Suomen mies meni Zanzibariin

SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN

Kirj.

GUSTAF MATTSSON

Suomensi

Joel Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Alkulause. Kaupunki ja laiva. Yli Espanjan meren. Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla. Kanarian saarten eteläpuolella. Senegalin matalikoilla. Päiväntasaaja. Kaksi Angolan loukkoa. Peter Moorin maassa. Kapin kaupungissa. Mozambique-virralla. Vascon Jouluaatto-lahdessa. Kansitarkastus. Lassi Markussonin luona. Ophirin maan ääriin. Ohi Madagaskarin. Viimeinen luku.

Alkulause.

Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan. Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä, että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.

G. M.

I.

KAUPUNKI JA LAIVA.

"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta Hampurissa.

"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie herra ylös numeroon 35!"

Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.

"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin voin.

Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville. Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti virkkaa pari sanaa:

"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."

Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten: sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta. Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.

Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg" kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet. Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat ja hienot vaunut vierivät.

Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka elää selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet. Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että Hampuri lontoolaistuu. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".

Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.

Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi, näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.

Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki. "Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna 1911 syksyllä.

Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni, kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.

Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa, että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf., ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki, lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.

Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni, viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."

Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa. Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä katuja.

Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia, jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!

Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla. Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia, valkeita lintuja.

Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.

Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä- tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa, ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?

Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".

Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin" kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.

Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla. Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista, mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta…

Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet — ruokasali, kahvihalli, musiikkihuone, tupakkasalonki —, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut, että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.

Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, — vertaus jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä, mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa, mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.

Jää hyvästi, ranta!

Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia, lippuja, kyyneleitä — —

Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", — pitkulaisessa laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna tuprusi itsekseen.

Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin, ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.

Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna, vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme — olemmehan jo poissa. Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja: yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.

Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla, niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.

Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen. Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.

II.

YLI ESPANJAN MEREN.

Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni kunnon merimies on hukkunut.

Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin tällöin rypistää hän kulmakarvojaan — varmaankin joku taas sotkee jotain — ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.

Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia, ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt — hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella —, ensimäinen upseeri v. Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.

Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."

Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä. Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja hellyttävästi.

Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää, tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli, kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan. Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja englanninkielellä seuraava teksti:

"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."

Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.

Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani, toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi pian koko kolmas luokka.

"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.

Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat kaikki muut samaa mieltä, — sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi, — ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]

Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.

"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka melkoisen vaikeaa, olen kuullut."

Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa ja luin ääneen.

Yksinkertaiset vokaalit. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.

"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin pohjoissaksassa."

Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli siis a. Nyt tulee b."

"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a lisäksi."

"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"

"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa house. Esimerkiksi: mau, paha."

"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli. Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee, että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole laisinkaan vaikeaa."

Kirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. "Siis nyt b."

"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta portugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a."

"Zum Teufel, was ist denn das?" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs herroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä pilkkasin heitä.

"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on viimeinen a, joka nyt täältä lähtee." Ja minä luin: "a, a:n ja ö:n väliääni, esim. pano, liina."

"Väliääni? Väliääni?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen kristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?"

Minun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme hyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä voi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon kohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme lykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.

Me vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita kanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta rauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on a:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on hurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön ja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä. Kun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin vastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.

Tästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen koossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin matkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.

Jouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan espanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata, miten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat voineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme esim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen kirjoittaa ja sanoo los, portugalilainen kirjoittaa os ja sanoo ush. "Ensi askeleet": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen: ush primairush passush (jolloin a sanassa "primairush" on juuri tuo käsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. "Samat kauniit valonsäteet" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish. Sitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta kuuluuko se säädylliseltä?

Minkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta portugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä, nasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä Camoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran rantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä taustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä näkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.

III.

PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.

Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan, jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.

Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi, muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä. Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen. Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on nousuveden aikana aivan luukkujen alla.

Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra, muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä siunatulla seudulla.

Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä sisärantaa ei näy — niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu vaikutelma kokoon.

Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä, talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, — jossa da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja maineikkaiden herrain joukossa, — on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.

Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen. Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja ummehtuneena.

Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.

Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni, laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan miekalla — s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni — ja menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun — kaikilla heillä oli suuri kauhu paikallista kieltä vastaan, — ja ainoastaan kolme, neljä meistä piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.

Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret, pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä, moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen, pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia, pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja, vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.

Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein tulvana.

Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.

Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.

Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista? Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta, Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa, oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?

Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole, vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti. Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa. Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä anturoilta tätä sulostusta.

Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori. Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi ostaa "ishtangpiljashia" — postimerkkejä, — mutta sitä ei kukaan tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana, ja puskin nyt niitä kohti.

Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen, mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa käyntiin.

Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi harhailevia katseitani.

"Vous voulez?"

"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää Portugalinkin raitiovaunuissa.

"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:

"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä maailma on sylkylaatikko.]

Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.

Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan 1600:luvun historian kertauskurssilla.

Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin, murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan, että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan lasikannen alla, makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota. Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen lapsilta. Jaloa kulttia!

Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan, "a maior invocaçao do nosso passado glorioso" — suurin kunniakkaan menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna 1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta 1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.

Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu — — eivät, eivät. Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.

Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille praçalle Teion varrella:

Adeus, Terreiro do Paço.

Adeus, memoria real!

Siihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen vedetään laivaan ja Lissabon väistyy.

Adeus!

Me luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että lähtöaika — "täsmälleen kello 7 Lissabonista" — tosiaan olisi merkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen seitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli jätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan pitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi gong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät nuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla seitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka etukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja päästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta, merellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora laiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet puoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu satamakonttoriin.

Mutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi virralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin, tämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se koskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä sellaisessa huijauksessa.

Taboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle asettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä. Suuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä koko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että kuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan lossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja tynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen "Likor", toisissa "Nectar", monissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit ilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis olimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin Itä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska matka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän matkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää tavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti ollut vielä saapunut.

Mutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi laivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle, seurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon merkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput pääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit pantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet, nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme. Jokainen kolli, jokainen "Likor" ja "Nectar", jok'ainoa nimetön tynnyri.

Moinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta erehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian laita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.

Tavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla Lissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20 prosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista proomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä poispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti sanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.

Mutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan Hampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä tulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?

Tässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä laisinkaan Lissaboniin saapuneena. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin mantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen venheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.

Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin pudonneina.

Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, — se on muuten aivan tavallista ja tunnettua, — en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu, tietköön se ja hänen joukkionsa.

Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme nauttia siitä minkä voimme.

Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas, alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.

Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa. Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko Tejon.

Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä erään Gilbert-valssin säestyksellä.

Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet, nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli. Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas oikeastaan alkoi.

Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz olisi ilmestynyt.

Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.

Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich darf wohl sitzen?"

Kyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän yksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan alkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan sen yli hypätäkin:

"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten Portugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr? Wissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der Praka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge, so'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt, Bilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere Herren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja schliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose Sachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du? Dreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das macht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert Reis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in Magdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes, nicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die Frauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder, das macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben und bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr Doktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam und in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher anzuschauen — wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs Ansichts karten, sechs ganz gewöhnliche Karten, mit Kirchen darauf, aber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts vertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten sechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in diesem Lande, so ein Lausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese Portugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz. Sechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger gezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz."

[Joku "piguliini" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä se on:

"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut portugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin? Tiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä olin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin tuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle eräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille sopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah, Jumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion veikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat? Kolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on kaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa reissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa ei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja, vai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista ymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee. No niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja juoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki, se sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni alhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia — ajatelkaas, ajatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi maisemapostikorttia, kuusi aivan tavallista korttia, joissa oli kirkkoja, mutta ei mitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret keskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista kuusi markkaa. Sellaista kansaa tässä maassa asuu, sellaista retkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki nämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi maisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä vehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö". Suomentaja.]

Hän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän paheksumiseni.

Tapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen. Täysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin silmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen, saattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee nymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin suuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen vekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin Vanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia ja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin oppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.

Sellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan laskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä alemmalla pohjalla palasi asiaan.

"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich wirklich in Acht nehmen."

Aamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla, ja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.

Kääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta olivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat kauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä, nimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja keveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole mitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen päiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta tuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman taustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen euforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen, kahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin kannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.

Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli voi. Kuin kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.

"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin, pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.

IV.

KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.

Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta. Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä, viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää kohti.

Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman alkua ja loppua, — pelkkää taivasta, merta ja laivaa.

Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan, jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen, toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin päästäkseen perille — Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin — ja nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.

Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän, kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".

Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina vuoteelleni saakka.

Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa, poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee odotti klo 7.

Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon, purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.

Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa, on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää, katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä, hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.

Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten varustettu".

Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä. Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta, ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa, pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin, joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita, parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä, jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.

Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan, malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja, mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa. Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p—ru, mutta väärin. Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa retushia.

Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi eteenpäin.

Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.

Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa lentävät ne taas merelle."

Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään, kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.

Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.

Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin, matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.

Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.

Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."

V.

SENEGALIN MATALIKOILLA.

Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin, klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen horisonttimme takana.

Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat, Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä huolimatta yhä käytäntöön.

Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka, aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella. Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle antropiiniruisku kädessä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi, ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.

Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta, joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan, sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).

Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.

Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon elämänkeskustaan.

Kapteeni. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe, Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä. Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta, että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen: ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.

Koneinsinööri. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla. Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle "slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä. Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki." Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt…" Puhe koski muuatta nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.

Laivalääkäri. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.

"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"

"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"

"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."

Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.

Etelänpomoja. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja". Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria, saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa. Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."

Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.

Mère triple. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, — banaaninkuori Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! — sangen vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni. Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea juorupytty.

Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.

"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"

"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli — niin, mikäs se nyt olikaan — Die Kapelle se oli."

"Helsingissä?"

"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut. Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."

Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa, se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan viiksiini.

Oxybenz. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata, jonne nyt matkustaa.

"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne, vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"

Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.

Kamerulla. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten alla.

Irene ja Clara. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias, hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö. He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)

Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.

Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti, ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa reistaamasta, eivät he pääse koskaan.

Portugalilainen kvartetti. Neljä ylen pienoista mustaa herraa, jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta, on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.

Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi bitte. Minulle selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty, tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti: "Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.

Konsuli ja pikku rouva. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä. Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot, mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään alentaa.

M. Pichon. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs heittäytyi mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He viipyivät, levottomuus kasvoi.

"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.

Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:

"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja ylenantaa."

Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:

"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."

Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin, joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa välttää.

Pingviini ja Piguliini. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species: pikku talouden emännöitsijä, — tai jotain muuta siihen suuntaan — jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa. Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia variatsiooneilla — silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.

Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi. Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä uskalsin esittää Piguliinia.

"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"

"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher Menge."

Toiset. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa, pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä tuottaa kultuuritunne plus se itsekseen pyrkivä ja melkein arka itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan luo.

Ylimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet, inhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin sellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan kaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi europalaista kotonaan niin runsaassa määrin.

Olisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä, joka näyttää — ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, — yksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan nurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen luokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja eräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.

Menschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi Pietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen kahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.

VI.

PÄIVÄNTASAAJA.

Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme — ei muuta tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.

Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.

Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä, kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista kahdestatoista asteestaan.

Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.

Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.

Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös, lausui joku:

"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."

"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."

Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.

Perhesauna Taboralla.

Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä. Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen kiltisti.

Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:

14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä, 12 " " alusvaatteet, 10 " " paita, 8 " " nahka, 6 " " vatsakalvo, 4 " " luuranko.

Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija, millaista olo täällä on.

"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin" ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.

"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja suorastaan tyrmistävää.

Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan, että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni. Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.

Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään, ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä paljon muutosta kaipaavan.

Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin, miten korjata makuupaikkaansa — alahankalaisilla oli kuivaa — ja kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.

Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.

Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä, sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua. Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee muitakin laivoja.

Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti, lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.

Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"

"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".

Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se kuului niin selvänä kuin toivoa voi:

"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."

Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, — se nyt oli melkeinpä uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo: "Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."

Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää tuskin tarvitsimme tietää.

Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden vaikutusta sieluihin.

Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu, täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin, nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä juorutakseen.

Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30 sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys, joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta — olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa — Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää, että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan "haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.

"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T. Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.

Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui. Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo 8 tienoissa illalla.

Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle. Se oli vastustamattoman jännittävää.

Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi soittaa, — klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus — ja "Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!

Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu, joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä kauemmaksi luoteesen.

Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!

Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme. Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.

Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista, ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet, niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.

Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono, joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.

Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue, toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.

Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.

Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta, merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.

Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan, purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa, tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.

Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet" käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin vaikeaa.

Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja, kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän nololta.

Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi. Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.

Proletariaatti — kaikki nämä kiusatut — oli saanut sappea sisäänsä ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän takanaan.

Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.

Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt ekvaattorikaste lopullisesti.

Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12 mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.

Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset, kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod, säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä. Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero sai harvinaisen akustisen taustan — meren pauhinan, joka vyöryi sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana, aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta pimeydestä.

Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan, näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille, Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin köyhää vaihtelusta.

Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät minut kaksi tuntia myöhemmin.

"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos." Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:

"Hra Marting, teidän täytyy ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan, hra Ma-Ma-Marting?"

Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös ja rauha palasi käytävään.

Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä. Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."

Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön painajainen.

Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.

VII.

KAKSI ANGOLAN LOUKKOA.

Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä, olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja — —

Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa — merellisenä aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei ketään asusta.

Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella, aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.

Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla. Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka, jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.

Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki. Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.

Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa — paitsi keskustassa olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle Lounais-Afrikalleen.

Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista Bahia da Lobitoa.

Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m. korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.

Sellainen on Lobito.

En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.

Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, — luukun edessä seisovat puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, — tein kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin. Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva. Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk., ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn, näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta — kalliimpaa, huonompaa ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.

Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa, vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.

Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on "conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain, joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.

Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama- ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää, mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.

Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä, ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.

Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80 asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä, pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena, tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen, veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille piirin, nousi ja meni pois.

Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.

Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan saa koskea.

Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.

Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun kitinää kesäiltana.

Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan, melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa valaanpyynti-kuvissa.

Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen, pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.

Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun — sangen miellyttävä herätystäpä — saattaa olla hyvin häikäilemätön, kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.