Suomen mies meni Zanzibariin

SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN

Kirj.

GUSTAF MATTSSON

Suomensi

Joel Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Alkulause. Kaupunki ja laiva. Yli Espanjan meren. Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla. Kanarian saarten eteläpuolella. Senegalin matalikoilla. Päiväntasaaja. Kaksi Angolan loukkoa. Peter Moorin maassa. Kapin kaupungissa. Mozambique-virralla. Vascon Jouluaatto-lahdessa. Kansitarkastus. Lassi Markussonin luona. Ophirin maan ääriin. Ohi Madagaskarin. Viimeinen luku.

Alkulause.

Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan. Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä, että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.

G. M.

I.

KAUPUNKI JA LAIVA.

"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta Hampurissa.

"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie herra ylös numeroon 35!"

Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.

"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin voin.

Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville. Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti virkkaa pari sanaa:

"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."

Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten: sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta. Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.

Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg" kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet. Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat ja hienot vaunut vierivät.

Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka elää selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet. Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että Hampuri lontoolaistuu. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".

Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.

Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi, näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.

Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki. "Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna 1911 syksyllä.

Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni, kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.

Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa, että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf., ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki, lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.

Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni, viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."

Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa. Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä katuja.

Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia, jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!

Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla. Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia, valkeita lintuja.

Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.

Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä- tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa, ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?

Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".

Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin" kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.

Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla. Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista, mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta…

Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet — ruokasali, kahvihalli, musiikkihuone, tupakkasalonki —, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut, että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.

Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, — vertaus jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä, mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa, mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.

Jää hyvästi, ranta!

Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia, lippuja, kyyneleitä — —

Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", — pitkulaisessa laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna tuprusi itsekseen.

Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin, ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.

Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna, vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme — olemmehan jo poissa. Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja: yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.

Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla, niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.

Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen. Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.

II.

YLI ESPANJAN MEREN.

Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni kunnon merimies on hukkunut.

Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin tällöin rypistää hän kulmakarvojaan — varmaankin joku taas sotkee jotain — ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.

Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia, ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt — hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella —, ensimäinen upseeri v. Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.

Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."

Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä. Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja hellyttävästi.

Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää, tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli, kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan. Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja englanninkielellä seuraava teksti:

"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."

Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.

Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani, toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi pian koko kolmas luokka.

"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.

Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat kaikki muut samaa mieltä, — sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi, — ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]

Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.

"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka melkoisen vaikeaa, olen kuullut."

Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa ja luin ääneen.

Yksinkertaiset vokaalit. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.

"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin pohjoissaksassa."

Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli siis a. Nyt tulee b."

"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a lisäksi."

"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"

"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa house. Esimerkiksi: mau, paha."

"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli. Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee, että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole laisinkaan vaikeaa."

Kirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. "Siis nyt b."

"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta portugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a."

"Zum Teufel, was ist denn das?" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs herroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä pilkkasin heitä.

"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on viimeinen a, joka nyt täältä lähtee." Ja minä luin: "a, a:n ja ö:n väliääni, esim. pano, liina."

"Väliääni? Väliääni?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen kristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?"

Minun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme hyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä voi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon kohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme lykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.

Me vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita kanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta rauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on a:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on hurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön ja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä. Kun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin vastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.

Tästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen koossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin matkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.

Jouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan espanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata, miten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat voineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme esim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen kirjoittaa ja sanoo los, portugalilainen kirjoittaa os ja sanoo ush. "Ensi askeleet": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen: ush primairush passush (jolloin a sanassa "primairush" on juuri tuo käsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. "Samat kauniit valonsäteet" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish. Sitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta kuuluuko se säädylliseltä?

Minkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta portugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä, nasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä Camoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran rantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä taustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä näkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.

III.

PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.

Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan, jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.

Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi, muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä. Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen. Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on nousuveden aikana aivan luukkujen alla.

Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra, muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä siunatulla seudulla.

Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä sisärantaa ei näy — niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu vaikutelma kokoon.

Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä, talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, — jossa da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja maineikkaiden herrain joukossa, — on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.

Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen. Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja ummehtuneena.

Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.

Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni, laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan miekalla — s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni — ja menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun — kaikilla heillä oli suuri kauhu paikallista kieltä vastaan, — ja ainoastaan kolme, neljä meistä piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.

Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret, pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä, moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen, pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia, pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja, vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.

Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein tulvana.

Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.

Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.

Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista? Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta, Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa, oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?

Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole, vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti. Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa. Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä anturoilta tätä sulostusta.

Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori. Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi ostaa "ishtangpiljashia" — postimerkkejä, — mutta sitä ei kukaan tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana, ja puskin nyt niitä kohti.

Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen, mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa käyntiin.

Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi harhailevia katseitani.

"Vous voulez?"

"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää Portugalinkin raitiovaunuissa.

"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:

"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä maailma on sylkylaatikko.]

Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.

Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan 1600:luvun historian kertauskurssilla.

Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin, murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan, että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan lasikannen alla, makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota. Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen lapsilta. Jaloa kulttia!

Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan, "a maior invocaçao do nosso passado glorioso" — suurin kunniakkaan menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna 1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta 1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.

Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu — — eivät, eivät. Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.

Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille praçalle Teion varrella:

Adeus, Terreiro do Paço.

Adeus, memoria real!

Siihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen vedetään laivaan ja Lissabon väistyy.

Adeus!

Me luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että lähtöaika — "täsmälleen kello 7 Lissabonista" — tosiaan olisi merkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen seitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli jätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan pitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi gong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät nuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla seitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka etukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja päästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta, merellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora laiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet puoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu satamakonttoriin.

Mutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi virralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin, tämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se koskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä sellaisessa huijauksessa.

Taboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle asettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä. Suuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä koko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että kuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan lossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja tynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen "Likor", toisissa "Nectar", monissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit ilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis olimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin Itä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska matka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän matkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää tavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti ollut vielä saapunut.

Mutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi laivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle, seurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon merkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput pääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit pantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet, nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme. Jokainen kolli, jokainen "Likor" ja "Nectar", jok'ainoa nimetön tynnyri.

Moinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta erehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian laita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.

Tavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla Lissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20 prosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista proomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä poispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti sanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.

Mutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan Hampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä tulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?

Tässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä laisinkaan Lissaboniin saapuneena. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin mantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen venheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.

Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin pudonneina.

Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, — se on muuten aivan tavallista ja tunnettua, — en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu, tietköön se ja hänen joukkionsa.

Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme nauttia siitä minkä voimme.

Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas, alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.

Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa. Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko Tejon.

Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä erään Gilbert-valssin säestyksellä.

Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet, nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli. Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas oikeastaan alkoi.

Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz olisi ilmestynyt.

Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.

Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich darf wohl sitzen?"

Kyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän yksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan alkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan sen yli hypätäkin:

"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten Portugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr? Wissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der Praka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge, so'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt, Bilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere Herren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja schliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose Sachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du? Dreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das macht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert Reis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in Magdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes, nicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die Frauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder, das macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben und bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr Doktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam und in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher anzuschauen — wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs Ansichts karten, sechs ganz gewöhnliche Karten, mit Kirchen darauf, aber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts vertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten sechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in diesem Lande, so ein Lausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese Portugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz. Sechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger gezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz."

[Joku "piguliini" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä se on:

"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut portugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin? Tiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä olin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin tuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle eräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille sopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah, Jumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion veikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat? Kolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on kaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa reissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa ei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja, vai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista ymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee. No niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja juoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki, se sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni alhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia — ajatelkaas, ajatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi maisemapostikorttia, kuusi aivan tavallista korttia, joissa oli kirkkoja, mutta ei mitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret keskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista kuusi markkaa. Sellaista kansaa tässä maassa asuu, sellaista retkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki nämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi maisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä vehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö". Suomentaja.]

Hän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän paheksumiseni.

Tapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen. Täysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin silmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen, saattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee nymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin suuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen vekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin Vanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia ja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin oppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.

Sellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan laskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä alemmalla pohjalla palasi asiaan.

"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich wirklich in Acht nehmen."

Aamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla, ja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.

Kääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta olivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat kauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä, nimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja keveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole mitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen päiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta tuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman taustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen euforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen, kahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin kannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.

Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli voi. Kuin kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.

"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin, pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.

IV.

KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.

Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta. Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä, viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää kohti.

Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman alkua ja loppua, — pelkkää taivasta, merta ja laivaa.

Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan, jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen, toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin päästäkseen perille — Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin — ja nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.

Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän, kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".

Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina vuoteelleni saakka.

Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa, poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee odotti klo 7.

Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon, purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.

Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa, on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää, katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä, hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.

Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten varustettu".

Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä. Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta, ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa, pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin, joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita, parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä, jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.

Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan, malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja, mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa. Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p—ru, mutta väärin. Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa retushia.

Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi eteenpäin.

Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.

Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa lentävät ne taas merelle."

Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään, kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.

Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.

Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin, matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.

Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.

Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."

V.

SENEGALIN MATALIKOILLA.

Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin, klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen horisonttimme takana.

Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat, Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä huolimatta yhä käytäntöön.

Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka, aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella. Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle antropiiniruisku kädessä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi, ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.

Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta, joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan, sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).

Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.

Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon elämänkeskustaan.

Kapteeni. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe, Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä. Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta, että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen: ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.

Koneinsinööri. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla. Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle "slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä. Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki." Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt…" Puhe koski muuatta nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.

Laivalääkäri. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.

"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"

"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"

"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."

Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.

Etelänpomoja. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja". Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria, saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa. Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."

Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.

Mère triple. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, — banaaninkuori Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! — sangen vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni. Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea juorupytty.

Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.

"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"

"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli — niin, mikäs se nyt olikaan — Die Kapelle se oli."

"Helsingissä?"

"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut. Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."

Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa, se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan viiksiini.

Oxybenz. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata, jonne nyt matkustaa.

"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne, vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"

Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.

Kamerulla. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten alla.

Irene ja Clara. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias, hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö. He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)

Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.

Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti, ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa reistaamasta, eivät he pääse koskaan.

Portugalilainen kvartetti. Neljä ylen pienoista mustaa herraa, jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta, on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.

Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi bitte. Minulle selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty, tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti: "Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.

Konsuli ja pikku rouva. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä. Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot, mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään alentaa.

M. Pichon. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs heittäytyi mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He viipyivät, levottomuus kasvoi.

"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.

Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:

"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja ylenantaa."

Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:

"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."

Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin, joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa välttää.

Pingviini ja Piguliini. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species: pikku talouden emännöitsijä, — tai jotain muuta siihen suuntaan — jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa. Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia variatsiooneilla — silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.

Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi. Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä uskalsin esittää Piguliinia.

"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"

"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher Menge."

Toiset. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa, pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä tuottaa kultuuritunne plus se itsekseen pyrkivä ja melkein arka itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan luo.

Ylimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet, inhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin sellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan kaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi europalaista kotonaan niin runsaassa määrin.

Olisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä, joka näyttää — ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, — yksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan nurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen luokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja eräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.

Menschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi Pietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen kahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.

VI.

PÄIVÄNTASAAJA.

Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme — ei muuta tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.

Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.

Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä, kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista kahdestatoista asteestaan.

Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.

Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.

Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös, lausui joku:

"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."

"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."

Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.

Perhesauna Taboralla.

Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä. Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen kiltisti.

Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:

14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä, 12 " " alusvaatteet, 10 " " paita, 8 " " nahka, 6 " " vatsakalvo, 4 " " luuranko.

Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija, millaista olo täällä on.

"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin" ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.

"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja suorastaan tyrmistävää.

Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan, että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni. Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.

Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään, ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä paljon muutosta kaipaavan.

Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin, miten korjata makuupaikkaansa — alahankalaisilla oli kuivaa — ja kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.

Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.

Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä, sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua. Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee muitakin laivoja.

Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti, lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.

Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"

"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".

Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se kuului niin selvänä kuin toivoa voi:

"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."

Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, — se nyt oli melkeinpä uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo: "Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."

Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää tuskin tarvitsimme tietää.

Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden vaikutusta sieluihin.

Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu, täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin, nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä juorutakseen.

Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30 sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys, joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta — olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa — Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää, että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan "haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.

"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T. Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.

Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui. Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo 8 tienoissa illalla.

Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle. Se oli vastustamattoman jännittävää.

Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi soittaa, — klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus — ja "Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!

Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu, joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä kauemmaksi luoteesen.

Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!

Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme. Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.

Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista, ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet, niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.

Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono, joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.

Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue, toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.

Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.

Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta, merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.

Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan, purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa, tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.

Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet" käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin vaikeaa.

Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja, kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän nololta.

Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi. Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.

Proletariaatti — kaikki nämä kiusatut — oli saanut sappea sisäänsä ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän takanaan.

Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.

Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt ekvaattorikaste lopullisesti.

Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12 mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.

Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset, kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod, säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä. Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero sai harvinaisen akustisen taustan — meren pauhinan, joka vyöryi sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana, aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta pimeydestä.

Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan, näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille, Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin köyhää vaihtelusta.

Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät minut kaksi tuntia myöhemmin.

"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos." Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:

"Hra Marting, teidän täytyy ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan, hra Ma-Ma-Marting?"

Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös ja rauha palasi käytävään.

Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä. Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."

Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön painajainen.

Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.

VII.

KAKSI ANGOLAN LOUKKOA.

Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä, olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja — —

Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa — merellisenä aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei ketään asusta.

Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella, aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.

Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla. Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka, jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.

Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki. Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.

Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa — paitsi keskustassa olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle Lounais-Afrikalleen.

Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista Bahia da Lobitoa.

Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m. korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.

Sellainen on Lobito.

En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.

Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, — luukun edessä seisovat puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, — tein kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin. Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva. Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk., ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn, näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta — kalliimpaa, huonompaa ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.

Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa, vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.

Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on "conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain, joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.

Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama- ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää, mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.

Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä, ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.

Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80 asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä, pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena, tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen, veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille piirin, nousi ja meni pois.

Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.

Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan saa koskea.

Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.

Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun kitinää kesäiltana.

Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan, melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa valaanpyynti-kuvissa.

Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen, pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.

Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun — sangen miellyttävä herätystäpä — saattaa olla hyvin häikäilemätön, kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.

Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.

Tuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan on se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen aikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut, tietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan myöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden rajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla; hiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa; valtava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko — sekin esimerkki mimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] — ja kehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.

Ylängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat sini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta, mahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto ja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin kulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora tasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta, kuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.

Loitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen silauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat nimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan Kapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo vuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat seudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa kuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi heidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut jälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki, eivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina hiljaisissa, lihattomissa taloissa.

Kaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme keulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen ympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina ja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti pianotuolille ja soitti "Frühlingsrauschenin".

VII.

PETER MOORIN MAASSA.

Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485 portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran, ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti. Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.

Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio, nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.

Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna 1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan, "pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen paikan.

Se oli toinen käynti Lounaassa.

Sitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha pääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä, hedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva, synkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi se jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät — hollantilaiset, englantilaiset ja amerikalaiset — laskivat ahnaan halukkaina keskelle Lounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa Walfischbaihin, "Bahia das Baleas". Sekin tapahtui lähellä Svakopia, kuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla guanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma "Livingstone" etunenässä. Vuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa rannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut Aatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!

Sitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan 1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan Anderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä, kaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.

Saksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa, valmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan Lounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf Lüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan ja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.

Kaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan erään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä Oranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että hän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on koko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan, ja 22 vuotta saivat sitten nuo "valaisevat kivet" kiiltää yksinään auringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen, kunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle saksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka viime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin miljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan päättää.

Huhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin kaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan suojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.

Mitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet kestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren puolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä kuvailematta.

Tulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus. Torviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on noussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni esiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.

Vieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon matkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä valmiina siirtymään maihin.

Mére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti nimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on hyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa myöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista, vaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi viikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku herra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja pakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. "Menenkö maihin täällä vai matkustanko Ceyloniin?"

Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se on varmaan miellyttävämpää."

Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä, tämähän on Saksan maata."

Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään makaamaan."

Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista, mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada—"

Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan menevät jo tavarani."

Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat merimamman kaikki matkalaukut.

Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti, aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen, joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta. Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan", joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun, missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.

He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi, mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy erämaa puhtaassa pohjavärissään.

Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia, että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."

Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.

"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja ja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta. Täällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten lupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin perille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje Helsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä saatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta. Hyvästi nyt."

Ja me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.

Minä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä ja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan odottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli hyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista Lagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche ja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin hankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan käytävätöntä katua.

Minä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter Zeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja Svakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana olevalle herralle: "Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra toimittajaan."

"Se käy kyllä päinsä", vastasi hän hiukan kumartaen, "toimittaja olen minä".

Puksis, sanotaan.

No, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa, joka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan kaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa (pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja edustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan ainoastaan ammatin vuoksi.

Lüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä kokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu keskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä arvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt esimerkkiä seuratakseen?

Tuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen inhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat sitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.

Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin. Kun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on kotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.

Hyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun harjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan lähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä 30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.

Hyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen verhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti tummenevaa merta.

Nyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta odotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.

Ainoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.

IX.

KAPIN KAUPUNGISSA.

Kaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää, jotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta huokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin ja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin olevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi noiden kahden kutsuvan ääni.

Nyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli yksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka riippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta. Touvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan usvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä kannatti.

Yhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten nostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora kaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa pari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien hansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa "the German Mail Boatia", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja hiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.

"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja kysymme, tuletteko mukaan."

Huutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.

"Hyvä", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian istuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla mulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta ymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään Cape towniin.

Kivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten huligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi vaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin oireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu, eläväinkuvain teatteri, raitiovaunu — holoo, se oli hurjaa vauhtia — ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia, maailmankaupunkia — mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että yhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän oli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. "Adderley street", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli täytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.

Kymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa teimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten keskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että matka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta saatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.

Olipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan majesteettisen "Standard Bank of South African" edessä, joka on samannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo hyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja käytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain huudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti sylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni kafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun oksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin välimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi sydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.

Minulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella kohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle miellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen tietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta epäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan palaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.

Eräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua, ja pian olin radalla, jota nimitetään "The finest tram ride in the world", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa, että tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja huvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän halliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto, läpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja kaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja kuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan, sininen taivas taustana.

Laakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi tasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita, ja tuolla, — — ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu etelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman niemistä ensimäiseksi.

Sellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen melkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja saa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja talonpoikaisena.

"Please adjust your dress", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti tai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset kulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä huippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä kuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman erikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti hälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.

Joten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä olevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen suuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa Schwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan Bismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä, joka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja jonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien varrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle, mutta nousee jälleen loitompana näkyville.

Raitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä "satulaa" myöten, joka on Table Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä. Tämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan, tyypillinen muoto, — alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava jyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä, että keossa on vielä jäljellä kova ydin —, on Kapin toisen kuuluisan vuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni, näyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä naarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta aarretta.

Enimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko The Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin pelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee. Mutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta kuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla kukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei rajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta kuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit lähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista, purppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan vuorossa kaiken vuotta — "ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne joskus huhtikuussa kuki", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari, tohtori H. Bolus, F.L.S. ["Fellow of Linnean Society", lontoolaisen Linné-seuran jäsen. Suomentaja.]

Vaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia ääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä olisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa sitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta sillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi. Ei liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä rotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli ensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa käynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen nimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on geolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä taruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella kunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina 1773-76 sen laelle 15 kertaa.

Alas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61 henkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei raitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin, mutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on puhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset herramme ovat koeajolla uudella vaunulla.

Pyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.

Minä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset kuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja soljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne haikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa: "Ainoastaan europalaisia lapsia varten".

Pieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla — "tea, cakes, newspapers please" — ja tunsin itseni tavattoman itsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.

Naurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa ja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä — kolme nenää painautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja laivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.

He lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he ilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka toivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä kasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi siis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta vievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä matka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere toisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit ja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren rinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.

Harvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät mieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla ja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä. Mutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain, joka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten ihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona leyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin auringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on melkeinpä lehmus.

Matkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.

"Nyt, hyvä herrasväki", sanoi tohtori, "ehdotan, että menemme aamiaiselle."

"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi", kitisi Clara.

"Ja minun parasolli", täydensi Irene.

"Minä menen Groote Schuuriin", ilmoitin minä varomattomasti.

"Mikä se on? Onko se intressantia?"

"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika rientää." Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin siihen.

"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta", huusi rohtomies, ja tuossa vilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli selvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni asettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista ja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja päätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin: seitsemän mailia.

Paikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja on se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin entinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa "Rhodes Memorial", kansallismuistomerkki.

Auton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme, ja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja puuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan ihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki oli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.

Groote Schuur — "Suuri lato" — hohti edessämme valkeana ja hienona, ollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan katseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin työhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin luettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus Aureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: "Muista, että olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar."

Un peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta. Sillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta silloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta kuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien uskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä kaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole ilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on käytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.

Tuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet ja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin siellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli matabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.

Mutta edelleen. "Tuolla on lordi Gladstonen talo", sanoi ohjaaja viitaten huvilaa vasemmalla puolella. "Ja tuolla asuu usein sir Rudyard Kipling", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.

Ajettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti puiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa — harvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain asukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on tehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet itse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan leopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta nekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä joukko vapaan metsän elämää edustaa.

Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama — hiljainen huudahdus — ja edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.

Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea, mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit, reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria möhkäleitä ja vähän liitoksia.

Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla. Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy", jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti. Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin; äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen voimansa vertauskuva.

Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen, katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen, jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki yksin.

En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle, vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin valkean vainajan ääressä.

Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut, jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin oodiin Rhodesin unelmista:

"I dream my dream by rock and heath and pine, of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions Head to Line".

["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä ekvaattoriin". Suomentaja.]

Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin, vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa. Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi, uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi, jättiläiseksi — — ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä, kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen, kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen miehelle ei maassa ole tilaa.

Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella. Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei varoitustauluja.

Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja kuolla. Kapissa se tehtäköön.

Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.

Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin", nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä itseni.

Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi sataman ulappa tänä iltana monet posket.

Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.

Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva, oli Indian valtameri.

X.

MOÇAMBIQUE-VIRRALLA.

Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin. Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle, ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.

Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan suoraan ulapalle.

Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen, saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille, jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin, jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.

Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu, ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri ohimennessään sattui häneen koskettamaan.

Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan. Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto, jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.

Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko, jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers, sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo — niin, se oli meille uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.

Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt, selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon lampaanvillan keskustoja.

Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en saata kuvitella. "Mehercle, mitä minulla on näiden elukkain seassa tekemistä?"

Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen, jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen mungooni, kääntää päätään ja katsella minua.

Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari kertaa silmääkin.

Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.

Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin sellainen eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.

Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen vilkua siihen piruun.

Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten.

Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.

Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa. Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä. Satamapursi keikkui sillan päässä.

Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40 miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin. Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi, se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.

Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota merimiesten kesken kutsutaan Algoa Bayksi. Ylempänä Lourenço Marquezin lähistöllä on Delagoa Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti. Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa, mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)

Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:

"Polttakaa erinomaista paperossia 606."

Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan, etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja näyttääkseni.

Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita, jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös, mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan. Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.

Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut, etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu näin tapahtuvan melkoisen usein.

Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka kupeessa on ovi.

East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford, kilpasoutuveneet, Old England — — Old England forever! Eläköön vanha Englanti!

Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää. Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa — pelkkiä hietikoita ja aukeita vuoria — niin piirtävät kuitenkin pensastot ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn. Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.

Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.

Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue: huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.

Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja. Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä. Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.

Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien metsätulia.

Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan, että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.

Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava tulikukka kuvastuu mereen.

XI.

VASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.

Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff, Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides vaatii lahjoja.

Bluff ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee, vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet, nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487 Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron oikeastaan olla toisella tavulla.

Point on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä, yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä, lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan. Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat. Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan ilmaise, mikä niillä on mielessä.

Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava. Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on " the beagle shark ", koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut, ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo musta merirosvonlippu yhtäkkiä — odotetaan sitä jälleen — joskus se nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.

Town ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu aina sinne.

Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää, että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare. Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha, rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.

Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin, sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko, joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.

Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään, soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia. Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.

Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.

Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen — vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain, mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen. Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land, Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.

Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut kouraantuntuvasti itsestään varmoja — kun taas moinen ei ole voinut tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.

Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin- ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin. Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue", nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä kruununpapereissa.

Beach. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta ulkopuolella.

Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin saakka.

Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on täydellisen herttainen.

Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.

Kylpyaikana — klo 11 a.p. ja 3 i.p. — on alhaalla Beachissa tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä, kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue, noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet —. myöskin oboet ja fagotit — sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.

Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.

Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia: kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia, jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa, säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.

Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään. Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa. Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla hänen näytöksiään, — paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.

Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.

Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä huulillaan.

Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti pöyristys urhoollisuuteen, — hänen olisi jo nyt sietänyt saada kunniamerkki — mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.

Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä kiinnittäneet.

Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista, sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua, ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.

Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus, nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä. Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.

Amanzimtoti. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa tuoksuaa lahonneelta.

Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-, nelisata-vuotista.

Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin, ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn — ehdotus, joka ei heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.

Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5 shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt". Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka taustaporttia ei olisi pitänyt avata.

Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux. Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.

Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja katosivat kuin elohopea.

Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä, tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla — suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.

XII.

KANSITARKASTUS.

"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla paikoillaan."

Tämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna heinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle laivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa kunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri, kuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet musiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun hyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen, myllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät johdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista satamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun, yllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti oli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille varustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus mahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni kitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.

Eräs kanssamatkustaja — hän lähti pois laivasta Kapissa — kertoi sitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä lisäpalvelusta. "Se ei kuulu minuun", vastasi mies, "minä olen pasuuna ja kapellimestari."

"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään hiiteen", vastasi hänelle kertoja.

Niin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä laivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat kornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten. Kuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa samassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.

Pasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen heilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa kappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka puhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset liikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja nyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja muusikkoja ei saa stewardin palkalla.

Vaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa se eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on messinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi torvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan enemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi öljytä.

Ihastuneet iltakuuntelijat — laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2 9:stä alkaen — kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta. Kun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen ja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on mielenkiintoista tarkata, kuinka — aivan Pavloffskin tutkimusten mukaisesti "Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa" —, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi. Pasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä ja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz olevan sen syynä, että "henki loppui kapeasta putkesta". Ja tempon on tapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä selostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.

Laivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja Ali Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava arabialainen, joka on apulaisena "hieno-keittiössä" ja kulkee usein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan päälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja nousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen joka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu suahelien suureen heimoon ja on pikimusta — jota neekerit harvoin ovat —, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa puvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen naisten kesken saavan todistuksen: "hirveän söötti". Ali Noa tarjoilee upseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla kerran ohimennessään sanoi hänelle:

"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi", pysähtyi nuorukainen kohteliaasti ja kysyi:

"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?"

Nyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista, täytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista minä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät tulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin ja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä on eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll, joka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt ystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin osaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan ja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa on seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja Lounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan vuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita tahansa. "Mutta", lisää hän ja levittää käsiään, "Lounais-Rhodesiassa ei ole portaita." Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä karkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.

Eräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen vallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan tyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole aiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen samassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:

"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä toiselle sohvalle!"

Jonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin kuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt unta pussielukasta.

Sveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja portugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu käsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia kuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on se pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä kaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: "Rouva ja majakka", "Rouva ja hyökyaalto", "Rouva ja laivaan kapuava luotsi".

Olen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen sanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko herra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti von Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän nimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä. Viimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta km. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista, Lüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja hottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan Itä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta. Tarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista, että heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi mieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se oikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle berliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä lyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen kertonut.

Luutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen pieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi, junalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni on kuitenkin aivan huoleton. "Kylläpähän nousee jossakin takaisin laivaan, missä lienee hummastelemassa."

Se on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät löysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti työtä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin aikakauskirjoihin. "Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni ensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan".

Me perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee silloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, "viet—n kirjoittelijoita". Mutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä mitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja hän säteili monta tuntia onnesta.

Myöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset meistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska lähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista vuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana tyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo hyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.

Sangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent. näyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias mies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt toisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana — piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka sain nähdä, — ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia. Isänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä — viimeiseen kuului 57 kaupunkia —, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee jälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle. Mutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti ehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä etelämeri-retkelle.

On ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan. Hän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden ennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi, ja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita useimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin Deutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se johtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se, miksi se melkein kohta muuttui — varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen merkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista juonista ja lahjusjärjestelmästä, — lyhyesti sanoen, häiritsee yhden illanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen täytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto kuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita on tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä seisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin, on vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen hovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento, joka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti kadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.

Nuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja hänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien koko kauneusmaailma.

Olen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja julkaisemaan ne. "Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille kustantajain kanssa." Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei tarvitse olla puskusilla? "Niin, jos lienee, mutta missä?" Ja Hamletin eleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.

Tohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt Lounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja Itä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän nukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me kysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen — Glossina palpalis, joka aiheuttaa tuon vaikean taudin, — ja hän tunnusti nähneensä niitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan yhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.

Mainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan, jonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja vaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää pahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi mainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena sairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska oli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen erikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle, ja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä höyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano siihen "ei kiitos".

Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki on Lourenço Marques.

Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.

Se teki seikan selväksi.

XIII.

LASSI MARKUSSONIN LUONA.

Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.

Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo 7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä, ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!

Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia. Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli." Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään, ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten, suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan. Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja, höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä, maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa, hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja, tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan tuppisuuksi.

Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin — ruotsiksi Lasse Markusson — kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on Estado d'Africa Oriental, Itä-Afrikan valtio.

Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä hetkellä.

"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti, että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia. Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa, että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset, tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.

Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.

"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät ("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät, jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.

Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama — pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, — joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti, huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi takaisin Solveigin lauluun.

Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä, varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.

"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti". Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat, kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole halpoja — pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä — mutta eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei oteta vastaan.

Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla: "Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2 senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan. Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei sanonut mitään, mutta me maksoimme.

Tiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului

LITTLE LILY

Lourenço Marques

ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.

Se oli Ranskan konsulaatti.

Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja "Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja, mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.

Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen, arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla, koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.

Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.

Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910 satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty. Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse mies, pitkä takki yllä ja nenällä pince-nez't. Taidehistoria tiennee kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.

Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.

Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon kanssa.

Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen. Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi, kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen, asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.

Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa — satamaa lukuunottamatta — ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla, tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman menosta mammansa selän takana.

Koko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran vaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen korkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko kokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin Lourengo Marquez.

Pikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha. Talvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä aituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue mustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja valkea rummunlyöjä. Eräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit aikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä bassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja kaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja taloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta. Muuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli silmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.

Kun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa. Neekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat rivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla, joka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence. Kukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen nokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin maahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä kolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä elukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan ainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta) ja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa itseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen pullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle ja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta sitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula sivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta, tulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.

Eräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää häntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä ja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin kameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä kiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on tarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa kameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan kohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin ja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä jäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta permanganaattiseksi.

Sunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo lähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta ennen aikataulun määräämää lähtöpäivää — eikä saa, ihme kyllä, tulla perillekään liian aikaiseen — ja siksi jäimme paikoillemme maanantaihin asti.

Laivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä maatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet kirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän valaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä kuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä saattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon ja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään häirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.

Selän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla ja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha laiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti, näytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea kuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja suolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän tunnelmassa.

Ikäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella seisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta kotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä tuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin korkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan viivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: "Hei, tuolla vilkuttaa G. M., De la Goa Baysta!"

XIV.

OPHIRIN MAAN ÄÄRIIN.

Me suuntasimme pohjoiseen.

Inhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta kaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin vielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän lohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä, ja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti. Niskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis, ja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin siihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.

Turhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa — kaikki, paitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä ja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti ilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he ovat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta, joka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.

Aivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita, ja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti. Hiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui lepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.

Nyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin Zambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun — Chindeen, Quellimaneen — oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran edustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.

Zambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta. Sen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin, ja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään sulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa se hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta, Betshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka ei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee merta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman erosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla portugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää viuhkamaisesti monet lasku-uomansa.

Kun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä, vaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen jauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat hiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä pyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin, okran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä, se on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen kiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia särkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.

Zambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee paikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä ei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut värivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa maidonvihertäväksi.

Kaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen reunalle ja mittaluoti laskeutuu.

"Dödig Fodn", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että kapteeni ymmärtää häntä. "Dödig Fodn" on dreissig Faden, 30 fadenia, Saksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja tuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.

"Dödig Fodn nomals", — 30 fadenia uudestaan.

"Dödig wiederum",

"Säbnuntwintig",

"Fifuntwintig",

Kone hiljentää.

"Fifuntwintig".

"Achtain", — 18.

Kone hiljentää vielä.

"Viertain Fodn knapp", — tuskin 14 fadenia.

"Tvölv Fodn", — 12.

"Tvölv Fodn", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan tapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä jokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: "mark twain".

"Tvölv Fodn — — tain ", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee kymmenen.

Seis.

"Tain knapp", — tuskin 10.

"Neen Fodn".

Kone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, — huruuskis, ja siinä nyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka puolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.

"Ja mitä sitten tulee?" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti tupakkasalongin oven messinkejä.

"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan."

Todellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata kohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa, että oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta. Mutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma äärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni, ankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran sataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin, joita taivas piti meille soveliaina.

Niitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme bentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta hoiti pari kafferia — heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon — ja hartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy kaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain edeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla. Sitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle, joten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin muulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden kiitävän merelle kuin hullut.

Beirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. "600 neekeriä, 200 portugalilaista ja 200 valkoista", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama mies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että "portugalilaisethan kylpevät täällä." Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia hävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä puolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve tässä meressä.

Beiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta osaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs osakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi portugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein koko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on vuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa vielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza). Nämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään muita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit käyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin orjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä aivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille ainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei ainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan kuin siinä on joku valkoihoinen.

Kauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de Moçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta, jotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on komppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen niinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella tai vihreällä sanan: " Republica ". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään, sillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä edes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on kaksi elefanttia ja teksti "Companhia de Moçambique", ei muuta. Yhtiö on kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus kannattaa — maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava uudestaan komppanian postimerkit.

Beira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen. Kaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston tamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta näiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä alkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan jätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu kaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla näkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa hulmuavia savuja.

Beiran kadut — joita on yksi pitkä ja useita pieniä — ovat varustetut hyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa, eikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista j.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin afrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on tosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa saa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55 cm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä kuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava istua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme henkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy käsiksi.

Niillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta lähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin luulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan kovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me emme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän tavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja sitten taas takaisin, — kunnes se loppui uudestaan.

Eräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa. Hän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui hänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he löivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten, että me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme niistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä ei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan konsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja tämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat liikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.

Kun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei yhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on erityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn edestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä kertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee vastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten ryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit ovat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin majordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen luvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.

Eräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, — aivan kuin Kaskisissa — ja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista neekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja käsilaukkuja. "Ostakaa nyt, very good massa", hyvä, kiltti herra, "shillingi pari." Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme. Kuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi hyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa on nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla reissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä hyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan kulmalla tarkastamassa liikettä.

Kaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten vankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan, vihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa olevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne ahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin kunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.

Pikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan omituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä suhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja perunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja baaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä, toisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää kirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa oli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli tiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin Kapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn ja shillingin kirjat.

Siellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, "The Beira Postin", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä palstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät englanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin harrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä peritty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja luettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen lehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin tulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon verityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla, tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät valtameren taakse.

Mitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään muutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että voin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista kaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun julistan, että ilman sanomalehtiä saattaa elää? Ja moinen on mahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti viipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.

Sitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse. Purren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko ja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä tietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit saivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan taakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että hänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan suupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin väkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt sikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan portailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä tuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa, mutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne kumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.

Kauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi pitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään, tamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro muuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.

Se oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin kannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen turbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani olevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja rakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet säilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.

Ne olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty. Kaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun hetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain muiston tuokio.

"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki Elothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja Hiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet ja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he tulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää kultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle." Niin kertoo ensimäisen Kuningasten kirjan yhdeksäs luku.

Hiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa ja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta. Missä oli Ophir? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä vielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin kirjan "Im Goldlande des Alterthums" (1902), hänen on vaikea olla eri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa, itäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja kuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria juuri täältä.

Jos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon kaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän lahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla, tämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon, äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.

Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle, joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.

Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin, keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st. ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", — olkaa hyvä, juna lähtee.

Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji. Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.

Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat hymyilevät laineet — —

Ja heitä ennen?

Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla. Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.

Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:

"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."

Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein isolle maljalle.

Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello 11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.

XV.

OHI MADAGASKARIN.

Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.

Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990 saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti, tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia, tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa lastiruumaamme.

Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n. 150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet sanaakaan.

Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla. Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."

Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä, miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli "Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.

Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen — onko herrasväki koskaan kuullut aluksen huokaavan? — ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa. Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta, palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.

Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös, kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas, tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa, katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me emme — —

Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu "Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli — me, joita vietiin pohjoiseen.

Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".

Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes, tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.

Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä. Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi vauhti taaksepäin.

Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin olisi ovi narahtanut.

On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta kaivetusta pullosta.

Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa. Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena. Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan" päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä. Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat 200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.

Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle, mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville. Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.

Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon, yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", — vastaa Wienin kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä, mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos", pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee, pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan — niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla kaunis neekerinainen näköpiiriimme.

Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä. Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja, puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20 kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.

Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa. 200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia. Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä, ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa. Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin, khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön voinut tutustua.

Merkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat kasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden Seelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me koettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen pöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen päällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen. Eräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet äskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten on tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi koristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään suorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.

Hyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä niin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta kotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan aihetta: "Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna maorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta siirtymisestä Melanesiasta Afrikaan." Hän olisi kiittänyt minua, pistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen Dulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen ja ampunut itsensä.

Huomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa. Portugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista alkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta esteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien sortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa yhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella viljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on autentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä julkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.

Joku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona vieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään ja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut mustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin säädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa marssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain ystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti ja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja, joita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan kasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että mainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus tästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän oli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä ilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.

Palatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten juurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja huusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita matkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole mukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään "suolasäkkinä", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua kahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten ja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan heidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien pidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi kannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti pidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti hänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen moottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se jälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen perästä, vaatien kiivaasti "six penceä" yli taksan. He roikkuivat kiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä pääsemättömissä.

Silloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu portugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi " papa ". Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa, heittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä edestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että pelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen neekereitä.

Portugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana "papa" merkitsee haikalaa ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä vesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin melkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia seikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt suurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti painavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko kalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä kuin käsite mama — niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä joutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen puujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun huomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen sisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.

Oli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa tuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein eristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli kärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta ja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt Zanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas hohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista katsettamme.

Kaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat hetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä ensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta ja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan, naimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin Wildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen viulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen viulukonsertti, koirankorvilla varustettuna — huomatkaa se — ja varsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi tulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun ansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.

Mitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille, alkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa — Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, — joiden vitsaukseksi pian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen oppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat berlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain tietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat suahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi parhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.

Me olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät vuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan kapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä mainitussa asussa kävelykannella — naiset ala- ja herrat ylähangan puolella, — ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei kumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.

XVI.

Viimeinen luku.

1.

[Tekijä ei itse ehtinyt viimeistellä tätä kirjaansa. Korrehtuuria luki hän 9 arkkia. Loppuluku ei tullut valmiiksi. Se on yhdistetty seuraavista aineksista: tekijän lähimpiä sodan puhkeamisen jälkeisiä päiviä koskevista muistiinpanoista, yksityiskirjeestä, jossa selostetaan matkaa Zanzibarista Liverpooliin; eräästä "I dag"-pakinasta Dagens Pressissä, jossa kuvaillaan matkaa Tukholmasta Raumalle. — Viivan alle on lisätty eräitä huomautuksia, Ruotsalaisen painoksen kustantaja.]

Zanzibar: Kaupungin historia.

Zanzibarin nimi oli muinoin suuri, suuri kuin Indian. Silloin merkitsi Zendj-bar "Mustain maata" ja käsitti koko Itä-Afrikan, somali- ja galla-heimojen ynnä neekerien maan. Punaisesta merestä Sofalaan ja niin kauas sisämaahan saakka kuin kifarun kaksisarvinen kuono antoi orjanpyydystäjäin samota. Vihreä korallisaari Bagamoyon-lahdessa, saari, jolla on nyt yksinään tämä nimi, oli ainoastaan vartiopaikka valtakunnan portilla ja niiden pitkäin horjuvain dhowien [latinapurjeella varustettu indialainen jaala. Suom. huom.] satama, jotka kurkien kiilana tulivat monsuunin keralla Rangoonista, Bombaysta, Goasta ja Maskatista.

Portugalilaiset, jotka uskollisesti seurasivat Vascon peräsimen poreita, ottivat 1503 Zanzibarin omakseen. Mutta täällä ei ollutkaan hurskaita kafferiraukkoja, jotka olisivat ällistellen huolineet kaiken, mitä sinne tuli. Täällä kohtasi heitä Islam. Vuosisatoja kestäneen, hetkeäkään pysähtymättömän taistelun jälkeen arabialaisia vastaan hellittivät portugalilaiset vuonna 1729 otteensa ja Zanzibar joutui arabialaisten omaksi.

Seyyid Said'in (k. 1856) valtaistuimelle noustessa alkaa nykyinen hallitseva dynastia. Sen aikana on Zanzibar vähitellen menettänyt itsenäisyytensä. Sultaani Alin valtaistuimella ollessa ottaa Englanti (brittiläis-saksalainen sopimus v:lta 1890) Zanzibarin suojelusvaltiokseen. Nykyinen sultaani on saanut puhtaasti englantilaisen kasvatuksen. Vuodesta 1908 on saarella ollut englantilainen piispa.

Zanzibarin väestön muodostaa 10,000 Maskatin arabialaista, hallitseva luokka; 70,000 indialaista ja muutamia satoja europalaisia. Väestön suurin osa on neekereitä, osaksi vapaita suahelejä, jotka ovat kaikki muhamettilaisia, osaksi epävapaata orja-asutusta, sekajuurta. — Zanzibarin kaupungissa on n. 100,000 asukasta, joista 50,000 indialaista ja 5,000 arabialaista; loput neekereitä. — Zanzibarissa ilmestyy sanomalehti "Gazette for Zanzibar and East-Africa."

* * * * *

Yleissilmäys, — pittoreski, mutta hiukan roskainen. Sultaanin palatsi, rautaverantoineen, näyttää tavara-varastolta tai makasiinilta.

Petolinnut satamassa.

Sukeltajapoikia, kolme ulvoen pienessä venheessä, soutivat käsillään. — Täällä ei haikaloja!

Kamatavaran kauppiaita laivaan: hinduja, guaneeseja. Heidän tukkalaitteensa.

Veneellä maihin, kisuahelit soutivat. Suoraan hietarantaan.

Kävelyretki kaupungilla. Posti. Sultaanin kuva. Rahahämmennys.

Kauppapuodit. Tinkiminen. Taktiikka. Sen tulos. Tavaravarastot. — Arabialaisia. Indialaisia.

Kadut. Väentungos. Pittoreskeja paikkoja. Vanhoja torneja, joissa kasvoi puita. Sisiliskoja. Leikkauksilla koristettuja ovia. — Keltaisia vankeja.

— Basaarikatu. Indialaisia. Arabialaisia. Tyyppejä. Naisia. Eräät hunnuissa. Kaivolla riitelevät naiset. Valokuvaamisen pelko. Ruokatavarat.

Saksalainen klubi. Africa-hotelli.

Tuoksu kaupungilla: neilikalta, copralta, kurryltä.

Jättiläisbanaaneja. Iilimatoja. Suuria mandariineja. Kokosmaitoa.

Zanzibarilainen lääkäri. Näytti äkäiseltä.

Huvimatka autolla. 28 mailia. 7 henkilöä 30 rupies.

Kuvaus (tohtori, Hoffmann, Beuster toisessa, rva Tuaillon, Sachers, Beetzs ja minä toisessa).

Hyvä vauhti. Oikea filmi-matka. Taitavat chauffeurit (indialaisia).

Palmuja, manjosia, neilikkapuita, neekerimajoja. Meri.

Nummea, pensaita, joki, lumpeita. Vanha sultaanin palatsi. Punaisia kukkia. "Vaahtohedelmiä". Mehiläispesä.

Zebu-härkiä, vuohia, kanoja. Harvassa siistiä, hyvinpuettua väkeä. Mainio matka (klo 3-1/2 6).

Sekalaista: Rva Tuaillonin apinanpurema.

Kopran valmistus (Viidenvuoden vanha palmu, 5 mk vuodelta) (3 rupl.)

Neilikkain käsittely.

Klo 8:n laukaus.

Iltavalaistus sultaanin palatsissa.

Gerlach ja Aga-Khan (viimemainitun huolet).

Aga-Khan. Aga Sultan Mahomed Shah, s. 1875. on profeetan tyttärestä polveutuvaan Fatimidien suvun päämies. Aga-Khan johtaa yleis-indialaista muhamettilaisten yhdistystä (perustettu 1906), joka toimii vilkkaasti m.m. hankkiakseen Indian muhamettilaisille valtiolliset oikeudet ja hävittääkseen heidän valtiollista ja yhteiskunnallista välinpitämättömyyttään. Uskonnollisena johtajana on Aga-Khanilla lukuisasti puoluelaisia, n.k. ismaelilaiset muhamettilaiset, Itä-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Indiassa. Hän on perusteellisen länsimaisen sivistyksen saanut mies, m.m. suorittanut juristohtorin Cambridgessa. Aga-Khan on indialainen Bombayssa ollessaan, halliten siellä palatsissa, jonka brittiläinen hallitus on antanut hänen käytettäväkseen, ja tyypillinen englantilainen urheilija ja klubimies Englannissa.

Sotauutisia illalla.

"Elisabeth" — "König" — Bombay.

Pikku saaret (Böcklinin malliin). —

Valkeita aaseja — yksi musta — keskolaisen hyvä aasi.

Matka meren poikki Dar-es-salamiin. Laivassa 370 indialaista, jotka kävivät osoittamassa kunnioitusta Aga-Khanille.

Tappelu paikoista etuluukulla. Pilvenä erivärisiä mattoja kummaltakin puolelta. Eri arvoisiin kasteihin kuuluvia naisia. 15-vuotias vaimo, jolla oli kolme lasta. — Koriste vasemmassa sieraimessa (timanttejakin). — Koko näyssä tavaton väriloisto. Myöhemmin telttakatto verhoksi. — Ei paljon meteliä.

Koriste sieraimessa. Laivassa olevilla intialaisilla naisilla oli vasemmassa sieraimessa metallinen levy, aineesta, joka oli sitä kalliimpaa, kuta ylhäisempää kastia naiset olivat. Ylhäisimmillä heistä se oli kultaa ja jalokivillä koristettu.

(Eri-tapoja puhua viittoilemalla: neekeri, arabialainen, juutalainen).

Eräät käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja möivät appelsiineja.

Karanteenilääkäri kysyi, ovatko nuo 370 terveitä! (Tämä olisi pitänyt todeta 3 1/2 tunnissa!)

Dar-es-salam, heinäkuun 31 päivä. Zanzibarissa jo sotahuhuja (Itävalta-Serbia).

Satamaan tullessa kohtasi meitä risteilijä Königsberg (Me seisoimme laskuvesi-ankkurissa). Se pysähtyi ja lähetti luoksemme venheen. Huom. Miesten matalat olkihatut mustin nauhoin ja reunoin, pelastusvyöt ympärillä! Soutu ylen täsmällistä.

Ilmoitettiin, että Königsberg oli saanut määräyksen lähteä täysin taisteluvalmiina satamasta merelle. (Myöhemmin kerrottiin, että myöskin Taboraa oli varoitettu uiskentelevain miinojen paikoista.)

Idyllisen kaunis satama. Palmuniemiä. Suuria adansonioita, monta kappaletta. Siistejä taloja. Kirkkoja.

Adansonia. Baobab — l. apinanleipäpuu. Lehdettömänä enimmän osan vuotta ja kantaa lukuisat hedelmänsä paljain oksin. Baobab on paksuin kaikista tunnetuista puista, päärungon halkaisija 6-8 m. jopa enemmänkin. Sen korkeus on n. 4,5 m., mutta monet oksat kasvavat aina 20 m. pituisiksi. Ne leviävät rungosta joka taholle ja tekevät puun kaukaa katsoen pienen metsikön näköiseksi.

Lukuisasti virallisia soutuvenheitä (tullin, luotsin, lääkärin, hallituksen, postin j.n.e.).

Yksityisiä huutoja: "Ist das Bier kalt?"

Eräät kaupunkiin. Nyt vakavampia sotahuhuja. Toistaiseksi kuitenkin rauhallista. (Silloin oli perjantai-ilta. Sunnuntaina elokuun 2 päivä aikoi Tabora jälleen lähteä.)

Lauantaiaamuna, elokuun 1 p:nä ilmoitus laivalla: "Wegen der drohenden Kriegsgefahr müssen sich die Passagiere jederzeits bereit halten, sofort an Land zu gehen." [Sota-uhan johdosta tulee matkustajain milloin tahansa olla valmiita oitis lähtemään maihin.]

Se herätti melkoisen yleistä hermostusta.

Minä kaupunkiin. Järjestettyä, mutta saksalaista. Vankeja kahleissa, työssä.

Lisälehti! (Saksan kysymys Venäjälle.) Neekerit jakoivat.

Käynti sanomalehden kirjakaupassa.

Samoin Bezirksamtissa, piiritoimistossa (kellään ei aikaa!).

Melkein koko päivän ainaista levottomuutta. Alakuloisuutta.

Ryntäys pankkeihin. Valituksia vahingoista rahaa vaihtaessa.

Beuster hotellinsa verannalla. Tarjosi minulle ystävällisesti sänkypaikkaa huoneessaan.

Takaisin laivalla. Tavarain sullominen laukkuihin. Matkareppuja ostettiin. Huhuja — "Venäjä 70,000 miestä Itävaltaan, — Ranska julistanut sodan — mille kannalle Englanti asettuu?" —

Ilmoitus: "lähtö todennäköisesti sunnuntaina klo 12." Tahallinen yllätys.

Joka signaali laivalla tuotti levottomuutta: Nyt se tuli, nyt meidän täytyy lähteä maihin.

"Tabora" ja saman linjan laiva "Somali" asetetut sotilasjohtoon (kanuunavenhe Möwen).

Kapteeni hermostunut ja kiihtynyt.

Iltapuolella ei mitään uusia tietoja, ainoastaan sähkösanoma, että "kaiser" on pitänyt jumalanpalveluksen, mikä seikka todisti, että sähkölennätin yhä toimi. Kerrottiin aikaisemmin, että yhteys oli katkennut.

Illalla hiukan rauhallisempi tunnelma. Musiikkia. (Myöskin viulu + piano).

Myöskin viulu + piano. Tekijän musikaaliset lahjat olivat saattaneet hänet professori ja rouva Youngin seuraan ja hänen oli tapana säestää professorinrouvan soittaessa viulua. Hänen oli siis kiittäminen erikoisesti näitä yhteisiä musiikkiharrastuksia siitä, että professori Young valmisti hänelle mahdollisuuden päästä heidän kerallaan Pegasus-laivalla pois Dar-es-salamista.

Kerrottiin, että Dar-es-salamin langaton lennätin (100 m korkea torni) on ollut suoranaisessa yhteydessä Berlinin kanssa. (Aikaisemmin tunnettua, että Togo oli päässyt yhteyteen.)

Tri Pfaff "König" laivasta (Bombayn linjaa) ja hänen tapansa.

Ihana ilta. Vilkasta lastaamista eräällä rautatien pysäkillä 6 magnesium-soihdun valossa. Hallitus vetäytyy Taboran kylään, sanotaan, ja arkisto y.m. viedään sinne, samoin sotaväki.

Rauhallinen yö.

Sunnuntaina, elokuun 2 p:n aamuna. Suloinen, hiljainen päivä. Stewardit saavat lomaa. Se todistaa, ettei tänä päivänä odoteta mitään uutta. ("Tabora" saanut yhtiön määräyksen jäädä toistaiseksi tänne, "Feldmarschall" seisoo Tangassa.)

Mitään postia emme ole saaneet. Kerrotaan, että se toistaiseksi pidätetään.

Luutnantti von Gussmann sai äidiltään Münchenistä sähkösanoman, joka oli lähetetty eilisiltana.

Amerikalainen Quinon ilmoitti minulle, että hän ostaa dhow-jaalan ja purjehtii Zanzibariin (n. 15 tuntia) päästäkseen tästä epämääräisestä odotuksesta. Zanzibarista jatkaa hän Mombasaan ja sieltä englantilaisella laivalla kotiin.

Ilmoitus, että odotusajan epämääräisyyden vuoksi otetaan laivalla käytäntöön yksinkertaisempi ruokajärjestys. Ei kuitenkaan juuri erikoinen.

Maanantai, elokuun 3 p. ja tiistai 4:s kuluivat vaihtelutta — kunnes tiistai-iltana ilmoitus, että kaikkien matkustavain täytyi lähteä seuraavana aamuna klo 1/2 9 Taborasta.

Kaikki hermostuneessa ja sietämättömässä tunnelmassa, varsinkin sairaat, kuten esim. amerikalainen muotokuvamaalari Besser ja skotlantilainen Afrikan asukas, ukko Bonna (Bonar?), ontuva ja bronkitista sairastava.

Elokuun 5 p. Yleinen laivasta lähtö. Minä viimeisenä. Osa nuotteja ja muistoesineitä jäi laivaan. — Täsmälleen 1/2 9 laski Möwe Taboran ylähangan puolelle ja kiinnitti itsensä siihen.

Sekasorto tullissa.

Hra Betz hankki huoneen Fürstenhofissa minulle ja itselleen (à 7 1/2 rup. = Smk 12 l/2). Hotelli, sen asema ja ominaisuudet. Herra ja rouva, ja "boyt" ja yleisö. Ympäristö: neekereitä, indialaisia, syyrialaisia, kreikkalaisia.

Askari-kulkue. Vangit kantajina.

Kolme hälyytyslaukausta (= kaikkien asekuntoisten miesten kokoonnuttava rautatieasemalle). Hra Schmudy jätti kapakkansa ja raskaan vaimonsa minun hoitooni. "Jos jotain tapahtuu, viekää hänet katolilaiseen sairaalaan." — Ei mitään erikoista, ainoastaan tarkastus.

Elok. 6-7 p. Englantilaiset näkyvissä. Keskustelua siitä.

Yleistä istumista Kaiserhofin kauniilla terassilla. — Jalopeuranpentu, kolmen kuukauden ikäinen.

"Patriotischer Abend von Otto Gerlach". — Tunnelma painostava. Yleinen epätietoisuus. Viranomaisetkin näyttivät sangen hermostuneilta, höyrylaivoja koskevia määräyksiä ja vastamääräyksiä.

Olo Fürstenhofissa sietämätöntä. Kaiken yötä meteliä, huutoja, kiekunaa y.m. Päivällä väen väittelyä alakerrassa.

Valokohtina: keltaiset sisiliskot laipiossa ja kutojalinnut palmussa ikkunani edessä. Sitäpaitsi jokin laji kauniita, kullankeltaisia oriolus-lintuja.

Dar-es-salam, elokuun 8. (lauantai).

Laukauksia aamulla (3 saksalaista hälyytyslaukausta, 6 englantilaista täysillä panoksilla, 2 saksalaista lennätintornin räjäyttämiseksi). Suuri hälinä. Neekerien pakokauhu. Englantilaiset ampuivat yli kaupungin (puiston) ja sataman. Ainoakaan heidän laukauksistaan ei sattunut torniin, yksi kulki 30 metrin päästä (likimmäisin, sanottiin). Kerrotaan, että saksalaiset räjäyttivät tornin englantilaisten vaatimuksesta. Saksan lippu laskettiin kuvernöörin talon katolta ja samoin väylän suulta ja valkeat liput nostettiin. Kanuunavenhe Möwe (Vermessungsschiff, merenmittausalus) riisuttiin täydellisesti aseista — sanottiin, että se oli illalla räjäytetty, luultavasti sataman suulla, jossa saksalaiset olivat jo upottaneet erään kuivatelakan, — ja linjalaivain langattomat lennättimet poistettiin. (Koenig; Feldmarschall; Tabora oli muutettu sairaslaivaksi ja sen molempiin kupeihin maalattu punainen risti, mikä toimenpide tuntui ilveilyltä, koska tuskin sopi odottaa lisäsairaita suurempaa määrää kuin mitä kaupunki saattoi hoitaa omissa lasareteissaan). —

Dar-es-salam, elokuun 9 (sunnuntaina).

Jaettiin sähkösanomia, että Ruotsi oli julistanut sodan Venäjälle ja Suomi ja Itämerenmaakunnat muka kapinassa, mikä kaikki tuntui minusta sangen epäuskottavalta. Saksalaisissa tutuissani herätti se kuitenkin suurta tyydytystä, ja minä sain liittolaisen arvonimen.

Ajoin Betzin kanssa klo 9 3/4 Kaiserhofiin. Menin luterilaiseen kirkkoon, jossa alkoi silloin jumalanpalvelus (1/2 10). Sitä kesti n. 1 t. Urkumusiikki oli kaunista, kirkko viileä ja siellä oli hyvä istua, saarna melkoisen ala-arvoinen, pöyhkeilevän isänmaallinen.

Tapasin kirkon ovella Sachersin, sitten Gerlachin ja herrasväki Westhausenin. Joimme omenamehua heidän kauniilla verannallaan. Hra Westhausen ylpeä englantilaisesta kranaatinsirusta, jonka oli saanut muistoksi. Palmujen välistä saattoi nähdä merellä seisovat risteilijät.

Ajoin kotiin Fürstenhofiin aamiaiselle (klo 12). Olin juuri lopettanut, kun Beuster kutsui kirjeellä minua heti Kaiserhofiin. Mahdollisuus päästä Youngien kanssa englantilaisella risteilijällä Zanzibariin.

Ylen jännittävät ja kiireelliset toimenpiteet. Onnistuin, siitä syystä, että en ollut purkanut tavaroitani matkalaukuista. Tulin tavaroineni laivarantaan klo 1/2 3, ja klo 3 1/4 tulivat englantilaiset sinne höyrypurrella, hinaten soutuvenhettä miehineen. Koska olin "russian subject", sain lähteä heidän kanssaan, ja tuossa tuokiossa kiisimme kapeasta sataman salmesta merelle risteilijä Pegasusta kohti. Kauempana ulapalla kierteli Astraea.

Jäähyväiset Sachersille, Beuterille, rva Tuaillonille, Betzille liian kiireelliset. Mutta ei ollut aikaa.

N. klo 5 i.p. lähtivät risteilijät merelle. Auringonlaskun jälkeen kaikki valot sammutetut.

Laivassa mieltäkiinnittävää. Tykit. Signaleeraus. Puhelukoneet. Kaikki määräykset kirjeellisesti. Langattoman lennättimen hytti kääritty teräskaabeleihin, pieni reikä, josta telegrafisti voi ryömiä sisään.

Suurenmoista vierasvaraisuutta. Teetä. Viinejä. Illalliset. Kapteenin huone (luukut j.n.e.). Upseerikajuutta. Aika kului liian nopeasti.

Kapteeni Ingles ja luutnantti Turner. Sieppasivat saksalaisia koodi-sähkösanomia. [Sähkösanoma, jossa yksi sana merkitsee koko lausetta. Suom.]

Klo 9 aikaan ankkuriin Zanzibarin edustalla. Pakinaa yli klo 11. Sitten maihin Africa Hotelliin (tullin sivuitse). Aikaa meni kuitenkin yli puoliyön ennenkuin olimme valmiit levolle.

Zanzibar, elokuun 10 ja 11 p. (maanantai ja tiistai). Hotelli kamala. Huoneeni. Sänky. Pesupöytä. Koko talo. Ruokasali paras (katolla). Minua vastapäätä, 3 metrin päässä, rukoustenhuutaja (eeeh, mek, mek, mek, mek). — Kaikkialla huono ilma.

Englannin konsulin uteliaisuus. Pöytäkirja. Residenssissä.

Young sai rahaa "National Bank of Indiasta".

Vielä yksi yö. Sitten varma ilmoitus, että "Pentakota" lähtee klo 4 i.p. (tiistaina, 11 p:nä), joka tapahtuikin.

Portugalilaisia nylkyreitä hotellissa (n. 25 mk. huoneesta vuorokaudelta). Niillä näyttää olevan melkeinpä yksinoikeus siihen.

Lähtö Pentakotalla. Yöhön saakka Pegasuksen saattamana. Kaikki tulet sammutettu laivalla.

Indialainen miehistö. Palveluskunta. Lääkäri.

Tilavaa. — Sipuleja. Rottia. Kannella hyvä.

Elokuun 11 p:nä a.p. jätimme tuon unohtumattoman Africa Hotellin ja meidät, 18 kolliamme ja professorinrouvan viulu soudettiin höyrylaiva Pentakotaan, joka seisoi tyhjänä, outona ja tulijoilta suljettuna kaukana sataman edustalla. Me kiersimme sen ympäri, ei portaita missään. Kun toisen kerran soudimme alahangan puolta, pisti tumma pää kaiteen ylitse näkyviin.

"Mitä tahdotte?" huusi hän.

"Laskekaahan portaat meille."

"Minkätähden?"

"Me olemme matkustajia ja tulemme laivaan."

Pää katosi. Tuokion kuluttua ilmestyi kaksi päätä ja uusi niistä kysyi samaa asiaa. Nyt ryhtyi kolme neekerisoutajaamme puhumaan, kaikki yhtä suuta ja se sai viimein asian sujumaan. Kunnolliset ja kunnialliset paraatiportaat laskettiin eteemme ja pian olimme kannella.

Ei ainoaakaan europalaista näkyvissä, pelkkiä indialaisia ja pari malaijia. Yhdentekevää, kunhan vain pääsisimme lähtemään. Eräs ensinmainituista pyyteli kumminkin kohteliaasti anteeksi, ettei meitä otettu heti laivaan. Kukaan ei ollut ilmoittanut, että matkustavia tulee, ja oli annettu ankarat käskyt asiattomien laivassakävijäin varalta. Meidät sijoitettiin ylen kohteliaasti ja yli-hindu pyysi meitä itseämme valitsemaan hyttimme, laivassa ei ollut muita matkustajia.

Melkoisen eriskummallinen laiva, tämä uusimpamme. Vanha Itä-Indian kulkija, ainoastaan 3,400 tonnin kantavuus, liikkui väliä Bombay-Zanzibar-Durban niin sanoakseni huvikseen. Sillä kriitillisten aikain vuoksi ei sillä ollut, kuten jo sanottu, lastia eikä matkustajia, paitsi meitä kolmea. Kuitenkin toimitti se tärkeää tehtävää. Huippulipun alla liehui viiri "Royal Mail", kuninkaallinen posti. Meillä oli laivassa posti, koko Etelä-Afrikaan, Europaan ja Amerikaan menevä Indian posti. Ja missä se merkki loistaa, on aluksen puskettava eteenpäin, olipa se miten tyhjä ja kuormasta köyhä tahansa.

Puoli tuntia kestävän tutustumiskävelyn jälkeen milloin missäkin kohtasimme ensimäisen kristityn sielun, englantilaisen, jolla oli piippu suussa ja uniformulakki päässä. Hän ei ottanut laisinkaan selvää meistä, eikä vastannut tervehdykseemme. Professori uskalsi kuitenkin kysyä, tiesikö hän, missä kapteeni oli.

"Yes", vastasi mies ja veti nysän hetkeksi suustaan, "I'm the captain", minä olen kapteeni.

Me esittelimme itsemme ja selostimme vaiheemme ja aikeemme. "Jaha, jaha, Pegasuksen kapteeni puhui jotain sen tapaista". Sitten meni piippu suuhun takaisin eikä hänestä lähtenyt sillä kertaa sanaakaan enempää.

Pian soitettiin sitten aterialle ja me asetuimme ruokasaliin, joka oli sama kuin huone, jota on tapa kutsua peräsalongiksi. Oli hyvin mukavaa, minulla oli matkaa ainoastaan l 1/2 metriä hytin ovelta paikalleni ruokapöydän ääreen. Pöytäseuraa oli kapteeni, me kolme matkustajaa, yksi valkea upseeri ja yksi indialainen samaa virkaa sekä eräs tuntematon, pieni, tumma herra, jolla on silmälasit.

Nyt sain tutustua indialaiseen ruuanlaittoon. Siinä on eräs johtava periaate ja se kuuluu SIPULIA. Ensin tuli kalavoileipä, joka oli varustettu sipulisuikaleilla, sitten sipulikeitto, sitten sipulipihvi, tomaatista ja sipuliviipaleista tehdyn salaatin kanssa. Viimeiseksi tarjottiin erästä määrittelemätöntä, imelähköä sotkua, jonka reunoilla oli sipuli-kiehkuroita, ja aamusta ja päivästä tuli ensimäinen lunchi.

Pöytäseurustelu ei ollut rasittava. Kukaan ei sanonut ylimalkaan mitään.

2.

Helsingissä, marrask. 2 p. 1914.

* * * * *

Oli kerrassaan kirottu kotimatka tuo, jonka sain tehdä. En jaksa kuvailla sitä nyt tarkemmin, mutta voit ymmärtää vaikutuksen, jos mainitsen, että sain 3 viikkoa, Kapista Liverpooliin saakka, olla samassa hytissä erään työmiehen kanssa, hytissä, jota ei myrskyisen ilman vuoksi melkein koskaan tuuletettu. Sen laajuussuhteet olivat suunnilleen seuraavat:

Pituus 2 1/2 m. Korkeus 2 1/2 m. Leveys 2 m (tarkemmin 1,8),

yhteensä 12 1/2 m3. Hyttitoveri ei koskaan riisunut muuta kuin takkinsa ja saappaansa, ei koskaan pessyt itseään ja tupakoi öisin. Liian täydessä laivassa (SS. Aeneas of Blue Funnel Line, trade Sydney—Durban—Liverpool) ["Sinisen savupiipun linjan" laiva, kulkeva väliä Sydney—Durban—Liverpool. Suomentaja] ei ollut mitään mahdollisuutta vaihtaa hyttiä. Eikä saanut nukkua kannellakaan. Seuraava laiva oli lähtevä Kapista vasta viiden viikon kuluttua. (Englannin hallitus oli takavarikoinut omiin tarpeihinsa "Union Castle-linjan" laivat.)

Jos olisin voinut miten tahansa saada tiedon Dar-es-salamista kotiin, että olin elossa ja tulin siellä toimeen, olisin jäänyt varmasti sinne. Mutta olimme täydellisesti eristetyt, (langaton lennätinkin hävitetty) eikä minulla olisi ollut rauhallista päivää, alinomaa ajatellessani kotiväkeni levottomuutta ja tietämättä itsekään mitään heistä.

Sentähden pakenin kaiken uhallakin yli meren Zanzibariin, englantilaisella risteilijällä nimeltä Pegasus (minä + eräs englantilainen pari, prof. Young rouvineen, Johannesburgista) ja jatkoin sitten sieltä eräällä surkealla Bombayn-laivalla matkaa Durbaniin, jonne mainittu Aeneas viimein saapui. Oli pelkkä sokea sattuma, ettei meitä kaapattu, sillä ristelijä Königsberg otti aivan meitä lähellä erään suuren engl. höyrylaivan. Lourenço Marquesissa oli laivamme pakko myrskyn tähden kotvia. Kirotun kylmää siellä sitäpaitsi oli, ja ruoka kirjaimellisesti syötäväksi kelpaamatonta, (indialainen keittiö, m.m. sipulia joka ruuassa, jälkiruuassakin).

Sähkösanoman Kapista sain lähetetyksi aivan viime tingassa ja suurilla vaikeuksilla. Minä ajattelin kyllä, että sinä ehkä vastaisit siihen, mutta valitettavasti ei ollut aikaa sitä odottaa. Minä laadin 20 sanaa ja niistä pyyhittiin kaabelikonttorissa 17 pois. Muistaakseni kuului se näin:

"Stopped Daressalam, escaped british cruiser Zanzibar, Indiaboat Durban, Australiaboat Capetown. Many difficulties. Now direct Liverpool steamer Aenas arriving 20 september." [Matka keskeytyi Dar-es-salamissa, pääsimme brittiläisellä risteilijällä Zanzibarista. Indialaisella laivalla Durbaniin australialaisella Cape towniin. Paljon vaikeuksia. Nyt suoraan Liverpooliin, höyrylaivalla Aeneas, saavutaan syyskuun 20 p. Suomentajan selitys.]

Durban. Tekijän oli jo melkein pakko pysähtyä Durbaniin, koska englantilainen komendantti ei pitänyt hänen passiaan tarpeeksi pätevänä ja epäili hänen sanojaan mitä hänen kansallisuuteensa tulee. Tekijältä kysyttiin, osasiko hän venäjää. Hän vastasi ettei asianlaita ollut niin ja että hänen kotimaassaan puhuttiin pelkästään ruotsia ja suomea. Komendantti vastasi, että sitä seikkaa hän ei tuntenut ja kysyi, osaisiko hän kirjoittaa nimensä venäjäksi. Sen hän osasi ja komendantti ratkaisi nyt asian niin, että hän sai jatkaa matkaansa. — Joku hetki myöhemmin ilmestyi hänen hotelliinsa salapoliisi ja tiedusteli tuota "saksalaista tohtoria". Tekijä oli käynyt Hampurilinjan Durbanissa olevassa konttorissa viemässä Taboran kapteenin pyynnöstä terveisiä sikäläisille yhtiön miehille; hän oli siellä käyttänyt saksankieltä, josta nyt seurasi ilmianto. Äskenmainittu passin tutkiminen pysähdytti seikkailun kumminkin pelkkään kuulusteluun.

Ja hiton monien pyyhkimisten jälkeen jäi ainoastaan "Returning Liverpool Mattsson", kun olin ensin saanut antaa kunniasanani, ettei Turku ole linnoitus (Helsinkiin ei laisinkaan saanut sähköttää, sillä se oli linnoitus).

Koko moinen matka alinomaisessa rahattomuuden ahdingossa (sain lainailla askel askeleelta päästäkseni eteenpäin; tavattoman hauskaa; hyvin ystävällisiä olivat mainitut Youngit, he tulivat Lontoosen saakka), se oli tietysti raihnaiselle minuudelleni liikaa. Ei ole ihme, että sitten kellistyin.

Myöskin Liverpoolissa ajattelin, että kotoa voi tulla sinne sähkösanoma, mutta meidät vietiin suoraan laivalta Lontooseen menevään ylimääräiseen junaan.

3.

Tänään tunnun olevan tuulella puhua eräästä hyvin uusiaikaisesta kappaleesta maailman historiaa, nimittäin tuosta nykyään niin kiitetystä Rauman-liikenteestä. Onhan mainitusta läntisen rannan kaupungista näet tullut eräs oikeita maapallon jymykohtia, ja pian alkaa kuulua huonoon käytökseen, ettei ole tehnyt matkaa Tukholmasta Raumalle. Kun sattui niin, että olin joku päivä sitten moisessa mukana, erään professorin sekä maisterin kanssa, ja koska en ole nähnyt kuvausta siitä, miten tuollainen matka ylipäätään suoritetaan, kuvailen sitä tässä kaikessa lyhyydessä, mahdolliseksi hyödyksi myöhemmille ylitulijoille.

Tukholmassa saimme kolme viimeistä paikkaa laivassa "Carl XV", yhdellä niistä viidestä aluksesta, jotka sillä kertaa lähtivät matkalle. Professori ja minä miehitimme kaksi päälletysten valmistettua makuulaveria höyrylaivan n.s. seurustelusalongissa takakannella, kun taas maisteri otti uhrautuvasti tuon kolmannen vuoteen, joka oli yksi neljästä eräässä toisenluokan hytissä. Mutta kun hänen oli majoituttava sinne, huomattiin, että ne muut kolme paikkaa samassa, hytissä olikin annettu naisille, jonka vuoksi hän ryhtyi näiden kanssa neuvottelematta heti pyydystämään jotakin toista kajuuttaa ja saikin erikoismaksua vastaan viimein haltuunsa köksän kojun. Köksä lienee itse nukkunut jossakin padassa. Höyrylaivakonttorien tapa on tavallisesti pitää huolta siitä, ettei naisia ja herroja, jotka eivät avioliiton kytkyillä kuulu yhteen, sijoiteta samaan hyttiin. Rauman-liikenteen tukholmalainen konttori ottaa asian hiukan vapaamielisemmältä kannalta ja antaa sekaisin sullottujen itse selvitellä asiansa.

Matka Ruotsin saariston halki oli kuten aina miellyttävä, mutta auringon laskiessa tulimme merelle ja luoteistuulessa alkoi keikkuminen, joka jatkui sitten melkoisen hyvänä crescendona aina Raumalle saakka. Suuri joukko matkustajia kalpeni aivan empimättä, toiset vähitellen. Ei ollut paljon useampia kuin me kolme, jotka säilyttivät sisäisen tasapainonsa. Seurustelusalongin kahdeksasta vuoteesta ei näkynyt yksikään olevan täytetty vielä edes iltamyöhällä, sillä kuusi niiden tilaajista oli kadonnut kuin tuuleen. Viimein arveli kuitenkin professori, että meidän oli mentävä levolle. Hän meni sisään valmistamaan makuupaikkaansa, mutta tuli takaisin ja sanoi, että siellä istuu yksinäinen herra pöydän ääressä ja tuijottaa hurjasti eteensä. Minä menin vuorostani sisään ja näin, että tiedonanto oli oikea. Koska oli epämiellyttävää asettua makuulle näiden kauhistavain katseiden edessä, kysyin varovasti tuolta yksinäiseltä herralta, joka oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen mies, voiko hän pahoin.

"Mein Herr", vastasi hän, "jich bin sehr krank. Jich habe schon zweimal vomiert. Jich bin aus Riga und jich fahre nicht gerne auf dem Wasser."

Niin, mitä oli nyt tehtävä? Naamat synkeinä kömmimme, professori ja minä, ylös vuoteillemme, kun ensinmainittu, joka makasi yläkerroksessa, oli ensin järjestänyt matkaremmistään varmuuslaitteen, josta hän ei päässyt putoamaan. Laiva keikkui nimittäin runsaasti, eikä pöydillä eikä hyllyillä pysynyt mitään.

"Mein Herr", huudahti yhtäkkiä tuijottava naapurimme katsoen minuun, "jetzt kommt es wieder."

"Mein Herr", vastasin minä, "bitte, eilen Sie hinaus."

Hän totteli. Kun hän palasi, kehoitin minä häntä hartaasti olemaan tuota onnetonta istumistaan jatkamatta ja sen sijaan menemään pitkälleen yhteen noista vapaista makuupaikoista ja koettamaan nukkua.

"Glauben Sie, dass das gut ist?" kysyi hän.

"Mein Herr, ich glaube."

Hän riisui kalvostimensa, kauluksensa ja selluloosasta tehdyn paidanrintansa. Hän ei näyttänyt kuitenkaan joutuvan koskaan valmiiksi, sillä hän koetti itsepäisesti pitää irtaimistojaan peilin hyllyllä, ja jokaisella laivan keikauksella hurahtivat ne alas lattialle. Viimein hän pääsi kuitenkin asettumaan eräälle alavuoteelle, tuulen yläpuolelle, vastapäätä minua.

Professori ja minä aioimme jo nukahtaa, kun meidät peljästytti kova jytinä. Riigan herran oli muuan ankara heilahdus paiskannut vuoteesta, patjoineen, tyynyineen päivineen, ja siinä hän nyt voihki nelinryömin seurustelupermannolla.

"O ha, o ha, o ha", muuta hän ei puhunut, ainoastaan niitä 18 à 24 kertaa perätysten. Viimein alkoi hän suorittaa värähteleviä liikkeitä kululle lähteneen patjan alla ja lähistöllä.

"Was wünschen Sie?" kysyin, todellakin osaaottavasti.

"O ha", vastasi hän, "ich habe verlohren meine Brust." Ja ilmeisissä tuskissa hän etsi nyt tuota siunattua selluloosaansa. Jos se olisi ollut minua lähellä, olisin pistänyt sen tikulla tuleen ja vapauttanut sekunnissa hänet rauhattomuudestaan. Siinä hän sitten löysi rintamuksensa ja koetteli nousta jaloilleen.

"Älkää nousko ylös", sanoin, "vaan ryömikää tuohon tyhjään vuoteeseen tyynen puolelle. Siinä on varmempi maata."

Hän ryömi, kiltisti kuin lapsi, pianotuolin seuraamana, joka käyskenteli väsymättä salongissa edestakaisin. Hän lepäsi nyt samassa linjassa minun kanssani, jalat vasten jalkojani. Yhtäkkiä näin hänen tempaisevan kouraansa jonkin vieraan hatun — onneksi se ei ollut professorin eikä minunkaan, — joka myöskin kulki kävelyllä. Hän kallisti kasvonsa siihen. Tjaa.

Hetken perästä kuulin hänen virkkavan puoliääneen:

"Ich hatte nicht Zeit auszugehen."

En malttanut olla onnittelematta häntä, ettei hattu ollut hänen omansa.

"Nein", vastasi hän sangen vakavana, "dieser Hut ist nicht mein Hut. Aber ich werde den Bezitzer nicht aufsuchen."

Kaiken aikaa pyöriskeli parvi pieniä omenoita edestakaisin lattialla. Riigan herralla olivat ne olleet pussissa ensimäisessä vuoteessaan. Aivan odottamatta kuulin hänen huutavan: "Hs — häs — häs —" ja huitovan kaksin käsin. Mutta tuokion päästä alkoi hän nauraa: "Herra Jumala, minä luulin, että ne olivat hiiriä."

Ja tämä mieluisa asian käänne antoi hänelle viimeinkin unen. Mutta ei minulle.

Sillä nyt tuli sisään sangen hienosti puettu vanhanlainen kavaljeeri, joka asettui muitta mutkitta vielä koskemattomalle alavuoteelle, tuulen yläpuolelle. Hän oli avannut hienon matkavaipan, veti sen korvilleen ja aikoi nähtävästikin viettää yön jäljellä olevat neljä tuntia makaavassa kellotusasennossa seljällään. Vajaassa viidessä minutissa paiskattiin hänetkin ja hänen sänkyvaatteensa permannolle, samalla siroudella kuin Riigan herra vuoteineen. Myös uutistulokas jäi vähäksi aikaa nelinkontin maahan, ei sanonut ensin mitään, mutta sähähti sitten jotain jollakin minulle vieraalla kielellä, sähähti suorastaan julmasti, noukki maasta särkyneet silmälasinsa, nousi ylös ja meni ulos. Hän ei tullut koskaan takaisin. Ainoastaan Riigan omenat jatkoivat hillitöntä franseesiaan.

Suunnilleen sillätavoin kului aika sisällä. Ulkona kannella, joka taholla, huusivat tunnit päästään melkein keskeyttämättä sairaat naiset. Siinä soivat hysterian, meritaudin ja kuolemankammon kaikki hornansävelet. Joskus tuntui kuin olisi koko laiva ollut houruinhuone.

Raumalaisten uhrautuva valppaus varhain aamulla oli kaikille meille oikea siunaus. Saatiin ystävällisistä käsistä ruokaa ja juomaa, lämmintä ja hyvää, ja luulenpa, että useimmat virkistyivät siellä jälleen tuon monille suorastaan kauhean yön vaivoista.