee, eikä enää ole jäljellä laituria, johon voisi venettä laskea.

Sitten nousee hän maalle ja ravistaa vaistomaisesti märkiä vaatteitaan. Hän ei tunne kylmää, hän vain tietää ottaneensa omansa niin perinpohjin kuin oli mahdollista. Kuten oli käyttäydytty häntä kohtaan, siten oli hänkin menetellyt. Kukaan ei voinut väittää hänen tehneen väärin. Hän oli käyttänyt oikeuttansa, ottanut sen, mihin hänellä oli oikeus. Silmä silmästä.

Niin astui Andreas venheeseensä ja purjehti matkoihinsa Kuusiniemeltä, jättäen sen jälkeensä autioksi. Rauhallisena istuu hän peräsimessä eikä käänny katsomaan taaksensa. Hän tietää, että nyt lähdettyään hän ei enää palaa.

Mutta noustessaan maihin Aspöllä ja kohdatessaan Esterin hymyilee hän, kun tämä tutkien ja levottomasti katsoo häntä silmiin. Sillä hetkellä näyttää Andreas rauhalliselta ja suopealta. Sillä hän on saanut kostaa vääryyden, ja toisinaan tulee ihminen siitä vienoksi ja leppeäksi. Hän nostaa syliinsä pojan, joka äidin mukana on tullut isää vastaan, ja kantaa hänet leikkien tupaan, missä vanhukset odottavat.

VII.

Aspön Johannes oli vanhentunut siitä ajasta, jolloin hänen tyttärensä ja vävynsä muuttivat pois Kuusiniemelle sen vuoksi, että vävyä, joka oli ottanut tyttären melkein väkivallalla, ei voitu taivuttaa jäämään saarelle, vaikka appiukko olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pitää omaisensa luonaan. Johannes oli sill'aikaa niin paljon muuttunut, että ihmiset pudistivat päätään hänen mentyään ohi.

Kun nyt vävy palasi Aspölle vaimoineen ja lapsineen siitä syystä, ettei heillä enää ollut kattoa päänsä päälle, arveli moni, että appiukko oli kerrassaan aulis, kun hän sellaisissa olosuhteissa otti jälleen luokseen tyttärensä sekä hänen miehensä ja lapsensa.

Lars Petter oli myös vanhentunut, mutta vastenmielisyyttään entistä renkiä kohtaan ei hän ollut unhottanut. Lars Petteriin oli vanhuus tehonnut vähemmän, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeasti toteutettavia toiveita. Sellaiset ihmiset säilyvät paremmin elämän tuimassa taistelussa.

Johannesta vastaan ei Lars Petter nyt uskaltanut sanoa enempää kuin ennenkään. Mutta samalla oli tunne, joka hänellä aina oli ollut, että hän nimittäin oli järjestyksessä numero toinen Aspöllä, juurtunut häneen ylen syvästi. Ja joskin hän oli tyytynyt toisarvoiseen asemaan, ei hän silti ollut halukas siirtymään kolmannelle sijalle. Lars Petter ei ollut hyvillään siitä, että saarelle tulisi joku, joka olisi hänen yläpuolellaan, ja että Andreas ei ottaisi alistuakseen kenenkään edessä, sitä Lars Petterin ei tarvinnut keltään kysyä ollakseen varma asiasta.

Kun siis ne suuret muutokset, jotka olivat seurauksina siitä, että saarelle lisääntyi kolmas perhe, alkoivat näyttäytyä Aspöllä, ei Lars Petter taistellut niitä vastaan. Hän vetäytyi vain itsekseen omalle tilkulleen ja pysytteli enemmän asuntonsa portaitten ja ulkohuoneitten vaiheilla. Sillä aikaa kun pojat, jotka jo olivat kasvaneet isoiksi, hoitivat tilaa ja kalastusta, kulki hän kotinurkilla ja mietiskeli itsekseen ja ennusteli pahaa vastaisuudesta. Jos ukko istui yksinään sormien leukapartaansa, joka ennen oli ollut punainen, mutta nyt oli käynyt harmahtavaksi ja paikoin valkeaksi, silloin hän oli pahalla tuulella, ja mitä hän ajatteli, sen uskoi hän ainoastaan vaimolleen. Sisarensa Bengtan kanssa ei Lars Petter koskaan puhellut.

Vävylle rakennettiin tupa vanhan Johanneksen lähelle ja Lars Petter näki rakennuksen nousevan, tulevan katon alle ja valmistuvan asuttavaksi. Lars Petteristä tuntui kuin olisi alkanut olla ahdasta Aspöllä. Ja Lars Petter kokosi arvostelunsa kaikesta siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sanoiksi:

"Ken muille antaa itse kerjätäkseen, on monen harmi koko elämäkseen."

Andreas puolestaan perehtyi vähitellen Aspön oloihin sinä aikana eikä aavistanutkaan saaneensa vihamiestä vaimonsa enosta. Hänellä oli täysi työ häätäessään mielestään menneisyyden ajatuksia, jotka yhä vaanivat ja alati pyrkivät esiin viekotellakseen häntä ansoihinsa. Itsensä estäminen mietiskelemästä oli Andreaksen suurtyö siihen aikaan, ja niin paljon tekemistä hänellä oli omassa itsessään kaiken sen vuoksi, mitä oli tapahtunut, ettei hän joutanut huomaamaan muita eikä edes tahtonutkaan huomata. Siitä hetkestä, jolloin hän astui jalkansa Aspölle jäädäkseen sinne, oli hän ajatellut itsekseen, että nyt oli hänen tultava muiden ihmisten kaltaiseksi, maksoi mitä maksoi. Muutoin ei hän milloinkaan saisi rauhaa, eikä vaimo ja poika voisi luottaa mieheen, joka olisi niin omapäinen ja itsevaltainen kuin hän.

Tuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut venesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon tunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa. Hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut vähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli tullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli nimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi, ja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia vastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja voittaa ne.

Kerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas muuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä asti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi keskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana, ja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli ollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta. Aspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa asuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat päivät olisivat olleet lopussa.

Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes, ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:

— Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?

— Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.

— Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään samaa tietä kuin omasikin, — kähisi Lars Petter.

Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa sisuansa.

Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan ottaisi hänen omaisuuttansa.

Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö saattoi häntä hautaan.

Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet saaneetkaan.

Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.

Silloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:

— Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat,
Andreas?

Mies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja nuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.

— Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi tyytyväiseksi, — jatkoi vaimo.

Vasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi miettiväisenä käyntiänsä.

— Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, — sanoi hän matalalla äänellä, — ja se on toisinaan hyvä.

Heidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän takana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.

VIII.

"Haukka" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien tammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat aaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta oli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin että saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana kuohuvana tyrskynä. "Haukka" oli saaren takana tuulen alapuolella kaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä maihin kiinnitettynä.

Puolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen meurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että sen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi melu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa vuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi ylös, avasi oven ja kuulusteli.

— Tuuli on tauonnut, — sanoi hän.

Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla, ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.

Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.

Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.

— Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, — sanoi Andreas lyhyesti.

Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.

Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa, myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä. Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.

Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi, joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään, ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä kuuluu kaatuvien puiden rytinää.

Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka" keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan, maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja ryömii eteenpäin.

Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu. "Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten, ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen; yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.

Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi toivoa ja toisi huojennusta.

Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!

He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.

Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.

Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää, ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot. Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät kuin jätteet aavelaivasta.

Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös maalle.

Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä, että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren vahvuinen köydenpätkä.

Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin. Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä. Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä sanoisi tai tekisi.

Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten, louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet jättiläisluurangosta.

Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta. Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen, siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.