YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA

Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla

Kirj.

GUSTAF SCHRÖDER

Suomennos.

Werner Söderström, Porvoo, 1894.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe Lukijalle Historiallinen johdanto 1. Maahanmuutto 2. Vainon aika 3. Suomalaiset Amerikassa 4. Siirtyminen Norjaan 5. Suomalaisten ystävä 6. Siirtymistiet ja asunnot Yrjänä Kailanen ja hänen potkansa 1. Matkalle lähtö 2. Antti ja Pekka matkalla Ruotsiin 3. Ensimmäinen suuri metsästys 4. Maanmiehiä tavataan 5. Pekan seikkailu karhunajossa. Majavanpyynti 6. Pekanhuhdassa. Ilveksenajo 7. Näädänpyynti 8. Malmivuorella 9. Taas matkalla 10. Autiotalo 11. Erämaissa 12. Karhunkaadanta 13. Yrjänä matkalla herttuan luo 14. Suomalaismökki Oren metsässä 15. Hyökkäys ja ilkityö 16. Onnellinen tapaaminen 17. Lumituiskun peitossa 18. Kuusivuoren suomalais-ukko 19. Peuratunturi 20. Majavanpyydystäjät 21. Oikeudenkäynti erämaassa 22. Jälleennäkeminen 23. Bogen 24. Kamala vieras 25. Takaisin tuntureille 26. Myötävirtaan koskia pitkin 27. Surmanlaakson kahakka 28. Viggenin tappelu 29. Antti 30. Pekka 31. Henkipatto 32. Taistelu Bysjön jäällä 33. Hirmuinen kosto 34. Nuori Pekka

TEKIJÄN ESIPUHE.

Lukijalle.

Jo lapsena kiintyi huomioni Wermlannin synkillä salomailla asuviin suomalaisiin. Heidän ulkomuotonsa, tapansa, pukunsa ja kielensä eivät voineet olla herättämättä sekä vanhojen että nuorten huomiota. Heidän köyhyytensä, heidän ankara taistelunsa olemassaolosta ja ennen kaikkea heidän eränkäyntinsä ja tarinansa vetivät puoleensa vastustamattomasti ja herättivät mielessäni voimakkaan halun lähemmin tutustua noihin erikoisiin ihmisiin.

Sitten toimeni veivät minut moneksi vuodeksi aivan heidän keskuuteen. Mitä silloin jouduin näkemään, vain lisäsi tiedonhaluani ja harrastustani tuota melkein unohduksiin joutunutta kansaa kohtaan, joka 19 vuosisadan keskivaiheilla eleli synkissä metsäseuduissa ja jota tuskin nimeksikään tunsi sen maan väestö, jossa se oli raivannut korpia ja elänyt aikojaan.

Tämä eloisa innostus antoi minulle aiheen sovittaa etupäässä nuorisoa varten ja kertoa ne tarinat ja sadut, jotka olen kuullut ja säilyttänyt muistissani. Niissä on paljon totta, siitä ei ole epäilystäkään, vaikka kansa onkin taipuisa ihannoimaan ja kaunistamaan kaikenlaisilla hyvillä ominaisuuksilla niitä henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet sen luottamuksen ja kunnioituksen, mutta sitä vastoin näkee ainoastaan varjopuolia niissä, jotka ovat herättäneet siinä vastenmielisyyttä.

"Historiallisen johdannon" ainekset olen lainannut etupäässä tohtori Petrus Nordmannin yliopistollisesta väitöskirjasta "Finnarne i mellersta Sverige" (Helsingissä 1888), lehtori Gottlundin teoksesta "Lukemisia suomalaisille" sekä Albrekt Segerstedtin käsinkirjoitetuista muistiinpanoista.

Jos yksinkertaiset kertomukseni suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä voivat herättää harrastusta ja säilyttää muiston vieraasta kansasta, joka uskomattomia vaivoja ja puutteita kärsien on raivannut korpia viljelykselle ja on nyt saatettu yhdenvertaiseksi meidän, ruotsalaisten, kanssa, tämä vähäinen teos on saavuttanut tarkoituksensa.

Tukholmassa marraskuulla 1893.

GUSTAF SCHRÖDER.

HISTORIALLINEN JOHDANTO.

1. MAAHANMUUTTO.

Aika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää vaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että suomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset väittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan olettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää olevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla ns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen suuri määrä.

Aivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen, vaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä, jolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi heille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä tämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta, jonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.

Muutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja Medelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta vuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.

Samaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin. V. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja veronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle suomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä 1611 avoimen turvakirjan "suomalais-joukolle", joka oli asettunut asumaan Ockelbohon.

Vaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan olisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin, nojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin, olettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina olleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan puolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606 laatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn suomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies Fernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin maata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan "Kertomuksessa Wermlannista" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli laumoittain Ruotsiin, "jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät armollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan". Suuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin, Elfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin kihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On luultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään; ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan historialliset muistiinpanotkin.

Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin, että hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.

Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa "Varman ohjekirjan suomalaisille" — "Wisst concept för finnar" —, jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina veroista. Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko herttuakunnassa.

Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen alkuaikoina.

Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan puolelle.

Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että kaskenpolttoon lisääntyi.

Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää tynnyri ruista".

Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä katsottiin hyvin karsaasti.

Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä; useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia. Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.

Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle, joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."

Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta yksityisten omiksi.

Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita. Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa kerjäämässä.

Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän aikaan säännöllisesti.

Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.

Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski, satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.

Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus" saataisiin ehkäistyksi.

Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten ajettaisiin maanpakoon.

Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen. "Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."

2. VAINON AIKA.

Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika. Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa ja vahinkoa" — niin kuului tavallinen valitusvirsi, — kokivat kaikin mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.

Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä, autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle Tukholmaan.

Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen tarkoin noudatetaan".

Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen, Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas, alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista, jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.

Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen puutteessa lähtisivät pois metsistä".

Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta (heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa poltettava".

Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".

Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta, oli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli ilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he muutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta sakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he lopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen henkistä ja ruumiillista hyvinvointia — jota heiltä itseltään toden totta puuttui!

Edellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi kerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644. Viimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä sanotaan 3 §:ssä:

"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle, samoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet, jotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että suomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi taloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä asumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää kasvamaan."

Tämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: "Kaikkia muita, jotka siellä kaskea viljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni ja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;" ja 9 §:ssä sanotaan:

"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin hyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja hävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja missä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa poltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä hänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille, maalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle."

"Ei sovi kieltää", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, "että ne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa lainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka, joka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää vastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet tarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan. Kun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin siihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara, ja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti."

Uuteen metsäasetukseen — maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin —, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi uusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä sisältää seuraavan määräyksen:

"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet suuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa, Bergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee meidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa toimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on asettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja ilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja ja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen tilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata peltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon heidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata asuttavaksi. — — — Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä teoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan maalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia laamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja tuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja hävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä vielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään, hänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen ohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan on, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin kuin syyttäjälle."

Kun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia suomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja tehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta vaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja vapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet lausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:

"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun muun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi) omassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi kerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo, silloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä armahtaa."

Tämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti kansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään veroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää vastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä kahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja luodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla mitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista. Usein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin, täytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa heimolaistensa luona.

* * * * *

Metsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu kauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa rangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti kaskenviljelystä, sai raippoja. "Ja 1600-luvun loppupuolella koko valtakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin useita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan osia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa olevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla, joka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein antaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia." Kaikki tämä antoi metsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen toimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta tai vähemmästä harrastuksesta.

Koko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs v. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, "koska oriit eivät saaneet käydä rauhassa laitumella". Tämä kielto, joka oli voimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on kestänyt viime aikoihin asti.

V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin vuohia pitämästä.

Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti. Niinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40 markan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä siihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16 äyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti kuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.

Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla, että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset, jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.

Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla, osittain viekkaudella.

Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat, että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava väkivalta oli tapahtunut.

Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa, kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi hän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana talonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää kostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät pois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.

Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein, että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen toimesta.

Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin, suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.

Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat, mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat oivallisia vakoojia.

Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns. Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla. Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."

Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660 sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.

3. SUOMALAISET AMERIKASSA.

Muutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian tukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan, karkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet kaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja jonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen läänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun "Uuden Ruotsin" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.

Omien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi silloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät vankeuteen. Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.

Kun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä, hallitus vastasi, että "oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut saada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja irtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi siirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka menisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat viljelläksensä autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset saisi takauksia, ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä Amerikkaan, tai maaherra panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä työssä kruunun linnoissa ja taloissa."

Muutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen tiedämme Thomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus Uusi-Ruotsi-nimisestä maakunnasta Amerikasta.). "Siellä asuivat suomalaiset ja siellä oli rakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan linnoituksia. Se on Kristinan linnoituksesta puolenkolmatta saksanpenikulman päässä meritietä itään päin. Maantietä runsaasti puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa." Muudan tähän teokseen liitetty kartta osoittaa, että "Suomi" ("Finland") oli Fort Kristinan ja Uuden Gööteporin välillä Delaware-virran länsirannalla, lounaaseen nykyisestä Filadelfiasta.

Useimmat suomalaiset kuuluivat siihen väestön ryhmään, joita sanottiin "vapaiksi miehiksi", jolla sanalla tarkoitettiin niitä uudisasukkaita, jotka omasta tahdostaan olivat lähteneet Amerikkaan ja siellä nauttivat erinäisiä vapauksia ja etuja. Muihin ryhmiin taas kuuluivat komppanian virkamiehet, joilla oli vuotuinen palkka, sekä "irtolaiset ja pahantekijät" (maanpakoon ajetut), jotka asuivat erillään ja joita pidettiin orjina. Minkä verran suomalaisia siellä oli, sitä emme tiedä mainita, emme myöskään tiedä, saivatko useammat tai harvemmat niistä 300 suomalaisesta, jotka v. 1649 olivat pyytäneet saada siirtyä Amerikkaan, tilaisuuden täyttää aikomuksensa.

Mitä töitä suomalaiset tekivät, näkyy eräästä William Pennin v. 1683 kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ensimmäiset kristityt asukkaat tässä maassa ovat olleet hollantilaisia, sitä lähinnä ruotsalaisia ja suomalaisia. Edelliset toimivat kaupan alalla, jälkimmäiset viljelevät maata." Kymmenen vuotta myöhemmin lähetetyssä kirjeessä kertoo eräs suomalainen maan hedelmällisyydestä ja elinkeinoista: "Mitä meidän tilaamme ylipäänsä tulee tässä maassa, olemme kaikki ylipäänsä talonpoikia, jotka kynnämme ja kylvämme, viljelemme maata — joka on arvokasta ja hedelmällistä, — saamme hyvät sadot ja runsaan toimeentulon, viemme maasta leipää, viljaa, jauhoja, olutta jne. Vaimomme ja tyttäremme ovat ahkeria kehräämään ja kutomaan. Asumme hyvässä sovussa intiaanien kanssa, jotka moneen vuoteen eivät ole tehneet meille mitään vahinkoa."

Vapaat miehet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ylimpään päällikköönsä, sillä v. 1653 he lähettivät hallitukselle Tukholmaan kirjoituksen, jossa valittivat, että kuvernööri Printz oli kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt heiltä kaiken kaupankäynnin sekä käyttämästä maata viljelyksiin ja vettä kalastukseen, "ja kuvernööri on", kirjoittivat he, "uhkaillut meitä niin kohdella, että vaimomme ja lapsemme saavat itkeä ia että me tulemme kaljupäisiksi, josta meillä on esimerkkinä Suomalais-Antti samoin kuin muut 'Suomen' suomalaiset, jotka on tutkinnotta ja tuomiotta ajettu taloistaan ja joiden vaimot nyt sentähden ovat järjettömiksi ja mielettömiksi joutuneet, ja nyt heidän täytyy köyhinä leskinä lapsinensa kulkea leipäänsä kerjäten." Kymmenes kohta valituksessa sisälsi anomuksen, että Suomalais-Antti saisi pitää rukiit, jotka kuvernööri oli tuominnut hänet menettämään.

Syksyllä 1653 Printz palasi takaisin Ruotsiin ja jätti silloin elokuun 3 pnä 1653 kirjoituksen vastaukseksi "kapinoitsijoiden" valituksiin, joita hän väitti perättömäksi. Kidutusta kärsineestä suomalaisesta hän lausuu: "Suomalais-Anttia tutkittiin laillisesti, mutta Suomalais-Lassi ja Suomalais-Kaisa on noituuden ja muun levottomuuden takia meistä erotettu, mutta on heille kuitenkin annettu parempia maita ja tiluksia kuin heillä olikaan."

Pääsyynä Printzin paluuseen oli kuitenkin se, että hollantilaiset, jotka Delaware-virran länsirannalle olivat rakentaneet Fort Kasimir-nimisen linnoituksen, varustautuivat täydellä todella hyökkäämään ruotsalaisten uudissiirtolan kimppuun. Elokuussa v. 1654 purjehti hollantilainen maaherra Stuyvesant seitsemän laivaa mukanaan Uudesta Amsterdamista ja teki ruotsalaista siirtolaa vastaan niin menestyksellisen hyökkäyksen, että koko siirtola oli syyskuussa hänen vallassaan.

Antautumisehdoissa määrättiin, että siirtolaismaan virkamiehistä ja alamaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista saivat ne, jotka niin halusivat, palata Ruotsiin; ne jotka mieluummin jäivät paikoilleen, saivat pysyä augsburgilaisessa uskossaan ja palkata itselleen saarnamiehen. Useimmat jäivät aloilleen, koska he kerran olivat perehtyneet uuden kotimaansa olosuhteisiin.

4. SIIRTYMINEN NORJAAN.

Yhtenä keinona Ruotsin hallituksella päästä eroon metsää haaskaavista suomalaisista oli sekin, että heitä karkoitettiin takaisin siihen maahan, josta he olivat tulleet. Tämä keino oli kyllä helppo määrätä, mutta miten se olisi toimeenpantava? Kuinka olisi mahdollista monta vuotta jo vakinaisesti asumaan asettuneen suomalaisen torpparin jättää kotinsa ja lapsineen vaimoineen lähteä takaisin meren poikki? Näitä vaikeuksia ei otettu lukuun. Senpä vuoksi jäivätkin esim. maaliskuun 2 p:nä 1636 ja joulukuun 7 p:nä 1682 annetut käskyt melkein joka tapauksessa aivan voimattomiksi.

Seuraavien viidenkymmenen vuoden ajalta ei meillä ole juuri mitään kerrottavaa Suomeen takaisin muuttamisista. Joitakuita harvoja suomalaisia siirtyi kuitenkin takaisin kotimaahansa.

Norjaan näkyy suomalaisia Wermlannista siirtyneen jo vuoden 1600 tienoilla, kun muutamia Mullikka, Räisänen ja Lehmoinen nimisiä oli asettunut Röytäjärven (Rögden) ympäristölle nykyiselle Gruen salomaalle. Tältä paikkakunnalta, joka vieläkin on Norjan suomalaisten alueen keskus, he levisivät pohjoiseen Elverumin kautta Trysildiin, etelään päin koko monen harjanteen yli Vingerin, Näsin ja Urskrugin kautta Sitskoveniin Hölandiin. Toiset kulkivat Glommenin poikki ja levisivät Odalin ulkoseutujen yli Stangeen asti Hedemarkiin ja aina Mjöseniin saakka. Tästä he seurasivat sitä korkeaa harjannetta, joka Tistedalin ja Askerin pohjoispuolella kääntyy Modumin harjuun, ja länsipuolella Beina-Drammenin jokea kajahtelivat suomalaisten kirveiden iskut Ådalissa ja Sigdalissa. Ne pitäjät, joihin he asettuivat asumaan, olivat siis Meidskog, Vinger, Brandvold, Grue, Hoff, Aasnaes, Vaaler, Elverum ja Trysild.

Elämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet rajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa norjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin Ruotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648 käskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä pois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa veroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.

Helmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat pitämään silmällä "salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia, joita ei maassa saa kärsiä". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686 haastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet hajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt "lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon". Ensimmäisinä vuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä varsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita suomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja viljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä samoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean perheen aineellisen häviön.

Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden torppareita.

Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v. 1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.

Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta. Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata, jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa kadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella tavalla raivattu tieltä pois (!).

"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias vain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja hosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa. Samalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa, vaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja nauttia koko joukon muitakin etuja.

"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi, nimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä vuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen. Kuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja kesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon kuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti suomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."

5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.

Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja siitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei heillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja uutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli erehdys.

Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin oli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.

Yhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin opettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi erityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli lähinnä heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa ruotsiksi, jota kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan ymmärtäneet, osittain vain vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen oppimisellakaan, sillä tavalliseen suomalaiseen itsepäiseen tapaansa he puhuivat omaa kieltään viime aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä (n. v. 1890) puhutaan suomea perheissä, milloin he luulevat, etteivät ruotsalaiset sitä kuule. Minkä vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät käyttää äidinkieltään ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää, mutta varmaa on, että siten on asian laita. Samoin he väittävät, etteivät osaa suomea, mutta joka käy heidän kotipaikoillaan metsäseuduilla ja siellä tapaa heitä, tulee pian vakuuttuneeksi siitä, ettei suomen kieli suinkaan ole heidän seastaan hävinnyt. Niinpä eräs ystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä Norjasta mainittuna vuonna: "Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat sitä puhuvat, mutta eivät nuoret, vaikka he sitä ymmärtävät." Aivan samaa sanoivat suomalaiset minulle viisikymmentä vuotta sitten.

Suomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan alkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään, vaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä vähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina metsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan vuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria tuhoja sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin sanotaan vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: "Vanhemmat söivät lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita."

Suomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole epäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt kaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.

Että tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi tapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A. Gottlundia.

Vuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut kansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen näkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän asemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä tosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä silloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen suomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830 nimitettiin kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi suomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon rakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.

Itse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti samalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden joukossa oli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa Tukholmaan ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin sekä Ruotsin että Norjan puolelle opettamaan omia kansalaisiaan.

Gottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan järjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa erityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä tuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten lähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen väestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät Gottlundia; toiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot suomalaisista suosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja lukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten erottamiseksi muista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä, että työskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi ruotsalaisten kanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård ja Arvikan pastori Lindberg.

1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan, Lekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa julistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä käynyt tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan aikaan koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen muutos parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset pitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.

Tohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin ansiokkaan teoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa täydellisen tiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra Nordmannin teokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä johdantoa laatiessani.

Gottlundista hän lausuu: "Kielentutkija Gottlund, salomaan suomalaisten apostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari, kuoli Helsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä hän osoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan."

6. SIIRTYMISTIET JA ASUNNOT.

Mitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei historia eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin muuttotien määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin vuodenaikaan matkalle lähdettiin.

Näyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan karjaakin, koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu, tavataan karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan suomalaislehmiksi. Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta ruotsalaisesta rodusta siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja useimmiten aivan valkoisia.

Tarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa kuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää, sonnin, vuohia ja lampaita.

Jos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli tullut Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden tehneen tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita, kun muutamat suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan talouskapineita, siirtyivät Ruotsin puolelle.

Sitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko purjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella osittain Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan, mihin maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.

Aivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien suomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut päättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen, Rautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat enimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät reippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten matkojen vaivoja eikä pituutta.

Samoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät Ruotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet jäljellä olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin ja antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä teitä kulkea.

Jotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi osaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat päättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari talvea aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan, ensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat metsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen salomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa. Seuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin polttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat, jotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät onneansa.

Oli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan välttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta pitikin hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan Suomesta rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka, että uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan, osoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä tuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen siemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin helposti saatavissa olevassa kuikannahassa.

Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai valmiiksi ennen talven tuloa.

Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi. Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki. Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme kyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle, joka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin pystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.

Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista kuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin lämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden päälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle muutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.

Että uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää helposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut maannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa pään päällä.

Paitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen, kylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen elatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja talvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven taljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin, jolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin, niissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli suorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva suomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten jäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta pyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen tarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät suomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä ruokaeineitä.

Samaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen kylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka syksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita kylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä suomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne antoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden suurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.

Kun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen kylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa tulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista Suomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.

Sellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi, puoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä Taalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin hänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän saattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla metsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko kuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi kantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren rantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.

Nämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä talvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai — tavallisesti — voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja. Historiasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten vähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli hankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi toimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä liikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.

Asian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat sälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne saatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli pitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian joulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.

Siellä hän ei voinut kauan viipyä, koska täytyi palata meren yli niin kauan kuin jää kesti. Matkaeväiden lisäksi lienee suomalaisen siirtolaisen perheellä ollut matkatavaroita ainoastaan kirves, pata, tulukset ja joitakin kevyitä työkapineita sekä siemenrukiita, nauriin, tupakan ja pellavan siemeniä. Sanotaanpa, että muudan nimeltäänkin tunnettu suomalainen ei tuonut mukanaan rukiita enempää kuin tuohirasiallisen. Matkakapineet kuljetettiin tavallisella kelkalla. Koko perheen jäsenet kulkivat hiihtämällä, pikkulapset kannettiin selässä. Ja niin matkattiin länttä kohti halki metsien, yli järvien.

Jos oikein hyvin kävi, uudisasukkaat saapuivat perille jo keväällä. Jos heillä oli varoja, he olivat lähimmältä, asutulta seudulta ostaneet muutaman vuohen, ehkäpä jonkin lampaankin. Sellaista suomalaisperhettä, jolla oli mainitut taloustavarat ja joka saattoi muuttaa asumaan vastavalmistuneeseen tupaan, pidettiin onnellisena ja hyvin toimeentulevana.

Ainoastaan huolellinen ja ahkera mies saattoi näin järjestää muuttonsa ja asuntonsa perustamisen. Toiset lähtivät matkaan perheineen päättämättä edeltäpäin asuinpaikkaansa tai edes seutuakaan, mihin aikoivat asettua, ja sellaiset siirtolaisraukat saivat joskus harhailla pari vuotta tai enemmänkin laajoissa metsissä, ennen kuin kykenivät raivaamaan kasken tai saamaan palonsa kylvöön.

Sellaisissa oloissa henkensä säilyttämiseen tarvitaan rohkeutta, kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, ia juuri niitä ominaisuuksia on suomalaisilla tänäkin päivänä; samoin he kykenevät nurkumatta kärsimään puutetta ja alistua kestämään vastoinkäymisiä, joita sattuu monesti. Kuinka nuo ihmiset voittivat kaikki vastukset ja saattoivat tulla toimeen, se on metsäseutujen elämään tottumattoman melkein mahdotonta käsittää samoin kuin senkin, jonka ei ole koskaan tarvinnut ajatella, mistä hän saa, mitä tarvitsee huomenna elääkseen.

Siirtolaisten joukossa oli koko joukko irtolaisväkeä, sen tiedämme, ja monet heistä ihan varmaan siirtyivät kotipaikoiltaan pois umpimähkään. He seurasivat joskus perheiden mukana, toisia houkutteli seikkailunhalu, eräiden oli pakko lähteä välttääkseen kotimaassa joutumasta lain kouriin, jota vastaan he tavalla tai toisella olivat rikkoneet, ja voidaanpa pitää tiettynä asiana, että yksi ja toinen lempivä pariskunta, joka ei muuten päässyt yhteen, lähti uudisasukkaiksi Ruotsin metsiin.

Valitettavasti on oikeudenpöytäkirjoissa pitkä luettelo suomalaisten siirtolaisten tekemiä lainrikkomuksia. Kun heitä ahdisti vaino ja hätä, he saattoivat tehdä tekoja, jotka osoittivat typeryyttä ja raakuutta, mutta myöskin ahneutta ja röyhkeyttä.

Toimelias ja siivo suomalainen, joka oli huolellisesti varustautunut muuttoon ja edeltäkäsin raivannut halmeen ja rakentanut asunnon, saattoi perille päästyään luottamuksellisesti katsoa tulevaisuuteen, vaikka vielä jäljellä oli pitkiä, kovia töitä, ennen kuin hän pääsi jotakuinkin turvalliselle kannalle.

Kun oli asetuttu asumaan pirttiin tahi saunaan, oli uudisasukkaan ensimmäisenä huolena ruoan hankkiminen siksi päiväksi, sillä on itsestään selvää, ettei perhe ollut voinut kelkassa eikä selässään tuoda mukanaan suurtakaan muonavarastoa.

Jos hän suunnitelman mukaan tuli perille keväällä, oli lintujen soitimen aika, ja varmaankin olivat perheen miespuoliset henkilöt jo ensimmäisenä aamuna soidin- ja kuherruspaikoilla, jossa ampuja teki parastaan, olipa hänellä aseena luotipyssy tai jousi.

Kenellä ei ollut asetta, se rakensi loukkuja ja satimia.

Kun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja teeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli suurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja saavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat karhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten tavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon. Fernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja Skillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli naulattu satoja karhun pääkalloja.

Jos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat savustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää käydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn juuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista kyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja, ja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän aineksiksi.

Nuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan pitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä erilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se rouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän työhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä, jotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten tehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella pantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli käsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.

Tällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja saatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin pian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun "jalkamyllyn", lähimmän joen tai puron varrelle.

Kun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin luujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista. Pettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne leivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla. Mutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.

Vähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden hankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön käytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä vuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut niin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.

Oli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä kuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin maahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää satoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski kuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei saatu viljaa ollenkaan.

Näitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun tähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että leikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla, leikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne jauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin pettuleipää.

Kun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin salkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli olkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille tupaan kuivamaan.

Sillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä laatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin niitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat laatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin puitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi siemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä saanut käyttää syötäväksi.

Selvää ruisleipää ei uudisviljelijä arvellut varojensa sallivan syödä, mahdollisesti joku ensimmäisistä, kun metsissä vielä vilisi riistaa ja vesissä kaloja, mutta siihen aikaan kun minä ensin kuulin puhuttavan suomalaisista, eli 1830-luvun alkupuolella, ei suomalaisilla koskaan ollut selvää ruisleipää, vielä harvemmin selvää ohra- tai kauraleipää. Leipään tavallisesti pantiin lisäksi ruumenia, olkia, jäkäliä, halavapajun lehtiä, pettua, suolaheinää, nuorta kuivattua heinää ja perunoita.

Tavallisesti valittiin ensimmäisen kasken ja aiotun asumuksen paikaksi jokseenkin kivetön korkeahko paikka, sillä pidettiin silmällä tulevia peltoja, jottei halla veisi viljaa. Mieluimmin valittiin päivän eli etelän puoli.

Ylipäänsä voidaan sanoa, että siellä, minne suomalaiset ovat asettuneet asumaan, on maa kiviperäistä, siinä on suurempia ja pienempiä kiviä ja soraa. Pellon tekeminen sellaiseen maaperään ei ole kiitollista työtä, mutta vaivalloista se on; senpätakia jokaisen, joka on nähnyt millaisen työn suomalaiset vuosisatojen kuluessa ovat saaneet suoritetuksi, täytyy ihmetellä sitä kestävyyttä ja voimaa, jota he ovat osoittaneet, kun ajattelee, että kaikki nämä tuhannet tynnyrinalat peltoa, jonka he ovat raivanneet, ovat ennen olleet täynnä tavattoman suuria kiviä, jotka nyt on kasattu kokoihin muureiksi ja raunioiksi.

Kuusi verotonta vuotta oli kaikki, millä Ruotsin valtio on avustanut niitä suurenmoisia töitä, jotka suomalaiset ovat suorittaneet, ja tosiaan täytyy ajatella, että heillä on mahtanut olla hyvin tukalat olot kotimaassaan, kun he ovat voineet sen jättää näin vähäisten etujen vuoksi.

Kun tunnetaan ne lait ja olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset ovat raataneet, tuskin voidaan käsittääkään, kuinka he ovat voineet säilyä ja lisäytyäkin.

Mutta uuttera ja huolellinen uudisasukas, joka oli kokonaan oman onnensa nojassa, oli kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta noiden kuuden vapaavuoden kuluessa ehtinyt saada toimeen jonkinlaisen viljelyksen, koska juuri tämä ajanjakso oli siihen määrätty ia annettiin verottomaksi.

Kun vielä otetaan huomioon, ettei hänellä uudistalolle tullessaan ollut muita työaseita kuin kirves, täytyi hänen olla pystyvä ja taitava, ja juuri sellaisia suomalaiset olivatkin.

Järvien pohjasta ja suosta hän nosti rautahölmää ja sulatti rautaa. Itse hän poltti siihen tarpeelliset hiilet. Kaatamiensa petoeläinten nahoista hän sai ainekset yksinkertaisiin palkeisiin. Raudasta hän valmisti välttämättömät viljelyskapineet: tuuran, kuokan ja auran. Tämä oli niin tehty, että se myllersi maan suurimpien kivien välistä, joita hän ei voinut saada maastaan raivatuksi. Kaikki työkalut hänen täytyi itse valmistaa; ruotsalaiset pitivät suomalaista taitavana seppänä, ja moni suomalainen oli sellainen taituri, että valmisti pyssyjä sekä itselleen että naapurillekin.

Eläinten nahoilla ja rukiilla hän vaihtoi kotieläimiä muilta suomalaisilta, ja rehuja hän sai näille luonnon muodostamilta heinämailta, joita oli metsissä vesien rannoilla, joskus pitkienkin matkojen päässä kotoa.

Kun suomalainen uudisasukas oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli peltoa, niittyä ja kotieläimiä, hän oli tilallinen.

Yksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat ja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu yksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan toisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle paikalle jonkin matkan päähän siitä.

Näin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja asettuessa sinne asumaan.

Toiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes löysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät silloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia. Sellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin aukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden päälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin tavallisesti hirvennahalla.

Sellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen täytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut halmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.

Luultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten keskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja he saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat kuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään, että turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä, että Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä, suomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista pirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät störhus.

Tuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty, muodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa katossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin leveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan päin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle havuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin makuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri. Tämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin, ja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi usein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.

Tietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin kotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen hoidossa ollut suurta vaivaa.

Tällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät yleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.

Kolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita ruotsalaiset nimittivät "dreffenfinnar". Nämä liikkuivat sinne tänne laajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia, elättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä satunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä kiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät itsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä luulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan olopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos heitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja päinvastoin.

Itsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet aikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat vuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä kallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin paikalliset asianhaarat myönsivät.

Niinpä olivat muutamat suomalaiset Viggen-nimisen järven rannalle Vermlantiin rakentaneet asuinpaikat muutamien suurten kivien väliin, josta heidät aavistamatta yllättivät ja surmasivat Fryksänden pitäjän ruotsalaiset talonpojat. Tästä tapauksesta on hyvin tunnettu tarina, joka kertoo, että nuo suomalaiset muka olivat rosvonneet talonpojilta karjaa, josta syystä talonpojat kostivat niin, että telkesivät suomalaiset kivien väliin, pinoivat puita ympärille ja sitten polttivat nuo onnettomat elävältä. Niitä kiviä sanotaan vielä tänäkin päivänä "Rosvokiviksi".

Asumus, jollaisessa nuo metsänkävijät enimmäkseen asustivat, oli varmaankin yksinkertainen katos, joka oli vain pari hirsikerrosta korkea, katto korkea ja kalteva ja toinen pitkäseinä eli sivuseinä avoin. Lämmin saatiin sillä sivulla olevasta nuotiovalkeasta, joka oli yhtä pitkä kuin seinäkin. Makuusija, joka oli tehty havuista ja eläinten nahoista, oli maassa. Sellaisia katoksia käytetään vieläkin, ja Ruotsin metsäseutulaiset nimittävät niitä "slogbodar", sillä niitä tehdään ja käytetään tätä nykyä kaukaisten heinämaiden varsilla. Kun vain katto on tehty huolellisesti ja vedenpitäväksi, tällaisissa katoksissa kyllä hyvin tulee toimeen, ja talvella, kun niiden ympärille voi luoda lunta, tarvitsee harvoin kärsiä vilua kovallakaan pakkasella.

Kalastus- ja metsästysmatkojaan varten tuollaiset metsänkävijät perustivat mökkinsä vesien varsille, päinvastoin kuin kaskenpolttajasuomalaiset, jotka tekivät asuntonsa korkeille mäille.

Tuollainen kulkurisuomalainen ei asuntonsa luo tehnyt mitään muita mukavuuksia kuin lautan, jolla hän kävi kalastamassa, tai veneen, kun hän luuli olevansa turvassa. Tämä oli koverrettu puupölkky, jollainen saatiin jokseenkin helposti, kun kaadettiin sisältä laho ontto honka, jonka pinta vain oli tervettä puuta. Kun puu oli katkaistu sopivan pitkäksi, suljettiin päät soveliailla puukappaleilla ja tilkittiin vedenpitäviksi kuusen pihkasta ja tuhkasta tehdyllä sekoituksella. Airot kiinnitettiin pehmeillä ja sitkeillä koivuisilla vitsaksilla. Tällainen vene eli ruuhi soveltui hyvin tarkoitukseensa.

Välttämättömiä kapineita kaikille suomalaisille olivat pata, kirves, puukko ja tulukset. Ilman niitä ei metsänkävijä voinut tulla toimeen pitkää aikaa; mutta kun hänellä oli nämä esineet, hän saattoi hankkia muut pienemmät tarpeet, joista suola, ruuti ja pyssy olivat halutuimpia.

Tosin oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia laissa kielletty näitä kulkunsuomalaisia majoittamasta, mutta kaupanteko heidän kanssaan ei varmaankaan ollut kielletty. On sen vuoksi todennäköistä, etteivät suomalaiset kauan olleet näitä tarvikkeita vailla, vaikka heidän piti ne hakea monen päivämatkan päästä olopaikoiltaan.

Kun tuntee suomalaisten luonteen ja elämän, tulee helposti ajatelleeksi, että suomalainen samoinkuin lappalainenkin niiden olojen vaikutuksesta, joissa hän on kauan elänyt, on melkein muodostunut metsäseutulaiseksi samoin kuin lappalainen tunturiasukkaaksi; varmaa on, että suomalainen vastahakoisesti lähti pois metsistä muulloin kuin hädän tai puutteen pakottaessa hänet etsimään asuttuja seutuja.

Nämä käynnit muiden luona vaikuttivat joskus hyvin turmiollisesti. Metsäseudun asukas palasi kotipuoleensa saatuaan matkalla rokon tai punataudin tartunta-aineita, ja usein siitä seurasi kuolema koko perheelle. Myöhempien aikain kirous, viina, teki siihen tottumattoman suomalaisen hurjaksi ja kostonhimoiseksi, ja usein hänet päihtyneenä petettiin ja peijattiin kaupassa, niin että hänen täytyi palata kotiinsa ilman niitä tarpeita, joita oli lähtenyt hankkimaan. Joskus hän ei palannutkaan, vaan joutui päihtyneenä tekemistään rikoksista lain valvojien käsiin ja kärsimään joko hengenrangaistuksen tai niin ankaran kurituksen, että kului pitkät ajat, ennen kuin hän sai takaisin terveytensä ja voimansa. Suulliset kertomukset mainitsevat, että moni, joka oli kärsinyt hirveän kujanjuoksu-rangaistuksen, ei koskaan enää parantunut entisiin voimiinsa.

On helposti ymmärrettävää, että sellaiset ihmiset kävivät kostonhimoisiksi, ja sekä suulliset kertomukset että XVI ja XVII vuosisadan tuomiokirjat kertovat, että he joskus kostivat julmalla ja raa'alla tavalla.

Aivan varmaa on myöskin, että kuljeksivia mustalaisia välistä asettui autioihin taloihin, koska heitä vieläkin on siellä täällä metsäseuduilla suomalaisten alueella, esim. Östmarkin pitäjässä. Yleensä on tunnettua, ettei tällä omituisella kansalla ole halua mihinkään vakinaiseen työhön. Sen aikaiset ihmiset usein erehdyksestä sekoittivat mustalaiset suomalaisiin, ja varmaankin saivat suomalaiset usein kantaa syyn niistä rikoksista, joita kuljeksivat mustalaiset tekivät. Vielä minunkin muistini aikaan tapahtui niin, eikä talonpoikainen kansa vielä nytkään tunne noiden eri heimojen välillä mitään muuta erotusta, kuin että ruotsalaiset nimittävät kulkureita "skojare" ja norjalaiset "fanter".

Suomalaisten suuressa huudossa oleva ja paljon puhuttu noituus oikeastaan perustuu uskonnolliselle pohjalle ja sitä harjoitettiin rukouksilla. Tämän huomion olen itse tehnyt ja olen sen voinut vahvistaa monivuotisen seurusteluni ja oleskeluni aikana suomalaisten parissa. Metsästäjänä minun onnistui saavuttaa suomalaisten eränkävijöiden luottamus, sainpa myöskin oppia heidän ns. taikakeinonsa. Tuo taika oli vain suora ja yksinkertainen rukous; mitä rukoileva halusi, se tapahtuisi ehdottomasti kolmen pyhän, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Useimmiten oli rukoilija täydellisesti vakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa heti täyttyy, jos se lausuttiin oikein sanoin. Rukous oli luettava johonkin esineeseen. Kun esim. oli parannettava hammastauti, oli rukous luettava useihin erilaisista puista tehtyihin teräviin puikkoihin, joilla hammastautisen piti kaivella hampaitaan, kunnes tuli verta ikenistä, ja usein tapahtui, että verenvuoto lievitti tuskaa; mutta sekä sairas että parantaja olivat täydellisesti vakuuttuneet siitä, että lausuttujen sanojen tai rukouksen voima oli sen saanut aikaan; he luottivat kumpikin taikakeinon voimaan.

Yleiseen kipuun samoin kuin haavoihin käytettiin viinaa, jos vain sitä oli saatavissa. Kun "taikuri" oli siihen lukenut, hän voiteli sillä kipeää paikkaa. Sairas ei enää tuntenut kipua, eikä syynä siihen ollut kipua lieventävä viina, vaan sanat ja se tieto, että sana, "luku", oli voimakas vaikuttamaan, eli niinkuin suomalaiset sitä nimittivät, "taika". Sellainen taito meni perintönä, tai kuoleva ilmoitti sen kuolinvuoteellaan luotettavimmalle ystävälleen.

En ole ainoa, joka on tehnyt sen huomion, sillä suomalaisten ensimmäinen saarnaaja, kappeliseurakunnan pappi Emanuel Bransell sanoo konsistoriumille antamassaan "Kertomuksessa Karlstadin hiippakunnan Pohjois- ja Etelä-Finnskogan uusista kappeliseurakunnista" suomalaisten noituudesta eli taikakeinoista: "Todistukseksi sellaisten viisaiden tiedosta, joka enimmäkseen on lukemista, mainitsen seuraavan, jonka olen saanut oppia, vaikka heidän tietonsa pidetäänkin salassa:

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

"Pohjatuulesta ja suomalaisten noituudesta varjele meitä, armollinen Herra Jumala, maasta ja auringosta ja kaikesta pahasta, mikä lentää maan ja auringon välillä, kolmen pyhän nimen, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen, kautta. Tämä ja Isämeidän-rukous piti kolmeen kertaan hurskaasti luettaman polvillaan paljaan taivaan alla, kenenkään läsnä olematta, kasvot itään päin kääntyneinä, ja tätä pidettiin, jollei perinpohjaisena, niin kumminkin hyvin parantavana keinona kipua ja muita vammoja vastaan."

Kun Bransell v. 1830 määrättiin suomalaisten papiksi, ei suomalainen väestö ollut kolmeensataan vuoteen kuullut uskonnon opetusta omalla kielellään, ja kun heillä ei ollut kirjoja eivätkä he osanneet lukeakaan, jos heillä olisi niitä ollutkin, ei noilla muista erillään elävillä ihmisillä ollut uskonnolleen mitään muuta tukea kuin suullisesti suvusta sukuun perinteenä siirtyvä rukous. Että oppimaton ja yksinäinen suomalainen uskoi jokapäiväisessä elämässä rukouksessa piilevän suuren ja tehokkaan voiman, se on luettava hänelle ainoastaan kunniaksi eikä sitä sovi kenenkään ihmetelläkään.

* * * * *

Tuttavuuteni suomalaisten kanssa alkoi jo v. 1830:n paikkeilla. Isälläni oli tehtaassaan vanha uskottu palvelija, joka oli syntyään suomalainen. Miehen elämäkerta oli yksinkertainen. Hän oli yhdeksän- tai kymmenvuotiaana seurannut äitiään "maailmalle", kuten suomalaiset sanovat. Puute oli heidät ajanut pois heidän yksinäisestä torpastaan, kun perheenisä oli kuollut. Tukholmassa äiti oli päässyt erään värjärin palvelukseen, mutta oli itsekin pian sen jälkeen kuollut jättäen poikansa orvoksi.

Värjäri armahti köyhää suomalaispoikaa, joka ei edes osannut selittää, mistä oli kotoisin, ennen kuin oli oppinut ruotsia. Vuosien kuluessa hän oppi värjärin ammatin ja pääsi mestarinsa kisälliksi. Siihen aikaan isänikin tuli oppiin, ja Vikberg, joksi suomalainen itseään nimitti, tuli hänen opettajakseen. Kun isäni sen ajan tapaan lähti matkoille eli, kuten silloin sanotuin, kulki kisällinä, seurasi Vikberg hänen mukanaan. He kulkivat laajalti, joutuivat Suomeenkin, jossa Vikberg taas tapasi samaa kieltä, jota lapsuudessaan oli puhunut, ja oppi taas sitä sujuvasti puhumaan.

Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi työnjohtajaksi suurehkoon verkatehtaaseen, ja myöskin Vikberg seurasi häntä sinne. Kun sitten isäni perusti oman tehtaan, tuli Vikbergistä työnjohtaja nukanleikkausosastolle, mutta hän oli silloin jo vanha ja kivulloinen, joten hän usein istui yksin huoneessaan. Siellä me pojat, s.o. minä, veljeni ja koulutoverini, kävimme usein, sillä Vikberg oli hyvä kertomaan satuja ja elämänsä varrella paljon kokenut. Kerran illalla tapasimme Vikbergin huoneessa vanhan suomalaisen eukon. Tämä puhui hänen kanssaan kieltä, jota me emme ymmärtäneet; mutta pian saimme tietää, että se oli hänen nuorempi sisarensa, jonka äiti oli mökistä lähdettyään jättänyt jälkeensä sukulaisten luo.

Kun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea) muori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi oli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat talvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä milloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen tarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat mieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli piippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja tai vakkasia.

Noin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin tuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli köyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme vuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle tupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi toivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin Dordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja kuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä. Asioita sovittelemalla pääsin ukon "kultapojaksi" ja sain seurata hänen mukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota oli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut onnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat laajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin tarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä salomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin tarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt häntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.

Nämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään niillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin ne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko maata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka ollenkaan vähentynyt.

Sitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan suomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä hartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin ja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista on tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain maakunnassa ollut työssä minun johdossani.

Lepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja talvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän esi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan, ja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi, joka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä väärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin kestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt viljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja suvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.

Näitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne kertomukset, jotka elävät muistossani.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan osittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan koskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen kysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset tavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan arvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit kirkolle.

Aiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan pojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä houkutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja mahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun muutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton kuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri osa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja, piti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana haudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita, oliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.

Huomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista kiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä ennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset olivat tappaneet, "ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kaatuneet", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli tapahtunut.

Varmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että suomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa maahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.

Samoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa niin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että kun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin ihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään suurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen kuoltua.

Jotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä sattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen kertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli leikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän otti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille kalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja eväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan kumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän oli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään. Silloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan suomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko paikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi hänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik ehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen pyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja siihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan ja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.

Eerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen tyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista papin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen työn-vaihtoonsa.

YRJÄNÄ KAILANEN JA HÄNEN POIKANSA

1. MATKALLE LÄHTÖ.

Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko länttä kohti.

Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen, toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.

Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen: "Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.

"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle, ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty, ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."

Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.

Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat seisahtuivat.

Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä auttaa, kun väsytte."

Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa Ruotsiin.

Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun kautta jään yli Ruotsin puolelle.

Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja tämän kolme pientä sisarusta.

Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.

Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa kelkkaa.

Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä tuo liiaksi lisäisi kuormaa."

"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta, voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".

Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.

Tällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen kuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja lapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja keitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.

Kun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella höystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan lammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät piippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli enoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan, kun sinne tulisivat.

"Vermlantiin", vastasi ukko.

"Mihin sinne?"

"Malmivuoren luoteispuolelle."

"Kuinka kauas sieltä?"

"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan päähän, arvelen."

"Kuinka sinne osaamme?"

"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme."

"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille, sillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki", sanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki tuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen, missä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle potkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri ja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.

Kun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä, ja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui vielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin peitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai hänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan syleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki tulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti. Ainoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön hiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita ihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.

Päivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja Heikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään he menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa. Yöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että nuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä rohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: "Tulkaa syömään, pojat! Velli on lämmintä, se teitä virkistää."

Pian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain ja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat eivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet. Pari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja ojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien latvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun Pekka kysyi: "Eno, saanko käyttää pyssyä?" — "Et! En tiedä onko sinussa miestä sitä käyttämään." — "No, olenhan minä isän kanssa kulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun mennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen."

"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä tarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun nuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät ole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin. Pankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä, että saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!"

Hiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän täytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.

Yönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät eivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä levottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. "Minä odotan vielä jonkin aikaa", sanoi hän, "sillä toivon, että pojat ovat saaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä saavuttaneet." — "Kylläpähän vielä tavoittavatkin", arveli Yrjänä, "ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet." — "Hyväpä kun saisivat", lisäsi Mattu, "jauhot jo alkavat käydä vähiin".

Nyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin tulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. "Onpa teillä ollut tänään hyvä onni", arveli Mattu. "Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin. Nyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin yksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä." — "Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun", kuului pikkupoikien ääni. — "No niin, saa Jussikin höyhentää linnun", virkkoi Antti ja ojensi hänelle pyyn. — "Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja", riemastui Mattu sanomaan. "Tepä olette reippaita poikia."

"Käytittekö pyssyä?" kysyi Yrjänä. — "Emme; tulimme ilmankin toimeen", vastasi Pekka. "Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin pari metsoa, ja pyyn otimme haukalta." — "Kas sepä hyvin, pojat! Aina hyvin käy, kun ollaan sovinnossa."

Kun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa ja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja keitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin muutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja harjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja Hämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin. Oli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut pakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät jaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.

Lasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty katos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi joltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän tulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina, kun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat notkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri, niin että ihan ilma pimeni. "Kas niin", sanoi Yrjänä, "tulkoon vain! Sitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan."

"Hyvinpä onkin tarpeen", arveli Mattu, "että paha ilma asettuu, sillä ruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain metsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä luulimme, kun lähdimme matkaan."

"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata", lohdutteli Yrjänä, "mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada syötäväksi."

Seuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin sentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä poikien kanssa syötävän hankintaan. "Lähdemme takaisin samalle laajalle suolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin riekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme", virkkoi Yrjänä.

Suolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien riekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti edellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen ja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he olivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä. Tosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät olleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja jäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota. Yrjänä puhui kuiskaten: "Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä näe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet tänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä myöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat ovat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä viitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja siellä ainakin on."

"Hyvin käy, eno", sanoi Pekka, "hirvet ovat kyllä tuolla vielä; useammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä vuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei pyssy petä!"

Kun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja muita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet tulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka onnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän oli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten pensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat kääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki tavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää suoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut henkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina epäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen. Vasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa. Vielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja vasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle päin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.

Hirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan hirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat huudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti ylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta eläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan poikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä syöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan. Hirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri puolelta.

Pojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja tuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.

Nyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.

Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan, mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.

Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.

Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa, jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä vilisi otuksia.

"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. — "Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." — "Ohoh!" arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä." — "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. — "Älkäähän huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."

Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle matkatessaan.

Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään. Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta, mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse, samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. — "Idästä päin", vastasivat he. — "Mihin olette matkalla?" — "Lännemmäksi, työansiota etsimään." — "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te saatte työtä." — "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. — "Mutta minä tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat tiedot." — "Emme tahdo teidän mukaanne." — "Vai ette tahdo!" tiuskasi mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi kiireesti pois.

Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa. Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä, jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.

Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä mitään poikien pelastukseksi.

Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat päässeet karkaamaan.

Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.

2. ANTTI JA PEKKA MATKALLA RUOTSIIN.

Poikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja ajettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun syöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten syöttämisessä ja juottamisessa.

"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja huolellisia, niin saatte ruokaa", sanoi mies, joka oli ottanut heidät kiinni, "ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne; kuulkaa se nyt kerralla!" Ratsumiehille hän huusi: "Pitäkää poikia silmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on syötetty".

Niin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat ruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa. Antti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa jälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli taloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään, puhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli selvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.

Mutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he joutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt he saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm keräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan, kuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää ollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin puolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät kaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana meren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei mikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät sinne jo ennen kuin heidän omaisensa.

Tästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä heidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa nämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos he nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka kerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat täydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he edelleen hoitivat heille annettuja toimia.

Kuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä viedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin lähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik Hannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.

Nuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas kuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen lipullisen ratsuväkeä.

Eerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta ja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja mieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman päähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja. Muutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti haltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen salli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä paimentamaan.

Kaikeksi onneksi Eerik-herraa huvitti metsästäminen, johon hänellä oli tilaisuutta asumattomalla saarellaan, ja kun hänellä oli mukanaan metsästyspyssyjä ja oivallinen puolalaisrotuinen koira "Rakki", niin hän saattoi huvikseen metsästellä mielin määrin. Metsästysmatkallaan hän kerran tapasi pojat ja sai siten tietää, kuinka he olivat sinne joutuneet.

Luultavasti heidän kohtalonsa ja ulkoasunsa herättivät hänessä sääliä, sillä poikien vaatteet olivat repaleina ja itse he olivat laihoja ja riutuneita. Hän antoi vaatettaa heidät ja tehdä heidät kaikin puolin siistimmäksi asultaan. Nyt pojat olivat pulskan näköisiä ja Eerik-herran päähän pisti kirjoituttaa heidät sotamiehiksi omaan lipulliseensa. Sillä tavoin he tulivat muiden ratsumiesten vertaisiksi, saivat aseet ja heitä harjoitettiin samoin kuin muitakin. He saivat säännöllisen ruoan ja heillä oli ylipäänsä niin hyvä olo kuin asianhaarat sallivat.

Kun Eerik-herra kävi metsästämässä, saivat nuorukaiset usein seurata häntä, samoin kuin silloinkin, kun hän joskus kävi toisilla saarilla ja luodoilla ampumassa vesilintuja, joita vielä tähänkin aikaan on runsaasti Ahvenanmaan saaristossa.

Tällaisen muutoksen jälkeen nuorukaiset olisivat tunteneet itsensä tyytyväisiksi, jollei halu päästä omaisten luo ja metsäelämään olisi ollut niin suuri; sillä vaikka he olivatkin kiitollisia Eerik-herralle tämän hyväntahtoisuudesta, heillä oli kuitenkin aina mielessä päästä Ruotsin puolelle ja omaisten seuraan. Nyt heidän olisi ollut helppo lähteä karkuun saarestaan takaisin Suomen manterelle, mutta meren taakse, toivottuun maahan, he eivät uskaltaneet lähteä. He toivoivat parempaa tilaisuutta, ja sellainen ilmestyikin pian.

Kesäkuun puolivälissä Eerik-herran joukko sijoitettiin Ahvenanmaalle ja pian sen jälkeen se laivoilla vietiin Ruotsiin.

Juhannuspäivänä v. 1598 laivasto laski ankkurin Grönborgin satamassa Roslagenissa, muutamia penikulmia Tukholman pohjoispuolella. Nyt tuossa pienessä satamassa syntyi vilkas liikenne, kun veneillä vietiin laivoista maalle sotajoukkoja, jotka asettuivat leiriin rannalle.

Eerik-herra joukkoineen sai jäädä laivoihin ja kaikessa rauhassa odottaa tapausten kulkua. Pian tuli myöskin virolaisten laivasto, ja nytkös satamassa syntyi hyörinä ja liike. Veneitä tuli ja meni täynnä väkeä, ja poikiakin elähdytti sodan into. Odotettiin vain kuninkaan tuloa, että olisi käyty herttuan kimppuun.

Pari päivää myöhemmin tuli Eerik-herran laivan sivulle pikapurjehtija, ja sillä hän lähti etelään päin tiedustelemaan kuningasta ja hänen laivastoansa. Vielä kului pari päivää, jolloin tuli sana, että poikien oli saavuttava pienellä laivaveneellä, metsästyspyssyt, ampumavaroja, eväitä ja koira mukanaan määrättyyn saareen, johon sanantuoja näyttäisi tien purjehtiessaan etelään päin.

Iloissaan pojat varustautuivat niinkuin oli käsketty ja ottivat mukaansa keihäänsäkin, ja iloisina he purjehtivat sisäsaaristoon, uskollisesti seuraten edellä kulkevaa purjevenettä. Hämärän tullessa he saapuivat määrätylle saarelle, ja sanantuoja osoitti pientä lahtea, missä he olivat suojassa kaikilta tuulilta ja missä ohikulkijat eivät venettä nähneet.

Siellä nuorukaiset tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan olla metsässä, sillä elämä laivassa, merellä ja suuressa ihmisjoukossa ei ole metsäseutulaisten suomalaisten mielen mukaista. Reippain mielin ja iloisina he panivat kuntoon yösijansa, ja laskeutuessaan pitkäkseen tuoreista havuista tehdylle vuoteelle leimuavan nuotion valossa ja lämpimässä he olivat taas kuin kotonaan. Silloin juolahti taas mieleen ajatus: eikö heidän pitäisi paeta, paeta pois sotamelskeistä ja taisteluista, paeta takaisin omaistensa luo metsiin ja metsästyselämään?

Tämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja äkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että kummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.

Antti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: "Koetetaan!" Pekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta heittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan ääneti. — "Miten arvelet, Pekka?" kysyi Antti viimein.

"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi Niko", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.

"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin seurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?" vastasi Antti.

"Eivät, mutta Eerik-herra on." — Tähän ei Antti vastannut mitään, mutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran luokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: "Ruvetaan nyt maata! Minä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän kieltää, menemme sittenkin."

Pian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren korkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei näkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi vartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata odotetun tulijan.

He näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille kaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen, näkymättömiin.

Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa olivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta. Aamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä sinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia purjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan laivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän pohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti eteenpäin.

"Mitäs tästä on ajatteleminen?" kysäisi Antti. "Sanoihan ratsumiesten päällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan ajatella", vastasi Pekka, "ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee ainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä jotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene sinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä koetan vaania vesinlintua ampuakseni."

"Sinullapa on aina monet temput", tuumi Antti. "Parempi on heti laskea koira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä kyllin Eerik-herrallekin." — "No niin luulen minäkin, mutta tehdään nyt kuitenkin, niinkuin minä sanon." — "Tehdään vain, koska sinä aina tahdot pitää omat tuumasi kaikessa", virkkoi Antti nyreän näköisenä.

Puolenpäivän aikaan pojat palasivat nuotiopaikalleen hyvillä mielin, kun heillä oli sekä kaloja että lintuja.

Kun he olivat syöneet, alkoi Antti taas puhua ja tuumi, että Eerik-herralle oli ihan varmaan tapahtunut jotakin, ja jollei tämä palaisi heidän luokseen ennen huomisaamua, ei Antti huolisi odottaa kauempaa, vaan palaisi Grönborgin satamaan laivaston luo, ja nyt hän rupesi levolle. Pekka meni taas vartiopaikalle, jossa hän viipyi iltaan asti. Hänen palatessaan nuotion ja veneen luo Antti taas nukkui.

Aikaisin aamulla Antti herätti Pekan ja ehdotti, että he laskevat koiran irti hakemaan otuksia. Olisihan kovin merkillinen metsästysretki, jos he nyt purjehtisivat takaisin laivaston luo tuomatta mitään saalista mukanaan. Heille naurettaisiin pahanpäiväisesti, sitäpaitsi Eerik-herra kyllä mielellään näkisi, että heillä olisi jokin jänis mukanaan. Varmaankin hän oli palannut ennen heitä.

Pekka suostui Antin tuumaan, sillä hänkin älysi, ettei Eerik-herraa nyt kannattanut odottaa. Koira laskettiin irti, ja sen iloisesti haukkuessa suomalaispojat unohtivat sekä Eerik-herran että laivaston ja koko maailman.

Aurinko paahtoi kuumasti, länsituuli oli tyyntynyt ja ilma tuntui hiostavalta metsästäjien palatessa veneelleen. Heillä oli muutamia jäniksiä ja koirasmetso. Saalis ei ollut varsin kehuttava. Olivatpa ampuneet muutamia laukauksia aivan hukkaankin. Tämä ei heitä kuitenkaan suuresti surettanut, mutta ei kumpikaan ollut halukas soutamaan venettä tyynellä näin hiostavassa ilmassa. He päättivät sen vuoksi odottaa viileämpää iltaa ja laskeusivat makuulle. Antti arveli, eikö olisi yhtä hyvä odottaa täällä kunnes Eerik-herra heidät noutaisi. "Vai niin", naurahti Pekka, "joko on kadonnut halusi päästä laivoihin! Saapa nähdä mitä sanot, jahka olet levännyt ja tuuli puhaltaa." — "No sen minä sanon, että meidän pitää nyt käyttää tilaisuutta etsiäksemme isää ja äitiä." Tähän ei Pekka vastannut mitään, ja pian pojat nukkuivat.

He heräsivät ukkosen jyristessä ja sateen valuessa virtanaan, kuohuvat laineet pauhasivat vasten rantaa, jossa heidän pikku veneensä hyppeli aaltojen harjalla ylös, alas. Unen toreissa pojat riensivät paremmin kiinnittämään venettä ja pelastamaan kapineensa sateesta. Pian he kastuivat sateessa likomäriksi ja vetäysivät puiden suojaan. "Olipa hyvä, ettemme nyt ole merellä", tuumi Antti, "ja arvelenpa, miten niiden nyt käy, jotka ovat kaukana maasta." — "Hyvin kaiketi, luulisin, he eivät ole maanneet niinkuin me, vaan nähneet jo kaukaa pahan sään tulevan ja menneet ajoissa maihin." — "Hyväpä niin", vastasi kumppani; "kyllähän täällä on hyvä olla, mutta kun nyt ilma asettuu, niin lähdemme kaiketi matkaan, vai kuinka?" — "Lähdetään vain."

Seuraavan aamun koitteessa tapaamme pojat Gronborgin ulkosatamassa. Heidän kalpeista kasvoistaan kuvastui mitä suurin hämmästys, ja pian tämä hämmästys ilmeni heidän puheessaankin. Sillä kertaa avasi Pekka ensin suunsa.

"Tunnetkos, Antti, paikkoja, missä nyt olemme?

"Ihan varmaan, tässähän laivat olivat. Etkö näe tuota tasaista raivattua mäkeä, missä teltat olivat, ja etkö tunne noita neljää petäjää tuon harjanteen laella?"

"Kyllä tunnen kaikki, mutta missä ovat alukset, koko laivasto?" — "Niin, sitä en minäkään voi ymmärtää; mutta mitäs väkeä tuolla liikkuu? Eivät he ole suomalaisia; heillä on säkki selässä ja keihäs kädessä. He ovat ruotsalaisia, jotka ovat ajaneet meikäläiset pois."

Tämä arvelu oli oikea, sillä kun kuningas Sigismund ei — tapansa mukaan pitänyt sanaansa eikä tullut sovittuun aikaan liittyäkseen hänelle uskollisiin suomalaisiin, peräytyi Stålarm, kuultuaan Uplannin talonpoikien kokoontuneen käydäkseen hänen kimppuunsa, nopeasti laivastoineen ja purjehti takaisin Ahvenanmaalle.

Suomalaispojat olivat pikaisen lähdön kiireessä unohtuneet ja jääneet oman onnensa nojaan.

Nähdessään ruotsalaisten heidät huomanneen he kiireen kaupalla levittivät purjeensa ja purjehtivat pohjoiseen päin toivoen löytävänsä omat maanmiehensä.

Päivän mittaan he purjehtivat monen suuremman ja pienemmän saaren ohi Ruotsin matalilla rannikoilla ja salmissa, ja illalla levisi meri aavana heidän edessään. Kaukana vain häämötti matalia niemiä ja luotoja: ne olivat tuota kaivattua Ruotsin mannerta.

Tähän asti eivät oman onnensa nojaan jätetyt nuorukaiset olleet puhelleet mitään tulevaisuudestaan ja aikeistaan, he kun yhä luulivat vielä tapaavansa maanmiehensä. Mutta kun nyt meri oli aavana edessä eikä yhtään laivaa näkynyt, he päästivät yht'aikaa raikkaan huudon: "Olemme vapaat! Tuolla on Ruotsi, tuolla menee tie omaistemme luo! Jumalalle olkoon kiitos!" Iloissaan he juttelivat tulevaisuudestaan, miten he pian tapaavat Yrjänän, Heikin, Matun ja pikkuveljet, niin että he riemuissaan unohtivat nykyhetken huolet. Hämärän tulo herätti heidät miettimään nykyistä asemaa, ja nyt nousi kysymys: "Mitä nyt on tehtävä? Mihin päin nyt käännymme?" Pekka lopetti pitkän äänettömyyden. "Kuljimme kauan etelään päin miesten ja hevosten mukana. Eno sanoi, että meidän oli mentävä länteen; sielläpäin piti Ruotsin ja Malmivuorten olla; nyt me menemme pohjoista kohti!" — "Olet oikeassa", vastasi Antti, "tuolla on Ruotsi, tuolla on länsi, mutta Malmivuori on pohjoisempana, annetaan mennä vain!"

Vaistomaisesti suomalaispojat varoivat kohtaamasta ruotsalaisia, koska oli laajalle levinnyt tieto, että suomalaiset olivat tulleet vihamielisissä aikeissa. He päättivät siis purjehtia edelleen pohjoiseen päin. Vuorotellen he pitivät perää, ja kun yö oli kulunut, he jo olivat ehtineet tuon kauas mereen pistävän niemen ohitse ja heidän edessään oli pitkä, matala rantamaa.

He jatkoivat matkaansa seuraten rantoja, ja yöksi he menivät maihin pieneen saareen, tekivät tulen keittääkseen jäniksensä, mutta sammuttivat sen sitten, ettei savu ilmaisisi heitä, jos läheisyydessä olisi ihmisiä.

Yö kului rauhallisesti ja hiljaisesti, mutta aamulla oli tuuli kiihtynyt ja heidän pikku veneensä kiiti eteenpäin kuin paras juoksija. Ei näkynyt taloja eikä veneitä ja pojat olivat aina puolille päivin turvallisella mielellä. Mutta sitten alkoi näkyä useita veneitä, jotka olivat menossa maalle päin, ja pian sen jälkeen suurehko kyläkunta.

Vaikka pojat kävivät levottomiksi, he jatkoivat kuitenkin matkaa. Kaikki sujui sentään hyvin eikä kukaan hätyyttänyt heitä.

Pari päivää myöhemmin he laskivat veneensä isoon lahteen levätäkseen ja katsellakseen ympäristöä, sillä he olivat huomanneet maan kohoavan ja näkivät kaukaa korkeita metsäisiä vaaroja. Pian he huomasivat suuren laakson, ja sitä kohti he suuntasivat veneensä. Lähemmäksi tullessaan he kuulivat kaukaisen kosken pauhua. Koirakin näkyi vilkastuvan. Päiväkausia kestänyt merimatka oli siitä tuntunut pitkältä ja se oli ikävöiden katsellut maalle päin. He poikkesivat pieneen lahdelmaan, vetivät veneen maalle ja Pekka lähti tarkastamaan ympäristöä. Hän käveli kosken kohinaa kohti, mutta pian hän näkyi heittäytyvän maahan ja sitten varovasti ryömivän muutamien suurten kivien taakse. Pekka oli leveän, vuolaan joen toisella rannalla huomannut neljä miestä kalastamassa. Hän tahtoi saada selville, oliko muita samalla puolen kuin hän itse, mutta tarkastelipa hän kuinka huolellisesti hyvänsä, hän ei nähnyt ketään. Kauempana toisella rannalla hän huomasi kohoavan ohuen savukiemuran, ja kaksi venettä oli vedetty rannalle. Hetkisen kuluttua hän nousi, vetäytyi metsään ja kulki jonkin matkaa vuoren harjua myöten virran vartta ylöspäin. Hän ryömi taas eteenpäin vakoillen ja tähyillen, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin suuren pauhaavan kosken.

Ripeästi hän palasi takaisin veneelle Antin luo. Hänen kerrottuaan, mitä oli nähnyt, päätettiin vetäytyä takaisin lahden toiselle puolelle, josta saattoi huomata, soutaisivatko kalastajat lahden poikki, ja sitten menetellä sen mukaan.

Tänä yönä pojat eivät tehneet tulta, vaan nukkuivat veneen purjeisiin kääriytyneinä, pyssyt vieressä ja Rakki vahtimassa. Yö kului hiljaisesti ja rauhallisesti, ja aamupuolella pojat iloksensa huomasivat kalamiesten soutavan pois pohjoiseen päin.

Nyt neuvoteltiin. Pojat arvelivat nyt tulleensa niin kauaksi pohjoiseen, että Malmivuoren pitäisi olla suoraan lännessä. Pitikö heidän nyt jättää vene rantaan ja seurata tuon suuren virran vartta? He joutuisivat siten sisämaahan, vuoriseudulle päin, jossa heidän pitäisi tavata joku maanmiehistään tai vaikka joku ystävällinen ruotsalainen, joka osaisi neuvoa heitä oikeaan suuntaan.

Näin päätettiin tehdä; pojat kantoivat kapineensa maalle. Vene oli piilotettava ja säilytettävä mahdollisesti vastedes tulevaan tarpeeseen. Veneen alle he asettivat karsittuja ja kolottuja puita teloiksi ja saivat sen suurin ponnistuksin kiskotuksi vesakkoon, jossa se käännettiin kumolleen ja peitettiin paksuilla kuusenkuorilla, joiden päälle he panivat pieniä näreitä.

Sillä keinoin he arvelivat saavansa veneen säilymään pitkän aikaa. Vanha ontto tammi, jonka he huomasivat läheisyydessä, oli oivallinen piilopaikka, johon kätkettiin veneen masto, purjeet, airot ja muut tarpeet. Tammen onton aukko tukittiin huolellisesti sammalilla, ja pojat arvelivat varmaan löytävänsä kätketyt kapineensa, jos he niitä vastedes tarvitsisivat.

Nyt tuli kysymys, mitä he ottaisivat mukaansa. Eväitä ei ollut paljoa jäljellä, mutta kuitenkin riittävästi muutamaksi päiväksi. Ne otettiin esille, samoin kirveet, pata ja pyssyt. Vielä oli jäljellä Eerik-herran pyssy, metsästyslaukku, kengät ja ampumatarpeet. Ampumatarpeet olivat laatikossa, jota he tähän saakka eivät olleet ottaneet huomioon. Miten nyt oli tehtävä Eerik-herran tavaroille? Niitä ei voitu ottaa mukaan, ja pojat seisoivat ääneti asiaa aprikoiden.

Antti virkkoi viimein: "Eerik-herralle emme voi koskaan viedä näitä tavaroita takaisin, ja mitäpä hyötyä olisi niiden jättämisestä tänne? Ota sinä, Pekka, joka paremmin osaat ampua, hänen pyssynsä; se on kymmentä vertaa parempi kuin meidän pyssymme, ja laatikon me avaamme nähdäksemme, mitä siinä on."

Odottamatta vastausta hän sieppasi kirveen, mursi laatikon auki ja otti esille sen sisällyksen. "Jumalan kiitos! Täällä on paljon ruutia, ja enemmän kuin sata luotia, ruuvitaltta, kaksi viilaa, pihdit ja vielä, annas kun katson, parikymmentä piikiveä. Kas tämähän on koko aarre, juuri sellaisia tarpeita, joita me tarvitsemme. Entäs tässä vielä, rahakukkaro! Yksi, kaksi — kokonaista neljä kiiltävää hopeariksiä ja vielä seitsemän, kahdeksan taaleria. Kiitoksia Eerik-herra! Kaiketi tämä oli aiottu meille palkaksi; eihän tuo varsin paljon ole puolen vuoden työstä, mutta hyväpä näinkin. Voi miten iloissaan isä ja äiti olisivat, jos tietäisivät, kuinka hyvät varusteet meillä on! Hei vain! Nyt ei ole mitään hätää. Huuda, Pekka! Etkös ole iloissasi?"

"En tiedä, mitä Mikkelin isä Niko sanoisi, jos otamme Eerik-herran tavarat", vastasi Pekka miettivästi.

"Joko taas puhut isä Nikosta! Siitä minä viisi, mitä Niko isä sanoisi. Me tarvitsemme näitä tavaroita emmekä voi niitä nyt antaa takaisin. Jos vastedes tapaamme Eerik-herran, niin voithan antaa hänelle pyssyn takaisin. Emme me voi sitä kuljettaa mukanamme, jollemme jätä sinun pyssyäsi tänne. Se on omansa täällä metsässä pilalle ruostumaan."

Tämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista uutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: "Niin, tämä käsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä petä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!" — "Uskallat kyllä, sanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään, missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!"

Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti: "Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä kiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt lämpimällä."

Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.

Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen. Kantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli Eerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin keino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen tunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla ja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi sullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän ympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet kätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko tukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen puumerkki Y.

Nyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen. Reippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki seurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä valoisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin kauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin ruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen asukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä. Hyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin kulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja maa jalkojen alla.

Viikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon suuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen, suuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä useita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he eivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa turvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet selän nilelle ja olkapäitä särki.

Illallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: "Nyt ei ole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa minulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä niitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata ne." Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen hiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja polskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät yht'aikaa kumpikin: "Oletko saanut mitään?" — "Olen kyllä." — Pojat olivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät ongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta, levitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin lämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja särpimeksi.

Sitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät he ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä! Tätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa matkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he tekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli arveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta selville.

3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.

Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja tappamastaan hirvestä.

Vähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi; ja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.

Vaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet huomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä ennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan iltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison lihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja koiralle.

Sillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan, mietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava lähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa piilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan laskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he yhdessä ottaisivat karhun hengiltä.

Tuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin metsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa keksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli opetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset metsäseikkailuista.

Hyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan. Pekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas oli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.

Istuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta kärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun runkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin toisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat viikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa rasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja pohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu virkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian vallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.

Pekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla päivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja meni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: "Koetetaan, kumpi tässä voittaa." Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän nuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.

Yön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he illalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat yli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään epäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin näkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja siinä oli nyt karhu suolla.

Kontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka suunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen sieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki Pekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat auringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko majesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin pehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä. "Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!" kuiskasi Antti viidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin että hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti, että pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan runkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli hirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota, sillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena sinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni, uskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä. Tähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.

Kauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa silmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun. Hämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä hyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin kuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni sinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka huusi: "Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee päällesi!" — "Antaapa tulla vain", vastasi Antti, ja kun Pekka oli ehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin hän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan metsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa, ja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.

Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani, että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon minä tähtäsin, on luoti käynyt!"

"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."

Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein kyllältään karhun paistilla.

Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.

Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.

Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa, ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän, koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän meni taloon.

Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.

Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen. Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada tarkempia tietoja matkasta.

Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla, vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei ollut näkynyt ketään suomalaista.

Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista siinä osassa maata.

4. MAANMIEHIÄ TAVATAAN.

Muutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat alkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa heitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli vuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä löytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja Malmivuoresta.

Nämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet loppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä voimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä vilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista puroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin he kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat tapaavansa omia kansalaisiaan.

Niin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä, jonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan näköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään huutavan suomeksi: "Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!" Pojat riensivät ilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja viisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven juurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin pelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset rauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli ihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.

Äkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli lasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän näki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat kertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan etsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut paikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria, mutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät, oliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. "Voittehan tulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli Poilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka naapuriin."

Taneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa asettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa. Sille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli ollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista vuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut hankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan tekoa.

Tanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä viipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin Yrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset arvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne ehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä ollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli kulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät joksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka pitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat Tanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä kuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat Pekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten oli heistäkin tullut talonväkeä.

Ruis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen luottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut penikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana, missä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään metsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti yhdyttääkseen vanhempansa.

Taneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin epävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla hankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän olisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut ruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä Malmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita hankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli varmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat maininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä vaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla, joita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme kulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi. Pikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen kotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut laskea ulos.

Vähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja rukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien yhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät liikkeelle. He suuntasivat itään päin. "Nyt menemme Mustallejoelle", sanoi Taneli, "sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä lohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä majavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat. Ja nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan kuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!" sanoi hän, "tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää sitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!"

Pekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne olivat liian vanhoja. "Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin" ennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät paikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä jälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. "Laskemmeko sen irti?" kysyi Pekka. "Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa, menevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää kiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten huomenna on aloitettava."

Niin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi niinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa pehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset käyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo puiden latvoja heidän saapuessa virralle.

Kun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi koirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa ylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen yli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna, jolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.

Kukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio paloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan saapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven, niiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan. Sarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn, ja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät ennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä hirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää puuta. "Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä", virkkoi Taneli, "sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme sitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on tullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä naaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin vuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että jonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta nylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen."

Tuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa padan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava mahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi siinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin nähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia petollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja olivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon rakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita aseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa turvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.

Pojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä heiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen otuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä metsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea metsänkäynnissä.

Kun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli metsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä päivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä hirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko kääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä tapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi ammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan tuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli kyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.

Tämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli jäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien polulle.

Kun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he olivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä löytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein äkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti häntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli helppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui kuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja karkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että hirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi Taneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa töllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.

Viimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän ajaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi maata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta koira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi temmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi äänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen töminää.

Vanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien, mitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa; mutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä; se nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti samalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran haukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli nousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.

Tanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan innokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä hirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille riippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: "Verta on maassa, verta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä pidättävän." Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain harppauksin.

Niin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui maata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat liikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää koiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa ja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat ilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun vaikeni koirakin.

Tummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän ajatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa oleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: "Jumalan kiitos!"

Näistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen pyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli sanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran pakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni hirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun ympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi kuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi sen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi nyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan elukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi vihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui kuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli ampunut.

Tämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän apua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen kanssaan?

Niin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta porhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän sanoi hengästyneenä: "Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä kohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan."

"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?" — "Onhan noin puolen tunnin matka." — "Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka takaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle meidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut. Emme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota minun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on." Nähdessään ammutun hirven Antti ihastui kovin. "No onpas siinä aika köllikkä; katsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa sarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole ruoan puutetta!"

"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta minua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi jonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä."

"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi, sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa! Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin kelpaavat metsässä!" — "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"

Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.

He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja oksiin ripustettaessa.

Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.

"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." — "Mitä silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."

"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa. Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa, jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin näille seuduille ja menevän pyydykseemme."

"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" — "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." — "Nukkukaa pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"

5.

PEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.

Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta. Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi, että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun kansi ja kivet havuilla.

Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä, että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää paistattamassa. — "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli, "ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene repimään."

Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi, Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]

Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi. Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen riistäisi hengen.

Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.

Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä. Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän, "karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän verta. "Kuinka laitasi nyt on?" — "En tiedä, tuntuu niin kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." — "Älä siitä huoli, kyllä se pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi, Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."

Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka? Onko sinun vilu?" — "On! Antakaa juotavaa." — "Antti, siirrä hänet lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!" virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti vartioidessa.

Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha, kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi nyt!"

Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli, mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen jälkeen.

Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse, joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään, ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa, nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä einettäkään."

Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen, että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin rupeaisi talvilevolle.

Kun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä kävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.

Kukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut niiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin aivan hiljaa paareille. "Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin luulinkaan", sanoi Liisu; "kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa, että pääsemme kotiin." Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja karhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli vain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua järjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet jätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön metsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas lähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden oleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja alkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna kaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä ylempää virran varrelta.

Puiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka vietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi täällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä murrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien puiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi helposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet rakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita syödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli tunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin parhaiten sopi asettaa pyydykset.

Työnsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: "Ei ole niin paljon majavia kuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet muuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan vartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme hyvin ampua."

Lakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja metsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas, epäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.

Kun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä kului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät silloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona, sillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset levottomiksi.

Tuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas oli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka reunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia, nousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen tuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen otus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon alapuolella virrassa liikkuvia majavia.

Auringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen. Yöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei lainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista, eikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen lännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen majavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien välissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä näkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta hiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan pikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja kadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.

Kaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin perisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien hyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti tällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike? Tuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä. Suomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen elämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo kehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä; tuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin musta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.

Tuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy mitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat, renkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja useampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat veden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös, etukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on leikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.

Leikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille; kukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan etsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään; mutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua ja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa vaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen kuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.

Se tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli hyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle, kunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.

Antti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet aamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni. "Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit syötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin."

Metsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän nahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat kallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä "lääkepussit" eli majavanhajurauhaset.

6. PEKANHUHDASSA. ILVEKSENAJO.

Liisu-eukko oli varsin iloissaan miesten metsänkäynnin menestymisestä, joka oli melkoisesti lisännyt perheen varoja. Pekka kykeni jo istumaan pitkät ajat ylhäällä ja opetti lapsia lukemaan kirjaimia ja sanoja, joita hän oli kirjoittanut tuohipalasiin, sillä minkäänlaista kirjaa ei mökissä ollut. Kaikki ihmettelivät Pekan lukutaitoa, sillä hän yksin osasi lukea. Liisu jauhoi käsikivellä päiväkaudet. Taneli ja Antti valmistelivat linnunpyydyksiä, sillä nyt oli syyspäiväntasauksen aika, lintujen pyyntiaika lähellä ja ilmat sateiset, niin että oleskeltiin sisällä. Orsilta riippui suuri joukko hirvenlihoja ja karhunlapoja, joita siellä savustettiin. Pekanhuhdan torpassa näytti vallitsevan varallisuus.

Mutta se herätti myös huolta ja levottomuutta; varallisuutta ei saanut näyttää kenellekään, se herättäisi kateutta. Varat täytyi kätkeä vieraiden silmiltä. Taneli sanoikin tarttuen kirveeseensä: "Tulepas Antti mukaan!" He kyhäsivät tiheän petäjän oksan varaan pienen huoneentapaisen, joka peitettiin tarkoin, ja sinne kannettiin savustetut lihat, siellä ne olivat hyvässä kätkössä kateellisten silmiltä sekä turvassa tuhoeläimiltä ja tulen vaaralta.

Suomalaiset puuhasivat nyt muutaman päivän viritellen pyydyksiä metsälinnuille; kun se oli tehty, he rupesivat raivaamaan peltoa ja siinä työssä Liisu-eukko oli innokkaasti ja voimakkaasti mukana. Neliösyli maata toisensa jälkeen raivattiin ja kivet kasattiin raunioihin. Pekanhuhtalaisia suosi onni, lintukimppu toisensa jälkeen saatiin satimista, ja Liisu sanoi jo: "Nyt teidän täytyy lähteä kyläkuntaan myymään saaliinne, ennenkuin linnut pahenevat, ja niitä onkin täysi kantamus teille kummallekin."

Taneli ja Antti päättivät lähteä Malmivuorelle. Selässä taakat, joissa oli isojen eläinten taljoja, turkiseläinten nahkoja ja lintuja, he lähtivät taivaltamaan etelään päin kotiin jäävien toivottaessa onnea matkalle. "Pitäkää nyt huoli, että saatte hyvää kangasta paidoiksi ja muiksi vaatteiksi pojille", varoitti Liisu-eukko, "ja tulkaa pian takaisin!" Antin kanssa Pekka jutteli vähän kahden kesken, ennen kuin he erosivat; se keskustelu koski sukulaisten tiedustelemista.

Antti lupasi olla säästämättä jalkavaivojaan ja tiedustella joka talosta, jonka lähitse he joutuivat kulkemaan. Mutta eipä niitä taloja monta ollut, sillä Taneli pysytteli aina vain metsäteillä selittäen Antille, että niin oli paras tehdä. Malmivuoren tienoilla he kyllä tapasivat väkeä niin paljon kuin halusivat. Jos Yrjänä joukkoineen olisi tullut, niin kyllä hän siellä olisi näyttäytynyt.

Miesten ollessa poissa aika kului syrjäisessä suomalaismökissä hiljaista menoaan. Liisu ja lapset kävivät kokemassa pyydyksiä ja toivat kotiin lintuja aika joukot. Sillä välin he työskentelivät uudispellolla. Pekka käveli jo kepin varassa ja hänen parantumisensa edistyi edistymistään. Hänen teki kovin mieli lähteä käymään karhunpyydyksellä, mutta Liisu vastusti sitä, ja päivä meni toisensa jälkeen, kunnes sitten päivänä muutamana ilmestyi halmeen reunassa näkyviin kaksi miestä kummallakin raskas taakka selässä.

Lapset päästivät ison äänen tuntiessaan Tanelin ja Antin. Matka oli onnistunut hyvin ja toivottuja tavaroita oli saatu hankituksi. Matkamiehet olivat terveinä ja reippaina ja heillä oli paljon kerrottavaa. Yrjänästä heillä ei ollut mitään tietoa; mutta he olivat kuulleet, että talven kuluessa oli työansiota saatavana vuorikaivannoissa ja Herrhultissa. Siellä kuului herttua rakennuttavan suuria rautatehtaita, joihin suomalaiset olisivat tervetulleita. Oli julkaistu asetus, että suomalaisten piti vähintään kerran kuukaudessa käydä kirkolla; mutta Taneli arveli, että se asetus ei varmaankaan koskenut Pekanhuhdan asukkaita, jotka asuivat niin kaukana, minkä vuoksi hän ei virkkanut mitään koko asetuksesta.

Muutaman päivän kuluttua käytiin katsomassa karhunloukkua. Se oli koskematta paikallaan: ei ollut ainoaakaan mesikämmentä siellä liikkunut. Sen vuoksi se laukaistiin, sillä Taneli arveli, että vuodenaika oli nyt liian myöhäinen pitää sitä vireillä.

Poikien metsästys — Pekkakin kykeni jo mukaan — rajoittui mökin lähimpään ympäristöön, ja enimmäkseen nyt pyydettiin vain lintuja. Taneli raatoi viljelyksillään ja Liisu ompeli vaatteita pojille.

Sitten satoi ensimmäisen lumen. Pakkanen oli sitä ennen jäätänyt vedet ja kovettanut vetelät suot ja nevat, niin että ne kestivät kulkea. "No nyt, pojat, meidän pitää lähteä metsälle", virkkoi Taneli nähdessään, että maa oli ylejään lumen peitossa. "Tänään varustetaan kaikki valmiiksi ja huomenna lähdetään liikkeelle." Suomalaisen pirtissä syntyi vilkas hyörinä ja puuha: pyssyt puhdistettiin, luoteja valettiin, karhukeihäs ja kirves teroitettiin. Liisu-eukko paisteli päiväkauden rieskoja, ja kontteihin sullottiin lihaa, suoloja ja jauhopusseja. Kaikki oli illalla valmista. Rakki sai paksun nahkaisen kaulahihnan, johon oli lyöty nauloja ja rautapiikkejä turvaksi susilta, jos nämä sitä ahdistaisivat.

Näin varustautuneina metsämiehet lähtivät seuraavana päivänä metsälle. Nyt suunnattiin kulku suuriin metsämaihin pohjoiseen päin. Sinä päivänä metsämiehet eivät vielä löytäneet suurten otusten jälkiä, mutta illan suussa juuri kun he olivat rupeamassa yötiloille, yhdytettiin kolmen ilveksen, emän ja kahden pennun, jäljet. Sillä hetkellä ei käynyt enää ryhtyminen ajopuuhiin, vaan tehtiin nuotio tavalliseen tapaan. Monta tuntia ennen päivännousua Taneli herätti pojat, hän oli jo kiskonut koko joukon päreitä tervaksista tulisoihtuja tehdäkseen. "Pojat, lähdetään nyt liikkeelle, sillä meidän pitää ennen päivän tuloa kulkea se matka, minkä ilvekset ovat juosseet yöllä, jotta voimme ne tavoittaa päivällä." Pian pojat haukkasivat aamiaista, minkä jälkeen heti lähdettiin seuraamaan ilveksen jälkiä. Kuljettiin poikki rämeiden ja kankaiden, yli kivien ja kantojen, halki vuorien ja laaksojen, kunnes tuli selvä päivä. Silloin otusten jäljet näkyivät menevän pienen lammen poikki, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, lehtorinteinen vuori. "Kyllä ne ovat tuolla", arveli Taneli; "tuolla lehtimetsässä on kyllä jäniksiä; arvatenkin ne ovat saaneet pitkäkorvan saaliikseen ja asettuneet sitten levolle. Tehkää, pojat, pieni tuli ja paistakaa vähän karhunlihaa; minä menen tuonne lammen pohjoispäähän katsomaan, olisivatko ne mahdollisesti siirtyneet läntiseltä mäeltä idän puoleiselle."

Pian leimusi iloinen valkea, ja teroitettujen vartaiden kärjissä pojat paistoivat aimo kappaleet rasvaista karhunlihaa. Liisu-eukon leipomat rieskatkin lämmitettiin, ja samassa he näkivät Tanelin tulevan takaisin.

"Siellä ovat", sanoi hän, "idänpuoleisella mäenrinteellä; jäljet ovat viimeyölliset, ja pensaikossa lammen rannalla ovat saaneet jäniksen, jonka ovat kaivaneet lumihankeen. Ne siis ovat kylläisiä eivätkä kaukana täältä. Joudutaan nyt; päivä on jo pitkälle kulunut." Metsästäjät menivät joutuisasti lammen yli ja löysivät jäniksen, jonka ilves oli kaivanut lumen alle rannalle. Sitä oli vain vähän purtu, niin että he korjasivat sen saaliikseen.

Kuljettuaan vähän matkaa he huomasivat että ilvekset olivat levänneet korkealla kivellä, josta olivat hitaasti kiivenneet vuoren rinnettä ylös. Kiven luona Taneli nyökkäsi pojille kehoittavasti päätään ja kuiskasi: "Pian me ne saavutamme. Pekka, mene sinä edeltä, koira mukana, ja laske Rakki irti heti kun se käy levottomaksi."

Rakki rupesi heti nuuskimaan jälkiä ja kiskomaan lujasti talutushihnasta. Metsämiehet kävelivät yhä reippaammin. Pian koira kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan. "Laske se irti!" kehoitti Taneli aivan ääneen, "nyt otukset ovat juoksussa". Koira tavoitti pian ilvekset ja alkoi haukkua äkäisesti. Ilvekset pakenivat suoraan metsästäjistä poispäin, ja nämä juoksivat jäljessä seuraten koiran haukkua.

Äkkiä haukunta taukosi; mutta pian Rakki taas kuului ääntelevän, karkealla äänellä hitaasti, melkein juhlallisesti.

"Joutukaa nyt, pojat", kehoitti Taneli; "nyt otukset ovat nousseet puuhun; pitäkää vaari, ettette niitä säikytä!"

Pian metsämiehet olivat saavuttaneet koiran. He olivat tulleet korkealle harjulle, jossa kasvoi vanhoja honkia. Miesten saapuessa paikalle Rakki kierteli keskikokoista petäjää, vinkui ja katseli puun latvaan. Pekka, joka oli muutamia askelia toisten edellä, ymmärsi koiran tarkoituksen ja tarkkaili puun latvusta.

Samassa hän nosti pyssynsä; ilves loikoi pitkänään hongan oksalla ja katsoa tuijotti koiraan. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyssy pamahti ja ilves putosi maahan. Se oli jo hengetönnä, kun koira syöksyi sen kimppuun. Nyt Taneli tuli Pekan luo ja sanoi hänelle vakavasti: "Muista, että viet koiran pois ja sidot sen kiinni ennen kuin ammut puusta ilvestä. Jos pedossa on henkeä jäljellä, se repisi koirasi pahanpäiväiseksi, ja siihen metsänkäyntisi sillä kertaa loppuu. Hiljaa, pojat! Pidättäkää koiraa! Katsastan, mihin toiset otukset menivät." Sitten hän kiersi ympäri paikan ja sanoi takaisin tullessaan: "Emä on mennyt itään päin, mutta toinen pentu on kiivennyt puuhun jossakin lähistössä; etsimään siis!"

Vain muutaman askelen metsästäjät olivat kulkeneet, kun tarkkasilmäinen Pekka nosti kätensä ja osoitti myrskyn katkaisemaa puuta. Siellä ilveksenpoikanen istui. "Älkää vielä ampuko," kuiskasi Taneli, "mutta olkaa varuillanne, minä koetan viskata sitä keihäällä. Jos se onnistuu, säästämme yhden panoksen, mutta tähdätkää petoa kaiken varalta; jollei keihäs satu, niin ampukaa!"

Samalla hän hiipi lähemmäksi puuta, johon otus oli kavunnut, ja kun se osoitti rauhattomuutta, hän lennätti keihään oitis.

Heitto onnistui: keihäs lävisti ilveksen. Sitkeähenkisenä kuin ilvekset ainakin se koki pysytellä kiinni puussa, mutta putosi pian maahan, josta metsämiehet sen ilomielin korjasivat. "Ja nyt, pojat, eteenpäin, emää ajamaan! Seuratkaa koiraa; minä otan pennun ja tulen jäljessä."

Hei Rakki! Usus! Ot' kiinn'! Ja niin pojat lähtivät riuskasti eteenpäin. Kohta koira kuului haukkuvan kiukkuisesti ja tasaisesti. Vähän ajan perästä ilves juoksi rinnettä alas lammelle, ja jäällä syntyi tulinen tappelu ilveksen ja Rakin välillä; mutta poikien lähestyessä peto lähti pakoon ja kääntyi takaisin vuorelle päin.

Sen tapaista Taneli oli odottanutkin, joten hän olikin jäänyt vuoren kukkulalle ollakseen siellä ilvestä vastassa.

Tanelin pyssyn heikko pamaus ilmoitti pojille, jotka seurasivat otuksen kintereillä, että ajo oli päättynyt. Ilo loisti heidän silmistään, kun he tulivat paikalle, johon Taneli oli asettanut koko ilvespesyeen vierekkäin.

Ja olipa syytäkin iloita köyhien metsämiesten, sillä ilveksennahat olivat kallisarvoisia. Päivä oli loppumaisillaan, nyt piti katsoa sopiva yöpymispaikka. Sellaisten tottuneiden metsämiesten kuin nämä suomalaiset ei tarvinnut sellaista kauan etsiä, sillä lähimmästä notkosta he löysivät vettä ja kuivan hongan, eivätkä he sen enempää kaivanneetkaan. Nuotiovalkean tasaisen lämpimän ääressä, tuoksuvalla havuvuoteella he saivat suloisen levon päivän vaivoista.

Ennen kuin harmaa talvipäivä oli valjennut, metsästäjät olivat jo nylkeneet ilveksen ja keittäneet suurimman osan niiden lihoista, sillä metsäsuomalaiset eivät suinkaan inhonneet ilveksen lihaa. Että ilves on hyvin samanlainen kuin tavallinen kotikissa ja elää yksinomaan eläinkunnasta pyydystetystä saaliista, sitä ei suomalainen ajattele.

7. NÄÄDÄNPYYNTI.

Päivän valjettua metsästäjät yhä edelleen etsivät metsänriistaa, ja kun he löysivät näädän jälkiä, niin he päättivät ajaa niitä takaa. Parin tunnin kuluttua he huomasivat jäljistä, etteivät otukset voineet olla kaukana, minkä vuoksi koira laskettiin jälkiä juoksemaan; mutta se palasi hetken kuluttua takaisin löytämättä näätiä.

Metsästäjien täytyi itsensä koettaa löytää otukset, ja he huomasivat vähän ajan päästä, että näädät olivat kiivenneet kuivaan honkaan, jonka latvassa näkyi olevan siksi iso reikä, että näätä mahtui siitä pujahtamaan. "Pidäpäs Pekka varasi", sanoi Taneli, "ja tähtää tuohon reikään; jos näätä pistää ulos päänsä, niin ammu nopeasti." Samalla hän otti kirveen ja kolahdutti kovasti puuhun muutaman kerran, ja näätä pilkistikin kolosta, mutta veti päänsä yhtä sukkelaan takaisin.

Se oli Pekalle liian sukkela temppu: hän ei ehtinyt ampua, vaan seisoi nolona. "Nyt sinä Pekka olit liian hidas", virkkoi Taneli, ja Anttikin nauroi makeasti. "Koetetaanpas vielä kerran." Pekka oli vähän nyreissään ja käski Antin ampua vuorostaan. No mikäs siinä. "Kolahduttakaa nyt puun kylkeen, Taneli!" pyysi Antti ja ensi iskulla oli näädän pää taas näkyvissä, mutta vetäyisi nytkin yhtä nopeasti takaisin, eikä Anttikaan ehtinyt ampua, vaan seisoi siinä naama yhtä nolona kuin Pekalla äsken. Nytkös naurettiin hetkinen, ja Taneli arveli, että olisi paras molempien tähdätä yht'aikaa koloon ja laukaista pyssynsä heti kun näätä tulisi näkyviin.

No nyt pojat kyllä pitäisivät varansa. Taneli lyödä kolisutti puun kylkeä, mutta eipä tullutkaan näätää näkyviin. Elukat aavistivat vaaran ja pysyivät onton puun sisällä: hongan ontelossa ne luulivat olevansa turvassa.

Taneli, joka tunsi näätien tavat, alkoi hakata honkaa poikki ja käski poikia pitämään tarkasti varansa, jos näätä tulisi näkyviin. Muutaman kerran lyötyään hän huomasi, että honka oli juuresta asti laho, jolloin hän taukosi hakkaamasta ja sen sijaan otti esille tuluksistaan tulusraudan, piin ja taulaa. Kun tulusrauta sattui piihin, lenteli säkeniä ylt'ympäri, ja pian osoitti heikko savun käry taulan syttyneen tuleen. Nyt kasattiin koloon lahon hongan sisuksesta jauhon hienoista lahoa puuta ja sytytetty taula pantiin siihen, jolloin tuo lahopuun jauho syttyi ja paksu savu solui hongan sisään. Tanelikin tartti pyssyynsä, ja kaikki kolme metsämiestä tähystivät koloa, missä näädän pää oli näkynyt. Pian nousi siitäkin savutupru, ja kohta sen jälkeen tuli näätä esille, jolloin laukaus pamahti ja näätä putosi takaisin. "Joutuin nyt pojat, kirveet käteen! Honka täytyy saada kaadetuksi, ennen kuin tuli on ehtinyt kohota ylös asti ja kärventää näädän nahan pilalle." Pojat hakkasivat innokkaasti molemmin puolin puuta. Pian sen runko alkoi vavahdella; vielä muutamia iskuja, niin se kaatui maahan ryskyen ja paukkuen kuin satavuotisen jättiläisen sopii. "Syytäkää lunta hongan sisään ja koettakaa sammuttaa tuli", huusi Taneli juosten hongan runkoa pitkin ja tukkien entisen palokärjenreiän, josta näätä oli kurkistanut. "Kas niin", sanoi hän pojille, "tulkaa nyt tänne lakkia pitelemään! Nyt me ne saamme!" Kun Antti oli ottanut vahtiakseen reikää, Taneli ryömi maassa pitkänään lojuvan hongan runkoa myöten painaen korvansa puuhun kiinni ja kuunnellen. Pari kertaa muutettuaan paikkaa hän pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ja virkkoi sitten: "Tässä kuuluu vielä rapisevan; näätä on vielä hengissä, mutta pian se tukehtuu; hiljaa! No nyt siitä on tainnut henki lähteä; tuokaa tänne kirveet! Hakkaa sinä Pekka tuosta, minä hakkaan tästä!" Sitten metsä kajahteli reippaista kirveeniskuista, kunnes kumpikin hakkaaja oli saanut ison pykälän hongan kylkeen, "Kas niin, nyt puu halkaistaan!" Kirveet iskettiin puuhun kummallekin puolen pykälien väliin ja sitten väännettiin. Räiskis! Puusta lohkesi suuri sälö ja hongan kylkeen avautui ammottava reikä. Siinä olivat molemmat näädät vieretysten savuun tukehtuneina. "Hei!" huudahti Taneli, "tänään pojat olemme ansainneet melkoisen hyvän päiväpalkan. Käytetään nyt tulta nuotiona ja syödään päivällinen."

Levätessään matkamiehet päättivät, etteivät onnistuneesta pyynnistä innostuneina muutamaan päivään välitä muista otuksista kuin näädistä. Niiden turkista sai hyvät rahat, pyynti ei ollut sanottavan raskasta ja nahat olivat helpot kantaa mukana. He päättivät sen vuoksi asettua joksikin aikaa tälle seudulle, jossa nyt parhaillaan olivat, jättää ison tavarakonttinsa siihen paikkaan ja lähteä kukin eri haaralle jälkiä etsimään, sillä tähän vuodenaikaan, niin Taneli selitti, eivät näädät kulkeneet laajalti, vaan oleskelivat viikkokaudet samoilla seuduin, missä ne oli nähty talven alusta.

Hilpeällä mielellä ja iloisin toivein metsämiehet erosivat taas yhtyäksensä yhteen pimeän tullessa. Kun Rakki sai vallan seurata, ketä tahtoi, se lyöttäytyi aina Pekan mukaan, ja kun Pokka saapui yönuotiolle vähän myöhemmin kuin toiset, hänellä oli näätä, jonka hän oli kaivannut esiin kolostaan kannon juurelta ja koira purrut hengiltä. Toisetkin olivat löytäneet näädänjälkiä, Taneli yhdyttänyt hirviparven jäljet. Miehet olivat kuitenkin päättäneet pyydystää ainoastaan näätiä.

Noin viikon päivät poissa oltuaan reippaat metsänkävijät palasivat torppaan, tosin vähän väsyneinä, mutta iloisina saaliistaan, sillä heillä oli Liisulle näytettävänä kolme ilveksen ja yhdeksän näädän nahkaa ja sitä paitsi neljä jänistä, jotka he matkalla olivat saaneet ansoista. Pimeässä ja savuisessa suomalaismökissä vallitsi yleinen tyytyväisyys.

8. MALMIVUORELLA.

Kylliksi levättyään metsämiehet alkoivat varustautua talven varalle. Pojat tarvitsivat suksia, ja Tanelin piti saada uusi kelkka. Siihen oli tarvepuut tuotava metsästä. Sitä paitsi tarvittiin polttopuita, ja Taneli tahtoi kotiin runsaasti halkoja.

Melkein joka päivä näkyi susien jälkiä, ja kuta ankarammaksi pakkanen kiristyi, sitä useammin kuului niiden ulvontaa huhdan läheisyydessä. "Ne ovat nyt kulussa vuorilta tasankomaalle", sanoi Taneli. "Tähän vuodenaikaan niillä on niukalti ruokaa; kun on näin vähän lunta, ne eivät saavuta hirviä; linnut istuvat ylhäällä puissa, ja jänikset pitävät kyllä varansa. Tällä paikkakunnalla niitä ei vielä ole paljon, mutta jonkin ajan kuluttua tulee suurempia parvia; silloin vahdimme niitä; luulisin, että Rakki auttaa meitä houkuttelemaan pedot tänne."

Tämä innosti poikia suuresti. He tekivät seipäistä lujan häkin korkeiden pylväiden nenään. Sinne koira pantiin iltaisin haukunnallaan vastaamaan susien ulvontaan. Pojat toivoivat, että pedot tulisivat tavoittamaan koiraa, jolloin pyssymies istuisi luukulla vahtimassa. "Juuri niin on tehtävä", myönsi Taneli, "ja saattepa nähdä, ettemme valvo suotta; täytyy kuitenkin odottaa kuutamoa".

Kun kuutamoaika tuli, pantiin koira häkkiin ja pojat ärsyttivät sitä haukkumaan. Niin tehtiin monena iltana peräkkäin, mutta ei saatu näkyviin ainoatakaan sutta, kunnes eräänä iltana koira heti tuvasta ulos tultuaan alkoi itsestään haukkua ja murista. Heti samassa silmänräpäyksessä ilmestyi aholle yht'aikaa näkyviin monta sutta; selvästikin ne koettivat tavoittaa koiraa kiinni. Hädin tuskin pojat ennättivät hakea pyssynsä, kun sudet jo olivat pihassa; jos he olisivat viipyneet silmänräpäyksenkään kauemmin he eivät olisi saaneet pelastetuksi Rakkia joutumasta nälkäisten petojen raadeltavaksi. Kaksi sutta vääntelehti tanterella kuoleman tuskissa, kun Taneli kirveellä iski ne kuoliaaksi.

Se sudenpyynti päättyi siis onnellisesti, mutta pojat päättivät, etteivät toiste vie koiraa ulos ottamatta pyssyjä mukaansa.

Jouluun mennessä Pekanhuhdan metsästäjät olivat rannaneet monta sutta, ja heillä oli jo hyvä joukko metsäneläinten nahkoja. Taneli ehdotti nyt, että lähdettäisiin kylään; hän neuvoi poikia lähtemään mukaan tiedustelemaan työnansiota Malmivuoren tienoilta, jolloin he saattoivat toivoa saavansa siellä tietoa omaisistaan, kenties tapaisivatkin heidät siellä.

Tämä ehdotus oli poikien mieleen; päätettiin siis lähteä niin pian kuin mahdollista. Poikien kaikki omaisuus pantiin kelkkaan ja sitten lähdettiin matkaan. Rakki jätettiin Liisun hoiviin. Jolleivät pojat nyt palaisi, he saisivat toiste noutaa Rakin.

Kun oli tultu lähemmäksi asuttuja seutuja, Taneli neuvoi poikia piilottamaan metsään pyssyt ja ampumatarpeet. Riittäisi, kun he työpaikalle veisivät kirveensä; pyssyt herättäisivät toisten miesten kateutta, ja jos he niitä tarvitsivat, ne eivät olisi kaukana; sitäpaitsi voisi tulla kysymys siitä, mistä pojat olivat pyssynsä saaneet. Suomalaisten tapaan he valitsivat piilopaikaksi onton puun sellaiselta paikalta, että sen saattoi helposti jälleen löytää.

Malmivuorelle tultuaan suomalaiset kuljeksivat muutamia päiviä, katselemassa paikkoja, ennen kuin rupesivat työtä kyselemään, osittain myöskin kuulustellakseen Yrjänä Kailasta sekä myydäkseen nahat, sekä linnut, jotka he olivat ampuneet viime aikoina.

Taneli vei nuorukaiset työnjohtajan luo, esitti heidän asiansa, selitti poikain syntyperän ja tarkoituksen saada jäädä johonkin työpaikkaan tälle paikkakunnalle, kunnes heidän omaisensa tulisivat.

Katseltuaan poikia ankara vouti sanoi miettivänsä asiaa ja käski heidän tulla takaisin seuraavana päivänä.

Kun pojat tulivat seuraavana aamuna, oli paljon kansaa koolla vuorikaivoksen päällikön pihalla, ja itse hän siellä käveli miesparvesta toiseen antaen käskyjä ja ohjeita työväelle. Huomattuaan pojat hän huusi heidät luokseen ja määräsi vanhemman ja rotevamman, Antin, menemään sepän oppiin sekä käski muudatta vanhempaa työmiestä ottamaan pojan huostaansa, mutta pitämään samalla huolta, ettei hän saisi laiskotella. Samoin hän sanoi Pekasta eräälle toiselle miehelle: "Ota tämä pitkä hojo hoiviisi ja tee hänestä puuseppä. Mars!"

Siinä ei ollut aikaa jäähyväisten sanomiseen Tanelille. Poikien täytyi seurata uusia isäntiään sen pitemmittä puheitta. Töin tuskin Taneli ehti heille huudahtaa: "Hyvästi nyt!" kun pojat jo marssivat pois.

Alakuloisina pojat seurasivat uusia isäntiänsä. He olivat toivoneet pääsevänsä samaan työhön saadakseen olla yhdessä, mutta ei johtunut mieleenkään siitä valittaa. He lohduttelivat sillä, että jos olo kävisi kovin vaikeaksi, he lähtisivät taas metsiä samoilemaan.

Pyhäisin heillä oli tilaisuus tavata toisiaan kirkolla, jossa heidän oli pakko käydä. Sen he tekivätkin mielellään, sillä siellähän olikin paras paikka, missä he saattoivat tavata omaisensa tai ainakin heistä kuulla. Pahimmassa tapauksessa he olivat päättäneet lähteä pois koko Malmivuoren tienoilta sukulaisiaan etsimään.

Sallima oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä keväällä he saivat käskyn saapua muiden samanikäisten mukana papin luo. Kysyttäessä he tekivät selkoa entisestä elämästään. Lukutaitonsa ansiosta Pekka heti pääsi papin suosioon. Toisin oli Antin laita: tämä ei edes tiennyt, oliko hän kastettu, vaikka Pekka kyllä niin luuli; mutta varmuuden vuoksi hänet kastettiin vielä uudelleen.

Suomalaisten lasten opetus kävi siihen aikaan ja vielä pari sataa vuotta myöhemminkin siten, että suomea ja ruotsia taitava henkilö tulkitsi papin kysymykset suomeksi sellaisille lapsille, jotka eivät ymmärtäneet ruotsia, ja selitti sitten heidän vastauksensa papille, joka ei ymmärtänyt suomea. Niin tapahtui kristinopin selitys suomalaisille, ja luultavaa on, että kaikki heidän tietonsa supistui muutamiin rukouksiin, ja kun heille tehtiin ymmärrystä koettelevia kysymyksiä, niin tulkin omat ajatukset jäivät vastaukseksi. Sinä vuonna Pekka oli usein tulkkina, ja niin molemmat pojat laskettiin ripille ja he saivat siitä todistuksen.

Kun oli kulunut jo puolikolmatta vuotta, eikä mitään ollut kuulunut Yrjänä Kailasesta eikä hänen seurastaan, päättivät pojat, jotka olivat kuulleet useita suomalaisperheitä tulleen metsien halki ja vetäytyneen Klar-joen länsipuolelle poikkeamatta ollenkaan Malmivuoren tienoille, lähteä noita suomalaisperheitä tavoittamaan ja heiltä kuulustella omaisiaan. Kenties nämä olisivat juuri niiden joukossa, joista huhu tiesi kertoa.

Tämän päätöksen tehtyään pojat tunsivat taas heräävän synnynnäisen halun ja mieltymyksen metsään ja metsässä elämiseen ja he olisivat heti lähteneet matkaan, jos vain olisivat voineet hankkia välttämättömän tarpeellista ruutia. Sitä ei ollut aina Malmivuorilla saatavissa; sitä myivät kiertävät kauppamiehet eivätkä nämäkään kaikille. Sellaisten kuin Pekan ja Antin oli vaikeata saada sitä rahallakaan. "No, sitten meidän täytyy aluksi tulla toimeen jousipyssyillä", ehdotti Antti; "tee sinä, Pekka puutyö, niin minä kyllä pidän huolen teräksisistä, kaarista ja muista siihen kuuluvista tarpeista". Vaikka siinäkin oli aika urakka, siitä suoriuduttiin sentään. Teräsjouset saatiin valmiiksi ja sovitettiin varsiin. Antti oli sitäpaitsi tehnyt nuolenkärkiä ja uudet kirveet.

Sillä välin lähestyivät syysmarkkinat, ja pojat toivoivat niille tulevan jonkun kauppiaan, jolla olisi myytävänä ruutia.

Tämä toive kävi toteen. Useillakin kauppiailla oli ruutia, mutta pojat epäilivät, uskaltaisivatko he ruveta kauppaa hieromaan. He pääsivät epätietoisuudestaan, kun Taneli ilmestyi markkinoille. Hän oli tullut hankkimaan vuohia, sillä sudet olivat syöneet entiset. Tanelilla ei ollut varoja ruudin ostoon, mutta siihen pojat kyllä tiesivät neuvon. Tarkoitukseen he päättivät käyttää yhden Eerik-herran spesie-taalereista.

Taneli ällistyi suuresti, kun pojat kertoivat heillä olevan rahoja, mutta ei estellyt, kun nämä pyysivät häntä hankkimaan heille ruutia. Syysmarkkinoilla koetettiin vieläkin tiedustella Yrjänä Kailasen olinpaikkaa, mutta menestyksettä.

Hyvillä mielin pojat kuitenkin olivat ja tunsivat itsensä onnellisiksi päästessään lähtemään Malmivuorelta ja palatessaan Tanelin mukana salomaille. He olivat yhtä köyhiä kuin ennenkin, sillä työ ei ollut heille tuottanut muuta kuin niukan toimeentulon; mutta he olivat melkoisesti kasvaneet ja olivat nyt pitkiä, voimakkaita nuoria miehiä; Pekka varsinkin oli tavattoman pitkä. Ja olivatpa he saaneet nähdä paljon ja olivat ammatissaan taitavia. Sitä he eivät paljoakaan ajatelleet; nyt heidän piti etsiä käsiinsä omaisensa; sen he olivat lujasti päättäneet.

He olivat erittäin hyvillään löytäessään kätköpaikasta pyssynsä ja muut metsästyskapineensa tosin hiukan ruostuneina, mutta ne vammat he saattoivat korjata Tanelin luona, joka oli pyytänyt ja neuvonut heitä jäämään hänen luokseen, kunnes tulisi suksenkeli.

Pekanhuhta oli entisellään. Pelto ei ollut suuresti laajentunut entisestään, halme sitä vastoin oli suurentunut, kun hyyänpuoleinen metsäkappale oli palanut kulovalkean ryöstäydyttyä valloilleen.

Tänä vuonna ei Tanelilla ollut oikein menestystä, eikä hän ollut ehtinyt paljoa metsästellä. Halme oli iso, ja viljan korjuuseen oli mennyt pitkä aika. Yhden karhun hän oli kuitenkin saanut pyydykseensä, mutta nyt oli tehtävä metsästyksestä täysi tosi.

Liisu-emännän mielestä olivat hirvet parasta saalista, siksi hän kehoitti miehiä lähtemään nyt onneaan koettamaan. Siihen olivat Taneli ja nuoret miehet kyllä halukkaita, iloisella mielellä he lähtivät yrittämään.

Metsästystä kesti nyt muutamia viikkoja, ja Liisu-eukolla oli täysi syy olla tyytyväinen metsämiehiin. Kun lumi tuli maahan, oli lihavaroja riittävästi koko vuoden ajaksi ja Tanelilla tarpeeksi nahkoja vaihtaakseen itselleen niillä muita tarpeita. Tulevaisuutta odotettiin toiveikkain mielin.

9. TAAS MATKALLA.

Metsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua pitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen uudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset, ja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut hirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit pojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit tehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.

Nyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.

Hirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat sälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista tehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli metsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja kaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä käsille.

Kauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan Pekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli neuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes tapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle, hän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja itsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli asettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.

Nuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua he tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä "Hökes hara" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he alkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä kulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt sellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan olisi sopinut.

Samanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka paikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä virran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet ainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän tai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys, kun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella heitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että miehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän matkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne. Ystävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he saapuivat suomalaisen pirttiin.

Poikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi täydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan, niinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin joko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja saivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli kulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä joitakin jälkiä Trysildin tälläpuolen, jonne oli vain kahdeksan tai kymmenen penikulmaa.

Hyvillä toivein matkamiehemme erosivat reippaasta ja ystävällisestä Huuskosesta ja jatkoivat matkaa pohjoiseen päin. Siellä täällä tavattiin maanmiehiä, mutta ei jälkeäkään Yrjänästä. Yhden yön he viettivät kolkon autiolla seudulla pauhaavan kosken rannalla. Pojat olivat alakuloisia, kun eivät löytäneetkään sitä suomalaisasuntoa, jonka sanottiin niillä paikkeilla olevan ja joka kuului sitä paitsi olevan viimeinen asumus, missä suomalaisia oli. Kauempana pohjoisessa ja idässä päin alkoivat autiot, alastomat tunturit, jonne ei kenenkään suomalaisen luultu asettuneen asumaan. — Vähän apein mielin nuorukaiset alkoivat jatkaa matkaansa seuraavana aamuna, mutta pian he elpyivät, kun löysivät suksenladun ja kohta sen jälkeen suomalaistorpankin.

Heidät vastaanotti koiran haukunta, ja heti samassa ilmestyi näkyviin myöskin uudisasukas. Hänellä oli kirves kädessä ja hän asettui uhkaavana odottavaan asentoon. Näytti olevan tulossa taistelu, sillä Rakki oli jo täydessä tappelussa suomalaisen torpanmiehen koiran kanssa. Muutamalla sanalla Pekka kutsui Rakin takaisin, ja kun suomalainen kuuli kotimaansa kieltä, hänen kasvonsa kirkastuivat.

Hän otti nyt nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja toivotti heidät tervetulleiksi vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle, jota nykyään nimitetään Luttenäsiksi. Yrjänästä hän ei tiennyt mitään, mutta kehoitti poikia jäämään luoksensa joksikin ajaksi; hän odotti kotiin omaa poikaansa, joka asui lännempänä; kenties tämä tietäisi jotakin.

Kiitollisina matkamiehet suostuivat kutsuun ja päättivät jonkin aikaa viivähtää ja levätä torpassa. Vanha Pekkalainen eleli jotensakin hyvissä varoissa; hänellä ei ollut mistään puutetta. Ukolla oli hyvä viljelysmaa, metsät otuksia ja virrat kaloja täynnä; hänen uudispaikkansa oli idästä päin Klar-jokeen laskevan suurehkon joen haarassa. Pekkalainen kylvi vain hiukan ruista; halla vei sen useina vuosina. Mutta hän raivasi niittyjä pitkin jokivarsia saadakseen rehuja, poltti metsää saadakseen hyvää laidunmaata ja piti karjaa. Nuorukaisille hän selitti, että karjanhoito oli näillä paikoin uudisasukkaan tuottoisin elinkeino.

Jonkin päivän kuluttua tuli odotettu nuori Martti Pekkalainen kotiin. Ei hänkään tiennyt Yrjänä Kailasesta mitään, mutta neuvoi poikia kulkemaan etelään ja itään päin Klar-joen ja läntisen Dal-joen välimaalla, minne useitakin suomalaisia oli asettunut asumaan laajoille salomaille.

Hän lisäsi vielä, että heillä olisi siitä matkasta sekä hyötyä että huvia, sillä niillä mailla, joiden halki he joutuisivat kulkemaan, oli tavattoman runsaasti kaikenlaatuista metsänriistaa, ja Dal-joen varrella kohoavilla tuntureilla oli peuroja laumoittain. Majavia oli myöskin runsaasti. Hän ei tosin itse ollut käynyt niillä seuduilla enempää kuin tuntureillakaan, mutta oli tavannut muita suomalaisia, jotka olivat siellä metsästelleet, ja nämä sanoivat, etteivät he koskaan olleet tavanneet niin riistarikkaita maita kuin ne.

Erotessa ukko Pekkalainen neuvoi nuorukaisia sanomaan Yrjänä Kailaselle, että jos tämä tahtoi siirtyä sille kulmalle jonkin veden varrelle itäpuolelle Suomennientä, hän löytäisi uudisasukkaalle hyvää maata ja saisi hyvän toimeentulon ja varallisuuden. Pojat tekisivät viisaasti, kun jättäisivät kelkkansa hänen luokseen ja ottaisivat niin kevyet kantamukset kuin suinkin, sillä metsästä he kyllä saisivat siksi paljon saalista, ettei heidän tarvinnut kuljettaa eväitä mukanaan.

Kelkan jättämisestä torppaan pojat olivat kahdella päällä. Mutta kun ukko selitti, ettei heidän tarvinnut tuolla matkalla viipyä kuin muutamia viikkoja, jos lähtisivät ilman kelkkaa, mutta paljon kauemmin, jos se olisi mukana vastuksina, he noudattivat hänen neuvoaan. Jos he tapaisivat omaisensa, niin kelkan saisi käydä hakemassa kevätpuolella, kun hanki kannatti ja oli helpompi liikkua.

Rohkein mielin nuorukaiset painuivat asumattomille saloille mielessä iloinen toive, että pian saisivat tavata sukulaisensa.

10. AUTIOTALO.

Oleskeltuaan muutamia päiviä Korsholmassa, jossa asui perheineen erään kirvesmiehen luona, Yrjänä oli valmis lähtemään meren poikki. Toinen pikkupojista kuitenkin sairastui niin pahoin, ettei käynyt ajatteleminenkaan lähtöä, sillä ankara talvi on käsissä ja tuli sääli pientä lasta; mutta heillä oli varoja varsin niukalti, tuskin nimeksikään. Yrjänä puhui kirvesmiehelle, mutta tämä ei siihen tiennyt keinoa, sillä hänellä ei ollut työtä itselläänkään, ja niin kului pari viikkoa suurissa huolissa. Lapsi ei parantunut, ja perheen varat olivat lopussa, kun kirvesmies sitten eräänä päivänä kasvot ilosta loistaen astui yhteiseen huoneeseen. "Älkää olko enää huolissanne", virkkoi hän, "nyt on tullut sana, eitä kaikki laivat on pantava kuntoon kuninkaan käytettäviksi, ja nyt minä olen raatimies Sakarilta saanut työtä sekä Yrjänälle että Heikille. Syksyllä raatimies aloitti suuren laivan rakentamisen; nyt se on rakennettava valmiiksi ja varustettava täyteen kuntoon niin pian kuin suinkin. Olkaa siis hyvällä mielellä! Olette täällä työssä siksi, kunnes laiva keväällä valmistuu, ja kylläpähän sitten keksimme jonkin keinon teidän Ruotsin puolelle päästäksenne."

Se uutinen oli Yrjänälle ja koko perheelle ilosanoma, ja jo seuraavana päivänä molemmat miehet olivat työssä.

Työstä lähtee tuloja. Tosin palkkaa maksettiin vain sen verran, että työmiehet juuri saattoivat tulla sillä toimeen, mutta säästöä ei paljon jäänyt. Matun aika meni suurimmaksi osaksi lapsia hoitaessa eikä hän siis voinut ansaita mitään. Aika kului tasaista kulkuaan, lumi suli, maa paljastui, meri aukeni ja suuri laiva oli jo saatu kannelliseksi. Pian oli työ lopussa ja hyvin toivein ajateltiin lämpöistä vuodenaikaa, jolloin päästäisiin noiden suurten vesien yli. Pikku poika ei vain parantunut, ja se teki äidin levottomaksi. Nyt oli kevät edistynyt niin, että lehti alkoi puhjeta. Laiva kellui valmiina veden pinnalla, ja Yrjänä sekä Heikki olivat taas työttöminä. Sotaväkeä tuli pienempinä ja suurempina parvina laivoihin otettavaksi. Korsholmassa syntyi vilkas liike ja elämä. Maalaisia ja saaristolaisia tulvaili myymään niitä vähiä ruokavaroja, mitä heiltä liikeni. Siirtolaiset, jotka olivat tottuneet metsien yksinäisyyteen, tunsivat itsensä levottomiksi ja tiedustelivat tilaisuutta päästäkseen tuonne toivottuun Ruotsiin; mutta vielä ei kukaan rohjennut sellaista retkeä ajatellakaan, sillä meri oli täynnä ajojäitä. Kauan etsittyään ja monet vastukset koettuaan he löysivät viimein saaristolaisen, joka oli aikeissa lähteä Ruotsin puolelle lohenkalastukseen, kun siihen sovelias aika tulisi. Hän lupasi ottaa perheen mukaansa, kun Yrjänä ja Heikki perille päästyään auttaisivat häntä pari viikkoa kalastuksessa. Kun miehet suostuivat tähän, hän pyysi heitä heti lähtemään mukaan, jottei hänen tarvitsisi tulla Korsholmasta hakemaan. Tähän toiset suostuivat mielellään, ja päivän kestäneen merimatkan jälkeen majoittuivat siirtolaiset mökkiin, kauas ulkosaaristoon.

Yrjänän ja Heikin pyydystellessä vesilintuja ja kaloja pieni kipeä poika kuoli. Niinkuin talonpoikaiset yleensä, ei Mattukaan suureen ääneen valittanut suruaan. Pikku poikansa hautauksen jälkeen hän ei enää viihtynyt tuvassa, vaan seurasi miehiä heidän pyydystysmatkoillaan kantaen nuorinta lasta selässään. Hän etsi työnteosta lohdutusta ja lievitystä suruunsa.

Päivät lämpenivät vähitellen, meri puhdistui ajojäistä, ja nyt alettiin varustautua matkalle. Miehet olivat nyt koonneet varastoon koko joukon lintuja ja kaloja, jotka viimeksimainitut suolattiin ja kuivattiin. Molemmista heille olisi hyötyä metsien halki kuljettaessa. Kalastajan varustuspuuhissa ei kulunut paljon aikaa. Itätuulella vene pian kiidätti koko seurueen meren poikki lohenpyyntijoen suulle. Maastamuuttajat laskivat ilomielin jalkansa Ruotsin mantereelle, joka tästälähin oli heidän kotimaansa. Nyt miehille alkoi kova työ, mutta he saivat hyvää palkkaa, sillä kalastus onnistui varsin hyvin. Kalastajan astiat tulivat täyteen pikemmin kuin oli arvattukaan, ja tähteeksi jääneitä kaloja saivat maastamuuttajat ottaa niin paljon kuin jaksoivat kantaa.

Kerran he sitten aikaisena aamuna lähtivät lohenpyyntipaikalta liikkeelle suunnaten kulkunsa pitkin meren rannikkoa. Usein he tapasivat ystävällisiä ihmisiä, joilta saivat apua ja neuvoja. Heidän matkansa edistyi kuitenkin hitaasti, sillä osaksi heidän täytyi kalastamalla tai metsästämällä hankkia eväitä, osaksi viivyttivät heitä vuolaat virrat, joiden yli pääsemiseksi miesten täytyi tehdä lauttoja. Kesä oli lopussa ja syksy käsissä, kun he olivat ehtineet niin pitkälle etelään, että olisi ollut käännyttävä länttä kohden. Ja niin päätettiin tehdä. Niillä muutamilla taalereilla, jotka olivat jääneet säästöön keväällisestä työstä, ostettiin välttämättömiä tarpeita, etupäässä suolaa, ruutia ja lyijyä. Lähdettiin Boksna-virtaa seuraten Taalainmaahan päin toivossa, että tavattaisiin maanmiehiä. Niin tapahtuikin, Oressa osuttiin suomalaisten luo; siellä väsyneet matkamiehet päättivät levätä muutamia päiviä.

Oren suomalaisilta he eivät saaneet kovinkaan ilahduttavia tietoja tuosta uudesta maasta. Talvet olivat pitkät ja ankarat, kesällä sattui tuon tuostakin hallaöitä, jotka vahingoittivat kasvullisuutta. Sitä vastoin olivat metsät täynnä otuksia ja vedet kaloja. Pitkin virran varsia oli luonnonniittyjä, ja kesälaidun oli kyllä hyvä, sillä monella suolla kasvoi hyvää heinää. Kun vain uudisasukkailla olisi ollut karjaa; karjanhoito oli edullisin elinkeino. Malmivuoren seuduista he olivat kuulleet, että siellä suomalaisia ahdistettiin ja heillä oli siellä tukalat olot. He neuvoivat sen vuoksi siirtolaisia etsimään asuinpaikkaa Taalainmaasta. Yrjänä ja Heikki, jotka arvelivat jo kulkeneensa kylliksi kauan, katsoivat sen neuvon hyväksi ja päättivät jättää Matun lasten kanssa levähtämään, sillä välin kuin he itse lähtivät metsiin tarkastelemaan maita ja soveliaita asuinpaikkoja.

Kahden viikon kuluttua he palasivat ja tapasivat Matun ja lapset reippaalla mielellä. Lepääminen ja vieraanvaraisuus, jota he olivat saaneet nauttia, oli näille tehnyt hyvää. Mattu tervehti ilomielin miesten tuloa. Vaikka hänellä oli kaiken aikaa ollut työtä vaatteiden korjaamisessa, oli aika tuntunut pitkältä, ja hän oli nyt hyvillään, kun sai taas lähteä matkaa jatkamaan.

Miehet olivat samoilleet laajalti metsissä löytämättä kuitenkaan asuttavaksi soveliasta paikkaa. Muutamia päiviä sitten he olivat kuitenkin löytäneet melkoisen suuren kaskimaan ja puolitekoisen tuvan. Se oli uudispaikan alku. Selvästi näkyi, että se oli ollut pari vuotta hylättynä. Melkoisesti oli siinä tehty työtä, joka joutuisi heidän hyväkseen, jos he päättäisivät asettua siihen paikkaan asumaan. Ettei uudisraivaaja ollut ruotsalainen, sen näki useista arvottomista esineistä, joita oli jätetty paikalle.

Talonväen puheet, että näillä seuduilla oli runsaasti metsänriistaa, osoittautuivat tosiksi. Kaikkialla, missä siirtolaiset kulkivat, he näkivät otusten jälkiä, ja puolen päivän matkan päässä uudispaikasta heitä onnisti niin, että saivat kaadetuksi hirven, jonka he panivat säilyyn mitä huolellisimmin ja josta he veivät mukanaan niin paljon lihoja kuin jaksoivat kantaa.

Oli siis syytä ruveta asumaan tuossa autiossa talossa. Yksi seikka heitä kuitenkin huolestutti. Viimeiselle yöpymispaikalle oli heidän luokseen tullut pari rotevaa taalalaista. Nuotion savu oli suomalaiset ilmaissut. Taalalaiset olivat metsästysretkellä, ja kun he näkivät suomalaisilla olevan runsaasti lihaa, he uhkailivat ja käskivät suomalaisia heti lähtemään pois koko seudulta ja varomaan koskaan sinne palaamasta, jos henki oli heille rakas. Yrjänä neuvotteli nyt Oren suomalaisten kanssa, uskaltaisivatko he ruveta asumaan tuolla autioksi jätetyllä paikalla, ja kyselivät näiltä, tiesivätkö he, kuka siihen oli yrittänyt raivata asuinpaikkaa. Mutta siitä ei kukaan tiennyt. Uudisasukas, joka oli kasken hakannut, oli varmaankin tullut pohjoisesta päin eikä ollut tiennyt heistä mitään. Arvatenkin hän oli kuollut tai jostain syystä hylännyt koko paikan. Oren isäntäväki arveli, että Yrjänä joukkoineen kyllä voisi asettua sinne asumaan. Jos joku tulisi vaatimaan paikkaa omakseen, voitaisiin asiasta sopia. Kun ei siinä ollut sen enempää työtä tehty, ei vaivanpalkkio nousisi kovin suureksi.

Muutamia päiviä arveltiin epätietoisina sinne tänne, mitä oli tehtävä. Talvi ei ollut kaukana, mutta reippaalla työllä saataisiin rakennukseen siihen mennessä ainakin katto päälle, ja kun metsässä oli runsaasti otuksia, niin ei pitäisi tulla puutetta syötävästä. Eikä sitäpaitsi oltu omanmaalaisista kovin monen päivämatkan päässä.

Varsinkin ryöstettyjä poikia ajatellessaan vanhemmat tunsivat levottomuutta. He luulivat, että Antti ja Pekka lähtisivät Malmivuorelle, jos vain heille ilmaantuisi tilaisuus etsiä vanhempiaan, siksi vanhusten teki mieli sinne. Mutta olihan aivan tietymätöntä, kuinka ja missä pojat pääsisivät meren yli. Jos he menisivät meren poikki Korsholman kohdalta, niin oli syytä toivoa, että he seuraisivat vanhempien jälkiä.

Oressa asuvat suomalaiset arvelivat, että jos pojat tulevat paikkakunnalle, he kyllä etsivät vanhempansa käsiinsä. Ja sitten päätettiin asettua autiotilalle asumaan. Oren suomalaiset kehoittivat siirtolaisia olemaan reippaalla mielellä, taalalaisten uhkauksia ei pitänyt pelästyä. Sellaisiin uhkauksiin he olivat tottuneet eivätkä ne olleet vielä käyneet toteen. He neuvoivat kuitenkin Yrjänä Kailasta niin pian kuin mahdollista hankkimaan "rakennussetelin" itse herttualta. Tosin oli matka pitkä Kungsöriin, mutta jos tulisi hyvä suksikeli, niin pianhan tuon taipaleen tekisi. Ennen kaikkea heidän pitäisi saada pyydystetyksi näätiä, sillä niiden nahoista maksettiin hyvä hinta ja niitä nahkoja oli helppo kuljettaa. Jos heille tulisi hätä ja puute, niin Oren suomalaisilta he saisivat nahoilla vaihtaa jonkin verran rukiita, jos vastedes palaisivat näiden luo.

11. ERÄMAISSA.

Keventynein mielin siirtolaiset lähtivät loppumattoman laajalle salolle, ja kun pikku tyttö nyt oli kyllikseen levännyt, hän kykeni pitkät matkat kävelemään äitinsä rinnalla tälle suureksi helpotukseksi.

Muutaman päivän kuluttua he olivat perillä. Reippaasti ryhdyttiin rakentamaan tupaa valmiiksi. Työ ei suinkaan ollut helppoa, sillä ensin täytyi kaataa puita, raahata ne paikoilleen ja sitten salvaa seinät; mutta reippaina ja uutterina, kuten metsäsuomalaiset ainakin, kun heillä on varma tarkoitusperä, he saivat hirsikerroksen toisensa jälkeen kohoamaan, ja parin viikon kuluttua olivat katon kannatushirretkin jo paikoillaan. Katon teko vähän huolestutti, sillä tähän vuoden aikaan ei voinut kiskoa tuohta. Täytyi sen sijaan käyttää sammalia ja multaa, vaikka kumpikin oli huonoa kattoainetta; mutta halkaistujen lautojen ja kivien avulla saatiin katto kuitenkin jotakuinkin vedenpitävä. Uunin eli muurin teosta he eivät olleet huolissaan, sillä suomalaispirtin uuni on itsessään varsin yksinkertainen, eikä ainakaan kiviä puuttunut.

Yksi vastoinkäyminen uudisasukkailla jo oli ollut: sudet olivat syöneet heidän kaatamansa hirven, niin että jäljelle jäi ainoastaan reisikappaleet, jotka oli ripustettu puuhun, ja nahka. Muukin osa olisi ollut tasaiseen tarpeeseen, sillä rakennustyön aikana he eivät olleet joutaneet ollenkaan metsästämään eikä kalastamaan.

Oli ilon päivä, kun tupa, savupirtti, saatiin valmiiksi. Uunia koeteltiin suurella tulella, ja kun se oli saatu kuumaksi, savu laskettu ulos ja ovi suljettu, saatiin tuvassa lämmintä. Ja oikeaa suomalaista lämmintä he olivat kauan kaivanneet. He olivat siis nyt kuin kotonaan ja nauttivat siitä, että pääsivät taas entisille tavoilleen. Mutta oikeaan lepoon ei vielä voinut heittäytyä, siihen aika oli liian kallista. Yrjänä lähti metsään, ja muutaman päivän kuluttua olivat kaikki metsänotusten polut täynnä pyydyksiä. Sillä välin teki Heikki kalapatoa lähistöllä virtaavaan pieneen jokeen. Sellainen voi olla hyvä pyydys, kun tuntee kalojen tavat niinkuin suomalaiset ne tunsivat. Pato on yksinkertainen laite. Veteen tehdään matala sulku, johon laitetaan kouru ja sen alapäähän rakennetaan hienoista seipäistä pieni huoneentapainen. Silloin koko laitos on valmis. Patoja tehdään melkein yksinomaan lohenmullojen pyyntiä varten, ja pyyntiaika on syksyllä, jolloin mullot laskeutuvat myötävirtaan järvistä ja metsälammista pienempiin virtoihin kutemaan. Kun kalat laskeutuvat kouruun, joka on ainoa veden pääsytie, ne luistavat alas ja joutuvat kalakammioon; silloin kalastaja tukkee veden juoksun ja korjaa kalat saaliikseen.

Miehet kävivät pyydyksillään, kumpikin omalla tahollaan, ja heillä oli täysi syy kiittää onneaan, mutta sitten Heikki kerran palasi pyydykseltään tyhjin käsin. Kalat oli varastettu padosta! Varas tuli kuitenkin samalla ilmi, sillä saalis oli syöty paikalla; se seikka heti ilmaisi rosvon. Heikki oli kyllä harmissaan, mutta naurahti kuitenkin, ja pian hänellä oli taas uusi pyydys valmiina. Nyt varas saisi tulla, ja niin se tekikin heti seuraavana yönä. Huomisaamuna Heikki sai saaliikseen runsaasti lohenmulloja ja vielä saukon kaupan päällisiksi. Saukon nahka on varsin kallisarvoinen; eipä sen vuoksi ollut hullumpi juttu saada sellainen arvokas otus niin helpolla.

Myöskin Yrjänän pyydyksillä oli ollut näpistelijöitä. Monta lintua olivat kuljeksivat petoeläimet vieneet, ja erittäinkin epäiltiin näätiä pahantekijöiksi.

Miehillä oli koossa melkoinen varasto pieniä metsänotuksia, kun lumi tuli maahan ja teki lopun satimilla pyydystämisestä. Kuitenkin lumi oli tervetullut, sillä nyt koitti suurten otusten pyyntiaika. Sitä eivät uudisasukkaat suinkaan jättäneet käyttämättä hyväkseen. Ennen muita he tietysti halusivat pyytää hirviä, ja pian he olivat päässeet niiden jäljille. Tehtiin kierros hirvien syöntipaikan ympäri, ja kun huomattiin riistan jääneen kierroksen sisäpuolelle, ryhdyttiin hirvenajoon suomalaisten tavalliseen tapaan; Yrjänä jäi hirvien jäljille sillä kohtaa, missä ne veivät kierroksen sisään, ja Heikki koki ajaa otuksia sinnepäin. Tämä temppu onnistui vain sikäli, että nuori hirvi tuli Yrjänän pyssyn kantamalle. Yrjänä ampui epävarman laukauksen pitkän matkan päästä, mutta sai kuitenkin hirven haavoitetuksi. Nyt seurasi hellittämätön takaa-ajo, sillä suomalaiset ovat uupumattomia juoksemaan, mutta ajosta tulikin pitkä. Neljännestunti toisensa jälkeen kului, eikä hirviä saavutettu. Metsästäjät alkoivat jo väsyä, kun Heikki, joka oli edellä, päästi heikon ilohuudon ja kun Yrjänä ehti paikalle, hän teki samoin.

Miehet olivat tavanneet susilauman jäljet, jotka kulkivat hirveä vastaan, ja nyt olivat sudet lähteneet ajamaan hirveä takaa. Hirven kohtalosta ei ollut epäilystäkään; nyt oli vain kysymys siitä, ehtivätkö metsämiehet perille ennen kuin sudet olivat repineet hirven kappaleiksi. Hirvi oli vielä koholla etujalkojensa varassa, vaikka oli melkein puolikuollut ja sudet melkein peittivät koko sen ruumiin. Suuri musta peto oli iskenyt hampaansa otuksen kurkkuun ja oli niin murhanhimonsa vallassa, ettei huomannut äänettömästi lähestyvää Heikkiä, ennen kuin tämän keihäs sen lävisti. Samassa Yrjänän luoti tappoi toisen pedon, ja muut puittivat pakoon. Yrjänän kirveen isku vapautti hirven enemmistä tuskista, ja nyt metsämiehet saivat hengähtää.

Pian ryhdyttiin hirveä nylkemään ja paloittelemaan sen lihoja. Silloin metsästäjät huomasivat, etteivät sudet olleetkaan paenneet kauas. Yksi oli niin rohkea, että tuli näkyviin. Ne ilmeisesti vielä toivoivat pääsevänsä suomalaisten kanssa saaliin jaolle. Sen metsämiehet älysivät vallan hyvin.

Päivä oli jo päättynyt, kun miehet olivat saaneet hirven lihat ripustetuksi niin korkealle puihin, etteivät sudet niihin ylettyneet. Vielä olivat jäljellä sisälmykset, jotka ottivat suuren tilan ja jotka moni metsästäjä olisi jättänyt susille; mutta köyhät suomalaiset eivät tahtoneet niitä susille luovuttaa. Heillä oli toiset tuumat mielessä.

Asiasta neuvoteltuaan he näkyivät kokoavan ison joukon puita ja sytyttävän nuotion. Sitten kiskottiin päreitä ja sidottiin ne vitsoilla kimpuiksi. Heikki sytytti peräsoihdun ja varusti mukaansa useita kimppuja, otti keihään toiseen käteensä ja lähti kulkemaan kotiin; Yrjänä sitä vastoin piiloutui hongan taakse vahtimaan, tulisiko susia, kun kaikki oli hiljaista, veren hajun ja nälän houkuttelemana tulenvalon piiriin. Siinä tuo suomalainen seisoi yksin, välittämättä pakkasesta ja uhkaavasta vaarasta, tyynenä, kärsivällisenä ja liikkumattomana kuin kivikuva. Pakkasen hän kärsi tottumuksesta ja vaaran hän arveli kyllä voittavansa, vaikka susien ulvonta ja silloin tällöin poikkirasahteleva oksa muistuttivat hänelle, ettei se ollut kaukana.

Parin tunnin kuluttua rupesi tuikkamaan päresoihtu ja nuotion ääreen tulivat Heikki ja Mattu. Ennen kuin Yrjänä ehti sanoa mitään, virkkoi Mattu: "Älä pelkää lapsien puolesta; he nukkuvat, ja me pönkitimme oven lujasti. Minä tulin mukaan, sillä minun apuani tarvitaan." Yrjänä nyökkäsi ystävällisesti vastaukseksi. Heikki oli kotoa tuonut kivipaarit, ja niille pantiin hirven sisälmykset. Siitä tuli kyllä raskas taakka, mutta kun tahto on hyvä, niin kyllä voimia silloin riittää. Mattu sytytti nyt tulisoihdun ja lähti kulkemaan miesten edellä.

He olivat kävelleet tuokion, kun Yrjänä sanoi: "Astu nyt meidän jäljessämme, minä kuulen susien seuraavan meitä." Pian sen jälkeen olivat he kulkeneet vähäisen suoaukean poikki, jossa oli paljoa valoisampaa kuin metsässä. "Mattu", sanoi Yrjänä hiljaa, "koetapas meidän kävellessämme kiinnittää tulisoihtu paareihin, mene sitten minun taakseni ja tartu paarien aisoihin, niin että huomaamatta voit astua minun sijaani kantajaksi."

Mattu teki työtä käskettyä ja kun Yrjänä tunsi, että Mattu oli saanut vakavasti kiinni paarien aisoista, niin hän aivan hiljaa kyykistyi maahan samalla kuin Mattu astui hänen ohitsensa. Pyssyn Yrjänä oli ottanut paareilta mukaansa; nyt hän kyykistyi pensaan taakse, josta hän saattoi nähdä suoaukealle.

"Kyllä olette pitkähännät kavalia", mutisi hän itsekseen; "mutta saadaanpa nähdä, miten teidän käy." Samalla hän näki ensimmäisen suden tulevan suolle, sen jäljessä seurasi jonona toisia hiipivin askelin ja häntä roikkuen, valmiina hyökkäykseen, jos vain siihen ilmaantuisi tilaisuus.

Äkkiä koko joukko pysähtyi. Tuulen henkäys oli ilmaissut pedoille, missä Yrjänä oli; mutta samassa leimahti niitä vastaan tulinen säde, ja tuossa nyt vanha, toisia johtanut hukka piehtaroi maassa ääneen ulisten. Yrjänä päästi nyt kovan huudon, ja koko susilauma lähti käpälämäkeen. Pari silmänräpäystä myöhemmin Mattu jo seisoi Yrjänän vieressä ojentaen hänelle kirvestä samalla kuin itse kohotti Heikin keihästä. "Ei hätää mitään, muija", rauhoitti Yrjänä; "väijytykseni onnistui tällä kertaa"; ja niin hän meni ammutun pedon luo ja lopetti sen iskien sitä kerran kirvespohjalla. Tultuaan takaisin paarien, soihtujen ja Heikin luo, Yrjänä virkkoi iloisesti: "Kuule, Heikki, tänään meitä seuraa onni; pian olemme kotona, ja luulen, että pitkähännät ovat tällä kertaa saaneet tarpeekseen." Siinä hän arvasikin oikein, sillä hetken perästä he saapuivat kotiin susien enää hätyyttämättä.

Lyhyen ajan vain soivat miehet itselleen lepoa. Olisi luullut päivän työn tuntuneen jo riittäväksi, mutta niin he eivät itse ajatelleet. Täytyi ponnistaa voimiaan, kun lumikeli oli metsänkäyntiin niin sovelias. Kaiken yötä tehtiin kelkkaa, jolla kuljetettaisiin kotiin hirven lihat ja molemmat tapetut sudet. Jo päivän koitteessa oltiin valmiit lähtöön. Matun piti panna hirven sisälmykset miesten osoittamalle paikalle, johon saattoi nähdä tuvan ikkunasta, sillä he toivoivat, että haju ja veren jäljet houkuttelisivat susia sinne. Kun Mattu oli siirtänyt sisälmykset osoitetulle paikalle, hänen piti kaataa vettä niiden päälle, niin että ne jäätyisivät kiinni. Oli estettävä se, että sudet äkkiä syöksähtäisivät esiin, sieppaisivat kukin palansa ja juoksisivat tiehensä, ennen kuin ehdittäisiin ampua, sillä siihen vanhat suomalaiset tarvitsivat runsaasti aikaa. Mutta sittenpä ei suomalaisen luoti koskaan jäänytkään sattumatta maaliinsa.

Työ ei suinkaan siihen päättynyt, että saalis kuljetettiin kotiin; se oli vielä pantava säilyyn; ja kun ei ollut säilytyspaikkaa, täytyi kaikki ripustaa puiden oksille. Oli saatava riista-aitta, ennenkuin voitiin ryhtyä pyytämään suurriistaa, sitä paitsi oli tehtävä sudenloukku siltä varalta, että ne tulisivat sillä välin kuin miehet olivat yötä metsässä.

Kului muutamia päiviä, ennen kuin miehet taas lähtivät metsälle. Lumi oli nyt vanhaa ja tarvittiin suomalaisten tottumus tuoreiden jälkien erottamiseksi vanhoista. Meni sen vuoksi useita päiviä, ennen kuin he palasivat. Tällä kertaa heidän oli onnistunut tappaa hirvi ja saada karhu kierretyksi. Heidän tyytyväisyytensä ja ilonsa ei siitä vähentynyt, että Mattu näytti sutta, jonka oli saanut pyydyksestä. Mattu kuitenkin arveli parhaaksi, että he ottaisivat pyydyksen pois, mutta koettaisivat sen sijaan ampua susia, sillä niitä oli joka yö käynyt haaskalla, mutta ne eivät menneet pyydykseen. Sitä paitsi hän oli huomannut, että jokin peto oli kiivennyt puuhun lihoja syömään; miehet kyllä saisivat ampua menemättä kovin pitkälle.

Nyt miehet laskivat vähän leikkiä Matun tiimoilta: hänen pitäisi pitää kissansa kurissa; sellainen eläin se vain oli käynyt ruoka-aitassa varkaissa. "Älkäähän muuta sanoko", tuumi tämä. "Soisin, että meillä olisi kissa; olisihan siitä jotakin seuraa, kun te olette poissa ja lapset ovat makuulla."

Metsästäjät kyllä aavistivat, millainen kissa se oli, joka oli käynyt lihoja varastamassa ja olivat siitä kaikessa hiljaisuudessa hyvillään. Paria päivää myöhemmin "kissa" oli pyydyksessä. Niinkuin he olivat arvanneet, se oli näätä.

Pitkällinen lumimyrsky pakotti nyt miehet pysymään kotona. Sinä aikana valmisteltiin suksia, lumianturoita ja talouskapineita. Olo lämpimässä tuvassa lasten ja ystävällisen Matun parissa oli hyvin miellyttävää. Uudisasukkaat viihtyivät hyvin tuolla Ruotsin metsissä ja kiittivät itseään onnellisiksi löydettyään niin tyynen ja rauhallisen paikan. Luottavaisina he ajattelivat tulevaisuutta, vaikka kyllä käsittivät, että heitä odotti kova työ; mutta olivatpa he siihen tottuneet.

Kun lumimyrsky oli lakannut, olivat uudet sukset suureksi hyödyksi, koska viima oli painanut lumen jotakuinkin lujaksi, oli helppo asia noutaa jäljellä oleva osa ammutusta hirvestä. Nyt varustauduttiin käymään kierretyn karhun kimppuun. Talvi tuli kuitenkin niin ankara, että karhun ajo päätettiin lykätä tuonnemmaksi ja sillä välin parkita ammuttujen hirvien koipinahat. Jalkineiden puutteessa olivat kaikki, niiden tekoon otti Mattukin osaa. Hän näytti pian miehille parhaiten osaavansa tämän työn ja pyysi sen vuoksi heitä jättämään suutaroimisen, mutta sen sijaan tekemään hänelle sammion missä parkita hirvennahkoja, jotta niistä saataisiin vaatteita, sillä niitä jokainen pian tarvitsisi. He noudattivat kernaasti hänen pyyntöään ja tekivät kaksi purnua siten, että ontto jättiläishonka kaadettiin, katkaistiin tasapäisiksi pölkyiksi, joita vielä koverrettiin, kunnes oli vain ohut pinta jäljellä. Nyt Mattu oli tyytyväinen. Kaikki sujuisi hyvin, kunhan hän vain saisi nahkojen voiteeksi jotakin parempaa rasvaa kuin hirventalia.

Se oli kehoitus miehille käydä karhun kimppuun. Siihen he olivatkin valmiit. Hiihtokeli oli hyvä, vaikka lumi oli niin pehmeää, ettei se kannattanut karhua, jos se tulisi ulos pesästään. Suksilla siis pääsi helposti liikkumaan nopeammin kuin karhu. Yrjänä sanoikin, että hän kyllä voi sillä pyyntimatkalla tulla toimeen ilman pyssyäkin; karhu saataisiin keihäilläkin tapetuksi. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin otti pyssyn mukaansa, sillä eihän voinut tietää, mitä metsässä voisi sattua.

12. KARHUNKAADANTA.

Niin miehet lähtivät karhunkierrokselle. Perille tultuaan he huomasivat, että oli liian myöhä enää sinä päivänä ryhtyä otusta hätyyttämään, jonka vuoksi he valmistivat yönviettopaikan. Lumihangelle levitettiin havuja ja nuotio levitti lämpöään. Väinämöisen viikatteen kolme tähteä osoittivat varmasti ajan kulun, he saattoivat huoleti jättäytyä levolle.

Kun miehet aamulla valmistautuivat karhun kaadantaan, heillä oli varma metsästyssuunnitelma. Karhun makuupaikka oli etsittävä ja, jos mahdollista, tapettava kontio ennenkuin se ehti herätä talviunestaan. Sellainen menettely oli vähimmän vaarallinen, jos vain pesä oli sellaisessa paikassa, että niin saattoi tehdä. Miehet hiipivät nyt niin hiljaa kuin taisivat lumisen kentän yli ja läpi tiheiden viidakkojen; he tutkivat puut ja huomasivat pian, mistä karhu oli taittanut havuja pesäänsä. Heti samassa he huomasivat kalliossa kolon ja arvasivat sen kohdalle varisseista oksista, että karhu oli onkalossa. Miehet vilkaisivat toisiinsa, ja äänetönnä kuin haamu Yrjänä asettui aukon ääreen pyssy valmiina ja keihäs vieressä varalla. Heikki meni metsään, ja pian kuului reippaita kirveen iskuja. Hän tuli hetkisen kuluttua takaisin mukanaan melkoisen paksu ja pitkä pölkky. Sen hän asetti varsin varovaisesti viistoon aukkoon poikkipuolin, jonka jälkeen hän palasi takaisin hakemaan toisenkin pölkyn. Tämä asetettiin nyt toiselta puolelta samanlaiseen asentoon, niin että pölkyt tulivat ristiin. Nyt karhu oli teljetty pesäänsä.

Tyytyväinen hymy levisi miesten kasvoille, ja Yrjänä sanoi kovalla äänellä: "Siltä näyttää, että Mattu saa rasvaa nahkojen voiteeksi." Nyt alkoi kuulua rapinaa ja rehkimistä ja karhu tuli näkyviin. Pesän suu oli niin ahdas, että se vain ryömien pääsi kulkemaan, ja kun se oli tullut aukon suulle eikä päässytkään ulos, se karjahti ensin kiukuissaan ja heti sen jälkeen tuskissaan, sillä suomalaisten keihäät olivat jo sen leveässä rinnassa. Käpälän iskulla kontio katkaisi Yrjänän keihäänvarren ja vetäytyi takaperin, mutta Heikki työnsi keihäänsä syvemmälle. Vielä karhu huitaisi, silloin se oli vapautunut siitäkin keihäästä ja vetäytyi sitten niin syvälle onkaloon, ettei sitä näkynyt.

Suomalaiset seisoivat ällistyneinä katsoen toisiinsa. Tällaista taistelun loppua he eivät olleet aavistaneet. Kauaksi aikaa he eivät sentään jääneet toimettomiksi. Ensi työkseen he lykkäsivät pölkyt syvemmälle sisään. Kun tämä oli tehty, ryömi Yrjänä perässä kallionkoloon ottaen sieltä katkenneen keihään terän, jonka hän antoi Heikille kehoittaen tätä panemaan terän kiinni uuteen varteen ja kiskomaan päreitä tulisoihduksi. Pyssy kädessä hän aikoi vahtia sillä välin. "Joudu nyt, Heikki!" kehoitti hän kiihkeämmin kuin tavallisesti, "kenties se tuolla sisällä nyt nostaa luontoaan ja tulee ulos; olisi hyvä, jos silloin olisit täällä."

Heikki palasi pian mukanaan sekä korjattu keihäs että päresoihtu. Sillä välin ei karhu ollut näyttäytynytkään. "Vai niin", sanoi Yrjänä, "se onkin pelkurin sukua; maltapas!" Sitten hän sysäsi kumoon aukon tukkeeksi asetetut pölkyt ja ryömi kallionkoloon tulisoihtu toisessa ja pyssy toisessa kädessä.

Hetkiseen ei kuulunut hiiskahdustakaan, kunnes Heikki kysyi: "Näetkö sitä?" — "En tiedä varmaan. Ojennapas minulle seiväs." Taas seurasi äänettömyys, mutta heti samassa karhu kiljaisi ja Yrjänän pyssy pamahti. Vielä kerran kuului karhun karjahdus, ja silloin Yrjänä tuli sukkelaan ulos, sieppasi keihään ja sanoi Heikille: "Pidä nyt varasi!"

Valmiina syöksemään keihäät karhun rintaan seisoivat suomalaiset pitkän aikaa, mutta karhua ei kuulunutkaan. "Se on varmaankin jo saanut tarpeekseen", arveli Yrjänä. "Kun minä sitä pistelin seipäällä, tarttui se hampain seipään päähän, ja silloin minä panin pyssyn seivästä myöten ja laukaisin. Sytytä, Heikki, tulisoihtu uudelleen! Minä menen katsomaan, miten asian laita on."

Kun Yrjänä nyt meni pesään karhua pistelemään, se ei enää purrut seivästä. Kaikki oli hiljaa, jonka vuoksi Yrjänä vähitellen konttasi syvemmälle, kunnes tulisoihtu valaisi koko kallion ontelon. Siellä karhu makasi pää maahan vaipuneena: se oli kuollut. Mustaa verta valui Yrjänää vastaan. Hän palasi jälleen ulos ja sanoi Heikille: "No nyt, Jumalan kiitos, on työ lopussa: karhu ei hievahdakaan. Olkoon paikoillaan vähän aikaa, että veri vuotaa pois, sillä välin kuin väännämme vitsaksia köydeksi, jolla raahaamme sen ulos luolastaan."

Kun he olivat saaneet köyden valmiiksi, tahtoi Heikki mennä pesään katsomaan, miten karhu oli talviasuntonsa sisustanut. "Katso tarkkaan ettei se vain liiku!" varoitteli Yrjänä. Ja hiljaa tuo karvainen jurrikka oli paikoillaan. Heikki pisti tulisoihdun aivan kontion kuonon eteen, ja kun peto ei osoittanut elon merkkiäkään, hän sitoi köyden sen kaulaan, ja sitten kiskottiin yhdessä, kunnes raskas otus saatiin niin pitkälle ulos luolasta, että tuo suuri karvainen möhkäle voitiin vierittää esiin.

Onni oli ollut rohkeille miehille suosiollinen. Karhunkaato oli toimitettu aito suomalaisella tavalla, joka oli esi-isiltä peritty ja on ollut käytännössä vielä viime aikoihin asti. Ei kumpikaan miehistä ajatellut tehneensä mitään erinomaista. He ajattelivat vain jäljellä olevaa työtä, ja ryhtyivät siihen heti käsiksi.

Nahka nyljettiin, ruumis paloiteltiin ja sitten tehtiin niin suuria taakkoja kuin kumpikin arveli jaksavansa kantaa. Nyt ei heidän tarvinnut ripustaa lihoja puiden oksiin säilyttääkseen ne turvassa, sillä ne pysyivät koskematta luolassa kun sen aukko tukittiin. Muutoin suomalaiset tiesivät, ettei susia tarvinnut pelätä, sillä runsas lumentulo oli ne karkoittanut kauemmas etelään, jossa ne paremmin pääsivät liikkumaan. Siellä ei sada lunta niin runsaasti kuin korkeammilla vuoriseuduilla, sen vuoksi saatiin sydäntalvella olla rauhassa ahnailta, saaliinhimoisilta pedoilta. Sen pahempi ne palasivat kevätpuolella pesimään suuriin metsiin, joissa saalista oli runsaimmin.

Metsämiehet olivat tervetulleet palatessaan Matun luo; sen tämä osoitti kestitsemällä heitä runsaasti. Nyt heillä oli ruokatarpeita pitkäksi aikaa. Oli pyydystettävä sellaisia eläimiä, joiden nahoilla saataisiin vaihtaa jauhoja ja siemenviljaa. Niin kului kappale talvea, jonka aikana miehet vähitellen saivat säästöön näädän, kärpän ja oravan nahkoja. Päivät alkoivat taas pidetä, pakkanen lauhtui ja suksikeli parani. Nyt pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että Yrjänän piti lähteä herttuan luo hankkimaan perin tarpeellista rakennusseteliä.

13. YRJÄNÄN MATKA HERTTUAN LUO.

Heikin oli määrä seurata Yrjänän mukana heidän Oressa asuvien ystäviensä luo, hankkimaan sieltä vähän jauhoja, jos se olisi mahdollista. Sen vuoksi oli varustettu kaksi kelkkaa ja jaettu nahkakimput tasan kumpaankin. Näin miehet pääsisivät nopeammin kulkemaan. Pian saattoi hyvällä suksikelillä saapua pitkämatkaisia metsämiehiä, joten siksi ajaksi ei ollut jättäminen Mattua yksin kotiin. Moran pitäjän miesten uhkaus muistui tuon tuostakin Yrjänän mieleen.

Nytkin onni suosi suomalaisia sillä ilmat pysyivät tasaisina ja matka kävi joutuisasti. Paljon tilaa ottavalla karhunnahalla saatiin vaihtokaupassa jauhoja ja suoloja. Saukonnahan Heikki oli ottanut mukaan hankkiakseen sillä vuohen, ja tämä aarre kelkkaan sidottuna hän erosi Yrjänästä, ja viiden päivän kuluttua hän Matun ja lasten suureksi iloksi palasi kotiin jälleen.

Heikistä erottuaan oli Yrjänällä kyllä vaivalloinen matka kelkkoineen, jota hän kiskoi läpi metsien kun ei tahtonut kulkea ajettuja teitä; hän näet, kuten suomalaiset yleensä, pelkäsi kohtaavansa jotakin pahaa. Sillä tavoin hänen matkansa kävi vaivalloisemmaksi ja siihen kului suotta pitkä aika; mutta metsässä hän tunsi olevansa kuin kotonaan eikä pelännyt. Pari viikkoa taivallettuaan hän saapui perille.

Yrjänän tulo herttuan pihaan ei herättänyt huomiota, siellä kun oltiin tottuneita näkemään köyhää kansaa. Kun hän kyseli pääsyä herttuan puheille, vastattiin lyhyesti, ettei se ollut mahdollista, sillä herttua ei ollut kotona. Milloin hän palaisi kotiin, sitä ei kukaan tiennyt. Yrjänän vapaassa vallassa oli joko tulla toiste uudestaan tai jäädä odottamaan, hän saisi mennä lämmittelemään renkitupaan. Tätä seikkaa ei pitkän matkan päästä tullut suomalainen ollut ajatellutkaan. "Vai ei ole kotona!" mutisi hän itsekseen istahtaen kelkkaansa pyyhkien hikeä otsastaan. "Ei kotona! Minä saan mennä renkitupaan. Kunpa edes tietäisin missä se on, ja niin paljon väkeä kun täällä on! Mitä nyt teen? Mihin nyt lähden?"

Näistä mietteistään hän heräsi kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta ja pari raikuvaa torven törähdystä. Kääntyessään katsomaan hän näki ratsumiesjoukon tulevan ravakkaa vauhtia. Loistavat haarniskat, korskuvat hevoset, kookkaat ja komeat ratsumiehet saivat suomalaisen aivan hämmästyksiinsä. Hän ei osannut edes väistyä, vaan jäi liikkumatta paikoilleen, kunnes äreä ääni huusi: "Pois tieltä kelkkoinesi!" ja Yrjänä lensi pystyyn temmaten kelkan sivulle juuri samassa kuin ensimmäinen ruotu kulki hänen ohitseen. Ratsumiesten jäljessä seurasi useita rekiä, sitten taas ratsumiesjoukko. Kun nyt suomalaisukko kääntyi katsomaan pihaan päin, hän näki, että kaikki olivat seisahtuneet sinne ja että suuri joukko ihmisiä oli erään miehen ympärillä kaikki paljastetuin päin, ja nyt hän vasta huomasi, että tuo mies oli itse herttua. Vähääkään epäilemättä hän siirtyi lähemmäksi. Hän näki matkustavaisten menevän tuohon hänen mielestään tavattoman suureen rakennukseen, minkä jälkeen ratsumiehet ratsastivat pois ja kansa hajosi eri haaroille. Nyt oli paikka aivan tyhjä; Yrjänä kelkkoinensa oli yksin jäljellä. Taas hän kävi levottomaksi. Mitä hän nyt tekisi? Kääntyisikö hän takaisin ja palaisi kotiin? Kyllä kai se olisi varminta; hän jo tarttui vitsakseen, joka hänellä oli kelkan jukkona, ja oli lähtemäisillään, kun joku kuului huutavan: "Tännepäin, tätä tietä! Tule pois vain!" ja hänen luokseen tuli vanha mies, joka puhui edelleen: "Oletpa muukalainen täällä, sinä suomalainen, näen mä; mitä asiaa sinulla on?"

"Tahtoisin puhua herttualle saadakseni rakennussetelin, jos se olisi mahdollista."

"Kyllä kaiketi, sen kyllä saat. Onpa sinulla kunnialliset tuomiset. Tuo nahkakimppu osoittaa, ettet ole kykenemätön mies etkä vetelehdi laiskana tuvan penkillä; sellaisia asioita pidetään arvossa tässä talossa. Mutta nyt ei ole kuhnailemista! Tällä puolella pihaa et saa oleskella", ja samalla mies reippaasti meni toiselle puolelle, jossa hän seisahtui erään rakennuksen luo, avasi oven ja virkkoi: "Sysää kelkkasi tänne, mutta joutuin nyt!"

"Se oli reippaasti tehty", kehui hän, kun Yrjänä lykkäsi kelkkansa sisään ja sulki oven; "etpä näytä olevan yhtä hidas kuin muut suomalaiskollot. Tule nyt renki-tupaan; minä näytän sinulle tien."

"Mene nyt sisään istumaan", puheli vanhus edelleen; "en tiedä milloin saat puhutella esivaltaa, mutta kyllä sinulle tuodaan sana." Yrjänän tullessa renkitupaan oli siellä koko joukko väkeä eri haaroilta maata, joukossa pari suomalaistakin. Näiden kanssa hän joutui pakinoihin. He olivat äskettäin saapuneet Ruotsiin meren yli, ja olivat täällä samalla asialla kuin Yrjänäkin. He aikoivat asettua Helsinglantiin, jossa heillä oli sukulaisia. Monta päivää he olivat oleskelleet täällä ja olivat hyvillään herttuan kotiintulosta, kun saattoivat toivoa pääsevänsä pian hänen puheilleen.

Tämä onnistuikin seuraavana päivänä, jolloin suomalaiset kutsuttiin portaitten luo, josta herttuan kirjuri Eerik Yrjönpoika kuunteli heidän asiaansa. Kirjuri oli sama mies, jonka kanssa Yrjänä oli puhellut edellisenä päivänä. Kun tuli Yrjänän vuoro tulla esiin, hän käski tämän tuoda esiin kelkkansa ja näyttää nahat, jotta ne tarkastettaisiin ja arvioitaisiin. Tätä tehtäessä tuli herttua sattumalta ulos. Hän kysyi, kuka nahkojen omistaja oli, ja kun Eerik Yrjänänpoika oli sen selittänyt, herttua kyseli Yrjänältä, kuinka tämä oli nahat saanut, mihin hän oli asettunut asumaan ja montako henkeä hänen joukkoonsa kuului. Vastattuaan näihin kysymyksiin Yrjänä pyysi "rakennusseteliä".

"Sellaisen kyllä saat, mutta mieluummin olisin suonut sinun asettuvan Vermlantiin, jossa sinun olisi ollut parempi olla."

Eerik Yrjönpojalle hän sanoi: "Kun annat maksun nahoista, niin anna tuolle suomalaisukolle pari kirvestä kaupanpäälliseksi". Kääntyen Yrjänän puoleen herttua sanoi: "Käytä nyt vain niitä kelpo tavalla ja pidä huolta siitä, ettet laske kulovalkeaa metsään kaskea polttaessasi, sillä jos sen teet, joudut minun kanssani tekemisiin."

Seuraavana yönä tapaamme Yrjänän metsässä nuotion ääressä monen penikulman päässä Kungsöristä. Hän oli saanut asiansa toimitetuksi ja tunsi itsensä sanomattoman tyytyväiseksi. Nyt ei hänen tarvinnut muuta kuin Kopparbergissä näyttää rakennussetelinsä saadakseen sitten rauhassa ajatella tulevaisuutta. Tosin hän vähän pelkäsi voutia, mutta kun hän oli puhunut itse herttuan kanssa, niin kylläkai hän Falunissakin saisi asiansa hyvin käymään. Siitä hän ei välittänyt, että hänen matkansa sen johdosta venyi vähän pitemmäksi. Kopparbergistä hän kaikissa tapauksissa aikoi hankkia vähän siemenrukiita ja mitä muuta saattoi saada. Hyvillä mielin ja iloisin toivein hän nukkui, jatkaakseen taas matkaansa kotiinpäin aamun koitteessa.

14. SUOMALAISMÖKKI OREN METSÄSSÄ.

Tuossa vielä nimettömässä suomalaismökissä Oren metsässä kului aika hitaasti, kun ei ollut työtä tehtävänä. Mattu kyllä puuhasi lasten kanssa ja mitä muuta osasi, mutta hänellä ei ollut tarpeita ryhtyäkseen vakinaiseen työhön. Siksipä hän pitkästyikin odotellessaan Yrjänän kotiintuloa ja toivoi edes vähän pellavia kehrätäkseen. Aika kului kumminkin. Huhtikuun aurinko kävi yhä lämpimämmäksi, päivät venyivät pitemmiksi ja keskipäivällä suli lumi katolta. Heikki oli ensin kaiket päivät metsässä ampumassa ja pyydystämässä otuksia, mutta hänellä ei ollut sanottavaa onnea, niin että hän oli muutamia päiviä pysynyt kotosalla.

Niinpä sitten kerran koko perhe istui tuvan edustalla uunin lämmitessä. Silloin kuului kahahdus ja heti samassa oli Yrjänä iloisena ja hiestyneenä heidän joukossaan. Sekä vanhojen että nuorten ilo nousi ylimmilleen. Ei se ollut isoäänistä, meluavaa iloa, sillä metsäseutujen suomalainen oli aina vaitelias ja vähäpuheinen, ja vaikka hän oikeastaan olikin utelias, niin kului pitkä aika, ennenkuin hän rupesi mitään kyselemään. Niinpä nytkin. Lykättiin vain ja nosteltiin kelkkaa; se huomattiin painavaksi ja ihmeteltiin, kuinka Yrjänä oli jaksanut vetää sen kotiin.

"Minun on täytynyt kulkea öisin, kun hanki kantoi. Eihän tuo kumminkaan ollut kovin raskas, mutta hyvilläni sentään olen, kun olen saanut sen tänne kotiin. Katsotaanpa nyt, mitä siinä on. Kas tässä, Heikki, on sinulle", ja samalla hän antoi tälle oivallisen, hyvin taotun kirveen; "sen saat esivallalta ja samalla terveiset, että käyttäisit sitä voimallisesti, ja tässä on minulla toinen samalta mieheltä. Ja tässä, Mattu, on sinulle", ja hän anoi vaimolleen pellavavihkon. "Ei se ole kotoisin kauempaa kuin Oresta, jossa sen sain helsinglantilaiselta kaupustelijalta viidestä metsoparista, jotka sinne viemme ensi joulun aikaan, ja tässä on vielä lisää." Sitten hän otti esiin pienen käärön, jossa oli silmäneuloja, ompelulankaa ja sakset. Kas ne olivat kallisarvoisia tavaroita; nyt ei Matun tarvinnut enää olla joutilaana. "Ja katsopa, Jussi, tässä on sinulle." Poika unohti olevansa suomalainen: hän kirkaisi ilosta saatuaan kouraansa puukon. "Ja nyt on paras viimeiseksi!" virkkoi Yrjänä osoittaen säkkiä. "Tuossa on rukiita ja muita siemeniä. Jumala suokoon meille aikaisen kevään ja lämpimän kesän, niin kyllä me köyhät suomalaiset tulemme toimeen Ruotsin metsissä, sillä, herttualle kiitos, täällä meillä on rauha ja tässä on siitä vakuutuskirja. Hakkaa, Heikki, honkaan kolo; siinä säilytämme kirjan. Jumala siunatkoon herttuaa!"

* * * * *

Oli kevät. Aurinko paahtoi helteisesti, joka puro kohisi, kanervat olivat muuttaneet väriä, jokaiseen havupuun oksaan oli kasvanut tuumanpituinen vaaleanviihreä kerkkä, lehdet alkoivat puhjeta ja vihannoida, laulurastas lauleli puiden latvoissa vuoroin iloisia vuoroin surumielisiä liverryksiään peipposen äännellessä "tvit! tvit!" ja västäräkin mittaillessa sipsuttelevin, sukkelin askelin mökin kurkihirren pituutta. Ei vallinnut nyt enää äänettömyys metsässä, sillä voimakkaita kirveen iskuja kajahteli taajaan lakkaamatta, ja väliin kuului puu kaatuvan rysähtäen maahan. Uuden kasken hakkuussa uurastettiin. Koko perhe oli siellä koossa; siellä olivat lapset leikkimässä, siellä Mattu-muori kiskoi petäjänkuorta pettuleivänaineeksi ja miehet kaatoivat kaskea, ja niin aherrettiin koko kevät ja alkukesä, paitsi niinä päivinä, jolloin miesten piti metsästää pienempiä otuksia ja käydä kalassa.

Tulipa sitten se tärkeä päivä, jolloin vanha, nyt kuivanut rasi oli poltettava. Kulovalkean irtipääsemisen vaara oli tarjona, mutta kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja sitten kuivat puut iltapäivällä sytytettiin, koska kesäyöt tässä osassa maata tavallisesti ovat tyynet. Kuivat oksat ratisivat ja paukkuivat, liekki leimusi korkealle ja savu tuprusi pilviin; tulen vartijoina häärivät Yrjänä, Heikki ja Mattu, kullakin aseena katkaistu nuori näre, jonka rungosta oli alapäästä karsittu oksat pois, mutta yläpäästä jätetty karsimatta pitkäksi luudaksi. Tämä oli ainoana aseena heidän tulta vastaan sotiessaan. Ja se kyllä riittikin, sillä niin kauan kuin oli tyyntä, nousivat tulikipinät suoraan ylös ja putosivat suoraan alas. Jos kipinöitä putosi viistoon tai ulkopuolelle palon piirin sytyttäen siellä valkean, oli joku vartijoista heti paikalla ja hutki havuluudalla tulta, niin että se sammui. Polkemalla sammutettiin mitä havuluudalla ei saatu tukehtumaan. Se oli vaivalloista työtä. Kyllä olivatkin suomalaiset väsyksissä, kun aurinko nousi ja kaski oli palanut suurimmaksi osaksi. Lepoa ei kuitenkaan ollut ajatteleminen, sillä nyt oli kekäleet koottava sellaisille paikoille, mitkä eivät olleet tarpeeksi palaneet, ja sitten piti vielä sammuttaa, missä maa oli palanut liiaksi. Sellaisille paikoille piti kantaa vettä. Kun aurinko laskeusi vuorten taakse, oli jo päästy voitolle; kaski oli poltettu. Ankarassa työssä oli raadettu neljäkolmatta tuntia; nyt saatiin vähän levähtää, mutta vieläkin täytyi pysytellä valveilla. Tuli kiilui ja kyti vielä, siellä täällä se leimahti ilmiliekkiin. Lepoa ei käynyt ajatteleminen ennenkuin savu oli herennyt tarkkaan nousemasta, ja tämä tapahtui vasta sitten, kun aamukaste kostutti maan, silloin vasta saatiin lepuuttaa väsyneitä jäseniä.

Sitten alkoi maan hät'hätäinen tasoitustyö ja palon siementäminen. Sitten piti hankkia rehuja kolmelle vuohelle, sen jälkeen alkoi varsinainen muokkaus, jota seurasi syyskalastus, satimien ja pyydysten virittäminen ja metsästys. Ja näin kului neljä vuotta. Kaikesta uutteruudestaan huolimatta uudisasukkaat saivat varsin niukan palkan vaivoistaan. Ankarassa ilmanalassa viljantulo oli varsin niukkaa. Oikeastaan ei saatu säästöä muusta kuin metsästyksestä, se teki uudisasukasten toimeentulon mahdolliseksi. He eivät olleet missään yhteydessä muiden ihmisten kuin naapuriensa, Oren suomalaisten, kanssa. Ketään ei ollut vielä käynyt heidän tuvassaan, eikä Mattu ollut vuosiin kertaakaan käynyt viljahalmetta ulompana. Alituisena keskustelunaiheena oli talvipuhteilla, minne pojat olivat joutuneet. Viimein Matun levottomuus yltyi aivan ilmeiseksi. Yrjänä ja Heikki päättivät lähteä sen vuoksi heitä tiedustelemaan, jahka tulisi sovelias suksikeli. Heikki aikoi mennä meren yli Korsholmaan poikia etsimään. Kun Mattu sai siitä tiedon, hän tuli hyvin iloiseksi ja hänen alakuloista mieltänsä huojensi toivo, että Heikin tiedustelumatka onnistuisi.

Heikin poissa ollessa Yrjänä samoili yksin metsässä. Hän huomasi hirvien vähentyneen halmeen läheisyydessä, joten niitä täytyi nyt etsiä pitemmän matkan päästä. Sitten hän löysi parven kauempana lounaassa päin. Sitä hän ajoi takaa kerran aamupäivän; suksikeli oli erittäin hyvä, mutta hanki kova, niin että se paikoin kannatti hirviä. Vasta myöhään illalla hän tavoitti yhden hirven, joka oli uupunut. Pysyäkseen paremmin otuksen kintereillä Yrjänä oli heittänyt pois eväskonttinsa ja pyssyn, hän pisti hirven kuoliaaksi keihäällään. Hänen par'aikaa nylkiessään hirveä karkasi hänen kimppuunsa aavistamatta kolme muuta metsämiestä, ja ennen kuin hän ehti ajatellakaan asettua vastarintaan, he olivat ottaneet hänet kiinni ja haukkumasanoja syytäen pieksäneet häntä pieksämistään, kunnes hän meni melkein tainnoksiin. Sitten he käskivät hänen lähteä pois koko paikkakunnalta, muussa tapauksessa hän pääsisi hengestään. He olivat kerran ennenkin jo tavanneet hänet; jos se tapahtuisi vielä kolmannen kerran, he eivät aikoneet kärsiä, että suomalaisia oli metsästämässä heidän maillansa. Vaivalloisesti Yrjänä raahautui kotiin, jossa kului viikkokausia hänen parantaessaan haavojaan ja kootessaan voimiaan. Tämä tapaus teki Yrjänän levottomaksi. Hän pelkäsi, että ruotsalaisilla talonpojilla oli paha mielessä. Hän päätti kumminkin metsästysretkillään varoa kulkemasta lounaaseen päin ja pysytellä pohjois-kulmilla, sillä sikäli kuin hän tiesi oli metsäseutu sillä suunnalla asumatonta.

Heikki palasi vasta kun lumet olivat metsissä vähentyneet. Tosin hänellä ei ollut poikia mukanaan, mutta hän oli tavannut useita merimiehiä, jotka tiesivät heidän olleen mukana Stålarmin Ruotsiin tekemällä sotaretkellä ja yksi merimiehistä tiesi kertoa, etteivät pojat olleet mukana paluumatkalla. He olivat varmaankin nousseet maalle Ruotsin puolella. Tieto, että pojat olivat onnellisesti tulleet meren yli, lohdutti vanhempia, ja sitten sovittiin niin, että niin pian kuin mahdollista toinen miehistä lähtisi Malmivuoren tienoille heitä tiedustelemaan. Toivottiin sieltä saatavan johtolankaa tiedustelujen jatkamiseksi. Kun Heikki sai kuulla, mitä Yrjänälle oli tapahtunut, hän vimmastui. Talonpojille olisi maksettava samalla mitalla, ja jos tilaisuutta tahdottiin etsiä, niin kyllä sellainen ilmestyisi ensi metsästysaikana; eikä Yrjänäkään ollut siihen ihan vastahakoinen, vaikka Mattu varoitteli.

Niillä muutamilla metsästysretkillä, joita vielä tänä kevännä tehtiin, käytiin pohjoisessa päin, ja siellä miesten onnistui löytää iso majavayhteiskunta, josta he saivat pyydetyiksi kerrassaan kahdeksan kappaletta. Tämä oli aimo onni uudisasukkaille, ja seurauksena siitä oli, että Yrjänä teki matkan Helsinglantiin ja toi sieltä takaisin palatessaan mukanaan lehmän, ja hiehon. Sillä keinoin heidän toimeentulonsa tuli melkoista paremmaksi, vaikka rehun hankkiminen kyllä lisäsi miehille työtä. Mattu-eukko oli riemuissaan lähtiessään aamulla lehmineen ja vuohineen lasten kanssa laitumelle, ja päiväkaudet hän kuului toitottavan paimentorveansa.

Näin eleltiin aikoja, kunnes miehet alkoivat hankkia rehua tulevan talven varaksi. Varustauduttiin kokoamaan sitä kaukaisen järven rantamilta, jossa kasvoi runsaasti heinää. Sinne lähti koko perhe ja karja.

Oli oltu muutamia päiviä heinänteossa. Miehet olivat kerran aamulla lautalla nostamassa järveen laskemiaan koukkuja, kun näkivät nousevan savua siltä ilmansuunnalta, missä heidän kotinsa oli. Tuo teki mielen levottomaksi; soudettiin maihin ja sanottiin Matulle, mitä oli nähty. Elukat ajettiin yhteen; tavarat pantiin kokoon ja lähdettiin kotimatkalle. Heikki ei malttanut kävellä niin hitaasti kuin toiset, joita karja esti nopeaan kulkemasta, vaan otti Yrjänän pyssyn ja lähti juoksemaan, minkä jaksoi.

15. HYÖKKÄYS JA ILKITYÖ.

Kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja kulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun seisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän palasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. "Tulkaa!" sanoi hän, ja sitten kaikki menivät perille.

Ei ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan seinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki nuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat, että nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu väänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. "Katso", sanoi hän, "tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän suomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat metsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat läheisyydessä."

Kun Yrjänä taas tapasi vaimonsa, sanoi hän: "Ovat lähteneet tiehensä näiltä tienoilta, pelkureita ovat olleet; ovat juosseet kuin hirvet tehtyään ensin ilkityönsä. Heikki on heitä väijymässä, minun täytyy lähteä jäljestä". — "Ei, Yrjänä, älä jätä minua! Heikki on jo liian kaukana sinun edelläsi; et ehdi hänen avukseen. Jumala paratkoon, ei suinkaan hän enää koskaan palaa!" Ja Matun kyyneleet vuotivat virtanaan.

"Niin, mahdollista kyllä on, ettei Heikki enää palaa, niinkuin sanot; mutta voihan tapahtua, että hän tulee. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy lähteä pois näiltä mailta. Meillä ei ole kotia; meidän täytyy siirtyä Vermlantiin; siellä on herttua lähellä ja siellä saamme olla rauhassa. Rauhoitu, Mattu! Paljon täytyy tässä elämässä kokea. Hohhoi", huokasi hän, "jospa meillä olisivat täällä poikamme! He ovat nyt aikamiehiä. Meidän täytyy heidät löytää, luota minuun, Mattu! Tulkootpa sitten ruotsalaiset! Katsotaan, ovatko ne rosvot löytäneet säilöpaikkamme!" lisäsi hän ja poistui hetkiseksi. "Eivät ole, ole huoleti Mattu! Ne sammakot eivät ole löytäneet meidän kuivattuja lihojamme eivätkä rakennusseteliä. Onnettomuus ei ole niin suuri kuin miltä se näyttää. Nämä ovat laihoja maita; minä lähden täältä mielelläni."

Oli sytytetty nuotio ja asetuttu yötä viettämään; elukat oli sidottu kiinni läheisyyteen. Ne tavarat, mitkä olivat jääneet tulipalossa palamatta, koottiin, ja paraikaa järjesteltiin, mitä luultiin voitavan ottaa mukaan, kun Heikki saapui tulille. Hän oli kalpea ja veressä; pitkin oikeaa kylkeä ja säärtä olivat vaatteet verestä tahmeina.

Sen nähdessään kavahtivat sekä Yrjänä että Mattu joutuin pystyyn. Heikki, joka näki heidän levottomuutensa, nosti kätensä, viittasi ja käski heidän olla huoleti. "Se on vain vähäinen pintahaava; ei tullut sisäpuolelle sanottavaa vammaa; kyllä tämä pian paranee. Antakaa minulle vettä!"

"No istuuduhan nyt, Heikki! minä tahdon katsoa haavaasi", sanoi Mattu. — "No katso vain, mutta johan minä sanoin, ettei tässä ole mitään vaaraa." Ja niin olikin asian laita. Pyssyn luoti oli repäissyt muutaman tuuman lihaa ja vahingoittanut vähän kylkiluuta. Veri oli tauonnut vuotamasta, ja kun haava oli pesty puhtaaksi, ei se ollut vaarallisen näköinen. Haavan ympäri sidottiin märkä riepu ja Heikki pyysi jotakin syödäkseen. "Minä huomaan", sanoi hän, "että olette alkaneet tehdä lähtöä täältä. Joutukaa vain, sillä ennen päivän nousua meidän täytyy olla matkalla."

"Mitä tarkoitat, Heikki?" — "Sitä vain, että yksi ruotsalainen on vielä hengissä. Minä näin savua nousevan toiselta puolen jokea (Ore-jokea). Jos hänellä on kumppaneita siellä, niin ne ovat pian ajamassa meitä takaa." — "Yhden sanoit vielä olevan hengissä: montako heitä oli?" — "Kaksi vain, kuten tavallista, samat, jotka tapasimme ensi matkallamme ja jotka sinua pieksivät. Pitempi, mustaverinen mies, ei enää meitä ahdista. En minä häntä tappanut, mutta poissa hän on." — "No miten se tapahtui?"

"Kun tulin halmeen luo ja näin, mitä talonpojat olivat tehneet, suutuin vimmatusti ja juoksin suoraan aukean halki, ja silloin he näkivät minut juuri kun olivat lähdössä. He uhkasivat minua pyssyllä ja huusivat, että nyt he tiesivät, missä minä asun. Jollen minä nyt lähtisi täältä, he tiesivät, missä minä olisin. Silloin kauhistuin ajatellessani teitä, mutta sitten sisuni kuohahti, ja arvelin parhaaksi tehdä heistä lopun. Sen vuoksi hiivin heidän jälkeensä vaaniakseni hyvää tilaisuutta. Sitä en saanut, ennen kuin he olivat lähdössä lautalla joen yli. Silloin toinen meni lautan toiseen päähän, toinen tarttui seipääseen lykätäksensä lauttaa ulos rannasta, ja juuri kun hän nojasi seipääseen, viskasin kirveellä. Se sattui seipääseen, niin että se katkesi ja tuo musta peijakas keiskahti takaperin selälleen virtaan, ja hänen huutonsa kuullessaan kääntyi toinen katsomaan taakseen. En saanut pyssyä kuntoon, ennen kuin hän jo ampui. Luoti sattui minuun, säpsähdin ja kaaduin kyljelleni. Kuulin ampujan nauravan, ja samalla huomasin tulen joen toisella puolen. Silloin arvelin parhaaksi, etten ammu häntä, jos hänellä olisi kumppaneita.

"Minä arvelin, että kylläpähän virta vetää lautan koskeen ja säästyyhän ruutini, ja niin olin hiljaa paikallani katsastellen, oliko minulla vaaraa tarjona. — Ei maar! Parasta kaiketi olisi lähettää tuon murhapolttajan nahkaan luoti, niin pääsemme heistä kummastakin — ja laittausin valmiiksi ampumaan. Mutta samassa hän hyppäsi lautalta veteen ja alkoi uida. En tullut ampuneeksi, sillä lautta oli meidän välillämme, ja kun se oli ehtinyt ohi, oli liian pitkä matka, ja vielä pitempi oli välimatka kun ruotsalainen nousi maalle. Hän kyllä ymmärsi minun pitävän häntä silmällä, jos olisin hengissä, ja hän pui nyrkkiä minua uhaten.

"Silloin nousin seisoalleni ja tein samalla tavalla, ja sitten tähtäsin häntä pyssyllä, mutta silloin hän oitis pujahti kiven taakse, ja samapa tuo oli; minä tahdoinkin vain häntä säikähdyttää. Sitten minä huusin hänelle kysyen, missä hänen pyssynsä oli, ja nauroin, sillä nyt on ruotsalaisilla kahta pysyä vähemmän. Kaikissa tapauksissa tuli pyssyistä vahinko. Minä vain ihmettelin, mahtoiko hänellä olla kumppaneita. Siinä tapauksessa he ovat täällä huomenna. Jos he olivat kahden, voimme heille nauraa: he näkevät, että me olemme pitkien matkojen päässä, kun tulevat tänne. Mattu, väännä minulle pitkä vitsas; panen sen ympärilleni pitämään kiinni riepua, jonka asetit haavan päälle. Kiitos! Nyt rupeamme nukkumaan. Käykää vain levolle! Ruotsalaiset eivät koskaan ole liikkeessä yöllä."

Selvä asia oli, ettei uni heti tullut; jokainen ajatteli kärsittyä vahinkoa. Mutta ylipäänsä heillä oli nyt koko lailla paremmat olot kuin Oren metsiin tullessa; varsinkin elukat olivat suuri aarre. Aika kului; täytyi joutua, jos mieli saada asunto ennen talven tuloa.

Tuskin oli puoliyö ohitse, kun tuo pieni joukko jo lähti liikkeelle. Heikki kulki edellä; sitten Mattu lasten kanssa, heidän jäljessään karja ja viimeisenä Yrjänä. Hän seisahtui usein kuuntelemaan, ajoiko kukaan heitä takaa, mutta kun ei mitään kuulunut, hän riensi tavoittamaan edellä kulkijoita. Päivän koitteessa he olivat virran varrella, jonka yli heidän täytyi kahlata. Oli jo valoisa päivä, kun he kaikki pääsivät sen toiselle puolelle, sillä lapset ja vuohet täytyi kantaa. Helpotuksen huokaus pääsi jokaiselta, kun he olivat päässeet yli joen ja Yrjänä pysähtyi vartioimaan ylikulkupaikkaa. Tosin matkamiehet olivat pari penikulmaa ylempänä sitä paikkaa, jossa edellisen päivän tapahtumat olivat sattuneet, mutta sellainen matka on mitättömän pieni metsäseutulaiselle. Nyt tehtiin kulkujärjestyksessä sellainen muutos, että Mattu kulki etunenässä tytön kanssa, sitten karja, jota ajoi eteenpäin nyt kahdeksanvuotias Jussi. Heikki keihäineen ja jousineen jäi Yrjänän toveriksi. Miehet olivat varustautuneet taisteluun.

Uskollisesti he pysyivät paikoillaan, kunnes aurinko paahtoi helteisesti ja Mattu oli päässyt muutaman tunnin matkan heistä edelle. Silloin he riensivät jäljestä ja saavuttivat omaisensa laidattoman laajan rahkasuon reunalla, jossa elukoilla oli hyvä laidunpaikka.

Nyt oltiin varmoja siitä, etteivät ruotsalaiset vielä heitä ajaneet takaa, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa mitä suurimmassa kiireessä.

Viidentenä päivänä oli menty Itäisen Daal-joen poikki. He tunsivat itsensä nyt rauhallisemmiksi ja päättivät levätä, sillä sekä ihmiset että elukat olivat kovin väsyksissä kiireisestä marssimisesta, ja vaikkei Heikki sanonut mitään, niin näkyi kuitenkin selvästi, että hän kärsi suurta tuskaa haavastaan. Sattumalta matkamiehet olivat kulkeneet Daal-joen poikki sellaisesta paitasta, missä pieni lisäjoki siihen laski. Siinä oli paljon kaloja; niitä pyydettiin yli tarpeen eikä siis tarvinnut vähentää ruokavaroja; sen vuoksi kulkijat pian taas virkistyivät voimiinsa.

Yrjänä oli kolmantena päivänä heidän viipyessään tällä paikalla lähtenyt seutuja tarkastelemaan. Hän palasi kovin huolestuneena, sillä korkealta vuorelta, jonka laelle hän oli noussut, hän oli nähnyt koko tienoon olevan asuttua pitkin virran vartta sekä ylä- että alapuolella sitä paikkaa, missä he nyt olivat. Kaukana kaakossa päin hän oli nähnyt suuren alankomaan, hyvin aavan järven ja paljon ihmisasuntoja. Tämä herätti hänessä levottomuutta; hän kehoitti sen vuoksi toisia lähtemään jatkamaan matkaa, ja siihen he kaikki olivat kohta valmiit. Ei kukaan valittanut eikä pelännyt erämaan vaivoja; jokainen tahtoi päästä länteen päin, siellä oli se maa, johon kaikkien toivo veti.

16. ONNELLINEN TAPAAMINEN.

Muutamia viikkoja sen jälkeen tapaamme siirtolaiset Klar-joen rannalla omien maanmiestensä parissa. Heidän matkansa halki kaksikymmenpenikulmaisen metsän oli ollut arvaamattoman tukala, mutta sitkeydellä oli voitettu ne suuret vaikeudet, jotka kohtaavat noiden vaikeasti kuljettavain seutujen halki samoojaa. Nyt he olivat tavanneet omia hyväntahtoisia kansalaisiaan. Näiltä he olivat myöskin kuulleet sen ilahduttavan sanoman, että pojat, joita he niin suuresti kaipasivat, olivat olleet siellä heitä tiedustelemassa. Heillä oli sen vuoksi syytä toivoa pian tapaavansa heidät. Levättyään muutamia päiviä he lähtivät virran poikki kauemmaksi länteen päin, jossa heidän maanmiehensä olivat sanoneet heidän löytävän hyvää maata ja runsaammin metsänriistaa kuin muualla.

Niin he olivat saapuneet seudulle, jossa maa oli vähemmän vuorista. Mäet olivat pieniä ja matalia niihin vuoriin verraten, joiden yli he olivat tulleet. Siellä oli tasaisemmat maat, pieniä vesiä ja lehtimetsiä. Kun he jo tunsivat olevansa turvassa takaa-ajajilta, kulki Yrjänä matkueen etupäässä, ja hän aikoi juuri seisahtua lepäämään katsellakseen tarkemmin ympäristöä, kun hänen huomionsa kääntyi voihkivaan ääneen ja katkeilevien oksien rasahteluun, ja heti sen jälkeen syöksyi esiin suuri karhu. Yrjänän nähtyänsä se seisahtui, kiljaisi, hirveästi ja hyökkäsi kohti. Yrjänän luoti hillitsi hyökkäystä muutaman silmänräpäyksen; sillä välin hän hyppäsi hongan taakse suojaan. Vaikka karhu oli nähtävästi pahasti haavoittunut, teki se kuitenkin heti uuden hyökkäyksen, mutta nyt oli Heikki rientänyt apuun ja tavoitti petoa keihäällä. Kiivas ottelu syntyi, kun karhu ja metsämies joutuivat käsikärhämään, ja voitto oli jonkin aikaa epävarma, kunnes Yrjänä kirveen iskulla halkaisi karhun kallon ja peto samassa kaatui maahan. Voitto oli saatu!

Pian riensi Mattukin lasten kanssa paikalle ja sitten katseltiin saalista. Karhu oli tavattoman iso, sen vertaista eivät miehet ennen olleet nähneet. Mutta suomalaiset eivät täällä metsässä olleetkaan yksin: karhussa oli useita aivan tuoreita pyssynluotien haavoja. Hämmästyen katseltiin toisiaan levottomina, ja pian tuli näkyviin kaksi miestä, joilla oli mukanaan hihnaan sidottu koira.

Tulijatkin hämmästyivät nähdessään rotevat, pitkätukkaiset nahkoihin puetut suomalaiset. Nämä huomasivat heti, että äskentulleilla oli pyssyt; samoin tulijatkin älysivät kohdanneensa muukalaisia. Vanhempi ruotsalaisista kysyi ensin, olivatko vieraat suomalaisia; kun siihen oli annettu myöntävä vastaus, hän sanoi tuntevansa muutamia suomalaisia, jotka asuivat moniaan penikulman päässä hänen kodistaan itään päin Mangskogin metsäseudulla. "He ovat reippaita ja ystävällisiä ihmisiä, ja kyllä kai tekin olette samanlaisia", lisäsi hän vermlantilaisten tavanomaiseen suopeaan tapaan katsoen suomalaisiin avoimesti ja rehellisesti. "Vai niin!" virkkoi hän iloisesti kääntyen karhuun päin, "siinäkös röhötät maassa, senkin peto! Jumalan kiitos! Te olette tappaneet sen, ja kiitos teille siitä niin kauan aikaa kuin Matti Bryntenpoika elää, sillä tietäkää, että tuo kontio on ollut kauheana vitsauksena monet vuodet meille Träskogin talollisille, ja minulta raukalta se on kaatanut melkein kaiken karjan. Toissa viikolla se kaatoi kaiken nuoren karjan, ja silloin minä päätin tappaa karhun tai itse menettää henkeni. Nyt on tämä naapurini Pietari minun kanssani ajanut karhua viisi päivää. Vielä kerran sanon: Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia siitä, että te tapoitte tämän häijyn pedon."

Samalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja samalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä vermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin panivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja kiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat heille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.

Yrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun karhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän kehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä karhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat väsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta. Se oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli laki heidän keskuudessaan. "Jos lienee niin", virkkoi Yrjänä, "mutta nyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki sellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi laukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa ainoastaan toisen lavan."

"Ohoh!" virkkoi Matti, "onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa oikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei tällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa tasan." — "Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin pysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme karhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on syötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena kuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut, jollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa, että ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä nyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään ja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää, jahka saamme karhun nyljetyksi!"

Ja sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset ja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen makeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. "Teillä on kaiketi leipä nyt tiukalla?" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää ateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: "Niin, eihän meillä nyt ole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli." — "Niin, kyllä se on hyvää olemassa, kun sitä vain riittää", arveli Matti, "mutta muutamina vuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä tässä silti kuolla", lisäsi hän naurahtaen; "kyllä hätä keinon keksii. Mutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen kuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää", selitti hän suomalaisille, "on koko päivän matka meille kotiin."

"Vai niin", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka asutuille seuduille; "eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?" — "Tuskinpa vain", tuumi Matti. "Länteen päin meiltä on Bortan, jossa asuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä paikkaa, mutta ei paljon." — "Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?" kyseli Yrjänä. — "En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä matkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin sanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu suomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka pitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti ei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa suomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä mitään?" — "Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa sen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin."

"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?" — "No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on viitisen vuotta." — "Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!" arveli Matti; "miten Herran nimessä olette päässeet tänne?" — "Ka, onhan tuota päästy sentään" — "Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!" puuttui puheeseen Pietarikin, "kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä asettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä hyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja joutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan etsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon petoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet raatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei teillä olekaan susia kotimaassanne?" lisäsi hän miettivästi. — "Kyllä niitä on sielläkin." — "No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus niistä on", lisäsi hän. "Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle! Otetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin."

"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä taas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!" — "Kyllä, kyllä", myönsi Yrjänä, "kyllä teemme, niinkuin tahdotte."

Kun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli Yrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta. Hänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet yöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi vähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka rannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän kaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan, jäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut paikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut samana päivänä tehdä päätöstä.

Kun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet asettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten toteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän luokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu mukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai jutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys vahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.

Yrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten, yhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he nyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa, jonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti suuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin Yrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä, varsinkin karhuja.

Vähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää, kuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää ehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä toimeen yli talven. "Ja mitä te syötätte lehmillenne?" ihmetteli hän. "Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy päinsä", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: "Kyllä se sentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua; otan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin puoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä talven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata lämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?" — "No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille hyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista; lähtekää te vain meidän mukaamme!"

Suomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta hyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi olevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä itse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista puhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo talveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun aikana. "No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa vielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran takaisin, sitten puhelemme tarkemmin."

Matin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset paraikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli vaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. "No sitähän minä arvelinkin", virkkoi hän, "ja siksi minä töinkin teille nämä". Samassa hän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. "Näitä te tarvitsette; ottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä teille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan! Eipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole vaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono merkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa elukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun järvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien perille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!"

17. LUMITUISKUN PEITOSSA.

Lähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja Pekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan poikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat yksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä he koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten synnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa suunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he olivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.

"Hei, Antti", huudahti Pekka, "nyt saamme katsella vähän ympärillemme. Hiihdetään pitkin järveä! Ohoi", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui. "Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori toistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on valkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on vielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi länteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?" — "Sen vain sanon, että jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen pituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla kannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin kuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan määkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä etsimään! Tule pois, Pekka!" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin nuori varsa vihreällä niityllä.

Pari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä kulkeneiden hirvien jälkiä. "Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden itsellemme?" — "Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse hirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka satamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin, niin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne, Rakki!" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.

Vasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin metsästyssaaliin Pekka sanoi: "Antti, sinä olet ajattelematon. Olet ampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt saamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!"

Vähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli tunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. "Tahdotko asettua tänne?" kysyi Pekka. — "Eipä taida olla muutakaan neuvoa. Pimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää ehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on." — "Ei, en minä sitä tarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?" — "Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen laaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun meillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta nyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme. Kyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle ja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson tänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on sinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana en malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan, ja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!"

Hämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä auttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa padassa. "Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole nälkä?" — "On kyllä, mutta jaksanhan odottaa." — "No jos sinä jaksat, niin kyllä minäkin", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken kuluttua hän jo oli nukahtanut. "Nuku vain", tuumi Pekka itsekseen; "mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua aamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä."

Kun linnut olivat kiehuneet kypsiksi, sekoitti Pekka jauhoja liemeen. Se oli oikein kotimaan ruokaa, ja hän herätti Antin syömään. Tämä heräsi oitis, ja sitten nuoret matkamiehet söivät lujan aterian. Se oli kuitenkin varattu niin runsaaksi, että vaikka Rakkikin oli syönnissä apuna, jäi ruokaa vielä huomispäivän aamiaiseksi.

Herätessään seuraavana aamuna pojat olivat melkein ylejään lumen peitossa. Lunta satoi yhä vielä sakeasti, heidän täytyi ravistella lumi vaatteistaan ja kuivata itsensä tulen ääressä. Pian he olivat valmiit kiipeämään tunturille. Metsärajan yläpuolelle päästyä oli hanki yhä syvempää, kunnes päästiin tunturin laelle, jossa tuuli lakaisi enimmän lumen mukaansa. Nyt oli melkoista helpompi hiihtää, ja oli hauska nähdä, miten kiirunat pyörähtelivät lentoon ja nauraa räkättivät väsyksissä läähättäville metsämiehille. "Naurakaa te vain", sanoi Antti, "onpa hyvä, ettei kelkka ole mukana tässä pehmeässä lumessa vedettävänä, mutta olisipahan minulla uusi jouseni tässä, niin muutamaa vähemmän teitä olisi nauramassa. Kuulepas, Pekka, minusta nämä ruotsalaiset tuntuririekot ovat aika ylpeitä. Nauravat vain yhtäpäätä meille suomalaisille." — "Noo, enpähän tiedä", tuumi Pekka, "minusta nämä ovat ihan samanlaisia kuin suomalaisetkin; ei niillä ole väliä." — "On varmasti, sanon minä, ne ovat tyhmempiä kuin Suomen puoleiset. Katsopas tuotakin, joka istuu katsoa mulkoillen Rakkia, aivan kuin ei olisi ikänään koiraa nähnyt; mutta älähän huoli!" Ja samalla Antti varustausi ampumaan.

"Antti!" kuului Pekan ääni varoittavasti. Antti antoi pyssyn vaipua. "Niin, kyllä tiedän, sinä olet arka ruudin kulumisesta; ja ehkäpä on Niko-kirkkoherra sanonut tästäkin jotakin. Sinä, Pekka, olet aina niin järkevä, mutta kävi miten kävi, tuolla mäellä minä tahdon levätä." — "Niin minäkin", myöntyi Pekka, ja sitten lähdettiin sinne kilvassa. "Tuonne ison kiven taakse asetumme suojaan", ehdotti Pekka, ja sitten pojat sinne rientämään, Rakki edellä. Rakki syöksyi suoraan pieneen aukkoon, joka näkyi kiven ja lumihangen välissä, ja siellä se alkoi hiljaa vinkua ja kaivaa käpälillään.

Sen nähdessään pojat tarttuivat lujemmin pyssyihin ja menivät lähemmä. Rakkia ei enää näkynyt ollenkaan, ainoastaan tupruava lumi ilmaisi, että elossa se oli. Sitten kuului hiljaista vikinää ja Rakki tuli ulos hampaissaan jänis, jonka se oli purrut hengiltä. Pojat olivat arvelleet karhun olevan kiven takana. Jäniksen nähdessään molemmat purskahtivat nauruun. "Olipa se komea karhu", sanoi Antti, "mutta kaikissa tapauksissa se on onnen merkki, että saa jäniksen ampumatta ja vaivaa näkemättä, ja tämän tunturin minä ristin Jänistunturiksi." — Ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Nuorukaiset heittäysivät pitkäkseen pehmoiseen lumihankeen läähättäen rasittavasta tunturille noususta. He katselivat juuri jänistään ja kehuskelivat Rakin tarkkaa vainua, kun äkkiä huomasivat susiparven, joka oli samoinkuin pojatkin kavunnut tunturin laelle ja seisoi jonkin matkan päässä odottaen, nähdäkseen, mihin päin johtajasusi heitä veisi. Vainuten vastatuuleen tämä älysi pian pojat. Tuo vanha emäsusi oli komean näköinen tarkastellessaan poikia kuin miettien, oliko käytävä kimppuun vai paettava.

Sen asian kuitenkin ratkaisivat pojat. Pekka kuiskasi: "Ota sinä osallesi tuo iso, minä otan sitä lähinnä olevan!" Ja yht'aikaa lensivät heidän luotinsa maaliinsa. Ne olivat sattuneet hyvin. Kumpikin susi kellahti kuolleena hangelle. Samassa Pekka huudahti: "Pois pyssy ja kontti, ja toisia ajamaan!" Nopeasti kuin tuuli liukuivat suomalaiset tunturin rinnettä alas. Alussa, niin kauan kuin lumi oli verraten kovaa, ei tarkkasilmäisinkään katsoja olisi voinut sanoa, suksimiehetkö vai sudet pääsivät nopeammin eteenpäin, mutta sitä mukaa kuin sudet ehtivät lähemmäs metsän reunaa, missä hanki oli syvempi ja lumi nietoksiksi kasaantunut, saattoi selvästi nähdä hiihtäjien pääsevän voitolle. Niin tapahtui, että juuri kun hukat olivat pääsemäisillään metsän suojaan, saavuttivat heidät suomalaisten keihäskärkiset suksensauvat.

Yhteentörmäys oli niin ankara, että sekä metsämiehet että pedot syöksyivät suinpäin lumeen, ja Pekka kuuli Antin jotenkin äänekkäästi sadattelevan noustessaan pystyyn, syljeksiessään lunta suustaan ja ravistellessaan sitä korvistaan. Saman teki Pekkakin. Mutta kumpikaan ei ollut kuperkeikan heittäessään hellittänyt keihäästään, joka oli kerrassaan lävistänyt suden lapojen kohdalta. Susien ruumiista ei näkynyt mitään, ne olivat kokonaan lumen sisässä; koivet ja hännät vain tempoivat ja nytkivät ja ähkivä ulvahtelu ilmaisi, että henki oli pedoista lähtemäisillään.

Antti huudahti: "Enkös minä sitä jo sanonut! Jänis ennusti meille onnea. Olen kuullut kotona, että jos jänis juoksee tien poikki, kun ollaan johonkin menossa, niin matka onnistuu; mutta jos orava juoksee tien poikki, on paras kääntyä takaisin. Hei, Pekka, olipa tämä hauskaa kyytiä! Huomasitko, miten ilkeästi sudet irvistivät, kun kohotimme keihäämme ja ne näkivät, etteivät voineet päästä pakoon? Huh, se oli vähän ilkeää, mutta hauskaa leikkiä kumminkin; eikö sinustakin?" — "Tottahan toki; tällä ajolla me pelastimme monen köyhän talonpojan lampaat, ja siitä on mieleni hyvä, että saimme sudennahat. Olisipa hauska, jos meillä olisi jotakin sedän avuksi antaa, jahka hänet tapaamme." — "Niin kyllä, se ei ollut hullumpi ajatus; minä tuumin sitä asiaa minäkin."

"Puhkaise suden takakoiven kinnerjänteen väli ja pistä toinen käpälä siitä läpi, niin susi ei pääse juoksemaan tiehensä, jos sattuisi virkoamaan uudelleen henkiin", neuvoi Pekka. "Sen minä opin isältä, ja niin minäkin tein omalle kaatamalleni. Sitten haemme tunturilta kontit ja pyssyt. Sen jälkeen saamme vielä tehdä aika mutkan ja raahata ammutut hukat tänne; tuolla tunturilla puree tuulen viima kovin tuimasti; tule nyt!"

Päästessään tunturin laelle sen kiven luo, missä heillä oli tavaransa, pojat olivat kovin palavissaan ja hengästyneet, jonka vuoksi he lepäsivät hetkisen. Pekka kysyi: "Mitä arvelet tuosta raskaasta pilvenlongasta, joka näkyy tuolla koillisessa?" — "Mitäkö minä siitä arvelen? Samaa kuin sinäkin. Siinä on lunta eri määrät. Laskeudutaan metsään ja pannaan tapetut sudet tähän kivelle; sillä jos lumituisku ehtii tänne, ennen kuin olemme tulleet takaisin, ehkä emme niitä löydäkään."

Pojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo olivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. "Tehdään tähän majaan päätyseinäkin", virkkoi Antti. "Minusta näyttää ihan samanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella isän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei lumituisku tänä yönä lopu. Kas niin", sanoi hän hetkisen kuluttua, "nyt potkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja levitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon hyvänsä."

Näin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti ja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot. Saattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti, sillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja täyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa. "Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin", sanoi hän. "Nyt äidin pitäisi nähdä sinut." — "Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä sinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen", vakuutti Pekka, lisäten vielä: "Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme", ja otti sitten kouransa täyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.

Sitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli noussut, kun Antti kysyi: "Minkänäköinen päivä nyt on?" — "Lunta sataa niinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos tätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään." Nyt Antti nousi ylös. "Niin on, kuin sanoit", myönsi hän; "meidän täytyy jäädä tähän, kunnes lumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon."

Päivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi yhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä lisäksi. "Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta", tuumaili Pekka; "meillä on tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei mikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, — kenties sentään kiirunat", keskeytti hän itse oman puheensa. "Nyt täytyy mennä tunturin reunalle katsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin koetetaan."

Ylhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi lumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset tarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi kiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He tekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden aukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan lumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen; toivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.

"Eikö meillä ollut useampia ansoja?" kysyi Pekka; "minun mielestäni meillä olisi pitänyt olla niitä enemmän." — "Ei ole", vastasi Antti, "jollei sinulla ole kontissasi." Pekka tutki sitä; ansoja hän ei löytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen puun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui tarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: "Tiedätkö, Antti, mikä päivä huomenna on?" — "En, mistäpä minä sen tietäisin? En ole vielä oppinut noita harakanvarpaita." — "Niin, kahden päivän päästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin suomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin." — "Kyllä kaiketikin", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, "mutta meneehän tuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä papista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt levolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa lähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!"

Kun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli mukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli jouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet maksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima painanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli, ja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran miestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut muuttaa.

Viimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan, lumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli päättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun "eväät" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana olivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt honkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.

18. KUUSIVUOREN SUOMALAIS-UKKO.

Lähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä kelkan ladulle. "Hei vain!" huudahti Pekka; "näitä jälkiä me seuraamme; nyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa sammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni, pääset syvässä lumessa rämpimästä."

Sitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen. Vähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan vetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä pääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. "Älä pelkää", rauhoitti Pekka, "emme tee sinulle mitään pahaa". Pekan puhe selvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he olivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet kysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta ja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua myöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että mentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja sitten vetää sen taloon.

Kun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi, että hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona Kuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat menneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku oli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli täytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen lisäsi: "Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että te yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella, joksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme."

Saavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät vanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli kyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki, mutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi. Hän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien jäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa milloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat metsässä, niin tottakai vanhatkin.

Kun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin palaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät kylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime päivien rasituksista.

Pari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun tämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat kotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut. Näiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja, etteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja koska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä myöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat asettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan metsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä ennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa. Lunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon, ja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei olisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita hirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä ajoon mitä pikemmin, sitä parempi.

Pojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki neljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he eivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin toistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan hiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet olivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli kokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä, mihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään, jolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne liikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen, jonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha Kuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi illalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen tapaan.

Kun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen sisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren suomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät kierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä. Koira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se juoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen karkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat kohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa kuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun koiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä. Kului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet ajettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten suksien ladut.

Hirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä pääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle, missä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja hirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta kotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten saapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he kuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat suomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat koirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla vainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään juoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli kasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet kahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja tappaneet keihäillä ja kirveillä.

Samassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa saaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet ruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta. Jolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä ruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai tappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät ruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat etsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne; koko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia. Suomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata metsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat "tappaa heidät", niin sopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat suomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille kummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset kyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka sekaantuivat heidän metsästykseensä. "Sanokaa nyt, kumman tahdotte, älkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä sitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut", — virkkoi Kuusivuoren ukko — "niin pankaa pois pyssynne, me teemme samalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme."

Hyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen, pistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät samalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi hirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna kahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun oli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset tarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen joukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä syynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.

Kun metsämiehet olivat saaneet urakkansa loppuun, vaativat ruotsalaiset itselleen niiden hirvien nahkoja, jotka he olivat nylkeneet. Heille huomautettiin, että se oli vastoin sopimusta. Lihaa he saivat ottaa sen verran kuin jaksoivat kantaa, mutta ei muuta, niin oli sopimus. Suomalaiset pitäisivät sanansa ja niin ruotsalaistenkin pitäisi tehdä. Ruotsalaiset, jotka näkivät suomalaisten ylivoiman, eivät enää uskaltaneet pysyä vaatimuksessaan, vaan ottivat kumpikin kantamuksen lihaa ja lähtivät tiehensä.

Juuri kun he poistuivat suolta ja katosivat metsään, sanoi vanha suomalainen: "Pian, pojat! ottakaa pyssynne ja seuratkaa minua!" Hänen äänensä ilmaisi, että nyt oli kiire. Samassa tuokiossa suomalaisetkin olivat metsän peitossa. Heidän johtajansa seisahtui äkkiä ja sanoi: "Hajaantukaa vähän, etsikää suojaa ja pitäkää vaaria näyttäytyvätkö ruotsalaiset. Minä menen katsomaan, mitä he aikovat tehdä."

"Antakaa minun mennä", pyysi Pekka; "koira tulee minun mukaani. Kyllä se antaa varoituksen, jos ruotsalaiset hiiviskelevät ympärillä ja yrittävät käydä meidän kimppuumme."

Pekka lähti, Rakki mukanaan. Palatessaan runsaan tunnin kuluttua takaisin odottavien suomalaisten luo, hän näytti vallan iloiselta. "Oikein älysitte, Pietari-vaari", sanoi hän, "lumessa olevista jäljistä näin, että ruotsalaiset olivat heittäneet kantamuksensa maahan ja kääntyneet takaisin; mutta kun he huomasivat, että me olemme varuillamme, olivat hekin lähteneet matkoihinsa. Ja nyt minä olen heitä seurannut lähes puolen penikulmaa, ja luulenpa, että he ovat luopuneet pahoista aikeistaan." — "Kuule, Pekka, sinä olet älykäs poika, mutta ei auta koskaan olla liian varma. Ota vain koira mukaasi ja mene takaisin heidän jäljilleen. Ole siellä kunnes me olemme saaneet taakat selkäämme; sitten me huudamme sinulle."

Niin tapahtui. Mutta kun Pekka tuli takaisin, ei hän löytänytkään hänelle itselleen valmistettua kantamusta. Kysyväisen näköisenä hän katsoi kumppaneihinsa, kun Antti sanoi: "Vaari ei ole ruotsalaisista varma; Pekka, sinun tulee meitä suojella!" — "Vai niin; no kyllä, mielelläni; mutta jaksatteko kantaa kaikkien hirvien nahat?" — "Kyllä jaksamme; tänne ei käy jättäminen yhtäkään; siitä saat olla varma, että ruotsalaiset ovat niitä ensi yönä nuuskimassa. Nyt sinun, Pekka, on jäätävä jälkeen vähäksi aikaa ja sitten seurattava meitä. Kun kuulet meidän äänemme, pysähdy taas; jos ruotsalaiset ajavat meitä takaa, niin huuda! Pidä vaari, että olet suojassa."

Oli hiihdettävä pitkä, vaivalloinen taival ennen kuin suomalaiset puoliyön aikaan saapuivat Kuusivuorelle. Muutamia kuperkeikkoja lukuunottamatta oli kuitenkin kaikki sujunut hyvin, ja nyt nautittiin ylen vankka ateria; syötiin kokonainen padallinen "mottia" eli koprakasta (= kaurapuuroa) ja paistettua karhunlihaa.

Syödessä ei puhuttu paljoa, mutta aterian loputtua suomalaisukko tuumi, että nuorten miesten oli paras paneutua vähäksi aikaa levolle, sillä hänen teki mieli mennä hirvien tappopaikalle aamun valjetessa — jos he jaksaisivat, lisäsi hän vähän ivallisesti. Kun ei kukaan vastannut mitään, hän puhalsi palavan päreen sammuksiin ja rupesi itse maata. Silloin tällöin kuuluva huokaisu kuitenkin ilmaisi ukon olevan valveilla.

Pitkälliseksi ei lepo tullut. Miehet herätettiin pian ja heitä kehoitettiin tarkastamaan aseensa, ja talossa olevat kaksi nuorta naista käskettiin mukaan lihoja hakemaan. Kaksi kelkkaa otettiin matkaan, ja sitten lähti koko seurue talviyönä metsään. Hiihdettiin entistä latua. Nyt paineltiin nopeaa vauhtia, niin että nuoret miehet katsoivat taakseen, jaksoivatko naiset pysyä mukana. Nämä olivat kuitenkin yhä heidän kintereillään: tytöt pysyivät suksilla yhtä hyvin kuin miehetkin.

Kun tultiin likelle sitä paikkaa, missä tapetut hirvet olivat, pysähdyttiin, ja ukko meni edeltä tarkastamaan, oliko mitään estettä. Hän palasi pian ja käski toisia tulemaan panemaan kuorman kelkkoihin ja tekemään itselleen kantamuksia. Itse hän rupesi Pekan kanssa pitämään vartiota. Auringonnousun aikana olivat suomalaiset jo paluumatkalla. Kaikki oli käynyt hyvin ja suuri osa hirvenlihoista peitetty lumen alle.

Tultiin varsin tyytyväiselle mielelle. Oli tehty onnistunut metsästysretki, sillä vaikkapa ruotsalaiset päivän kuluessa tulisivatkin suuremmalla miesvoimalla ottamaan pois jäljellä olevia hirvenlihoja, oli joka tapauksessa jo melkoinen joukko lihaa varmasti tallessa.

Kun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon aavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä olevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin. Nuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita takaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että tyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä kyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.

Pari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset lähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään jonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä käymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin Nain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai löytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja pahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua esitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä heidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.

19. PEURATUNTURI.

Kun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle ystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta. Heillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet Kuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan tilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista vanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan tehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti vastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin nähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan nuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä ollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari penikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi Yrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi nuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.

Pari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he erään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta Läntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain mielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä löysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian jyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut, sen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso ja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin saada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta, nostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti teki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka alkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä turhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin, ja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa laittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen, että hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.

Juuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi istualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti ojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän sitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa, Antti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut halukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja antoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat asettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti jalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset huomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti hieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin kuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.

He kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin. Reippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen. Hänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten nuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle pantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä olevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan rinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan talonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat hänen hevosellaan.

Kun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin sellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo sen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia avusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät tervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.

Kun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli sairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan. Hän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina aulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle asumaan.

Niistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet, annettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat matkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet mitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena joukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa oli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä, kun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi erämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta ja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet kuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat olivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa sinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he sitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja jossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.

Tämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät mielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin päivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan suomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka olivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita suomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi sinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.

Väsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet asettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja paljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä, sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät mitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän, ja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he olivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen muutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän kohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he tahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan heidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen kuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen, Korsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.

Vanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea keino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi hankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai pyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella oli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan lopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon majavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän avullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille seudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli, miten he sinne löytäisivät.

Nuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha Pekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä heillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan he jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman pitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa riistarikkaassa metsäseudussa.

Kun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen poikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he hänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne mukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita, joita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja turkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia vähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua hän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen vaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, "ja tuossa on teille aineksia", virkkoi hän ottaen esille muokatun hirvennahan.

Ukko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt vaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa tekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää rehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen työhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi itselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei kelvannut mihinkään, — ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien iloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta silloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä heidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän sai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja tuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka olisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän syytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin sitten olla pajassa omissa oloissaan.

Kun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet valmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän lähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli niin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa onnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin ikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari höylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne päättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan. Nahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän neuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat paremmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän oli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa varten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja, naskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.

Tavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi mukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta hänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille kullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä kulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen keksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit vastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. "Kulkekaa virran vartta sinne asti kuin olen sanonut", virkkoi hän pojalleen, "älkääkä Liman asukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse tietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian kotiin taas, Pietari!"

Muutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä keskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan. "Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette kaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen tunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis eteenpäin!" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. "Lykkää sinä, Pekka!" lisäsi hän, "Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä potkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!" — "Hyvin sujuu, pojat", virkkoi Pekka, "katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin juosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että tulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu! Nyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin. Mieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin synkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin monta päivää."

Mutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä ennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä, ja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti ja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi. Tottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat, niin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman väkeviä miehiä. "Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi", sanoi Pekka. — "No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei sinulle moni piisaa voimissa." — "On maar se voimakas", selitti Antti; "kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa ruumiissa; mutta nyt pata tulelle!" lisäsi hän, "minä olen nälissäni kuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei ole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän iltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää puuroa." Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.

Heti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella ympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten hämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi toisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä järviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy matkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla. Lähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia pilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet taas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat ääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: "Peuroja!"

Oliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja? Arveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan siitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä suksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta. Ja katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat, näkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he saattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli suuri peuralauma.

Suomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti päästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa hyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille tunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan, kuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja sen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin, ja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he luultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. "Muutoin", lisäsi hän, "teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä ehditte vielä saada kylliksenne."

Pietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään suomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian vähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä myönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät tahtoneet kokonaan jättää metsästystä. "Mene sinä, Pekka", virkkoi Antti; "Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät tavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain, sanon minä", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä arveli. "Ei sinun tarvitse meitä auttaa". — "No, kyllä me toimeen tulemme", vakuutti Pietarikin. — "Rakki", sanoi Pekka, "jää nyt Antin luo. Hyvästi nyt." Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja katosi pian metsään.

"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri", virkkoi Antti. "Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme tasaiselle maalle; annetaan mennä!"

Antti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut siellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He olivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli joutunut. "Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin", tuumi Pietari. "Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus." — "Ohoo, en minä sitä luule", vastasi Antti, "Pekka kyllä selviää vastuksista." — "Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän kumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran." — "No miten hänen kävi?" — "Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat näkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista kohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille, kaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.

"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian hikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään peittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli ampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki ampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän täytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen luokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää, mutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän tosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se tapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä tuntureilla."

Juuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja juoksi tiehensä. "No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa", sanoi Antti, ja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän huolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: "En päässytkään peuroja lähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta olin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja säikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä, kun sekautui minun metsästykseeni." — "Vai ei saadakaan peuranpaistia tänä iltana", tuumi Antti. "No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu, minulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole köyhyydestä tietoakaan!"

Erotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos tulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa hänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa Pietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli tehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas kahden.

Ensi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi. Tähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan kallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle sivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen tehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka samalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta mielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he, suomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa, vaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan ei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.

Kun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan, lausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain saisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin useampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta. Kun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin hirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi päinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei jauhoja kuluisi liiaksi.

Ensimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille katsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä näkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli vähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle. Antin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle tunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja ahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua, se näytti heistä selvältä.

Kun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian ehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti ryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin, kuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä hän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti näyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään ylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi lähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut käsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja porhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei viipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä juokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi seisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan pitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin. Antti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan, joka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä joutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä kerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle ja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin Antin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen sen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi ilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan haavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä laaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta ennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon haavoittuneen otuksen. "Jumalan kiitos, Antti!" sanoi tämä; "minä näin koko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit ovela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja." — "Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?" — "Ammuin; mennään nyt sinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan paikkaan."

"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?" kyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat samaan paikkaan. — "Näetkös", virkkoi Pekka, "isä kertoi kerran vanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana pohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan, johon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät konttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä huomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä oli nuoli sydämessä."

"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin", tuumi Antti; "koetetaankos?" — "No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä nahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi; pääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen."

Muutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin innokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin vaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään niin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita väärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian lähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo kyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli suuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne seisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet jo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa takia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: "Peurat ovat viisaampia kuin minä luulinkaan; tämä ei vetele." — "Eipä näy vetelevän, minä arvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on vaania niitä lumeen hautautuneena". — "Kenties", tuumaili Antti, "kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten saa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat tiessään."

"Tässäpä on oikein iso honka", huudahti Pekka, "sen me otamme." Ja sitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki. Pian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. "Kas nyt", virkkoi Pekka, "me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen liha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä mukaa kuin tarvitsemme tilaa." — "Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän suuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu lihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi."

"Nyt riittää", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Tähän kyllä mahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi esille. Kyllä tästä hyvä tulee", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan suolaan. "Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla, niin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois, peitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat, ettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku suomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä keväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa; meidän täytyy keksiä muuta ansiota."

"No mitä sitten?" — "En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa, niin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat rupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin saamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään unohtaneet", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa. "Olemme kyllä", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, "unohdamme odottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle: kuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee tuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja koetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain takaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä ole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo takertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa." — "No sitten meidän täytyy odottaa", vastasi Pekka, "mutta pitkälliseksi käy sisällä istuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan."

Sitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni ja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien puiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta kallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli tuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja lykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut notkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.

Oli monta päivää odotettu kaunista säätä, mutta eipä vielä näkynyt ilma ylenevän. Antti oli ottanut kätköistään kimpun hevosenjouhia, jotka hän nyt viskasi Pekalle. "Puno, Pekka, meille ongensiimoja ja linnun ansoja. Kohta tulee kevät. Se on minulle liian hienoa työtä. Minä menen ulos hakkaamaan uuden pölkyn nuotioon, sillä kohta tämäkin päivä loppuu." Ja sitten tuli pimeä, ja sade pieksi yhä rajummin kivikattoa heidän ruvetessa makuulle.

Äkkiä metsänkävijämme heräsivät hirmuiseen jyrinään. Jyrisi ja paukkui, niin että kalliokin vapisi. Jyrinä tuli yhä lähemmäksi ja oli jo tuossa tuokiossa heidän päänsä päällä. Kalliopaadet tutisivat, nuotio tupsahti ilmaan ja säkenet ja savu täyttivät vuoren onkalon. Yhtä pian kuin oli alkanut jyrinä loppuikin ja pimeys vallitsi pienessä metsäasunnossa, jota yöksi viritetty nuotio vastikään oli valaissut. "Antti!" huudahti Pekka. "Ohoi!" kuului vastaus. "Oletko vahingoittumaton?" — "Olenpa niinkin", vastasi toinen huolettomasti. "Herran nimessä, mitä ilvettä tämä oli?" — "Eipä mitään ilvettä. Saammepa kiittää onneamme, kun olemme säilyneet vahingoittumatta. Lumivyöry on kulkenut meidän päällitsemme. Koetetaan saada tulta. Pelkään, että me olemme täällä vankeina; täällä on kovin pimeä." Antti kuului haparoivan muutamia päreitä, ja kun hän ne oli löytänyt, hän sai pian tulen sytytetyksi. He nousivat kumpikin seisoalleen. Hetkisen he tuijottivat hämmästyneinä, kunnes Antti viimein virkkoi: "Niin on kuin sanot, Pekka; ja totta tosiaan olemmekin satimessa. Mutta ulos tästä täytyy päästä, ole siitä varma"; sitten hän pani pois palavan päreen ja syöksyi lumiseinää vasten, johon hän tunki toisen väkevistä olkapäistään. Lumiseinä antoi vähän matkaa myöten; hän alkoi silloin voimakkain käsin repiä lunta, niin että se ryöppysi ylt'ympäri. Pekka taas oli tarttunut suksisauvaansa ja pistänyt sen lumeen niin pitkälle kuin se meni. Ensin lumi teki vastusta, mutta sitten sauva hurahti helposti lävitse, ja hän sanoi: "Ole huoleti, Antti; seinä ei ole paksu. Tule tänne ja nouse minun hartioilleni; lumiseinä on lähinnä kalliota ohut: pian sinä sen saat puhkaistuksi." — "Ohoi", virkkoi Antti kovasti ähkien; "se jo antaa myöten; tunge eteenpäin, Pekka, tällä kohdalla!" ja samalla Antti kaatui suulleen. "Jo on tie täällä auki!" huudahti hän. "Hyi, kun jo melkein pelkäsin, että jäisimme tänne, kunnes kevätaurinko olisi sulattanut tien auki", ja samalla hän ryömi takaperin aukosta, joka oli puhjennut lumeen. "Jumalan kiitos, ettei lumi voinut pysähtyä tälle paikalle, vaan luisti tunturia myöten alemmaksi! Se olisi voinut haudata meidät alleen niin, ettemme olisi koskaan enää nousseet ylös."

"Antti, raivataan pois lumiseinä", sanoi Pekka, "ja pidetään huoli, että saamme taas tulen viritetyksi." — "Tuli ensin, seinä sitten", sanoi Antti tarttuen kirveeseen ja meni ulos lumessa olevasta aukosta.

Kului pitkä aika, ennen kuin hän palasi takaisin mukanaan puita, jotka hän heti sytytti palamaan. "Tuleepa olemaan hauska nähdä, millaista tuolla meitä alempana on, jahka päivä selvenee. Luulen melkein, että metsä on poissa." "Anna lumiseinän olla paikallaan; täällä tulee lämpöisempää kun se on kohdallaan. Tässä pimeässä emme saa nuotiotakaan sytytetyksi; täällä ei ole honkiakaan lähellä; asetu alallesi ja ole huoleti. Minkähän luulet olleen tähän syynä?" — "Varmaankin sade ja suojailma sai lumen irtautumaan tässä ylempänä tunturin jyrkimmällä kohdalla, ja kun se kerran joutui liikkeelle vyöry kasvoi kasvamistaan, kunnes seisahtui vasta laakson pohjalla."

Ja niin asia olikin. Suomalaisen selvä käytännöllinen ymmärrys ei pettänyt. Unta ei tänä yönä ollut enää ajatteleminenkaan. Aamun odottaminen koetteli kärsivällisyyttä, sillä vieläkin oli paksu sumu ja satoi rankasti. Tuli kuitenkin vihdoin päivä, ja nyt he kauhistuneina saattoivat nähdä lumivyöryn aiheuttaman hävityksen. Kallionkielekkeen yläpuolelta oli kaikki lumi poissa. Sen mukana oli seurannut kiviä, soraa ja pieniä pensaita. Leveä musta juova osoitti, mistä lumivyöry oli kulkenut. Heidän luolansa alapuolella oli hirveän näköistä. Metsä oli kuin lakaisemalla pois pyyhkäisty; siellä täällä vain jokin vanha honka ojenteli oksiaan syvästä lumesta, jossa pienemmät puut makasivat sikin sokin sulloutuneina, ja laakson pohjalla oli lunta pisimmän puun korkeudelta.

Nuorukaiset seisoivat äänettöminä hämmästyksestä nähdessään kauhean hävityksen, kunnes Antti virkkoi: "No, Pekka! Hyvästi nyt meidän peuranlihavarastomme! Ei se tule näkyviin ennen kuin kesällä."

Antin puheeseen ei Pekka vastannut mitään; hän vain katseli tarkkaan sitä paikkaa, jossa tiesi heidän suuren honkansa olevan. "Katsotaanpa, Antti. Minä luulen, että se on säilynyt, sillä ne hongat, jotka olivat sitä lähellä, ovat vielä pystyssä." — "Tunnetko sinä sen, Pekka, vielä?" — "Tunnen kyllä, ja tunnet sinäkin. Etkös näe tuon suuren kuusen katkenneita oksia? Meidän honkamme ne katkaisi kaatuessaan. Tulepas nyt." Sitten he menivät paikalle ja huomasivat ilokseen, että heidän lihansäilytyspaikkansa oli vahingoittumatta. Lumivyöryn syrjä oli vain vähän sipaissut sitä ja siirtänyt tuota jättiläispuuta pikkuisen matkaa.

"Huh, huh!" päivitteli Antti, "ei enää koskaan asetuta jyrkkien tunturien rinteelle. Tämähän oli vallan hirveätä. Parasta kaiketi lienee, että muutamme pois alamaahan." — "Ei vielä, tänä vuonna meillä ei ole enää mitään pelättävää; onhan maa meidän yläpuolellamme ihan paljaana. Ei, pannaan vain asunto kuntoon ja hinataan nuotiopölkkyjä nyt, kun emme voi muutakaan toimittaa. Minä arvelen, että kun on niin vedenpitävä katto kuin meidän, sille on vielä annettava arvoa, eikä kuiva paikka ole pois tieltä." — "No olkoon kuten tahdot", sanoi Antti, ja sitten ryhdyttiin raivaamaan lunta pois ja tekemään uutta nuotiota.

Ilma ei muuttunut moneen päivään. Lumi aleni ja mätäs toisensa jälkeen pisti esiin mustan päänsä, puut puhdistuivat lumesta, ja kerran aamulla noustessaan makuulta nuorukaiset kuulivat kaukaista kohinaa. "Koski", virkkoi Pekka, "tulva alkaa; jäät ovat lähtöä tekemässä." Päivän mittaan kohina koveni kovenemistaan, ja iltapäivällä oli laakso heidän alapuolellaan veden vallassa. Paksun lumisulun yläpuolelle oli muodostunut pieni järvi, ja alhaalta lähimmästäkin laaksosta kuului veden kohinaa.

Niin he sitten eräänä aamuna heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa; taivas oli kirkas ja sumu hälvennyt. Nyt he kiiruhtivat kiipeämään tunturin ylimmälle laelle. He hämmästyivät muutosta, sillä mihin ikinä kääntyi katsomaan, oli äsken vielä luminen metsä tummana ja totisena, samalla kuin korkeilla tuntureilla hohteli häikäisevän valkoinen lumipeite ja heidän oma tunturinsa oli kovan jään kattama. "Kuule, Antti, tällaista emme ole ennen nähneet", sanoi Pekka. "Ja katsopas, katso, Antti! Tuolla lentää hanhia. Kas nyt ne laskeutuvat tunturin laelle! Istukaa vain rauhassa, ei teitä kukaan häiritse. Tule nyt, Antti, minä tahdon mennä kotiin ja ulos taas. Minä olen niin hyvällä mielellä, mutta en tiedä itsekään siihen syytä!"

"Hyh!" huudahti Pekka heti samassa, "näetkö noita ilkiöitä?" Samalla hän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa. "Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan narrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen. Joudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja." — "Huhhei! siihen toimeen minäkin yhdyn", ja sitten metsämiehet riensivät kotaansa. "Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan", sanoi Pekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.

Sudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat yllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin huomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan, kunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi maahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan notkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan hiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.

He konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin ruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden siirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. "Pidä varasi!" kuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin komennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin nämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta luisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi pyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.

"Hurraa, Pekka!" huudahti Antti; "tällä kertaa olimme me kavalampia kuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään käyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka olette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen sattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta tahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille."

"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin. Päivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään nyt."

Kun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti muristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen isännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen rauhoittui.

20. MAJAVANPYYDYSTÄJÄT.

Aurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli lauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon lumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi. Nuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet mitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja sai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä! Lumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin: lammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen nyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina muistutti lumivyöryn pauhua.

Nuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he eivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli lauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. "Tämä ennustaa kevättä", sanoi Pekka. Kun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän: "Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin; mennään huomenna katsomaan koskea."

Ennenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat nuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja Rakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa. "No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!" ja sitten porhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.

Pian oli tultu kosken rannalle. Vesi kohisi ja kuohui vaahdoten kivien ja kallioiden ympärillä; oli kuin koski olisi iloinnut jälleen saavuttamastaan vapaudesta. "Kuule, Antti, nyt lähdetään alas virtaa myöten; meidän pitää kulkea joen vartta järven rantaan asti. Minun tekee mieleni nähdä sekin", sanoi Pekka. "Tuolla alempana on suvanto; siellä jää on vielä lujaa. Mennään jäälle. Kuulepas Rakkia! Se on jo rannassa ja haukku kuuluu karkealta. Joudutaan!"

Päästyään virran jäälle pojat kuulivat Rakin haukkuvan lähellä rantaa. Koira oli yhdessä kohden ja haukkui äkäisenä. "Mitähän se on täällä löytänyt? Katsotaanpa." Koira seisoi rannalla, kolossa puun juuren alla ja kaivoi käpälillään. "Ei se iso elukka ole. Kolo on pieni. Pistetäänpä sinne suksisauvoillamme." Kun pojat pistivät sauvansa koloon, kuului sisästä kiukkuinen murina, ja Pekka huudahti: "Saukko! Pidä varasi nyt, Antti. Minä ajan sen ulos, jotta saat sen tapetuksi."

Sitten Pekka tarttui kirveeseen ja raivasi pois jään ja mullan kolon takaa, missä saukko oli. Nyt hän pisti sauvansa sisään ja samassa saukko syöksyi ulos niin arvaamatta, ettei Antti ehtinytkään pistää sitä kuoliaaksi. Saukko oli jo jäällä, kun Rakki sai sen kiinni. Pekalta pääsi iloinen nauru. "Muistatkos näätää, joka meidän piti ampua, kun Taneli-ukko oli mukana? Sinä olit liian hidas." Mutta samassa Antti iski keihäällään. Kuului kova vinkuna, ja hän nosti keilhäänkärkeen tarttuneen ylös. "Mitäs nyt sanot, Pekka?" nauroi Antti vuorostaan. "Nämä olivat pariskunta, joka oli aikonut asua ja elellä tässä virrassa, ja kalojen pitäisi olla hyvillään siitä, että me tulimme tänne. Mutta katsohan, Pekka, Rakista vuotaa verta! Katsopas, mikä sitä vaivaa." Pekka riensi "parhaan ystävänsä" luo, joka vielä oli saukon kimpussa pidellen sitä kiinni. "Ei Rakilla ole mitään vaaraa", rauhoitti Pekka. "Onpahan vain naarmu kuonon poikki; mutta se on kyllä syvä. Olipa tämä iso saukko! Kyllä se osasi purra, mutta nyt se on meidän. Nyljetään kumpikin saukkomme. Nahat kuljetamme helposti mukanamme."

He jatkoivat matkaa virtaa alaspäin, kunnes näkivät sen mutkassa levenevän lammen tapaiseksi. Äkkiä nuorukaiset jäivät seisomaan kuin kiinnikasvaneina, sillä heidän hämmästyneitten silmiensä edessä näkyi majavan pesiä toinen toisensa vieressä, niin pitkälle kuin katse kantoi pitkin virtaa.

"Käännytään takaisin ja hiivitään metsän läpi, ettemme säikytä noita elukoita. Täällähän näkyy olevan kokonainen kaupunki. Varmaankaan ihmiset eivät ole täällä koskaan hätyyttäneet majavia, koska niitä on näin paljon yhdessä paikassa. Tämä oli onni. Kierretään nyt koko seutu."

Auringonlaskun aikana nuorukaiset olivat pienen saaren rannalla, joka oli vastapäätä virran suuta jokseenkin suuressa järvessä, ei varsin kaukana majavien yhdyskunnasta. He istuivat kaatuneen hongan rungolla jutellen.

"Kas niin me teemme", sanoi Pekka. "Saaressa kasvaa tiheää metsää ja puut ovat niin lähellä toisiaan, että vain töin tuskin pääsee tunkeutumaan läpi. Tuonne tiheään viidakkoon raivataan aukea, rakennetaan sinne maja ja asutaan siellä koko kesä. Ihan varmaan saamme pyydetyksi suuren joukon majavia. Talvella lähdemme sitten myymään niiden nahkoja ja hajupussia ja tulemme rikkaiksi, ja sitten etsimme käsiimme omaisemme ja autamme heitä."

"Niin, niin on hyvä. Lähdetään nyt kotiin. Huomenna ryhdymme työhön, niin että saamme huoneen valmiiksi siihen mennessä, kun virta luo jäänsä ja majavat lähtevät liikkeelle. Sitten laitamme loukkuja, ja saatpa nähdä, että olen miettinyt sitä asiaa jo edeltäpäin. Sinä et ollut Tanelin ja minun kanssani majavia pyytämässä, mutta hän sanoi silloin minulle sellaista, jota en ole unohtanut; saatpa nähdä."

Jo seuraavana päivänä olivat kirveet saaressa heilumassa, metsänkävijät kaasivat puita ja raivasivat tilaa tulevalle asunnolleen. He tekivät työtä uutterasti. Ensimmäisen kirkkaan ja lämpimän päivän jälkeen ei kevät suurestikaan edistynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi kylmästi, taivas oli pilvessä. Aurinko ei jaksanut sulattaa lunta, yöt olivat tyynet ja kylmät, lumen sulaminen kävi hyvin hitaasti eikä kosken kohina ollut enää varsin kova. Hanhia ei enää lentänyt pohjoista kohti, mutta kurjet olivat tulleet ja kirkuivat kovasti joka aamu, ja niitä säestivät kuhertelevat teeret.

Työtä kesti yhä vain, kun Antti eräänä päivänä viskasi pois kirveen sanoen: "Kuule, Pekka, minä olen kyllästynyt puolisuolaiseen peuranlihaan; minun tekee mieleni metsästämään; ei tämä kelpaa!" — "Älä huoli, emme vielä ryhdy siihen. Jatka nyt vain hetkinen; minä tulen pian takaisin."

Pekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin. Palatessaan hän virkkoi: "Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin peuranlihaa." Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään reunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: "No, Antti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni", ja sitten hän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli pyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.

"Ohoh!" sanoi Antti iloisesti, "tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa sinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta ehkä ei tässä järvessä olekaan haukia." — "On kyllä, minä näin kaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne houkutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä enemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä."

Seuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut monta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä onni kehoitti jatkamaan kalastusta.

Eräänä iltana alkoi sataa lunta. "Nyt mennään kotiin", sanoi Antti; "paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on mentävä majaamme." — "No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas saat peuranlihaa!" — "Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä paitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun."

Ja paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä, sadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan, sillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut liikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.

Eräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa, taivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät — sir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! "Nyt ylös!" huudahti Pekka. "Kuulitko?" — "Kuulin kyllä; Jumalan kiitos, nyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut, ennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?". — "En, minun tekee mieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä yksin." — "Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi sitten. Missä tapaamme?" — "Täällä", sanoi Pekka ottaen sukset olalleen ja lähti nousemaan vuorelle.

"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä", puheli Antti yksinään. "Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä liikkeelle nyt." Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista vauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli korjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi kulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.

Saavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri leviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet silmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä hän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on nuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella tunturiseudulla.

Pekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan tasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin eläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset allensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului. Joutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren aukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut otuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan kuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun loikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui kuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama kuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki kuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan ja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin. Pekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: "Antti, Antti, ohoi! Tänne päin! Ohoi!" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka taukosi huutamasta. "Hän on kaukana jäljessä päin", arveli Pekka itsekseen, "eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa, kun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin se vielä on lämmin", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi karhua nylkemään. "Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki? Mutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!" — Ei kuulunut mitään vastausta.

"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?" Kun tämä ajatus johtui Pekan mieleen, hän aivan tyrmistyi. "Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei olisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä järven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni." Ja sitten hän viskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui järvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa voimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein kuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei kuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä häneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota Rakkikin katseli ihmetellen. "Ymmärrätkös, Rakki, tätä?" Rakki ei siihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. "Niin, Rakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella me saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan. Tule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme."

Ja sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa jäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen kuin ennen. "No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee ja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!" — "Täältä tullaan!" Ja sitten hän tuli. "Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken päivää?" — "Etkös ole kuullut minua?" — "Kuulin nyt äsken, mutta en sitä ennen." — "Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se tapahtui?"

"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin Rakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja parast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen kuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta siellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian perille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin suuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään sen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden väliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta mieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin keihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli henki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin sinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin kirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta. Silloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin, ja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt ihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli joutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja sitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen karhun tänne."

"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?" — "En tiedä, mutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä näkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti." — "Etkös kuullut, että minä ammuin?" — "En." — "No, tulehan katsomaan."

Nähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti, mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. "Meillä on onni päivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?" Kun tämä oli kertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: "Kuule, meidän asiamme ovat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut syömässä järven rannalla; ne me pyydystämme." — "Niinkö arvelet? Minun mielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta kantamusta." — "Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat joka tapauksessa meidän."

Auringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä. Sorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa perästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet jättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa rakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi: "Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä koko ikäsi!" — "Niin, kukapa tietää", vastasi Pekka miettiväisesti.

Muutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin siihen lavitsoita. "Meidän on pidettävä kiirettä", arveli Pekka, "kohta virta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä meidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme omaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja lampaita." — "Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on tietty, että meidän on pidettävä kiirettä."

Hanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla, lehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja valoisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.

Majavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään kaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja jo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä kuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja salaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi kummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut taalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus, jonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava veteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä pois.

Ensi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta toiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän edestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus metsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain poluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä loukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui hajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat pian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta metsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä uusia otuksia saatiin pyydyksistä.

Tuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.

Niin meni kevät menojaan, kesä tuli sijaan, ja kesällä lintujen pyynti taukosi. Majavatkin kulkivat pitkien matkojen päähän, joten saalis väheni ja nuorukaisille jäi runsaasti joutilasta aikaa. Kerran pojat olivat kiivenneet tunturin huipulle katsellakseen ympärilleen kirkkaassa aamuilmassa, kun he huomasivat sinertävän savukiemuran järven toisella puolen. Kukahan oli sinne tulen virittänyt? Pian sen jälkeen he näkivät veneen, jossa oli miehiä, lähtevän rannasta nuotion läheltä ja soutavan järvelle.

"Kuule Antti", sanoi Pekka, "meidän täytyy saada selko siitä, mitä väkeä nuo ovat. Meidän pitää hiipiä heitä lähelle. Niinkuin muistat, vanha Pietari varoitti meitä karttamaan Liman asukkaita. Kenties tulemme savu on meidät ilmaissut!"

"Ei, sitä en luule. Savu on pirtistämme ulkoilmaan tullessaan jo hajaantunut; tuvan ympärillä kohoavat puut ovat korkeat, enkä minä sen vuoksi luule heidän sitä huomanneen." — "No, mennään sitten järven ympäri katsomaan, mitä väkeä vieraat ovat."

Muutaman tunnin kuluttua he istuivat leimuavan nuotion ääressä vilkkaasti keskustellen tulokkaiden kanssa. He olivat vanhoja tuttavia: Suomenniemen ukko Pekkalainen poikineen. He olivat olleet alempana olevalla järvellä kalastamassa. Nyt he olivat tavattoman suurella vaivalla vetäneet veneensä vastavirtaan kalastaakseen ylempänä olevassa järvessä ja olivat saaneet runsaan palkan vaivoistaan. He olivat hyvillään tavatessaan nuoret maanmiehensä. Nämä kertoivat nyt elämästään siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Suomenniemestä. Lopetettuaan kertomuksensa he ehdottivat Pekkalaisille, että nämä tulisivat heidän metsäpirttiinsä asumaan siksi aikaa kuin oleskelisivat tällä järvellä. Siihen nämä heti suostuivatkin, ja sitten mentiin yhdessä saarelle. Ukko Pekkalaisen mielestä paikka oli kalastusta ja metsästystä varten hyvin valittu, mutta tulevaksi uudispaikaksi se ei ollut sovelias. Hän onnitteli poikia heidän onnistuneen karhunpyyntinsä johdosta ja katsoi irvistäviä karhun pääkalloja, jotka riippuivat sileän ja korkean hongan kylkeen naulattuina. Nähdessään poikien nahkakimpun hän ihan ihmetteli. Siitä lähtisi runsaasti rahaa, kun he veisivät nahat Norjaan. Se olisi paljon edullisempaa kuin myydä ne Ruotsissa. Ensi talvena heidän piti itsensä viedä ne sinne. Hän oli itsekin aikonut mennä sinne, ja silloin he voisivat kulkea samaa matkaa.

Erotessa hän kehoitti toista heistä tulemaan mukaansa, niin hän antaisi heille jauhoja, joiden puutteessa he kauan olivat olleet. Koska tarjous tehtiin ihan viime hetkellä, päätettiin, että toinen heistä seuraisi jäljestäpäin. No, sehän oli samantekevä. Heidän piti vain seurata myötävirtaan, sillä Pekkalaisen torppa oli saman virran suulla.

Nyt neuvoteltiin siitä, kumpi lähtisi jauhoja hakemaan, vai menisivätkö molemmat yhdessä. Pekkaa ei haluttanut lähteä, ja pitihän majavanpyydyksiäkin kokea. Antin piti sen vuoksi lähteä matkalle yksin. Hän olikin siihen halukas. Pekka arveli, että hänen piti ottaa mukaansa jonkin verran suolattua peuranlihaa ja karhunihraa vaihtokaupassa jauhojen maksuksi. Sitä tuumaa Anttikin piti hyvänä. Hän meni nyt hakemaan lihaa, joka edelleenkin oli tallessa hongan sisässä heidän entisen asuntonsa luona tunturilla.

Pekka halusi saattaa toveriaan katsastaakseen ympärilleen tunturilla. Tultuaan vanhan majansa luo he erosivat. Antti lähti kontti selässä hongan luo, Pekka ja Rakki suuntasivat kulkunsa tunturin huipulle päin.

Pitkälle ei Pekka ehtinyt, kun kuuli Antin huutavan ja meluavan, ja pian sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Rakki syöksyi takaisin kuin ammuttu nuoli, ja yhtä kiire tuli Pekallekin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua Pekka kuuli Rakin käyvän karhun kimppuun. Siitä tuli kiivas ottelu, ja väliin kuului Antti täyttä kurkkua yllyttävän Rakkia. "Käy päälle, Rakki! Karkaa kiinni! Kas niin, se on oikein! Usus, ota kiinni!"

Nyt oli Pekkakin saapunut paikalle eikä voinut pidättää nauruaan nähdessään hullunkurisen näyn. Paksun kuusen juurella oli karhu istuallaan torjuen Rakin alituisia hyökkäyksiä, ja ylhäällä kuusessa istui Antti sadatellen tyhmyyttään, kun oli aseetonna lähtenyt tunturille. Pekan oli täysi työ pysyä tyynenä, sillä koko juttu tuntui hänestä niin naurettavalta, ja kun Rakki näki Pekan, se haukkui karhua entistä kiukkuisemmin.

Pekan luoti sattui karhuun, mutta peto ei heti kaatunut, vaan nousi pystyyn, syleili etukäpälillään puuta, johon Antti oli kiivennyt, mutta lysähti sitten maahan. Se oli kontion viimeinen voimanponnistus.

Karhun noustessa pystyyn Anttikin oli kiivennyt yhä ylemmille oksille, pitäen kaiken aikaa melua ja sättien sekä karhua että itseään. Mutta nähtyään kontion kaatuvan, käski Pekka nauraen Antin tulla alas puusta. Epäluuloisena tämä laskeutui vähän kerrassaan, mutta nähdessään karhun olevan kuollut, hän oli kohta maassa.

Hän kertoi nyt, kuinka hän tultuaan hongan luo, jonka sisässä lihat olivat, oli nähnyt karhun repineen kannen auki ja kaivamassa parhaillaan lihakappaleita, joita viskeli sinnetänne. Hän oli silloin suuttunut ja ruvennut meluamaan sekä viskelemään kivillä kontiota, joka taas vuorostaan oli ruvennut karjumaan ja hätyyttämään häntä. Silloin hän oli kiivennyt kuuseen, pauhannut ja kiroillut karhua käskien sen painua tiehensä. Mutta sen sijaan tämä olikin noussut istumaan ja ollut ilkeän näköinen. Silloin oli Rakki tullut, mistä Antti tietysti oli ilostunut, mutta jos hän olisi tiennyt, ettei karhu ollut sen suurempi kuin hän sen nyt huomasi olevan, hän kyllä olisi pitänyt puolensa. Lihansäilytyspaikalle hän ei enää koskaan aikonut mennä ilman pyssyä, sillä voisihan tapahtua, että useampia petoja olisi osunut sinne.

Kun karhulta oli turkki nyljetty ja Antti ilokseen pistänyt karhunkin lihat hongan onteloon, hän otti sen verran peuran- ja karhunlihoja, kuin hänen oli määrä viedä Pekkalaisille.

Pekka vei Antin järven yli jo keväällä valmistetulla lautalla ja käski Antin huutaa, jollei Pekka häntä huomaisi hänen palatessaan. Antin mentyä lähti Pekka mielipaikalleen tunturin huipulle ja viipyi siellä kaiken päivän. Seuraavana aamuna hän oli varhain liikkeessä. Hänen kirveensä iskut kajahtelivat metsästä kaiket päivät, ja kun Antti melkoisen ajan kuluttua korotti karhean äänensä, souti Pekka häntä vastaan somasti tehdyllä, siistillä ruuhella, joka oli rakennettu vanhasta, ontosta hongasta.

"No hei vain, Pekka, oletko tehnyt tuon sillä välin kuin minä olin poissa? Oletpa ollut reipas ja uuttera. Mutta miten sait sen järveen?" — "No ymmärräthän, että valitsin hongan järven rannalta." — "Niinpä kyllä, mutta kuitenkin?" — "Se on nyt tässä; tule tänne vain!" — "Niin", sanoi Antti, "joka vuosi sinä vain tulet väkevämmäksi ja pitemmäksi. Sitä vain ihmettelen, mahtanevatko äiti ja isä meitä nyt enää tuntea." — "Ei sinua ainakaan", sanoi Pekka nauraen, "sillä olethan sinä paksu ja leveä kuin heinähaasia, ja niskakin sinulla on vahva kuin vanhalla sonnilla, ja entäs kourasi sitten! ne ovat leveät kuin ruuhen puolikkaat." — "Olkoonpa niin, mutta kyllä äiti minut kuitenkin tuntee."

Niin kului kesä. Päivät yhä lyhenivät ja yöt pitenivät. Majavat alkoivat taas mennä loukkuihin ja metsästäjät kävivät uutterammiksi.

"Kuulepas", sanoi Pekka kerran, "nyt emme kaiva majavain ruumiita maahan, vaan teemme karhunpyydyksiä sinnetänne vuorenharjanteille, ja panemme majavain raadot syötiksi. Tulee jo se aika, että karhu rupeaa syömäriksi, niin kuin Tanelin oli tapana sanoa; koetetaanpa nyt."

Ja sitten tehtiin karhunloukku toisensa jälkeen. Työtä oli tarpeeksi asti, mutta vaivoistaan pojat saivat kyllä palkkion. Sekä karhun- että majavanpyydyksillä saatiin hyvät saaliit. Ja sitten alkoi taas näkyä peurojakin tuntureilla. Niitäkin piti yrittää pyytää, ja nyt kun lumi oli poissa ja maa paljas, onnistui metsämiesten piiloutua maassa oleviin syvennyksiin, kivien ja mättäiden taakse. Peura toisensa jälkeen joutui heidän saaliiksensa, kunnes pakkanen ja lumentulo teki lopun niiden pyynnistä.

Molemmat metsästäjät olivat iloissaan talven tulosta ja rupesivat katselemaan pyytämiensä metsänotusten nahkoja. He havaitsivat, että niiden kuljettamiseen tarvittiin kaksi kelkkaa. Vanha kelkka oli siis korjattava ja uusi tehtävä lisäksi. Tarvittiin vielä uudet suksetkin. Tarvepuut tuotiin metsästä, ja Pekka sanoi Antille ottavansa osalleen puusepän työn, jos Antti lähtisi metsälle hankkimaan muutamia näädännahkoja. No, siihen Antti kyllä suostui, sillä puun veistämiseen ja vuolemiseen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Jos hän saisi takoa rautaa, ei hän piittaisi metsästämisestä, mutta nyt hän aikoi tehdä parastaan. Ja parastaan hän tekikin, sillä muutamia päiviä metsässä oltuaan hän palasi saaliinaan neljä näädän ja yksi myyrännahka sekä koko joukko lintuja.

Pojat olivat nyt koonneet kasaan ja kätkeneet omaisuutensa hyvin, eivätkä he ottaneet mukaansa enempää kuin mitä heillä oli päällään. Kelkat olivat nahkoja täynnä, ja varhaisena talviaamuna he jättivät hyvästit saarelle. Mahtoivatko he sinne koskaan palata?

21. OIKEUDENKÄYNTI ERÄMAASSA.

Tullessaan Suomenniemelle vanhan Pekkalaisen luo pojat kuulivat maanmiehistään surullisia uutisia. Muudan suomalainen oli polttanut ja viljellyt halmeen Dalbyn seurakunnan luoteiskulmalla. Hän oli raivannut hyvän uudispaikan ja rakentanut sen hyvään kuntoon. Tämä herätti Ofvansjön seudun ruotsalaisten kateutta. Kesällä oli heiltä kadonnut joitakin raavaseläimiä, ja suomalaista syytettiin, että hän oli ne "noitunut". Sitten kokoonnuttiin joukolla ja poltettiin suomalaisen asumus, hävitettiin hänen talouskapineensa ja ruokavaransa. Suomalainen vetosi heimolaisiinsa saadakseen apua ja, jos mahdollista, voidakseen hankkia takaisin ryöstetyn karjan. Suomalaiset olivat tulleet kokoon, neuvotelleet ja päättäneet, että mentäisiin Dalbyhyn hankkimaan suomalaiselle oikeutta hyvällä tai pahalla. Kaikkien taistelukuntoisten suomalaisten piti lähteä mukaan, olipa ajateltu hakea näitä nuoria miehiä, jotka nyt tulivat juuri sopivaan aikaan.

Nuorukaiset eivät epäröineet, vaan seurasivat maanmiehiään, koska asia kerran oli tällä kannalla. Lähtöpäivää ei ollut vielä määrätty. Tahdottiin käyttää hyväksi vuodenaikaa ja lumen vähyyttä, jolloin tuotaisiin metsistä kotiin kesällä kootut eläintenrehut, ja siihen toimeen Pekkalainen pyysi nuorten miesten apua.

Parin viikon kuluttua oltiin Suomenniemellä valmiina. Pyssyt ja muut aseet oli tarkastettu, ruokavaroja kerätty ja odotettiin vain sana, että naapurit olisivat valmiit lähtemään.

Tällainen sana saatiinkin pian; virran varrella asuvat suomalaiset saapuivat eräänä iltana Pekkalaisen luo.

He olivat varustautuneet ja valmiina retkelle. Pari hiihtäjää lähetettiin edeltäkäsin viemään sanaa alempana asuville, että pohjoisemman seudun suomalaiset olivat tulossa. Niin kuljettiin sitten hiljakseen virranvartta Kärrbakin rantaan. Siellä juuri asui se suomalainen, jonka talo oli hävitetty. Sitä paikkaa sanottiin nyt yleensä Kateenharju'ksi (Avundsåsen), ja se nimi sillä vieläkin on. Joukkoon oli lyöttäytynyt vielä monta suomalaista, heitä oli nyt jo karttunut neljätoista miestä. Johtajiksi valittiin Pekkalainen ja Vetalainen — sen niminen oli vahinkoa kärsinyt suomalainen — ja retki järjestettiin niin, että ruotsalaisten talonpoikien taloihin tultiin puoliyön aikaan.

Taloja oli kaksi lähellä toisiaan. Ne piiritettiin ja Pekkalainen kolkutti Tutstan isännän ovelle, sillä tämä oli ollut ilkityön alkuupanija. — "Tule ulos, Janne!" huusi Pekkalainen.

Kun ei kuulunut vastausta, huudettiin uudelleen "Tule ulos, Janne! Meillä on terveisiä Vetalaiselta."

Janne oli jo kauan sitten noussut ylös, mutta kuullessaan suomalaisen äänen ja huomatessaan, että talo oli piiritetty, hän kauhistui eikä uskaltanut vastata.

"Tule ulos, Janne!" kuului vielä kerran pahaenteinen ääni, "vai tahdotko jäädä makaamaan omille makuusijoillesi?"

Janne vastasi nyt, ettei hän tule. "Te aiotte tehdä minut kylmäksi."

Sillä hetkellä tuli paikalle Jannen naapuri, joka oli pakotettu seuraamaan mukana Jannen taloon. "Jöns, sano Jannelle, että hän tulee ulos!" käski Pekkalainen ankarasti.

"Antaudu, Janne!" kehoitti Jöns, "tässä ei ole muuta neuvoa kuin maksaa sovinnot." — "Aiotko sinä Jöns maksaa sovinnot?" — "Aion."

Sitten kuului sisältä rukoilevaa ääntä ja Janne tuli ulos, ylpeänä, iloisena ja tuiman pöyhkeänä. "Mistä syystä minulta vaaditte sovintoja?" — "Siitä, mitä teit Harjun suomalaiselle." — "Hän oli tehnyt talonsa minun maalleni, ja omalla maallani minä teen, mitä tahdon."

"Älä suotta suurentele Janne!" varoitti Pekkalainen. "Meillä suomalaisilla on esivallan kirjallinen lupaus, että saamme asettua asumaan metsiin mihin tahdomme; siellä sinulla ei ole mitään maata. Nyt olemme tulleet tänne kysymään tahdotko maksaa korvauksen siitä pahasta, minkä teit, muutoin saat kärsiä saman, minkä teit Vetalaiselle. Sano pian, kumman tahdot!" — "No mitä minulta sitten vaaditaan?" kysyi Janne kiukkuisesti.

"Ensiksi sinun täytyy antaa takaisin karja, jonka anastit; sitten sinun täytyy elättää Vetalainen ja hänen perheensä elonkorjuuseen asti, ja lisäksi sinun täytyy ruokkia ne miehet, jotka rakentavat talon, ja maksaa heille kaksi säkillistä rukiita ja neljä säkillistä ohria. Se on kohtuullinen vaatimus. Sano nyt, miten tahdot tehdä!"

"Tahdon miettiä asiaa."

"Ottakaa, pojat, kirveet ja pilkotkaa sytykkeitä ja tehkää tuli sillä välin kuin Janne miettii asiaa", sanoi Pekkalainen istuen pölkyn päähän selin Jannen oveen.

Kun suomalaiset olivat vieneet mukaansa Jönsin, oli lähetetty sana naapureille kauemmaksi etelään, ja näitä oli kokoontunut koko joukko, jatka nyt seisoskelivat vähän etäämpänä ja kuulivat Jannen ja Pekkalaisen keskustelun. Jannen tuvassa oli hiljaista. Kuului kuitenkin kuiskauksia, joihin sekaantui itkua ja nyyhkytyksiä.

"Isä, nyt meillä on puita", sanoi Pekkalaisen vanhin poika. — "Pankaa ne seinää vasten!" käski Pekkalainen. Nyt astui kokoontuneesta miesjoukosta pari ruotsalaista esiin ja tuli avomielisesti Pekkalaisen luokse. He tervehtivät: "Jumalan rauha!" ja sitten toinen huusi: "Tule ulos, Janne!" Janne oli heti ulkona ovensuussa Pekkalaisen vieressä. "Maksa pois sovinnot, Janne", kehoittivat miehet; "muuten olet ansainnut itse saman, mitä olet muille tehnyt."

"Mitä sinä Jöns maksat sovinnoiksi?" kysyi hän rikostoveriltaan. — "Rehuja Vetalaisen elukoille." — "Syöttäköön itse elukkansa" tokaisi Janne ylpeästi. — "Sinun pitää suorittaa kustannukset puoliksi kaikesta!" — "En!" vastasi Janne.

"Käydään sisään", sanoivat vieraat miehet Pekkalaiselle, "ja otetaan Jöns mukaan; näettehän, että me olemme aseettomia". — "Niin, menkää vain sisälle, ketä haluttaa", vastattiin. "Kiskokaa, pojat, päreitä ja sytyttäkää jokainen soihtunne", sanoi Pekkalainen istuutuen jälleen paikalleen.

Pian sen jälkeen leimusi kolmekymmentä tulisoihtua, jotka valaisivat laajan piirin. Silloin Pekkalainen huusi kovalla äänellä: "Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha tulla ulos", ja avasi heti oven.

"Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha!" huusivat suomalaiset jokainen isolla äänellä.

Nyt tulivat vieraat miehet ulos, asettuivat Pekkalaisen luo ja sanoivat: "Te suomalaiset olette kyllä ankaria toimissanne, mutta teillä on oikeus puolellanne, sen vuoksi saatte sen korvauksen, jota vaaditte. Siitä me Svabakin asukkaat menemme takaukseen. Lähtekää rauhassa takaisin metsiinne! Kaikki tapahtuu niinkuin olette sanoneet", ja samalla hän ojensi Pekkalaiselle kätensä.

Kohta sen jälkeen lähtivät suomalaiset tiehensä, mutta heidän tulisoihtunsa loistivat pitkänä jonona osoittaen, mitä tietä he olivat kulkeneet.

Kylänmiehet sitä vastoin jäivät paikoilleen ja katselivat suomalaisten jälkeen, kunnes tulisoihdut katosivat kauas etäisyyteen. Mutta Jannelle ja Jönsille he sanoivat: "Pitäkää vain huoli siitä, että täytätte, mitä me lupasimme teidän puolestanne! Muutoin kyllä tunnette meidät!"

Näin päättyi ensimmäinen yhteenotto Dalbyn väestön ja suomalaisten välillä. Niin kertoo tarina, mutta siihen se ei loppunut. Kotimatkalla suomalaiset sopivat heti yksissä neuvoin rakentavansa Vetalaisen talon uudelleen, ja kun Antti ja Pekka olivat vapaita, itsenäisiä miehiä, kysyttiin heiltä, eivätkö he tahtoisi ruveta vakinaisesti Vetalaista auttamaan rakennustyössä. Pekka vastasi heti myöntävästi, ja siihen mukautui Anttikin. Mutta pian oli joulu tulossa, ja työ päätettiin jättää siksi, kunnes juhla oli ohi.

Joulujuhlan nuorukaiset viettivät Pekkalaisen luona. Pyhien loputtua he menivät Kateenharjulle ja ryhtyivät työhön. Työtä tehtiin ja vilua kärsittiin, mutta työ edistyi, sillä ympäristön suomalaiset kävivät vuorotellen auttamassa. Nuorukaiset ja torpan omistaja vain olivat yhtä mittaa työssä.

Sitten eräänä päivänä tuli Dalbyn eteläkulmalta sama vieraanvarainen suomalainen, joka edellisenä vuonna oli poikia kestinnyt. Tyytyväisyys oli suuri, kun he taas tapasivat toisensa. "No olipa hauskaa, kun teidät tapasin! Kyllä minä kuulin, että pari itsellismiestä oli mukana retkellä Jannen luo, mutta en tullut ajatelleeksikaan teitä. Nyt saatte rakkaita terveisiä, vanhemmiltanne: Yrjänä Kailanen ja Heikki Närkkiläinen ovat kesän aikana kulkeneet länteen päin."

Pekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja Antti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. "Pekka", sanoi hän, "lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen ilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!"

22. JÄLLEENNÄKEMINEN.

Riemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä kelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan kaivatut rakkaat omaisensa.

Ukko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he ilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi: "Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut talveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille eikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien halki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä tavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se omaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä sellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata, niin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa, johon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän vuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun olette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on sellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös vapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin matkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä teille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt sinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi aikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen talven tuloa."

Vaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat sentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa. Mutta pitkiltä päivät tuntuivat.

Vanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia kuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana osana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä tuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes tultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi. Hänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin. Nuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei heidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.

Niin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa lumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät "trygor", miehet hiihtivät. Glommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita, joiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa tultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli nähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen talossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli siellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän tavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita velaksikin.

Petollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät hätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa paikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja päässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet vastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja ja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.

Sitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä tehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään melkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.

Kun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen huippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa norjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän parkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat oudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli muilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.

Pekka tahtoi nyt lähteä paluumatkalle, mutta Antti oli tehnyt tuttavuutta pyssysepän kanssa ja tahtoi jäädä kaupunkiin vielä lumen lähtöaikaan asti oppiaksensa tekemään pyssynpiippuja. Pekka mukautui tähän saatuaan työtä kauppiaalta. Ukko Pekkalainen, joka ei myöskään hätäillyt lähtöä kotimatkalle, hyväksyi Antin päätöksen, mutta muutaman päivän kuluttua hän erosi nuorukaisista ja lähti taivaltamaan kotiin. Kuormassaan hänellä oli joukko arvokasta tavaraa, etupäässä suoloja, patoja, ruutia ja lyijyä omiksi ja naapurien tarpeiksi.

Erotessa ukko kehoitti nuorukaisia käymään häntä tervehtimässä tulevana talvena. Sitä he eivät uskaltaneet luvata, mutta käskivät hänen kotiin tultuaan käydä hakemassa ja pitää ominaan peuran suolatut lihat, jotka pojat olivat tallettaneet säilytyspaikkaansa suuren hongan sisään. Pekkalainen oli siitä kiitollinen, ja niin he erosivat.

Antti asui nyt sepän luona, Pekka teki työtä kauppiaan varastossa ja hakkasi puita. Aika kului, meri aukeni. Laivoja tuli ja lasteja purettiin. Pekka oli usein laivalaiturilla kantamassa säkkejä ja vierittelemässä tynnyreitä. Kauppias toivoi saavansa väkevän suomalaisnuorukaisen vakituiseksi rengikseen, mutta kuullessaan semmoisia esityksiä tämä oikaisihe suoraksi ja kieltäytyi.

Sitten päivänä muutamana joku löi Pekkaa lujasti olalle. Se oli Antti. Ilosta loistaen hän ojensi pyssynpiipun Pekalle ja sanoi: "Nyt, Pekka, lähdetään!" Tapansa mukaan Pekka kohotti kätensä ja hänen kasvonsa loistivat yhtä iloisina kuin Antinkin. "No niin, lähdetään vain. Mene sinä kauppiaaseen; minä tulen pian jäljessä."

Kun työ illalla oli lopussa ja Pekka ilmoitti kauppiaalle aikovansa lähteä, sai hän maksamatta olevan osan palkastaan, ja käskettiin vielä tulla aamiaiselle seuraavana päivänä ennen lähtöä. Sitä paitsi kauppiaalla oli hänelle erityistä puhuttavaa.

Pekka oli kauppiaan palveluksessa ollessaan toimittanut yhtä ja toista askaretta talon palkollisille. Nyt palvelustyttö pyysi häntä hukuttamaan pari koiranpenikkaa, joita kauppiaan iso metsäkoiranarttu ei saanut enää pitää. Ne olivat nyt liian suuria ja vaativat ruokaa, mutta talon rouva ei tahtonut niitä ottaa elätettäviksi. Pekka kysyi, saisiko hän itse pitää penikat. Se hänelle kernaasti luvattiin, mutta kaikki arvelivat, että hänellä oli tarpeeksi asti yhdestäkin koirasta, tuosta häijystä Rakista, joka ei koskaan ollut hyvä kellekään.

Kevät oli tullut, lumi ammoin sulanut. Teeret kuhersivat puiden latvoissa, kurki kirkui suolla ja pikkulinnut visertelivät joka oksalla.

Oli varhainen aamupäivä. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme nuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten juurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi. He loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa. Rakki seisoi kuunnellen tarkkaan pienten koiranpenikoiden, joita Pekka uskollisesti oli kantanut avarassa tuohikontissaan, pyöriessä ja leikkiessä kuivilla kuusenkävyillä.

Äkkiä molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn ja kuulostivat, ja Antti huudahti kiihkeästi: "Pekka, Pekka! Jollemme olisi Norjassa, niin minä väittäisin, että äiti siellä laulaa. Olehan hiljaa!" Pian kuului taas naisen ääni, joka huhuili karjaa.

Sanaakaan sanomatta Antti juoksi kiireen vilkkaa halki metsän sinnepäin, mihin paimenen huhuilu häntä ohjasi. Pekka sillä välin keräsi joutuin kamppeet kokoon ja riensi perässä.

Pienellä niityllä, jossa lehmiä ja vuohia kävi laitumella, istui kaatuneen hongan rungolla nainen, ja polvillaan, pää naisen sylissä, oli Antti.

Pekka ei voinut erehtyä, nainen oli Mattu. Nyt tämä lähti häntä vastaan ilosta loistavin silmin, ojensi äänettömänä Pekalle kätensä ja veti hänetkin luokseen. Kauan oltiin ääneti, kunnes Antti äkkiä hypähti pystyyn, otti eukon syliinsä, pyörähdytti häntä ympäri ja juoksi sitten metsään päin ääneen nauraen. Heti samassa hän palasi takaisin kontti kädessä, tempasi sen auki ja otti esiin leivän: "Äiti, syökää!" kehoitti hän; "se on kaukaa tuotua leipää; syökää!" virkkoi hän värisevällä äänellä: "on minulla sisaruksillekin."

Nämä sanat kuullessaan Mattu vuodatti runsaita kyyneliä ja huudahti: "Mennään kotiin! Isä ja Heikki tahtovat nähdä teidät!"

23. BOGEN.

Palaamme takaisin kertomuksemme siihen kohtaan, jolloin jätimme Yrjänän rakentamaan turvemökkiä.

Vasta sitten kun ruotsalainen tilallinen Matti oli lähtenyt pois, kävi hidasaatteisille suomalaisille selväksi, kuinka huolehtivaa myötätuntoa tuo ystävä oli heille osoittanut.

Kuokilla ja rautakangilla maakuoppa saatiin joutuin syvennetyksi. Muutamia päiviä uurastettua se oli tarpeeksi avara. Tehtiin tulisija ja laitettiin lavitsat, ja sitten pantiin riukupuista välttävä katto. Kaiken päälle luotiin paksu kerros. Sitten pantiin uuniin palamaan suuria kuivia honkapölkkyjä, ja niin oli talviasunto valmis. Siihen asetuttiinkin heti asumaan.

Nyt tehtiin seinä, johon sovitettiin ovi niin tiiviisti kuin mahdollista, ja varustettiin porstua, joka tilkittiin risuilla ja mullalla ja johon sijoitettiin suomalaisten vähäiset tavarat. Eteinen sitäpaitsi esti lämmintä haihtumasta. Yksissä neuvoin tehtiin muutamia yksinkertaisia, tarpeellisimpia talouskapineita. Sitten tuli luminen talvi.

Tämä oli uudisasukkaille hyvin onnellinen tapaus, sillä ruokavarat olivat vähissä, viime aikoina oli syöty pelkkiä lintuja. Miehet kiiruhtivat nyt etsimään hirviä ja heitä onnesti niin hyvin, että jo kolmantena päivänä palatessaan heillä oli hirven nahka ja lihoja mukana. Lapset saivat hyvän makuupaikan ja runsaasti syödäkseen. Rohkeus ja toivo elähdytti taas uudisasukkaita eikä se suinkaan vähentynyt, kun Matti ja Pietari pian sen jälkeen tulivat taloon mukanaan karhukoira. He olivat hakemassa suomalaisia mukaan metsäretkelle; aikomuksena oli hävittää seudulta niin monta vahingollista petoa kuin suinkin löytäisivät.

Suomalaisten suureksi iloksi heillä oli mukana myös melkoinen jauhopussi ja suoloja. Suomalaiset suostuivat mielellään heidän tuumaansa, ja sitten tulokkaita kestittiin, syötiin yhdessä hirvenlihaa ja leipää. Tätä herkkua talolliset jakoivat runsaasti suomalaisille.

Tehtiin metsästyssuunnitelma, saaliin jako määrättiin niin, että koirankin piti saada yksi osa. Saalis oli siis jaettava viiteen osaan. Tämä oli karhunnahan myymistä ennen kuin peto itse oli kaadettukaan, mutta tällä kertaa se sentään onnistui, ja jouluun mennessä oli tapettuna monta karhua ja hirveä.

Silloin talolliset lopettivat metsästyksensä ja lähtivät kotiin. Lunta oli tullut niin runsaasti, että oli melkein mahdoton päästä metsässä liikkumaan ilman suksia, mutta niitä he eivät osanneet käyttää. Hiihtäminen taas on aina ollut suomalaisten tapa liikkua talvella metsässä. Erotessaan ruotsalaiset talolliset tarjosivat suomalaisille koiransa lainaksi, ja tarjoukseen Yrjänä suostui mielihyvin. Kun talolliset olivat jättäneet suomalaisille loputkin vähät ruutinsa ja luotinsa, mitä heillä oli jäljellä, he toivottivat näille hyvää metsästysonnea ja lähtivät kotiinsa.

Uudisasukkaiden tulevaisuus näytti valoisalta, ja elettiin tyynessä rauhassa. Miehet kävivät metsällä, ja Mattu oli usein päivät pitkät yksin lasten kanssa turvemökissä. Talvi tuli ankara, lunta karttui paljon ja miesten täytyi pysytellä kotosalla. He olivat kyllä terveitä, mutta lasten tila sai heidät levottomiksi. Näissä oli jo kauan ollut yskä, ja nyt ne alkoivat valitella ja kuihtua. Ei kukaan tiennyt mitään parannuskeinoa. Se oli "oikeata Jumalan tautia". Siitä asiasta ei paljoa puhuttu, mutta kaikki tunsivat mielensä alakuloisiksi ja toivottomaksi. Mattu itki hiljaisuudessa, mutta kyynelet ehtyivät, kun kuolema päätti lasten tuskat muutaman päivän väliajoin.

Kun kevätaurinko sulatti päällimmäistä lunta ja kylmät yöt jäätivät hangen pinnan kovaksi, pantiin pienokaisten ruumiit kelkkaan ja vietiin metsien halki suomalaisten suosijan Träskogin Matin taloon. Hänen kävi Yrjänää sääli, mutta hän sanoi, ettei tämä nyt saanut lapsia haudatuiksi, koska pappi asui kaukana Nyn pitäjässä ja tulisi Gunnarskogiin vasta keväällä. Kirkolle Matti aikoi lähteä Yrjänän mukaan. Siellä oli hauta, johon talvella pantiin kaikki ruumiit keväällä haudattaviksi, sitten kuin pappi tulisi. Silloin Yrjänänkin pitäisi olla läsnä ja tuoda mukanaan "setelinsä" ja vielä lampaanvuona tai muutamia metsoja, sillä sen pappi otti hautauspaikaksi. Kun lapset oli laskettu hautaan, palasivat Mattu ja miehet turvemökkiin.

Nyt seurasi ikäviä työpäiviä, kunnes Mattu lumen sulamisen aikaan, jolloin pienet purot alkoivat liristä, synnytti Yrjänälle pojan. Entistä alakuloisuutta seurasi nyt rohkeus ja luottamus tulevaisuuteen, ja uuden kodin ensimmäiseksi kaskeksi kaadettiin reippaasti metsää.

Aikanaan Yrjänä lähti jälleen pitäjän kirkolle, sai lapsensa haudatuiksi, "setelit" tarkastetuiksi ja papin palkan maksetuksi, jonka jälkeen hän haki karjansa ystävien luota Träskogista. Yrjänä oli parhaillaan hakkaamassa kaskea Heikin kanssa, kun hän eräänä päivänä kuuli Matun huutavan ja ihmetteli, minkä vuoksi tämä tuli kotiin tähän aikaan päivästä, vaikka oli varustautunut paimeneen päivälliseen asti. Odottaessaan miehet taukosivat hakkaamasta. Mutta vielä enemmän he ihmettelivät nähdessään Matun seurassa kaksi outoa rotevaa, nuorta miestä, raskaat taakat selässä. Vieraat astuivat Yrjänää ja Heikkiä kohti, ja Antti ehätti toisten edelle sanoen: "Jumalan terveeksi, isä!"

Yrjänä seisoi hetkisen aivan ääneti; sitten hän ojensi pojalleen kätensä, ja silmiin nousivat vedet hänen lausuessaan: "Vähältäpä piti, etten olisi sinua enää tuntenut; ja entäs Pekka sitten, kuinka oletkaan kasvanut pitkäksi!" lisäsi hän. "Mutta rakkaat pojat, olettepa te uljaan näköisiä: villamekot yllä ja punaiset huippulakit päässä!" — "Hyvää päivää, pojat!" toivotti Heikki ylen onnellisena nähdessään heidän rotevat, muhkeat vartalonsa. "Nyt on hauska olla Ruotsin metsässä, ja onhan teillä pyssytkin ja koira. Oletkos Yrjänä semmoista aavistanutkaan."

"En", vastasi tämä. "Levätään tänään, Heikki; nyt saadaan Bogeniin apuväkeä", naurahti hän. "Tietäkääs, pojat: minä ja koko mökki olemme saaneet uuden nimen!" Ja sitten hän kertoi, että ruotsalaiset talonpojat, jotka eivät voineet muistaa Kailasen nimeä, mainitsivat keskenään häntä Bogen-nimellä, muistoksi heidän ensimmäisestä tapaamisestaan, jolloin Yrjänä oli tappanut karhun eikä ottanut siitä työstään muuta palkkiota kuin yhden lavan (= bogen). "Ja nyt minun mökkini nimi on Bogen. Siinä on alku… Arvelen, että siitä nyt paisuu koko ruhokin. Mattu, mennään sisään!"

Kun miehet tulivat pirttiin, istui siellä nuori naishenkilö. Se oli Träskogin Matin sisar, joka oli tuonut elukat Yrjänän mökille. Hän oli jäänyt muutamaksi päiväksi suomalaisten pariin Matulle suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä sillävälin kun Mattu kestytteli karjaa ja totutti sitä näihin paikkoihin, oli Priita hoidellut Matun pientä lasta. Ennen kuin miehet olivat menneet mökkiin, kertoi Yrjänä nuorukaisille lasten kuolleen ja varoitti heitä kyselemästä näitä Matulta.

Kun Mattu oli talon monille miehille valmistanut sen varoihin nähden runsaan aterian, istuuduttiin mökin edustalle, ja nyt nuorukaiset kertoivat pitkän eron aikaiset elämänvaiheensa. Lopetettuaan kertomuksensa he antoivat Yrjänälle ansaitsemansa rahat. Tämä istui kauan ääneti, sitten hän laski ristiin karkeat kouransa ja sanoi: "Jumalalle olkoon kiitos!"

Pojat, niinkuin Mattu nuorukaisia vieläkin nimitti, ottivat nyt esiin monenlaisia pieniä tavaroita, joita he olivat tuoneet mukanaan Norjasta, ja antoivat ne nyt kotonaoleville. Lahjat olivat melkein samaa lajia kuin ne, jotka Yrjänä oli antanut Matulle palatessaan herttuan luota, mutta näitä oli useampaa lajia; paitsi kirveitä ja puukkoja oli Pekalla mukana saha ja höylä sekä muita puusepän työkapineita, Antilla taas koko joukko sepän työaseita, ja viimeksi otettiin esille pyssynpiippukin ja koiranpennut. Silloin ilo nousi ylimmilleen. Antti vakuutti, että Heikkikin saa pyssyn. Sen hän lupasi pian laittaa valmiiksi ja pennut opetetaan metsäkoiriksi, niin että nälkää ei nähtäisi Bogenissa.

Näin iloittiin ja juteltiin koko ilta, sitten nuorukaiset pyysivät Yrjänää kertomaan, miten aika oli häneltä kulunut. Kumpaiseltakin pojalta pääsi koston sanoja niitä vastaan, jotka olivat polttaneet heidän vanhempiensa talon ja viljahalmeen, ja he toivottelivat, että olisivat olleet siinä tilaisuudessa läsnä; mutta Mattu kiitteli onneaan, kun asiat olivat nykyisellä kannallaan.

Muutamaan päivään ei Bogenissa tullut sanottavasti mitään työtä tehdyksi, oli liian paljon puhuttavaa. Pian kuitenkin päätettiin ryhtyä rakentamaan. Siitä vain oltiin eri mieltä, mitä olisi ensin rakennettava. Mattu tahtoi saada ensiksi navetan, miehet taas asuintuvan. Matun mielipide voitti, ja niin alettiin hakata ja kuljettaa paikalle rakennuspuita. Elukat olivat yön aikana paljaan taivaan alla; niiden suojana oli ainoastaan pikipäin kyhätty aitaus. Mattu oli levoton, mutta miehet olivat huoletta; he luottivat itseensä sekä pyssyihinsä. Siitä he kuitenkin saivat rangaistuksen. Kerran yöllä he heräsivät karjan hätääntyneeseen mölinään ja Rakin vimmattuun haukuntaan. Syöstiin ulos, mutta tultiin liian myöhään — karhu oli tappanut pukin. Koiran kiukkuisesti hyökätessä kimppuun pedon täytyi tosin se jättää, mutta ennen kuin ampujat olivat valmiina, oli karhu jo ehtinyt metsään, jossa sitä pimeässä oli mahdoton saavuttaa.

Siitä alkaen tuli työhön kiirettä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään kuului kirveiden kalke, ja vuorotellen valvottiin yökaudet; viimein karhu heitti kuin heittikin henkensä.

Vasta syksyn tultua saatiin rakennetuksi asuintupa, sillä paljon aikaa oli kulunut rehujen kokoamiseen. Niillä rahoilla, jotka pojat olivat uutteruudellaan koonneet, voitiin hankkia useampia elukoita, ja niillekin tarvittiin rehuja paljon. Yrjänä lähti kyläkuntaan ostamaan pari lehmää ja muutamia lampaita. Hänen kotiinpaluutaan odotettiin levottomasti, ja kun hän vihdoin palasi ostamansa karja mukanaan, niin oli suuri ilo uudispaikalla, sillä nyt voitiin luottavasti katsoa tulevaisuuteen.

Sitten kului talvi, joka miesten oli kulutettava metsästäen. Tuli kevät ja uusia töitä. Seurasi uuden kasken poltto, palon siemennys, sitten kalastusta, metsästystä ja heinäntekoa sekä maanviljelystä, kunnes maanpinta taas jäätyi, jo keväällä oli Matun täytynyt hankkia apua karjan paimentamiseen. Heikki oli käynyt Mangskogissa asuvien suomalaisten luona ja saanut sieltä nuoren tytön Matulle avuksi.

Kaikki oli hyvin, ja niin kului pari vuotta uupumattomassa työssä; mutta Bogenpa oli nyt jo pienehkö talo. Kylvettiin sekä ohraa että pellavaa ja nauriita, olipa ehditty hankkia yhtä ja toista tarpeellista huonekaluakin. Rupesi jo olemaan vähän joutohetkiäkin. Nuoret miehet alkoivat puhella, että olisi lähdettävä käymään vanhassa asunnossa tunturiseudulla. He ikävöivät taas vapaata metsäelämää. Pekka varsinkin innokkaasti muisteli ihanaa aikaa, jonka he olivat siellä viettäneet, ja nythän talo oli sellaisessa kunnossa, että vanhemmat kyllä tulivat toimeen ilman nuorten apuakin. He olivat aikeissa ottaa tämän asian puheeksi vanhusten kanssa, kun aavistamatta Träskogin Matti toi sanan, että tanskalaiset olivat ryhtyneet ahdistamaan vanhaa kuningasta ja että norjalaisia oli nähty valtakunnan rajalla. Hänet oli lähetetty kehoittamaan suomalaisia varustautumaan niin pian kuin mahdollista ja lähtemään hänen mukaansa. Oli lähetetty sana kaikille suomalaisille kokoutua pitäjäläisten kanssa Edaan, jossa miesten oli määrä liittyä esivaltaan.

Tämä sanoma oli nuorten miesten mieleen. Itse puolestaan heillä ei ollut mitään norjalaisia vastaan, mutta he halusivat päästä viettämään liikkuvaa elämää. Sen vuoksi he olivat perin tyytyväisiä ja Matun suureksi suruksi iloitsivat sotaan pääsemisestä. Mattu oli nähnyt sotaa ja saanut sen takia kärsiä, nyt hän tunsi mielensä levottomaksi poikien puolesta. Ja vielä ikävämmäksi kävi hänen mielensä, kun Yrjänäkin alkoi varustautua. "Heikillä ei ole pyssyä", sanoi tämä; "hän saa jäädä kotiin".

Reippain mielin ja täydet eväskontit selässä lähtivät suomalaiset torjumaan norjalaisia. Matti kulki edellä ja niin tultiin hänen kotiinsa. Sieltä olivat kaikki miehet menneet jo edeltä, sillä heille oli Bortanin talosta lähetetty jalansyten sanoma, että norjalaiset olivat naapuritalossa Helgebodassa, jonka vuoksi viimeksi saapunut joukko riensi sinne. Sen läheisyydessä he tapasivat talonpojat, jotka olivat menneet edeltä, ja nämä kertoivat, että kun norjalaiset olivat nähneet heidän suuren joukkonsa, nämä olivat palanneet takaisin rajan yli, jonne talonpojat eivät tahtoneet heitä seurata, vaan aikoivat nyt palata kotiinsa. Matti vastusti ehdotusta. Kaikki he olivat saaneet käskyn saapua Edaan, ja sinne heidän piti lähteä tapaamaan esivallan miehiä; ja kun Matti oli varakas mies, hänen puhettaan toteltiin, jonka jälkeen koko joukko marssi Edaan.

Perillä he tapasivat paljon väkeä ja voudin sekä pari sotamiestä. Kyseltiin, oliko nähty norjalaisia ja sitten kerrottiin, mitä tiedettiin, vaikk'ei siinä ollut paljoa kertomista. Talonpoikia oli paljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla pyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian sen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti valamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja kaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita. Kului useita päiviä eikä norjalaisista kuulunut mitään. Sitten lähetettiin vakoilijoita, ja siihen toimeen olivat suomalaiset kuin itsestään määrätyt. Yrjänä ja hänen poikansa lähetettiin tiedustelemaan, mihin ne norjalaiset olivat menneet, jotka oli nähty Helgebodan luona. Parin päivän kuluttua he palasivat tuoden tiedon, että joukko oli hajaantunut. Suurin osa oli poistunut länteen päin Norjan sisämaahan, toinen, pienempi parvi, jossa oli vain neljä, viisi miestä, oli kulkenut koilliseen päin. Heitä suomalaisten piti seurata; kenties he olivat menneet Fryksdalin puolelle yhtyäkseen johonkin toiseen joukkoon. Koiran avulla Yrjänä saattoi seuralaisineen varsin helposti seurata norjalaisten kulkusuuntaa. Nämä olivat menneet pitkin rajaa. Kerran aamulla tiedustelijat tulivat aivan lähelle norjalaisia. Yönuotion savu ilmaisi näiden olinpaikan. Hiivittiin hiljaa eteenpäin. Tulen ääressä ei ollut ketään. Norjalaiset olivat menneet tiehensä, mutta monesta merkistä päättäen oli selvää, että he olivat täällä viipyneet useita päiviä ja huvikseen metsästelleet. Oli aivan selvää, että norjalaiset olivat vain vähän matkaa heitä edellä. Nyt lähdettiin nopeasti liikkeelle.

Taivalta tehtiin reippaasti, ja levottomuudeksi huomattiin, että oltiin aivan lähellä omaa kotia. Olikohan norjalaisilla aikomus hävittää se? Pikajuoksua tultiin halmeen reunaan. Siellä norjalaiset näkyivät kaikessa rauhassa loikoilevan päivänpaisteessa ja lähellä seisoi Mattukin pakinoimassa. Heikki istui kivellä jotakin vuoleksimassa. Mitä nyt oli tehtävä? Viimein norjalaiset nousivat seisomaan, hyvästelivät ystävällisesti, ja johtaja sanoi, että hän mielellään tahtoisi antaa Matulle jotakin, mutta ikävä kyllä hänellä ei ollut mitään antaa.

Silloin Yrjänä ja pojat astuivat esiin ja puhuttelivat "vihollisiaan" ystävällisesti, ja pian keskusteltiin sodasta aivan rauhallisesti. Norjalaiset sanoivat lähteneensä rajalle, koska oli kerrottu, että ruotsalaiset aikoivat tehdä hävitysretken Norjan puolelle. Huomattuaan, että ainoastaan talonpoikia oli heitä vastassa, he olivat palanneet Norjaan. Nämä viisi miestä olivat saaneet käskyn kulkea muutamia päiviä pohjoiseen päin pitkin rajaa tiedustelemassa, uhkaisiko vaara. He aikoivat nyt palata kotiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tapelkoot mielensä mukaan, norjalaisten ja suomalaisten välillä ei ollut mitään riidan aihetta.

Sen sanottuaan norjalaiset lähtivät matkoihinsa ja Yrjänä poikineen julisti sodan heidän puolestaan päättyneeksi, jonka jälkeen he kertoivat uutisensa kotona oleville. Näilläkin oli uutisia kerrottavana. Bogeniin oli tullut eräs suomalainen vaimoineen aikoen asettua sinne asumaan, ja jos tarkkaan kuulosti, niin saattoi kuulla, kuinka siellä kaadettiin uudistorpan rakennuspuita. Tämä oli nuorille miehille iloinen uutinen, ja he onnittelivat Mattua, kun naapuriin oli tullut naishenkilö. No niin, eihän se ollut pahemmaksi Matunkaan mielestä, kunhan vain naapurin vaimo, joka oli Vappu nimeltään, olisi ollut toista maata. Hänellä oli pahat silmät, ja kyllä kaiketi hän oli suuri noita.

Tämä ei ollut ainoa uutinen, mikä Matulla oli kerrottavana. Heikki ja Katri olivat keskenään tehneet kaupat, päättäneet mennä yhteen. Kovin nuorihan tuo Mangskogin tyttö vielä oli, mutta ei asiassa auttanut vastusteleminenkaan: ketkä tahtovat mennä yhteen, ne menevät yhteen; antaapa heidän tehdä tahtonsa mukaan. Heikki oli niin monta vuotta auttanut Yrjänää; nyt oli Yrjänän vuoro auttaa Heikkiä, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Nyt he kyselivät Heikiltä, miten hän tahtoi elämänsä asetettavaksi, ja sitten hän lähti Yrjänän kanssa katsomaan paikkaa, mihin olisi tehtävä kaski ja asuinpaikka.

Kuitenkin pidettiin tarpeellisena, että esivallalle annettiin tieto siitä, mitä norjalaiset olivat Yrjänälle ilmoittaneet, ja tähän toimeen valittiin Pekka, joka oli joutuisin kävelemään. Pekka palasi pian ja tiesi kertoa, että talonpojat olivat saaneet luvan palata kotiin, mutta heidän piti pysytellä varustautuneina siltä varalta, että norjalaiset taas näyttäytyisivät, mikä ei ollut mahdotonta, sillä nyt tiedettiin, että nuori perintöruhtinas oli voittanut tanskalaiset Smoolannissa.

Sitten ryhdyttiin taas uutteraan työhön. Kaikki miehet rakensivat nyt Närkkiläisen mökkiä, ja joskus autettiin myös Grillsiä, uutta naapuria. Närkkiläisen torppa tuli valmiiksi ennen lumen tuloa, ja siellä sai Grills vaimoineen asua, sillä Heikki ja Katri menivät Mangskogiin Katrin kotiin. Ja sitten Yrjänä ja Mattu jäivät yksin täysi-ikäisten poikien ja pikku Matin kanssa, josta oli tehty Träskogin isännän kaima. Yrjänä alkoi samoin kuin Mattukin jo vanheta. Hän oli väsynyt ja pysyi kotosalla tänä talvena; mutta nuoret miehet sitävastoin oleskelivat melkein kaiket ajat metsässä, josta he toivat kotiin paljon saalista, jakaen siitä usein myöskin Grillsille. He saivat suuren maineen metsästystaidostaan, ja joskus hakivat lähiseudun suomalaiset ja ruotsalaiset talolliset heitä kaatamaan vahingollisia petoja, joita naapurit itse eivät saaneet tapetuiksi.

Nuoret koirat oli jo opetettu metsästykseen, ja harvoin tapahtui, että niiden ajama otus pääsi pakoon nopeilta hiihtäjiltä. Osittain sukulaistensa ansiosta osittain sen vuoksi, että olivat sotaretkellä tavanneet muita suomalaisia, nuoret miehet tunnettiin, mihin ikinä he tulivat, ja matkoillaan halki metsien he olivat hyvin tervetulleita sekä itsensä takia että sen metsänriistan vuoksi, jota he aina toivat mukanaan, ja kun nuorukaiset olivat nähneet maailmaa enemmän kuin useimmat muut suomalaiset, he osasivat antaa arvokkaita selityksiä ja joskus hyviä neuvojakin.

Kymmenjärven itäpuolella oli paikka, jossa nuorukaiset olivat usein vieraina ja johon varsinkin Antti poikkesi mielellään. Siellä asui vanha suomalainen seppä, joka vuosien kuluessa oli hankkinut pajan ja työkalut. Sivuansiokseen hän korjaili suomalaisten ja ruotsalaisten talonpoikien pyssyjä. Tämän miehen luona Antti viihtyi hyvin, ja joskus sattui, että Pekka sai yksin kuljeksia metsästelemässä. Suomalaisukko oli leskimies ja hänen talouttaan hoiti kaksi tytärtä. Nuorten miesten oleskellessa siellä tavoitti heidät eräs Gräsmarkenin suomalainen kauan aikaa heitä etsittyään. Nyt hän omasta ja naapuriensa puolesta tuli pyytämään, että Pekka ja Antti lähtisivät hänen mukanaan auttamaan kaatamaan hirmuista karhua, joka oli useina vuosina tehnyt heille suurta vahinkoa ja viime viikkoina repinyt kolmea metsästäjää, joista yksi oli kuollut. Mielihyvin metsästäjämme suostuivat siihen, ja heti lähdettiin matkaan. Matkalla suomalainen arveli, että se karhu varmaan oli noiduttu ja "nostatettu" ihmisten turmaksi, sillä siihen ei pystynyt luoti eikä se mennyt loukkuun. Viime syksynä se oli ollut pyydyksessä, mutta oli repinyt sen hajalle niin kuin haukka pyyn. Suomalainen toivotti, että hänellä olisi perintönä saatu hopearaha. Kun hän siitä kovertaisi vähän hopeaa ja valaisi sen luodin sisään, niin karhu kyllä kaatuisi.

Niin, tosiaankin peloittavia tietoja metsästäjämme saivat tuosta karhusta. Antti ei tiennyt, missä olisi perittyä hopearahaa, mutta kyllä hän olisi mielellään sellaisen ottanut. Pekka vastasi, että niilläkin luodeilla, joita heillä oli, he olivat tappaneet niin monta karhua, että nekin kyllä yhtä hyvin auttaisivat. Muutoin hän ei uskonut, että kukaan tätä nykyä osasi noitua. "No, nyt on taas Niko-pappi mielessäsi", virkkoi Antti; "hän se varmaankin on nuo jutut pannut päähäsi. Kyllä saat olla varma, että sellaisia on, ja toivoisinpa olevani sellainen tietäjä kuin Vappu, silloin ei meitä yksikään karhu välttäisi."

"Ehkä tahdot kääntyä takaisin?" kysyi Pekka aivan totisena. Tähän hän ei saanut mitään vastausta, mutta Antti potkaisi suksensa sellaiseen vauhtiin, että hän mennä pyyhälsi toisten edelle, ja sitten painettiin kaiken päivää eteenpäin täyttä kyytiä.

Yönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta kuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata kotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon miestenturman karhun nahka.

Gräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli levätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko pyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat näyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten tultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki tiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin toisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja toisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että Antti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat Antin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden kiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän näki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen päällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan päähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa tuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki, kauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.

Pekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin ankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja kuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.

Pekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä kaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään pistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen, vuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se kaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran survaisi keihäällään.

Ottelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin saivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti siitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän aikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.

"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?" kysyi Pekka, kun Antti oli täydelleen toipunut. — "Sitä tuskin tiedän itsekään", sanoi Antti. "Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla varpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että kaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta. Katsopas, tuosta!" — ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut olivat repaleina — "ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki meni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä, 'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta ja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin minä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä leikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne, poikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta Pekka, missä minun lakkini on?" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai verta sormiinsa. "Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!" — "No, siinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko vähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena."

"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa sudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän kumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin hopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne maassa; nyt siitä pääsette rauhaan." Toiset suomalaiset riensivät esiin katsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien voimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta voimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa ponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset olivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty mitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin, että kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten maine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan ollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.

Kun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille, ettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet karhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. "Niin", myönsi Antti, "kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin tietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja varo sinäkin Pekka sitä!" — "Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän onkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan hevillä mene Grillsin mökille, se on varma." — "Et ole hyvällä tuulella tänään", virkkoi Antti; "minun mielestäni Vappu on kuin muutkin naiset". — "Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja ylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon mimmoinen tahansa."

24. KAMALA VIERAS.

Tuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai kotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä. Yrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran vei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin karjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli lintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin kuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista päivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat saivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta sitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat, entiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten käyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa karjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan kuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin keräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista ainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen niitä suuret määrät.

Par'aikaa oltiin siinä toimessa, kun Katri juosta touhusi huutaen, että paras hieho oli kuolemaisillaan. Se täytyi teurastaa, ja sen sisuksista löydettiin kova pallo, jossa oli karvoja ja muuta roskaa. Sehän oli noidan taikapala. "Vappuko?" tuumi Antti, mutta ei kukaan vastannut. Sitten tuli vielä uusi pahanonnen sanoma: iso lehmä oli mennyt suohon. Se vedettiin ylös: jalka oli poikki, lehmä täytyi teurastaa. Antti epäili taaskin Vappua. Mattu katsahti häneen ja lähti viimein Grillsin mökille.

"Siellä ei ole mitään hätää", kertoi Mattu palattuaan takaisin; "siellä syödään vielä selvää leipää, eikä meidän tarvitse heille antaa lihoista". — "Anna heille kuitenkin", sanoi Yrjänä, ja sitten tuli Grills itse tuomaan suoloja, joita tiesi heidän tarvitsevan teurastetun lehmän lihoihin. "Vappu käski kiittää ja sanoa terveisiä; hän arveli, että kylläpä te usein teurastelette." Mattu huokasi ja kertoi syyn. Grills arveli, että heille voisi tulla puutetta talven aikana. Sen kyllä jokainen ymmärsi, ja Yrjänä virkkoi: "Sitä saavat kyllä kaikki suomalaiset tänä vuonna kärsiä. Kuinka teillä asiat sujuvat?" — "No meneehän tuo, olemme vain kahden; kyllä tulemme toimeen, jos vain saamme olla terveinä."

Sitten saatiin sadetta; äsken kylvetty ruis nousi oraalle ja mylly saatiin käymään; petäjänkuoret ja oljet saatiin jauhetuiksi ja niin oli taas leipää, ja yhä vain kesti sadetta. Kaloja saatiin pyydyksistä, se rohkaisi mieltä paremmin, saatiinpa vielä joitakin lintujakin ansoista.

Niin olivat Antti ja Pekka kerran ulkona ja tuumiskelivat, mitä keinoja olisi keksittävä, että jotakin saataisiin taloon hankituksi. Silloin tuli Vappu, maireen ja pulskan näköisenä: "Kuulepas, Pekka, jauhattaisitko minulle säkillisen rukiita? Grills on mennyt kylälle enkä minä ymmärrä myllyä käyttää." — "Kyllä minä jauhatan", lupasi Pekka, ja sitten Vappu meni sisälle.

"Heillä kyllä on rukiita", sanoi Antti, "ja niitä jauhamaan pyydetään sinua. Varo nyt vain noitaa; ei kukaan muu kuin hän ole antanut taikapalaa hieholle ja ajanut isoa lehmää suohon; ole siitä varma!" Nyt Vappu tuli takaisin. "Tuletko, Pekka, samaan matkaan?" — "Tulen." Sitten he lähtivät yhdessä. "Lähdetkö ilman pyssyä?" sanoi Antti. "Ota tästä pyssy mukaasi, onhan siellä pyitä myllyn luona." Pekka otti pyssyn ja niin hän lähti Vapun kanssa Grillsin mökille.

Illalla Pekka palasi myllystä. Jyvät oli jauhettu ja hän laski jauhosäkin kotaan. Vappu tuli ulos ja katseli jauhoja. "Kuule, Pekka, sinä jauhatat paremmin kuin Grills; tule sisään ja istahda lepäämään; tässä on sinulle vähän illallista." Ja Vappu toi pöytään paksua ruisleipää, voita ja juustoa. Sellaisia herkkuja ei Pekka ollut isoon aikaan syönyt. "Olettepa te rikkaita", sanoi Pekka. — "Mitäpä tässä rikkauksista, mutta kyllähän meillä ruokaa on", vastasi Vappu; "ja tässä on vähän suopursuolutta juodaksesi", ja sitten hän antoi Pekalle tuopin istahtaen itse penkille hänen viereensä. Pekka ryyppäsi, joi vielä toistekin: juoma maistui tavattoman hyvältä. Sitten hän laski tuopin penkille ja sanoi: "Kyllä mar sinä osaat juomaa valmistaa!" — "No, se taito on minun suvussani", kehaisi Vappu. Pekka oli syönyt kyllikseen ja Vappu kehoitti: "Juo vielä!" — "Kyllä se on hyvää", vastasi Pekka, "mutta kovin väkevää."

"No, väkevähän itsekin olet; juo pois vain!" Sitten Pekka tyhjensi koko tuopin ja sanoi Vapun antaneen hänelle liikaa. "Niinkö arvelet, Pekka? Eipä suinkaan; mutta etkö tahtoisi jäädä meille talveksi? Kyllä se, mitä meillä on, riittäisi sinullekin." — "Tahtoisitko sitä, Vappu?" virkkoi Pekka katsahtaen toista kiitollisesti silmiin. — "Kyllä minä tahtoisin!" — "Minä kysyn sitten kotiväeltä, mitä mieltä he ovat", sanoi Pekka. — "Tarvitseeko sinun siitä kysyä keltään?" — "Kyllä tahdon heidän kanssaan neuvotella; arvelen, että he tarvitsevat minua." — "Se on kyllä mahdollista", tuumi Vappu, "mutta olethan sinä jo siinä iässä, että voit tehdä oman tahtosi mukaan. Hyi, kuinka kolkkoa onkaan, kun on sateiset ilmat ja Grills on poissa kotoa; sinä voit kernaasti jäädä meille yöksi", sanoi Vappu ja istuutui Pekan polvelle. — "En mar", sanoi tämä nousten kiivaasti seisomaan ja avasi samalla oven. "Maltahan!" uhkasi Vappu, ja nyt hänen silmänsä välähtelivät vihreinä; "minä lähetän sinulle sellaisen, joka sinut taivuttaa!" ja samassa hän viskasi tuopin Pekan jälkeen ja päästi raa'an naurun.

Ulos tultuaan ei Pekka ensin voinut pimeässä erottaa mitään. Hän tähysteli tietä, kunnes hänen silmänsä tottuivat pimeään. "Jos peloittaa", huusi Vappu, "niin tule takaisin!" Pekka ei vastannut mitään, mutta halmeen reunaan tultuaan hän seisahtui ja totuttuun tapaansa tarkasti pyssynsä ennenkuin meni metsään. "Olisikohan mahdollista, että Antti on oikeassa väittäessään Vappua noidaksi?" tuumi hän itsekseen. "Mattu-muori sanoo hänen olevan semmoista sukua, ja kyllä tunsin mieleni kummalliseksi, kun hän tuli minun syliini, mutta: päästä meitä pahasta' sanoi Niko-pappi", ja samalla Pekka teki ristinmerkin, mikä tähän aikaan ja kauan jälkeenkinpäin suomalaisten keskuudessa oli tavallista. Samassa hän näki edessään mustan esineen ja kuuli kauhean mörähdyksen. Ohoh, tuon hän kyllä tunsi. Heti samassa hänen pyssynsä paukahti, niin että kaiku jymähteli harjusta harjuun. Kun Pekka, jonka silmiä hänen oman pyssynsä leimaus huikaisi, kykeni taas katsomaan eteensä, voihki siinä henkitoreissaan suuri karvainen möhkäle. "Jumalan kiitos!" sanoi hän ja oli kuulevinaan takanaan jonkun hiljaa hipsuttelevan tiehensä.

Pekka seisoi hetkisen miettien mitä hänelle oli tapahtunut. Silloin hän kuuli nopeita, raskaita askeleita, joku juoksi mäkeä ylös. "Hoi!" kuului huuto. "Täällä ollaan!" vastasi Pekka.

"Mitä kumman vehkeitä täällä on, kun ammuskelet pilkko pimeällä yöllä?" — "Ei hätää mitään, tule vain tänne." Kun Antti näki karhun ja sai kuulla, että se oli hyökännyt Pekan kimppuun näin lähellä ihmisasuntoa, hän seisahtui ja virkkoi: "Vappu!"

Mentiin kotiin ja kerrottiin Yrjänälle, mitä oli tapahtunut, ja sitten raahattiin karhu yksissä neuvoin kotiin. Mattu viskasi sen yli tulisia hiiliä, sanoen: "Se karhu oli nostatettu Pekkaa repimään. Sinä olet onnenpoika, eikä tällä paikkakunnalla ole kuin yksi, joka osaa karhua nostattaa, yksi vain on sellaista sukua." — "Vappu!" virkkoi Antti taas. Mattu ei puhunut sen enempää, mutta veti suuren ristin sekä tuvan oven että navetan oven kamanaan. Se oli vanha taattu suojeluskeino noidannuolilta.

Tuli taas talvi ja sen mukana pakkanen ja lunta maahan, niin että otusten jäljet näkyivät. Nuoret metsämiehet olivat alati metsästämässä, mutta syötävää metsänriistaa oli niukalti. Linnut olivat kadonneet melkein olemattomiin ja hirviä ajoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset. Saaliista kiisteltiin, jaettiin sitä sovinnolla, ja puute yhä yltyi. Heikki ja Katri olivat menneet Katrin vanhempien kotiin siinä toivossa, että näillä olisi paremmat olot, ja päätettiin, että nuoret metsämiehet vievät ne nahat, mitkä oli tähän asti saatu, länteen Norjaan, hankkiakseen jauhoja ja mahdollisesti siellä metsästääkseen, sillä ruokavarojen arveltiin karjanantimien kera riittävän Yrjänälle, Matulle ja pikku Matille kevääseen asti. Kotiin jätettiin talven aikana saatu sudennahka. Yrjänän piti lähteä kylälle vaihtamaan sudennahalla vähän jauhoja.

Oli jo keskitalvi nuorten miesten lähtiessä Norjan-puoleisiin metsiin, mutta siellä oli metsänriistaa yhtä niukalti kuin Ruotsinkin puolella. Pari näätää saatiin sentään ammutuksi, ja niiden lihalla elettiin jonkin aikaa. Sitten onnistuttiin saamaan joitakin lintuja, ja kuta lähemmäksi tultiin merenrantaseutua, sitä runsaammin tavattiin metsänriistaa, ja oli oikea onnen päivä kun saatiin ilves. Koirat olivat nälkiintyneet eivätkä jaksaneet enää ajaa, mutta nyt parin päivän kuluessa virkistyttiin, ja sitten päästiin Osloon, jossa etsittiin sama kauppias, jonka kanssa oltiin tuttavat vanhastaan. Hän tunsi vielä hyvin nuoret miehet ja kuunteli heidän asiaansa ja hädänalaista tilaansa. Hyvän hinnan hän lupasi heille maksaa nahoista, mutta ehdotti, että he jäisivät sinne kevääseen asti työskentelemään hänen sahalaitoksessaan. Siellä he, noin voimakkaat ja reippaat miehet, voisivat ansaita kelpo päiväpalkat. Tähän tarjoukseen he suostuivat, toivoen voivansa ruokavaroilla hyvin varustettuina palata taas metsäseudulle.

Kun lumi hupeni ja hanki alkoi kannattaa, nuoret miehet lopettivat työnsä. Niin oli käynyt kuin kauppias oli sanonut: he olivat ansainneet hyvin, ja vaikkei heillä ollutkaan säästössä läheskään sen vertaa kuin edellisellä kerralla Oslosta lähtiessään, oli heillä kuitenkin kelkka lastattuna täyteen jauhoja, suoloja, ampumavaroja ja joitakin muita pikkutavaroita, niinkuin mekkoja, lankaa, neuloja ja työkapineita.

Sekä miehet että koirat olivat nyt levänneet ja virkistyneet, hyvissä voimissa ja täysin reippaat. Eikä paluumatkalla vitkastelutkaan. Parin viikon kuluttua oltiin kotona ja mentiin halmeen poikki mökille. Täällä miehet hämmästyivät, sillä ovi oli pönkitty kiinni, ja ympärillä olevasta hangesta saattoi nähdä ettei tuvassa ollut asuttu isoon aikaan. Mitä oli tapahtunut, ja missä vanhukset olivat? Kiiruhdettiin navettaan, johon kulki jälkiä, ja siellä elukat olivat, tosin hyvin laihoina, mutta terveinä ja täysilukuisina.

Mitä tämä merkitsi? Nuorukaiset seisoivat neuvottomina katsoen toisiinsa. Silloin tuli Grills. "Jumalan terveeksi!" tervehti hän rehellisesti ja vakaasti; "tuletteko minun mukanani meille?" — "Emme; missä isä ja äiti ovat?" kysyi Antti. — "Olisi parasta, kun tulisitte meille, niin saamme puhua." — "Ei, Grills, pyydämme, vastaa meidän kysymykseemme", sanoi Pekka. — "No, kun niin tahdotte. Yrjänä ja Mattu ovat kumpikin kuolleet, mutta pikku Matti on meillä kotona." — "Ovatko molemmat kuolleet?" kysyi Antti. — "No, kun ette tahdo tulla meille kotiin, niin istuutukaa; kerron teille, miten kaikki tapahtui."

Kun miehet olivat istahtaneet ääneti ja miettiväisinä, alkoi Grills kertoa: "Tapasin Yrjänän muutamana päivänä teidän lähtönne jälkeen. Silloin hän oli lähdössä kylään myymään sudennahkaa ja paria pukinnahkaa, sillä hän tarvitsi jauhoja. Hän palasi takaisin muutaman päivän kuluttua. Silloin tulin tänne kyselemään kuulumisia. Yrjänä oli sängyssä ja valitti olevansa sairas. Menin silloin kotiin saatuani Yrjänältä lupauksen, että hän tulee meille, jahka on levännyt tarpeekseen. Sen jälkeen oleskelin joitakin päiviä metsässä, ja kun palattuani kysyin Vapulta, oliko Yrjänä käynyt meillä, vastasi hän, ettei tätä ollut näkynyt. Silloin lähdin Yrjänän luo, ja kun tulin tänne, tupa oli kylmä ja sängyssä pitkänään Yrjänä, Mattu ja poika. Lapsi kitisi ja itkeä tuhersi niin että kysyin Matulta, mikä Mattia vaivasi. En saanut vastausta, ja mieleni kävi kolkoksi, mutta menin kuitenkin tuvan perälle ja kosketin Mattua, kun arvelin, että hän oli nukuksissa. Mutta Mattu olikin kylmänä, Yrjänä kylmänä ja heidän kasvonsa täynnä haavoja, ja samanlainen oli Mattikin; otin pojan, käärin hänet nahkasiin ja kannoin Vapun luo. Vappu hoiteli häntä, niin että poika on nyt terve. Yrjänä ja Mattu ovat kirkkomaassa. Sinne Vappu ja minä heidät vedimme ja Matin veimme papin ristittäväksi. — Tuletteko minun mukaani meille?"

Nuoret miehet olivat ääneti, mutta hetken kuluttua vastasi Antti: "Ei tänään; kenties toiste."

Sitten he menivät tyhjään tupaan ja panivat uunin lämpimään. Vanha Rakki makasi lattialla kuolleena ja kylmänä. "Kaikki ovat kuolleet!" huudahti Pekka ja otti koiran syliinsä. "Kaikkiko?" sanoi Antti. "Ei, olemmehan me jäljellä. Kenen hyväksi me elämme? Mihin joudumme? Meillä ei ole mitään, minkä puolesta eläisimme; meitä ei kukaan tarvitse."

Silloin ovi narahti ja tupaan astui kyyryssä naishenkilö, hoiperteli penkille asti ja istahti. "Kaarina!" ihmetteli Antti, "mikä sinun on?" Ja hän meni tulijan luo. "Anna minulle jotain syötävää", kuiskasi tämä.

Samoin kuin edelliselläkin kerralla oli Antilla leipää mukanaan kotiin tuotavaksi. Nyt hän yhtä nopsasti avasi kontin ja antoi tytölle leivän, ja Pekka toi lähteestä vettä. "Miten on laitasi?" kysyi Antti, kun tyttö oli syönyt. — "Hyvin nyt, kyllä minun on hyvä olo, mutta isä on kuollut ja sisareni sairas; olen tullut tänne pyytämään teiltä apua. Missä Mattu on ja Katri?" — "Poissa ovat! Laskeudu lepäämään ulos kelkalle, täällä asuu kuolema; tule nyt!" Ja sitten Antti kantoi tytön ulos. "Rupea tuohon maata", sanoi hän.

"Lämmitä lujasti Pekka! Pane uuni puita täyteen, sitten sänky ulos; senkin poltamme. Isorokko on tuvassa, meidän täytyy se savustamalla hävittää", sanoi Antti auttaessaan. "Kaarinako? Hän on nukkunut, lapsirukka; hänen voimansa olivat ihan lopussa, kun hän tänne pääsi; pidä hänestä huolta, Pekka!" sanoi Antti, pannessaan konttiinsa jauhoja, suoloja ja lihaa. "Minä lähden Liisua katsomaan. Herran haltuun nyt. Tule jäljessä, jollei minua näy palaavaksi jonkin päivän kuluttua." Sitten hän kiristi kiinni suksien varpaalliset ja lähti hiihtämään.

Kun Antti oli kadonnut metsään, istuutui Pekka kelkan seville nukkuvan tytön viereen. Hän istui kauan ääneti ja näytti katselevan, miten savu, kun luukut ja ovi olivat kiinni, tunkeutui ulos tuvan katosta ja seinän raoista. Sitten hän kasasi puita suuren röykkiön. Otti rakkaan vanhan Rakki-vainajan, asetti sen halkokasalle ja latoi puita sen ympäri ja päälle, sytytti halkokasan tuleen, avasi tuvan oven ja meni sisään istumaan. Hänen tullessaan ulos oli halkokasa palanut loppuun ja Kaarina herännyt.

Kaarina oli Kymmenjärven rannalla asuvan vanhan suomalaisen sepän tytär. "Jaksatko tulla sisään, Kaarina? Nyt on lämmintä!" — "Kyllä olen nyt levännyt, mutta viluttaa." — "Tule sitten sisään!"

Sitten Kaarina kertoi Pekalle isänsä kuolleen sydäntalven aikaan. Tytöt olivat sen jälkeen olleet kahden, ja heillä oli varsin vähän varoja. Nyt ne olivat lopussa, ja sitten oli Liisukin sairastunut, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin tulla tänne etsimään apua. Hän oli toivonut Katrin auttavan. Nyt hän tahtoi palata kotiin. "Ei, Kaarina, lepää nyt täällä kylliksesi. Antti lähti jo kauan sitten Liisua auttamaan." — "No!" sanoi Kaarina iloissaan, "kyllä sitten Liisu tulee terveeksi, sillä hän on niin toivonut, että Antti tulisi kotiin ja auttaisi isää sepäntyössä, niinkuin on tehnyt ennenkin; mutta eihän teitä ole näkynyt kumpaakaan; missä olette olleet?" — "Poissa, työansiolla." — "Mutta missä ovat Yrjänä ja Mattu-muori?" — "Siellä ovat, missä sinun isäsikin; vanhukset ovat kuolleet, Herra paratkoon! Ja Katri ja Heikki ovat Mangskogissa; me olemme kahden." — "Niin mekin. Meidän täytyy liittyä yhteen", sanoi tyttö arvelematta. — "Saammehan kuulla, jahka Antti tulee", sanoi Pekka katsoen ulos ikkunaluukusta.

Siellä näkyi Vappu tulevan lypsinrainta kainalossa. Hän meni navettaan. Vähän ajan kuluttua Pekka näki hänen menevän kotiin. Lähtiessään ulos Pekka näki kiulun olevan maitoa täynnä kodassa. Vappu ei ollut käynyt sisällä eikä virkkanut sanaakaan. Pekka istui hetkisen ihmeissään, mutta sanoi sitten: "Kuule Kaarina, keitetäänpä nyt puuroa."

"Jauhojako noissa säkeissä on?" — "Jauhoja." — "No, onhan sitten keitettävää"; ja tyttö toimitti tämän askareen. "Tuolla ulkona on kiulussa maitoa", virkkoi Pekka tullessaan sisälle. "Ota se sisään!" — "Onko teillä hierintä?" kysyi tyttö. — "On", sanoi Pekka ja laski miettiväisenä päänsä käsien varaan.

Sitten he söivät samasta kupista, nuolivat lusikkansa tarkoin ja panivat ne seinässä olevaan lusikkahaukkaan. Niin oli yleinen tapa suomalaisten ja ruotsalaistenkin kesken. Talonväellä oli kullakin oma lusikkansa, jota harvoin muulla tavoin pestiin.

Parin päivän kuluttua Antti palasi. Pidettiin pitkä neuvottelu, ja sitten Antti meni Grillsin luo. Hänen tullessaan takaisin oli Grills hänen mukanaan. Sovittiin niin, että pikku Matti jäisi Grillsin luo kasvatettavaksi, ja palkkioksi Grills saa viljellä ja hallita Yrjänä Kailasen omaisuutta, sekä kiinteätä että irtainta, kunnes Matti tulee tarpeeksi vanhaksi voidakseen ottaa sen haltuunsa.

Kasvatusveljet olivat sopineet keskenään, että he kumpikin luopuvat osuudestaan Yrjänä Kailasen omaisuuteen, sillä heistä ei kumpikaan tahtonut asua kodissa enää sen jälkeen kuin Yrjänä ja Mattu olivat poissa. Nuoret miehet olivat vapaaehtoisesti luopuneet omasta kodistaan, ja ensi kerran oli heillä nyt tulevaisuuden varalle erilaiset tuumat. Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan elämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta jatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä heidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut Pekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa metsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla. Siellä oli hänen isänsä elellyt ja siellä hän oli lapsuutensa viettänyt.

Sitten lähdettiin kodista liikkeelle. Pekka seurasi mukana Antin uuteen kotiin. Siellä oli kaikki valmiina järjestyksessä, häntä ei siellä tarvittu, ja huolimatta innokkaista pyynnöistä ja houkutteluista hän eräänä aamuna teki poislähtöä. Antista oli eroaminen katkeraa, ja kun tämä vapisevalla äänellä kysyi Pekalta, milloin hän aikoi palata takaisin, vastasi tämä: "En tiedä!" — "Mihin nyt lähdet?" — "Tuntureille, saareen menen; sieltä annan tietoja. Hyvästi, Antti!" Sitten hän vihelsi koirille ja katosi pian Antin näkyvistä.

Pekan tullessa Vetalaisen luo oli jo kevät. Häntä tervehdittiin vanhana ystävänä. Talo oli nyt valmiiksi rakennettu ja väki oli elää kituuttanut yli talven, vaikka se olikin ollut vaikea. Ruotsalaisilta oli saatu olla rauhassa. Suomalaisia oli tullut useampiakin ja he olivat asettuneet sinne tänne metsäseudulle, sekä etelän että pohjolan puolelle. Useampia vielä odotettiin tulevaksi. Vetalaisen velikin oli asettunut metsäseudun keskivaiheille. Hänellä oli varoja, ja jos Pekka tahtoisi häntä auttaa rakennustyössä, hän saisi hyvän maksun. Pekka sanoi menevänsä vanhan Pekkalaisen ja muiden tuttujen luo pohjoisempaan. Niin, kyllähän he kuuluivat olevan hengissä, vaikka riitaa ja eripuraisuutta kuului olevan heidän välillään ylempänä pitkin virran vartta. Muutamat tahtoivat, että äskentulleet suomalaiset asettuisivat yhteen paikkaan asumaan, toiset, että he lähtisivät etemmäksi, ja pari tulokasta oli torjuttukin pois. Saman jutun Pekka sai kuulla joka suomalaisen mökissä matkallaan Pekkalaisen luo.

Hänen mielensä kävi levottomaksi, kun suomalaiset alkoivat kinastella keskenään. Heidän pitäisi olla yksimieliset ja auttaa toisiaan. Sen vuoksi häntä ilahdutti, kun hän tultuaan Suomenniemelle sai kuulla Pekkalaisen olevan samaa mieltä, ja että ne suomalaiset, jotka sanottiin pois torjutun, itse olivat huomanneet viisaimmaksi, etteivät suomalaiset asettuisi aivan ahtaalle eli niin, että syntyisi puutetta eläintenrehusta, jonka vuoksi he olivat mielisuosiolla vetäytyneet Norjan puolelle, jonne asettuivat asumaan.

Pekkalainenkin arveli, että Pekan piti jättää sikseen kuljeksiva elämä ja asettua asumaan yhteen kohti, jollekin hyvälle seudulle. Pekka sanoi miettivänsä asiaa; nyt hän tahtoi käydä katsomassa entistä tyyssijaansa ja kutsui ukkoa kesäksi sinne kalastelemaan.

25. TAKAISIN TUNTUREILLE.

Niin Pekka lähti matkaan, ja tultuaan järven rantaan hän löysi veneen samasta paikasta, mihin oli sen monta vuotta sitten jättänyt. Tultuaan saareen ja tunkeuduttuaan viidakon läpi hän löysi tupansa samassa kunnossa, johon se oli jäänyt lähtiessä. Ei yhtään ihmistä ollut käynyt siellä, mutta silti oli tuvassa asukkaita. Västäräkki oli näet tehnyt pesänsä kurkihirren alle.

Pekka tunsi mielensä onnelliseksi. Hänellä oli, mitä hän tarvitsi, ja pian hän oli siistinyt asunnon ja ympäristön sekä ottanut piilopaikoista esille niihin kätketyt kapineet. Hän oli jo kuin kotonaan ainakin. Häntä halutti nyt mennä entiselle paikalle tunturin huipulle, josta oli ennen seutua katsellut. Siellä hän istui kauan. Sitten hän meni katselemaan, miten majavat elivät. Entiselläänpä olivat nekin, näyttivät saaneen nauttia häiritsemätöntä rauhaa. Kun hän oli kaikkea katsellut, alkoi huoli ja työ tulevaisuuden tiimoilta. Kalastus ja linnustus olivat lähimmät toimet, ja saalis olikin runsas, sillä täällä eivät linnut olleet vähentyneet. Sitten vanhaan tapaan viritettiin loukut ja raudat majaville. Näilläkin pyydyksillä Pekka sai hyvästi, vaikka kesä oli tulossa. Saaliin aika loppui kuitenkin pian eikä Pekalla ollut juuri sanottavasti mitään tekemistä. Hän päätti sen vuoksi katsella muitakin seutuja ja lähti itään päin käydäkseen kenties Oren metsissä Yrjänän ja Heikin tuttavien suomalaisten luona. Missä hän liikkuikin oli ylen vähän merkkejä ihmisistä, mutta sitä enemmän metsäneläinten jälkiä ja loppumattomia metsiä.

Kerran kirkkaana päivänä, juuri kun hän oli ruvennut levolle vuolaan virran rannalle ja loikoillessaan siinä katseli, miten pienet kalat hyppelivät tavoitellen kiinni veden pinnalla lenteleviä hyönteisiä, hänen huomionsa äkkiä kiintyi outoon vedessä näkyvään esineeseen. Hän nousi heti ja kävi ottamassa sen vedestä. Kumartuessaan hän huomasi useampia samanlaisia ja poimi vedestä koko joukon näkinkenkiä. Semmoisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tultuaan taas maalle hän istahti jutellen itsekseen: "Minunhan piti niitä etsiä kaikkialta virroista; ne ovat rasiain muotoisia ja tummia väriltään kuin virran pohja; sitten minun piti avata ne ja katsoa, onko niissä helmiä. Herneen kokoisia ja pienempiä; ne minun piti tallettaa visusti ja viedä hänelle, niin kauppias puhui Oslossa sinä aamuna, jolloin jätin hyvästit. Niillä saisin kaikkea, mitä haluaisin: ruutia, lyijyä ja rahaa. Niin hän sanoi, ja luulin, että hän vain tahtoi tehdä minusta pilaa; mutta tässä nyt on noita rasioita eli simpukoita, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos sellaisia löytäisin, minun piti pitää suuni kiinni, varoa hiiskumasta sanaakaan muille, paitsi hänelle. En kenellekään, en edes veljelleni saisi niistä mitään puhua. No, sen kyllä voin luvata, mutta sinulle, Rakki, ja sinulle, Teppo, sen kyllä voin jutella. Katsotaanpa nyt noita merkillisiä herneitä, joita piti olla niiden sisässä. Näinköhän on mitään perää hänen puheissaan? No, minkänäköisiä olette sisältäpäin?" Samalla hän puukollaan mursi auki kuoren ensiksi löytämästään simpukasta. Se oli suurempi muita ja näytti kuin siinä olisi ollut toisella puolen jotakin sammalen näköistä.

Kun Pekka oli avannut simpukan, sen sisusta oli hänen mielestään aivan kuin kalan maiti ja hengetön. Sitten hän leikkasi sen kappaleiksi. "Katsopas vain, tuossa veitsi sattui johonkin kovaan." Hän puhdisti sitä veitsen terällä, ja siitä tuli tosiaan näkyviin pieni hernenmuotoinen, mutta väriltään valkoisempi, kirkkaampi ja loistavampi esine. "Se on varmaankin helmi", sanoi hän, pyöritellen sitä kämmenellään. "Olisikohan se sen arvoinen, että sillä saisi ruutia, lyijyä ja rahaa?" No, siinä tapauksessa hän sen ottaisi ja vielä muitakin. Sitten hän avasi useita simpukoita, mutta ei löytänyt useampia helmiä. "Niitä on varmaankin vähän", arveli hän, "koska kauppias niin niitä tahtoi." Ja sitten hän kerran vielä meni veteen. Vedessä pitkin virran vartta hän näki tuhansittain simpukoita, joita hän toi rannalle niin paljon kuin sai kannetuksi.

Myöhemmin illalla Pekka puuhasi majan kyhäämistä rannalle. Siinä oli vain katto, tai oikeastaan puoli kattoa. Halkaistuista pölkyistä hän teki sitten kaksi seinää ja laittoi avonaiselle puolelle nuotion. Sellainen on metsäseutulaisten keskuudessa vielä tätä nykyä tavallinen suojus. Kun se oli valmis, tuumi hän: "Enpä luule, että kauppias laski leikkiä; kyllä hän oli veitikkamaisen näköinen, mutta sellainenhan hän oli muulloinkin. Oli miten oli, tänne minä jään joksikin aikaa työskentelemään, jollei muuten niin Rakin ja Teppo-koirieni vuoksi; sillä niinhän ne syövät simpukoita mielellään kuin jos saisivat lihaa. Jos saan ansaituksi ruutia ja lyijyä, niin sitä parempi; onpa kyllä paljon köyhiä suomalaisia, jotka tarvitsevat sen, mikä minulta itseltäni jää tähteeksi. Ja onhan täällä kaloja runsaasti sekä lintuja ihan mustanansa; kaikin puolin minun kelpaa täällä hyvin olla. Mutta tästä ei minun pidä puhua kenellekään. Kaikki kuoret täytyy kaivaa maahan, sillä jos täällä joku sattuu liikkumaan, hän pian älyää, että simpukat kelpaavat johonkin, ja sitten se kyllä pian tulee tietoon, mihin ne kelpaavat. Niin minun täytyy tehdä. Tuleehan tästä kasoittain kuoria, sillä eipä ole monessakaan simpukassa helmeä."

Pekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja metsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen siirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua laumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja metsästämään sekä pyytämään majavia.

26. MYÖTÄVIRTAAN KOSKIA PITKIN.

Istuessaan kerran kotona Pekka kuuli kaukaisen huudon järven toiselta puolen. Mennessään ulos hän näki savun nousevan samalta paikalta, missä oli tavannut vanhan Pekkalaisen, ja kun hän näyttäytyi rannalla, tuli esille mies, joka viittoili, että Pekka tulisi hänen luoksensa.

Pian Pekka oli veneineen odottajan luona. Tämä oli yksi Pekkalaisen pojista, ja Kaarina oli hänen mukanaan. Pekka kummastui nähdessään tytön niin kaukana kotoa. "No, Kaarina, mikä nyt?" kysyi hän. "Kuinka on Antin laita, onko hänelle jotakin tapahtunut?" — "On kyllä", virkkoi tyttö, "hän lähetti minut tänne pyytämään sinua tulemaan meille nyt heti; hänellä on varmaan jotakin hyvin iloista kerrottavaa, sillä kuulin hänen sanovan Liisulle kerran tuodessaan metsästä kotiin kiviä kokonaisen kantamuksen: Ei nyt tarvitse Pekan enää kulkea metsiä. Sitten hän kysyi minulta tahtoisinko lähteä sinua kutsumaan, kun hän neuvoisi missä sinä olet; ja tiedäthän, että minä kyllä mielelläni lähdin!"

"On minullakin terveisiä sinulle isältä", sanoi nuori Pekkalainen. "Sinun pitäisi tulla hänen luoksensa, metsäseudun eteläosissa on rauhaton olo. Kulot ovat polttaneet suuret alat metsää Klar-joen länsipuolella, ja Dalbyn miehet arvelevat tulta suomalaisten sytyttämäksi. He ovat päättäneet lähteä yhdessä hävittämään kaikki suomalaiset virran ja maan rajan väliltä. Suomalaiset pelkäävät, että he panevat aikeensa toimeen nyt, kun vilja on kypsymässä. Isä toivoo, että sinä tulisit meille, että saisitte neuvotella. Mitä teet?"

Kuullessaan Paavon terveiset Pekka ymmärsi, ettei siinä ollut leikin sijaa, joten hän sanoi tulevansa. "No, minä menen sitten edeltäpäin kotiin, sillä arvaan, että sinun täytyy vähän varustautua sillä aikaa kuin Kaarina lepää. Ota sinä veneesi ja laske alas koskia; kyllä minä sen sitten taas kiskon sinulle ylös." — "Kiitos lupauksestasi! Tytön vuoksi minä teen niin. Tule veneeseen, Kaarina!"

"Voi, kuinka sinulla on täällä hyvät olot", puheli Kaarina, kun he olivat saapuneet hänen tupaansa. "Täällä minä tahtoisin olla sinun luonasi, niin minun ei tarvitsisi käydä paimenessa, lehdeksiä riipimässä, heiniä leikkaamassa ja monessa muussa toimessa, täällä sinulla on lihaa ja kalaa yltäkyllin. Pekka, anna minun jäädä tänne luoksesi." — "Ei nyt tällä kertaa; syö nyt ja lepää; meidän täytyy pian lähteä matkaan."

Antin lähettämää sanaa Pekka ei paljoa ajatellut. Pekkalaisen sanoma sitä vastoin antoi aihetta moniin mietteisiin; paras oli siis kiirehtiä. Pekka olikin valmiina lähtöön parin tunnin kuluttua, mutta Kaarina-parka nukkui väsyneenä; hän ei hennonut herättää tyttöä, vaan lepäsi itsekin jonkin aikaa, mutta kauan hän ei lähtöä viivytellyt. Tyttö saisi levätä veneessä, jos oli tarvis. "Kaarina, nyt lähdemme", sanoi hän; "saat syödä veneessä; tule nyt!".

Matkalla virtaa alas Kaarina sai levätä. Tosin häntä joskus peloitti, kun laineet läiskyttivät vettä veneeseen heidän viilettäessään koskia, mutta nähdessään Pekan tyynenä ei hän hätäillyt. Levottomampi hän oli sellaisilla koskipaikoilla, joissa ei saanut olla mukana veneessä, vaan täytyi kantaa tavaroita maata myöten ja Pekka yksin laski kosken, mutta olipa sellaisiakin koskia, joissa ei ollut korkeita laineita, mutta virran juoksu oli kuitenkin niin kiivas, että vene syöksyi eteenpäin kuin laukkaava hirvi. Kaarinaa hirvitti ja se oli hänestä hauskaa.

Niin tultiin Suomenniemelle, jossa vanha Pekkalainen erään oudon miehen kanssa odotti Pekkaa.

Kaarinan käskettiin mennä tupaan ja Pekkalainen ilmoitti heti, ettei Pekan tällä kertaa pitänyt viipyä hänen luonansa kauan, sillä nyt oli saapunut sanoma, että Dalbyn miehet olivat aikeissa lähteä suurella joukolla länteen päin samalla kuin toinen joukko aikoi lähteä pohjoiseen. Oli syytä uskoa, että heillä oli pahat aikeet suomalaisia kohtaan, vaikka kyllä huhuiltiin, että muka norjalaisia oli näkynyt rajalla. Pekkalainen ja lähinnä asuvat suomalaiset aikoivat mennä ruotsalaisia vastaan Höljosetin luo, ja nyt hän pyysi Pekkaa rientämään edeltäkäsin viemään sanaa, että Pekkalainen naapureineen kulkee Valkovuoren poikki. Sitten Pekan piti vielä rientää Vetalaisen luo tätä auttamaan. Siellä heidän tuli pitää huoli siitä, että etelämpänä ja idempänä asuvat suomalaiset saavat tiedon ja ovat varuillaan. Jos vaara uhkaisi ja he tarvitsisivat apua, niin Katajavuorelta nouseva savu päivällä ja tuli yöllä olisi merkkinä siitä, että he tarvitsivat apua. "Tämä Kiikkalainen tässä tulee mukaasi. Veneesi sinun täytyy jättää. Ota se, niin olette pian perillä. En pelkää neuvoa teitä menemään virtaa pitkin, sillä te molemmat yhdessä voitte kyllä ilman vaaraa laskea Varokosket. Hyvästi nyt pojat!" ja sitten hän meni sisään.

Muutaman minuutin kuluttua nuoret suomalaiset jo olivat matkalla, valtavan virran kuljettaessa heitä eteenpäin. Kiikkalainen oli elänyt virran varrella pienestä pitäen ja tunsi sen tarkoin, jonka vuoksi hän otti ohjaamisen huolekseen, ja ennen pimeäntuloa nuo rohkeat miehet olivat laskeneet pelätyt kosket ja menivät maihin Höljosetin luona. He ilmoittivat asiansa siellä vartioivalle miehelle ja lähtivät Kiikkalaisen kotiin, jossa arveltiin, ettei nuorta Kiikkalaista tällä kertaa ehdottomasti tarvittu kotona. Hän sai seurata Pekkaa Vetalaisen luo, ja lepäämättä miehet riensivät sinne.

Vetalainen vastaanotti heidät ilomielin, vaikkei ollut kuullut mitään Dalbyn talollisten hankkeista, mutta kyllä uhkauksia. Hän oli nyt hyvillään, kun hänellä oli apua, jos jotakin tapahtuisi. Hän kehoitti heitä lepäämään ja kestitsi heitä parhaansa mukaan.

Kun miehet seuraavana aamuna nousivat makuulta, lähetettiin sana Vetalaisen veljelle ja kehoitettiin häntä olemaan varuillaan.

Miesten siinä seisoskellessa ja jutellessa huomattiin keskipäivän aikaan useita savupatsaita kohoavan ilmaan likellä toisiaan etelässä päin. Savu oli oudon väristä, mustaa ja sinertävää. Miehet kalpenivat, sanoja vaihtamattakin ymmärrettiin, että parhaillaan oli taistelu käynnissä tuolla salon sydämessä. Pian tartuttiin aseisiin ja lähdettiin kiireesti taistelupaikkaa kohti.

27. SURMANLAAKSON KAHAKKA.

Dalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna ammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin kuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen kanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus on säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti suomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he pitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen ollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat vielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat muutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä vapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt tälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.

Tuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen, talouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin metsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä syytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa. Mahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat kiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja ärtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat heille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt saapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta muutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät aavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.

Kun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä vakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja ilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman päähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia työssä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia asuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun. Tietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta luultavasti se ei ollut varsin suuri.

Tuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin läheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan aamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna pääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.

Lienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet itsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei varmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten leirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä murroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt laukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun. Suomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia kannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat oikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden sankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten kuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri. Sillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei ainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.

Sitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien piti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi joukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut asumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava metsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri palamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin liikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät kiiruhtamaan.

Taistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti. Palaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden suojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa, paikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet suomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt missään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat tyrmistyneinä.

Pekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui ensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan takaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa ruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli lähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin ajaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä ahdistamaan suurempaa joukkoa.

Karjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat kuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.

Ruotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen harjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta vähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan iskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle, levitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus sai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui silmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli lyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.

Vaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin Surmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet miehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen, he neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan ympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut Surmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet läsnäoloaan.

Aamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija oli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden ruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka puhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan: "Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten omaisia?" — "Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia elossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne katsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin."

Sitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan, mitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja tunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama murrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut sikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein läpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös, ja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin jääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli tullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän itse katosi ryömien oksien alle.

Odotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden lehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä. Näille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta onnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa. Miehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin seuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut ruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät tänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta ei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet järveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?

Pekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään pelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia, oliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä piilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin. "Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä suomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota."

Tovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: "Meidän täytyy joutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos saavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme heidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään päin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen takaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan näyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme, kunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme uudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle vuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä meistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja tilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle, sillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin, kadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa. Meidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä toisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai kuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina vasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu tunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä."

Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona, jonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin suomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat olivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.

28. VIGGENIN TAPPELU.

Ruotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli muudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat miesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät suomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut metsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja ja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä koettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt sinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella salolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen kertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain muutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei oikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja siellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan niitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin sana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman mukaan.

Yöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit lähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja josta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua. Pysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan. Heidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli tulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan, seurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita tähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi heistä, ja nyt kuului kuiskaus "Karhuntappaja-Pekka!"

Hengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. "No hyvä!" virkkoi hän kohottaen kättänsä, "ruotsalaiset ovat tuossa tuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?" — "Kyllä tehdään", vastasivat toiset levottomina; "sano vain, mitä on tehtävä."

"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne, joilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten, kivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita kuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua."

Silmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten kanssa ulkohuonerivin taakse. "Odottakaa täällä, minä tulen pian takaisin", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi yhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että ampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi: "Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset; pysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä huudan."

Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä, kohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka, joka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet olivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua näkyvissä.

Halmeen halki ja ahon poikki talonpojat tulivat säännöttömänä parvena. Lähestyessään he puhelivat isoäänisesti ja kehuskelivat, että nyt suomalaiset saavat lämmitellä. Vanha akka seisoi joko tyhmyyttään tai uteliaisuuttaan yhä paikoillaan katsellen kohti rientävää talonpoikaparvea. "Anna vettä, ämmä!" karjaisi joku etumaisista, mutta kun akka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, tämä sieppasi häntä tukasta lähteen luo ja pakotti nostamaan vettä. Kun useat talonpojat olivat janonsa sammuttaneet, tiukattiin akalta missä miehet olivat. Siihen kysymykseen tämä ei osannut antaa vastausta, mistä kiukustuneena yksi talonpojista potkaisi häntä niin, että hän kaatui. Vanhuksen yrittäessä kompuroida pystyyn hän löi tämän pään halki kirveellä. Kuului heikko paukahdus, pieni savu tuprahti ja murhanhimoinen talollinen kaatui uhrinsa viereen. Talonpojat kohottivat kauhean kostohuudon ja syöksyivät sinnepäin, missä savu oli pöllähtänyt, mutta hyökkääjiltä katkaisi tien ulkohuonerivin takana väijyvä suomalaisjoukko, ampuen heitä piilopaikastaan.

"Mitä te tahdotte?" huusi samassa joku ruotsiksi. "Sen saat kyllä nähdä, kurja suomalainen", ja samassa koko talonpoikajoukko syöksyi suomalaisia kohti. Keihäät ojossa ja kirveet koholla seisoivat suomalaiset vääjäämättä. Vastarinnan nähdessään talolliset seisahtuivat silmänräpäykseksi. Tällaista he eivät olleet osanneet odottaakaan, ja nyt paukahteli laukaus toisensa jälkeen, suhahti nuoli nuolen perästä ruotsalaisten oikein tietämättä, mistä ne tulivat. "Takaisin" huusi heidän johtajansa. "Asettukaa suojaan ja käyttäkää pyssyjä!" ja samalla he kiiruhtivat rakennusten taakse. Kun he kääntyivät katsomaan, olivat suomalaiset jo kadonneet.

Pitkä aika kului minkään rikkomatta äänettömyyttä. Olisi ihan luullut seutua autioksi.

Talolliset olivat asettuneet niin, että tupa suojeli heitä siltä puolelta, mistä he olivat tulleet. Siitä eteenpäin maa oli aukeaa ja tasaista. Tuvan ja metsän välillä ei ollut suomalaisille mitään suojaa, ja he joko eivät uskaltaneet tai eivät tahtoneet antautua avoimeen tappeluun rotevien, voimakkaiden Dalbyn talollisten kanssa.

Talonpoikien päällikkö seisoi kauan äänettömänä ja mietiskeli. Viimein hän sanoi: "Tämä asia ei ole oikealla tolalla. Meidät on petetty. Suomalaiset olivat varustautuneet meidän tullessamme, ja minä luulen, että heidän joukossaan oli pohjoiskulman suomalainen. Huomasiko kukaan teistä sitä pitkää miestä, joka kysyi, mitä me tahdomme?" — "Huomattiin kyllä, hän oli pohjoispuolen suomalaisten kanssa Tutstadissa." — "Niinpä tuntui minustakin, ja jos täällä on yksikin pohjoiskulmalta, heitä voi olla useampiakin. Näkikö teistä kukaan sitä, joka äsken ampui lähteen luona?" — "Näin, minä näin hänen päänsä, ja jollei hänellä ollut Vetalaisen lakki, eivät minun silmäni näe oikein."

Vetalaisen nimeä mainittaessa syntyi talonpoikien joukossa suurta levottomuutta ja johtaja sanoi: "Jos hän on täällä, on muitakin. Vetalaisella on puolustajia koko metsäseudulla; mutta meidän täytyy jatkaa. Yksi teistä nouskoon katolle varovasti katsomaan, onko ketään suomalaista näkyvissä."

Muudan nuoremmista ruotsalaisista teki, niinkuin johtaja oli käskenyt. Kuului pyssynlaukaus, ja mies tuli alas lakki läpiammuttuna. "Niin, kyllä suomalaiset ovat ympärillämme sillä puolella; meidän täytyy vetäytyä takaisin kedon yli metsään, siellä suomalaiset saavat nähdä, mihin me kelpaamme. Pistäkää tupa tuleen! Kun savu sakenee, juoksemme metsään ja asetumme suojaan. Suomalaiset luulevat meidän pakenevan ja lähtevät ajamaan meitä takaa yli kedon, ja silloin he saavat nähdä asiain kääntyvän toisin päin. Tarkastakaa pyssynne lukot ja piit, että ne ovat kunnossa, ja olkaa valmiit!"

Tupa oli jo sieltä täältä syttynyt palamaan ja savu sakeni sakenemistaan. Jo tulta sytytettäessä suomalaiset huomasivat ruotsalaisten hankkeet, ja heti samassa kuului tikka takovan kuivaa puun kylkeä. Tämä ääni lähti ulkohuonerivin luota, jossa Pelkkä vielä seisoi muiden suomalaisten kanssa.

Pekan merkki sai heti Vetalaisen ja Kiikkalaisen tulemaan hänen luokseen. "Ruotsalaiset pelkäävät meitä. He eivät uskalla antautua alttiiksi hajallaan olevien ampujien laukauksille käymällä täällä meidän kimppuumme. He ovat sytyttäneet tuvan tuleen vetäytyäkseen savun suojassa takaisin metsään. Meidän täytyy ennakolta estää heidän aikeensa. Hiipikää kaikkien ampujien luo ja sanokaa, että he vetäytyvät takaisin ja asettuvat metsän reunaan, mistä ruotsalaiset tulivat aukealle. Siellä on meidän miestemme otettava heidät vastaan niin, ettei yksikään pääse pakoon. Minä riennän sinne edeltäpäin, mutta tulkaa pian, sillä savu alkaa käydä sakeaksi. Pitäkää silmällä talollisten joukkoa, ja jos joku pakenee tännepäin, niin ottakaa hänet kiinni. Yksikään heistä ei saa päästä täältä pois."

Pekka lähti samassa, ja mennessään omalle valitsemalleen paikalle hän ilokseen yhdytti Kiikkalaisen ja tämän ampujat, jotka asettuivat niille paikoille, jotka Pekka määräsi. Tuli levisi tuvassa verraten hitaasti. Molemmin puolin oli hyvää aikaa panna tuumat toimeen. Vetalainen oli ampujineen tullut Kiikkalaisen luo, ennen kuin savu oli ehtinyt yltyä niin sakeaksi, että sen arvattiin kätkevän ruotsalaiset. Viimein oli kurkihirsi palanut niin, että se putosi, ja nyt hulmusi savua ja kipinöitä taivaalle, pimittäen suurimman osan halmetta.

Talolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot naksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen syöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja pensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai seisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä suomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo ei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin tapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset kaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista puuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta kävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä etsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: "Älkää etsikö, ette te heitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi ampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään talollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja luultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet. Mennään nyt sammuttamaan tuli."

Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa ympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan. Suomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa talolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin tulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille paikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet mahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli kaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja merkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä. Vaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä. Vetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he siis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja lähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.

Kun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului, saapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden lisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille lähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen miehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He ilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] "Kiireesti nyt pois täältä", sanoi Pekka; "meillä ei ole mitään pelättävää niiden ruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee kyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen päin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata viljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa turvassa olette; seuratkaa Vetalaista." Tälle hän virkkoi: "Tee, minkä voit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä; kylläpähän sitten saatte meistä tiedon."

Kun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä Surmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian tuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli vielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet ruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin palamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu hulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun metsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea hirmutunnelma täytti koko tienoon.

Metsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki kolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin olivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden eväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: "No nyt saavat talollisten tiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin heidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja he taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja panna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse."

Kun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä mitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen saunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja paikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari talollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että metsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.

Sen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka; mutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat vain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä ainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä vuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta kysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän heillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli? Ka, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja arveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten kyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat vain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he olivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin nähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat käyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten tuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine hyvineen nämä menivät tiehensä.

Tuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun sen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi viittoi, että joku tulisi sinne. "Pekka, ota kirves mukaasi ja mene! Minä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät."

Vetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset häneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: "Siellä oli vain suomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut talollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat jakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne katsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin oli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten jälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi sanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli arvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole merkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän tahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä talollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän joukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?"

"Mitäs itse arvelet, Pekka?" — "Suomalainen menköön kotiinsa. Talolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja jos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan. Minä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku talollisjoukko on kulkenut sitä tietä." — "Olkoon niin", tuumi Vetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi pian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa ja ruokaa.

Kun Pekka ja Kiikkalainen erosivat Vetalaisesta, arveli tämä, ettei laaksossa ollut tapahtunut mitään, ja kehoitti Pekkaa pian palaamaan, ja niin Pekka tekikin. Hän oli Kiikkalaisen luona tavannut Kaarinan, ja oli nyt matkalla Antin luo. Vetalaisen arvelu oli osunut oikeaan. Viggenin luona ei talonpoikia ollut näkynyt, ja tiedustelijat olivat palanneet takaisin ilmoittaen, että metsä oli turvallinen.

29. ANTTI.

Pekan ja Kaarinan tullessa Kymmenjärvelle oli Antti poissa kotoa. Liisu kuitenkin tiesi hänen pian palaavan; oli vain mennyt Träskogin Matin luo, jossa hän tähän aikaan usein kävi. "Teidän pitää levätä muutama päivä pitkän matkan kuljettuanne; olette kumpikin väsyneen näköisiä."

Antti tulikin pian kotiin, ja hänen mukanaan oli sekä Matti että Grills. He olivat kaikki iloissaan Pekan tulosta. Häntä oli kauan odotettu. He tahtoivat Pekan kanssa neuvotella eräästä äskettäin tapahtuneesta asiasta. Vappu oli joitakin aikoja sitten käynyt Bortanen talossa, ja talon isäntä oli hänelle sanonut, että niin hyvin Grillsin kuin Yrjänän poikienkin piti maksaa hänelle veroa. Hän oli lunastanut talonsa kruunulta ja kuninkaalta, ja Bogenit, joksi suomalaisten taloja sanottiin, olivat hänen maallaan. Nyt Vappu lähettää terveisiä kehoittaen meitä käymään isännän luona. Vappu oli sanonut, että meillä on rakennusseteli kuninkaalta, ja arvellut, että tuskin rupeamme maksamaan hänelle mitään veroa. — "Tuokaa vain kumpikin pukki jouluksi, sen sanon sinulle, senkin noita-akka, muuten saat sellaiset joulupidot, jommoisia et ennen ole nähnyt, sen minä sanon ja sen saat uskoa; ja korjaa nyt luusi!"

Siihen Vappu oli sanonut, että ylpeä ruotsalainen kenties saisi kuulla hänestäkin jotakin.

"Nyt olemme puhuneet Matin kanssa täällä, ja hän vahvistaa todeksi, että Bortanin iso ruotsalainen on kyllä kruunulta lunastanut talonsa, mutta ei usko, että meidän halmeemme kuuluu hänelle, ja sitten Matti sanoo, että jos me kukin tänä vuonna annamme Bortanin isännälle veroa pukin, tämä ensi vuonna tahtoo kaksi, hän on paha mies. Nyt tahdomme kuulla sinunkin mielipiteesi."

"Pukki vuodessa kultakin, niinkö sanotte! No, eihän tuo ole kovin paljon; neuvotellaan tuonnempana, jahka minä olen saanut miettiä asiaa." — "Niin, eikä siinä vielä kyllin, että hän vaatii pukin, sillä muutaman päivän kuluttua siitä kun Vappu oli tavannut ison isännän, tämä löysi yhden lehmistään kuolleena metsästä, ja siihen hän epäili Vappua syylliseksi. Sen kuulimme Matilta, mutta samalla kuulimme, että iso isäntä kyllä osaa ottaa maksun lehmästään. Olipa hyvä, kun tulit, Pekka!"

"Onko isäntä Heikiltäkin vaatinut veroa?" — "Ei, arvatenkin hän lukee Heikinkin Yrjänän poikiin kuuluvaksi. Niin, Herra paratkoon, vielä yksi asia. Kun Vappu kuuli eräältä kylän akalta, joka kävi hakemassa kipuunsa voidetta, mitä Matti meille oli sanonut, hän kiukustui kovin ja lähetti isolle isännälle sellaiset terveiset, että jollei tämä taukoaisi soimaamasta häntä, Vappua, lehmän kuolemaan syylliseksi, Vappu kyllä kykenee hävittämään kaiken hänen karjansa eikä Vapun tarvitsisi mokoman asian takia edes astua jalallaan tuvastaan ulos. Sen voi arvata, että sellaiset terveiset varmasti toimitettiin perille, ja kyllä varmaan iso isäntä miehineen pian on meidän kimpussamme!"

"Hm", tuumi Antti, "Vappu käy tosiaankin yhä häijymmäksi. Kun minä tahdoin ottaa pikku Matin tänne meille, Vappu suuttui ja sanoi, että poika oli nyt hänen ja että hän aikoo sen pitääkin, eikä se saa tulla meille. Jos minä sitä vielä vaadin, hän sanoi kyllä siihen keinon tietävänsä." — "Niin", virkkoi Grills, "hän on pojasta arka kuin silmäterästään; kyllä hän pojan hoitaa, niin ettei teidän tarvitse siitä olla levottomia, ja kyllä hän on siivo, kun vain ei olisi niin itsepäinen."

"Mutta emme me ainoastaan tämän takia lähettäneet Kaarinaa sinun luoksesi", sanoi Antti. "Tulepas pajaan, niin saat nähdä jotakin ja myös kuulla jotakin."

Pajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen ulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen metallikappaleen. "Katsopas, Pekka", virkkoi hän, "tämä on hopeaa; meillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen vuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan." — "Kuinka olette tämän saaneet?" — "Kerro sinä, Matti.'

"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat kerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat potkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta, ihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat kätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan, ennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan, mitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut mennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa samalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan joitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä ottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään, eikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.

"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin heille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä mukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He olivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.

"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei tahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne, ja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso hiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja laski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän. 'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme jotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme se olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta näetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa, sen kyllä huomasimme.

"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei tullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme työtä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa kantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia sulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten viivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja niin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme, ettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten teimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon erältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa kauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli, ja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt olemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä me olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa hänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta minun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä juoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia on Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun nyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme ajatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki ihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti sinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin murtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me omamme, jokainen tasan."

Pekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän kysyi vastineeksi: "Mistä tiedätte, että se on hopeaa?"

"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?" — "Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset hokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita, vaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin jatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä voi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten voimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on parasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti teitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan kaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme."

Miehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta Antti sanoi: "Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea oikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he ottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet muillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän. Nyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä verran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti hevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän palaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet."

Tämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt heillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli sitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa näkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti että Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia sulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja kun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.

Kului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta. Miehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt metsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan odottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli poissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. "Grills on sairaana", kertoi hän, "eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä minua auttamaan."

Kun Antti ja Vappu tulivat Bogeniin, oli, kuten sanottu, Grills sairaana. Hän pyysi Anttia noutamaan heiniä etelänpuoleiselta suolta. "Sinne on tie tasaisin ja sieltä voit vetää täyden kuorman. Pikku Matti lähteköön mukaasi näyttämään minun haasiani, sillä Bortanin isolla isännälläkin on siellä heiniä." — "Minä tulen mukaan", sanoi Vappu, "poika jääköön sinua hoitamaan."

Kun Antti ja Vappu tulivat suolle järven rantaan, oli iso isäntäkin siellä renkeinensä kahdella hevosella heiniä hakemassa. Antti veti kelkan sen haasian ääreen, jonka Vappu näytti, ja otti siitä pois katoksen. Silloin iso isäntä huusi: "Älä kajoa niihin heiniin, ne ovat minun!" — "Sinunko?" ihmetteli Vappu. "Ja kuitenkin olen minä itse kantanut ne kokoon ja itse pannut ne haasialle. Sinunko, sanot? Joko teillä on jouluolut valmiina? Kyllä taitaa olla", lisäsi hän pilkallisesti nauraen, "koska sinulla ei ole tietoa omista haasioistasi". — "Suu kiinni, noita-akka, korjaa luusi, muutoin alkaa tanssi, jonka minä lupasin sinulle jo ennen. Mene tiehesi haasialta!" sanoi hän Antille, joka oli epätietoisena alkanut pohtia, oliko Vappu vain aikonut hankkia hänelle harmia. "Kuule, Vappu, onko haasia sinun?" — "On kyllä, johan sen sanoin; luuletko sinä, että minä huolisin mitään tuolta juopporatilta?" vastasi Vappu ja osoitti isäntää. Kalpeana ja vihasta vapisten tämä töykkäsi kiukuissaan Anttia. "Pääsetkö pois haasialta, kuuletko, muutoin tulet sieltä maahan pikemmin kuin sinne nousit!"

"Sinunko tämä haasia on, Vappu?" kysyi Antti vielä kerran. "Niin on, kuulithan sen". "Kuulkaa isäntä", huudahti nyt renki, joka luuli tämän erehtyneen, "se haasia ei ole meidän, kyllä se on Bogenin Grillsin". Silloin Antti otti sylillisen heiniä ja heitti ne kelkkaan. "Älä koske heiniin, sanon minä! Heinät ovat kasvaneet minun maallani, ne ovat minun."

Nyt Antti heitti kelkkaan toisen sylin täyden heiniä, ja samassa isoinen isäntä löi häntä niin että lakki lensi yli heinähaasian. Antti seisoi silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten hän syöksähti isännän kimppuun. Iskuja sateli kummaltakin puolen ja pian olivat he saaneet toisiaan kiinni vyötäisiltä, retuuttivat ja kiskoivat voimiensa takaa, mutta kumpikaan ei kaatunut. Epäilemättä Antti oli väkevämpi, mutta iso isäntä oli sukkelampi liikkeissään. Kummallekin katsojalle, rengille ja Vapulle, oli epäselvää, miten asia päättyisi. Renki seisoi äänetönnä, mutta Vappu huusi ja yllytti Anttia: "Kas noin, se on oikein! Löylytä häntä niin, että hän tukehtuu, kas noin! Se on oikein! Onpa hänellä koipia, mutta kylläpä ne uupuvat, hyvin käy!" Nyt iso isäntä kaatui ja Antti hänen päälleen. Sen nähdessään renki tempasi haasiasta seipään ja juoksi apuun pelastamaan isäntää tähdäten iskun Antin päähän; mutta paljon sukkelammin oli Vappu hypännyt alas haasialta, juossut hätään ja nyt hän kuin villikissa tarrasi kiinni rengin pitkään tukkaan ja huusi: "Nouse ylös Antti! Ylös, Antti!" Ennen kuin renki oli ehtinyt irroittautua riehuvasta suomalaisakasta, oli Antti jo päässyt eroon rauenneen isännän käsistä, ja samassa hänen tavattomat kouransa harasivat rengin päätä ja tarrasivat miehen pitkään tukkaan.

Renki, joka oli nähnyt isäntänsä kaatuvan, oli myöskin oivaltanut, miten väkevä Antti oli, ja seisoi nyt hiljaa pyytäen rauhaa. Antti läähätti ja kuohui vihasta eikä vastannut heti, mutta malttoi sentään mieltään ja sanoi: "Rauha, niin! olkoon menneeksi meidän kesken, koska puhuit totta, ja olkoon annettu anteeksi, että yritit minua lyödä. Onhan Vappu sinua jo sen verran merkinnyt, jotta näkyy, ettet ole pelkuri", virkkoi hän pilkallisesti naurahtaen. "Mene!" sanoi hän, hellittäen kouransa miehen tukasta.

"Mitä sinä nyt aiot tehdä, Vappu?" huudahti hän samassa levottomana huomatessaan, että Vappu oli puukko kädessä isännän kimpussa, joka verisenä ja tiedotonna vielä makasi maassa. "En mitään, mikä sinua koskee, tahdon vain, että hän muistaa minut vastakin", sanoi Vappu leikaten samalla paksun tukon ison isännän hiuksia. "Kas niin", nauroi Vappu kamalasti, "kyllä nyt minut muistat." Sitten hän pisti hiustukon laukkuunsa ja sanoi Antille: "Mennään nyt kotiin!" — "Ei ilman heiniä", ja samalla Antti alkoi panna heinäkuormaa kelkkaan niin kiivaasti ja kiukkuisesti, että saattoi nähdä vihan vieläkin hänessä kiehuvan. Kun kelkka oli täynnä ja kuorma köytetty, hän otti jukkonuoran olkapäälleen ja huusi: "Istuudu kelkkaan, Vappu!" — "Et sinä sitten jaksa vetää kuormaa kotiin", sanoi tämä. — "Istuudu kelkkaan!" Nyt Vappu huomasi, että Antti oli vielä pahemmin kiukustunut, joten hän piti viisaimpana heti hypätä kuormalle, ja nyt Antti veti niin kiivaasti, että kelkan jukko ja jalakset rasahtelivat.

Kotiin päästyä Antti viskasi kuorman kelkasta hangelle. "Pane tämä korjuuseen", sanoi hän kääntäen kelkan, otti kirveen ja lähti juoksuaskelin takaisin haasian luo.

Vappu kalpeni: "Nyt en luule ison isännän henkeä suurenkaan arvoiseksi; mutta hänhän löi Anttia. Jospa Pekka nyt olisi täällä!"

Antin saapuessa haasialle olivat sekä hevoset että renki isäntineen poissa. "Lempo soikoon", kiukutteli hän. Sitten hän taas ahtoi kelkan täyteen heiniä ja palasi kuormineen Grillsin torppaan. Pikku Matti, joka nyt oli jo kasvanut isoksi, oli ulkona Antin tullessa. "Hyvää päivää, Antti, joko olet tullut takaisin", sanoi hän ja tuli aivan lähelle veljeään. "Kylläpä sinä olet palavissasi ja hiessä; jätä heinät ja tule sisään! Grillsillä on vieraita. Träskogin Matti on täällä", toimitti poika. "He tahtovat kai puhua sinun kanssasi." Sitten hän tarttui Antin käteen vetäen tämän mukanaan sisään.

"Antti, sinähän olet veressä", hätäili Vappu; "tulehan tänne, että katson!" Antti pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja käsi tuli vereen, niin että hän antoi Vapun pyyhkiä kasvonsa. "Onko hän hengissä?" kysyi Vappu kuiskaten. "En tiedä, oli mennyt matkoihinsa, kun minä tulin takaisin." — "No, kyllä hän sitten on hengissä", virkkoi Vappu. "Minä en ole virkkanut mitään Grillsille enkä Matille; saat itse kertoa heille, jos tahdot."

Istahdettuaan miesten viereen Antti kysyi Grillsiltä: "Kuinka monta vuotta olette pitäneet sitä niittyä, josta minä toin heiniä?" — "Siitä saakka, kun tänne tulin asumaan", sanoi Grills. "No olipa se kummaa, kun iso isäntä, joka oli niityllä käymässä, väitti heiniä omikseen. Niin, hän sanoi, että ne olivat kasvaneet hänen maallaan, ja käski minun mennä matkaani." — "Etkä sinä lähtenyt?" — "Enkä lähtenyt; panin heiniä kelkkaan, ja sitten hän löi minua."

Syntyi pitkä äänettömyys, miehet istuivat liikahtamatta. "Onko hän hengissä?" kysyi Grills. "En tiedä", vastasi Antti, "mutta Vappu sanoo niin. Sekä renki että hevoset olivat poissa, kun menin sinne takaisin." — "Kävitkö sinä kahdesti suolla?" — "Kävin!"

"Kuules, Antti", sanoi Matti, "minä toimitin asiani Grillsille ja sain häneltä nahat rekeeni; nyt hevonen on levännyt; totta kai sinä tulet mukaan kotiin päin?" — "Tulen", sanoi Antti.

Kun Antti aamulla heräsi, virkkoi Matti: "Nyt minä kyyditsen sinut kotiin. Iso isäntä on hengissä ja hän kyllä virkoaa; nyt hän on sairas, älä häntä enää ajattele!"

Pekka oli kotona Antin ja Matin tullessa Kymmenjärvelle. Antti kertoi heti tappelunsa Bortanin ison isännän kanssa, eikä Pekka virkkanut siihen mitään. Otettiin esiin turkikset, jotka oli saatu kootuksi, sitten salaperäiset metallimöhkäleet. Matti oli päättänyt käydä Norjassa saamassa sen kysymyksen ratkaistuksi.

Jäähyväisiä heitettäessä Pekka antoi Matille poikkisahatun ja tarkoin suljetun pukinsarven pyytäen häntä sanomaan terveisiä kauppiaalle, että hän, Pekka, tahtoi sarven sisällyksestä ruutia ja lyijyä, ja nahoista mekon ja lakin. Jos tulisi enemmän, hän tahtoi yhden mekon lisää.

Matin poissa ollessa ei Antti viihtynyt kotona. Hän meni Pekan kanssa metsälle, jossa nuo virkut, reippaat miehet uurastivat onnekseen kuten tavallisesti, ja Antin mielestä haihtui sekä hopeakaivos että iso isäntä. Matti palasi vasta joulun aikaan. Suomalaiset menivät silloin häntä tapaamaan Träskogiin. Syyksi pitkään viipymiseensä hän sanoi raskaan kuorman, joka hänellä oli vedettävänä. Muutoin hän oli erittäin iloisella tuulella, ja kun miehet olivat rauhassa omissa oloissaan, saattoi hän kertoa, että niissä möhkäleissä oli hopeaa ja että nyt niistä oli saatu rahaa, niin että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Ei ollut syytä nyt ruveta niitä jakamaan. Hän lupasi lähteä suomalaisia kyyditsemään, jahka ne palaisivat kirkolta kotiin Antin luo, jossa saisivat olla kenenkään häiritsemättä. Antille hän virkkoi, ettei ollut mitään vaaraa kirkkomatkasta, sillä Matti oli käynyt ison isännän luona Bortanissa. Tämä oli nyt jalkeilla, vaikkei aivan ennalleen parantunut ja oli niin pahoin pelästynyt siitä, että Vappu oli ottanut hänen hiuksiansa, ettei uskaltanut koskeakaan suomalaisiin. Koko suku oli siinä varmassa uskossa, että iso ruotsalainen nyt oli Vapun vallassa, joten Antti kyllä saattoi turvallisesti käydä kyläkunnassa, missä tahtoi, erittäinkin nyt, kun Vappukin oli mukana. Vappuhan oli vastikään uhannut sekä ihmisiä että elukoita, niin ettei kukaan uskaltanut hänelle tehdä pahaa.

Antti ei sanonut tarvitsevansa Vapun apua. Hän kyllä itse pitäisi puolensa. Että Vapulla oli voimaa ja että hän oli "tietäjä", sitä ei voinut kukaan kieltää, mutta Antti ei tahtonut olla hänen kansaan missään tekemisissä. Suomalaisten palatessa Kymmenjärvelle lähti Matti mukaan, ja sitten toimitettiin rahojen jako. Olihan niitä enemmän kuin oli odotettukaan, ja joka mies piti itseään varakkaana. Pekka sai pienimmän osan, koska oli vähimmän ajan tehnyt työtäkin, ja itse hän arveli saaneensa enemmän kuin tahtoikaan. Sitten tahdottiin tietää, mitä Pekka oli lähettänyt kauppiaalle pukinsarvessa, kun sai siitä niin paljon ruutia ja lyijyä, sillä lyijypala oli melkoisen suuri ja raskas. Pekka sanoi tehneensä työtä kauppiaalle ja lähettäneensä siitä todistuksen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kauppias oli lähettänyt Pekalle terveisiä, että tekisi työtä vieläkin ja antaisi tietoja itsestään.

Pekka seurasi Mattia takaisin kyläkuntaan tämän lähtiessä Kymmenjärveltä. Sinne tultuaan hän pyysi Mattia lähtemään mukaan ison ruotsalaisen luo Bortaniin. Sen Matti kyllä lupasi tehdä, kun Pekka vain sanoisi, mitä hän mahtavalta isännältä tahtoi. "Tahdon maksaa hänelle veroa Bogenista." — "Ahaa!" tuumi Matti; "kyllä ymmärrän, tahdot rakentaa rauhan Antin ja ison ruotsalaisen välille." — "Niin, jos he kerran vielä sattuvat yhteen, silloin kyllä tulee loppu jommastakummasta!" — "Hyvä on, jos se sinulle onnistuu; mutta ison ruotsalaisen kanssa ei ole helppo olla tekemisissä."

Tullessaan Bortaniin he tapasivat ison ruotsalaisen ulkona. Matti sanoi tälle, että Pekka aikoi maksaa hänelle veroa sekä Yrjänän poikien että Grillsin puolesta. "Vai niin", sanoi isäntä, "enpä huomaa hänellä olevan mitään, millä hän maksaisi."

"Kyllä mar", sanoi Antti, "luulen, että hänellä on rahoja." — "Silloin olet väärässä luulossa. Eihän suomalaisilla ole rahoja. Mistäpä he niitä saisivat?" —

"Kuten tiedät, ei Pekalla ole perhettä; häneltä kuluu vähän. Hän on maan parhaita pyssymiehiä. Minä kävin Norjassa myymässä nahkoja, jotka olivat hänen; kyllä hän kykenee maksamaan."

Iso ruotsalainen rupesi arvelemaan. "Melkeinpä luulen", sanoi hän, "että olisi yhtä hyvä tehdä suorastaan loppu koko suomalaisjoukosta; se on minulle vähäpätöinen asia." — "Niinkös tuumit?" virkkoi Matti. "Voisihan niinkin olla, kun vain saisit kaikki yht'aikaa; mutta jos yksikään jää jäljelle, asia kyllä käy sinulle vaaralliseksi, niin jäykkä kuin oletkin. Parempi on ottaa heiltä veroa, ja sinun", sanoi hän katsahtaen ison ruotsalaisen päässä paistavaan paljaaseen, hiuksettomaan pilkkaan, "olisi ehkä paras pysyä sovinnossa suomalaisten kanssa."

Nämä sanat näyttivät sattuvan jäykkään talolliseen. Hän huusi luokseen Pekan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän keskustelevista. "Kuules, Pekka", sanoi hän, "Matti sanoo, että sinä tahdot maksaa minulle veroa Bogenin torpista." — "Niin on aikomukseni, ja sen vuoksi tulin tänne." — "No, jokaiselta perhekunnalta tahdon pukin; missä ne nyt sinulla ovat?" — "Lunastan ne rahalla; mutta mieluimmin lunastaisin torpat kerrassaan veroista vapaiksi, joko sinulta tai esivallalta." — "Esivalta", sanoi iso ruotsalainen, "on myynyt kaikki minulle." — "Niin, kyllä asia niin on", sanoi Matti, "eikä minun mielestäni ole kiirettä lunastaa torppia kokonaan. Voithan maksaa, jos niin tahdot, Pekka, parin vuoden veron", ja samalla hän iski Pekalle silmää.

Sitten hän kääntyi ison isännän puoleen ja sanoi, että Pekka tahtoi saada rakennetuksi rauhan veljensä Antin ja isännän välille. "Rauhan minun ja Antin välille!" matki tämä oikaisten selkänsä. "Eipä niinkään; suotta rupeat siihen vaivaan! Rauha sinun ja Grillsin sekä minun välilleni, olkoon menneeksi, koska nyt maksat veron, mutta Antin kanssa! Ei mar; ei ennen kuin minulla on toinen mieli."

Pekan erotessa Matista tämä sanoi, ettei hänen huolinut panna sydämelleen, mitä iso ruotsalainen oli sanonut sovinnosta. "Toimita sinä niin, ettei Antti pyri tapaamaan isoa ruotsalaista! Hän ei etsi Anttia; pelkää liiaksi Vapun noitakeinoja. Ja onpa pitkä matkakin Kymmenjärven ja Bortanin välillä. Jos saat Antin estetyksi tapaamasta isoa isäntää, niin kaikki sujuu hyvin. Minä puhun Grillsin ja Vapun kanssa, sillä eivät suinkaan he toivo vihamielisyyttä."

Palatessaan Kymmenjärvelle Pekka tapasi siellä kaksi kuljeksivaa suomalaista, jotka Antti oli ottanut palvelukseensa. He olivat kaikki työssä pajassa, aseitaan kuntoon laittamassa.

"Olipa hyvä kun tulit, Pekka! Minä olen tuuminut tästä käydä ison ruotsalaisen luona veronmaksuissa. Nyt meitä tulee neljä lähtijää täältä. Sitten menemme ja otamme mukaamme Grillsin ja Heikin ja lyömme vaivaiseksi koko ison ruotsalaisen." — "Veron olen jo minä maksanut, ei kenenkään tarvitse sen asian takia sinne mennä. Tahtoisin, ettet ajattelisikaan enää lähteä ison ruotsalaisen luo. Minä tuumin lähteä pois. Kun palaan, niin saammehan vielä miettiä teidän riitaanne. Kuule, Antti, sinä olet varakas mies ja voit saada omaisuutesi kartutetuksi suuremmaksi kuin muiden suomalaisten. Jos nyt miehinesi menet ison ruotsalaisen luo, niin on kyllä mahdollista, että saat aikeesi toteutetuksi, mutta montako meitä suomalaisia on ruotsalaisiin verraten! Jätä asia sikseen, kuten sanoin, siksi kunnes minä palaan takaisin. Johan sinä kerran voitit ison ruotsalaisen; enempää et tarvitse. Anna nyt asian olla sillään, jollei hän rupea sinua ahdistamaan. Puolusta silloin itseäsi, ja päättyköönpä taistelu miten päättyneekin, et ainakaan sinä ole ollut rauhanrikkoja!

"Hm, enpä arvellut jättää asiaa sikseen ennen kuin olisin nähnyt ison ruotsalaisen kylmänä, enkä ymmärrä, miksi en tehnyt sitä heti; mutta silloin ei lyönnin jälki kirvellyt niin kuin nyt on jonkin aikaa tuntunut kirvelevän. Mutta sinä Pekka, olet aina pitänyt puolesi; minä teen tahtosi mukaan, sillä tiedän, että niin on parempi. Iso ruotsalainen olkoon rauhassa, kunnes sinä sanot."

Mihin Pekka aikoi mennä, sitä hän ei vielä itsekään ollut päättänyt, mutta monet ajatukset pyörivät päässä. Rahat, jotka hän oli saanut malmin murtamisesta, olivat panneet hänet miettimään, ja vielä enemmän hän oli ruvennut miettimään niitä rahoja, jotka oli saanut pukinsarveen kätketyistä helmistä, joita ei olisi ikinä arvannut niin kallisarvoisiksi. Hän ei ollut ajatellutkaan luopua kulkurielämästään nyt, kun vanhat Kailaset olivat kuolleet. Hänellä kun oli rahoja ja hän tiesi keinon miten jotenkin vähällä vaivalla voisi hankkia vielä lisää, oli hänen mieleensä useat kerrat johtunut ajatus raivata uudispaikka. Hän tahtoi lähteä kauemmaksi omaistensa parista miettimään ja päättämään tulevaisuudestaan.

Niinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle oli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri lyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä ajatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti helmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä kappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä lujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä hopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä. Möhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli yhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän ryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän oli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan. Nyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan hän ryhtyi toimiin.

Hänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi jäähyväiset Antille, kysyi tämä: "Mihin sinä lähdet?" — "Kuninkaan puheille!" — "Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa kasken?" — "Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa asettua rauhaan."

Kevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian sen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät ajat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: "Malmi on louhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme tyytyä siihen, mitä meillä on." Ja sille puheelle asia jäi.

Niin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan tekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti oli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen. Kymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei häntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään tietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti uskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa isoa ruotsalaista vastaan.

Sitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli menettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit kaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso ruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli pakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu sen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin taas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha viha ja kauna taas täyteen voimaan.

Sitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja Matti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli sinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni tämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. "Mene nyt tiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin ansainnut tämän", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä. Vappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa ruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä. Tämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja uhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta samassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. "Laske irti äiti!" huusi hän vimmastuneena. "Grills, Antti, Heikki! Auttakaa, auttakaa!" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta. Silloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä päästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule!", veti suosikkipoikansa mukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.

Koko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he juoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa: muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.

Ison ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia, mutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin torpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli kokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa. Suomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he kostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä varalta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai hänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset eivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille, mutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin puheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet rajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla takaisin.

Ruotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He ymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli tapahtunut, ja palasivat kotiinsa.

Suomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta. Silloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli tuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: "Minä sain sanan. Ovatko ruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?" — "Ovat!" Ja sitten kerrottiin, miten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. "No, mitä nyt arvelette?" kysyi hän. — "Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä olla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään pahaa. Mitä sinä arvelet?" — "Samaa kuin tekin", vastasi Antti reippaasti. "Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on, niinkuin on. Missä Matti on?" — "Vappu saattoi hänet Norjan suomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin, siellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä kuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka lähtö tapahtuikin kiireesti." — "Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun ei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo."

30. PEKKA.

Lähdettyään Antin luota Pekka suuntasi matkansa ystäviensä luo Viggeniin ja sieltä edelleen Vetalaisen taloon. Hänen poissa ollessaan eivät ruotsalaiset olleet hätyyttäneet suomalaisia, mutta suomalaiset olivat tapelleet keskenään silloin tällöin, niin että verta oli vuotanut. Olipa joku suomalainen tehnyt itsensä syylliseksi ilkitöihin ruotsalaisia kohtaan, ja muutamat suomalaiset olivat asutuilla seuduilla käydessään saaneet kokea pahaa kohtelua. Malmivuoren tienoilla oli otettu irtolaissuomalaisia sotaväkeen. Monet sellaiset olivat vapaaehtoisesti ottaneet sotamiehen pestin, ja huhuna kerrottiin, että kaikki kulkurisuomalaiset viedään sotaan ja ettei rakennusseteleitä anneta muille kuin niille, jotka voivat todistaa, että heillä on varoja rakentaa ja viljellä maata.

Kun Pekka tuli Suomenniemelle, vakuutti ukko Pekkalainen todeksi, mitä hän jo ennen oli kuullut, ja että kuningas lähtee sotaan kevätpuolella. Oli siis pidettävä kiirettä, jos Pekka tahtoi saada rakennussetelin ennen kuin kuningas lähti. Mutta nyt oli sellaiset ajat, että vaikk'ei Pekka itse tahtonutkaan lähteä sotaan, hänet pääkaupungista muitta mutkitta otettaisiin sotamieheksi. Olisi sen vuoksi ehkä parasta, että Pekkalainen lähti kuninkaisiin. Häntä, vanhaa suomalaisukkoa, ei kukaan ottaisi, ja olipa hänellä omasta puolestaankin puhuttavaa kuninkaalle. Hän oli siksi jo ennen Pekan tuloa melkein päättänyt lähteä sellaiselle retkelle. Nyt hän teki ratkaisevan päätöksen, ja rakennusseteli hänen oli määrä tuoda mukanaan palatessaan kotiin. Sillä välin Pekka voisi katsella asuinpaikkaa. Sellaisista ei ollut puutetta. Sen lisäksi päätettiin, että Pekka ja Pekkalaisen nuorin poika seuraisivat ukkoa niin kauas kuin he voivat piileksiä metsissä. Kun sitten olisi tultu niin lähelle asuttuja seutuja, ettei se enää käynyt päinsä, piti nuorten miesten pysähtyä odottamaan ukkoa. Tuuma oli viisaasti harkittu eikä sen olisi luullut epäonnistuvan. Täytyi kuitenkin pitää kiirettä, sillä talvi oli jo pitkälle kulunut.

Lähdettiin siis viipymättä matkaan halki autioiden metsien ja tultiin Daal-joen varrelle. Siellä Pekka tunsi seudut jo siltä ajalta, kun oli viimeksi siellä liikkunut, eikä siis tarvinnut olla epätietoinen matkan suunnasta. Pekka kulki matkueen etunenässä, ja parin viikon kuluttua oli tultu vuoriseuduilta alankomaalle, kunnes vihdoin huomattiin kaukana idässä meri. Pekka pysähtyi hetkiseksi, ja sitten kirkasti iloinen hymy hänen kasvojaan.

"Mitä nyt ajattelet, Pekka?" kysyi vanha Pekkalainen. "Ajattelenpahan, että pian saavumme määräpaikkaan, jossa meidän on erottava, jollei muistini petä. Tulkaa!" Ja sitten hän pari tuntia käveltyä pysähtyi harjun rinteelle. "Kuuletteko mitään?" — "Kuuluu kosken pauhua!" — "Sittenpä olemme pian perillä."' Niin asia olikin. Pekka oli löytänyt saman paikan, missä hän Antin kanssa oli noussut maihin Ruotsin rannikolle, ja todistukseksi siitä hän näytti honkaa, jonka kylkeen oli kaiverrettu puumerkki Y. "Onpa sinulla hyvä muisti!" virkkoi ukko. "Voimmeko levätä täällä?" — "Kyllä kai", sanoi Pekka. "Asettukaa lepäämään, minä lähden vähän kauemmaksi tutkistelemaan ympäristöä."

Muutaman tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi: "Niin täällä on autiota ja asumatonta kuin ennenkin pitkät matkat: ei näy savua, ei ihmisistä merkkiäkään. Katsotaanpa, onko kukaan löytänyt kätköämme." Tammen ja hongan sisässä olivat hyvin säilyneet niihin piilotetut esineet, ja vaikka metsä oli kasvanut ja lumi vielä oli maassa, löytyi venekin. Kun Pekka oli ottanut esille kätkemänsä pyssyn, pääsi nuorelta Pekkalaiselta ilon huudahdus. "Niin, Paavo", sanoi Pekka, "ole hyvilläsi! Suomalaisilla on yhtä pyssyä enemmän ja tule pian takaisin, niin metsästämme mielin määrin paluumatkalla; ja sillä välin, kun isäukko on poissa, pitää meidän hankkia tarpeemme. Silloin saat näyttää, kykenetkö käyttämään pyssyä yhtä hyvin kuin jousta. Nyt meidän pitää panna yöpaikkamme kuntoon, sillä niinkuin sanoin, luulen parhaaksi, että pysähdymme tähän. Isä Pekkalaisen ei ole vaikea osata kuninkaisiin. Sinne pääsee seuraamalla koko ajan meren rantaa. Kaikissa lahdissa jää vielä kannattaa, ja tiedän, että etelämpänä on asuttuja seutuja."

Levättyään pari päivää ukko jatkoi matkaa, kun oli ensin sovittu siitä, että jos nuoria miehiä jollakin tavoin hätyytetään, heidän on pelastauduttava niin hyvin kuin taitavat, odottamatta Pekkalaisen paluuta. Hänenkin oli saatava toimia vapaasti mielensä mukaan. Jollei hän olisi palannut takaisin kevään tullessa, kun mättäät alkoivat paljastua hangen alta, olisi nuorten miesten lähdettävä kotiin.

Pekka ja nuori Paavo saattoivat ukkoa niin pitkälle etelään, kunnes tultiin asutuille seuduille, jolloin he palasivat leiripaikalle, jossa varustausivat oleskelemaan pitkähkön aikaa. Sitten he kuljeksivat metsästelemässä lähiseuduilla hengenpitimikseen.

Kerran kuljettuaan pitkän matkan metsästämässä ja palattuaan vasta myöhällä he ihmeekseen jo kaukaa huomasivat nuotionsa palavan kirkkaasti ja kun he lähestyivät sitä varovasti, he huomasivat ilokseen, että ukko Pekkalainen oli puolitoista viikkoa poissa oltuaan jo tullut takaisin.

Ukko toi nuorille miehille sellaiset iloiset terveiset, että matka oli onnistunut odottamattoman hyvin. Kuninkaalle hän oli saanut lausua vain pari sanaa, sillä tällä oli ollut kova kiire, mutta rakennussetelit hän oli saanut, ja "hyväpä oli, että ette olleet siellä, sillä koko joukon suomalaista irtolaisväkeä olivat he ottaneet sotaväkeen. Ette voi aavistaa, kuinka paljon väkeä siellä oli. En koskaan enää halua käydä kuninkaissa. Huomenna lähdetään taas takaisin metsiimme; siellä rauhassa viihtyy toki toisella tavalla."

Kevät oli tullut, aurinko pehmitti hangen päivisin, minkä vuoksi suomalaiset matkamiehet kulkivat valoisina öinä, jolloin pakkanen jääti hangen pinnan, niin että sukset juoksivat hyvin. Taival katkesi ripeästi heidän seuratessaan Daal-jokea, missä se oli mahdollista.

Niin he eräänä aamuna saapuivat Malungiin Pekan ystävän Pietarin ja tämän isän luo. Nämä olivat levottoman näköisiä ja sanoivat, etteivät he uskalla ottaa heitä vastaan niinkuin velvollisuus vaati, eivätkä edes antaa heille yösijaa, sillä vouti oli käskenyt, että kaikki kulkijasuomalaiset oli otettava kiinni ja vietävä hänen luokseen, ja nyt he pyysivät suomalaisia lähtemään joutuin pois, ennenkuin kukaan naapuri ehti heitä nähdä. "Pysähtykää tuolla vuoriston puolella", neuvoivat he, "niin me pimeän tullessa tulemme teidän luoksenne ja pidämme huolta siitä, että saatte, mitä tarvitsette."

Voudin käsky oli suomalaisille aivan uutta, minkä vuoksi he epäilemättä noudattivat taalalaisten toivomusta. Vaikka he kyllä saattoivat todistaa, etteivät olleet kulkurisuomalaisia, eivät he kuitenkaan tahtoneet vaivautua kuljetettavaksi voudin luo, vaan lähtivät, mihin heidän ystävänsä olivat neuvoneet. Heidän lepoaikansa oli tullut, ja olihan oikeastaan samantekevä, missä he lepäilivät.

Illalla tulivat sekä isä että poika heidän luokseen mukanaan yhtä, toista syötävää. Ja sitten jouduttiin pakinoihin. Taalalaiset olivat kovin tyytyväisiä kuullessaan, että ukko Pekkalainen oli äskettäin puhunut kuninkaan kanssa ja että suomalaiset, Pekka niihin luettuna, eivät enää olleet kulkureita, vaan tilallisia. He tahtoivat nyt suomalaisia lähtemään kotiin heidän mukanaan, sillä nyt ei ollut mitään vaaraa. Ei; suomalaiset tahtoivat jatkaa matkaa Suomenniemelle. — No, sitten piti Pekan kertoa, miten hänen aikansa oli kulunut siitä lähtien, kun hän oli eronnut Pietarista tunturilla.

Pekan kertoillessa, miten Antti ja hän olivat elelleet tunturiseudulla, innostuivat sekä hän itse että vanha Pietari. Ukko kertoi nuoruudenmuistelmiaan, miten hän oli tuntureilla metsästellyt ja kuinka hän usein jälkeenpäin vanhanakin oli toivonut pääsevänsä noille metsästysmaille. Vanha Pekkalainen harmitteli, ettei hän ollut koskaan siellä käynyt, vaikka ne seudut olivat vain muutaman päivän matkan päässä hänen kodistaan. Ukkojen jutteluun Pekka huomautti, että matka pitenisi ainoastaan vähän, jos he menisivät kotiin sieltä kautta. Nyt juuri oli sopivin vuodenaika ajaa peuroja. Hän ehdotti sen vuoksi, että taalalaiset lähtisivät yhdessä suomalaisten kanssa metsästämään, niin kauan kuin oli suksikeli. Itse hän toivoi löytävänsä mökkinsä paikoillaan koskematta, ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tuumaan suostuttiin, jos vain suomalaiset odottaisivat päivän verran, taalalaisten varustautuessa matkalle. Tietysti suomalaiset kernaasti suostuivat ystäviensä toivomukseen, ja niin päätettiin lähteä.

Viikkoa myöhemmin olivat kaikki metsästäjät eräänä iltana koolla Pekan metsäpirtissä. Siellä oli jo katolla kaksi sarvekasta peuranpäätä, ja pata kiehua porisi tulella. Jo matkalla oli nähty peuroja ja ryhdytty niitä ajamaan sillä tavoin, että nuoret miehet kiersivät peuralauman ja edestäpäin ahdistamalla peräyttivät ne vaanimaan asettuneiden vanhempien miesten luo. Nyt oltiin perillä. Metsästys oli alkanut hyvin, ja juteltiin parhaillaan, miten varmimmin saataisiin monta peuraa.

Vanha Pietari sanoi silloin tietävänsä pohjoisempana tunturin, joka oli äkkijyrkkä länteen päin ja siellä olivat kerran muutamat hänen esi-isänsä sattumalta yhdyttäneet suuren peuralauman, sen he piirittivät ja säikyttivät niin, että peurat syöksyivät suinpäin jyrkänteeltä ja murskautuivat kuoliaiksi niin suurin joukoin, ettei heidän tarvinnut sen enempää metsästää koko sinä vuonna. "Jos siellä tapaamme peuroja, teemme samalla tavalla; ainakin pitää yrittää."

Ehdotus oli kaikkien mielestä hyvä, ja niin lähdettiin matkaan. Metsämiehillä olikin hyvä onni, sillä heidän tullessaan tunturille siellä oli melkoinen peuralauma. Nyt oli vain temppu ajaa ne tuon vaarallisen jyrkänteen partaalle. Vanha Pietari johti ajoa ja määräsi toverinsa paikat. Pekka asetettiin viimeiseksi, sitten lähdettiin hiipimään, ja peurojen ja metsästäjien välimatka lyheni lyhenemistään. Puolipäivän aikaan peurat olivat kierroksessa kolmelta puolen. Neljännellä puolella oli jyrkänne, joka itsestään esti peuroja pääsemästä pois. Tämä metsästystapa koetteli kärsivällisyyttä. Nälkä kurni ja vilu puistatti, mutta toivottiin hyvää saalista, sillä Itäpuolella peurat olivat vetäytyneet tunturin laelle ja ampujat pääsivät pyssynkantomatkalle niistä, jotka kulkivat viimeisinä tunturin alaliepeellä.

Paavo Pekkalainen, pyssymiehistä nuorin, oli otuksia lähinnä. Hän oli ryöminyt kaiken päivää, ja vihdoinkin oli nyt peura lähellä. Nuori veri virtaa kuumana; nyt se kuohahti. Laukaus pamahti, peura kaatui ja samassa koko lauma syöksähti tunturin syrjää eteläiseen suuntaan. Mutta sieltä kajahti pyssynlaukauksia vastaan. Nyt lauma kääntyi ja syöksyi ylöspäin pohjoista kohti niin läheltä jyrkänteen parrasta, että jos nyt olisi joku ollut siellä niin lähellä, että olisi voinut ampua, koko lauma olisi syöksynyt jyrkänteeltä alas.

Pahaksi onneksi ei se metsästäjä, jonka olisi pitänyt olla siellä, ollutkaan paikallaan. Tämä oli Pekka. Hän ei ollutkaan ryöminyt tarpeeksi pitkälle jyrkänteen reunaa myöten. Peuralauma pääsi hajaantumaan; sitten laukaisi Pekka pyssynsä, jolloin osa peuroista vielä kerran kääntyi takaisin ja toiset ampujat saattoivat paukauttaa. Peurat tunkeutuivat nyt ampumalinjan lävitse ja katosivat pian näkymättömiin.

Kokoonnuttiin katselemaan saalista. Se oli kyllä runsas, mutta ei niin suuri kuin olisi voinut olla, jos olisi onnistuttu ajamaan arat eläimet alas jyrkänteen partaalta. Ukko Pietari toivotteli, että matkassa olisi ollut pelkkiä vanhoja metsämiehiä; ei nuoriin ollut koskaan luottamista. Paavon olisi pitänyt malttaa odottaa ennenkuin ampui, ja Pekan olisi pitänyt hiipiä etemmäksi; sitten olisi käynyt toisin. Nyt saatiin kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, mitä oli saatu. Oli kyllä vaivaa tämänkin saaliin kotiin kuljettamisessa. Kun oli muutama päivä vielä metsästetty, taalalaiset lähtivät kuljettamaan saalistaan kotiin Pekan vanhalla kelkalla. Oli päätetty ensi vuonna tehdä uudelleen samanlainen metsästysretki. Kun taalalaiset olivat menneet pois, kysyi ukko Pekkalainen aivan äkkiä Pekalta: "Miksi sinä et säikähdyttänyt peuroja jyrkänteeltä alas? Minä näin kyllä, että sinä olit paikallasi ja olisit voinut niin tehdä, mutta vetäydyit takaisin." — "Sen tein siitä syystä, ettemme kuitenkaan olisi voineet käyttää niin suurta saalista." — "Aivan oikein! Miten tulit sitä ajatelleeksi?" Pekka kertoi, mitä oli tapahtunut Kuusivuorella, kun suomalaiset tappoivat paljon useampia hirviä kuin tarvitsivat. "Minä jo arvasin, että olet ollut mukana jossakin sellaisessa tapauksessa. Muista, Paavo, että metsästäjän tulee noudattaa kohtuutta tappamishalussaan!" Siinä tuo vanha suomalainen lausui sanat, jotka metsämiehen tulee kaikkina aikoina muistaa.

Suomenniemellä syntyi iso ilo, kun vanha talonisäntä tovereineen palasi kotiin. Joitakin päiviä levättiin, jonka jälkeen Pekkalainen sanoi, että jos Pekka tahtoisi viipyä jonkin aikaa, niin he yhdessä vielä tekisivät metsästysretken. Pekkaa pyydettiin auttamaan kevättöissä. Huomatessaan, että ukolla oli jokin vakava tarkoitus tätä ehdottaessaan, Pekka jäi paikoilleen, ja sitten tuli sekin aika, jolloin kevättyöt oli saatu tehdyksi. "No nyt, Pekka, minä seuraan sinua ja autan sinua valitsemaan itsellesi uudispaikan. Poikani tulevat mukaan, emmekä palaa kotiin, ennen kuin sinulla on katto pääsi päällä — lopusta saat itse pitää huolen."

Sitten he viiden miehen lähtivät matkalle, mutta jo lähimmällä suomalaismökillä heitä kohtasi ikävä uutinen. Heidän tuttavansa Kateenharjun Vetalainen oli kuollut. Hänen veljensä Keskisalon Juho oli ottanut luokseen lesken ja lapset ja jättänyt torpan eräälle reippaimmista miehistään. Toinen ikävä uutinen oli se, että ruotsalaisia talollisia oli nähty metsäseudun länsiosissa uhkaillen ärhentelemässä. He olivat sanoneet, etteivät aio hätyyttää niitä suomalaisia, jotka jo olivat siellä asumassa, mutta jos sinne aikoisi asettua useampia, niin hajoittaisivat mökit. "Uhkauksesta ei kukaan kuole", sanoi vanha Pekkalainen, "ja mihin nyt asetumme, sieltä eivät talolliset meitä ihan vähällä löydä." Heidän kulkiessaan Kateenharjun uuden asukkaan ohi tämä tuumi, ettei Ruotsin-puoleisten talollisten taholta ollut mitään pelättävänä, mutta norjalaisiin ei ollut luottamista. Varmimmassa ja parhaimmassa asemassa oli Juhana Vetalainen, joka asui ihan rajalla. Jos ruotsalainen tuli, hän oli Ruotsin alamainen, jos norjalaiset tulivat, hänkin oli norjalainen; hän tuli hyvin toimeen ja oli kaikissa asioissa jäyhä mies.

Päivän samoiltuaan Pekkalainen seurueineen päätyi oikeaan aarniometsään, jossa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä oli ihmisiä koskaan käynyt. Sen sijaan näkyi sitä enemmän eläinten jälkiä, ja kun oli tultu matalahkolle vuorelle, jolla kasvoi etupäässä lehtimetsää, se oli niin peittonaan tuulen sortamaa murrokkoa, niin että oli työläs tunkeutua eteenpäin. Miehet hämmästyivät aikalailla huomatessaan, että lukemattomat maassa makaavat puut olivat majavien kaatamia. Kun oli päästy mäen päälle, viskasi Pekkalainen kantamuksensa maahan ja sanoi: "No, Pekka, nyt olet tullut paikalle, mihin sinun pitää tehdä itsellesi asunto. Täällä mäen alla juoksee etelään ja länteen päin vähäinen vesistö, siitä löydät joukoittain majavia. Idässä päin tapaat järviä, pohjoisessa ja lännessä samaten ja tuolla näet korkean tunturin huipun. Sieltä voit nähdä laajalti metsää ja sellaista hirvien ja karhujen runsautta kuin täällä on, saat turhaan etsiä toisesta paikasta tässä maanosassa. Minä tiedän tämän siitä, että minun ikäiseni suomalainen on täällä elellyt muutamia vuosia yksin, ja harvat häntä tunsivatkaan. Hän kuoli minun luonani ja sanoi, että jos joskus tahtoisin muuttaa asuinpaikkaa, minun pitäisi tulla tänne. Kerran jo olin sellaisissa aikeissa ja kävin täällä paikkoja katselemassa; nyt jätän nämä seudut sinulle.

"Tuttavani antoi paikalle nimen Bjurberg, ja sopiva se nimi onkin. Tänne sinun on asetuttava asumaan, se on minun neuvoni. Ja nyt työhön! Hakkaa, Pekka, itse halmeesi, tuvan teen minä, kuten jo olen sanonut."

Sitten kajahtelivat kirveeniskut satavuotisten honkien kylkiin, ja ryskien kaatuivat vanhat puut. Hirsikerros toisensa jälkeen kohosi tuvan seinissä, ja tupruten nousi savu taivaalle, kun maata raivattiin ja risuja poltettiin. Sitten saapui paikalle aivan odottamatta Juho Vetalainen parin nuoren suomalaisen kanssa. Hän oli kuullut pohjoissuomalaisten lähteneen etelään päin ja oli rientänyt heidän luokseen, koska norjalaisia liikkui metsissä. Nämä olivat yrittäneet erään miehen luo Kateenharjulle, mutta heidät oli vastaanotettu sillä tavalla, että pötkivät pakoon ja jättivät jälkeensä neljä pyssyä. Oliko useampia miesjoukkoja tullut rajan yli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän oli tahtonut varoittaa maamiehiään.

Kuullessaan, että Pekka aikoi asettua sinne asumaan, Vetalainen toivotti Pekan tervetulleeksi hyvänä ystävänä. Kuultuaan, että Pekka oli yksin, hän ehdotti, että Pekka ottaisi toverikseen molemmat suomalaiset, Makkaraisen veljekset, jotka hänellä oli seurassaan. Nämä olivat äskettäin tulleet Suomen puolelta ja olivat varattomia, joten he hakivat turvaa ja työansiota. Ukko Pekkalainenkin neuvoi Pekkaa pitämään luonansa nuo nuoret miehet; olihan hänellä siihen varaa. Ja sen pitemmittä puheitta asia oli päätetty. Jäähyväisiä heittäessään Vetalainen lupasi antaa Pekalle tiedon, jos hän kuulisi jotakin norjalaisista, ja otti Pekalta lupauksen, että tämä antaa varoituksen, jos ruotsalaiset liikkuvat pahoissa aikeissa. Pekan piti vain sytyttää merkkituli tuonne korkealle vuorelle, niin Vetalainen tietää, mitä se merkitsee.

Jonkin ajan kuluttua Pekkalainen lähti poikineen Bjurbergistä. Nyt oli Pekalla oma tupa ja oma halme ynnä kaksi nuorta apulaista ja kaksi pyssyä käytettävänä. Hän oli itse isäntä, jolla oli rakennusseteli; ei kukaan voinut häntä häiritä muutoin kuin väkivallalla; sellaista hän ei liioin pelännyt. Hän luotti itseensä, miehiinsä ja koiriinsa, ystävyyteen ja tuttavuuteen, joka vallitsi hänen ja melkein kaikkien suomalaisten kesken laajalti ympäristössä. Hän saattoi huoleti työskennellä uudisasunnossaan; eikä hän sitä laiminlyönytkään. Syyspuolella olivat ulkorakennukset valmiit ja laaja maa-ala raivattuna. Sinä vuonna ei talon rakennustöitä voinut tehdä sen enempää, ja nyt oli pidettävä huoli talvivaroista. Majavanpyydyksiä viritettiin, ja sitten alkoi metsästys ja saaliin pyynti täydellä todella.

Makkaraisen veljekset, jotka Pekka oli ottanut luokseen, olivat kelvollisia metsästyskumppaneita ja taitavia pyyntimiehiä. Siinä, mitä vanha Pekkalainen oli sanonut metsänriistan runsaudesta, ei ollut liioittelua. Pekka tavallaan piti ennen muuta karhunpyynnistä samoin kuin kaikki muutkin uudisasukkaat, sillä pedoista tekivät ylipäänsä karhut eniten vahinkoa sekä karjalle että hirville, ja hirvet olivat juuri köyhien uudisasukkaiden arvokkainta riistaa. Tästä syystä Pekkakin kumppaneineen innokkaasti kävi karhujen kimppuun, ja niin onnekkaasti, että Pekan nimeä vielä tänäkin päivänä muistetaan sillä viljellyllä ja raivatulla seudulla, jolla nytkin vielä on nimenä Finnskogen (Suomalaismetsä).

Niila Makkarainen sanoikin kerran: "Kuulehan Pekka, meidän täytyy rakentaa toinen tupa lisäksi; eihän tässä tuvassa ehdi saada lihoja kuivatuiksi ja savustetuiksi." — "Niinpä kyllä, olen minäkin sitä ajatellut. Sen tuvan rakennamme lähemmäksi vuorta tuonne lammen rannalle, jossa sinä keihästit sen suuren mustan karhun, ja se tupa olkoon sinun ja sinne sinun pitää asettua asumaan. Kyllä meillä kolmella on voimia sen tekoon, ja keväällä hakkaamme sinulle kasken Makkaraislammen[6] rannalle. Lihat kyllä saadaan kulutetuksi, jollei meillä, niin onhan muita, jotka kyllä tarvitsevat, ja karhut meidän on saatava vähenemään, jos mieli pitää karjamme rauhassa."

31. HENKIPATTO.

Niin eleli ja työskenteli Pekka tovereineen muutamia vuosia. Yhä useampia suomalaisia tuli paikkakunnalle, yhä tiheämpään syntyi uudisasumuksia. Pekkaa kutsuttiin usein avuksi, kun karhut yltyivät liian röyhkeiksi. Ei ollut enää varsin harvinaista nähdä vieraita hänen kodissaan Bjurbergissä, joten häntä ei vähääkään kummastuttanut, kun hän kerran näki naisen ja miehen tulevan ahon poikki häntä kohti.

Hän hämmästyi kumminkin tuntiessaan naisen Vapuksi. "Hyvää päivää, Pekka!" sanoi tämä reippaasti. "Vai niin, vai olet sinä nyt rakentanut itsellesi oman talon ja näin kauas meiltä. Eipä sinua, Pekka, ollut aivan helppo löytää, mutta nyt on Vappu täällä, ja poikasi on mukana. Luulenpa, ettet häntä enää tunne? No niin, eipä tuota ole ihmetteleminenkään. Ethän ole tahtonut käydä minun luonani häntä katsomassakaan siitä saakka, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin, semmoisia miehet ovat! Ehk'et tunne minuakaan? No niin, johan on pitkä aika siitä illasta, kun minä istuin sinun polvellasi ja sinä juoksit pois luotani!"

Pekka oli hämmästyksissään Vapun näkemisestä, tämän puhuessa hän seisoi suu auki ja sanaa puhumatta. Hän ei voinut arvata mihin Vappu pyrki, ja oli jo kysymäisillään, oliko tämä mennyt päästään vialle, kun Vappu taas ryhtyi puhumaan: "Kuule, Pekka, mennään sisään; minulla on sinulle muutakin sanottavaa ja me olemme levon tarpeessa. Tule!" kehoitti Vappu työntäen häntä edellään. "Käy sisään, Pekka", sanoi hän kääntyen miehen puoleen, ja ennen kuin Pekka oikein ehti selvitä ajatuksistaan, hän oli jo sisällä ja ovi kiinni.

"Istuudu nyt", sanoi Vappu, "ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa; äläkä mulkoile, niinkuin tahtoisit iskeä kirveen kallooni."

"Hm!" myhähti veljelleen Niila Makkarainen, joka oli kuullut Vapun puheet. "Ymmärrätkö sinä tätä? Olipa helkkarin topakka eukko, ja pulska! Mutta en usko, että Pekalla on mitään tuon kanssa tekemistä. Näitkös, miten muljautteli silmiään mieheen? Melkein luulen, että hänellä oli Pekkaa vastaan jotakin pahaa mielessä. Mennään sisään?" — "Mitä joutavia, kyllä Pekka noille kahdelle puolensa pitää. Eihän se nuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä rohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka puolensa pitää; mennään me pois halmeelle."

Tullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: "Etkö tunne poikaasi?" — "En", sanoi Pekka. — "No, minun kai pitää sanoa sinulle, että tulimme tänne juuri hänen takiaan. Hän on pikku Matti, Yrjänä Kailasen ja Mattu-muorin nuorimmainen ja minun kasvattipoikani. Et ole huolinut kertaakaan käydä meillä poikaa katsomassa; nyt sinun täytyy pitää poika luonasi, ja hän jää sitten sinun pojaksesi. Sen tahdoin sanoa sinulle, jotta renkisi sen tietäisivät ja muutkin ihmiset tällä paikkakunnalla. Matti on pahemmassa kuin pulassa, kun tappoi Bortanin ison ruotsalaisen; hän ei voi oleskella kotipuolen metsäseuduilla; joko joutuu esivallan kouriin, tai ison ruotsalaisen sukulaiset tappavat. Röytäjärvellä kuulimme, että sinä olet tänne rakentanut asuinpaikan, ja niin tulimme tänne. Sinun pitää nyt ottaa Matti huostaasi ja suojella häntä; kotona emme kykene häntä suojaamaan. Anna meille nyt jotakin syötävää, ja sitten minä menen. Matti ja sinä voitte sitten neuvotella, miten järjestätte asiat."

Pekka nousi nyt virkkamatta sanaakaan ja meni halmeelle, jossa Makkarais-veljekset olivat työssä. Nuoremmalle hän sanoi: "Mene tupaan ja pidä huoli, että vieraat saavat jotakin syödäkseen." Sitten hän tarttui rautakankeen ja väänsi kiviä niin rajusti ja kiivaasti, että Niila oikein hämmästyi. Jonkin ajan kuluttua tämä sanoi: "Kuule, Pekka, miten nyt ovat asiat? Ovatko vieraat sinut noituneet?" — "Eipä ihan niinkään, mutta toivoisinpa, että ukko Pekkalainen olisi täällä neuvoja antamassa. Ei ole helppo ymmärtää, mitä on tehtävä." — "Kyllähän toki itsekin ymmärtänet, etpä sinä tavallisesti jää neuvottomaksi, ja voithan sitä paitsi pian tavata ukko Pekkalaisenkin."

"No, niinkuin sanot, Niila, parasta kaiketi on mennä hänen luokseen, jollet sinä voi antaa minulle hyvää neuvoa. Käydään metsään istumaan, niin saat kuulla, miten asia on."

Kun miehet olivat asettuneet istumaan puiden suojaan, kertoi Pekka omaisistaan ja tuttavuudestaan Grillsin ja Vapun kanssa ja kaikesta, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän kehui samalla Vappua, kun tämä oli osoittanut Mattia kohtaan suurta ystävyyttä, mutta luuli kuitenkin, että Vappu olisi voinut estää tämän tekemästä tihutyötään isolle ruotsalaiselle.

"Siitä saat kyllä olla varma", virkkoi Niila innokkaasti. "Ei maar, kyllä Vappu tahtoi ison ruotsalaisen kuolemaa ja yllytti Matti-parkaa, joka ei tiedä mistään muusta äidistä; sen saat kyllä kuulla häneltä itseltään. Selvää on sekin, ettei hän sinulle suo hyvää, mutta Matin puolesta hän nyt on toiminut viisaasti, viisaammin kuin moni muu. Saathan kuulla, mitä Vappu vielä sanoo, ennen kuin menee pois, mutta minä luulen, että meidän pitää kertoa kaikki tyynni minun velimiehelleni. Kyllä on tarpeen, että me kaikki olemme yksissä tuumin, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että Matti on sinun poikasi, mikä luullakseni ei menesty ajan pitkään. Ota hänet sen vuoksi mukaasi ja mene Pekkalaisen luo; kyllä ukko keksii neuvon, miten on paras järjestää asiat Matin eduksi, ja myöskin Antin pitäisi sanoa mielipiteensä asiasta ja saatpa nähdä, että hän sen tekeekin."

He näkivät nyt nuoremman Makkaraisen tulevan tuvasta ja kävelevän halmeelle päin. He huusivat tämän luokseen. "No, mitä vieraat sanovat?" kysäisi Pekka, kun mies oli tullut heidän luokseen. "Ka, eivätpä juuri mitään. Nuori mies näyttää minusta surulliselta, ja nainen kysyi, eikö meillä ole talossa ollenkaan naisväkeä, ja kun minä sanoin, että tulimme hyvin toimeen ilmankin, hän tiedusteli, oliko meillä karjaa ja kuka sitä hoiti. Silloin lähdin tieheni. Nyt he ovat syöneet, niin että parasta on, Pekka, kun menet sisälle ja katsot, mitä he aikovat tehdä." — "Niin", virkkoi Pekka nousten samassa; "kerro, Niila, veljellesi, miten asia on, ja menkää sitten työhön."

Pekan tullessa tupaan istuivat Vappu ja Matti vaiteliaina. Vappu lopetti äänettömyyden sanoen Pekalle: "Kiitoksia nyt, ja hyvästi tällä kertaa! Minä otin evästä mukaani, niin että tulen toimeen. Hyvästi nyt, Matti! Sydäntäni kaivaa, kun en voi jättää sinulle Grillsin pyssyä, mutta näkyyhän Pekalla olevan kaksi, kyllä kai sinä saat toisen; ehkäpä minä voin tuonnempana lähettää sinulle pyssyn. Tee nyt ja toimi, niinkuin olen sinulle sanonut, äläkä anna kenenkään ottaa itseäsi valtaansa, tiedä se! Vappu tahtoo, että pysyt elossa ja että pian taas tapaamme toisemme. Ja kuulehan nyt, Pekka! Jos Matille tulee vahinko, niin minä vaadin sinut siitä vastuuseen. Ei olla vielä kuitit, vaikka oletkin onnenlapsi." Niin sanoen Vappu heitti kontin selkäänsä, otti pyssyn käteensä ja lähti kiireesti astelemaan pois.

Kun Vappu oli painunut metsään näkymättömiin, sanoi Pekka varsin ystävällisesti: "Terve tultuasi tänne, Matti! Älä ole enää suruissasi; paljonhan tässä elämässä saa kokea. Kaikkia suruja ja huolia vastaan olemme ponnistelleet, ja kunhan nyt olet levännyt muutamia päiviä, niin lähdetään vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemeen neuvottelemaan hänen kanssaan, mitä on tehtävä. Heittäydy nyt vain lepäämään kylliksesi. Täällä voit olla aivan huoleti; jos joku sinua etsii, me kyllä saamme varoituksen, sillä täällä metsäseudulla suomalaiset ovat valppaita. Sitäpaitsi meitä on nyt neljä miestä ja koirat lisäksi. Ei kukaan voi sinulle tehdä pahaa."

"Kiitos, Pekka, tai kiitoksia, isä! Niin Vappu tahtoi minun sanovan, mutta en tiedä, kummin teen. Sano, miten sinä tahdot."

"Ei sinun tarvitse sanoa minua isäksi", sanoi Pekka hämillään, "molemmat ystäväni, Makkarais-veljekset, tietävät koko jutun. Vappu kyllä tarkoitti hyvää, mutta hän ei tunne meitä pohjoiskulman suomalaisia: me osaamme säilyttää salaisuuden ja suojella sukulaisemme pettämättä kuitenkaan toisiamme. Kuten sanottu, minun mieheni tuntevat sinut ja onnettomuuden, joka sinulle tapahtui. Heiltä ei maksa vaivaa salata mitään. Jos täällä näyttäytyisi aavistamatta joku muukalainen, niin voithan pysyä poissa niin kauan kuin vieras on täällä, ja, niin kuin sanoin, kunhan olet levännyt, lähdemme pois."

"En minä väsyksissä ole, eikä minun tarvitse levätä; minä lähden sinun mukaasi!" — "No olkoon, niinkuin tahdot; tule vain!" Sitten he menivät työmaalle ja uurastivat iltaan asti.

"Kuules, Niila", virkkoi Pekka seuraavana päivänä, "Matti ja minä lähdemme nyt Pekkalaisen luo. Tule meitä saattamaan vähän matkaa, niin saamme jutella. Meidän täytyy ottaa mukaamme molemmat pyssyt. Saata sinä siis meitä Kateenharjulle ja koeta saada ostaa yksi niistä pyssyistä, jotka suomalaiset siellä ottivat norjalaisilta, sillä teitä ei käy jättäminen tänne ilman ampuma-aseita. Vielä parempi olisi, jos saisimme ostetuksi kaksi pyssyä; mutta jollei se käy päinsä, niin jompikumpi teistä saa mennä Antin luo. Hän kyllä keksii jonkin neuvon, sillä pyssyn me tarvitsemme joka mies."

Seuraavana päivänä miehet lähtivät koirat mukanaan pohjoiseen päin. Kateenharjua lähestyttäessä päätettiin, että Niila menee yksin perille ostamaan pyssyä. "Katso vain, että saat virheettömän", muistutti Pekka, "ja jos saat kaksi, niin sitä parempi. Tässä on rahaa, odotamme sinua täällä."

Niila ei palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan ennenkuin illalla myöhään. Hänellä oli mukanaan pyssy, mutta kovalle oli ottanut sen saaminen Kateenharjun suomalaiselta, ja melkein kaikki rahat olivat menneet. Pyssy oli kallis, mutta hyvä.

"No hyvästi sitten, Niila", virkkoi Pekka; "toimi mielesi mukaan kotona Bjurbergissä; on epävarmaa milloin minä palaan. Jos tulisin vasta talvella, niin mene Kymmenjärvelle ja tiedustele, miten Antti voi, ja hanki muutenkin selko, miten on niiden suomalaisten laita, jotka välillä tapaat, ja ole varovainen, jos joku kysyy Mattia."

"Et suinkaan viivy niin kauan poissa että talveen asti, Pekka?" — "Kenties viivynkin; älkää minusta huolehtiko. Hoitakaa kaikkea, niin kuin se olisi omaanne. Kyllä minä takaisin tulen. Herran haltuun, Niila!"

Pekka ja Matti lähtivät pohjoiseen päin, samalla Niila taas kääntyi mietteisiin vaipuneena takaisin etelään. Hän ihmetteli mielessään mitä tuumia Pekalla mahtoi olla.

Kun Pekka ja Matti olivat jonkin aikaa tehneet taivalta, sanoi edellinen luulevansa parhaaksi, että he kulkiessaan varovat näyttäytymästä muiden suomalaisten luona, ja Mattikin oli samaa mieltä.

Klar-joelle tultua kysyi Pekka, osasiko Matti uida. Ei Matti osannut. "No sinun täytyy oppia", virkkoi Pekka; "asetu nyt tänne odottamaan minua, kunnes tulen takaisin. Menen yksin Pekkalaisen luo keskustelemaan, miten on paras tehdä. Tee sinä nuotio vasta pimeän tultua ja sammuta se ennen päivännousua. Paras on olla varovainen, vaikkei tässä ole mitään vaaraakaan."

Sitten Pekka kaatoi paksun kelohongan, katkaisi siitä pölkyn ja halkaisi paksun lankun, jonka kiskoi virran rantaan. Sitten hän riisui vaatteensa, sitoi ne ja pyssyn lankun päälle ja sanoi Matille: "Minä kuljetan tavarani mieluummin tällä tavoin kuin lautalla, sillä virta on vuolas ja täynnä kiviä, jotka nyt voin paremmin kiertää. Lepää nyt hyvässä rauhassa, kunnes minä tai joku toinen tulee huomenna sinua hakemaan."

Näin puhuttuaan Pekka lykkäsi lankun veteen, vihelsi koiria ja lähti uimaan lykäten lankkua edellään. Pian hän oli päässyt virran poikki toiselle puolelle, jossa hän reippaasti pukeutui ja katosi metsään.

Pekka tapasi vanhan Pekkalaisen ulkosalla juttelemassa parin miehen kanssa. Pekkalainen ja miehet tervehtivät Pekkaa hyvillä mielin. He olivat vanhoja tuttuja: Dalbyn Huuskoinen ja Kuusivuoren nuori Pietari.

"Oletpa enemmän kuin tervetullut", virkkoi Pekkalainen, "me tässä par'aikaa pohdimme kaikenlaisista. Täällä eteläkulmalla eivät suomalaisten asiat ole lainkaan hyvästi. Käydään sisään katsomaan, onko eukolla mitään padassa, niin saadaan sitten pakinoida."

Syötyään miehet menivät ulos ja heittäytyivät pitkäkseen tasaiselle aholle. Siellä he saattoivat keskustella pelkäämättä kuuntelijoita ja kenenkään yllättämättä. Pekkalainen sanoi nyt: "Kerro, Pietari, Pekalle, mitä tiedät metsäseudun kaakkoiskulmalta."

"Niin", virkkoi Pietari, "en ole itse nähnyt, mutta olen kuullut, että Hakkarainen on kauan ollut riidassa Ekshäradin talollisten ja Tyngsjön suomalaisen kanssa. Ekshäradin talolliset ja heidän vallesmanninsa, niinkuin he sitä nimittävät, ovat polttaneet Hakkaraisen torpan ja kaiken hänen omaisuutensa. Itse hän murtautui heidän riviensä läpi ja pääsi pakenemaan metsään. Sitten Hakkarainen, joka luuli Tyngsjön suomalaisen auttaneen Ekshäradin miehiä, hyökkäsi tämän kimppuun ja nyt he kumpikin harhailevat metsissä henkipattoina. Pitkän-Riston pojat ovat myöskin tehneet ilkitöitä ja polttaneet talon, mutta yksi heistä on joutunut kiinni, sillä muut suomalaiset eivät tahtoneet häntä auttaa, ja Malmivuorella on koko joukko kulkurisuomalaisia otettu sotaväkeen. Ei ole lepoa eikä rauhaa idän puoleisissa metsissä."

"Eikä myöskään jokivarsilla", tokaisi Huuskoinen; "siellä on kulkenut suomalaisia, ja he ovat tehneet ilkitöitä, varastelleet karjaa ja ryöstäneet yksityisiä ruotsalaisia. Pahimmin on riehunut muudan äskettäin tullut suomalainen, Häkkinen. Nyt hän on asettunut Fryksdalin metsäseudulle ja tekee yhtä päättömästi pahaa sekä suomalaisille että ruotsalaisille, niin että minä pelkään meidän suomalaisten saavan odottaa vaikeita aikoja, sillä pahoja kuuluu muualta kauempaakin; Jumala tiesi, kuinka tästä selvittäneen!

"Niin", tuumi Pietari, "talolliset väittävät saaneensa esivallalta luvan hävittää sekä meidät että asuntomme; mutta sitä en ikinä voi uskoa todeksi, kun kerran kuningas on antanut meille rakennussetelit ja Kaarle-kuningas-vainaja meidät tänne kutsui." — "Ei", tokaisi siihen vanha Pekkalainenkin, "enpä minäkään sitä ota uskoakseni, mutta ikävä on kuulla, etteivät suomalaiset pysy siivolla. Muuta neuvoa en tiedä, kuin että me pohjoiskulman suomalaiset lähetämme heille sanan, että heidän on pysyttävä laissa ja oikeudessa, tai meidän täytyy heitä rangaista."

Tässä kohden heidän puheensa keskeytyi, Pekkalaisen koira juoksi metsään päin ja alkoi kiivaasti haukkua. "Sieltä tulee joku", virkkoi ukko, "pidetäänpä silmällä ja ollaan varuillamme!"

Miehet sieppasivat pyssynsä juuri samassa kuin halmeen reunassa tuli näkyviin mies. Tuokion ajan he seisoivat hiljaa, mutta kun tulija oli yksin ja ilman pyssyä, he laskeutuivat taas paikoilleen, ja vanha Pekkalainen huusi koiraansa.

Vieras tuli suoraan heitä kohti. "Hakkarainenhan se on, totta tosiaan!" sanoi nuori Pietari. Tulija oli jo saapunut perille. Hakkarainen virkkoi: "Jos olet Pekkalainen, niin sano! Minä etsin häntä ja luulen osanneeni oikeaan." — "Niin olen", vastasi Pekkalainen nousten. "Miten voin sinua auttaa?"

"Auttaa minua! En minä apua hae. Kyllä autan itseni vastedes niinkuin tähänkin asti. Nyt vain tahtoisin lainata sinulta vaatteita, sillä aion mennä kuninkaan puheille. Näethän, minkä näköinen olen", jatkoi hän. "Ei yhtään ehyttä riepua ruumiin verhona, eikä ole paljon ehyttä paikkaa nahassanikaan. Tuli, Ekshäradin miesten puukot ja keihäänpistot kyllä minut merkitsivät. En tahtonut jäädä kotipuolen metsiin itseäni paikkailemaan, sen vuoksi tulin tänne sinun luoksesi, Pekkalainen, ja arvelin viipyä täällä siksi kunnes nahka paranee eheäksi."

"Terve tultuasi tänne, Hakkarainen, kyllä tarvitset lepoa ja hoitoa, sen olet näköinenkin, ja onpa vaikea ymmärtää, kuinka olet kyennyt kulkemaan tänne tämän pitkän matkan. Onhan ruumiistasi yläpuoli ja käsivarret sekä kädet melkein yhtenä ainoana haavana." — "Niin, kyllähän Ekshäradin miehet tarkoittivat hyvää ja aikoivat minut vangita, mutta eipä se onnistunut. Hakkarainen on vielä vapaana, sen he kyllä vielä aikanaan tuntevat nahassaan. Toimita, että saan kylpeä, niin kyllä minusta vielä mies tulee. — Mutta mitä väkeä sinulla on luonasi! Tuon miehen, joka on Gransjön tienoilta, kyllä tunnen, mutta entäs nuo toiset? Vai niin", lisäsi hän, kun Pekkalainen oli ilmoittanut, keitä he olivat, "olenpa kuullut heistä jo ennenkin. Karhunpoika-Pekka on käynyt meidänkin metsäseudullamme, mutta mitä he nyt täältä tahtovat? Mistä teillä on puhe?"

Vanha Pekkalainen kertoi heidän kuulleen, miten suomalaiset menettelivät epärehellisesti ja väkivaltaisesti, niin että ärsyttivät ruotsalaisia, ja nyt oli aikomus saada suomalaiset taivutetuiksi suurempaan varovaisuuteen ruotsalaisia kohtaan sekä muutenkin pysymään laissa ja oikeudessa ja keskenään yksimielisinä.

"Laissa ja oikeudessa, niinkö sanot!" virkkoi Hakkarainen hypähtäen pystyyn! "Ruotsalaiset juuri eivät pysy laissa eikä oikeudessa. He väittävät saaneensa esivallalta luvan polttaa suomalaisten kodit ja konnut ja tuhota heidät itsensä! Onko tämä laki ja oikeus? Minulla on rakennusseteli ja lupa rakentaa ja asua; se on laki ja oikeus, sen tahdon näyttää talollisille ja kuninkaisiin minä menen, ja talollisten täytyy rakentaa jälleen minun taloni ja kylvää halmeeni, sen minä sanon. Pysykööt suomalaiset keskenään yksimielisinä! Se on kyllä oikein, mutta kuinka luulette saavanne sen asian tapahtumaan?"

"Niin, me pohjoiskulman suomalaiset elämme sovussa keskenämme ja olemme tarpeeksi voimakkaat tekemään omat päätöksemme laiksi!"

Hakkarainen hypähti taas pystyyn. "Te pohjoiskulman suomalaiset!" ähähti hän kiukkuisesti, mutta vaikeni ja istuutui jälleen ja virkkoi: "Niinpä niin, ehkä se kyllä olisi hyväkin, jokin esivaltahan olla pitää. Kun saisitte muut pysymään rauhassa ja tekemään oikeuden mukaan, niin kyliä Hakkarainenkin siihen suostuu."

Tuotiin sana, että sauna oli valmiina ja lähdettiin siitä kylpemään. Hakkaraisen haavat puhdistettiin ja tarkastettiin, ja toisten täytyi ihmetellä hänen kärsivällisyyttään ja voimiaan, kun hän oli jaksanut kestää hoitamattomien haavojen tuottamat tuskat. Mutta Hakkarainen olikin kaikkialla tunnettu rohkeudestaan ja tavattomista ruumiinvoimistaan.

Juteltiin vieläkin suomalaisten suhteesta ruotsalaisiin, mutta ei voitu päättää mitään, ennen kuin oli saatu varma tieto siitä, oliko mitään perää siinä puheessa, jota ruotsalaiset levittelivät, että heillä muka oli oikeus tappaa suomalaiset ja polttaa heidän talonsa. Siitä piti Hakkaraisen antaa tieto, jahka hän palaisi kuninkaista.

Päätettiin, että suomalaiset pysyvät sillä välin rauhassa aloillaan, mutta ovat kuitenkin varuillaan, ja että he kaikin mokomin hankkivat itselleen niin monta pyssyä kuin oli miehiäkin. Jos kenen oli mahdoton varojen puutteessa hankkia ampuma-asetta, häntä piti niiden auttaa, joilla oli varoja. Suomalaisten piti vielä ahkeraan antaa tietoja toisilleen ja tiedustella huolellisesti, varustautuivatko ruotsalaiset hyökkäykseen. Sitten erottiin.

Hakkarainen ja Pekka jäivät taloon. Pekka vei pian Pekkalaisen erilleen ja pyysi tätä soutamaan virran poikki. Siellä yksinäisyydessä Pekka hänelle ilmoitti Matin salaisuuden ja pyysi Pekkalaisen neuvoa.

"Ei sellainen tuuma menesty, että ihmisille uskotellaan hänen olevan sinun poikasi. Yhtä vähän kelpaa sekään neuvo, että pidät häntä vielä luonasi, sillä tietty asia on, että ison ruotsalaisen sukulaiset etsivät häntä, ja jos he hänet löytävät sinun luotasi, niin kyllä miehiä kaatuu molemmin puolin, ja sitten tulee rauhattomuus yli koko metsäseudun.

"Ei, kyllä Matti on jo siksi vanha, että pitää huolen itsestään. Saata hänet tuntureille ja anna hänen olla siellä. Jos hänen käy huonosti, hän voi saada apua minulta, mutta nyt ei ole syytä hänen näyttäytyä minun eikä naapurien luona. Parasta, ettei kukaan tiedä hänestä mitään, ja teit oikein, kun et tulomatkalla poikennut kenenkään luona. Sinun luoksesi tiedustelijat voivat kyllä löytää, mutta siellä heiltä katoavat jäljet, eikä kukaan osaa hakea tuntureilta. Jos vuoden kuluttua tai niillä main tahdot Matin luoksesi, voimme sillä välin levittää huhun, että odottelet Suomesta tulevaksi erästä läheistä sukulaista ja kun hän tulee, hän on sinun veljenpoikasi. Ison isännän suvulle huhu tuskin kulkeutuu niin tavallisesta tapauksesta, että sukulainen tulee meren takaa. Aika myöskin tekee tehtävänsä, enkä luule, että nyt voimme Matin hyväksi muuta tehdä. Joku minun pojistani saa viedä säkillisen jauhoja sinne järvelle, ja paluumatkalla sinä poikkeat meille. Mene nyt ja hae Matti tänne. Olkoon hän täällä siksi, kunnes sinä huomenna ennen päivännousua haet hänet."

Pekka oli ääneti kuunnellut Pekkalaisen puhetta tämän esittäessä tuumiaan, ja kun ukko oli päässyt loppuun, hän sanoi pitävänsä tuumaa hyvänä; hän aikoi toimia sen mukaan. Sitten haettiin Matti ja ilmoitettiin hänelle tuumasta, johon hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen.

Pekka souti nyt Pekkalaisen kanssa kotiin, jossa Hakkarainen tuli heitä vastaan kysyen äreästi: "Saanko sinulta vaatteita lainaksi?" — "Saat." — "Annatteko minulle todistuksen siitä, mitä minulle on tapahtunut?" Sen kumpikin tahtoi kernaasti antaa, Pekalla oli kyllä kova urakka kirjoittaessaan ja sepittäessään todistusta, mutta valmiiksi se tuli. "Kiitos", virkkoi Hakkarainen, "minä lähden huomenna." — "Ethän sinä kykene matkaan noin haavoittuneena; uuvut vielä metsään." — "Ei, haavat paranevat paremmin umpeen, kun olen liikkeessä, ja minulla on kiire. Anna minulle kirves! Hakkaraisella ei ole mitään omaisuutta, ja jollei akkani ole päässyt karkuun, hän on vankina talollisten joukossa, ja silloin nämä häntä kiduttavat. Joutuin nyt. Hakkaraisella on kiire!" Hänen kiireensä miehet kyllä käsittivät, ja jo päivän ensi koitteessa seuraavana aamuna tämä oli varustautunut lähtöön. Pekka vei hänet sitten erilleen ja kysyi, tahtoisiko hän ottaa hankkiaksensa pyssyn ja tuodakseen sen metsäkulmalle. "Vaikka kaksi, jos tahdot." — "Olkoon menneeksi", sanoi Pekka; "ota nämä rahat ja osta kaksi pyssyä. Toinen olkoon sinulle, toinen minulle." — "Niin sinä, Pekka, puhut kuin minäkin ajattelen. Jää Herran haltuun! Kyllä vielä tapaamme toisemme!"

Parin päivän kuluttua tapaamme taas Pekan ja Matin saarella metsäpirtissä. Kaikki oli siellä entisellään. Ketään ei näyttänyt siellä käyneen. "No nyt, Matti, olet kotonasi", sanoi Pekka vähän ajan kuluttua. "Kunpa nyt täällä viihtyisit yhtä hyvin kuin minäkin olen viihtynyt ja viihdyn. Nyt meidän täytyy lähteä hankkimaan joksikin aikaa ruokaa. Sitten mennään toiseen paikkaan, jonka aion sinulle näyttää. Siellä kyllä saamme tehdä työtä, mutta se työ voi maksaa hyvin vaivat; nyt metsästämään!"

"Oletko väsyksissä?" kysyi Pekka Matilta kerran heidän kiivettyään jyrkkiä mäkiä. "Ei minua väsytä, mutta olkapäät ja selkä ovat hankautuneet nahattomiksi, niin että mielelläni vähän levähtäisin. Eikö sinua väsytä?" — "Ei vielä; seisopas nyt alallasi ja ole ääneti, niin kuunnellaan." He pysähtyivät. "Kuuletko mitään?" — "Kuulen virran kohinaa idästä päin." — "Niin juuri", sanoi Pekka, lähdetään taas, virran varrella saamme levätä; siellä on matkamme määrä, ja nyt eteenpäin!"

"Nyt, Matti, olemme perillä. Tähän asetutaan; pois kontti hartioilta!" — "No kas, onko sinulla täällä varastoaitta? Oletko ollut täällä ennen?" — "Olen! Tee nyt tuli, niin saat kuulla, minkä vuoksi olemme tänne tulleet."

Kun nuotio leimusi ja molemmat matkamiehet olivat heittäytyneet pitkäkseen, kertoi Pekka mitä Oslon kauppias oli hänelle sanonut simpukoista, millaisen saaliin hän oli täällä koonnut ja miten paljon hän oli kauppiaalta saanut tälle lähettämistään helmistä. "Niistä rahoista ei ole enää paljoa jäljellä, sen vuoksi lähdin tänne. Tänään lepäämme ja huomenna rupeamme työhön; mutta kun sinä kaiketi olet utelias näkemään simpukoita, niin haen niitä muutamia näytteeksi, ja koirat syövät niitä mielellään; ne saavat nyt hyvän ruokaveron."

Erämiehet tekivät työtä viikkokausia, kunnes tuli syksy ja virta alkoi paisua. Silloin heidän täytyi lopettaa. Saalis oli tyydyttävä. Pekka oli hyvillään, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. "Katso nyt, Matti, tarkoin ympärillesi, niin osaat tänne vaikka yksinäsikin. Tämä olkoon sinun hopeakaivoksesi. Antin kaivos ehtyi pian; luulen, että sinun aarrepaikastasi tulee antoisampi, jos pysyt varovaisena: ja nyt eteenpäin!"

Heidän tullessaan Pekan saarimajaan oli paras majavanpyynnin ja karhun loukkujen virittämisaika; ja kun Matti oli siinä toimessa saanut opastusta, heitti Pekka jäähyväiset. "Tee nyt työtä Matti! Jääköön Teppo tänne luoksesi. Siitä sinulla on hyötyä ja seuraa. Kevätpuolella saat minusta tietoja. Jos sinulle sattuu jotakin vastoinkäymistä, niin mene ukko Pekkalaisen luo. Hän auttaa sinua, ja ennen kaikkea: älä rupea riitaan ihmisten kanssa! Karttele heitä, kunnes saat kuulla minusta!"

32. TAISTELU BYSJÖN JÄÄLLÄ.

Matkalla yllätti Pekan ankara lumipyry, ja hän tuli peräti uupuneena Suomenniemeen.

Ukko Pekkalainen oli iloissaan nähdessään hänet jälleen, ja tulijalle oli kerrottavana se lohdullinen sanoma, ettei suomalaisten ja ruotsalaisten välillä ollut tapahtunut mitään ikävyyksiä hänen poissa ollessaan, eikä myöskään norjalaisten kanssa. Metsäseudulla oli hiljaista ja rauhallista. "Oletpa sinä, Pekka, kauan viipynyt metsässä ja tuntureilla, enkä sitä ihmettelekään. Hyvinhän sinä siellä viihdyt, etkä kaiketi tahtonut jättää Mattia, ennen kuin hän oli tottunut tulemaan yksin toimeen. Nyt sinun pitää levätä täällä jonkin aikaa" — "Kiitos vain, isä Pekkalainen, mutta minä haluan kotiin, niin pian kuin pääsen liikkumaan."

Oli täysi talvi Pekan tullessa kotiinsa Bjurbergiin. Niila oli ilosta haltioissaan nähdessään isäntänsä ja ystävänsä, mutta toinen veli veteli äänettömänä luudalla lunta ja kuuraa Pekan vaatteista.

"No pojat, kuinka jaksatte?" — "Hyvin vain, ja olipa hyvä, kun tulit kotiin. Täällä tuli lumi niin aikaisin, että olemme kiertäneet monta karhua. Kyllä niitä on runsaasti tänä vuonna, ja suurta vahinkoa ovat tehneet sekä talollisille että suomalaisille. Sekä Wiggenin asukkaat että Keskisalon eli Midskogin Juho ovat käyneet täällä sinulta apua hakemassa. Nyt tulee metsässä elämä; mutta missä Teppo on?" — "Matin luona." — "Olisihan minun pitänyt se arvatakin, mutta olen sinun kotiintulostasi niin hyvilläni, että olen ihan typerryksissä. Kyllä metsästys onnistuu yhtä hyvin Pikku-Rakinkin avulla; tottamaar meille tulee hauskaa tänä talvena."

"Kuuluukos mitään uutisia?"

"Eipä ole kuulunut mitään."

"Onko teistä kukaan käynyt Antin luona?"

"Ei ole tullut käydyksi."

"Mutta onhan teillä kaksi pyssyä?"

"Niinpä tosiaankin! Pietari Hakkarainen kävi täällä ja jätti pyssyn sinulle annettavaksi, sanoi paljon kiitoksia ja käski sanoa sinulle terveisiä ja mainita, ettei meillä kuningasta olekaan, vaan kuningatar, joka on oikein herttaisen hyvä. Kuningatar on tuominnut Ekshäradin talolliset rakentamaan Hakkaraisen talon uudelleen ja elättämään sekä hänet eitä hänen vaimonsa, kunnes talo tulee valmiiksi ja hän on saanut korjata viljaa, ja heidän vallesmanninsa hän on tuominnut antamaan Hakkaraiselle asunnon ja suojeluksen. Voit arvata, miten Hakkarainen siitä ylpeili. Hän sanoi, ettei suinkaan maksa vaivaa ruotsalaisten tehdä kiusaa suomalaisille, sillä nyt hän oli puhutellut kuningatarta, niin että he kyllä saisivat tietää hänen käyneen kuninkaissa."

"Tiedätkö, mihin Hakkarainen meni täältä?" — "Hänellä oli aikomus kyläillä täällä pohjoiskulman suomalaisten luona, sillä tänä talvena hänen ei tarvitse tehdä työtä. Minä arvelin, että hän meni Pekkalaisen luo, ainakin hän sanoi sinne menevänsä."

"Minkä verran teillä on ruokavaroja talveksi?" — "No, jauhoja on tarpeeksi asti, mutta lihaa on niukalti. Talvi tuli liian aikaisin, niin että saimme lintuja vähän. Yhden karhun saimme loukusta, mutta sen lihoista jaoimme Elgsjön suomalaisille. Majavia olemme saaneet viisi, ja kaksi näätää olemme ampuneet, mutta nyt tulee kyllä toinen juttu, kun sinä Rakin kanssa olet tullut kotiin. Olisipa nyt hengissä sinun vanha Rakkisi, voisimme jakautua eri ryhmiksi, mutta nyt saamme kulkea yhdessä. Ei hätää mitään. Meillä on kolme pyssyä. Sepä vasta on oikea jyskyttäjä se pyssy, jonka Hakkarainen meille osti. Katsohan!" — "Oletko koetellut sitä?" — "Olen tietystikin, mutta se on liian iso pienempien lintujen ampumiseen, ei jää mitään jäljelle, jos ampuu teertä tai pyytä."

"Ammu siltä pää poikki, niin ruumis jää eheäksi", vastasi Pekka leikillisesti. — "No niin", vastasi Niila, "kyllä siitä hyvä tulee, kun vain ensin näytät minulle, miten se käy", ja sitten molemmat nauroivat.

Jonkin päivän kuluttua miehet olivat valmiit karhunajoon, ja heillä olikin onni mukanaan. Karhunkallo toisensa jälkeen nostettiin Pekan Karhuhonkaan, ja Niila oli lähetettävä Wiggeniin ja muihin suomalaistaloihin viemään terveisiä, että jos tahtovat tulla hakemaan karhun lihaa, niin ovat tervetulleita Bjurbergiin.

Moni käyttikin hyväksensä niin harvinaista tilaisuutta, ja muutaman päivän kuluessa oli Pekan kotona oikein vilkasta. Kehuttiin hänen anteliaisuuttaan ja metsästysonneaan ja iloittiin, kun oli päästy niin monesta turmiollisesta pedosta.

Niiden joukossa, jotka kävivät Pekan luona, oli myöskin Juho Vetalainen. Hän oli äskettäin tavannut ukko Pekkalaisen ja kehui Pekkaa onnelliseksi, kun hän saattoi odottaa Suomesta veljensäpoikaa luokseen. "Teitä on sitten neljä aikuista miestä, ja jollei teitä menestys seuraa, niin ei sitten kukaan suomalainen menesty. Jos tahdot, Pekka, saada turkiksesi ja muut nahkasi myydyksi, niin minä otan ne mielelläni mukaani Norjaan, jonne lähden muutaman päivän perästä. Ota ne mukaasi ja tule meille, niin annan sinulle apuani; tai ehkä haluat itse lähteä mukaan?"

"Ei, Juho, Norjaan ei tee mieleni, mutta jos tahdot, kuten sanot, myydä minunkin nahkavarastoni, niin olen siitä hyvilläni, ja kyllä toimitan ne sinulle hyvissä ajoin. Puhuit veljenpojastani, hyväpä on saada hänet tänne, jos hän muutoin on kelpo mies, ja luulenpa, että onkin sellainen. Lienet kai kuullut sen vanhalta Pekkalaiselta?"

"Niinpä kyllä; hän sitä minulle puhui ja jutteli paljon muutakin. Entäs Hakkarainen sitten, joka teki niin onnellisen matkan esivallan puheille!" — "Niin, olenhan minä siitä kuullut. Tiedätkö, missä hän nyt on?" — "En tiedä; jollei vain liene Pekkalaisen luona. Hän oli siellä käydessäni apumiehenä vetämässä kotiin heiniä suolta, ja ukko Pekkalainen sanoi, ettei hän ole nähnyt Hakkaraisen vertaista työmiestä."

Oli jo loppupuoli talvea, kun Vetalainen ja Pekka jälleen tapasivat toisensa. Vetalainen oli nyt palannut matkaltaan ja teki siitä selkoa. Pekka oli saanut tarpeensa, ja lisäksi rahoja. Vetalainen kertoi, että Norjassa näytti olevan syntymässä rauhattomuutta. Siellä luultiin tulevan sodan Ruotsia vastaan, sillä ruotsalaiset ja tanskalaiset jo tappelivat keskenään. Hyvin vaikea oli ollut saada ostetuiksi pari pyssyä, jotka hänen piti tuoda Pekkalaiselle. "Jollen olisi ollut suomalainen ja asunut Norjan puolella", sanoi hän nauraen, "en varmaankaan olisi saanut pyssyjä, ruutia enkä lyijyä; mutta nyt se onnistui. Muuten en ylipäänsä usko minkään vaaran uhkaavan meitä suomalaisia, sillä jos norjalaiset tulevat, niin kyllä kai he menevät etelämmäksi. Täällä heillä ei ole juuri mitään otettavaa, ja ehkäpä he myös luulevat, ettei ole aivan helppo kulkea metsien halki."

Vetalaisen tuomat tiedot norjalaisista saivat Pekan kovasti miettimään. Mietteitä hänellä oli kyllä ennestäänkin. Hän oli levoton, kun ei ollut kuullut mitään Antista, ja oli turhaan kaiken talvea odotellut Anttia tulevaksi käymään. Hän päätti siis äkkiä lähteä itse käymään Antin luo.

Tästä hän puhui Niilalle ja käski tämän sillä välin kaikessa hiljaisuudessa käydä tuntureilla katsomassa, miten Matti siellä tuli toimeen. Se oli Niilan mieleen. Niin päätettiin, että he heti lähtevät matkaan, kumpikin omalle taholleen, ja tapaavat toisensa kotona siihen aikaan, jolloin hanhet tulevat etelästä. "Hyvästi nyt, Pekka, ja tuo palatessasi koira Niilallekin."

Mihin ikinä Pekka tuli, hän oli tervetullut jokaiseen suomalaistorppaan. Jokainen tahtoi häntä viipymään päivän, pari luonaan. Ilokseen Pekka kuuli, että ruotsalaisten ja suomalaisten kesken oli rauhallista. Tosin oli sattunut eripuraisuuksia ja tappelujakin, mutta niillä ei toki ollut suurta merkitystä. Aina paremmaksi tuli asia, kuta etelämmäksi Pekka tuli. Siellä asuttiin niin kaukana ruotsalaisista, että heitä harvoin nähtiinkään, ja kauppa-asiat toimitettiin Norjan puolella. Sitten Pekka tuli Antin kotiin. Sielläkös syntyi ilo ja riemu! Antti ei tiennyt, miten hyvänä olisi ystäväänsä pitänyt. Juteltiin kauan ja moneen kertaan, miten ne vuodet oli vietetty, jotka oli oltu erossa. Oli kyllä kuultu Pekan rakentaneen talon, mutta sitä ei ollut uskottu. Naiset olivat ihmeissään, kun ei hän ollut hankkinut karjaa eikä naispuolista apua, ja Kaarina selitti heti päättäneensä lähteä Pekan mukaan tämän kotiin. Muuta ei ollut neuvoksi. Talo ilman emäntää menisi päin männikköä. Kaarina oli mielestään tarpeeksi vanha, suuri ja voimakas, niin että hän kyllä hoitaisi tehtävänsä, ja sitten tultiin iloiselle ja reippaalle tuulelle.

Hopeakaivoksen tyhjennyttyä Antti oli väliajoilla taas ryhtynyt metsästelemään, ja hänellä oli hyvät koirat, sen saisi Pekka kyllä kuulla ja nähdä.

Jäätyään Antin kanssa kahden Pekka käänsi puheen Mattiin. Vappu oli Pekan luota lähdettyään mennyt takaisin kotiinsa Grillsin luo ja lähettänyt Antille terveiset, että Matti oli hyvässä suojassa; Antin ei tarvinnut olla huolissaan. Vappu ei ollut kuitenkaan sanonut missä Matti oli, mutta kun Antti tiesi, että Matti oli Vapun silmäterä, ei hän pitänyt viisaana tiedustellakaan Matin olinpaikkaa. Parasta oli, että puhe Matista sai vaipua unohduksiin. Ison ruotsalaisen suku oli kyllä koettanut parastaan tiedustellessaan Mattia läheltä ja kaukaa, mutta Vappu oli niin hyvin peittänyt tämän jäljet, että kaikki tiedustelut jäivät turhiksi.

Vappu oli ollut tavallista häijympi kotiin tultuaan, ja Holmsjön suomalaiselta hän oli saanut selkäänsä, kun oli elukoillaan syöttänyt tämän heinäniityn. Antille oli Vappu lähettänyt sanan, että olisi parasta, että hän, Vappu, ostaisi Yrjänä Kailasen talon Antin ja Pekan osan. Rahat hän antaisi Matille. Grills oli kauan ollut kivulloinen, ja Vappu puuhaili nyt ja hallitsi taloa ja kaikkia sen asioita.

Kerran Pekka tahtoi mennä Träskogiin Matti-isäntää tapaamaan. Antti tahtoi tietää, oliko Pekalla jotakin erityistä asiaa Matille, sillä muuten Matti pian tulisi Kymmenjärvelle, koska hän oli Matin kanssa sopinut lähtevänsä yhdessä metsästämään, kun hanki rupeaisi kannattamaan. Kyllä oli asiaa: Pekka tahtoi lähettää Matin Norjaan ostamaan yhtä ja toista tarvittavaa.

"Se on tarpeetonta; sinä saat minun hevoseni ja mene itse, tai minä lähden matkaan", sanoi Antti; "sinä saat metsästää yhdessä Matin kanssa."

Se oli hyvä ehdotus. Pekka kirjoitti kirjeen ja teki valmiiksi tavaramytyn ja Antin piti vain antaa se kauppiaalle, niin hän kyllä saisi tavarat, joita Pekka tarvitsi. Ja niin Antti lähti matkaan kysymättäkään Pekalta, mitä sellaisia asioita kauppiaalla oli Pekan kanssa, joista hän ei tiennyt mitään.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Träskogin Matti taloon. Antti oli poikennut hänen luonaan ja maininnut Pekan olevan kotona odottamassa. Matti oli koettanut saada Anttia ikääntymään takaisin, sillä Norjan puolelta oli kuulunut, että siellä varustauduttiin hyökkäämään kevään tullen ruotsalaisten kimppuun. Jos siinä oli perää, niin Antti kenties pidätettäisiin Norjassa sotavankina. Tätä puhetta tosin ei tahdottu uskoa, mutta kaikissa tapauksissa se aiheutti levottomuutta. Liisu taas arveli miesten suotta hätäilevän ja sanoi: "Ei Antti jätä itseään norjalaisten käsiin; ei maar, suotta on sitä luullakaan; eihän sitäpaitsi norjalaisten ja suomalaisten välillä ole mitään riidan aihetta; kyllä Antti kotiin tulee."

Ja totta Liisu ennustikin, sillä eräänä aamuna varhain Antti hiihti pihaan. Hän oli väsynyt ja matkasta rasittunut, pitkästä hiihdosta uuvuksissa, sen näki päältäkinpäin, ja tuskin hän oli ehtinyt ovesta sisään, kun jo huudahti: "Ylös, Pekka! Norjalaiset ovat niskassamme! Niin, niin", sanoi hän sitten iloisesti nähdessään Pekan kavahtavan seisoalleen makuultaan penkiltä ja tarttuvan pyssyyn, "ei niin kiirettä toki ole; mutta ei montakaan päivää kestä, ennen kuin he ovat pitäjässä. Minun matkani onnistui hyvin. Kaikki on toimitettu, ja tässä ovat sinun tavarasi", ja sitten hän otti kontin selästään ja asetti sen Pekan viereen. "Siinä on sinulle enemmän kuin luuletkaan, ja tässä on sinulle kirje", sanoi Antti ojentaen sen Pekalle. "No, Liisu, nyt on Antilla hyvä ruokahalu, se on varmaa; panepas nyt viivyttelemättä pöytään mitä sinulla on tarjota!"

"Olemme olleet levottomia sinun vuoksesi", sanoi Liisu Antin pistellessä ruokaa poskeensa; "pelkäsimme että norjalaiset olivat ottaneet sinut vangiksi." — "Vai pelkäsitte sellaista! No, ettepä kovin väärin arvelleetkaan; ainakaan ei paljoa puuttunut." — "Miten se tapahtui", kysyi Pekka, joka oli lukenut kirjeen.

"No. se tapahtui niin, että kun ajoin tiellä, yhdytin kokonaisen sotamiesparven. Seisoivat kaikki yhdessä rykelmässä; olivat tykkiä vedättäessään kaataneet kuormansa eivätkä saaneet sitä pystyyn. Menin katsomaan, näin miten he rehkivät typerästi, menin sitten loitommaksi ja hakkasin kangen. 'Pois tieltä!' komensin sitten, pistin kangen tykin alle ja vipusin sen rekeen. 'Kas, se oli oikein tehty', sanoivat norjalaiset. 'Mikä karhu sinä olet miehiäsi?' — 'Olenpahan vain suomalainen, Ruotsin puolelta'. — 'Ruotsalainen!' huusivat he; sittenpä otamme sinut vangiksi, muutoin luistat kotiisi kielimään, että me olemme tulossa.'

"'Vai otatte minut vangiksi?' sanoin siihen. — 'Otamme kyllä', vastasivat he. — 'Ette ole vielä ottaneet', sanoin minä, ja samassa nostin kankeni ja aioin kolahduttaa heidän päällikköään kalloon; mutta silloin tämä sanoi: 'No, saat mennä matkaasi, koska olet suomalainen, mutta hevoskaakkisi me otamme ja valjastamme sen tykin eteen.' Silloin arvelin: viekööt, muuten tulee pahemmat rähinät, ja sitten kysyin, että 'saankos ottaa eväskonttini?' — 'Ota vain, se on oikeus ja kohtuus, mutta et saa kulkea nopeammin kuin mekään.'

"Sitten matkattiin, mutta hitaastipa taival katkesi, sillä meidän täytyi välistä seistä paikallamme tuntikaudet, kun tuli väkeä, jotka sivuuttivat meidät, ja toisten piti kulkea takaisin, ja siinäkös kiroiltiin ja pauhattiin; Sitten tuli ilta ja meidän oli levättävä eräässä talossa. Sekin oli väkeä täynnä ennestään, niin että kaikki huoneet olivat täpö täynnä ja yhtenään kulki ihmisiä sisään ja ulos. 'Ettekös pane hevosta talliin ja ruoki sitä?' kysyin minä. 'Sen saat itse tehdä', sanoivat he. No, minä riisuin hevosen ja otin heiniä tallista; mutta vaikeapa oli mitään saada. Silloin tuumin, että kunhan hevonen on vähän syönyt, niin saattepa nähdä, mihin Antti lähtee.

"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä nähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani, nousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan vastaantulijoista piitannut minusta. Rekeni oli paikoillaan siinä, mihin olin sen jättänyt, ja sitten valjastin hevosen ja lähdin ajamaan metsäteitä pohjoiseen päin; ja sinne tänne mutkitellen jouduin Bogeniin. Sinne jätin hevosen ja kuorman Heikin luo, joka tuo tänne kaikki, kunhan hevonen on muutaman päivän levännyt, ja Heikin suksilla tulin nyt kotiin, niinkuin näette."

"Niin, terve tultuasi, Antti; rupea nyt levolle", sanoi Pekka, "sitten saamme jutella enemmän, kunhan olet levännyt."

Ennen kuin Antti oli ehtinyt levätä kyllikseen, tuli Träskogin Matti tuomaan sanaa, että kaikkien suomalaisten oli niin pian kuin mahdollista kokoonnuttava Edan kirkolle, sillä nyt oli vainon aika yli koko rajaseudun. Tanskalaisia ja norjalaisia samoili siellä lukemattomat parvet. Kaikki olivat huolissaan ja naisväki riensi pakoon. Talolliset varustautuivat paraikaa ja pyysivät, että suomalaiset kiireesti liittyisivät heihin.

Sitten Matti lähti eteenpäin, ja useita suomalaisia tuli korjauttamaan Antilla pyssyjänsä. Hän nousi levoltaan ja lähti heti pajaan ilmoittaen ystävilleen, etteivät norjalaiset vielä kolmeen neljään päivään ehdi perille Edaan. Sitten tuli itäkulman suomalaisia kokonainen parvi, ja he tahtoivat Pekkaa mukaansa. Mutta Pekka tahtoi mennä pohjoiseen naapuriensa luo siltä varalta, että norjalaiset tulisivat sitä tietä metsien kautta. "Ei, Pekka, sinun täytyy tulla meidän mukaamme; me emme tahdo menettää sinua. Sinun pitää ruveta meidän johtajaksemme ja me tahdomme totella sinua. Sinä et suinkaan saa mennä pois luotamme, sillä jos norjalaiset tulevat tänne metsäkulmalle, niin tiedät kai sen, etteivät ruotsalaiset meitä auta, vaan meidän täytyy omin voimin pitää puolemme tahi sortua. Ei, Pekka, sinun täytyy jäädä meidän joukkoomme."

Sitten Anttikin tuli ja sanoi, ettei Pekka saa lähteä pois joukosta ja ettei hänellä ole mitään tehtävää kotona. "On kyllä", väitti Pekka, "mutta olkoon menneeksi; minä lähden teidän mukaanne, kun vain saisin jonkun viemään sanaa kotiin Niilalle." Siihen ei ollut helppo löytää ketään. Kaikkien täytyi lähteä mukaan sotaan, ja niin oltiin neuvottomina. "Kyllä Kaarina osaa sen tien", sanoi Antti. — "Tahdotko sinä mennä, Kaarina?" — "Tahdon." — "No, mene sitten Viggeniin, sieltä kyllä löydät jonkun, joka sinulle näyttää tien minun kotiini, Bjurbergiin. Tule tänne, niin sanon sinulle jotakin." Hän vei Kaarinan vähän erilleen ja sanoi tälle, että hänen piti vain viedä Niilalle sana, että Pekka pyytää Niilaa asettamaan asiat oikealle tolalle tunturilla, jos siellä jotakin oli väärällä tolalla. "Tämä on jätettävä Niilalle. Siinä on ruutia ja rahaa. Kunhan sota on lopussa, niin tulen kotiin."

Seuraavana päivänä suomalaiset lähtivät liikkeelle. Tultuaan asutuille seuduille he saivat kuulla norjalaisten polttaneen useita taloja Ruotsin puolella ja kokoontuneen Edan tienoille, jossa ruotsalainen sotavoima oli heitä vastassa. Myöhemmin päivällä tuli heitä vastaan hiihtäjä sanoen olevansa lähetetty pyytämään suomalaisia, joilla kaikilla oli sukset, samoamaan metsän halki ja kokoontumaan Edan itäpuolelle Bysjön järven luo.

Pimeän tullessa suomalaiset olivat perillä. Heitä oli siellä vastassa ruotsalainen kapteeni, joka heidät järjesti ja luki. Suomalaisia oli noin 300. Sitten hän käski heidän seisahtua siihen, missä he olivat, sillä järven jäällä hän aikoi kohdata norjalaiset ja antaa näille selkään. Mutta suomalaiset eivät välittäneet hänen puheestaan, ja silloin hän huomasi, etteivät he ymmärtäneet ruotsia, jonka vuoksi hän huusi: "Eikö teidän joukossanne ole ketään, joka osaa ruotsia?" — "On", vastattiin kaukaa joukon toisesta päästä. "No, tule sitten esiin!" Ja Antti astui esille. "Onko useampia kuin sinä, jotka osaavat ruotsia?" — "On." — "Sano suomalaisille, että he itse valitsevat itselleen päällikön, joka osaa kumpaakin kieltä."

Antti teki niin, ja siihen vastattiin: "Me olemme jo valinneet." — "Sano hänelle, että hän tulee tänne." — "Pekka, Pekka, käy nyt esiin esivallan luo!" huudettiin joka taholta. Kun ruotsalainen päällikkö, kapteeni Lorentz, sai nähdä Pekan, hän näytti iloisesti hämmästyvän Pekan ulkonäköä ja kysyi: "Sinutko suomalaiset ovat valinneet päällikökseen?" — "No, niinhän tekivät, mutta enpä tiedä, kelpaanko siksi; on jo pitkä aika siitä kun olen nähnytkään sotaa." — "Oletko ennen ollut mukana sodassa?" — "Olen."

Sitten Pekka kertoi, mitä hän lapsuudessaan oli nähnyt. "No, eihän tuo paljoa ollut", arveli kapteeni; "mutta jos olet yhtä kelvollinen kuin pitkä, niin hoidat kyllä asiasi hyvin. Näes, tähän asiaan kuuluu vain tappeleminen ja sillä tavoin tappeleminen, ettei yksikään vihollinen pääse perille. Näyttäkää nyt, että te metsäsuomalaiset tappelette kuin miehet! Huomenna päivänkoitteessa tapaamme toisemme." — "Me tarvitsemme ruutia ja lyijyä", sanoi Pekka. — "Lähettäkää pari miestä minun mukaani, niin saatte niitä."

Kun kapteeni poistui suomalaisten luota, syntyi heidän seassaan tyytymättömyyden hälinää. He tahtoivat mieluimmin tapella metsässä, järven jäälle he eivät tahtoneet mennä; siellähän he olisivat ilman mitään suojaa tarjolla vihollisen joka laukaukselle. "Olkaa huoleti, suomalaiset, te saatte kyllä suojan ja kelvollisen. Tänne joka mies, joilla on kirveet!" — No, jokaisella oli kirves. Sitten Pekka sanoi: "Nyt me hakkaamme leveän railon, jääkappaleet kiskomme ylös vedestä ja teemme niistä muurin, johon jätämme ampuma-aukkoja. Sitten laskeudumme pitkäksemme jäälle ja ammumme. Tekisipä mieleni nähdä, kuka norjalainen tulee railon yli meidän kimppuumme."

Hei, sen asian jokainen ymmärsi! Tämä juttu myöskin huvitti suomalaisia, ja illan hiljaisuudessa kaikui pian satojen kirveiden iskut. Muutamat hakkasivat jäälohkareita, toiset kiskoivat ne jään päälle ja loput muurasivat jäävallia. He asettuivat jäälle pitkäkseen ja mittasivat tarkoin, että jokainen sai oman ampuma-aukkonsa sopivan korkealle. Niin tehtiin työtä voimalla ja innokkaasti. Pian tuli ihmisiä länsirannalta katsomaan suomalaisten puuhia, kun sieltä kuului sellainen jyrinä. Pekka ilmoitti heille tuumansa suojella väkeä vihollisen luodeilta, ja pian kuului kirveen kalsketta läntiseltäkin puolelta ja kapteeni itse tuli katsomaan suomalaisten työtä.

"Hyvä on, Pekka, hyvä! Sellaisen muurin teemme poikki koko järven. Valakaa sitten vettä päälle, niin että jääkappaleet jäätyvät kiinni toisiinsa, ja silloin, Pekka, meillä on jäämuuri, joka kestää tykin luotejakin. Ha haa", nauroi hän; "hyökätkää te tanskalaiset vain meidän jäävalliamme vastaan, niin kyllä paitanne kastuu!" — "Kovin vähän me saimme ruutia ja luoteja, herra kapteeni", rohkeni Pekka muistuttaa. "Niin kyllä, Herra nähköön, kyllä minä sen tiedän; mutta meillä ei ole sen enempää. Sano miehillesi, etteivät ammu, ennen kuin jokainen voi varmasti kaataa vihollisensa; enempää emme voi tehdä", sanoi hän alakuloisena.

"Onhan meillä vielä kirveet, herra kapteeni!" — "Aivan oikein, luulenpa, että suomalaiset osaavat käyttää kirveitään." — "Osaavat kyllä, herra kapteeni, osaavat puukkojakin." — "No hyvä, tapaamme toisemme päivänkoitteessa. Hyvä yötä."

Myöhemmin yöllä oli suomalaisten osa railoa ja jäämuuria jo valmiina, ja samaan aikaan leimahti metsässä koko joukko nuotioita, joiden ääressä suomalaiset lepäilivät ja söivät. Träskogin Matti, joka oli talollisten joukossa keskellä järven jäätä, tuli metsään puhuttelemaan Pekkaa ja Anttia, ja sitten keskusteltiin, miten he taistelussa kunnollisesti auttaisivat toisiansa. "Meillä talollisilla on vain vähän pyssyjä, kyllä kaiketi me tappiolle joudumme", epäili Matti. "Eipä niinkään", sanoi Pekka, "minä en tehnyt muuria sen pitemmäksi kuin että voin auttaa sinua antamalla avuksenne muutamia suomalaisia, jos näyttäisi siltä, että se on tarpeellista. Pysykää vain paikoillanne! Norjalaiset ja tanskalaiset eivät ikinä pääse railon yli. Ja jos he yrittävät, niin te iskette heidät kuoliaiksi, ennen kuin he pääsevät muurin yli. Siitä olen varma, ei siitä asiasta tarvitse olla levoton. Nyt rupeamme levolle. Heikki ja hänen sukulaisensa, Mangskogin suomalaiset, pitävät vahtia, ja he ovat kerrassaan kelpo väkeä."

Jo ennen päivänkoittoa kuului jyryä ja melua tanskalais-norjalaisen sotajoukon lähestyessä. Se muistutti kaukaista ukkosta. Suomalaiset alkoivat liikehtiä ja olivat levottoman näköisiä. "Syökää lujasti, miehet, sillä ei ole varmaa saammeko tänään lainkaan päivällistä. Kyllä kai meidän on ajettava norjalaiset rajan yli, ennen kuin pääsemme pois lähtemään." — "Luuletkos, Pekka, että asiat käyvät sitä tietä?" — "Luulen, ja sitten meillä on työtä yllinkyllin kuljettaessamme tänne kaikkia niitä tavaroita jotka norjalaisten täytyy meille jättää." — "No, se kyllä käy. Hei pojat, millaisen tanssin annammekaan norjalaisille!"

Auringon noustessa tanskalainen sotajoukko ryntäsi Bysjön järven jäälle, jossa se levittäysi pitkäksi ketjuksi. Pekka, joka seisoi rannalla, huusi, että suomalaiset vielä voivat istua nuotioiden ääressä, kunnes ruotsalaiset olivat tulleet jäälle. Kun se oli tapahtunut, hän huusi, että suomalaiset saavat nyt tulla. Heidän oli hiivittävä muurin suojassa, sillä vihollisen ei tarvinnut heitä nähdä. "Pian joka mies omalle ampuma-aukolleen!"

Reippaasti oli tämä temppu tehty, ja silloin suomalaiset näkivät vihollisten suuren lukumäärän. Mutta nyt oli jo myöhäistä vetäytyä takaisin. Jokainen oli paikallaan, ja sitten Pekka tyynenä ja rotevana kulki pitkin ampumalinjaa tarkastamassa, että kiväärit olivat kunnossa.

Jo jyrähti länsirannalla, josta tuli suuri lauma ratsumiehiä, kapteeni etupäässä. He seisahtuivat vuoren juurelle itärannalle. Saapuessaan Pekan luo kapteeni sanoi: "Minä tuon sinulle, Pekka, apuväkeä; sillä jos vihollinen täällä murtautuisi lävitse, niin voit miehinesi vetäytyä metsään ja vuoristoon, mutta se on tehtävä joutuisasti, ettette jää vihollisten ja meidän ratsumiesten väliin. Oletko ymmärtänyt?" — "Olen, herra kapteeni." — "Onko sinulla vartijoita vuorella varoittamassa meitä, jos tanskalaiset koettaisivat kiertää?" — "On; siellä on Antti ja kaksikymmentä suomalaista suksimiestä. Pikemmin kuin minuutin kuluessa he voivat saapua tänne." — "Hyvä on; ohoh!" sanoi hän samalla, kun tykinluoti hipaisi jäämuurin reunaa ja lensi vinkuen pitkin jäätä järven eteläpäähän.

Sitten pamahti yhteislaukaus, niin että vuoret kajahtelivat vastaan. "Hyvää huomenta!" sanoi kapteeni nauraen ja sieppasi liinan, jota huiskautti. Heti paukahti länsirannallakin ja tykinluotien nähtiin lakaisevan maahan koko joukon tanskalaisia. "Hyvää yötä teille!" virkkoi hän nyt ja ratsasti ruotsalaisten tykkimiesten luo.

Vihollisen sotajoukko oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta sitten alkoivat tykit jyskää samalla kuin tanskalaiset ryntäsivät eteenpäin, ja tuossa tuokiossa ratisi yhteislaukaus heidän pyssymiestensä riveistä. Jääsirpaleita sinkoili muurista, ja suomalaisten pyssyjen lukot alkoivat naksahdella. "Odottakaa!" sanoi Pekka, ja komento kulki hiljaisella äänellä pitkin koko linjaa. Tanskalaiset ryntäsivät lähemmäs ja ampuivat toisen kerran. Kun he eivät saaneet vastausta siltä puolen muuria, missä suomalaiset olivat, he kävivät rohkeammiksi ja lähenivät yhä. Silloin tuli käsky: "Tähdätkää joka mies tarkkaan omaa vihollistaan!" ja pian sen jälkeen kuului Pekan kovaääninen huuto: "Ampukaa!"

Silloin paukahteli ratisten laukaus toisensa jälkeen pitkin koko jäämuuria, ja mies toisensa jälkeen kaatui vihollisen riveistä. "Takaisin ne, jotka ovat ampuneet, ja esille ne, joilla on pyssyt panostettuina!" Niin paukahti ison aikaa, kunnes vihollinen vetäytyi takaisin.

Sellaista taistelua jatkui pitkin päivää iltahämärään asti. Silloin olivat tykit ruotsalaisten puolella tauonneet paukkumasta ja kivääritulikin yhä harventunut. Nyt Pekka kuuli, kuinka laukauksia paukahteli vuorella, missä Antti suomalaisineen oli. Hän tuli levottomaksi, mutta silloin tuli Heikki. "Antti lähetti sanomaan terveisiä, että meidän asiamme kävi hyvin. Se norjalaisparvi, joka hyökkäsi meidän kimppuumme, on peräytynyt."

Sitten tuli kapteeni ja sanoi: "Suomalaiset, vetäytykää metsään; ratsumiehet, kiertäkää avannon ympäri ja hyökätkää tanskalaisten kimppuun sivusta!" Tuossa paikassa suomalaiset pujahtivat metsään, ratsumiehet karauttivat ohi ja samalla lähti koko talollisjoukko länsirannalle pakoon. Kapteeni syöksyi sinne niin nopeaan kuin hevonen pääsi, ja nyt sotamiehetkin alkoivat peräytyä mieslukuisemman vihollisen edestä. Kapteeni Lorenzin ei onnistunut saada joukkoja seisahtumaan, sillä hän kaatui, kun luoti sattui hänen olkapäähänsä. Pimeä tuli äkkiä ja tanskalaiset vetäytyivät takaisin, ja syyksi siihen arveltiin ratsuväen tekemää hyökkäystä.

Pekka oli suomalaisineen kauan paikoillaan odottaen saavansa joitakin käskyjä kapteenilta. Viimein tuli Träskogin Matti ja koko joukko hänen naapureitaan. Hän kertoi kapteeni Lorenzin kaatuneen ja sekä sotamiesten että talollisten vetäytyneen etelään päin, mihin, sitä hän ei tiennyt, mutta tanskalaiset olivat peräytyneet samalle suunnalle, mistä he olivat tulleetkin; sen hän oli itse nähnyt. Hän oli tullut neuvottelemaan suomalaisten kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. "Ensi aluksi me vetäydymme vähän matkaa metsään ja asetumme sinne leiriin", vastasi Pekka. "Huomenna saamme nähdä, mitä vielä on tehtävää. Tule, Matti, miehinesi meidän mukaamme. Täällä ei meillä ole tanskalaisten taholta mitään pelättävää, kun täällä on näin syvät hanget. Heillä ei ole suksia, ja me suomalaiset emme ole tänään kovin pahoin rasittuneet, joten kyllä jaksamme valvoa."

Sitten joukko lähti vuorelle, jossa yhdytettiin Antti. Hän ja hänen miehensä olivat iloisella mielellä. He olivat karkoittaneet koko suuren vihollisjoukon, ja ainoastaan kaksi heistä oli saanut mitättömiä haavoja. Tässä suhteessa Pekalle oli käynyt huonommin: hänen joukossaan oli useita haavoittuneita ja pari kuolluttakin. Matti kertoi talollisista monta kaatuneen ja sotilaista vielä useampia.

Jo varhain ennen päivännousua olivat Pekka, Matti ja Antti vakoilemassa. Muurin luona ja järven länsirannalla olivat kaatuneiden ruumiit paikoillaan, mutta ei ruotsalaisista enempää kuin tanskalaisistakaan näkynyt vilahdustakaan; koko seutu oli kuin autio. Etelästä päin kuitenkin kuului kaukaista hälinää, jonka vuoksi vakoilijat piiloutuivat metsään. Häly läheni, pian kuului selvästi hevosten kavioiden töminä, ja nyt tuli näkyviin ratsumiehiä. Suomalaiset tunsivat heidät ruotsalaiseksi ratsuväeksi. Pekka huusi heille; he olivat eilispäiväisiä tuttuja. He tervehtivät suomalaisia kunnioittavasti. Suomalaiset olivat ainoa joukko, joka oli pysynyt paikoillaan eikä ollut hajaantunut. Ratsumiehet olivat myös tiedustelemassa. He pyysivät Pekkaa seisahtumaan sille paikalle, kunnes he palaisivat.

Pari tuntia myöhemmin suomalaiset taas yhtyivät ratsumiehiin. Nämä kertoivat, että tanskalaiset vielä olivat paikoillaan viime yöllisessä leiripaikassaan ja että jäällä oli norjalaisten ja tanskalaisten ruumiita monta sataa. Kapteeni Lorentz ei ollut kuollut, vaan ainoastaan haavoittunut. Ratsumiesten päällikkö pyysi suomalaisia viipymään, kunnes saataisiin ylemmältä johdolta tieto, mitä oli tehtävä. Sillä välin tuli suomalaisten vakoilla tanskalaisten liikkeitä ja lähettää sana Noresundiin, jossa päällystö ja sotaväki olivat, jos tanskalaiset yrittäisivät edetä järven poikki etelään päin.

Tähän suomalaiset kyllä suostuivat. Kun päivä valkeni, tuli tanskalaisia ja norjalaisia pieninä parvina noutamaan kuolleitten toverien ruumiita, ja kun tämä oli tapahtunut, tuli myöskin joukko ruotsalaisia sotamiehiä hakemaan ruotsalaisten kaatuneita. Niiden joukossa oli useita talollisia. Silloin suomalaisetkin tulivat esille. Kohta sen jälkeen tuli sana, että suomalaisten piti tulla Noresundiin, johon ruotsalaiset olivat kokoutuneet varustautuen paraikaa.

Suomalaisten tultua Noresundiin kutsuttiin Pekka heti kapteenin puheille. Tämä oli tosin pahasti haavoittunut, mutta sairasvuoteeltaan hän kuitenkin saattoi johtaa ruotsalaisten sotaliikkeitä. "Pekka", sanoi hän, "sinun pitää suksimiehinesi lähestyä tanskalaista sotajoukkoa. Piiloittautukaa metsiin ja pitäkää silmällä tanskalaisia, mihin päin he menevät. Anna minulle monta kertaa päivässä lähettien avulla tieto siitä, ja pidä vaari, jos jokin pienempi joukko jää erilleen toisista, niin hakkaa se maahan! Nyt saat ampuma- ja ruokavaroja kaikille, mutta älä luota siihen, että enää voisin kertaakaan antaa uudestaan. Teidän täytyy koettaa siepata viholliselta ruokavaroja ja mitä vain voitte sekä auttaa meikäläisiä. Reippaasti nyt vain toimeen. Minä lähettäisin mukaasi upseerin, mutta täällä ei ole ketään, joka osaa hiihtää. Näytä nyt, että toimit niin, että tapaamme toisemme. Mars!"

Illalla Pekka jo saattoi kapteenille ilmoittaa tanskalaisten lähteneen liikkeelle ja heidän etujoukkonsa nyt olevan Kolan luona, jossa he polttivat ja hävittivät raakalaisten tavoin. Sitä mukaa kuin tanskalaiset kulkivat eteenpäin, seurasivat suomalaiset jäljessä, ja eräänä päivänä heidän onnistui tuhota pieni joukko, joka oli asettunut metsätien varrelle otettuaan muutamia vankeja. Nämä olivat Kolan pappi ja hänen kaksi tytärtään. Heidät lähetettiin nyt reellä kapteenin luo sekä samalla muutamia hevosia, ja siitä toimesta kapteeni lähetti suomalaisille kiitokset.

Tanskalaiset olivat jo saapuneet Holmedaliin ja suomalaiset saivat kääntyä takaisin. Kun he tulivat Noresundiin, vastaanotti kapteeni heidät hyvin. Hänellä oli nyt sekä ruokavaroja että ampumatarpeita heille antaa, jos he vielä joksikin aikaa tahtoivat jäädä rajalle vartioimaan. Talollisten tuli ottaa haltuunsa tanskalaisten jättämä Morastin vallilinnoitus ja suomalaisten oli edelleen liikuttava metsissä pitkin rajaa, tuhottava vihollisia mikäli suinkin voivat ja sitä paitsi edelleenkin lähetettävä kapteenille tieto kaikesta, mitä tapahtui.

Tähän määräykseen suomalaiset olivat tyytyväisiä, ja iloisin mielin he lähtivät taas eteenpäin ja levittäytyivät pitkin maan rajaa. Nyt heillä oli helpot päivät, sillä ei yhtään vihollista ollut lähitienoilta, jonka vuoksi he metsästelivät, seurustelivat heimolaistensa kanssa Norjan puolella ja kuluttivat aikaansa miten hauskimmin osasivat.

Sitten tuli kevät ja kirkkaat päivät, lumi suli ja mättäät paljastuivat. Silloin suomalaiset tulivat Pekan luo sanoen tahtovansa palata kotiin. "Mene kapteenin luo ja sano, että meidän pitää päästä kotiin töitämme jatkamaan." Vallilinnoituksessa hän tapasi kapteenin, joka jo oli parantunut. Kun Pekka puhui asiansa, sanoi tämä talollistenkin esittäneen saman pyynnön. He tahtoivat päästä hoitamaan maanviljelystään, ja samoin lienee kai ollut norjalaisten laita. Hän ei niin muodoin nähnyt siitä olevan mitään vaaraa, vaikka antoikin kaikille luvan mennä kotiinsa, mutta kehoitti heitä samalla olemaan valmiit, jos hänen täytyisi kutsua heidät uudestaan kokoon. Pekkaa hän kehui erityisesti, antoi hänelle valtuuden olemaan edelleen suomalaisten esimiehenä ja kehoitti heitä tottelemaan Pekkaa kaikessa. Sitten suomalaiset lähtivät kukin kotiinsa.

Pekan ja Antin palattua kotiin kertoi Liisu Niilan käyneen siellä tuomassa Pekalle sanaa, että tuntureilla oli kaikki hyvin. Niila oli tuonut mukaansa sieltä nahkoja ja Kaarina lähettänyt terveisiä, että hän aikoo jäädä Bjurbergiin, kunnes Pekka tulee kotiin. Sekä Kaarina että Niila lupasivat pitää kaikesta hyvän huolen, niin ettei Pekan tarvinnut olla huolissaan. Antille Liisu sanoi, ettei hän ollut Niilasta päässyt eroon, ennenkuin oli antanut tälle Antin narttukoiran; mutta olihan heillä vielä kaksi koiraa ilman sitäkin. Antti ei sanonut mitään siitä, että Liisu oli antanut Niilalle nartun, ja niin oli taas kaikki hyvin.

"Tottahan sinä nyt jäät meille joksikin aikaa, Pekka?" kysyi Antti. "Auta minua kevättöissä, niin minä sitten lähden sinun mukaasi. Minun tekee mieleni nähdä sinun talosi ja ehkä vähän enemmänkin", sanoi hän; "johan onkin pitkä aika kulunut siitä kun olin pohjoispuolen metsissä." — "Olkoon menneeksi; Niila kyllä hoitaa kotityöt; minun tekee mieleni katsella ympärilleni täällä päin."

33. HIRMUINEN KOSTO.

Kun kevättyöt olivat tehdyt, päättivät Pekka ja Antti lähteä käymään Grillsin luona. Saapuessaan Bogeniin he näkivät savua nousevan Grillsin tuvan katosta. "Pian nyt, Antti!" huudahti Pekka. "Katto on tulessa eikä ihmisiä missään. Meidän on jouduttava sammuttamaan!" Muutamassa minuutissa olivat reippaat miehet purkaneet tuvan katon ja saanet tulen tukehtumaan. "Mutta missä täältä ihmiset ovat?" kysyi Antti. "Hoi!" Tuvan takaa kuului vastaukseksi voihkinaa. He riensivät sinne.

Siellä makasi Grills kalpeana kuolemaisillaan, ja hänen vieressään oli toinen mies, verissään ja tainnuksissa. "Miten sinun on laita, Grills?" kysyivät miehet levottomina tämän nähdessään. "Huonosti, huonosti! Ison ruotsalaisen pojat kävivät täällä. Minulle vanhalle, kivulloiselle raukalle eivät tehneet muuta kuin heittivät ulos tuvasta. Renkiä he hakkasivat, kun hän rupesi Vappua puolustamaan, ja Vapun he veivät pois! Jumalan kiitos, että lapset olivat Heikin luona! Jos voitte pelastaa Vapun, niin tehkää se. Talolliset ovat vain vähän matkaa edellänne. Joutukaa! Jumala teitä auttakoon!"

Pekka ja Antti juoksivat pitkin harppauksin samaa polkua, jota talolliset olivat kulkeneet. "Ota kiin', Teppo! Ota kiin'!" Ja nyt ajettiin täydellä todella talollisia takaa. Eräällä harjanteella he saavuttivat neljä talollista, jotka yhdessä ryhmässä hosuivat pois koiria kimpustaan. "Mitä te tahdotte?" kysyivät he eteenpäin ryntääviltä suomalaisilta. "Missä Vappu on?" — "Emme ole ketään nähneet, emmekä tiedä, missä se noita-akka on." — "Vastatkaa pian!" huusi Pekka, asettuen suojaan hongan taakse ja tähdäten pyssyllänsä.

"Vai niin", vastasi yksi talollisista, "vai tahdotte ampua rehellisiä ihmisiä sen velhon takia. Koettakaa, tokko uskallatte. Muutoin ei Vappu ole kaukana tiestä. Olette juosseet hänen ohitseen; ei varmaankaan teistä välitä, koska ei mitään virkkanut. Hyvästi vain! Hyvästi, Antti! Sano veljellesi, sille murhamiehelle, että me tapaamme hänet kyllä; ja varo itseäsi myös! Ammu, jos tahdot. Kuta pikemmin taistelu alkaa sinun sukusi ja minun sukuni välillä, sitä pikemmin se loppuu."

Viimeksi lausutuista sanoista ei Pekka eikä Antti kuulleet sanaakaan. He jo olivat palanneet kappaleen matkaa takaisin ja kehoittelivat koiria etsimään. Samassa kiivas haukkuminen ilmaisi, että koirat olivat löytäneet jotakin. Se oli Vappu, joka jalat ja kädet köytettyinä oli puoleksi haudattu suureen muurahaispesään. Hänen suunsa oli pönkitetty auki kalikalla, ja muurahaisia ryömi sisään ja ulos hänen kitaansa. Muurahaisten puremat olivat tuottaneet niin suuria tuskia, että silmät olivat pullistuneet päästä, ja hänen muotonsa oli vääntynyt niin kamalaksi, että ken hyvänsä olisi sitä nähdessään vapissut.

Pekka, joka ehti ensin, tempasi kalikan pois Vapun suusta ja viilsi poikki köydet, joilla hän oli sidottu, samalla huutaen: "Vettä, Antti! Tuo vettä pian!" Samalla hän riisui Vapulta vaatteet ja ravisti pois ne tuhannet muurahaiset, jotka hänen ruumistaan pureskelivat. "Enemmän vettä, Antti!" huudahti hän, tyhjennettyään Antin lakin, ja poisti edelleen muurahaisia Vapusta. Kun Antti toisen kerran toi vettä, hän kaasi sitä Vapun suuhun, ja syvä helpotuksen huokaus pääsi Pekalta hänen huomatessaan, että Vappu nielaisi veden. "Kyllä hän virkoaa, hän virkoaa!" huudahti Pekka ilahtuen. "Voi Vappu-parkaa! Olipa se hirmuinen, oikein pirullinen kosto, jonka talolliset hänelle olivat valmistaneet. Kaada enemmän vettä hänen päälleen! Minun täytyy mennä Grillsin ja rengin luo."

Antti kirosi ja sanoi menevänsä taloon. "Jää sinä Vappua hoitamaan", ja odottamatta Pekan vastausta hän riensi pois. Pekka kääri pian Vapun ympärille hänen vaatteensa ja otti sitten tuon avuttoman naisen syliinsä ja kantoi hänet kotiin.

Siellä Heikki vaimonsa kanssa sekä Antti paraikaa hoitivat Grillsiä ja renkiä, joka virkosi tainnuksista, kun hänet oli pesty.

"Kuinka on Vapun laita?" kysyivät kaikki. — "Kyllä hän virkoaa", sanoi Pekka. — "Vie, Pekka, hänet meille. Siellä on rauhallisempi olo kuin täällä." Sitten Pekka ja Heikin vaimo menivät yhdessä Heikin kotiin, jossa Vappu pantiin sänkyyn. "Kiitos, Pekka, kiitos! Kyllä minä tiedän, mitä on tapahtunut", kuiskasi Vappu sulkien silmänsä, jotka jo olivat tulleet entiselleen.

"Mene, Pekka auttamaan katon korjaamisessa, niin saamme sairaat sisään sinne. Kyllä minä Vappua hoidan; hoitakaa te molempia miehiä!"

Pimeän tullen oli jo katto korjattu, uuni lämmitetty ja miehet kumpikin vuoteissaan. Tulipalosta saattoi huomata tuskin jälkeäkään. Grills ei ollut sen heikompi kuin ennen talollisten hyökkäystäkään ja renki oli jo melkoisen virkeä.

"Mistä syystä talolliset tulivat kostoretkelle juuri tällä kertaa?" kysyi Pekka rengiltä. — "No, sillä välin kuin talolliset olivat sodassa, oli Vappu käynyt heidän kotonaan ja riitautunut heidän akkaväkensä kanssa, jotka Vappua sanoivat ylpeäksi ja ilkeäksi, ja silloin Vappu oli heitä lyönyt. Sitten pari talollisten lehmää laitumella kuoli ja yksi taittoi jalkansa. Vappu oli näet tehnyt taikoja, ja nyt talolliset aikoivat tehdä hänestä lopun, ison ruotsalaisen kuoleman kostaakseen, kun Vappu oli Mattia yllyttänyt. Niin talolliset sanoivat ennen lähtöänsä. Jumalan kiitos, että te tulitte tänne oikeaan aikaan. Nyt ei talollisilla ole mitään hyötyä kaikesta puuhastaan, ja kylläpähän minä heidät vielä kerran tapaan", lisäsi hän uhkaavasti.

Seuraavana aamuna Vappu oli parempi. Hän lähetti Katrin kutsumaan Pekkaa tulemaan luokseen; Vappu tahtoi puhua hänen kanssaan ja Antin kanssa myöskin. Kun he olivat tulleet sinne, istui Vappu sängyssä ja kysyi heiltä, olivatko he ollenkaan tuumineet talonkauppaa, jota Vappu oli heille ehdottanut. He olivat kyllä asiaa miettineet, mutta eivät aikoneet myydä osaansa, vaan pitää sen vielä muutaman vuoden, kunnes tulisi toisenlaiset ajat. Antti antoi tämän vastauksen. "No, mene sitten pois!" sanoi Vappu. "Ja menkää te muutkin; minulla on Pekalle puhuttavaa."

Heidän jäätyä kahden hän kysyi lempeästi: "Missä Matti on?" — "Hyvässä tallessa", vastasi Pekka kartellen. — "Niin, minä ymmärrän, että sinä olet vihoissasi minulle yhdestä ja toisestakin syystä; mutta kerro minulle jotakin Matista." — "Johan minä sanoin kaikki, mitä tiedän." — "No, sitten en tahdo enempää puhua kanssasi; mene sinä matkaasi, minä kuljen omaa tietäni."

Ja Pekka lähti. "No", kysyi Antti, "mitä hän sinusta tahtoi?" — "Kyseli Mattia; eipä siitä Vapusta koskaan tolkkua saa." — "Ei", sanoi Antti, "nyt menemme kotiin; täällä kyllä tulevat toimeen ilman meidän apuamme." Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Pekka ja Antti tulivat Pekan kotiin. Siellä syntyi ilo ja riemu. Kaarina ja Niila kilvan osoittivat Pekalle, miten tervetullut hän oli kotiin, ja Pekka sanoi, että he olivat hänen mielestään ehtineet saamaan paljon aikaan, ja kun Kaarina toi maitoa, hän ihmeissään kysyi, mistä he olivat saaneet lehmän. Silloin Kaarina osoitti karhuhonkaa ja sanoi hymyillen: "Tuolla on viisi karhunkalloa, jotka Niila on sinne asettanut, ja niistä olemme saaneet lehmiä."

"Niin", sanoi Niila, "tiedäthän, että minulla oli useita nahkoja; ne jätin Vetalaiselle ja hän hankki meille elukoita ja rahojakin lisäksi. Mutta nyt olemme Kaarinan kanssa sopineet menevämme yhteen; muutamme Makkaraislammelle, sillä tiedän, että sinä tahdot olla yksin. Mitäs sinä, Antti, joka olet Kaarinan lankomies, siitä sanot?" — "No", sanoi Antti, "kun Kaarina ja sinä olette yksimieliset, niin kaikki on hyvin. Minä seuraan teitä uudispaikkaanne ja katson, että saatte kotinne kuntoon." — "Niin minäkin teen", virkkoi Pekka, "ja käyköön teille niin onnellisesti kuin minä teille toivon!" Samana päivänä kun muutto tapahtui, vietiin heidän mukaansa äskettäin hankittu karjakin nuoren pariskunnan suureksi iloiksi, sillä nämä omistaessaan he olivat varakkaita ja hyvin toimeentulevia.

Kun Antti ja Pekka sitten palasivat Pekan kotiin, olivat asiat siellä taas entisellään. Ei ajateltu paljon maanviljelystä, vaan sitä enemmän metsänkäyntiä, ja iloittiin, kun taas saataisiin elää vanhaa elämää uudelleen. Nuorempi Makkarainen oli sanonut: "Sinua, Pekka, minä seuraan; Niilan ja Kaarinan on hauskin olla kahden; minä viihdyn parhaiten siellä, missä sinä olet." Ja silleen asia jäi.

34. NUORI PEKKA.

Kerran kasvattiveljesten istuessa juttelemassa vanhoja muistojaan ilmestyi halmeelle nuori suomalainen. Hän tervehti iloisesti ja ystävällisesti. Tulija oli vanhan Pekkalaisen poikia Suomenniemeltä. Kun vastatervehdykset oli lausuttu, sanoi nuori Pekkalainen: "Isä käski sanoa, sinulle Pekka, terveisiä, että Suomesta on tullut tänne sinun veljenpoikasi. Hän tuli meille, ja isä päätti saattaa häntä tänne. He tulevat huomenna. Isä ei enää kävele yhtä reippaasti kuin ennen", sanoi nuorukainen hymyillen, "sitä paitsi hänellä on monta tervehdittävää matkalla."

"Isä ja hänen seuralaisensa ovat tervetulleet", sanoi Pekka. "Joko on pitkä aika siitä, kun veljenpoikani tuli teille?" — "Eipä varsin; siinä lumenlähtöaikaan, ja sitten hän on ollut meillä talossa apuna, sillä isä tahtoi niin; saatpahan vielä kuulla enemmän, jahka he tulevat. Veljenpoikasi nimi on myöskin Pekka; siitä isä paljon piti, sillä Pekka Huuskoisen nimi on tunnettu suomalaisten keskuudessa. Missä Niila on?" kysyi nuori mies sitten. "Hän on kotonaan Makkaraislammilla." — "Vai on hän niin pian muuttanut pois sinun luotasi?" — "Niin, Paavo, mene sinä kutsumaan Niilaa ja Kaarinaa; meille tulee vieraita ja Kaarinan pitää jäädä tänne, sano hänelle niin." — "No, sitten minä tulen mukaasi", sanoi nuori Pekkalainen.

Kun nuoret miehet olivat menneet pois, sanoi Pekka: "Lähdetään me Antti kalanpyydyksille ja otetaan verkot mukaan! Nyt tarvitaan syötävää."

Kun Antti ja Pekka seuraavana päivänä palasivat kalamatkaltaan, olivat naapurit Makkaraislammilta tulleet ja paraikaa siistivät ja somistivat tupaa odotetuille vieraille. Nämä saapuivat kuitenkin vasta kolmantena päivänä. Ensin kuului heidän lauluansa, sitten karjan ammuntaa, sen jälkeen iloista melua, hälinää ja naurua, ja metsästä tuli näkyviin reipas seurue, jossa oli kaksi miestä ja kaksi nuorta naista. Kun vieraat tulivat tuvan luo, tervehti vanha Pekkalainen: "Jumalan terveeksi!" ja siihen vastasi Pekka: "Jumala antakoon!" — "Kytkekää te, nuoret, nuo elukat! Sillä välin me vanhat puhelemme. Tulkaa, Antti ja Pekka!"

Ja miehet asettuivat pakinoimaan aholle ja Pekkalainen aloitti puheen.

"Niinkuin muistat, Pekka, lupasin auttaa Mattia sillä aikaa kuin hän oleskeli tuntureilla. Se ei käynyt päinsä muuten kuin että lähetin tyttöni hänelle jauhoja viemään. He olivat kauan poissa kotoa, kauemmin kuin minun mielestäni heidän olisi sillä matkalla tarvinnut viipyä. Kotiin tultua Mari oli äänetön, vähäpuheinen, ja itkussa silmät. Silloin eukkoni ryhtyi hänen kanssaan kerran puheisille ja sai tietää, että tyttö ikävöi Mattia ja että he pitivät toisistaan. Mari tahtoi mennä takaisin Matin mökille. Eukko sanoi minulle: 'Tulkoon Matti tänne; ei Marista muutoin tolkkua tule.' Silloin minä lähetin Mattia hakemaan. Ensin olin ilmoitellut, että odotin sinun veljenpoikaasi, Pekkaa, niin että sen tietävät koko metsäkulman asukkaat, ja nyt Pekka Huuskoinen on minun tyttäreni Marin mies. Kotipuolella ei maa ole sen parempaa kuin täälläkään. Tehkööt täällä, Pekka, sinun suojassasi itselleen mökin ja halmeen. Karjan alun he saivat minulta, niin että kyllä he toimeen tulevat, kun vain tekevät työtä, ja sitä he kyllä osaavat. Sitten täällä on Bjurbergissä vanha ja nuori Pekka, eikä Matti Kailasta enää olekaan. Ne, jotka jotakin tietävät Matti Kailasesta, eivät häntä anna ilmi."

"Kiitos, vanha kunnon Pekkalainen, kaikesta, mitä olet tehnyt Matille ja meille!" sanoi Pekka. "Vanha Pekka ei ole koskaan oikein viihtynyt pysyväisessä asunnossaan. Mielihyvin sen annan sinun vävyllesi. Ei Bjurbergissä tarvita kuin yksi Pekka Huuskoinen. Vanhalla Pekalla on koti ja kontu Bogenissa, jos hän niin tahtoo. Tulkaa tänne, Makkaraisen pojat! Olkaa todistamassa, mitä vanha Pekka on sanonut. Antti, nouda Mattikin tänne ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, älköönkä siitä puhuttako enää sen koommin."

Ja silleen asia jäi. Joitakin päiviä viivyttiin yhdessä kaikessa rauhassa. Sitten Pekka sanoi: "Nyt täällä on kaikki hyvin; nyt minä lähden tuntureille. Jääkää hyvästi! Antti, älä unohda Pekkaa! Kylläpähän tapaamme toisemme!"

Vähän ajan kuluttua Pekka seisoi metsänreunassa vielä kerran katsoen halmettaan, omien kättensä tekoja, sitten hän vihelsi koiriaan ja katosi metsään.

VIITESELITYKSET:

[1] Ks. E. T. Odhner, "Drottning Kristinas förmyndare", siv. 200.

[2] Finnarne i mellersta Sverige. Akademisk afhandling af Petrus Nordmann. Helsinki 1888.

[3] Yliopiston suomenkielenlehtorina. Suom. muist.

[4] Tästä suomalaisesta sanoo Fernow (siv. 642): Sundsjön "Pitkä Risto" tuli v. 1600 vaiheilla pohjoisten vuorikuntien metsiin, mukanaan kirves ja pyssy, koko omaisuutensa, mutta yhdytti kerran aamulla yksitoista hirveä, joista hän sai viisi ammutuksi, ja sillä hän aloitti taloutensa. Tarinoissa tämä mies mainitaan uhkamieliseksi, kostonhimoiseksi ja rikkaaksi, vaikka ruotsalaiset kerran polttivat hänen asuntonsa; mutta kuningas tuomitsi oikeuden Riston puolelle, ja ruotsalaiset tuomittiin rakentamaan talo uudestaan.

[5] Kun kirjan tekijä 1850-luvun alkupuolella kävi Surmanlaaksossa, näytettiin vain viittä pientä hautakumpua, joihin sanottiin kaatuneet suomalaiset haudatun. Mieshukka ei tästä päättäen näytä olleen varsin suuri, jollei useampia ole haudattu samaan hautaan. Lumihanget estivät toimittamasta enempiä tutkimuksia, mutta matkatoverini arvelivat, että monta kaatunutta lepäsi järvessä.

[6] Paikan nimenä on nyt Mackartjärn.